Title: Tulella ja miekalla II - Kuvaus menneiltä ajoilta
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tulella ja miekalla II - Kuvaus menneiltä ajoilta" ***


TULELLA JA MIEKALLA II

Kuvaus menneiltä ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.



ENSIMÄINEN LUKU.


Voidaksemme kertoa mitä Rozlogissa tapahtui, täytyy meidän
palata hiukan taaksepäin ajassa, siihen yöhön, jolloin herra
Skrzetuski Kudakista lähetti Rzendzianin viemään kirjettä vanhalle
ruhtinattarelle. Kirjeessä luutnantti hartaasti pyysi ruhtinatarta
ottamaan mukaansa Helenan ja kiireen kautta lähtemään Lubnieen
ruhtinas Jeremin turviin, koska sota saattoi alkaa millä hetkellä
hyvänsä. Rzendzian asettui veneeseen, jonka herra Grodzicki Kudakista
oli lähettänyt hakemaan ruutia, ja lähti matkalle. Kulku kävi
kuitenkin hitaasti, sillä soudettiin vastavirtaa. Kremenczukin
läheisyydessä kohtasivat miehet hetmanien Chmielnickiä vastaan
lähettämät sotajoukot, jotka Krzeczowskin ja Barabaszin johdolla
kulkivat pitkin jokea. Rzendzian sai tavata Barabaszin ja kertoi
hänelle heti mitkä vaarat saattavat kohdata herra Skrzetuskia
Siczin matkalla. Hän pyysi, että vanha eversti, sattuessaan yhteen
Chmielnickin kanssa, ei unohtaisi tiedustella lähettilään kohtaloa,
ja jatkoi matkaansa.

Czehryniin saavuttiin aamun koittaessa. Siellä ympäröivät vartiat
heti Rzendzianin ja hänen matkatoverinsa, kysyen keitä he olivat.
He vastasivat tulevansa Kudakista herra Grodzickin luota ja
vievänsä kirjettä hetmaneille. Siitä huolimatta kutsuttiin veneen
kasakkavanhin ja Rzendzian tekemään everstille selkoa matkastaan.

-- Mille everstille? kysyi kasakkavanhin.

-- Herra Lobodalle, vastasivat vartia-esaulit, -- jonka suurhetmani
on käskenyt pidättää ja tutkia kaikki, jotka saapuvat Siczistä
Czehryniin.

He noudattivat kihotusta. Rzendzian asteli rohkeana, hän kun ei
epäillyt mitään pahaa, Alkoihan täällä jo hetmanien valta. Heidät
saatettiin lähelle Dzwoniecin kulmaa, herra Zelenskin taloon, missä
eversti Lobodan kortteeri oli. Siellä heille kuitenkin ilmoitettiin,
että eversti jo aamun koittaessa oli lähtenyt Czerkasyyn ja että
alipäällikkö on hänen sijaisenaan. Miesten täytyi odottaa pitkän
aikaa, vihdoin avautuivat ovet ja odotettu alipäällikkö tuli
huoneeseen.

Kun Rzendzian hänet näki, niin hänen polvensa vavahtivat.

Hänen edessään seisoi Bohun.

Hetmanien valta ulottui kyllä vielä Czehryniin. Kun eivät Loboda
ja Bohun tähän asti olleet menneet Chmielnickin puolelle, vaan
päinvastoin juhlallisesti vakuuttaneet pysyvänsä valtakunnalle
uskollisina, oli suurhetmani määrännyt heidän kortteeripaikakseen
Czehrynin ja käskenyt heidän vartioida kaupunkia.

Bohun istuutui pöydän taakse ja alkoi tutkia saapuneita.
Kasakkavanhin, jolla oli kirje Grodzickilta hetmaneille, vastasi
omasta ja Rzendzianin puolesta. Katseltuaan kirjettä alkoi nuori
alipäällikkö tarkasti kysellä mitä Kudakiin kuuluu ja selvästi
saattoi huomata, että hänellä oli suuri halu saada tietää, miksi
herra Grodzicki oli lähettänyt miehet ja veneen suurhetmanin luo.
Kasakkavanhin ei kuitenkaan voinut tähän vastata ja kirje oli kuin
olikin suljettu herra Grodzickin sinetillä. Tutkittuaan miehet
oli Bohun jo päästämäisillään heidät menemään ja ojensi kätensä
rahakukkaroa kohden antaakseen heille juomarahaa. Samassa avautui ovi
ja herra Zagloba lensi sisään kuin salama.

-- Kuule nyt Bohun, huusi hän, -- Dopulo, senkin petturi, on salannut
parhaan vanhan simansa! Lähdin tässä hänen kanssansa viinikellariin
ja katselen: siellä on nurkassa jotakin heinän tapaista. Kysyn: mitä
tämä on? Hän sanoo: kuivia heiniä. Mutta kun minä katselen tarkemmin,
niin sieltä pistää esiin aikamoisen pullon kaula, aivan kuin mikäkin
tatari ruohikosta. Kuuleppas, sinä velikulta! sanon hänelle, -- nyt
me jaamme työn keskenämme: sinä saat syödä heinät, koska sinä olet
härkä, ja minä juon vanhan siman, koska minä olen ihminen! Otin
tietysti tuon pullon asianomaisesti tutkittavaksi, hae sinä vain
esiin pikarit.

Tämän sanottuaan herra Zagloba toisella kädellään läjäytti kylkeensä,
toisella nosti pullon päänsä päälle ja alkoi laulaa:

    Hei Jagus, hei Kundus,
    nyt pikarit pöytään
    ja kallista kuonoos,
    täällä surut keveiksi löytään!

Siinä herra Zagloba äkkiä katkaisi laulunsa. Nähtyään Rzendzianin
laski hän pullon pöydälle ja virkkoi:

-- No Herra nähköön, tuo tuossahan on herra Skrzetuskin
palvelijapoika.

-- Kenen? kysyi Bohun nopeasti.

-- Herra Skrzetuskin, luutnantin, joka läksi Kudakiin ja ennen
matkaansa kestitsi minua sellaisella lubnielaisella simalla, ettei
mokomaa saa mistään kapakasta. Kuinkas sinun herrasi jaksaa? Voiko
hyvin?

-- Voi, ja lähettää teille terveisiä, sanoi Rzendzian hämillään.

-- Hän se vasta on hieno ja rohkea ritari. Mutta mitä sinä olet
tehnyt Czehrynissä? Mitä varten herrasi lähetti sinut pois Kudakista?

-- Minun herrallani, sanoi poika, -- on asiaa Lubnieen ja sitävarten
hän lähettää minut sinne takaisin, minulla kun ei ollut mitään
tekemistä Kudakissa.

Bohun oli koko ajan tarkkaan katsellut Rzendzianiin, yhtäkkiä hän
sanoi:

-- Kyllä minäkin tunnen sinun herrasi, minä olen nähnyt hänet
Rozlogissa.

Rzendzian käänsi päätään, heristi korviaan ikäänkuin paremmin
kuullakseen, ja kysyi:

-- Missä?

-- Rozlogissa.

-- Kurcewiczien luona, sanoi Zagloba.

-- Keiden? kysyi taasen Rzendzian.

-- Näen, että olet tullut hiukan kuuroksi, huomautti Bohun kuivasti.

-- Kun en ole saanut nukkua.

-- Kyllä vielä saat nukkua tarpeeksesi. Sanot siis; että herrasi
lähettää sinut Lubnieen?

-- Niin, kuinkas muuten.

-- Varmaan siellä on jokin naishenkilö, tokaisi herra Zagloba, --
jolle hän sinun kauttasi lähettää terveisiä.

-- Mistäs minä tiedän, armollinen herra. Voi olla jokin sellainen,
voi myöskin olla, ettei.

Sitte hän kumarsi Bohunille ja herra Zagloballe.

-- Jumalan haltuun, sanoi hän, kääntyen ovea kohti. -- Hyvästi,
sanoi Bohun, -- mutta odotappas, lintu, älähän pidä niin kiirettä.
Minkätähden sinä salasit minulta, että olet herra Skrzetuskin
lähettipoika?

-- Ettehän te sitä minulta kysynyt ja minä mietin itsekseni, että
mitäpä minä kaikkia rupean kertomaan. Jumalan hal...

-- Odota, sanon minä. Onko sinulla matkassa kirje herraltasi?

-- Herran asia on kirjoittaa ja minun asiani palvelijana on antaa
kirje vain sille, jolle se on kirjoitettu. Ja siksi suvaitkaa, että
sanon hyvästi armollisille herroille.

Bohun rypisti kulmiaan ja läjähytti yhteen kämmenensä. Kaksi
sotamiestä tuli heti tupaan.

-- Tutkikaa hänet! huusi Bohun; osoittaen Rzendziania.

-- Jumal'avita, minulle aiotaan tehdä väkivaltaa! vaikeroi Rzendzian.
-- Minä olen minäkin aatelismies, vaikka palvelija olenkin, ja te
saatte, hyvät herrat, linnassa vastata teostanne.

-- Bohun, jätä hänet rauhaan, huusi herra Zagloba.

Samassa löysi toinen sotamiehistä Rzendzianin povelta kaksi kirjettä
ja antoi ne alipäällikölle. Bohun lähetti pois miehet, hän ei
tahtonut näiden läsnäollessa näyttää, ettei osannut lukea. Sitte hän
kääntyi Zagloban puoleen ja sanoi:

-- Lue sinä, minä pidän poikaa silmällä. Zagloba sulki vasemman
silmänsä, jossa oli kaihi, ja luki osotteen:

-- "Korkeasti kunnioitetulle armolliselle rouva ruhtinatar
Kurcewiczille Rozlogissa."

-- Olethan sinä, senkin haukka, käynyt Lubniessa etkä tiedä missä
Rozlogi on, sanoi Bohun kauhein katsein tähyillen Rzendzianiin.

-- Olen mennyt sinne minne minut on lähetetty, vastasi poika.

-- Voikohan tätä avata? huomautti Zagloba. Aatelissinetti on pyhä
asia.

-- Suurhetmani on minulle antanut oikeuden katsoa läpi kaikki
kirjeet. Avaa ja lue.

Zagloba avasi ja luki:

-- "Armollinen rouva j.n.e. Ilmoitan armolliselle rouvalle, että
jo olen päässyt Kudakiin asti, mistä Jumalan avulla onnellisesti
tulen lähtemään aamulla, mutta tämän kirjoitan yöllä, koska
levottomuudeltani en saa nukutuksi, levottomuudeltani senjohdosta,
että teitä uhkaa jokin onnettomuus Bohun-roiston ja hänen kätyriensä
puolelta. Ja kun lisäksi herra Kristofer Grodzicki täällä on kertonut
minulle, että nähtävästi suuri sota äkkiä tulee puhkeamaan ja sen
mukana rahvaskin nousemaan, niin rukoilemalla rukoilen armollista
rouvaa, että eo instante, viipymättä, vaikkapa ei aro olisikaan
kuivunut, siis vaikkapa ratsain, heti nuoren ruhtinattaren kanssa
lähtisitte Lubnieen ettekä jättäisi tätä tekemättä, koska minä en
voi ajoissa palata. Suvaitkaa heti täyttää tämä minun pyyntöni,
jotta voisin olla varma minulle luvatusta onnesta ja iloisena palata
matkaltani. Ja pyydän armollista rouvaa pitämään Bohunia tarpeellisen
matkan päässä, koska olette luvannut neidon minulle, ja antaa kasakan
ymmärtää mitä hänen rauhaansa sopii. Asiain näin ollen on paras hakea
turvaa minun herrani ruhtinaan luota. Hän kyllä lähettää Rozlogiin
suojajoukon, jonka avulla voitte pelastaa kartanonne. Minulla on
kunnia j.n.e., j.n.e."

-- Hm, herra Bohun, virkkoi herra Zagloba, -- sinun kilpailijasi
tahtoo nolata sinut. Vai olette te molemmat yrittäneet samaa tyttöä.
Mikset ole minulle puhunut siitä mitään. Mutta rauhoitu -- minullekin
on kerran käynyt juuri samalla tavalla.

Pila loppui äkkiä herra Zagloban huulilta. Bohun istui
liikkumattomana pöydän ääressä, hänen kasvonsa olivat ikäänkuin
suonenvedon vääntämät ja kalpeat, hän piti silmiään suljettuina,
kulmat olivat rypyssä. Hänen sisässään tapahtui jotakin kauheaa.

-- Mikä sinun on? kysyi herra Zagloba. Kasakka alkoi
kuumeentapaisesti huitoa käsiään ja hänen huuliltaan pääsi ikäänkuin
esiin puserrettuna käheä ääni.

-- Lue toinen kirje.

-- Toinen on nuorelle ruhtinattarelle, Helenalle.

-- Lue, lue. Zagloba alkoi:

-- "Suloisin, rakastettu Helena, sydämeni herratar ja kuningatar!
Kun minun ruhtinaan palveluksessa täytyy viipyä vielä joku aika
näillä seuduilla, niin kirjoitan tädillesi, että yhdessä lähtisitte
Lubnieen, missä ei mikään vaara Bohunin puolelta voi uhata sinun
viattomuuttasi eikä meidän molemminpuolista rakkauttamme voida
loukata..."

-- Riittää! huusi Bohun yhtäkkiä ja, raivoisena riistäytyen pöydän
äärestä, karkasi hän Rzendziania kohti. Kirves heilahti hänen
kädessään ja onneton poikanen, jota hän oli iskenyt suoraan rintaan,
ehti vain voihkaista kaatuessaan lattialle. Vimma oli vallannut
Bohunin, hän syöksyi nyt herra Zagloban kimppuun ja tempaisi häneltä
kirjeet.

Zagloba osaltaan tempaisi pöydältä simapullon, hypähti uunin luo ja
huusi:

-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, mies, oletko tullut hulluksi?
Rauhoitu, lepy ja upota kallosi vesiämpäriini Piru sinut vieköön --
kuuletko!

-- Verta, verta! ulvoi Bohun.

-- Onko järkesi mennyt sekaisin? Paina pääsi ämpäriin, sanon
minä, sinähän jo olet tullut osalliseksi verestä: olethan sitä
jo vuodattanut, ja lisäksi syyttä. Tuo onneton poikahan ei enään
hengitä. Piru sinut on ottanut valtoihinsa, tai olet sinä itse piru
ja paljon muuta lisäksi. Tule järkiisi, taikka perii sinut hiisi,
senkin pakana.

Näin huutaen työntyi herra Zagloba pöydän toiselta laidalta
Rzendzianiin päin, painui hänen puoleensa, alkoi tunnustella hänen
rintaansa ja koetti kädellänsä hänen suutaan, josta syöksemällä tulvi
verta.

Bohun oli käynyt käsin kiinni päähänsä ja vikisi kuin haavoitettu
susi. Hän luuhistui penkille ja vikisi yhä siinä, sillä hänen
sielunsa oli ikäänkuin raivosta ja tuskasta särkynyt. Yhtäkkiä hän
syöksyi ovelle, potkaisi sen auki ja hyökkäsi eteiseen.

-- No lennä nyt ja taita niskasi, mutisi itsekseen herra Zagloba,
-- lennä ja särje kallosi navetan tai tallin seinää vastaan, vaikka
sarviniekkana rohkeasti voisit puskeskellakin. Onpas siinä raivoa.
En ole vielä elämässäni mokomaa nähnyt. Niinhän se kiristeli
hampaitaan kuin kiimainen koira. Mutta tämä poika parkapa elää vielä.
Jumal'avita, jollei tuo vanha sima häntä nyt herätä henkiin, niin on
hän valehdellut olevansa aatelismies.

Näin puhellen taivutti herra Zagloba Rzendzianin pään polviansa
vastaan ja alkoi verkalleen tiputtaa simaa hänen sinertyneille
huulilleen.

-- Katsokaammepa onko sinussa hyvä veri, sanoi hän tajuttomalle
pojalle. -- Juutalaisen veri alkaa, kun siihen valaa simaa tai
viiniä, kiehua, talonpojan veri painuu alaspäin, koska se on laiskaa
ja raskasta, ainoastaan aatelisveri kuohuu ja tulee siitä erinomaista
likööriä, joka antaa ruumiille miehuutta ja urheutta. Herra Jeesus on
kuin onkin kullekin kansalle antanut omat juomansa, jotta jokaisella
olisi oma lohdutuksensa.

Rzendzian voihki heikosti.

-- Ahaa, sinä tahdot enemmän! Ei, herra veliseni, suo sinä minunkin
saada osani. Kas noin! Ja nyt, kun sinä jo olet osoittanut
elämänoireita, voin ehkä siirtää sinut talliin ja panna sinut
johonkin nurkkaan piiloon, ettei tuo kasakka, senkin lohikäärme,
palatessaan repisi sinua kokonaan risoiksi. Hän on vaarallinen
ystävä. Piru hänet vieköön, sillä huomaan, että hänen kätensä on
nopeampi kuin hänen järkensä.

Tämän sanottuaan nosti herra Zagloba Rzendzianin maasta -- hän teki
sen helppoudella joka ilmaisi hänen tavatonta voimaansa, ja vei hänet
porstuaan sekä siitä pihalle. Siellä oli kymmenkunta sotamiestä,
jotka maahan levitetyn maton päällä pelasivat luupeliä. Huomattuaan
herra Zagloban tervehtivät he häntä ja hän puolestaan sanoi:

-- Pojat, ottakaappas te käsistäni tämä nuorukainen ja asettakaa
hänet heinille maata, ja menköön joku teistä hakemaan hänelle
välskäriä.

Käsky täytettiin heti, sillä herra Zagloba nautti Bohunin ystävänä
suurta kunnioitusta kasakkain joukossa.

-- Mutta missä eversti on? kysyi Zagloba.

-- Käski satuloimaan hevosensa, ratsasti rykmentin kortteeriin ja
käski meidänkin olla valmiina, hevoset satuloituina.

-- Onko minunkin ratsuni valmiina?

-- On.

-- No, tuokaa tänne, ehkä tapaan päällikön rykmentin luona.

-- Mutta tuossahan hän jo tuleekin.

Talon holviportin aukosta saattoi todella nähdä Bohunin ratsastavan
torilta päin. Kauvempana hänen takanansa näkyi noin puolentoistasadan
marssiin valmiin kasakan peitset.

-- Ratsun selkään! huusi Bohun kasakkapalvelijoilleen, jotka
porstuasta olivat tulleet pihalle.

Kaikki kiirehtivät täyttämään käskyä. Zagloba astui portin eteen ja
katseli tarkkaavasti nuorta hurjapäätä.

-- Lähdetkö sotaretkelle? kysyi hän.

-- Lähden.

-- Ja minne piru sinua nyt vie?

-- Häihin.

Zagloba astui lähemmä.

-- Ajattelehan toki vähän mitä teet. Hetmani on käskenyt sinun
vartioida kaupunkia ja sinä lähdet itse pois ja viet lisäksi mukanasi
kasakat. Sillä lailla sinä rikot käskyn. Rahvaan joukot odottavat
täällä vain otollista hetkeä hyökätäkseen aatelin kimppuun -- jos
lähdet, tuhoat kaupungin ja suututat hetmanin!

-- Piru vieköön sekä kaupungin että hetmanin.

-- Sinun pääsi on kysymyksessä.

-- Vähät minun päästäni!

Zagloba huomasi, että oli turhaa puhua kasakalle. Hän piti päänsä,
vaikka hänet olisi hakattu kappaleiksi. Zagloba arvasi niinikään
mikä oli retken päämääränä, mutta hän ei käsittänyt, mitä tässä
tapauksessa olisi tehtävä, pitikö lähteä Bohunin mukaan vaiko jäädä
paikalle. Lähteminen oli vaarallista, sillä se oli samaa kuin
ankarana sota-aikana sekaantua seikkailuun, josta voisi seurata
vaikkapa kuolemanrangaistus. Mutta yhtä kohtalokasta oli jääminenkin.
Rahvas odotti todella vain tietoja Siczistä, merkkiä, alkaakseen
murhata aatelia. Ja ehkäpä se ei olisi edes odottanutkaan, jollei
Bohun olisi ollut Ukrainassa, Bohun, hänen tuhat kasakkaansa ja
suuri vaikutusvaltansa. Herra Zagloba olisi tosin voinut kätkeytyä
hetmanien leiriin, mutta erinäisistä syistä ei hän sitä tehnyt.
Vain hän itse tiesi, oliko tähän syynä täytäntöön panematon tuomio
jostakin miestaposta, vai oliko hänen kirjoissaan jokin merkki,
varmaa vain on, ettei hän tahtonut joutua ihmisten ilmoille. Sääli
hänen kyllä oli jättää Czehryn, siellä oli ollut niin hyvä olla,
siellä ei kukaan ollut tiedustellut häneltä mitään, sinne hän jo
oli ehtinyt eläytyä, siellä hän oli hyvä tuttava kaikkien, aatelin,
starostan, isännöitsijöiden ja kasakkaupseerien kanssa. Viimemainitut
kyllä olivat tällä hetkellä hajaantuneet ja aateli istui hiljaa
kotinurkissa, peläten myrskyä, mutta olihan Bohun, tovereiden toveri
ja juomaveikkojen juomaveikko. Ne jotka oppivat tuntemaan Zagloban
maljan ääressä, veljestyivät heti hänen kanssaan ja senjälkeen oltiin
aina yhdessä. Zagloban seurassa siroitti kasakka ympärilleen kultaa
puolta runsaammin kuin tavallisesti ja aatelismies valehteli kahta
vuolaammin. Vallitsi molemminpuolinen viihtymys.

Kun nyt oli päätettävä, jäädäkö Czehryniin rahvaan puukon
teurastettavaksi, vaiko lähteä seikkailulle yhdessä Bohunin kanssa,
valitsi herra Zagloba jälkimäisen vaihtoehdon.

-- Koska sinä nyt olet tuollainen hullupää, niin lähdenpä minäkin
kanssasi, olenhan sitte mukana hillitsemässä sinua, jos niiksi tulee.
Tosinhan me kyllä jo olemme tapelleet keskenämme niinkuin hevoskoni
liekanuoransa kanssa, mutta en minä kuitenkaan olisi luullut sinun
tekevän tuollaista.

Bohun ei vastannut mitään. Puoli tuntia myöhemmin oli kaksisataa
kasakkaa jo marssijärjestyksessä. Etunenässä ratsasti Bohun ja
hänen rinnallaan herra Zagloba. Lähdettiin liikkeelle. Talonpojat,
jotka seisoivat ryhmissä siellä täällä torilla, katselivat heihin
kulmiensa alta ja kuiskailivat keskenään, koettaen arvaella minne he
ratsastavat ja palaavatko he pian vai viipyvätkö kauvan.

Bohun ratsasti vaieten, itseensä sulkeutuneena, salaperäisenä ja
synkkänä kuin yö. Kasakat eivät kysyneet minne hän heitä johtaa. He
olivat valmiit seuraamaan häntä vaikkapa maailman ääriin.

Päästyään Dnieperin yli kulki joukko Lubinieen vievää maantietä
pitkin. Hevoset juoksivat ravia, tupruttaen ilmaan pölypilviä, ja
koska päivä oli helteinen ja kuiva, olivat ne pian aivan vaahdossa.
Ratsastajat hiljensivät nyt kulkua ja vetäytyivät pitkäksi,
katkonaiseksi jonoksi. Ainoastaan Bohun kiirehti eteenpäin. Herra
Zagloba ajoi hänen rinnalleen, haluten keskustella hänen kanssaan.

Nuoren hurjapään kasvot olivat jo tyynemmät, mutta kuolemansuru
kuvastui niissä selvästi. Tuntui siltä kuin etäisyys Kahamlikin
pohjoispuolella, jonne katse hukkui, hevosen juoksu ja aron ilma
olisivat viihdyttäneet sitä sisällistä myrskyä, joka oli puhjennut,
kun hän kuuli Rzendzianin tuomien kirjeiden sisällön.

-- Taivaalta huokuu sellainen hehku, että olki saappaissa höyryää.
Liian kuuma on pellavainenkin takki, sillä eihän tunnu yhtään tuulta.
Bohun, kuuletko, Bohun!

Hurjapää katsahti puhujaan syvin mustin silmin, ikäänkuin hän juuri
olisi herännyt unesta.

-- Varo, poikaseni, ettei alakuloisuus liiaksi pääsisi kalvamaan
sinua. Kun se lyö sisälmyksistä, joissa sen on oikea paikka päähän,
niin järki voi siitä sekaantua. En ole tietänytkään, että sinä
olet tuollainen romanttinen kavaljeeri. Varmaan sinä olet syntynyt
toukokuussa, sillä sehän on Venuksen kuu, silloinhan ilmassa kihisee
sellainen rakkauden henki, että höylänlastukin alkaa tuntea lempeä
toista lastua kohtaan, ja miehillä taas, jotka ovat syntyneet
tässä kuussa, on luissaan paljon suurempi veto naisiin kuin muilla
ihmisillä. Pelin voittaa kuitenkin se, joka osaa hillitä itseänsä.
Siksi minä neuvon sinua: luovu sinä koston ajatuksista! Voit syystä
olla suutuksissasi Kurcewiczeihin, mutta onkos tuo nyt sitte ainoa
tyttö maailmassa!

Bohunin vastaus ei tuntunut olevan osotettu Zagloballe, vaan hänen
omalle surullensa. Äänellä, joka oli täynnä pettymystä hän sanoi:

-- Yksi ainoa hän on, käkönen, yksi ainoa maailmassa!

-- No, vaikkapa niin olisikin, mutta kun hän kukkuu toiselle, niin
vähät hänestä. Syystä sanotaan, että sydän on vapaaehtoinen, joka
palvelee vain siinä lippukunnassa, missä se itse tahtoo. Muista
sitäpaitsi, että tyttö on suurta sukua, Kurcewiczithan polveutuvat
ruhtinaista. Siellä on korkeat kynnykset.

-- Hiiteen teidän kynnyksenne, teidän sukunne ja pergamenttinne! --
hurjapää tarttui koko voimallaan sapelinsa kahvaan. -- Kas tuossa
minun sukuni, tuossa oikeuteni ja pergamenttini, tuossa puhemieheni.
Voi noita pettureita, kirottuja ja pirun sikiöitä! Oiva oli teillä
kasakka, toveri oli ja veli! Kelpasi hänen kanssaan käydä Krimissä
ottamassa turkkilaisten tavaraa ja jakamassa saalista. Hei,
hellittelitte, kutsuitte pojaksenne ja lupasitte tytön. Ja entäs
nyt? Saapui aatelismies, mokomakin ljahi, ja te luovuitte kasakasta,
pojastanne ja ystävästänne, revitte ruumiista sielun, revitte
rinnasta sydämen, annoitte tytön toiselle! Ja nyt, kasakka, pureskele
vaikkapa maata, kärsi, kärsi!

Hurjapään ääni värisi. Hän kiristi hampaitansa ja alkoi nyrkeillään
kolkuttaa leveätä rintaansa. Ääni, joka siitä lähti, tuli kuin maan
alta.

Syntyi hetken hiljaisuus. Bohun hengitti raskaasti. Tuska ja viha
repielivät vuoronperään kasakan villiä hillitöntä sielua. Zagloba
odotti kunnes hän väsyi ja tyyntyi.

-- Mitä sinä nyt aiot tehdä, onneton nuori mies? Kuinka aiot
menetellä?

-- Kasakan tavoin -- olenhan kasakka.

-- Hm, minä näen jo mitä on tulossa, mutta vähät siitä. Sanon sinulle
vain yhden asian: tämä on Wisniowieckin aluetta eikä Lubnie ole
kaukana. Herra Skrzetuski kirjoitti tuolle vanhalle ruhtinattarelle,
että hän kätkeytyisi tytön kanssa sinne. He ovat siis nyt ruhtinaan
turvissa ja ruhtinas on kauhea leijona...

-- Khanikin on leijona, mutta minä karkasin hänen kurkkuunsa ja
valaisin tulella hänen silmäteräänsä.

-- Ethän sinä vain, villipää, aio julistaa sotaa ruhtinasta vastaan?

-- Chmielhan ryntää hetmaniakin vastaan -- mitä minä teidän
ruhtinaastanne!

Herra Zagloba kävi vieläkin levottomammaksi.

-- Hyi saakeli, tuohan suorastaan haisee kapinalta! Aseellinen
väkivalta, tytön ryöstö ja kapina, _vis armata, raptus puellae,
rebellio_, aivan niin: pyöveli, hirsipuu ja nuora! Hyviä valtteja,
voithan niillä päästä, jollet kauvas, niin ainakin korkealle.
Kurcewiczit tulevat hekin puolustamaan itseään.

-- Hekö? Perikato joko minulle tai heille! Minähän olin valmis
antamaan henkeni heidän, Kurcewiczien, edestä. Ruhtinaat olivat
minulle veljiä ja vanha ruhtinatar äiti, jota minä katselin silmiin
kuin koira. Ja kun tatarit olivat siepanneet vangiksi Wasilin, niin
kuka lähti Krimiin ja kuka tempasi hänet tatarien käsistä. Minä!
Minä olen heitä rakastanut ja palvellut kuin orja, sillä luulin
palkakseni ansaitsevani tytön. Mutta he myivät kuin myivätkin minut,
luovuttivat kuin orjan katalan kohtalon ja onnettomuuden omaksi, pois
ajoivat -- no niin, minä menen, mutta käyn ensin sanomassa hyvästi.
Maksan kasakan tapaan suolasta ja leivästä, jonka olen syönyt heidän
luonansa, ja lähden sitte. Tunnen kyllä oman tieni.

-- Ja minne sinä lähdet kun olet katkaissut välisi ruhtinaan kanssa?
Chmielin leiriinkö?

-- Kun olisivatkin antaneet minulle tuon tytön! Minä olisin ollut
teidän veljenne, teidän toverinne, teidän vannoutunut uskottunne,
teidän koiranne! Olisin ottanut kasakkani ja huutanut Ukrainasta
toisia mukaan ja niin olisin lähtenyt Chmieliä ja omia veljiäni
vastaan ja tallannut heidät kavioitteni alle. Ja olisinko pyytänyt
siitä palkintoa? En! Olisin ottanut tyttösen ja kiitänyt Dnieperin
taa Jumalan arolle, Villeille Kentille, hiljaisille vesille. Se olisi
minulle riittänyt. Mutta nyt!

-- Nyt olet tullut hulluksi!

