Title: Tulella ja miekalla I - Kuvaus menneiltä ajoilta
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tulella ja miekalla I - Kuvaus menneiltä ajoilta" ***


TULELLA JA MIEKALLA I

Kuvaus menneiltä ajoilta


Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ


Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.



I



JOHDANNOKSI.


Kun "Tulella ja miekalla" (Ogniem i mieczem) v. 1884 ilmestyi,
herätti se ihastuksen, jollaista ei pitkään aikaan mikään puolalainen
kirja ollut saanut osakseen. Ulkomaillakin johti teos yleisön
huomion Puolaan ja puolalaista kirjallisuutta aljettiin kääntää
länsi-eurooppalaisille kielille. Puolalaisia viehätti tässä kirjassa
sekä Sienkiewiczin yhtä värikäs kuin asiallinen kertomistapa että
itse isänmaallinen aihe: vyörytetäänhän tässä teoksessa silmien
ohitse joukottain henkilöjä ja tapauksia eräästä puolalaisen
historian kohtalokkaimpia aikakausia.

Vaikka "Tulella ja miekalla" luonnollisesti on löytänyt ja aina tulee
löytämään likeisimmän lukijapiirinsä Sienkiewiczin kotimaassa, on sen
viehätysvoima ei-puolalaiseenkin lukijaan suuri. Tämä Sienkiewiczin
nuoruudenteos on kuin onkin niitä historiallisia romaaneja, joissa
kuulemme ikäänkuin historian humisevan päidemme päällä ja tunnemme
ihmisjoukkojen kamppailun alkuoloista, kaaoksesta kohti järjestettyjä
oloja, selkeyttä. Kuin loistava, Sienkiewiczin kuuluisan maamiehen
Matejkon, maalarin, kuvasarja, leviävät Tulella ja miekalla-teoksen
tapahtumat lukijan eteen.

Pari sanaa suomalaiselle lukijalle selitykseksi hiukan
monimutkaisesta kasakkalaitoksesta.

Puola oli 16:nnella vuosisadalla kohonnut Itä-Euroopan mahtavimmaksi
valtakunnaksi. Koko itäinen puolisko oli kansallisuudeltaan
liettualainen ja venäläinen. Varsinkin valtakunnan lounaisissa
maakunnissa asui venäläisiä, etupäässä vähävenäläisiä, jotka olivat
kreikkalaiskatolista uskoa. Puolalaiset yrittivät heidän keskuuteensa
levittää roomalaiskatolista uskontoa. Tämä nosti vähävenäläiset
vastarintaan, joka kävi yhä kovemmaksi, kun puolalaiset saattoivat
osan ennen vapaita vähävenäläisiä talonpoikia maaorjuuteen.
Vähävenäläisen vastarinnan johtajiksi tulivat kasakat, joiden
keskustaksi 16:nnen vuosisadan lopulla muodostui Sicz eli Setsh
eräällä Dnieperin saarella koskien alapuolella. Sensijaan että he
ennen olivat ryöstäen hyökkäilleet tatarilaisten ja turkkilaisten
alueille, he 1590-luvulta alkaen ahdistelivat myöskin puolalaisten
ylimysten kaakkoisissa rajamaissa olevia maatiloja. Heidän joukkoonsa
oli näet siirtynyt paljon puolalaisten herrojen karanneita
maaorjia. Nämä hyökkäykset kehittyivät vähitellen varsinaisiksi
sotaretkiksi Puolaa vastaan ja tulivat sitä vaarallisemmiksi,
jota lujemmaksi kasakkain sotilaallinen järjestö oli muodostunut.
Rauhanteossa kasakkasotien jälkeen oli aina kysymys siitä, kuinka
suuri kasakkasotajoukko sai olla. Niin esim. v:n 1625 sopimuksessa
määrättiin, että kasakkajoukkoja saisi olla 6000 miestä, muiden
oli palattava takaisin maaorjuuteen. Sallittu kasakkamäärä oli
pantava luetteloon, rekisteriin. Rekisterikasakat olivat siis Puolan
hallituksen suvaitsemia kasakkoja ja heihin luultiin voitavan
luottaa. Erittäin vihasivat kasakat Puolan valtakunnan suojaksi
heidän lähimpään naapuruuteensa rakennettua Kudakin eli Kodakin
linnoitusta. Useissa taisteluissa koettivat kasakat hävittää
Kudakin ja suurentaa "rekisterin" lukumäärää. V. 1638 saivat
kasakat onnettoman kapinan jälkeen kärsiä suuren nöyryytyksen.
Heidän itsehallintonsa lakkautettiin, he saivat asua vain kolmessa
starostakunnassa. "Rekisteri" alennettiin jälleen kuuteentuhanteen,
mitään sen ulkopuolella olevia kasakoita ei tunnustettu. Hävitetty
Kudakin linnoitus rakennettiin uudelleen ja kasakat alistettiin
Ukrainaan majoitettujen puolalaisten sotajoukkojen valvontaan. Mutta
vain kymmenkunnan vuotta kesti hiljaisuutta. Bohdan Chmielnickin
johdolla nousi koko Ukrainan kansa kapinaan puolalaisia vastaan.
Siitä alkoi Puolan valtakunnan nopea heikentyminen. Kasakatkaan
eivät kuitenkaan saavuttaneet toivomaansa tulosta. V. 1654 Ukraina
yhdistettiin Moskovan valtakuntaan ja samalla myöskin entinen vapaa
kasakkajärjestö loppui.

Puolalaisten nimien kirjoituksessa on seurattu -- mikäli meidän
kirjapainoissamme löytyvät merkit ovat sallineet -- puolalaisten
omaa kirjoitustapaa. Sen selittämiseksi riittänee seuraavien
seikkain mainitseminen: _c_ on äännettävä kuin suomen _ts_ siis:
Chmielnicki l. Hmjelnitski; _cz_ on _tsh_, esim. Sicz l. sitsh; _z_
on soinnillinen _s_-äänne (esim. ven. znak); _ch_ = _h_; _rz_ äännetään
_sh_ (_r_ ei kuulu ollenkaan) esim. Skrzetuski l. Skshetuski.

_Suomentaja_.



ENSIMÄINEN LUKU


Vuosi 1647 oli kumma vuosi. Kaikkinaiset merkit taivaalla ja maan
päällä ennustivat silloin onnettomuutta ja harvinaisia tapahtumia.

Ajan kronikoitsijat kertovat, että jo keväästä alkaen oli liikkeellä
suunnattomia heinäsirkkalaumoja. Ne tulvivat aroilta ja hävittivät
kedot ja viljavainiot. Varmaan tämä tiesi, että tatarilaiset
valmistautuivat hyökkäämään maahan. Kesällä tapahtui suuri
auringonpimennys ja pian senjälkeen ilmestyi pyrstötähti taivaalle.
Varsovassa nähtiin pilvissä hauta ja tulinen miekka. Toiset väittivät
ruton olevan tulossa tuhoamaan maata ja ihmisten sukukuntaa.
Turvauduttiin paastoihin ja almunantoon. Vihdoin tuli niin leuto
talvi, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet vertaa. Eteläisissä
vojevodakunnissa eivät joet ensinkään jäätyneet ja aamuisin sulava
lumi paisutti ne yli äyräittensä niin että rannat olivat tulvaveden
vallassa. Satoi runsaasti. Aro likosi ja muuttui ainoaksi järveksi.
Keskipäivälle taas paistoi aurinko niin lämpöisesti, että Bracslawin
vojevodakunnassa [käsitti osan Podoliaa ja nykyistä Kiovan
kuvernementtia. Suoment. muistutus.] ja Ukrainan aroilla nurmet
vihannoivat jo joulukuun keskivaiheilla. Mehiläiset alkoivat hurista
ja surista keoissaan. Karja ammui tarhassa. Kun siis nyt koko luonnon
järjestys tuntui olevan sekaisin, kääntyivät levottomat mielet ja
katseet odottamaan onnettomuutta Ukrainan puolelta, sillä sieltä se
likinnä tuntui olevan odotettavissa.

Aroilla ei kuitenkaan tapahtunut mitään merkillistä. Ne ottelut ja
kahakat, jotka siellä nytkin suoritettiin, olivat varsin tavallista
laatua, niiden näkijöinä olivat ainoastaan kotkat, haukat ja arojen
pedot.

Sellaista oli aroilla. Viimeiset asutuksen jäljet päättyivät
etelässä Czehrynin takana Dnieperin puolella ja Dniesteristä
lähtien jonkun matkan päässä Umanista. Sitte riitti loppumatonta
aroa aina mereen asti. Molemmat joet olivat sen kahden puolen
ikäänkuin kehyksinä. Dnieperin koskien alapuolella, Suistomaassa eli
niinsanotussa Nizissä, siinä missä joki teki polven, saattoi vielä
tavata kasakka-asutusta, mutta itse aroilla ei asunut ainoatakaan
ihmisolentoa ja ainoastaan siellä täällä jokien varsilla näkyi
jokin maavarustus kuin saari meressä. Nimellisesti kuului tämä maa
Puolan valtakunnalle, mutta valtakunta salli tatarien käyttää sitä
laidunmaanaan. Kun kasakat taas usein ahdistivat tatareja, oli
laidunmaa samalla taistelukenttänä.

Kuinka paljon siellä oli taisteltu ja kuinka paljon sinne oli
kaatunut ihmisiä, sitä oli mahdoton tietää ja muistaa. Haukat, kotkat
ja korpit yksin sen tiesivät ja kun kaukaa kuuli siipien havinaa ja
rääkymistä ja kun näki lintuparvien kiertävän samaa kohtaa, tiesi,
että siellä lepää hautaamattomia ruumiita tai luita. Heinikossa
väijyttiin ihmisiä kuin mitäkin susia tai suhakkeja, aroantilopeja.
Joka tahtoi, ampui. Karanneet rikoksentekijät piileskelivät villeillä
aroilla, asestetut paimenet kaitsivat siellä karjojaan, ritarit
hakivat sieltä seikkailuja, ryövärit saalista, kasakat tatareja,
tatarit kasakoita. Joskus piti olla kokonaisia joukkokuntia
vartioimassa karjaa hyökkääjiä vastaan. Aro oli niinmuodoin yhtaikaa
sekä autio että täysi, äänetön ja uhkaava, hiljainen ja täynnä
väijytyksiä. Näitä seutuja ei turhaan nimitetty "Villeiksi kentiksi".

Toisinaan otti suuri sota haltuunsa aron. Silloin virtaili
siellä tatarijoukkoja ja kasakkaparvia ja liikkui puolalaisia
ja valakialaisia lippukuntia. Öisin hirnuivat sekä hevoset että
ulvoivat sudet, messinkirumpujen ja kalistimien ääni kuului aina
Mustallemerelle asti, sekä pitkin niinsanottua Mustaa tietä että
Kuczmanin valtatietä [eteläisen Bugin ja Dniesterin välillä,
nykyisessä Podolian kuvernementissa. Suoment. muistutus.] -- olisi
luullut kokonaisen kansainvaelluksen olevan liikkeellä. Puolan rajaa,
Kamienecista Dnieperille, vartioivat kasakkakylät ja maanvarustukset
ja kun tielle alkoi syntyä liikettä, saattoi sen huomata siitä,
että lukemattomat lintuparvet suuntasivat kulkunsa pohjoista kohti.
Risteilevät tatarijoukot olivat ne tietenkin pelästyttäneet.
Mutta tuli tatari sitte Mustasta metsästä tai Dniesterin Valakian
puoleiselta rannalta, niin hän aina, yhdessä lintujen kanssa,
pysähtyi arolle, pohjoisiin vojevodakuntiin.

Tänä talvena eivät kuitenkaan lintujen laumat kirkuen suunnanneet
kulkuaan Puolaa kohti. Arolla oli tavallista hiljaisempaa.
Kertomuksemme alkaa hetkenä, jolloin aurinko laski, punaillen
säteillään autiota seutua. Pohjoisella äärellä Villejä kenttiä,
pitkin Omelniczekjoen pituutta aina sen laskuun saakka, ei
terävinkään silmä olisi voinut keksiä elävää olentoa, ei edes
liikettä aron tummassa, kuivassa kuloheinässä. Ainoastaan toinen
puolisko auringon kiekkoa oli vielä näkyvissä ilman rannalla. Taivas
oli jo tummennut ja arokin hämärtyi hämärtymistään. Vasemmalla
rannalla, jonkun matkan päässä joesta, oli töyräs, jota paremmin
olisi saattanut luulla hautakummuksi kuin mäeksi -- tällä töyräällä
kiilteli entisen kasakka-asumuksen rauniot. Ehkäpä oli joku Teodorik
Buczacki kerran rakennuttanut siihen kasakkavarustuksen -- vihollisen
hyökkäys oli sen sittemmin hävittänyt. Raunioista lankesi maahan
pitkä varjo. Etäisyydessä kimmeltelivät tulvivan Omelniczekjoen
vedet, sillä kohdalla läheten Dnieperiä. Illan rusko sammui kuitenkin
sammumistaan sekä maasta että taivaalta. Ilmasta kuuluivat kurkien
huudot, linnut olivat matkalla merta kohti. Muuten ei hiljaisuutta
häirinnyt ainoakaan ääni.

Yö lankesi arolle ja yön mukana tuli aaveiden hetki. Silloin
kertoilivat kyliä vartioivat urhot toisilleen tarinoita kaatuneista,
jotka äkkikuolema oli temmannut pois keskeltä syntistä elämää.
Heidän varjonsa karkeloivat pitkin aroa, niitä pitelemässä ei ollut
ristejä enempää kuin kirkkojakaan. Kun illan soimut pohjoisessa
alkoivat sammua, ennustaen puoliyön hetkeä, luettiin kylissä
rukouksia vainajien puolesta. Tiedettiin niinikään, että Villeillä
kentillä harhailevat varjot olivat asettuneet matkustajien tielle
ja vaikeroiden rukoilleet heiltä pyhän ristin merkkiä. Vampyyrejä
oli niinikään tavattu ulvoen ajamassa ihmisiä takaa. Tottunut korva
saattoi jo kaukaa eroittaa suden ulvonnan vampyyrin ulvonnasta.
Kokonaiset varjojen sotajoukot olivat tulleet liki kyliä niin että
vartioiden oli pitänyt hälyttää miehistö liikkeelle. Tällainen
ennusti usein suurta sotaa. Yksityisten aaveiden kohtaaminen ei
sekään tietänyt hyvää, sitä ei kuitenkaan aina tarvinnut pelästyä,
sillä elävä ihminenkin saattoi joskus ilmaantua arolle ja liukua
matkalaisten ohitse kuin haamu, joten häntä helposti saattoi luulla
hengeksi.

Yön langettua yli Omelniczekjoen seudun, ei siis tuntunut vähääkään
oudolta, että hävitetyn kylän raunioille nyt ilmaantui aave, vai
olisiko se ollut ihmisolento. Kuu nousi juuri Dnieperin takaa ja
valaisi Villit kentät sekä likeisten ohdakkeiden latvoja että
kaukaista aroa myöten. Samassa tuli näkyviin muitakin yöllisiä
olentoja. Ohi kiitävät pilvenhattarat peittivät tuontuostakin
kuunvalon, joten nuo olennot vuoroin välkkyivät valoisina, vuoroin
ikäänkuin sammuivat. Ajoittain ne kokonaan hävisivät ja tuntuivat
uponneen varjoihin. Ne suuntasivat kulkunsa töyräälle, jolla
ensimainittu olento seisoi, hiipivät hiljaa, varovasti ja hitaasti,
joka hetki pysähtyen kuuntelemaan.

Niiden liikkeissä oli jotakin peloittavaa, kuten koko tässä näköään
niin tyynessä arossa. Silloin tällöin nousi tuulenhenki Dnieperin
takaa ja pani kuivat ohdakkeet raunioiden juurella surullisesti
kahisemaan ja vapisemaan, ikäänkuin ne olisivat pelänneet. Vähitellen
hävisivät olennot, kadoten raunioiden varjoon. Yön kalpeassa valossa
näkyi ainoastaan yksi olento, seisoen paikallaan kukkulalla.

Vihdoin alkoi melu kääntää puoleensa hänen huomiotaan. Hän astui
töyrään syrjälle ja rupesi tarkkaavasti katselemaan eteensä aroille.
Tuuli taukosi samassa, kahina lakkasi ja hiljaisuus oli täydellinen.

Äkkiä kuului läpitunkeva vihellys. Hätääntyneet äänet huusivat
kimeästi: "Hoi! hoi! Jeesus Kristus! auttakaa! lyökää!" Tuliluikut
paukahtelivat, punaiset valot välkähtelivät pimeydessä. Kavioiden
kapse sekaantui teräksen kilinään. Joitakin uusia olioita näytti
ilmaantuneen arolle kuin maan alta. Tuntui siltä kuin myrsky äkkiä
olisi ottanut valtoihinsa hiljaisen, pahaenteisen aron. Ihmisten
valitus ja kauhun huudot vuorottelivat, kunnes kaikki hiljeni ja
taistelu oli päättynyt.

Villeillä kentillä oli taasen oteltu, niinkuin niin monasti ennen.

Joukko ratsastajia ryhmittyi nyt töyräälle ja muutamat astuivat alas
hevosen selästä ikäänkuin tarkastaakseen jotakin.

Äkkiä kajahti pimeydestä voimakas, käskevä ääni:

-- Hoi! iskekää tulta ja näyttäkää tänne! Samassa räiskyivät kipunat
ja liekki tarttui kuiviin kaisloihin ja päreihin, joita aron kulkijat
aina pitivät varalla matkassaan.

Varsilyhty lyötiin maahan ja sen punaisessa hohteessa näkyi selvästi
muutaman kymmenen miehen suuruinen joukko, kumartuneena tarkastamaan
miestä, joka makasi maassa.

Ne olivat sotamiehiä punaisissa univormuissa, sudennahkalakit päässä.
Yksi, joka istui uljaan ratsun selässä, tuntui olevan toisten
johtaja. Hän astui maahan, likeni makaavaa miestä ja kysyi:

-- No, vääpeli, vieläkö on hengissä vai joko on kuollut?

-- Vielä on hengissä, herra luutnantti, mutta kurkku korisee.
Heittonuora on tukahuttanut hänet.

-- Kuka tuo lienee?

-- Ei se ole tatari -- tuntuu olevan suuri herra.

-- Siunatkoon sitte itsensä.

Päällikkö katseli tarkemmin miestä, joka makasi maassa.

-- Näyttää olevan hetmani, sanoi hän.

-- Ja mainio hänellä on tatarilainen hevonen, ei itse khanillakaan
ole sen parempaa, sanoi vääpeli. -- Tuolla sitä pitelevät.

Päällikkö katsahti vääpelin viittaamaan suuntaan ja hänen kasvonsa
kirkastuivat. Kahden ratsumiehen rinnalla seisoi todella erinomainen
hevonen, kuulostellen korvillaan, levitellen sieraimiaan, oikoellen
kaulaansa ja pelästyneesti katsellen herraansa päin.

-- Otammehan me hevosen, herra luutnantti? kysyä tokaisi vääpeli.

-- Vai sinä, pakana, ottaisit kristityltä ihmiseltä arolla hänen
hevosensa!

-- Mutta sotasaalis...

Heidän puheensa keskeytyi, sillä kuristuneen kurkusta kuului entistä
voimakkaampaa korinaa.

-- Kaatakaa vähän viinaa hänen suuhunsa, sanoi päällikkö, -- ja
irroittakaa vyö.

-- Jäädäänkö tähän yöksi?

-- Jäädään. Riisukaa hevoset ja tehkää nuotio. Sotamiehet rupesivat
hääräämään minkä jaksoivat.

Toiset hieroivat ja herättelivät tuntematonta miestä, toiset
kokosivat polttoainetta, toiset levittelivät tantereelle kamelin- ja
karhuntaljoja.

Päällikkö, joka jo oli unohtanut kuristuneen vieraan, irroitti
vyönsä ja asettui loikomaan rovion ääreen. Hän oli hyvin nuori,
jäntevä ja sirorakenteinen, kasvot olivat tummanveriset ja hienot,
nenä voimakkaasti kaartuva kuin kotkalla. Hänen silmistään loisti
uhkarohkeus ja kestävyys, mutta ilme kasvoissa oli rehellinen.
Rehevä, ajamaton parta teki hänet vakavamman näköiseksi kuin hänen
ikänsä edellytti.

Kaksi palvelijaa hääri illallisvalmistuksissa. Lampaanpuolikas oli
jo ripustettu paistumaan. Satuloilta noudettiin muutamia päivällä
ammuttuja kanakurkia ja metsäkanoja. Ruvettiin nylkemään saigaa.
Rovio loimusi korkealle, tehden arolle suuren, punaisen valokehän.
Kuristunut mies alkoi vähitellen tointua.

Jonkun aikaa katseli hän verestävin silmin vieraita kasvoja
ympärillään, sitte hän yritti nousta. Sotamies joka äsken oli
puhunut päällikön kanssa, koetti kohottaa häntä kainaloista; toinen
antoi tapparan hänen käteensä ja vieras nojasi siihen todella
kaikin voimin. Hänen kasvonsa olivat vielä punaiset ja verisuonet
pullistuneet, mutta hän sai jo kuristuneesta kurkustaan esiin
ensimäisen äänen:

-- Vettä!

Hänelle annettiin viinaa ja hän joi juomistaan. Nähtävästi juoma teki
hänelle hyvää, sillä kun hän viimeinkin irroitti pullon huuliltaan,
kysyi hän jo selvällä äänellä:

-- Kenen käsiin minä olen joutunut? Päällikkö nousi ja tuli hänen
luokseen:

-- Niiden jotka ovat pelastaneet teidät.

-- Eivätkö herrat sitten heittäneetkään ansaa pääni ympäri?

-- Meidän aseemme on miekka eikä ansa. Teidän epäilyksenne loukkaa
rehellisiä sotamiehiä. Päällekarkaajanne olivat tatareiksi puettuja
rosvoja. Jos haluatte heidät nähdä, niin tuolla he makaavat kuin
teurastetut lampaat.

Hän osoitti kädellään muutamia tummia ruumiita, jotka makasivat
maassa töyrään alapuolella. Mutta tuntematon lausui:

-- Sallikaa minun levätä.

Huovalla peitetty satula, jolla hän oli istunut, asetettiin hänen
päänsä alle ja hän painui ääneti nukkumaan.

Hän oli mies parhaimmassa iässään, keskimittaa, mutta erittäin
harteva ja muutenkin jättiläismäisesti roteva. Kasvot olivat
kummallisen näköiset. Pää oli äärettömän suuri, iho lakastunut ja
päivän polttama, mustat silmät hiukan viistossa kuin tatarilla,
ohuita huulia kiersivät kapeat viikset, jotka kuitenkin päättyivät
tuuheihin tupsuihin. Voimakkaat piirteet todistivat rohkeutta ja
ylpeyttä. Hänessä oli samalla kertaa jotakin puoleensavetävää
ja poistyöntävää -- hetmanin ylpeyteen oli yhtynyt tatarilainen
viekkaus, hyväntahtoisuus ja viileys.

Kun hän hetkisen oli levännyt satulaa vastaan, nousi hän ja läksi
kaikkien hämmästykseksi, sensijaan että olisi kiittänyt, katsomaan
kaatuneita.

-- Moukka! murahti luutnantti.

Tuntematon katseli nyt tarkkaan jokaisen kasvoja ja ravisti
päätään, kuten ihminen tekee joka on arvannut kaikki. Sitte hän
hiljalleen palasi luutnantin luo, vaistomaisesti hapuroiden kylkiään,
pistääkseen sormet vyöhönsä.

Varmuus miehessä, joka hetki sitte oli päästetty irti ansasta, ei
miellyttänyt nuorta luutnanttia ja hän virkkoi pisteliäästi:

-- Luulisi teidän etsivän tuttuja noiden rosvojen joukosta tai
lukevan isämeitää heidän sielujensa pelastukseksi.

Tuntematon lausui ylpeästi:

-- Te sekä erehdytte että olette oikeassa: olette oikeassa, koska
minä todella etsin tuttuja, mutta erehdytte, koska nuo miehet eivät
olleet rosvoja, vaan erään aatelismiehen, naapurini, palvelijoita.

-- Sitte nähtävästi ette juo tuon naapurin kanssa samasta kaivosta.

Omituinen hymy värähti tuntemattoman ohuilla huulilla.

-- Erehdys, naurahti hän hampaiden välitse. Hetken kuluttua jatkoi
hän ääneen:

-- Anteeksi, hyvä herra, minun olisi ensin pitänyt kiittää avustanne
ja pelastuksesta, joka tempasi minut äkkikuolemasta. Teidän miehenne
korjasivat varomattoman tekoni, kun erosin väestäni, mutta minun
kiitollisuuteni onkin yhtä suuri kuin teidän hyväntahtoisuutenne.

Näin lausuttuaan ojensi hän luutnantille kätensä. Ylpeä nuori mies ei
kuitenkaan liikahtanut paikalta. Ei hän myöskään rientänyt ojentamaan
kättään.

-- Haluaisin, virkkoi hän -- ensin mielelläni kuulla, olenko
tekemisissä aatelismiehen kanssa, sillä vaikka en sitä epäilekään,
niin ei minun sovi ottaa vastaan kiitosta nimettömältä.

-- Näen että teissä asuu todellisen jalosukuisen henki -- oikein te
sanoitte. Minun olisi pitänyt alkaa sekä puheenpitoni että kiitokseni
ilmoittamalla nimeni. Olen Zenobi Abdank, sitä Abdank haaraa, joka
kilvessään kantaa pientä ristiä, aatelismies Kiovan vojevodakunnasta
ja eversti ruhtinas Dominik Zaslawskin kasakkalippukunnassa.

-- Ja minä olen Jan Skrzetuski, luutnantti ruhtinas Jeremi
Wisniowieckin kyrassierilippukunnassa.

-- Palvelette kuuluisan soturin johdolla. Sallikaa minun nyt kiittää
ja ojentaa käteni.

Luutnantti ei enään epäillyt. Tosin kyrassierit aina kohtelivat
olkainsa takaa muiden lippukuntien väkeä, mutta olihan herra
Skrzetuski nyt aroilla, keskellä Villiä kenttiä, ja siellä eivät
sellaiset asiat paina paljoa. Olihan Abdank sitäpaitsi eversti, hän
sai siitä epäämättömän todistuksen, kun sotamiehet toivat vieraalle
vyön ja sapelin, jotka olivat riisuneet virvoitellessaan häntä.
Samalla ojennettiin everstille lyhyt nuija, jossa oli luinen varsi
ja nuppi norsunluusta, juuri sellainen, jommoista kasakkaeverstit
käyttävät. Zenobi Abdankin puku oli lisäksi erittäin komea ja hänen
sivistynyt puhetapansa todisti nopeaa järjenjuoksua ja seuraelämän
tottumusta.

Herra Skrzetuski pyysi häntä kanssaan illalliselle. Paistetun lihan
haju nousikin jo roviosta, vaikuttaen sekä haju- että makuaisteihin.
Palvelija otti paistit tulelta ja tarjosi ne tinavadilla. Herrat
rupesivat syömään ja kun heidän eteensä vihdoin tuli antelias
pukinnahkasäkki, täynnä moldaulaista viiniä, syntyi heidän välillään
vilkas keskustelu.

-- Kunhan tästä pääsisikin onnellisesti kotiin! sanoi Jan herra.

-- Vai olette te kotimatkalla? kysyi Abdank. -- Mistä, jos saan kysyä?

-- Kaukaa. Krimistä asti.

-- Mitä te siellä? Veittekö lunnaita?

-- En, herra eversti. Kävin itse khanin luona. Abdank höristi
uteliaana korviaan.

-- Vai sillä lailla. Mitä te sitte teitte khanin luona?

-- Vein kirjeen ruhtinas Jeremiltä.

-- Vai lähettiläänä siis. Mistäs ruhtinas sitte kirjoitti khanille?

Luutnantti katsahti kireästi vieraaseensa.

-- Herra eversti, virkkoi hän, -- te katsoitte äsken silmiin rosvoja,
jotka olivat heittäneet ansan kaulaanne -- se oli teidän asianne.
Mutta mitä ruhtinas kirjoittaa khanille, se ei kuulu teihin enempää
kuin minuunkaan, vaan ainoastaan heihin.

-- Ihmettelin tässä vasta, lausui viekkaasti Abdank, -- kuinka hänen
korkeutensa ruhtinas lähettää khanin luo noin nuoren miehen, mutta
kuultuani vastauksenne, en sitä enään ihmettele, sillä näen, että
teissä on vanhan viisaus ja kokemus, vaikka olettekin nuori.

Luutnantti antoi mairittelevien sanojen mennä toisesta korvasta
sisään, toisesta ulos, kierteli nuoria haiveniaan ja kysyi:

-- Mutta sanokaappas te, herra eversti, minulle, mitä te haitte
Omelniczekjoelta ja kuinka te yksinänne läksitte liikkeelle.

-- En minä lähtenyt yksin, olin vain jättänyt mieheni matkalle.
Olen menossa Kudakiin herra Grodzickin luo, joka on pantu sinne
päälliköksi. Hetmani on lähettänyt minut viemään hänelle kirjeitä.

-- Kuinka te ette kulje aluksella, jokea?

-- Sain käskyn, jota ei minun sovi rikkoa.

-- Kumma, että hetmani antaa sellaisia käskyjä. Arolla te jouduitte
kun jouduittekin vaaraan, jonka varmaan olisitte välttänyt joella.

-- Herra luutnantti, onhan aro tällä hetkellä rauhallinen. Me emme
ole eilispäivän tuttuja, minä ja aro. Siihen mikä minulle tapahtui,
on syynä ihmisten pahuus ja viekkaus.

-- Kuka teitä sitte niin ahdistaa?

-- Siitä tulisi pitkä juttu. Minulla on paha naapuri, herra
luutnantti. Hän on hävittänyt minulta kodit ja konnut, tappanut
poikani ja hyökkäsi nyt, kuten näkyy, minun kimppuuni.

-- Minkätähden ei herra eversti käytä sapelia?

Viha leimahti Abdankin voimakkaille kasvoille, silmät kipunoivat
synkkinä ja hän lausui hitaasti ja läpitunkevasti:

-- Kyllä minä käytän sapelia enkä, jumal'avita, turvaudukaan muihin
aseihin, kun käyn vihamiehiäni vastaan.

Luutnantin piti juuri ruveta puhumaan, kun arolta kuului kavioiden
kapsetta tai oikeastaan hevosten jalkain töminää pehmeää maanpintaa
vastaan. Luutnantin palvelija, joka toimi vartiana, juoksi samassa
ilmoittamaan, että joitakin miehiä lähenee.

-- Varmaan minun väkeäni, sanoi Abdank, -- jotka jäivät Tasminin
taakse. Lupasin odottaa heitä täällä, kun en aavistanut väijytyksestä
mitään.

Hetken perästä oli joukko ratsastajia ympäröinyt kummun. Tulen
valossa erottautui hevosen päitä, sieraimet levällään ja väsymyksestä
päristellen. Hevosten selästä katseli ihmiskasvoja. Varjostaen
käsillä silmiään liekkiä vastaan tuijottivat miehet kiukkuisesti
eteensä.

-- Hoi, keitä te olette? kysyi Abdank.

-- Oikean Jumalan palvelijoita! kuului vastaan pimeydestä.

-- Minun väkeäni, sanoi Abdank kääntyen luutnantin puoleen. --
Tulkaa, tulkaa!

Toiset astuivat hevosen selästä ja tulivat valkean ääreen.

-- Kyllä me koetimme kiirehtiä, minkä ennätimme, isä kulta. Mikäs
sinulle on tullut?

-- Väijytys. Chwedko roisto oli saanut tietää paikan ja odotti täällä
tovereineen. Varmaan ne jo hyvän aikaa olivat odottaneet minua. Ansan
heittivät kaulaani.

-- Herra varjele! Herra varjele! Mikäs tämä ljahi, tämä puolalainen
sinun rinnallasi on?

Puhuessaan katselivat miehet uhkaavasti herra Skrzetuskiin ja hänen
seuralaisiinsa.

-- Ne ovat hyviä ystäviä, sanoi Abdank. -- Olen kun olenkin jo terve
ja reipas. Pian jatkamme matkaa.

-- Jumalan kiitos! me olemme valmiit. Tulokkaat lämmittelivät käsiään
nuotion ääressä, sillä yö oli kylmä, vaikka olikin poutainen aika.
Miehiä oli neljänkymmenen vaiheilla, he olivat kookkaat ja hyvin
varustetut. Heitä ei mitenkään olisi saattanut uskoa luetteloihin
merkityiksi ja siis Puolan valtakunnan palveluksessa oleviksi
kasakoiksi -- seikka joka mitä suurimmassa määrässä oli omiaan
hämmästyttämään herra Skrzetuskia, varsinkin kun heidän lukumääränsä
oli niin suuri. Tämä kaikki tuntui hyvin epäilyttävältä. Jos hetmani
olisi lähettänyt Abdankiksi nimitetyn herran Kudakiin, niin hän
tietysti olisi pannut hänen matkaansa luetteloihin merkityitä
kasakkoja, ja minkä järjen nimessä hän oli käskenyt häntä kulkemaan
Czehryniin aroteitä eikä jokea pitkin? Kulku kaikkien jokien poikki,
jotka Villien kenttien läpi juoksevat Dnieperiin, ei saattanut muuta
kuin hidastuttaa matkaa. Näytti siltä kuin niinsanottu herra Abdank
kaikin keinoin olisi tahtonut välttää Kudakia.

Koko herra Abdankin olento hämmästytti sekin nuorta luutnanttia. Hän
oli heti pannut merkille, että kasakat, jotka yleensä toverillisesti
seurustelivat päällystönsä kanssa, kohtelivat häntä sellaisella
kunnioituksella, kuin jos hän olisi ollut hetmani. Hän mahtoi olla
suuri herra, mikä sekin hämmästytti herra Skrzetuskia, kun hän tunsi
Ukrainan sekä tuolta että tältä puolen Dnieperiä eikä milloinkaan
ollut kuullut puhuttavan mistään kuuluisista Abdankeista. Lisäksi oli
tuon vieraan miehen kasvoissa jotakin omituista -- hänestä hehkui
salainen voima kuin lieskasta kuumuus, jokin taipumaton tahto, joka
todisti, ettei tämä mies väisty mitään eikä ketään. Juuri tuollainen
tahto kuvastui ruhtinas Jeremi Wisniowieckin kasvoissa, mutta
ruhtinas oli saanut sen synnynnäisenä lahjana suuren sukuperänsä ja
valtansa perustuksella, kun se sensijaan hämmästytti tällaisella
outonimisellä miehellä keskellä Villejä kenttiä.

Herra Skrzetuski mietti hyvän aikaa. Hänen päähänsä pälkähti, että
vieras ehkä on mahtava pakolainen, joka välttääkseen tuomionsa
täytäntöönpanoa, piileskelee aroilla kuin mustalainen -- sitte
hän tuli ajatelleeksi, että hänen edessään ehkä on ryövärijoukko
ukrainalaisia kasakkoja. Tämä viimeinen olettamus ei kuitenkaan
tuntunut todennäköiseltä. Johtajan puku ja koko käytöskin todistivat
toista. Lopuksi ei luutnantti tietänyt mitä uskoa, hän päätti
ainoastaan olla varoillaan. Abdank käskikin jo tuoda ratsunsa.

-- Herra luutnantti, virkkoi hän, -- jolla on tie edessä, sen
täytyy lähteä liikkeelle. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä
pelastuksesta. Suokoon Jumala minun saada palkita teitä samanlaisella
palveluksella.

-- Enhän minä tietänyt, kenen pelastin, niinmuodoin en ole ansainnut
kiitosta.

-- Teidän vaatimattomuutenne on yhtä suuri kuin teidän
miehuullisuutenne. Sallikaa minun ojentaa teille tämä sormus.

Luutnantti rypisti kulmakarvojaan ja astui askeleen taapäin, mitaten
Abdankia silmillään. Tämä jatkoi, äänessä ja liikkeissä miltei
isällinen arvokkaisuus:

-- Katsokaa, en anna teille tätä sormusta sen rahallisen arvon
vuoksi, vaan siksi, että sillä on muita ominaisuuksia. Kerran kun
minä nuorella iälläni olin muhamettilaisten vankina, sain sen eräältä
toivioretkeläiseltä, joka palasi Pyhältä maalta. Kantaan on kätketty
multaa Kristuksen haudalta. Tällaista lahjaa ei sovi työntää luotaan,
vaikkapa rikollisetkin kädet sen ojentaisivat. Te olette nuori mies
ja soturi ja jos vanhuskin on likellä hautaa eikä tiedä, mikä häntä
voi kohdata ennen hänen viimeistä hetkeään, niin paljon enemmän
vaaroja täytyy olla tarjona sille, jonka edessä on pitkä ikä. Tämä
sormus suojelee ja varjelee teitä, kun tuomiopäivä lähestyy, ja minä
sanon teille, että tuomiopäivä paraikaa on lähestymässä yli Villien
kenttien.

Syntyi hetken äänettömyys. Ei kuulunut muuta kuin rovion räiske ja
hevosten päristeleminen.

Kaukaisuudessa ulvoivat valittaen sudet. Äkkiä jatkoi Abdank äskeistä
puheluaan, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen:

-- Tuomiopäivä lähestyy paraikaa yli Villien kenttien ja kun se
saapuu, niin hämmästys totisesti valtaa Jumalan luodut.

Luutnantti otti koneentapaisesti sormuksen. Oudon miehen sanat olivat
saattaneet hänet aivan ymmälle.

Vieras silmäili eteensä aron pimeyteen.

Sitte hän kääntyi ja nousi hevosen selkään. Hänen miehensä odottivat
jo kummun juurella.

-- Lähdetään pois! Lähdetään pois! Hyvästi, sotilas ja ystävä! huusi
hän luutnantille. -- Nykyään ovat ajat sellaiset, ettei veli luota
veljeensä, sentähden et sinäkään tiedä, kenen olet pelastanut, sillä
minä en ole sanonut sinulle nimeäni.

-- Ettekö siis olekaan Abdank?

-- Abdank on minun vaakunanimeni.

-- Entä nimenne?

-- Bohdan Zenobi Chmielnicki.

Tämän sanottuaan lasketti hän alas töyräältä ja hänen väkensä seurasi
häntä. Pian olivat he sumun ja yön peitossa. Kun he olivat päässeet
muutaman sylen päähän, toi tuuli mukaansa kasakkalaulun sanat:

    "Vapahda, Herra, meidät onnettomat,
            ikeestä raskaasta,
            Mahmetin uskosta! --
            Vie aamun koittohon,
            tyynehen valkamaan
            iloiseen voittohon
            kristittyjen maailmaan. --
    Sa kuule, Herra, meidän huutomme,
    onnettomien rukoukset,
    sua rukoilevat orjapoloiset."

Hiljalleen hälvenivät sävelet, sulaen vihdoin yhteen tuulessa
soittavan kuloheinän kahinan kanssa.



TOINEN LUKU


Seuraavana aamuna saapui herra Skrzetuski Czehryniin ja asettui
ruhtinas Jeremin taloon. Hänen oli määrä viipyä siellä jonkun aikaa,
jotta miehistö ja hevoset saisivat levätä pitkästä Krimin matkasta,
joka tavattomien tulvien vuoksi oli täytynyt tehdä maata myöten,
Dnieperin väkevä juoksu kun ei sinä vuonna sallinut minkään aluksen
kulkea vastavirtaan. Itsekin nautittuaan jonkun verran lepoa, läksi
Skrzetuski entisen valtionkomisarjuksen herra Zacwilichowskin luo.
Tämä oli oiva sotilas ja ruhtinaan uskottu ja ystävä, vaikkei
ollutkaan hänen palveluksessaan. Luutnantti halusi kysyä, oliko
Lubniesta ehkä tullut joitakin määräyksiä. Ruhtinaalta ei ollut
saapunut sellaisia. Hän oli määrännyt, että jos khanin vastaus olisi
suotuisa, Skrzetuski matkustaisi kaikessa rauhassa, rasittamatta
miehiä ja hevosia. Khanille taas oli ruhtinaalla ollut sellaista
asiaa, että khanin piti rangaista muutamia tatarilaisia ruhtinaita,
jotka olivat anastaneet ruhtinas Jeremin Dnieperintakaisia maita
ja joita rikollisia viimemainittu kyllä itsekin jo oli ankarasti
kurittanut. Khani oli kun olikin antanut toivotun vastauksen ja
luvannut huhtikuussa erityisen lähetin kautta toimittaa anastajille
rangaistuksen. Haluten päästä urotöistään kuuluisan ruhtinas Jeremin
suosioon, lähetti khani hänelle Skrzetuskin mukana jalorotuisen
hevosen ja soopelinahkaisen lakin. Herra Skrzetuski, joka niinmuodoin
oli kaikella kunnialla suoriutunut lähettilääntoimestaan ja voittanut
ruhtinaan kaikinpuolisen luottamuksen, iloitsi suuresti siitä, että
hän saisi viipyä Czehrynissä ja ettei heti tarvinnut kiirehtiä
pois. Sensijaan oli vanha Zacwilichowski suuresti huolissaan viime
tapahtumista Czehrynissä. He läksivät nyt yhdessä valakialaisen
Dopulan luo, joka piti sekä majataloa että kapakkaa, ja vaikka vielä
oli varhaista, tapasivat he siellä suuren joukon aatelisia. Oli
nimittäin markkinat ja lisäksi sattui, että kruunun sotilasleirille
kuljetettava karja sinä päivänä pysähdytettiin Czehryniin lepäämään,
joten oli koolla paljon väkeä. Tavallisesti tapasivat aateliset
toisensa torilla niinsanotussa Dzwoneckin kulmassa Dopulan talossa.
Siellä sitä oli Koniecpolskin tilojen isännöitsijöitä, czehryniläisiä
virkamiehiä, kruununtilojen haltioita lähiseuduilta, maata-omistavaa
ja riippumatonta aatelia ja taloudenhoitajia. Vielä nähtiin Dopulan
luona muutamia kasakkapäällikköjä sekä jonkun verran pikku-aatelia,
osaksi vuokralaisia, osaksi oman tilan isäntiä.

Istuttiin penkeillä matalien tammipöytien ympärillä. Puhe oli
äänekästä ja koski yksinomaan päivän suurta tapahtumaa: Chmielnickin
pakoa. Skrzetuski ja Zacwilichowski asettuivat erikseen huoneen
nurkkaan ja luutnantti rupesi kyselemään, mikä lintu tuo Chmielnicki
oikeastaan oli, kun kaikki hänestä puhuivat.

-- Ettekö te sitä tiedä, sanoi vanha soturi. -- Hän on
zaporogilaissotajoukkojen sihteeri, Subotowin tilanherra ja -- viime
sanat lausui vanhus kuiskaten -- minun toverini. Olemme vanhat tutut.
Olemme yhdessä olleet monessa leikissä ja aina hän on kunnostautunut.
Varsinkin Cecorajn luona. Sellaista kokemusta sota-asioissa ei paljon
tavata koko Puolassa. Parasta on pitää se omana tietonaan, mutta hän
on kun onkin hetmaniksi syntynyt: kädessä voimaa ja päässä järkeä.
Koko kasakkakunta kuuntelee häntä enemmän kuin leiripäällikköjä ja
atamaneja. Hyvien puolien rinnalla hänellä kyllä on huonojakin: hän
on kova, hän rettelöi ja kun viha pääsee hänessä voitolle, niin hän
saattaa olla kauhea.

-- Minkä kumman tähden hän karkasi Czehrynistä?

-- Sanotaan hänen riitaantuneen starosta Czaplinskin kanssa, mutta
kuka ne tietää. Onhan aatelinen ennenkin suutuksissaan sekoittanut
toisen asiat. Sanotaan hänen vietelleen starostan vaimon ja
starostapahan vuorostaan ryöstäneen häneltä hänen rakastettunsa ja
naineen hänet. Mutta ne nyt ovat joutavia asioita, sillä nainen siinä
on vikapää. Chmielnicki taas olisi muka sitte myöhemmin vietellyt
entisen rakastettunsa, eikähän se kuulosta mitenkään mahdottomalta...
sillä nainen on kevytmielinen olento. Näiden näennäisten syiden alla
piilee kuitenkin varmaan muita juonia. Näettekös, asia on sellainen,
että Czerkasyssa asuu muuan vanha Barabasz, kasakkapäällikkö ja
meidän ystävämme. Hänen hallussaan oli kuninkaallisia privilegioita
ja kirjeitä, joissa vahvistetaan kasakkain vanhat etuudet, ja
kerrotaan, että nämä kirjeet saivat kasakat nousemaan vastarintaan
aatelia vastaan. Mutta kun Barabasz on kunnon mies, niin hän pidätti
nämä kirjeet takanaan eikä päästänyt niitä julkisuuteen. No nyt
kutsui Chmielnicki Barabaszin pitoihin luoksensa tänne Czehryniin ja
lähetti samalla Barabaszin kartanoon miehiä, jotka ryöstivät hänen
vaimoltansa nuo privilegiokirjeet ja Chmielnicki itse karkasi, ottaen
kirjeet mukaansa. Olihan pelättävä, että kasakat olisivat käyttäneet
näitä kirjeitä hyväkseen ja olisi syntynyt samallainen kapina kuin
viimeksi Ostrjaninin johtama. Ja minä sanon vielä kerran: tuo
Chmielnicki on kauhea mies ja hän on karannut ties minne.

Herra Skrzetuski puuttui nyt puheeseen: -- Sitä kettua! hän petti
minut arolla. Sanoi olevansa ruhtinas Zaslawskin kasakkarykmentin
eversti. Minä tapasin kun tapasinkin hänet viime yönä arolla ja
vapautin hänet heittonuorasta.

Zacwilichowski tarttui molemmin käsin päähänsä.

-- Herran tähden, mitä te sanotte? Se ei voi olla mahdollista.

-- On se mahdollista, koska se on tapahtunut. Kyllä hän sanoi
olevansa everstinä ruhtinas Zaslawskin joukoissa ja matkalla Kudakiin
viemään kirjettä herra Grodzickille suurhetmanilta. Minä kuitenkaan
en uskonut hänen puheitaan, koska hän ei kulkenut jokea myöten, vaan
hiiviskeli arolla.

-- Hän on viekas kuin Odysseus. Missä hän sitte teidät tapasi?

-- Omelniczekin tienoilla, Dnieperin oikeanpuolisella rannalla.
Nähtävästi hän oli matkalla Sicziin.

-- Hänen piti siis varkain päästä Kudakin ohitse. Nyt minä ymmärrän.
Oliko hänellä matkassa paljonkin väkeä?

-- Ehkä neljäänkymmeneen mieheen. Mutta he tulivat liian myöhään.
Jollen minä olisi ennättänyt apuun, niin starostan palvelijat
olisivat kuristaneet hänet.

-- Malttakaahan, luutnantti. Tämä on vakava asia. Todellako,
starostan palvelijatko?

-- Itse hän niin sanoi.

-- Miten starosta parka sitte saattoi tietää, mistä Chmielnickiä oli
etsittävä, kun täällä koko kaupunki turhaan vaivaa päätään saadakseen
selville, mihin hän on hävinnyt?

-- Sitä en minäkään tiedä. Ehkäpä Chmielnicki kaiken muun lisäksi
valehteli ja pani tavalliset rosvot starostan palvelijoiksi, jotta
paremmin uskottaisiin hänen kärsineen vääryyttä.

-- Se ei voi olla mahdollista. Mutta juttu on joka tapauksessa
kummallinen. Tiedättekö, luutnantti, sitte siitä, että hetmani on
lähettänyt kirjeitä, joissa käsketään ottamaan kiinni Chmielnicki ja
pidättämään hänet maatilalleen.

Luutnantti ei ollut ehtinyt vastata, kun muuan aatelinen suurella
melulla astui huoneeseen. Hän läiskytti ovea moneen kertaan, katsoi
tuimasti ympärilleen ja virkkoi:

-- Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat!

Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, pieni ja kiukkuinen.
Kiukkuisuuden vaikutuksen antoivat erikoisesti silmät, jotka
katselivat korkealta päästä kuin kaksi liikkuvaa luumua. Nähtävästi
oli mies hyvin vilkas, tuima ja tuittupäinen herra.

-- Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! toisti hän lujemmin ja
terävämmin, kun ei hänelle heti vastattu.

-- Palvelijanne, palvelijanne, vastasivat muutamat äänet.

Se oli Czehrynin ali-starosta herra Czaplinski, nuoren horonzi
Koniecpolskin uskottu palvelija. [Horonzi, oik. lipunkantaja, oli
muinais-puolalainen arvohenkilö, joka kantoi maakunnan lippua
juhlallisissa tilaisuuksissa ja yleisen sotaväennoston aikana.
Suoment. muistutus.]

Czehryniläiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli aika riitapukari
ja kosti ihmisille olemattomistakin. Hänelle täytyi kuitenkin olla
kohtelias, koska hänellä oli suuri vaikutusvalta.

Zacwilichowskia täytyi hänenkin, kuten kaikkien muiden, kohdella
kunnioituksella. Hänen vakavuutensa, kunnollisuutensa ja
urhoollisuutensa olivat siksi tunnustetut. Niin pian kuin herra
Czaplinski hänet näki, tuli hän hänen luokseen ja asettui, ylpeästi
kumarrettuaan Skrzetuskille, simakannuineen heidän pöytänsä ääreen.

-- Tietääkö starosta, kysyi Zacwilichowski -- jotakin Chmielnickistä?

-- Hirsipuuhun hän joutuu, herra horonzi, niin totta kuin minun
nimeni on Czaplinski. Hän on vastaiseksi säästynyt, mutta hän riippuu
vielä kerran hirsipuussa. Mikä hätä nyt on kun hetmanilta jo on
tullut käsky. Jahka minä vaan saankin hänet käsiini!

Ja puhuessaan iski Czaplinski nyrkin pöytään niin että simaa läiskyi
pöydälle.

-- Älkää, hyvä herra, kaatako hukkaan viiniänne! virkkoi herra
Skrzetuski.

Zacwilichowski lausui:

-- Mistä te sen tiedätte? Hänhän on paennut eikä kukaan tiedä missä
hän on.

-- Eikö kukaan tiedä? Minä tiedän -- niin totta kuin nimeni on
Czaplinski. Tunteehan herra horonzi Chwedkon. Tämä Chwedko palvelee
sekä häntä että minua. Hänestä tulee Chmielnickin Juudas. Se on varma
se. Hän on ryhtynyt yhteistyöhön Chmielnickin miesten kanssa. Hän on
ovela. Tietää joka askeleen. On luvannut toimittaa hänet elävänä tai
kuolleena minun käsiini. Hän on lähtenyt arolle jo ennen Chmielnickiä
ja tietää tarkalleen missä hän hänet yllättää. Se on oikea pirun
poika!

Taasen hän läjähytti pöytään kätensä.

-- Älkää valako viiniänne hukkaan! toisti herra Skrzetuski painavasti.

Ali-starosta oli jostakin käsittämättömästä syystä ensi hetkestä
lähtien ollut hänelle vastenmielinen.

Aatelinen herra lensi tulipunaiseksi ja pyöritteli pullistuneita
silmiään, päätellen, että häntä tahdottiin loukata. Hän katseli
kiivaasti Skrzetuskia, mutta hillitsi itsensä nähdessään hänen
kantavan Wisniowieckin värejä. Koniecpolskin väet olivat paraikaa
kireissä väleissä ruhtinaan kanssa. Czehryn ei ollut kaukana
Lubniesta ja vaarallista oli kieltää ruhtinaan väreiltä niille
tulevaa kunnioitusta.

Lisäksi oli ruhtinaan tapana valita miehensä sillä lailla, että oli
paras punnita asioita ennenkuin haki riitaa heidän kanssaan.

-- Vai on siis Chwedko ottanut hankkiakseen Chmielnickin teidän
käsiinne? puuttui Zacwilichowski taasen puhumaan.

-- Chwedko -- on. Ja hankkiikin, niin totta kuin minun nimeni on
Czaplinski.

-- Mutta minäpä sanon teille, ettei hän hanki. Chmielnicki on
onnellisesti päässyt ansasta ja lähtenyt Sicziin, ja siitä on vielä
tänä päivänä annettava tieto herra Krakowskille. Chmielnickin kanssa
ei ole leikittelemistä. Suoraan sanoen: hänellä on enemmän järkeä,
voimakkaampi käsi ja parempi onni kuin teillä, joka aina kiivastutte.
Toistan vieläkin, että Chmielnicki on päässyt leikistä ehein nahoin,
ja jollette usko, niin tämä ritari voi sen teille todistaa. Sillä
eilen tapasi hän Chmielnickin arolla ja hän oli heidän erotessaan
aivan terve.

-- Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista! tokaisi Czaplinski
tulemaan ja repi tukkaansa.

-- Ja tahdotteko vielä tarkempia tietoja, jatkoi Zacwilichowski, --
niin tämä ritari omassa persoonassaan pelasti hänet ja löi teidän
väkenne. Se ei suinkaan ole hänen syynsä, sillä hän oli paluumatkalla
Krimistä eikä tietänyt mitään hetmanin kirjeistä. Hän näki ainoastaan
miehen ryövärien käsissä ja riensi häntä auttamaan. Minä ilmoitan
teille Chmielnickin pelastuksesta, sillä kyllä hän zaporogilaisineen
pian sekaantuu teidän asioihinne eikä ehkä kohtele teitä aivan
lempeästi. Sellaista se on, kun antautuu mokomaan peliin. Hyi
olkoonkin.

Zacwilichowski ei hänkään pitänyt Czaplinskista.

Czaplinski karkasi paikoiltaan eikä suuttumukseltaan tahtonut
saada sanaa suustaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät
pullistuivat entistä ulomma kuopistaan. Hän seisoi Skrzetuskin edessä
ja tokaisi tulemaan yksityisiä sanoja:

-- Mitä... Huolimatta hetmanin kirjeestä... kyllä minä teidät...
kyllä minä teidät...

Herra Skrzetuski ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Nojaten
kyynärpäitä pöytään, katseli hän edessään pyristelevää Czaplinskia
niinkuin haukka katselee kytkettyä varpusta.

-- Tehän käytte minuun kiinni niinkuin takkiainen koiran häntään,
sanoi hän.

-- Minä haastan teidät oikeuteen... Te menette... huolimatta
kirjeestä... Minä vielä kasakat...

Hän piti sellaista elämää, että muut huoneessa jo vaikenivat. Päät
alkoivat kääntyä Czaplinskiin päin. Hän haki aina riitaa, hänen
luontonsa oli sellainen, ja kaikkia hän loukkasi. Mutta se ihmetytti
kaikkia, että hän tällä tavalla kohteli ainoaa, jota hän pelkäsi,
Zacwilichowskia, ja soturia, joka kantoi Wisniowieckin värejä.

-- Parasta, että pysytte ääneti, sanoi vanha horonzi. -- Tämä ritari
on, niinkuin näette, minun seurassani.

-- Minä vien teidät linnaan... jalkapuuhun! ärjyi Czaplinski,
välittämättä mistään ja kenestäkään.

Silloin herra Skrzetuski oikaisi itsensä pitkin pituuttaan. Vetämättä
sapelia tupesta, päästi hän sen hihnan varaan, tarttui keskeltä
kiinni ja nosti asetta niin että se ristin muotoisen kahvan kohdalta
joutui juuri herra Czaplinskin nenän eteen.

-- Haistakaappa tätä! sanoi hän kylmästi.

-- Jumalan tähden... Palvelijat! huusi Czaplinski, tarttuen kahvaan.

Mutta hän ei saanut vedetyksi sapelia tupesta. Nuori luutnantti kävi
häneen käsiksi, tarttuen toisella kädellä niskaan, toisella selkään,
nosti ilmaan miehen, joka pyristeli kuin lohi, ja puhui, kantaessaan
häntä penkkien lomitse:

-- Hyvät herrat ja veljet, antakaapa tilaa tälle sonnille, muuten se
puskee.

Ovelle päästyään aukaisi hän sen tönäisemällä taakkaansa siihen ja
paiskasi ali-starostan kadulle.

Sitte hän tyynesti asettui entiselle paikalleen Zacwilichowskin
viereen.

Hetken ajan oli huoneessa hiljaista. Herra Skrzetuskin voimannäyte
oli tehnyt vaikutuksen. Mutta sitte pääsi nauru valloilleen niin että
seinät tärisivät.

-- Eläkööt Wisniowieckin miehet! huudettiin.

-- Hän on pyörtynyt, totta totisesti pyörtynyt ja makaa verissään!
huusivat samassa ne miehet, jotka olivat jääneet ovesta katselemaan
Czaplinskin mutkiin, saadakseen tietää miten hänen kävisi. --
Palvelijat tulevat kantamaan häntä pois.

Se pieni joukko läsnäolevia, joka oli ali-starostan puolella, ei
uskaltanut osottaa mieltään muulla tavalla kuin katsoa murjottamalla
luutnanttiin.

-- Totta puhuen, virkkoi Zacwilichowski, -- se koira on aina
saaliinsa kantapäillä.

-- Rakki se on eikä mikään koira, sanoi lihava aatelisherra. Hänellä
oli toisessa silmässä kaihi ja otsassa taalarin kokoinen reikä, jonka
pohjalta luu paistoi. Liketen luutnanttia hän jatkoi: -- Rakki se
on eikä mikään koira. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta. Olen Jan
Zagloba, Wczelen sukua. Minut tunnetaan, jollei muusta, niin tästä
lävestä, jonka ryövärin kuula teki otsaani, kun olin Pyhällä maalla
sovittamassa nuoruuteni syntejä.

-- Älkäähän nyt, huomautti Zacwilichowski, -- tehän kerran sanoitte,
että juomakannu Radomissa oli sattunut päähänne.

-- Ryövärin luoti, niin totta kuin tässä seison. Radomissa oli toinen
seikkailu.

-- Taisitte olla matkalla Pyhälle maalle... mutta perille te ette
ikinä päässyt.

-- En päässytkään, sillä jo Galatassa voitin marttyripalmun. Jos tämä
on valhetta, niin olen oikea arkki-koira enkä mikään aatelisherra.

-- Onpa se aika läpi.

-- Minä olen hirttämätön veijari! Tuohon käteen, herra luutnantti.

Nyt tuli toisiakin tekemään tuttavuutta herra Skrzetuskin kanssa
ja julkilausumaan hänelle ihailuaan. Czaplinskista ei yleensäkään
pidetty ja kaikki olivat hyvillään kommelluksesta, mikä hänelle
oli tapahtunut. Kummaa ja käsittämätöntä oli, että kaikki
aateliset Czehrynin seuduilla, alkaen vähimmistä vuokraajista
aina Koniecpolskin henkilökuntaan asti, tuntien, kuten naapurien
tapa on, Czaplinskin ja Chmielnickin riidat, aina asettuivat
viimemainitun puolelle. Chmielnicki kulki nimittäin mainehikkaan
soturin nimissä, hän oli useammassa kuin yhdessä sodassa osoittanut
urheuttaan. Tiedettiin kuninkaankin ylläpitävän suhdetta häneen ja
panevan suurta arvoa hänen mielipiteilleen. Koko juttua pidettiin
tavallisena riitana aatelismiesten kesken, jommoisia, varsinkin
vähävenäläisissä maissa alituiseen sattui. Suosio kallistui sen
puolelle, joka paremmin kykeni herättämään mielenkiintoa eikä kukaan
aavistanut, että tuolla riidalla tulisi olemaan hirveät seuraukset.
Vasta myöhemmin ruvettiin vihaamaan Chimielnickiä ja silloin sekä
aatelisten että hengellisten herrain keskuudessa.

Kaikki tulivat nyt, haarikat pystyssä, herra Skrzetuskin luo.

-- Maljanne herra ja veli! Terveydeksenne! Eläkööt Wisniowieckin
miehet! Sellainen nuorukainen ja jo luutnanttina ruhtinaalla. Eläköön
ruhtinas Jeremi, hetmanien hetmani! Ruhtinas Jeremia me seuraamme
vaikkapa maailman loppuun! -- Turkkilaisia ja tatareja vastaan! --
Stumbuliin! Eläköön armollinen kuninkaamme Wladislaw IV!

Lujimmalla äänellä huusi herra Zagloba, joka juomisessa ja
suunsoittamisessa voitti kokonaisia rykmenttejä.

-- Hyvät herrat! jyrisi hän niin että ikkunaruudut helisivät, -- minä
olen jo kerran haastanut sulttaaninkin oikeuteen väkivallanteosta.
Silloin kun minä olin Galatassa...

-- Jos te vielä puhutte, niin hampaat tippuvat suustanne.

-- Mitenkä niin, hyvät herrat? Tässä neljä linnaoikeuden kohtaa:
raiskaus, murhapoltto, ryöväys ja toisen taloa vastaan harjoitettu
väkivalta, ja eikös tämä ollut juuri _vis armata_, aseellinen
väkivalta.

-- Eihän kuurokaan huuda niinkun te.

-- Ja minä menen vaikka ylimpään oikeuteen...

-- Lakatkaa nyt kerrankin...

-- Ja vielä minä hänet toimitan pannaan ja kiroukseen ja julistan
kunniattomaksi. Ja sitte tulee sota ja julma tuleekin.

-- Terveydeksenne, hyvät herrat!

Toiset nauroivat, niiden joukossa herra Skrzetuski, joka oli
kiihtynyt leikissä. Lihava aatelisherra puhui puhumistaan kuin
kuuro, joka innostuu kuulemaan omaa ääntään. Onneksi erään toisen
aatelismiehen väliintulo teki lopun hänen puheestaan. Tämä ojensi
hänelle kätensä ja alkoi laulavalla liettualaisella ääntämisellä:

-- Rakas Zagloba, tutustuttakaa minutkin herra Skrzetuskiin.

-- Totta kai, totta kai. Hyvä luutnantti, tämä on herra Powsinoga,
Täijalka.

-- Podbipienta, Kantapäänhalkaisija, korjasi aatelisherra.

-- Olkoon menneeksi! Zerwipludran, Housunhalkaisijan vaakunaa.

-- Zerwikapturin, Kallonhalkaisijan, korjasi liettualainen taaskin.

-- Olkoon menneeksi. Psichkiszekin, Koiransuolen kartanosta.

-- Mysikiszekin, Hiirensuolen kartanosta, korjasi aatelisherra.

-- Olkoon menneeksi. En tiedä, kummalleko antaisin etusijan,
hiiren- vaiko koiran suolelle. Varmaa on, etten tahtoisi asua
kummassakaan, sillä vaikea niihin on asettua ja epäkohteliasta niistä
on poistua. Herra luutnantti, jatkoi hän, osoittaen Skrzetuskille
liettualaista: -- viikon minä nyt olen juonut tämän aatelisherran
kukkaron kululla. Hänen miekkansa tuppineen on yhtä raskas kuin hänen
kukkaronsa ja kukkaro taas yhtä painava kuin hänen älynsä. Mutta jos
minä joskus olen juonut hullunkurisemman herran rahoilla, niin saatte
sanoa minua yhtä suureksi narriksi kuin se on, joka minua viinillä
on juovuttanut.

-- Kuuli kunniansa! huudettiin ja naurettiin.

Mutta liettualainen ei suuttunut, heilautti vain kättään, hymähti
hyväntahtoisesti ja toisti:

-- Antaisitte olla -- rumia juttuja!

Uteliaana katseli herra Skrzetuski uutta tulijaa, jota todella
saattoi sanoa kumman näköiseksi. Hän oli ensinnäkin niin pitkä, että
pää todella tapaili kattoa, ja tavaton laihuus teki hänet vieläkin
pitemmän näköiseksi. Leveät hartiat ja suonikas kaula todistivat
tavatonta voimaa, mutta itse mies oli pelkkää luuta ja nahkaa. Vatsa
oli siihen määrään painuksissa rinnan alla, että olisi luullut
miehen kärsineen nälkää. Hän oli kuitenkin hyvissä vaatteissa,
kiinteä kapeahihainen takki oli harmaata verkaa, jalassa oli korkeat
ruotsalaiset saappaat, jotka siihen aikaan alkoivat päästä muotiin
Liettuassa. Leveä, täytetty hirvennahkavyö riippui lanteilla asti, se
kun ei pysynyt vyötäisillä, ja vyössä pysytteli ristimiekka, joka oli
niin pitkä, että se ulottui jättiläiskokoisen miehen leukaan asti.

Mutta jos miekka olikin peloittava, niin sen omistajan kasvot
sensijaan olivat omiaan rauhoittamaan. Nämä kasvot olivat, kuten
koko mieskin, laihat, kulmakarvat kaartuivat omituisesti alaspäin ja
samoin riippuivat pellavankarvaiset viiksetkin. Kasvojen ilme oli
rehellinen ja vilpitön kuin lapsella. Kulmakarvojen ja viiksien rento
asento teki miehen huolestuneen ja alakuloisen näköiseksi. Hän tuntui
aina olevan hämillään. Nähtävästi hän kuului niihin ihmisiin, joita
aina tönitään ja tuupitaan, mutta herra Skrzetuskia miellytti ensi
hetkestä lähtien hänen rehelliset kasvonsa ja sotilaallinen ryhtinsä.

-- Herra luutnantti, sanoi hän, -- te olette siis ruhtinas
Wisniowieckin väkeä.

-- Niin olen.

Liettualainen pani kätensä ristiin kuin rukoillakseen ja nosti silmät
taivasta kohti.

-- Se se vasta on soturi, ritari ja päällikkö.

-- Suokoon Jumala Puolalle useampiakin hänen kaltaisiaan.

-- Niin kyllä. Mutta eiköhän voisi päästä hänen palvelukseensa?

-- Varmaan hän mielellään ottaisi teidät. Herra Zagloba sekaantui nyt
keskusteluun.

-- Saahan ruhtinas siten keittiöönsä kaksi paistinvarrasta, teistä
toisen ja toisen teidän miekastanne, tai ainakin hän teistä voi
saada kyökkimestarin. Ehkä hän tekee teistä paalun, johon hirtättää
ryövärejä, tai mittapuikon, jolla mittaa pukukangasta! Hyi, ettette
häpeä hyvänä katolilaisena pitää itseänne käärmeen tai pakanallisen
peitsen pituisena.

-- Rumia juttuja! sanoi liettualainen tuskallisesti.

-- Mikä teidän nimenne olikaan? kysyi herra Skrzetuski. -- Kyllähän
te sen sanoitte, mutta herra Zagloba piti sellaista melua, etten minä
parhaimmallakaan tahdolla voinut sitä kuulla.

-- Podbipienta.

-- Powsinoga.

-- Zerwikaptureja Myszykiszekistä.

-- Siitä ei ole paljoakaan taikaa. Kyllä minä juon hänen viiniään,
mutta narriksi minua saa sanoa, jollei se ole pakanallinen nimi.

-- Onko sitte pitkäkin aika kun läksitte Liettuasta? kysyi luutnantti.

-- Jo minä olen ollut kaksi viikkoa Czehrynissä. Kun minä herra
Zacwilichowskilta kuulin, että te tulette tänne, jäin odottamaan.
Tahtoisin nimittäin teidän kauttanne esittää asiani ruhtinaalle.

-- Mutta sanokaa, tehkää hyvin -- minä olen hyvin utelias sitä
kuulemaan --, mikä tuo pyövelin miekka vyöllänne on.

-- Ei se ole pyövelinmiekka, hyvä herra luutnantti, -- vaan ase, jota
on käytetty sodassa saksalaisritareja vastaan ja joka jo kauvan on
kuulunut meidän suvullemme. Se palveli jo Chojnicen taistelussa erään
liettualaisessa kädessä -- ja nyt käytän minä sitä.

-- Se on ankara ase ja mahtaa olla kauhean raskas -- Molemmilla
käsilläkö sitä käytetään?

-- Sopii käyttää sekä molemmilla että yhdellä.

-- Näyttäkääpä!

Liettualainen veti miekan tupesta ja ojensi sen herra Skrzetuskille,
mutta tämänpä käsivarsi vaipui paikalla. Hän ei voinut vapaasti
pistää enempää kuin iskeäkään sillä. Hän koetti kaksin käsin, mutta
raskasta se vaan oli. Herra Skrzetuskia hävetti ja hän kääntyi
toisten! puoleen.

-- No, hyvät herrat, sanoi hän, -- kuka lyö tällä ristin?

-- Olemme tässä jo koettaneet, vastattiin useista suista. --
Komisarjus Zacwilichowski yksin sen nostaa, mutta hänkään ei tee
ristiä.

-- Entä te itse? kysyi herra Skrzetuski, kääntyen: liettualaisen
puoleen.

Aatelinen tarttui miekkaan ikäänkuin se olisi ollut ruoko ja
heilutteli sitä kuin leikkikalua. Terä vaan välkkyi ja ilma soi.

-- Herra varjelkoon! huudahti Skrzetuski. -- Varmasti ruhtinas ottaa
teidät palvelukseensa.

-- Jumala tietää, että palvelusta jo kaipaankin, sillä miekka ruostuu
tupessani.

-- Ja varmaan järkikin, tokaisi väliin herra Zagloba. -- Sitä ette
voi edes heilutellakaan kuten miekkaanne.

Zacwilichowski oli noussut ja heidän piti juuri luutnantin kansa
lähteä, kun huoneeseen astui valkohapsinen mies. Nähdessään
Zacwilichowskin lausui tämä:

-- Arvoisa herra horonzi ja komisjarus, olen tullut vartavasten
tapaamaan teitä.

Se oli Czerkasin linnaväen päällikkö Barabasz.

-- Ehkä sitte lähdette asuntooni, sanoi Zacwilichowski. -- Täällä on
jo niin paljon väkeä, ettei näe eteensä.

He läksivät yhdessä ja Skrzetuski heidän mukanaan. Kun oli päästy
kynnyksen poikki, kysyi Barabasz:

-- Eikö Chmielnickistä ole saatu tietoja?

-- On. Hän on karannut Sicziin. Tämä upseeri kohtasi hänet eilen
arolla.

-- Eikö hän sitte ole lähtenytkään jokea myöten? Toimitin
pikaratsastajat ottamaan häntä kiinni Kudakiin, mutta se toimenpide
käy siis nyt turhaksi.

Barabasz peitti kädellä silmänsä ja toisti toistamistaan:

-- Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!

-- Mikä teitä huolettaa?

-- Ettekö te sitte tiedä kuinka hän on pettänyt minua? Ettekö te
tiedä mitä merkitsee sellaisten todistuskappaleiden tiettäväksi
tekeminen Siczissä? Jeesus siunatkoon! Jollei sota nyt syty kuninkaan
ja muhamettilaisten välillä, niin tämä on kipuna ruutitynnörissä...

-- Kapinaako te ennustatte?

-- En ennusta, minä näen sen jo. Chmielnicki on pahempi kuin
Nalewajkot ja Lobodat.

-- Mutta kuka menisi hänen puolelleen?

-- Kukako menisi? Zaporogilaiset, kruunun luetteloihin merkityt
kasakat, kaupunkien porvarit, rahvas, talonpojat -- ja sen semmoiset!

Herra Barabasz viittasi torille, joka oli ainoana vilinänä. Siellä
oli harmaita härkiä, joita kuljetettiin Korsuniin, sotaväen
leiripaikalle, ja näitä seurasivat paimenet, jotka viettivät
koko elämänsä aroilla ja sydänlaissa, eläen täydelleen villissä
tilassa, vailla kaikkea uskontoa. Heidän joukossaan saattoi nähdä
hirvittäviä olentoja, jotka rääsyissään ja rievuissaan paremmin
tekivät ryöväreiden kuin paimenten vaikutuksen. Tavallisesti he
käyttivät valmistamattomasta lampaannahasta tehtyjä turkkeja,
villapuoli ulospäin. Turkin pääntie jätti, vaikka oli kylmä, näkyviin
paljaan, arotuulten ahavoittaman rinnan. Kaikki olivat asestetut
mitä erilaisimmalla tavalla: millä oli jousi ja nuolikotelo, millä
pyssy eli niinsanottu kasakkapistoli, millä tatarilainen sapeli,
millä viikate, millä tavallinen keppi, jonka päähän oli kiinnitetty
hevosen leukaluu. Paimenten joukossa liikuskeli vielä villimpiä,
mutta paremmin asestettuja suistolaisia, jotka olivat lähteneet
leirille kauppaamaan kuivattua kalaa, lihaa ja lampaanrasvaa;
sitte oli suolankuljettajia, mehiläisviljelijöitä sekä aroilta
että metsäseuduilta vaha- ja hunajasäästöineen, metsäläisiä, jotka
tarjosivat kaupan tervaa ja pikeä; vielä nähtiin kansanjoukossa
talonpoikia kuormineen, kruunun kasakkoja, tatareja Bialogrodista
ja Jumala ties keitä kaikkia -- karkulaisia ja tihutyöntekijöitä
maailman ääristä asti. Koko kaupunki oli täynnä juopuneita.
Czehrynissä sopi matkalaisten olla yötä ja ennen yötä oli aina
ramajuomingit. Torille sytytettiin nuotioita, siellä täällä paloi
pikisoihtuja. Kaikkialla meluttiin ja hoilotettiin. Tatarilaiset
pillit vinkuivat kimeinä, rummut pärisivät, karja mylvi ja kesken
kaiken tämän helähti silloin tällöin kuuluville lempeämpi ääni, kun
sokeat gusliensa säestyksellä lauloivat viisua, joka siihen aikaan
oli hyvin muodissa:

    Harmaja haukka,
    armas kuin veli,
    ylhäältä lennät,
    kauvaksi katsot.

Tämän rinnalla kuului kasakkain villejä huu! haa! -- huu!
haa!-huutoja, kun he torilla tanssivat trepakia, kauttaaltaan
voideltuina tuohentervalla ja aivan humalaisina. Koko tori oli kuin
villien ja hullujen vallassa. Yksi silmäys riitti vakuuttamaan
Zacwilichowskille, että Barabasz oli aivan oikeassa, että ainoa
henkäys saattoi päästää valloilleen nämä tottelemattomuuteen
taipuvaiset ja rosvoamiseen tottuneet luonnonvoimat, joita koko
Ukraina oli täynnä. Ja näiden vallassa oli lisäksi Sicz, oli
Zaporoze, joka vasta hiljan, Maslon kapinan jälkeen oli lannistettu
ja pakoitettu tottelemaan ohjia. Se pureskeli malttamattomana
kuolaimiaan, muistellen entistä vapauttaan, vihaten järjestysmiehiä
ja yhäkin pysyen taltuttamattomana voimana. Tämän voiman puolella
oli suunnaton joukko rahvasta ja sitä taas tuki Czertomelik
rosvouksineen ja vallattomuuksineen. Herra komisarjus, vaikka itsekin
vähävenäläinen ja harras kreikanuskolainen, vaipui surullisiin
ajatuksiin.

Vanhana miehenä muisti hän selvästi Nalewajkon, Lobadan ja Kremskin
ajat, hän tunsi ukrainalaiset rosvot paremmin kuin ehkä kukaan
Vähävenäjällä, mutta samalla tuntien Chmielnickin, hän tiesi, että
tämä merkitsee enemmän kuin kaksikymmentä Lobodaa ja Nalewajkoa.
Hän käsitti täydelleen mikä vaara piili siinä, että hän oli paennut
Sicziin, vieden kanssaan kuninkaan kirjeet, jotka herra Barabaszin
tietojen mukaan sisälsivät kasakoille runsaasti, lupauksia ja voivat
antaa heille tukea aatelia vastaan.

-- Arvoisa eversti, virkkoi hän Barabaszille, -- teidän pitäisi
lähteä Sicziin tasoittamaan Chmielnickin vaikutusta ja koettaa siellä
kaikin puolin rauhoittaa.

-- Arvoisa komisarjus, vastasi Barabasz, -- sanon teille vain sen,
että niinpian kuin tuli tieto, että Chmielmcki oli paennut, vieden
paperit mukanaan, puolet väestäni Czerkasissa karkasi hänen perässään
Sicziin. Minun aikani on ollut ja mennyt. Minun osani on hauta eikä
sotatappara.

Barabasz oli kun olikin hyvä soturi, mutta vanha mies, jolla ei enään
ollut vaikutusvaltaa.

He saapuivat nyt Zacwilichowskin asunnolle. Vanha komisarjus oli
vähitellen voittanut takaisin mielensä tasapainon ja kun he sitte
istuivat simapikariensa ääressä, puuttui hän puhumaan.

-- Kaikki tämä on leikintekoa, jos, kuten väitetään, tulee sota
vain muhamettilaisia vastaan, sillä vaikkei Puola tahdokaan sotaa
ja vaikka valtiopäivät ovatkin tehneet paljon kiusaa kuninkaalle,
niin kuningas yhtäkaikki voi ajaa tahtonsa perille. Koko tämä tuli
voi kääntyä Turkkia vastaan, mutta joka tapauksessa on meillä vielä
aikaa. Aion itse lähteä herra Krakowskin luo esittämään asiaa
ja pyytämään, että hän, ollen meitä likinnä, johtaisi joukkonsa
tännepäin. En tiedä onnistuuko toimeni, sillä tämä urhoollinen ja
kokenut päällikkö on tavattoman ykspäinen ja ylpeä sotajoukostaan.
Jos te, herra eversti, nyt pitäisitte kurissa kasakat ja te, herra
luutnantti, Lubnieen päästyänne, varoittaisitte ruhtinasta pitämään
silmällä Sicziä. Sanon vieläkin: meillä on kyllä jonkun verran
aikaa, vaikka heillä olisikin vehkeet tekeillä. Siczissä ei tällä
hetkellä ole paljonkaan väkeä: kasakat ovat hajonneet kalastamaan
ja metsästämään pitkin Ukrainaa. Ennenkuin he taasen ovat koolla,
on paljon vettä ehtinyt virrata alas Dnieperiä. Ruhtinaan nimi on
kauheassa huudossa ja jos he vielä tietävät, että hänen silmänsä
tähtäävät Czertomelikiin päin, niin ehkäpä he pysyvät alallaan.

-- Kyllä minä valmistun kahden päivän kuluttua lähtemään Czehrynistä,
sanoi luutnantti.

-- Hyvä on. Kaksi tai kolme päivää sinne tai tänne ei merkitse
mitään. Lähettäkää te, Czerkasin herra, pikaratsastajia viemään sanaa
kruunun lipunkantajalle ja ruhtinas Dominikille. Mutta tehän nukutte
herra Barabasz, vai kuinka?

Barabasz oli todella pannut kädet ristiin vatsalleen ja veti syviä
henkäyksiä. Hetken perästä hän rupesi kuorsaamaan. Kun ei vanha
eversti syönyt tai juonut -- mikä oli hänen suurin nautintonsa --,
niin hän nukkui.

-- Kas vaan, sanoi Zacwilichowski hiljaa luutnantille, -- ja
tuon ukon tulisi varsovalaisten mielestä pitää kasakat kurissa.
Varjelkoon heitä! He olivat valmiit luottamaan itse Chmielnickiinkin.
Kanslerihan on tehnyt hänen kanssaan jonkun sopimuksen ja hän tulee
varmaan katkerasti pettämään tämän luottamuksen.

Luutnantti huoahti myötätunnon merkiksi. Barabasz kuorsasi entistä
äänekkäämmin ja mutisi unissaan:

-- Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!

-- Koska te aiotte lähteä Czehrynistä? kysyi komisarjus.

-- Minun täytyy kai pari päivää odottaa Czaplinskin tähden, jos hän
tahtoisi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin tuon haman johdosta, mikä
häntä kohtasi.

-- Ei hän sitä tee. Mutta palvelijansa hän kyllä lähettäisi teidän
kimppuunne, jollette kantaisi ruhtinaan värejä. Ruhtinasta kuitenkaan
ei auta loukata, se ei käy laatuun Koniecpolskinkaan palvelijoille.

-- Olen luvannut odottaa, mutta kahden tai kolmen päivän päästä
lähden. Päällekarkauksia en niitäkään pelkää. Onhan minulla sapeli ja
pieni joukkoni.

Luutnantti jätti hyvästi vanhan komisarjuksen ja läksi.

Nuotiot torilla valaisivat koko kaupunkia niin että olisi luullut
Czehrynin olevan ilmitulessa. Melu ja huudot yltyivät yltymistään
jota enemmän ilta kului. Juutalaiset eivät kuitenkaan liikkuneet
mihinkään asunnoistaan. Yhdellä puolella toria mylvi paimenten
lauma alakuloisia aron lauluja. Villit zaporogilaiset tanssivat
tulien ääressä, viskellen ilmaan lakkejaan, laukaisten "pyssyjään"
ja tyhjentäen viinaa kannuttain. Siellä täällä nousi tappelu,
johon starostan miehet sekaantuivat. Luutnantin täytyi sapelin
lappeella raivata itselleen tietä. Rähinää ja kasakkain meluamista
kuunnellessaan luuli hän jo hetkeksi, että kapina oli alkanut. Tuntui
siltä kuin häneen olisi tähdätty uhkaavia katseita ja ympärillä olisi
kuulunut salaisia kirouksia. Hänen korvissaan soivat soimistaan
Barabaszin sanat: "Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!"

Karjalaumojen mylvinä kaupungilla kävi yhä äänekkäämmäksi ja
zaporogilaiset paukauttelivat pyssyjään, aivan uiden viinassa.

Luutnantti kuuli villit u-haa! u-haa-huudot vielä silloinkin, kun hän
jo pani asunnossaan nukkumaan.



KOLMAS LUKU.


Muutamia päiviä myöhemmin läksi luutnanttimme joukko liikkeelle
Lubniea kohti. Kun oli päästy Dnieperin yli, alkoi leveä arotie, joka
Zukin, Semi-Mogilyn ja Chorolin kautta vei Czehrynistä Lubnieen.
Toinen samallainen tie vei ruhtinaallisesta pääkaupungista Kiovaan.
Varhaisempina aikoina, ennen hetmani Zólkiewskin taistelua Solanican
luona, ei näitä teitä ollut. Kiovaan kuljettiin silloin Lubniesta
arojen kautta, erämaiden halki. Czehryniin oli vesimatkaa ja takaisin
tullessa mentiin Chorolin kautta. Yleensä oli tämä Dnieperin varrella
oleva seutu -- vanha polowcien maa -- autiona, vasta Villeistä
kentistä lähtien oli se puoleksi asuttu. Tatarit kävivät sitä silloin
tällöin tervehtimässä ja kasakat tekivät sinne hyökkäyksiään.

Sula'n varrella humisivat äärettömät, todella sananmukaisesti
"koskemattomat" metsät. Paikoittain taas oli Sulan, Rudan,
Sleporodin, Korowajn, Orzawiesin, Psiolan ja muiden sekä suurempien
että pienempien jokien ja vesien mataloituneille rannoille
muodostunut vesijättöä, joka kasvoi pensaita ja petäjikköä. Näissä
metsissä ja rämeissä viihtyivät kaikkinaiset metsäneläimet.
Syvimmissä pimennoissa asusti äärettömiä parrakkaita piisonihärkiä,
karhuja ja villisikoja, ja näiden rinnalla suuri lauma harmaita
susia, ilveksiä, näätiä, peuroja ja punaisia saigoja. Soissa
jokien poukamissa pesivät majavat ja näistä majavista kerrottiin
Zaporozessa, kasakkain maassa, että niiden joukossa on satavuotisia,
vanhuuttaan lumivalkeita vanhuksia.

Korkeammilla paikoilla näitä kuivia aroja temmeltelivät villihevosten
laumat takkuisina ja verestävin silmin. Joissa kuhisi kuhisemalla
kaloja ja vesilintuja. Kummallinen oli tämä maa, puoleksi se nukkui,
mutta oli siinä myöskin muinaisen ihmisasutuksen jälkiä. Kaikkialla
näki tuhkaläjiä ja raunioita ammoin hävinneistä linnoista. Itse
Lubnie ja Chorol olivat nousseet tällaisista tuhkaläjistä. Kaikkialla
oli runsaasti hautakumpuja, sekä uudempia että vanhempia, ne olivat
jo havumetsän peitossa. Ja täällä, niinkuin Ukrainan aroillakin,
nousi öisin maan alta henkiä ja verta-imeviä peikkoja ja vanhat
kasakat kertoivat toisilleen nuotiovalkean ääressä ihmeellisiä
juttuja siitä, mitä joskus oli tapahtunut näissä synkissä metsissä.
Siellä oli kuulunut ties minkä petojen ulvontaa, kiljunaa, joka
oli puoleksi ihmisen, puoleksi pedon, ja kauheata melua, aivan
kuin olisi taisteltu tai oltu metsästyksellä. Vesien pohjalta
kuuluivat uponneitten kaupunkien kellot. Maa oli epäystävällinen
ja luoksepäästämätön, mistä kohden se oli liian pehmeää, missä
taas vallitsi veden puute, missä se oli palanut, missä kuiva. Ja
vaarallinen se oli asua, sillä sinne asettuneita uhkasivat tatarien
hyökkäykset. Enimmäkseen siellä kävivätkin vain Dnieperin koskien
takaiset kasakat pyydystämässä majavia, metsäneläimiä ja kalaa.
Rauhan aikana hajosi nimittäin suurin osa Dnieperin suiston miehiä
Siczystä metsästysretkille tai, kuten sanottiin, ansiotyöhön jokien
varsille, syvänteihin, metsiin ja kaislikkoihin. Ja nämä miehet
saivat majavia sellaisistakin paikoista, joiden olemassaolo, oli vain
harvojen tiedossa.

Mutta myöskin vakinainen asutus yritteli näillä mailla hakea
jalansijaa, niinkuin kasvi, joka yrittää, missä ikinä voi, päästä
kiinni juurineen maaperään, ja vaikka repeytyykin irti, kasvaa
kuitenkin uudestaan taas kiinni.

Niin nousi erämaihin kaupunkeja, kyliä ja yksinäisiä asumuksia,
sekä vapaitten talonpoikien yhteiskuntia että herraskartanoja. Maa
oli paikoittain hyvinkin hedelmällistä ja vapaus houkutteli sinne
ihmisiä. Mutta vasta silloin alkoi elämä kukoistaa näillä mailla,
kun ne joutuivat ruhtinas Wisniowieckien käsiin. Ruhtinas Michal
ryhtyi, mentyänsä naimisiin ruhtinas Mohilan tyttären kanssa, innolla
järjestämään Dnieperin takaista aluettansa. Hän tuotti sinne väkeä,
asutti erämaat, vakuutti veronvapauden kolmeksikymmeneksi vuodeksi,
rakensi luostareja ja pani voimaan omat ruhtinaalliset määräyksensä.
Sellainenkin maanviljelijä, joka oli aikoja sitte asettunut
paikoilleen ja luuli asuvansa omaa kontuaan, siirtyi mielellään
ruhtinaan alustalaiseksi, kun hän niinmuodoin pääsi ruhtinaan
mahtavan suojeluksen alaiseksi ja turvaan tatarien ja toisinaan
heitäkin pahempien Dnieperin suistolaisten hyökkäyksiltä. Mutta
todellinen elämä alkoi täällä sittenkin kukoistaa nuoren ruhtinas
Jeremin rautaisen käden johdolla. Heti Czechrynin takana alkoi hänen
ruhtinaskuntansa ja loppui vasta likellä Konotopia ja Romnya. Hänen
ruhtinaallinen omistuksena ei kuitenkaan rajoittunut yksin tähän,
sillä hänen maansa alkoivat Sandomirin vojevodakunnassa ja ulottuivat
Volynian, Valkovenäjän ja Kiovan vojevodakuntiin asti. Dnieperillä
oleva alue muodosti kuitenkin niinsanoaksemme silmän Putywlin
voittajan päässä.

Kauvan väijyi tatarilainen Orelin ja Worsklan varsilla, vainuten
kuin susi ennenkuin uskalsi kannustaa ratsunsa pohjoista kohti --
Dnieperin suistolaiset eivät uskaltaneet yrittää tänne. Rauhattomat
kulkurijoukot antautuivat nyt ruhtinaan palvelukseen, irtolainen
kulkuriväki, joka oli tottunut elinkeinonaan harjoittamaan pahantekoa
ja ryöväystä, otettiin päivätöihin ja sai ruveta viljelemään
peltotilkkuja rajaseuduilla. Sen tehtäväksi tuli vartioida
ruhtinaskunnan rajoja, ja sieltä se kuin kahlehdittu verikoira,
hampaat irvassa, uhkasi vieraita hyökkääjiä.

Kaikki kukoisti ja kihisi elämää. Teitä rakennettiin vanhojen
umpeen menneiden sijalle. Jokiin tehtiin tokeita, vangiksi otettu
tatari tai suistolainen, joka oli saatu kiinni ase kädessä
ryöväyksen teosta, pantiin vetämään niihin maata. Siellä missä
ennen tuuli villisti leikitteli kaislikossa ja sudet ja uponneiden
henget ulvoivat, jyrisivät nyt myllyt. Noin neljäsataa kiveä,
lukuunottamatta sinne tänne siroitettuja tuulimyllyjä, jauhoi viljaa
Dnieperin takana. Neljäkymmentä tuhatta veronalaista suoritti
veroa ruhtinaan kassoihin. Metsät olivat täynnä mehiläiskekoja,
rajoille kohosi yhä uusia kyliä, kartanoja ja vapaiden talonpoikien
asumuksia. Arolaitumilla kävi villihevosten rinnalla kesyjä karja- ja
hevoslaumoja. Mäntymetsien ja arojen loppumatonta yksitoikkoisuutta
elävöittivät jo taloista kohoilevat sauhut sekä kreikanuskoisten- ja
katolisten kirkkojen kullatut tornit. Erämaa oli kun olikin muuttunut
ihmisten asuma-alaksi.

Herra luutnantti Skrzetuski ajoi iloisena ja verkalleen kuin omalla
alueellaan ikään. Hän tiesi jo etukäteen kaikki syöttöpaikkansa
matkan varrella. Oltiin juuri tammikuun alussa vuotta 1648. Talvi
oli poikkeuksellisen ihana, eivät mitkään vanhat merkit pitäneet
paikkaansa. Ilmassa henki kevät, maa oli käynyt pehmeäksi ja sen
pinnalla välkkyi sulanut vesi. Pelloilla vihersi oras, aurinko
lämmitti niin voimakkaasti, että puolenpäivän aikaan turkki kuumensi
matkamiehen selässä kuin kesällä.

Luutnantin seurue lisääntyi huomattavasti, kun siihen Czechrynissä
liittyi valakialainen lähetystö, joka hospodarinsa asioissa oli
menossa Lubnieen herra Rozwan Ursun johdolla. Tämän lähetystön
mukana kulki toistakymmentä sotamiestä ja joukko vankkureita ja
palvelijoita. Sitäpaitsi ratsasti luutnantin rinnalla tuttavamme
herra Longinus Podbipienta, lisänimeltään Zerwikaptur, vyöllään pitkä
miekka ja matkassaan muutamia palvelijoita.

Aurinko, kaunis sää ja lähestyvän kevään tuoksu juovuttivat ilollaan
sydämet. Luutnantti oli sitäkin iloisempi, kun hän pitkältä matkalta
palasi ruhtinaan katon alle, jossa oli samalla hänenkin kattonsa. Hän
palasi toimitettuaan asiansa hyvin ja oli varma, että hänet hyvin
otetaan vastaan.

Mutta hänen iloonsa oli muitakin syitä.

Paitsi ystävällistä ruhtinasta, jota luutnantti rakasti koko
sydämestään, odotti häntä Lubniessä vielä pari mustaa silmää,
suloista kuin mesi.

Ne olivat Anusia Borzobohaty-Krasienskin, ruhtinas Griseldan
hovineidon, koko naisparven kauneimman tytön silmät. Anusia oli suuri
veitikka, kaikki Lubniessä ihailivat häntä, mutta hän ei välittänyt
kenestäkään. Ruhtinatar Griselda oli tavoiltaan juhlallinen ja
ankara, mutta se ei estänyt nuoria katselemasta toisiansa hellin
silmin ja huokailemasta itsekseen. Herra Skrzetuskikin huokaili
noiden mustien silmien puoleen, samoinkuin kaikki muutkin, ja kun hän
joskus levähdyspaikalla sattui jäämään yksin, tarttui hän luuttuunsa
ja lauloi:

    "Sinä olet hunajaa ja mettä."

Tai:

    "Kuten tatarilaishordi
    otat vangiksi ihmisraukan!"

Mutta koska hän oli iloinen mies ja ammattiinsa suuresti mieltynyt
sotilas, niin hän ei pannut kovin pahakseen vaikka Anusia
hymyili muillekin kuin hänelle, esimerkiksi herra Bychowiecille
valakialaisesta lippukunnasta, tykistöupseeri herra Wurcelille,
rakuunaupseeri herra Wolodyjowskille, vieläpä herra Baranowskillekin,
husaarille, vaikka tämä viimemainittu oli jo hyvin harmaantunut
ja puhui sihisten, koska kiväärin kuula oli vahingoittanut hänen
suulakeansa. Luutnanttimme oli jo kerran taistellutkin Anusian
tähden herra Wolodyjowskin kanssa, mutta kun täytyi liian kauvan
viipyä Lubniessä, pääsemättä tappelemaan tatarien kanssa, niin kävi
olo Anusiankin luona ikäväksi. Ja kun sattui matka, niin hän lähti
mielellään, tuntematta ikävää tai kaipausta.

Mutta nyt palatessaan Krimistä, jossa oli menestyksellä toimittanut
asiansa, kiiruhti hän iloisena kotiin ja kiihoitti hevostansa,
siinä ratsastaessaan herra Longinuksen rinnalla, joka istui ison
liiviläisen tamman selässä, väsyneenä ja surullisena, kuten aina.
Lähetystön vankkurit, sotamiehet ja saattojoukko jäivät melkoisesti
heistä jäljelle.

-- Herra lähettiläspä makaa vankkureilla kuin puupölkky ja nukkuu
lakkaamatta, sanoi luutnantti. -- Paljon ihmeitä hän minulle kertoi
Valakiastaan, lopulta väsyi kokonaan. Hauskaa sitä oli kuunnella.
Täytyy myöntää, että se on rikas maa, ilmanala on hyvä, kultaa,
viiniä, hedelmiä ja karjaa on yllin kyllin. Mieleeni johtui, että
meidän ruhtinaamme äiti oli Moldaun ruhtinaan Mohilan tytär ja että
ruhtinaalla niin muodoin on yhtä hyvä oikeus Valakian hospodarin
valtaistuimelle kuin kenellä muulla tahansa. Eikähän tuo Valakia
olekaan meidän nuorille herroillemme mikään tuntematon maa. Ovatpa
he siellä antaneet selkään sekä turkkilaisille että tatareille,
valakialaisille ja siebenbürgiläisille.

-- Mutta kansa siellä on pehmeämpää kuin meillä, kuten herra
Zaglobakin Czechrynissä minulle kertoi, sanoi herra Longinus, --
ja jollen minä uskoisikaan häntä, niin saa siihen vahvistuksen
rukouskirjoista.

-- Kuinka niin rukouskirjoista?

-- Minulla on matkassani tuollainen rukouskirja, niin että kyllä
voitta saada nähdä.

Sen sanottuansa aukaisi herra Longinus satulaan kiinnitetyn repun,
veti esiin pienen, huolellisesti nahkakansiin sidotun kirjan, suuteli
sitä ensin hartaasti ja, käännettyään muutamia lehtiä, sanoi:

-- Olkaa hyvä ja lukekaa.

Herra Skrzetuski alkoi:

-- "Sinun suojaasi pakenemme, pyhä jumalanäiti..." Mitenkäs tässä on
puhe valakialaisista? Tämähän on messua.

-- Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin.

-- "... Jotta tulisimme Kristuksen uhreista otollisiksi. Amen!"

-- No ja nyt kysymys...

Skrzetuski luki:

-- "Kysymys: miksikä valakialaista ratsuväkeä sanotaan kevyeksi?
Vastaus: sillä se pakenee kevyesti." Hm, totta puhutte. Tosiaankin,
tässä kirjassa vallitsee kummallinen asioiden sekoitus.

-- Tämä on, nähkääs, sotamiesten kirja. Rukousten viereen on siinä
liitetty kaikenlaisia sotilaallisia selityksiä, joista saa oppia
tuntemaan eri kansoja ja tietämään mikä niistä on parempi, mikä
huonompi. Mitä sitte valakialaisiin tulee, niin osoittautuu oikeaksi,
että pojat siellä ovat pelkureja ja sitäpaitsi suuria pettureita.

-- Että he ovat pettureita, se pitää paikkansa. Ilmeneehän se jo
ruhtinas Michalin seikkailuistakin. Varmaa se on, ja minä olen
itsekin sen kuullut, ettei sikäläinen ole luonnostaan mikään
erinomainen sotilas. Mutta muuten on ruhtinaalla erinomainen
lippukunta valakialaista väkeä, jossa herra Bychowiec on
alipäällikkönä, en kuitenkaan tiedä varmaan, onko siinä edes
kahtakymmentä varsinaista valakialaista.

-- Mitäs oikein luulette, herra luutnantti, -- onko ruhtinaalla
paljonkin väkeä aseissa?

-- Noin kahdeksan tuhatta, lukuun ottamatta kasakoita, jotka
majailevat palankoissa eli kauppaloissa. Mutta Zacwilichowski sanoi
minulle, että uutta väkeä värvätään.

-- Ehkäpä tästä, jos Jumala suo, pääsee sotaretkelle herra ruhtinaan
johdolla?

-- Sanotaan, että valmistettaisiin suurta sotaa turkkilaisia vastaan
ja että itse kuningas lähtisi liikkeelle koko valtakunnan sotavoiman
kanssa. Tiedän myöskin, että tatareille on annettu varoituksia ja
että nämä nyt pelosta eivät uskalla lähteä ryöstöretkille. Sen
kuulin Krimissä, jossa minut otettiin kaikin puolin kunniallisesti
vastaan, oikein _honeste_, sen vakuutan. Huhu käy nimittäin nyt, että
silloin kun kuningas lähtee liikkeelle hetmanien kanssa, ruhtinaan
tulee rynnätä Krimiin ja lyödä hajalleen kaikki tatarit. Ja onhan se
selvää, ettei sellaista luottamustointa jätetä toisille.

Herra Longinus kohotti kätensä ja silmänsä ylöspäin.

-- Auta armias Jumala, että tulisi tuollainen pyhä sota kristikunnan
ja meidän kansamme kunniaksi, ja suo minun, syntisen, täyttää
siinä pyhät lupaukseni, että saisin lohtua suruuni tai löytäisin
kunniallisen kuoleman.

-- Oletteko tehnyt jonkin pyhän sotalupauksen?

-- Sellaiselle ritarille kuin te, voin avata sieluni salaisuudet,
kaikki _arcana_. Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta koska te
kallistatte suosiollisesti korvanne näille asioille, niin alan. Te
tiedätte, että vaakunani tunnusnimi on Zerwikaptur. Se johtuu siitä,
että, kun ennen muinoin Grunwaldin taistelussa esi-isäni Stowejko
Podbipienta näki ratsastajien rivissä kolme ritaria, joilla oli
munkin päähine, niin hän ajoi heitä kohden ja löi heti nämä kolme
miestä kahtia poikki. Tästä mainehikkaasta teosta ylistävät vanhat
kronikat esi-isääni...

-- Ei ollut teidän esi-isällänne heikompi käsi kuin teilläkään ja
täydellä syyllä hän sai Zerwikapturin nimen.

-- Myös antoi kuningas hänelle vaakunan ja on siinä kolme pukinpäätä
hopeaisella pohjalla, muistoksi noista ritareista, koska heidänkin
kilvissään oli kuvattuna tuollaiset päät. Tämän vaakunan ynnä tämän
miekan tässä jätti Stowejko Podbipienta perinnöksi jälkeläisilleen ja
kehoitti heitä ylläpitämään suvun ja miekan mainetta ja _splendor'ia_.

-- Täytyy sanoa, että polveudutte hienosta suvusta. Herra Longinus
alkoi raskaasti huoata. Toinnuttuaan hän vihdoin sanoi:

-- Ollen sukuni viimeinen, lupasin Trokissa pyhälle Neitsyelle elää
puhtaudessa ja etten polvistu vihkimatolle ennenkuin esi-isäni
Stowejko Podbipientan mainehikkaan esimerkin mukaan olen tällä
samalla miekallani, yhdellä ainoalla sivalluksella lyönyt irti
kolme päätä. Armias Jumala, näethän, että olen tehnyt kaikki mitä
olen voinut. Puhtauteni olen säilyttänyt tähän päivään saakka,
heltyneen sydämeni olen pakottanut vaikenemaan, sotaa olen hakenut ja
taistellut, mutta onnea ei ole ollut.

Luutnantti hymähti partaansa.

-- Ette siis ole saanut hakatuksi noita kolmea päätä?

-- Kas kun ei ole sattunut eteen! Minulla ei ole onnea. Kaksi olen
välistä saanut, mutta kolmea en koskaan: Ei ole sattunut ratsastamaan
vastaani kolmea miestä ja vaikea on pyytää vihollisilta, että he
pysähtyisivät juuri eteeni, jotta hakkaisin heiltä päät poikki.
Jumala yksin näkee minun suruni: luissani on voimaa, varoja minulla
on... mutta nuoruus, _adolescentia_ häipyy! Neljäänkymmeneen viiteen
vuoteen olen päässyt, sydämessä on voimakas kaipuu, suku sammuu
-- noita kolmea päätä vaan ei kuulu, ei kuulu... Ja niin katoaa
Zerwikaptur minun kanssani, naurun aihe minä olen ihmisille, kuten
herra Zagloba oikein sanoo, mutta kaikki kannan kärsivällisesti ja
uhraan Herralle Jeesukselle.

Liettualainen alkoi taasen huokailla niin että hänen liiviläinen
tammansakin, nähtävästi myötätunnosta herraansa kohtaan, rupesi
hyppimään ja korskui kaihoisasti.

-- Sen sanon teille, lausui luutnantti, -- että jollette ruhtinas
Jeremin johdolla saa toivomaanne tilaisuutta, niin tuskin koskaan.

-- Suokoon Jumala, vastasi herra Longinus. -- Siksipä lähdenkin
pyytämään herra ruhtinaalta lupaa päästä palvelukseen.

Keskustelun katkaisi kummallinen siipien havina. Kuten jo on
mainittu, eivät linnut tänä talvena olleet muuttaneet merten taa
eivätkä joet jäätyneet, ja siksi oli kaikkialla paljon vesilintuja.
Juuri tällä hetkellä lähestyi luutnantti Skrzetuski herra Longinuksen
kanssa Kahamlikin rantaa. Silloin heidän päänsä päälle yhtäkkiä
humahti kokonainen parvi kurkia, jotka lensivät niin matalalla,
että melkein olisi voinut heittää niitä puupalikalla. Lauma lensi
kauheasti kirkuen ja nousi, sensijaan että olisi laskeutunut
kaislikkoon, yhtäkkiä ilmaan.

-- Nehän kiitävät ikäänkuin niitä ajettaisiin takaa, sanoi herra
Skrzetuski.

-- Kas kas, näettekö! sanoi herra Longinus, osoittaen valkoista
lintua, joka kaltevassa asennossa lentäen, leikkasi ilmaa, kiitäen
kurkiparvea kohden.

-- Haukka, haukka! Se estää niitä laskeutumasta, huudahti luutnantti.
-- Lähettiläällä on haukkoja, hän on varmaan päästänyt haukan.

Samassa hetkessä lennätti paikalle herra Rozwan Ursu, ajaen täyttä
laukkaa mustalla arapialaisella hevosellaan, ja hänen jäljessään
muutamia sotilaspalvelijoita.

-- Herra luutnantti, tahdotteko nähdä jotakin hauskaa.

-- Onko tämä teidän haukkanne?

-- On kyllä, ja hyvä onkin, katsokaappa...

Heidän kaikkien kolmen ajaessa edellä, seurasi valakialainen
haukkamestari, vanne kädessä. Silmät tähdättyinä lintuihin, huusi hän
täyttä kurkkua, usuttaakseen haukkaa taisteluun.

Ahkera haukka pakotti kurjet nousemaan ylöspäin. Sitte se itse
salamana nousi vielä korkeammalle ja liiteli parven yläpuolella.
Kurjet lyöttäytyivät suureksi rypääksi, kallistellen siipiänsä
kuin myrsky. Uhkaavat huudot täyttivät ilman, linnut ojentelivat
kaulojaan, oikoivat nokkiansa ylöspäin kuin mitäkin keihäitä, ja
odottivat hyökkäystä. Mutta haukka vaan kierteli niiden yläpuolella.
Välistä se laskeutui alemma, välistä se nousi ylöspäin, ikäänkuin
epäröiden ryntäisikö se noita sataa terävää nokkaa vastaan,
jotka odottivat sen rintaa. Sen valkeat sulat loistivat auringon
valaisemina taivaan poutaisessa sinessä.

Yhtäkkiä lintu, jättäen parven koskematta, kiisi kuin nuoli kauvas
etäisyyteen ja katosi puiden ja kaislikkojen saarten taa.

Ensimäisenä lähti herra Skrzetuski täyttä laukkaa ajamaan sitä
takaa, lähettiläs, haukkamestari ja herra Longinus noudattivat hänen
esimerkkiänsä. Äkkiä pysähdytti luutnantti hevosensa tienkäänteessä.
Uusi ja kummallinen näky kohtasi täällä hänen silmäänsä. Keskellä
tietä makasivat kyljellään vaunut, joista akseli oli katkennut. Kaksi
kasakkaa piteli valjaista päästettyjä hevosia, kuski oli poissa, hän
oli nähtävästi lähtenyt hakemaan apua. Vaunujen vieressä seisoi kaksi
naista, toinen puettuna ketunnahkaturkkiin, päässä pyöreäpohjainen
ketunnahkalakki, hänen kasvonsa olivat ankarat ja miesmäiset.
Toinen oli soreavartaloinen nuori neito, hänen piirteensä olivat
ylimykselliset ja hänen kasvonsa säännölliset. Neidon olalla istui
haukka ja noukki rauhallisena rintahöyheniään.

Luutnantti pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että takakaviot
kaivautuivat tien hiekkaan. Hämmentyneenä hän kohotti käden lakkinsa
reunaan eikä tietänyt mitä sanoa, tervehtiäkö vai alkaako kutsua
haukkaa. Hän oli sitä hämmentyneempi, kun häneen näädännahkaisen
päähineen sisältä katseli sellainen silmäpari, ettei hän ollut
ikänänsä vielä nähnyt vertaa; nuo silmät olivat mustat, samettiset ja
kyyneltyneet, ne vivahtelivat, ne leimusivat, niiden rinnalla Anusia
Borzobohatan silmät vaalenivat kuin kynttilät soihtujen rinnalla.
Näiden silmien yläpuolelle piirtyivät tummat silkkiset kulmakarvat
kahdeksi hienoksi kaareksi, punastuvat posket hehkuivat kuin ihanin
kukka, vadelmaväristen huulten raosta näkyivät hampaat kuin helmet
ja päähineen alta soluivat alas rehevät mustat hiukset. "Junoko itse
omassa persoonassaan, vaiko joku muu jumaluus?" ajatteli luutnantti
nähdessään tuon nuolenjoustavan vartalon, korkean poven ja tytön
olkapäällä valkean haukan. Luutnanttimme jäi seisomaan paljastetuin
päin ja katseli ääneti ihmekuvaa. Vain hänen silmänsä loistivat ja
hänen sydämensä ympäri tarttui kuin käsi. Hän oli jo lausumaisillaan:

    "Jollet sa kuolevien ole joukkoa, vaan jumaloiden..."

kun lähettiläs ja herra Longinus samassa hetkessä ratsastivat
paikalle ja heidän jäljessään haukkamestari vanteineen. Viimemainitun
nähdessään jumalatar ojensi haukkaa varten kätensä ja tämä,
siirtyen alas olalta, asettui hänen kädelleen. Luutnantti kiiruhti
nyt haukkamestarin edelle ottaakseen pois linnun, kun yhtäkkiä
tapahtui ihmeellinen enne. Haukka, asettaen toisen jalkansa neidon
kädelle, tarttui toisella luutnantin käteen, ja sensijaan että olisi
istuutunut, alkoi iloisesti vikistä ja vetää näitä käsiä toistensa
luo niin voimakkaasti, että niiden täytyi koskettaa toisiaan.
Luutnanttia värisytti, mutta lintu antoi vasta silloin siirtää
itsensä vanteeseen, kun haukkamestari oli pannut haukkalakin sen
päähän. Silloin vanhempi nainen alkoi puhua.

-- Ritari, sanoi hän, -- kuka lienettekin, niin älkää kieltäytykö
auttamasta naisia, jotka ovat jääneet tielle eivätkä tiedä mitä
tehdä. Kotiin ei meillä enään ole kuin kolme penikulmaa, mutta vaunun
akseli katkesi ja meidän täytyy ehkä nyt jäädä yöksi taivasalle.
Kuskin lähetin poikieni luo toimittamaan meille toisia vaunuja, mutta
ennenkuin hän saapuu sinne ja palaa, tulee pimeä ja kammottaa jäädä
tänne yöksi, kun täällä likellä on hautausmaa.

Vanha aatelisnainen puhui nopeaan ja niin karkealla äänellä, että
luutnanttia hämmästytti. Hän vastasi kuitenkin kohteliaasti:

-- Armollinen rouva, ei tule kysymykseen, että me jättäisimme teidät
ja arvoisan tyttärenne tielle. Me matkustamme Lubnieen, jossa olemme
sotilaina ruhtinas Jeremin palveluksessa, tiemme sattuu siis käymään
samaan suuntaan -- ja vaikkapa ei sattuisikaan, niin tekisimme
mielellämme mutkan, kunhan vaan voisimme jollakin tavalla olla
avuksi. Vaunuja minulla tosin ei ole, sillä sotilaan tapaan kuljen
tovereineni ratsain, mutta herra lähettiläällä on ja hän kohteliaana
kavaljeerina tarjoaa luullakseni mielellään vaununsa armollisen
rouvan ja arvoisan tyttärenne käytettäväksi. Lähettiläs kohotti
soopelinkarvaista lakkiansa, koska hän, tuntien puolan kielen,
ymmärsi mistä oli kysymys, ja astui heti, kuten kohteliaan pajarin
sopii, esiin kauniisti kumartaen. Sitten hän käski -- haukkamestarin
nopeasti ratsastaa hakemaan vaunuja, jotka olivat jääneet hyvän
matkaa jäljellepäin. Sillä välin luutnantti katseli neitoa. Tämä ei
voinut kestää hänen tulista katsettansa, vaan loi silmänsä alas.
Kasakannäköinen nainen virkkoi:

-- Palkitkoon Jumala herrojen avuliaisuuden, mutta koska Lubnieen on
vielä pitkä matka, niin älkää halveksiko minun ja poikieni kattoa,
jonka alle pyydän teitä vieraiksi. Me olemme Rozlogi-Siromachysta,
minä olen ruhtinas Kurcewicz-Bulyhan leski ja tämä ei ole minun
tyttäreni, vaan mieheni veljen, vanhemman Kurcewiczin tytär. Hän
on uskonut orvon meidän haltuumme. Poikani ovat nyt kotona ja minä
palaan Czerkasysta, jossa kävin uhraamassa pyhän ja puhtaimman
Neitsyen alttarilla. Palatessa kohtasi meitä sitte tällainen vastus
ja jolleivat herrat olisi olleet niin kohteliaita, olisi meidän
täytynyt jäädä yöksi tielle.

Ukrainalaisruhtinatar olisi puhunut kauvemminkin, mutta samassa
näkyivät kaukana vaunut, hiljaa liketen lähettilään sotilasseurueen
ja herra Skrzetuskin sotamiesten ympäröiminä.

-- Onko armollinen rouva ruhtinas Wasili Kurcewiczin leski? kysyi
luutnantti.

-- En, vastasi ruhtinatar nopeasti ja ikäänkuin suuttuneena. -- Minä
olen Konstantinin leski, mutta tämä on Wasilin tytär Helena, lisäsi
hän, osoittaen neitoa.

-- Ruhtinas Wasilista on paljon kerrottu Lubniessa. Olihan hän suuri
sotilas ja ruhtinas Michal vainajan uskottu.

-- Lubniessa en ole ollut, sanoi leskiruhtinatar

Kurcewicz jonkinlaisella ylpeydellä, -- enkä tiedä mitään Wasilin
sotilastoimista, mutta hänen myöhäisemmistä teoistaan ei kannata
puhua, koska kaikki ne tuntevat. Kuullessaan viime sanat taivutti
ruhtinatar Helena päänsä kuin viikatteen katkaisema kukka, mutta
luutnantti puuttui vilkkaasti puhumaan:

-- Älkää sanoko niin, armollinen rouva. Ruhtinas Wasili oli
inhimillisen oikeuden kauhean erehdyksen perusteella tuomittu
menettämään päänsä ja omaisuutensa ja hänen täytyi pelastaa henkensä
pakenemalla. Mutta myöhemmin hänen syyttömyytensä tuli ilmi, joka
myöskin tehtiin tiettäväksi, ja hänelle palautettiin rehellisen
miehen kunnia. Ja tämän kunnian täytyy olla sitä suuremman, mitä
suurempi vääryys oli.

Ruhtinatar katsahti luutnanttiin tuimasti ja hänen epämiellyttävillä,
terävillä kasvoillaan kuvastui selvä viha. Mutta vaikka herra
Skrzetuski oli nuori mies, oli hänessä kuitenkin sellainen
ritarillinen uljuus ja hänen katseensa oli niin kirkas, ettei
ruhtinatar uskaltanut vastustaa häntä. Sensijaan hän kääntyi
ruhtinatar Helenan puoleen:

-- Sinun ei sovi kuunnella tätä keskustelua. Käy katsomaan, että
matkasäkit siirretään ajopeleistämme niihin vaunuihin, joissa
herrojen suostumuksella tulemme ajamaan.

-- Suoko neiti minun auttaa? sanoi luutnantti. Ja yhdessä menivät he
vaunujen luo. Mutta heti kun he seisahtuivat vastatusten, molemmille
puolille vaunun ovia, kohosivat ruhtinattaren silkkiset silmäripset
ja hänen katseensa lankesivat luutnantin kasvoille kuin kirkas,
lämmin auringonpaiste.

-- Kuinka olen teille kiitollinen, sanoi hän äänellä, joka luutnantin
korvissa soi kuin luutun ja huilun suloiset sävelet. -- Kuinka olen
kiitollinen siitä että puolustitte isäni kunniaa ja asetuitte sitä
vääryyttä vastaan, jolla hänen lähimmät sukulaisensa häntä kohtelevat.

-- Armollinen neiti, vastasi luutnantti, tuntien, että hänen
sydämensä suli kuin keväinen lumi, -- päästäkseni osalliseksi
tällaisesta kiitollisuudesta olisin, sen tietää Jumala, valmis
menemään tuleen tai vuodattamaan vereni. Mutta kun vain haluni on
suuri ja ansioni kovin pieni, niin kuinka voisinkaan vastaanottaa
armollisen neidin huulilta tällaista kiitollisuuden palkkaa!

-- Älkää halveksiko sitä, enhän minä, köyhä orpo, voi muuten osottaa
kiitollisuuttani.

-- En toki sitä halveksi, puhui luutnantti kasvavalla voimalla, --
mutta niin suuren suosion tahtoisin ansaita pitkällä ja uskollisella
palveluksella ja sitä vain pyydän, että armollinen neiti suvaitsisi
antaa minulle tilaisuutta suorittaa tuota palvelusta.

Ruhtinatar punastui ja hämmentyi kuullessaan nämä sanat. Sitte hän
yhtäkkiä kalpeni ja vastasi, nostaen kädet kasvoilleen, surullisella
äänellä:

-- Onnettomuutta se vaan toisi teille tuo tuollainen palvelus, hyvä
herra.

Luutnantti kumartui vaunun oven yli ja sanoi hiljaa ja hellästi:

-- Tuokoon mitä Jumala suo ja vaikkapa toisi tuskaakin, niin valmis
olen lankeamaan neidin jalkain juureen ja rukoilemaan teiltä tätä
palvelusta.

-- Ei ole mahdollista, ritari, että te, juuri vasta minut nähtyänne,
olisitte niin halukas tuohon palvelukseen.

-- Tuskin olin teidät nähnyt, kun jo unohdin itseni ja huomasin,
että minun, vapaan sotamiehen täytyy muuttua orjaksi. Mutta niin on
nähtävästi Jumalan tahto. Tunne on kuin nuoli, joka odottamattomasti
lävistää rinnan. Ja nyt tunnen minä tuon vasaman, vaikka eilen en
olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sen minulle sanonut.

-- Jollette eilen itsekään uskonut, niin kuinkas minä voin uskoa
tänäpänä?

-- Aika tulee parhaiten antamaan neidille siitä vakuutuksen, mutta
minun vilpittömyyteni voitte tuntea vaikka heti paikalla sekä
sanoistani että myöskin kasvoistani.

Ja taas ruhtinattaren silkkiset silmäverhot kohosivat ja hänen
katseensa kohtasi nuoren sotilaan miehekkäät ja jalot kasvot sekä
silmäyksen, joka oli niin täynnä ihastusta, että tumma puna peitti
neidin posket. Hän ei kuitenkaan enään painanut silmiään maata kohden
ja hetken ajan luutnantti sai juoda hänen ihanien silmiensä suloa.
Ja he katselivat toisiaan kuin kaksi olentoa, jotka, vaikka ovatkin
kohdanneet toisensa vain arotiellä, tuntevat, että he ovat heti
valinneet toisensa, kuin kaksi olentoa, joiden sielut heti alkavat
liidellä toistensa luo kuin kaksi kyyhkystä.

Ihastuksen hetken katkaisi ruhtinatar Konstantowan terävä ääni,
joka kutsui nuorta ruhtinatarta. Vaunut saapuivat. Valakialaiset
sotamiehet alkoivat siirtää niihin tavaroita rikkoutuneista vaunuista
ja hetken perästä oli kaikki valmista.

Herra Rozwan Ursu oli siis kohteliaana miehenä luovuttanut omat
vaununsa molemmille naisille, luutnantti nousi satulaan ja niin
lähdettiin liikkeelle.

Oli jo ilta. Kahamlikin tulvivat vedet kimmelsivät kullanvärisinä
laskevan auringon ja iltaruskon purppurassa. Korkealle ylös
taivaalle asettui lauma kevyitä punertavia pilviä, jotka siitä
hiljalleen siirtyivät alas taivaanrantaa kohti, ikäänkuin väsyneinä
lentelemään taivaalla ja haluten laskeutua levolle johonkin
kaukaiseen tuntemattomaan kehtoon. Herra Skrzetuski ratsasti nuoren
ruhtinattaren kohdalla, mutta ei puuttunut keskustelemaan hänen
kanssaan, sillä vieraiden läsnäollessa hän ei voinut puhua neidon
kanssa niinkuin äsken ja joutava puhe ei tahtonut häneltä luistaa.
Hänen sydämessään asui onni ja päässä humisi kuin viini.

Koko karavaani kulki reippaasti eteenpäin ja hiljaisuutta häiritsivät
vain hevosten korskahdukset tai jalustamien kilinä. Sitte alkoivat
valakialaiset sotamiehet takimmaisissa vankkureissa vetää
alakuloista valakialaista laulua. Pian he kuitenkin lakkasivat ja
silloin alkoi kuulua herra Longinuksen nenään kaiutettu ääni, joka
vuorostaan lauloi jotakin hurskasta laulua. Oli jo pimennyt, tähdet
vilkuttelivat taivaalla ja valkeita sumuja nousi kosteilta niityiltä,
jotka näyttivät äärettömiltä meriltä.

Saavuttiin metsään, mutta tuskin oli ajettu muutama sata askel,
kun alkoi kuulua kavioiden töminää ja viisi ratsastajaa ilmestyi
karavaanin eteen. Nuoret ruhtinaat, jotka olivat kuskilta saaneet
tiedon äitiä kohdanneesta onnettomuudesta, olivat rientäneet häntä
vastaan, tuoden muassaan vaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä
hevosta.

-- Keitä te olette -- poikani, eikö niin? huusi vanha ruhtinatar.

Ratsastajat lähenivät vaunuja.

-- Me, äiti.

-- Terve teille. Näitä herroja saan kiittää siitä etten enää tarvitse
apua. Kas tässä ovat poikani, jotka suljen herrojen suosioon, Simeon,
Juri, Andrej ja Mikolai. Entä viides -- kuka se on? sanoi hän,
katsoen tarkemmin. -- No, jolleivat vanhat silmäni petä pimeässä,
niin se on Bohun.

Nuori ruhtinatar vetäytyi äkkiä syvemmälle vaunuihin.

-- Kumarran nöyrästi sekä teille, ruhtinatar, että teille nuori
ruhtinatar Helena, sanoi viides ratsastajista.

-- Bohun, sanoi vanha ruhtinatar, -- oletko, haukkani, saapunut
rykmentistä? Onko teorba mukana? Terve, terve. Hoi, pojat, olen
jo pyytänyt arvoisia herroja yöksi Rozlogiin ja kumartakaa nyt
vuorostanne tekin heitä. "Vieras taloon, Jumala taloon." Olkaa
tervetulleet kattomme alle.

Bulyhat nostivat lakkiaan.

-- Pyydämme nöyrimmästi arvoisia herroja astumaan matalaan majaamme.

-- Hänen korkeutensa lähettiläs ja herra luutnantti ovat jo luvanneet
tyytyä siihen mitä talomme voi tarjota. Saamme nyt siis ottaa vastaan
arvoisat ritarit, vaikken tiedä, kuinka meidän köyhä ravintomme tulee
maistumaan herroille, jotka ovat tottuneet hoviherkkuihin.

-- Sotilaan ruualla me elämme emmekä hoviherkuilla.

Ja herra Rozwan Ursu lisäsi:

-- Olenpa minä jo saanut kokea aatelistalojen vieraanvaraisuutta ja
tiedän, ettei hovinkaan aulius vedä sille vertoja.

Vaunujen kulkiessa eteenpäin vanha ruhtinatar Puhui edelleen:

-- Kauvan, kauvan siitä jo on, kun meillä oli hyvät ajat. Volyniassa
ja Liettuassa elää vielä Kurcewiczeja, jotka pitävät kemuja ja
viettävät ylimyksen elämää, mutta he eivät tahdo tuntea köyhempiä
sukulaisiaan, josta heitä Jumala rangaiskoon. Me elämme köyhästi,
melkein kuin kasakat, mutta herrat saavat antaa sen anteeksi ja ottaa
vastaan mitä hyvästä sydämestä tarjoamme. Minulla ja pojillani on
hallussamme yksi kylä ja toistakymmentä lopottia. Lisäksi meillä on
holhottavanamme tämä neiti.

Nämä sanat kummastuttivat luutnanttia, sillä hän oli Lubniessa
kuullut, ettei Rozlogi ole mikään pieni aatelistila ja että se
lisäksi on aikoinaan kuulunut Helenan isälle, ruhtinas Wasilille.
Hänestä ei kuitenkaan tuntunut sopivalta kysyä, millä tavoin se oli
joutunut ruhtinas Konstantinin ja hänen leskensä haltuun.

-- Teidän armollanne on viisi poikaa, eikö niin? kysyi herra Rozwan
Ursu.

-- Minulla on ollut viisi poikaa, komeaa kuin leijonat, sanoi
ruhtinatar, -- mutta vanhimmalta, Wasililta puhkaisivat pakanat
Bjalogrodissa soihduilla silmät ja siitä menetti hän myöskin
järkensä. Kun nuoret lähtevät sotaretkelle, niin minä jään yksin
kotiin tuon vanhimman kanssa, niinkuin myöskin tämän neidin kanssa,
josta on enemmän surua kuin huvia.

Ylenkatseellinen sävy, jolla vanha ruhtinatar puhui miehensä
veljentyttärestä, tuli niin selvästi näkyviin, ettei se voinut jäädä
luutnantilta huomaamatta. Viha kiehui hänen rinnassaan ja hän oli
vähällä päästää ruman kirouksen, mutta sanat kuolivat huulille, kun
hän, katsoessaan nuoreen ruhtinattareen, kuun valossa näki kyyneliä
hänen silmissään.

-- Mikä neidin on? Mitä te itkette? kysyi hän hiljaa.

Nuori ruhtinatar vaikeni.

-- Minä en voi nähdä neidin itkevän, sanoi herra Skrzetuski ja taipui
häntä kohden. Huomatessaan, että vanha ruhtinatar keskustelee herra
Rozwan Ursun kanssa eikä katsele sinne päin, hän jatkoi rukoillen:

-- Sanokaa Jumalan tähden edes sana, sillä Jumala näkee, että minä
antaisin vereni ja terveyteni, kun vaan voisin lohduttaa teitä.

Yhtäkkiä hän tunsi, että joku ratsastajista painoi häntä niin lujaan,
että hevosten kyljet hieroivat toisiaan.

Keskustelu nuoren ruhtinattaren kanssa katkesi, kun herra Skrzetuski
hämmästyneenä ja suuttuneena kääntyi uskalikon puoleen.

Kuutamossa hän nyt näki kaksi silmää, jotka katsoivat häneen
röyhkeästi, vaatien taisteluun ja pilkaten.

Nuo kauheat silmät loistivat kuin suden silmäterät pimeässä metsässä.

-- Mitä perhanaa? mietti luutnantti, -- onko tuo itse paholainen vai
mikä? ja katsoen lähempää noihin hehkuviin silmäteriin, hän kysyi: --
mitä te ratsastatte tuolla tavalla ja tuijotatte minuun?

Ratsastaja ei vastannut mitään, vaan katseli edelleen yhtä
itsepintaisesti ja röyhkeästi.

-- Jos teistä on pimeä, niin voin iskeä tulta ja jos tie on liian
ahdas, niin huis arolle! lausui luutnantti kiihtyneellä äänellä.

-- Lähde sinäkin, puolalainen pois siitä vaunun luota, niin pian kuin
näet aron, vastasi ratsastaja.

Luutnantti, joka oli nopea toimimaan, ei vastannut mitään, vaan
potkaisi jalallaan niin voimakkaasti päälleryntääjän ratsua vastaan,
että hevonen kirkaisi ja vyöryi siinä silmänräpäyksessä tiepuoleen.

Ratsastaja pysähdytti sen kuitenkin samassa, ja käytti jo siltä kuin
hän aikoisi käydä luutnantin kimppuun. Samassa kuului kuitenkin
vanhan ruhtinattaren terävä, komentava ääni:

-- Bohun, mitä sinä teet?

Nämä sanat vaikuttivat heti. Ratsastaja käänsi hevosensa ympäri ja
ajoi toiselle puolen tietä ruhtinattaren luo. Tämä lausui:

-- Mitä sinä ajattelet? Et sinä nyt ole Perejaslawissa etkä Krimissä,
vaan Rozlogissa, huomaa se. Karahuta nyt heti edelle ja näytä meille
tietä, sillä pian kuljetaan pitkin rotkonpohjaa ja siellä on pimeä.

Herra Skrzetuski oli yhtä hämmästynyt kuin suuttunut. Tuo Bohun haki
nähtävästi riitaa ja olikin aikomuksissaan onnistumaisillaan. Mutta
miksi hän haki riitaa ja minkätähden tuo odottamaton hyökkäys?

Luutnantin päähän pälkähti yhtäkkiä ajatus, että tässä on kysymys
nuoresta ruhtinattaresta. Hän tuli vakuutetuksi että niin oli, kun
hän, katsahtaessaan nuoren ruhtinattaren kasvoihin, yön pimeydestä
huolimatta huomasi, että ne olivat kalpeat ja pelästyneet.

Sillävälin oli Bohun vanhan ruhtinattaren käskyä noudattaen
karauttanut eteenpäin. Katsellen hänen jälkeensä sanoi vanha
ruhtinatar puoleksi itsekseen, puoleksi luutnantille:

-- Hän on huimapäinen kasakka.

-- Nähtävästi ei siinä päässä ole tarpeeksi järkeä, vastasi herra
Skrzetuski ylenkatseellisesti. -- Onko tuo kasakka armollisen rouvan
poikien palveluksessa?

Vanha ruhtinatar heittäytyi taaksepäin vaunuissa.

-- Mitä te sanottekaan, hyvä herra, -- hän on Bohun, kasakkajoukon
alipäällikkö, kuuluisa sankari, poikieni ystävä ja minulle kuin
kuudes poika. Varmaan olette kuullut hänen nimensä, sillä kaikkihan
sen tuntevat.

Ja herra Skrzetuski tunsi todella hyvin tämän nimen. Eri
kasakkapäälliköiden ja atamanien nimien seasta se aina sukelsi
pinnalle ja oli kaikkien suussa molemmin puolin Dnieperiä. Sokeat
maankiertäjät lauloivat Bohunista markkinoilla ja kapakoissa ja
illanvietoissa kerrottiin tuosta nuoresta huimapäästä ihmeellisiä
asioita. Kuka hän oli, mistä hän oli tullut, sitä ei tietänyt kukaan.
Varma oli vain, että arot, Dnieper, sen kosket ja Czertomelik
kaikkine kaalamoineen, lahtineen, syvänteineen, saarineen,
kallioineen ja kaislikkoineen olivat olleet hänen kehtonaan. Pienestä
pojasta asti hän oli elänyt tässä villissä maailmassa.

Rauhan aikana hän muiden kanssa kävi kalastamassa ja metsästämässä,
yhdessä puolialastoman toverijoukon kanssa hän silloin samoili kaikki
Dnieperin suot ja kaislikot, toisinaan taas hän vietti kokonaisia
kuukausia metsien syvyydessä. Kouluna hänellä oli ryöstöretket
Dnieperin aroille -- sieltä hän toi tatarien raavas- ja hevoslaumoja
--, väijytykset, tappelut, sotaretket tatariheimoja vastaan
Bjalogrodiin ja Moldauhun, tai veneretket Mustallamerellä. Päivänsä
hän vietti ratsun selässä, yönsä aron nuotiotulen ääressä, muunlaisia
öitä ja päiviä ei hän tuntenut. Jo aikaisin oli hän päässyt koko
Suistomaan suosikiksi, aikaisin oli hän alkanut johtaa toisia ja
pian oli hän rohkeudessa voittanut kaikki muut. Hän oli valmis sadan
ratsumiehen kanssa lähtemään vaikkapa Baktshisarajhin valaisemaan
itse khanin kasvot tulipalolla. Hän poltti tatarien leirit ja
kauppalat, surmasi asukkaat ja revitytti kiinni saadut tatarit
hevosten välissä. Hän teki ryntäyksensä kuin myrsky ja poistui
tantereelta kuin kuolema. Merellä saattoi hän kuin hullu hyökätä
turkkilaisten galeerien kimppuun. Hän karkasi Dniesterin ja Tonavan
suun väliselle arolle, mennen, kuten hänestä sanottiin, oikopäätä
jalopeuran kitaan. Muutamat hänen sotaretkistään olivat suorastaan
hullun tekoja. Monet vähemmän rohkeat ja vähemmän uskaliaat miehet
kuolivat paaluun lyötyinä Stambulissa tai mätänivät soutaessaan
turkkilaisia galeereja. Hän tuli aina takaisin terveenä ja muassaan
runsas saalis. Kerrottiin, että hän oli koonnut tavattomat aarteet
ja että hän säilyttää niitä kätkettyinä Dnieperin kaislikkoihin.
Välistä oli nähty hänen, jalat savessa, tallaavan brokaadeja ja
hopealankoja, levittävän hevosensa kavioiden alle mattoja, tai
damastiin puettuna kylpevän tervassa, osottaakseen siten tahallaan,
kuinka kasakka halveksii tuollaisia jaloja kankaita ja pukuja.
Kauvan ei hän viihtynyt yhdessä kohden. Hänen tekojansa johtivat
haaveelliset päähänpistot. Välistä hän, tultuansa Czehryniin,
Czerkasiin tai Perejaslawiin hurjisteli kuin viimeistä päivää muiden
zaporogilaisten kanssa. Välistä taas hän eli kuin munkki, ei puhunut
ihmisten kanssa ja karkasi aroille. Joskus hän kokosi ympärilleen
sokeita, joiden soittoa ja laulua hän kuunteli päiväkausia, sitte
heittääkseen kolikoita kunkin eteen. Aateliston joukossa hän osasi
käyttäytyä hovikavaljeerina, kasakkain keskuudessa villeimpänä
kasakkana, ritarien kanssa ritarina ja ryövärien joukossa ryövärinä.
Toiset pitivät häntä hulluna, niin hillitön ja hurja sielu hän
oli. Mitä varten hän maailmassa eli, mitä hän tahtoi, minne pyrki,
ketä palveli, -- sitä ei hän tietänyt itsekään. Hän palveli aroja,
myrskytuulia, sotaa, rakkautta ja omaa mielikuvitustaan. Juuri
mielikuvitus erotti hänet muista raakalaisuskalikoista ja koko
rosvojoukosta, jonka tarkoituksena oli vain rosvous ja jolle oli
samantekevää, ryöstääkö tatarilta vaiko omiltaan. Bohun otti
ryöstösaalista, mutta piti sodasta enemmän kuin saaliista ja rakasti
vaaroja niiden oman viehätyksen takia. Kullalla hän maksoi laulun,
kunniaa hän ajoi takaa, muusta hän ei välittänyt.

Kaikista uskalikoista edusti hän parhaiten kasakkaritaria, siksi
laulukin valitsi juuri hänet lemmikikseen ja levitti hänen nimensä
mainetta yli koko Ukrainan.

Viime aikana oli hän tullut Perejaslawin kasakkain alipäälliköksi,
mutta itse asiassa hänellä oli ylipäällikön valta, sillä vanha Loboda
piteli jo heikosti kädessään päällikkönuijaa.

Herra Skrzetuski tiesi hyvin, kuka Bohun oli ja kun hän kysyi
vanhalta ruhtinattarelta, onko hän kasakkana hänen poikiensa
palveluksessa, niin hän teki sen tahallisesti, ylenkatseensa
osotukseksi. Sillä hän aavisti Bohunista saavansa vihamiehen ja,
huolimatta kaikesta urhon kunniasta, kiehahti luutnantissa veri, kun
kasakka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin röyhkeästi.

Hän arveli niinikään, että vaikka kaikki nyt jäi alkuunsa, niin se ei
lopu siihen. Herra Skrzetuski oli ovela kuin vapsahainen, hän luotti
itseensä eikä äkkiä luopunut aikeistaan, ja vaaroja hän melkein haki.
Hän oli valmis vaikkapa heti kannustamaan ratsunsa Bohunia vastaan.
Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ajoi nuoren ruhtinattaren
rinnalla. Vaunut olivat jo tulleet rotkon ohi ja kaukaa näkyivät
valot Rozlogista.



NELJÄS LUKU.


Kurcewicz-Bulyhat olivat vanhaa ruhtinassukua, joka polveutui
Koryjatista ja johti todennäköisesti alkuperänsä Rurikista saakka.
Suvun kahdesta päälinjasta asui toinen Liettuassa, toinen Volyniassa,
mutta Dnieperin taakse oli siirtynyt vasta ruhtinas Wasili, yksi
volynialaisen haaran lukuisista jälkeläisistä, joka köyhänä
miehenä ei tahtonut jäädä rikkaitten sukulaistensa keskelle, vaan
meni Michal Wisniowieckin, kuuluisan "Jareman" isän palvelukseen.
Saavutettuaan tässä palveluksessa paljon kunniaa ja tehtyään
ruhtinaalle huomattavia ritarinpalveluksia, hän sai tältä perinnöksi
Krasne-Rozlogin, jota sittemmin sutten paljouden takia nimitettiin
Wilcze-Rozlogiksi (Susi-Rozlogi) ja asettui sinne lopullisesti
asumaan. Käännyttyään v. 1629 katolinuskoon hän nai neiti Rahozan,
joka oli tunnettua, alkuaan rumenilaista aatelissukua. Tästä
avioliitosta syntyi vuotta myöhemmin tytär Helena. Äiti kuoli häntä
synnyttäessään, mutta ruhtinas Wasili, joka ei tahtonut mennä uusiin
naimisiin, antautui kokonaan talon hoitoon ja ainoan tyttärensä
kasvattamiseen. Hän oli jaloluontoinen mies ja hänen hyveensä
olivat harvinaiset. Päästyänsä jotenkin nopeasti keskinkertaiseen
varallisuuteen, hän heti ajatteli vanhempaa veljeänsä Konstantinia,
joka oli jäänyt köyhyyteen Volyniaan ja joka mahtavan sukunsa
hylkimänä oli ollut pakoitettu muuttamaan kartanosta kartanoon.
Tämän ynnä hänen vaimonsa ja viisi poikaansa hän toi Bozlogiin ja
jakoi heidän kanssaan jokaisen leipäpalan. Sillä tavoin elivät
Kurcewiczit rauhassa aina v. 1634 loppuun asti, jolloin Wasili
yhdessä kuningas Wladislawin kanssa marssi Smolenskia kohden. Siellä
sattui onneton tapaus, joka tuli hänen turmioksensa. Kuninkaan
leirissä saatiin käsiin venäläisten päällikölle Sheinille osotettu
kirje, jonka alla oli ruhtinaan nimi ja Kurczin vaakunasinetti.
Tällainen ilmeinen petosyritys ritarin puolelta, joka siihen asti
oli nauttinut tahraamatonta kunniaa, hämmästytti ja suututti
kaikkia. Turhaan Wasili todisti Jumalan kautta, ettei käsiala eikä
allekirjoitus ole hänen. Kurczin vaakuna sinetissä poisti kaikki
epäilykset eikä kukaan tahtonut uskoa ruhtinaan selitystä, että hän
oli kadottanut sinettinsä. Ja lopuksi onnettoman ruhtinaan, joka
valtiopetoksesta syytettynä tuomittiin kunnian ja pään menetykseen,
täytyi pelastaa itsensä pakenemalla. Saavuttuaan yöllä Rozlogiin hän
vannotti kaikkien pyhien nimessä veljeänsä Konstantinia, että tämä
holhoisi kuin isä hänen tytärtänsä, ja poistui ainiaaksi. Kerrotaan
että hän vielä Barista lähetti kirjeen ruhtinas Jeremille, pyytäen,
ettei tämä ottaisi Helenalta pois leipäpalaa, ja jätti niinmuodoin
luottamuksella tyttärensä Bozlogiin Konstantinin holhottavaksi.
Senjälkeen ei hänestä kuulunut mitään. Huhu kävi, että hän heti
senjälkeen kuoli, toiset taas väittivät hänen liittyneen Itävallan
keisarin joukkoihin ja kaatuneen sodassa Saksanmaalla. Mutta kukapa
tiesi, miten asianlaita todellisuudessa oli. Nähtävästi hän oli
kuollut, koska ei enään tiedustellut tytärtänsä. Pian hänestä
lakattiin puhumasta. Uudelleen häntä muistettiin taas, kun hänen
syyttömyytensä kävi selville. Eräs vitebskiläinen Kupcewicz tunnusti
nimittäin kuollessansa, kirjoittaneensa Smolenskin luona kirjeen
Sheinille ja painaneensa sen alle leirissä löytämänsä sinetin. Tämä
todistus täytti kaikkien sydämet säälillä ja mielipahalla. Tuomio
peruutettiin ja ruhtinas Wasilin nimelle palautettiin sen entinen
kunnia, mutta hänelle itselleen tuli palkinto kärsimyksistä liian
myöhään. Rozlogia taas ei Jeremi ollut aikonutkaan ottaa pois, sillä
Wisniowieckit, hyvin tuntien Wasilin, eivät olleet koskaan olleetkaan
täysin vakuutetut hänen syyllisyydestänsä. Wasili olisi saattanut
jäädä paikoilleenkin ja heidän mahtavan kätensä suojassa olla
kokonaan välittämättä tuomiostaan. Hän oli lähtenyt vain siksi, ettei
voinut kärsiä häväistystä.

Helena kasvoi siis Rozlogissa sedän hellän huolenpidon alaisena
ja vasta tämän kuoleman jälkeen alkoivat hänelle vaikeat ajat.
Konstantinin vaimo, joka polveutui epäiltävää alkuperää olevasta
suvusta, oli ankara, intohimoinen ja tarmokas nainen, jonka vain
hänen miehensä oli saattanut pitää aisoissa. Miehensä kuoleman
jälkeen otti hän rautaisiin käsiinsä Rozlogin hallituksen. Palvelijat
vapisivat hänen edessään, pojat pelkäsivät häntä kuin tulta ja
naapuritkin saivat pian oppia tuntemaan hänet. Hallituksensa
kolmantena vuonna harjoitti hän kaksi kertaa omankädenoikeutta
Siwinskejä vastaan Browarkissa, johtaen itse, mieheksi puettuna,
ratsun selästä joukkoansa ja palkattuja kasakkoja. Kun ruhtinas
Jeremin rykmentit kerran tuhosivat tatarilaisjoukon, joka pani
toimeen rauhattomuuksia Seitsemän-Haudan tienoilla, niin ruhtinatar,
taasen itse johtaen väkeänsä, teki lopun tämän joukon jäännöksestä,
joka oli palannut Rozlogin lähelle. Hän asettui lujasti Rozlogiin
ja alkoi katsoa sitä omaksi ja poikiensa tilaksi. Poikiansa hän
rakasti kuin emäsusi pentujansa, mutta itse ollen yksinkertainen
ihminen ei hän pitänyt huolta siitä, että pojat olisivat saaneet
säätynsä mukaisen kasvatuksen. Kiovasta tuotu kreikanuskoinen munkki
opetti heitä lukemaan ja kirjoittamaan ja siihen opetus loppuikin.
Lubnie olisi tosin ollut verraten likellä ja sen ruhtinaallisessa
hovissa olisivat pojat voineet saada ulkonaista hienoutta, harjaantua
kansliatöihin ja julkisiin asioihin tai käydä ritarikoulua
asettumalla lippujen alle. Mutta ruhtinattarella oli kaikenlaiset
syynsä, joiden vuoksi hän ei pannut heitä Lubnieen.

Vaan entä jos ruhtinas Jeremin mieleen olisi muistunut Rozlogi ja
hän olisi käynyt katsomassa, millainen Helenan holhous on, tai olisi
Wasilin muiston takia itse tahtonut ruveta holhoojaksi? Silloin olisi
ehkä täytynyt lähteä pois Rozlogista ja siksi ruhtinatar mieluummin
soi, että Lubniessa unohdettiin maailmassa edes olevankaan joitakin
Kurcewiczeja. Mutta siksi myöskin nuoret ruhtinaat saivat kasvaa
puolivilleinä tai enemmän kasakan kuin aatelismiehen tapaan. Jo
poikina he olivat ottaneet osaa vanhan ruhtinattaren riitoihin,
nyrkkivallan oikeudella tehtyihin ulosmittauksiin Siwinskien luona ja
sotaretkiin tatareja vastaan. Tuntien syntyperäistä vastenmielisyyttä
kirjoja kohtaan he päiväkaudet ammuskelivat kaaripyssyllä tai
harjoittelivat kättänsä nuijan tai sapelin käyttämisessä ja
suopungin heittämisessä. He eivät myöskään välittäneet taloudesta,
sillä sitä ei äiti päästänyt käsistään. Surullista oli nähdä noita
tunnetun suvun jälkeläisiä, joiden suonissa virtasi ruhtinaan veri,
mutta joiden tavat olivat karkeat ja villit ja joiden mieli ja
kovettunut sydän mustuttivat viljelemätöntä aroa. He kasvoivat kuin
tammet. Mutta hyvin tietäen olevansa oppimattomia he välttelivät
aatelisseuraa, jotavastoin villien kasakkajoukkojen seura oli
heille sitä rakkaampi. Aikaisin he myöskin olivat lähteneet
seikkailuretkille Dnieperin suistomaalle, missä heidät oli otettu
vastaan hyvinä tovereina. Välistä he olivat viettäneet noin puoli
vuotta kasakkain päämajassa Siczissä. He kävivät silloin kasakkain
kanssa "ansiolla", ottivat osaa hyökkäyksiin turkkilaisia ja
tatareja vastaan, ja nämä retket tulivat lopulta heidän rakkaimmaksi
työkseen. Äiti ei hänkään pannut vastaan, sillä he toivat usein
kotiin runsaan saaliin. Mutta yhdellä näistä retkistä vanhin poika
Wasili joutui pakanain käsiin. Veljien onnistui tosin Bohunin ja
hänen zaporogilaisten kasakkainsa avulla vapauttaa hänet, mutta
silloin olivat jo hänen silmänsä puhkaistut. Siitä asti täytyi hänen
istua kotona. Ja vaikka hän ennen oli ollut hurjin joukossa, oli
hän senjälkeen käynyt hyvin lempeäksi ja vaipunut mietiskelyyn sekä
tullut jumaliseksi.

Nuoremmat harjoittivat yhä sotilasammattiaan, joka lopulta
heille tuotti lisätiluksen. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa
Rozlogi-Siromachya arvataksen mitä väkeä siellä asuu. Kun lähettiläs
ja herra Skrzetuski vaunuineen ajoivat portista sisään, niin he eivät
nähneet mitään herrastaloa, vaan pikemmin suuren vajan, joka oli
lyöty kokoon mahtavista tammihirsistä. Ikkunat olivat kapeat aivan
kuin ampuma-aukot, palvelijain ja kasakkain asunnot, tallit, aitat ja
ulkohuoneet olivat aivan päärakennuksessa kiinni, muodottoman pitkänä
rivinä, jossa toiset osat olivat korkeammat, toiset matalammat. Tila
oli ulkoa niin köyhän ja kurjan näköinen, että olisi ollut vaikea
arvata sitä ihmisten asunnoksi, jos akkunoista ei olisi näkynyt
valoa. Asepihalla talon edessä näkyi kaksi kaivonvinttaa, portin
ääressä oli pylvään nenässä silta paaluineen, johon oli kytketty
aljokarhu. Samanlainen mäntyhirsistä tehty mahtava portti vei
asepihalle, jota joka puolelta ympäröi kaivanto ja hirsiaita.

Huomasi selvästi, että paikka oli varustettu hyökkäyksiä vastaan.
Se muistutti joka suhteessa kasakkavarustusta tai suurinta osaa
aatelistiloja kasakka-asutuksen piirissä. Se näytti jonkinlaiselta
ryöväripesältä. Palvelijat, jotka soihdut kädessä tulivat vieraita
vastaan, muistuttivat pikemmin maantienrosvoja kuin rauhallista
väkeä. Asepihalla olevat suuret koirat repivät kahleitansa, ikäänkuin
olisivat tahtoneet riistäytyä irti ja heittäytyä saapuneiden
kimppuun. Talleista kuului hevosten hirnuntaa. Nuoret Bulyhat
alkoivat yhdessä äitinsä kanssa kutsua palvelijoita, käskeä ja
kirota. Tämän hälinän vallitessa vieraat menivät talon keskelle,
mutta siellä vasta herra Rozwan Ursu, nähdessään asumuksen viileyden
ja kurjuuden melkein pahoitteli, että oli suostunut pyyntöön ja
ihmetteli suuresti kaikkea, mitä hänen silmänsä saivat nähdä. Mutta
talon sisäpuoli ei ensinkään vastannut ulkopuolen vaikutusta. Ensinnä
tultiin laajaan eteiseen, jonka seinät melkein kokonaan olivat
verhotut aseilla ja villipetojen nahoilla.