Hurjapää ei vastannut, löi vain piiskalla ratsuaan ja kiidätti
eteenpäin. Herra Zagloba puolestaan alkoi miettiä, mihin pulaan hän
oli joutunut. Ei ollut epäilemistäkään, että Bohun aikoi hyökätä
Kurcewiczien kimppuun, kostaa kärsimänsä vääryyden ja väkivallalla
ryöstää tytön. Ja tällaisessa yrityksessä pitäisi herra Zagloban
olla hänen toverinaan! Ukrainassa tapahtui näitä tekoja kyllä
useinkin, mutta joskus ne päättyivät huonosti. Tosin asia silloin kun
väkivallantekijä ei ollut aatelinen, mutkistui ja kävi vaaralliseksi,
mutta sensijaan oli oikeuden käden vaikea saavuttaa kasakkaa. Mistäpä
häntä haki ja mistäpä hänet sai kiinni! Rikoksen tehtyään pakeni
hän villeille aroille, minne ei ihmiskäsi ulottunut, eikä häntä
senjälkeen nähty. Kun sitte puhkesi sota tai tatarit ryntäsivät
maahan, sukelsi rikoksentekijä uudestaan esiin, sillä silloinhan
oikeuden vartiat nukkuivat. Niin saattoi Bohunkin kätkeytyä ja
piillä vastuunalaisuuttaan, herra Zagloban ei tarvinnut auttaa häntä
teossa eikä ottaa hartioilleen puolta hänen syystään. Hän ei missään
tapauksessa olisi sitä tehnytkään, sillä vaikka Bohun oli hänen
ystävänsä, niin ei Zagloban aatelismiehenä kuitenkaan olisi sopinut
kasakan seurassa käydä aatelia vastaan, varsinkin kun hän tunsi herra
Skrzetuskin ja kun hän oli juonut hänen kanssansa. Herra Zagloba oli
kyllä tappelupukari, mutta hänen hurjuuksillaan oli toki rajansa. Hän
saattoi kyllä mellastella Bohunin ja muiden kasakkaupseerien kanssa
Czehrynin juomatuvissa, varsinkin jos nämä maksoivat juomingit.
Miksikäs hän ei olisi sitä tehnyt? Olihan kasakkakapinan uhatessa
hyvä olla tällaisten miesten ystävä. Herra Zagloba oli nimittäin arka
nahastaan, vaikka se sieltä täältä oli naarmuilla. Ja nyt hän lopulta
kuitenkin huomaa, että hän tuon ystävyytensä kautta on joutunut
kauheaan lätäkköön! Selvää oli, että Bohun, jos hän ryöstää tytön,
joka on ruhtinaan luutnantin ja suosikin kihlattu, joutuu ruhtinaan
vihoihin, ja silloin ei hänen auta muuta kuin paeta Chmielnickin
luo ja liittyä kapinaan. Tätä vastaan pani herra Zagloba omaan
persoonaansa nähden ajatuksissaan jyrkän _veton_, sillä hänellä ei
ollut ensinkään aikomus liittyä kapinaan Bohunin kauniiden silmien
tähden, ja lisäksi pelkäsi hän ruhtinasta kuin tulta.

-- Hyi, hyi, mutisi hän itsekseen, -- minä olen tarttunut pirua
häntään ja nyt hän puolestaan tarttuu minun kallooni ja vääntää
sen nurin. Iskeköön salama tuohon hurjapäähän, hänen naismaisiin
kasvoihinsa ja tatarilaiseen käteensä! Kyllä totisesti olen joutunut
häihin, oikeihin koiran häihin, jumaliste! Vieköön hiisi kaikki
Kurcewiczit ja kaikki naikkoset! Mitä he minuun kuuluvat, enhän minä
heitä tarvitse, ja minun tässä pitäisi joutua vasaran ja alasimen
väliin! Ja mitä varten? Minäkö tässä aion naimisiin? Menköön piru
naimisiin! Minä vähät kaikesta, mitä minulla on tekemistä koko tässä
asiassa! Jos minä nyt lähden Bohunin mukaan, niin Wisniowiecki nylkee
minut, ja jos minä luovun Bohunista, niin talonpojat kolhivat minut
kuoliaaksi, tai ehkä Bohun itse sen tekee: Hullua on kuin onkin
veljestellä raakalaisten kanssa. Minä olen tämän kaiken ansainnut.
Tahtoisin totisesti pikemmin olla tuona hevosena, jonka selässä
istun, kuin Zaglobana. Lähdin hullun kasakan seuraan, sentähden
uhataan nyt kahdelta taholta nylkeä nahka selästäni.

Näitä miettiessään herra Zagloba kovasti hikoili ja tuli entistäkin
huonommalle tuulelle. Oli helteinen päivä, hevonen kulki raskaasti,
sillä ei nimittäin oltu pitkään aikaan ratsastettu ja herra Zagloba
oli lihava mies. Hyvä Jumala mitä hän olisikaan antanut, jos nyt
olisi saanut istua siimeksessä jossakin ravintolassa, kylmän oluen
ääressä, sensijaan että tässä hytkytteli helteessä, hevosen selässä,
ajaen pitkin palanutta aroa!

Vaikka Bohun oli käskenyt kiiruhtaa eteenpäin, hiljensivät kasakat
kulkua, auringonpaahde oli kuin olikin kauhea. Miehet antoivat
hevostensa hiukkasen haukata ruohoa. Sillaikaa keskusteli Bohun
esaulien kanssa, nähtävästi jaellen heille käskyjä. Tähän asti he
eivät olleet edes tietäneet, minne ratsastavat. Zagloban korviin
tulivat käskyn viimeiset sanat:

-- Odottakaa laukausta.

-- Odotamme, isä kulta.

Äkkiä Bohun kääntyi Zagloban puoleen:

-- Sinä ratsastat minun kanssani edellä.

-- Minäkö? sanoi Zagloba huomattavan huonotuulisena. -- Minä rakastan
sinua niin että sinun tähtesi olen hikoillut maalle toisen puolen
sieluani. Minkätähden sitte en hikoilisi hukkaan toistakin puolta. Me
olemme kuin takki ja vuori. Toivon että pirut ottavat meidät yhdessä.
Suoraan sanoen: minusta on kaikki yhdentekevää, sillä luullakseni ei
helvetissäkään voi olla tämän kuumempaa.

-- Lähtekäämme.

-- Taittamaan niskaamme.

He karauttivat eteenpäin ja pian seurasivat heitä myöskin kasakat.
Nämä liikkuivat kuitenkin verkalleen niin että he pian taasen jäivät
melkoisesti jäljelle. Lopulta he kokonaan katosivat näkyvistä.

Bohun ja Zagloba ajoivat rinnan, molemmat vaieten ja vaipuneina
syviin ajatuksiin. Zagloba kierteli viiksiään ja selvästi saattoi
huomata, että hänen päänsä oli raskaassa työssä. Ehkäpä hän mietti,
millä tavoin voisi pelastua koko tästä ikävästä jutusta. Välistä hän
puoliääneen murisi jotakin itsekseen, välistä hän katseli Bohuniin,
jonka kasvoilla hillitön viha ja suru vuorottelivat.

-- Ihmeellistä, mietti Zagloba itsekseen, -- ettei hän, vaikka
on tuollainen keikari, kykene suostuttamaan itseensä edes yhtä
tyttöä. Hän on kyllä kasakka, mutta tunnettu ritari ja rykmentin
alipäällikkö, joka ennemmin tai myöhemmin saa aatelisarvon, jos vain
ei liity kapinaan. Kaikki riippuu vain hänestä itsestään. Herra
Skrzetuski on arvossapidetty kavaljeeri ja hieno mies, mutta ei häntä
komeudessa voi verratakaan tuohon kuvankauniiseen hurjapäähän. Kyllä
he käyvät toisiaan kalloon, kun joutuvat yhteen, sillä molemmat ovat
aika tappelijoita.

-- Bohun, tunnetko herra Skrzetuskin hyvinkin? kysyi Zagloba yhtäkkiä.

-- En, vastasi hurjapää lyhyesti.

-- Sinulla tulee olemaan raskas ottelu hänen kanssaan. Kyllä minä
näin kuinka hän, raahustaen ulos Czaplinskia, työnsi auki oven. Hän
on oikea Goljat niinhyvin miekan kuin pikarinkin käytössä.

Bohun ei vastannut ja jälleen vaipuivat molemmat omiin ajatuksiinsa
ja suruihinsa. Ikäänkuin säestykseksi toisteli Zagloba vähän päästä:
"jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta." Kului muutama
tunti. Aurinko oli jo painumassa mailleen Czehrynin suunnalle, idästä
henki viileä tuuli. Herra Zagloba otti ilveksennahkaisen lakkinsa,
sivalsi hikistä päätänsä ja toisti taasen:

-- Jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta.

Bohun heräsi kuin unesta.

-- Mitä sinä sanoit? kysyi hän.

-- Sanoin vain, että pian tulee pimeä. Onko meillä vielä pitkältäkin
matkaa?

-- Ei ole.

Tunnin kuluttua tuli todella pimeä. He ajoivat metsäiseen
rotkonpohjaan ja rotkon toisesta päästä välkähteli valoa.

-- Tuolla on Rozlogi, sanoi Bohun äkkiä.

-- Vai niin. Hui kuinka täällä rotkossa on kylmä.

Bohun pidätti ratsunsa.

-- Odota, sanoi hän.

Zagloba katsahti häneen. Hurjapään silmät, joilla oli se omituisuus
että ne loistivat pimeässä, paloivat kahtena soihtuna.

He viipyivät molemmat kauvan liikkumattomina rotkon päässä. Vihdoin
alkoi kaukaa kuulua hevosten pärskynää.

Verkalleen ratsastivat kasakat metsän sisästä Bohunia kohti. Esauli
läheni päällikköä saadakseen häneltä käskyjä. Bohun kuiskasi jotakin
hänen korvaansa ja senjälkeen kasakat taasen pysähtyivät.

-- Lähdetään, sanoi Bohun Zagloballe.

Hetken perästä piirtyi herraskartanon tumma rykelmä ulkohuoneineen
ja kaivonvinttoineen heidän silmiensä eteen. Kartanossa oli aivan
hiljaista, koirat eivät haukkuneet, suuri kultainen kuu loisti
rakennusten päällä. Puutarhasta tuli kirsikka- ja omenankukkien
tuoksua. Oli aivan tyyntä. Yö oli niin ihmeellinen, että todella
ei puuttunut kuin jokin teorba, jota olisi kajauteltu kauniin
ruhtinattaren ikkunan alla.

Muutamissa ikkunoissa oli vielä valoa. Kaksi ratsumiestä läheni
porttia.

-- Kuka siellä? kajahti yövartian ääni.

-- Etkö tunne minua, Maksim?

-- Ai teidän armonneko siellä on? Jumalan kiitos.

-- Jumalan terveeksi. Avaa. Mitäs taloon kuuluu?

-- Kaikki ovat terveinä. Teidän armonne ei ole pitkään aikaan
käynytkään Rozlogissa.

Rautavitjat vikisivät vihlovasti, nostosilta laskeutui vallihaudan
yli ja molemmat ratsastajat ajoivat asepihalle.

-- Kuule, Maksim, älä sulje porttia äläkä nosta siltaa, sillä minä
lähden heti pois.

-- Niinkös teidän armonne on tullut vain tulta lainaamaan?

-- Niin. Sido hevoset paaluun.



TOINEN LUKU.


Kurcewiczit eivät vielä olleet levolla. He söivät illallista
eteisessä, joka oli täynnä aseita ja joka kulki läpi koko talon
leveyden, ulottuen aina asepihalta puutarhaan asti toisella puolella.
Nähdessään Bohunin ja herra Zagloban karkasivat kaikki pystyyn.
Ruhtinattaren kasvoilla ei kuvastunut ainoastaan hämmästys, vaan
myöskin tyytymättömyys ja samalla pelästys. Nuoria ruhtinaita ei
ollut kuin kaksi: Simeon ja Mikolai.

-- Bohun! huudahti ruhtinatar. -- Mitä sinä täällä teet?

-- Tulin tervehtimään teitä, äiti. Mutta enkö olekaan tervetullut?

-- Olet kyllä tervetullut, olen vain ihmeissäni siitä että tulit,
sillä kuulin sinun olevan vartioimassa Czehryniä. Entä kenen Jumala
on lähettänyt kanssasi?

-- Se on herra Zagloba, aatelinen, minun ystäväni.

-- Tervetuloa, sanoi ruhtinatar.

-- Tervetuloa, toistivat Simeon ja Mikolai.

-- Armollinen rouva, virkkoi aatelismies, -- totta on, että
kutsumaton vieras joskus tulee sopimattomaan aikaan kuin tatari,
mutta toiselta puolen on tunnettu asia, että sen, joka tahtoo päästä
taivaan valtakuntaan, täytyy ottaa matkustavainen taloonsa, ruokkia
nälkäistä, juottaa janoista...

-- Istukaa siis, syökää ja juokaa, virkkoi vanha ruhtinatar. --
Kiitämme teitä tulemastanne. No niin, no niin, Bohun, tosin minä en
sinua odottanut. Sinulla taitaa olla meille asiaa.

-- Vaikka olisi, sanoi kasakka verkalleen.

-- Mitä asiaa? kysyi ruhtinatar levottomana.

-- Puhutaan, kunhan tästä ehditään. Antakaa nyt hiukan levähtää.
Tulen suoraan Czehrynistä.

-- Sitte sinun nähtävästi on ollut meille kiire.

-- Minnekkä minulla sitte olisi kiire jollei teille? Onko nuori
ruhtinatar terveenä?

-- On terveenä, vastasi ruhtinatar kuivasti.

-- Haluaisin niinikään ilahuttaa silmiäni näkemällä hänet.

-- Helena nukkuu.

-- Vahinko. Sillä minä en viivy kauvan.

-- Minne sitte menet?

-- On sota, äiti! Ei ole aikaa. Minä hetkenä hyvänsä voivat hetmanit
lähettää kentälle. Sääli tulee olemaan lähteä zaporogilaisia vastaan.
Vähänkös me yhdessä heidän kanssaan olemme käyneet hakemassa
turkkilaista saalista -- eikö olekin niin, ruhtinaat? Merta me
olemme purjehtineet, syöneet suolaa, leipää yhdessä; juoneet ja
mellastaneet, ja nyt olemme me heidän vihollisiaan.

Ruhtinatar katsahti äkkiä Bohuniin. Hänen päähänsä lensi ajatus,
että Bohunin tarkoitus ehkä on yhtyä kapinaan ja että hän on tullut
tiedustelemaan hänen poikiaan.

-- Entä mitä sinä aiot tehdä? kysyi hän.

-- Minäkö, äiti? Niin, vaikeaa on hyökätä omien kimppuun, mutta
täytyy.

-- Niin teemme mekin, virkkoi Simeon.

-- Chmielnicki on petturi! huomautti Mikolai

-- Hiiteen petturit! sanoi Bohun.

-- Pyöveli heidät periköön, lopetti Zagloba. Bohun puuttui taasen
puheeseen.

-- Niin käy maailmassa. Joka tänään on ystäväsi, on huomenna
Juudaksesi. Kehenkään ei maan päällä voi luottaa.

-- Paitsi hyviin ihmisiin, sanoi ruhtinatar.

-- Se on totta, hyviin ihmisiin voi luottaa. Senpätähden minä teihin
luotankin, ja rakastan teitä, koska te olette hyviä ihmisiä ettekä
pettureja...

Kasakan äänessä oli jotakin niin omituista, että pöydässä
hetkisen perästä vallitsi täysi hiljaisuus. Herra Zagloba katseli
ruhtinattareen, räpytellen tervettä silmäänsä, mutta ruhtinatar tunki
katseensa Bohuniin.

Tämä jatkoi:

-- Sota ei varjele ihmisten henkeä vaan ottaa sen, siksi minäkin
vielä tahdoin teidät nähdä ennenkuin lähdin liikkeelle. Kuka tietää
palaanko enään. Ja teidän olisi minua ikävä, sillä te olette minun
sydämelliset toverini, eikö niin?

-- Niin olemme, Jumalan nimessä. Pienestä asti olemme tunteneet
toisemme.

-- Sinä olet meidän veljemme, lisäsi Simeon.

-- Te olette ruhtinaita, te olette aatelia ettekä kuitenkaan
halveksineet kasakkaa. Otitte kotiinne ja lupasitte minulle
sukulaisneidon, sillä tiesitte, ettei kasakan elämä ole minkään
arvoinen ilman häntä. Te armahditte kasakkaa.

-- Eihän siitä kannata puhua, sanoi vanha ruhtinatar nopeasti.

-- Ei, äiti, siitä kannattaa puhua, sillä te olette minun
hyväntekijäni. Ja minä olen pyytänyt tätä aatelismiestä, ystävääni
tuossa, että hän ottaisi minut pojaksensa ja antaisi minulle
vaakunansa, jottei teidän tarvitsisi hävetä luovuttaessanne
sukulaisenne kasakalle vaimoksi. Siihen on herra Zagloba suostunut
ja me koetamme yhdessä saada valtiopäivät vahvistamaan pyyntömme.
Ja sodan loputtua menen kumartamaan herra suurhetmania, hän on
minulle suosiollinen, ehkäpä hän kannattaa pyyntöäni, hänhän toimitti
aateluuden Krzeczowskillekin.

-- Auttakoon sinua Jumala! sanoi ruhtinatar.

-- Te olette vilpittömiä ihmisiä ja minä kiitän teitä. Mutta ennen
sotaa tahtoisin vielä teidän suustanne kuulla, että annatte minulle
holhokkinne ja pidätte sananne. Aatelinen sana ei ole savua ja tehän
olette aatelia, tehän olette ruhtinaita.

Kasakka puhui hitaalla, juhlallisella äänellä, mutta hänen puheessaan
tuntui samalla ikäänkuin uhkaus, joka ilmaisi, että on suostuminen
kaikkeen mitä hän vaatii.

Vanha ruhtinatar katsahti poikiin, pojat häneen ja vaitioloa kesti
hetken. Yhtäkkiä haukka, joka istui orrella seinävierellä, alkoi
vikistä, vaikka aamunkoittoon vielä oli pitkältä. Sitte ääntelivät
toisetkin linnut. Suuri kotka heräsi, humautti siipiään ja rupesi
rääkymään.

Takkavalkea oli alkanut hiipua, huone kävi hämäräksi ja synkäksi.

-- Korjaa tulta, sanoi ruhtinatar.

Nuori ruhtinas heitti takkaan lisää tervaksia.

-- No, lupaatteko? sanoi Bohun.

-- Meidän täytyy kysyä Helenalta.

-- Puhukoon hän itse puolestaan, te puhutte omasta puolestanne:
lupaatteko?

-- Lupaamme, sanoi ruhtinatar.

-- Lupaamme, toistivat ruhtinaat.

Bohun nousi yhtäkkiä ja sanoi, kääntyen Zagloban puoleen
merkitsevällä äänellä:

-- Herra Zagloba, ano sinäkin tyttöä, ehkä hänet luvataan sinullekin.

-- Oletko juovuksissa, kasakka? huudahti ruhtinatar.

Vastauksen asemasta veti Bohun esiin Skrzetuskin kirjeen, kääntyi
Zagloban puoleen ja lausui:

-- Lue.

Zagloba otti kirjeen ja alkoi hiljaisuuden vallitessa lukea sitä.

Kun hän oli lopettanut, pani Bohun kädet ristiin rinnalleen.

-- Kenelle te siis annatte tytön? kysyi hän.

-- Bohun!

Kasakan ääni oli kuin käärmeen sihinää:

-- Petturit, pakanat, Juudakset!

-- Hei pojat, käykää kiinni sapeliin! huusi ruhtinatar.

Kurcewiczit syöksyivät nuolena seinille ja riistivät itselleen aseet.

-- Hyvät herrat, rauhoittukaa! huusi Zagloba. Mutta tuskin oli hän
sen sanonut, kun Bohun tempaisi vyöstään pistolin ja ampui.

-- Jeesus! vaikeroi Simeon, astui askeleen eteenpäin ja kaatui
raskaasti maahan.

-- Palvelijat apuun! huusi ruhtinatar epätoivoisesti.

Mutta samana hetkenä paukahti laukauksia sekä pihan että puutarhan
puolelta, ovet ja ikkunat lensivät helisten auki ja muutama kymmen
talon väestä kaatui maahan.

-- Surma heille! huusivat villit äänet. Asepihalta kuului
hälytyssoitto. Linnut porstuassa alkoivat kirkua. Melu, ampuminen ja
huudot särkivät uneen vaipuneen talon äskeisen hiljaisuuden. Vanha
ruhtinatar heittäytyi, ulvoen kuin emäsusi, yli Simeonin ruumiin,
jota viimeiset kouristukset vielä tärisyttivät. Mutta yhtäkkiä
tarttui kaksi kasakkaa häntä hiuksiin, vetäen hänet sivulle. Nuori
Mikolai, joka oli mennyt eteisen nurkkaan puolustautui vimmatusti ja
leijonan rohkeudella.

-- Pois! huusi yhtäkkiä Bohun kasakoille, jotka olivat hänen
ympärillään. -- Pois! toisti hän jyrisevällä äänellä.

Kasakat loittonivat, arvellen, että hurjapää tahtoo pelastaa nuoren
ruhtinaan elämän. Mutta Bohun ryntäsi päinvastoin itse, sapeli
kädessä, hänen kimppuunsa.

Alkoi kauhea kaksintaistelu. Ruhtinatar, jota neljä rautaista kättä
piteli hiuksista, katseli kamppausta silmät palaen, suu auki.
Nuori ruhtinas ryntäsi kuin myrsky kasakkaa kohden. Tämä vetäytyi
verkalleen tieltä, siten johtaen hänet keskelle eteistä. Yhtäkkiä
hän istahti kyykylleen, torjui voimakkaasti lyönnin ja siirtyi
puolustuksesta hyökkäykseen.

Kasakat seisoivat henkeä pidättäen. He laskivat sapelinsa alas ja
jäivät silmillään seuraamaan taistelun kulkua.

Hiljaisuudessa kuului vain taistelevien hengitys, läähätys,
hampaitten kiristys ja hihkaisut, tai toisiinsa iskevien miekkojen
terävät helähdykset.

Näytti jo siltä kuin Bohun sortuisi nuorukaisen jättiläisvoiman ja
rajun vimman alle, sitte hän taasen alkoi vetäytyä taaksepäin ja
suojella itseään. Hänen kasvonsa olivat ponnistuksesta ikäänkuin
venyneet. Mikolai taajensi lyöntejä. Pöly nousi permannosta, pilvenä
verhoten taistelevat. Tomukerien läpi huomasivat kasakat veren
vuotavan Bohunin kasvoista.

Yhtäkkiä hypähti Bohun sivulle, ruhtinaan miekanterä iski harhaan,
Mikolai horjahti omasta lyönnistään ja taipui eteenpäin. Samassa
hetkessä sivalsi kasakka häntä kurkkuun niin hirveällä tavalla, että
ruhtinas kaatui kuin salaman lyömänä.

Kasakkain kajauttamat ilonhuudot sekaantuivat ruhtinattaren
epäinhimilliseen voihkinaan. Tuntui siltä kuin tämä voihkina olisi
ollut halkaisemaisillaan rakennuksen perustuksetkin. Taistelu
oli päättynyt. Kasakat syöksyivät seinillä riippuvien aseiden
kimppuun, alkaen ottaa niitä alas ja temmaten kukin itsellensä
kallisarvoisimman sapelin ja tikarin. Kiireessään tallasivat he
ruhtinaiden ja omien toveriensa ruumiita, jotka olivat kaatuneet
Mikolain kädestä. Bohun salli kaiken tapahtua. Hän seisoi Helenan
huoneeseen johtavan oven luona, sulkien tien. Väsymyksessään hengitti
hän raskaasti. Kasvot olivat kalpeat ja veriset, sillä ruhtinaan
miekanterä oli kaksi kertaa sattunut hänen päähänsä. Hänen harhaileva
katseensa siirtyi Mikolain ruumiista Simeonin ruumiiseen ja silloin
tällöin kohtasi se ruhtinattaren sinertyneet kasvot. Pitäen
ruhtinaallista rouvaa hiuksista kiinni, kasakat polvillaan painoivat
häntä maata vastaan, hän kun kaiken aikaa pyrki riuhtoutumaan irti
heidän käsistään, päästäkseen lastensa ruumiiden luo.

Voihkina ja melu eteisessä kasvoi joka hetki. Kasakat vetivät nyt
esiin Kurcewiczien palvelusväet köysiin sidottuina ja murhasivat ne
säälittä. Lattiat lainehtivat veressä, siinä virui ruumiita, ilma
oli täynnä ampumisesta syntynyttä savua, seinät olivat riistetyt
paljaiksi, yksin linnutkin olivat tapetut.

Yhtäkkiä ovi, jonka edessä Bohun seisoi, lensi selälleen. Kasakka
kääntyi ja vetäytyi nopeasti syrjään.

Ovesta astui sokea Wasili ja hänen rinnallaan Helena, yllään valkea
vaippa. Tytön kasvot olivat yhtä kalpeat kuin tämä vaippa, silmät
olivat kauhistuksesta selällään ja suu auki.

Wasili piteli molemmin käsin ristiä kasvojensa edessä. Eteisessä
vallitsevan sekamelskan, ruumiiden, lattialla lainehtivien
verilätäkköjen, sapelien välkkeen ja tulehtuneiden silmäterien
keskellä teki tuo pitkä, laiha mies harmaine hapsineen ja mustine
silmäkuoppineen ihmeen juhlallisen vaikutuksen. Hän oli kuin henki,
tai ruumis joka on riisunut yltään vaippansa ja tulee rankaisemaan
rikosta.

Huudot vaikenivat. Kasakat peräytyivät pelästyneinä, hiljaisuuden
katkaisi sokean ruhtinaan tyyni, tuskallinen ja valittava ääni.

-- Isän, Vapahtajan, Hengen ja pyhän Neitsyen nimessä! Miehet, te
jotka olette tulleet kaukaisilta seuduilta, oletteko tulleet Jumalan
nimessä?

"Sillä siunattu on matkalla mies, joka tullessansa julistaa Jumalan
sanaa."

"Mutta te, tuotteko te hyvää sanomaa, oletteko te apostoleja?"

Kuoleman hiljaisuus seurasi Wasilin puhuttua. Hän itse kääntyi
verkalleen, risti kädessä, ensin toiselle, sitte toiselle puolelle ja
lausui:

-- Voi teitä, veljet, sillä ne jotka käyvät sotaa saaliinhimosta tai
kostosta, tuomitaan iäksi kadotukseen...

... Rukoilkaamme että oppisimme tuntemaan laupeuden. Voi teitä,
veljet, voi minua, voi, voi! Voihkaus puhkesi esiin ruhtinaan
rinnasta.

-- Jumala armahda! pääsi hiljaa kasakkain huulilta ja käsittämättömän
kauhun valtaamina alkoivat he ristitä itseänsä.

Yhtäkkiä kuului ruhtinattaren villi, vihlova huuto:

-- Wasili, Wasili!

Hänen äänessänsä oli jotakin hirvittävän repivää, ikäänkuin se
olisi ilmaissut ihmisrinnan viimeistä taistelua. Kasakatkin, jotka
polvillaan painelivat häntä maata kohti, tunsivat, ettei hän enään
pääse riuhtautumaan heidän käsistään.

Ruhtinas vavahti. Yhtäkkiä hän risteinensä asettui sille puolelle
mistä ääni kuului, ja sanoi:

-- Kadotettu sielu, joka huudat syvyydestä, voi sinua!

-- Jumala armahda! toistivat kasakat.

-- Tänne, pojat! huusi samassa hetkessä Bohun, alkaen horjua.

Kasakat riensivät hänen luoksensa ja tukivat häntä olkapäistä.

-- Isä, oletko haavoitettu?

-- Olen, mutta se ei tee mitään. On tullut verta. Hei, pojat,
varjelkaa tuota neitoa niinkuin silmäterää, piirittäkää talo, älkää
päästäkö ketään ulos...

Hän ei voinut jatkaa, huulet kalpenivat ja hänen silmissään pimeni.

-- Viekää atamani sisähuoneisiin! huusi herra Zagloba, joka tultuaan
esiin jostakin nurkasta, äkkiä ilmaantui Bohunin viereen. -- Ei
se ole vaarallista, jatkoi hän, sormillaan painellen haavoja. --
Huomenna hän jo paranee, kyllä minä hoidan hänet. Sotkekaa yhteen
leivänsydäntä ja hämähäkin verkkoa ja tuokaa tänne. Ja te, pojat,
pitäkää te nyt pirunmoista lystiä tyttöjen kanssa, sillä teitä ei
tarvita täällä. Kaksi teistä kantamaan atamania. Käykää kiinni, kas
noin, no reippaasti nyt, mitä siinä seisotte! Ja vartioikaa taloa,
minä pidän päällikkyyden.

Kaksi kasakkaa kantoi Bohunin viereiseen huoneeseen, muut menivät
porstuasta pihalle.

Zagloba lähestyi nyt Helenaa, ja kovasti räpytellen silmäänsä, sanoi
hän nopeasti ja hiljaa:

-- Minä olen herra Skrzetuskin ystävä, älkää peljätkö. Viekää vain
profeettanne nukkumaan ja odottakaa minua.

Tämän sanottuaan meni hän tupaan, jossa kaksi esaulia juuri oli
asettanut Bohunin turkkilaiselle sohvalle, lähetti miehet hakemaan
leipää ja hämähäkin verkkoa, ja, kun näitä oli palvelijain huoneesta
noudettu paikalle, rupesi hoitamaan nuorta atamania sillä taidolla
ja tottumuksella, joka siihen aikaan oli jokaisella aatelismiehellä
ja jonka jokainen aatelismies oli saavuttanut liimaellessaan
kaksintaisteluissa tai maakuntapäivillä särjettyjä pääkalloja.

-- Ja sanokaa myöskin kasakoille, puhui hän esauleille, -- että
atamani jo huomenna on terve kuin kala, etteivät turhaan surisi
häntä. Atamani höyhensi kuin höyhensikin talossa, mutta aimo
salaliiton teki ja huomenna ovat hänen häänsä, vaikkakin ilman
pappia. Jos talossa on olutkellari, niin saatte luvan käydä sen
kimppuun. No, kas nyt ovat haavat sidotut, menkää nyt, että atamani
saisi levätä.

Esaulit lähtivät kiireesti ulos.

-- Älkää sentään juoko koko kellaria typötyhjäksi, lisäsi herra
Zagloba heille vielä.

Ja istuutuen Bohunin pään kohdalle katseli hän häntä tarkkaavasti.