Kahdessa isossa kuopassa paloi puupölkkyjä ja niiden kirkkaassa
valossa saattoi nähdä kallisarvoisia ratsuvaljaita, kiiltäviä
panssareita ja turkkilaisia suomussopia, joista siellä täällä
välkkyivät jalokivet, rautalangasta tehtyjä sotapaitoja kullattuine
nappeineen, puolipanssareita, vatsansuojuksia, sotakauluksia,
kallisarvoisia teräshaarniskoja, puolalaisia ja turkkilaisia kypäriä,
joiden silmikot olivat hopeasta. Vastapäisellä seinällä riippui
kilpiä, joita ei siihen aikaan enään käytetty, ja niiden vieressä
puolalaisia keihäitä ja itämaisia heittokeihäitä, joukko lyömäaseita
sapelista alkaen puukkoihin ja tikareihin asti, joiden kahvat tulen
valossa välkkyivät eri väreissä kuin tähdet. Nurkkiin oli ripustettu
kimppuja ketun-, suden-, karhun-, näädän- ja kärpän nahkoja,
nuorten ruhtinasten jahtisaaliita. Alempana pitkin seiniä uinuivat
vanteillaan haukat, joita oli tuotu kaukaisilta idän aroilta ja joita
käytettiin susien takaa-ajoon.

Eteisestä saapuivat vieraat suureen pitosaliin. Siellä paloi
uunissa, jonka yläosasta joka puolelle levisi räystäs, loimuava
tuli. Tässä salissa oli vielä enemmän rikkautta kuin eteisessä.
Paljaita seinähirsiä peittivät ryijyt, lattialle oli levitetty
komeita itämaisia mattoja, keskellä seisoi pitkä ristijalkainen,
karheista laudoista kokoonlyöty pöytä, jolla oli joko kokonaan
kultaisia tai kullasta ja venetsialaisesta lasista leikattuja
pokaaleja. Pitkin seiniä oli pienempiä pöytiä, komoodeja ja
hyllyjä ja niillä lippaita ja pronssisia rasioita, messinkisiä
kynttiläjalkoja ja kelloja, jotka turkkilaiset aikoinaan olivat
ryöstäneet venetsialaisilta ja turkkilaisilta taas kasakat. Koko
huone oli täynnänsä ylellisyysesineitä ja osa niistä sellaisia, joita
talon isännät eivät nähtävästi osanneet käyttää. Kaikkialla vallitsi
sekaisin ylellisyys ja mitä suurin aron asukkaiden yksinkertaisuus.
Kallisarvoisia turkkilaisia komoodeja, päällystettyjä pronssilla,
ebenpuulla ja helmiemolla oli höyläämättömien hyllyjen vieressä.
Kankeat puutuolit olivat pehmeiden, ryijyillä varustettujen sohvien
rinnalla. Tyynyissä, joita itämaisen tavan mukaan oli sohvilla,
nähtiin kultakudoksiset tai silkkiset päällykset. Mutta vain
harvoissa niistä oli sisällä untuvia, sensijaan useimmissa heiniä
tai herneenvartta. Kallisarvoiset kankaat ja ylellisyysesineet
olivat niinsanottua turkkilaista tai tatarilaista "hyvyyttä", s.o.
voittosaalista, osaksi polkuhinnasta kasakoilta ostettua, osaksi jo
vanhan ruhtinas Wasilin persoonallisissa sodissa saatua, osan olivat
tuoneet nuoret Bulyhat ryöstöretkiltä Dnieperin suistomailta, he kun
mieluummin tahtoivat kuljeskella joukkoinensa Mustanmeren rannoilla,
kuin mennä naimisiin ja hoitaa taloutta. Kaikki tämä ei suuresti
ihmetyttänyt herra Skrzetuskia, joka tunsi hyvin nämä rajaseutujen
talot, mutta rumenilainen pajari oli suuresti ihmeissään, kun näki
komeuden keskellä nuoret Kurcewiczit karvaisissa vasikannahkakengissä
ja lammasnahkaturkeissa, jotka eivät olleet paljon paremmat
palvelijoiden vaatteita. Myöskin herra Longinus Podbipienta, joka
Liettuassa oli tottunut toiseen järjestykseen, oli ihmeissään.

Nuoret ruhtinaat ottivat tällä välin vastaan vieraita sydämellisesti
ja hyväntahtoisesti. Tottumattomina maailman tapoihin, tekivät he sen
kuitenkin niin kömpelösti, että luutnantti tuskin saattoi pidättää
nauruaan.

Vanhin, Simeon, sanoi:

-- Tervetuloa, hyvät herrat, olemme kiitollisia armosta, jonka
osotatte meille. Meidän talomme on teidän talonne ja olkaa kuin
kotona. Kumarramme arvoisia herroja matalien kynnystemme takaa.

Vaikka äänensävyssä ei saattanut huomata mitään nöyryyttä sen
johdosta että hän otti vastaan itseänsä ylempiä, kumartui hän
kuitenkin kasakkain tapaan, ikäänkuin suudellakseen vieraitten vyötä,
hänen jäljessään kumartuivat samalla tavalla nuoremmat veljet,
arvellen että vieraanvaraisuus sitä vaatii ja sanoivat: "lyömme
otsamme maahan".

Sillävälin veti vanha ruhtinatar Bohunia hihasta ja vei hänet toiseen
saliin.

-- Kuuleppas Bohun, sanoi hän kiireesti, -- minulla ei ole aikaa
puhua pitkältä kanssasi. Minä näin että sinä teit kiusaa tuolle
nuorelle aatelismiehelle ja hait hänen kanssaan riitaa.

-- Äiti, vastasi kasakka, suudellen vanhan ruhtinattaren kättä, --
maailma on avara, hänellä on toinen tie ja minulla toinen. En ole
häntä tuntenut enkä hänestä kuullut, mutta älköön hän kumartuko
nuoren ruhtinattaren puoleen, sillä silloin minä väläytän häntä
sapelilla silmiin.

-- Oletko tullut hulluksi, aivan hulluksi? Missä sinun pääsi on,
kasakka? Mitä sinä ajattelet? Tahdotko tuhota meidät ja itsesi? Hän
on Wisniowieckin sotilas ja alipäällikkö, arvossapidetty mies, sillä
hän on ollut ruhtinaan lähettiläänä khanin luona. Jos hänen päästään
putoaa ainoakaan hius meidän kattomme alla, niin tiedätkö mitä siitä
tulee? Vojevoda kääntää silmänsä Rozlogiin, kostaa hänen puolestaan,
karkoittaa meidät kaikille ilmansuunnille ja vie Helenan Lubnieen --
mitäs silloin teet? Vai aiotko tapella itse vojevodan kanssa, tai
hyökätä Lubnieen? Koeta silloin, jos tahdot, tuntea miltä maistuu,
kun pistetään paalu ruumiisi läpi. Taipuipa aatelismies tytön puoleen
tai ei, hän on nyt kerran tullut tänne ja kun hän lähtee pois, palaa
rauha. Hillitse sinä itsesi, tai, jollet voi, niin mars sinne mistä
tulitkin, sillä täällä sinä tuotat meille onnettomuutta.

Kasakka mursi viiksiä ja kiristeli hampaitaan, mutta ymmärsi, että
ruhtinatar oli oikeassa.

-- He lähtevät huomenna, äiti, sanoi hän, -- ja minä hillitsen
itseni. Kun vain ei mustaripsi lähde heidän luoksensa.

-- Mikä sinun on? Ettäkö heidän pitäisi luulla minun sitoneeni hänet
kiinni! Menköön vaan miehelle, kyllä minä sen suon. Mutta sinä et voi
täällä kotona toimittaa mitään, sillä sinussa ei ole isännän vikaa.

-- Älkää suuttuko, ruhtinatar. Jos ei muu auta, niin olen heille
imelä kuin turkkilaiset makeiset. En kiristä heille hammasta, en
tartu miekankahvaan, vaikka viha minut söisi, vaikka sielu ähkyisi
tuskasta. Tapahtukoon teidän tahtonne.

-- Kas niin haukkaseni, puhu siihen tapaan, ota teorbasi, soita
ja laula, niin tulee sydämesi helpompi olla. Ja nyt saat lähteä
vieraiden luo.

He palasivat vierashuoneeseen, jossa nuoret ruhtinaat, tietämättä
miten huvittaa vieraita, vähänpäästä pyysivät heitä pitämään
hyvänään, mitä talo tarjoaa ja kumartuivat vyötä kohden.
Silloin herra Skrzetuski yhtäkkiä katsoi tuimasti ja ylpeästi
Bohunia silmiin, mutta ei huomannut hänessä mitään uhmaa eikä
kiusanteonhalua. Nuoren kasakan kasvoista loisti kohtelias iloisuus,
joka oli niin osaavasti teeskennelty, että se olisi voinut pettää
tottuneimmankin silmän. Luutnantti katseli häntä tarkasti, sillä
äsken pimeässä hän ei saattanut erottaa hänen piirteitänsä. Nyt hän
näki nuoren miehen, solakan kuin poppeli, soikeat kasvot ja tuuheat
mustat viikset, jotka riippuivat alaspäin. Noiden kasvojen iloisuus
tunki läpi ukrainalaisen alakuloisuuden kuin aurinko sumun läpi.
Otsa oli korkea ja sille valui musta pörrö kuin harja, joka oli
jaettu pieniin samankokoisiin palmikkoihin voimakkaiden kulmakarvojen
yli. Kotkannenä, laajat sieraimet ja valkeat, hymyillessä välkkyvät
hampaat antoivat noille kasvoille hiukan ryövärimäisen ilmeen, mutta
yleensä ne olivat rehevän, värikkään ja uhmaisen ukrainalaisen
kauneuden tyyppiä. Ihmeen komea puku eroitti sitäpaitsi aron urhon
lammasnahkaturkkeihin puetuista ruhtinaista. Bohunilla oli yllään
pitkä zupan: takki, jossa oli ohuet hopeapäärmeet ja tämän yllä
pitempi punainen kontush -- samaa punaista väriä käyttivät kaikki
Perejaslawin kasakat --, silkkisen vyön alta riippui kallisarvoinen
sapeli silkkitupsuineen, mutta sekä sapeli että puku kalpenivat
vyöhön pistetyn komean turkkilaisen tikarin rinnalla. Sen kahva
oli jalokiviä niin täynnänsä että siitä aivan säkenet sinkoilivat.
Näin puettua miestä olisi varmaan jokainen pitänyt pikemmin
korkeasukuisena nuorena herrana kuin kasakkana, varsinkin kun hänen
vapaa käytöstapansa ja ylimykselliset eleensä eivät ilmaisseet
alhaista syntyperää. Tultuansa herra Longinuksen lähelle hän kuunteli
juttua hänen esi-isästään Stowejkosta ja kolmen ristiritarin
päänhalkaisemisesta, kääntyi sitten luutnantin puoleen ikäänkuin ei
heidän välillään olisi tapahtunut mitään ja kysyi aivan vapaasti:

-- Kuulen että palaatte Krimistä, hyvä herra.

-- Krimistä, vastasi kuivasti luutnantti.

-- Olen minäkin ollut siellä ja vaikka en ole ollutkaan
Bahtshisaraissa asti, niin luulen kuitenkin pääseväni sinnekin, jos
suotuisat tiedot osoittautuvat oikeiksi.

-- Mitä tietoja tarkoitatte?

-- Kerrotaan, että jos hänen armonsa kuningas alkaa sodan
turkkilaista vastaan, niin ruhtinas-vojevoda käy tervehtimässä
Krimiä tulella ja miekalla. Tästä huhusta on syntynyt suuri ilo
koko Ukrainassa ja Suistomaassa, sillä jollemme sellaisen päällikön
johdolla pääse pitämään lystiä Bahtshisaraissa, niin silloin ei
koskaan.

-- Ja lystiä pidetäänkin, Jumal'avita, puuttuivat puheeseen
Kurcewiczit.

Luutnanttia huvitti se kunnioitus, jolla tuo hurjapää puhui
ruhtinaasta, siksi hän hymähti ja sanoi leppyisemmällä äänellä:

-- Näen ettette vielä ole saanut kylläksenne sotaretkistä
Suistomaahan, sotaretkistä jotka kuitenkin ovat peittäneet teidät
kunnialla.

-- Pikkusota -- pikkukunnia, suursota -- suurkunnia. Konaszewicz
Sahaidaczny ei saavuttanut sitä pienten kasakkajoukkojen etunenässä,
vaan suuressa Chotinin taistelussa.

Samassa aukenivat ovet ja saliin astui verkalleen Wasili,
vanhin Kurcewiczeja, Helenan taluttamana. Hän oli keski-ikäinen
mies, kalpea ja laiha, kasvot olivat askeettiset ja surulliset,
muistuttaen bysanttilaisia pyhimyskuvia. Pitkät hiukset, jotka
olivat onnettomuudesta ja tuskasta ennen aikojaan harmaantuneet,
valuivat olkapäille asti, silmäin sijassa oli kaksi punaista kuoppaa,
käsissään hän piti messinkiristiä, jolla alkoi siunata salia ja
kaikkia läsnäolevia.

-- Isän Jumalan, Vapahtajan ja pyhän Neitsyen nimessä, sanoi hän, --
jos olette apostoleja ja tuotte hyviä sanomia, olkaa tervetulleet
kristittyjen kynnysten yli. Amen.

-- Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutisi ruhtinatar, -- hänen
järkensä on sekaisin.

Wasili siunaili yhä ristillä ja lausui:

-- Kuten "Apostolien keskusteluissa" sanotaan: "jotka vuodattavat
verta uskon takia, tulevat vapahdetuiksi. Jotka kaatuvat maallisten
tavarain, voitonhimon tai saaliin tähden, tulevat kadotukseen."
Rukoilkaamme. Voi teitä veljet, voi minua, sillä me olemme
voitonhimon tähden käyneet sotaa. Jumala, ole armollinen meille
syntisille, Jumala ole armollinen. Mutta te, miehet, jotka olette
saapuneet kaukaa, mitä uutisia tuotte? Oletteko apostoleja?

Hän vaikeni ja jäi odottamaan vastausta, mutta luutnantti vastasi
hetken perästä:

-- Ei ole meillä niin korkeaa tehtävää, olemme vain sotilaita ja
valmiit kaatumaan uskon takia.

-- Silloin tulette pelastetuiksi, sanoi sokea. -- Mutta meille ei ole
vielä koittanut vapautuksen hetki. Voi teitä, veljet, voi minua.

Viime sanat hän lausui melkein valittaen ja niin rajaton epätoivo
kuvastui hänen kasvoillansa, että vieraat eivät tietäneet, mitä
sanoa. Helena johdatti hänet nojatuoliin istumaan, juoksi itse
eteiseen ja palasi hetken perästä, luuttu kädessä.

Hiljaiset sävelet kaikuivat salissa ja niiden säestyksellä nuori
ruhtinatar alkoi laulaa jumalista laulua:

    Öin päivin huudan, Herra, Sua,
    Sa sääli tuskiain ja kyyneleitäni,
    oi Isä, armahda sa mua
          ja kaitse teitäin.

Sokea taivutti päänsä taaksepäin ja kuunteli laulun sanoja, jotka
tuntuivat vaikuttavan kuin rauhoittava palsami, ja kasvoilta katosi
vähitellen tuska ja epätoivo. Vihdoin hänen päänsä vaipui rinnalle ja
hän jäi siihen ikäänkuin puoleksi nukkuneena, puoleksi turtuneena.

-- Jos laulua ei keskeytetä, niin hän rauhoittuu aivan kokonaan,
sanoi hiljaa vanha ruhtinatar. -- Hänen mielenvikansa on nähkääs
sellainen, että hän aina odottaa apostoleja ja jos joku on saapunut
taloon, käy hän heti kysymään, onko tullut apostoleja.

Helena lauloi yhä:

    Ties näytä mulle, Herra herrojen,
    oon eksynehen matkamiehen lainen,
    kuin laiva ulapalla harhaavainen,
          ma tietä löydä en.

Helenan suloinen ääni kuului yhä voimakkaampana ja siinä, luuttu
kädessä, silmät kohotettuina taivasta kohden, hän oli niin ihana,
ettei luutnantti voinut kääntää silmiään hänestä. Hän katseli häntä,
upposi häneen ja unohti maailman. Hurmauksesta herättivät hänet vasta
vanhan ruhtinattaren sanat:

-- Riittää jo, nyt hän ei enään äkkiä herää, ja sillä välin pyydän
herroja tulemaan illalliselle.

-- Pyydämme maistamaan leipää ja suolaa, lausuivat nuoret Bulyhat
yhdessä äitinsä kanssa.

Herra Rozwan tarjosi suuren maailman kavaljeerina käsivartensa
vanhalle ruhtinattarelle ja tämän nähdessään herra Skrzetuski heti
kiirehti Helena neidin luo. Hänen sydämensä suli kuin vaha, kun hän
tunsi Helenan käden omaansa vastaan ja hänen silmänsä säkenöivät.

-- Eivät taivaan enkelitkään varmaan laula ihanammin kuin armollinen
neiti, sanoi Skrzetuski.

-- Teette syntiä, ritari, verratessanne minun lauluani enkelien
lauluun, vastasi Helena.

-- En tiedä, teenkö syntiä, mutta varma on, että antaisin mielelläni
pistää silmäni puhki saadakseni kuulla teidän lauluanne kuolemaani
asti. Mutta mitä sanonkaan: sokeanahan en voisi teitä nähdä ja se
vasta olisi sietämätön tuska.

-- Älkää puhuko niin, kun huomenna lähdettyänne jo unohdatte minut.

-- Se ei ole tapahtuva että lakkaisin rakastamasta neitiä, sillä
elämäni loppuun asti en ole kokeva toista tunnetta enkä unohda tätä
koskaan.

Purppuran puna kohosi nuoren ruhtinattaren kasvoille ja rinta alkoi
voimakkaasti aaltoilla. Hän aikoi vastata, mutta vain hänen huulensa
vapisivat. Herra Skrzetuski lausui edelleen:

-- Pikemmin armollinen neiti unohtaa minut tuon kauniin hurjapään
tähden, joka tulee säestämään teidän lauluanne balalaikalla.

-- En koskaan, en koskaan, kuiskasi tyttö. -- Mutta olkaa hänen
suhteensa varoillanne, hän on kauhea ihminen.

-- Mitä minulle merkitsee yksi kasakka! Vaikka koko Sicz olisi hänen
puolellaan, olen valmis uhraamaan kaikki teidän tähtenne. Te olette
minulle kuin arvaamaton aarre, te olette valoni ja maailmani. Kun
vain tietäisin, että tekin pidätte minusta.

Hiljainen "pidän" soi kuin taivaallinen soitto herra Skrzetuskin
korvissa ja hänestä tuntui siltä kuin ainakin kymmenen sydäntä
sykkisi hänessä. Kaikki kirkastui hänen silmissään ikäänkuin
auringonsäde olisi langennut maailmaan. Häntä hallitsi jokin ennen
tuntematon voima, hänellä oli kuin siivet hartioilla. Illallisen
aikana välähtivät häntä vastaan muutaman kerran Bohunin kasvot, jotka
olivat aivan muuttuneet ja kalpeat, mutta luutnantti, tuntiessaan
Helenan vastarakkauden, ei välittänyt tästä kilpailijasta. "Hitto
hänet vieköön", ajatteli hän itsekseen. "Tulkoonpa minun tielleni,
niin minä halkaisen hänet." Muuten hänen ajatuksensa kulkivat toiseen
suuntaan.

Hän tunsi näet, että Helena istui hänen vieressään, niin likellä,
että melkein olkapää kosketti olkapäätä. Hän näki, ettei puna
poistunut neidon hehkuvilta kasvoilta. Hän näki, aaltoilevan
rinnan ja silmät, jotka välistä olivat ujosti alas painuneina ja
silmäripsien peittäminä, välistä taas loistivat kuin kaksi tähteä.
Myöskin Helenassa, vaikka hän olikin vanhan ruhtinattaren vartioima
ja eli orpoudessa, surussa ja pelossa, virtasi kuuma ukrainalainen
veri. Heti kun lämpimät rakkauden säteet häneen lankesivat, hän
puhkesi kukkaan kuin ruusu ja heräsi uuteen, tuntemattomaan
elämään. Hänen kasvoistaan loisti onni ja rohkeus; mielenliikutus
ja ihastus, jotka taistelivat neitseellisen ujouden kanssa,
maalasivat hänen poskilleen ihanat ruusuiset värit. Herra Skrzetuski
oli kuin hulluna, hän joi runsaasti, mutta sima ei vaikuttanut
häneen, sillä hän oli jo juovuksissa rakkaudesta. Hän ei nähnyt
ketään muuta pöydässä kuin oman rakastettunsa, hän ei nähnyt, että
Bohun kalpenemistaan kalpeni ja tarttui usein tikarinsa kahvaan,
hän ei kuullut kuinka herra Longinus jutteli jo kolmatta kertaa
esi-isästään Stowejkosta ja Kurcewiczit retkistään turkkilaisen
tavaran haussa. Kaikki joivat paitsi Bohun ja parhaimman esimerkin
antoi vanha ruhtinatar, kohottaen maljansa milloin vieraiden, milloin
armollisen herra ruhtinaan, milloin moldavalaisen hospodarin Lupulin
kunniaksi. Puhuttiin myöskin sokeasta Wasilista ja hänen entisistä
ritarintöistään, tuosta onnettomasta sotaretkestä ja nykyisestä
mielenhäiriöstä, jonka vanhin poika Simeon selitti näin:

-- Nähkääs, hyvät herrat, jos pieninkin rikka silmässä estää
näkemästä, kuinkas ei sitte isot tervapalaset, kun koskettavat
järkeä, saisi aikaan sekaannusta.

-- Se onkin sangen herkkä _instrumentum_, huomautti siihen herra
Longinus.

Silloin vanha ruhtinatar näki, että Bohunin hahmo oli aivan muuttunut.

-- Mikä sinun on, haukkaseni?

-- Sielua särkee, äiti, vastasi mies synkästi. -- Mutta kasakan sana
ei ole savua. Minä pidän siis sen.

-- Kestä, poikani, niin saat palkkasi.

Illalliset olivat päättyneet, mutta mettä kaadettiin yhä kousiin.
Sitte tulivat sisään kasakat, jotka olivat kutsutut tanssimaan.
Balalaikat ja rumpu alkoivat helistä ja äsken unesta heränneiden
poikien täytyi soiton kuullessaan ruveta tanssimaan. Myöhemmin
alkoivat myöskin nuoret Bulyhat hypellä. Vanha ruhtinatar, joka oli
vetäytynyt syrjään, polki paikallaan ja hyppeli sekä hyräili. Sen
nähdessään riensi herra Skrzetuski Helenan kanssa tanssiin. Kun hän
kiersi kätensä neidon ympärille, tuntui hänestä, että hän painaa
kappaletta taivasta rintaansa vastaan. Tanssin käänteissä kiertyivät
Helenan pitkät palmikot Skrzetuskin kaulan ympäri, ikäänkuin tyttö
olisi tahtonut ainiaaksi sitoa hänet itseensä. Silloin ei nuori
aatelismies enää voinut hillitä itseänsä, vaan huomatessaan ettei
kukaan näe, kumartui ja suuteli koko voimallaan Helenan suloisia
huulia.

Myöhään yöllä, kun Skrzetuski oli yksin herra Longinuksen kanssa
tuvassa, jossa heille oli valmistettu yösijat, istuutui luutnantti
sensijaan että olisi mennyt maata, penkille ja puhui:

-- Toisen miehen kanssa saatte huomenna lähteä Lubnieen.

Podbipienta, joka juuri oli lopettanut isämeitänsä, avasi silmät
selälleen ja kysyi:

-- Kuinka niin? Aiotteko jäädä tänne?

-- En jää, mutta sydän jää ja vain tuon suloisen muisto, _dulcis
recordatio_ lähtee minun mukanani. Te näette minut suuressa
mielenliikutuksessa, sillä hellien tunteitten vallassa tuskin saan
hengitettyä.

-- Olette siis rakastunut nuoreen ruhtinattareen?

-- Olen, niin totta kuin seison tässä edessänne. Uni pakenee
silmälautojani ja minulla on halu vain huokailla, jotta ihan sulan
höyryksi. Sanon tämän vain siksi, että kun minulla on hellä ja
rakkautta isoava sydän, ymmärtäisitte minun tuskani.

Herra Longinus alkoi itsekin huokailla, merkiksi siitä että hän
ymmärtää rakkauden tuskat, ja kysyi hetken perästä surullisella
äänellä:

-- Ehkä tekin olette luvannut jäädä puhtaaksi?

-- Teidän kysymyksenne ei ole paikallaan, sillä jos kaikki tekisivät
samanlaisen lupauksen, niin silloin ihmisten suvun, _genus
humanum'in_, täytyisi hävitä loppuun.

Palvelijan sisääntulo katkaisi keskustelun. Hän oli vanha tatari,
jolla oli viekkaat, mustat silmät ja kasvoissa ryppyjä kuin
kuivaneella omenalla. Astuttuaan sisään hän loi merkitsevän katseen
herra Skrzetuskiin ja kysyi:

-- Eivätkö herrat tarvitse mitään? Ehkä kousallisen simaa tyynyn
viereen?

-- Emme tarvitse.

Tatari likeni Skrzetuskia ja mutisi:

-- Minulla on herralle sana neidiltä.

-- Tule, sinä kunnon mies! huusi luutnantti iloisena. -- Voit sen
kyllä sanoa tämän ritarin läsnäollessa, sillä olen juuri ilmaissut
hänelle salaisuuteni.

Tatari veti hihankäänteestään esiin nauhan.

-- Neiti lähettää teille tämän nauhan ja käskee sanoa, että hän
rakastaa teitä kaikesta sielustaan.

Luutnantti tarttui nauhaan ja alkoi innoissaan suudella sitä ja
painella rintaansa vastaan. Ja vasta hiukan tyynnyttyään hän kysyi:

-- Mitä neiti käski sanoa?

-- Että hän rakastaa herraa kaikesta sielustaan.

-- Kas tässä saat taalarin. Hän siis sanoi, että hän rakastaa minua?

-- Sanoi.

-- Kas tässä saat toisen taalarin. Jumala sinua siunatkoon, sillä
neiti on minulle rakkain maailmassa. Sano hänelle... tai odotappa,
kirjoitan hänelle itse, tuo minulle mustetta, kynää ja paperia.

-- Mitä? kysyi tatari.

-- Mustetta, kynää ja paperia.

-- Sitä ei ole meidän talossa. Ruhtinas Wasilin aikana oli ja silloin
kun nuoret ruhtinaat oppivat munkilta kirjoitusta, mutta siitä on jo
kauvan.

Herra Skrzetuski näpäytti sormiaan.

-- Herra Podbipienta, eikö teillä ole mustetta ja kynää?

Liettualainen levitti kätensä ja nosti silmänsä ylöspäin.

-- Mitä hittoa, sanoi hän, -- kylläpä tässä nyt on puuhaa!

Tatari oli sillävälin asettunut, jalat ristissä allaan, tulen ääreen.

-- Mitä tässä nyt tarvitsee kirjoittaa, sanoi hän, kohennellen
hiiliä. -- Neiti on mennyt maata ja sen minkä herra nyt kirjoittaisi,
voi hän huomenna itse sanoa.

-- Jos niin on, niin ei auta mikään. Olet, näen mä, nuoren
ruhtinattaren uskollinen palvelija. Kas tässä saat kolmannen
taalarin. Oletko jo kauvankin palvellut täällä?

-- Ohhoh, neljätoista vuotta siitä on, kun ruhtinas Wasili otti
minut vangiksi ja siitä asti olen uskollisesti palvellut häntä. Sinä
yönä jolloin hän, kadotettuaan kunniallisen nimensä, jätti lapsensa
Konstantinille, sanoi hän minulle: Czechly, älä jätä tyttöä, vaan
vartioi häntä kuin silmäterää, lahai Allah!

-- Ja niin sinä teetkin.

-- Niin teen ja vartioin.

-- Kerroppa mitä sinä näet täällä ja kuinka neidin on olla.

-- Pahaa hänelle täällä suodaan, sillä tahdotaan antaa hänet
Bohunille, joka on kadotettu koira.

-- Siitä ei tule mitään. Tässä on mies, joka pitää neidistä huolen.

-- Niin, sanoi vanhus, kohennellen palavia hiiliä, -- ne tahtoisivat
antaa hänet Bohunille, jotta hän ottaisi neidon ja veisi kuin susi
karitsan ja jättäisi heidät Rozlogiin, sillä Rozlogi on neidin,
ruhtinas Wasilin perintönä, eikä heidän. Myöskin on Bohun valmis
hyvittämään neidin, sillä hänellä on kaislikoissa enemmän kultaa ja
hopeaa kuin Rozlogissa hiekkaa. Mutta neiti vihaa häntä siitä asti
kun Bohun neidin läsnäollessa löi nuijalla kuoliaaksi miehen. Veri
valui silloin heidän välilleen ja viha versoi. Jumala on yksi.

Luutnantti ei sinä yönä voinut nukkua. Hän käveli tuvan permannolla,
katseli kuuta ja teki ajatuksissaan kaikellaisia johtopäätöksiä. Nyt
hän ymmärsi Bulyhain pelin. Jos joku nuori aatelinen ympäristöstä
olisi ottanut ruhtinattaren, niin hän olisi muistanut Rozlogin asian
ja vaatinut taloa neidolle, sillä hänelle se kuului, ehkäpä hän vielä
olisi vetänyt Bulyhat tilille holhouksesta. Sentakia muutenkin jo
kasakkojen tilaan joutuneet Bulyhat olivat päättäneet antaa tytön
kasakalle. Sitä ajatellessaan herra Skrzetuski pusersi kätensä
nyrkkiin ja tavoitteli miekkaansa. Hän päätti kun päättikin tehdä nuo
vehkeet tyhjiksi ja tunsi olevansa kyllin voimakas saadakseen sen
aikaan. Lisäksi Helenan holhous kuului myöskin ruhtinas Jeremille,
koska Wisniowieckit aikoinaan olivat antaneet Rozlogin vanhalle
Wasilille ja koska Wasili itse oli Barista lähettänyt kirjeen
ruhtinaalle ja pyytänyt häntä holhoojaksi. Monet yleiset asiat, sodat
ja suuret yritykset olivat saaneet aikaan sen, ettei vojevoda vielä
tähän asti ollut itse ryhtynyt holhoukseen. Ei kuitenkaan tarvinnut
muuta kuin sanalla muistuttaa häntä siitä ja hän oli tekevä oikeutta.

Päivänvalo alkoi jo kajastaa, kun herra Skrzetuski heittäytyi
vuoteelle. Hän nukkui sikeästi ja heräsi aamulla, valmis päätös
mielessään. Hän ja herra Longinus pukeutuivat kiireesti, sillä
vaunut olivat jo valjastetut ja herra Skrzetuskin sotamiehet
istuivat ratsujensa selässä, valmiina lähtöön. Vierastuvassa
vahvisti lähettiläs itseään vielä liemellä Kurcewiczien ja vanhan
ruhtinattaren seurassa, mutta Bohunia ei näkynyt, lieneekö hän vielä
maannut vaiko ratsastanut tiehensä.

Syötyään sanoi Skrzetuski:

-- Armollinen rouva, _tempus fugit_, aika kuluu ja kohta täytyy minun
astua ratsun selkään. Siis: ennenkun kiitollisina vierasvaraisuudesta
lausumme jäähyväiset, on minun puhuttava eräästä tärkeästä asiasta
armollisen rouvan ja teidän herrojen poikienne kanssa.

Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui hämmästys. Hän katsoi poikiinsa,
lähettilääseen ja herra Longinukseen, ikäänkuin heidän kasvoistansa
saadakseen selityksen arvoitukseen, ja sanoi hiukan levottomalla
äänellä:

-- Olen valmis palvelemaan teitä.

Lähettiläs tahtoi nousta, mutta ruhtinatar ei sallinut sitä, vaan
lähti sensijaan eteiseen, jonka seinät olivat täynnä aseita ja
kiväärejä. Nuoret ruhtinaat asettuivat riviin äitinsä taakse, joka
seisoen vastapäätä Skrzetuskia kysyi:

-- Mistä asiasta sitte tahdotte puhua?

Luutnantti tähtäsi häneen tuiman katseen ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, arvoisa rouva ja te nuoret ruhtinaat, että
menettelen vasten tapaa ja sensijaan että esittäisin asiani
arvokkaiden lähettiläiden kautta, itse esiinnyn oman asiani
ajajana. Mutta muu ei ole mahdollista ja pakkoa vastaan ei kukaan
voi taistella. Siksi esitän ilman pitempää viivyttelyä arvoisalle
rouvalle ja herroille holhoojina nöyrän pyyntöni, että suvaitsisitte
antaa minulle ruhtinatar Helenan vaimoksi.

Jos sinä hetkenä, näin talviseen aikaan, salama olisi iskenyt
Rozlogin asepihalle, niin se varmaan olisi tehnyt ruhtinattareen ja
hänen poikiinsa vähemmän vaikutuksen kuin luutnantin sanat. Jonkun
aikaa he hämmästyneinä katselivat puhujaan, joka seisoi heidän
edessänsä pää pystyssä, tyynenä ja ihmeen ylpeänä, ikäänkuin ei hänen
tarkoituksensa lainkaan olisi ollut pyytää, vaan käskeä, eivätkä he
osanneet löytää sanaakaan vastaukseksi. Sensijaan kysyi ruhtinatar:

-- Kuinka...? tekö...? Helenaako?

-- Minä, armollinen rouva. Ja päätökseni on horjumaton.

Tuli hetken äänettömyys.

-- Odotan vastaustanne.

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi ruhtinatar tyynnyttyään ja
hänen äänensä oli kuiva ja terävä, -- sellaisen kavaljeerin pyyntö ei
ole meille vähäinen kunnia, mutta asiasta ei voi tulla mitään, sillä
minä olen luvannut Helenan jo toiselle.

-- Arvostelkaa kuitenkin, hyvä rouva, tunnollisena holhoojana, eikö
lupauksenne ole vasten nuoren ruhtinattaren tahtoa ja enkö minä ole
parempi kuin se, jolle olette hänet luvannut.

-- Hyvä herra, minun asiani on ratkaista, kumpiko on parempi.
Voittehan olla paraskin, mutta meille se on yhdentekevää, sillä teitä
emme tunne.

Luutnantti ojensi itsensä vieläkin ylpeämpään ryhdin ja hänen
katseensa, vaikka pysyikin kylmänä, oli kuin terävä veitsi.

-- Kyllä minä teidät tunnen, petturit, ärjyi Skrzetuski. -- Te
tahdotte antaa lankonne tyttären alhaiselle miehelle, jotta hän
jättäisi teidät rauhassa hallitsemaan vääryydellä anastettua tilaa.

-- Itse olet petturi! huusi ruhtinatar. -- Niinkö sinä palkitset
vieraanvaraisuutemme, sellaista kiitollisuuttako sinä kannat
sydämessäsi! Käärme, mikä sinä olet, mistä olet tullut?

Nuoret Kurcewiczit alkoivat koputella keppejään ja hakea seiniltä
aseita, mutta luutnantti huudahti:

-- Pakanat, te olette riistäneet itsellenne orvon maatilan, mutta
aikeestanne ei tule mitään. Päivän päästä on armollinen ruhtinas jo
saava siitä tiedon.

Kuultuaan tämän ruhtinatar kiirehti huoneen perälle, tempasi käteensä
heittokeihään ja astui luutnanttia kohden. Nuoret ruhtinaat taas,
ottaen mitä käteen sattui, mikä sapelin, mikä nuijan, mikä veitsen,
asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen, huohottaen kuin raivoisa
susilauma.

-- Vai lähdet sinä ruhtinaan luo! huusi rouva. -- Tiedätkö edes,
palaatko täältä elävänä. Ehkä tämä on sinun viimeinen hetkesi.

Skrzetuski pani kädet ristiin rinnalleen eikä räväyttänyt silmää.

-- Minä palaan Krimistä ruhtinaallisena lähettiläänä, sanoi hän,
-- ja jos täällä vuodatetaan pisarakaan minun vertani, niin kolmen
päivän kuluttua ei tästä paikasta ole jäljellä tuhkaakaan ja te
menehdytte Lubnien maanalaisessa vankilassa. Onko maailmassa mahtia,
joka voisi teitä silloin varjella? Älkää uhatko, sillä minä en pelkää
teitä!

-- Jos me hukummekin, niin hukut sinä ensin.

-- Lyö siis, tässä on rintani.

Nuoret ruhtinaat ja etunenässä heidän äitinsä pitivät yhä aseita
suunnattuina luutnantin rintaa kohden, mutta tuntui siltä kuin jotkut
näkymättömät kahleet olisivat kytkeneet heidän kätensä. Läähättäen
ja kiristellen hampaitaan he riehuivat voimattomassa raivossa, mutta
kukaan ei uskaltanut lyödä. Wisniowieckin peloittava nimi lannisti
heidän voimansa.

Luutnantti hallitsi asemaa.

Ruhtinattaren voimaton kiukku purkautui herjausten tulvaan.

-- Hävytön roisto, heittiö, vai tekee sinun mielesi ruhtinaallista
verta? Siitä ei tule mitään. Me annamme tytön kenelle hyvänsä paitsi
sinulle. Siitä ei edes sinun ruhtinaasi voi rangaista meitä.

Skrzetuski vastasi:

-- Tässä ei ole aikaa esittää minun aatelista sukujohtoani, mutta
luulen, ettei teidän ruhtinuutenne tarvitsisi hävetä minun miekkaani
ja kilpeäni. Koska alhainenkin mies teille kelpaisi, niin olen minä
ainakin häntä parempi. Mitä taas tulee minun omaisuuteeni, niin
voi sekin kilpailla teidän omaisuutenne kanssa. Ja kun te sanotte,
ettette anna minulle Helenaa, niin sanon minä puolestani: saatte
rauhassa jäädä Rozlogiin, en vaadi tiliä holhouksestanne.

-- Älä lahjoita sitä mikä ei ole omaasi.

-- En lahjoita, lupaan vaan vastaisuuden varalta ja takaan lupauksen
ritarisanalla. Valitkaa siis: joko saatte armolliselle ruhtinaalle
tehdä tilin holhouksestanne ja lähteä Rozlogista, tai annatte minulle
tytön ja saatte pitää tilan.

Heittokeihäs vaipui verkalleen ruhtinattaren kädestä. Hetken perästä
se kolahtaen putosi permannolle.

-- Valitkaa, toisti Skrzetuski. -- Joko rauha tai sota.

-- Onpa onni, sanoi ruhtinatar jo leppeämmin, -- että Bohun lähti
haukkoineen metsästämään. Hän ei tahtonut nähdä teitä, sillä
hän epäili teitä jo eilen. Muuten ei tämä olisi loppunut ilman
verenvuodatusta.

-- Arvoisa rouva, en minäkään kanna sapelia vain painona vyössäni.

-- Ajatelkaa nyt sentään, hyvä herra, sopiiko kohteliaan kavaljeerin
ensin tulla ystävällisesti taloon ja sitte ruveta ahdistamaan ihmisiä
tällä tavalla sekä tahtomaan tyttöä väkivallalla aivan kuin mistäkin
turkkilaisesta vankeudesta.

-- Sitäpä se juuri onkin. Pitihän hänet vasten hänen tahtoansa
myytämän alhaissukuiselle miehelle.

-- Älkää sanoko sitä Bohunista, sillä vaikka hän onkin vanhempiensa
puolesta tuntematon mies, niin on hän erinomainen sotilas, mainio
ritari, meille lapsesta asti tuttu ja kuin sukulainen talossamme.
Hänelle merkitsee tytön vieminen samaa kuin pistos hänen rintaansa.

-- Arvoisa rouva, minun täytyy nyt lähteä. Suokaa siis anteeksi, että
kerran vielä toistan: valitkaa!

Ruhtinatar kääntyi poikiensa puoleen:

-- Mitäs te, pojat, sanotte tämän kavaljeerin nöyrään pyyntöön?

Bulyhat katselivat toisiansa, kohauttivat olkapäitään ja vaikenivat.

Vihdoin mutisi Simeon:

-- Jos käsket lyödä, äiti, niin lyömme. Jos käsket antaa tytön, niin
annamme.

-- Paha lyödä ja paha antaa.

Sitte ruhtinatar, kääntyen Skrzetuskin puoleen, sanoi:

-- Te olette pusertanut meidät seinää vastaan niin että olemme
litistymäisillämme. Bohun on hurja mies ja uskaltaa vaikka mitä. Kuka
suojelee meitä hänen kostoltaan? Itse hän kyllä voi saada tuhonsa
armolliselta ruhtinaalta, mutta sitä ennen hän tuhoaa meidät. Mitä
meidän on tehtävä?

-- Se on teidän asianne. Ruhtinatar vaikeni hetken.

-- Kuulkaa, hyvä kavaljeeri. Tämän kaiken täytyy pysyä salassa.
Bohunin lähetämme Perejaslawiin, itse tulemme Helenan kanssa Lubnieen
ja te pyydätte ruhtinaalta, että hän lähettää meille suojajoukon
Rozlogiin. Bohunilla on tässä lähellä puolitoista sataa hurjapäätä
kasakkaa, osa niistä on täällä. Te ette voi ottaa Helenaa heti, sillä
silloin Bohun ryöstää hänet itselleen. Toisin ei asiaa voi järjestää.
Lähtekää siis kenellekään kertomatta salaisuutta ja odottakaa meitä.

-- Mutta jos te petätte minut?

-- Jospa vaan voisimme, mutta emme voi, sen ymmärrämme itsekin.
Luvatkaa, että pidätte asian salassa määrättyyn aikaan asti.

-- Lupaan. Annatteko siis tytön?

-- Emmehän voi olla antamattakaan, vaikka meidän on Bohunia sääli.

-- Hyi, hyi, nuoret herrat, sanoi luutnantti yhtäkkiä, kääntyen
nuorten ruhtinasten puoleen. -- Teitä on tässä neljä miestä kuin
tammea ja, peläten yhtä ainoaa kasakkaa, tahdotte selviytyä hänestä
petoksella. Vaikka minun täytyykin teitä kiittää, sanon kuitenkin:
sellainen ei sovi kunnialliselle aatelille.

-- Älkää te sekaantuko siihen asiaan, kirkaisi ruhtinatar. -- Se
ei kuulu teihin. Mitäs me voimme? Montako sotamiestä teillä on
panna hänen puoltatoista sataa hurjapäätään vastaan? Voitteko
suojella meitä? voitteko suojella edes Helenaa, jonka hän on valmis
väkivallalla riistämään? Tämä ei ole teidän asianne. Lähtekää
Lubnieen ja mitä me nyt teemme, se kuuluu ainoastaan meille, kunhan
vain tuomme sinulle Helenan.

-- Tehkää mitä tahdotte. Yhden asian vain vielä sanon teille: jos
täällä tapahtuu pieninkin vääryys nuorelle ruhtinattarelle, niin voi
silloin teitä!

-- Älkää te kohdelko meitä tuolla tavalla, ettette vielä saata meitä
epätoivon tekoihin!

-- Tehän olette tahtoneet tehdä hänelle väkivaltaa. Ja nytkin
myydessänne hänet Rozlogista, ei mieleenne ole johtunut edes kysyä,
miellyttääkö minun persoonani häntä.

-- Miksi me kysyisimme hänen mieltään sinusta? sanoi ruhtinatar,
tukahuttaen kiukkua, joka uudelleen alkoi riehua hänen rinnassaan,
koska hän hyvin tunsi ylenkatseen ilmauksen luutnantin sanoissa.

Simeon lähti hakemaan Helenaa ja palasi hetken perästä hänen kanssaan
eteiseen.

Äskeiset vihanpurkaukset ja uhkaukset tuntuivat vielä jyrisevän
ilmassa kuin päättyvän rajumyrskyn etenevä jylinä. Ihmiset seisoivat
vielä silmäkulmat rypyssä, katseet synkkinä ja hahmoiltaan ankaroina,
kun Helenan ihanat kasvot ilmestyivät huoneeseen, niinkuin aurinko
tulee esiin myrskyn jälkeen.

-- Hyvä neiti, sanoi ruhtinatar synkkänä ja osoitti Skrzetuskia, --
jos tämä herra on sinun mielesi mukainen, niin on hän sinun tuleva
miehesi.

Helena kävi valkeaksi kuin seinä. Häneltä pääsi huudahdus, hän peitti
silmät käsillään ja ojensi ne sitte yhtäkkiä Skrzetuskia kohden.

-- Onko tämä totta? kuiskasi hän hurmaantuneena.

       *       *       *       *       *

Myöhäisenä iltahetkenä kulki lähettilään ja luutnantin saattue
verkalleen metsätietä Lubniea kohti. Skrzetuski ja herra Longinus
Podbipienta ratsastivat edellä, heidän jäljissään kulkivat pitkänä
jonona lähettilään vaunut ja vankkurit. Luutnantti oli kokonaan
alakuloisuuden ja kaihon vallassa. Yhtäkkiä herättivät hänet tästä
mielialasta laulun katkonaiset sanat:

    "Tuuti tuuli sydäntä kipeää".

Keskellä metsää, kapealla polulla tuli Bohun vastaan. Hänen hevosensa
oli kauttaaltaan vaahdon ja loan peitossa.

Kasakka oli nähtävästi tapansa mukaan kiidättänyt aroille ja metsiin
antautuakseen tuulen tuuditettavaksi, kadotakseen kaukaisuuteen
ja unohdukseen ja koettaakseen päästä sydämensä kivusta. Nyt hän
palasi Rozlogia kohti. Nähdessään tämän komean, todella ritarillisen
miehen, joka välkähti esiin ja samassa katosi, tuli herra Skrzetuski
ehdottomasti itsekseen ajatelleeksi, vieläpä lausuneeksikin: oli se
sentään onni, että hän halkaisi miehen Helenan nähden.

Yhtäkkiä jokin ilkeä tunne alkoi painaa häntä. Hänen oli tavallaan
sääli Bohunia, mutta vielä enemmän häntä harmitti, että hän oli
antanut ruhtinattarelle sanansa, eikä nyt voinut kannustaa hevostaan
Bohunin jälkeen ja sanoa:

-- Me rakastamme samaa tyttöä, siis toisen meistä täytyy kuolla. Vedä
esille, kasakka, sapelisi!



VIIDES LUKU.


Tullessansa Lubnieen ei herra Skrzetuski tavannut ruhtinasta kotona,
sillä tämä oli lähtenyt entisen hovivirkamiehensä herra Suffczynskin
luo Siencziin ristiäisiin ja hänen mukanaan ruhtinatar, kaksi
neiti Zbaraskia ja paljon hoviväkeä. Nyt ilmoitettiin Siencziin,
että luutnantti oli palannut Krimistä ja että lähettiläs oli
saapunut. Sillävälin tervehtivät tuttavat ja toverit ilomielin
pitkän matkan jälkeen Skrzetuskia, varsinkin herra Wolodyjowski,
joka viime kaksintaistelunsa jälkeen oli tullut luutnanttimme
läheisimmäksi ystäväksi. Tälle kavaljeerille ominaista oli, että
hän oli alituisesti rakastunut. Tultuansa vakuutetuksi, että Anusia
Borzobohata ei ollut aivan vilpitön, käänsi hän hellän sydämensä
Aniela Lenskin puoleen, joka niinikään oli hovin naisia, ja kun
tämä, kuukausi sitte, oli mennyt kihloihin herra Staniszewskin
kanssa, alkoi herra Wolodyjowski lohdutuksekseen huokaella vanhemman
ruhtinatar Zbaraskan, Annan, ruhtinas Wisniowieckin sisarentyttären
puoleen.

Hän ymmärsi kuitenkin, ettei hänellä, nostaessaan silmänsä noin
korkealle, voinut olla vähintäkään toivoa, varsinkin kun ruhtinatarta
olivat puhemiehinä tiedustelleet herra Bodzynski ja herra Lassota,
herra Przyjemskin, Lenzcycan vojevodan pojan puolesta. Onneton
Wolodyjowski kertoi nämä uudet vastoinkäymisensä luutnantillemme,
vihkien hänet kaikkiin hovin asioihin ja salaisuuksiin, joita
Skrzetuski kuunteli puolella korvalla, hänen mielensä ja sydämensä
kun olivat aivan toisaalla. Jollei nyt olisi ollut sitä mielen
levottomuutta, joka tavallisesti käy käsi kädessä rakkauden, vaikkapa
onnellisenkin kanssa, olisi herra Skrzetuski varsin suotuisassa
mielentilassa palannut pitkän poissaolon jälkeen Lubnieen, missä hän
näki ympärillään ystävällisiä kasvoja ja kuuli tuota sotilaselämän
hälinää, johon hän jo oli niin eläytynyt. Lubnie oli suurylimyksen
linnakaupunki, se saattoi kyllä komeudessa kilpailla kaikkinaisten
kuninkaanpoikien asuinpaikkojen kanssa, mutta se erosi niistä
kaikista siinä, että elämä siellä oli ankaraa, aivan leirimäistä.
Joka ei tuntenut sikäläisiä tapoja ja järjestystä, saattoi,
tullessaan paikalle rauhallisimpanakin aikana, arvella, että siellä
paraikaa valmisteltiin jotakin sotaretkeä. Sotamies kävi Lubniessa
hovilaisen edellä, rauta kullan ja sotatorvien toitotus katsottiin
kemujen ja huvitusten hälinää arvokkaammaksi. Kaikkialla vallitsi
mallikelpoinen järjestys ja muualla tuntematon kuri. Kaikkialla näkyi
erilaisten lippukuntien väkeä. Siellä oli kyrassieereja, rakuunia,
kasakka-, tatari- ja rumenilaislippukuntia, joissa palveli sekä
koko Dnieperin takainen väestö että joukko nuoria aatelismiehiä
kaikilta Puolan valtakunnan kulmilta. Ken tahtoi käydä oikeata
ritarikoulua, se lähti Lubnieen. Siellä nähtiin valkovenäläisten
rinnalla masuureja, siellä oli liettualaisia, vähäpuolalaisia,
jopa preussilaisiakin. Jalkarykmentit ja tykkiväki eli niinsanottu
"tuliväki", oli koottu parhaimmista saksalaisista, jotka nauttivat
korkeaa palkkaa. Rakuunoina palvelivat etupäässä paikkakuntalaiset.
Liettualaiset olivat tatarilaisissa lippukunnissa, vähäpuolalaiset
liittyivät mieluimmin kyrassieereihin. Ruhtinas ei sallinut väkensä
laiskotella, siksi vallitsi leirissä alituinen liike. Rykmentit
vaihtoivat keskenään vahtivuoroja kasakkakylissä ja kentillä ja
marssivat sitte takaisin ruhtinaan pääkaupunkiin. Pitkin päivää
pidettiin tarkastuksia ja harjoituksia. Välistä teki ruhtinas
joukkoineen, vaikka olikin rauha tatarien kanssa, pitkiä retkiä
Villeille Kentille ja erämaihin, totuttaakseen sotamiehiä marsseihin
ja käydäkseen taistelua seuduilla, missä ei vielä kukaan ollut
taistellut sekä levittääkseen nimensä mainetta. Niin oli hän viime
syksynä marssinut Dnieperin vasenta rantaa pitkin. Herra Grodzicki,
sikäläisen suojusjoukon päällikkö, oli ottanut hänet vastaan kuin
hallitsevan ruhtinaan. Sitte oli hän lähtenyt Dnieperin koskien
ohitse aina Chortycaan asti ja Kuczkasissa käskenyt tehdä kivestä ja
hiekasta korkean kummun muistoksi ja merkiksi siitä, ettei kukaan
ylimys ollut vielä käynyt niin kaukana.

Herra Boguslaw Maszkiewicz, oiva vaikka vielä nuori sotilas ja
samalla oppinut mies, joka on kuvannut tämän retken samoin kuin
kaikki muutkin ruhtinaan sodat, kertoi siitä ihmeitä Skrzetuskille ja
nämä vahvisti herra Wolodyjowski, hän kun niinikään oli ollut mukana
retkellä. He olivat nähneet Porohit, Dnieperin kosket ja suuresti
ihmetelleet niitä, varsinkin kauheata Nenasytecia, joka vuosittain
nielee kuin muinoin Skylla ja Kharybdis muutamia kymmeniä ihmisiä.
Senjälkeen he olivat kääntyneet itään päin, äsken palaneille aroille,
joilla ratsuväki ei voinut liikkua, mullassa kun vielä hehkui tuli.
Hevosten jalat oli täytynyt kääriä nahkoihin. Siellä he tapasivat
paljon kaikellaisia matelijoita, sellaisiakin jättiläiskäärmeitä,
jotka olivat kymmenen kyynärää pitkiä ja paksuja kuin miehen
käsivarsi. Tienvarsilla he piirsivät yksinäisiin tammiin ruhtinaan
vaakunan _Pro aeterna rei memoria_, ikuistuttaakseen retkensä.
Lopuksi he samoilivat niin kaukaisilla aroilla, ettei niillä näkynyt
jälkeäkään ihmisistä.

-- Ajattelin jo, lausui oppinut herra Maszkiewicz, -- että meidän
lopulta Odysseuksen esimerkkiä seuraten tulisi astua Hadekseenkin.

Siihen lisäsi herra Wolodyjowski:

-- Herra Zamoyskin lippukunnan väki, joka marssi edellä, vakuutti jo
nähneensä ne rajat, joihin _orbis terrarum_, maan piiri päättyy.

Luutnantti kertoi nyt vuorostaan tovereilleen Krimistä, jossa hän
oli viettänyt puoli vuotta odottaessaan hänen korkeutensa khanin
vastausta, sikäläisistä kaupungeista, jotka olivat säilyneet
ammoisista ajoista asti, tatareista ja heidän sotavoimastaan. Vihdoin
hän kuvasi kauhistusta, joka oli vallannut kaikki, kun he kuulivat
yleisestä sotaretkestä Krimiä vastaan, johon kaikki valtakunnan
sotavoimat ottaisivat osaa.

Näin juttelivat toverit illoin, odottaessaan ruhtinaan palaamista.
Luutnantti esitti lähimpänä toverinaan herra Longinus Podbipientan,
joka herttaisena miehenä heti voitti kaikkien sydämet, ja
osotettuaan miekan käyttelyssä yli-inhimillistä voimaa, saavutti
yleisen kunnioituksen. Yhdelle ja toiselle hän myöskin kertoi jutun
esi-isästään Stowejkosta ja kolmesta halkaistusta päästä, mutta
salasi lupauksensa, peläten joutuvansa pilkan esineeksi. Erityisesti
ystävystyi hän Wolodyjowskiin, he kun molemmat olivat niin
herkkäsydämisiä. Välistä he yhdessä läksivät valleille huokailemaan,
toinen liian korkealla vilkkuvaa tähteä -- toisin sanoen ruhtinatar
Annaa --, toinen sitä tuntematonta kohden, josta hänet eroittivat nuo
kolme luvattua päätä.

Wolodyjowski koetti saada herra Longinuksen mukaansa rakuunoihin,
mutta liettualainen päätti lopultakin kirjoittautua kyrassieeriväkeen
palvellaksensa herra Skrzetuskin johdolla. Hän oli nimittäin
Lubniessa ilokseen saanut kuulla, että kaikki pitävät Skrzetuskia
ensi luokan ritarina ja yhtenä ruhtinaan parhaimmista upseereista. Ja
juuri siinä lippukunnassa, jonka päällikkönä herra Skrzetuski oli,
tuli avonaiseksi paikka herra Zakrzewskin (liikanimeltään "Misereri
mei") jälkeen, joka jo kaksi viikkoa oli ollut vuoteen omana ja
jonka parantumisesta ei enään ollut toivoa, koska kaikki hänen
haavansa kosteuden takia olivat auenneet. Luutnantin lemmenhuoliin
liittyi vielä levottomuus tämän vanhan toverin ja koetellun ystävän
kadottamisesta. Hän istuikin joka päivä tuntikausia sairaan luona,
liikkumatta silloin vaaksankaan vertaa hänen vuoteensa äärestä,
lohduttaen häntä parhaansa mukaan ja vahvistaen hänen toivoansa
vakuuttamalla, että he vielä yhdessä tekevät useammankin sotaretken.

Mutta vanhus ei kaivannut lohdutusta. Hän vaipui kuolemaan tyynenä
kovalla ritarivuoteellaan, jonka peittona oli hevosennahka, ja
katseli melkein lapsen hymyllä vuoteen yläpuolella riippuvaa
krusifiksia. Hän sanoi Skrzetuskille:

-- _Misereri mei_, hyvä luutnantti. -- Minä lähden jo hakemaan
soturipalkkaani taivaasta. Ruumiini on niin täynnä haavojen koloja,
että pelkään, laskeeko pyhä Pietari, joka on Jumalan marsalkka
ja säädyllisyyden kaitsija taivaassa, minut paratiisiin näin
rikkinäisessä hahmossa. Mutta minä sanon hänelle: Pyhä Pekka,
vannotan sinua Malkuksen korvan kautta: älä tee minulle kiusaa, sillä
pakanat näin ovat repineet ruumiini verhon. _Misereri mei_. Ja jos
pyhä Mikael panee toimeen sotaretken helvetin mahteja vastaan, niin
ehkä vanha Zakrzewskikin silloin kelpaa.

Luutnantti, vaikka sotilaana oli katsonut niin monta kertaa kuolemaa
silmiin ja itse tuottanut sen niin monelle, ei voinut pidättää
kyyneliään, kuunnellessaan tuota vanhusta, jonka loppu muistutti
auringon leppeätä laskua.

Eräänä aamuna soitettiin kelloja kaikissa Lubnien katolisissa
ja kreikanuskoisissa kirkoissa: herra Zakrzewski oli kuollut.
Samana päivänä saapui ruhtinas Sienczistä ja hänen kanssaan herrat
Bodzinski ja Lassota ynnä koko hovi ja paljon aatelia muutamissa
kymmenissä vaunuissa, sillä herra Suffczynskin luo oli kokoontunut
suunnattoman paljon vieraita. Ruhtinas käski nyt panna toimeen
komeat hautajaiset, sillä hän tahtoi kunnioittaa vainajan ansioita
ja näyttää miten hän pitää ritarillisista miehistä. Surusaattoon
ottivat osaa kaikki Lubniessa olevat rykmentit ja valleilta
ammuttiin kunnialaukauksia tykeillä ja kivääreillä. Ratsuväki
marssi linnasta pääkirkolle asti sotaisessa järjestyksessä, mutta
liput kokoon käärittyinä. Sen jäljessä tulivat jalkaväen rykmentit,
kiväärinperät ylöspäin käännettyinä. Itse ajoi ruhtinas surupuvussa
ruumisarkun jäljessä, istuen kullatuissa vaunuissa, joiden eteen oli
valjastettu kahdeksan lumivalkoista hevosta. Näiden harjat ja hännät
olivat värjätyt tulipunaisiksi ja niiden päähän oli kiinnitetty
kamelikurjen sulista tehdyt töyhdöt. Vaunujen edessä marssi osasto
janitshareja, muodostaen ruhtinaan sivuvartioston. Vaunujen perässä
ratsastivat paashit espanjalaisessa puvussa, kauvempana korkeat
hovivirkamiehet, hovikavaljeerit, kamaripalvelijat ja vihdoin
unkarilaisia ja turkkilaisia pukuja käyttävät sotilaspalvelijat,
niinsanotut haidukit ja pajukit. Surusaatto pysähtyi ensinnä kirkon
ovelle, jossa kirkkoherra Jaskólski tervehti ruumisarkkua puheella,
alkaen sanoilla: "missä nukut, herra Zakrzewski?" Senjälkeen puhuivat
muutamat toverit, niiden joukossa myöskin herra Skrzetuski vainajan
lähimpänä päällikkönä ja ystävänä. Sitte vietiin ruumis kirkkoon ja
siellä vasta saarnasi kaunopuheisista kaunopuheisin, kirkkoherra
ja jesuiitta Muchowiecki, joka puhui niin ylevästi ja ihanasti,
että itse ruhtinas itki. Hän olikin tavattoman helläsydäminen
ja sotilailleen hän oli kuin todellinen isä. Hän piti rautaista
kuria, mutta runsaskätisyydessä ja huoltapitäväisyydessä, jota hän
osoitti sekä väelleen että holhokeilleen, vieläpä heidän lapsilleen
ja vaimoilleenkin, ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan.
Kapinoitsijat eivät löytäneet armoa hänen silmissään, mutta sensijaan
hän oli sekä aatelin että koko väkensä todellinen hyväntekijä. Kun
vuonna 1646 heinäsirkat olivat hävittäneet kaikki laihot, niin antoi
hän alustalaisilleen anteeksi koko vuoden veron ja käski jakaa heille
viljaa aitoistaan. Chorolin tulipalon jälkeen elätti hän kaikkia
kaupunkilaisia omalla kustannuksellansa. Pehtorit ja voudit vapisivat
aavistaessaan, että ruhtinaan korviin tulisi tieto joistakin
alustalaisia kohdanneista väärinkäytöistä. Orpojen holhouksesta
piti ruhtinas niin tarkkaa huolta, että heitä Dnieperin takana
kutsuttiinkin ruhtinaan lapsiksi. Holhousta valvoi sitäpaitsi itse
ruhtinatar Griselda, isä Muchowieckin avustamana. Järjestys vallitsi
kaikissa maissa ja samalla hyvä toimeentulo, oikeus, rauha ja myöskin
pelko. Vähimmänkin vastarinnan sattuessa ei ruhtinaan vihalla ja
rangaistuksella ollut määrää. Hänen luonteessaan yhtyivät niinmuodoin
jalomielisyys ja ankaruus. Mutta siihen aikaan ja noissa maissa
saattoi vain tällainen ankaruus nostaa ja kasvattaa ihmiselämää
ja työtä. Vain sen avulla kohosi kaupunkeja ja kyliä. Maamies oli
turvattu kasakkaryöväreitä, haidamakkeja vastaan, kauppias sai
rauhassa kuljettaa tavaraansa ja kirkonkellot rauhassa kutsua
uskovaisia rukoukseen. Vihollinen ei uskaltanut tulla rajain yli,
rosvojoukot surmattiin pistämällä miehet paaluihin, tai muuttuivat he
säädyllisiksi sotamiehiksi ja ennen asumaton maa alkoi kukkia.

Villi maa ja villit asukkaat tarvitsivat sellaista kättä, sillä
Dnieperin takaisella seudulla asuivat Ukrainan rauhattomimmat
ainekset. Sinne oli siirtynyt peltoa ja maata haluavia
uutisasukkaita, sinne oli karannut maaorjia kaikista Puolan
valtakunnan maista, sinne oli asettunut pakoon päässeitä vankeja,
siellä eleli -- käyttääksemme Liviuksen sanoja: _pastorum
convenarumque plebs transfuga ex suis populis_, "kansojensa luota
karannut paimenien ja kulkurien heimo". Pitämään heitä aisoissa,
muuttamaan heitä rauhallisiksi, kiintonaisiksi asukkaiksi ja
saattamaan heitä säännöllisen yhteiskuntaelämän ja verotuksen
alaisiksi -- siihen kykeni vain sellainen jalopeura, jonka karjunaa
kaikki vapisivat. Herra Longinus Podbipienta näki ruhtinaan
ensi kerran eläessään näissä hautajaisissa eikä tahtonut uskoa
silmiänsä. Kun hän oli kuullut hänestä niin paljon puhuttavan,
oli hän kuvitellut, että ruhtinas varmaan on jättiläinen, päätään
pitempi muuta kansaa. Ja hän olikin miltei pienikokoinen ja hennon
näköinen. Hän oli vielä nuori, vasta kolmenkymmenen viiden vanha,
mutta hänen kasvoillaan kuvastuivat jo sodan vaivat. Vaikka hän
Lubniessa elikin kuin todellinen kuningas, niin jakoi hän marssien ja
sotaretkien aikana, kuten toveri ainakin, sotilaittensa kanssa kaikki
epämukavuudet. Hän söi mustaa leipää, makasi maassa huopapeitteellä,
ja kun suurin osa hänen elämäänsä oli kulunut leirissä, kuvastui se
myöskin hänen kasvoillaan. Jo heti ensi näkemältä ilmaisivat nuo
kasvot epätavallista miestä, niistä loisti rautainen, taipumaton
tahto ja majesteetti, jonka edessä jokaisen täytyi taivuttaa
päätänsä. Näki, että tuo mies tuntee voimansa ja suuruutensa ja
että, jos huomenna pantaisiin kruunu hänen päähänsä, hän ei siitä
hämmästyisi eikä tuntisi sen painon rasittavan. Hänen silmänsä olivat
suuret, tyynet, melkein lempeät, mutta kuitenkin huomasi, että
ukkosilma niissä vain nukkui ja onneton se, joka sen herätti. Kukaan
ei saattanut kestää tämän katseen tyyntä välkettä ja usein saattoi
nähdä, miten lähettiläät tai hienot hovimiehet, seisoessaan Jeremin
edessä, hämmentyivät eivätkä saaneet sanaa suustaan. Dnieperin
takaisilla mailla hän olikin todellinen kuningas. Hänen kansliastaan
annettiin päätöksiä ja käskyjä, jotka alkoivat sanoilla: Me Jumalan
armosta Ruhtinas ja Herra. Eikä hän pitänyt montakaan aatelismiestä
vertaisenaan. Muinaisista hallitsijoista polveutuvat ruhtinaat olivat
hänen marsalkkoinaan. Sellainen oli aikoinaan ollut myöskin Helenan
isä, Wasili Bulyha-Kurcewicz, joka, kuten ennen on mainittu, johti
sukunsa Koryatista, mutta itse asiassa polveutui Rurikista.

Ruhtinas Jeremissa oli jotakin, joka myötäsyntyneestä
kohteliaisuudesta huolimatta pysähdytti ihmiset jonkun matkan päähän
hänestä. Samalla kun hän rakasti sotamiehiänsä oli hän heitä kohtaan
tutunomainen, mutta hänen kanssaan ei kukaan uskaltanut tulla
tutunomaiseksi. Ja kuitenkin olisivat hänen sotilaansa, jos hän olisi
käskenyt heitä suinpäin ratsastamaan Dnieperin kuiluihin, olleet
valmiit epäröimättä sen tekemään.

Rumeenilaissyntyiseltä äidiltänsä oli hän perinyt ihon värin,
jonka valkeus muistutti hehkuvan raudan valkeutta, ja hiukset,
mustat kuin korpin siipi. Melkein koko pää oli ajettu paljaaksi,
ainoastaan edestä valuivat hiukset runsaina, tasaisiksi leikattuina
kulmakarvojen yläpuolelle, peittäen puolet otsaa. Hän kävi
puolalaisessa puvussa, mutta oli yleensä välinpitämätön ulkoasustaan
ja vain suuriin juhliin hän otti ylleen kallisarvoiset vaatteet,
silloin aivan loistaen kullassa ja jalokivissä. Herra Longinus
saikin muutaman päivän perästä olla mukana juhlatilaisuudessa,
jolloin ruhtinas otti vastaan herra Rozwan Ursun. Lähettiläiden
audienssit tapahtuivat aina niinsanotussa taivassalissa, jossa katto
esitti taivaan lakea tähtineen -- se oli danzigilaisen maalarin
Helm'in työtä. Ruhtinas istui silloin sametilla ja kärpännahoilla
päällystetyn baldakiinin alla korkeassa, valtaistuimen tapaisessa
nojatuolissa, jonka alusta oli heloitettu kullatuilla levyillä.
Ruhtinaan takana seisoi sihteeri, kirkkoherra Muchowiecki,
marsalkka, ruhtinas Woronicz, herra Boguslaw Maszkiewicz ja edempänä
paashit ja kaksitoista espanjalaisessa puvussa olevaa drabanttia
kirveskeihäineen. Kauvempana salissa oli sotilaita loistavissa
univormuissa. Herra Rozwan pyysi hospodarin puolesta, että ruhtinas
vaikutusvallallaan ja nimensä mahdilla estäisi khanin Budzakissa
asuvia tatareja hyökkäilemästä Walakiaan, missä he joka vuosi
tekivät kauheita vahinkoja ja hävityksiä. Ruhtinas vastasi kauniissa
latinankielisessä puheessa, että budziakilaiset tosin eivät paljon
välittäneet itse khanistakaan, mutta että hän kuitenkin, kun
toukokuussa näkee luonansa khanin lähettilään, Tshaus murzan, tämän
kautta tulee muistuttamaan khania valakialaisille tapahtuneista
vääryyksistä. Herra Skrzetuski oli jo aikaisemmin antanut kertomuksen
lähettitoimestaan ja matkastaan sekä kaikesta mitä hän oli kuullut
Chmielnickistä ja tämän paosta Sicziin. Ruhtinas päätti hänen
kertomuksensa johdosta siirtää muutamia rykmenttejä Kudakiin, mutta
ei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kun siis ei mikään näkynyt
uhkaavan Dnieperin takaisen vallan rauhaa ja mahtavuutta, alkoivat
Lubniessa juhlat sekä huvit lähettiläs Rozwanin läsnäolon johdosta
ja myöskin siitä syystä, että herrat Bodzinski ja Lassota vojevoda
Przyjemskin pojan nimessä juhlallisesti tiedustelivat, olisiko tällä
toiveita saada puolisokseen ruhtinatar Anna, johon pyyntöön he saivat
sekä ruhtinaalta että ruhtinatar Griseldalta suotuisan vastauksen.

Pieneen Wolodyjowskiin tämä koski kovasti ja kun Skrzetuski koetti
valaa lievennystä hänen sydämeensä, niin hän vastasi:

-- Kyllä sinun kelpaa, sillä Anusia Borzobohata ei sinua jätä,
jollet sinä tahdo. Hän on koko ajan täällä muistellut sinua
suurella kiintymyksellä. Aluksi luulin, että hän teki sitä vain
kiihoittaakseen Bychowiecin mustasukkaisuutta, mutta sitte näin, että
hän tahtoi kiduttaa häntä ja että hän sydämessään vaalii hellyyttä
vain sinua kohtaan.

-- Mitä Anusia minuun kuuluu? Käänny sinä vaan hänen puoleensa, en
minä estä, _non prohibeo_, ja lakkaa ajattelemasta ruhtinatar Annaa,
sillä se on samaa kuin jos sinä tahtoisit lakillasi peittää Feniks
linnun sen pesässä!

-- Tiedän kyllä, että ruhtinatar Anna on Feniks ja siksi minun
varmaan täytyy kuolla hänen herättämäänsä kaihoon.

-- Sinä jäät eloon ja rakastutkin vielä, mutta älä kuitenkaan
ajattele ruhtinatar Barbaraa, sillä hänet sieppaa nenäsi edestä eräs
toinen vojevodanpoika.

-- Mutta onko sydän mikään poika pahanen, jota voi komentaa? Voiko
kieltää silmiänsä katselemasta niin ihanaa olentoa kuin ruhtinatar
Barbara, jonka näkö voi saada villit pedotkin liikutuksen valtaan...

-- Piru on mennyt sinuun! huudahti herra Skrzetuski. -- Näen
että kyllä lohduttaudut ilman minunkin apuani, sen vain toistan
sinulle: käänny Anusian puoleen, sillä minä ainakaan en tule
panemaan mitään esteitä tiellesi. Anusia ei kuitenkaan ajatellut
Wolodyjowskia. Sensijaan herra Skrzetuskin välinpitämättömyys ärsytti
ja suututti häntä sekä herätti hänessä uteliaisuutta. Palattuaan
pitkältä matkalta Skrzetuski ei edes katsellut häntä! Illoin kun
ruhtinas ensimäisten upseeriensa ja hovimiestensä kanssa saapui
ruhtinattaren seurusteluhuoneeseen, Anusia, katsellen herrattarensa
olkapään takaa (sillä ruhtinatar oli pitkä ja Anusia lyhyt),
keihästi mustat silmänsä luutnantin kasvoihin, saadakseen selitystä
arvoitukseen. Mutta Skrzetuskin silmät harhailivat, samoin kuin
hänen ajatuksensakin, muualla ja kun hänen katseensa sattui tyttöön,
niin se oli välinpitämätön ja tyhjä, ikäänkuin ei hän lainkaan olisi
katsellut siihen tyttöön, jolle hän kerran oli laulellut:

    Ja orjaks' joutuu jokainen,
    Ken sattuu tielles, neitonen!

Mikä hänen on? kysyi itseltänsä koko hovin hemmottelema lemmikki ja,
polkien maahan pientä jalkaansa, päätti tutkia asiaa. Anusia tosin ei
ollut oikein rakastunut Skrzetuskiin, mutta totuttuaan palvomiseen,
ei hän voinut sietää, ettei hänestä välitetty ja oli suutuksissaan
valmis heittämään mielestään mokoman miehen.

Niinpä hän kerran, juostessaan viemään lankavyhteä ruhtinattarelle,
tapasi herra Skrzetuskin juuri kun tämä tuli ulos ruhtinattaren
makuuhuoneen viereisestä suojasta. Hän lensi häntä kohden kuin myrsky
ja melkein jo törmäsi häntä vastaan, mutta pysähtyi samassa ja sanoi:

-- Ah kuinka minä pelästyin! Hyvää päivää, herra Skrzetuski.

-- Hyvää päivää, neiti Anna. Olenko sellainen hirviö, että noin
pelästytin neiti Annan.

Tyttö seisoi silmät maahan painuneina, kierrellen vapaan kätensä
sormilla palmikkojensa päitä. Siirrellen jalkojaan ikäänkuin
hämillään hän vastasi, suu hymyssä:

-- No ette, ette ensinkään. Ihan varmaan. Yhtäkkiä hän katsahti
luutnanttiin ja painoi taasen silmänsä maata kohden.

-- Oletteko te minuun suuttunut?

-- Minäkö? Mitäs neiti Anna sitte välittäisikään minun
suuttumuksestani!

-- Se on totta, en välittäisikään. Luuletteko, että minä rupean heti
itkemään. Herra Bychowiec on kohteliaampi...

-- Jos asia niin on, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin luovuttaa
kiistatanner herra Bychowiecin haltuun ja kadota neiti Annan
näkyvistä.

-- Pidätänkös minä?

Sen sanottuaan asettui Anusia herra Skrzetuskin tielle.

-- Te palaatte Krimistä? kysyi hän.

-- Krimistä.

-- Mitäs te toitte Krimistä?

-- Herra Podbipientan. Onhan neiti Anna nähnyt hänet -- miellyttävä
ja komea kavaljeeri.

-- Varmaan miellyttävämpi kuin te. Mutta mitä varten hän on tullut
tänne?

-- Jotta neiti Anna voisi koetella voimiaan hänenkin kanssaan. Mutta
minä neuvon ponnistamaan kovasti, sillä tiedän tästä kavaljeerista
erään salaisuuden, jonka takia hän on voittamaton, niin ettei edes
neiti Anna saa hänestä mitään irti.

-- Miksikä hän on niin voittamaton?

-- Sillä hän ei voi mennä naimisiin.

-- Mitä se minuun kuuluu? Mutta miksikä hän ei voi mennä naimisiin?

Skrzetuski taipui likelle tytön korvaa ja sanoi lujaan ja
merkitsevästi:

-- Sillä hän on tehnyt puhtauden lupauksen.

-- Te olette tyhmä! huudahti Anusia äkkiä ja pyrähti pois kuin
pelästynyt lintu.

Vielä samana iltana sai hän lähempää tarkastaa herra Longinusta.
Vieraita oli silloin vähän, sillä ruhtinas piti paraikaa
jäähyväiskestejä herra Bodzinskille. Liettualaisemme, joka oli
huolellisesti puettu valkoiseen silkkiseen zupaniin, alusviittaan
ja tummansiniseen samettikontushiin, päällysviittaan, näytti sangen
komealta, varsinkin kun hän tavallisen sukumiekkansa sijasta oli
vyöttänyt kupeilleen kevyen, käyrän sapelin, jonka huotra oli
kullattu.

Anusia tähtäili silmillään herra Longinusta, osaksi tahallaan
tehdäkseen kiusaa herra Skrzetuskille, mutta luutnantti ei olisi sitä
huomannut, jollei Wolodyjowski olisi tuupannut häntä käsivarteen
ja sanonut: "hitto minut vieköön, jollei Anusia vielä ihastu
liettualaiseen humalaseipääseen".

-- Sano se hänelle itselleen.

-- Niin sanonkin. Heistä tulee erinomainen pari.

-- Longinus voi pitää tyttöä viittansa solkena, juuri sellaiset ovat
heidän mittasuhteensa.

-- Tai hattunsa töyhtönä. Wolodyjowski läheni liettualaista.

-- Olette saapunut aivan äskettäin, hyvä herra, mutta olette jo aika
keikari.

-- Kuinka niin, arvon veli? Mistä sen päättelette?

-- No kun olette kääntänyt naisjoukon kauneimman tytön pään.

-- Hyvä herra, sanoi Podbipienta, nostaen kädet rinnalleen, -- mitä
ihmeellisiä asioita te puhuttekaan?

-- Katsokaappa vain neiti Anna Borzobohataa, johon me kaikki olemme
rakastuneet, kuinka hän tänään vilkuu teitä. Pitäkää vain varanne,
ettette joudu hänen takiaan narriksi, hän on jo näyttänyt pitkää
nenää meille muille.

Tämän sanottuaan kääntyi Wolodyjowski ympäri kantapäillään ja lähti
pois, jättäen Longinuksen aivan hämilleen. Hän ei uskaltanut heti
edes katsoa Anusiaan päin ja vasta hetken perästä hän ikäänkuin
epähuomiosta käänsi silmänsä siihen suuntaan. Aivan häntä värisytti.
Ruhtinatar Griseldan olkapäiden takaa katseli häneen todella kaksi
kiiluvaa silmäterää, uteliaasti ja itsepintaisesti. "Apage satanas",
ajatteli liettualainen ja, punehtuen kuin koulupoika, pakeni salin
toiseen nurkkaan.

Kiusaus oli kuitenkin suuri. Pienessä paholaisessa, joka katseli
ruhtinattaren olan takaa, oli sellainen tenho ja nuo silmät
välkkyivät niin kirkkaina, että herra Longinuksen täytyi vielä,
vaikkapa edes kerran, katsoa sinnepäin. Mutta samassa hän muisti
lupauksensa! Hänen silmiensä eteen tuli Zerwikaptur, hänen esi-isänsä
Stowejko Podbipienta ynnä kolme halkaistua päätä, ja kauhu valtasi
hänet. Hän siunasi itsensä ja sinä iltana ei hän enään katsellut
Anusiaan.

Aamulla saapui hän heti Skrzetuskin huoneeseen.

-- Herra luutnantti, joko pian lähdemme liikkeelle? Ettekö jo ole
kuullut sodasta?

-- Kylläpä teillä on kiire. Malttakaa nyt mieltänne, kunnes pääsette
omaan joukkoonne.

Herra Podbipienta näet ei ollut vielä merkitty kirjoihin Zakrzewski
vainajan sijalle Hänen täytyi odottaa kunnes vuosineljännes menisi
umpeen ja se oli tapahtuva vasta ensimäisenä päivänä toukokuuta.

Mutta hänen oli todella kiire ja siksi hän kysyi edelleen:

-- Eikö armollinen ruhtinas vielä ole puhunut mitään siitä asiasta?

-- Ei. Kuningas kyllä ei kuolemaansa asti herkeä ajattelemasta sotaa,
mutta valtiopäivät eivät tahdo sitä.

-- Mutta Czechrynissä puhuttiin, että meitä uhkaa kasakkakapina.

-- Kyllä näkyy, että lupauksenne ahdistaa teitä. Mutta ennen kevättä
ei kapinasta tule mitään, sillä vaikka talvi nyt onkin lauhkea,
niin on se kuitenkin talvi. Meillä on vasta 15 päivä helmikuuta ja
milloin hyvänsä saattaa tulla pakkanen, eikä kasakka lähde kentälle,
niinkauvan kuin ei hän voi kaivautua maahan. Vallin takana tappelevat
kasakat julmasti, mutta kentällä he eivät kykene pitämään puoliaan.

-- Täytyy siis odottaa itse kasakoitakin.

-- Mutta huomatkaa, että vaikka kapinan aikana tapaisittekin
nuo kolme päätänne, niin ei ole varma, että pääsette vapaaksi
lupauksestanne, sillä ristiritarit ja turkkilaiset ovat toista, mutta
omat kansalaiset toista, he ovat niinsanoakseni saman äidin lapsia.

-- Voi hyvä Jumala, tehän lyötte minua seipäällä päähän. Tästä tulee
aivan epätoivoon. Kirkkoherra Muchowieckin täytyy ratkaista minulle
nämä epäilykset, muuten minulla ei ole hetkeäkään rauhaa.

-- Varmaankin hän ratkaisee, onhan hän oppinut ja jumalinen mies.
Mutta kyllä hän tulee sanomaan samaa. _Bellum civile_, kansalaissota
on veljessota.

Mutta jos vieras mahti tulisi kapinoitsevien avuksi.

-- Silloin olisi oikea sota. Mutta nyt minä sanon teille yhden asian:
odottakaa ja olkaa kärsivällinen.

Herra Skrzetuski ei kuitenkaan itsekään voinut seurata tätä neuvoa.
Hänet valtasi yhä suurempi kaiho, häntä ikävystyttivät hovin
juhlat ja kasvot, joita hän ennen oli katsellut niin mielellään.
Herrat Bodzinski, Lassota ja Rozwan Ursu lähtivät vihdoin pois
ja hovissa alkoi syvä rauha. Elämä kului yksitoikkoisesti.
Ruhtinaan aika meni äärettömien maatilojen tarkastukseen ja joka
aamu hän keskusteli isännöitsijöidensä kanssa, joita saapui koko
Vähä-Venäjältä ja Sandomierin maasta. Sotaväen harjoituksissakin hän
saattoi olla läsnä vain harvoin. Upseerien meluisat kemut, joissa
keskusteltiin tulevista sodista, kävivät Skrzetuskille sanomattoman
vastenmielisiksi ja senvuoksi hän mielellään, kivääri olalla, poistui
Solonicaan, missä Zolkiewski muinoin oli niin hirvittävällä tavalla
lyönyt Nalewajkon, Lobodan ja Krempskin. Tämän taistelun jäljet
olivat jo hävinneet sekä ihmismuistosta että taistelupaikalta. Vain
välistä heitti maa vielä povestaan esiin valjenneita luita ja joen
takana törrötti kasakkain luoma multakumpu, jonka takaa Lobodan
zaporogilaiset ja Nalewajkon vapaaväki oli puolustanut itseänsä niin
epätoivoisasti. Mutta tuuhea lehto oli jo kasvanut kummullekin.
Siellä Skrzetuski piili hovin melua. Hän ei ampunut lintuja, hän
vaipui muistelmiinsa. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kaihon
loihtimana lemmityn hahmo. Täällä sumun, kaislikon kahinan ja seudun
alakuloisuuden keskellä hän sai lievitystä omalle kaiholleen.

Myöhemmin alkoivat runsaat, kevättä ennustavat sateet. Solonica
muuttui rämeeksi, oli vaikea pistää päätänsä ulos katon alta,
ja niin oli nyt luutnantilta mennyt sekin huvi, jonka oli
tuottanut samoileminen yksinäisyydessä. Ja samalla kasvoi hänen
rauhattomuutensa, eikä syyttä. Hän toivoi aluksi, että ruhtinatar
Kurcewicz, heti kun hänen onnistuisi lähettää pois Bohun, tulisi
tuomaan Helenaa Lubnieen, mutta nyt oli sekin toivo sammunut. Tiet
olivat märkyyttään aivan pehmeinä ja aro oli muutaman penikulman
alalta, pitkin Sulan molempia rantoja, äärettömänä rämeenä. Täytyi
siis odottaa kunnes kevään lämmin aurinko kuivattaisi liiat vedet
ja märkyyden. Koko tämän ajan täytyi Helenan viipyä holhoojien
luona, joihin Skrzetuski ei luottanut, oikeassa suden pesässä,
sivistymättömien, villien ja Skrzetuskille pahansuovien ihmisten
keskellä. Tosin heidän, oman etunsa tähden, tuli pitää sanansa --
eikä heillä ollut juuri muutakaan neuvoa --, mutta kuka saattoi
arvata, mitä he keksisivät ja mitä he uskaltaisivat, varsinkin kun
heitä koko ajan uhkasi hurjapää, jota he nähtävästi sekä rakastivat
että pelkäsivät. Helppohan hänen olisi ollut pakoittaakin heidät
antamaan tyttö hänelle, sillä senkaltaisetkaan tapaukset eivät
olleet harvinaisia -- niin oli aikoinaan onnettoman Nalewajkon
toveri Loboda pakoittanut rouva Poplinskin antamaan hänelle vaimoksi
kasvattityttärensä, vaikka tyttö oli jalosukuinen ja vihasi tuota
hurjapäätä sydämensä pohjasta. Ja jos oli totta, mitä kerrottiin
Bohunin suunnattomista rikkauksista, niin saattoihan hän heille
maksaa sekä tytöstä että Rozlogista, ja mitäs sitte! Silloin -- niin
ajatteli herra Skrzetuski -- ilmoitetaan minulle ivallisesti, että
olen tullut myöhään, ja itse puolestaan piilevät he jossakin Liettuan
tai Masowian korvissa, jonne ei ulotu edes ruhtinaan mahtava käsi!
Herra Skrzetuski vapisi kuin kuumeessa, ajatellessaan tällaista
mahdollisuutta, tempoi kuin kahlehdittu susi, katui ruhtinattarelle
antamaansa ritarisanaa eikä tietänyt mitä tehdä. Hän ei ollut niitä
miehiä, jotka helposti antavat sattuman vetää itseään parrasta,
hänessä oli suuri yritteliäisyys ja tarmo, hän ei odottanut sitä
minkä kohtalo hänelle tuo -- hän otti mieluummin kohtaloa kurkusta
kiinni ja pakotti sen itselleen suotuisaksi. Siksi hänelle kävikin
vaikeammaksi kuin jollekin muulle istua Lubniessa kädet ristissä.

Hän päätti siis toimia. Hänellä oli palvelijapoikana eräs Rzendzian,
köyhtynyttä aatelissukua Podlasista, kuusitoistavuotias, kekseliäs ja
rohkea velikulta, jonka kanssa ei vanhemmankaan ollut hyvä kilpailla.
Tämän päätti Skrzetuski lähettää Helenan luo tiedusteluretkelle.
Oltiin helmikuun loppupuolella, sateet olivat tauonneet, maaliskuu
näytti lupaavalta ja tiet alkoivat kuivaa. Rzendzian lähti siis
matkalle. Herra Skrzetuski pani hänen mukaansa kirjeen, paperia,
kynän ja mustepullon, joita hän käski vartioimaan kuin silmäterää,
sillä hän muisti, että niitä esineitä ei ole Rozlogissa. Hän oli
teroittanut pojan mieleen, ettei tämä saa sanoa, kuka hänet on
lähettänyt, hänen tuli teeskennellä kulkevansa Czechryniin ja ottaa
tarkka selko kaikesta. Erittäinkin oli hänen saatava selville,
missä Bohun on ja mitä hän tekee. Rzendzianille ei tarvinnut antaa
matkaohjeita kahteen kertaan. Hän painoi lakin takaraivolle, päästi
vihellyksen ja asettui ratsun selkään.

Herra Skrzetuskille alkoi raskas odotuksen aika. Hän koetti tappaa
sitä harjoittamalla keppitaistelua herra Wolodyjowskin kanssa, joka
oli suuri mestari tässä taidossa, tai heittämällä keihästä renkaan
läpi. Sitäpaitsi sattui Lubniessa tapaus, jossa luutnantti oli
vähällä menettää henkensä. Eräänä päivänä oli karhu riuhtaissut
itsensä irti kahleista, heittänyt linnan pihalla maahan kaksi
tallipalvelijaa ja peloittanut herra komisarjus Chlebowskin hevoset.
Vihdoin hyökkäsi se luutnantin päälle, joka juuri sattui tulemaan
asehuoneesta mennäkseen ruhtinaan luo. Skrzetuskilla ei ollut sapelia
vyöllä, vain kädessä messinkipäinen kevyt nuija. Luutnantti olisi
varmaan menettänyt henkensä, jollei herra Longinus olisi sattunut
asehuoneesta näkemään tapausta ja zerwikapturien miekka kädessä
rientänyt avuksi. Herra Longinus osoittautui esi-isänsä Stowejkon
täydelleen arvoisaksi jälkeläiseksi, kun hän koko hovin nähden
silpaisi halki karhun pään ja olan. Itse ruhtinas katseli akkunasta
tätä tavatonta voimannäytettä ja saattoi heti sen jälkeen herra
Longinuksen ruhtinattaren huoneeseen, missä Anusia Borzobohata
siinä määrin vietteli häntä silmillään, että hänen huomispäivänä
täytyi lähteä ripittämään itseään. Seuraavana kolmena päivänä ei hän
näyttäytynyt linnassa, hän tuli vasta, kun hän hartaalla rukouksella
oli karkoittanut luotaan kaikki kiusaukset.

Kymmenen päivää kului, mutta Rzendziania ei kuulunut kotiin. Jan
herramme laihtui silmin nähden ja kävi niin huonoksi, että Anusiakin
kiertoteitä rupesi kuulostelemaan, mikä hänen on ja Carboni,
ruhtinaan lääkäri, määräsi hänelle lääkettä alakuloisuutta vastaan.
Mikään lääke ei kuitenkaan auttanut häntä, sillä hän ajatteli yöt
ja päivät ruhtinatartansa, tuntien yhä voimakkaammin, ettei hänen
sydämeensä ollut pesinyt vain ohimenevä tunne, vaan suuri rakkaus,
jonka täytyi tulla tyydytetyksi, muuten ihmisen rinta voisi haljeta
kuin mikäkin heikko astia.

Helppoa on siis kuvitella herra Janin iloa, kun eräänä päivänä aamun
koittaessa Rzendzian saapui hänen asuntoonsa likaisena, väsyneenä ja
laihtuneena, mutta iloisena. Jo kasvoista saattoi nähdä, että hän toi
hyvän sanoman. Ruhtinas hypähti vuoteestaan pystyyn, juoksi häntä
vastaan, tarttui häntä olkapäihin ja huudahti:

-- Onko sinulla kirjettä?

-- On, herra, tuossa on.

Luutnantti tempasi kirjeen käsiinsä ja alkoi lukea. Kauvan hän oli
epäillyt, voiko Rzendzian onnellisimmassakaan tapauksessa tuoda
hänelle kirjeen, koska oli epävarmaa, osaako Helena kirjoittaa.
Näillä rajaseuduilla eivät herrasnaisetkaan aina saaneet opetusta ja
Helena oli lisäksi saanut kasvatuksensa sivistymättömien ihmisten
keskuudessa. Mutta nähtävästi oli isä ehtinyt hänelle opettaa
kirjoitustaidon, koska Helena oli piirtänyt pitkän kirjeen neljälle
sivulle. Tyttö parka ei tosin osannut lausua ajatuksiansa sirosti
ja retoorisesti, mutta kirjoitti sensijaan vilpittömästä mielestä
seuraavasti:

"Minä en enään koskaan unohda teitä, pikemmin te minut, sillä olen
kuullut, että teidänkin joukossanne on huikentelevaisia. Mutta kun
olette vartavasten toimittanut sanantuojan niin monen penikulman
taakse, niin näen, että olen sinulle rakas, niinkuin sinäkin
minulle, josta sinua kiitän koko sydämestäni. Minua kyllä ujostuttaa
kirjoittaa näin rakkaudestani, mutta minun täytyy sanoa totuus, eikä
valehdella. Olen myöskin kysynyt herra Rzendzianilta, mitä teette
Lubniessa ja millaiset ovat suuren hovin tavat ja kun hän kertoi
sikäläisten neitien komeudesta ja hienoudesta, niin kyyneleet melkein
tulivat silmiini, niin tulin surulliseksi..."

Luutnantti keskeytti lukemisensa ja kysyi Rzendzianilta:

-- Mitä sinä, hölmö, olet kertonut?

-- Kaikkihan on hyvin, herra, vastasi Rzendzian. Luutnantti luki
eteenpäin.

"... sillä kuinka minä, yksinkertainen tyttö, voin kilpailla heidän
kanssaan, mutta lähettipoika sanoi minulle, että te ette tahdo
katsellakaan ketään heistä..."

-- Se oli oikein, sanoi luutnantti.

Rzendzian ei tietänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, sillä luutnantti
luki kirjettä hiljaa, mutta hän tekeytyi tietäväisen näköiseksi ja
rykäisi merkitsevästi. Skrzetuski luki eteenpäin.

"... Ja heti minä tulin lohdutetuksi ja rukoilin Jumalaa, että hän
pitäisi edespäinkin teitä sellaisessa hyvänsuopuudessa minua kohtaan
ja siunaisi meitä molempia -- amen. Niin minun on ollut ikävä teitä
kuin omaa äitiäni, sillä surullista minun, orvon, on olo tässä
maailmassa, mutta ei teidän läsnäollessanne... Jumala näkee, että
minun sydämeni on puhdas ja kaikki muu on oppimattomuutta, joka
teidän täytyy antaa minulle anteeksi."

Edelleen ilmoitti ihana ruhtinatar, että hän lähtee Lubnieen
tätinsä kanssa heti, kun tiet tulevat paremmiksi ja että vanha
ruhtinatar tahtoo kiiruhtaa tätä matkaa, sillä Czehrynistä saapuu
tietoja joistakin kasakkalevottomuuksista. Täti odottaa myöskin
nuorten ruhtinasten kotiintuloa -- he olivat lähteneet Boguslawiin
hevosmarkkinoille.

"Olette oikea poppamies", kirjoitti Helena edelleen, "kun osasitte
suostuttaa tädin itseenne".

Luutnantti hymähti, sillä hän muisti, millä keinoin hänen oli
täytynyt suostuttaa täti. Kirjeen lopussa neito vakuutti ainaista ja
horjumatonta rakkauttaan, niinkuin ainakin vaimon tulee miehelleen.
Koko kirjeestä henki todella puhdas sydän, siksipä luutnantti lukikin
tuon herttaisen kirjeen alusta loppuun asti yli kymmenen kertaa,
toistaen itsekseen: "suloinen tyttö, Jumala rangaiskoon minua, jos
sinut joskus jätän".

Sitte hän taasen alkoi kysellä Rzendzianilta.

Sukkela poika teki hänelle tarkasti tiliä koko matkasta. Hänet
oli otettu ystävällisesti vastaan, vanha ruhtinatar oli kysellyt
luutnanttia ja saatuaan kuulla, että hän oli tunnettu ritari ja
ruhtinaan uskottu sekä sitäpaitsi varakas mies, oli hän ollut
tyytyväinen.

-- Hän kysyi minulta myöskin, sanoi Rzendzian, -- pidättekö aina mitä
olette luvannut, ja minä sanoin siihen: "armollinen rouva, jos se
ratsu, jonka selässä olen tullut tänne, olisi luvattu minulle, niin
tietäisin, että se pysyy käsissäni."

-- Oletpa sinä velikulta, sanoi luutnantti, -- mutta koska olet
minun puolestani mennyt takuuseen, niin pidä se sitte. Et siis
teeskennellyt, vaan sanoit suoraan, että minä olin sinut lähettänyt.

-- Sanoin, sillä huomasin sen parhaaksi ja heti kohdeltiin minua
vieläkin ystävällisemmin, ja erittäinkin hyvästi kohteli minua neiti,
joka on niin ihana, ettei toista sellaista vaan löydy maailmassa. Ja
saatuaan tietää, että tulen teidän luotanne, ei neiti enään tietänyt,
minne hän olisi minut istuttanut, ja jollei olisi ollut paastonaika,
niin minä olisin saanut uida herkuissa kuin taivaassa. Lukiessaan
kirjettänne valuivat ilonkyyneleet neidin silmistä.

Luutnantti vaikeni hänkin ilosta ja vasta hetken perästä hän taas
kysyi:

-- No, saitko tietää mitään Bohunista?

-- Minun ei sopinut kysyä häntä neidiltä eikä myöskään rouvalta,
mutta minä lyöttäydyin tutunomaiseen keskusteluun vanhan tatari
Czechlyn kanssa, joka kyllä on pakana, mutta neidin uskollinen
palvelija. Hän kertoi minulle, että kaikki ensin olivat olleet teille
kovin nurjamielisiä, mutta sitte asettuneet, kun tuli tunnetuksi,
että jutut Bohunin aarteista olivatkin tarua.

-- Millä tavalla he sitte tulivat siitä vakuutetuiksi?

-- Asia oli, nähkääs, tällainen. Heillä oli riita Siwinskien kanssa
ja he joutuivat maksamaan. Kun tuli maksun aika, niin he sanoivat
Bohunille: "lainaappa meille!" ja hän vastaa: "turkkilaista tavaraa
on minulla vielä hiukan, mutta enimmät aarteeni olen hävittänyt!" Kun
he sen saivat kuulla, aleni Bohunin arvo ja he käänsivät rakkautensa
teidän puoleenne.

-- Täytyypä sanoa, että olet hyvin ottanut selkoa kaikesta.

-- Hyvä herra, jos minä olisin saanut selville yhden asian, mutten
toista, niin silloin olisitte voinut sanoa minulle: lahjoititte
minulle ratsun, mutta ette antanut puusatulaa, ja mitä on hevonen
ilman satulaa?

-- No, no, ota sitte satulakin.

-- Kiitän nöyrimmästi. He lähettivät heti Bohunin Perejaslawiin, ja
otin minä siitäkin asiasta hiukan selkoa, ajattelin näet itsekseni:
miksikäs en minäkin kävisi kurkistamassa Perejaslawiin? Jos te olette
minuun tyytyväinen, niin saan palkintoni pikemmin.

-- Joko sinulle nyt taas tuli uusi ansio. Kävit siis Perejaslawissa...

-- Kävin, mutta en minä sieltä löytänyt Bohunia. Vanha päällikkö
Loboda on kipeänä ja kerrotaan, että Bohun hänen jälkeensä tulee
päälliköksi... Mutta siellä valmistetaan jotakin kummallista.
Sotapoikia siellä lipun alla on tuskin kourallistakaan, muut ovat,
niin kerrotaan, menneet Bohunin perässä, tai karanneet Sicziin, ja
se on, tiedättekös te, tärkeä asia, sillä siellä valmistetaan nyt
jotakin kapinaa. Tahdoin tietysti saada tietoa Bohunista, mutta
senverran minulle vain sanottiin, että hän oli lähtenyt Dnieperin
länsirannalle. No, ajattelin itsekseni, jos asiat niin ovat, niin
meidän neiti on häneltä turvassa, ja lähdin paluumatkalle.

-- Hyvin olet ajanut asiasi, mutta eikö sinulla ollut mitään
seikkailua matkalla?

-- Ei, hyvä herra, mutta nälkä minun on kauheasti.

Rzendzian lähti huoneesta ja luutnantti, jäätyänsä yksin, alkoi
uudestaan lukea Helenan kirjettä ja painella huuliansa vastaan
kirjaimia, jotka tosin eivät olleet yhtä kauniit kuin käsi, joka
oli ne piirtänyt. Toivo palasi hänen sydämeensä ja hän ajatteli
itsekseen: "kyllä tiet pian kuivuvat, jahka Jumala antaa kauniin
ilman. Kurcewiczit eivät varmaan enään petä minua, saatuaan tietää,
että Bohun on köyhä mies. Minä jätän heille Rozlogin ja panen vielä
omastani lisää, jos vain saan omakseni tuon rakkaan tähden..."

Ja laitettuaan itsensä kuntoon hän lähti kirkastunein kasvoin ja
rinta täynnä onnea kappeliin, jo edeltäpäin nöyrästi kiittääkseen
Jumalaa hyvästä toivosta.



KUUDES LUKU.


Koko Ukrainassa ja Dnieperin takaisilla seuduilla alkoi kuulua
outoja, humisevia ääniä aivan kuin läheisen myrskyn ennustajina.
Kummalliset huhut kulkivat kylästä kylään, talosta taloon, aivan kuin
ne kasvit, joita tuuli syksyisin ajaa edellään pitkin aroa ja joita
kansa nimittää "aronkulkijoiksi". Kaupungeissa kuiskaeltiin suuresta
sodasta, vaikkei kukaan tietänyt, kuka käy sotaa ja ketä vastaan sitä
käydään; jostakin vakavasta oli joka tapauksessa kysymys. Ihmisten
kasvot kävivät rauhattomiksi, peltomies tarttui vastenmielisesti
aurankurkeen, vaikka kevät oli tullut aikaiseen, rauhallisena ja
lämpimänä ja vaikka kiuruset jo aikoja sitte olivat liverrelleet
arojen yllä. Illoin kokoontuivat asukkaat kylissä ryhmiin ja,
seisoen tiellä, puhelivat puoliääneen joistakin kauheista asioista.
Sokeilta, jotka guslat käsissä kulkivat ympäri esittäen laulujaan,
kyseltiin uutisia. Muutamat olivat öisin näkevinään kummallisia
kajastuksia taivaalla ja kuun nousevan punaisempana kun tavallisesti.
Ennustettiin onnettomuutta tai kuninkaan kuolemaa, ja kaikki tämä
oli sitä kummallisempaa, kun kauhu ei helposti vallannut näiden
maiden asukkaita, he kun jo ammoisista ajoista olivat tottuneet
levottomuuksiin, taisteluihin ja vihollisen hyökkäyksiin. Varmaankin
vinkuivat ilmassa epätavalliset, pahaa ennustavat myrskytuulet, koska
levottomuus oli tullut näin yleiseksi.

Tuntui sitä raskaammalta ja tukahuttavammalta, kun ei kukaan osannut
osoittaa, missä itse vaaraa oli. Pahaaennustavien merkkien joukosta
näytti kuitenkin erityisesti kaksi osoittavan, että jokin paha
todellakin on uhkaamassa. Ensinnäkin ilmestyi kaikkiin kyliin ja
kaupunkeihin kuulumaton määrä guslansoittajavanhuksia ja heidän
joukossansa oli vieraita, sellaisia, joita ei kukaan tuntenut ja
joista kuiskaten sanottiin, etteivät he olleet oikeita soittajia.
Nämä vanhukset kertoivat kuljeskellessaan salaperäisellä äänellä,
että tuomion ja Jumalan vihan päivä lähenee. Toiseksi alkoivat
Suistomaan asukkaat hurjasti juopotella.

Tämä toinen merkki oli vieläkin vaarallisempi. Sicz, jonka
rajat olivat liian ahtaat, ei voinut elättää kaikkia miehiään,
sotaretket eivät nekään aina onnistuneet eivätkä arot antaneet
viljaa kasakoille. Siksi hajaantui joukko suistolaisia joka vuosi
rauhallisina aikoina asuttujen paikkojen läheisyyteen. Ukraina oli
heitä täynnä ja niinikään melkein koko Valko-Venäjä. Toiset ylenivät
aina starostan virkoihin asti, toiset myyskentelivät viinaa teitten
varsilla, toiset kaupustelivat tai harjoittivat käsityöläisammattia
kylissä ja kaupungeissa. Melkein joka kylän laidalla, vähän
kauvempana muista, oli mökki, jossa asui zaporogilainen. Toisilla oli
mökeissään vaimo ja perhe ja tällainen zaporogilainen, lujatahtoinen
ja yritteliäs kun tavallisesti oli, tuotti suorastaan hyötyä
sille kylälle missä asui. Heitä parempia seppiä, pyöräntekijöitä,
nahkureita, vahanvalmistajia, kalastajia ja metsästäjiä oli mahdoton
tavata. Tällainen kasakka osasi kaikkea ja teki kaikkea, hän rakensi
talon ja neuloi satulan. Tavallisesti eivät he kuitenkaan olleet
tällaisia rauhallisia, kiinteitä asukkaita, vaan elivät väliaikaista
elämää. Jos joku tahtoi väkivaltaisesti, asevoimalla panna täytäntöön
tuomion, jos hän tahtoi tehdä naapurinsa luona omavaltaisen
ulosmittauksen, tai puolustautua odotettua hyökkääjää vastaan, niin
hänen vain tarvitsi huutaa ja heti tuli kokoon nuoria hurjapäitä
miehiä, niinkuin korppeja raadon luo. Heitä käyttivät sekä aateliset
että korkeat ylimykset, jotka aina riitelivät keskenänsä. Mutta kun
ei ollut tiedossa tällaisiakaan sotaretkiä, niin kasakat pysyivät
paikoillaan kylässään, tehden vimmatusti työtä ja hankkien otsansa
hiessä jokapäiväisen leipänsä.

Ja niin kului vuosi, kaksi, kunnes yhtäkkiä saapui tieto jostakin
suuremmoisesta retkestä, jonka muka joku kasakka-atamaani tekee
tatareja tai puolalaisia, "ljaheja" vastaan. Tiedettiinpä kertoa
nuorten puolalaisylimysten sotaretkestä Valakiaankin ja yhtäkkiä nuo
pyöräntekijät, sepät, nahkurit ja vahankeittäjät jättivät rauhalliset
ammattinsa ja alkoivat hurjasti juopotella Ukrainan kapakoissa.

Juotuaan kaikki rahansa ja omaisuutensa he joivat velaksi, pannen
pantiksi "ei sitä mikä nyt on, vaan sen mikä tulee". Vastaisella
ryöstösaaliilla piti näet maksettaman nykyinen juopottelu.

Tuo ilmiö uudistui alituiseen niin että myöhemmin Ukrainassa oli
tapana sanoa: "ohhoh, kapakat tärisevät suistolaisten melusta --
Ukrainassa on jotakin tekeillä". Ja starostat lisäsivät linnaväkeä,
pitäen tarkasti silmänsä auki, ylimykset asettivat vartiostoja
taloihinsa, aateli lähetti vaimot ja lapset kaupunkeihin.

Ja juuri tuona keväänä alkoivat kasakat juoda hurjemmin kuin
koskaan, tuhlaten sokeasti kaiken minkä olivat ansainneet, eikä
tämä tapahtunut vain yhdessä piiri- ja vojevodakunnassa, vaan koko
Vähä-Venäjällä, niin pitkältä kuin sitä riitti.

Jotakin oli todella tekeillä, vaikkeivät itse suistolaisetkaan
tarkoin tietäneet, mitä. Puhuttiin Chmielnickistä, hänen
hyökkäyksestään Sicziä vastaan ja kasakoista, jotka Czerkasysta,
Boguslawista, Korsunista ja muista kaupungeista olivat karanneet
hänen joukkoihinsa. Mutta puhuttiin myöskin aivan toisista asioista.
Jo vuosikausien kuluessa oli kierrellyt huhuja jostakin suuresta
sodasta pakanoita vastaan, huhuttiin, että kuningas tahtoi tätä
sotaa, jotta oivat kasakat saisivat rikastua sotasaaliista,
mutta että ljahit eivät tahtoneet sitä. Ja nyt kaikki nämä huhut
sekaantuivat toisiinsa ja synnyttivät ihmisten päässä levottomuutta
ja jännitystä jonkin tavattoman, tulevan tapauksen johdosta.

Levottomuus levisi myöskin Lubnien muurien sisäpuolelle. Olihan
mahdotonta sulkea silmät kaikilta näiltä merkeiltä ja varsinkin piti
ruhtinas Jeremi silmänsä auki. Hänen valtapiirissään ei levottomuus
tosin päässyt kehittymään kiehunnaksi -- rangaistuksen pelko piti
kaikkia siellä aisoissa --, mutta muutaman ajan kuluttua alkoi jo
Ukrainasta kuulua huhuja, että talonpojat siellä täällä ovat nousseet
aatelia vastaan, että he murhaavat juutalaisia, että he tahtovat
väkisin kirjoittautua sotaväkeen, lähteäkseen taistelemaan pakanoita
vastaan, ja että Sicziin karkaavien joukko yhä lisääntyy.

Ruhtinas toimitti nyt lähettiläitä herra Krakowskin, herra
Kalinowskin ja Lobodan luo Perejaslawiin sekä poisti kaiken karjansa
aroilta ja sotaväen kauppaloista. Sillävälin tuli taasen tyynnyttäviä
viestejä. Suurhetmani ilmoitti kaikki mitä tiesi Chmielnickistä,
ollen kuitenkin sitä mieltä, ettei tästä asiasta synny mitään
suurempaa sotkua. Kenttähetmani puolestaan kirjoitti, että hurjistelu
keväällä on yhtä tavallinen ilmiö kuin mehiläisparvien herääminen
eloon. Ainoastaan vanha Zacwilichowski lähetti kirjeen, jossa hän
rukoilemalla rukoili ruhtinasta, ettei tämä jättäisi mitään seikkaa
huomioon ottamatta, sillä suuri myrsky on tulossa Dnieperin aromailta
päin. Chmielnickistä hän ilmoitti, että tämä kiireesti on lähtenyt
Siczistä Krimiin pyytämään khanilta apua. "Ja kuten minulle ystävät
Siczistä ilmoittavat, kokoaa kasakkain leiripäällikkö sinne kaikilta
niityiltä ja joilta jalka- ja hevosväen, sanomatta kenellekään syytä
toimenpiteeseensä, mutta minä luulen, että meidän päittemme yli tulee
käymään myrsky, ja jos he saavat avukseen vielä tatarit, niin suokoon
Jumala, ettei kaikille vähävenäläisille maille tulisi täydellinen
perikato".

Ruhtinas luotti Zacwilichowskiin enemmän kuin itse hetmaneihin, koska
hän tiesi, ettei kukaan Vähä-Venäjällä tunne niin hyvin kasakoita ja
heidän kavalia aikeitaan, ja päätti siis kutsua kokoon niin suuren
joukon kuin mahdollista ja samalla ottaa asiasta täyden selon.

Eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa herra Bychowiecin, valakialaisen
lippukunnan päällikön, ja sanoi hänelle:

-- Menkää minun lähettinäni Sicziin leiriatamanin luo ja antakaa
hänelle tämä kirje, jossa on minun ruhtinaallinen sinettini. Mutta
jotta tietäisitte, miten teidän pitää käyttäytyä, niin sanon teille:
tämä kirje on vain näön vuoksi, mutta koko lähetyksen merkitys ja
paino on teidän järjessänne, riippuen siitä kuinka osaatte katsella
ympärillenne, panna merkille mitä siellä tehdään, kuinka paljon on
kutsuttu koolle sotaväkeä ja vieläkö sitä yhä kutsutaan. Erityisesti
panen sydämellenne, että koettaisitte voittaa puolellenne muutamia
henkilöjä ja ottaa tarkan selon Chmielnickistä, missä hän on ja onko
totta, että hän on lähtenyt Krimiin pyytämään tatareilta apua --
ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, niinkuin se olisi kämmenelleni kirjoitettu.

-- Lähdette siis Czehryniin ettekä lepää tiellä kauemmin kuin
yhden yön. Saavuttuanne paikalle menette ylimmän lipunkantajan
Zacwilichowskin luo, jotta hän antaisi teille mukaan kirjeitä
ystävilleen Siczissä, näille salaisesti jätettäviksi. Nämä ystävät
kertovat teille kaikki. Czehrynistä kiiruhdatte veneillä Kudakiin,
sanotte minulta terveisiä herra Grodzickille ja jätätte hänen
käsiinsä tämän kirjeen. Hän päästää teidät kulkemaan Dnieperin
koskien ohi ja hankkii tarpeelliset kuljettajat. Siczissä ei teidän
pidä viipyä kauvan, katselkaa, kuunnelkaa ja palatkaa, jos olette
pysynyt hengissä, sillä tehtävänne ei ole helppo.

-- Minun elämäni on teidän ruhtinaallisen armonne vallassa. Kuinka
monta miestä saan ottaa mukaani?

-- Ottakaa neljäkymmentä vartiomiestä. Lähtekää liikkeelle tänään
illalla ja tulkaa minulta saamaan ohjeita ennen iltaa. Uskon teille
tärkeän toimen.

Herra Bychowiec oli tyytyväinen. Etuhuoneessa hän tapasi Skrzetuskin
muutamien tykistöupseerien seurassa.

-- Mikäs nyt on? kysyivät nämä häneltä.

-- Lähden tänään matkaan.

-- Minne, minne?

-- Czehryniin ja sieltä eteenpäin.

-- Otappa minut mukaasi, sanoi Skrzetuski.

Ja saatettuaan hänet hänen asuntoonsa alkoi hän rukoilla ja pyytää,
että Bychowiec luovuttaisi hänelle tuon tehtävänsä.

-- Niin totta kuin olet minun ystäväni, sanoi hän, -- pyydä mitä
tahdot, turkkilainen hevonen, arapialainen ratsu ja minä annan enkä
säästä mitään, kun vaan saan lähteä matkalle, sillä minun mieleni
palaa sille taholle maailmaa. Ja jos tahdot rahaa, niin annan, kun
vain luovutat tehtävän minulle. Kunniaahan ei se sinulle tuota, sillä
sitä tuottaa vasta sota, jos se alkaa, ja sinä voit hukkua tällä
matkalla. Tiedän myöskin, että Anusia on rakas sinulle niinkuin
muillekin ja jos sinä lähdet, niin ne koppaavat hänet sinulta.

Tämä oli arka asia Bychowiecille, mutta hän pysyi kuitenkin
päätöksessään. Mitäs ruhtinas sanoisi, jos hän luopuisi toimesta,
eikö hän pahastuisi hänelle? Merkitseehän ruhtinaan suosio hänelle
paljon.

Sen kuultuaan Skrzetuski lähti nopeasti ruhtinaan luo ja käski
paashin heti paikalla ilmoittaa hänen tulostaan.

Paashi palasi hetken perästä, sanoen, että ruhtinas käskee astumaan
sisään.

Luutnantin sydän takoi kuin vasaroiden, koska hän pelkäsi, että
ruhtinas sanoo hänelle vain lyhyesti "ei" ja silloin ei auta muu kuin
jättää kaikki.

-- Mikä on asiana? sanoi ruhtinas, luoden katseensa luutnanttiin.

Skrzetuski teki syvän kumarruksen.

-- Armollinen ruhtinas, olen tullut nöyrimmästi pyytämään, että
Siczin retki uskottaisiin minulle. Bychowiec ehkä luopuisi
toimestaan, koska on minun ystäväni ja koska tuo retki minulle on
niin tärkeä, kuin jos olisi kysymyksessä koko elämäni. Bychowiec
pelkää vain, että teidän armonne suuttuu hänelle.

-- Jumalan nimessä, sanoi ruhtinas, -- enhän minä ketään lähettäisi
niin mielelläni kuin sinua, mutta arvelin, ettet ehkä mielelläsi
lähde, kun hiljan olet ollut niin pitkällä matkalla.

-- Armollinen ruhtinas, vaikka minut lähetettäisiin vielä tänä
päivänä, niin aina mielelläni lähden sille suunnalle.

Ruhtinas katseli häntä mustilla silmillään pitkään ja kysyi hetken
perästä:

-- Mitä asioita sinulla sitte on sielläpäin? Luutnantti seisoi
hämillään kuin syyllinen, voimatta kestää tutkivaa katsetta.

-- Huomaan jo, että minun täytyy sanoa totuus, koskeivät mitkään
salaisuudet voi pysyä piilossa teidän armonne tarkalta silmältä. En
vain tiedä, suvaitseeko teidän armonne suosiollisesti kuunnella minua.

Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän tutustui ruhtinas Wasilin tyttäreen
ja kuinka hän rakastui neitoon. Hänen mielensä tekisi nyt käydä häntä
tervehtimässä ja Siczistä palatessa tuoda hänet Lubnieen, saadakseen
hänet suojaan kasakkamelskeiltä ja Bohunin tunkeilevaisuudelta. Vain
vanhan ruhtinattaren vehkeistä hän jätti kertomatta, koska hänen
lupauksensa sitoi häntä. Sitten hän hartaasti pyysi ruhtinaalta, että
Bychowiecin tehtävä uskottaisiin hänelle ja ruhtinas sanoi:

-- Minä olisin muutenkin antanut sinun lähteä tuolle matkalle
ja pannut miehiä mukaasi, mutta koska olet kertonut kaikki niin
viisaasti ja avomielisesti, niin täytyy minun tehdä se jo sinun
itsesikin tähden, jotta voisit yhtaikaa kuulla oman tunteesi käskyä
ja toimittaa minun asiani.

Sen sanottuaan hän löi yhteen käsiänsä ja käski sisään astuvan
paashin pyytää herra Bychowiecin huoneeseen.

Luutnantti suuteli iloissaan ruhtinaan kättä ja tämä taas hänen
päätänsä. Sitte ruhtinas sulki hänet syliinsä ja käski hänen olla
huoleti. Hän piti tavattoman paljon Skrzetuskista, koska hän oli
oiva sotilas ja upseeri, johon kaikessa saattoi luottaa. Sitäpaitsi
sitoi heitä yhteen tunne, joka vallanalaisen Skrzetuskin puolelta
oli ihailua esimiestään kohtaan ja tämän puolelta myötätuntoista
luottamusta. Ruhtinaan ympärillä hääri aina joukko hovimiehiä, jotka
oman etunsa vuoksi palvelivat ja imartelivat häntä, mutta Jeremin
kotkanmieli tiesi hyvin, kenestä saattoi pitää kiinni. Hän tiesi,
että Skrzetuskin mieli oli puhdas kuin kyynel, siksi hän piti häntä
suuressa arvossa ja oli kiitollinen Skrzetuskin kiintymyksestä.

Ilolla hän niinikään kuuli, että hänen lempiupseerinsa rakasti
Wasili Kurcewiczin tytärtä. Wasilihan oli ollut Wisniowieckien
vanha palvelija ja hänen muistonsa oli ruhtinaalle erityisen kallis
senvuoksi, että hänen kohtalonsa oli ollut niin surullinen.

-- En ole kiittämättömyydestä Wasili Kurcewiczia kohtaan ollut
tiedustelematta tytön vaiheita. Mutta kun holhoojat eivät ole käyneet
Lubniessa eikä korviini ole tullut mitään valituksia heitä vastaan,
pidin heitä rehellisinä ihmisinä. Koska nyt kuitenkin olet minulle
muistuttanut tytöstä, niin tulen pitämään hänet mielessäni kuin oman
tyttäreni.

Kun Skrzetuski tämän kuuli, ei hän voinut tarpeeksi ihmetellä
ruhtinaan hyvyyttä: mies, jonka hartioilla lepäsi niin monenmoisten
julkisten tehtävien taakka, moitti itseään siitä, ettei hän ollut
pitänyt huolta entisen sotilaansa ja hovimiehensä tyttärestä! Samassa
tuli herra Bychowiec paikalle.

-- Hyvä herra, sanoi hänelle ruhtinas, -- nyt on sovittu niin, että
te lähdette matkaan siinä tapauksessa että haluatte, mutta minä
pyydän teiltä: luovuttakaa minun tähteni tehtävä Skrzetuskille.
Hänellä on omat huomioonotettavat syynsä, joiden takia hän haluaa
tuolle retkelle ja minä mietin teille jotakin korvausta.

-- Armollinen ruhtinas, vastasi Bychowiec, -- teidän armonne osottaa
minulle suurta suosiota, kun kysyy mieltäni, vaikka voisi vain
käskeä. En olisi tämän suosion arvoinen, jollen ottaisi sitä vastaan
mitä kiitollisimmalla mielellä.

-- Kiitä ystävääsi, sanoi ruhtinas kääntyen Skrzetuskin puoleen, --
ja lähde valmistautumaan matkaan.

Skrzetuski kiittikin lämpimästi Bychowiecia ja oli muutaman tunnin
kuluttua valmis. Lubniessa oli hänen jo aikoja sitten ollut vaikea
pysytellä ja tämä retki oli kokonaan hänen toivomustensa mukainen.
Ensinnä päätti hän käydä katsomassa Helenaa. Sitte täytyi hänen
kyllä olla pitemmän aikaa hänestä erossa, mutta tämä väliaika oli
välttämätön, kun tavattomien sateiden jälkeen ei teitä voinut kulkea.
Helena ja hänen tätinsä eivät mitenkään voisi vielä tulla Lubnieen
ja Skrzetuskin olisi niinmuodoin täytynyt joko odottaa Lubniessa
tai viipyä Rozlogissa, joka olisi ollut vanhan ruhtinattaren kanssa
tehtyä sopimusta vastaan ja sitäpaitsi herättänyt Bohunin epäluulon,
mikä oli vieläkin pahempi asia. Vasta Lubniessa voisi Helena olla
turvassa Bohunin vehkeiltä. Oli siis parasta, että kun Helenan vielä
täytyi joksikin aikaa jäädä Rozlogiin, Skrzetuski paluumatkalla
ruhtinaan antaman turvajoukon suojassa toisi hänet mukaansa. Näin
hän laski, läksi kiireesti matkalle, otti mukaansa ruhtinaan kirjeet
ja ohjeet sekä matkakuluiksi rahavartian antamat varat. Ennen yön
tuloa hän jo oli tiellä, saattonaan Rzendzian ja neljäkymmentä miestä
ruhtinaan kasakkalippukunnasta.



SEITSEMÄS LUKU.


Oltiin maaliskuun jälkipuoliskolla. Ruoho versoi rehevänä, raunikki
kukki, elämä arolla kihisi. Aamulla ratsasti luutnantti pienen
joukkonsa etunenässä kuin mitäkin merta myöten, jolla ruoho lainehti.
Kaikkialla raikui riemu ja kevään äänet, liverrykset, huudot,
viserrykset, vihellykset, kaiherrukset, siipien havina ja hyönteisten
iloinen surina. Aro soi kuin lyyra, jota Jumalan käsi koskettelee.
Korkealla ratsastajien päitten päällä välkkyivät liikkumattomina
taivaan sinessä haukat, villihanhien kolmionmuotoiset parvet ja
kurkien jonot; maankamaralla laukkasivat villit hevoskarjat.
Tuossa kiitää parvi aroratsuja, ne halkaisevat rinnallaan pitkää
heinää, ne kulkevat kuin myrsky ja seisahtuvat kuin naulittuina
puoliympyrään ratsastajien ympärille, harjat hulmuten, sieraimet
levällään, silmät villeinä. Luulisi että ne aikovat tallata alleen
kutsumattomat vieraat, mutta hetken päästä ne yhtäkkiä porhaltavat
juoksuun ja katoavat samaa tietä kuin tulivatkin. Vain heinä kahisee
niiden jäljissä ja kukat huojuvat. Töminä vaikenee ja taasen kuuluu
vain lintujen viserrys. On hilpeää, mutta kesken iloa tuntuu outo
kaihomieli, on hälyä, mutta samalla tyhjää, niin tyhjää, ja laajaa ja
avaraa. Ei millään ratsulla eikä edes ajatuksella tapaa aron loppua,
sen äärettömyyden voi tavata vain rakastamalla sen alakuloisuutta ja
autiutta ja kaihon siivillä kiertelemällä sen yllä, levähtämällä sen
hautojen ääressä, kuuntelemalla niiden ääntä ja vastailemalla siihen.

Oli aamu, suuret kastehelmet kimmeltelivät heinässä ja kukilla,
raikkaat tuulenhenkäykset kuivattivat maata. Sateitten jälkeen oli
syntynyt lätäköitä, suuria kuin tulvehtivat lammet, ne välkkyivät
auringonpaisteessa. Luutnantin vartiojoukko kulki hitaasti eteenpäin,
sillä nopeammin ei päässyt, hevoset vajosivat tuontuostakin polvia
myöten pehmeään maahan. Luutnantti ei kuitenkaan antanut niiden
paljoakaan levähtää hautakummuilla, sillä hänen oli kiire Rozlogiin,
jossa hänen vierailunsa tuli olemaan niin lyhyt, että sitä saattoi
yhtaikaa kutsua sekä jälleennäkemiseksi että hyvästijätöksi. Parin
päivän ratsastuksen jälkeen hän puolenpäivän aikana, päästessään
pienestä metsiköstä, jo näki Rozlogin tuulimyllyt mäillään ja
kukkuloillaan. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Kukaan siellä
ei aavista, että hän tulee. Mitähän Helena sanoo, kun näkee hänet?
Kas tuossa ovat jo mäkitupalaisten mökit nuorten kirsikkatarhojen
keskellä, kauvempana kylä hajallaan ja vielä etäämpää näkyy kaivon
vinttipuu itse kartanon miespihalla. Luutnantti kannusti hevostaan
ja antoi mennä täyttä laukkaa. Hänen perässään tuli saattoväki.
He kiitivät iloisessa hälinässä kylän läpi, siellä täällä tuli
talonpoika tuvastaan, katsahti heihin ja teki ristinmerkin, varmaan
kysyen itseltään, olivatko ratsastajat piruja vaiko tatareja. Loka
pärskyi kavioiden alta niin että oli mahdoton nähdä kuka kiiti ohi,
mutta samassa oltiinkin jo kartanon asepihalla ja pysähdyttiin
avonaisen portin eteen.

-- Hei, kuka siellä?

-- Tulkaa avaamaan!

Puhe, töminä ja koirien tuima haukunta kutsuivat ihmisiä paikalle.
He tulivat pelästyneinä portille, arvellen, että ehkä on hyökätty
kartanoon.

-- Kuka siellä?

-- Avaa!

-- Ruhtinaat eivät ole kotona.

-- Avaa, senkin pakananpoika, me tulemme Lubnien ruhtinaan luota.

Palvelusväki tunsi vihdoin Skrzetuskin äänen.

-- Ai, teidän armonneko siellä on. Heti, heti. Portti avattiin ja
samassa ilmestyi jo paikalle itse vanha ruhtinatar, suojellen kädellä
silmiään auringolta ja katsellen saapuneita.

Skrzetuski hyppäsi hevosen selästä ja lähestyen ruhtinatarta, sanoi:

-- Tunnetteko vielä minua, arvoisa rouva?

-- Tekö siinä olettekin, herra luutnantti. Luulin että tatarit olivat
hyökänneet taloon. Kumarran ja pyydän huoneeseen.

-- Varmaankin ihmettelette, sanoi Skrzetuski, -- nähdessänne minut
Rozlogissa, mutta en ole rikkonut sanaani, sillä itse ruhtinas
lähettää minut Czehryniin ja siitä eteenpäin. Hän käski minun
pysähtyä Rozlogissa ja kysyä miten jaksatte.

-- Olen kiitollinen armolliselle ruhtinaalle. Aikooko hän piankin
karkoittaa meidät Rozlogista?

-- Hän ei ajattelekaan karkoittamista, sillä hän ei edes tiedä, että
teitä voisi karkoittaa. Ja minun sanani pysyy: te jäätte Rozlogiin,
minulla on riittävästi leipää itsellänikin.

Sen kuultuaan tuli ruhtinatar leppeämmäksi ja sanoi:

-- Istukaa, hyvä herra ja olkaa kuin kotonanne.

-- Onko nuori ruhtinatar terve ja missä hän on?

-- Tiedänhän minä, ettette ole tullut tänne minun takiani, hyvä
kavaljeeri -- tyttö on terve, aivan terve, Vieläpä on lihonutkin
rakkaudessaan. Kutsun hänet tänne ja menen panemaan itseäni vähän
kuntoon, ja häpeähän on ottaa vastaan vieraita tässä asussa.

Ruhtinattarella oli näet yllään haaltunut kattuunihame, lyhyt
turkki, jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty ja jalassa raa'asta
vasikannahasta tehdyt kengät. Samassa tuli Helenakin, vaikkei
hän ollut saanut kutsuakaan, huoneeseen, sillä hän oli vanhalta
tatariltaan, Czechlyltä kuullut, kuka oli saapunut. Hän juoksi
sisään hengästyneenä ja punoittavana kuin kirsikka, tuskin saaden
henkeä kulkemaan ja vain silmät hymyilivät onnea ja iloa. Skrzetuski
riensi suutelemaan hänen käsiänsä, mutta kun vanha ruhtinatar
hienotunteisesti meni ulos, suuteli hän myöskin huulia, sillä hän
oli tulinen mies. Eikä tyttökään paljon vastustellut, voimattomuus
valtasi hänet tässä onnen ja ilon ylenpalttisuudessa.

-- Kun en osannut odottaa teitä! kuiskasi hän, räpytellen ihania
silmiään. -- Mutta älä toki noin suutele, ei se sovi.

-- Kuinka olisin suutelematta, sanoi ritari vastaan, -- kun ei
hunajakaan ole niin makea kuin sinun huulesi. Luulin jo että
riutuisin loppuun ilman sinua, kunnes ruhtinas itse lähetti minut
tänne.

-- Tietääkö ruhtinas?

-- Olen sanonut hänelle kaikki. Ja hän oli vielä iloinenkin,
muistellessaan ruhtinas Wasilia. Hei, annettaisiinpa minulle mitä
hyvänsä, niin en enää näe maailmassa muuta kuin sinut.

-- Onpa se Jumalan onni tuo sinun sokeutesi.

-- Muistatko vielä sen enteen, kun haukka veti meidän käsiämme
yhteen? Eikö sekin ollut enne?

-- Muistan...

-- Kun minä ikävissäni kävelin Lubniessa Salonican rannalla, niin
näin sinut melkein ilmi elävänä, mutta heti kun ojensin käteni, niin
sinä katosit. Nyt et kuitenkaan enää karkaa minulta, sillä ei mitään
enään ole tielläni.

-- Ja jos tuleekin, niin ei ainakaan minun tahdostani!

-- Sanoppa minulle vielä kerran, että rakastat minua.

Helena painoi alas silmänsä, mutta sanoi sitte varmasti ja
päättäväisesti:

-- Enemmän kuin ketään maailmassa.

-- Jos minut verhottaisiin kultaan ja korkeihin arvoihin, niin
kalliimmat niitä olisivat minulle nuo sinun sanasi, sillä tunnen,
että puhut totta, vaikka en itse tiedä ansainneeni sinulta sellaista
lahjaa.

-- Sinähän säälit minua, suojelit ja puolustit minua ja puhuttelit
minua sanoilla, jollaisia en koskaan ollut kuullut.

Helena vaikeni liikutuksesta ja luutnantti alkoi taas uudestaan
suudella hänen käsiänsä.

-- Herrattarekseni sinä tulet etkä vaimokseni.

Ja hetkiseksi he vaikenivat, Skrzetuski vaan ei voinut kääntää
katsettaan tytöstä, pitihän hänen saada korvata pitkä ero. Tyttö
tuntui hänestä vieläkin kauniimmalta kuin ennen. Hämärässä huoneessa,
kun auringon säteet leikkien kimmeltelivät sateenkaaren väreissä
ikkunalasien kuperissa pinnoissa, hän jollakin lailla muistutti
noita pyhiä neitsytten kuvia, jotka katsovat meitä vastaan himmeästi
valaistuista kappeleista. Ja samalla hänestä säteili sellainen
lämpö ja elämä, ja naisellinen sulo ja viehätys kuvastui koko hänen
olennossaan, että pää saattoi mennä sekaisin, että oli tulla hulluksi
rakkaudesta. Ikuisesti täytyi häntä rakastaa.

-- Sinun kauneutesi tekee minut varmaan sokeaksi, sanoi luutnantti.

Nuoren ruhtinattaren valkeat hampaat välähtelivät iloisen hymyn alta.

-- Varmaan neiti Anna Borzobohata on minua sata kertaa kauniimpi.

-- Hän on sinuun verrattuna kuin lyijyvati verrattuna kuuhun.

-- Minulle on Rzendzian kertonut aivan toista.

-- Rzendzian tarvitsisi korvilleen. Mitä minä koko tytöstä. Ottakoot
muut mehiläiset hunajaa siitä kukasta, ja sellaisia onkin siellä
paljon.

Keskustelu katkesi, kun vanha Czechly astui huoneeseen. Hän tuli
toivottamaan luutnanttia tervetulleeksi. Katsoen tätä jo tulevaksi
herrakseen hän kumarsi hänelle kynnykseltä, lausuen tavanmukaisen
itämaalaisen tervehdyksen.

-- No, vanha Czechly, minä otan sinut neidin mukana. Palvele sinä
vaan häntä kuolemaasi asti.

-- Neidin ei tarvitse sitä kauvan odottaa; ja niin kauvan kun minä
olen elossa, olen hänen palveluksessaan. Jumala on yksi!

-- Parin kuukauden perästä, kun palaan Siczistä, lähdemme Lubnieen,
sanoi luutnantti, kääntyen Helenan puoleen, -- ja siellä meitä
odottaa kirkkoherra Muchowieckin siunaus.

Helena pelästyi.

-- Oletko sinä matkalla Sicziin?

-- Ruhtinas lähettää minut viemään sinne kirjettä. Mutta älä sinä
pelkää. Lähettilään persoonaa pidetään pakanoidenkin kesken pyhänä.
Toimittaisin sinut ja vanhan ruhtinattaren vaikkapa heti Lubnieen,
mutta tiet ovat nyt kauheassa tilassa! Näin sen itse -- eikä pääse
edes ratsastamallakaan.

-- Entä viivytkö kauvan Rozlogissa?

-- Jo tänä iltana lähden Czehryniä kohti. Mitä pikemmin täältä
lähden, sitä pikemmin tulen takaisin. Mutta muuten on ruhtinaan
palvelus sellaista, etteivät aika eikä tahto ole minun.

-- Pyydän vähän haukkaamaan, jos rakkaus ja kuhertelu sallivat, sanoi
vanha ruhtinatar, astuen huoneeseen. -- Hohoh! tytön posket ovat
punaiset, ette siis ole tuhlannut aikaanne turhaan, herra kavaljeeri!
Mutta enhän minä teitä ihmettele...

Sen sanottuaan taputti hän Helenaa ystävällisesti olkapäälle
ja kaikki kolme lähtivät päivälliselle. Vanha ruhtinatar oli
erinomaisella tuulella. Bohunia hän jo aikoja sitte oli lakannut
suremasta ja nyt oli kaikki sillä kannalla, että hän, luutnantin
jalomielisyyteen luottaen, saattoi katsoa Rozlogia "maineen,
metsineen, rajoineen ja rakennuksineen" itsensä ja poikiensa
eittämättömäksi omaisuudeksi.

Eikä se ollutkaan vähäinen omaisuus.

Luutnantti kysyi, joko nuoret ruhtinaat pian palaavat.

-- Odotan heitä minä hetkenä hyvänsä. Aluksi he olivat teille
suutuksissaan, mutta sitte kun oikein oivalsivat teidän menettelynne,
mieltyivät he teihin suuresti tulevana sukulaisena ja sanoivat, että
on vaikea meidän penseinä aikoinamme tavata niin rohkeamielistä
kavaljeeria kuin te.

Aterian jälkeen luutnantti ja Helena menivät kirsikkatarhaan, joka
ulottui vallihautaan asti asepihan takana. Puutarha oli kuin lumen
vallassa, varhaiset kukat peittivät kauttaaltaan puut ja puutarhan
takana taas häämöitti tumma tammimetsä, jossa kukkui käki.

-- Tämä on meille onnellinen enne, sanoi herra Skrzetuski, -- mutta
pitääpä kysyä.

Ja kääntyen tammistoon päin, hän kysyi:

-- Käki kulta, kauvanko saan elää yhtenä parina tämän neidon kanssa?

Käki rupesi kukkumaan ja kukkui kukkumistaan. He laskivat
viisikymmentä kertaa ja enemmänkin.

-- Suo niin, hyvä Jumala!

-- Käet puhuvat aina totta, huomautti Helena.

-- Jos niin on, niin kysyn vielä, sanoi luutnantti innostuneena.

Ja hän kysyi:

-- Käki kulta, paljonko minulla tulee olemaan poikia?

Käki alkoi heti kuin tilauksesta vastata ja kukkui tasan kaksitoista
kertaa.

Herra Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta.

-- Kas, minusta tulee starosta, niin totta kuin tässä sekon.
Kuulitko, armas neito, mitä käki sanoi?

-- En kuullut mitään, vastasi Helena punaisena kuin kirsikka, -- en
edes tiedä, mitä kysyit.

-- Kysynkö uudestaan?

-- Älä huoli!

Näitä puhuessa ja näin huvitellessa kului päivä kuin uni. Illalla
tuli hellän, pitkän hyvästijätön hetki ja luutnantti läksi liikkeelle
Czehryniä kohti.



KAHDEKSAS LUKU.


Czehrynissä tapasi herra Skrzetuski vanhan Zacwilichowskin
kiihtymyksen ja levottomuuden vallassa. Hän oli kärsimättömänä
odottanut ruhtinaan lähettiä, sillä Siczistä saapui yhä uhkaavampia
viestejä. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että Chmielnicki
valmisteli aseellista vastarintaa, kostaakseen ja saadakseen takaisin
entiset kasakkain etuoikeudet. Zacwilichowski oli saanut tiedon,
että Chmielnicki oli käynyt Krimissä khanin luona pyytämässä apua
tatareilta ja häntä odotettiin Sicziin joka päivä. Suistomaasta
päin valmisteltiin siis Puolan valtakuntaa vastaan yleistä
sotaretkeä ja tatarilaisten avulla uhkasi se tulla kerrassaan
tuhoatuottavaksi. Myrskypilvi läheni lähenemistään, se kävi yhä
selvemmäksi ja kauheammaksi. Nyt ei Ukrainassa enään risteillyt
hämäriä, epämääräisiä huhuja, vaan kaikki olivat varmat yleisestä
teurastuksesta ja sodasta. Suurhetmani, joka aluksi ei ollut
paljoakaan välittänyt koko asiasta, siirtyi joukkoineen Czerkasyyn.
Puolalaiset vartiojoukot tuotiin Czehryniin asti, etupäässä
pidättämään pakolaisia, sillä linnoituksissa olevat kasakat ja
irtolaisväki alkoi joukottain karata Sicziin. Aatelisto kokoontui
kaupunkeihin. Kerrottiin että kaikissa eteläisissä vojevodakunnissa
on julistettu sotaväen liikkeellepano. Toiset eivät odottaneet edes
liikkeellepanokäskyä, vaan lähettivät vaimonsa ja lapsensa linnojen
suojaan, itse marssiakseen Czerkasya kohden. Onneton Ukraina jakautui
kahtia: toinen puoli riensi Sicziin, toinen Puolan kruunun joukkojen
leiriin, toinen tahtoi säilyttää voimassaolevan asiainjärjestyksen,
toinen pyrki villiin vapauteen. Toinen halusi säilyttää vuosisataisen
työn hedelmät, toinen tahtoi hävittää saavutukset. Molemmat olivat
ennen pitkää tahraavat kätensä veljesveressä. Ennenkuin uskonnolliset
vastakohdat, jotka ainakin Suistomaassa olivat tuntemattomat,
tulivat taistelussa määrääviksi, puhkesi kauhea ristiriita
yhteiskunnalliseksi sodaksi.

Mutta vaikka mustia pilviä oli kokoontunut Ukrainan taivaan rannalle
ja vaikka niistä jo lankesi pahaaennustava varjo, vaikka niiden
sisässä kiehui ja humisi ja jyrinä kuului toiselta taivaan ääreltä
toiselle, niin eivät ihmiset sittenkään vielä olleet selvillä,
kuinka suuri myrskyn paine oli. Tuskinpa siitä oli selvillä itse
Chmielnickikään, joka juuri niihin aikoihin lähetteli kirjeitä herra
Krakowskille, kasakkakomisarjukselle ja Puolan kruunun ylimmälle
lipunkantajalle. Nämä kirjeet olivat näet valituksen ja vaikeroimisen
ohella täynnä uskollisuudenvakuutuksia Wladislaw IV:ttä ja Puolan
valtakuntaa kohtaan. Tahtoiko Chmielnicki voittaa aikaa vai arveliko
hän, että ristiriita vielä voisi päättyä sovintoon -- siitä oltiin
eri mieltä. Kaksi miestä ainakin oli, joita hän ei hetkeksikään
saanut petetyksi.

Nämä miehet olivat Zacwilichowski ja vanha Barabasz.

Vanha eversti oli juuri saanut kirjeen Chmielnickiltä. Kirje oli
täynnä ilkkua, uhkauksia ja solvauksia. "Pyydämme hartaasti ja
anomme yhdessä koko zaporogilaissotajoukon kanssa" -- näin kirjoitti
Chmielnicki -- "että pantaisiin täytäntöön ne eri oikeuksia koskevat
lupaukset, jotka teidän armonne on salaa pidättänyt luonansa. Mutta
koska olette omaksi eduksenne ja hyödyksenne ne pidättänyt, niin
näyttää siltä kuin everstintoimi zaporogilaisessa sotaväessä olisi
katsottu lampaiden ja sikojen paimentamiseksi, mutta ei ihmisten
johtamiseksi. Minä puolestani pyydän teidän armoltanne anteeksi,
jollen minä pyhän Nikolain juhlan aikana ole saapuvilla köyhässä
talossani Czehrynissä, vaan olen lähtenyt Dnieperin taakse antamatta
lähdöstäni tietoa ja saamatta teidän lupaanne".

-- Katsokaahan nyt, hyvät herrat, sanoi Barabasz Zacwilichowskille ja
Skrzetuskille, -- kuinka hän tekee minusta pilkkaa, vaikka minä olen
opettanut hänelle sotataidon ja ollut melkein kuin hänen isänsä!

-- Hän sanoo myöskin yhdessä koko zaporogilaisarmeijan kanssa
muistuttavansa luvatuista oikeuksista, sanoi Zacwilichowski. --
Tästähän tulee suorastaan sisällinen sota, kauhein kaikista.

Siihen sanoi Skrzetuski:

-- Näen, että minun pitää kiirehtiä. Antakaa minulle kirjeet niille
henkilöille, joiden kanssa minun täytyy joutua tekemisiin.

-- Onko teillä jo kirje leiriatamanille?

-- On itse ruhtinaalta.

-- Minä annan teille siis kirjeen eräälle kasakkaupseerille, ja
Barabaszilla on siellä niinikään Barabasz-niminen sukulainen; heiltä
saatte tietää kaikki. Kunhan ei vain olisi liian myöhäistä lähteä
tälle tiedustelumatkalle. Ruhtinas tahtoo tietää, mitä sinne nyt
todella kuuluu -- vastaus on lyhyt: pahaa kuuluu. Ja hän tahtoo
tietää, mihin toimiin on ryhdyttävä -- neuvo on lyhyt: koota niin
paljon sotaväkeä kuin mahdollista ja liittyä hetmaneihin.

-- Toimittakaa siis kiireen kautta ruhtinaalle lähetti viemään tätä
vastausta ja neuvoa, sanoi herra Skrzetuski. -- Minun täytyy jatkaa
matkaa, sillä olen lähetetty enkä voi muuttaa ruhtinaan päätöstä.

-- Mutta tiedättekö, että teillä on julman vaarallinen tehtävä? sanoi
Zacwilichowski. -- Kansa on täälläkin jo niin kiihdyksissään, että
edes tänne on vaikea jäädä. Jollei Puolan kruunun sotaväki olisi niin
lähellä, niin roskaväki hyökkäisi kimppuun. Mitä sitte siellä! Te
menette suoraan lohikäärmeen kitaan.

-- Hyvä herra! Joonas oli valaskalan vatsassa eikä vain kidassa, ja
ryömi sieltä Jumalan avulla terveenä ulos.

-- Lähtekää siis. Päättäväisyytenne ansaitsee kiitosta. Kudakiin
asti pääsette vaaratta, siellä saatte sitte nähdä, mitä on tehtävä.
Grodzicki on vanha sotilas, hän voi antaa teille parhaat ohjeet
ja minä lähden varmaan itse ruhtinaan luo. Jos minun vanhoilla
päivilläni vielä pitää tapella, niin teen sen mieluummin hänen
johdollaan kuin kenenkään muun. Ja nyt käsken toimittaa teille
proomuja ja kuljettajia, jotka vievät teidät Kudakiin asti.

Skrzetuski lähti ulos ja meni suoraan asuntoonsa torin varrella,
ruhtinaalle kuuluvaan taloon, tekemään viimeisiä valmistuksia.
Huolimatta matkan vaaroista, joista Zacwilichowski oli hänelle
puhunut, ajatteli luutnantti tuota matkaa melkein mielihyvällä. Hän
saisi nähdä Dnieperin miltei pitkin pituuttaan aina Suistomaahan
asti sekä kosket, ja tämä kaikki oli senaikaiselle sotilaalle kuin
mikäkin tenhottu, salaperäinen maa, joka veti puoleensa jokaista
seikkailuhaluista mieltä. Moni oli Ukrainassa viettänyt koko elämänsä
ajan, mutta harva saattoi kerskata nähneensä Siczin. Sitä varten piti
miltei kirjoittautua kasakka-veljeskunnan jäseneksi eikä aatelisten
joukossa siihen juuri tavattu halullisia. Samko Zborowskin ajat
olivat olleet ja menneet. Siczin ja Puolan kruunun välinen riita,
joka oli alkanut Nalewajkon ja Pawlukin aikoina, ei ollut suinkaan
loppunut, vaan kiihtymistään kiihtynyt, eikä niiden vähävenäläisten
aatelismiesten joukossa, jotka eivät kielensä ja uskonsa puolesta
eronneet suistomaalaisista, ollut enää sellaisia, jotka halusivat
asettua Sicziin. Joidenkin Bulyha Kurcewiczien esimerkkiä ei moni
noudattanut. Suistomaahan kasakkaveljeskunnan luo lähti yleensä enään
vain se aateli, jonka sinne ajoi kurjuus tai maastakarkoitus, sanalla
sanoen sellainen rikos, jota ei voinut rangaistuksella sovittaa.

Jokin salaperäisyys, läpitunkematon kuin Dnieperin sumut, ympäröi
Suistomaan ryöväritasavaltaa. Siitä kerrottiin ihmeitä ja herra
Skrzetuski oli utelias omin silmin näkemään sitä.

Hän toivoi kuitenkin pääsevänsä elävänä takaisin. Lähettiläs on aina
lähettiläs, varsinkin kun hän edustaa ruhtinas Jeremia.

Niin ajatellen katseli hän asuntonsa akkunasta torille. Tunti
toisensa perästä kului, yhtäkkiä oli hän näkevinään kahden tutun
miehen suuntaavan kulkuansa kadunkulmaa kohden, missä valakialaisen
Dopulan puoti oli.

Hän katseli miehiä tarkemmin: nehän olivat herra Zagloba ja Bohun.

He kulkivat käsikoukkua ja katosivat äkkiä sisään pimeästä ovesta,
jonka yläpuolella törrötti risukimppu merkitsemässä krouvia ja
viinikauppaa.

Luutnanttia ihmetytti, että Bohun oli Czehrynissä ja herra Zagloban
seurakumppanina ja ystävänä.

-- Rzendzian, oletko siellä? huusi hän. Poika ilmestyi viereisen
tuvan ovelle.

-- Kuulehan, Rzendzian, mene tuonne viinikauppaan, kas tuonne tuon
risukimpun alla. Siellä näet paksun aatelismiehen, jolla on läpi
otsassa, sano hänelle, että eräs, jolla on hänelle tärkeä asia,
tahtoo tavata häntä. Ja jos hän kysyy kuka, niin älä sano.