-- No, ei piru vielä vie sinua noiden haavojen takia, vaikka
oletkin saanut aikamoiset annokset. Kahteen päivään et liikuta
kättä etkä jalkaa, mutisi hän itsekseen, katsellen kasakan kalpeita
kasvoja ja suljettuja silmiä. -- Sapeli ei tahtonut tehdä vääryyttä
pyövelille, sillä sinä olet kuin oletkin hänen omaisuuttaan etkä
pääse pujahtamaan hänen käsistään. Kun sinut hirtetään, niin piru
tekee sinusta nuken lapsillensa, sillä sinä olet korea ja sileä. Ei,
veliseni, hyvä sinä olet juomaan, mutta et sinä enään minun kanssani
juo. Hae sinä vain seurasi rakkarien joukosta, sillä minä näen, että
sinä mielelläsi kuristat ihmisiä. Minä vain en enään viitsi ruveta
sinun kanssasi tekemään yöllisiä hyökkäyksiä aateliskartanoihin.
Valaiskoon sinua pyöveli.

Bohun voihkaisi hiljaa.

-- Voihki sinä vain ja huokaile, huomenna saat huokailla vielä
paremminkin. Odota sinä senkin tatarilaissielu, vai teki mielesi
ruhtinaallista neitoa! No, enhän minä sitä ihmettele, sillä se tyttö
on oikea makupala, mutta jos sinä saat maistaa häntä, niin silloin
syökööt koirat minut. Pikemmin minun kämmenelleni kasvaa hiuksia kuin
sinä saat sen tehdä.

Asepihalta kuului huutoa ja melua.

-- Varmaankin ovat jo ehtineet kellariin, mutisi Zagloba. -- Juokaa
te kuin turilaat, että nukkuisitte makeasti. Minä valvon kuin
valvonkin teidän kaikkien puolesta, vaikken tiedä tuletteko huomenna
siitä iloitsemaan.

Sen sanottuaan hän nousi katsomaan, olivatko pojat todella jo
tutustuneet ruhtinaalliseen viinikellariin, ja lähti ensinnä
eteiseen. Siellä oli kauhean näköistä. Keskellä lattiaa viruivat
jo kangistuneina Simeonin ja Mikolain ruumiit ja nurkassa näkyi
ruhtinattaren ruumis istuvassa kumarassa asennossa, sellaisena
kuin kasakat olivat sen jättäneet, puserrettuaan siitä hengen.
Vanhan rouvan silmät olivat auki ja hampaat irvistivät. Takassa
palava tuli täytti koko huoneen hiipuvalla valolla, joka värähteli
verilätäköissä. Huoneen sisäosa jäi varjoon. Herra Zagloba lähestyi
vanhaa ruhtinatarta katsoakseen, eikö hänessä vielä ole henkeä. Hän
vei kätensä hänen kasvoilleen, mutta ne olivat jo kylmät. Zagloba
lähti kiireesti asepihalle, sillä sisällä suorastaan kauhistutti
olla. Pihalla olivat kasakat jo alkaneet mellastaa. Sinne tänne oli
sytytetty nuotioita ja niiden valossa herra Zagloba näki sima-,
viini- ja viinatynnyrejä, joiden yläpohjat olivat lyödyt auki.
Kasakat ammensivat tynnyreistä kuin kaivoista ja joivat kuin hullut,
juoman lämmittäminä ajoivat muutamat jo takaa palvelustyttöjä.
Toiset näistä puolustivat itseään kauhun vallassa, toiset juoksivat
umpimähkään pakoon, syöksyen päin tulta. Toiset tytöistä sallivat
naurunrähäkkäin ja melun keskellä ottaa kiinni itsensä ja viedä
tynnyrien ja nuotioiden ääreen, missä tanssittiin pikkuryssää.
Kasakat reuhtoivat kyykkytanssissa kuin hullut, tytöt hyppivät
pikkuaskelilla heidän edessään, milloin liikkuen nopeasti eteenpäin,
milloin taas peräytyen tanssijain kiihkeiden liikkeiden edeltä.
Katselijat rummuttivat lakkisia tuoppeja tai lauloivat. U-haa-huudot
kiihtyivät kiihtymistään, koirain haukunnan, hevosten hirnunnan ja
näitä pitoja varten teurastettavien härkien mylvinnän säestäessä.
Kauvempana nuotioiden ympärillä saattoi nähdä talonpoikia Rozlogin
naapuristosta, jotka laukaukset ja huudot kuullessaan olivat
joukottain rientäneet paikalle katsomaan, mitä kartanossa tapahtuu.
Heidän ei edes pälkähtänyt päähänsäkään puolustaa ruhtinaita,
sillä he vihasivat Kurcewiczeja. Katsellen hurjistelevia kasakoita
nykivät he toisiaan kyynärpäistä, kuiskuttelivat keskenään ja
likenivät likenemistään viina- ja simatynnyrejä. Mellastus kävi
yhä meluisemmaksi, juomingit yhä kiihtyivät, kasakat ammensivat
tynnyreistä läkkituopeilla tai pistivät niihin päänsä kaulaa myöten.
Tanssivien tyttöjen päälle valettiin viinaa ja simaa. Kasvot
hehkuivat jo punaisina, päästä nousi höyry, muutamat miehistä tuskin
enään pysyivät jaloillaan. Herra Zagloba tuli kuistille, katsahti
juopottelijoihin ja tarkasti sitte taivasta.

-- Selkeä pouta, vaikka onkin pimeä, mutisi hän. -- Kunhan kuu
nousee, niin sitte...

Sen sanottuaan kulki hän verkalleen tynnyrejä kohden, juopottelevien
luo.

-- Jatkakaa te, pojat! huusi hän, -- älkääkä säälikö! Hei vain, eivät
teidän hampaanne tästä vuoletu. Hölmö, joka tänään ei juo atamanin
terveydeksi. Jatkakaa te vain juomistanne ja pitäkää hyvänä tyttöjä.
U-haa!

-- U-haa! ulvoivat riemuissaan kasakat. Zagloba katsahti ympärilleen
joka puolelle.

-- Sellaisia lurjuksia, roistoja ja konnia! huusi hän yhtäkkiä. --
Siellä te vain juotte kuin hevoset, mutta noilla jotka vartioivat
taloa ei ole mitään. Hei, vaihtakaa heti vahtia.

Käsky täytettiin empimättä ja silmänräpäyksessä riensi toistakymmentä
juopunutta kasakkaa vartioiden sijalle, jotka eivät tähän asti vielä
olleet ottaneet osaa mellastukseen. Nämä juoksivat paikalle helposti
ymmärrettävällä kiireellä.

-- Hei tänne! huusi Zagloba, osoittaen heille tynnyrejä.

-- Kiitoksia, herra, vastasivat kasakat, upottaen läkkituopit
tynnyriin.

-- Hetken perästä vaihdetaan taas nuokin miehet.

-- Tottelen, vastasi esauli.

Kasakoista tuntui aivan luonnolliselta, että Zagloba Bohunin
sijaisena otti käsiinsä komennon. Niin oli jo tapahtunut useammankin
kerran ja kasakat olivat siihen hyvin tyytyväiset, sillä Zagloba
salli heidän tehdä mitä hyvänsä.

Äskeiset vartiat joivat nyt muiden mukana, mutta herra Zagloba rupesi
keskustelemaan Rozlogin talonpoikien kanssa.

-- Olethan paikkakunnan talonpoikia? kysyi hän eräältä vanhalta
mieheltä. -- Onko tästä pitkältäkin Lubnieen?

-- On, pitkältä on, vastasi talonpoika.

-- Ehtiikö aamuun sinne?

-- Ei ehdi, herra.

-- No entä puoleenpäivään?

-- Ehkä puoleenpäivään.

-- Ja mitä suuntaa tästä on mentävä?

-- Suoraan maantielle.

-- Onko maantiekin?

-- Ruhtinas Jarema käski tehdä ja nyt on.

Herra Zagloba puhui tahallaan hyvin lujaan, jotta kasakkajoukko
huudoista ja hälystä huolimatta saattaisi kuulla hänen sanansa.

-- Antakaa noillekin viinaa, huomautti hän kasakoille, osoittaen
talonpoikia. -- Mutta antakaappas ensinnä minullekin vähän simaa,
sillä nyt on viileää.

Eräs kasakoista ammensi simatynnyristä tuopillisen ja antoi sen
lakkinsa päältä herra Zagloballe.

Tämä otti tuopin varovaisesti, molemmin käsin, jottei vaahto
hajoaisi, vei sitte tuopin viiksiensä alle, taivutti päänsä
taaksepäin ja joi verkalleen, välillä hengittämättä. Hän joi
juomistaan niin että kasakat jo alkoivat ihmetellä.

-- Näitkös, kuiskasivat he toinen toisillensa, -- hänellä on ollut
kuume.

Herra Zagloban pää taipui taipumistaan verkalleen taaksepäin, kunnes
hän vihdoin irroitti tuopin punaisiksi paisuneiden kasvojensa
yhteydestä, pyyhkäisi huuliaan, kohotti kulmakarvojaan ja sanoi
ikäänkuin itsekseen:

-- Ei ole hullumpaa simaa, tarpeeksi kauvan maannutta! Huomaahan sen
heti, ettei se ole hullumpaa! Vahinko on kuin onkin kaataa tuollaista
simaa moukkien kurkkuun, riittää niille tavallinen vierrekin. Väkevää
simaa, väkevää! Tunnen, että se on tuottanut minulle lievennystä ja
hiukan lohtua.

Herra Zagloba oli todella saanut lievennystä, hänen päänsä oli
käynyt selväksi ja hänen rohkeutensa oli kasvanut. Saattoi selvästi
huomata, että hänen verensä simalla sekoitettuna muodosti erinomaisen
liköörin, juuri sellaisen, jommoisesta hän itse oli puhunut ja josta
koko ruumiiseen leviää miehuutta ja urheutta.

Hän viittasi kädellään kasakoille, että he huoleti saavat jatkaa
juomistaan. Käännyttyään heistä poispäin hän hitaasti kulki pihan
poikki, tarkasteli visusti kaikkia nurkkia, kävi vallihaudan poikki
johtavan sillan yli ja kääntyi siitä kulkemaan paaluaitaa pitkin,
nähdäksensä, vahtivatko vartiat hyvin taloa.

Ensimäinen vartia nukkui, toinen, kolmas ja neljäs samoin. He olivat
matkasta väsyneitä, sitäpaitsi he jo valmiiksi juopuneina olivat
tulleet asemilleen ja nukkuneet heti.

-- Voisinpa vaikka salaa viedä jonkun niistä mukaanikin, jotta
minulla olisi palvelijapoika käskettävänäni, mutisi herra Zagloba.

Sen sanottuaan hän palasi kartanoon ja meni jälleen tuohon
kohtalokkaaseen eteiseen. Sieltä hän katsahti Bohuniin ja, nähdessään
ettei hänessä tunnu mitään elämän merkkiä, palasi hän Helenan
ovelle, avasi sen hiljaa ja astui huoneeseen, josta kuului ikäänkuin
rukouksen hyminää.

Tässä huoneessa asui oikeastaan ruhtinas Wasili, mutta Helena oli
ruhtinaan luona, koska hänen läheisyydessään tuntui turvallisemmalta.
Sokea Wasili oli polvillaan pyhän neitsyen kuvan edessä, jota
valaisi, lamppu, ja Helena hänen rinnallaan. Molemmat rukoilivat
ääneen. Huomattuaan Zagloban käänsi Helena häneen pelästyneen
katseen. Zagloba laski sormen huulilleen.

-- Armollinen neiti, sanoi hän, -- minä olen herra Skrzetuskin ystävä.

-- Pelastakaa! vastasi Helena.

-- Sitä vartenhan minä olen tullut tänne. Luottakaa minuun.

-- Mitä minun on tehtävä?

-- Teidän on paettava sillaikaa kuin tuo piru makaa tuolla
tajuttomana.

-- Mitä minun on tehtävä?

-- Pukekaa yllenne miehen vaatteet ja tulkaa ulos, kun minä koputan
oveen.

Helena epäröi.

Päättämättömyys kuvastui hänen kasvoillaan.

-- Voinko minä luottaa teihin?

-- Mikäs teille tässä muutenkaan tulee neuvoksi?

-- Se on totta, se on totta. Mutta vannokaa, ettette petä minua.

-- Te olette nyt aivan sekaisin, hyvä neiti, mutta jos tahdotte, niin
minä vannon. Niin totta kuin Jumala ja pyhä Risti minua auttakoon...
Täällä teidät tuhotaan, voitte pelastua vain pakenemalla.

-- Aivan niin, aivan niin.

-- Pukeutukaa mitä pikimmin miehen vaatteihin ja odottakaa.

-- Entä Wasili?

-- Mikä Wasili?

-- Minun mielisairas veljeni.

-- Teitä uhkaa tuho eikä häntä, huomautti Zagloba. -- Koska hän on
mielipuoli, niin on hän kasakoiden silmissä pyhä. Näinhän minä, että
he pitävät häntä profeettana.

-- Aivan niin. Eikä Bohun voi syyttää häntä mistään.

-- Meidän täytyy hänet jättää, muuten olemme kadotuksen omat -- ja
herra Skrzetuski meidän mukanamme. Kiiruhtakaa, hyvä neiti.

Näin sanoen herra Zagloba jätti huoneen ja lähti suoraan Bohunin luo.
Hurjapää makasi kalpeana ja heikkona, mutta hänen silmänsä olivat
auki.

-- Onko sinun nyt parempi olla? kysyi Zagloba. Bohun olisi tahtonut
sanoa jotakin, mutta hän ei voinut.

-- Etkö voi puhua?

Bohun liikautti päätään merkiksi siitä ettei voi ja samassa hetkessä
kärsimys piirtäytyi hänen kasvoilleen. Liikahtaessa oli haavoihin
tuskallisesti koskenut.

-- Etkö voisi huutaakaan?

Bohun ilmaisi vain silmillään ettei voi.

-- Etkä liikkuakaan? Sama merkki.

-- No, se on parempikin, ettet puhu etkä huuda etkä liiku, niin
minä rauhassa saan lähteä nuoren ruhtinattaren kanssa Lubnieen.
Jollen minä koppaa häntä pois sinulta, niin jauhakoon minut vanha
noita tomuksi ja nuuskaksi. Vai niin, lurjus, luuletko sinä, etten
minä jo ole saanut tarpeekseni sinun seurastasi, tai että minä
vielä kauvemmin haluaisin veljestellä moukan kanssa! Luuletko sinä,
kunnoton mies, että minä sinun viinisi, luupelisi ja talonpoikaisten
rakkausseikkailujesi takia tekisin miestapon ja liittyisin kanssasi
kapinaan? Siitä ei tule mitään, poikaseni.

Herra Zagloban pitäessä tätä puhetta avautuivat Bohunin silmät
avautumistaan. Näkikö hän unta vai oliko hän valveilla? Vai oliko
tämä herra Zagloban puolalta pelkkää pilaa? Herra Zagloba puhui
edelleen:

-- Mitä sinä siinä mulkoilet aivan niinkuin kissa lihapalan ääressä?
Vai luuletko etten minä tee mitä lupaan? Ehkä sinä haluat lähettää
terveisiä jollekulle Lubniessa? Vai pitääkö minun ehkä toimittaa
sinulle sieltä välskäri? Tai mahdollisesti tilata ruhtinaalta tohtori?

Bohunin valkeat kasvot kävivät kauhean näköisiksi. Hän oli
ymmärtänyt, että Zagloba tarkoitti täyttä totta ja hänen silmistänsä
välähtivät epätoivon ja vimman salamat. Hänen kasvonsa hehkuivat, hän
teki yli-inhimillisen ponnistuksen, nousi ja päästi suustaan huudon:

-- Hoi, kasak...

Mutta hän ei päässyt lopettamaan käskyään, sillä herra Zagloba heitti
salaman nopeudella oman viittansa hänen päänsä yli ja kääri sitte
vaatteen kokonaan hänen päänsä ympäri.

Senjälkeen hän painoi hänet takaisin pitkälleen.

-- Älä huuda, sillä se vahingoittaa sinua, sanoi hän hiljaa ja
läähättäen -- Saattaisi pääsi aamulla olla kipeä. Ja koska olet
hyvä ystäväni, niin ajattelen parastasi. Kas noin. Nyt sinun tulee
lämmin, nukut makeasti etkä huutamalla vahingoita kurkkuasi. Minäpä
varmuuden vuoksi sidon kätesi, ettet pääse repimään tukkojasi, ja
tämän kaiken teen _per amicitiam_, ystävyyttäni, jotta muistelisit
minua kiitollisena.

Tämän sanottuaan Zagloba kietoi kasakan vyön hänen käsiensä ympäri ja
veti sen solmuun. Omalla vyöllänsä hän kytki kiinni Bohunin jalat.
Kasakka ei enään tuntenut mitään, hän oli pyörtynyt.

-- Sairaan pitää maata hiljaa, sanoi Zagloba, -- etteivät pahat
nesteet löisi hänen päähänsä, sillä siitä tulee _delirium_. No, jää
terveeksi nyt. Voisinhan minä pistää sinuun puukonkin ja se olisi
minulle varmaan edullisinta. Mutta en minä kehtaa talonpojan tavalla
ruveta murhaamaan. Toinen asia on sitte, jos tukahdut omaan kuolaasi,
sillä sellaista on tapahtunut useammallekin sialle. Jää hyvästi vain.
_Vale, et me amantem redama_ -- osoita minulle vastarakkautta. Ehkä
joskus vielä tapaamme, mutta jos minä tahallani rupean tällaiseen
kohtaamiseen pyrkimään, niin nyljettäköön minusta nahka ja tehtäköön
siitä hevosen häntähihna.

Sen sanottuaan meni herra Zagloba porstuaan, sammutti takasta tulen
ja koputti Wasilin huoneen ovelle. Solakka olento pujahti esiin
huoneesta.

-- Tekö olette armollinen neiti? kysyi Zagloba.

-- Minä juuri.

-- Tulkaa, että ehdimme hevosten luo. Tuolla he kaikki makaavat
juopuneina. Yö on pimeä, ennenkuin he heräävät, olemme 'me' kaukana.
Varovasti, tuossa makaavat ruhtinaat.

-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Helena.



KOLMAS LUKU.


Ääneti ja verkalleen kulki kaksi ratsastajaa metsäisessä rotkossa
lähellä Rozlogin kartanoa. Yö oli käynyt sangen pimeäksi, sillä kuu
oli aikoja sitten laskenut ja lisäksi peittivät pilvet taivaanrannan.
Rotkossa ei saattanut nähdä kolmea askelta hevosten eteen, nekin
kompastuivat vähänpäästä tien poikki kulkeviin puunjuuriin. He
kulkivat hyvän aikaa mitä suurimmalla varovaisuudella, vasta silloin,
kun jo näkyi rotkon aukko ja avonainen aro, jota pilvien harmaa
heijastus heikosti valaisi, kuiskasi toinen ratsastajista:

-- Hevosen selkään!

He lähtivät kiitämään kuin kaksi tatarilaisten jousista ammuttua
nuolta ja vain kavioiden kopse kuului heidän takanaan. Pimeä aro
näytti pakenevan hevosten jalkain alta. Yksinäiset tammet siellä
täällä tienvarrella väikkyivät heidän ohi kiitäessään kuin aaveet,
ja niin he kiitivät kauvan, kauvan, levähtämättä. Vihdoin alkoivat
hevoset vetää korviaan taapäin ja läähättää väsymyksestä, niiden
juoksu kävi yhä raskaammaksi ja hiljaisemmaksi.

-- Ei auta, täytyy antaa hevosten hiljentää vauhtia, virkkoi
tanakampi ratsastajista.

Mutta samassa alkoi aamunkoittokin karkoittaa yötä arolta. Yhä
suuremmat alat avaruutta tulivat esiin varjosta ja aropensaat,
kaukaiset puut ja kummut piirtyivät vähitellen näkyviin. Ilmaan
vuosi yhä enemmän valoa, valkeat välkkeet valaisivat jo myöskin
ratsastajien kasvoja.

Ne olivat herra Zagloba ja Helena.

-- Ei auta, täytyy hiljentää vauhtia, toisti herra Zagloba. -- Eilen
ne levähtämättä tulivat Czehrynistä Rozlogiin. Kauvan eivät ne jaksa
sitä menoa, pelkään että ne kokonaan uupuvat. Kuinkas armollisen
neidin on olla?

Herra Zagloba katsahti toveriinsa ja huudahti vastausta odottamatta:

-- Suokaappa minun päivänvalossa katsoa teitä. Ohhoh, onkos tuo
veljenne puku? Eipä voi moittia, hyvinpä takki sopiikin armolliselle
neidille. Eipäs minulla vielä eläessäni ole ollutkaan tuollaista
palvelijapoikaa. Pelkään vain että herra Skrzetuski vie hänet
minulta. Mutta mitäs tuo on -- korjatkaappa Jumalan tähden pois nuo
hiukset, ettei kukaan erehtyisi teidän sukupuolestanne!

Helenan olkapäille oli todella valunut tulva mustia hiuksia, jotka
heidän nopeasti ratsastaessaan yön kosteudessa olivat päässeet
siteistään.

-- Minne me ratsastamme? kysyi neito, molemmin käsin sitoen hiuksiaan
ja koettaen saada niitä pysymään lakin alla.

-- Niin pitkälle kuin silmät kantavat.

-- Eihän vain Lubnieen?

Helenan kasvoilla kuvastui levottomuus. Nopeasta katseesta, jonka hän
loi herra Zaglobaan, välkähti uudelleen esiin herännyt turvattomuuden
tunne.

-- Nähkääs, armollinen neiti, minulla on kuin onkin oma järkeni ja
uskokaa pois: minä olen laskenut kaikki tarkasti. Ja minun laskuni
perustuu seuraavaan viisaaseen ajatukseen: älä pakene sinnepäin
mistä sinua tullaan ajamaan takaa. Katsokaas, jos meitä tällä
hetkellä aljetaan ajaa takaa, niin tulee se tapahtumaan juuri Lubnien
taholla, sillä eilen minä lujalla äänellä kyselin tietä sinne.
Ja Bohunille sanoin niinikään lähteissä, että pakenemme sinne,
_ergo_: me pakenemme Czerkasyyn. Jos meitä aljetaan ajaa takaa
toisaalta, niin ei siihen ryhdytä aivan pian, vaan vasta sitte,
kun ollaan vakuutettuja siitä, ettei meitä löydetä Lubnien tieltä,
ja se vie heiltä aikaa noin kaksi päivää. Sillävälin me jo olemme
tulleet Czerkasyyn, jossa herra Piwnickin, ja Rudominan puolalaiset
lippukunnat paraikaa majailevat. Korsunissa taas on koko hetmanin
armeija. Ymmärtääkös armollinen neiti nyt?

-- Ymmärrän, ja elämäni loppuun asti tulen olemaan teille
kiitollinen. En tiedä kuka olette ja mistä ilmestyitte Rozlogiin,
mutta luulen, että Jumala lähetti teidät puolustajakseni ja
pelastajakseni. Sillä pikemmin minä olisin pistänyt veitsen rintaani
kuin jäänyt tuon ryövärin käsiin.

-- Lohikäärme hän on ja ahnehtii kauheasti armollisen neidin
viattomuutta.

-- Mitä minä, onneton, olen tehnyt hänelle, kunhan niin vainoaa
minua? Jo kauvan olen tuntenut hänet ja kauvan olen häntä vihannut.
Aina hän on herättänyt minussa pelkoa. Olenko minä nyt ainoa
maailmassa, jota hänen sopii rakastaa, kun hän minun tähteni on
vuodattanut niin paljon verta ja murhannut veljeni. Hyvä Jumala,
kun sitä ajattelen, niin vereni jähmettyy. Mitä minä teen, minne
piiloudun hänen tieltään? Kummastutte varmaan minun syytöksiäni,
mutta minä olen onneton ja minä häpeän hänen rakkauttaan, sillä sata
kertaa ennemmin tahtoisin kuolla.

Helenan posket hehkuivat kuin tulessa ja niille putosi kaksi vihan,
ylenkatseen ja tuskan kyyneltä.

-- Mitä minä teitä kummastelisin, vastasi herra Zagloba. -- Suuri
onnettomuus on kohdannut kotianne, mutta suokaa minun sanoa, että
sukulaisenne osaksi itse ovat olleet siihen syypäät. Heidän ei olisi
pitänyt luvata teidän kättänne kasakalle ja sitte pettää häntä. Sillä
kun tämä tuli ilmi, suuttui hän niin, ettei mikään järkevä puhe enään
auttanut. Sääli myöskin teidän surmattuja veljiänne ja varsinkin
tuota nuorempaa, sillä hän oli vielä melkein lapsi, mutta saattoi jo
heti huomata, että hänestä kasvaisi suuri kavaljeeri.

Helena purskahti itkuun.

-- Kyyneleet eivät sovi niihin vaatteisiin, joissa armollinen neiti
nyt esiintyy. Pyyhkikää ne siis pois ja koettakaa ymmärtää, että
Jumalan tahto on tapahtunut. Jumala kyllä rankaisee murhaajaa,
sitäpaitsi hän jo on saanutkin rangaistuksen siitä että turhaan
vuodatti verta, kun hän menetti armollisen neidin, rakkautensa ainoan
ja suurimman päämäärän.

Herra Zagloba vaikeni, mutta jatkoi taas hetken perästä:

-- Kylläpä hän antaisi minulle kyytiä -- hyvä Jumala sentään!
jos saisi minut käsiinsä. Hän tekisi nahastani miekkaansa tupen.
Armollinen neiti ei tiedä, että minä jo olen Galatassa saanut
turkkilaisista voiton palmun, mutta tässä palmussa onkin minulle
tarpeeksi, toista en enään halua ja siksi minä pyrin vain Czerkasyyn
enkä Lubnieen. Kyllähän olisi hyvä joutua ruhtinaan turviin mutta
entä jos saisivat matkalla kiinni. Huomasikos neiti, että kun minä
irroitin hevostani paalusta, niin Bohunin palvelijapoika heräsi? Entä
jos se olisi nostanut melun. Silloin he heti olisivat olleet valmiit
ajamaan meitä takaa ja tunnin kuluessa olisivat he saaneet meidät
kiinni, sillä heillä on käytettävänään ruhtinaiden levänneet hevoset,
mutta minulla ei ollut aikaa valita. Villi peto se on tuo Bohun, sen
minä sanon. Niin inhoittavaksi hän on minulle käynyt, että pikemmin
katselisin pirua kuin häntä.

-- Jumala meitä varjelkoon joutumasta hänen käsiinsä.

-- Itse hän on itsensä tuhonnut. Hän jätti Czehrynin vastoin hetmanin
käskyä ja suututti ruhtinas-vojevodan. Nyt hänellä ei ole muuta
neuvoa kuin paeta Chmielnickin luo, mutta jos Chmielnicki lyödään,
niin hän häviää siinäkin pelissä. Ja se on jo saattanut tapahtua.
Rzendzian oli Kremenczukin takana kohdannut sotajoukot, jotka
Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla purjehtivat Chmieliä vastaan ja
sitäpaitsi on herra Stefan Potocki husaareineen maitse marssinut
häntä kohtaamaan. Mutta Rzendzianin täytyi kymmeneksi päiväksi jäädä
Kremenczukiin saadakseen veneen, millä päästä joen yli. Ennenkuin hän
siis ehti Czehryniin, on taistelu varmaan jo ennättänyt tapahtua.
Joka hetki olemme odottaneet tietoja.

-- Rzendzian toi siis kirjeitä Kudakista? kysyi Helena.

-- Niin toi. Siellä oli herra Skrzetuskin kirje teidän äidillenne ja
armolliselle neidille, mutta Bohun sieppasi ne käsiinsä ja sai niistä
tietää kaikki tyyni. Siksipä hän sitte heti nujersi Rzendzianin ja
lensi yksintein kostamaan Kurcewiczeille.

-- Oi onnetonta poikaa, minun tähteni vuosi hänen verensä!

-- Älkää surko, hyvä neiti, kyllä hän tointuu.

-- Milloin tämä kaikki tapahtui?

-- Eilen aamulla. Bohunille merkitsee ihmisen tappaminen samaa kuin
jollekin toiselle kulauttaa alas kurkustansa pikarillinen viiniä.
Kirjeitä luettaessa hän mylvi niin että koko Czehryn tärisi.

Keskustelu katkesi hetkeksi. Oli jo käynyt aivan valoisaksi.
Ruusunkarvainen rusotus hehkui kirkkaan kullan, opaalien ja purppuran
päärmäämänä itäisellä taivaanrannalla. Ilma oli raikas ja viileä,
hevoset alkoivat iloisesti päristellä.

-- No, nyt nopeasti eteenpäin Jumalan nimessä! Konit ovat jo saaneet
levätä eikä ole varaa hukata aikaa, sanoi herra Zagloba.

He lähtivät jälleen ratsastamaan täyttä laukkaa ja noin puoli
penikulmaa he olivat levähtämättä kiitäneet eteenpäin, kun heidän
eteensä yhtäkkiä ilmestyi jokin tumma piste, joka läheni tavattomalla
nopeudella.

-- Mikäs tuo on? sanoi herra Zagloba. -- Hiljennetäänpäs vauhtia.
Siinähän on mies hevosen selässä.

Heitä läheni todella ratsastaja, karauttaen täyttä vauhtia satulaan
kumartuneena, kasvot hevosen harjan peitossa, vieläpä hän ruoskalla
kiihdyttikin orittansa, joka tuskin tuntui koskettavan maata.

-- Mitä pirua tuo on ja miksi hän kiitää tuolla tavalla? Aivanhan
hän lentämällä lentää, sanoi herra Zagloba vetäen kotelostaan esiin
pistolin, ollaksensa valmiina kaiken varalta.

Sillä välin oli ratsastaja päässyt jo noin kolmenkymmenen askeleen
päähän.

-- Seis! karjaisi herra Zagloba, tähdäten pistolillaan. -- Kuka olet?

Ratsastaja pysäytti hevosensa ja kohotti satulasta pystyyn päänsä.
Tuskin hän oli ehtinyt katsahtaa tulijoihin, kun hän jo huudahti:

-- Herra Zagloba!

-- Plesniewski, starostan palvelija Czehrynistä! Mitäs sinä täällä
teet, minne sinä lennät?

-- Armollinen herra, kääntykää tekin takaisin minun mukaani.
Onnettomuus, Jumalan viha, Jumalan tuomio!

-- Mitä on tapahtunut, puhu!

-- Zaporogilaiset ovat jo valloittaneet Czehrynin, talonpojat
tappavat aatelia. Jumalan tuomio!

-- Isän ja Pojan nimeen, mitä sanot! Chmielnickikö?