Rzendzian läksi laukkaamaan ja hetken perästä luutnantti näki hänen
palaavan herra Zagloban seurassa.

-- Terve miestä, sanoi herra Skrzetuski, kun aatelisherra näyttäytyi
ovella, -- muistattekos vielä minua?

-- Kuinka en muistaisi teitä? Sulattakoot tatarit minut taliksi
ja tehkööt minusta kynttilöitä moskeoihinsa, jos minä unohdan
teidät! Tehän muutama kuukausi sitte Dopulan luona avasitte oven
Czaplinskille, mikä minua erityisesti miellytti. Vapautinhan itseni
juuri samalla tavalla kerran vankeudesta Konstantinopolissa.
Entä miten jaksaa herra Täijalka-Housunhalkaisija ynnä hänen
viattomuutensa ja miekkansa? Istuutuvatko varpuset yhä hänen päänsä
päälle, luullen sitä kuivaneeksi puuksi?

-- Herra Podbipienta voi hyvin ja lähettää teille terveisiä.

-- Hän on aika rikas aatelisherra, mutta kauhean tyhmä. Jos hän
halkaisee kolme sellaista päätä kuin hänen omansa, niin se tekee
vasta puolitoista, sillä hän halkaisee silloin kolme puolipäätä.
Hyi, kuinka on kuuma, vaikka ollaan vasta maaliskuussa. Ihan kieli
kurkussa kuivaa.

-- Minulla on erinomaista vanhaa simaa, ettekö suvaitse pikarillista?

-- Hölmö kieltää, kun viisas tarjoaa. Lääkäri juuri on käskenyt
minua juomaan simaa, että se vetäisi alakuloisuuden päästäni.
Aatelille lähestyy raskaat ajat: _dies irae et calamitatis_, vihan ja
onnettomuuden päivät. Czaplinski on kuolemaisillaan kauhusta, hän ei
enään käy Dopulallakaan, sillä siellä juovat kasakkapäälliköt. Minä
yksin uhmaan vaaroja ja pidän seuraa noille herroille, vaikka mokomat
rykmentinpäälliköt haisevatkin saapastervalta. Hyvää simaa! Todella
aivan erinomaista. Mistäs tämä on?

-- Lubniesta. Onko täällä paljonkin kasakkapäällikköjä?

-- Ne ovat melkein kaikki täällä. Fedor Jakubowicz on, vanha Filon
Dziedziala on, Daniel Neczaj on, ja heidän mukanaan ja siimanaan
Bohun, joka on ollut ystäväni siitä asti, kun minä join hänet nurin
ja lupasin tehdä hänet ottopojakseni. Kaikki he nyt ovat Czehrynissä
haisemassa ja katselevat minne päin olisi paras kääntyä, sillä he
eivät vielä uskalla julkisesti tunnustaa Chmielnickin puoluetta. Ja
jolleivat he vastedeskään uskalla, niin se on minun ansioni.

-- Kuinka niin?

-- Sillä juodessani heidän kanssansa minä suostuttelen heitä Puolalle
ystävällisiksi ja kehoitan heitä uskollisuuteen. Ja jollei kuningas
siitä palkkioksi anna minulle starostan paikkaa, niin saatte uskoa,
ettei tässä valtakunnassa ole oikeutta eikä ansioita palkita, ja
parempi olisi ruveta haudottamaan kanoja kuin panna päänsä alttiiksi
_pro publico bono_, yhteisen hyvän takia.

-- Parempi olisi panna päänsä alttiiksi tappelussa heidän kanssaan,
sillä minusta tuntuu, että te turhaan viskaatte rahoja heitä
kestittääksenne. Ette te sillä lailla kuitenkaan saa heitä meidän
puolellemme.

-- Minäkö viskaan rahoja? Keneksi te minua luulette? Eikö sitä
ole siinäkin, että minä alennun seurustelemaan moukkien kanssa,
pitäisikö minun vielä maksaakin heidän puolestaan? Minä katson sitä
suosionosoitukseksi, että sallin heidän maksaa puolestani!

-- Entä mitä se Bohun täällä tekee?

-- Hänkö? Höristelee korviaan saadakseen kuulla jotakin Siczistä,
niinkuin muutkin. Hän on kaikkien kasakkojen lemmikki. He
mielistelevät häntä niinkuin apinat, sillä se on varma, että
Perejaslawin kasakkarykmentti on hänen eikä Lobodan puolella. Ja
kuka sitäkään tietää, kenen puolta Krzeczowskin vakinainen väki
pitää! Bohun on suistolaisten kanssa hyvää pataa, silloin kun on
kysymyksessä sota turkkilaisia tai tatareja vastaan, mutta nyt hän on
kahden vaiheella. Juovuspäissään hän nimittäin tunnusti minulle, että
hän on rakastunut erääseen aatelisneitoon ja tahtoo naida hänet, ja
siksi hänen ei sovi häitten edellä veljestellä talonpoikien kanssa.
Sitävarten hän myöskin tahtoo, että minä tekisin hänestä ottopojan
ja antaisin hänelle aateliskilpeni... Mutta tämäpä on aivan mainiota
tämä teidän simanne!

-- Juokaa vaan lisää.

-- Juon, juon. Ei tuolla risukimppujen alla saadakaan sellaista simaa.

-- Ette tullut kysyneeksi sen aatelisneidon nimeä, jonka Bohun tahtoo
naida?

-- Hyvä herra, mitä minä hänen nimestänsä. Tiedän vaan, että kun me
sitte rouvan kanssa yhdessä petkutamme Bohunin ja hän saa pitkät
sarvet, niin tämän aatelisnaisen nimeksi tulee rouva Peura.

Luutnantti tunsi äkkiä suurta halua antaa herra Zaglobaa korville,
mutta tämä ei huomannut mitään, puhui vain yhä:

-- Nuorena minä olin korea poika. Jos minä olisinkin kertonut teille,
minkä voitonpalmun sain Galatassa! Näettekö tuota läpeä otsassani?
Sanon vain, että sen löivät eunukit sikäläisen pashan seraissa.

-- Mutta tehän sanoitte, että siihen sattui ryövärin kuula.

-- Sanoinko niin? Silloin sanoin aivan oikein, sillä jokainen
turkkilainen on ryöväri, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

Zacwilichowski tuli sisään ja keskustelu katkesi.

-- No, herra luutnantti, sanoi hän, -- proomut ovat valmiina ja
kuljettajat luotettavia miehiä, lähtekää Jumalan nimeen vaikka heti
paikalla. Tässä kirjeet.

-- Käsken siis miesten heti ratsastaa rantaan.

-- Minne te sitte lähdette? kysyi herra Zagloba.

-- Kudakiin.

-- Siellä teidän tulee kuuma.

Mutta luutnantti ei kuullut enempää, hän oli jo lähtenyt tuvasta
pihalle, missä hänen vartiomiehensä seisoivat ratsujen vieressä,
valmiina lähtöön.

-- Hevosen selkään ja rannalle! komensi Skrzetuski.

-- Viekää hevoset lautoille ja odottakaa minua! Nyt virkkoi vanha
Zacwilichowski Zagloballe:

-- Olen kuullut, että tekin seurustelette ja juotte
kasakkapäällikköjen kanssa.

-- _Pro publico bono_, isänmaan tähden, armollinen herra.

-- Te olette sukkela mies ja sukkeluutenne tuntuu olevan suurempi
kuin häveliäisyytenne. Tahdotte nähtävästi nyt ryyppäämällä voittaa
kasakat puolellenne, jotta he olisivat ystäviänne, jos he voittavat
meidät.

-- Eihän olisi niin kumma, jollen minä, oltuani turkkilaisten
kidutettavana, enään tahtoisi joutua kasakkain rääkättäväksi. Sillä
kaksi sientä voi turmella parhaimmankin punajuuriliemen. Mitä taas
tulee häveliäisyyteen, niin en pyydä ketään juomaan sitä kanssani --
itse minä sen juon, ja suokoon Jumala, ettei se maistuisi suussani
huonommalta kuin tämä sima. Ansion tulee niinkuin öljyn itsestään
kohota pinnalle.

Samassa palasi Skrzetuski.

-- Miehet lähtevät jo liikkeelle, sanoi hän. Zacwilichowski täytti
pikarin.

-- Onnellista matkaa!

-- Ja onnellista paluuta! lisäsi herra Zagloba.

-- Teidän on nyt hyvä kulkea, sillä vesi on korkealla.

-- Istukaa, hyvät herrat, minä juon pois loput. Sitä onkin näin pieni
lekkerillinen.

He istuutuivat juomaan.

-- Saatte nähdä omituisia seutuja, sanoi Zacwilichowski. -- Terveisiä
herra Grodzickille Kudakiin! Se se on sotilas! Siellä hän on maailman
äärissä, kaukana kaikkien hetmanien silmistä ja järjestyksen
hän pitää niin hyvän että suokoon Jumala sellaisen koko Puolan
valtakuntaan. Tunnen hyvin Kudakin ja kosket. Ennen vanhaan siellä
kuljettiin usein ja oikein surulliseksi käy mieli, kun muistelee,
että tuo kaikki on ollutta ja mennyttä. Nyt...

Siinä Zacwilichowski painoi maidonvalkean päänsä käsien varaan ja
vaipui syviin ajatuksiin. Tuli hetken hiljaisuus. Saattoi ainoastaan
kuulla hevosten jalkain töminän portilla, viimeiset herra Skrzetuskin
miehistä kun ajoivat rantaan.

-- Hyvä Jumala, sanoi Zacwilichowski herättyään mietteistään, --
oli sentään ennen, melskeistäkin huolimatta, paremmat ajat. Muistan
vielä Hotinin tappelun kaksikymmentä seitsemän vuotta sitte ikäänkuin
se olisi ollut tänä päivänä! Kun husaarit Lubomirskin johdolla
ryntäsivät janitsharien kimppuun, niin kasakat juoksuhaudastaan
heiluttivat lakkiaan ilmassa ja huusivat, että maa tärisi,
Sahajdacznylle: "päästä, isä kulta, meitä kuolemaan puolalaisten
kanssa!" Ja nyt? Tänään Suistomaa, jonka tulisi olla kristikunnan
esimuurina, päästää tatarit valtakunnan rajojen sisäpuolelle,
hyökätäkseen näiden kimppuun vasta sitte, kun he palaavat
ryöstösaaliineen. Lisäksi Chmielnicki suorastaan liittyy tatareihin
ja tulee yhdessä heidän kanssansa murhaamaan kristittyjä...

-- Juokaamme tähän suruumme! keskeytti Zagloba. -- Kylläpä se on
simaa!

-- Päästä, Jumala, minut pian hautaan, ettei minun tarvitsisi
nähdä sisällistä sotaa, jatkoi vanha Zacwilichowski. -- Yhteiset
rikokset ovat pestävät puhtaiksi veressä, mutta ei siitä tule
sovituksen verta, kun veli surmaa veljen. Keitä asuu Suistomaassa?
Vähävenäläisiä. Ja keitä palvelee ruhtinas Jeremin sotajoukossa?
keitä ylimysten vartiojoukoissa? Vähävenäläisiä. Ja vähänkös heitä
on Puolan kruunun joukoissa? Entä kuka olen minä itse? Oi, onneton
Ukraina! Krimin pakanat panevat kahleet kaulaasi ja sinä tulet
soutamaan turkkilaisia kaleereja!

-- Älkää noin valittako, armollinen herra! sanoi herra Skrzetuski, --
olemme jo muutenkin melkein itkemäisillämme. Ehkä meillekin sentään
vielä paistaa leppeä aurinko.

Mutta aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet
lankesivat punaisena hohteena Zacwilichowskin valkoisille hapsille.

Kaupungin kirkonkellot soittivat "angelusta" ja "kiitosta".

He läksivät huoneesta. Herra Skrzetuski meni katoliseen kirkkoon,
herra Zacwilichowski kreikkalaiseen kirkkoon ja herra Zagloba Dopulan
viinipuotiin Dzwonieckin kulmassa.

Oli jo pimeä, kun he uudestaan tapasivat toisensa rannalla satamassa.
Herra Skrzetuskin miehet istuivat jo proomuissa. Laivamiehet
kantoivat vielä lastia. Kylmä tuuli puhalteli Dnieperiltä, näytti
tulevan kolkko yö. Rannalla palavan tulen valossa läiskyi joen vesi
veren karvaisena ja näytti suurella kiireellä pakenevan jonnekin
tuntemattomaan pimeyteen.

-- No, onnellista matkaa, sanoi Zacwilichowski, painaen
sydämellisesti nuorukaisen kättä. -- Pitäkää nyt varanne!

-- En tule laiminlyömään mitään. Jumala suokoon, että pian taas
näemme toisemme.

-- Joko Lubniessa tai ruhtinaan leirissä.

-- Te tietysti lähdette ruhtinaan luo? Zacwilichowski kohotti
olkapäitään.

-- Mitäs minusta. Kun on sota niin on sota!

-- Jääkää terveeksi, armollinen herra.

-- Jumala teitä varjelkoon!

-- _Vive valeque!_ huusi herra Zagloba. -- Ja jos virta vie teidät
aina Stambuliin asti, niin sanokaa terveisiä sulttanille, tai
myöskin: vieköön hänet piru! Kylläpä se oli mainiota simaa. Rrrr!
Kuinka täällä on kylmä!

-- Hyvästi!

-- Näkemiin asti!

Airot loiskahtivat veteen, proomut lähtivät liikkeelle. Rannalla
palava tuli jäi yhä loitommalle. Hyvän aikaa näki Skrzetuski vielä
Zacwilichowskin harmaan pään nuotiotulen valaisemana. Omituinen
surumielisyys valtasi äkkiä hänen sydämensä. Virta kuljettaa
häntä, kuljettaa, vie yhä kauvemmaksi ystävällisistä ihmisistä ja
rakastetusta, pois tutuilta seuduilta; vie hänet maille, jotka ovat
leppymättömät kuin kohtalo, villeille seuduille, pimeyteen.

He tulivat Tasminin suulta Dnieperille.

Tuuli vinkui, airot loiskivat yksitoikkoisesti ja surullisesti,
soutajat alkoivat laulaa:

    Sumut vaan ei nouse ei,
    hei, hei tuulantei!

Skrzetuski kääriytyi viittaansa ja paneutui vuoteelle, jonka
sotamiehet laudoista olivat hänelle tehneet. Hän rupesi ajattelemaan
Helenaa: Helena ei vielä ollut Lubniessa -- Bohun oli jäänyt tänne
ja hän lähtee pois. Pelko paha aavistus ja levottomuus ahdistivat
häntä niinkuin korpit. Hän rupesi taistelemaan niiden kanssa, kunnes
väsyi ja ajatukset kävivät sameiksi ja ikäänkuin sekaantuivat tuulen
vihellykseen, airojen loiskeeseen, kalastajien lauluihin -- ja hän
nukkui.



YHDEKSÄS LUKU.


Aamulla heräsi hän reippaana, terveenä ja iloisempana kuin eilen.
Ilma oli ihana. Laajalti tulvivat vedet vetäytyivät pieniin ryppyihin
tuulenhengen niitä kevyesti ja lämpimästi kosketellessa.

Rannat olivat sumun vallassa ja sulautuivat vedenpinnan kanssa yhteen
äärettömäksi tasangoksi. Rzendziankin heräsi, hieroi silmiään ja oli
aivan pelästyksissään. Hän katseli hämmästynein silmin ympärilleen,
kun ei missään eroittanut rantaa, ja sanoi:

-- Herra Jumala, emmehän me vaan jo ole merellä.

-- Ei tämä merta ole, joki on vaan nyt niin mahtava, vastasi
Skrzetuski, -- ja rannat tulevat näkyviin heti kun sumu laskee.

-- Ei taida meillä enään olla pitkältä Turkin maallekaan?

-- Lähdemme vaikka sinnekin, jos käsketään; näethän, ettemme täällä
ole yksin.

Samassa silmänräpäyksessä saattoi nähdä toistakymmentä erilaista
lotjaa, bajdakkeja ja tumbasseja, kasakkain kapeita, mustia,
kaislalla sidottuja veneitä eli niinsanottuja tshajkoja. Toiset
näistä aluksista kulkivat nopeasti virran mukana jokea alaspäin,
toiset ponnistelivat vaivaloisesti airojen ja purjeiden avulla
virran suuntaa vastaan. Niissä kuljetettiin kaloja, vahaa, suolaa ja
kuivattuja luumuja joen rannalla oleviin kaupunkeihin. Toiset taas
palasivat vanhoilta asutusseuduilta, kuljettaen ruokavaroja Kudakiin
ja kaikkinaista muuta tavaraa, joka hyvin teki kauppansa Siczin
torilla. Dnieperin rannat olivat jo Psjolan suusta alkaen täydellistä
aavikkoa, vain siellä täällä häämöitti kasakkain talvimajoja. Joki
muodosti Siczin ja muun maailman välille yhdistävän tien ja liike
siinä oli melkoinen, varsinkin silloin, kun vesi oli korkealla
ja saattoi laivoilla kulkea koskistakin, Nenasytetsia kuitenkin
lukuunottamatta, alas jokea.

Luutnantti katseli uteliaana tätä jokielämää ja hänen lotjansa
etenivät sillaikaa nopeasti Kudakia kohti. Sumu laski ja rantojen
ääriviivat kävivät selviksi. Matkustajien päiden päällä lenteli
miljoonia vesilintuja, pelikaaneja, villihanhia, kurkia, sorsia,
lokkeja ja kalakotkia; kaislikoissa rannoilla vallitsi sellainen
melu, sellainen veden loiskina ja siipien humu, että olisi tehnyt
mieli sanoa lintujen siellä pitävän valtiopäiviään tai käyvän sotaa.

Krementshugista alaspäin kävivät rannat matalammiksi ja
avonaisemmiksi.

-- Katsokaappas, armollinen herra, huudahti yhtäkkiä Rzendzian, --
vaikka aurinko paistaa, niin on kuin olisi lunta tuolla kentillä.

Skrzetuski katsahti sinne: todella välkkyi silmänkantamiin asti
jotakin valkeaa auringossa joen molemmilla rannoilla.

-- Hei, luotsi, mikä tuolla kiiltää noin valkeana? kysyi hän
luotsilta.

-- Kirsikkapuut, hyvä herra! vastasi luotsi.

Siellä oli todellakin kirsikkametsiä. Kääpiöpuina levisivät ne
laajalti molemmilla rannoilla eteläpuolella Psjolan suuta. Niiden
makea ja suurenkokoinen hedelmä tuli syksyllä hyvään tarpeeseen
lintujen, eläinten ja aroilla harhailevien ihmisten ravintona ja
samalla sitä myöskin kauppatavarana proomuissa vietiin Kiovaan asti
ja kauvemmaksikin. Nyt olivat metsät kukkien peitossa. Kun päästiin
likemmä rantaa, jotta soutajat saisivat levätä, astuivat luutnantti
ja Rzendzian maihin, likempää tarkastaakseen noita lehtoja. Niistä
levisi niin juovuttava lemu, että he tuskin saattoivat hengittää.
Joukko lintuja oli maassa, paikoittain muodostivat pensaantapaiset
puut läpipääsemättömän tiheikön, kirsikkapuiden välillä kasvoi
runsaasti myöskin villiä kääpiömanteleja. Ne olivat kokonaan
ruusunvärisessä kukassa ja niistä levisi vieläkin voimakkaampi
tuoksu. Miljoonat kimalaiset, mehiläiset ja moniväriset perhoset
liitelivät yläpuolella kirjavaa kukkamerta, jonka äärtä ei näkynyt
missään.

-- Tämä on ihmemaa, sanoi Rzendzian. -- Ja miksei täällä asu ihmisiä?
Eläimiä täällä on runsaasti.

Samassa alkoi kirsikkapensaista pujahdella esiin harmaita jäniksiä ja
lukemattomia määriä suuria sinijalkaisia peltopyitä; Rzendzian ampui
niitä muutamia, mutta sai sitte suureksi ihmeekseen kuulla luotsilta,
että näiden liha on myrkkyä.

Pehmeässä maassa näkyi peurojen ja antilopinsukuisten suhakkien
jälkiä ja kaukaa kuului villisikojen röhkivä ääni.

Katseltuaan seutua ja levähdettyään jatkoivat matkamiehet kulkuaan.
Rannat milloin kohosivat, milloin tulivat tasaisiksi ja kulkijan
silmän eteen avautui silloin ihania tammilehtoja, metsiä, kumpuja
ja aavaa aroa. Seutu oli niin upeaa ja rikasta, että Skrzetuski
ehdottomasti tuli toistaneeksi Rzendzianin kysymyksen: miksi
täällä ei asu ihmisiä? Mutta tarvittiin toinen Jeremi Wisniowiecki
ottamaan haltuunsa nämä asumattomat maat, panemaan siellä toimeen
järjestyksen ja suojelemaan niitä tatarilaisten ja suistolaisten
hyökkäyksiltä. Paikoittain muodosti joki lahdelmia ja mutkia, täytti
vedellä syvänteet, löi vaahtoisina aaltoina rantakallioita vastaan
ja ajoi vettä pimeihin kallioluoliin. Juuri tällaisissa luolissa
ja joenmutkissa olivat kasakkojen kätkö- ja piilopaikat. Kaislan
ja ruokojen peittämät sivujokien suut olivat mustinaan lintuja,
sanalla sanoen: maailma, joka avartui matkustajiemme silmien eteen,
oli villi, rehevä, milloin jyrkkärantainen, milloin lakea, mutta
koskematon ja salaperäinen.

Venematka muuttui vähitellen epämiellyttäväksi, sillä päivän
paahtaessa ilmaantui parvittain pistäviä sääskiä ja kaikenlaisia
kuivalla arolla tuntemattomia hyönteisiä. Muutamat niistä olivat
sormen paksuisia ja kun ne pääsivät puremaan, tuli verta vuotamalla.

Illalla tultiin Romanowkan saarelle, jonka tulet olivat näkyneet
jo kauvas, ja pysähdyttiin sinne yöksi. Kalastajat, jotka tulivat
katsomaan luutnantin saattojoukkoa, olivat voidelleet paitansa,
kasvonsa ja kätensä tökötillä, suojellakseen itseään sääskien
puremalta. He olivat tavoiltaan raakaa ja villiä väkeä, keväisin he
joukolla läksivät metsästämään ja kalastamaan, sitte kuljettaakseen
saaliinsa Czehryniin, Czerkasyyn, Perejaslawiin ja Kiovaan. Heidän
ammattinsa oli raskasta, mutta tuottavaa, sillä kaloja oli niin
runsaasti, että niistä kesällä tuli suorastaan vastus paikkakunnalle.
Veden puutteessa kuoli niitä näet joukoittain lätäkköihin ja
niinsanottuihin "hiljaisiin vedenkulmiin" ja siellä ne mätänivät ja
myrkyttivät ilman.

Kalastajilta sai luutnantti tietää, että kaikki suistolaiset, jotka
juuri täällä olivat harjoittaneet metsästystä ja kalastusta, olivat
muutama päivä sitte jättäneet saaren ja lähteneet Suistomaahan
leiriatamanin käskystä. Joka yö näkyi saarella tulia, joita Sicziin
pyrkivät pakolaiset olivat sytyttäneet arolle. Kalastajat tiesivät,
että parhaillaan valmistellaan sotaretkeä ljaheja vastaan eivätkä
ensinkään salanneet sitä luutnantilta. Silloin huomasi Skrzetuski,
että hänen retkensä on ehkä todella liian myöhäinen ja ehkä jo
ennenkuin hän saapuu Sicziin, kasakkajoukot lähtevät liikkeelle
pohjoista kohden. Mutta hänen oli käsketty mennä ja todellisena
sotilaana hän ei epäröinyt, vaan päätti tunkea eteenpäin, vaikkapa
keskelle zaporogilaisleiriä.

Varhain seuraavana aamuna lähdettiin taasen eteenpäin. Kuljettiin
kauniin Tarenski Rogin, Sucha Goran ja Konski Ostrogin ohi;
viimemainittu oli kuuluisa soistaan ja käärmeistään, jotka tekivät
sen mahdottomaksi ihmisten asua. Kaikki täällä, seudun jylhyys ja
virran vuolaus ilmaisivat jo koskien lähestyvän. Vihdoin piirtyi
Kudakin torni taivaanrannalle -- matkan ensi osa oli suoritettu.

Luutnantti ei kuitenkaan sinä iltana lähtenyt linnaan, sillä herra
Grodzicki oli pannut toimeen sellaisen järjestyksen, että kun ennen
auringon laskua vartiostolle oli jaettu tunnussana, ei ketään
päästetty ulos linnasta eikä liioin sisään. Ja vaikkapa itse kuningas
olisi saapunut, niin hänen olisi täytynyt jäädä yöksi linnoituksen
vallien juurelle sijaitsevaan kauppalaan.

Niin teki luutnanttikin. Yösija ei ollut mikään erinomainen, sillä
kauppalan savimökit, joita oli noin kuusikymmentä, olivat niin
pienet, että muutamiin piti mennä ryömimällä. Parempia ei kannattanut
rakentaa, sillä linnoitus muutti ne jokaisen tatarilaishyökkäyksen
aikana tuhkaläjäksi, jotta ne eivät soisi hyökkääjille suojaa ja
turvallista pääsyä valleille. Tässä kauppalassa asui väliaikaista
väkeä, nimittäin maankulkijoita Puolasta, Vähävenäjältä, Krimistä
ja Valakiasta. Täällä oli melkein jokainen eri uskoa, mutta
sitä ei kukaan kysynyt. Maata ei viljelty, tatarilaishorda kun
teki olot turvattomiksi. Ihmiset elivät kaloilla ja Ukrainasta
tuodulla viljalla, joivat hirssiviinaa ja harjoittivat kaikenlaisia
käsityöläisammatteja, jonkatähden heitä linnassa pidettiin arvossa.

Luutnantti saattoi tuskin ummistaa silmiään, hänen yömajassaan
oli nimittäin niin sietämätön haju, siellä kun säilytettiin
hevosennahkoja, joista kauppalassa tehtiin hihnoja. Aamulla auringon
koittaessa, heti kun kelloilla ja torvilla oli annettu heräämisen
merkki, hän lähetti linnaan sanan, että ruhtinaan lähettiläs
oli saapunut ja pyysi päästä päällikön puheille. Grodzicki,
jolla ruhtinaan käynti oli tuoreessa muistissa, lähti itse häntä
vastaan. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, yksisilmäinen kuin
kyklopi ja synkän näköinen. Oleskellessaan erämaassa kaukana
maailmasta ja näkemättä ihmisiä, oli hän nimittäin villiytynyt, ja
tottuneena rajattomaan itsevaltiuteen hän oli käynyt käskeväksi ja
karkeaksi. Hänen kasvojansa rumensivat sitäpaitsi rokonarvet, mutta
kaunistuksiksi saattoi sensijaan lukea sapelinlyöntien ja tatarien
nuolten jättämiä jälkiä, jotka valkoisina täplinä erottautuivat
tummasta ihosta. Hän oli rehellinen sotilas ja herkkä kuin kurki
ja hänen silmänsä tuijottivat alituisesti siihen suuntaan, mistä
tatarit ja kasakat saattoivat tulla. Hän ei juonut muuta kuin vettä
eikä nukkunut muuta kuin seitsemän tuntia vuorokaudessa, nousi usein
yöllä katsomaan, ovatko vartiat valleilla valppaina ja rankaisi
kuolemalla sotamiehiänsä vähimmästäkin huolimattomuudesta. Kohdellen
kasakoita ymmärtäväisesti, vaikka ankarastikin, olihan saavuttanut
heidän suosionsa. Kun talvella oli nälänhätä Siczissä, auttoi hän
heitä viljalla. Hän oli vähävenäläinen, samaa maata kuin ne, jotka
aikoinaan yhdessä Przeclaw Lanckoronskin ja Samko Zborowskin kanssa
olivat siirtyneet aroille.

-- Lähdette siis Sicziin? kysyi hän Skrzetuskilta, saatettuaan hänet
linnaan ja otettuaan hänet vieraanvaraisesta vastaan.

-- Sicziin. Minkälaisia uutisia sieltä kuuluu, herra komendantti?

-- Nyt on sota! Leiriatamani kokoaa kasakoita kaikilta niityiltä,
jokivarsilta ja saarilta. Ukrainasta tulee karkulaisia ja minä koetan
heitä ehkäistä minkä voin. Siellä on sotaväkeä jo noin kolmekymmentä
tuhatta, ehkä enemmänkin. Kun he marssivat Ukrainaan ja linnakasakat
ja irtolaiset liittyvät heihin, niin tulee heitä yhteensä satatuhatta.

-- Entä Chmielnicki?

Häntä odotetaan joka päivä Krimistä tatarien kanssa. Ehkä hän jo on
tullutkin. Totta puhuen teidän on aivan tarpeetonta lähteä Sicziin,
sillä pian he jo ovat täällä ja varma on myöskin, että he eivät
mene Kudakin ohi eivätkä jätä sitä ottamatta. Ettekö te voi pitää
puolianne?

Grodzicki katsoi synkästi luutnanttiin ja vastasi aivan tyynellä
äänellä:

-- Minä en voi pitää puoliani.

-- Kuinka niin?

-- Sillä minulla ei ole ruutia. Lähetin likemmä kaksikymmentä venettä
sitä hakemaan, jotta minulle lähetettäisiin edes vähän -- mutta ei
lähetetty. En varmaan tiedä, olisivatko lähetit matkalla vangitut
vai eikö ole ruutia saatavissa -- tiedän vain, että tähän asti ei
ole lähetetty. Minulla on ampumavaroja kahdeksi viikoksi, mutta ei
enemmäksi aikaa. Jos minulla olisi niitä tarpeeksi, niin ennen minä
räjähyttäisin Kudakin ja itseni ilmaan kuin kasakan jalka astuisi
tänne. Minun on käsketty jäädä tänne ja jään siis, on käsketty
vartioida ja minä vartioitsen, on käsketty näyttää hampaita ja minä
näytän: ja kun täytyy kuolla ja kun kerran äiti on minut synnyttänyt,
niin osaan kuollakin.

-- Eikö teidän armonne itse voi valmistaa ruutia?

-- Kahteen kuukauteen eivät zaporogilaiset ole päästäneet tänne
salpietaria, jota täytyy tuoda Mustaltamereltä -- ykskaikki, täytyy
kuolla.

-- Meilläpä on opittavaa teiltä vanhoilta sotilailta! Mutta entä jos
itse lähtisitte noutamaan salpietaria?

-- Minä en jätä Kudakia enkä voi jättää, hyvä herra. Täällä minä
olen elänyt ja täällä tulkoon kuolemakin. Älkää luulko, että teitä
täällä odottavat juhlalliset ja komeat vastaanotot, jommoisia muualla
valmistetaan lähettiläiden kunniaksi, ei teitä matkallanne myöskään
suojele lähettilään arvo. Nehän murhaavat omia atamanejansakin,
siitä asti kun olen ollut täällä, en muista että kukaan heistä olisi
kuollut luonnollisen kuoleman. Ja sama kohtalo odottaa teitäkin.

Skrzetuski vaikeni.

-- Näen että rohkeutenne lannistuu. Parempi on, ettette lähde.

-- Herra komendantti, vastasi luutnantti suuttuneena, -- keksikää
jotakin parempaa minua peloittaaksenne, sillä sen mitä minulle nyt
sanotte, olen kuullut jo kymmenen kertaa ja kun neuvotte minua
keskeyttämään matkani, niin näen, ettette itsekään minun sijassani
lähtisi -- miettikää siis, eikö teiltä puutu paitsi ruutia myöskin
rohkeutta Kudakin puolustukseen!

Grodzicki ei suuttunut, vaan katsoi tyynesti luutnanttiin.

-- Terävähampainen hauki, mutisi hän vahävenäjän kielellä. -- Suokaa
minulle anteeksi. Vastauksestanne näen, että osaatte puolustaa
ruhtinaan ja aatelissäädyn arvoa. Annan teille pari tshaikaa, sillä
proomuillanne ette pääse alas koskista.

-- Juuri sitä tulinkin pyytämään teidän armoltanne.

-- Nienasytetsissa tulee teidän käskeä vetämään ne maata myöten,
sillä vaikka siellä onkin paljon vettä, ei sieltä voi kukaan kulkea.
Ehkä mahdollisesti joku pieni vene pääsee siitä. Ja kun olette
päässyt alavesille, niin pitäkää varanne, ettei teitä hyppäytetä pois
veneestä ja muistakaa, että rauta ja lyijy ovat kaunopuheisemmat
kuin sanat. Siellä annetaan arvoa vain rohkeille miehille. Tshaikat
ovat huomisaamuna valmiit, käsken panna niihin vain toisen peräsimen
lisää, sillä yksi ei riitä koskissa.

Sen sanottuaan läksi Grodzicki tuvasta näyttämään luutnantille linnaa
ja sen laitoksia. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys
ja kuri. Vartiat kävelivät valppaina valleilla yöt ja päivät ja
tatarilaisten vankien täytyi lakkaamatta vahvistaa ja korjata niitä.

-- Minä annan luoda vallin joka vuosi aina kyynärää korkeammaksi,
sanoi herra Grodzicki, -- se onkin jo niin korkea, että jos minulla
olisi ruutia tarpeeksi, niin ei satatuhattakaan miestä mahtaisi
minulle mitään. Mutta ilman ampumavaroja en voi pitää puoliani, jos
tulee ylivoimainen vihollinen.

Linnoitus oli todellakin vaikea valloittaa, sillä paitsi tykkejä
suojelivat sitä Dnieperin äkkijyrkät rannat, ja luoksepääsemättömät
kalliot nousivat vedestä kuin seinä. Ei tarvittu edes lukuisaa
linnaväkeä. Eikä linnassa ollutkaan enempää kuin kuusisataa miestä,
mutta nämä olivat sensijaan valituinta väkeä, aseinaan musketit
ja piipyssyt. Dnieper juoksi tällä kohdalla ahtaassa uomassa ja
oli niin kapea, että valleilta ammuttu nuoli lensi kauvas toiselle
rannalle. Linnan tykit hallitsivat molempia rantoja ja koko seutua.
Sitäpaitsi oli puolen penikulman päässä linnasta korkea torni, josta
näki yltympäri kahdeksan Puolan penikulman päähän ja siinä sata
sotamiestä, joita herra Grodzicki joka päivä kävi tarkastamassa. Kun
nämä havaitsivat jossakin ihmisjoukon, antoivat he merkin linnaan ja
silloin soitettiin siellä heti kelloja ja koko linnaväki oli aseissa.

-- Tuskin kuluu viikkoakaan, sanoi herra Grodzicki, -- ilman
hälyytystä, sillä tatarit kulkevat täällä kuin susilaumat ja välistä
heitä on tuhansia ja heitä me tykeillämme lakaisemme maahan minkä
jaksamme, mutta usein tapahtuu, että vartiat luulevat villejä
hevoslaumoja tatareiksi.

-- Eikö olo tällaisessa yksinäisyydessä käy teille ikäväksi? kysyi
herra Skrzetuski.

-- Vaikka minulle annettaisiin paikka kuninkaallisissa huoneissa,
niin olisin mieluummin täällä. Enemmän minä täältä näen maailmaa kuin
kuningas akkunastaan Varsovassa.

Ja valleilta näkyikin todella arojen ääretön avaruus, joka tähän
aikaan vuotta oli kuin ainoa vihreä meri; pohjoisessa oli Samarajoen
suu ja etelässä näkyi koko Dnieperin juoksu, kalliot, jyrkänteet,
metsät aina toisen Dnieperin putouksen, Surskin kuohuihin asti.

Illansuussa he vielä kävivät katsomassa tornia, koska Skrzetuski,
joka ensi kerran näki tämän kaukaisilla aroilla sijaitsevan linnan,
oli huvitettu kaikesta. Sillaikaa laitettiin kauppalassa häntä
varten kuntoon tshaikoja. Kun molempiin päihin oli pantu ruori,
tulivat ne helpommiksi ohjata. Aamulla varhain piti hänen lähteä
liikkeelle. Mutta yöllä hän ei juuri ensinkään nukkunut, hän vain
ajatteli, mitä hänen tuli tehdä, nyt kun välttämätön perikato uhkasi
häntä hänen lähettiläsretkellään kauheaan Sicziin. Elämä hänelle
hymyili, sillä hän oli nuori ja rakasti ja hänellä oli toivoa saada
elää rakastettunsa rinnalla. Mutta enemmän kuin elämää rakasti hän
kuitenkin kunniaa ja mainetta. Hänen mieleensä johtui, että sota on
tulossa ja että Helena, odottaessaan häntä Rozlogissa, voi joutua
kauhean tulipalon uhriksi, hän voi jäädä ei ainoastaan Bohunin, mutta
myöskin villin ja hillittömän roskaväen käsiin. Skrzetuskin sydäntä
kalvoi tuska ja levottomuus. Arot ovat jo varmaan kuivat ja nyt voisi
Rozlogista ajaa Lubnieen, ja hän oli kuitenkin käskenyt Helenaa ja
vanhaa ruhtinatarta odottamaan hänen paluutaan, sillä hän ei voinut
otaksua, että myrsky puhkeaisi niin nopeasti. Hän ei tietänyt, mikä
häntä saattoi olla uhkaamassa matkalla Sicziin. Siksi käveli hän
nyt nopein askelin linnatuvassa, tarttui tuontuostakin leukaansa
ja väänteli käsiään. Mitä hänen oli tehtävä? Miten meneteltävä?
Ajatuksissaan hän jo näki Rozlogin tulessa ja ympärillä ulvovan
väkijoukon, joka enemmän muistutti pahoja henkiä kuin ihmisiä. Hänen
omat askeleensa herättivät synkän kaiun linnan holveissa ja hänestä
tuntui, että pahat vallat jo vaanivat Helenaa. Valleilta soitettiin
merkki, että valot ovat sammutettavat. Se vaikutti häneen ikäänkuin
se olisi ollut Bohunin torventoitotus. Hän kiristeli hampaitansa ja
piti kiinni sapelin kahvasta. Oi, miksi hän olikin väkisin pyrkinyt
tälle retkelle ja vapauttanut Bychowiecin!

Rzendzian joka nukkui kynnyksellä, oli huomannut herransa kiihtyneen
mielentilan. Hän nousi, hieroi silmiään, pani soihdut, jotka paloivat
rautaisissa vanteissa, loimuamaan ja alkoi kierrellä pitkin huonetta,
herättääkseen herransa huomion.

Mutta luutnantti oli kokonaan vaipunut tuskallisiin ajatuksiinsa ja
jatkoi yhä kävelyään, herättäen askelillaan eloon nukkuneet kaiut.

-- Herra luutnantti, hoi! sanoi Rzendzian. Skrzetuski katseli hänen
lasittunein silmin. Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään.

-- Rzendzian, pelkäätkö sinä kuolemaa? kysyi hän.

-- Ketä? jaa niin, kuolemaa? Mitä armollinen herra puhuukaan?

-- Joka lähtee Sicziin, ei palaa sieltä.

-- Miksikä armollinen herra sitte lähtee sinne?

-- Se on minun tahtoni, älä sinä sekaannu siihen; mutta sinua minun
käy sääli, sillä sinä olet vielä lapsi ja vaikka oletkin aika
veitikka, niin eivät sinun hulivilitemppusi siellä auta. Palaa sinä
Czehryniin ja sieltä Lubnieen.

Rzendzian raappi päätään.

-- Armollinen herra, kyllä minä pelkään kuolemaa, sillä kuka sitä
ei pelkäisi -- silloinhan ei pelkäisi Jumalaakaan, sillä hänen
tahtonsahan on tehdä ihminen joko eläväksi tai kuolleeksi --, mutta
jos te lähdette vapaaehtoisesti kuolemaan, niin silloin se tulee
teidän synniksenne, koska olette herra, eikä minun viakseni, joka
olen palvelija. Siksi minä en jätäkään teitä, sillä minä en ole
mikään moukka, vaan aatelismies, vaikkakin köyhä, enkä myöskään ole
ilman kunniantuntoa.

-- Tiesin että olet kunnon poika, siksi sanon sinulle: kun et tahdo
lähteä vapaaehtoisesti, niin saat lähteä käskystäni, se on kun onkin
nyt niin.

-- Vaikka armollinen herra minut tappaisi, niin minä en lähde!
Luuletteko te, että minä olen mikäkin Juudas tai muu sellainen, joka
jättäisi teidän armonne kuolemaan?

Tätä sanoessaan Rzendzian vei kätensä silmilleen ja alkoi ääneensä
itkeä. Herra Skrzetuski huomasi, ettei hän tällä tavoin pääse
tarkoituksensa perille. Hän ei myöskään tahtonut käyttää uhkaa, sillä
hänen kävi poikaa sääli.

-- Kuulehan, sanoi hän Rzendzianille, -- sinä et kuitenkaan voi olla
minulle miksikään avuksi, enkä minäkään vapaaehtoisesti pane päätäni
miekan alle, vie siis Rozlogiin kirje, sillä se on minulle tärkeämpää
kuin itse elämä. Sano siellä neidille ja ruhtinaille, että he heti,
vähääkään viivyttelemättä, toimittavat neidin Lubnieen, muuten
kapinalliset heidät yllättävät. Jää sinä itse valvomaan, että tämä
kaikki tapahtuu. Minä uskon sinulle tärkeän toimen, toimen, joka on
ystävän eikä palvelijan arvoinen.

-- Teidän armonne saa lähettää jonkun muun; kirjeen voi viedä kuka
hyvänsä.

-- Mutta kehenkä muuhun minä täällä voin luottaa? Oletko tullut
hulluksi? Minä toistan sinulle vielä: mitä minä hyödyn, vaikka kaksi
kertaa pelastaisit elämäni, jollet vielä tee minulle tätä palvelusta,
nyt kun minä olen tuskissani enkä tiedä mitä voi tapahtua ja kylmä
hiki vuotaa pitkin ihoani.

-- Hyvä Jumala! näen että minun täytyy lähteä, mutta minun käy
armollista herraa niin sääli, että vaikka lahjoittaisitte minulle
tuon pistevyön, niin en ilostuisi.

-- Saat vyön, mutta toimita asiasi hyvin.

-- Minä en tahdo vyötäkään, jollei armollinen herra päästä minua
mukaansa.

-- Sinä matkustat huomenna takaisin veneessä, jonka herra Grodzicki
lähettää Czehryniin, ja sitte sinä viipymättä ja levähtämättä lähdet
suoraan Rozlogiin. Älä sano vanhalle ruhtinattarelle äläkä neidille,
mikä minua uhkaa, pyydä vaan että he lähtisivät heti, vaikkapa
ratsain ja vaikkapa ilman matkatavaroita Lubnieen. Kas tuossa
rahamassi matkallesi; kirjeen kirjoitan heti paikalla.

Rzendzian vaipui luutnantin jalkojen juureen.

-- Herrani, enkö minä enään saa nähdä teitä?

-- Jos Jumala suo, jos Jumala suo! vastasi luutnantti nostaen hänet
seisaalleen. -- Mutta ole Rozlogissa iloisen näköinen. Ja pane nyt
nukkumaan.

Loppuyö kului Skrzetuskilta kirjeen kirjoittamiseen ja palavaan
rukoukseen. Sen jälkeen rauhan enkeli liiteli hänen luoksensa.
Yö oli jo valjennut ja aamun koitto loisti idän puolella sisään
kapeista ikkunoista. Päivä teki tuloaan ja ruusunpunaiset välähdykset
livahtelivat huoneeseen. Tornissa ja linnassa aljettiin soittaa väkeä
hereille. Pian ilmestyi herra Grodzicki huoneeseen.

-- Herra luutnantti, veneet ovat valmiit.

-- Minä olen minäkin valmis, sanoi Skrzetuski tyynesti.



KYMMENES LUKU.


Keveät veneet kiitivät veden mukana kuin pääskyset, kuljettaen
nuorta ritaria ja hänen kohtaloaan. Tulvaveden takia eivät kosket
olleet erittäin vaaralliset. Surskin ja Lochannyn putoukset olivat
jo selän takana, suotuisa aalto auttoi heidät Woronowa Zaboran
koskesta ja vain vähän raappivat veneen pohjaa Kniazy ja Streltshy,
ne vain hipaisivat eivätkä lyöneet rikki. Vihdoin tulivat kauhean
Nienasytetsin vaahdot ja pyörteet kaukaa näkyviin. Nyt täytyi astua
ulos veneistä ja vetää ne maata myöten. Se oli vaivaloinen ja raskas
työ, johon tavallisesti meni koko päivä. Onneksi oli, nähtävästi
entisten kuljetusten jäljeltä, pitkin koko rantaa jäänyt suuri joukko
pyöreitä puita, jotka pantiin veneitten alle, jotta ne helpommin
liukuisivat. Ei koko seudulla enempää kuin aroillakaan näkynyt
ainoaa elävää olentoa, ei myöskään joella ainoatakaan venettä, sillä
Sicziin saattoivat kulkea vain ne, jotka herra Grodzicki päästi
Kudakin läpi ja hän katkaisi tahallaan Zaporozen, koskien takaisten
maiden yhteyden muun maailman kanssa. Hiljaisuutta häiritsi vain
aaltojen kohina Nienasytetsin kallioita vastaan. Sillaikaa kun
väki kuljetti veneitä eteenpäin, katseli herra Skrzetuski luonnon
viileyttä ympärillä. Peloittava näky oli hänen silmiensä edessä.
Poikkipäin yli koko joen leveyden oli seitsemän kalliotoetta
törröttämässä veden yli. Ne olivat mustat ja aallot olivat niihin
murtaneet ikäänkuin portteja ja läpikäytäviä. Vesi kolkutteli koko
painollaan näitä tokeita ja ponnahti tuontuostakin niistä ylös,
ärjyi, raivosi ja, hajaantuneena valkeaksi, vaahtoisaksi sakaksi,
hypätä niiden välitse, niinkuin pillastunut ratsu. Mutta vielä
kerran takaisin lyötynä se, ennenkuin oli päässyt valumaan ulos
aukoista, ikäänkuin kiristeli hampaitaan kallioita kohti, kääntelihe
voimattomassa vihassa ja muodostui pyörteiksi; se kuohahti patsaina
ilmaan, kiehui niinkuin sitä olisi keitetty ja läähätti väsymyksestä
kuin villi peto. Sitte kuului uudestaan kuin sadan tykin pauke,
kuin kokonaisten susilaumojen ulvona ja korskahteleminen. Vielä
viimeinen ponnistus! Ja jokaisen kosken kynnyksellä oli vastassa sama
taistelu, sama kiehuna. Kuilun yläpuolella kirkuivat linnut ikäänkuin
pelästyksissään edessään olevasta näöstä ja kynnysten välille lankesi
synkät varjot kallioista, jotka värjöttivät suvannon ääressä kuin
mitkäkin pahat henget.

Veneitä vetävät miehet tekivät ahkeraan ristinmerkkejä ja
varoittelivat luutnanttia menemästä liian likelle rantaa. Heillä
oli näet sellainen luulo, että se joka liian kauvan katselee
Nienasytetsia, lopulta näkee jotakin, josta järki hämmentyy.
Venemiehet vakuuttivat niinikään, että pyörteistä välistä sukelsi
esiin mustia pitkiä käsiä, ne tarttuivat kiinni varomattomiin, jotka
tulivat liian lähelle ja silloin kuului kuiluista kauheaa naurua. Yön
aikaan eivät Zaporogin kasakat uskaltaneet vetää venettään kosken
kohdalta.

Suistomaan veljeskuntaan ei otettu ketään toveriksi, jollei hän
yksin veneessään ollut kulkenut kaikista näistä koskista. Vain
Nienasytetsiin nähden tehtiin poikkeus, koska vedet eivät milloinkaan
peittäneet sen kallioita. Ainoastaan Bohunin tiesivät sokeat laulajat
kertoa laskeneen Nienasytetsistakin, mutta sitä ei kuitenkaan uskottu.

Veneiden vetäminen vei miltei koko päivän ja aurinko oli jo
laskemaisillaan, kun luutnantti uudelleen istuutui veneeseensä.
Seuraavat kosket olivat helpot laskea, sillä kivet niissä olivat
kokonaan veden peitossa. Vihdoin päästiin suiston tyynille vesille.

Matkallaan näki herra Skrzetuski Kuczkasin rajapyykin, valkeista
kivistä tehdyn jättiläiskokoisen kummun, jonka ruhtinas oli teettänyt
käyntinsä muistoksi. Samasta kummusta oli herra Boguslaw Maszkiewicz
Lubniessa kertonut hänelle. Sicziin ei enään ollut pitkä matka, mutta
kun luutnantti ei tahtonut yön aikaan lähteä Czertomelikin mutkiin,
päätti hän jäädä yöksi Chortycaan.

Niinikään halusi hän tavata jonkun zaporogilaisen, edeltäpäin
ilmoittaakseen tulonsa, jotta tiedettäisiin, että hän on
lähettiläs eikä muu matkustavainen. Chortyca näytti luutnantin
suureksi hämmästykseksi olevan tyhjänä, hän oli nimittäin
Grodzickilta kuullut, että siellä aina pidettiin kasakkavartiosto
tatarilaishyökkäysten varalta. Hän lähti nyt itse muutaman sotamiehen
kanssa saarta kohden tiedustelulle, mutta pysytteli verraten kaukana
rannasta. Koko saaren mittaa hän ei voinut kulkea, sillä se oli
melkein penikulman pituinen ja tulossa oli pimeä ja koleanpuoleinen
yö. Niin ollen hän palasi veneittensä luo, jotka sillä välin olivat
vedetyt hiekalle, ja rannalle sytytettiin nuotioita karkoittamaan
sääskiä.

Suurin osa yötä kului rauhallisesti. Sotamiehet ja soutajat
asettuivat nukkumaan tulien ääreen. Ainoastaan vartiat olivat
valveilla ja samoin luutnantti, jota Kudakista lähtien oli vaivannut
kauhea unettomuus. Hän tunsi myöskin, että hänessä on kuume.
Hetkittäin hän oli kuulevinaan saaren sisäosasta lähestyviä askelia
välistä taas kummallisia ääniä, ikäänkuin vuohien määkinää jossakin
etäällä. Mutta hän arveli, että hänen korvansa pettävät.

Yhtäkkiä, vähää ennen aamun koittoa seisahtui hänen eteensä jokin
tumma hahmo.

Se oli vartioston vääpeli.

-- Herra, nyt ne tulevat! sanoi hän hätäisesti.

-- Ketkä?

-- Varmaan suistolaiset; heitä on noin neljäkymmentä.

-- Hyvä. Se ei ole paljon. Herätä miehet. Ampukaa!

Miehet pääsivät heti jaloilleen. Tuli, johon oli heitetty risuja,
leimahti korkealle, valaisten veneet ja luutnantin pienen
sotilasjoukon. Muut vartiomiehet juoksivat niinikään heti ympärille.

Kuului jo selvästi miesjoukon epäsäännöllisiä askelia, jotka
pysyttelivät jonkun matkan päässä. Jokin ääni kysyi tuimasti:

-- Kuka siellä rannalla on?

-- Keitäs te olette? kysyi vartioväen vääpeli.

-- Vastaa, senkin paholainen, tai muuten kysyn kiväärilläni!

-- Hänen korkeutensa herra lähettiläs armollisen ruhtinaan Jeremi
Wisniowieckin luota leiriatamanin luo, vastasi kuuluvalla äänellä
vääpeli.

Äänet joukossa vaikenivat, nähtävästi pidettiin lyhyt neuvottelu.

-- Mutta tule itse tänne! huusi vääpeli, -- älä pelkää. Lähettiläille
ei tehdä pahaa eivätkä lähettiläätkään loukkaa ketään!

Taasen alkoi kuulua askelia ja hetken päästä sukelsi pimennosta
esiin muutamia kymmeniä miehen hahmoja. Tulijat olivat ruskeaihoisia
ja matalakasvuisia ja heidän yllään oli turkit, karva ulospäin.
Luutnantti huomasi heti ensi katsannolla, että suurin osa heistä oli
tatareja, kasakoita oli vain toistakymmentä. Herra Skrzetuskin päähän
välähti salaman nopeudella ajatus, että koska Chortycan saarella on
tatareja, niin on varmaan Chmielnicki jo palannut Krimistä.

Joukon etunenässä oli vanha zaporogilainen, jättiläiskokoinen, villi
ja julman näköinen mies. Tämä lähestyi nuotiota ja kysyi:

-- Kuka täällä on lähettiläs?

Väkevä viinanhaju levisi yltympäri. Zaporogilainen oli nähtävästi
juovuksissa.

-- Kuka täällä on lähettiläs? toisti hän.

-- Minä olen, vastasi ylpeästi herra Skrzetuski.

-- Sinä?

-- Olenko minä sinun veljesi, kun minua sinuttelet?

-- Ymmärrä toki senkin raakalainen olla kohtelias, keskeytti vääpeli.
-- Ihmisten on tapana sanoa: korkeasti jalosukuinen herra lähettiläs.

-- Hitto teidät vieköön, pirun sikiöt ja korkeasti jalosukuiset
pojat! Mitä asiaa teillä on atamanille?

-- Se ei kuulu sinuun! Tiedä vain, että kaulasi riippuu siitä,
toimitatko minut heti atamanin luo.

Samassa hetkessä astui toinenkin zaporogilainen esiin joukosta.

-- Me olemme täällä atamanin käskystä, sanoi hän, -- ja valvomme,
ettei kukaan ljahi lähestyisi meitä. Ja jos joku lähestyy, tulee
meidän vangita hänet ja viedä atamanin luo, minkä myös teemme.

-- Sitä ei vangita, joka lähtee vapaaehtoisesti.

-- Vangitsen, sillä sellainen on käsky.

-- Tiedätkös, moukka, mitä merkitsee lähettilään persoona ja
tiedätkö, ketä minä täällä edustan?

Silloin puuttui vanha jättiläinen puheeseen:

-- Saattakaamme lähettiläs, mutta parrasta taluttaen -- kas noin!

Sen sanottuaan tarttui hän luutnantin leukaan, mutta päästi samassa
hetkessä valituksen ja kaatui maahan kuin salaman iskemänä.

Luutnantti oli nuijalla halkaissut hänen päänsä.

-- Lyö! lyö! ulvoivat vimmastuneet äänet joukosta. Ruhtinaan miehet
ryntäsivät pelastamaan päällikköään. Kiväärit paukkuivat, huudot
"lyö, lyö" sekaantuivat raudan kalskeeseen. Syntyi sekamelskainen
taistelu. Tappelun tuoksinassa tallatut tulet sammuivat ja pimeys
verhosi taistelijat. Pian oli toinen niin toisen kimpussa, ettei enää
ollut tilaa edes huitomiseen, ja veitset, nyrkit ja hampaat saivat
korvata sapelin.

Pian kaikui saaren sisäosasta lukuisia uusia huutoja: hyökkääjille
tuli apua.

Hetken perästä se jo olisi tullut liian myöhään, sillä Skrzetuskin
reippaat sotamiehet olivat voiton puolella.

-- Veneisiin! huusi luutnantti kaikuvalla äänellä. Sotamiehet
täyttivät silmänräpäyksessä käskyn, mutta onnettomuudeksi olivat
veneet vedetyt liian kauvas hiekalle, joten niitä ei ehdittykään
työntää vesille. Sillävälin oli vihollinen raivoisana hyökännyt
rannalle.

-- Ampukaa! komensi herra Skrzetuski.

Yhteislaukaus musketeista pysähdytti heti hyökkääjät. He joutuivat
hämilleen, vetäytyivät ryhmään ja peräytyivät epäjärjestyksessä,
jättäen toistakymmentä ruumista makaamaan hiekalle. Muutamat
kaatuneista heittelehtivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin vedestä
nostetut ja rannalle viskatut kalat.

Samaan aikaan työnsivät venemiehet kymmenkunnan sotamiehen auttamina
airot maahan ja ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen veneet
vesille. Turhaan.

Vihollinen alkoi hyökkäyksensä kauempaa. Veteen sattuvien kuulien
läiske sekaantui nuolien vinkunaan ja haavoitettujen voihkinaan.

Tatarit yllyttivät toinen toistaan, huutaen yhä kimeämmin Allahin
nimeä. Vastaan kuuluivat kasakkain huudot "lyö! lyö!" ja herra
Skrzetuskin tyyni ääni, joka yhä useammin toisti komentoa:

-- Ampukaa!

Aamun sarastus valaisi kalpeana taistelua. Maan puolella saattoi
nähdä kasakkain ja tatarien joukon, edelliset pyssynperät poskea
vastaan, jälkimäiset jännittämässä taaksepäin ja laukaisemassa
kaaripyssyjensä jänteitä. Veden puolella näkyi kaksi venettä, joista
vähän päästä savusi ja välkähteli yhteislaukauksia. Joukkojen välillä
makasivat ruumiit jo levollisina pitkällään hiekalla.

Yhdessä veneessä seisoi herra Skrzetuski muita pitempänä, ylpeänä ja
tyynenä, pitäen käsissään luutnantin arvomerkkiä, taistelunuijaa,
ja paljain päin, sillä tatarilainen nuoli oli vienyt hatun hänen
päästään.

Vääpeli lähestyi häntä ja kuiskasi:

-- Herra, me emme voi pitää puoliamme -- niitä on liian suuri joukko!

Luutnantti ei enään välittänyt muusta kuin että hän voisi verellään
sinetöidä lähettitoimensa, kostaa arvonsa solvaamisen ja kuolla
kunnialla. Sentähden hän, sillaikaa kun hänen sotamiehensä tekivät
eväspusseistaan jonkinlaista suojusta, jonka takaa he puolustivat
itseään vihollista vastaan, seisoi niin että kaikki saattoivat nähdä
hänet ja että kaikki laukaukset ja lyönnit saattoivat osua häneen.

-- Hyvä, sanoi hän, -- kaatukaamme viime mieheen asti.

-- Kaatukaamme, isä kulta! huusivat sotamiehet.

-- Ampukaa!

Veneistä nousi uudelleen savua. Saaren keskeltä alkoi tulvia
yhä uusia joukkoja, aseinaan keihäät ja viikatteet. Hyökkääjät
jakaantuivat kahteen osaan. Toisen hallussa oli ampumisen toimi,
toinen, johon kuului noin kaksisataa kasakkaa ja tataria, odotti
otollista hetkeä ryhtyäkseen käsikähmään. Samaan aikaan ilmestyi
saaren kaislikoista neljä venettä, joiden aikomus oli hyökätä
luutnantin päälle selästä ja molemmilta sivuilta.

Oli jo aivan valoisaa. Savut kiirivät pitkinä nauhoina tyynessä
ilmassa, verhoten taistelutantereen.

Luutnantti käski kahdenkymmenen sotamiehen kääntyä hyökkääviä
veneitä vastaan, jotka airojen tarpomina linnun nopeudella kiitivät
joen tyyntä pintaa. Saaren sisäosista tulevia tatareja ja kasakoita
vastaan suunnattu kiväärituli kävi sentakia melkoista heikommaksi.
Sitä he näkyivät odottaneenkin.

Vääpeli lähestyi uudestaan luutnanttia.

-- Herra! Tatarit ottavat tikarit hampaisiinsa. Pian he heittäytyvät
meidän kimppuumme.

Ja aivan, oikein noin kolmesataa tataria, sapelit käsissä ja puukot
hampaissa, valmistautuikin hyökkäämään. Heidän seurassaan oli
muutamia kymmeniä zaporogilaisia, viikatteet kädessä.

Oli nähtävästi tarkoitus rynnätä joka taholta, sillä hyökkääjien
veneet olivat jo tulleet ampumamatkan päähän. Veneiden sivuilta
pöllähteli savupilviä. Kuulia alkoi kuin rakeita sataa luutnantin
miesjoukkoon. Molemmat veneet olivat täynnä voihkivia. Kymmenkunnan
minuutin kuluttua oli puolet luutnantin miehistä kaatunut ja loput
taistelivat epätoivon vimmalla. Heidän kasvonsa olivat ruudinsavusta
mustuneet, heidän kätensä väsyneet, katse oli käynyt sameaksi, silmät
verestivät ja muskettien piiput alkoivat polttaa kämmeniä. Suurin osa
oli haavoittunut.

Äkkiä täytti kauhea melu ja ulvonta ilman: tatarit alkoivat
ryntäyksensä.

Nopean liikkeen vaikutuksesta hälveni savu yhtäkkiä ja näkyviin
tulivat luutnantin molemmat veneet, jotka olivat kokonaan mustan
tatarilaisjoukon peitossa, ikäänkuin kaksi hevosenruumista, joita
susilauma raatelee. Tämä joukko töni, kuhisi, ulvoi, ponnisteli; se
näytti taistelevan oman itsensä kanssa ja tuhoutuvan. Toistakymmentä
Skrzetuskin sotamiehistä teki vielä vastarintaa ja luutnantti itse
seisoi maston ääressä, kasvot veressä, ammuttu nuoli vasemmassa
olkapäässään ja vimmatusti puolustautuen. Hänen vartalonsa näytti
ympäröivän joukon keskellä jättiläiskokoiselta, sapeli välkähteli
kuin salama, sen lyönteihin vastasivat voivotukset ja ulvonta.
Vääpeli ja eräs sotilas vartioivat häntä ja joukko peräytyikin
välistä näiden kolmen edestä. Mutta takaapäin sattunut lyönti kaatoi
hänet kumoon ja sapelin iskuista meni hän tainnoksiin.

-- Eloon jääneet vietäkööt atamanin luo! karjui ääniä joukosta. --
Antautukaa!

Mutta herra Skrzetuski antautui nyt vain Jumalalle, sillä äkkiä hän
kalpeni ja horjahti veneen pohjalle.

-- Hyvästi, isä kulta! huudahti vääpeli epätoivoisella äänellä.

Hetken perästä kaatui hänkin. Hyökkääjien tunkeva joukko peitti
veneen kokonaan.



YHDESTOISTA LUKU.


Mittojen ja painojen vakausmiehen eli niinsanotun "kantarejn"
mökissä Hassan Baszan esikaupungissa Siczissä istui pöydän ääressä
kaksi zaporogilaista, vahvistaen itseään hirssiviinalla, jota
he hörppivät lakkaamatta pöydän keskellä olevasta puutuopista.
Toinen vanha, jo sammaltunut oli Filip Zachar, itse vakausmies,
toinen Anton Tatarczuk, czehryniläisen huonekunnan atamani, noin
neljänkymmenvuotias mies, pitkä ja voimakas, kasvoissa villi ilme,
silmät vinossa niinkuin yleensä tatareilla. Molemmat puhuivat
keskenään hiljaa, ikäänkuin peläten, että joku heitä kuuntelisi.

-- Siis tänäpäivänä? kysyi vakausmies.

-- Tuskin sentään aivan heti, vastasi Tatarczuk. -- Odotetaan vielä
leiriatamania ja Tuhaj-beita, joka läksi Chmielnickin itsensä
kanssa Bazawlukiin, koska horda nyt on siellä. Toverineuvosto on jo
kokoontunut asepihalle, mutta huonekunnat kutsutaan neuvotteluun
vielä ennen iltaa. Ennen yötä on jo kaikki selvillä.

-- Hm, ehkä käy hullusti, mutisi vanha Filip Zachar.

-- Kuule, kantarej, tiedätkö, että sillä oli kirje minulle.

-- Tiedän kyllä, sillä itse minä vein kirjeet leiriatamanille, ja
minä olen kirjoitustaitoinen mies. Puolalaiselta löydettiin kolme
kirjettä, yksi itse leiriatamanille, toinen sinulle ja kolmas
nuorelle Barabaszille. Kaikki Siczissä tietävät sen jo.

-- Mutta kuka ne on kirjoittanut, tiedätkö sen?

-- Leiriatamanille kirjoitti itse ruhtinas, sillä kirjeessä oli hänen
sinettinsä, mutta kuka teille kirjoitti, sitä en tiedä.

-- Varjele, laupias Jumala!

-- Jos sinua vaan ei siinä mainita selvästi puolalaisten ystävänä,
niin ei ole hätää.

-- Varjele, laupias Jumala, toisti Tatarczuk.

-- Nähtävästi pelkäät.

-- Hyi olkoon, en minä mitään pelkää.

-- Mahdollista on myöskin, että leiriatamani kääntää ja vääntää
kaikki kirjeet, sillä hänen omakin kallonsa on vaarassa. Oli siellä
kirje yhtä hyvin hänelle kuin teillekin.

-- Ehkä.

-- Mutta jos sinä pelkäät jotakin...

Tässä vanha kantarej alensi ääntään entistä enemmän.

-- Lähde pakoon!

-- Mutta kuinka? Ja minne? kysyi levottomana Tatarczuk. --
Leiriatamani on pannut vahdit kaikille saarille, ettei kukaan
pääsisi purjehtimaan ljahien luo ilmoittamaan mitä täällä tehdään.
Bazawlukissa pitävät tatarit tarkasti vahtia. Täältä ei pääse
luiskahtamaan kalakaan, eikä lintukaan lennä täältä pois.

-- Piiloittaudu sitte itse Siczissä, mikäli voit.

-- Kyllä ne löytävät. Paitsi jos sinä piiloitat minut tynnyrien
sekaan basaarissa. Sinä olet sukulaiseni!

-- En piiloittaisi omaa veljeänikään. Jos pelkäät kuolemaa, niin juo
itsesi juovuksiin: humalassa et tunne mitään.

-- Ehkei kirjeessä ole mitään.

-- Mutta jos...

-- Voi surkeutta! voi surkeutta! sanoi Tatarczuk. -- Minä en pelkää
mitään. Minä olen hyvä kasakka ja ljahien vihollinen. Mutta vaikkei
kirjeessä olisikaan mitään, niin piru ties, mitä se ljahi sanoo
neuvoston edessä. Hän voi minut tuhota.

-- Se on kiukkuinen ljahi; ei hän sano mitään.

-- Olitko tänään hänen luonansa?

-- Olin. Voitelin hänen haavojansa tökötillä ja kaasin viinaa ja
tuhkaa hänen kurkkuunsa. Kyllä hän paranee. Se on kiukkuinen ljahi.
Kerrotaan että hän Chortycassa teurasti tatareja, ennenkuin saivat
hänet vangiksi, niinkuin sikoja. Ole sinä levollinen ljahin puolesta.

Synkän kumea ääni katkaisi heidän keskustelunsa, asepihalla
lyötiin rumpua. Kuullessaan tämän äänen säpsähti Tatarczuk ja
hypähti pystyyn. Tavaton levottomuus kuvastui hänen kasvoillaan ja
liikkeissään.

-- Nyt soitetaan neuvotteluun, sanoi hän, hätäisesti hengittäen. --
Varjele laupias Jumala! Filip, älä sano, mistä ja kenen kanssa olet
puhunut. Varjele, laupias Jumala!

Sen sanottuaan tarttui Tatarczuk viinatuoppiin, nosti sen molemmin
käsin huulilleen ja joi, joi, aivan kuin tahtoen juoda itsensä
kuoliaaksi.

-- Menkäämme nyt, sanoi vakausmies. Rummunpärinä kumisi yhä
kuuluvammin.

He menivät ulos huoneesta. Hassan Baszan esikaupungin erotti
asepihasta vain valli, joka ympäröi varsinaista kasarmikaupunkia
ja portti, jonka yläpuolella oli korkea torni. Sieltä ammottivat
tykkien kidat. Hassan Baszan keskellä oli vakausmiehentalo ja
kauppa-atamanien mökit. Jotenkin laajan torin ympärillä olivat ladot,
joissa kauppapuodit sijaitsivat. Ne olivat yleensä surkeannäköinä
rakennuksia, häthätää kokoonkyhättyjä tammihirsistä, joita
runsaasti saatiin Chortycasta, ja katetut risuilla ja kaislalla.
Itse mökit, niiden joukossa myöskin vakausmiehen asumus, olivat
metsästäjämajojen näköiset, sillä ainoastaan niiden katot kohosivat
yläpuolelle maanpintaa. Nämä katot olivat mustat ja savuttuneet,
sillä kun mökissä poltettiin tulta, tunki savu ei ainoastaan
räppänän, vaan koko katon läpi ja silloin saattoi luulla, ettei
edessä ollut ihmisasunto, vaan risu- ja kaislaläjä, jossa poltettiin
tervaa. Mökeissä vallitsi ikuinen pimeys, siksi pidettiinkin niissä
alituisesti pärevalkeaa. Puotilatoja oli muutamia kymmeniä. Niitä
oli sekä sellaisia, jotka olivat huonekuntien omaisuutta että
muukalaispuoteja, joissa välistä tatarit ja valakialaiset rauhan
aikana kaupittelivat tavaroitaan. Edelliset myivät nahkoja, itämaisia
kankaita, aseita ja kaikenlaista muuta tavaraa, jälkimäiset etupäässä
viiniä. Mutta muukalaispuodeissa oli vain harvoin myyjiä, koska
kauppa tässä villissä pesässä useimmiten muuttui ryöstöksi, josta
ei vakausmies eivätkä puotiatamanit voineet pidättää joukkoja.
Latojen välissä oli myöskin kolmekymmentä kahdeksan huonekunnille
kuuluvaa kapakkaa ja niiden edessä makasi aina tunkioiden, lastujen,
tammipölkkyjen ja hevoslannan keskellä tajuttoman juopumuksen tilassa
zaporogilaisia, toiset vaipuneina sikeään uneen, toiset vaahto
huulilla tai väännellen itseään viinahulluuden kouristuksissa.
Muutamat puolihumalaiset ulvoivat kasakkalauluja, syljeskelivät,
tappelivat tai suutelivat, kirosivat kasakan kohtaloa tai itkivät
kasakkain kurjuutta ja tallailivat makaavien päitä tai rintoja.
Vasta silloin, kun oli lähdettävä sotaretkelle tatareja vastaan
tai Vähä-Venäjälle, käskettiin pysymään raittiina ja retkelle
lähtevät rangaistiin kuolemalla, jos heidät tavattiin juovuksissa.
Mutta tavallisina aikoina, varsinkin puotitorilla, olivat melkein
kaikki juovuksissa: kantarej ja puotiatamanit, myyjät ja ostajat.
Viinanhaju, sekaantuneena tervan, kalojen, savun ja hevosnahkojen
katkuun täytti alituisesti ilman koko tässä esikaupungissa, joka
puotiensa kirjavan tavaran puolesta muistutti jotakin puoleksi
turkkilaista, puoleksi tatarilaista kaupunkia. Puodeissa myytiin
kaikkea mitä ikinä saattoi ryövätä Krimistä, rumenilaisista maista
tai Anatolian rannikoilta. Siellä oli räikeänvärisiä itämaisia
kankaita, kultalankaa, altembassia, brokaadia, verkaa, karttuunia,
drelliä ja palttinaa, pronssisten ja rautaisten tykkien kappaleita,
nahkoja, turkkeja, kuivattua kalaa, luumuja ja turkkilaisia
makeisia, kirkkoastioita, messinkisiä puolikuita, joita oli
ryövätty minareteista, tai kullattuja ristejä, joita oli riistetty
kreikanuskoisista kirkoista, ruutia ja lyömäaseita, nuijia, keihäitä
ja satuloita. Ja kaikkien näiden sekalaisten esineiden ja värien
keskellä kiertelivät ihmiset, puettuina mitä erilaisimmista puvuista
otettuihin rääsyihin, kesällä puolialastomina, aina puolivilleinä,
savuttuneina, mustina, liassa ja noessa, täynnä märkähaavoja
jättiläissääskien puremista, sääskiä kun oli miljoonittain
Czertomelikin rannalla, ja kuten yllä sanottiin, ikuisesti
juovuksissa.

[Hyökkäyksensä aikana zaporogilaiset eivät säästäneet ketään eivätkä
mitään. Ennen Chmielnickin aikoja ei Ziczissä ollut mitään kirkkoa.
Ensimäisen kreikanuskoisen kirkon rakennutti juuri Chmielnicki;
siellä ei yleensä kysytty mitä uskoa kukin oli, se mitä kerrotaan
suistolaisten uskonnollisesta mielialasta, on tarua.]

Tällä hetkellä oli koko Hassan Basza'ssa vielä enemmän ihmisiä kuin
tavallisesti. Portit ja kapakat suljettiin, sillä kaikki kiirehtivät
asepihalle, jossa neuvottelun tuli tapahtua. Filip Zachar ja Anton
Tatarczuk kulkivat muiden mukana, mutta viimemainittu jätätteli
jäljelle, kulki laiskasti ja päästi joukon edelle. Yhä selvemmäksi
kävi levottomuus hänen kasvoillaan. He menivät vallihaudan sillan
yli, kävivät sisään portista ja tulivat laajalle asepihalle, jota
ympäröi noin kolmekymmentä kahdeksan isoa, puista rakennusta. Ne
olivat huonekuntain taloja, jonkinlaisia kasarmeja, joissa kasakat
asuivat. Nämä huonekuntatalot olivat kaikki samankokoiset ja
toistensa kaltaiset, ne erotettiin toisistaan vain nimitysten kautta,
jotka olivat annetut Ukrainan kaupunkien mukaan, ja niiden mukaan
nimitettiin myöskin kasakkarykmentit. Yhdessä nurkassa pihaa kohosi
neuvoston talo. Siellä istuvat atamanit, leiriatamanin toimiessa
esimiehenä, mutta joukot eli niinsanottu toverikunta neuvotteli
taivasalla, lähetellen vähänpäästä edustajia vanhain neuvoston luo ja
välistä myöskin tungeskellen neuvostotalon sisään, harjoittaakseen
pakkovaikutusta neuvotteleviin.