-- Herra Potocki on lyöty, herra Czarniecki on vankina, tatarit ovat
kasakkain mukana, Tuhaj-bej...

-- Mutta entä Barabasz ja Krzeczowski?

-- Barabasz on kaatunut, Krzeczowski yhtynyt Chmielnickiin. Krywonos
ryntäsi juurikään, eilistä vastaan yöllä, hetmaneja vastaan,
Chmielnicki nyt juuri... Kauhea voima... koko maa on tulessa...
talonpojat nousevat kaikkialla... veri vuotaa virtana, paetkaa, herra!

Herra Zagloban silmät olivat menneet pystyyn ja hänen suunsa jäi
auki. Hän oli niin ällistynyt, ettei saanut sanaa suustaan.

-- Paetkaa, hyvä herra! toisti Plesniewski.

-- Jeesus Maaria! voihki herra Zagloba

-- Jeesus Maaria! toisti Helena ja purskahti itkuun.

-- Paetkaa, ei ole aikaa!

-- Minne, minne...?

-- Lubnieen.

-- Sinnekö sinäkin?

-- Niin, ruhtinas-vojevodan luo.

-- Hiisi heidät vieköön! huudahti herra Zagloba. -- Mutta missä
hetmanit sitte ovat?

-- Korsunin luona. Krywonos varmaan jo ottelee heidän kanssaan.

-- Krywonos-Vääränenä tai Prostonos-Suoranenä -- piru heidät kaikki
periköön! Sinne siis ei ole menemistä.

-- Armollinen herra menee aivan kuin leijonan kynsiin.

-- Mutta kuka sinua lähettää Lubnieen? Herrasiko?

-- Herra pelasti itse henkensä ja minut pelasti eräs ystävä
zaporagilaisten joukossa, joka toimitti minut pakoon. Lubnieen lähden
omin päin, kun en tiedä minne muutenkaan piiloittuisin.

-- Vältä kuitenkin Rozlogia, sillä siellä on Bohun. Hän tulee hänkin
yhtymään kapinaan.

-- Jumalan tähden! Czehrynissä sanottiin, että varmaan talonpojat
Dnieperin takanakin nousevat.

-- Saattaa olla. Mene sinä vain omaa tietäsi, mene minne haluttaa.
Minulla on tässä tarpeeksi huolta omastakin nahastani.

-- Niin teenkin, sanoi Plesniewski, löi hevosta ja kiiti eteenpäin.

-- Vältä vain Rozlogia! huusi hänen jälkeensä Zagloba. -- Ja jos
tapaat Bohunin, niin älä sano nähneesi minua, kuuletko.

-- Kuulen, vastasi Plesniewski. -- Jumalan haltuun! Ja hän kiidätti
eteenpäin kuin takaa-ajettu.

-- No, sanoi Zagloba, -- näkyy miehellä olevan takki piruja täynnä.
Olen sitä minäkin ollut mukana yhdessä ja toisessa ja aina olen
pelastanut nahkani. Mutta tällaisessa en minä vielä ole ollut. Edessä
Chmielnicki, takana Bohun, niin että nyt minä en antaisi rikkinäistä
äyriäkään en etupuolestani enempää kuin takapuolestanikaan enkä koko
nahastani. Tyhmästi tein, etten armollisen neidin kanssa paennut
Lubnieen, vaan eihän nyt ole aikaa puhua siitä. Totta totisesti ei
ole koko järkeni saapasrasvan arvoinen. Mitäs nyt tehdään, minne
nyt lähdetään? Koko valtakunnassa nähtävästi ei enään ole ainoaa
kolkkaa, missä ihminen saisi lähteä tästä maailmasta luonnollisella
kuolemalla. Kuolema tahdotaan hänelle nyt aina lahjoittamalla
lahjoittaa, mutta kiitoksia paljon sellaisista lahjoista, ottakoot
muut vastaan sellaiset.

-- Herra Zagloba, sanoi Helena, -- tiedän, että kaksi veljeäni, Juri
ja Fedor ovat Zolotonoszassa. Ehkä he voisivat meidät pelastaa.

-- Zolotonoszassa? Odottakaappas, hyvä neiti. Tunsin minäkin
Czehrynissä herra Unierzyckin, joka Zolotonoszan lähellä omistaa
maatilat Kropiwnan ja Czernobojn. Mutta sinne on pitkä matka, pitempi
kuin Czerkasyyn. No niin, mitäs tehdä, kun ei ole muutakaan neuvoa,
niin paetaan sinne. Mutta meidän täytyy poiketa maantieltä, meidän
on turvallisempaa kulkea aroa ja metsiä myöten. Voimme vaikkapa
viikkokauden piiloitella jossakin, vaikkapa metsissä. Ehkä heti manit
jo sinä aikana ovat ehtineet voittaa Chmielnickin ja Ukrainassa tulla
rauhallisempaa.

-- Jumala ei ikinä ole pelastanut meitä Bohunin käsistä sitä varten
että meidän pitäisi joutua kadotuksen omaksi, uskokaa pois vain.

-- Odottakaappas, hyvä neiti, tuntuupa siltä kuin saisin takaisin
entisen henkeni. Olenhan minä, kuten sanottu, ollut mukana yhdessä
ja toisessa. Jahka tästä tulee vapaampaa aikaa, niin kerron
neidille mitä minulle tapahtui Galatassa. Siitä saatte nähdä,
että vaarallisessa paikassa olin silloinkin ja kuitenkin minä
kekseliäisyydelläni sieltä pelastuin ja pääsin ehein nahoin, vaikka
partani, kuten huomaatte, tuli harmaaksi. Mutta meidän täytyy kuin
täytyykin poiketa tieltä. Kääntäkääppäs nyt, armollinen neiti,
no noin, tehän ohjaatte hevosta kuin tottunein kasakka. Ruoho on
korkeaa, nyt ei meitä näe ainoakaan silmä.

Ja todella kävi ruoho yhä korkeammaksi, jota kauvemma arolle he
tulivat, niin että he lopulta aivan upposivat ruohoon. Hevosille
kuitenkin kävi raskaaksi kulkea näiden sekä ohuempien että paksumpien
ja usein pistävien ja terävien korsien keskellä. Pian ne väsyivätkin
niin että pysähtyivät.

-- Jos tahdomme hyötyä näistä hevoskaakeista pitemmän aikaa, sanoi
Zagloba, -- niin täytyy astua alas selästä ja riisua satulat.
Piehtaroikoot nyt ja syökööt hiukan, muuten ne eivät jaksa. Huomaan
että olemme tulleet likelle Kahmalikia, hauska sinne olisikin päästä.
Siellä on pelkkää kaislikkoa, kun kaislikkoon piiloutuu, niin ei itse
pirukaan löydä. Ettemme vain eksyisi.

Tämän sanottuaan Zagloba astui hevosen selästä ja auttoi Helenankin
maahan. Hän irroitti nyt satulat ja haki esiin eväät, jotka hän
varovaisuudessaan oli Rozlogista pannut mukaan.

-- Täytyy tässä vahvistaa itseään, sanoi Zagloba, -- sillä matka on
pitkä. Rukoilkaa te, hyvä neiti, pyhää Rafaelia ja luvatkaa hänelle
jotakin, että onnellisesti pääsisimme tien päähän. Zolotonoszassa
on vanha linnoitus ja ehkäpä me siellä tapaamme turvajoukonkin.
Plesniewski sanoi, että talonpojat Dnieperin takana nousevat
kapinaan. Hm! he ovat kyllä nopeat kapinoimaan, mutta Dnieperin
takaisia maita hallitsee ruhtinasvojevodan käsi ja se käsi on
saakelin painava. Bohunilla kyllä on luja niska, mutta jos tuo käsi
laukeaa hänen niskaansa, niin kyllä se taipuu maahan asti, jonka
Jumala suokoon tapahtuvan, amen. Syökääppä nyt, hyvä neiti.

Herra Zagloba veti saapasvarrestaan esiin veitsen ja tarjosi sen
Helenalle. Sitte hän pani satulaverholle neidon eteen häränpaistia ja
leipää.

-- Syökää, neitiseni, sanoi hän. -- Kun vatsa on tyhjä, niin on
pää täynnä herneitä ja kaalia. Jollet tahdo tehdä hullutuksia,
niin syö häränpaistia. Me olemme mekin nyt tehneet hullutuksen,
sillä parempihan olisi ollut paeta Lubnieen Mutta tehtyä ei saa
tekemättömäksi. Ruhtinas marssii varmaan hänkin Dnieperille hetmanien
avuksi. Kauheita ovat ajat, kun on sisällinen sota, pahin kaikesta
pahasta. Ei ole enään tyyssijaa rauhallisille ihmisille. Parempi
olisi ollut ruveta papiksi, minulla kun lisäksi oli siihen kutsumus,
sillä olen rauhallinen ja kohtuullinen mies. Mutta toisin järjesti
kohtalo. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minä olisin ehkä nyt Krakovan
kaniikkina ja laulaisin tuntirukouksia kuorituolissa, sillä minulla
on hyvin kaunis ääni. Mutta mitäs niistä. Nuorena minä pidin
naisista, ei neiti uskoisi mikä keikari minä olin! Kun katsahdinkin
johonkin naiseen, niin oli kuin ukkonen olisi häneen iskenyt. Jos
minä olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, niin taitaisinpa käydä
vaaralliseksi itse herra Skrzetuskillekin. Armollinen neiti on
aika soma kasakka, onko ihme, että nuoret miehet juoksevat teidän
perässänne ja halkovat toistensa kalloja teidän takianne. Kyllä
se herra Skrzetuskikin on aika taitava tappelija, olinhan minä
näkemässä, kun herra Czaplinski suututti hänet ja hän -- huomattava
kyllä on, että Czaplinski oli päissään -- kävi häneen kiinni -- ei
tosin nyt juuri kallosta ottaen, mutta luvalla sanoen housuista,
ja paiskaa hänet ovesta niin että -- sen vakuutan kuin vakuutankin
neidille -- siltä mieheltä lähtivät luut saranoiltaan. Vanha
Zacwilichowski kertoi minulle hänkin neidin sulhasesta, että hän on
suuri ritari, ruhtinasvojevodan suosikki; ja olenhan minä itsekin
kerran nähnyt, ettei hän ole sotamies mitään tavallista sorttia.
Ja suuri hänellä on kokemus... Hohhoh, kuuma on. Vaikka erittäin
mielelläni olen neidin seurassa, niin antaisin, totta vie, en tiedä
mitä, jos jo oltaisiin Zolotonoszassa. Huomaan, että meidän päivät
täytyy istua täällä ruohossa ja öisin ratsastaa. En vain tiedä
kestääkö neiti sellaisen ponnistuksen.

-- Minä olen terve ja kestän kaikki vaivat. Voimme vaikkapa heti
lähteä ratsastamaan.

-- Neidissä näkyykin olevan urheutta enemmän kuin naisväessä
tavallisesti. Nyt ovat hevoset piehtaroineet, minä satuloin ne
heti, jotta olisivat valmiina kaiken varalta, en nimittäin tunne
oloani oikein turvalliseksi ennenkuin näen edessäni Kahamlikin
kaislikot. Jollemme olisi poikenneet maantieltä niin olisimme
likempänä Czehryniä päässeet joelle, mutta tällä kohdalla on sinne
maantieltä noin penikulman verran, niin ainakin arvelisin. Lähdemme
heti toiselle puolen jokea. Mutta minun täytyy kuin täytyykin sanoa
armolliselle neidille, että minua kauheasti nukuttaa. Koko toissayö
pidettiin peliä Czehrynissä ja ennen Rozlogiin tuloa minulla oli
aika työ tuon kasakan takia, tänä yönä taas oli tuo Rozlogin juttu.
Minua nukuttaa niin ettei haluta edes puhella, vaikka tapanani
yleensä ei ole vaieta. Filosofitkin sanovat, että kissan pitää olla
hyvän pyydystämään ja talonpojan soittamaan suutaan. Mutta nyt minä
huomaan, että kieleni on käynyt laiskaksi, pyydän neitiä antamaan
anteeksi, jos nukahdan.

-- Ei tee mitään, vastasi Helena.

Herra Zagloba syytti tarpeettomasti kieltään laiskuudesta, sillä
aamunkoitosta asti oli hän puhua jauhanut lakkaamatta ja nyt hänen
todella oli uni. Kun he siis uudestaan asettuivat hevosten selkään,
alkoi herra Zagloba heti nukkua ja nuokkua satulassa ja vihdoin
hän meni kokonaan uneen. Päivän vaivat ja ruoho, se kun kahisi
hevosten halkoellessa sitä rinnoillaan, nukuttivat häntä. Helena
vaipui mietteisiin, ajatukset kiertelivät hänen päässään kuin
lintuparvet. Tähän asti olivat tapaukset seuranneet toisiaan niin
nopeasti, että tyttö tuskin oli voinut selvitellä itselleen mikä
häntä oikeastaan oli kohdannut. Hyökkäys, yölliset murhat, kauhu,
odottamaton pelastus ja pako, tämä kaikki oli vyörynyt hänen ylitseen
kuin myrsky, yhden ainoan yön kuluessa. Ja sitte oli tapahtunut niin
paljon käsittämättömiä asioita. Kuka oli tuo mies, joka oli hänet
pelastanut? Tosin hän oli sanonut nimensä, mutta nimi ei mitenkään
selittänyt aihetta hänen menettelyynsä. Mistä hän oli tullut
Rozlogiin? Hän sanoi tulleensa yhdessä Bohunin kanssa, nähtävästi hän
siis oli hänen seuralaisiaan, hänen tuttavansa ja ystävänsä. Mutta
miksi hän siinä tapauksessa oli pelastanut hänet, Helenan, syöksyen
mitä suurimpaan vaaraan ja saattaen itsensä kasakan kostonhimon
alaiseksi? Ymmärtääksensä tämän kaiken olisi Helenan täytynyt
perinpohjin tuntea herra Zagloban, hänen rauhattoman mielensä ja
hyvän sydämensä. Mutta hän oli tuntenut hänet vasta kuusi tuntia.
Ja tuo outo mies otsattomine kasvoineen, tuo tappelijan ja juopon
näköinen mies, hän on kuin onkin nyt hänen pelastajansa! Jos Helena
olisi tavannut Zagloban kolme päivää sitte, niin hän olisi herättänyt
hänessä inhoa ja pelkoa. Nyt pitää hän häntä hyvänä enkelinään
ja pakenee hänen kanssaan -- minne? Zolotonoszaan, tai jonnekin
muualle, hän ei itsekään vielä tarkoin tiedä, minne. Mikä kohtalon
muutos! Eilen Helena vielä pani maata kodin rauhallisen katon alla,
tänään hän on arolla, hevosen selässä, yllään miehen vaatteet,
kodittomana ja ilman tyyssijaa. Hänen takanansa on kauhea hurjapää,
joka tavoittelee hänen kunniaansa ja rakkauttansa, hänen edessään on
talonpoikaiskapinan tulipalo, sisällinen sota, kaikki mahdolliset
väijytykset, hälytykset ja kauhut. Ja tuo mieskö on hänen turvansa?
Ei, vielä on joku muukin, mahtavampi kuin väkivallantekijät,
voimakkaampi kuin sota, murhat ja tulipalot.

Tyttö kohotti silmänsä taivasta kohden:

-- Pelasta minut, sinä suuri ja armollinen Jumala, pelasta orpo,
pelasta onneton, pelasta eksynyt! Tapahtukoon sinun tahtosi, mutta
tulkoon kuitenkin sinun laupeutesi.

Ja olihan laupeus jo tullutkin, sillä käsittämättömän Jumalan ihmeen
kautta oli hänet temmattu irti julmista käsistä. Vaara ei ollut vielä
ohi, mutta ehkäpä pelastuskaan ei ollut kaukana. Kuka tietää, missä
on se, jonka hänen sydämensä on valinnut? Varmaan hän jo on palannut
Siczistä, ehkäpä hän on jossakin täällä, tällä samalla arolla.
Hän hakee Helenaa ja löytää hänet! Ja silloin astuu ilo kyynelten
sijalle, silloin seuraa häät, ja suru, uhka ja levottomuus katoavat
ainiaaksi. Seuraa rauha ja onni. Toivo täytti tytön rehellisen,
yksinkertaisen sydämen. Aro kahisi ystävällisesti hänen ympärillään.
Ja tuulahdus, joka liikutteli ruohoja, leyhytteli samalla hänen
mieleensä suloisia ajatuksia. Eipä hän olekaan onneton orpo tässä
maailmassa, koska hänen luonansa on ihmeellinen tuntematon holhooja
ja koska toinen, tuttu ja rakastettu pitää hänestä huolta, ei jätä
häntä, vaan aina vaalii. Hän on rautainen mies, mahtavampi ja
voimakkaampi niitä, jotka tällä hetkellä ahdistavat häntä.

Yhä kahisi aro ystävällisesti, kukista tulvi väkevää, juovuttavaa
tuoksua. Aron kukkaset taivuttelivat lempeästi häntä kohden paitansa,
ikäänkuin olisivat tunteneet sisarekseen tuon pitkätukkaisen,
valepukuisen kasakkapojan, jolla oli niin maidonvalkoiset kasvot ja
punaiset huulet. Ne taipuivat häntä kohden ikäänkuin sanoakseen:
älä itke, kaunis tyttö, mekin olemme Jumalan holhokkeja. Aro henki
Helenan mieleen yhä enemmän rauhaa. Murhan ja vainon kuvat häipyivät
vähitellen ja sijaan tuli suloinen herpaantuminen. Uni alkoi
vähitellen painaa hänen silmäluomiaan, hevoset astelivat verkalleen,
liike tuuditti häntä. Hän nukkui.



NELJÄS LUKU.


Koirien haukuntaan Helena heräsi. Avattuaan silmänsä näki hän etäällä
edessään suuren varjoisan tammen, aitauksen ja kaivon vintan. Hän
herätti nopeasti toverinsa.

-- Herätkää, hyvä herra.

Zagloba avasi silmänsä.

-- Mitäs tämä on? Minnekkäs me olemme tulleet?

-- En tiedä.

-- Odottakaa, hyvä neiti. Se on kasakkain talvimajoja.

-- Siltä se minustakin näyttää.

-- Siellä asuu varmaan paimenia. Ne eivät ole mitään hauskaa seuraa.
Mitä nuo koirat tuossa niin räykyttävät. Repikööt teidät sudet.
Tuollapa näkyy olevan hevosia ja miehiä, tuolla aitauksen luona. On
kai parasta poiketa sinne, muuten saattaisivat ruveta ajamaan meitä
takaa, jos meidän pitää kulkea heidän sivutseen. Varmaan neitikin
nukahti?

-- Niin tein.

-- Yks, kaks, kolme, neljä satuloitua hevosta ja neljä miestä
aitauksen ääressä... No, se ei ole mikään suuri joukko. Aivan oikein,
paimenia ne ovat, näyttävät vilkkaasti keskustelevan. Hei miehet
siellä, kuuletteko!

Neljä kasakkaa alkoi lähestyä. Ne olivat todella noita hevospaimenia,
jotka kesän aikaan aroilla vartioivat hevoslaumoja. Herra Zagloba
pani heti merkille, että vain yhdellä heistä oli aseina sapeli
ja pyssy. Kolmella toisella oli vain kepinpäähän sidottu hevosen
leukaluu. Zagloba tiesi kuitenkin samalla, että tuollaiset
hevospaimenet ovat villiä väkeä ja että ne usein saattavat olla
vaarallisia matkustajille.

Miehet lähestyivät, kulmainsa alta katsellen vieraihin. Heidän
pronssinvärisillä kasvoillaan ei saattanut nähdä vähintäkään
kohteliaisuutta.

-- Mitä te tahdotte? kysyivät he lakkiaan nostamatta.

-- Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.

-- Jumal'antakoon, mitä te tahdotte?

-- Onko tästä pitkältäkin Syrowataan?

-- Emme tunne mitään Syrowataa.

-- Mikäs tämän talvimajan nimi on?

-- Husla.

-- Antakaahan meidän hevosillemme vettä.

-- Ei ole vettä, kaikki on kuivunut. Mutta mistä te tulettekaan?

-- Kriwa-Rudasta.

-- Ja minnekkä on matka?

-- Czehryniin. Hevospaimenet katselivat toisiinsa.

Yksi heistä, musta kuin sontiainen ja vinosilmäinen, alkoi tuijottaa
herra Zaglobaan ja sanoi vihdoin:

-- Mutta miksi te olette poikenneet maantieltä?

-- Kun on niin kova helle.

Vinosilmäinen laski nyt kätensä herra Zagloban hevosen suitsille.

-- Astukaa alas hevosen selästä, hyväherra. Ei kannata ajaa
Czehryniin.

-- Miksei? kysyi herra Zagloba levollisesti.

-- Näettekö tuon kasakan tuossa? sanoi vinosilmä, osoittaen yhtä
hevospaimenista.

-- Näen.

-- Hän on tullut Chzehrynistä. Siellä tapetaan ljaheja.

-- Tiedätkös sinä, mies, kuka tulee Czehryniin heti meidän jälessämme?

-- Kukas sitte?

-- Ruhtinas Jarema.

Paimenien röyhkeät kasvot nöyrtyivät yhtäkkiä. Kaikki he ikäänkuin
komennosta paljastivat päänsä.

-- Mutta tiedättekös te, moukat, puhui herra Zagloba edelleen, --
mitä ljahit tekevät niille, jotka tappavat? He hirttävät ne. Ja
tiedättekö te kuinka paljon ruhtinas Jarema tuo sotaväkeä muassaan?
Tiedättekö, että hän on täältä vain puolen penikulman päässä? Häh, te
koirat, senkin säkkipillit, kuinka te olette ottaneet vastaan meidät?
Kaivonne on kuivunut, teillä ei ole vettä hevosille, te lurjukset,
tammanvarsat, kyllä minä teille näytän!

-- Älkää suuttuko, herra, kaivo on kuivunut. Käymme itsekin
juottamassa Kahamlikilla ja noudamme sieltä juomaveden.

-- Perhanan sikiöt!

-- Suokaa anteeksi, herra, kaivo on kuivunut, mutta jos te käskette,
niin noudamme vettä.

-- Kyllä minä tulen toimeen ilman teitäkin. Lähden joelle
palvelijapoikani kanssa. Missä se Kahamlik täällä on? kysyi hän
julman näköisenä.

-- Kas tuolla, parin sadan sylen päässä tästä.

-- Pitääkö sieltä kääntyä maantielle, vai pääseekö rantaa pitkin?

-- Pääsee, herra. Penikulman päässä täältä tulee joki aivan likelle
maantietä.

-- Poika, ratsastappa edellä, sanoi herra Zagloba, kääntyen Helenan
puoleen.

Valepukuinen poika käänsi paikalla hevosensa ja läksi karauttamaan.

-- Kuulkaa, sanoi Zagloba, kääntyen miesten puoleen, -- jos tänne
meidän perässämme tulee jokin joukko, niin sanokaa, että olen
ratsastanut rantaa pitkin maantielle.

-- Sanotaan, herra.

Neljännes tuntia myöhemmin ratsasti Zagloba taasen Helenan rinnalla.

-- Oikeaan aikaanpa minä keksin ruveta puhumaan heille
ruhtinas-vojevodasta! sanoi hän räpyttäen kaihen peittämää silmäänsä.
-- Nyt he koko päivän istuvat ja odottavat tuota joukkoa. Vapisemaan
he rupesivat, kun kuulivat ruhtinaan nimen.

-- Huomaan teidän olevan niin kekseliään, että kykenette pelastumaan
mistä hädästä hyvänsä, sanoi Helena, -- ja kiitän Jumalaa, että, hän
on lähettänyt minulle sellaisen holhoojan.

Nämä sanat miellyttivät Zaglobaa. Hän hymähti, silitti partaansa ja
sanoi:

-- Onkos Zagloballa sitte järki niskassa? Tietenkin niinä olen
viekas kuin Odysseus, ja täytyy minun se sanoa neidille, että jollei
minussa olisi ollut tätä viekkautta, niin korpit jo aikoja sitte
olisivat minua nokkineet. Mikäs auttaa -- täytyy pelastaa nahkansa.
Heitä oli varsin helppo saada uskomaan, että ruhtinas oli lähellä ja
varmaa onkin, että hän tänään tai huomenna ilmestyy näille seuduille,
kädessä tulinen miekka kuin milläkin arkkienkelillä. Ja jos hän vain
jossakin matkan varrella lyö kappaleiksi Bohunin, niin minä lähden
kuin lähdenkin paljain jaloin pyhiinvaellukselle Czenstochowaan.
Vaikkapa nuo paimenet eivät olisi uskoneetkaan sanoihini, niin
jo pelkästään ruhtinaan mainitseminen riitti pidättämään heitä
hyökkäämästä meidän kimppuumme. Sen teille kuitenkin sanon, että
heidän röyhkeytensä on paha merkki, sillä se tietää, että talonpojat
jo täälläkin ovat kuulleet Chmielnickin voitoista ja käyvät yhä
röyhkeämmiksi. Meidän täytyy nyt koettaa pysytellä autioilla
paikoilla emmekä paljoa saa kurkistella kyliin, sillä se on
vaarallista. Kunpa nyt ruhtinas-vojevoda pian tulisi, sillä me olemme
joutuneet sellaiseen rysänperään, ettei voi pahempaa ajatella.

Levottomuus valtasi uudelleen Helenan. Tahtoen kuulla herra Zagloban
huulilta jonkin toivon sanan, hän virkkoi:

-- Nyt minä jo uskon, että te pelastatte sekä itsenne että minut.

-- Se on selvää, vastasi vanha kerskaaja. -- Päähän on olemassa sitä
varten, että se hoitaisi nahan. Ja minä olen kuin olenkin jo oppinut
pitämään armollisesta neidistä niin paljon, että tulen puolustamaan
teitä kuin omaa tytärtäni. Pahinta vain on, totta puhuen, ettemme
tiedä minne pakenemme. Sillä ei se Zolotonoszakaan ole aivan varma
turvapaikka.

-- Minä tiedän varmaan, että veljeni ovat Zolotonoszassa.

-- Ovat tai ei -- ovathan he saattaneet sieltä lähteäkin. Mutta
Rozlogiin he varmaan eivät palaa sitä tietä, jota me nyt kuljemme.
Minä panen enemmän toivoa Zolotonoszan vartiojoukkoon. Jospa siellä
linnoituksessa olisikin vaikkapa vain puoli lippukuntaa tai puoli
rykmenttiä. Mutta kas tuossahan Kahamlik jo onkin. Me kuljemme
kuitenkin ensinnä kaislikon laitaa pitkin, menemme sitte joen yli ja
lähdemme, peittääksemme jälkemme, jokea ylöspäin emmekä sen juoksua
pitkin maantietä kohden. Me kyllä siten lähenemme Rozlogia, mutta
emme sentään kovin pahasti...

-- Me lähenemme Browarkia, sanoi Helena, -- jonka kautta kuljetaan
Zolotonoszaan.

-- Niin onkin parempi. Pysäyttäkääppä nyt, neiti.

He juottivat hevosensa. Sitte herra Zagloba, jätettyään Helenan
piiloon korkean ruohiston peittoon, lähti hakemaan kaalamopaikkaa.
Hän löysikin sen helposti, sillä se oli vain muutaman kymmenen
askeleen päässä siitä minne he olivat pysähtyneet. Juuri siitä olivat
paimenet ajaneet hevosensa toiselle puolelle. Muuten oli joki melko
matala, vain rannoilla oli vaikea kulkea, ne kun olivat letot ja
kaislikon peitossa. Päästyään joen toiselle puolelle lähtivät Zagloba
ja Helena nopeasti ratsastamaan joen juoksua vastaan. He kulkivat
levähtämättä yöhön asti. Tie oli raskas kulkea, Kahamlikiin laski
nimittäin monta lisäjokea, jotka, ollen suultaan leveämpiä, siellä
täällä muodostivat soita. Täytyi joka hetki etsiä kaalamoja, tai
tunkeutua kaislikkojen läpi, joissa ratsastajain oli vaikea kulkea.
Hevoset väsyivät kovin, ne tuskin enään jaksoivat laahata jalkoja
perässään. Joskus uupuivat ne siinä määrin, että Zagloba luuli
niiden jäävän siihen paikkaan. Vihdoin saavuttiin korkealle kuivalle
rannalle, joka kasvoi tammimetsää, silloin oli yökin jo käsissä, jopa
sangen pimeänä. Oli mahdoton enään kulkea edemmä, sillä pimeässä
olisi voinut joutua upottaviin soihin. Siksi päätti herra Zagloba
odottaa aamua.

Riisuttuaan satulat, köytti hän hevoset etujaloistaan kiinni ja
päästi ne syömään. Sitte hän keräsi lehtiä, levitti ne vuoteeksi,
peitti lehdet satulavaipoilla, pani näiden päälle viittansa ja lausui
Helenalle:

-- Pankaa nyt maata, hyvä neiti, ja nukkukaa, sillä ette tällä
hetkellä voi tehdä muutakaan. Kaste pesee puhtaaksi teidän silmänne
eikä teillä ole mitään hätää. Minä puolestani painan pääni satulaa
vastaan, sillä en enään tunne omia luitani. Tulta emme sytytä, valo
houkuttelisi tänne paimenia. Yö on lyhyt ja aamun koittaessa lähdemme
eteenpäin. Nukkukaa rauhallisesti, hyvä neiti. Olemme hypelleet
kuin jänikset ja, totta puhuen, kulkeneet aika matkan. Mutta niin
olemmekin hävittäneet jälkemme, että sen pitää olla pirua ovelamman,
joka meidät löytää. Hyvää yötä, armollinen neiti.

-- Hyvää yötä, hyvä herra.

Solakka kasakkapoika laski polvilleen ja rukoili kauvan, silmät
nostettuina tähtiä kohti. Herra Zagloba taas otti olkapäilleen
satulan ja vei sen jonkun matkan päähän, valmistaen siellä itselleen
yösijan. Ranta oli onnellisesti valittu makuupaikka, korkea ja kuiva,
joten ei siellä ollut sääskiäkään. Tammien tuuhea lehdistö saattoi
olla hyvänä suojana sadetta vastaan.

Helena ei pitkään aikaan voinut nukkua. Edellisen yön tapaukset
tulivat taasen elävinä hänen eteensä. Pimeässä ikäänkuin kallistuivat
murhatun tädin ja veljien kasvot hänen puoleensa. Hänestä tuntui
siltä kuin hän olisi yhdessä heidän ruumiidensa kanssa, suljettuna
samaan huoneeseen. Heti tulee sinne Bohun. Hän näki Bohunin kalpeat
kasvot ja mustat, tuskan rypistämät kulmakarvat, hänen silmänsä
tuijottavat Helenaan... Tyttö joutui sanomattoman levottomuuden
valtaan. Ja nyt hän yhtäkkiä, ympäröivässä pimeydessä todella
näkeekin kaksi välkkyvää silmää...