Asepihalla oli tungos jo tavaton, sillä leiriatamani oli koonnut
Sicziin kaikki saarille, joille ja niityille hajaantuneet sotajoukot.
"Toverikunta" oli siten tavallista lukuisampi. Aurinko oli vaipumassa
lännen puoleen, ja siksi oli ajoissa sytytetty toistakymmentä
tervatynnyriä. Siellä täällä oli myöskin viinatynnyrejä, joita
jokainen huonekunta oli hankkinut itseään varten, ja ne lisäsivät
melkoisesti tarmoa neuvotteluihin. Järjestystä eri huonekuntain
välillä valvoivat esaulit, asestettuina raskailla tamminuijilla,
voidakseen hillitä niillä neuvottelevia, ja pistoleilla suojellakseen
omaa henkeään, joka usein oli vaarassa.

Filip Zachar ja Tatarczuk menivät suoraan neuvottelutaloon, koska
toinen heistä vakausmiehenä, toinen taas huonekunnan atamanina oli
oikeutettu istumaan vanhain neuvostossa. Neuvoston tuvassa oli vain
yksi ainoa pieni pöytä, jonka edessä istui sotakirjuri. Atamanien ja
leiriatamanien paikat olivat pitkin seiniä ja peitetyt taljoilla.
Mutta tällä hetkellä ne vielä olivat tyhjinä. Leiriatamani käveli
pitkin askelin tuvan lattialla ja huonekunta-atamanit olivat
kokoontuneet pieniin ryhmiin ja keskustelivat hiljaa, vain välistä
kuului joku äänekkäämpi kirous. Tatarczuk huomasi, etteivät edes
hänen tuttavansa ja ystävänsä olleet häntä näkevinään, siksi
lähestyi hän suoraan nuorta Barabaszia, joka oli samassa asemassa
kuin hänkin. Toiset katselivat heihin kulmiensa alta, mutta nuori
Barabasz ei paljoa välittänyt siitä, koska hän ei käsittänyt, mitä he
tarkoittivat. Hän oli kaunis mies ja tavattoman väkevä. Sen nojalla
hän olikin päässyt huonekunta-atamanin arvoon, sillä muuten hän koko
Siczissä kulki tyhmyrin maineessa. Sentähden häntä sanottiinkin
"hölmöatamaniksi" ja jokainen hänen sanansa herätti aina naurun
hohotuksen vanhain neuvostossa.

-- Jos vähän odotamme, niin ehkä saamme mennä kivi kaulassa veteen,
kuiskasi hänelle Tatarczuk.

-- Miksikä niin? kysyi Barabasz.

-- No etkö ole kuullut kirjeistä?

-- Saakeli soikoon! olenko minä kirjoittanut joitakin kirjeitä?

-- Näetkö, kuinka ne katselevat meitä kulmainsa alta?

-- Jos minä löisin jotakuta heistä kalloon, niin että silmä vuotaisi
maalle, niin eivätpäs katselisi, sanoi Barabasz vähävenäjän kielellä.

Ulkoa kuuluvat huudot ilmaisivat että jotakin oli tulossa. Tuvan ovet
aukenivat selkoisen selälleen ja sisään astui Chmielnicki Tuhaj-bein
seurassa. Heitä tervehdittiin iloisesti. Muutama kuukausi sitten oli
Tuhaj-bei, uljain tatarilaismurzoista ja suistolaisten kauhu, ollut
hirveän vihan esineenä Siczissä -- nyt heitteli toverikunta taasen
lakkejansa ilmaan hänet nähdessään, pitäen häntä Chmielnickin ja
zaporogilaisten hyvänä ystävänä.

Tuhaj-bei astui sisään edellä ja hänen jäljessään Chmielnicki,
kädessään sotanuija, zaporogilaisten sotajoukkojen hetmanin merkki.
Tätä virkaa hän oli hoitanut siitä asti kun hän palasi Krimistä,
saatuaan apujoukkoja khanilta. Kasakkajoukot olivat nostaneet hänet
käsilleen ja, lyötyään auki sota-aarreaittansa ovet, tuoneet hänelle
nuijan, lipun ja sinetin, joita tavallisesti kannettiin hetmanin
edessä. Ja siitä hän oli melkoisesti muuttunut, näkyi, että hän
persoonassaan edusti koko Zaporozen hirvittävää voimaa. Hän ei enään
ollut vääryyttä kärsivä, arojen läpi Sicziin karannut Chmielnicki,
vaan hetmani Chmielnicki, verinen henki, jättiläinen, joka kosti itse
karsimansa vääryyden miljoonille.

Ja kuitenkaan hän ei ollut saanut murretuksi kahleitansa, vaan
joutunut uusiin, raskaampiin. Se näkyi koko hänen suhteestaan
Tuhaj-beihin. Hän, Zaporozen hetmani oli täällä Zaporozen sydämessä
toisella sijalla tatarilaisen jälkeen. Hän sieti nöyränä tämän
ylpeyttä ja sanomattoman ylenkatseellista kohtelua, hän oli vasallin
suhteessa hallitsevaan herraan. Ja niin täytyikin olla. Chmielnicki
sai kaikesta kasakkain joukossa nauttimastaan luottamuksesta ja
arvonannosta kiittää tatareja ja khanin armoa, khanin, jonka
edustajana oli villi ja raivoisa Tuhaj-bei. Mutta Chmielnicki osasi
rinnassaan yhdistää paisuttavan ylpeyden nöyryyteen, yhtähyvin kuin
rohkeuden viekkauteen. Siinä miehessä oli jalopeuraa ja kettua,
kotkaa ja käärmettä. Ensi kertaa kasakkayhteiskunnan olemassaolon
aikana esiintyi tatarilainen herrana keskellä Sicziä. "Toverikunta"
heitteli lakkeja ilmaan pakanan edessä. Sellaiset olivat nyt ajat.

Neuvottelu alkoi. Tuhaj-bei asettui keskelle, paksuimmalle
taljakimpulle, väänsi jalat ristiin alleen ja alkoi pureskella
kuivattuja auringonkukansiemeniä ja syljeskeli kuoret eteensä
keskelle tupaa. Hänen oikealla puolellaan istui Chmielnicki
nuijineen, vasemmalla leiriatamani ja atamani- ja "toverikunnan"
edustajat etäämpänä pitkin seiniä. Keskustelut hiljenivät ja ulkoa
kuului vain taivasalla neuvottelevan joukon häly ja kumea kohina,
joka muistutti aaltojen pauhinaa. Chmielnicki alkoi puhua: [Siczin
kasakkain neuvottelut on päiväkirjassaan kuvannut Erich Lassota,
keisarin lähettiläs Zaporozessa v. 1594.]

-- Hyvät herrat! Majesteetillisen Krimin tsaarin armosta,
hyväntahtoisuudesta ja jalomielisyydestä, Krimin tsaarin, monien
kansain herran ja taivaankappaleitten sukulaisen ja armollisen
Puolan kuninkaan Wladislawin, meidän herramme luvalla ja urheitten
zaporogilaisjoukkojen vapaasta tahdosta ja luottaen viattomuuteemme
ja Jumalan vanhurskauteen, lähdemme kostamaan kauheita ja julmia
vääryyksiä, joita me kristittyinä olemme kärsineet, niin kauvan
kuin olemme voineet, viekkailta ljaheilta, komisarjuksilta,
starostoilta ja isännöitsijöiltä, koko aatelilta ja juutalaisilta.
Ja näiden vääryyksien takia te, hyvät herrat, ja koko zaporogilainen
sotajoukko olette vuodattaneet paljon kyyneliä ja antaneet minulle
hetmanin nuijan, jotta minä voisin teille tehokkaammin muistuttaa
meidän ja sotajoukkojemme viattomuutta. Tämän huomioon ottaen
lähdin minä teidän luvallanne, hyvät herrat, pyytämään apua
tatarilaisten majesteetilliselta tsaarilta ja hän on tarjonnut
meille apuansa. Mutta ollessamme jo valmiina ei hämmästykseni
ollut vähäinen, kun kuulin, että keskellämme voi olla pettureita,
jotka pitävät yhtä viekkaitten ljahien kanssa ja ilmoittavat
heille meidän valmistuksistamme, niin että kaikkien niiden, jotka
ovat sellaisia, täytyy tulla rangaistuiksi teidän tahtonne ja
jalomielisyytenne mukaan. Ja me pyydämme, että kuulisitte ne
kirjeet, jotka meidän vihollisemme ruhtinas Wisniowieckin lähetti
on tuonut tänne, ei lähettiläänä, vaan vakoilijana, joka tahtoo
vaania meidän valmistuksiamme ja meidän ystävämme Tuhaj-bejn hyvää
tahtoa ja kavaltaa meidät ljaheille. Josta kaikesta leiriatamani
minun uskollisena ystävänäni on ilmoittanut Tuhaj-bejlle ja koko
sotajoukolle, jotta te voisitte tuomita hänet rangaistavaksi kuin
myöskin ne, joille hän on tuonut kirjeitä.

Chmielnicki vaikeni. Hälinä akkunain takana kävi yhä äänekkäämmäksi,
sotakirjuri nousi ja alkoi lukea ensinnä ruhtinaan kirjettä
leiriatamanille, joka alkoi sanoilla: "me Jumalan armosta Lubnien,
Chorolin, Prilukan, Hadziaczin ruhtinas ja herra y.m., Vähävenäjän
vojevoda y.m., starosta y.m." Kirje oli aivan virallinen. Ruhtinas,
joka oli kuullut, että sotajoukot oli koottu "niityiltä" kysyi
atamanilta, oliko tämä totta ja pyysi samalla, että hän kristittyjen
maiden rauhan takia luopuisi sellaisista aikomuksista. Samoin että
hän jättäisi Chmielnickin, jos tämä nostattaisi Siczin kapinaan,
komisarjuksille, jotka itsekin siitä muistuttavat. Toinen kirje
oli herra Grodzickilta, niinikään suur-atamanille, kolmas ja
neljäs olivat Zacwilichowskilta ja Czerkasyn vanhalta päälliköltä
Tatarczukille ja Barabaszille. Niissä kaikissa ei ollut mitään,
mikä saattoi tehdä epäilyksenalaisiksi henkilöt, joille ne olivat
osoitetut. Zacwilichowski pyysi Tatarczukilta vain, että tämä pitäisi
huolta kirjeen tuojasta ja olisi hänelle apuna kaikessa.

Tatarczuk veti syvältä henkeään.

-- Mitä sanotte näistä kirjeistä, hyvät herrat? kysyi Chmielnicki.

Kasakat vaikenivat. Kaikki neuvottelut alkoivat, kunnes viina
lämmitti pään, aina sillä tavalla, ettei kukaan atamaneista tahtonut
ensimäisenä käyttää puheenvuoroa. He tekivät sen yksinkertaisina
ja viekkaina miehinä etupäässä siksi, että pelkäsivät lausuvansa
tyhmyyden, joka voisi saattaa ehdotuksen tekijän naurunalaiseksi
tai tuottaa hänelle koko elinajaksi jonkun pilkallisen liikanimen.
Niin oli laita Siczissä, missä keskellä suurinta yksinkertaisuutta
taipumus pilkantekoon oli kuulumattoman kehittynyt samoinkuin pelko
joutua pilkanalaiseksi.

Kasakat siis vaikenivat. Chmielnicki rupesi uudelleen puhumaan:

-- Leiriatamani, meidän veljemme ja vilpitön ystävämme, minä uskon
atamaniin, niinkuin omaan sieluuni ja joka sanoisi jotakin muuta, se
hautoisi mielessään petosta. Atamani on vanha toveri ja sotilas.

Sen sanottuaan hän nousi ja suuteli leiriatamania.

-- Hyvät herrat, vastasi siihen leiriatamani, -- minä kokoan joukot,
mutta hetmani olkoon johtaja. Mitä tulee lähettilääseen, niin hän on
minun, koska hänet on lähetetty luokseni. Ja koska hän on minun, niin
minä lahjoitan hänet teille.

-- Te, herrat edustajat, viekää terveisiä atamanille, sanoi
Chmielnicki, -- sillä hän on oikeamielinen mies, ja palatkaa
kertomaan "toverikunnalle", että jos joku on kavaltaja, niin ei hän
ainakaan. Hän on ensimäisiä, jotka ovat asettaneet vartiostoja, hän
on käskenyt ottamaan kiinni kavaltajat, jotka aikovat mennä ljahien
luo. Te, herrat edustajat, sanokaa, että hän ei ole petturi, vaan
että hän on paras meistä kaikista.

Herrat edustajat kumartuivat ensinnä Tuhaj-bejn vyötä kohden ja
hän itse pureskeli koko ajan suurimmalla välinpitämättömyydellä
auringonkukansiemeniä. Sitte he samoin kumarsivat Chmielnickiä sekä
leiriatamania ja lähtivät ulos huoneesta. Hetken perästä ilmaisi
iloinen hälinä akkunoiden alla, että edustajat olivat täyttäneet
tehtävänsä.

-- Eläköön meidän leiriatamanimme! Eläköön! huudettiin kähein äänin
niin lujaan, että huoneen seinät tuntuivat tärisevän perustuksiaan
myöten.

Samassa kuului pyssyjen ja pistolien laukauksia. Edustajat palasivat
ja istuutuivat uudelleen huoneen nurkkaan.

-- Hyvät herrat! sanoi Chmielnicki, kun melu akkunoiden alla oli
hiukkasen vaiennut, -- te olette jo viisaasti tuominneet, että
leiriatamani on rehellinen mies. Mutta jos atamani ei ole petturi,
niin kuka on petturi? Kenellä on ystäviä ljahien joukossa, kenen
kanssa he ovat salaneuvoissa, kenelle he kirjoittavat kirjeitä, kenen
huomaan he suosittelevat lähettiläänsä persoonan, kuka on petturi?

Näin sanoessaan kohotti Chmielnicki yhä ääntään ja loi ilkkuvan
sivukatseen Tatarczukin ja nuoren Barabaszin puoleen, ikäänkuin hän
olisi tahtonut osoittaa nimenomaan heitä. Huoneessa syntyi hälinä.
Useat äänet alkoivat huutaa: "Barabasz ja Tatarczuk!" Muutamat
huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, edustajienkin joukossa
alkoi kuulua huutoja: "Surma heille!"

Tatarczuk kalpeni, mutta nuori Barabasz alkoi hämmästynein silmin
katsella läsnäolevia. Hänen laiska ajatuksensa yritti jonkun
ajan kuluttua arvata mistä häntä syytetään ja lopuksi hän sanoi
vähävenäjän kielellä:

-- Ei koira tule syömään lihaa!

Sen sanottuaan purskahti hän tylsämieliseen nauruun ja hänen mukanaan
kaikki muutkin. Yhtäkkiä suurin osa huonekunta-atamaneja alkoi
villisti nauraa, itsekään tietämättä miksi.

Äänet ikkunan takana kävivät yhä kuuluvammiksi. Nähtävästi alkoi
viina jo lämmittää päitä. Ihmisaallon kohina kävi joka hetki
mahtavammaksi.

Mutta Anton Tatarczuk nousi, kääntyi Chmielnickin puoleen ja alkoi
puhua:

-- Mitä minä olen teille tehnyt, herra zaporogilaisten hetmani, kun
te vaaditte minun kuolemaani? Mihin minä olen syypää? Komisarjus
Zacwilichowski on kirjoittanut minulle kirjeen -- entä sitte? Onhan
ruhtinaskin kirjoittanut leiriatamanille ja olenko minä saanut
kirjettä? En. Ja jos olisin saanut, niin mitä olisin tehnyt? Olisin
mennyt kirjurin luo ja käskenyt häntä lukemaan sen itselleni. Sillä
en minä osaa kirjoittaa enkä lukea. Ja te tietäisitte kaikki, mitä
kirjeessä on. Mutta puolalaista en minä ole omin silmin nähnytkään,
niin että olenko minä petturi? Hei, veljet zaporogilaiset, Tatarczuk
on ollut teidän kanssanne Krimissä ja kun lähdettiin sotaretkelle
Valakiaan, niin lähti hänkin Valakiaan. Kun marssittiin Smolenskia
kohden, niin lähti hänkin Smolenskia kohden, tappeli teidän
kanssanne, uljaat kasakat, eli teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja
vuodatti vertaan teidän kanssanne, uljaat kasakat -- ja näki nälkää
teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja niin hän ei ole ljahi eikä
petturi, vaan kasakka, teidän veljenne, ja jos herra hetmani vaatii
hänen kuolemaansa, niin sanokoon, miksi hän sitä vaatii? Mitä minä
olen hänelle tehnyt? Millä osoittanut vilpillisyyttä? Ja te, veljet,
armahtakaa ja tuomitkaa oikeamielisesti!

-- Tatarczuk on kunnon kasakka! Tatarczuk on rehellinen mies!
huusivat muutamat äänet.

-- Sinä, Tatarczuk, olet kunnon kasakka, sanoi Chmielnicki, -- enkä
minä ahdista sinua, sillä sinä olet minun ystäväni etkä ljahi,
vaan kasakka, meidän veljemme. Ja jos ljahi olisi petturi, niin
minä en surisi enkä itkisi, mutta jos hyvä kasakka on petturi, jos
minun ystäväni on petturi, niin minun sydäntäni ahdistaa ja säälin
hyvää kasakkaa. Mutta koska olet ollut Krimissä ja Valakiassa
ja Smolenskin luona, niin sinun syntisi on vielä sitä suurempi,
että nyt vilpillisesti olet tahtonut ilmiantaa puolalaiselle
zaporogilaisten valmistukset ja tarkoitukset. Sinulle on kirjoitettu,
että antaisit lähettiläälle apua kaikessa mitä hän haluaa ja
sanokaa, herrat atamanit, mitä ljahi voisi haluta? Eikö minun ja
vilpittömän ystävämme Tuhaj-bejn kuolemaa? Eikö zaporogilaisten
sotajoukkojen turmiota? Niin, sinä Tatarczuk, olet vikapää etkä voi
sitä toiseksi todistaa. Ja Barabaszille kirjoitti hänen setänsä,
Czerkasyn päällikkö, Czaplinskin ystävä ja ljahien ystävä, joka
pidätti luonansa privilegiokirjat, että zaporogilaissotajoukko ei
saisi niitä, ja kun näin on, ja minä vannon Jumalan kautta, että ei
ole toisin, niin te molemmat olette syypäät ja pyytäkää armahdusta
atamaneilta, minäkin pyydän teidän kanssanne, vaikka teidän syynne on
raskas ja petos ilmeinen.

Silloin kuului ikkunan takaa ei enään melua ja humua, vaan ikäänkuin
myrskyn pauhinaa. Toverikunta tahtoi tietää, mitä neuvottelutuvassa
tehdään ja lähetti uudestaan edustajia.

Tatarczuk tunsi, että hän oli hukassa. Nyt hän muisti, että hän
viikko sitten oli atamanien kokouksessa vastustanut nuijan antamista
Chmielnickille ja liittoa tatarien kanssa. Kylmät hikipisarat
valuivat alas pitkin hänen otsaansa. Hän ymmärsi, ettei hän enään
voi pelastua. Mitä taas tulee nuoreen Barabasziin, oli selvää,
että Chmielnicki tahtoi kostaa Czerkasyn vanhalle päällikölle,
joka syvästi rakasti veljensä poikaa. Mutta Tatarczuk ei tahtonut
kuolla. Hän ei olisi kalvennut sapelin iskua, ei kuulaa, eikä edes
paaluunpistämistä, mutta kuolema, joka häntä nyt odotti, pöyristytti
häntä. Ja käyttäen hyväkseen hetken hiljaisuutta, joka vallitsi
Chmielnickin puheen jälkeen, hän huusi läpitunkevalla äänellä:

-- Kristuksen nimessä, veljet atamanit, sydämelliset ystävät,
älkää tuhotko viatonta, sillä minä en ole nähnyt ljahia enkä
puhunut hänen kanssaan. Armahtakaa, veljet! En tiedä mitä tuo ljahi
olisi minulta tahtonut. Kysykää häneltä itseltään. Minä vannon
Kristuksen, Vapahtajan, pyhän puhtaimman Neitseen, pyhän Nikolai
Ihmeittentekijän, pyhän arkkienkeli Mikaelin kautta, että te tuhoatte
viattoman sielun!

-- Tuokaa tänne ljahi! huusi vanhain neuvostosta vakausmies.

-- Ljahi tänne! ljahi tänne! huusivat huonekuntain atamanit.

Syntyi hämminki; toiset ryntäsivät viereiseen huoneeseen, jonne vanki
oli suljettu, tuodakseen hänet neuvoston eteen, toiset lähenivät
uhkaavina Tatarczukia ja Barabaszia. Mirgorodin huonekunnan atamani
Hladki huusi ensinnä: "kuolema heille"! Edustajat toistivat huudon,
mutta Czarnota hypähti ovelle, aukaisi sen ja huusi kokoontuneille
joukoille:

-- Herrat toverit, Tatarczuk on petturi ja Barabasz on petturi --
kuolema heille!

Joukko vastasi kauhealla ulvonnalla. Huoneessa syntyi sekamelska.
Kaikki huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, toiset huusivat:
"ljahi, ljahi!" toiset koettivat hillitä melskettä, mutta samassa
meni ovi tunkeilevan joukon painosta selkoisen selälleen ja pihalla
neuvotteleva lauma törmäsi keskelle huonetta. Kauhean näköiset,
raivosta huumaantuneet miehet täyttivät huoneen, pauhaten, puiden
nyrkkiä, kiristellen hampaita, levittäen ympärilleen viinanhajua ja
huutaen juopunein äänin: "Kuolema Tatarczukille! paaluun Barabasz!
Antakaa petturit tänne! tuokaa heidät asepihalle!" "Lyö, lyö
kuoliaaksi!" ja sadat kädet ojentuivat samassa hetkessä ottamaan
onnettomia uhreja. Tatarczuk ei tehnyt vastarintaa, voihki vain
läpitunkevalla äänellä, mutta nuori Barabasz alkoi puolustaa itseään
pelottavalla voimalla. Hän oli vihdoinkin ymmärtänyt, että hänet
tahdotaan murhata. Kauhu, epätoivo ja raivo kuvastuivat hänen
kasvoillaan. Vaahto peitti hänen huulensa ja rinnasta tunkeutui
eläimellinen karjuna. Kaksi kertaa riuhtaisi hän itsensä irti
murhamiestensä käsistä ja kaksi kertaa heidän kätensä tarttuivat
hänen olkapäihinsä, rintaansa, leukaansa ja ohimopalmikkoonsa.
Hän riuhtoi, puri, karjui, kaatui maahan ja nousi uudestaan,
verissään, hurjana. Häneltä revittiin vaatteet, hiukset Päästä,
puhkaistiin silmä, vihdoin häneltä, kun hän oli joutunut seinää
vastaan, väännettiin käsi poikki. Silloin hän kaatui. Ahdistajat
kävivät kiinni hänen jalkoihinsa ja raastoivat hänet yhdessä
Tatarczukin kanssa asepihalle. Siellä vasta, tervatynnyreiden
ja nuotioiden valossa, alkoi pikamestaus. Muutama tuhat miestä
ryntäsi tuomittujen päälle, repi heidät kappaleiksi, ulvoen ja
taistellen keskenään siitä, kuka pääsisi uhrien kimppuun. Heitä
tallattiin jaloin, heidän ruumiistaan revittiin kappaleita, villi
lauma pyöri heidän ympärillään hullaantuneiden joukkojen kauheassa,
suonenvedontapaisessa liikkeessä. Välistä nostivat veriset kädet
ilmaan kaksi jo muodottomaksi muuttunutta ihmisruumista, välistä ne
uudestaan paiskattiin maahan. Kauempana seisovat karjuivat täyttä
kurkkua, että uhrit olivat heitettävät veteen tai laahattavat
palavan tervatynnyrin päälle, juopuneet alkoivat tapella keskenään,
hurjuudessaan sytyttivät muutamat tuleen kaksi viinatuoppia, jotka
valaisivat helvetillistä näytelmää väräjävällä, sinertävällä
valollaan. Taivaalta katseli sitä myöskin kuu, tyynenä, kirkkaana,
leppeänä.

Niin rankaisi "toverikunta" pettureitaan.

Mutta neuvoston tuvassa oli, siitä hetkestä kun kasakat olivat
laahanneet ulos Tatarczukin ja nuoren Barabaszin, jälleen hiljennyt
ja atamanit istuivat entisille paikoilleen seinien ääreen, sillä
viereisestä huoneesta tuotiin vanki.

Varjo lankesi hänen kasvoilleen, kun tulikin oli uunista sammunut,
ja hämärässä näkyi vain komeavartaloinen mies pystypäisenä ja
ylpeänä, vaikka kädet olivat sidotut yhteen niininuoralla. Hladki
heitti huoneeseen kimpun päreitä ja hetken päästä paloi iloinen
liekki, valaen kirkasta loimuaan Chmielnickiin päin kääntyneen vangin
kasvoille.

Hänet nähdessään Chmielnicki säpsähti.

Vanki oli -- herra Skrzetuski.

Tuhaj-bej sylkäisi auringonkukansiementen kuoret suustaan ja mutisi
vähävenäjän kielellä:

-- Minä tunnen tuon puolalaisen -- hän on ollut Krimissä.

-- Kuolema hänelle! huusi Hladki.

-- Kuolema! toisti Czarnota.

Chmielnicki oli jo päässyt mielenliikutuksensa herraksi. Hän katsahti
pikaisesti Hladkiin ja Czarnotaan, jotka tämän katseen vaikutuksesta
vaikenivat, ja sitte hän kääntyi leiriatamanin puoleen, sanoen:

-- Minäkin tunnen hänet.

-- Mistä sinä olet? kysyi leiriatamani Skrzetuskilta.

-- Olen lähettiläänä tullut luoksesi, leiriatamani, mutta Chortycassa
hyökkäsivät ryövärit kimppuuni ja vasten tapoja, joita villeimmätkin
kansat noudattavat, löivät minua. Ja huolimatta lähettiläsarvostani
ja syntyperästäni he haavoittivat minut, kohtelivat minua huonosti
ja toivat minut vankina tänne, jonka seikan hänen armonsa ruhtinas
Jeremi Wisniowiecki kyllä on pitävä muistossaan sinun varaltasi
herra, leiriatamani.

-- Miksikäs sinä osoitit pahaa sisuasi ja löit nuijallasi kuoliaaksi
kelpo kasakan? Miksi sinä tapoit neljä kertaa niin monta kuin teitä
oli itseänne? Etkö sinä tullut tänne tuomaan kirjettä katsellaksesi
meidän valmistuksiamme ja ilmoittaaksesi niistä ljaheille? Me
tiedämme myöskin, että sinulla oli kirjeitä zaporogilaisarmeijan
pettureille, jotta voisit yhdessä heidän kanssansa valmistella koko
sotajoukon turmiota ja siksi sinua ei otetakaan vastaan lähettiläänä,
vaan petturina ja sellaisena tulet saamaan oikeudenmukaisen
rangaistuksen.

-- Erehdyt, leiriatamani ja sinä omavaltaisesti arvoosi noussut
hetmani, sanoi luutnantti, kääntyen Chmielnickin puoleen. -- Jos
minulla on ollut kirjeitä, niin on jokaisella lähettiläällä, joka
matkustaa vieraihin maihin, tapana ottaa kirjeitä tuttavilta
tuttaville, jotta hän itsekin niiden kautta saisi tuttavia
vieraissa maissa. Mutta minä tulin tänne mukanani ruhtinaan kirje,
en valmistellakseni teille turmiota, vaan pidättääkseni teitä
sellaisista teoista, jotka voivat viedä laittomiin yrityksiin
valtakuntaa vastaan ja tuottaa teille itsellenne ja koko
zaporogilaissotajoukolle turmion ja perikadon. Ketä vastaan te
nostatte jumalattoman kätenne? Ketä vastaan te, jotka kutsutte
itseänne kristikunnan puolustajiksi, teette liiton pakanoiden
kanssa? Kuningasta, aatelissäätyä ja koko valtakuntaa vastaan! Siksi
olette te pettureita enkä minä ja siksi sanon teille, että jollette
nöyryydessä ja kuuliaisuudessa koeta hyvittää pahoja tekojanne, niin
paha teidät perii! Ovatko Pawlukin ja Nalewajkon ajat jo hävinneet
muistostanne? Oletteko jo unohtaneet heidän rangaistuksensa?
Muistakaa siis, että Puolan valtakunnan kärsivällisyys on jo loppunut
ja miekka riippuu teidän päittenne päällä.

-- Haukut, pirun sikiö, päästäksesi kuoleman kynsistä! huusi
leiriatamani, -- mutta sinua eivät auta uhkauksesi eivätkä mahtavat
sanasi.

Myöskin muut atamanit alkoivat kiristellä hampaitaan ja kalistella
sapelejaan. Mutta herra Skrzetuski nosti päänsä entistä korkeammalle
ja sanoi:

-- Älä luule, leiriatamani, että minä pelkään kuolemaa tai puolustan
henkeäni tai todistelen viattomuuttani. Aatelismiehenä voin joutua
vain vertaisteni tuomittavaksi enkä minä seiso tässä tuomarien, vaan
ryövärien edessä, en aatelin edessä, vaan moukkien, en sotilaiden,
vaan raakalaisten ja minä tiedän hyvin, etten vältä kuolemaani, jolla
te täytätte vääryytenne mitan. Minun edessäni on kuolema ja kidutus,
mutta takanani on koko valtakunnan mahti ja kosto ja sitä te kaikki
vapisette.

Hänen jalo ryhtinsä, puheen ylevyys ja Puolan valtakunnan nimi
tekivät voimakkaan vaikutuksen. Atamanit katselivat vaieten toinen
toistaan. Sillä hetkellä näyttivät he tuntevan, ettei heidän edessään
seisonut vanki, vaan suuren ja mahtavan kansan uhkaava lähettiläs.
Tuhaj-bej mutisi:

-- Kiukkuinen ljahi!

-- Kiukkuinen ljahi! toisti Chmielnicki.

Kova kolkutus oveen keskeytti keskustelun. Tatarczukin ja Barabaszin
teloitus oli juuri loppunut asepihalla; toverikunta toimitti uuden
lähetystön.

Toistakymmentä veristä, läähättävää, hikistä ja juopunutta kasakkaa
tuli huoneeseen. He seisahtuivat ovelle ja alkoivat, ojentaen vielä
verestä höyryäviä käsiänsä, puhua:

-- Toverikunta kumartaa herroja vanhain neuvoston jäseniä -- he
kumartuivat kaikki näiden vöitä kohden -- ja pyytää, että heille
jätettäisiin tämä ljahi, jotta he saisivat leikkiä hänen kanssaan
samalla tavalla kuin Barabaszin ja Tatarczukin.

-- Jätetään ljahi heille! huusi Czarnota.

-- Ei saa jättää! huusi joku toinen. -- Hän on lähettiläs.

-- Kuolema hänelle! huusi joukko ääniä.

Sitte vaikenivat kaikki, odottaen mitä leiriatamani ja Chmielnicki
sanoisivat.

-- Toverikunta pyytää ja jollei saa, niin ottaa itse, toistivat
edustajat.

Herra Skrzetuski näytti olevan auttamattomasti tuhon oma, kun samassa
Chmielnicki kumartui sanoakseen jotakin Tuhaj-bejn korvaan.

-- Hän on sinun vankisi, kuiskasi hän, -- tatarit ovat hänet
vanginneet, hän on sinun. Annatko riistää hänet itseltäsi? Hän on
rikas aatelismies ja muutenkin maksaisi Jeremi hänestä paljon kultaa.

-- Antakaa ljahi! huusivat kasakat yhä uhkaavammin.

Tuhaj-bej liikahti paikaltaan ja nousi. Hänen hahmonsa muuttui
yhtäkkiä, silmäterät suurenivat kuin villikissalla ja valkeat hampaat
välähtelivät. Hän hypähti kuin tiikeri kasakkain eteen, jotka
vaativat häneltä vankia.

-- Menkää tiehenne, pässit, uskottomat koirat, orjat, siansyöjät!
karjui hän, tarttui kahta zaporogilaista partaan ja ravisti
vimmatusti. -- Tiehenne, juopot, saastaiset elukat, niljaiset
käärmeet! Te olette tulleet riistämään minulta sotavankiani, mutta
kyllä minä teille -- kas noin, pässit! Niin sanoen hän nyhtäisi
yhä useampia kasakkoja parrasta, kaatoi vihdoin yhden allensa ja
alkoi tallata häntä jaloillaan. -- Kasvoillenne maahan, orjat,
sillä minä vien teidät vangiksi, minä tallaan koko Siczin jalkojeni
alle niinkuin teidät! Minä poltan sen raunioiksi ja peitän teidän
raadoillanne!

Edustajat perääntyivät pelästyneinä -- kauhea ystävä oli näyttänyt
voimaansa.

Ja kumma kyllä: Bazawlukissa oli vain kuusi tuhatta ordan
tataria, heidän selkänsä takana seisoi kyllä vielä khani ja
koko Krimin sotavoima, mutta itse Siczissä oli toistakymmentä
tuhatta kasakkaa, lukuunottamatta niitä, jotka Chmielnicki oli jo
lähettänyt Tomakowkaan -- eikä ainoakaan ääni noussut vastustamaan
Tuhaj-bejtä. Se menettelytapa, mitä julma murza oli käyttänyt
vankia puolustaessaan, osoittautui ainoaksi tepsiväksi. Se vaikutti
vakuuttavasti zaporogilaisiin, joille tatarien apu tällä hetkellä
oli välttämätön. Lähetystö meni suoraa päätä asepihalle, huutaen
joukoille, ettei heidän anneta leikkiä ljahin kanssa, sillä hän on
Tuhaj-bejn vanki ja Tuhaj-bej on suutuksissaan. "Hän repi meitä
parrasta!" huusivat he. Asepihalla ruvettiin heti toistelemaan:
"Tuhaj-bej suuttui!" -- "Suuttui!" huusivat joukot alakuloisina.
"Suuttui, suuttui!" ja hetken perästä alkoi joku kimeä ääni nuotion
ääressä laulaa:

    Hei, hei,
    Tuhaj-bej
    suuttui kovin meihin!
    Hei, hei,
    Tuhaj-bej
    älä suutu meihin!

Nyt toistivat tuhannet äänet: "hei, hei, Tuhaj-bej" ja niin syntyi
yksi noita lauluja, jotka sitte niinsanoaksemme myrskytuuli kantoi
yli koko Ukrainan, koskettaen niiden kautta lyyrojen ja teorbanien
kieliä.

Mutta pian katkesi laulukin, sillä Hassan Baszan puolisesta portista
juoksi paikalle kymmenkunta miestä, jotka tunkeutuen joukon läpi,
huusivat: "pois tieltä, pois tieltä!" ja kiiruhtivat minkä pääsivät
neuvostotalolle. Atamanit olivat jo, poislähdössä, kun nämä uudet
vieraat tulivat huoneeseen.

-- Kirje hetmanille! huusi eräs vanha kasakka.

-- Mistä te olette?

-- Czehrynistä. Olemme kulkeneet yötä ja päivää tuodaksemme tämän
kirjeen. Kas tässä!

Chmielnicki otti kirjeen kasakan käsistä ja alkoi lukea. Yhtäkkiä
hänen kasvonsa muuttuivat, hän keskeytti lukemisensa ja sanoi lujalla
äänellä:

-- Herrat atamanit! Suurhetmani lähettää poikansa Stefanin sotajoukon
etunenässä meitä vastaan. Sota!

Tuvassa syntyi tavaton hälinä. Vaikea on sanoa, oliko se ilon vaiko
pelästyksen hälinää. Chmielnicki astui keskelle huonetta, pani kädet
lanteilleen, hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä uhkasi ja
käski.

-- Huonekunta-atamanit kasarmeihinsa! Ampukaa torneista tykeillä!
Lyökää rikki viinatynnyrit! Huomenna aamun koittaessa lähdetään
marssimaan!

Tästä hetkestä alkaen loppuivat Siczissä yleiset neuvottelut,
atamanien ja "toverikunnan" kokoukset ja sananvalta. Chmielnicki otti
käsiinsä rajattoman vallan. Vielä hetki sitte täytyi hänen, peläten,
ettei hurja "toverikunta" tottelisi häntä, viekkaudella puolustaa
vankia ja viekkaudella tuhota kapinaan haluttomat. Nyt hän oli
kaikkien elämän ja kuoleman herrana. Niin kävi aina. Sekä ennen että
jälkeen sotaretken, vaikka hetmani jo oli valittu, oli määräävänä
joukon tahto, jonka vastustaminen oli vaarallinen sekä huonekunta- että
leiriatamanille. Mutta heti kun sotaretki oli julistettu,
muuttui toverikunta sotajoukoksi, joka alistui sotakuriin,
huonekunta-atamanit tulivat upsereiksi ja hetmani ylipäälliköksi,
diktaattoriksi.

Siksi atamanit kuullessaan Chmielnickin käskyt lähtivät suoraa päätä
huonekuntiensa luo. Neuvottelukokous oli loppunut.

Hetken perästä tärisytti huoneen seiniä kanuunanpauke siltä portilta,
joka johti Hassan Baszasta Siczin asepihalle. Se vyöryi synkkänä
kaikuna yli koko Czertomelikin, ilmoittaen sodan alkaneen.

Siitä alkoi myöskin uusi ajankohta kahden kansan historiassa,
mutta sitä eivät tietäneet juopuneet sicziläiset enempää kuin itse
zaporogilaisten hetmani.



KAHDESTOISTA LUKU.


Chmielnicki meni Skrzetuskin seurassa yöksi leiriatamanin luo
ja heidän mukanaan tuli myöskin Tuhaj-bej, jonka oli myöhäistä
palata Bazawlukiin. Villi bej kohteli luutnanttia vankina, josta
maksetaan korkeat lunnaat, siis ei kuten tavallista vankia, vaan
kunnioituksella, vieläpä suuremmallakin kuin kasakoita, sillä hän oli
hänet tavannut kerran khanin palatsissa ruhtinaan lähettiläänä. Sen
huomatessaan kutsui leiriatamani hänet asuntoonsa ja alkoi niinikään
kohdella häntä toisin. Vanha atamani oli hartaasti kiintynyt
Chmielnickiin, joka oli voittanut ja vallannut hänet, ja hän oli
myöskin huomannut, että Chmielnicki neuvottelujen aikana kaikin
tavoin oli koettanut pelastaa vankia. Hän hämmästyi vielä enemmän,
kun Chmielnicki heti tupaan tultua, ennenkuin he vielä olivat
ehtineet istuutua, kääntyi Tuhaj-bejn puoleen ja sanoi:

-- Tuhaj-bej, paljonko aiot vaatia lunnaita tästä vangista?

Tuhaj-bej katsahti Skrzetuskiin ja lausui:

-- Sinä sanoit hänen olevan ylhäisen miehen ja minä tiedän, että hän
on kauhean ruhtinaan lähettiläs ja kauhea ruhtinas rakastaa väkeänsä.
Bismillah! toinen maksaa ja toinen maksaa yhtaikaa...

Tuhaj-bej mietti vähän ja lisäsi:

-- Kaksi tuhatta taaleria.

Chmielnicki sanoi siihen:

-- Minä annan sinulle kaksi tuhatta taaleria. Tatarilainen mietti
hetken. Hänen vinot silmänsä tuntuivat tunkevan Chmielnickin läpi.

-- Anna kolme, sanoi hän.

-- Miksikä minä antaisin kolme, kun sinä itse pyysit kaksi?

-- Jos sinä tahdot saada hänet, niin se on sinulle tärkeää, ja jos se
on sinulle tärkeää, niin sinä kyllä annat kolme.

-- Hän on pelastanut minun henkeni.

-- Allah! siitä kannattaa maksaa tuhat lisää. Skrzetuski sekaantui
nyt kaupantekoon.

-- Tuhaj-bej, sanoi hän suuttuneena, -- ruhtinaan rahastosta en voi
luvata sinulle mitään, mutta vaikka minun täytyisi hävittää kaikki
omat varani, niin annan minä itse sinulle kolme. Minulla on melkein
sen verran talletuksia ruhtinaan hallussa ja hyvä maatila ja sen
pitäisi riittää. Mutta tälle hetmanille en tahdo olla kiitollisuuden
velassa vapaudesta ja hengestäni.

-- Mistäs sinä tiedät, mitä minä sinulle teen? sanoi Chmielnicki ja
sitte hän, kääntyneenä Tuhaj-bejn puoleen, jatkoi:

-- Sota alkaa. Sinä lähetät hänet ruhtinaan luo, mutta ennenkuin
lähettiläs ehtii perille, on jo Dnieperissä ehtinyt virrata paljon
vettä. Ja minä lähetän itse sinulle huomenna rahat Bazawlukiin.

-- Anna neljä, niin en sano ljahille mitään, sanoi Tuhaj-bej
kärsimättömästi.

-- Minä annan neljä, luottaen sanaasi.

-- Herra hetmani, sanoi leiriatamani, -- tahdotteko, niin lasken heti
rahat pöytään. Minulla on täällä seinän alla, ehkä enemmänkin.

-- Sinä voit huomenna viedä ne mukanasi Bazawlukiin, sanoi
Chmielnicki.

Tuhaj-bej taipui ja haukotteli.

-- Minua nukuttaa, sanoi hän. -- Ja huomenna täytyy ennen päivän
koittoa lähteä Bazawlukiin. Mihin voin täällä heittää pitkälleni?

Leiriatamani osotti hänelle taljakääröjä seinän vieressä.

Tatari heitti pitkäkseen taljoille. Hetken perästä hän kuorsasi kuin
hevonen.

Chmielnicki käveli muutaman kerran edestakaisin ahtaassa tuvassa ja
sanoi:

-- Ei tule unta silmiini. En nuku. Anna minulle, leiriatamani, jotain
juotavaa.

-- Paloviinaa vai viiniä?

-- Viinaa. En nuku...

-- Taivaalla tuntuu jo päivän salo, sanoi leiriatamani.

-- Myöhäistä on. Mene nukkumaan, vanha ystävä! Juo ja mene.

-- Kunniaksi ja onneksi!

-- Onneksi!

Leiriatamani pyyhkäisi hihallaan suutaan, ojensi sitte kätensä
Chimelnickille ja, poistuttuaan huoneen toiseen päähän, kaivautui
melkein kokonaan lampaantaljoihin, sillä ikä oli jo jäähdyttänyt
hänen verensä. Pian hänen kuorsaamisensa säesti Tuhaj-bejta.

Chmielnicki istui pöydän ääressä vaiti, ajatuksiin vaipuneena.

Yhtäkkiä hän havahtui, katsahti Skrzetuskiin ja sanoi:

-- Herra luutnantti, olette vapaa.

-- Olen teille kiitollinen, herra zaporogilaisten hetmani, vaikken
voikaan salata, että mieluummin olisin ollut toiselle kiitollinen
vapaudestani.

-- Ole siis kiittämättä. Sinä olet pelastanut minun henkeni, minä
olen sen kostanut sinulle hyvällä, ja nyt me siis olemme kuitit.
Mutta se minun täytyy vielä sinulle sanoa, etten päästä sinua heti,
ennenkuin annat minulle kunniasanasi, että palattuasi et virka mitään
meidän valmistuksistamme etkä joukkojemme suuruudesta eikä mistään,
mitä olet nähnyt Siczissä.

-- Huomaan, että annoit minun tarpeettomasti maistaa vapauden
hedelmää. Sillä minä en anna sellaista lupausta. Menettelisinhän
silloin aivan niinkuin ne jotka menevät vihollisen puolelle.

-- Minun pääni ja koko zaporogilaisen joukon menestys riippuu
siitä, että suurhetmani ei marssisi kaikkine sotavoimineen meitä
vastaan. Ja sen hän kiireimmiten tekisi, jos sinä ilmoittaisit
meidän voimiemme suuruuden. Älä siis ihmettele, etten minä päästä
sinua, kun et anna kunniasanaasi, täytyyhän minun olla varma omasta
turvallisuudestani. Tiedänhän minä mitä olen uskaltanut, tiedän
mikä kauhea voima on meitä vastassa: molemmat hetmanit, sinun
kauhea ruhtinaasi, joka yksinään on kokonaisen sotajoukon veroinen,
ja Zaslawskit, Koniecpolskit ja kaikki nuo pikkukuninkaat, joiden
jalka tallaa kasakan niskaa. Totta tosiaan: paljon on minulla
ollut työtä ja paljon on täytynyt kirjoittaa kirjeitä, ennenkuin
onnistuin nukuttamaan heidän valppautensa. Enhän nyt voi sallia,
että se taas herätettäisiin. Kun nyt sekä koko irtonainen väestö ja
linnakasakat ynnä kaikki uskossaan ja oikeuksissaan sorretut että
zaporogilaissotajoukko ja Krimin khani asettuvat minun puolelleni,
niin luulen kykeneväni vastustamaan vihollista, sillä minunkin
voimani on melkoinen ja kaikista enimmän luotan Jumalaan, joka on
nähnyt kaiken vääryyden ja minun viattomuuteni.

Chmielnicki tyhjensi viinapikarin ja käveli levottomana pöydän
ympäri, mutta herra Skrzetuski mittaili häntä silmillään ja sanoi
uljaasti:

-- Älä tee pilkkaa, zaporogilaisten hetmani, Jumalasta ja hänen
kaitselmuksestaan, johon vetoat, sillä sinä vedät päällesi vain
Jumalan vihan ja pikaisen rangaistuksen. Sinunko sopii huutaa
korkeinta puolustajaksesi, sinun, joka omien vääryyksiesi ja
yksityisten selkkaustesi takia nostatat tällaisen kauhean myrskyn,
sytytät sisällisen sodan liekin ja liityt pakanoihin kristittyjä
vastaan? Ja mitä tästä tulee? Voitit tai tulit voitetuksi -- sinä
vuodatat kokonaisen meren ihmisverta ja kyyneliä, autioitat maan
pahemmin kuin heinäsirkat, annat omat veriheimolaisesi pakanoiden
vangiksi, järkytät valtakunnan perusteita, kohotat kätesi
majesteettia vastaan, häpäiset Herran alttarit ja kaiken tämän
teet sen takia, että Czaplinski riisti vääryydellä sinun talosi ja
solvaten uhkasi sinua juovuspäissään! Etkö sinä nyt revi ja raasta
kaikkea, mikä on suurta ja kallista ja uhraa sitä oman etusi takia?
Sinäkö huudat avuksesi Jumalaa? Totisesti, vaikka olen vallassasi ja
vaikka voit riistää minulta hengen ja vapauden, sanon sinulle: huuda
saatanaa äläkä Jumalaa avuksesi, sillä vain helvetin voima voi olla
sinun apunasi!

Chmielnicki sävähti tulipunaiseksi, hän tarttui sapelinsa kahvaan
ja katsoi luutnanttiin kuin leijona, joka pian karjahtaa ja karkaa
uhrinsa kimppuun, mutta hän hillitsi itsensä. Onneksi hän ei vielä
ollut juovuksissa. Ehkä hänet valtasi jokin levottomuus, ehkä jokin
ääni hänen sydämessään huusi hänelle: käänny takaisin tieltäsi! Sillä
yhtäkkiä, aivan kuin puolustautuakseen omia ajatuksiaan vastaan tai
vakuuttakseen itse itselleen hän puhui:

-- Keneltäkään muulta en kärsisi tällaista puhetta, mutta katso
sinäkin, ettei rohkeutesi tee loppua kärsivällisyydestäni. Sinä
peloitat minua helvetillä, puhut minun omista eduistani ja
petoksestani, mutta mistä sinä tiedät, tahdonko minä kostaa vain
oman persoonallisen vääryyteni? Mistä olisin saanut apumiehiä,
mistä nuo tuhannet, jotka ovat vannoutuneet johtoni alle ja yhä
vannoutuvat, jos olisi kysymys vain minun omista kärsimyksistäni?
Katso millä kannalla ovat asiat Ukrainassa. Katso! maa on rehevä ja
hedelmällinen, maaemo, syntymämaa, ja kuka on siellä varma huomisesta
päivästä? Kuka on siellä onnellinen? Kenen uskoa ei siellä sorreta,
keneltä ei ole riistetty vapaus? Ken siellä ei itke ja huokaa? Vain
Wisniowieckit, Potockit, Zaslawskit, Kalinowskit, Koniecpolskit ja
kourallinen aatelisia! Heitä varten ovat starostanvirat, toimet,
maa ja kansa, heitä varten onni ja kultainen vapaus, mutta muu
kansa kurottaa kyynelsilmin käsiänsä taivasta kohden, odottaen
armahdusta Jumalalta, sillä kuninkaalta ei sitä tule. Kuinka moni
aatelinenkin, kun ei ole voinut sietää heidän sortoaan, pakenee
Sicziin, niinkuin minä itsekin olen paennut! Minä en tahdokaan
sotaa kuningasta enkä valtakuntaa vastaan. Valtakunta on äitini,
kuningas isäni, kuningas on armollinen herra, mutta pikkukuninkaat!
Heidän kanssaan me emme voi elää. Heillä on alituinen nylkemisensä,
heillä on vuokransa, heillä on toe-veronsa, maksot naimisluvasta,
myllyverot, mehiläisverot, nautavero, heidän tiranniutensa ja
juutalaisten kautta harjoittamansa sorto huutaa taivaaseen asti
kostoa. Ja miten on palkittu zaporogilaissotajoukon ansiot ja urheus
monissa sodissa? Missä ovat kasakkain oikeudet? Kuningas antoi --
pikkukuninkaat ottivat. Nalewajko teloitettiin! Pawluk poltettiin
vaskikattilassa! Ei ole kuivanut veri niistä haavoista, jotka
Zólkiewskin ja Koniecpolskin miekat miehin löivät! Eivät ole vielä
kuivuneet kyyneleet, joita vuodatettiin surmattujen, mestattujen ja
paaluunpistettyjen puolesta. Ja nyt, katsos mikä loistaa taivaalla
-- Chmielnicki osoitti akkunasta kirkasta pyrstötähteä -- Jumalan
viha, Jumalan ruoska! Ja jos minun täytyy olla Jumalan ruoskana
maan päällä, niin tapahtukoon hänen tahtonsa: minä otan sen taakan
hartioilleni!

Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä korkeutta kohti ja näytti siltä
kuin hän olisi ollut kokonaan tulessa, ollut kuin suuri koston
soihtu, ja hän värisi ja kaatui sitte penkille, ikäänkuin kohtalonsa
taakan painamana.

Huoneessa syntyi äänettömyys, jota ainoastaan Tuhaj-bejn ja
leiriatamanin kuorsaus katkaisivat. Ja nurkassa sirisi surullisesti
sirkka.

Luutnantti istui pää painuksissa. Tuntui siltä kuin hän olisi
hakenut vastausta Chmielnickin sanoihin, jotka olivat painavat kuin
graniittikappaleet. Vihdoin hän alkoi puhua hiljaisella, surullisella
äänellä:

-- Oi, vaikkapa se olisikin totta, niin kuka olet sinä, hetmani,
asettumaan tuomariksi ja pyöveliksi? Mikä julmuus ja mikä kopeus
sinua johtaa? Mikset jätä Jumalalle tuomiota ja rangaistusta?
Minä en puolusta pahoja enkä kiitä vääryyttä enkä nimitä sortoa
oikeudeksi, mutta katsoppa sinäkin, hetmani, itseesi. Sinä
moitit pikkukuninkaiden sortoa, sanot, etteivät he tahdo totella
kuningasta eikä oikeutta, sinä soimaat heidän ylpeyttään, mutta
oletko itse siitä vapaa, etkö itsekin kohota kättäsi valtakuntaa,
oikeutta ja majesteettia vastaan? Sinä näet herrojen ja aatelin
tiranniuden, mutta et näe sitä, että ilman heidän uljuuttansa, heidän
panssariansa, heidän voimaansa, heidän linnojansa, heidän tykkejänsä,
heidän joukkojansa vaikeroisi tämä maa, joka nyt tiukkuu maitoa
ja hunajaa, sata kertaa raskaamman turkkilaisen tai tatarilaisen
ikeen alla. Sillä kuka sitä suojelisi? Kenen huolenpitoa ja mahtia
saatte kiittää siitä, että teidän lastenne ei tarvitse palvella
janitshareina eikä teidän naisianne ryöstetä riettaisiin haaremeihin?
Kuka asuttaa erämaat, perustaa kyliä ja kaupunkeja, rakentaa Jumalan
temppelejä...

Herra Skrzetuskin ääni oli käynyt yhä voimakkaammaksi, mutta
Chmielnicki tuijotti synkästi viinapulloon, laski nyrkiksi puserretun
kätensä pöydälle ja vaikeni ikäänkuin hän olisi käynyt sisällistä
taistelua.

-- Ja keitä he ovat, puhui herra Skrzetuski edelleen, -- ovatko
he tulleet Saksasta vaiko Turkista -- eivätkö he ole verta teidän
verestänne ja luuta teidän luustanne? Eivätkö he ole teidän
aatelianne, teidän ruhtinaitanne? Eikö niin ollen ole surkeata,
hetmani, että sinä aseistat nuoremmat veljet vanhempia vastaan ja
teet heistä isänmurhaajia? Jumalan tähden, vaikkapa he olisivatkin
pahoja, vaikkapa he kaikki -- mikä ei kuitenkaan ole totta --
tallaisivat oikeuden jalkojensa alle ja rikkoisivat laillisesti
vakuutetut oikeudet, niin rangaiskoon heitä Jumala taivaassa ja
valtiopäivät maan päällä, mutta älä sinä, hetmani! Voitko sinä sanoa,
että teidän joukossanne on ainoastaan oikeutta tekeviä? Ettekö te ole
koskaan rikkoneet? Onko teillä oikeus heittää kivellä toisen tahraan?
Ja koska sinä kysyt minulta, missä ovat kasakkojen privilegiot,
niin vastaan minä: eivät pikkukuninkaat ole niitä kavaltaneet, vaan
zaporogilaiset, Loboda, Sasko, Nalewajko ja Pawluk, jonka sinä
luulottelet tulleen paistetuksi vaskisen härän vatsassa, vaikka
tiedät hyvin, ettei ollut niin. Hänet repivät rikki teidän kapinanne,
teidän levottomuutenne ja hyökkäyksenne, joita te teette tatarien
malliin. Kuka on päästänyt tatarit valtakunnan rajojen sisälle
sitä varten että te vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliilla
kuormitettuina, hyökkäisitte oman voittonne ja etunne takia
heidän kimppuunsa ja saisitte siitä runsaimman osan? Kuka, kautta
Jumalan, on luovuttanut omaa kristillistä väkeänsä orjaksi? Kuka
on aiheuttanut suurimmat riidat? Te! Kenen edessä on aatelismies,
kauppias, talonpoika turvaton? Teidän! Kuka on sytyttänyt sisälliset
sodat, polttanut Ukrainan kylät ja kaupungit, raastanut Jumalan
huoneet, raiskannut naiset? Te ja te! Mitä siis tahdot? Sitäkö
että teille annettaisiin etuoikeus sisällisen sodan nostamiseen ja
ryöstöön? Totta totisesti teille on enemmän annettu anteeksi kuin
teiltä on riistetty. On tahdottu parantaa _membra putrida_, mädänneet
jäsenet, eikä leikata niitä pois. [Zólkiewskin historialliset sanat.]
Enkä tiedä onko maailmassa, lukuun ottamatta Puolan valtakuntaa,
mitään valtaa, joka sietäisi sellaista paisetta omassa povessansa, ja
osoittaisi niin paljon lempeyttä ja sääliväisyyttä. Ja millaisella
kiitollisuudella se on palkittu? Kas tuossa makaa sinun liittolaisesi
ja Puolan valtakunnan leppymätön vihollinen, sinun ystäväsi, mutta
ristin ja kristikunnan vihollinen, ei ukrainalainen pikkukuningas,
vaan Krimin murza. Hänen kanssaan sinä lähdet polttamaan omaa
pesääsi, hänen kanssaan tuomitsemaan veljiäsi. Mutta hän on myöskin
tämän jälkeen hallitseva sinua ja sinun täytyy tarjota hänelle
jalustinta!

Chmielnicki tyhjensi uuden viinapikarin.

-- Kun minä ja Barabasz aikoinamme olimme armollisen kuninkaan luona,
vastasi hän synkästi, -- ja kun valitimme meille tapahtuvaa vääryyttä
ja sortoa, niin sanoi kuningas meille: "eikö teillä ole pyssyä ja
sapelia vyöllänne?"

-- Ja jos tulisit kuninkaitten kuninkaan eteen, niin hän sanoisi:
"oletko antanut vihollisillesi anteeksi niinkuin minä olen antanut
vihollisilleni?"

-- Minä en tahdo sotaa valtakuntaa vastaan.

-- Sinä asetat vain miekan sen kurkkua vastaan!

-- Minä lähden vapauttamaan kasakoita teidän kahleistanne!

-- Sidottaaksesi heitä tatarilaisiin niini-nuoriin!

-- Uskoa tahdon puolustaa!

-- Yhdessä pakanain kanssa!

-- Mene tiehesi, sinä et ole minun omantuntoni ääni. Tiehesi, sanon
sinulle!

-- Vuodatettu veri ahdistaa sinua, ihmiskyyneleet syyttävät sinua,
kuolema odottaa sinua, tuomio odottaa!

-- Pöllö! huusi Chmielnicki raivoissaan ja väläytti puukkoa
luutnantin rinnan edessä.

-- Lyö! sanoi herra Skrzetuski.

Ja uudestaan tuli hiljaisuus, kuului vain nukkuvien kuorsaus ja
sirkan surullinen siritys.

Chmielnicki seisoi hetkisen puukko kädessä Skrzetuskin edessä.
Yhtäkkiä hän säpsähti, tuli tajuihinsa, laski puukon kädestään ja
tempasi sensijaan viinapullon sekä alkoi juoda. Hän joi sen pohjaan
asti ja istuutui raskaasti penkille.

-- Minä en voi työntää sitä hänen rintaansa, mutisi hän, -- en voi.
On jo myöhäistä... joko tuo on aamunkoittoa?... Mutta myöhäistä on
kääntyä takaisinkin... Mitä sinä puhut minulle tuomiosta ja verestä?

Hän oli juonut paljon, viina nousi jo päähän, hän kadotti
kadottamistaan tajuntaansa.

-- Mikä tuomio siellä on? Khani lupasi minulle apujoukkoja.
Tuhaj-bej nukkuu tuossa. Huomenna kasakat lähtevät liikkeelle ja
meidän kanssamme pyhä Mikael voittaja! Mutta jos... jos... jos...
Minä olen sinut lunastanut Tuhaj-bejlta, muista sinä se ja sano...
tekee kipeää, kipeää! Kääntyä takaisin... on myöhäistä... tuomio...
Nalewajko... Pawluk...

Yhtäkkiä hän nousi pystyyn, silmät menivät pelästyksestä selälleen ja
hän huudahti:

-- Kuka siellä?

-- Kuka siellä? toisti leiriatamani puoliunessa. Mutta Chmielnickin
pää painui rinnalle ja nyökkäsi vielä uudelleen.

-- Mikä tuomio? mutisi hän ja nukkui.

Herra Skrzetuski oli hiljan saaduista haavoista ja kiihtyneestä
keskustelusta käynyt hyvin kalpeaksi. Hän luuli kuoleman jo olevan
tulossa ja alkoi ääneensä rukoilla.



KOLMASTOISTA LUKU.


Aamulla varhain lähtivät kasakkain jalka- ja ratsujoukot
liikkeelle Siczistä. Vaikkei veri vielä tahrannut aroja, oli sota
jo alkanut. Rykmentti seurasi rykmenttiä, joukoissa, niinkuin
heinäsirkat kevätauringon lämmittäneinä kokoontuvat parviin
Czertomelikin kaislikoista ja lentävät Ukrainan vainioille. Metsässä
Bazawlukin takana odottivat jo ordan joukot valmiina marssiin.
Kuusituhatta sotilasta valittuja joukkoja, jotka olivat asestetut
verrattomasti paremmin kuin tavalliset ryövärisotajoukot, oli
khanin zaporogilaisille ja Chmielnickille lähettämä apuarmeija.
Heidät nähdessään heittivät kasakat lakkinsa ilmaan ja pyssyt
paukkuivat. Kasakkain meluavat äänet kohosivat yhdessä tatarien
allah-huutojen kanssa korkeuteen. Chmielnicki ja Tuhaj-bej, kumpikin
hevoshäntälippujensa alla, karauttivat ratsunsa toistansa kohti ja
tervehtivät juhlallisesti.

Joukot asettuivat marssiriveihin tatareille ja kasakoille ominaisella
nopeudella, sitte lähtivät sotajoukot liikkeelle. Ordalaiset
sijoittuivat kasakkain molemmille siiville, keskustan täytti
Chmielnicki ratsuväkineen ja sen jäljessä seurasi zaporogilaisten
kauhea jalkajoukko, sitten tykkiväki kanuunoineen ja kauvempana
"tabor" eli vankkuristo. Tähän oli sijoitettu leiripalvelusto
ja ruokavarat, vetojuhtina olivat härät ja lopuksi tulivat
reservihevoset ja ravinnoksi määrätty karja.

[Päinvastoin kuin nykyään yleensä luullaan, vakuuttaa Beauplan,
että zaporogilaisjalkaväki oli verrattomasti parempi ratsuväkeä.
Hänen tietojensa mukaan löi 200 puolalaista helposti 2,000
zaporogilaista ratsumiestä, kun sensijaan 100 jalkakasakkaa saattoi
juoksuhaudoistaan kauvan puolustautua 1,000 puolalaista vastaan.]

Kuljettuaan Bazawlukin metsän läpi tulivat rykmentit arolle. Oli
poutainen päivä, taivaan laella ei näkynyt ainoaakaan pilvenhattaraa,
keveä tuuli leyhytteli pohjoisesta merelle päin, aurinko kimalteli
keihäänkärjissä ja aron kukkasissa. Sotajoukon eteen levisivät
niinsanotut "Villit kentät", äärettömät kuin meri ja ne nähdessään
valtasi ilo kasakkain sydämet. Suuri, vaaleanpunainen lippu, jossa
oli arkkienkelin kuva, laskeutui muutaman kerran tervehtimään
kotoista aroa ja sen esimerkkiä seuraten taipuivat kaikki
hevoshäntä- ja rykmenttiliput maata kohden. Sama huuto puhkesi
esiin kaikista rinnoista.

Rykmentit muodostivat vapaita rivejä. Rumpalit, "dowbyszit" ja
teorbaninsoittajat ratsastivat armeijan etunenään; rummut rämisivät,
litaurat ja teorbanit soivat ja niitä säesti laulu tuhansista
rinnoista, kaiuttaen ilmaa ja aroa.

    Oi te arot armahaiset,
    kukkasilla kirjaellut,
    aavat kuin meren ulappa!

Teorbanistit laskivat ohjaksensa höllälle ja koskettelivat,
kallistuneina satulassa taaksepäin ja silmät tähdättyinä taivasta
kohden, soittimiensa kieliä; litauran- eli tamburiininsoittajat
kohottivat käsiään päittensä yli ja löivät vaskisiin renkaisiinsa;
dowbyszit pärryttivät rumpujansa ja kaikki nämä äänet ynnä laulujen
yksitoikkoiset sanat ja tatarilaispillien kimeä piipatus sulivat
eräänlaiseksi äärettömäksi, villiksi säveleksi, joka oli alakuloinen
kuin itse aro. Hurmaus valtasi kaikki rykmentit, päät huojuivat
laulun tahdissa ja lopulta tuntui siltä kuin koko aro, lauluun
yhtyneenä, olisi huojunut yhdessä ihmisten, hevosten ja lippujen
kanssa.

Pelästynyt lintulauma pyrähti lentoon arolta ja leijaili sotajoukon
edessä kuin toinen, ilmojen armeija.

Välistä vaikenivat laulu ja soitto ja silloin kuului vain lippujen
lepatus, kavioiden töminä, hevosten korskahdukset ja leirivankkurien
kitinä, joka muistutti joutsenten tai kurkien kirkunaa.

Etunenässä, suuren vaaleanpunaisen lipun sekä hevoshännän alla
ratsasti Chmielnicki, punaiseen puettuna, valkean hevosen selässä,
kädessään kullattu nuija.

Koko leiri liikkui hiljaa ja suuntasi kulkuaan pohjoista kohti,
peittäen kuin uhkaava aalto joet, tammilehdot ja kummut, täyttäen
humulla ja hälinällä arojen autiuden.

Mutta Czehrynistä päin, erämaan pohjoiselta rajalta vyöryi tätä
aaltoa vastaan toinen, Puolan kruunun joukkojen aalto, nuoren
Potockin johtamana. Täällä kävivät zaporogilaiset ja tatarit,
iloinen laulu huulillaan, kuin häihin. Tuolla eteni arvokkaan
näköinen husaariarmeija, synkästi vaieten, käyden vastenmielisesti
tähän maineettomaan taisteluun. Täällä, vaaleanpunaisen lipun alla
heilutteli vanha, kokenut päällikkö uhkaavana nuijaansa, voitosta
ja kostosta varmana. Tuolla ratsasti joukkonsa etunenässä miettivän
näköinen nuorukainen, aavistaen lähenevää surullista kohtaloaan.

Heitä eroitti vielä arojen avaruus.

Chmielnicki ei pitänyt kiirettä, hän laski näet, että jota kauemmas
aroille nuori Potocki uppoaa, sitä kauemmas hän loittonee molemmista
hetmaneista ja sitä helpommin hän, Chmielnicki, suoriutuu hänestä.
Ja sillävälin yhä uudet karkulaiset Czehrynistä, Powoloczysta
ja kaikista Ukrainan rantakaupungeista lisäsivät joka päivä
zaporogilaisten voimia, tuoden samalla viestejä puolalaisten
leiristä. Heiltä sai Chmielnicki tietää, että vanha hetmani on
lähettänyt häntä vastaan poikansa maata myöden kahden tuhannen
sotamiehen kanssa ja kuusituhatta vähävenäläistä ratsumiestä ynnä
tuhat saksalaista jalkamiestä kulki lotjissa Dnieperiä pitkin.
Molemmat nämä sotavoimat olivat saaneet käskyn pysyä alituisessa
yhteydessä keskenään, mutta tätä käskyä vastaan rikottiin jo
ensimäisenä päivänä, sillä lotjat joutuivat Dnieperin nopean
virran mukana melkoisesti edelle rantaa pitkin ratsastavasta
husaarijoukosta, jonka marssi suuresti myöhästyi sentakia, että sen
täytyi kulkea yli kaikkien Dnieperiin laskevien sivujokien.

Chmielnicki näki mielellään, että tämä välimatka tulisi vieläkin
suuremmaksi eikä pitänyt kiirettä. Marssin kolmantena päivänä hän
asettui leiriin Komysza Wodan läheisyyteen levähtämään.

Sillävälin olivat Tuhaj-bejn tiedustelujoukot tuoneet paikalle
kaksi puolalaista rakuunaa. Nämä olivat heti Czehrynistä lähdettyä
karanneet Potockin leiristä. Ratsastaen yötä päivää he olivat
päässeet melkoisesti oman joukkonsa edelle. Heidät tuotiin heti
Chmielnickin eteen.

Rakuunain kertomukset vahvistivat minkä Chmielnicki jo tiesi nuoren
Stefan Potockin sotavoimista. Sensijaan tuli hänelle uutena tietona,
että niiden vähävenäläisten johtajina, jotka yhdessä saksalaisen
jalkaväen kanssa kulkevat pitkin Dnieperiä, oli vanha Barabasz ja
Krzeczowski. Kuultuaan viimemainitun nimen Chmielnicki hypähti
pystyyn.

-- Krzeczowskiko, Perejaslawin registerikasakkain päällikkö?

-- Hän juuri, jalosukuinen herra hetmani, vastasivat rakuunat.

Chmielnicki kääntyi ympärillä seisovien rykmentinpäällikköjen puoleen.

-- Eteenpäin -- mars! komensi hän kaikuvalla äänellä.

Noin tuntia myöhemmin lähti koko leiri liikkeelle, vaikka aurinko jo
teki laskua eikä yö näyttänyt tulevan poutainen. Läntiselle taivaalle
nousi pelottavan näköisiä ruskeita pilvenlonkia, jotka muistuttivat
lohikäärmeitä ja leviataaneja. Ne lähenivät toisiaan ikäänkuin
ryhtyäksensä taisteluun.

Sotajoukko kääntyi vasemmalle Dnieperin rantaa kohden, se marssi
nyt ääneti, laulamatta, pärryttämättä rumpuja ja tamburiineja ja
nopeassa tahdissa, mikäli sen salli ruoho, joka näillä seuduin
oli niin rehevä, että siihen uponneet rykmentit välistä katosivat
näkyvistä ja eriväriset liput tuntuivat purjehtivan yksinänsä pitkin
aroa. Hevosväki tallasi valmiiksi tietä vankkureille ja jalkaväelle,
jotka pääsivät kulkemaan vain hitaasti ja pian jäivät melkoisesti
jäljellepäin. Kohta verhosi yö arot. Tavattoman suurena kieri
punainen kuu verkalleen taivaalle, vähänpäästä peittivät sen pilvet,
mutta se syttyi taasen ja sammui niinkuin tuulenpuuskien tukahuttama
lamppu.

Puoliyö oli jo ohi, kun kasakkaan ja tatarilaisten silmien edessä
alkoi häämöittää mustia jättiläismassoja, jotka vähitellen selvästi
piirtyivät tummalle taivaalle.

Kudakin muurit olivat heidän edessään.

Etuvartiostot lähestyivät linnaa pimeän peitossa varovasti ja hiljaa
kuin sudet tai yölinnut. Ehkäpä nyt voi odottamatta hyökätä nukkuvan
linnoituksen kimppuun!

Mutta yhtäkkiä hajoitti salama valleilta pimeyden. Peloittavasta
paukahduksesta tärisivät Dnieperin kalliot ja tulinen kuula piirsi
taivaalle säkenöivän kaaren ja putosi aron ruohoon.

Synkkä kyklopi Grodzicki ilmoitti valvovansa.

-- Senkin silmäpuoli koira! mutisi Chmielnicki Tuhaj-bejlle, -- hän
näkee yölläkin.

Kasakat väistivät linnan. Sen valloittamista he eivät voineet
ajatellakaan tällä hetkellä, jolloin heitä itseänsä vastaan marssi
Puolan sotaväki, ja kulkivat eteenpäin. Mutta herra Grodzicki ampui
tykeillä heidän jälkeensä niin että linnan muurit tärisivät. Hän ei
tehnyt sitä tuottaakseen heille vahinkoa, koska he kulkivat melkoisen
välimatkan päässä, vaan varoittaakseen Dnieperin yli kulkevia
joukkoja, jotka nähtävästi eivät enään olleet kaukana.

Ennen kaikkea herätti Kudakin tykkien pauke vastakaikua herra
Skrzetuskin sekä sydämessä että korvissa. Nuori ritari, jota
Chmielnickin käskystä kuljetettiin kasakkaleirin mukana, oli
edellisenä päivänä vaikeasti sairastunut. Hän tosin ei ollut
Chortycan taistelussa saanut kuolettavaa haavaa, mutta hän oli
kadottanut niin paljon verta, että tuskin näytti voivan jäädä eloon.
Hänen haavansa, joita vakausmies oli hoitanut kasakkain tavalla,
avautuivat, hän sai kuumeen ja tänä yönä hän kasakkakärryissä
makasi puoleksi tajuttomana, tietämättä mitään maailman menosta.
Vasta Kudakin tykit hänet herättivät. Hän avasi silmänsä, nousi
istualleen rattailla ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakkaleiri
liikkui pimeässä kuin painajaisten piiri pahassa unessa ja linna
paukkui ja valaisi seutua rusoittavilla savuilla. Tuliset kuulat
hyppelivät pitkin aroa, räjähdellen ja kihisten niinkuin vihaiset
koirat, ja tätä nähdessä valtasi herra Skrzetuskin sellainen
suru ja ikävä, että hän oli valmis vaikkapa heti kuolemaan, jos
siten edes hänen sielunsa saisi lentää oman väen luo. Sota! sota!
ja hän makaa täällä vihollisten leirissä, aseetonna, sairaana,
voimatta nousta vankkureista! Puola on vaarassa, mutta hän ei saada
lentää sitä pelastamaan! Siellä Lubniessa lähtevät sotajoukot jo
varmaan liikkeelle. Ruhtinas, salamat silmissä, ratsastaa riviensä
edessä, ja minnepäin hän nuijallaan viittaa, siellä iskee heti
kolmesataa keihästä, kuin kolmesataa ukonnuolta. Nyt alkoi tuttuja
kasvoja ilmestyä luutnantin silmien eteen. Pikku Wolodyjowski
kiitää rakuunoidensa etunenässä, kädessä kapea sapeli; hän on
kuitenkin miekkailijoiden miekkailija ja ketä vastaan hän ryhtyy
miekkataisteluun, se lepää jo puoleksi haudassa. Tuolla taas kohottaa
herra Podbipienta tuhoisaa kallonhalkaisijaansa -- saako hän halki
kolme päätä vai eikö? Kirkkoherra Jaskólski kiertää lippujen ympäri
ja rukoilee, kädet kohotettuina; vanhana sotilaana hän ei voi
kuitenkaan pidättäytyä, vaan karjaisee välistä: "lyö! hakkaa maahan!"
Ja tuolla laskevat kyrassierit jo keihäänsä ratsun korvan juureen,
rykmentit ryntäävät eteenpäin, kannustavat hevosiaan, kiitävät:
taistelua, hälinää!

Yhtäkkiä näky vaihtuu. Luutnantin edessä seisoo Helena, kalpeana,
hiukset hajalla ja huutaa: "pelasta, sillä Bohun ajaa minua takaa!"
Herra Skrzetuski riuhtoo vankkureilla, kunnes jokin ääni, tällä
kertaa jo todellinen, lausuu hänelle:

-- Makaa, lapsi, minä sidon haavasi.

Se oli leiri-esauli Zachar, jonka Chmielnicki oli käskenyt hoitaa
luutnanttia kuin silmäterää. Hän laskee hänet vankkureihin
pitkäkseen, peittää hevosen taljalla ja kysyy:

-- Kuinka sinä jaksat?

Herra Skrzetuski tulee täydellisesti tajuihinsa. Unennäöt häipyvät,
vankkurit kulkevat aivan pitkin Dnieperin rantaa. Viileä tuulahdus
tulee joelta ja yö kalpenee kalpenemistaan. Vesilinnut alkavat
aamupuhelunsa.

-- Kuule Zachar, joko olemme tulleet Kudakin ohi? kysyy herra
Skrzetuski.

-- Jo, vastasi zaporogilainen.

-- Ja minne te marssitte?

-- En tiedä. Tulee kai taistelu, mutta en minä varmaan tiedä.

Kun Skrzetuski kuuli nämä sanat, alkoi hänen sydämensä iloisesti
sykkiä. Hän oli arvellut, että Chmielnicki tulisi piirittämään
Kudakia ja että sota olisi alkanut siitä. Mutta kiireestä, jolla
kasakat marssivat eteenpäin, teki hän sen johtopäätöksen, että
valtakunnan sotajoukot olivat lähellä ja että Chmielnicki väisti
linnan juuri siksi, ettei hänen tarvitsisi ryhtyä taisteluun sen
tykkien ulottuvilla. "Ehkä vielä tänään pääsen vapaaksi!" ajatteli
luutnantti ja nosti kiitollisena silmänsä taivasta kohti.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Kudakin tykkien paukkeen olivat kuulleet myöskin ne joukot, jotka
kulkivat lotjissa vanhan Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla.

Niitä oli kuusi tuhatta registerikasakkaa ja rykmentti oivallista
saksalaista jalkaväkeä, päällikkönään Hans Flick.

Herra Mikolaj Potocki oli kauvan epäröinyt, ennenkuin lähetti
kasakkoja Chmielnickiä vastaan. Kun Krzeczowskilla kuitenkin oli
heihin erittäin suuri vaikutusvalta ja kun hetmani rajattomasti
luotti Krzeczowskiin, niin käski hän jalkakasakkain vain vannoa
uskollisuudenvalan ja lähetti heidät Jumalan nimeen.

Krzeczowski, kokenut ja edellisissä sodissa mainetta saavuttanut
sotilas, oli Potockien perheen kasvatti. Sille hän oli
kiitollisuudenvelassa kaikesta, everstinarvostaan, aateluudestaan,
jonka Potockit olivat hankkineet hänelle valtiopäivillä, ja lisäksi
hän oli elinajakseen saanut heiltä laajat tilukset Dnieperin ja
Ladawan varsilla.

Niin monet siteet yhdistivät häntä valtakuntaan ja Potockeihin,
ettei hetmani voinut vähintäkään epäillä hänen luotettavuuttaan.
Lisäksi hän oli mies parhaissa voimissaan, tuskin viidenkymmenen
vanha ja suuri tulevaisuus odotti häntä maan palveluksessa. Muutamat
näkivät hänessä jo Stefan Chmieleckin seuraajan, hänen, joka oli
aloittanut uransa yksinkertaisena aron ritarina ja lopettanut
Kiovan vojevodana ja valtakunnan senaattorina. Krzeczowski saattoi
kulkea tuota samaa tietä, häntä ajoivat sille miehekkyys, hurja
tarmo ja hillitön kunnianhimo sekä rikkauksien ja ylhäisten arvojen
nälkä. Kunnianhimon takia hän äskettäin oli pyrkinyt Litynin
starostan paikalle ja kun sen lopulta sai herra Korbut, niin herra
Krzeczowski hautasi pettymyksen syvälle sydämeensä, mutta oli
vähällä sairastua kateudesta ja mieliharmista. Nyt näytti kohtalo
jälleen hymyilevän hänelle, kun hän suurhetmanilta oli saanut näin
tärkeän tehtävän armeijassa ja kun hän varmaan saattoi otaksua,
että hänen nimensä tulee kuninkaan kuuluville. Ja tämä oli tärkeä
asia, sillä sen jälkeen hänen tarvitsi vain kumartaa, saadakseen
vahvistuskirjan, jossa oli nuo aatelissielulle niin mieluisat sanat:
"Meitä on rukoillut ja anonut hänelle lahjaksi antamaan ja me,
muistaen hänen palveluksensa, annamme" j.n.e. Tätä tietä saatiin
Vähä-Venäjällä rikkauksia ja korkeita arvoja, tätä tietä äärettömät
alat autioita aroja, jotka sitä ennen olivat kuuluneet vain Jumalalle
ja valtakunnalle, siirtyivät yksityisten käsiin. Tätä tietä tuli
köyhä raukka herraksi ja saattoi elää siinä toivossa, että hänen
jälkeläisensä kerran istuvat senaattorien penkeillä.

Krzeczowskin mieltä kaiveli vain se, että hänen tärkeässä
tehtävässään täytyi jakaa valtansa Barabaszin kanssa. Tämä jako
oli kuitenkin vain nimellinen. Todellisuudessa oli vanha Czerkasyn
päällikkö, varsinkin viime aikoina, käynyt niin heikoksi ja
raihnaaksi, että hän enään vain ruumiinsa puolesta kuului maan
päälle, hänen sielunsa ja mielensä oli alituisen turtumuksen ja
uupumuksen vallassa, mielentilojen, jotka tavallisesti käyvät
todellisen kuoleman edellä. Sotaretken alussa hän oli herännyt
ja reipastunut ja näytti siltä kuin sotatorvien soidessa vanha
sotilasveri olisi alkanut voimakkaammin kiertää -- hänhän aikoinaan
oli kuuluisa ritari ja arojen päällikkö. Mutta heti marssin aljettua
olivat airojen loiske, sotamiesten laulut ja proomujen miellyttävä
liukuminen veden pinnalla tuudittaneet häntä uneen, niin että hän
unohti koko tämän maailman. Krzeczowski hallitsi ja vallitsi,
Barabasz heräsi vain syömään. Tarpeeksi syötyänsä hän tavallisesti
kysyi yhtä ja toista, hänet tyydytettiin jollakin vastauksella ja
lopuksi hän huokasi ja sanoi: "mielelläni olisin mennyt hautaan
toisenlaisessa sodassa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto!"

Yhteys Stefan Potockin johdolla marssivan sotajoukon kanssa katkesi
yhtäkkiä. Krzeczowski rupesi moittimaan, että husaarit ja rakuunat
liikkuvat liian hitaasti, viivytellen jokien yli kulkiessa ja ettei
nuorella hetmaninpojalla ole sotilaallista kokemusta. Siksi käski hän
puolestaan soutaa ja purjehtia nopeasti eteenpäin.

Lotjat soluivat Dnieperin virran mukana Kudakia kohden, edeten yhä
enemmän valtakunnan sotajoukoista.

Vihdoin kuului eräänä yönä tykkien ammuntaa.

Barabasz nukkui eikä herännyt, sensijaan Flick nousi pois lotjasta ja
lähti Krzeczowskin luo.

-- Herra eversti, sanoi hän, -- Kudakin tykit paukkuvat. Mitä minun
on tehtävä?

-- Pysäyttäkää lotjat, jäämme yöksi kaislikkoon.

-- Chmielnicki piirittää luullakseni linnaa. Minun mielestäni pitäisi
kiiruhtaa avuksi.

-- Minä en kysy teidän mielipidettänne, annan vain käskyjä. Komento
on minun käsissäni.

-- Herra eversti!

-- Pysähtykää ja odottakaa, sanoi Krzeczowski. Mutta nähdessään,
että tarmokas saksalainen vetelee keltaista partaansa eikä aio ilman
järkisyytä luopua aikeestaan, hän lisäsi leppeämmällä äänellä:

-- Kastellaani tulee ehkä ennen huomenaamua ratsuväkineen meidän
mukaamme eikä linnaa valloiteta yhdessä yössä.

-- Mutta jollei tule?

-- Niin odotamme vaikka kaksi päivää. Te ette tunne Kudakia. He
katkaisevat hampaansa sen muureihin, mutta minä en lähde avuksi
ilman kastellaania, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Se riippuu
hänestä.

Krzeczowski tuntui olevan oikeassa eikä Flick enään pysynyt
vaatimuksessaan, vaan poistui saksalaistensa luo. Hetken perästä
lähenivät lotjat oikeaa rantaa ja liukuivat kaislikkoon, joka sillä
kohdalla peitti yli sadan askeleen leveydeltä tulvillaan olevan
joen. Vihdoin taukosi airojen loiskina, veneet joutuivat kokonaan
kaislikkojen peittoon ja joki näytti aivan tyhjältä. Krzeczowski
kielsi sytyttämästä tulia, laulamasta ja puhumasta, joten koko
ympäristössä vallitsi hiljaisuus. Vain silloin tällöin katkaisi sen
Kudakin tykkien kaukainen kaiku. Veneissä ei kukaan, paitsi Barabasz,
ummistanut silmiään. Ritarillinen ja taistelunhaluinen Flick olisi
tahtonut lintuna lentää Kudakin avuksi. Ukrainalaiset sotamiehet
kyselivät hiljaa toisiltaan, kuinka linnan mahtaa käydä, kestääkö se
vai eikö kestä. Pauke kasvoi kuitenkin kasvamistaan. Kaikki olivat
vakuutetut siitä, että linna torjuu väkirynnäkön. "Chmiel ei leiki,
mutta ei Grodzickikaan leiki", kuiskailivat kasakat. "Vaan mitä
tapahtuu huomenna?"

Saman kysymyksen teki luultavasti itselleen Krzeczowski, joka istuen
lotjansa kokassa, oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän tunsi hyvin
Chmielnickin, oli hänet jo kauvan tuntenut. Tähän asti oli hän
pitänyt häntä tavattoman kykenevänä miehenä, miehenä, jolta puuttui
vain liikunta-alaa kotkana lentääkseen korkeuteen. Nyt Krzeczowski
kuitenkin epäili sitä. Tykit yhä jyrisivät, mutta piirittikö
Chmielnicki todella Kudakia?

-- Jos niin on, mietti Krzeczowski, -- niin hän on mennyttä miestä.

Olisiko hän, Chmielnicki, nostatettuaan Zaporozen, saatuaan vakuuden
khanin avusta, koottuaan ympärilleen voimat, jollaisia ei kukaan
tähänastisista seikkailijoista ollut komentanut, nyt, sensijaan että
mitä kiireimmin olisi marssinut Ukrainaan herättämään valveille
rahvaan, voittamaan puolellensa linnakasakat, lyömään hetmanit ja
ottamaan haltuunsa koko maan ennenkuin uudet sotajoukot olisivat
ehtineet saapua sen puolustukseksi, olisiko hän, vanha sotilas,
ryhtynyt väkirynnäköllä valloittamaan voittamatonta linnaa, linnaa
joka voi pitää puoliansa ehkä koko vuoden ajan? Ja sallisiko hän,
että hänen parhaat joukkonsa särkyisivät Kudakin muureja vastaan,
aivan kuin Dnieperin aalto särkyy koskien kallioihin? Ja odottaisiko
hän Kudakin luona, kunnes hetmanit saavat lisäjoukkoja ja saartavat
hänet kuin Nalewajkon Solonican luona?

-- Hän on mennyttä miestä! toisti herra Krzeczowski vielä kerran.
Hänen omat kasakkansa luovuttavat hänet, onnistumaton väkirynnäkkö
herättää tyytymättömyyttä ja säikähdystä, kapinan kipinä sammuu aivan
alkuunsa eikä Chmielnicki tule peloittavammaksi kuin miekka, joka
särkyy kahvan kohdalta. Hän on tyhmyri!

-- Siis -- ajatteli herra Krzeczowski, -- siis annan huomenna
jalkasotilaitteni ja saksalaisten nousta maihin ja seuraavana yönä
hyökkään äkkiarvaamatta väkirynnäköistä heikontuneiden päälle, lyön
zaporogilaiset perinpohjin ja heitän vangitun Chmielnickin hetmanin
jalkain juureen. Se on hänen oma syynsä, sillä olisi voinut käydä
toisinkin!

Ja herra Krzeczowskin hillitön kunnianhimo nousi haukan siivillä
korkeuteen. Hän tiesi hyvin, että nuori Potocki ei mitenkään ehdi
tänne ennen seuraavaa yötä. Kuka siis repäisee irti hydran pään?
Krzeczowski! Kuka sammuttaa kapinan, joka hirveänä tulipalona voi
sytyttää koko Ukrainan? Krzeczowski! Ehkä vanha hetmani tulee vähän
pahoilleen, että tämä tapahtuu ilman hänen poikapahasensa osanottoa,
mutta pian se raivo on ohi ja kaikki kunnian ja kuninkaallisen armon
säteet valaisevat voittajan otsaa.

Ei! Täytyy kuitenkin jakaa kunnia vanhan Barabaszin ja Grodzickin
kanssa. Herra Krzeczowski kävi hyvin synkäksi, mutta muuttui sitte
yhtäkkiä leppeämmäksi. Barabasz, tuo vanha pölkky, voidaan minä
päivänä hyvänsä kuopata maahan eikä Grodzicki halua mitään muuta kuin
jäädä Kudakiin peloittelemaan silloin tällöin tatareja kanuunillaan;
jää siis yksin Krzeczowski.

Kunhan hän vain saisi Ukrainan hetmaninarvon!

Tähdet vilkuttelivat taivaalla ja everstistä tuntui siltä kuin
ne olisivat olleet jalokiviä hetmanin nuijassa. Tuuli lepatti
kaislikossa ja hänestä tuntui siltä kuin hetmanin hevoshäntälippu
olisi lepattanut.

Kudakin tykit yhä jyrisivät.

-- Chmielnicki panee kaulansa miekan alle, mietti eversti edelleen,
-- mutta oma syy, kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi heti
lähtenyt Ukrainaan... olisi voinut olla toisin. Siellä kaikki kiehuu
ja käy, siellä on ruutia, joka odottaa vain sytyttävää kipinää.
Valtakunta on mahtava, mutta sillä ei Ukrainassa ole sotavoimia ja
kuningas on vanha ja kivuloinen.

Yksi ainoa zaporogilaisten voittama taistelu saisi aikaan
arvaamattomia asioita...

Krzeczowski painoi kasvot käsiinsä ja istui liikkumattomana. Tähdet
laskivat sillävälin yhä alemma, verkalleen liketen aroa. Ruohoissa
lepäilevät viiriäiset alkoivat pyrähdellä lentoon, pian oli aamu
koittava.

Vihdoin vahvistuivat everstin mietteet järkähtymättömiksi. Huomenna
hän törmää Chmielnickiä vastaan ja murskaa hänet tomuksi. Hänen
ruumiinsa ylitse käy tie rikkauksiin ja arvoihin ja Krzeczowskista
tulee rankaiseva ase valtakunnan käteen, sen puolustaja ja
vastaisuudessa yksi sen arvohenkilöjä ja senaattoreja. Kun hän on
voittanut zaporogilaiset ja tatarit, ei häneltä enään kielletä mitään.

Ja kuitenkin -- hänelle ei annettu Litynin starostakuntaa!

Sitä muistaessaan Krzeczowski pusersi kätensä nyrkiksi. Hänelle ei
annettu starostanpaikkaa huolimatta hänen suojelijainsa Potockien
mahtavasta vaikutusvallasta, huolimatta hänen sotilasansioistaan,
vain sentähden, että hän oli _homo novus_ ja hänen kilpailijansa
johti sukujuurensa ruhtinaista! Puolan valtakunnassa ei vielä riitä
se, että tulee aatelismieheksi, täytyy odottaa, että tämä aateluus
peittyisi homeella niinkuin viini ja ruostuisi niinkuin rauta.

Vain Chmielnicki saattaisi panna toimeen uuden asiain järjestyksen,
jota toivottavasti itse kuningaskin kannattaisi. Mutta mies parka
tahtoo mieluummin lyödä päänsä puhki Kudakin kallioita vastaan!

Krzeczowski tyyntyi vähitellen. Häneltä on kerran kielletty starostan
arvo -- entäs sitte! Sitä paremmin koetetaan palkita häntä, jahka
hän on saanut voiton, tukahuttanut kapinan ja vapauttanut Ukrainan,
ehkäpä koko valtakunnan, sisällisestä sodasta. Silloin häneltä ei
kielletä mitään! Silloin hän ei tarvitse edes Potockeja!

Väsynyt pää laskeutui rinnalle -- hän nukkui, nähden unta starostan- ja
kastellaanipaikoista, kuninkaan ja valtiopäivien lahjoittamista
maatiloista.

Kun hän heräsi, hämärsi jo aamu. Lotjissa makasivat vielä
kaikki. Etäällä loiskivat Dnieperin vedet kalpeassa, sinne tänne
kylväytyneessä valossa, ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Juuri tuo hiljaisuus herätti hänet.

Kudakin tykit olivat lakanneet jyrisemästä.

Mitäs tämä on? ajatteli Krzeczowski. Ensimäinen rynnäkkö on torjuttu,
vai onko ehkä Kudak valloitettu?

Mutta sehän on mahdotonta.

Ei! Nähtävästi lyödyt kasakat makaavat jossakin kauvempana linnasta
ja nuoleskelevat haavojaan. Ja silmäpuoli Grodzicki katselee heihin
ampumareiästä, tähdäten tykeillään uudestaan.

Huomenna he uudistavat rynnäkön ja katkaisevat uudelleen hampaansa.

Päivä koitti. Krzeczowski herätti miehet lotjassaan ja lähetti
venheen hakemaan Flickiä. Flick saapui heti.

-- Herra eversti, sanoi hänelle Krzeczowski, -- jollei kastellaani
joukkoineen saavu ennen iltaa ja rynnäkkö uudistetaan yöllä, niin me
marssimme linnan avuksi.

-- Minun väkeni on valmiina, sanoi Flick.

-- Antakaa heille ruutia ja luoteja.

-- On annettu.

-- Yöllä astumme maihin ja kuljemme hiljaa aroa pitkin. Hyökkäämme
odottamatta heidän kimppuunsa.

-- Gut! sehr gut! Mutta emmekö siirtäisi lotjia hiukan eteenpäin.
Linnaan on noin neljä puolalaista penikulmaa. Se on liian pitkä matka
jalkaväelle.

-- Jalkaväki asettuu ratsuväen hevosten selkään.

-- Sehr gut!

-- Pysyköön väki hiljaa kaislikossa, älköön menkö rannalle älköönkä
pitäkö ääntä! Tulta ei saa polttaa, jottei savu ilmaisisi meitä. He
eivät saa tietää meistä mitään.

-- On sellainen sumu, ettei savukaan näy.

Kaislaa kasvava joenlahti, johon lotjat olivat pysähtyneet, oli
todella, samoin kuin arokin, valkoisenaan läpitunkematonta sumua niin
kauvas kuin silmä kantoi. Mutta kun päivä vasta oli koitossaan, niin
saattoi sumu kyllä vielä laskea maahan ja paljastaa aron avaruuden.

Flick lähti Krzeczowskin luota. Väki lotjissa heräsi vähitellen.
Sille julistettiin Krzeczowskin käsky, että on oltava hiljaa.
Sotamiehet valmistautuivat siis aamuaterialleen ilman tavallista
iloista hälinää. Se joka sattui kulkemaan rannalla tai purjehtimaan
keskellä jokea, ei olisi aavistanutkaan, että läheiseen lahdelmaan
oli kätkeytynyt muutama tuhat miestä. Hevosiakin käskettiin
syöttämään kädestä, etteivät ne hirnuisi. Sumun peittämät lotjat
olivat kiinnitetyt kaislametsään. Siellä täällä pujahti vain toisesta
lotjasta toiseen pieni, kahdella airolla soudettava vene, kuljettaen
toisiin lotjiin korppuja ja päällikön käskyjä. Muuten vallitsi
kaikkialla haudan hiljaisuus.

Yhtäkkiä alkoi ruohikoista, kaislikoista ja rannan viidakoista yli
koko lahden kuulua kummallisia ääniä, jotka käyden yhä lukuisemmiksi,
huusivat:

-- Pugu! pugu!...

Hiljaisuus.

-- Pugu! pugu!...

Ja taas tuli hiljaisuus, ikäänkuin rannalla huutavat äänet olisivat
odottaneet vastausta.

Mutta vastausta ei kuulunut. Huudot kajahtivat kolmannen kerran,
nopeampina ja kärsimättömämpinä:

-- Pugu! pugu!

Silloin kajahti lotjista sumun keskeltä vastaan Krzeczowskin ääni:

-- Kuka siellä?

-- Niittykasakka!

Lotjissa piileskelevien Ukrainan kasakkain sydämet sykkivät
levottomasti. Tuo salaperäinen huuto oli heille hyvin tuttu.
Tällaisella merkkikielellä puhuivat keskenään zaporogilaiset
talvikortteereissaan ja tällä tavalla Siczin kasakat sodan aikana
kutsuivat kanssansa keskusteluun registeri- ja linnakasakoita, joiden
joukossa oli paljon salaisesti veljeskuntaan kuuluvia.

Krzeczowskin ääni kajahti taasen:

-- Mitä te tahdotte?

-- Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, ilmoittaa, että tykit
ovat käännetyt lahtea kohden.

-- Sanokaa zaporogilaisten hetmanille, että meidän tykkimme ovat
suunnatut rantoja kohden.

-- Pugu! pugu!

-- Mitä te vielä tahdotte?

-- Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, pyytää ystäväänsä
herra Krzeczowskia, everstiä, keskusteluun kanssansa.

-- Antakaa ensin panttivankeja.

-- Kymmenen huonekunta-atamania.

-- Sovittu!

Tällä hetkellä alkoi lahden rannalle ilmestyä zaporogilaisia kuin
kukkia niitylle. He nousivat seisaalleen ruohosta, jossa olivat
piilleet kätkettyinä. Kaukaa aroilta saapui saapumistaan heidän
ratsuväkeään ja tykkejänsä. Näkyviin ilmestyi kymmeniä ja satoja
heidän lippujaan, merkkejään ja hevoshäntiään. He tulivat laulaen
ja pärryttäen rumpuja. Kaikki tämä muistutti paljon enemmän jotakin
iloista tervehdystä kuin vihollisvoimien kohtausta.

Ukrainan kasakat vastasivat lotjistaan huudoilla. Veneet, jotka
toivat huonekunta-atamaneja, saapuivat. Krzeczowski astui yhteen
niistä ja lähti rannalle. Siellä hänelle annettiin ratsu ja hän lähti
heti paikalla Chmielnickin luo.

Chmielnicki nosti hänet nähdessään hattuansa ja tervehti
sydämellisesti.

-- Herra eversti, sanoi hän, -- vanha ystävä ja kuoma! Kun herra
valtakunnan hetmani käski sinun ottaa minut kiinni ja toimittaa
hänen leiriinsä, niin et sinä tahtonut sitä tehdä, vaan varoitit
minua ja kehoitit pelastumaan pakenemalla. Tästä teosta olen sinulle
kiitollisuuden ja veljellisen rakkauden velassa!

Sen sanottuaan ojensi hän ystävällisesti kätensä, mutta Krzeczowskin
mustanverevät kasvot pysyivät kylminä kuin jää.

-- Mutta sentähden että pelastuit, sanoi hän, -- olet sinä, herra
hetmani, nyt noussut kapinaan.

-- Itselleni, sinulle ja koko Ukrainalle tapahtunutta vääryyttä
lähden minä nyt johdattamaan mieliin, kuninkaalliset prvilegiot
kädessäni, ja toivossa, että kuningas, meidän armollinen herramme, ei
siitä pahastu minulle.

Krzeczowski katsoi tuimasti Chmielnickiä silmään ja sanoi tiukasti:

-- Oletko piirittänyt Kudakia?

-- Minä? Olisinko hullu! Väistin Kudakin enkä ampunut laukaustakaan,
vaikka vanha silmäpuoli tervehti minua tykeillään. Minulle oli
tärkeää päästä Ukrainaan, en välitä Kudakista. Ja sinun puheillesi,
vanha ystävä ja hyväntekijä, oli minulle tärkeää päästä.

-- Mitä sinä sitte minusta tahdot?

-- Lähde kanssani arolle, niin saamme puhua.

He kannustivat hevosiansa ja lähtivät. Noin tunnin he viipyivät
poissa. Heidän palatessaan olivat Kreczowskin kasvot kalpeat ja
kauhean näköiset. Hän sanoi yhtäkkiä hyvästi Chmielnickille, joka
huusi hänen peräänsä:

-- Me tulemme olemaan kahden Ukrainassa ja meidän yläpuolellamme
tulee olemaan kuningas yksin eikä kukaan muu.

Krzeczowski palasi lotjiin. Vanha Barabasz, Flick ja upseerit
odottivat häntä kärsimättömästi.

-- Mikä on? mikä on? kysyttiin joka taholta.

-- Mennään rannalle, vastasi Krzeczowski käskevällä äänellä.

Barabasz kohotti unisia silmälautojaan. Kummallinen loiste välähti
hänen silmissään.

-- Mitä? sanoi hän.

-- Mennään rannalle. Antaudumme!

Veriaalto läikähti Barabaszin kalpeille, kellastuneille kasvoille.
Hän nousi rummun päältä, jolla hän oli istunut, ojentautui suoraksi
ja yhtäkkiä tuo kumarainen, sammaltunut vanhus oli muuttunut
voimakkaaksi jättiläiseksi.

-- Petosta! huusi hän.

-- Petosta! toisti Flick, tarttuen miekkansa kahvaan. Mutta ennenkuin
hän oli ehtinyt vetää sen esiin, oli herra Krzeczowskin sapeli
välähtänyt ja yhdellä ainoalla iskulla kaatanut hänet lotjan kannelle.

Sitte hän hyppäsi lotjasta veneeseen, jossa istui neljä
zaporogilaista, airot käsissä, ja huusi:

-- Lotjien välitse!

Vene kiiti nuolena ja herra Krzeczowski, seisoen sen keskellä, lakki
verisen sapelinsa päässä, silmät säihkyen, huusi mahtavalla äänellä:

-- Pojat, emme rupea murhaamaan omaa väkeä. Eläköön Bohdan
Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani!

-- Eläköön! toistivat sadat ja tuhannet äänet.

-- Kuolema ljaheille!

-- Kuolema heille!

Lotjista kuuluvaan meluun vastasivat rannoilta zaporogilaisten
huudot. Mutta kauvempana seisovien aluksien väki ei vielä tietänyt
mistä on kysymys. Vasta kun kaikkialle oli levinnyt sanoma, että
herra Krzeczowski menee zaporogilaisten puolelle, valtasi todellinen
ilon huumaus Ukrainan kasakat. Kuusi tuhatta lakkia lensi ilmaan,
kuusi tuhatta pyssyä jymisi. Lotjat tärisivät miesten askelten
alla. Syntyi melu ja sekasorto. Mutta tuohon iloon oli vuodatettava
verta, sillä vanha Barabasz tahtoi ennemmin kaatua kuin kavaltaa sen
lipun, jonka alla hän oli koko elämänsä palvellut. Muutamakymmen
czerkasylaista sotilasta ilmoitti pysyvänsä hänelle uskollisena. Ja
nyt alkoi lyhyt ja hirveä tappelu, tappelu samanlainen kuin kaikki
taistelut, joissa kuolemaa eikä armoa haluava kourallinen ihmisiä
puolustautuu joukkoja vastaan. Ei Krzeczowski enempää kuin kukaan
kasakoistakaan ollut odottanut tällaista vastarintaa. Vanhassa
sotapäällikössä oli herännyt entinen leijona. Kehoitukseen että hän
laskisi aseensa vastasi hän laukauksilla. Nuija kädessä, valkeat
hapset hajalla hän antoi käskyjä kuuluvin äänin ja nuorukaisen
tarmolla. Hänen aluksensa ympäröitiin joka puolelta, miehiä niistä
lotjista, jotka eivät voineet päästä lähelle, hyppäsi veteen
ja, uiden tai kahlaten kaislojen välissä sekä sitte tarttuen
lotjan syrjään, nousi vimmastuneina siihen. Vastarinta oli lyhyt.
Barabaszille uskollisina pysyneet Ukrainan kasakat peittivät sapelien
rikki hakkaamilla tai käsin revityillä ruumiillaan aluksen kannen.
Vanhus, sapeli kädessä, puolustautui vielä. Krzeczowski ryntäsi häntä
kohden.

-- Antautukaa! huusi hän.

-- Sinä petturi, kuolema sinulle! vastasi Barabasz ja kohotti
sapelinsa lyöntiin.

Krzeczowski peräytyi nopeasti miesjoukkoon.

-- Lyökää! huusi hän kasakoille.

Näytti siltä kuin ei kukaan olisi ensimäisenä tahtonut nostaa kättään
vanhusta vastaan. Onnettomuudeksi kuitenkin eversti, veressä seisoen,
luiskahti ja kaatui.

Pitkänään ei hän herättänyt enään samaa kunnioitusta tai kauhua ja
yhtäkkiä upposi toistakymmentä sapelinterää hänen ruumiiseensa.
Vanhus ehti vain huudahtaa: "Jeesus Maaria!"

Makaavaa aljettiin nyt lyödä. Hänet hakattiin kappaleiksi. Poikki
lyötyä päätä heiteltiin lotjasta lotjaan niinkuin palloa, kunnes se
vihdoin vahingossa putosi veteen.

Jäljelle jäivät saksalaiset, joista oli vaikeampi suoriutua, sillä
rykmenttiin kuului noin tuhat vanhaa ja eri sodissa harjaantunutta
sotilasta.

Kunnon Flick tosin oli saanut kuolemansa Krzeczowskin kädestä,
mutta rykmentin johtoon oli jäänyt Johan Werner, everstiluutnantti,
sotavanhus vielä kolmenkymmenvuotisen sodan ajoilta.

Krzeczowski oli melkein varma voitostaan, koska kasakkain
veneet joka puolelta piirittivät saksalaisten lotjia. Mutta hän
tahtoi kuitenkin säilyttää tuon melkoisen joukon erinomaista ja
oivallisesti asestettua jalkaväkeä Chmielnickille ja rupesi sentähden
keskusteluihin heidän kanssaan.

Näytti jo siltä kuin Werner suostuisi, koska hän tyynesti keskusteli
Krzeczowskin kanssa ja tarkkaavasti kuunteli kaikkia lupauksia, joita
petollinen eversti runsaasti antoi hänelle. Palkka, jonka valtio oli
sitoutunut maksamaan, oli suoritettava heti sekä tältä vuodelta että
vielä tulevaltakin. Vuoden päästä voisivat sotamiehet lähteä minne
tahtoivat, vaikkapa valtakunnan sotajoukon leiriin.

Werner näytti miettivän ehtoja, mutta samalla hän hiljaa käski vetää
lotjia itseään kohti, niin että ne muodostaisivat suljetun piirin.
Tämän piirin reunaan muodostui jalkamiehistä muuri. Nämä olivat
kookkaita ja rotevia miehiä, yllään keltainen kölleri ja samanvärinen
hattu, ja he seisoivat täydessä taisteluasennossa, vasen jalka edessä
ja musketti oikealla jalalla.

Werner seisoi paljastettu miekka kädessä ensimäisessä rivissä ja
mietti kauvan.

Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn.

-- Herr Hauptmann, sanoi hän, -- me suostumme.

-- Ette kadu kauppojanne uudessa palveluksessa! huudahti iloissaan
Krzeczowski.

-- Mutta sillä ehdolla...

-- Suostun niihin jo edeltäpäin.

-- Jos niin on, niin sitä parempi. Meidän välipuheemme valtakunnan
kanssa päättyy kesäkuussa. Kesäkuusta lähdemme teidän palvelukseenne.

Kirous pääsi Krzeczowskin huulilta, mutta hän hillitsi raivonsa.

-- Teettekö pilkkaa, herra everstiluutnantti? kysyi hän.

-- En, vastasi Werner tyynesti. -- Meidän sotilaskunniamme käskee
pitämään kiinni sopimuksesta. Palveluksemme loppuu kesäkuussa. Me
palvelemme rahasta, mutta emme ole pettureita. Muuten ei kukaan meitä
palkkaisi ettekä te itsekään luottaisi meihin, sillä kuka teille
takaisi, ettemme ensimäisessä taistelussa menisi jälleen hetmanien
puolelle.

-- Mitä sitte tahdotte?

-- Että antaisitte meidän mennä.

-- Siitä ei tule mitään, hullu mies! Minä käsken hakata teidät maahan.

-- Mutta paljonko kadotatte omaa väkeänne?

-- Ei yksikään teistä pääse menemään!

-- Teistä ei jää puoliakaan.

Molemmat puhuivat totta. Krzeczowski, jonka verta saksalaisen
pitkäveteisyys oli aika lailla kuohuttanut ja jonka raivo jo alkoi
saada ylivallan, ei vielä halunnut ryhtyä taisteluun.

-- Niinkauan kuin aurinko paistaa tänne lahteen, sanoi hän, -- annan
teille ajattelemisen aikaa. Sitte käsken painaa pyssyn hanaa.

Ja hän lähti kiireesti omalla veneellään neuvotellakseen Chmielnickin
kanssa.

Seurasi odotus. Kasakkalotjat kerääntyivät yhä kiinteämpään piiriin
saksalaisten ympärille. Saksalaiset säilyttivät tyynen ryhtinsä
tavalla, jolla vain vanhat ja hyvin harjaantunut sotamiehet voivat
sen säilyttää vaaran hetkellä. Uhkauksiin ja solvauksiin, joita
heitä vastaan vähän päästä sateli kasakkain lotjista, he vastasivat
ylenkatseellisesti vaieten. Tämä tyyneys teki valtavan vaikutuksen
keskellä yhä kiihtyviä raivonpurkauksia, sillä kasakat, jotka
uhkaavasti heiluttelivat keihäitänsä ja pyssyjänsä, odottivat
kärsimättöminä, hammasta kiristäen ja kiroten, taistelukäskyä.

Aurinko, joka oli kääntynyt lounaasta läntiselle taivaanrannalle,
korjasi verkalleen välkkyvän kultansa pois lahdelta. Lahti vaipui
varjoon. Vihdoin se kokonaan lepäsi hämärässä.

Silloin toitotettiin torveen.

Ja senjälkeen kuului kaukaa herra Krzeczowskin ääni:

-- Aurinko on laskenut, joko olette miettineet loppuun?

-- Jo, vastasi Werner ja kääntyen sotamiehiinsä päin, heilautti
paljastettua miekkaansa.

-- Feuer! komensi hän tyynellä, pitkäveteisellä äänellä.

Paukahti. Veteen putoavien ruumiiden läiskinä, raivonhuudot ja
kiivas ammunta vastasivat saksalaisten muskettien ääneen. Rannalle
viedyt tykit sylkivät, bassoa laulaen, kuulia saksalaisten
lotjiin. Savupilvet peittivät kokonaan lahden ja keskellä huutoa,
tatarilaisnuolien vinkunaa ja pyssyjen pauketta, ilmoittivat vain
muskettien säännölliset yhteislaukaukset, että saksalaiset yhä
puolustavat itseään.

Auringon laskiessa riehui vieläkin taistelu, mutta tuntui jo
heikkenevän. Chmielnicki ratsasti Krzeczowskin, Tuhaj-bejn ja
kymmenkunnan atamanin seurassa rannalle tiedustelemaan taistelun
kulkua. Hänen avonaiset sieraimensa vetivät sisäänsä ruudinsavua ja
uppoavien ja veteen putoavien saksalaisten äänet hyväilivät hänen
korvaansa. Päälliköt katselivat, kaikki kolme, teurastusta, ikäänkuin
se olisi ollut hyvää tietävä enne.

Taistelu herposi. Laukaukset vaikenivat ja kasakkaan yhä kiihtyvät
voitonhuudot kohosivat ilmoille.

-- Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki, -- tämä on ensimäisen voiton päivä.

-- Ei ole sotavankeja, ärähti murza, -- en minä pidä sellaisista
voitoista.

-- Kyllä Ukrainassa saat. Koko Stambul ja Galata tulevat täyteen
vankejasi.

-- Minä otan vaikka sinut, jollei tule muita!

Sen sanottuaan hymyili villi Tuhaj-bej ilkkuen ja lisäsi hetken
perästä:

-- Mielelläni minä sentään olisin ottanut nuo "frankit".

Sillävälin oli taistelu jo kokonaan lakannut. Tuhaj-bej käänsi
ratsunsa leiriä kohden ja muut seurasivat häntä.

-- No, nyt Keltaisille Vesille! huusi Chmielnicki.



VIIDESTOISTA LUKU.


Kuunnellessaan taistelun tuoksinaa odotti luutnantti vapisevin
sydämin sen loppua, luullen aluksi, että Chmielnicki oli kohdannut
kaikki hetmanien sotavoimat.

Illansuussa vanha Zachar kuitenkin päästi hänet tästä harhaluulosta.
Tieto ukrainalaisten kasakkain ja Krzeczowskin petoksesta sekä
saksalaisten tuhosta tärisytti nuorta upseeria sielun pohjia myöten,
sillä tämä oli omiaan ennustamaan vain uusia petoksia, ja luutnantti
tiesi tarkoin, että melkoinen osa hetmanin joukoista oli kasakkoja.

Hänen sieluntuskansa kasvoivat kasvamistaan ja voitonriemu
zaporogilaisten leirissä lisäsi niiden katkeruutta. Kaikki ennusti
pahinta. Ruhtinaasta ei kuulunut mitään ja hetmanit nähtävästi
tekivät kauhean virheen, kun he, sensijaan että olisivat koko
voimallaan marssineet Kudakia kohden tai edes odottaneet vihollista
linnoitetuissa leireissä Ukrainassa, hajoittivat voimansa,
heikonsivat itseään vapaaehtoisesti ja antoivat väelleen laajalti
tilaisuutta lupauksen rikkomiseen ja petokseen. Zaporogilaisleirissä
oli kyllä jo aikaisemmin puhuttu herra Krzeczowskista ja mainittu,
että osa sotajoukkoja Stefan Potockin johdolla oli lähetetty
erikseen, mutta luutnantti ei ollut uskonut näihin huhuihin. Hän
luuli, että oli kysymys vain joistakin voimakkaista etujoukoista,
jotka aikanaan vetäytyvät takaisin. Ja kaikki olikin toisin.
Chmielnicki oli Krzeczowskin petoksen kautta saanut muutamia tuhansia
miehiä lisää ja nuorta Potockia uhkasi kauhea vaara. Kun hän nyt
ilman apujoukkoja harhaili erämaissa, saattoi Chmielnicki hänet
helposti saartaa ja kokonaan tuhota.

Haavojen tuottamissa tuskissa, levottomuudessa unettomina öinä oli
Skrzetuskin ainoana lohdutuksena ruhtinas. Chmielnickin tähden täytyy
vielä kalveta, kun ruhtinas lähtee liikkeelle Lubniesta. Ja kuka
tietää, eikö hän jo olekin yhtynyt hetmaneihin. Vaikka Chmielnickin
voimat olivatkin mahtavat, vaikka hänen sotaretkensä alku olikin
onnellinen, vaikka Tuhaj-bej oli yhtynyt häneen ja vaikkapa itse
Krimin "tsaari" tarvittaessa oli luvannut marssia avuksi, niin
Skrzetuskin päähän ei edes juolahtanut ajatus, että tämä melske voisi
kestää kauvan, ja että yksi kasakka voisi järkyttää koko valtakunnan
ja murtaa sen peloittavan voiman. Ukrainan kynnyksillä tämä aalto
särkyy, ajatteli luutnantti, sillä kuinka ovatkaan päättyneet kaikki
kasakkakapinat? Ne ovat puhjenneet kuin liekki ja sammuneet heti kun
ovat joutuneet tekemisiin hetmanien kanssa. Niin on käynyt tähän
asti. Kun toiselta puolen taisteluun käy suistolaisryövärien pesä ja
toiselta puolen valta, jonka rantoja huuhtoo kaksi merta, niin on
ratkaisu helppo nähdä jo edeltäpäin. Myrsky ei voi kestää kauvan,
se menee ohi ja seuraa kaunis ilma. Tämä ajatus vahvisti herra
Skrzetuskia ja, saattaapa sanoa, piti häntä pystyssä, sillä hänen
hartioillaan lepäsi niin raskas kuorma, ettei hän koko elämässään
ollut tuntenut sellaista. Mutta vaikka myrsky meneekin ohi, niin
se voi hävittää peltoja, kaataa taloja ja tehdä korvaamattomia
vahinkoja. Tämän myrskyn tähden hän itse oli ollut vähällä
menettää elämänsä, oli kadottanut voimansa ja joutunut onnettomaan
vankeuteen juuri silloin, kun vapaus oli hänelle melkein yhtä
tärkeä kuin itse elämä. Kuinka paljon joutuivatkaan tästä myrskystä
kärsimään heikommat olennot, sellaiset jotka eivät kyenneet itseään
puolustamaan! Miten oli Helenan Rozlogissa?

Mutta Helena oli varmaan jo Lubniessa. Luutnantti näki hänet
unissaan ystävällisten kasvojen ympäröimänä, itse ruhtinaan ja
ruhtinatar Griseldan vaalimana ja ritarien ihailemana -- vain
husaariaan hän ikävöi, häntä, joka katosi jossakin Siczin matkalla.
Mutta tuleepa jälleen hetki, jolloin husaari palajaa. Onhan itse
Chmielnicki luvannut hänelle vapauden, ja tämä kasakka-aalto soluu
yhä valtakunnan rintamaita kohden ja ja kun se siellä särkyy, tulee
vaivoista, tuskista ja levottomuuksista vihdoinkin loppu.

Aalto kulki todella eteenpäin. Chmielnicki oli viipymättä noussut
leiristään ja marssi hetmaninpoikaa tapaamaan. Hänen voimansa oli
todella hirveä, sillä yhdessä Krzeczowskin sotilaiden ja Tuhaj-bejn
tatarilaisten kanssa hän komensi lähes 25 tuhatta harjaantunutta ja
taistelunhaluista sotilasta. Potockin voimista ei ollut tarkkoja
tietoja. Karkulaiset sanoivat, että hän tuo muassaan kaksi tuhatta
miestä raskasta ratsuväkeä ja toistakymmentä tykkiä. Taistelu
tällaisten lukusuhteiden vallitessa saattoi olla epätietoinen. Sillä
yksi ainoa noiden kauheain husaarijoukkojen hyökkäys riitti usein
tuhoamaan kymmenkertaisesti suuremmat joukot. Niin oli aikoinaan
herra Chodkiewicz, Liettuan hetmani, kolmella tuhannella husaarilla
Kirkholman luona lyönyt perinpohjin kahdeksantoistatuhatta valittua
ruotsalaista jalka- ja ratsumiestä. Niin oli Kluszynin luona yksi
ainoa kyrassieerien lippukunta hurjassa raivossa hajoittanut muutaman
tuhannen englantilaista ja skottilaista palkkasoturia. Chmielnicki
muisti sen ja siksipä hän vähävenäläisen kronikankirjoittajan sanojen
mukaan liikkui verkalleen ja varovaisesti. Katsellen joka taholle
järkensä monilla silmillä kuten viekas metsästäjä, ja asettaen
vartioita penikulman päähän ja kauvemmaksikin leiristään [Samoil
Weliczko, 62], niin hän läheni Keltaista Vettä. Saatiin taasen
kiinni kaksi karkuria. Nämä vahvistivat tiedot kruunun sotavoimain
vähyydestä ja ilmoittivat, että kastellaani jo on tullut Keltaisen
Veden yli. Sen kuultuaan Chmielnicki pysähtyi kuin naulittu ja antoi
luoda vallit leirinsä ympärille.

Hänen sydämensä sykki iloisesti. Jos Potocki uskaltaa ryhtyä
hyökkäykseen, niin hänet varmaan lyödään. Kasakat eivät
avonaisella kentällä osaa pitää puoliaan kyrassieereja vastaan,
mutta vallin takaa he taistelevat erinomaisesti. Ja ollen niin
paljon lukuisammat kuin heidän vastustajansa, he varmaan torjuvat
hyökkäyksen. Chmielnicki laski saavansa etua Potockin nuoruudesta
ja kokemattomuudesta. Mutta nuoren kastellaanin apuna oli kokenut
sotamies, Zywiecin starostan poika, herra Stefan Czarniecki,
husaarieversti. Tämä huomasi vaaran ja taivutti kastellaanin
vetäytymään Keltaisen Veden taakse.

Chmielnickin ei auttanut muuta kuin marssia heidän perässään. Kun
hän toisena päivänä oli kulkenut Keltaisen Veden pyörteiden yli,
seisoivat molemmat sotajoukot silmä silmää vastaan.

Mutta kumpikaan päälliköistä ei tahtonut iskeä ensimäisenä.
Vihollisen leiri alkoi kiireesti tehdä valleja ympärilleen. Oli
lauvantai, toukokuun viides päivä. Koko päivän satoi kaatamalla.
Pilvet olivat niin paksut, että puolenpäivän jälkeen vallitsi pimeys
kuin talvipäivänä. Illansuussa rankkasade vieläkin yltyi. Chmielnicki
hieroi iloissaan käsiään.

-- Kunhan nyt aro pehmenee, sanoi hän Krzeczowskille, -- niin en
epäile ryhtyä hyökkäykseen ja kohdata husaareja, sillä he vajoavat
raskaissa varustuksissaan lokaan.

Ja satoi satamistaan aivan kuin koko taivas olisi tahtonut rientää
avuksi Zaporozelle.

Sotamiehet lapioivat laiskasti ja synkän näköisinä sadetulvan
valautuessa maahan. Tulta ei voinut sytyttää. Muutama tuhat ordan
tataria lähti leiristä vartioimaan, etteivät puolalaiset, käyttäen
hyväkseen sumua, sadetta ja yötä, koettaisi pujahtaa pois. Sitte
alkoi syvä hiljaisuus. Kuului vain sateen kohina ja tuulen humina.
Varmaan ei kukaan nukkunut kummassakaan leirissä.

Varhain aamulla soivat torvet puolalaisessa leirissä kauvan ja
surullisesta, ikäänkuin hälyytyksen merkiksi. Sitte rämisivät rummut
kummallakin puolen. Päivä valkeni surullisena, hämäränä, märkänä.
Rankkasade lakkasi, mutta hienoa vihmaa tihkui vielä ikäänkuin
sihvilän läpi.

Chmielnicki käski laukaista tykit. Senjälkeen kajahti heti toinen,
kolmas, kymmenes laukaus ja kun tavallinen tykkien vuoropuhelu
leiristä leiriin oli alkanut, sanoi herra Skrzetuski kasakalle, joka
oli hänen suojelusenkelinään:

-- Zachar, vie minut vallille, että voisin nähdä, mitä siellä
tapahtuu!

Zachar oli itsekin utelias näkemään eikä pannut vastaan. He nousivat
korkealle kulmavallille, josta kuin kämmeneltään saattoi nähdä hiukan
kuperan aroalangon, Keltaisen Veden pyörteet ja molemmat sotajoukot.
Mutta tuskin oli herra Skrzetuski kääntänyt silmänsä sinnepäin, kun
hän tarttui päähänsä ja huusi:

-- Herra Jumala! tämähän on etuvartiosto eikä enempää!

Kasakkaleirin vallit ulottuivatkin lähes neljännespenikulman
pituudelle, kun sensijaan puolalainen leiri siihen verrattuna näytti
vain pieneltä vallitukselta. Voimien epäsuhde oli niin suuri, että
kasakkaan voittoa ei tarvinnut epäilläkään.

Tuska ahdisti luutnantin sydäntä. Ei ollut siis vielä tullut hetki,
jolloin kopeus ja napina kaatuvat. Päinvastoin oli seuraava hetki
tuova niille uutta voitonriemua! Siltä ainakin näytti.

Kahakat tykkitulen suojassa olivat jo alkaneet. Kulmavallilta saattoi
nähdä yksityisiä ratsastajia tai yhteentörmääviä ratsastajaryhmiä.
Nyt hyökkäsivät tatarit Potockin kasakoita vastaan, jotka olivat
puetut tummansiniseen ja keltaiseen. Ratsastajat tulivat aivan kiinni
toisiinsa ja karauttivat samassa nopeasti pois, ahdistelivat toinen
toistansa sivultapäin, ampuivat toisiaan pistooleilla ja jousilla,
tai koettivat lingoilla heittää suopungin toistensa kaulaan. Tämä
temmellys näytti kaukaa pikemmin leikinteolta ja vain hevoset, jotka
siellä täällä juoksivat pitkin tannerta ilman ratsastajia, osottivat,
että taistellaan elämästä ja kuolemasta.

Tatareja lappasi yhä enemmän paikalle. Pian oli tanner mustanaan
heidän kaatuneitaan. Silloin alkoi myöskin puolalaisesta
leiristä tulla esiin yhä uusia lippukuntia, jotka sijoittuivat
taisteluasentoon juoksuhaudan eteen. Ne olivat niin lähellä, että
herra Skrzetuski tarkalla silmällään helposti saattoi erottaa liput
ja hevoshännät, vieläpä ratsumestarit ja luutnantitkin, jotka
seisoivat hevosineen hiukan syrjässä, lippujen luona.

Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä, puna nousi hänen kalpeille
kasvoilleen ja ikäänkuin olisi saanut kiitollisia kuulijoita
Zacharista ja kulmavallilla tykkiensä ääressä seisovista kasakoista,
hän, kun lippukunnat tulivat esiin juoksuhaudan takaa, ihastuksissaan
huusi:

-- Ne ovat herra Balabanin rakuunat, minä näin heidät Czerkasyssa!

-- Tuo on valakialainen lippukunta, sillä on risti lipussa!

-- Kas, ratsuväki astuu valleilta!

Ja sitte hän vieläkin suuremmalla ihastuksella ja nostaen kätensä
ilmaan huusi:

-- Husaarit, herra Czarnieckin husaarit! Husaarit tulivat todella
esiin, päidensä päällä siipien pilvi ja pystyssä törröttävä
keihäsmetsä, yllään kullanvärinen taftatakki ja satulassa pitkä
viheriänmusta lippu. He ratsastivat juoksuhaudoistaan esiin kuusi
miestä rivissä ja asettuivat vallin juurelle. Kun herra Skrzetuski
näki heidän tyyneytensä, arvokkaisuutensa ja ryhtinsä, niin kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä ja sumensivat häneltä hetkeksi näön.

Vaikka voimat olivat niin epätasaiset, että noita muutamia
lippukuntia vastaan vyöryi kokonainen laavavirta zaporogilaisia ja
tatareja, jotka tavallisuuden mukaan olivat asettuneet sivustoille,
ja vaikka heidän rivinsä ulottuivat niin kauvas arolle, että
niiden loppua tuskin saattoi nähdä, niin uskoi herra Skrzetuski jo
voittoon. Hänen kasvonsa hymyilivät, hänen voimansa palasivat, hänen
tantereelle tähdätyt silmänsä iskivät tulta, mutta pystyssä hän ei
pysynyt.

-- Hei, poika, murisi vanha Zachar, -- tahtoisiko sielu paratiisiin!

Silloin hyökkäsivät muutamat irtonaiset tatarilaisosastot kirkuen
ja Allahia huutaen eteenpäin. Leiristä vastattiin laukauksilla.
Mutta tämä oli vain peloitusta. Tatarit eivät ratsastaneet edes
puolalaisten lippukuntien läheisyyteenkään, he karauttivat molemmille
puolin oman väkensä luokse ja katosivat joukkoon.

Sitte kuului pärrytys suuresta Siczin rummusta ja samassa läksi
koko kasakka- ja tatarilainen jättiläisarmeija puolikuunsa alla
liikkeelle. Chmielnicki koetti nähtävästi yhdellä ainoalla liikkeellä
tuhota puolalaisten lippukunnat ja valloittaa heidän leirinsä. Se
olisi ollut mahdollista, jos olisi saatu aikaan pakokauhu. Mutta
mitään sellaista ei ilmennyt puolalaisissa lippukunnissa. Ne pysyivät
tyyninä, sijoitettuina jotenkin pitkäksi linjaksi, niiden selkää
suojeli valli ja sivustoja leiritykit; niihin saattoi siis iskeä vain
edestä. Hetkeksi näytti jo siltä, kuin ne aikoisivat ottaa vastaan
taistelun paikalla seisten, mutta kun puolikuu oli ehtinyt tantereen
puoliväliin, kaikuivat juoksuhaudasta rynnäkköön kehoittavat
torventoitotukset. Ja yhtäkkiä keihästen aita, joka tähän asti oli
törröttänyt ylöspäin, yhtaikaa laskeutui hevosten päiden tasalle.

-- Husaarit iskevät! huusi herra Skrzetuski.

Ja he kumartuivatkin satuloissaan ja kiidättivät eteenpäin ja heidän
jäljessään rakuunien lippukunnat ja koko taistelulinja.

Husaarien isku oli kauhea. Ensimäisessä hyökkäyksessä kohtasivat
he kolme kasakkahuonekuntaa, kaksi Steblovin ja yhden Mirgorodin,
ja hajoittivat ne silmänräpäyksessä. Ulvonta kuului aina herra
Skrzetuskin korviin asti. Hevoset ja miehet kaatuivat maahan
rautaisten ratsumiesten jättiläispainon alla, kaatuivat kuin vainion
vilja myrskyn puhaltaessa. Vastarintaa kesti niin lyhyen ajan, että
Skrzetuskista tuntui siltä kuin jokin jättiläislohikäärme yhdellä
siemauksella olisi niellyt nuo kolme rykmenttiä. Ja nämä olivat
kuitenkin lujimpia Siczin sotilaita! Siipien huminan pelottamina
alkoivat hevoset zaporogilaisten riveissä pillastua. Irklejewin,
Kalnibolotin, Minskin, Szkurynin ja Titorowin rykmentit hämääntyivät
täydellisesti ja peräytyivät pakenevien joukkojen painamina
epäjärjestyksessä. Silloin saavuttivat rakuunat husaarit ja alkoivat
yhdessä heidän kanssaan verisen niittonsa. Wiasiurynin huonekunta
pakeni kovan, mutta lyhyen vastarinnan jälkeen ja kieri villinä
kauhusta aivan kasakkaan juoksuhaudoille asti. Chmielnickin joukkojen
keskusta alkoi sekin horjua yhä enemmän ja pian se lyötynä, ajettuna
epäjärjestykseen ja rautaisen tulvan painamana ei enään saanut
tilaisuutta pysähtyä ja järjestäytyä.

-- Piruja ne ovat eikä ljaheja! huusi vanha Zachar.

Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta. Sairaana ei hän voinut
hillitä itseään, vaan nauroi ja itki yhtaikaa ja huuteli välistä
komentosanoja, ikäänkuin olisi itse ollut johtamassa lippukuntaansa.
Zachar piteli häntä liepeestä kiinni ja hänen täytyi kutsua muita
avukseen.

Taistelu tuli niin lähelle kasakkaleiriä, että jo saattoi eroittaa
melkein kasvot. Valleilta ammuttiin tykeillä ja kasakkain kuulat,
jotka tapasivat sekä omia että vihollisia, lisäsivät sekasortoa.

Husaarit iskivät nyt Paszkowin huonekuntaan. Se oli hetmanin kaarti
ja sen keskellä oli itse Chmielnicki. Yhtäkkiä kajahti kauhea huuto
läpi zaporogilaisten rivien: suuri vaaleanpunainen lippu huojui ja
kaatui.

Mutta silloin ryntäsi Krzeczowski viidentuhannen ratsumiehensä
etunenässä taisteluun. Istuen nuija kädessä tavattoman suuren hevosen
selässä, hän kiiti ensimäisessä rivissä paljain päin, sapeli pään
päällä, häätäen edeltään hajautuneita suistolaisia, jotka, nähdessään
paikalle rientävän avun, kääntyivät, vaikka epäjärjestyksessäkin,
uudestaan hyökkäykseen. Taistelu kiehahti linjan keskikohdalla
uudelleen.

Kummallakaan sivustolla ei onni myöskään suosinut Chmielnickiä.
Tatarit, jotka valakialaiset lippukunnat ja Potockin ratsumiehet
kaksi kertaa olivat työntäneet takaisin, kadottivat kokonaan halun
taisteluun. Tuhaj-bejn alta kaatui kaksi hevosta. Voitto kallistui
ehdottomasti nuoren Potockin puolelle.

Taistelu ei kuitenkaan enään kestänyt kauvan Rankkasade, joka vähän
aikaisemmin oli kiihtymistään kiihtynyt, kävi pian niin valtavaksi,
ettei sadeaaltojen läpi nähnyt mitään. Nyt ei enään tulvinut maan
päälle joitakin saderyöppyjä, vaan kokonainen vedenpaisumus taivaan
avatuista suluista. Aro muuttui järveksi. Tuli niin pimeä, ettei
ihminen muutaman askeleen päässä eroittanut toista. Sateen kohinassa
eivät komentosanat kuuluneet, kastuneet musketit ja tykit vaikenivat.
Itse taivas teki lopun teurastuksesta.

Chmielnicki palasi läpimärkänä ja raivoissaan leiriinsä. Hän ei
puhunut sanaakaan kenellekään. Hänelle tehtiin kamelintaljoista
teltta. Sen suojassa hän istui, märehtien katkeria ajatuksiaan.

Hänet valtasi epätoivo. Nyt vasta hän käsitti millaiseen yritykseen
hän oli ryhtynyt. Nyt hänet oli lyöty, työnnetty takaisin,
melkeinpä tuhottu, taistelussa niin pienillä voimilla, että niitä
todella saattoi katsoa vain etujoukoiksi. Hän tiesi kuinka suuri
valtakunnan sotajoukkojen puolustusvoima oli, hän oli ottanut sen
lukuun ryhtyessään sotaan, mutta hän oli sittenkin laskenut väärin.
Siltä ainakin tuntui tällä hetkellä. Ja siksi hän tarttui paljaaksi
ajettuun pääkalloonsa ja tunsi halua murskata sen ensimäistä tykkiä
vastaan. Miten käykään sitte, kun hän joutuu tekemisiin hetmanien ja
koko valtakunnan kanssa?

Tuhaj-bejn tulo keskeytti hänen ajatuksensa.

Tatarin silmät paloivat vimmastuneina. Hänen kasvonsa olivat kalpeat
ja hampaat välkkyivät parrattomien huulten takaa.

-- Missä ovat saaliit? Missä vangit? Missä päälliköiden päät? Missä
voitto? kysyi hän käheästi.

Chmielnicki hyppäsi pystyyn.

-- Tuolla! vastasi hän kovalla äänellä, viitaten puolalaisten leiriin
päin.

-- Lähde sinne! karjaisi Tuhaj-bej. -- Ja jollet lähde, niin minä
lähetän sinut nuorasta talutettuna Krimiin.

-- Lähden, sanoi Chmielnicki, -- lähden vielä tänään. Otan saalista
ja vankeja. Mutta tee sinä tili khanille, sillä sinä tahdot saalista
ja vältät taistelua.

-- Koira! ulvoi Tuhaj-bej, -- sinä tuhoat khanin sotajoukon.

Ja he seisoivat hetkisen vastatusten, sieraimet vihasta läähättäen.
Ensinnä tyyntyi Chmielnicki.

-- Rauhoitu, Tuhaj-bej, sanoi hän. -- Sadetulva keskeytti taistelun,
kun Krzeczowski oli murtanut rakuunoiden rivit. Minä tunnen heidät,
huomenna he jo taistelevat vähemmällä raivolla ja arokin pehmenee,
joten husaarit vajoavat. Huomenna he kaikki ovat meidän käsissämme.

-- Sinäpä sen sanoit, murisi Tuhaj-bej.

-- Ja pidän myös sanani. Tuhaj-bej, ystäväni, khani on lähettänyt
sinut avukseni eikä turmiokseni.

-- Sinä lupasit voiton etkä tappiota.

-- Saatiinhan vangiksi hiukan rakuunoita, luovutan ne sinulle.

-- Luovuta, minä käsken lyödä ne paaluun.

-- Älä tee sitä, päästä heidät vapaiksi. He ovat ukrainalaisia
Balabanin lippukunnasta, minä lähetän heidät houkuttelemaan rakuunoja
meidän puolellemme. Ja he tulevat kuten Krzeczowskikin.

Tuhaj-bej murisi hyväksyvästi. Katsoen tiukasti Chmielnickiin hän
mörähti:

-- Käärme...

-- Viekkaus on samanarvoinen kuin urhoollisuuskin. Jos minä saan
houkutelluksi rakuunat petokseen, niin ei yksikään sielu pääse pakoon
puolalaisten leiristä -- ymmärrätkö?

-- Potockin otan minä.

-- Minä annan hänet sinulle -- ja Czarnieckin myöskin.

-- Anna vähän viinaa, on kylmä.

-- Kyllä.

Samassa astui Krzeczowski sisään. Hän oli synkkä kuin yö. Hänen
tavoittelemansa starostan- ja kastellaaninpaikat, linnat ja aarteet
olivat tämänpäiväisen taistelun jälkeen häipyneet kuin sumu. Huomenna
ne voivat hävitä kokonaan ja ehkäpä tuosta sumusta niiden asemasta
sukeltaakin esiin nuora tai hirsipuu. Ja jollei hän olisi surmannut
hetmanin saksalaisia, siten polttaen sillat takanaan, niin olisi
hän varmaan nyt miettinyt, miten olisi voinut pettää vuorostaan
Chmielnickin ja ratsuväkineen mennyt Potockin leiriin.

Mutta se oli kun olikin mahdotonta.

He istuivat kolmisin viinapullon ääressä ja joivat ääneti.
Rankkasateen kohina herkesi vähitellen.

Hämärtyi.

Ilosta väsyneenä, heikentyneenä ja kalpeana herra Skrzetuski makasi
liikkumattomana rattailla. Zachar piti hänestä ja käski kasakkainsa
pingoittaa hänenkin yllensä huopakaton. Luutnantti kuunteli
rankkasateen synkkää kohinaa, mutta hänen mielensä oli kirkas ja
onnellinen. Olivathan hänen husaarinsa näyttäneet, mihin he pystyvät.
Hänen Puolansa oli majesteettinsa arvon mukaisesti puolustanut
itseänsä. Ensimäisen kasakkaryntäyksen myrsky oli murtunut Puolan
sotajoukkojen keihäänteriä vastaan. Ja vielä ovat hetmanit, on
ruhtinas Jeremi ja niin paljon ylimyksiä, niin paljon aatelia, niin
paljon mahtia ja tämän kaiken yläpuolella kuningas -- _primus inter
pares_.

Ylpeys paisutti herra Skrzetuskin rintaa, hän ikäänkuin omisti koko
tuon mahdin itsessään.

Tuntiessaan nyt, ensi kerran siitä kun Siczissä oli kadottanut
vapautensa, tuon voiman, tunsi hän myöskin sääliä kasakkoja kohtaan:
he ovat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, mutta he ovat soaistuina
yrittäneet mahdottomia, ajatteli hän. He ovat vikapäät, mutta
onnettomat, kun antoivat tuon miehen, joka johtaa heidät ehdottomaan
perikatoon, nostaa itsensä kapinaan.

Hänen ajatuksensa vaelsivat kauemmas. Tulee rauha ja silloin on
jokaisella oikeus ajatella myöskin yksityistä onneansa. Hänen
muistonsa ja ajatuksensa pysähtyivät Rozlogiin. Siellä, jalopeuran
kuopan läheisyydessä, on varmaan nyt aivan hiljaista. Siellä ei
kapina koskaan nosta päätään ja jos nostaisikin, niin on Helena jo
varmaan Lubniessa.

Yhtäkkiä katkaisi tykkien jyrinä hänen ajatuksensa kultaiset langat.

Chmielnicki oli juovuspäissään antanut rykmenttiensä uudestaan
rynnätä. Mutta ryntäys loppui tykkileikkiin. Krzeczowski ehkäisi
hetmanin.

Huominen päivä oli sunnuntai. Koko päivä kului rauhallisesti ja ilman
ampumista. Leirit olivat vastapäätä toisiaan, niinkuin mitkäkin
liittolaisarmeijojen leirit.

Skrzetuski luuli kasakkain haluttomuuden olevan syynä hiljaisuuteen.
Mutta oi! -- hän ei tietänyt, että Chmielnicki sillaikaa, "katsellen
eteensä järkensä monilla silmillä", pani kaikkensa liikkeelle
saadakseen Balabanin rakuunoja houkutelluksi puolelleen.

Maanantaina syttyi taistelu jo aamun koittaessa. Skrzetuski katseli
sitä, kuten ennenkin hymyilevin, iloisin kasvoin. Ja taasen astuivat
kruunun rykmentit vallihaudan eteen, mutta ryhtymättä heti rynnäkköön
tekivät ne vain paikaltaan kiusaa viholliselle. Aro ei ollut, kuten
ensimäisenä taistelupäivänä, pehmennyt vain pinnalta, vaan syvälle.
Raskas ratsuväki pääsi tuskin ensinkään liikkumaan -- siitä tuli heti
etua zaporogilaisten ja tatarilaisten keveille lippukunnille. Hymy
katosi vähitellen Skrzetuskin huulilta. Puolalaisen juoksuhaudan
edessä peitti hyökkääjien tulva melkein kokonaan kruunun lippukuntien
kapean vyöhykkeen. Tuntui siltä että tuo ketju minä hetkenä
hyvänsä katkeaa ja hyökkäys alkaa valleilla. Skrzetuski huomasi,
ettei enään ollut jäljellä puoltakaan siitä taisteluinnosta, joka
lippukunnissa vallitsi ensi päivänä. Ne puolustautuivat tänäänkin
itsepäisesti, mutta eivät iskeneet ensimäisinä, eivät hakanneet
hajalle kasakkarykmenttejä, eivät lakaisseet tannerta edestään
puhtaaksi, kuten myrskytuuli. Aron syvälle pehmennyt maapohja teki
raivoisan ratsastuksen mahdottomaksi ja aivan kuin naulitsi raskaan
ratsuväen juoksuhaudan eteen. Hurja lento oli sen voima ja tämä
ratkaisi voiton, mutta nyt täytyi raskaan ratsuväen pysyä paikallaan.
Chmielnicki puolestaan johdatti yhä uusia joukkoja taisteluun.
Itse ehti hän kaikkialle, jokaisen huonekunnan johti hän omassa
persoonassaan hyökkäykseen ja perääntyi vasta vihollisten sapelien
edestä. Hänen intonsa siirtyi asteettain zaporogilaisiin niin että
he, vaikka heitä tuhkatiheään kaatuikin, huutaen ja ulvoen juoksivat
kilpaa juoksuhaudalle. He iskivät rautaisten rintojen muuria ja
keihästen teriä vastaan ja palasivat lyötyinäkin, harventuneinakin
uudelleen hyökkäykseen. Tämän painon alla alkoivat lippukunnat
horjahdella, taipua ja paikoittain peräytyä, aivan kuten painija,
jonka vastustaja on temmannut rautaisiin käsivarsiinsa, milloin
heikkenee, milloin taas ponnistaa ja saa uusia voimia.

Puolenpäivän edellä olivat melkein kaikki zaporogilaiset voimat
tulessa ja taistelussa. Taistelu riehui sellaisella vimmalla, että
molempien taistelevien linjojen väliin muodostui ikäänkuin uusi valli
hevosten ja ihmisten ruumiista.

Joka hetki tuli taistelusta kasakkojen juoksuhautoihin
haavoittuneita, veren ja loan peittämiä, läähättäviä ja väsymyksestä
horjuvia sotilaita. Mutta he palasivat taisteluun laulu huulilla,
heidän kasvoistaan kuvastui taistelun hehku ja voiton varmuus.
Tainnoksiin vaipumaisillaan he vielä huusivat: "surma puolalaisille!"
Leiriin jätetty vartioväki ikävöi taisteluun.

Herra Skrzetuski synkistyi. Puolalaiset lippukunnat alkoivat
suistua juoksuhautoihin. Ne eivät enään voineet pitää puoliaan ja
niiden peräytymisessä saattoi havaita kuumeentapaista kiirettä.
Yli kuudenkymmenen sotilaan huulilta pääsi ilonhuuto, kun he tämän
näkivät. Rynnistyksen vauhti kasvoi kaksinkertaiseksi, zaporogilaiset
ahdistivat jo niitä Potockin ratsumiehiä, jotka olivat suojelemassa
peräytymistä.

Tykit ja muskettien kuulasade heittivät heidät kuitenkin takaisin.
Hetkeksi taukosi taistelu. Puolalaisessa leirissä kajahti
parlamentaaritorven toitotus.

Chmielnicki ei kuitenkaan enään tahtonut antautua keskusteluun.
Kaksitoista kasakkahuonekuntaa astui alas hevosen selästä alkaakseen
yhdessä jalkaväen ja tatarilaisten kanssa hyökkäyksen valleille.

Krzeczowskin piti kolmentuhannen jalkamiehen kanssa rientää heidän
avukseen ratkaisevana hetkenä. Kaikki rummut, tamburinit ja torvet
kaikuivat yhtaikaa, vaimentaen äänellään huudot ja muskettien
yhteislaukaukset.

Herra Skrzetuski katseli vavisten verrattoman zaporogilaisjalkaväen
syviä rivejä, kun he juoksivat valleja kohden ja ympäröivät niitä
renkaassa, joka kävi yhä ahtaammaksi. Pitkät valkoiset savuviirut
tuprahtelivat juoksuhaudoista noita rivejä kohden, ikäänkuin jokin
jättiläisrinta olisi tahtonut puhaltaa pois nuo heinäsirkat, joita
säälimättömästi tunkeutui esiin joka taholta. Kanuunankuulat
kyntivät riveihin vakoja, pyssyjen laukaukset uudistuivat yhä
tiheämmin, jyrinä ei herjennyt hetkeksikään, ryntääjien joukko suli
nähtävästi sulamistaan kokoon ja kiemurtelikin jo paikoitellen
suonenvedontapaisesti kuin haavoitettu jättiläiskäärme, mutta
silti yhä ponnistaen eteenpäin. Jo, jo he ovat päässeet paikalle,
jo he ovat lähellä juoksuhautaa -- tykit eivät enään voi heitä
vahingoittaa! Herra Skrzetuski sulki silmänsä.

Ja nyt lensivät salamoina hänen päänsä läpi kysymykset: näkeekö hän,
kun avaa silmänsä, vielä puolalaiset liput valleilla, näkeekö vai
eikö näe? Melu kasvaa kasvamistaan, käy jokin tavaton kihinä, varmaan
on tapahtunut jotakin. Huutoja kuuluu keskeltä leiriä -- mikä siellä
on? Mitä on tapahtunut?

Kaikkivaltias Jumala!...

Tämä huuto pääsi herra Skrzetuskin huulilta, kun hän, avattuaan
silmänsä, näki valleilla suuren kultaisen Puolan lipun sijasta
vaaleanpunaisen, jossa oli arkkienkelin kuva.

Leiri oli valloitettu.

Vasta illalla sai luutnantti Zacharilta tietää koko rynnäkön kulun.
Tuhaj-bej ei turhaan ollut sanonut Chmielnickiä käärmeeksi, sillä
juuri hurjimman puolustuksen hetkellä olivat hänen houkuttelemansa
Balabanin rakuunat menneet kasakoiden puolelle ja, hyökäten selästä
omien lippukuntiensa päälle, auttaneet tuhoamaan nämä perinpohjin.

Illalla näki luutnantti vangit ja oli läsnä nuoren Potockin
kuollessa. Hänen kurkkunsa läpi oli ammuttu nuoli eikä hän elänyt
kuin muutamia tunteja taistelun jälkeen. Hän kuoli herra Stefan
Czarnieckin käsiin. "Sanokaa isälleni", kuiskasi nuori kastellaani
viime hetkellä, -- "sanokaa isälleni, että minä... ritarina..."
Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hänen sielunsa jätti ruumiin ja
lensi taivasta kohden.

Skrzetuski muisti vielä kauvan nuo kalpeat kasvot ja siniset,
kuoleman hetken kirkastamat silmät. Herra Czarniecki lupasi
kangistuvan ruumiin ääressä, että hän, jos vielä pääsee vapauteen,
on verivirroissa pesevä ystävänsä kuoleman ja tappion häpeän. Eikä
ainoakaan kyynel virrannut hänen karkeille poskilleen, sillä hän
oli rautainen ritari, ritari joka oli voittanut maineensa rohkeuden
teoilla, ja mies, jota ei mikään onnettomuus taivuttanut. Niin hän
lupasi. Ja sensijaan että olisi antautunut epätoivon valtaan, hän
nyt lohdutti Skrzetuskia, joka kauheasti kärsi Puolan tappiosta
ja häpeästä. "Puola on kärsinyt useammankin tappion", sanoi herra
Czarniecki, "mutta siinä on kulumaton voima. Ei ole sitä ainoakaan
mahti tähän asti murtanut, eivätkä sitä myöskään murra talonpoikain
kapinat, talonpoikain, joita Jumala itse on rankaiseva, kun he
noustessaan esivaltaa vastaan, vastustavat Hänen tahtoansa. Mitä
taas tappioon tulee, niin on se kyllä surkuteltava, mutta kuka
on tämän tappion kärsinyt? Hetmanitko? Kruunun sotaväkikö? Ei!
Senjälkeen kun Krzeczowski oli eronnut ja pettänyt meidät, oli
Potockin johtamaa osastoa katsottava vain etujoukoksi. Kapina levenee
epäilemättä yli koko Ukrainan, sillä talonpojat siellä ovat ynseitä
ja taistelukykyisiä. Mutta eihän kapina siellä ole mitään uutta.
Sen tukahuttavat hetmanit yhdessä ruhtinas Jeremin kanssa ja heidän
voimansa ovat koskemattomat. Jota mahtavampana kapina puhkeaa,
sitä varmemmin se, kun se kerran saadaan tukahutetuksi, pitkäksi
aikaa ja ehkä ainiaaksi sammuu. Vain heikkouskoinen ja pelkuri voi
otaksua, että jokin kasakkalauma liitossa tatarilaismurzan kanssa
todella saattaa käydä uhkaavaksi mahtavalle kansalle. Huonosti olisi
Puolan laita, jos pelkkä talonpoikaismellakka saisi ratkaista sen
kohtalon ja sen olemassaolon. Todella halveksien lähdimme me tälle
sotaretkelle, lopetti herra Czarniecki -- ja vaikka etujoukko onkin
tuhottu, niin luulen, että hetmanit pystyvät tukahuttamaan tämän
kapinan -- tukahuttamaan sen ei miekalla eikä ampuma-aseilla, vaan
patukoilla!"