Kuu katsahti hetkeksi pilvien raosta, valaisten muutamalla säteellä
tammikon ja antaen kannoille ja oksille satumaiset muodot. Ruisrääkät
kaihersivat niityillä, viiriäiset ääntelivät arolla. Silloin tällöin
kuului kaukaa joitakin kummallisia lintujen tai yöeläinten ääniä.
Lähempänä päristelivät hevoset. Pureskellen ruohoa ja hypiskellen
kytkyimissään loittonivat ne loittonemistaan nukkujista. Kaikki nämä
äänet olivat kuitenkin vain omiaan rauhoittamaan Helenaa, sillä ne
karkoittivat haaveelliset näyt ja siirsivät hänet todellisuuteen. Ne
sanoivat hänelle, että hirveä huone joka alati oli hänen silmissään,
sukulaisten ruumiit ja kalpea Bohun kostonhimoisine katseineen,
ovat harhanäkyjä, kauhun tuotteita eikä mitään muuta. Joitakuita
päiviä sitten olisi pelkkä ajatus tällaisesta yönvietosta paljaan
taivaan alla erämaassa kipeästi loukannut häntä. Nyt täytyi hänen
tyynnyttääkseen itseään johdattaa mieleensä, että hän todella on
Kahamlikin rannalla, kaukana neitsytkammiostaan.

Ruisrääkät ja viiriäiset ääntelivät häntä uneen. Tähdet tuikkivat
ja kun tuulenhenki liikutti oksia, niin pörähtelivät turilaat
tammien lehdillä. Vihdoin vaipui Helena uneen. Erämaan yöt tarjoavat
kuitenkin myöskin yllätyksensä. Oli jo alkanut valjeta, kun hänen
korviinsa sattui joitakin kauheita ääniä: loksahtelua, ulvontaa,
kuorsausta ja kesken kaiken vingahdus niin tuskallinen ja vihlova,
että veri hänen suonissaan jähmettyi. Hän hypähti pystyyn, hän oli
kylmässä hiessä, kauhistuksissaan ei hän ymmärtänyt mitä tehdä.
Yhtäkkiä ilmestyi hänen silmiensä eteen Zagloba, joka lakitta
päin oli maannut sillä suunnalla mistä melu kuului. Hänellä oli
pistoli kädessä. Hetken perästä kajautti hän äänensä kuuluville:
"u-haa! u-haa! Voi teitä raukkoja!" Samassa pamahti laukaus ja
kaikki vaikeni. Helenasta tuntui siltä kuin odotusta olisi kestänyt
vuosisatoja. Vihdoin alkoi Zagloban ääni kuulua alempaa rannalta:

-- Sudet teidät syökööt ja rakkari nylkeköön, että juutalaiset
saisivat pitää teitä kauluksinaan!

Zagloban äänessä tuntui todellinen epätoivo.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö.

-- Sudet ovat raadelleet hevoset. -- Jeesus Maaria, molemmatko?

-- Toisen ovat tappaneet ja toinen on niin revitty, ettei se kulje
sataakaan askelta eteenpäin. Eivät ne yöllä ole loitonneet kuin
korkeintain kolmensadan askeleen päähän, mutta mennyttä ne ovat kuin
ovatkin.

-- Mitä me nyt teemme?

-- Niin, mitä me teemme! Veistämme itsellemme kepit ja asetumme
niiden selkään. Tiedänkös minä mitä nyt tehdään. Sen vain tiedän,
että piru on merrassa. Sanon kuin sanonkin neidille, että nyt on piru
toden totta ottanut meidät haltuunsa eikä se kumma olekaan, sillä
varmaan hän on Bohunin ystävä tai suorastaan sukulainen. Mitä kummaa
me nyt teemme? Tulkoon minusta hevonen, jos minä sen tiedän! Silloin
on ainakin armollisella neidillä kaakki, jonka selässä voi ratsastaa.
Konna minä olen, jos joskus olen ollut tällaisessa pulassa!

-- Me kävelemme jalan.

-- Se on neidin helppo sanoa, neiti kun on kahdenkymmenen vuoden
vanha, mutta toista on minun vaeltaa talonpojan malliin, minun,
jolla on tällaiset ääriviivat. Vaikka väärinhän sanoin senkin, sillä
mikä moukka hyvänsä saa käsiinsä hevoskaakin, koirat vain käyvät
jalkaisin. Tässä joutuu ihan epätoivoon, jumaliste. Tietysti me
emme jää tänne istumaan, vaan lähdemme liikkeelle, mutta milloin me
tulemme perille Zolotonoszaan sitä minä en tiedä! Jos oli vaivaloista
paeta hevosenkin selässä, niin jalkapatikka se vasta on maailmanlopun
työtä. Meidän on totisesti käynyt niin hullusti kuin vain saattaa
käydä. Satulat ovat nyt jätettävät tänne ja suuhunpantavan saamme
kuljettaa omalla niskallamme.

-- Minä en suostu siihen, että te yksin kannatte mitä me tarvitsemme.
Minä kannan minäkin.

Zagloba murahti hyväksyvästi, nähdessään tytön päättäväisyyden.

-- Armollinen neiti, sanoi hän, -- olisinhan minä toki turkkilainen
tai pakana, jos suostuisin sellaiseen. Eiväthän nuo valkeat kätöset
eivätkä nuo kapeat hartiat nyt ole luotu kantamista varten...
Jumalan avulla koetan tulla toimeen omin neuvoin, mutta usein minun
vain täytyy levätä. Olen näet aina ollut syömisessä ja juomisessa
liian kohtuullinen, ja siitä olen saanut hengenahdistuksen. Minä
otan matkaan satulavaipat öitä varten, sekä hiukan evästä, ja muu
saa sitte jäädä neidin osalle. Ensi työksemme meidän kuitenkin heti
täytyy kunnollisesti vahvistaa itseämme.

He ryhtyivät heti aterioimaan. Hyljäten ylistämänsä kohtuullisuuden,
ahmi herra Zagloba minkä kerkesi. Puolenpäivän aikaan he tulivat
kaalamolle, josta nähtävästi silloin tällöin oli kulkenut ihmisiä
ja vankkureita, koska molemmilla rannoilla oli pyörien ja
hevosenkavioiden jälkiä.

-- Ehkä tämä on Zolotonoszan tie, sanoi Helena.

-- Kun ei ole keneltä kysyä.

Tuskin oli Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun heidän korviinsa
jostakin kaukaa sattui ihmisääni.

-- Odottakaappa, hyvä neiti, piiloutukaamme, kuiskasi Zagloba.

Ääni läheni lähenemistään.

-- Näettekö jotakin? kysyi Helena.

-- Näen.

-- Kuka siellä tulee?

-- Sokea ukko harppuineen. Poika on häntä johtamassa. Nyt he riisuvat
jalkineensa ja tulevat suoraan meitä kohti, joen poikki.

Hetken perästä ilmaisi veden loiskina, että he todella kahlaavat yli
joen.

Zagloba ja Helena astuivat esiin piilostaan.

-- Hyvää päivää, sanoi Zagloba lujalla äänellä.

-- Jumal'antakoon, vastasi ukko. -- Kuka siellä on?

-- Kristityitä. Älä pelkää, ukko. Kas tuossa saat pikkurahan.

-- Antakoon pyhä Nikolai teille terveyttä ja onnea.

-- Mistäs te tulette, kuuleppas ukko?

-- Browarkista.

-- Ja minne tämä tie johtaa?

-- Taloihin, hyvä herra, kylään.

-- Pääseekö tästä Zolotonoszaan?

-- Pääsee, herra.

-- Milloin te lähditte Browarkista?

-- Eilen aamulla, herra.

-- Kävittekö Rozlogissa?

-- Kävin. Mutta sitte sinne kuului tulleen ritareja ja oli ollut
tappelu.

-- Kukas sen kertoi?

-- Browarkissa kerrottiin. Sinne oli tullut yksi ruhtinattaren
palvelijoista ja hän kertoi kauheita.

-- Ette te itse nähneet häntä?

-- Minä en näe, minä olen sokea, herra.

-- Entä tuo poika?

-- Hän näkee, mutta on taas mykkä, ja yksin minä ymmärrän häntä.

-- Onko tästä pitkäkin matka Rozlogiin? Me olemme nimittäin menossa
sinne.

-- Oi, se on kaukana.

-- Mutta tehän sanotte käyneenne Rozlogissa.

-- Kävimme, herra.

-- Vai niin, sanoi herra Zagloba ja tarttui yhtäkkiä poikaa niskasta
kiinni. -- Ahaa, te lurjukset, konnat ja pahantekijät, vai kuljette
te vakoilemassa ja yllytätte talonpoikia kapinaan. Hei, Fedor, Olesza
ja Maksim, ottakaa kiinni heidät, riisukaa alasti ja hirttäkää
tai upottakaa veteen. Lyökää heitä, he ovat kapinoitsijoita,
vakoilijoita, lyökää, lyökää kuoliaaksi.

Zagloba alkoi nyt höyhentää poikaa, kovasti ravistellen häntä ja
huutaen yhä lujemmalla äänellä. Ukko heittäytyi polvilleen ja pyysi
armoa, poika päästeli mykän vihlovia ääniä. Hämmästyksen vallassa
katseli Helena tätä outoa hyökkäystä.

-- Mitä te teette? kysyi hän, voimatta uskoa omia silmiään.

Mutta herra Zagloba vain ärjyi ja kirosi, pannen liikkeelle kaikki
manalan henget, kutsuen kulkijain kimppuun kaikkia mahdollisia
onnettomuuksia, tuhoja ja tauteja ja uhkaillen heitä kaikilla piinan
ja kuoleman eri lajeilla.

Nuori ruhtinatar luuli, että Zagloba oli kadottanut järkensä.

-- Mene kauvemma, huusi hän Helenalle, -- ei sinun sovi katsella mitä
täällä tapahtuu, mene tiehesi siitä.

Yhtäkkiä kääntyi hän ukon puoleen:

-- Riisu vaatteesi, ukko, ja jollet tottele, niin minä lyön sinut
kappaleiksi.

Kaadettuaan pojan maahan, alkoi hän riisua häntä omin käsin.
Pelästyneenä heitti ukko luotaan sekä harppunsa että pussinsa ja
viittansa.

-- Riisu kaikki, tai minä tapan sinut! ärjyi Zagloba.

Ukko alkoi vetää paitaa yltään.

Nuori ruhtinatar oli nopeasti loitonnut miehistä, jottei hänen
ujoutensa loukkaantuisi. Zagloban kiroukset saattoivat häntä kaiken
aikaa.

Päästyään jonkun matkan päähän Helena pysähtyi, tietämättä mitä
tehdä. Lähellä oli tuulen kaatama puu, hän istuutui kannolle ja
odotti. Mykän ähinä, ukon voihkina ja herra Zagloban sadatukset
tulivat kaiken aikaa hänen korviinsa.

Vihdoin kaikki vaikeni. Kuului ainoastaan lintujen viserrys ja
lehtien kahina. Hetken perästä saattoi eroittaa myöskin läähätystä ja
raskaita miehen askelia. Herra Zagloba saapui paikalle.

Hän kantoi olkapäillään ukolta ja pojalta riistettyjä pukuja ja
käsissään kahta paria saappaita sekä harppua. Päästessään lähemmä
alkoi hän räpytellä tervettä silmäänsä, hän hymyili ja läähätti.

Nähtävästi hän oli erinomaisella tuulella.

-- Ei yksikään oikeudenpalvelija räyhää niinkuin minä tänään olen
räyhännyt, sanoi hän. -- Aivan tuli kurkkuni käheäksi. Mutta minä
olenkin sitte saanut mitä halusin saada. Lähetin heidät matkaan
ilkisen alastomina, sellaisina kuin äiti on heidät synnyttänyt.
Jollei sulttaani nyt tee minua pashaksi, tai Valakian hospodariksi,
niin hän on kiittämätön, sillä minä olen toimittanut hänelle kaksi
turkkilaista pyhimystä lisää. Pyysivät, roistot, että jättäisin
heille edes paidat, mutta minä sanoin että saavat olla sangen
kiitollisia, kun jätän heidät henkiin. Ja katsokaas nyt, hyvä
neiti, kaikki on uutta: viitta, saappaat ja paidat. Onkos tässä
valtakunnassa enään järjestystä, kun moukat käyvät puettuina
noin ylellisesti? He olivat tietysti olleet messumarkkinoilla
Browarkissa, siellä kerjänneet kokoon melko rahat ja markkinoilta
ostaneet itsellensä uudet vaatteet, alusta loppuun asti. Ei yksikään
aatelismies tässä maassa käännä pellostansa kokoon niin paljon rahaa
kuin tuollainen ukko kerjäämällä. Nyt minäkin jätän ritarinammatin ja
rupean ryöstämään harppu-ukkoja maanteillä, sillä minä huomaan, ette
_eo modo_ kaikista pikemmin pääsee varoihin.

-- Mutta mitä varten te tämän nyt teitte? kysyi Helena.

-- Mitäkö varten? Eikös neiti sitä ymmärrä. Odottakaappa nyt hiukan,
niin minä näytän heti mitä varten.

Sen sanottuaan otti Zagloba toisen puolen ryöstetyistä vaatteista ja
poistui rannalle pensaikkoon. -- Hetken perästä alkoi pensaikosta
kuulua harpun säveliä ja heti senjälkeen ilmestyi näkyviin -- ei
enään herra Zagloba, vaan todellinen ukrainalainen soittaja-ukko,
harmaapartaisena ja toisessa silmässään kaihi. Soittajaukko läheni
Helenaa, laulaen käheällä äänellä:

    Harmaja haukka,
    armas kuin veli,
    ylhäällä lennät,
    kauvaksi katsot.

Ruhtinatar taputti käsiään ja ensimäisen kerran senjälkeen kun hän
oli paennut Rozlogista, kirkasti hymy hänen ihania kasvojaan.

-- Jollen olisi tietänyt, että te se olette, niin en olisi teitä
tuntenut.

-- Vai niin, sanoi herra Zagloba, -- neiti ei kai laskiaisenakaan
ole nähnyt paremmanpuoleisia naamiaisia. Minä tuossa katselin
kuvaani Kahamlikin vedessä ja jos eläessäni olen nähnyt komeamman
soittaja-ukon, niin hirtettäköön minut oman pussini nauhoihin. Eikä
minulla ole puutetta lauluistakaan. Mitäs armollinen neiti suvaitsee:
ehkä kuulla Bohuslawin Marusiasta, Bondariwnasta, tai Sierpiahin
kuolemasta. Osaan minä senkin. Lurjus olen, jollen ansaitse
leipäpalasta suurimpienkin hulivilien joukossa!

-- Nyt ymmärrän jo tekonne, ymmärrän miksi ryöstitte puvun noilta
raukoilta. Te voitte nyt valepuvussa kulkea turvallisemmin.

-- Se on selvää, sanoi herra Zagloba. -- Mitäs neiti ajattelee... Kas
täällä Dnieperin takana on rahvas pahempaa kuin missään muualla ja
vain ruhtinaan käsi pidättää ilkimykset väkivallanteosta. Mutta nyt,
kun he saavat tietää sodasta zaporogilaisia vastaan ja Chmielnickin
voitoista, niin ei mikään mahti pidätä heitä kapinasta. Huomasitteko
noita hevospaimenia, jotka jo tahtoivat käydä kimppuumme? Jolleivät
hetmanit nyt pian lyö Chmielnickiä, niin koko maa päivän tai
kahden perästä on tulessa. Kuinkas minä silloin kuljetan neidin
kapinoitsevien talonpoikaisjoukkojen lävitse? Ja jos meidän pitää
joutua niiden käsiin, niin olisimme yksintein voineet jäädä Bohunin
kynsiin.

-- Ei mitenkään, ei mitenkään, pikemmin minä tahdon kuolla! keskeytti
ruhtinatar.

-- Mutta minä tahdon pikemmin elää, sillä kuolema on kuin onkin
sellainen temppu, ettei sitä vältä millään sukkeluudella. Vaan minäpä
luulen, että Jumala suorastaan lähetti nuo soittajat tiellemme.
Peloitin heitä samoin kuin noita hevospaimeniakin sillä, että
ruhtinas koko armeijoineen on likenemässä. Kauhuissaan tulevat he
nyt istumaan kolme päivää kaislikossa ja valepuvuissamme pääsemme me
sillaikaa ehkäpä Zolotonoszaan asti, tapaamme siellä teidän veljenne
ja saamme apua. Jollei, niin menemme kauvemma, aina hetmanien luokse,
tai odotamme ruhtinasta. Ja tämän kaiken teemme turvallisesti,
sillä soittaja-ukkoja ei uhkaa mikään, ei talonpoikien enempää kuin
kasakkainkaan puolelta. Me voisimme huoleti pistää päämme vaikkapa
Chmielnickin leiriin. Vain tatareja meidän tulee välttää, sillä he
voisivat ottaa armollisen neidin nuorena poikana vankeuteensa.

-- Silloin täytyy minunkin vaihtaa pukua!

-- Aivan oikein, neiti saa luopua tuosta asetakista, teidän täytyy
pukeutua talonpoikaisnuorukaiseksi. Tietysti te olette vähän liian
hieno talonpojanlapseksi ja myöskin minä soittaja-äijäksi, mutta
minkäs sille mahtaa. Tuuli kyllä pian ahavoittaa teidän kasvonne ja
kävelemisestä laskeutuu minun möhömahani. Minä hikoilen pois kaiken
lihavuuden! Kun aikoinaan rumenialaiset polttivat toisen silmäni,
niin pidin sitä kauheana onnettomuutena, mutta nyt huomaan, että tämä
tuleekin hyvään tarpeeseen, sillä soittaja-äijä joka ei ole sokea,
olisi kaikin puolin epäilyttävä. Neidin täytyy nyt kuljettaa minua
kädestä ja kutsua minua Onutrijksi, sillä se on minun isoisäni nimi.
Pankaa pian yllenne toinen puku, sillä meidän täytyy lähteä matkalle.
Jalkaneuvojen varassa matka piteneekin aikalailla.

Herra Zagloba meni syrjään ja Helena alkoi heti pukea ylleen ukkoa
seuranneen pojan vaatteita. Kylvettyään joessa heitti hän yltään
asepuvun ja veti päälleen talonpoikaisviitan. Sitte pani hän päähänsä
olkihatun ja heitti repun hartioilleen. Onneksi oli Zagloban ryöstämä
poika ollut solakka ja hento, niin että hänen pukunsa sopi Helenalle.
Zagloba palasi ja tarkasteli häntä joka puolelta.

-- Herranen aika! sanoi hän, -- moni ritari luopuisi mielellään
säädystään, jos hän saisi taluttajakseen tuollaisen pojan. Minä
tunnenkin erään husaarin, joka varmaan sen tekisi. Noille hiuksille
vain täytyy välttämättä keksiä jokin keino. Näinhän minä Stambulissa
kauniita poikia, mutta en minä vielä tuollaista ole nähnyt.

-- Kunhan vain ei tämä minun hienouteni kääntyisi pahaksi, sanoi
Helena.

Mutta samalla hän hymyili, sillä herra Zagloban ihailu oli hivellyt
naisen korvia.

-- Hienous ei koskaan käänny pahaksi ja itse olen siitä esimerkkinä,
sillä kun turkkilaiset Galatassa polttivat minulta silmän, niin
he olisivat polttaneet toisenkin, jollei sikäläisen pashan vaimo
olisi minua pelastanut. Ja hän teki sen yksinomaan minun tavattoman
kauneuteni takia. Neiti voi vieläkin huomata tämän kauneuden jäljet.

-- Mutta tehän sanoitte, että rumenialaiset polttivat teiltä silmän.

-- Niin, kas rumeneja ne olivatkin, vaikka turkkilaistuneita. Ne
olivat Galatassa pashan palvelijoina.

-- Mutta eiväthän ne tuota yhtäkään saaneet poltetuksi.

-- Niin, kas raudan kuumuudesta jäi vain kaihi. Mutta vähät niistä!
Mitä neiti nyt aikoo tehdä tuolle tukallensa?

-- Mitäs muuta kuin se täytyy leikata poikki.

-- Niin täytyy, mutta millä?

-- Teidän sapelillanne.

-- Päitä kyllä voi leikata sapelilla, mutta en tiedä miten lie
hiusten! _Quo modo?_

-- Tiedättekös mitä -- minä asetun istumaan tuolle kaatuneelle puulle
ja annan hiusten valua kannolle. Ja te saatte siinä lyödä ne poikki.
Mutta älkää vain lyökö minun päätäni.

-- Sitä ei neidin tarvitse peljätä. Juovuksissa ollessa minä monasti
olen leikannut sapelilla kynttilän sydämen, koskettamatta itse
kynttilää. Enkä minä nyt teillekään tee mitään pahaa, vaikka tämä
onkin ensimäinen tilaisuus tätä laatua.

Helena asettui kannon juurelle, heitti sen poikki tavattoman isot
mustat hiuksensa ja nosti silmänsä herra Zaglobaa kohti.

-- Olen valmis, sanoi hän, -- lyökää. Ja hän hymyili hiukan
surullisesti, sillä hänen kävi sääli hiuksiansa, jotka tuskin sai
mahtumaan kahteen kouraan. Vaikealta tuntui herra Zaglobastakin. Hän
kierteli kantoa, voidakseen paremmin tähdätä iskunsa, ja murahteli:

-- Hyi olkoon! Mieluummin minä rupeaisin kasakkain tukanleikkaajaksi.
Melkeinpä tuntuu siltä kuin ryhtyisin pyövelintyöhön -- pyövelithän,
niinkuin neiti tietää, leikkaavat noita-akoilta hiukset päästä,
jotta piru ei voisi kätkeytyä hiuksiin ja sieltä voimallansa estää
kidutuksen vaikutusta. Mutta neiti ei ole mikään noita ja siksi
tuntuu minun toimeni niin inhoittavalta, että jos herra Skrzetuski
ei sen takia leikkaa minulta korvia päästä, niin sanon, että hän on
huono mies. Oikein nousevat käteni kananlihalle. Ummistakaa nyt edes
silmänne, hyvä neiti.

-- Olen valmis, sanoi Helena.

Herra Zagloba nousi pystyyn ikäänkuin olisi kohottautunut
jalustimissaan. Ohut teräs suhahti ilmassa ja heti valuivat pitkät
mustat suortuvat sileää kannonkuorta myöten maahan.

-- Olen valmis, sanoi vuorostaan Zagloba. Helena nousi vikkelästi ja
samassa lehahtivat hänen lyhyeksi leikatut hiuksensa mustana kehänä
kasvoja vastaan. Hänen poskilleen nousi kaino puna, sillä tähän
aikaan pidettiin tytön hiusten leikkaamista suurena häpeänä. Helenan
puolelta todella oli ollut kysymys uhrista, jonka hän saattoi tehdä
vain välttämättömyyden pakosta.

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä eikä herra Zagloba, joka itsekin
oli tyytymätön tekoonsa, yrittänytkään häntä lohduttaa.

-- Minusta tuntuu, että nyt olen juljennut tehdä jotakin suorastaan
kunniatonta, sanoi Zagloba. -- Ja minä toistan, että herra
Srzetuskin, jos hän on kunnon kavaljeeri, tekoni takia täytyy leikata
minulta korvat. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä armollisen
neidin _sexus_ olisi heti arvattu. Nyt voimme ainakin kulkea
turvallisesti. Tiestä otin ukolta selvän panemalla tikarin hänen
kaulalleen. Sen mukaan mitä hän kertoi, tulemme arolla, näkemään
kolme tammea ja niiden likellä on susirotko. Rotkon viereltä tie
taasen kulkee Demianowkaan Zolotonoszan suunnalle. Ukko sanoi
kuormankuljettajienkin ajavan sitä tietä, niin että ehkä joskus
pääsemme istumaan jonkun vankkureille. Raskaita aikoja nämä ovat,
hyvä neiti, sellaisia että aina tulemme ne muistamaan. Mutta nyt
täytyy luopua sapelistakin, sillä ei soittajaäijän eikä hänen
poikansa sovi käyttää aatelismiehen merkkejä. Minä pistän ne tämän
kannon alle, ehkäpä Jumala suo minun ne kerran kaivaa sieltä esiin.
Monella retkellä on tuo sapeli ollut mukana. Ja moneen seikkailuun
se on ollut syynä. Uskokaa pois, hyvä neiti, olisin jo rykmentin
päällikkö, jollei olisi ollut ihmisten kateutta ja ilkeyttä. He ovat
aina syyttäneet minua siitä, että himoitsen väkeviä juomia. Mutta
sellainen se on tämä maailma. Ei ole missään oikeutta. Kun minä nyt
en ole syössyt itseäni perikatoon niinkuin mikäkin tyhmyri, vaan kuin
mikäkin _Cunctator_ yhdistänyt miehen rohkeuteen varovaisuuden, niin
herra Zacwilichowski esimerkiksi sanoi, että pelkuri aina kulkee
seurassani. Hyvä mies, mutta ilkeä kieli! Vielä tässä hiljan hän
hämmästeli minua siitä, että olen veljestellyt kasakoitten kanssa.
Mutta ilman tuota veljestelyä armollinen neiti varmaan ei olisi
eheänä päässyt Bohunin kynsistä.

Näin puhuen piiloitti herra Zagloba sapelit kannon alle ja peitti
ne ruoholla. Sitte ripusti hän olkapäilleen repun ja harpun, otti
käteensä sauvan johon oli pistetty muutamia piikiviä, heilautti sitä
ja sanoi:

-- No, eipä se olekaan hullumpi, voihan sillä iskeä tulta jonkin
koiran tai suden silmien edessä ja lukea montako hammasta sillä on.
Pahinta vain on, että täytyy käydä jalan. Mutta mikäs tässä auttaa,
lähdetään pois liikkeelle.

He lähtivät. Mustatukkainen poika kulki edellä ja ukko seurasi
häntä. Ukko murahteli ja kiroeli, sillä vaikka arolla puhaltelikin
tuulenhenki, niin oli hänen kuuma kulkea jalan. Samainen arotuuli
ahavoitti ja rusketutti pian kauniin pojan kasvot. Ennen pitkää he
tulivat rotkolle. Sen pohjalla pulppusi lähde, jonka läpikuultava
vesi vuosi Kahamlikiin. Rotkon luona, vähän matkan päässä joesta,
kasvoi kummulla kolme mahtavaa tammea. Niitä kohden ohjasivat
matkustajamme askeleensa. Pian tapasivat he myöskin tien jäljet.
Tie oli keltaisenaan kukkia, jotka olivat kasvaneet esiin siinä
kulkeneiden eläinten lannasta. Tällä hetkellä ei näkynyt ainoatakaan
kuormankuljettajaa, ei tuntunut kärrynrasvan hajua eikä näkynyt
verkalleen astuvia harmaita härkiä. Siellä täällä vain oli susien
kuljettamia ja auringon valkaisemia eläinten luita. Matkamiehemme
kulkivat pysähtymättä, leväten vain jonkun kerran, varjoisissa
tammilehdoissa. Mustatukkainen poika pani silloin nukkumaan
viheriälle nurmelle ja ukko vartioi häntä. Tuontuostakin piti kulkea
purojenkin poikki ja missä ei ollut kaalamoa, siellä he hakivat
kunnes löysivät sellaisen, käyden pitkät matkat rantaa myöden.
Tällöin ukko välistä nosti pojan käsilleen, osoittaen kerjäläiselle
harvinaista voimaa. Mutta hän olikin tanakka ukko. Ja niin he käydä
laahustivat iltaan asti, kunnes vihdoin poika istuutui tien oheen
tammimetsässä ja sanoi:

-- Nyt en enään jaksa, voimani ovat kuin ovatkin lopussa. En jaksa
kauvemma, panen tuohon maata ja kuolen.

Ukko hätääntyi.

-- Näitä kirottuja erämaita! Ei taloa, ei asumusta tien varrella,
ei ainoatakaan elävää sielua! Mutta emme me voi tännekään jäädä
yöksi, nyt on jo myöhäinen ilta, tunnin päästä tulee pimeä. Kuulkaas
sentään, hyvä neiti...

Ukko vaikeni ja hetken vallitsi syvä hiljaisuus. Yhtäkkiä sen
keskeytti jokin kaukainen synkkä ääni, joka tuntui tulevan miltei
maan sisästä. Todellisuudessa se kuitenkin tuli rotkosta likellä
tietä.

-- Siellä on susia, sanoi herra Zagloba. -- Viime yönä meillä oli
hevoset ja sudet söivät ne meiltä. Nyt ne kai aikovat ottaa meidät
itsemme. Kyllähän minulla on pistoli viitan alla, mutta riittäneekö
ruutia kahteen laukaukseen enkä mielelläni tahtoisi joutua tortuksi
susien häissä. Kuuletteko: taas!

Ulvonta kuului jälleen. Se tuntui lähenevän.

-- Nouse, lapseni, sanoi ukko, -- jollet jaksa käydä, niin kannan
sinut. Mikäs tässä auttaa. Huomaan, että liian paljon pidän
armollisesta neidistä. Varmaan teen sen siksi, ettei minulla,
vanhainpoikain säädyssä kun olen elänyt, ole omia oikeita
jälkeläisiä. Ja jos onkin laittomia, niin ne ovat muhamettilaisia,
sillä minähän olen niin kauvan ollut Turkissa. Minuun loppuukin
Zaglobain suku Wczelen vaakunaa. Neidistä tulee minun vanhuuteni
holhooja. Mutta nyt teidän täytyy nousta, tai istua minun
olkapäilleni.

-- Jalkani ovat käyneet niin raskaiksi, etten voi niitä liikuttaa.

-- Ja neiti kehui minulle voimiaan! Mutta hiljaa, hiljaa! Jumaliste,
kuulen koirien haukuntaa. Niin juuri, koiria ne ovat eivätkä susia.
Silloin on varmaan Demianowka, josta ukko minulle puhui, lähellä.
Luojan kiitos! Luulin jo, että täytyisi sytyttää tuli turvaksi susia
vastaan, mutta varmaan olisimme molemmat nukahtaneet, sillä molemmat
olemme uuvuksissa. Aivan oikein, koirat siellä haukkuvat, kuuletteko?