Ja näin puhuessaan ei hän näyttänyt vangilta tai sotilaalta, joka
on menettänyt taistelun, vaan ylpeältä hetmanilta, joka on varma
huomisesta voitosta. Tuo sielunsuuruus ja usko Puolan voimaan
valui kuin balsami luutnantin haavoihin. Hän oli likeltä katsellut
Chmielnickin mahtia ja se oli hänet hiukan sokaissutkin, varsinkin
kun hänellä tähän asti oli ollut pelkkää menestystä. Varmaan herra
Czarniecki kuitenkin oli oikeassa. Hetmanien sotavoimat ovat vielä
liikuttamattomina ja niiden takana seisoo Puolan, oikeuden, vallan
ja Jumalan tahdon koko mahti. Luutnantti erosikin Czarnieckista
toivorikkaampana ja iloisempana. Erotessaan hän vielä kerran kysyi
herra Czarnieckilta, eikö hän tahtoisi heti alkaa keskustelua
Chmielnickin kanssa vapaaksipääsemisestään.

-- Olen Tuhaj-bejn vanki, sanoi herra Stefan, -- hänelle minun
on maksettava lunnaat, mutta tuon lauman kanssa en tahdo ruveta
mihinkään tekemisiin, sen minä jätän pirulle.

Zachar, joka oli auttanut herra Skrzetuskia tapaamaan vankeja ja
joka nyt saattoi häntä rattaille, lohdutti hänkin häntä matkalla.
"Ei ollut vaikea suoriutua nuoresta Potockista", sanoi hän, "mutta
hetmanien kanssa tulee vaikeaksi taistella. Asia on vasta alulla ja
Jumala ties, millainen loppu on oleva. Kasakat ja tatarit ovat kyllä
ryöstäneet puolalaista tavaraa, mutta ottaa on toinen asia, toinen
asia on pitää hallussaan. Ja sinä, poikaseni, älä sure ja murehdi,
sillä kyllä sinä saat vapautesi takaisin. Sinä lähdet omaistesi
luo ja vanhuksen tulee sinua ikävä. Pahinta on vanhana olla yksin
maailmassa. Hetmanien kanssa tulee olemaan vaikea taistella, oi
kuinka vaikea!"

Eikä voitto, niin loistava kuin se olikin, todella vähimmässäkään
määrin ratkaissut asiaa Chmielnickin eduksi. Se saattoi hänelle
tulla suorastaan epäedulliseksikin, sillä helposti voi arvata, että
suurhetmani, kostaakseen poikansa kuoleman, erityisellä voimalla
oli nouseva zaporogilaisia vastaan. Hän ei ollut laiminlyövä mitään
voidakseen kerta kaikkiaan tuhota heidät. Suurhetmanilla oli kyllä
ollut jonkinlainen vastenmielisyys ruhtinas Jeremiin, ja se oli,
vaikka hän olikin kohteliaisuudella sitä peitellyt, kuitenkin
ilmennyt tarpeeksi usein ja eri tilaisuuksissa. Chmielnicki tiesi
tämän hyvin, mutta hän otaksui, että vastenmielisyys nyt lakkaisi
ja että tuo krakovalainen ylimys ensimäisenä oli ojentava käden
sovintoon, joka takaisi hänelle kuuluisan sotaurhon ja hänen
mahtavien joukkojensa avun. Näin yhdistettyjen voimien kanssa, joita
lisäksi johti sellainen päällikkö kuin ruhtinas, ei Chmielnicki
vielä uskaltanut mitellä voimiaan, sillä hän ei vielä täydellisesti
luottanut itseensä. Siksi hän päätti kiirehtiä Ukrainaan ollakseen
siellä, kun sinne saapuu sanoma Keltaisen Veden tappiosta, ja
lyödäkseen hetmanit, ennenkuin ruhtinas ehtii heidän avukseen.

Hän ei siis nyt antanut sotajoukkonsa levätä, vaan marssi taistelun
jälkeisenä päivänä aamunkoitossa eteenpäin. Marssi tapahtui niin
nopeaan, että olisi luullut hetmanin olevan karkaamaisillaan
käsistä. Oli aivan kuin tulvavesi olisi ottanut haltuunsa aron ja
temmannut mukaansa kaikki vedet, mitä se tapasi tien varrella.
Taakse jäivät metsät, tammilehdot, kummut ja jokien yli kuljettiin
levähtämättä. Kasakkain voimat kasvoivat lakkaamatta matkan varrella,
sillä yhä uusia talonpoikaisjoukkoja Ukrainan karkulaisia liittyi
heihin. Talonpojat toivat myöskin tietoja hetmaneista, vaikka aivan
vastakkaisia. Toiset väittivät, että ruhtinas vielä viipyy Dnieperin
takana, toiset että hän jo on yhtynyt kruunun joukkoihin. Sensijaan
tiesivät kaikki kertoa, että Ukraina jo on ilmiliekissä. Talonpojat
eivät ainoastaan karkaa Villeille Kentille Chmielnickiä tapaamaan,
vaan polttavat jo kyliä ja kaupunkeja, hyökkäävät herrojensa päälle
ja aseistautuvat kaikkialla. Kruunun sotajoukot olivat taistelleet
jo kahden viikon ajan, Steblew oli valloitettu ja Derenhowcen luona
oli syntynyt verinen kahakka. Muutamin paikoin olivat linnakasakat
jo menneet rahvaan puolelle ja odottivat kaikkialla vain taistelun
merkkiä. Chmielnicki otti tämän kaiken lukuun ja kiirehti sitä
enemmän.

Vihdoin hän oli päässyt Ukrainan kynnykselle. Czehryn avasi hänelle
porttinsa selkoselälleen, kasakkavartiosto siirtyi heti hänen
lippunsa alle, Czaplinskin talo hävitettiin ja kourallinen aatelisia,
jotka olivat hakeneet suojaa kaupungissa surmattiin. Ilonhuudot,
kellojensoitto, kirkkokulkueet eivät herjenneet hetkeksikään.
Tulipalo sai vallan koko ympäristössä. Jokainen kenessä henki oli,
tarttui viikatteihin ja piikkeihin ja liittyi zaporogilaisiin.
Suunnattomia rahvaan joukkoja tulvi leiriin joka taholta ja ne
tulivat ilomielin, varmoina siitä, ettei ruhtinas Jeremi, vaikka
olikin tarjonnut apuaan hetmaneille, vielä ollut yhtynyt heihin.

Chmielnicki hengitti helpommin.

Hän kulki viivyttelemättä eteenpäin ja saapuikin jo keskelle
kapinaa, keskelle teurastusta ja tulta. Tapausten todistajina olivat
tuhkaläjät ja ruumiit. Chmielnicki kulki kuin laviini, hävittäen
kaikki tieltään. Maa hänen edessään nousi, maa hänen takanaan
tyhjeni. Hän kulki kuin kostaja, kuin legendan lohikäärme. Hänen
askeleensa tirsuivat verta, hänen hengityksensä lietsoi tulipaloja.

Hän pysähtyi päävoimineen Czerkasyyn, lähetettyään eteenpäin
tatarilaiset Tuhaj-bejn ja villin Krivonosin johdolla. Nämä
saavuttivat hetmanien joukot Korsunin luona ja hyökkäsivät
epäröimättä niitä vastaan. Mutta hyökkääjien täytyi kalliisti maksaa
rohkeutensa. Takaisin torjuttuina, harventuneina, perinpohjin
lyötyinä he perääntyivät epäjärjestyksessä.

Chmielnicki lähti liikkeelle heidän avukseen. Tiellä sai hän sanoman,
että herra Sieniawski, joka johti muutamaa lippukuntaa, oli yhtynyt
hetmaneihin. Nämä taas olivat jättäneet Korsunin ja marssivat
Bohuslawiin. Tieto oli oikea. Chmielnicki valloitti vastarintaa
kohtaamatta Korsunin ja jätettyään sinne vankkurinsa ja muonavaransa,
sanalla sanoen koko leirinsä, hän ratsuväkineen lähti ajamaan heitä
takaa.

Eikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauvan, sillä he eivät vielä olleet
ehtineet kauvas. Kruta Balkan luona hänen etuvartiostonsa tapasivat
puolalaisen leirin.

Herra Skrzetuskilla ei ollut tilaisuutta nähdä taistelua, koska hän
oli kuormaston mukana jäänyt Korsuniin. Zachar sijoitti hänet torin
varrelle herra Zabokrzyckin taloon, jonka omistajan rahvas juuri
äsken oli hirttänyt, ja asetti Mirhorodin huonekunnan jäännökset
sinne vartioiksi; roskaväki ryösteli nimittäin yhä taloja, murhaten
jokaisen, joka sen mielestä näytti ljahilta. Särjetyistä akkunoista
näki herra Skrzetuski joukottain juopuneita, verisiä talonpoikia,
jotka paidanhihat ylöskäärittyinä kuljeskelivat talosta taloon ja
kauppapuodista kauppapuotiin, nuuskien kaikki nurkat ja ullakot.
Silloin tällöin ilmaisi kauhistuttava melu, että he olivat
löytäneet jonkun aatelisen tai juutalaisen, miehen, naisen tai
lapsen. Uhri raastettiin torille ja joutui mitä kauhistuttavimman
kidutuksen alaiseksi. Roskaväki taisteli keskenään ruumiiden
jäännöksistä, voiteli hekumoiden verellä kasvonsa ja rintansa
ja kiersi vielä höyryävät suolet kaulansa ympärille. Talonpojat
ottivat juutalaislapsia jaloista kiinni ja repivät joukon hurjasti
nauraessa ne kappaleiksi. He ryntäsivät vartioituihinkin taloihin,
joihin ylhäisemmät vangit olivat suljetut, nämä kun olivat jätetyt
eloon sentakia, että heistä toivottiin suuria lunnaita. Vartioivat
zaporogilaiset tai tatarit tunkivat silloin joukon takaisin,
mäjäyttäen hyökkääjiä kalloon keihäänvarsilla, kaaripyssynperillä
tai härännahasta tehdyillä patukoilla. Niin kävi myöskin herra
Skrzetuskin talon luona. Zachar käski säälimättä lyödä talonpoikia
ja mirhorodilaiset täyttivät mielihyvällä käskyn, sillä suistolaiset
ottivat kyllä halusta vastaan rahvaan avun kapinoiden aikana, mutta
halveksivat itse rahvasta verrattomasti enemmän kuin aatelia. Eivätpä
he turhaan maininneetkaan itseään "aatelissyntyisiksi kasakoiksi".
Itse Chmielnicki lahjoitti myöhemmin useammankin kerran melkoisen
määrän rahvasta tatarilaisille, jotka ajoivat sen Krimiin ja myivät
sieltä Turkkiin ja Vähään Aasiaan.

Joukko raivosi nyt torilla ja hulluuntui lopulta niin, että ihmiset
alkoivat surmata toinen toisiansa. Aurinko oli laskemaisillaan.
Rakennukset yhdellä puolella toria, kirkko ja pappila olivat
sytytetyt tuleen. Onneksi vei tuuli tulen kentälle päin ja esti siten
tulipalon levenemistä. Mutta jättiläiskokoinen loimu valaisi toria
selvästi kuin auringonsäteet. Tuli sietämättömän kuuma. Kaukaa kuului
kauhea tykkien jyrinä, nähtävästi taistelu Kruta Balkan luona kävi
yhä tulisemmaksi.

-- Siellä on varmaan meikäläisten kuuma, mutisi vanha Zachar. --
Hetmanit eivät laske leikkiä. Herra Potocki on oikea sotilas.

Sitte hän osoitti akkunasta rahvasta.

-- No, sanoi hän, -- nyt ne hurjistelevat, mutta jos Chmiel lyödään,
niin hurjistelevat toiset.

Samassa hetkessä kuului kavioiden töminää, torille kiidätti
vaahtoisten hevosten selässä muutamia kymmeniä ratsumiehiä. Heidän
ruudinsavusta mustuneet kasvonsa, epäjärjestyksessä oleva pukunsa
ja muutamien rievuilla sidotut päät todistivat, että he tulevat
taistelusta.

-- Ihmiset, jotka uskovat Jumalaan, pelastakoot itsensä! Ljahit
voittavat meikäläiset! huusivat he täyttä kurkkua.

Syntyi sekasorto ja hämminki. Joukko huojui kuin aalto, johon
tuulispää on tarttunut. Yhtäkkiä villi kauhu valtasi kaikki.
Lähdettiin pakenemaan, mutta kun kadut olivat täynnä rattaita ja yksi
osa toria tulessa, ei ollut mihin paeta.

Rahvas alkoi töniä, huutaa, lyödä, ulvoa ja ulvoen rukoilla armoa,
vaikka vihollinen vielä oli kaukana.

Kuullessaan uutisen taistelukentältä, oli luutnantti tulemaisillaan
hulluksi ilosta. Hän juoksi kuin mielipuoli huoneessaan, lyöden
käsillään rintaansa ja huutaen:

-- Tiesinhän, että niin käy, tiesinhän, niin totta kuin elän! Nyt
he ovat tekemisissä hetmanien kanssa, nyt koko Puolan kanssa!
Rangaistuksen hetki on lyönyt. Mitä tämä on?

Taas kuului kavioiden töminää ja samassa ilmestyi muutama sata
ratsumiestä, kaikki pelkkiä tatareja, torille. He nähtävästi
pakenivat aivan sokeasti. Rahvas oli heidän tiellään. He karauttivat
väkijoukkoon, tallasivat sitä, löivät, ajoivat hajalleen, ruoskivat
ja kannustaen hevosiansa ajoivat Czerkasyyn vievää valtatietä kohden.

-- He pakenevat kuin myrskytuuli! huusi Zachar.

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun torille karautti toinen
osasto ja sen jäljessä kolmas. Pako näytti olevan yleinen. Taloihin
asetetut vartiat alkoivat kääntelehtiä ja osoittivat silminnähtävää
pakenemisenhalua. Zachar hypähti käytävän eteen.

-- Seis! huusi hän mirhorodilaisilleen.

Savu, kuumuus, yleinen sekamelska, kavioiden töminä, hälyyttävät
äänet ja tulipalon valaisemien joukkojen ulvonta -- kaikki tämä
valautui yhdeksi ainoaksi helvetilliseksi tauluksi, jota luutnantti
katseli akkunastaan.

-- Mikä masentava voitto siellä mahtaakaan olla! huusi hän
Zacharille, muistamatta ettei tämä voinut ottaa osaa hänen iloonsa.

Silloin pujahti salamana ohitse uusi osasto pakenevia.

Korsunin talot tärisivät tykkien jyrinästä perustuksia myöten.

Yhtäkkiä joku kimeä ääni aivan talon vieressä huusi:

-- Pelastakaa itsenne! Chmiel on surmattu! Krzeczowski on surmattu!
Tuhaj-bej surmattu!

Torilla tuli kuin maailman loppu. Ihmiset heittäytyivät mielipuolina
tuleen. Luutnantti lankesi polvilleen ja kohotti kätensä ylös.

-- Kaikkivaltias Jumala! Suuri ja vanhurskas Jumala! Ylistys olkoon
sinulle korkeudessa!

Zachar keskeytti hänen rukouksensa, tullen eteisestä huoneeseen.

-- Terve, poikaseni! huusi hän hengästyneenä. -- Mene nyt rappusille
ja lupaa mirhorodilaisille armoa, sillä he tahtovat lähteä tiehensä,
ja kun he ovat menneet, ryntää rahvas tänne!

Skrzetuski meni portaille. Mirhorodilaiset kääntelivät levottomina
talon edessä, osoittaen selvästi haluavansa jättää paikkansa ja paeta
Czerkasyyn vievälle tielle. Kauhu oli vallannut jokaisen kaupungissa.
Kerta toisensa jälkeen kiidätti kuin siipien kantamina ohitse lyötyjä
osastoja Kruta Balkan suunnalta. Talonpojat pakenivat, tatarilaiset,
linnakasakat ja zaporogilaiset olivat täydellisen hämmingin
vallassa. Ja kuitenkin Chmielnickin päävoimat varmaan vielä tekivät
vastarintaa, taistelu ei saattanut olla ratkaistu, koska tykit yhä
jyrisivät kaksinkertaisella voimalla.

Skrzetuski kääntyi mirhorodilaisten puoleen.

-- Koska olette uskollisesti vartioineet minun persoonaani, puhui hän
ylhäiseen tapaan, -- ei teidän tarvitse pelastaa itseänne paolla;
minä lupaan puhua teidän puolestanne hetmanille ja pyydän häneltä
teille armoa.

Mirhorodilaiset paljastivat joka mies päänsä, mutta luutnantti
pani kätensä kupeilleen ja katseli ylpeästi heitä ja toria,
joka tyhjenemistään tyhjeni. Mikä kohtalon vaihdos! Tässä
nyt hän, herra Skrzetuski, jota äsken kuljetettiin vankina
kasakkaleirin mukana, seisoo röyhkeäin kasakkain edessä kuin herra
alustalaistensa keskellä, kuin aatelismies rahvaan edessä, kuin
kyrassieerilippukunnan husaari leirin kuormakuskien edessä. Hän,
vanki, on nyt luvannut armoa ja päät ovat paljastuneet hänen edessään
ja nöyrät äänet huusivat vastikään synkällä, venytetyllä, pelkoa ja
alistumista ilmaisevalla sävelellä:

-- Armahtakaa, herra!

-- Kuten olen luvannut, tapahtuu, sanoi luutnantti. Hän olikin varma
puoltolauseensa vaikutuksesta, sillä hän tunsi hetmanin, jolle
hän oli usein tuonut kirjeitä ruhtinas Jeremiltä, ja hetmani piti
hänestä. Siinä hän nyt seisoi, kädet puuskassa, ilo kasvoillaan,
joita tulipalon loimu kirkkaasti valaisi.

-- Kas nyt on sota lopussa, aalto on murtunut kynnystä vastaan,
ajatteli hän. Herra Czarnaecki oli oikeassa: kulumaton on Puolan
voima, järkkymätön sen mahti.

Ja kun hän näin ajatteli, paisutti ylpeys hänen rintaansa; ei
alhainen ylpeys, joka johtuu toivotusta koston tyydytyksestä tai
vihollisen nöyryytyksestä -- ei, vaan ylpeys siitä, että hän hetken
perästä saa vapautensa takaisin; ei siitä, että hänen edessään
seisottiin lakki kädessä, vaan siitä, että hän oli voittoisan,
mahtavan valtakunnan poika, Puolan, jonka portteja vastaan kaikki
ilkeys, jokainen kapinayritys ja jokainen lyönti murtui kuin helvetin
voimat taivaan portteja vastaan. Hän oli aatelispatrioottina ylpeä
siitä, että hän epäilyksen hetkenä oli saanut varmuutta, ettei hänen
uskonsa ollut joutunut häpeään. Kostoa hän ei halunnut.

-- Puola on kuningattarena voittanut musertavan voiton ja se antaa
anteeksi kuin äiti.

Samassa muuttui tykkien jyrinä herkeämättömäksi paukkeeksi.

Taasen tömisivät hevosenkaviot tyhjillä kaduilla. Torille lennätti
taas salamana satuloimattomalla hevosella kasakka lakitta päin,
yllään pelkkä paita, kasvot miekan rikkilyöminä ja verta suihkuten.
Hän kiidätti sinne, pysäytti hevosen, pani kätensä ristiin, veti
henkeä avonaisten huuliensa läpi ja huusi:

-- Chmiel voittaa ljahit! Lyödyt ovat jalosukuiset herrat, hetmanit
ja everstit, ritarit ja kavaljeerit!

Sen sanottuaan hän alkoi huojua ja luuhistui maahan. Mirhorodilaiset
juoksivat hänen avukseen.

Tulen puna ja kalpeus lehahtivat yhtaikaa herra Skrzetuskin kasvoille.

-- Mitä hän sanoo? kysyi hän kuumeisesti Zacharilta. -- Mitä on
tapahtunut? Se ei ole mahdollista. Jumaliste, se ei voi olla
mahdollista!

Kaikki on hiljaa... Vain liekit ritisevät toisella puolen toria,
heitellen ilmaan kipunakimppuja ja silloin tällöin luhistuvat
rytisten palavat huoneet.

Mutta taasen saapuu uusia sanansaattajia.

-- Ljahit ovat lyödyt, lyödyt!

Heidän perässään tulee osasto tatareja. He käyvät hitaasti, sillä he
ympäröivät joitakin jalkamiehiä, nähtävästi vankeja.

Herra Skrzetuski ei usko silmiään. Hän näkee selvästi vankien
vaatteissa hetmanin husaarien värit, hän lyö kädet yhteen ja
toistelee oudolla, vieraalla äänellä katkonaisesti:

-- Se ei voi olla totta! Se ei voi olla totta! Tykkien pauke kuuluu
vielä. Taistelu ei ole lopussa.

Kaikkia palamattomia katuja pitkin tulvii tulvimalla zaporogilaisia
ja tatarilaisia joukkoja, miesten kasvot ovat mustat, rinnat
huohottavat raskaasti. Kuitenkin he palaavat kuin juopuneina ja
laulavat lauluja.

Sillä lailla palaavat sotamiehet, kun ovat saaneet voiton.

Luutnantti kävi kalman kalpeaksi.

-- Tämä ei voi olla totta, toisti hän yhä käheämmin, -- ei voi
olla... Puola...

Hänen huomionsa kiintyy uuteen näkyyn.

Tuolla tulevat Krzeczowskin ratsumiehet kantaen kokonaisia
lippukimppuja. He ratsastavat keskelle toria ja heittävät ne maahan.

Voi -- Puolan lippuja!

Tykkien jyrinä heikkenee, kaukaa kuuluu likenevien vankkurien narina.
Torille saapuu korkeat kasakkarattaat ja niiden jäljessä jono toisia,
kaikki Paszkowskin huonekunnan keltalakkisten kasakkain ympäröiminä.
Ne saapuvat sen talon viereen, missä mirhorodilaiset ovat vartioina.
Herra Skrzetuski vei käden otsalleen, sillä tulipalon loimu häikäisi
häntä ja hän katsoi tarkoin ensimäisillä rattailla olevia vankeja.

Yhtäkkiä hän hätkähti ja alkoi käsillään haroa ilmaa niinkuin
ihminen, jonka rintaan on osunut kuula. Hänen huuliltaan pääsi hirveä
huuto:

-- Jeesus Maaria, ne ovat hetmanit!

Ja hän kaatui Zacharin syliin. Hänen silmänsä menivät nurin, hänen
kasvonsa jähmettyivät ja kangistuivat kuin kuolleella.

Muutamia hetkiä myöhemmin saapui Korsunin torille kolme ratsumiestä
äärettömien rykmenttijoukkojen etunenässä. Keskimäinen heistä istui
punaisiin puettuna valkean ratsun selässä ja, nojaten kullattua
nuijaa kylkeänsä vastaan, katseli ympärilleen ylpeänä kuin kuningas.

Se oli Chmielnicki. Molemmin puolin häntä ratsastivat Tuhaj-bej ja
Krzeczowski.

Puolan valtakunta makasi maahan tallattuna ja verissään kasakan
jalkain juuressa.



KUUDESTOISTA LUKU.


Kului muutamia päiviä. Ihmisistä tuntui siltä kuin taivaanlaki
yhtäkkiä olisi luuhistunut Puolan valtakunnan yli. Keltainen Vesi,
Korsun, kruunun sotajoukkojen häviö, sotajoukkojen, jotka tähän
asti olivat voitollisesti taistelleet kasakkoja vastaan, hetmanien
vangiksijoutuminen, kauhea tulipalo koko Ukrainassa, maailman alusta
asti kuulumattomat murhat ja teurastukset -- kaikki tuo oli tullut
niin äkkiä, etteivät ihmiset oikein tahtoneet uskoa, että niin paljon
tappioita ja onnettomuuksia saattoi tulla yhtaikaa saman maan osalle.
Monet eivät sitä uskoneetkaan, toiset jähmettyivät kauhistuksesta,
toiset tulivat mielipuoliksi, toiset ennustivat Antikristuksen ja
viimeisen tuomion tuloa. Kaikki yhteiskunnalliset siteet, kaikki
inhimilliset ja perheelliset suhteet olivat katkenneet, kaikki
valta oli lakannut olemasta, erotukset ihmisten välillä olivat
kadonneet, helvetti oli irroittanut kahleistaan kaikki rikokset ja
päästänyt ne maailmaan raivoamaan: murha, ryöstö, sanansa syöminen,
petomaisuus, väkivalta ja villitys tulivat työn, rehellisyyden, uskon
ja omantunnon sijalle. Näytti siltä kuin ihmiskunta tästälähtien
ei tulisi elämään hyvästä, vaan pelkästä pahasta, kuin sydämet ja
mielet olisivat kokonaan muuttuneet niin että nyt pidettiin pyhänä
sitä mikä ennen oli kunniatonta ja kunniattomana sitä mikä ennen oli
pyhää. Aurinko ei enään valaissut maanpintaa, sillä sitä verhosivat
tulipalojen savut ja murhapoltot loistivat öisin tähtien ja kuun
asemasta. Kaupungit, kylät, kirkot, kartanot, metsät paloivat.
Ihmiset lakkasivat puhumasta ja vain voihkivat tai ulvoivat kuin
koirat. Elämä oli kadottanut arvonsa. Tuhannet hukkuivat äänettömästi
ilman että muistoakaan jäi heistä jäljelle ja näiden kaikkien
onnettomuuksien, murhien, valitusten, savujen ja tulipalojen
keskeltä kohosi vain yksi mies yhä korkeampana ja korkeampana, yhä
pelottavampana jättiläisenä, hän pimitti jo miltei päivän valon, loi
varjonsa merestä mereen.

Se mies oli Bohdan Chmielnicki.

Kaksisataa tuhatta aseellista ja voitosta huumaantunutta miestä oli
valmiina odottamassa hänen viittaustaan. Rahvas nousi kaikkialla
kapinaan, linnakasakat liittyivät siihen kaikissa kaupungeissa. Maa
Pripetistä erämaan rajoille asti oli tulessa. Kapina oli levinnyt
Vähän-Venäjän, Podolian, Volynian, Bratslavin, Kiovan ja Tshernigovan
vojevodakuntiin. Hetmanin mahti kasvoi päivä päivältä. Puola ei
ollut koskaan kauheinta vihollistaan vastaan pannut liikkeelle
puoliakaan niistä voimista, joita se nyt käytti. Sen vertaisia ei
ollut valmiina varalta edes Saksan keisarilla. Myrsky oli ollut
paljon suurempi kuin koskaan oli odotettu. Itse hetmani ei alussa
tajunnut omaa mahtiansa eikä ymmärtänyt kuinka suureksi hän jo oli
kasvanut. Hän verhosi vielä tekonsa oikeuden ja Puolan valtakuntaa
kohtaan säilytetyn uskollisuuden varjolla, sillä hän ei tietänyt,
että hän jo saattoi polkea näitä sanoja tyhjinä lauseparsina. Samassa
määrässä kasvoi hänessä myöskin ääretön itsekkäisyys, jonka vertoja
ei historia tunne. Käsitykset hyvästä ja pahasta, rikollisuudesta ja
kunnollisuudesta, väkivallasta ja oikeudesta sulivat Chmielnickin
sielussa yhteen oman vääryyden tai oman edun käsityksien kanssa. Se
oli hänestä kunnon mies, joka oli hänen puolellansa -- se rikollinen,
joka oli häntä vastaan. Hän oli valmis moittimaan aurinkoa ja
pitämään sitä persoonallisena vääryytenä itseänsä vastaan, jollei
se loistanut, kun hän halusi. Ihmisiä, tapauksia ja koko maailmaa
mittasi hän oman minänsä mukaan. Ja huolimatta hetmanin kaikesta
viekkaudesta ja tekopyhyydestä oli tässä hänen katsantotavassaan
jokin kummallinen vakaumus. Siitä johtuivat kaikki Chmielnickin
hairahdukset ja myöskin hänen hyvät tekonsa. Sillä vaikkei hän
tuntenut mitään mittaa julmuudessaan vihollisia kohtaan, niin hän
osasi kuitenkin olla kiitollinen kaikista, vaikkapa vastoin tahtoakin
hänelle tehdyistä palveluksista.

Vain juovuksissa ollessaan hän unohti hyvätkin työt ja antoi raivosta
karjuen, suu vaahdossa, verisiä käskyjä, joita hän myöhemmin
katui. Mutta samassa määrin kuin hänen menestyksensä kasvoi, oli
hän yhä useammin juovuksissa, sillä hänen levottomuutensa kävi yhä
suuremmaksi. Tuntui siltä kuin hänen voittonsa olisivat johtaneet
hänet sellaisiin korkeuksiin, joihin ei hän itsekään tahtonut
nousta. Hänen mahtinsa ei hämmästyttänyt ainoastaan muita, vaan
myöskin häntä itseään. Kapinan jättiläiskäsi oli temmannut hänet ja
kantanut häntä salaman nopeudella ja säälimättä, mutta minne? Miten
tämä kaikki oli päättyvä? Alkaessaan kapinan hänelle tapahtuneen
vääryyden takia arveli tuo kasakkadiplomaatti, että hän ensimäisen
menestyksen tai vieläpä tappionkin jälkeen alkaa sovittelut ja
että hänelle tarjotaan anteeksiantoa, hyvitystä ja korvausta
kärsimistään vääryyksistä ja vahingoista. Hän tunsi hyvin Puolan
valtakunnan, sen kärsivällisyyden, joka oli loppumaton kuin meri,
sen hyväsydämisyyden, jolla ei ollut rajoja eikä määrää ja joka ei
johtunut vain viekkaudesta, sillä olihan Nalewajkolle, kun hän jo
oli saarrettu ja perikatoon joutunut, vielä tarjottu anteeksiantoa.
Mutta nyt, senjälkeen kun hän oli saanut Keltaisen Veden voiton,
lyönyt hetmanit ja sytyttänyt sisällisen sodan kaikkiin eteläisiin
vojevodakuntiin, olivat asiat edistyneet liian pitkälle ja tapaukset
olivat kasvaneet yli kaiken odotuksen rajojen. Nyt oli käytävä
taistelua elämästä ja kuolemasta.

Mutta kenen puolelle oli voitto kallistuva?

Chmielnicki kysyi ennustajilta, tiedusteli tähdistä ja koetti
omastakin puolestaan tunkea katseensa tulevaisuuteen -- mutta hän
näki edessään vain pimeyden. Välistä nostatti kauhea levottomuus
hiukset hänen päässään pystyyn ja rinnassa myllersi epätoivo kuin
myrskytuuli. Mitä tästä tulee? Mitä tästä tulee? Sillä Chmielnicki,
jolla oli terävämpi katse kuin muilla, ymmärsi myöskin paremmin
kuin monet muut, että Puolan valtakunta on jättiläismahti, vaikkei
se osaa käyttää voimiansa eikä itsekään tunne niitä. Ja kuka
saattoi arvata, eikö kauhea vaara ja perikadon läheisyys poista
sekasortoa, sisällistä epäsopua, yksityisetujen tavoittelua, herrojen
keskinäistä kateutta, riitoja, lörpöttelyä valtiopäivillä, aatelin
omavaltaisuutta ja kuninkaan voimattomuutta? Silloin voisi puoli
miljoonaa yksistään jo aatelin keskuudesta lähteä taisteluun ja
tuhota Chmielnickin, vaikkapa sekä Krimin khani että itse Turkin
sulttaani häntä auttaisivat.

Paitsi Chmielnickiä oli myöskin kuningas Wladislaw vainaja tuntenut
tuon Puolan nukkuvan voiman. Ja sitä varten hän oli koko elämänsä
ajan valmistanut taistelua elämästä ja kuolemasta maailman mahtavinta
hallitsijaa vastaan. Sillä vain siten Puolan voima saataisiin
hereille. Tässä vakaumuksessaan oli kuningas uskaltanut panna tulta
tappuroihin myöskin kasakkain taholla. Vai oliko todella kasakoitten
tehtävä saada aikaan vedenpaisumus, jotta he itse lopulta hukkuisivat
siihen?

Chmielnicki käsitti tämän samoinkuin sen, että Puolalla, kaikesta
heikkoudestaan huolimatta, on pelottava puolustuskyky Tätä
epäjärjestyksessä olevaa, huonosti sidottua, rikkirevittyä,
kuritonta ja heikosti hallittua valtakuntaa vastaan olivat
kuitenkin turkkilaiset aallot, joita pidettiin vaarallisimpina
kaikista, särkyneet vaahdoksi, särkyneet kuin kalliota vastaan.
Niin oli käynyt Hotinin luona, sen hän oli nähnyt melkein omin
silmin. Olihan tämä valtakunta heikkoutensa hetkinäkin kohottanut
lippunsa vieraiden pääkaupunkien valleille. Mitä se silloin voikaan
tehdä puolustaaksensa itseään! Mitä saakaan se aikaan epätoivoon
joutuneena, kun on kysymys kuolemasta tai voitosta!

Tämän takia sisälsi jokainen Chmielnickin voitto hänelle uuden
vaaran, se kun toi lähemmäs sen hetken, jolloin uinuva leijona
herää, ja teki neuvottelut yhä mahdottomammiksi. Jokaisessa voitossa
piili vastainen tappio, jokaisen juopumuksen maljan pohjalla oli
sappea. Nyt oli kasakkamyrskyä seuraava Puolan valtakunnan myrsky.
Chmielnicki oli jo kuulevinaan etäällä sen kumean kohinan.

Ja kas, Suur-Puolasta, Preussista, Masoviasta, Vähä-Puolasta ja
Liettuasta lähenee sotilasjoukkoja, niiltä puuttuu vain johtaja.

Chmielnicki oli ottanut vangiksi hetmanit, mutta tässäkin onnen
sattumassa piili ikäänkuin kohtalon väijytys. Hetmanit olivat
kokeneita sotilaita, mutta kukaan heistä ei ollut se mies, jota uhan,
pelästyksen ja tappion hetki vaati.

Johtajana saattoi nyt olla vain yksi mies.

Hänen nimensä oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki.

Juuri siksi, että hetmanit olivat joutuneet vangiksi, oli vaali
todennäköisesti sattuva ruhtinaaseen. Chmielnicki ei epäillyt sitä
eivätkä muutkaan.

Sillaikaa tuli Korsuniin, jossa zaporogilaishetmani oli levähtämässä
taistelun jälkeen, sanomia Dnieperin takaa, että kauhea ruhtinas
jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta, että hän matkallaan tallaa
armottomasti maahan kapinan ja että hänen läpi kulkiessaan kylät,
kauppalat ja talot katoavat ja niiden sijalla törröttää verisiä
paaluja ja hirsipuita. Kauhu lisäsi hänen joukkojensa määrän kaksin-,
jopa kolminkertaiseksi. Kerrottiin että hän johtaa viittätoista
tuhatta miestä parhaita joukkoja, mitä koko Puolasta saattoi löytyä.

Kasakkaleiriin saatettiin häntä odottaa minä hetkenä tahansa. Ja
heti Kruta Balkan taistelun jälkeen kuului kasakkain joukosta huuto:
"Jeremi tulee!" ja se levitti pelästystä rahvaaseen, joka suinpäin
alkoi paeta. Tämä pelästys pani Chmielnickin vakavasti ajattelemaan.

Hänellä oli nyt valittavana: joko marssia koko armeijansa kanssa
ruhtinasta vastaan ja etsiä hänet Dnieperin takaa tai, jätettyään
osan joukoistaan valloittamaan Ukrainan linnoja, marssia Puolan
sisämaihin.

Sotaretki ruhtinasta vastaan oli vaarallinen. Kun Chmielnicki
joutui tekemisiin näin kuuluisan sotapäällikön kanssa, saattoi hän,
huolimatta voimiensa suuremmasta lukumäärästä, yleisessä taistelussa
kärsiä tappion ja silloin olisi kaikki menetetty yhdellä iskulla.
Rahvas, joka muodosti hänen joukkojensa valtavan enemmistön, oli
osoittanut, että se pakeni jo pelkästään kuullessaan Jeremin
nimen. Siihen tarvittiin aikaa, ennenkuin rahvaan joukko muuttuisi
sotajoukoksi, joka saattaisi tehdä vastarintaa ruhtinaan rykmenteille.

Toiselta puolen ruhtinas luultavasti ei ryhtyisi yleiseen taisteluun,
vaan asettuisi linnoihin puolustusasemiin ja kävisi pikkusotaa, joka
tässä tapauksessa varmaan kestäisi kokonaisia kuukausia, ehkäpä
vuosia, ja sillaikaa Puola epäilemättä ehtisi koota uusia voimia ja
kiirehtisi ruhtinaan avuksi.

Chmielnicki päätti näin ollen jättää Wisniowieckin Dnieperin taa,
omasta puolen vahvistua Ukrainassa, järjestää voimansa ja sitte
lähteä Puolaan pakoittamaan sen sovintoon. Hän luotti siihen, että
kapinan tukahuttaminen pelkästään Dnieperin takana vaati kaikki
ruhtinaan voimat pitkäksi aikaa ja antoi hänelle, Chmielnickille,
vapaan toiminta-alan muualla. Mutta kapinaa Dnieperin takana päätti
hän kuitenkin pitää vireillä lähettämällä rahvaan avuksi muutamia
rykmenttejä.

Vihdoin hän arveli mahdolliseksi koettaa houkutella ruhtinasta
keskusteluihin ja pitkittää niitä kunnes tämän voimat murenisivat.
Tätä ajatellessaan muisti hän Skrzetuskin.

Muutamia päiviä Kruta Balkan taistelun jälkeen, samana päivänä,
jolloin rahvaan joukossa syntyi pakokauhu, hän käski kutsua eteensä
herra Skrzetuskin.

Chmielnicki otti hänet vastaan starostan talossa, läsnä oli
ainoastaan herra Krzeczowski, jonka Skrzetuski vanhastaan tunsi.
Chmielnicki tervehti Skrzetuskia ystävällisesti, samalla kuitenkin
antaen nykyistä arvoaan vastaavan ylemmyyden tulla esiin, ja sanoi:

-- Herra luutnantti Skrzetuski, sen palveluksen takia, jonka olette
minulle tehnyt olen lunastanut teidät Tuhaj-bejlta ja luvannut teille
vapauden. Nyt on hetki tullut. Minä annan teille kasakkaeverstin
nuijan [tällaista nuijaa käytettiin kasakkain keskuudessa turvakirjan
asemasta], jotta pääsisitte matkustamaan vapaasti, jos kohtaisitte
sotaväkeä, ja panen mukaanne vartioita suojelemaan teitä rahvaalta.
Voitte palata ruhtinaanne luo.

Skrzetuski vaikeni. Ei pieninkään ilonhymy valaissut hänen kasvojaan.

-- Voitteko lähteä liikkeelle? Huomaan silmistänne että olette sairas.

Herra Skrzetuski oli todella kuin varjo. Haavat ja viime aikain
tapahtumat olivat heikentäneet tuota jättiläismäistä nuorukaista
ja hän oli nyt sen näköinen, ettei luullut hänen näkevän huomista
päivää. Hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi ja musta parta,
jota ei pitkään aikaan oltu ajettu, lisäsi osaltaan surkeutta. Se
johtui sisäisistä kärsimyksistä, ne olivat tekemäisillään lopun
nuoresta ritarista. Kasakkaleirin mukana kulkien hän omin silmin oli
saanut nähdä kaiken, mikä oli tapahtunut Siczistä lähtien. Hän oli
nähnyt Puolan häviön ja tappion ja hetmanit vankeina. Hän oli nähnyt
kasakkain voittoriemun, kaatuneiden sotilaiden poikkileikatuista
päistä kasattuja pyramiideja, kylkiluistaan hirsipuuhun ripustettuja
aatelismiehiä, naisten silvottuja rintoja, ylimysnaisten häväistystä,
hän oli nähnyt epätoivoista rohkeutta, mutta myöskin hurjaa
pelkuruutta, hän oli nähnyt kaikkea. Hän oli käynyt läpi kaikki
kärsimykset ja hänen tuskansa oli sitä suurempi, kun juuri hän
välillisesti oli aiheuttanut tämän kaiken, koska hän eikä kukaan muu,
oli päästänyt Chmielnickin irti nuorasta. Tämä ajatus vihloi kuin
veitsi hänen päätään ja rintaansa. Mutta olisiko hän, kristillinen
ritari, saattanut olettaa, että lähimmäisen pelastus voi tuottaa
tällaisia hedelmiä. Siksi oli hänen tuskansa rajaton. Mutta kun hän
kysyi itseltänsä, miten Helenan on ja kun hän ajatteli, mitä olisi
voinut tapahtua, jos pahansuopa kohtalo olisi pidättänyt hänet
Rozlogissa, niin hän kohotti kätensä taivasta kohti ja huusi äänellä,
jossa väreili pohjaton uhma ja epätoivo: "Jumala, ota sieluni!
Sillä minun kannettavakseni on pantu enemmän kuin olen ansainnut."
Sitte hän kuitenkin huomasi herjaavansa, lankesi kasvoilleen ja
rukoili pelastusta, anteeksiantoa, armoa isänmaalle ja kaikelle
sille puhtaalle ja viattomalle, mikä siellä ehkä turhaan huutaa
Jumalan ja hänen apuansa. Hän oli sanalla sanoen käynyt niin monen
kärsimyksen läpi, ettei häntä enään ilahuttanut vapaus, joka hänelle
oli lahjoitettu eikä tuo zaporogilaishetmani, tuo triumfaattori, joka
tahtoi olla jalomielinen, osoittaessaan hänelle suosiotaan, enään
tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Kun Chmielnicki sen huomasi,
vetäytyi hänen otsansa ryppyihin ja hän sanoi:

-- Riennä käyttämään hyväksesi suosiotani, etten katuisi sitä.
Vain minun kuntoni ja uskoni hyvään asiaani tekevät minut niin
varomattomaksi että lisään vihollisteni lukua, sillä minä tiedän
hyvin, että sinä tulet taistelemaan minua vastaan.

Siihen vastasi herra Skrzetuski:

-- Jos Jumala antaa voimia.

Ja hän loi Chmielnickiin katseen, joka tunki hänen sielunsa
syvyyteen, ja hetmani, joka ei voinut tätä katsetta kestää, tuijotti
maahan ja saattoi vasta hetken päästä virkkaa:

-- Vähät siitä. Olen tarpeeksi mahtava, noin raihnas mies ei tee
minulle mitään. Kerro siis ruhtinaalle, herrallesi, mitä olet nähnyt
ja varoita häntä toimimasta liian pöyhkeästi, sillä kun minun
kärsivällisyyteni loppuu, käyn häntä tervehtimässä Dnieperin takana
enkä luule, että käyntini tulee hänelle mieluisaksi.

Skrzetuski vaikeni.

-- Minä olen sanonut ja toistan vielä kerran, sanoi Chmielnicki, --
etten käy sotaa Puolan valtakuntaa, vaan herroja vastaan, ja ruhtinas
on niiden joukossa ensimäisiä. Hän on minun ja vähävenäläisen kansan
vihollinen, hän on kirkkomme luopio ja julmuri. Kuulen, että hän
tukahuttaa kapinan vereen, katsokoon vain, ettei saa vuodattaa
omaansakin!

Näin puhuessaan hän kiihtymistään kiihtyi, kunnes veri nousi hänen
kasvoillensa ja tuli säihkyi silmistä. Näkyi, että vihan ja ilkeyden
puuska oli hänet valtaamaisillaan, yksi noita puuskia, jolloin hän
kokonaan kadotti itsehillintänsä ja tajunsa.

-- Hirttää minä annan tuon vinonenän! huusi hän, -- jalkoihini minä
hänet heitän ja ratsastan hänen selkänsä yli.

Skrzetuski katseli ylhäältäpäin raivoilevaa Chmielnickiä ja vastasi
tyynesti:

-- Voita hänet ensin!

-- Herra hetmani, sanoi Krzeczowski, -- parasta on, että tuo röyhkeä
aatelismies nyt lähtee tiehensä, sillä teidän armollenne ei sovi
raivota häntä vastaan ja kun olette luvannut hänelle vapauden, niin
hän nyt pakoittaa teidät joko syömään sananne tai kuuntelemaan
solvauksiaan.

Chmielnicki sai hiukan hillityksi itseään, hän huohotti hetkisen,
sanoi sitte:

-- Lähteköön siis, jotta hän tietäisi, että Chmielnicki kostaa hyvän
hyvällä, ja annettakoon hänelle saattonuija, kuten olen sanonut, ja
pantakoon neljäkymmentä tatarilaista saattamaan häntä aina leiriin
asti.

Sitte hän kääntyen Skrzetuskiin päin, lisäsi:

-- Tiedä nyt, että olemme kuitit. Minä pidän sinusta, röyhkeydestäsi
huolimatta. Mutta jos sinä vielä kerran joudut minun käsiini, niin
silloin et pujahda pois.

Skrzetuski lähti Krzeczowskin seurassa.

-- Kun hetmani sinut nyt päästää ehein nahoin, sanoi Krzeczowski,
-- ja kun voit lähteä minne tahdot, niin sanon sinulle vanhan
tuttavuuden nimessä: pelasta itsesi vaikkapa Varsovaan, mutta
älä Dnieperin taakse, sillä siellä ei yksikään teikäläisistä jää
henkiin. Teidän aikanne on ollut ja mennyt. Jos olisit järkevä, niin
liittyisit meihin, mutta tiedän, että on turhaa sinulle siitä puhua.
Nousisit korkealle, niinkuin mekin nyt nousemme!

-- Hirsipuuhun! mutisi Skrzetuski.

-- Minulle ei annettu Litynin starostakuntaa, mutta nyt minä otan
niitä kymmenen enkä yhtä. Me karkoitamme herrat Koniecpolskit,
Kalinowskit, Potockit, Lubomirskit, Wisniowieckit, Zaslawskit ja
koko aatelin ja jaamme keskenämme heidän maatilansa ja varmaan se on
Jumalankin ajatus, kun hän jo on antanut meille kaksi niin suurta
voittoa.

Skrzetuski ei kuunnellut everstin juttuja, sillä hän ajatteli muuta,
mutta Krzeczowski jatkoi:

-- Kun taistelun ja voittomme jälkeen Tuhaj-bejin kortteerissa näin
hänen jalosukuisuutensa kruunun hetmanin, herrani ja hyväntekijäni
niiniköysiin sidottuna, niin hän heti suvaitsi kutsua minua
kiittämättömäksi ja Juudakseksi, mutta minä vastasin hänelle:
"Teidän ylhäisyytenne vojevoda, en ole kiittämätön, sillä kun tulen
istumaan linnoissanne ja oleskelemaan maatiloillanne -- luvatkaa
minulle vain, ettette juo itseänne humalaan -- niin minä teen teidät
alastarostakseni!" Hohhoh! Tuhaj-bej pyydystelee noita lintuja paljon
ja säästää heitä. Muuten Chmielnicki ja minä puhuisimme heidän
kanssaan toista kieltä. Mutta kas niin! vankkurit ja tatarit ovat jo
valmiina. Minne siis tahdot lähteä?

-- Czehryniin.

-- Ihminen niittää, mitä hän kylvää. Ordalaiset vievät sinut vaikkapa
itse Lubnieen, he ovat saaneet sellaisen käskyn. Pidä sinä vain
huolta siitä, että ruhtinaasi ei pistätä heitä paaluun, minkä hän
varmaan tekisi kasakoille. Siksi matkaasi onkin pantu tatareja.
Hetmani käski antaa sinulle ratsusikin. Jää hyvästi ja muista meitä
ja sano meidän hetmanilta terveisiä ruhtinaalle, ja jos voit, niin
taivuta hänet siihen, että hän tulisi tervehtimään Chmielnickiä.
Ehkäpä hänet vastaanotetaan suosiollisesti. Jää hyvästi!

Skrzetuski istuutui vankkureihin, ordalaiset asettuivat piiriin
niiden ympärille ja lähdettiin liikkeelle. Torin poikki oli vaikea
päästä, sillä se oli kokonaan täynnä zaporogilaisia ja rahvasta.
Väkijoukko keitti itselleen puuroa ja lauloi Keltaisen Veden ja
Korsunin voitosta. Lauluja olivat jo ehtineet sepittää sokeat ja
guslansoittajat, joita kaikkialta oli tulvannut leiriin. Tulien
välillä, joiden yläpuolella puurokattilat kiehuivat, nähtiin siellä
täällä öisten mellastusten jäljeltä murhattujen naisten ruumiita.
Vähän edempänä oli läjissä päitä, jotka olivat leikatut irti
taisteluissa kaatuneista ja haavoittuneista sotilaista. Nämä ruumiit
ja päät alkoivat jo mädäntyä, mutta haju ei ollut kuitenkaan vielä
aivan sietämätön, joten joukot saattoivat olla koolla. Kaikkialla
kaupungissa näkyi jo hävityksen ja zaporogilaisen viileyden
jälkiä. Akkunat ja ovet olivat temmatut paikoiltaan, tuhansien
särjettyjen esineiden sirpaleet, kekäleet ja oljet peittivät torin.
Katonräystäistä riippui hirtettyjä, suurimmalta osalta juutalaisia,
ja roskaväki huvitteli siellä täällä käymällä kiinni näiden
hirtettyjen jalkoihin ja keinutellen niiden nojassa.

Yhdellä puolen toria törröttivät palaneiden talojen, niiden
joukossa myöskin katolisen kirkon rauniot. Ne olivat vielä kuumat
ja niistä nousi savua. Palaneen käry tuntui ilmassa. Poltettujen
talojen takana oli leiri, jonka ohi herra Skrzetuskin täytyi ajaa,
ja joukko tatarilaisten käsiin joutuneita vankeja, joita taajat
ordalaisvartiostot vahtivat. Ken Czehrynin, Czerkasyn ja Korsunin
ympäristöistä ei päässyt piiloon tai joutunut rahvaan kirveen alle,
se joutui niiniköysiin. Vankien joukossa oli molemmissa taisteluissa
vihollisen käsiin joutuneita sotamiehiä ja ympäristön asukkaita,
jotka tähän asti eivät olleet voineet tai tahtoneet liittyä kapinaan.
Niinikään oli siellä ylempää ja alempaa aatelistoa, alastarostoja,
virkamiehiä, talonisäntiä, köyhtyneitä aatelisia molempaa sukupuolta
ja lapsia. Vanhuksia ei ollut, sillä tatarit murhasivat heidät,
koska he eivät kelvanneet myytäviksi. Tatarit olivat niinikään
ottaneet haltuunsa kokonaisia vähävenäläisiä kyliä ja kauppaloja,
sillä Chmielnicki ei ollut uskaltanut panna sitä vastaan. Monella
paikkakunnalla tapahtui, että miehet lähtivät kasakkaleiriin,
mutta palkinnoksi siitä tatarit polttivat heidän asumuksensa ja
ottivat naiset ja lapset mukaansa. Yleisessä hillittömyydessä ja
mielten villiytymisessä ei kukaan sitä kysynyt eikä muistanut.
Rahvas, joka tarttui aseihin, luopui kotikylästään, vaimoistaan
ja lapsistaan. Heiltä otettiin vaimot ja he ottivat -- parempia,
nimittäin puolattaria, jotka he, nautittuaan heidän sulostaan,
murhasivat tai myivät ordalaisille. Vangittujen joukosta ei puuttunut
myöskään ukrainalaisia nuorukaisia. Näitä oli sidottu kolme tai
neljä samaan nuoraan yhdessä aateliskartanoiden neitojen kanssa.
Orjuus ja kurjuus tasoitti säätyeron. Noiden olentojen näkeminen
oli pöyristyttävä, se ei voinut olla herättämättä kostonhimoa. He
olivat ryysyisiä, puoleksi alasti, pakanat solvasivat heitä laskien
häpeällistä pilaansa, kierrellessään uteliaina ja toimettomina pitkin
leiripihaa. Näitä vankeja tönittiin, lyötiin, tai suutelivat heitä
inhoittavat huulet, lopuksi he kadottivat tajuntansa ja tahtonsa.
Muutamat nyyhkyttivät tai voihkivat ääneensä, toiset seisoivat
tuijottavin silmin, puolihulluina, suu auki, välinpitämättöminä
alistuen kaikkeen, mikä heitä kohtasi. Siellä täällä kuului
epätoivoiseen vastarintaan nousseen ja säälittömästi murhatun
vangin parahdus. Härännahkapiiskojen läjähdyksiä kuului miesten
ryhmistä, ne sekaantuivat lasten tuskanhuutoon ja kirkunaan, karjan
ammunaan ja hevosten hirnuntaan. Vankisaalis ei vielä ollut jaettu
eikä asetettu marssijärjestykseen niin että kaikkialla vallitsi
mitä suurin sekaannus. Vankkurit, hevoset, sarvikarja, kameelit,
juurikasvit, naiset, miehet, kasat ryöstettyjä vaatteita, astioita,
mattoja, aseita, kaikki tämä oli ahdettuna yhteen ja odotti jakoa
ja järjestelyä. Yhä vielä ajoivat pienemmät tatarilaisosastot uusia
ihmis- ja karjalaumoja paikalle. Kuormitetut proomut kulkivat Rosjoen
poikki ja pääleiristä saapui yhä uusia vieraita tyydyttämään silmiään
koottujen rikkauksien katselemisella, muutamat kumyssista tai
viinasta juopuneina ja yllään kummalliset puvut -- vallattomuudessaan
olivat he pukeneet ylleen katolisten ja kreikanuskoisten pappien
messupukuja, vieläpä naisten hameitakin --, alkoivat jo meluten
riidellä siitä, mitä kukin saisi osakseen. Tatarilaispaimenet
istuivat karjojensa keskellä maassa ja huvittelivat, mikä soittaen
kimeä-äänistä pilliänsä, mikä leikkien luupeliä, mikä harjoittaen
nuijanlyöntiä. Koirat, jotka olivat seuranneet herrojansa, ulvoivat
surkeasti.

Herra Skrzetuski pääsi vihdoin ohi tämän ihmisgehennan, joka oli
täynnä voivotusta, kyyneliä, kurjuutta ja helvetillistä huutoa. Hän
ajatteli jo, että hän saisi hengittää vapaammin, mutta heti leiristä
päästyä kohtasi hänen silmäänsä uusi kauhea näky. Kaukana häämöitti
varsinainen leiri, josta kuului yhtämittaista hevosten hirnuntaa ja
näkyi tuhansien tatarien vilinä. Lähempänä, kentällä, Czerkasyyn
vievän tien varrella huvittelivat nuoret sotilaat harjoituksekseen
ampumalla kaaripyssyistä heikompia tai sairaita vankeja, jotka eivät
olisi voineet kestää pitkää matkaa Krimiin. Muutama kymmen makasi
pitkänään tiellä, muutamat sätkähtelivät vielä suonenvedontapaisesti.
Ne, joita ammuttiin, olivat sidotut kiinni puihin tien varrella.
Niiden joukossa oli myöskin vanhoja naisia. Hyvin osuttuja laukauksia
seurasi tyytyväinen nauru ja huudot.

-- Jakshe jegit -- oikein pojat!

-- Uk jakshe koi -- jousi on hyvissä käsissä!

Pääleirin vieressä oli teurastettu tuhansia nautaeläimiä ja
hevosia sotilaiden ravinnoksi, maassa juoksi veri virtanaan. Haju
teurastetuista eläimistä tukahutti hengitystä ja lihakasojen keskellä
häärivät punaiset ordalaiset puukko kädessä. Päivä oli helteinen,
aurinko paahtoi. Noin tunnin kuljettuaan saapui herra Skrzetuski
saattueineen avonaiselle arolle, mutta vieläkin kuului pääleiristä
kaukainen melu ja karjan ammuminen. Tienvarrella näkyi yhtämittaa
jälkiä ryövärien kulusta. Siellä täällä oli palaneita asumuksia,
törröttäviä savupiippuja, tallattu viljavainio, murtuneita puita,
tulen vahingoittamia kirsikkatarhoja. Vähän päästä oli tiellä
kauheasti sinettyneitä ja turvonneita hevosten ja ihmisten ruumiita,
silvottuina, ja niiden kimpussa korppilauma, joka meluten ja humisten
läksi pakoon ihmisten lähestyessä. Chmielnickin verinen työ oli
kaikkialla nähtävissä. Vaikea oli ymmärtää, ketä vastaan tämä mies
oli nostanut kätensä, sillä ennen kaikkea voihki hänen oma maansa
kurjuuden taakan alla.

Mlejovissa he kohtasivat tatarilaisosastoja, jotka ajoivat edellään
yhä uusia vankilaumoja. Horodyszcze oli poltettu poroksi. Jäljellä
törrötti vain kivinen kellotapuli ja vanha tammi keskellä toria. Puu
oli kauhean hedelmän peitossa, sillä sen oksilla riippui muutamia
kymmeniä nuoria juutalaisia, jotka kolme päivää sitte olivat
hirtetyt. Samoin oli Konoplankassa, Starosielessä, Wienzowkissa,
Balaklejssa ja Wodaczewissa murhattu paljon aatelisia. Itse tuo
pikkukaupunki oli tyhjä, sillä miehet olivat lähteneet Chmielnickin
luo ja naiset, vanhukset ja lapset olivat paenneet metsään, peläten
ruhtinas Jeremin sotajoukkojen tuloa. Horodyszczestä ajoi herra
Skrzetuski Smilan, Zabotynin ja Nowosielcen kautta Czehryniin,
pysähtyen matkalla vain mikäli oli tarpeellista hevosten levähtämisen
takia. He tulivat kaupunkiin seuraavana päivänä puolenpäivän
aikaan. Sota oli säästänyt kaupungin, ainoastaan muutamia taloja
oli hävitetty -- niiden joukossa Czaplinskin -- maan tasalle.
Linnassa oli everstiluutnantti Naokolo-Palec ja hänen kanssaan
tuhatkunta kasakkaa, kaikki, sekä hän että kasakat ja koko väestö
mitä suurimmassa pelossa, koska täällä, samoin kuin kaikkialla tien
varrella, oltiin aivan varmoja siitä, että ruhtinas tulee minä
hetkenä hyvänsä ja panee toimeen sellaisen koston, ettei maailmassa
ikinä ole nähty vertaa. Tietymätöntä oli, mistä tällaiset huhut
tulivat ja kuka niitä levitti. Ehkäpä pelko oli ne synnyttänyt,
varmaa vain on, että yhtämittaa kerrottiin samoja uutisia: milloin
oli ruhtinas jo tulossa lotjilla Sulaa pitkin, milloin taas hän jo
oli Dnieperillä, milloin hän oli polttanut Wasiutyncen, milloin
surmauttanut väestön Borysissa. Jokainen tieto hänen ratsuväkensä
tai jalkamiestensä lähenemisestä herätti äärettömän kauhun. Herra
Skrzetuski otti mielihyvällä varteen nämä huhut, sillä hän ymmärsi,
että ne, vaikkeivät olleetkaan tosia, kuitenkin olivat omiaan
ehkäisemään kapinan levenemistä Dnieperin taakse, missä ruhtinaan
käsi välittömästi hallitsi.

Skrzetuski olisi tahtonut Naokolo-Palecilta tietää jotakin varmempaa,
mutta everstiluutnantti tiesi ruhtinaasta yhtä vähän kuin muut ja
olisi itsekin mielellään tahtonut saada tietoja Skrzetuskilta. Kun
kaikki proomut ja veneet olivat vedetyt tälle puolelle, niin ei
karkulaisiakaan voinut toiselta puolelta saapua Czehryniin. Jonkun
matkan päässä Czehrynistä Skrzetuski viipymättä soudatti itsensä
toiselle puolelle ja lähti suoraa päätä Rozlogiin. Toivoessaan pian
saavansa täyden varmuuden Helenasta ja uskoessaan, että Helena
on pelastettu tai yhdessä tätinsä ja ruhtinasten kanssa suojassa
Lubniessa, tunsi hän voimansa ja terveytensä palaavan. Hän siirtyi
pois vankkureista, astui ratsun selkään ja kiirehti säälimättä
tatarilaisiansa, jotka, pitäen häntä lähettiläänä ja itseänsä hänen
käskynalaisenaan suojajoukkona, eivät uskaltaneet panna vastaan.
Siksi kiidettiin eteenpäin ikäänkuin takaa-ajajat olisivat olleet
kintereillä, ja ratsujen kavioista jäi taakse keltaisia tomupilviä.
He kiitivät asumusten, talojen ja kylien ohi. Seutu oli tyhjä,
asunnot väettöminä, he eivät pitkään aikaan kohdanneet ainoatakaan
elävää olentoa. Luultavasti myöskin kaikki, heidät nähdessään olivat
menneet pakoon. Siellä täällä antoi herra Skrzetuski puistoista,
metsistä, pelloilta ja ullakoilta etsiä ihmisiä, mutta ketään ei
löydetty.

Vasta Pohrebyn tuolla puolen eräs tatareista huomasi jonkinlaisen
ihmisolennon, joka koetti kätkeytyä kaislikkoihin Kahamlikin rannalla.

Tatarit karauttivat joelle ja toivat muutaman minuutin päästä herra
Skrzetuskin luo kaksi aivan alastonta miestä.

Toinen niistä oli vanhus, toinen solakka viisi-, kuusitoistavuotias
poika. Molempien hampaat kalisivat pelästyksestä eivätkä he pitkään
aikaan saaneet sanaa suustaan.

-- Mistä te olette? kysyi herra Skrzetuski.

-- Emme ole mistään, herra, vastasi vanhus. -- Me käymme kerjäämässä
ja soitamme guslaa. Tuo mykkä kulkee minun mukanani.

-- Mistä te nyt tulette? Puhu rohkeasti, ei sinulle tehdä mitään.

-- Herra, me olemme yleensä käyneet kylissä, kunnes eräs paholainen
meidät ryösti. Meillä oli hyvät jalkineet -- ne otti, meillä oli
hyvät lakit -- ne otti, hyvät ihmiset olivat antaneet hyvät vaatteet
-- ne otti, eikä jättänyt edes guslaa.

-- Minä kysyn sinulta, hölmö, mistä kylästä tulet.

-- En tiedä, herra, minä olen kerjäläisukko. Kas me olemme alastomia,
meitä palelee yöllä, päivällä haemme armeliaita ihmisiä, että he
verhoisivat ja ruokkisivat meitä, me olemme nälissämme!

-- Kuule nyt mies, vastaa siihen mitä kysyn, muuten hirtätän sinut.

-- Minä en tiedä mitään, herra, ja jos minä tietäisin jotakin, niin
vieköön minut paholainen.

Näki selvään, että ukko, joka ei oikein tietänyt, kuka kysyjä oli,
oli päättänyt olla antamatta vastausta.

-- Mutta oletko ollut Rozlogissa, siellä missä ruhtinas Kurcewiczit
asuvat?

-- En tiedä, herra.

-- Hirttäkää hänet! huusi herra Skrzetuski.

-- Olen ollut, herra! huusi ukko huomatessaan, että oli edessä täysi
tosi.

-- Mitäs siellä näit?

-- Me olimme siellä viisi päivää sitte, mutta senjälkeen kuulimme
Browarkissa, että sinne oli tullut ratsumiehiä.

-- Mitä ratsumiehiä?

-- En tiedä, herra. Yksi sanoi olleen ljaheja, toinen kasakoita.

-- Ratsaille! huusi tatareille herra Skrzetuski. Joukko läksi taas
kiitämään eteenpäin. Aurinko likeni laskuaan aivan niinkuin silloin,
kun luutnantti, tavatessaan Helenan ja vanhan ruhtinattaren, oli
ratsastanut heidän rinnallaan Rozwanin vaunujen sivulla. Kahamlik
loisti samalla tavalla purppurassa, päivä laski nukkumaan vieläkin
hiljaisempana, leppeämpänä ja lämpimämpänä. Mutta silloin herra
Skrzetuski ratsasti rinta täynnä onnea ja herääviä, suloisia tunteita
ja nyt hän kiidätti kuin hullu, levottomuuden myrskyn ja pahojen
aavistusten ajamana. Epätoivon ääni huusi hänen sielussaan: "Bohun on
hänet ryöstänyt, et saa häntä enään koskaan nähdä!" Ja toivon ääni
sanoi: "mutta onhan ruhtinas -- Helena on pelastettu!" Nämä äänet
törmäsivät vastatusten ja olivat halkaisemaisillaan hänen sydämensä.
He kiidättivät minkä hevoset vielä jaksoivat eteenpäin. Tunti kului
toisensa perästä. Kuu tuli näkyviin ja kävi korkeammalle noustessaan
yhä kalpeammaksi. Hevoset olivat vaahdossa ja huohottivat raskaasti.
He tulivat metsään, ajoivat kuin salama sen poikki ja pääsivät
rotkoon. Sen takana on jo Rozlogi! Vielä hetki ja ritarin kohtalo on
ratkaistu. Tuuli vinkui hänen korvissaan hänen siinä ajaessaan vinhaa
vauhtia, lakki putosi hänen päästään, hevonen ähkyi hänen allaan kuin
kaatumaisillaan. Hetki vielä, vielä yksi karaus ja jo, jo avautuu
siinä laakso!

Yhtäkkiä pääsi outo, kauhea ääni herra Skrzetuskin rinnasta.

Päärakennus, ulkohuoneet, aitat, tallit, aitaus ja kirsikkatarha --
kaikki oli hävinnyt!

Kalpea kuu valaisi kumpua, siinä näkyi läjä mustia hiiliä, jotka
eivät enään edes savunneet. Hiljaisuudessa ei kuulunut ainoatakaan
ääntä.

Herra Skrzetuski pysähtyi mykkänä vallihaudan eteen. Hän nosti vain
kätensä ylös, katseli, katseli ja pudisteli ihmetellen päätään.
Tatarit pysäyttivät hevosensa. Hän astui alas satulastaan, etsi
palaneen sillan jäännökset, kävi poikkipäin asetettua hirttä myöten
vallihaudan yli ja istuutui kivelle keskellä asepihaa. Siinä
istuessaan hän alkoi katsella ympärilleen, kuten ihminen ollessaan
ensimäistä kertaa jollakin paikalla, tunnustelee sitä. Hän menetti
tajunsa. Hän ei päästänyt ainoatakaan vaikerrusta. Hetken perästä,
laskettuaan kädet polviaan vastaan, painoi hän päänsä alas ja jäi
liikkumattomaan asentoon. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut.
Vaikkei hän nukkunutkaan, niin hän ainakin oli turtunut. Hänen
päässään ei enään ollut ajatuksia, ainoastaan hämäriä kuvia. Hän
näki edessään Helenan sellaisena kuin hän oli ollut sanoessaan
jäähyväisiä ennen tätä viime matkaa. Vain hänen kasvonsa olivat
ikäänkuin sumun verhoamat, niin ettei hänen piirteitään saattanut
eroittaa. Skrzetuski tahtoi houkutella hänet esiin sumuverhosta,
mutta ei saanut. Ja hänen täytyisi ratsastaa pois näin raskain
sydämin. Äkkiä hänen mieleensä välähti Czehrynin tori, vanha
Zacwilichowski ja Zagloban otsattomat kasvot. Varsinkin nuo kasvot
jäivät itsepintaisesti hänen silmiensä eteen, kunnes vihdoin niiden
sijalle tuli Grodzickin synkkä hahmo. Sitte hän vielä näki Kudakin,
kosket, taistelun Chortycan saarella, Siczin, yleensä koko matkan
ja kaikki tapaukset aina viime hetkeen asti. Mutta etempänä oli jo
pimeys. Mitä juuri nyt oli hänelle tapahtunut, siitä hän ei saanut
selkoa, hänellä oli vain jokin epäselvä aavistus, että hän matkustaa
Helenan luo Rozlogiin, mutta että hänen voimansa ovat loppuneet ja
että hän siksi lepää tässä talon raunioilla. Hän olisi jo tahtonut
nousta ja ratsastaa eteenpäin, kuitenkin jokin sanomaton voimattomuus
kytki hänet paikoilleen, niinkuin hänen jalkoihinsa olisi sidottu
sadan naulan kuulat.

Hän istui siinä istumistaan. Yö kului. Tatarit asettuivat yösijalle
ja, sytytettyään tulen, alkoivat paistaa hevosenlihaa. Syötyään he
panivat maahan nukkumaan.

Mutta ei ollut kulunut tuntiakaan, kun he taasen olivat pystyssä.

Kaukaa kuului hälyä, joka muistutti suuren, kiireesti marssivan
ratsujoukon ääntä.

Tatarilaiset pistivät kiireen kautta valkean lakanan riu'un nenään
ja panivat runsaasti sytykettä tuleen, jotta heidät jo kaukaa
tunnettaisiin rauhallisiksi lähettiläiksi.

Kavioiden töminä, hevosten korskuna ja sapelien kalina läheni
lähenemistään. Pian näkyi tiellä ratsujoukko ja yhtäkkiä se piiritti
tatarilaiset.

Alkoi lyhyt keskustelu. Tatarilaiset osoittivat kummulla istuvaa
miestä -- jonka muuten selvästi saattoi nähdäkin, sillä häneen
lankesi kuun valo -- ja ilmoittivat saattavansa lähettilästä; hän
itse voisi muuten parhaimmin sanoa, kuka hänet oli lähettänyt.

Silloin osaston johtaja ynnä muutamat hänen toverinsa lähtivät
kummulle. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet miehen luokse ja
nähneet hänen kasvonsa, kun päällikkö löi kätensä yhteen ja huudahti:

-- Skrzetuski! Jumalan nimessä se on Skrzetuski!

Luutnantti ei liikahtanut.

-- Herra luutnantti, ettekö tunne minua, minä olen Bychowiec. Mikä
teidän on?

Luutnantti vaikeni.

-- Herätkää, Jumalan nimessä. Hei toveri, terve!

Se oli todella herra Bychowiec. Hän kuului etuvartiostoon, joka kulki
ruhtinas Jeremin koko sotavoiman edellä.

Sillaikaa tulivat muutkin rykmentit paikalle. Sanoma että Skrzetuski
on löydetty lensi salaman nopeudella lippukunnasta lippukuntaan ja
kaikki kiirehtivät tervehtimään rakasta toveria. Pikku Wolodyjowski,
kaksi Sleszynskiä, Dzik, Orpiszewski, Migurski, Jakubowicz, Lene,
herra Longinus Podbipienta ja joukko muita upseereja juoksi kilvan
kummulle. Mutta turhaan he häntä puhuttelivat, huusivat nimeltä,
löivät olkapäälle, koettivat nostaa pystyyn -- herra Skrzetuski
katsoa tuijotti heihin eikä tuntenut ketään. Tai pikemmin
päinvastoin: hän näytti kyllä tuntevan heidät, mutta tuntui siltä
kuin ei hän vähääkään välittäisi heistä. Silloin ne jotka tiesivät
hänen rakastavan Helenaa -- ja melkein kaikki sen jo tiesivät --,
muistivat millä paikalla he olivat, ja nähdessään mustat kekäleet ja
harmaan tuhan, ymmärsivät kaikki.

-- Hän on tuskasta kadottanut tajunsa, kuiskasi joku.

-- Hän on epätoivosta joutunut mielenhäiriöön.

-- Viekää hänet ruhtinaan luo. Ehkä hän herää, kun näkee ruhtinaan.

Herra Longinus väänteli käsiään. Kaikki olivat piirissä luutnantin
ympärillä ja katselivat häntä säälien. Muutamat pyyhkivät hihallaan
kyyneliään, toiset huokasivat surullisesti. Yhtäkkiä astui piiristä
esiin korkea mies, lähestyi hiljaa luutnanttia ja pani molemmat
kätensä hänen päänsä päälle.

Se oli kirkkoherra Muchowiecki.

Kaikki vaikenivat ja laskivat polvilleen, ikäänkuin ihmettä odottaen,
mutta kirkkoherra ei tehnyt ihmettä, hän piti vain yhä käsiään
Skrzetuskin pään päällä, kohotti silmänsä kuutamossa loistavaa
taivasta kohden ja lausui kuuluvalla äänellä:

-- _Pater noster, qui es in coelis! sanctificetur nomen Tuum,
adveniat regnum Tuum, fiat voluntas Tua_...

Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja toisti entistä kuuluvammalla äänellä
ja juhlallisemmin:

-- ... _Fiat voluntas Tua!_...

Syvä hiljaisuus vallitsi.

-- _Fiat voluntas Tua!_ toisti kirkkoherra kolmannen kerran.

Silloin tunki Skrzetuskin huulilta sanomattoman tuskainen mutta
alistuvainen ääni:

-- _Sicut in coelo et in terra!_

Ja ritari heittäytyi nyyhkyttäen maahan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tulella ja miekalla I - Kuvaus menneiltä ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.