-- Lähdetään, sanoi Helena, joka yhtäkkiä oli saanut takaisin voimia.

Tuskin olivat he päässeet metsän piiristä, kun lukuisista asumuksista
muutaman sadan askeleen päässä tuikki valoja heitä vastaan. Niinikään
näkivät he kreikanuskoisen kirkon kolme kupolia, jotka aivan
äskettäin olivat katetut uusilla päreillä. Iltaruskon viimeiset
välkkeet heijastuivat niihin.

-- Aivan niin, se on Demianowka, se ei voi olla mikään muu, sanoi
herra Zagloba. -- Laulaja-ukot ovat kaikkialle tervetulleita, ehkäpä,
jos hyvin sattuu, jossakin saamme illallisen ja yösijan ja ehkäpä
hyvät ihmiset saattavat meitä hevosella eteenpäinkin. Odottakaappas,
hyvä neiti, tämähän on ruhtinaan kylä. Varmaan täällä asuu
ala-starosta. Nyt saamme sekä lepoa että uutisia. Varmaan ruhtinas jo
on matkalla, ehkäpä pelastuksemme on lähempänä kuin neiti luuleekaan.
Mutta muistakaa, että olette mykkä. Minun täytyy jo peruuttaa
sanojani, sillä äskenhän käskin sanoa itseäni Onufrijksi, mutta jos
kerran olette mykkä, niin ettehän te voi nimittää minua siksi. Minä
kyllä sitte puhun sekä omasta puolestani että teidän puolestanne, ja
minä puhunkin talonpoikaiskieltä yhtä hyvin kuin latinaa. Eteenpäin!
Kas tuossahan ensimäiset asumukset jo ovatkin. Hyvä Jumala, milloin
tämä meidän harhailumme loppuu! Jos saisimme edes lämmitettyä olutta,
minä kiittäisin Jumalaa siitäkin.

Herra Zagloba vaikeni ja hetken ajan he hiljaa astelivat rinnan.
Sitten Zagloba taasen alkoi:

-- Mutta muistakaakin nyt, neiti, että olette mykkä. Jos joku teiltä
kysyy jotakin, niin osoittakaa heti minua ja sanokaa: hm, hm, hm.
Kyllähän minä olen huomannut, että te yleensäkin olette varovainen,
ja nyt on henkemme kysymyksessä. Jos sattumalta tapaisimme hetmanien
tai ruhtinaan lippukuntia, niin silloin heti ilmaisemme keitä olemme,
varsinkin jos joukossa olisi jokin kohtelias upseeri ja herra
Skrzetuskin tuttu. Aivan oikein, neitihän onkin ruhtinaan holhokki,
niin että teidän ei hänen sotamiestensäkään puolelta tarvitse peljätä
mitään. Mutta mikäs tuli tuolla leimuaa, noin alhaalla? Ahaa, siellä
on sepän paja, näkyypä ympärillä olevan paljon ihmisiäkin. Mennäänpäs
sinne.

Matalalla paikalla rotkon suulla oli todella paja, tulisijasta
lenteli kimputtain kultaisia kipeniä ja ovesta ja seinien monista
raoista loimusi kirkas valo, jonka sisällä hääräävät tummat haamut
silloin tällöin kaihtoivat. Ulkona pajan edessä näkyi yön hämärässä
muutaman kymmenen hengen suuruinen ihmisjoukko. Vasarat kalskuivat
tahdissa, kalke kuului yltympäri. Tähän ääneen sekaantuivat laulut
pajan edustalla, keskustelevien hälinä ja koirien haukunta. Pantuaan
merkille kaikki mitä näki, suuntasi herra Zagloba kulkunsa rotkoa
kohden, heläytti harppunsa kieltä ja alkoi laulaa:

    Hei kummun rintehellä
    nyt viljaa leikataan,
    mut ohi kummun rinteen,
    tuon rinteen vihreän
    kasakka ratsastaa.

Näin laulaen läheni hän joukkoa pajan edustalla. Nyt saattoi jo
eroittaa yksityisiä ihmisiä, he olivat talonpoikia ja melkein kaikki
juovuksissa. Useimmilla oli käsissä seiväs, muutamien seipäänpäissä
näkyi viikatteenterä tai keihäänkärki. Sepät pajassa valmistivat
paraillaan noita kärkiä ja taivuttivat viikatteita.

-- Kas vaari, vaari! huudahdettiin joukosta. -- Hyvää päivää, sanoi
herra Zagloba.

-- Jumal' antakoon.

-- Sanokaahan, lapset, onko tämä jo Demianowka?

-- On. Kuinka niin?

-- Minulle vain sanottiin tuolla tiellä, jatkoi ukko, -- että täällä
asuu hyviä ihmisiä, jotka ottavat vaarin hyvin vastaan, ruokkivat,
juottavat, antavat yösijan ja rovon kouraan. Minä olen jo niin
vanha, olen tullut pitkän matkan päästä eikä tuo poikakaan enään
jaksa edemmäksi. Hän, mykkä poloinen, taluttaa minua vanhaa, sillä
en näe, olen sokea raukka. Jumala teitä siunatkoon ja pyhä Nikolai
ihmeitten-tekijä siunatkoon, pyhä Onufrij siunatkoon. Toiseen
silmääni vielä jäi vähän Jumalan valoa, mutta toinen on aivan pimeä.
Minä kävelen harppu selässä, laulan laulujani ja elän kuin linnut
sillä, mikä putoaa hyvien ihmisten käsistä.

-- Ja mistäs kaukaa vaari on?

-- Oi kaukaa, kaukaa. Mutta suokaa minun levähtää, sillä eroitan,
että tuolla pajan seinällä on penkki. Istu nyt sinäkin, raukka,
jatkoi hän osoittaen Helenalle penkkiä. -- Me olemme tulleet aina
Ladowasta asti, mutta kotoa me läksimme jo kauvan sitte ja viimeksi
tulemme Browarkin markkinoilta.

-- Mitäs hyvää sieltä kuului? kysyi muuan vanha talonpoika, viikate
kädessä.

-- Kuuluuhan sieltä paljonkin, mutta onko se hyvää, sitä emme tiedä.
Paljon sinne oli tullut koolle kansaa. Puhuivat Chmielnickistä, että
hän on voittanut hetmaninpojan ja hänen ritarinsa. Kuulimme myöskin,
että talonpojat vähävenäläisellä rannalla nousevat herroja vastaan.

Joukko ympäröi heti Zagloban, joka, istuen nuoren ruhtinattaren
rinnalla, vähän päästä kosketteli harppunsa kieliä.

-- Vaari siis kuuli, että siellä noustaan?

-- Kuinkas muuten. Onneton on meidän, talonpoikien kohtalo.

-- Mutta sanotaanhan, että siitä nyt tulee loppu?

-- Kiovassa on alttarilla löydetty Kristuksen kirje, jossa sanotaan,
että syntyy hirveä ja julma sota ja suuri verenvuodatus koko
Ukrainassa.

Kehä herra Zagloban ympärillä kävi yhä ahtaammaksi.

-- Sanotteko, että oli sellainen kirje?

-- Oli, niin totta kuin elän. Sodasta, verenvuodatuksesta... mutta
minä en enään jaksa puhua, sillä vanhus raukan kurkku on jo ihan
kuivunut.

-- Tässä on vaarille viinaryyppy. Kertokaa nyt mitä olette maailmalla
kuullut. Mekin tiedämme, että vaarit käyvät kaikkialla ja tietävät
paljon asioita. On niitä ollut täälläkin ja sanoneet ovat, että nyt,
kun Chmiel ottaa vallan, koittaa herroille mustat päivät. Siksi mekin
olemme teettäneet itsellemme keihäät ja viikatteet ettemme jäisi
viimeisiksi. Mutta sitä vain emme tiedä, onko paras alkaa nyt jo vai
odottaako kirjettä Chmieliltä.

Zagloba kallisti pikaria, maistoi, mietti hetken ja virkkoi:

-- Kukas sen on sanonut, että nyt olisi aika alkaa?

-- Me itse tahdomme.

-- Aljetaan, aljetaan! huusivat useat äänet. -- Kun kerran
zaporogilaiset ovat voittaneet herrat, niin on aljettava.

Viikatteet ja peitset heiluivat pahaaennustavasti kilahdellen
voimakkaissa käsissä.

Sitte seurasi hetken äänettömyys, ainoastaan vasarat pajassa
kilkahtelivat. Miehet odottivat mitä vaari sanoisi. Vaari puolestaan
mietti ja mietti ja kysyi lopuksi:

Kenenkäs väkeä te olette? Ruhtinas Jareman.

-- Ja kenenkäs te aiotte surmata? Talonpojat katsahtivat toisiinsa.
-- Hänetkö? kysyi vaari.

-- Emme uskalla.

-- Ette uskalla, lapset, ette uskalla. Minä olen ollut Lubniessa
ja omin silmin nähnyt ruhtinaan. Kauhea hän on. Kun hän huutaa,
niin metsän puut tärisevät, ja kun hän polkee jalkansa maahan, niin
syntyy rotko. Kuningaskin pelkää häntä ja hetmanit tottelevat häntä
ja kaikki häntä pelkäävät. Ja sotaväkeä hänellä on enemmän kuin
khanilla ja sulttaanilla. Älkää uskaltako, lapset, älkää uskaltako.
Ette te hae häntä, vaan kyllä hän hakee teidät. Ja sittenkään te ette
vielä tiedä sitä minkä minä tiedän, nimittäin, että kaikki ljahit
kiirehtivät hänen avukseen. Ja tietäkää, että jokainen ljahi on
sapeli.

Synkkä hiljaisuus vallitsi joukossa. Vaari kosketteli taasen
harppuansa. Vihdoin hän, kasvot kääntyneinä kuuta kohden, sanoi:

-- Ruhtinas tulee, tulee. Ja hänen mukanaan on niin monta töyhtöä ja
lippua kuin taivaalla on tähtiä ja arolla karhiaisia. Tuuli kiitää
hänen edellään ja valittaa ja tiedättekö, lapset, mitä se valittaa?
Teidän kohtaloanne se valittaa. Mutta sen edellä kulkee kuolemaemo
viikatteineen ja soittaa. Ja tiedättekö miksikä se soittaa? Teidän
kaulojanne ajatellen se soittaa.

-- Jumala armahda! lausuivat hiljaa muutamat kimeät äänet.

Ja taasen kuului ainoastaan vasaroiden kalke.

-- Kukas täällä on ruhtinaan komisariuksena? kysyi vaari.

-- Herra Gdeszynski.

-- Ja missä hän on?

-- Pakeni.

-- Miksikä hän pakeni?

-- Kun kuuli, että meille taotaan peitsiä ja viikatteita, niin hän
pelästyi ja pakeni.

-- Sitä pahempi, sillä nyt kantelee hän teidän päällenne ruhtinaalle.

-- Mitäs sinä, vaari, siellä rääkyt kuin mikäkin korppi? sanoi vanha
talonpoika. -- Mekin luulemme, että herroille koittaa mustat päivät.
Eikä tule olemaan, ei vähävenäläisellä eikä tatarilaisella rannalla,
herroja eikä ruhtinaita, vaan ainoastaan kasakoita, vapaita miehiä.
Eikä tule olemaan veroa, ei tynnyristä eikä myllystä eikä lautasta,
eikä tule olemaan juutalaisia, sillä niin sanotaan Kristuksen
kirjeessä, josta itse meille puhuit. Ja Chmiel on yhtä mahtava kuin
ruhtinas. Mitelkööt voimiansa.

-- Jumala häntä auttakoon, sanoi vaari. -- Raskas on meidän
talonpoikien kohtalo, mutta ennen oli toisin.

-- Kenen on maa -- ruhtinaan, kenen on aro -- ruhtinaan, kenen on
metsä, kenen ovat karjalaumat ruhtinaan. Mutta ennen oli Jumalan
metsä ja Jumalan aro. Ken tuli ensimäisenä, se otti eikä ollut
kenellekään velkapää. Nyt on kaikki herrojen ja ruhtinaan omaa.

-- Se on teidän omaanne, lapset, vakuutti vaari. -- Mutta nyt minä
sanon teille yhden asian: itse te tiedätte, ettette täällä uskalla
nousta ruhtinasta vastaan, ja kas sentähden sanon teille: joka tahtoo
surmata herrat, älköön jääkö tänne niinkauvan kuin Chmiel ei vielä
ole mitellyt voimiaan ruhtinaan kanssa, vaan paetkoon Chmielin luo
ja tehköön sen heti, huomispäivänä, sillä ruhtinas on jo matkalla.
Jos nyt hänen komisariuksensa herra Gdeszynski kantelee Demianowkan
päälle, niin silloin ei ruhtinas tule pitämään teitä täällä hengissä,
vaan surmaa kaikki viimeiseen mieheen asti. Niin että paetkaa te
Chmielin luo. Jota enempi teitä siellä on, sitä helpommin Chmiel
voittaa. Oi, hänellä on edessään raskas työ! Hetmanit ovat häntä
vastassa ja kruunun sotajoukkoja on lukematon määrä ja sitte on
ruhtinas, joka on hetmanejakin mahtavampi. Rientäkää te, lapset,
auttamaan Chmieliä ja zaporogilaisia, sillä ne raukat eivät yksinään
tule aikaan. Ja hehän taistelevat teidän vapautenne ja teidän
omaisuutenne puolesta herroja vastaan. Rientäkää te, niin pelastutte
ruhtinaan käsistä ja autatte Chmieliä.

-- Hän puhuu totta, huusivat useat äänet joukosta.

-- Oikein hän puhuu.

-- Viisas vaari.

-- Sinä olet siis nähnyt ruhtinaan tiellä?

-- No en juuri nähnytkään, mutta Browarkissa kuulin, että hän jo on
lähtenyt liikkeelle Lubniesta. Polttaa ja hakkaa maahan missä löytää
yhdenkin peitsen, jättää vain maan ja taivaan.

-- Jumala armahda!

-- Ja mistä meidän tulee hakea Chmieliä?

-- Sitävartenhan minä tulinkin, lapset, että kertoisin mistä
hakisitte Chmieliä. Menkää te, lapset, Zolotonoszaan ja sitte
Trechtymirowiin. Siellä Chmiel jo on teitä odottamassa, sinne
kokoontuu väkeä kaikista kylistä ja taloista, sinne tataritkin
tulevat, lähtekää te, sillä muuten ei ruhtinas anna teidän kaikkien
kulkea pitkin tätä maaemoa.

-- Lähdettekö te, isä, meidän kanssamme?

-- Minun lähtemiseni on vähän huonoa, sillä maa vetää vanhoja jalkoja
puoleensa. Mutta jos valjastatte hevosen rattaiden eteen, niin kyllä
lähden kanssanne. Ja ennenkuin tullaan Zolotonoszaan, niin käyn
edeltäpäin katsomassa, onko siellä herroja ja sotamiehiä. Jos on,
niin vältämme sitä paikkaa ja lähdemme suoraan Trachtymirowiin: Se
on jo kasakkamaata. Mutta antakaa minulle nyt syömistä ja juomista,
sillä minun, vanhan, on nälkä ja poikani on hänkin nälissään.
Huomenaamuna lähdemme liikkeelle ja matkalla minä laulan teille herra
Potockista ja ruhtinas Jaremasta. Ne ovat kauheita leijonia. Suuri
verenvuodatus tulee tapahtumaan Ukrainassa. Taivas käy punaiseksi ja
julman näköiseksi ja kuu ui veressä. Rukoilkaa te, lapset, Jumalalta
armoa, sillä ei yksikään teistä saa enään kauvankaan käyskennellä
Jumalan maailmassa. Myöskin olen kuullut, että vamppyyrit nousevat
haudoista ja ulvovat.

Kauhu valtasi kokoontuneet talonpojat. Vasten tahtoansa alkoivat he
katsella ympärilleen, ristitä silmiään ja kuiskutella keskenään.
Vihdoin yksi heistä huudahti:

-- Zolotonoszaan!

-- Zolotonoszaan! toistivat kaikki, ikäänkuin siellä olisi tyyssija
ja pelastus.

-- Trechtymirowiin!

-- Surma ljaheille ja herroille!

Yhtäkkiä astui eräs nuori kasakka esiin, heilautti peistänsä ja huusi:

-- Miehet, jos huomenna mennään Zolotonoszaan, niin tänään lähdetään
komisariuksen talolle!

-- Komisariuksen talolle! toisti heti paikalla muutama kymmen ääni.

-- Poltetaan se ja pannaan puhtaaksi!

Mutta vaari, joka siihen asti oli istunut pää painuneena rintaa
vastaan, kohotti nyt päänsä ja sanoi:

-- Ei, lapset, älkää te lähtekö komisariuksen talolle älkääkä
polttako sitä, sillä silloin käy teille huonosti. Ruhtinas
joukkoineen kuljeskelee täällä jossakin likellä. Hän huomaa
tulipalon loimun, saapuu paikalle ja silloin te olette kiikissä.
Antakaa pikemmin minulle jotakin syötävää ja osoittakaa yösija. Ei,
pojat, pysykää te hiljaa älkääkä ryhtykö hurjiin tekoihin herrojen
kartanoissa.

-- Hän on oikeassa, huusivat muutamat.

-- Hän on oikeassa, ja sinä, Maksim, olet hullu.

-- Tulkaa te, isä, minun luokseni saamaan leipää, suolaa ja simaa,
ja sitte lähdette maata heinälatoon, sanoi muuan vanha talonpoika,
kääntyen ukon puoleen.

Zagloba nousi ja vetäisi Helenaa hihasta. Ruhtinatar oli nukkunut.

-- Poika parka on niin väsynyt, ettei herää, vaikka vasarat
kalkuttelevat vieressä, huomautti herra Zagloba.

Mutta mielessään hän mietti:

-- Oi suloinen viattomuus, joka voit nukkua keihäiden ja
veitsenterien keskellä! Varmaan vartioivat sinua taivaan enkelit ja
sinun ohellasi vartioivat minuakin.

Hän herätti Helenan ja he lähtivät astelemaan kylää kohti, joka oli
hiukan loitommalla.

Yö oli lauha ja hiljainen. Takovien vasaroiden kaiku seurasi heitä
pitkin matkaa. Vanha talonpoika kulki edellä, näyttäen tietä, ja
herra Zagloba seurasi, mutisten yksitoikkoisella äänellä jotakin,
joka oli olevinaan rukousta:

-- Herra Jumala, armahda meitä syntisiä... Näkeekös armollinen
neiti!... Pyhä neitsyt... mitä me nyt tekisimme, jollei meillä
olisi talonpoikaispukua?... Joka jo maan päällä ja nyt taivaassa...
Nyt saamme syödäksemme ja huomenna ajamme hevosella Zolotonoszaa
kohti sensijaan että kulkisimme jalan... Amen, amen, amen... On
syytä luulla, että Bohun seuraa meidän jälkiämme, sillä meidän
viekkautemme ei ikinä saa häntä petetyksi... Amen, amen, amen...
Mutta se on kuin onkin nyt myöhäistä, sillä Prohorowkassa kuljemme
Dnieperin yli ja sieltä alkaa jo hetmanien valta... Perkele ei ole
hurskaalle kauhistuttava. Amen... Täällä on parin päivän perästä koko
maa tulessa. Kunpa vain tulisikin ruhtinas Dnieperin yli. Amen...
Tukahuttakoon teidät musta kuolema, pyöveli teidät ottakoon...
Kuuletteko, hyvä neiti, kuinka siellä pajan lähellä ulvotaan? Amen...
Raskaat ajat ovat kuin ovatkin käsissä, mutta hölmö minä olen, jollen
nyt sittenkin pelasta armollista neitiä hädästä, vaikka meidän
täytyisi paeta aina Varsovaan asti.

-- Mitä te, vaari, siellä mutisette? kysyi talonpoika.

-- Rukoilen vain teidän terveytenne puolesta. Amen, amen...

-- Ja kas tuossa onkin minun mökkini.

-- Jumalalle kiitos ja ylistys.

-- Iankaikkisesta iankaikkiseen. Pyydän sisään nauttimaan leipää ja
suolaa.

-- Jumala teitä palkitkoon.

Muutamaa hetkeä myöhemmin vahvisti vaari itseään lampaanlihalla ja
joi särpimäksi runsaasti simaa. Seuraavana aamuna aikaisin lähti hän,
poika seurassaan, mukavilla rattailla Zolotonoszaa kohden. Heidän
mukanaan tuli muutama kymmen ratsastavaa ja keihäillä ja viikatteilla
asestettua talonpoikaa.

Ajettiin Kawrajecin, Czarnobajn ja Kropiwnon kautta. Tiellä saattoi
huomata, että joka paikassa jo kiehui. Kaikkialla varustautuivat
talonpojat, pajat rotkojen syrjillä tekivät työtä varhaisesta aamusta
yöhön asti ja vain ruhtinas Jeremin peloittava mahti ja kauhea nimi
pidättivät veristä kapinaa vielä puhkeamasta.

Mutta Dnieperin takana raivosi myrsky jo koko vimmassaan. Sanoma
Korsunin tappiosta oli salaman nopeudella levinnyt yli koko
Vähävenäjän. Jossa henki oli, se lähti liikkeelle.



VIIDES LUKU.


Seuraavana aamuna Zagloban paon jälkeen tapasivat kasakat Bohunin
puolitukehtuneena viitassa, johon herra Zagloba oli hänet käärinyt.
Kun hänen haavansa kuitenkaan eivät olleet vaaralliset, tuli hän
pian tajuihinsa. Muistaessaan kaiken mikä oli tapahtunut, raivostui
hän, ulvoi kuin villipeto ja tahri kätensä vereen, joka oli vuotanut
hänen omasta päästänsä. Hän heitteli veitsellä ihmisiä niin etteivät
kasakat uskaltaneet lähestyä häntä. Vihdoin, kun ei hän vielä pysynyt
satulassa, sidotti hän kahden hevosen väliin paarit, asettui niille
ja kiiti kuin hullu Lubniea kohti, arvellen pakolaisten lähteneen
sinne päin. Maaten paareilla, untuvavuoteella ja omassa veressään hän
lentämällä lensi pitkin aroa kuin vamppyyri, joka ennen aamuhämärää
pakenee takaisin hautaan. Hänen edellään kiidättivät uskolliset
kasakat, ollen varmat siitä, että he kaikki rientävät selvään
kuolemaan. Tätä menoa ratsastettiin aina Wasilowkaan asti, jossa oli
garnisoni, sata unkarilaista ratsumiestä ruhtinaan väkeä. Ikäänkuin
inhoten omaa elämäänsä ryntäsi villi hurjapää häikäilemättä tämän
ratsuväen kimppuun. Ensimäisenä heittäytyi hän tuleen ja hakkasi
ratsuväen muutaman tunnin kestäneessä taistelussa maahan. Vain
muutaman sotamiehen hän säästi, kiduttamalla paikoittaakseen heiltä
esiin tunnustuksen. Niin saatuaan tietää, ettei aatelismies neitosen
seurassa ollut paennut sille suunnalle, ei hän ymmärtänyt mihin
ryhtyä ja repi raivoissaan siteet haavoistaan. Oli turhaa jatkaa
kauvemma, tietysti kaikkialla, täältä Lubnieen päin, oli ruhtinaan
rykmenttejä, ja niitä olivat varmaan taistelun aikana Wasilowkasta
paenneet asukkaat jo varoittaneet hyökkäyksestä. Uskolliset kasakat
ottivat siis mukaansa raivoamisesta heikontuneen atamaninsa ja
veivät hänet Rozlogiin. Palatessaan eivät he kuitenkaan enään
tavanneet jälkiäkään kartanosta, sillä paikkakunnan talonpojat
olivat ryöstäneet ja polttaneet sen ynnä ruhtinas Wasilin, arvellen
voivansa työntää syyn kasakoiden ja Bohunin niskaan, jos ruhtinaat
tai ruhtinas Jeremi aikoisivat kostaa heille. Siten olivat
kaikki rakennukset poltetut, kirsikkatarha hakattu maahan, koko
palvelusväki surmattu. Talonpojat kostivat, kuten näkyy, säälittä
Kurcewiczeille heidän ankaran isännyytensä ja sortonsa. Rozlogista
lähdettyä joutui Bohunin käsiin Plesniewski, joka oli Czehrynistä
tuonut tiedon Keltaisen Veden tappiosta. Kun Plesniewskiltä oli
kyselty, minne hän kulkee ja mitä varten hän on liikkeellä, niin
oli hän sekaantunut eikä voinut antaa selviä vastauksia. Silloin
oli hän tietenkin joutunut epäluulon alaiseksi. Kun häntä sitten
polttamalla kidutettiin, tunnusti hän kaikki mitä oli nähnyt ja
kuullut, ilmaisten sekä tappion että herra Zagloban tapaamisen
edellisenä päivänä. Bohun ilostui ja päästi helpoituksen huokauksen.
Hirtätettyään Plesniewskin kiiruhti hän eteenpäin, ollen jo melkein
varma siitä, ettei Zagloba nyt pääse häneltä pakoon. Lisäksi antoivat
hevospaimenet uusia tietoja, mutta sensijaan hukkuivat kaalamopaikan
takana kaikki jäljet kuin veteen. Herra Zagloban paljaaksi ryöstämää
ukkoa ei atamani voinut tavata, sillä tämä oli jo kulkenut alemma
Kahamlikin vartta myöten, ja lisäksi oli vanhus niin pelästynyt, että
piiloili kuin kettu kaislikossa.

Taasen oli ehtinyt kulua päivä ja yö. Kun takaa-ajo Wasilowkan
suuntaan niinikään oli vienyt kaksi päivää, niin Zagloballa oli
takanansa melkoinen aika. Mutta mitä siis nyt oli tehtävä?

Tässä vaikeassa tilassa ehätti Bohunin avuksi esauli, vanha aron
susi, joka nuoruudestaan asti oli tottunut Villeillä Kentillä ajamaan
takaa tatareja.

-- Isä, sanoi hän, -- he ovat olleet pakomatkalla Czehryniin, ja
viisaat aikeet heillä olikin, sillä he voittivat aikaa, mutta kun he
Plesniewskiltä saivat tietää Chmielistä ja Keltaisen Veden tappiosta,
niin he muuttivat suuntaa. Itsehän näit, isä, että he olivat
poikenneet maantieltä ja kääntyneet syrjään.

-- Mutta arolleko?

-- Arolta, jatkoi vanha esauli, -- minä heidät kyllä löytäisin, mutta
varmaan he ovat menneet Dnieperille päin, päästäkseen hetmanien
turviin. He ovat suunnanneet kulkunsa joko Czerkasya kohden tai
Zolotonoszaan ja Prohorowkaan. Ja vaikkapa he olisivat menneet
Perejaslawiin päin, jota minä en usko, niin löytäisimme heidät
sittenkin. Mutta meistä täytyy toisen lähteä Czerkasyyn, toisen
Zolotonoszaan, ja pian, sillä jos he pääsevät Dnieperin yli, niin
he yrittävät hetmanien luo, tai saavat Chmielnickin tatarit heidät
käsiinsä.

-- Ratsasta sinä Zolotonoszaan, minä lähden Czerkasyyn.

-- Hyvä on, isä.

-- Ja pidä silmäsi auki, sillä hän on viekas kettu.

-- Ohoo, viekas olen minäkin.

Näin suunniteltuaan takaa-ajon, kääntyi toinen heti Czerkasya ja
toinen Zolotonoszaa kohden. Saman päivän iltana saapui vanha esauli
Anton Demianowkaan.

Kylä oli tyhjänä. Vain naiset olivat jääneet kotiin. Kaikki miehet
olivat lähteneet Dnieperin taakse Chmielnickin luo. Nähdessään
aseelliset miehet ja tietämättä keitä he olivat, piiloittautuivat
naiset nopeasti latoihin. Antonin täytyi kauvan hakea ennenkuin hän
löysi yhden vanhan eukon, joka ei peljännyt ketään, ei edes tatareja.

-- Eukko, missä miehet ovat? kysyi Anton.

-- Mistäs minä tiedän, vastasi eukko, paljastaen keltaiset hampaansa.

-- Me olemme kasakoita, muori kulta. Älkää peljätkö, emme me ole
ljaheja.

-- Ljahejako? Paha heidät periköön.

-- Autattehan te meitä?

-- Teitäkö?

Eukko keskeytti hetkeksi lauseensa.

-- Hiisi teidät vieköön.

Anton ei tietänyt mihin ryhtyä, kun yhtäkkiä erään mökin ovi narahti
ja nuori, kaunis nainen astui ulos.

-- Hei miehet, minä tässä kuulin, että te ette ole ljaheja.

-- Emmekä ole.

-- Oletteko sitte Chmielin väkeä?

-- Olemme.

-- Varmasti siis ette ljaheja?

-- Emme.

-- Entä mitäs te tiedustelitte talonpojista?

-- Kysyimme, joko he ovat lähteneet.

-- Ovat, ovat.

-- Jumalan kiitos. Mutta sanoppa, nuorikko, eikö tänne ole paennut
eräs aatelismies, kirottu ljahi, tyttärineen?

-- Aatelismieskö? Ljahi? En minä ole huomannut.

-- Eikö täällä ole käynyt ketään?

-- Oli eräs vaari. Hän kehoitti talonpoikia lähtemään Chmielin luo
Zolotonoszaan, koska sanoi ruhtinas Jareman tulevan tänne.

-- Minne?

-- No tänne. Ja sitte hän lähtee Zolotonoszaan, niin sanoi vaari.

-- Ja vaariko kehoitti talonpoikia kapinaan?

-- Vaari.

-- Oliko hän yksin?

-- Ei, mykän kanssa.

-- No minkä näköinen hän oli?

-- Kuka?

-- Vaari.

-- Vanha, soitti harppua ja valitti herrojen menoa. Mutta en minä
häntä nähnyt.

-- Ja kehoittiko talonpoikia kapinaan? kysyi vielä kerran Anton.

-- Kehoitti.

-- Hm, jääkää Jumalan haltuun, nuorikko.

-- Jumalan nimeen.

Anton vaipui ajatuksiinsa. Jos tuo ukko oli valepukuinen Zagloba,
niin minkä hiton tähden hän kehoitti talonpoikia liittymään
Chmielnickiin? Ja mistä hän olisi saanut valepuvun? Ja mistä hän
olisi saanut hevosen? Hän on varmaan paennut ratsain. Mutta ennen
kaikkea: miksi hän kehoitti talonpoikia kapinaan ja varoitti heitä
ruhtinaan tulosta? Aatelismies ei ikinä olisi varoittanut heitä. Hän
olisi ennen kaikkea itse piiloittautunut ruhtinaan turviin. Mutta
jos ruhtinas tulee Zolotonoszaan, mikä ei ole mahdotonta, niin hän
epäilemättä vaatii kostoa Wasilowkasta. Yhtäkkiä Anton säpsähti,
sillä uusi portinpieli, jonka hän sattui näkemään edessään, näytti
hänestä suorastaan surmapaalulta.

-- Ei, tuo vaari on ollut tavallinen vaari eikä mitään muuta. Ei
kannata lähteä Zolotonoszaan, vaan toiselle suunnalle.

Mitäs siis nyt on tehtävä? Jos odottaa, niin voi ruhtinas
äkkiarvaamatta saapua. Jos taas lähtee Prohorowkaan ja Dnieperin
taakse, niin voi joutua hetmanien käsiin.

Vanhasta arosudesta tuntui aavoilla aroilla melkein ahtaalta.
Hän tunsi, että vaikka hän itse oli susi, niin hän tuossa herra
Zaglobassa oli kohdannut ketun.

Yhtäkkiä hän iski käden otsaansa.

Ja miksikäs tuo vaari yllytti talonpoikia lähtemään Zolotonoszaan,
jonka takana oli Prohorowka ja sen takana taas, Dnieperin toisella
puolella, hetmanit ja koko kruunun armeijan leiri?

Anton päätti kuin päättikin joka tapauksessa lähteä Prohorowkaan.

Jos hän nyt, tultuansa rannalle saa tietää, että hetmanin joukot ovat
toisella puolella, niin hän ei lähde yli, vaan kulkee alas jokea ja
yhtyy vastapäätä Czerkasya Bohuniin. Sitäpaitsi hän varmaan matkalla
saa lisää tietoja Chmielnickistä. Tiesihän Anton jo Plesniewskin
tunnustuksesta, että Chmielnicki oli valloittanut Czehrynin, että
hän oli lähettänyt Krywonosin hetmaneja vastaan ja että hän itse
Tuhaj-bejn kanssa paraikaa marssi heidän jäljessään. Kokeneena
sotilaana ja perinpohjin tuntien paikat katsoi Anton nimittäin
varmaksi, että taistelu jo oli tapahtunut. Siinä tapauksessa piti
vain saada tieto, kumpiko oli voittanut. Jos Chmielnicki oli lyöty,
niin hetmanin joukot hajaantuivat ajaakseen niitä takaa koko
Dnieperin tämänpuoleiselle alueelle eikä Zaglobaa siinä tapauksessa
kannattanut hakea. Mutta jos Chmielnicki oli voittanut?... Tosin
Anton ei siihen paljoakaan uskonut, olihan helpompi lyödä hetmanin
poika kuin itse hetmani, helpompi voittaa etujoukko kuin koko armeija.

-- Äh, arveli vanha kasakka, -- meidän atamanimme tekisi viisaammin,
jos hän pitäisi huolta omasta nahastaan eikä tytöstä. Czehrynin luona
sopisi mennä Dnieperin yli ja sitte rientää Sicziin niin kauvan kuin
aikaa vielä on. Täällä ruhtinas Jareman ja hetmanien välissä käy
hänen vaikeaksi istua.

Näin miettien hän kasakkoineen nopeasti lasketti Sulajoen suunnalle.
Heti Demianowkan takana oli hänen mentävä yli joen, kulkeaksensa
Prohorowkaa kohden. He tulivat Mohilnaan saman joen varrella.
Täällä oli kohtalo Antonille erittäin suosiollinen, sillä vaikka
Mohilna, samoin kuin Demianowkakin, oli tyhjänä, tapasi hän heti
lautan ja kuljettajat, jotka olivat vieneet Dnieperille pyrkivät
talonpojat joen yli. Dnieperin tausta, sijaiten aivan ruhtinaan käden
ulottuvilla, ei ollut uskaltanut nousta, mutta sensijaan olivat
talonpojat kaikista kylistä, kartanoista ja kauppaloista paenneet,
liittyäksensä Chmielnickiin ja asettuakseen hänen lippujensa alle.
Sanoma zaporogilaisten voitosta Keltaisen Veden luona oli lentänyt
kuin lintu läpi koko Dnieperin takaisen seudun, villi rahvas ei enään
voinut pysyä levollisesti kotona, vaikkei se juuri täällä ollutkaan
saanut kokea sanottavaa kovuutta, ruhtinas, joka kuten sanottu
kapinallisia kohteli aivan säälimättömästi, oli todellinen isä
rauhallisille asukkaille eivätkä hänen komisariuksensa uskaltaneet
tehdä vääryyttä alaisellen rahvaalle. Täkäläinen rahvas, joka
vasta äskettäin oli ryöväreistä muuttunut maanviljelijöiksi, ei
kuitenkaan sietänyt mitään lakia, hallitusta ja järjestystä, vaan oli
tilaisuuden tullen valmis pakenemaan sinne missä sen edessä väikkyi
villin vapauden toivo. Monesta kylästä pakenivat nyt naisetkin
Chmielnickin luo. Czabanowkasta ja Wysokosta lähti koko väestö,
polttaen takaansa asumukset, jottei enään olisi minne palata. Niissä
kylissä, minne vielä oli jäänyt vähän väkeä, varustauduttiin minkä
kerittiin aseilla.

Anton alkoi heti kysellä lauttamiehiltä, oliko heillä tietoja
Dnieperin takaa. Tiedot olivat kuitenkin ristiriitaisia ja
hämäriä. Sanottiin että Chmiel taistelee hetmanien kanssa. Toiset
väittivät, että hän on lyöty, toiset taas, että hän on voittanut.
Eräs talonpoika, joka oli paennut Demianowkan suunnalle, oli
kertonut, että hetmanit ovat otetut vangiksi. Lauttamiehet olivat
epäilleet, että juuri hän on tuo valepukuinen aatelismies. He eivät
kuitenkaan olleet uskaltaneet häntä pidättää, sillä hekin olivat
kuulleet, etteivät ruhtinaan joukot ole kaukana. Kauhu lisäsi
kaikkialla ruhtinaan sotajoukkojen lukumäärää, tehden niistä joka
paikassa läsnäolevia laumoja, eikä tällä hetkellä varmaankaan ollut
ainoatakaan kylää Dnieperin takana, jossa ei olisi kerrottu, että
ruhtinas on tulossa. Anton huomasi, että hänen miehiänsä kaikkialla
pidetään ruhtinas Jeremin etujoukkona.

Pian hän kuitenkin sai lauttamiehet tyyntymään ja alkoi kysellä
heiltä Demianowkan talonpoikia.

-- Kuinkas sitte, olivat kyllä ja me kuljetimme heidät toiselle
puolelle, sanoi lauttamies.

-- Oliko eräs vaari heidän kanssansa?

-- Oli.

-- Ja mykkä vaarin kanssa, pieni poika?

-- Oli, ihan niin.

-- Minkä näköinen vaari oli?

-- Ei aivan vanha, roteva, silmät kuin kalalla, toisessa silmässä
kaihi.

-- Hän se on, mutisi Anton ja kysyi edelleen: -- Entä poika?

-- Hän se vasta oli, atamani hyvä, kuin oikea keruubi. Emme ole
sellaista nähneet.

Keskustelun aikana he olivat saapuneet toiselle rannalle.

Anton tiesi jo mitä hänen oli tehtävä.

-- Ehei, neitosen viemme kuin viemmekin atamanille! Sitte kääntyi hän
kasakkainsa puoleen: -- Ratsun selkään!

He kiitivät eteenpäin kuin lauma pelästyneitä arokanoja, vaikka
tie oli raskas kulkea, koska seutu oli täynnä rotkoja. He ajoivat
erääseen suureen rotkoon, jonka pohjalla, lähteen lähettyvillä, kulki
aivan kuin luonnon tekemä maantie. Tie ulottui aina Kawrajeciin asti
ja niin saattoivat he levähtämättä ajaa hyvän matkaa eteenpäin, Anton
kulkien etunenässä parhaimman hevosen selässä. Rotkon leveä suu
jo näkyi, kun Anton yhtäkkiä pysäytti hevosensa niin että kipunat
takakavioista lensivät kiviä vastaan.

-- Mikäs nyt on?

Joukko miehiä ja hevosia oli yhtäkkiä pimittänyt rotkon suun.
Se näytti olevan ratsuväkeä, joka parittain ajaen järjestyi
kuusi-miehisiksi osastoiksi. Kaikkiaan oli noin kolmesataa
hevosta. Anton katsahti joukkoon ja vaikka hän oli vanha soturi ja
kaikkinaisiin vaaroihin tottunut, niin hänen sydämensä vavahti ja
kasvot kävivät kuolemankalpeiksi.

Hän huomasi heti miehet ruhtinas Jeremin rakuunoiksi.

Myöhäistä oli lähteä pakoon, tuskin kaksisataa askelta oli
eroittamassa Antonin joukkoa rakuunoista eivätkä kasakkain väsyneet
hevoset olisi ehtineet kauvaskaan takaa-ajajien tieltä. Rakuunat
taas, huomatessaan kasakat, lähtivät ajamaan täyttä laukkaa. Hetken
perästä he joka taholta ympäröivät kasakat.

-- Mitä väkeä te olette? kysyi luutnantti uhkaavasti.

-- Bohunin, sanoi Anton nähdessään, että täytyi puhua totta, koska
itse väritkin jo ilmaisivat heidät.

Tuntiessaan luutnantin, jonka joskus oli nähnyt Perejaslawissa, Anton
heti huusi iloa teeskennellen:

-- Herra luutnantti Kuszel, hyvää päivää!

-- Vai sinäkö, Anton, siellä olet, sanoi luutnantti, tarkasti
katsellen esauliin. -- Mitä te täällä teette, missä teidän atamaninne
on?

-- Herra luutnantti, suurhetmani lähetti meidän atamanimme
ruhtinas-vojevodan luo pyytämään apua ja niin on atamani lähtenyt
Lubnieen, mutta meidän hän käski kulkea pitkin kyliä ottamassa kiinni
vakoilijoita.

Anton valehteli kuin palkattu, mutta hän teki sen luottaen siihen,
että rakuunalippukunta joka tulee Dnieperin puolelta, ei voi vielä
tietää mitään, ei hyökkäyksestä Rozlogia vastaan enempää kuin
taistelusta Wasilowkan luona, tai muistakaan Bohunin kujeista.

Luutnantti sanoi kuitenkin:

-- Tekisipä mieli uskoa, että aiotte hiipiä kapinallisten luo.

-- Ei, herra luutnantti, sanoi Anton. -- Jos me tahtoisimme mennä
Chmielin luo, niin emme olisi Dnieperin tällä puolella.

-- Se on totta se, sanoi Kuszel, -- aivan totta, sitä en voi kieltää.
Mutta ei atamani tapaa ruhtinas-vojevodaa Lubniesta.

-- Eikö? Missäs ruhtinas on?

-- Hän on ollut Prilukissa, mutta ehkä hän eilen on marssinut
Lubnieen päin.

-- Se on vahinko se. Atamanilla oli kirje hetmanilta ruhtinaalle.
Mutta suokaa minun kysyä teidän armoltanne, tekö johdatte sotajoukkoa
Zolotonoszasta?

-- En. Me olemme seisoneet Kalenkissa, nyt olemme saaneet käskyn,
samoin kuin koko armeija, kokoontua Lubnieen, josta ruhtinas lähtee
liikkeelle koko voimallaan. Vaan minnekkä te menette?

-- Prohorowkaan, sillä talonpojat kokoontuvat sinne.

-- Onko niitä paljonkin jo paennut sinne? -- Paljon, paljon.

-- No, menkää Jumalan nimessä.

-- Kiitämme nöyrästi teidän armoanne. Jumalan haltuun.

Rakuunat väistyivät ja Antonin miehet ratsastivat heidän keskitseen
rotkon suulle päin.

Päästyään rotkosta Anton pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja kun
rakuunat vihdoin olivat kadonneet hänen näkyvistään ja kun heidän
viimeinenkin kavionkapseensa oli vaiennut, kääntyi hän kasakkainsa
puoleen ja sanoi:

-- Tietäkää, hölmöt, että jollei minua nyt olisi ollut, niin te
kolmen päivän päästä saisitte heittää henkenne Lubniessa. Ja
nyt hevosen selkään ja liikkeelle niin lujaan kuin vain hevoset
kavioistaan pääsevät.

He lähtivät ajamaan täyttä laukkaa.

-- Meillä oli hyvä onni, mietti Anton, -- kaksinkertainen onni!
Ensinnäkin pelastimme nahkamme ja toiseksi eivät nuo rakuunat tulleet
Zolotonoszasta eikä Zagloba ollut heitä kohdannut, sillä jos hän
olisi heidät tavannut, niin hän nyt jo olisi turvassa takaa-ajajilta.

Onni oli todella herra Zagloballe vastainen, kun ei hän sattunut
kohtaamaan herra Kuszelia ja hänen lippukuntaansa, sillä silloin hän
yhtäkkiä olisi pelastunut ja päässyt kaikesta pelosta.

Prohorowkassa kohtasi häntä kuin salama selkeältä taivaalta
sanoma Korsunin tappiosta. Jo matkalla Zolotonoszaan, kylissä
ja yksinäisissä taloissa, oli kulkenut huhu jostakin suuresta
taistelusta, vieläpä Chmielin voitosta, mutta herra Zagloba ei
ottanut siihen uskoakseen, sillä hän tiesi kokemuksesta, että rahvaan
keskuudessa jokainen sanoma kasvaa tavattomassa mittakaavassa
ja että rahvas kertoo mielellään ihmeitä, varsinkin kasakkain
urotöistä. Mutta Prohorowkassa ei enään saattanut epäillä. Kauhea ja
pahaaennustava totuus iski Zaglobaa kuin kirveellä päähän. Chmiel
vietti voittojuhlaa, kruunun armeija oli lyöty, hetmanit vangitut,
koko Ukraina tulessa.

Herra Zagloba kävi ensi hetkessä aivan neuvottomaksi. Hän olikin
kauheassa asemassa. Onni ei suosinut häntä edes matkan päämääräänkään
päästyä, sillä Zolotonoszassa ei hän tavannut mitään garnisonia.
Kaupunki kiehui täydessä vimmassa ljaheja vastaan ja vanha pieni
linnoitus oli jätetty autioksi. Zagloba ei hetkeäkään epäillyt, että
Bohun etsii häntä ja että hän ennemmin tai myöhemmin pääsee hänen
jäljillensä. Hän koetti niinkuin ahdistettu jänis etsiä lymypaikkoja,
mutta hän tunsi perinpohjin ajokoiran, joka häntä ahdisti ja tiesi,
ettei tuo koira eksy polulta. Herra Zagloballa oli takanaan Bohun,
edessään talonpoikaiskapinan kauhun meri, teurastukset, murhapoltot,
tatarilaislaumat ja petomaiset rahvaan joukot.

Pakeneminen sellaisten asianhaarojen vallitessa oli melkein
mahdotonta, varsinkin kun mukana oli tyttö, joka vaikkakin puettuna
soittajavaarin saattopojaksi, tavattomalla kauneudellaan kaikkialla
käänsi puoleensa huomion.

Ei siis ollut kummaa, jos Zagloba kävi neuvottomaksi.

Mutta herra Zagloba ei koskaan ollut pitkiä aikoja neuvottomana.
Keskellä pahintakin mielenhämmennystä hän tiesi, tai pikemmin
tunsi aivan selvästi, että hän pelkää Bohunia sata kertaa enemmän
kuin tulta, vettä, kapinaa, murhaa, vieläpä itse Chmielnickiäkin.
Pelkkä ajatus, että hän voisi joutua tuon hirveän hurjapään käsiin,
pöyristytti häntä. "Hän se vasta saisi minusta saaliin", toisteli hän
toistelemistaan, "ja edessä on kapinan meri".

Oli jäljellä yksi pelastuskeino: heittää Helena, jättää hänet oman
onnensa nojaan. Mutta sitä herra Zagloba ei tahtonut tehdä.

-- Älköön se tapahtuko, sanoi hän Helenalle. -- Armollinen neiti on
minulle antanut tehtävän, jonka seuraus on, että minun nahastani
tehdään miekantuppi.

Mutta jättää häntä ei hän tahtonut. Hän ei päästänyt tätä ajatusta
edes päähänsäkään. Mitä hänen siis oli tekeminen?

-- Niin, ajatteli hän, -- nyt ei ole aikaa ruveta etsimään
ruhtinasta. Edessäni on meri -- minä sukellan siis siihen, pääsenhän
siten ainakin piiloon ja ehkäpä Jumalan avulla uin toiselle
rannallekin.

Ja hän päätti kuin päättikin lähteä Dnieperin oikealle rannalle.
Mutta se ei Prohorowkasta käsin ollut mikään helppo asia. Herra
Mikolai Potocki oli jo Krzeczowskia ja hänen mukanaan lähetettyjä
sotajoukkoja varten koonnut kaikki veneet, proomut ja lautat
pienimmästä isoimpaan asti, Perejaslawista alkaen aina Chzehryniin
saakka. Prohorowkassa oli vain yksi ainoa rikkinäinen proomu ja
tuhannet pakolaiset Dnieperin takaa odottivat pääsyä siihen.
Koko kylästä oli vuokrattu kaikki asumukset, tallit, navetat ja
ladot, ja kaikki oli äärettömän kallista. Herra Zagloban täytyi
todella harpullaan ja laulullaan ansaita leipäpalasensa. He
eivät olleet vielä päässeet lähtemään, sillä proomu oli kaksi
kertaa mennyt rikki ja paraikaa sitä täytyi korjata. Yön vietti
Zagloba istuen Helenan kanssa joen rannalla keskellä juopuneita
talonpoikaisjoukkoja, nuotioiden ääressä, ja yö oli tuulinen ja
kylmä. Ruhtinatar oli väsymyksestä ja tuskasta aivan uuvuksissaan,
sillä talonpoikaissaappaat olivat hanganneet hänen jalkansa
haavoille. Hän pelkäsi jo sairastuvansa. Hänen kasvonsa tummenivat
ja kalpenivat, hänen ihanat silmänsä alkoivat sammua, joka hetki
hänet valtasi pelko, että hänet valepuvun alta tunnetaan, tai
että Bohunin lähettämät takaa-ajajat äkkiarvaamatta saapuvat.
Tänä yönä täytyi hänen lisäksi katsella kauheaa näkyä: talonpojat
olivat Ros-joen suulta tuoneet mukanaan muutamia aatelisia, joiden
tarkoitus oli ollut paeta tatarilaisten hyökkäystä Wisniowieckin
alueelle, ja murhasivat heidät rannalla mitä kauheimmalla tavalla.
Heiltä puhkaistiin kairoilla silmät ja heidän päänsä louhittiin
kivien välissä. Prohorowkassa oli myöskin kaksi juutalaisperhettä.
Nämä heitti raivoisa joukko Dnieperiin ja kun eivät onnettomat heti
painuneet pohjaan, niin upotettiin heidät pitkien keksien avulla.
Senjälkeen alkoi melu ja juopottelu. Humaltuneet kasakat mellastivat
juopuneiden naisten kanssa, Kauheat naurunrehahdukset kaikuivat
kaameina pitkin Dnieperin tummia rantoja. Tuuli heitti hajalleen
nuotiotulet, punaiset kekäleet ja kipinät lentelivät vihurin
tempaamina jokeen, hukkuakseen sen aaltoihin. Joskus syntyi rannalla
äkkikauhu, silloin tällöin huusi nimittäin joku juopunut käheä ääni
pimeydestä: pelastakaa itsenne, Jarema tulee! ja joukko heittäytyi
hurjana eteenpäin, toinen tallaten toista ja tönien toinentoistaan
veteen. Kerran olivat Zagloba ja ruhtinatarkin joutumaisillaan
joukon jalkoihin. Yö oli suorastaan helvetillinen eikä se tuntunut
loppuvankaan. Zagloba kerjäsi neljännesmitan viinaa, joi itse ja
pakoitti ruhtinattarenkin juomaan, sillä muuten hän olisi menehtynyt,
tai sairastunut kuumeeseen. Vihdoin viimein alkoi Dnieperin aalto
valjeta ja loiskia. Aamu koitti. Päivä tuli pilvinen, synkkä, kalpea.
Zagloba halusi mitä pikimmin päästä toiselle rannalle. Onneksi oli
proomukin korjattu. Tungos oli kuitenkin kauhea.

-- Tilaa vaarille, tilaa vaarille! huusi Zagloba, pitäen edessään,
ojennettujen käsiensä välissä, Helenaa ja suojaten häntä tungokselta.
-- Tilaa vaarille! Minä lähden Chmielnickin ja Krywonosin luo. Tilaa
vaarille, hyvät ihmiset, rakkaat kasakat, kuristakoon teidät musta
kuolema, teidät ja teidän lapsenne! En näe hyvin, putoan veteen,
upotatte poikani, väistykää nyt, lapset, ettei halpaus kangistuttaisi
kaikkia jäseniäni -- surma teidät vieköön, menehtykää te paaluissa!

Näin ärjyen, kiroten, pyytäen ja mahtavilla kyynärpäillään tönien
rahvaan joukkoa sysäsi hän Helenaa eteenpäin proomua kohti. Sitte
hän, niin pian kuin oli kiivennyt kannelle, heti taasen alkoi ärjyä.

-- Teitä on täällä jo ihan tarpeeksi, mitä te noin tönitte, upotatte
vielä proomun, kun teitä tulee tänne noin paljon. Tarpeeksi,
tarpeeksi, tulee teidänkin vuoronne, ja jollei tule, niin vähät siitä.

-- Tarpeeksi, tarpeeksi! huusivat ne jotka olivat päässeet proomuun.
-- Liikkeelle, liikkeelle!

Airot ojentuivat ja proomu alkoi loitota rannalta. Nopea aalto kantoi
sitä heti joen juoksun mukana jonkun verran Demontowin suunnalle.

Oli jo päästy joen uoman puoliväliin, kun Prohorowkan rannalta
alkoi kuulua huutoa ja kirkunaa. Kauhea hämminki syntyi niiden
joukossa, jotka olivat jääneet rannalle, toiset juoksivat kuin
hullut Demontowiin päin, toiset hyppäsivät veteen, toiset kirkuivat,
heiluttivat käsiään tai heittäytyivät pitkäkseen maahan.

-- Mikä on, mitä on tapahtunut? kysyttiin proomussa.

-- Jarema, Jarema! paetkaamme! huusivat muut.

Airot putoelivat kuumeentapaisesti veteen. Proomu kiiti kuin kasakan
vene aaltoa pitkin.

Äkkiä ilmestyi joitakin ratsumiehiä Prohorowkan rannalle.

-- Jareman sotaväkeä! huudettiin proomussa. Ratsumiehet laukkasivat
pitkin rantaa, kääntyilivät, kyselivät ihmisiltä jotakin ja vihdoin
alkoivat huutaa proomussa olijoille:

-- Seis, seis!

Zagloba katsahti rannalle ja kylmä hiki valui hänen ruumiistaan,
kiireestä kantapäähän asti: hän oli tuntenut Bohunin kasakat.

Siellä oli todella Anton miehineen.

Mutta, kuten sanottu, herra Zagloba ei milloinkaan ollut kauvan
neuvottomana. Hän varjosti nytkin kädellään silmiään, niinkuin hänen
huonosti näkevänä olisi täytynyt katsella jonkun aikaa ennenkuin
uskoi silmiään. Vihdoin hän alkoi huutaa ikäänkuin häntä olisi
nyljetty:

-- Lapset, ne ovat Wisniowieckin kasakoita! jumalan ja Pyhän Neitsyen
tähden, pian rannalle! Sääli niitä jotka jäivät, mutta lyödään proomu
rikki, sillä muuten me kaikki olemme tuhon omia.

-- Pian, pian, proomu rikki! huusivat toiset. Nousi kirkuna, jonka
seasta oli mahdoton eroittaa huutoja Prohorowkan rannalta. Samassa
hetkessä risahti proomu rantasoraa vastaan. Talonpojat alkoivat
heti nopeasti hyppiä alas rannalle, mutta toiset eivät vielä olleet
ehtineet päästä maihin, kun toiset jo repivät irti proomun laitoja
ja hakkasivat kirveellä pohjaan läpiä. Laudat ja lastut alkoivat
lennellä ilmassa, onneton haaksi hävitettiin raivolla. Se revittiin
palasiksi, kauhu lisäsi hävittäjien voimaa. Kaiken aikaa herra
Zagloba ärjyi.

-- Lyökää, repikää, irroittakaa, polttakaa, pelastakaa itsenne!
Jarema tulee!

Näin huutaessaan hän terveellä silmällään tuijotti Helenaan ja teki
hänelle merkitseviä eleitä.

Sillä välin olivat huudot toisella rannalla kasvamistaan kasvaneet,
siellä olijat kun näkivät proomua hävitettävän. Välimatka oli
kuitenkin liian pitkä, mahdoton oli eroittaa mitä huudettiin.
Käsienhuitomiset ja viittomiset näyttivät suorastaan uhkauksilta ja
ne vain lisäsivät hävittäjäin kiirettä. Haaksi oli hetken perästä
mennyttä kalua, mutta yhtäkkiä pääsi kaikkien rinnasta pelon ja
kauhistuksen huuto.

-- He ratsastavat veteen, uivat meidän luoksemme, voihkivat
talonpojat.

Todella kannusti yksi ratsumies, ja hänen jäljessään muutama kymmen
muuta, hevosensa veteen, lähtien tulemaan toista rantaa kohti. Se
oli hurjan rohkeuden teko, sillä kevään paisuttama aalto vyöryi
mahtavampana kuin tavallisesti, muodostaen siellä täällä pyörteitä.

Hevoset, jotka virran vauhti oli temmannut mukaansa, eivät jaksaneet
uida suoraan, aalto kantoi niitä tavattomalla nopeudella.

-- Eivät jaksa uida perille! huusivat talonpojat.

-- Ne uppoavat!

-- Jumalan kiitos! Jo... jo... yksi hevonen upposi.

-- Surma heidät vieköön!

Hevoset olivat jo uineet kolmannen osan joen leveyttä, mutta yhä
voimakkaammin kantoi vesi niitä alaspäin. Nähtävästi niiden voimat
alkoivat loppua, vähitellen ne painuivat yhä syvemmälle, hetken
päästä olivat niiden selässä istuvat kasakat jo vyötäisiään myöten
vedessä. Kului vähän aikaa. Szelepuchan talonpojat juoksivat ulos
katsomaan mitä on tekeillä. Nyt näkyivät veden yläpuolella enään vain
hevosten otsat, ja vesi ulottui kasakkain rintaan asti. Mutta he
olivatkin jo päässeet puoliväliin jokea. Yhtäkkiä taas yhden hevosen
otsa ja yksi kasakka katosi veden alle. Hänen jäljessään toinen,
kolmas, neljäs ja viides. Uivien joukko yhä väheni. Molemmissa
joukoissa joen kahden puolen vallitsi äänettömyys, mutta kaikki
liikkuivat pitkin jokivartta, nähdäkseen miten käy. Jo oli kaksi
kolmatta osaa joen leveyttä jäänyt taaksepäin, uivien lukumäärä oli
suuresti vähentynyt, saattoi kuulla hevosten raskaan korskunan ja
kehottavien kasakkain äänet. -- Saattoi jo päätellä, että muutamat
heistä tulevat ehtimään rannalle. Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden
keskeltä Zagloban ääni:

-- Hei pojat, ampukaa pyssyillänne ruhtinaan väki!

Samassa tuprahti savu, laukaukset paukahtivat ja joelta kaikui
epätoivoinen huuto. Hetken päästä olivat hevoset, kasakat, kaikki
häipyneet näkymättömiin. Joki virtasi tyhjänä, vain jossakin
kauvempana, aaltojen pyörteessä, häämöitti silloin tällöin näkyviin
hevosen vatsa tai kasakan punainen lakki. Zagloba katsahti Helenaan,
iskien hänelle silmää.



KUUDES LUKU.


Jo ennenkuin Vähävenäjän ruhtinas-vojevoda tapasi herra Skrzetuskin
istumassa Rozlogin raunioilla, oli hän saanut tietää Korsunin
tappiosta. Herra Polanowski, ruhtinaan husaaritoveri, oli Sahotynissä
hänelle siitä ilmoittanut. Ruhtinas asettui ensin Prilukiin ja
lähetti sieltä herra Boguslaw Maszkiewiczin mukana hetmaneille
kirjeen, kysyen minne he käskisivät hänen koko sotavoimansa kanssa
tulla. Kun herra Maszkiewiczia ja hetmanien vastausta kuitenkaan
ei pitkään aikaan kuulunut, marssi ruhtinas Perejaslawia kohden,
lähettäen etujoukkoja kaikille suunnille ja antaen käskyn, että ne
rykmentit, jotka vielä olivat hajallaan Dnieperin takana ja muualla,
kiireimmiten kokoontuisivat Lubnieen.

Nyt sai ruhtinas kuitenkin tietää, että toistakymmentä
kasakkalippukuntaa, jotka olivat seisoneet rajaseuduilla
tatarilaisalueen suunnalla, oli hajaantunut tai mahdollisesti
liittynyt kapinaan. Hän huomasi siis voimiensa yhtäkkiä suuresti
supistuneen ja kovasti häneen koski tuo odottamaton tieto, että
miehet joita hän niin monta kertaa oli johtanut voittoihin,
saattoivat hänet pettää. Tavattuaan herra Polanowskin ja saatuaan
häneltä tiedon tuosta kuulumattomasta tappiosta, hän kuitenkin
armeijalta salasi tämän sanoman ja jatkoi marssiaan Dnieperiä kohden.
Hän tahtoi mennä umpimähkään keskelle myrskyä ja kapinaa, kostamaan
puolalaisten tappiota, pyyhkimään pois sotajoukkojen häpeää, tai
sitte itse vuodattamaan vertansa. Sitäpaitsi hän päätteli, että
jonkin osan, tai ehkäpä paljonkin kruunun armeijasta oli täytynyt
pelastua perikadosta. Nämä ja hänen kuusituhantinen osastonsa yhdessä
saattaisivat vielä voitollisestikin mitellä voimiaan Chmielnickin
kanssa.

Perejaslawista, missä ruhtinas silloin majaili, käski hän pienen
herra Wolodyjowskin ja herra Kuszelin lähettää rakuuniaan
tiedustelulle kaikkiin suuntiin, kuten Czerkasyyn, Mantowiin,
Siekiernaan, Buczacziin, Stajkiin, Trehtymirowiin, Rzyszczowiin,
ja koota kaikki veneet ja proomut, mitä vain ympäristöstä saattoi
löytää. Sotajoukon oli kuljettava vasenta rantaa Rzyszczowiin.

Kohtaamiltaan pakolaisilta saivat lähetit siellä täällä kuulla
tappiosta, mutta kaikissa noissa paikoissa missä he kävivät, eivät he
löytäneet ainoatakaan venettä, koska, kuten jo on mainittu, kruunun
suurhetmani aikaisemmin oli ottanut puolet näistä kulkuneuvoista
herra Krzeczowskia ja herra Barabaszia varten ja loput taas oli
oikeanpuolisen rannan kapinaan noussut rahvas, ruhtinasta peläten,
hävittänyt. Kuitenkin pääsi herra Wolodyjowski oikeanpuoleiselle
rannalle sillä tavalla, että hän kiireessä käski lyödä kokoon lautan.
Täällä otti hän kiinni kymmenkunnan kasakkaa, jotka hän vei ruhtinaan
eteen. Heiltä sai ruhtinas kuulla, missä määrin kapina nyt oli
levinnyt, sekä Korsunin tappion kauheista seurauksista. Koko Ukraina
oli noussut yhtenä miehenä. Kapina oli vyörynyt kuin tulvavesi,
joka päästen tasangolle silmänräpäyksessä valtaa yhä suurempia ja
suurempia aloja. Aateli puolusti itseänsä linnoissa ja varustetuissa
paikoissa, mutta monet näistä paikoista olivat jo valloitetut.

Chmielnickin voimat kasvoivat joka hetki. Kiinni joutuneet kasakat
ilmaisivat hänen sotaväkensä lukumäärän kahdeksi sadaksi tuhanneksi
ja parissa päivässä saattoivat nämä voimat helposti kasvaa
kaksinkertaisiksi. Sentähden hän nyt taistelun jälkeen yhä viipyi
Korsunissa, käyttäen samalla hyväkseen levon hetkeä ja järjestäen
lukemattomia laumojaan. Rahvaan oli hän jakanut rykmentteihin ja
valinnut everstit atamanien ja kokeneempien zaporogilais-esaulien
joukosta. Sitte hän oli lähettänyt etujoukkoja, vieläpä kokonaisia
divisioneja valloittamaan läheisiä linnoja. Ottaen tämän kaiken
huomioon tuli Jeremi seuraavaan johtopäätökseen: kun ei ollut
veneitä, joiden valmistaminen kuusituhantista sotajoukkoa varten
veisi muutamia viikkoja ja kun vihollisten voima oli kasvanut näin
odottamattoman suureksi, niin ei ollut mahdollista päästä Dnieperin
yli siltä kohdalta missä hän paraillaan majaili. Sotaneuvottelussa
olivat herra Polanowski, eversti Baranowski, kapteeni herra
Aleksander Baranowski ja herra Wolodyjowski sitä mieltä, että olisi
marssittava pohjoiseen päin Tshernigowia kohden, joka oli mahtavien
metsien takana, sieltä olisi mentävä Lubecziin ja vasta sieltä
kuljettava joen yli Brahimowia kohden. Tämä oli kyllä pitkä ja
vaikea tie, sillä Czernigowin metsien takana oli, juuri Brahimowin
suunnalla, äärettömiä soita, joiden yli ei jalkaväenkään ollut helppo
kulkea, saatikka sitte raskaan ratsuväen, kuormaston ja tykistön.
Ruhtinasta tämä neuvo kuitenkin miellytti. Joka tapauksessa hän
vielä kerran, ennenkuin lähtisi tuolle marssille, jolta ei tuntunut
olevan mitään palaamisen mahdollisuutta, halusi näyttäytyä omalla
Dnieperin-takaisella alueellaan. Hän toivoi käynnillään voivansa
estää kapinaa heti puhkeamasta siellä ja ottaa sikäläisen aatelin
siipiensä suojaan. Vielä tahtoi hän tällä käynnillään jättää rahvaan
keskuuteen kauhean muiston, jotta ne jotka eivät voineet lähteä
sotajoukon mukana, turvallisesti saattaisivat jäädä paikoilleen.
Olivathan sitäpaitsi ruhtinatar Griselda, neidit Zbaraski,
hovinaiset, koko henkilökunta ja muutamat kokonaiset rykmentit, kuten
jalkaväki, vielä Lubniessa. Siksi päätti ruhtinas vielä käydä siellä
viimeisellä hyvästijätöllä.

Sotajoukko lähti liikkeelle samana päivänä, etunenässä herra
Wolodyjowski rakuunoineen. Nämä, vaikka kaikki poikkeuksetta
olivatkin vähävenäläisiä, olivat tottuneet sotakuriin ja sitä tietä
vähitellen muuttuneet säännöllisiksi sotilaiksi. Uskollisuudessa
voittivat ne miltei kaikki muut lippukunnat. Maa tuntui vielä varsin
levolliselta. Siellä täällä kokoontui jo kuitenkin vallatonta väkeä
ryöstämään sekä herrojen että talonpoikien taloja. Heitä ruhtinas
läpimatkallaan ankarasti kuritti, antaen lyödä heidät paaluihin.
Varsinaiset talonpojat eivät vielä olleet missään nousseet kapinaan.
Mielet olivat kuitenkin kuohuksissa, tuli kyti talonpojan silmissä
ja sielussa, asestauduttiin salaa ja paettiin Dnieperin taa. Pelko
kuitenkin vielä voitti veren- ja murhanjanon. Pahana enteenä saattoi
pitää sitä, että niissä kylissä, joista talonpojat eivät tähän asti
vielä olleet lähteneet Chmielin luo, he nyt ruhtinaan sotajoukkojen
lähetessä pakenivat ikäänkuin peläten, että kauhea ruhtinas heidän
kasvoistaan lukisi mitä kyti heidän mielessään ja jo edeltäpäin
rankaisisi heitä. Hän rankaisi kuitenkin vain siellä missä huomasi
vähimmänkin kapinanvalmistuksen ilmiön. Ja kun ruhtinas oli hillitön
sekä palkitessaan että rangaistessaan, niin rankaisi hän ilman määrää
ja sääliä. Saattaa sanoa, että Dnieperin molemmilla rannoilla näihin
aikoihin harhaili kaksi vamppyyria, toinen aatelin -- Chmielnicki,
ja toinen kapinaan nousseen rahvaan tuhoksi -- ruhtinas Jeremi.
Rahvaan kesken kuiskailtiin, että kun nämä kaksi kerran joutuvat
vastatusten, niin silloin varmaan aurinko pimenee ja vedet joissa
käyvät punaisiksi. Mutta heidän kohtaamisensa oli vielä kaukana,
sillä Chmielnicki, Keltaisen Veden ja Korsunin taistelujen voittaja,
tuo sama Chmielnicki, joka oli lyönyt hajalleen kruunun armeijat,
ottanut vangiksi hetmanit ja nyt johti satoja tuhansia sotamiehiä,
yksinkertaisesti pelkäsi Lubnien herraa, joka haki häntä Dnieperin
takaa. Ruhtinaan joukot olivat juuri päässeet Sleporodin ohi, mutta
itse oli ruhtinas pysähtynyt Filipowoon levähtämään, kun hänelle
ilmoitettiin, että Chmielnickiltä on saapunut lähettiläitä, jotka
tuovat muassaan kirjeen ja pyytävät päästä hänen puheilleen. Ruhtinas
käski heti saattaa lähettiläät eteensä. Alastarostan taloon, jossa
ruhtinas majaili, astui nyt kaksi zaporogilaista. He esiintyivät
sangen kopeina, varsinkin vanhin heistä, atamani Sucha-ruka jonka
päähän nähtävästi oli mennyt kasakkain voitto Korsunin luona ja
äsken saatu everstinarvo. Kun miehet kuitenkin näkivät ruhtinaan
kasvot, niin valtasi heidät sellainen kauhu, että he lankesivat hänen
jalkainsa juureen eivätkä saaneet sanaa suustaan.

Ruhtinas istui etevimpien ritariensa ympäröimänä. Hän käski miesten
nousta ja kysyi, missä asiassa he olivat tulleet.

-- Meillä on kirje hetmanilta, vastasi Sucha-ruka. Ruhtinas tuijotti
kasakkaa suoraan silmiin ja sanoi rauhallisesti, mutta tähdentäen
jokaista sanaansa:

-- Konnalta, lurjukselta ja ryöväriltä eikä atamanilta.

Zaporogilaiset kalpenivat, tai pikemmin saattaa sanoa heidän
kasvojensa käyneen sinisiksi. Pää painuneena rintaa vastaan jäivät he
vaieten seisomaan ovensuuhun.

Ruhtinas käski herra Maszkiewiczin lukemaan kirjeen.

Kirje oli nöyrä. Huolimatta Korsunin voitosta, oli Chmielnickissä
kettu saanut voiton leijonasta, käärme kotkasta, nähtävästi hän
oli muistanut kirjoittavansa Wisniowieckille. Ehkäpä hän liehakoi
lepyttääksensä ruhtinasta, voidakseen sitte helpommin purra häntä.
Joka tapauksessa hän nyt liehakoi. Hän kirjoitti, että Czaplinski on
ollut syynä siihen mikä on tapahtunut, ja että hetmanit ovat saaneet
kokea vain onnen vaihtelevaisuutta. Se mikä on tapahtunut, ei siis
ole ollut hänen, Chmielnickin syytä, vaan on se tapahtunut sen kovan
kohtalon ja sorron vuoksi, mitä Ukrainan kasakat ovat saaneet kokea.
Hän, Chmielnicki pyytää nyt, että ruhtinas ei suuttuisi hänelle,
vaan antaisi anteeksi, jossa tapauksessa hän ainiaaksi jää ruhtinaan
kuuliaiseksi ja nöyräksi palvelijaksi. Virittääkseen ruhtinaan mielen
suosiolliseksi lähettejä kohtaan ja pelastaaksensa heidät hänen
ankaruudestaan, hän ilmoittaa päästäjänsä husaariupseeri Skrzetuskin,
jonka hän Siczissä otti vangiksi, terveenä vapauteen.

Sitte seurasi valituksia herra Skrzetuskin ylpeydestä: hän muunmuassa
ei ollut suostunut ottamaan viedäkseen kirjettä Chmielnickiltä
ruhtinaalle, jonka kautta hän suuresti loukkasi hänen, Chmielnickin,
hetmaniarvoa ja koko zaporogilaissotajoukon kunniaa. Juuri tämä
ylpeys ja ylenkatse, jota kasakat alituisesti saivat kokea ljahien
puolelta, oli Chmielnickin mielestä syynä kaikkeen siihen mikä oli
tapahtunut, aina Keltaisesta Vedestä alkaen Korsuniin asti. Lopuksi
hän vakuutti suuresti pahoittelevansa sitä mikä oli tapahtunut ja
alati jäävänsä uskolliseksi Puolan valtakunnalle sekä sulki itsensä
ruhtinaan suosioon, tarjoten hänelle joka suhteessa palveluksiaan.

Tätä kirjettä kuunnellessaan olivat itse lähetitkin hämmästyksen
vallassa, sillä he eivät edeltäpäin olleet tunteneet kirjeen
sisältöä. He olivat otaksuneet, että se pikemmin sisältäisi
soimauksia ja ylpeitä moitteita kuin pyyntejä. Nyt huomasivat he
selvästi, ettei Chmielnicki tahtonut jättää kaikkea yhden kortin
varaan, noustessaan niin kuuluisaa sotapäällikköä vastaan kuin
ruhtinas. Sensijaan että olisi koko voimallaan marssinut häntä
vastaan, hän viivytteli, teeskenteli nöyryyttä ja nähtävästi odotti,
että ruhtinaan joukot murenisivat yksityisissä taisteluissa.
Sanalla sanoen: hän ilmeisesti pelkäsi ruhtinasta. Lähetit
tulivatkin kirjettä luettaessa entistä nöyremmiksi. He seurasivat
tarkasti ruhtinaan kasvonilmeitä, niistä voidakseen päättää,
mikä kohtalo heitä odotti, elämä vaiko kuolema. Ja vaikka he
tullessansa olivat ottaneet lukuun senkin, että voi olla kysymys
kuolemasta, niin valtasi heidät nyt kauhuntunne. Ruhtinas kuunteli
kuitenkin tyynesti. Vain silloin tällöin painoi hän alas katseensa
ikäänkuin pidättääkseen silmissään piileviä salamoja; ja selvästi
saattoi nähdä, että hän hillitsee hirveää vihaa. Kun kirje oli
luettu loppuun, ei hän läheteille lausunut sanaakaan, käski vain
Wolodyjowskin saattaa heidät pois ja uskoa vartioiden haltuun, mutta
everstien puoleen kääntyen lausui hän seuraavaa:

-- Suuri on totisesti tämän vihollisen viekkaus, sillä joko hän
tuolla kirjeellään tahtoo nukuttaa minut, voidakseen sitten
hyökätä nukkuvan kimppuun, tai marssii hän valtakunnan sisäosiin
ja toimittaa myöntyväisiltä valtiopäiviltä ja kuninkaalta sovinnon
sekä anteeksiannon. Ja silloin tuntee hän jalkainsa alla maaperän
varmaksi, sillä jos minä vielä silloin tahtoisin käydä sotaa, niin ei
enään hän menettelisi valtakunnan tahtoa vastaan, vaan minä ja minut
katsottaisiin kapinoitsijaksi.

Wurcel kävi kiinni päähänsä:

-- _O vulpes astuta_, sitä viekasta kettua!

-- Mitä siis nyt on tehtävä, hyvät herrat? kysyi ruhtinas. -- Sanokaa
rohkeasti, minä ilmaisen sitte puolestani oman tahtoni.

Vanha Zacwilichowski, joka jo kauvan sitte oli jättänyt Czehrynin ja
yhtynyt ruhtinaaseen, lausui:

-- Tapahtukoon teidän ruhtinaallisen tahtonne mukaan, mutta jos
minun on lupa lausua mielipiteeni, niin sanon: tavallisella
kekseliäisyydellänne on teidän ruhtinaallinen armonne heti saanut
selville Chmielnickin tarkoitukset. Sellaiset ne juuri ovat eivätkä
mitään muuta. Olisin siis sitä mieltä, ettei hänen kirjeeseensä tule
panna mitään huomiota, vaan sitte kun rouva ruhtinatar on saatettu
turvalliseen paikkaan, on mentävä Dnieperin yli ja aljettava sota
ennenkuin Chmielnicki ehtii ryhtyä sovintotoimiin. Sillä häpeä ja
epäkunnia olisi toki valtakunnalle, jos tuollaiset kunnottomuudet
rauhassa saisivat hiipiä eteenpäin. Muuten (ja siinä hän kääntyi
everstien puoleen) odotan herrojen mielipidettä, tämä on oma
horjumaton mielipiteeni.

Leirikapteeni herra Aleksander Zamojski kolisti nyt sapeliaan:

-- Arvoisa horonzi, vanhuus ja viisaus puhuu teidän suunne kautta.
Tuon lohikäärmeen pää on muserrettava ennenkuin se kasvaa liian
suureksi ja nielee meidätkin.

-- Amen, lausui kirkkoherra Muchowiecki. Toiset rykmentinpäälliköt
eivät puhuneet, vaan alkoivat, noudattaen herra leirikapteenin
esimerkkiä, helistellä sapelejaan, murista ja kiristellä hampaitaan.
Herra Wurcel otti kuitenkin taasen sananvuoron ja lausui:

-- Armollinen ruhtinas, solvaavaa on teidän ruhtinaalliselle
nimellenne, että tuo konna rohkenee kirjoittaa teidän armollenne,
sillä onhan leiriatamaneilla korkea, valtakunnan vahvistama ja
tunnustama arvo, jota eivät edes huonekunta-atamanit saata saada.

Mutta Chmielnicki on itse omavaltaisesti ruvennut hetmaniksi eikä
häntä voida pitää muuna kuin pahantekijänä, kuten herra Skrzetuski,
kiitettävästi kyllä, huomasikin, silloin kun ei hän ottanut
viedäkseen hänen kirjettään teidän ruhtinaalliselle armollenne.

-- Samoin minäkin ajattelen, sanoi ruhtinas, -- mutta kun nyt en
voi ulottaa kättäni häneen itseensä, niin saa hän rangaistuksensa
lähettiensä persoonassa.

Sen sanottuaan kääntyi hän tatarilaisen hovilippukunnan päällikön
puoleen:

-- Herra Wierszul, käskekää tatarienne hakata maahan nuo kasakat,
mutta heidän päällikköänsä varten on teroitettava paalu ja viipymättä
on hän siihen istutettava.

Wierszul taivutti päätään, joka oli punainen kuin liekki, ja meni
ulos. Kirkkoherra Muchowiecki taas, joka tavallisesti hillitsi
ruhtinaan vihaa, pani kätensä ristiin kuin rukousta varten ja katsoi
anovasti häntä silmiin, etsien sieltä armoa.

-- Minä tiedän, kirkkoherra, mitä te tarkoitatte, sanoi
ruhtinas-vojevoda, -- mutta se ei nyt käy päinsä. Tämä on
välttämätöntä niiden julmuuksien takia, joita he panevat toimeen
tuolla Dnieperin toisella puolella, se on välttämätöntä meidän
arvomme ja valtakunnan edun takia. On välttämätöntä järkähtämättä
osoittaa, että vielä on joku, joka ei pelkää tuota hurjimusta,
vaan kohtelee häntä pahantekijänä. Hän kyllä kirjoittaa nöyrästi,
mutta hänen menettelynsä on röyhkeää ja hän toimii Ukrainassa kuin
hallitseva ruhtinas. Hän saattaa valtakunnan niin suureen vaaraan,
ettei se ole pitkään aikaan saanut kokea sellaista. -- Armollinen
ruhtinas, hän on vapauttanut herra Skrzetuskin, kuten hän kirjoittaa,
lausui kirkkoherra arasti.

-- Minä kiitän teitä Skrzetuskin puolesta, jonka te näin asetatte
noiden kapinallisten tasolle.

Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.

-- Mutta riittääkö. Minä näen, jatkoi hän, kääntyen
rykmentinpäällikköjen puoleen, -- että te kaikki äänestätte sodan
puolesta. Se on minunkin tahtoni. Marssimme ensin Czernigowiin,
ottaen matkan varrelta mukaamme aatelin. Brahimin kohdalla menemme
joen yli ja senjälkeen tulee meidän marssia etelää kohti. Nyt
lähdemme Lubnieen.

-- Jumala meitä auttakoon! lausuivat rykmentinpäälliköt.

Samassa hetkessä avautui ovi ja huoneeseen astui Rostworowski,
rumenialaisen lippukunnan päällikkö, joka kaksi päivää sitte
kolmensadan ratsumiehen kanssa oli lähetetty tiedustelumatkalle.

-- Herra ruhtinas, huudahti hän, -- kapina leviää, Rozlogi on
poltettu ja lippukuntamme Wasilowkassa hakattu maahan viimeistä
miestä myöten.

-- Kuinka? Mitä? Missä? kysyttiin joka suunnalta. Mutta ruhtinas
viittasi kädellään vaitiolon merkiksi ja kysyi:

-- Kuka sen on tehnyt? Roistot vaiko jokin sotajoukko?

-- Sanotaan että Bohun.

-- Bohun?

-- Juuri hän.

-- Milloin se tapahtui?

-- Kolme päivää sitten.

-- Lähdittekö ajamaan heitä takaa? Saitteko kiinni? Saitteko ketään
vangiksi?

-- Lähdin ajamaan takaa, mutta en saavuttanut, koska tulin kolme
päivää liian myöhään. Matkalla keräsin tietoja. He pakenivat taasen
Czehrynin suunnalle ja hajaantuivat sitte. Toinen puoli meni
Czerkasyyn päin, toinen Zolotonoszaan ja Prohorowkaan.

Tähän lisäsi herra Kuszel:

-- Minähän kohtasin sen osaston, joka oli menossa Prohorowkaan, kuten
ruhtinaalliselle armolle ilmoitin. He sanoivat olevansa Bohunin
lähettämiä ja menevänsä estämään talonpoikia pakenemasta Dnieperin
yli. Siksi minä päästin heidät menemään.

-- Tyhmästi teitte, mutta minä en teitä syytä. Vaikea on olla
erehtymättä, kun petos väijyy joka askeleella ja maa polttaa jalkain
alla, sanoi ruhtinas.

Yhtäkkiä hän tarttui päähänsä:

-- Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, -- nyt minä muistan
Skrzetuskin kertoneen, että Bohun väijyi neiti Kurcewiczia. Nyt
ymmärrän miksi Rozlogi on poltettu. Varmaan ovat ryöstäneet tytön.
Hei, Wolodyjowski, tulkaappa tänne, ottakaa viisisataa ratsua ja
lähtekää vielä kerran Czerkasyyn. Bychowiec ottakoon viisisataa
rumenialaista ja lähteköön Zolotonoszan suunnalle Prohorowkaan asti.
Älkää säästäkö hevosia. Joka pelastaa neidon ja tuo hänet tänne,
hän saa haltuunsa koko elinajakseen Jeremiowkan. Lähtekää kiireesti
matkaan.

Sitte hän sanoi rykmenttien päälliköille:

-- Ja me, hyvät herrat, lähdemme Rozlogin kautta Lubnieen.

Rykmentinpäälliköt jättivät starostan talon ja menivät kukin
lippukuntansa luo. Kädenlyönnillä vakuuttaen toisilleen uskollisuutta
nousivat he ratsunsa selkään. Ruhtinaalle tuotiin kastanjanruskea
arapialaishevonen, jota hän aina käytti sotaretkillä. Hetken perästä
marssivat lippukunnat, kulkien pitkänä värillisenä käärmeenä,
Filipowin tietä.

Kun tie kääntyi, kohtasi sotamiesten silmiä verinen näky.
Aidanseipäissä viidakossa törrötti viisi poikkihakattua kasakanpäätä,
jotka avonaisten silmiensä kuolleilla terillä katselivat ohikulkevia
sotajoukkoja. Kauvempana, viheriällä mäenrinteellä tienkäänteen
takana heittelehti ja hytki vielä paaluun istutettu atamani
Sucha-ruka. Paalun terävä pää oli jo mennyt puoleen ruumiiseen
asti, mutta vielä oli onnettomalla atamanilla edessään pitkä
kuolinkamppailu, sillä iltaan asti saattoi hän noin hytkiä ennenkuin
kuolema tuli häntä tyynnyttämään. Nyt ei hän ollut ainoastaan,
elossa, vaan hän käänteli kauheita silmiään lippukuntain perässäkin,
senmukaan kuin ne kulkivat sivu. Nuo silmät tuntuivat puhuvan:
"rangaiskoon teitä Jumala, teitä, lapsianne ja lapsenlapsianne
aina kymmenenteen polveen asti, rangaiskoon verestä, haavoista,
kidutuksista. Hävitkää, te ja teidän heimonne, teidän sukukuntanne.
Suokoon Jumala, että kaikki onnettomuudet iskisivät teihin. Suokoon
Jumala, että kituisitte kauvan, saamatta kuolla ja saamatta elää."
Ja vaikka hän oli yksinkertainen kasakka ja vaikkei hän kuollut
purppurassa eikä brokaadissa, vaan karkeassa sinisessä viitassa,
ei linnan suojassa, vaan paalussa paljaan taivaan alla, niin
varjostivat hänen kärsimyksensä ja hänen päänsä päällä kiertelevä
kuolema hänet sellaisella mahtavuudella, ja pannen hänen katseeseensa
sellaisen voiman ja sellaisen pohjattoman vihan, että kaikki täysin
ymmärsivät, mitä hän halusi sanoa. Ja lippukunnat ratsastivat vaieten
hänen ohitsensa ja puolenpäivän kultaisessa välkkeessä riippui
hän korkealla heidän yläpuolellaan, valaisten äsken veistetyssä
paalussaan kuin soihtu...

Ruhtinas ajoi sivutse päätään kääntämättä, mutta kirkkoherra
Muchowiecki siunasi ristin merkillä onnettoman. Kaikki olivat
jo päässeet ohitse, kun eräs nuorukainen husaarilippukunnasta,
keneltäkään pyytämättä lupaa, kannusti hevosensa mäelle ja, tähdäten
pistolinsa uhrin korvan juureen, yhdellä laukauksella lopetti hänen
tuskansa. Kaikki vapisivat ajatellessaan mitä seuraisi tällaisesta
omavaltaisesta ja sotakurin vastaisesta teosta. Tuntien ruhtinaan
ankaruuden, pitivät he jo nuorukaista tuhon omana. Mutta ruhtinas ei
puhunut mitään. Joko ei hän tahallaan ollut kuulevinaan mitään, tai
ratsasti hän todella niin mietteisiinsä vaipuneena. Tyynenä ajoi hän
eteenpäin ja vasta illalla käski hän kutsua nuorukaisen luokseen.

Poika ilmestyi henki kurkussa herransa kasvojen eteen, luullen että
maa halkeaa hänen jalkainsa alta. Mutta ruhtinas kysyi:

-- Mikä on nimesi?

-- Zelenski.

-- Sinäkö ammuit kasakkaa?

-- Minä, änkötti poika, kalpeana kuin palttina.

-- Miksi sen teit?

-- Kun en voinut katsella hänen kidutustaan. Ruhtinas ei vihastunut
vaan sanoi:

-- Sinä tulet vielä näkemään niin paljon heidän hirmutöitään,
että säälisi katoaa niinkuin enkeli lentäisi luotasi. Mutta koska
armeliaisuutesi takia olet pannut alttiiksi henkesi, niin maksaa
minun rahavartiani Lubniessa sinulle kymmenen kultadukaattia ja minä
otan sinut persoonalliseen palvelukseeni.

Kaikki ihmettelivät että asia päättyi sillä tavalla. Samassa
ilmoitettiin kuitenkin, että tiedustelujoukko oli saapunut likeisestä
Zolotonoszasta, ja kaikkien mielet kääntyivät toisaalle.



SEITSEMÄS LUKU.


Myöhään illalla, kuutamossa pääsivät sotajoukot Rozlogiin. Siellä
tapasivat ne herra Skrzetuskin verisen kärsimyksensä paikalla. Ritari
oli, kuten jo tiedämme, kivusta ja tuskasta kokonaan menettänyt
tajuntansa ja vasta kun kirkkoherra Muchowiecki oli palauttanut
hänet tuntoihinsa, ottivat upseerit hänet keskelleen, tervehtivät
häntä ja lohduttivat parhaimman taitonsa mukaan, varsinkin herra
Longinus Podbipienta, joka jo neljännesvuoden oli ollut lippukunnassa
Skrzetuskin vakinaisena upseerina. Toverina oli hän niinikään valmis
ottamaan osaa Skrzetuskin huokauksiin ja kyyneliin ja heti teki
hän sen uuden lupauksen, että paastoaa kaikki tiistait kuolemaansa
asti, jos Jumala vain jollakin tavalla lähettää luutnantille
lohdutuksen. Herra Skrzetuski vietiin ruhtinaan luo, joka majaili
talonpoikaistuvassa. Kun tämä näki suosikkinsa, niin ei hän sanonut
sanaakaan, levitti vain käsivartensa häntä vastaan ja odotti. Jan
herra heittäytyi heti itkien tuohon syliin ja ruhtinas pusersi häntä
rintaansa vastaan ja suuteli häntä päähän, jolloin läsnäolevat
upseerit näkivät kyyneleet ruhtinaan vakavissa silmissä. Hetken
perästä hän alkoi puhua:

Tervehdin sinua kuin omaa poikaani. Pelkäsin jo, etten sinua enään
näe. Kanna miehuullisesti taakkasi ja muista, että sinulla tulee
olemaan tuhansia onnettomuustovereja, jotka kadottavat vaimonsa,
lapsensa, vanhempansa, sukulaisensa ja ystävänsä. Ja niinkuin pisara
hukkuu valtamereen, niin hukkukoon sinun tuskasi yleisen tuskan
mereen. Kun näin hirveät ajat ovat kohdanneet rakasta isänmaata,
niin ei yksikään mies joka kantaa kupeellaan miekkaa, saa antautua
itkemään omaa menetystään, vaan kiiruhtaa pelastamaan yhteistä äitiä.
Ja hän on saava tunnonrauhan, tai kaatuu hän kunniakkaaseen kuolemaan
ja saa taivaallisen kruunun ja sen mukana ikuisen autuuden.

-- Amen, sanoi kirkkoherra Muchowiecki.

-- Oi herra ruhtinas, mieluummin tahtoisin nähdä Helenan kuolleena,
vaikeroi ritari.

-- Itke, sillä suuri on menetyksesi ja me itkemme kaikki sinun
kanssasi, sillä ethän ole tullut pakanoiden etkä villien skytain
tai tatarien joukkoon, vaan veljien ja toverien luokse, jotka sinua
rakastavat. Mutta sano itsellesi näin: tänään itken kohtaloani,
huomispäivä ei ole enää omani. Sillä tiedä, että huomenna marssimme
taisteluun.

-- Minä lähden teidän ruhtinaallisen armonne kanssa vaikkapa maailman
ääriin, mutta lohdutusta en mistään saa, sillä minun on ilman häntä
niin raskas olla, etten voi, en voi...

Ja sotilas-parka milloin tarttui päähänsä, milloin pani sormet
hampaidensa väliin ja puri niitä, tukahuttaakseen valitukset, kun
epätoivon puuska uudestaan puistatti ne esiin.

-- Sanoithan: tapahtukoon sinun tahtosi, puhui kirkkoherra ankaralla
äänellä.

-- Amen, amen. Alistun hänen tahtoonsa, mutta... tuskalleni... en voi
mitään... vastasi katkonaisesti ritari.

Ja selvästi saattoi nähdä kuinka hän taisteli tuskiansa vastaan.
Näky oli niin liikuttava, että kyyneleet tulivat kaikkien silmiin.
Hellätuntoisimmat, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta,
vuodattivat todellisia kyynelvirtoja. Jälkimäinen väänteli käsiään ja
toisti murheellisena:

-- Veliseni, veliseni, hillitse itseäsi!

-- Kuules, sanoi yhtäkkiä ruhtinas, -- minä olen saanut tiedon, että
Bohun täältä on lähtenyt Lubnieen päin, sillä hän on Wasilowkassa
tuhonnut väkeni. Älä ennen aikojasi vaivu epätoivoon. Luultavasti hän
ei ole saanut käsiinsä Helenaa. Miksikäs hän muuten olisi kiiruhtanut
Lubnieen päin.

-- Toden totta, varmaankin on niin! huudahtivat upseerit. -- Jumala
saattaa sinulle vielä lohdutuksen.

Herra Skrzetuski avasi silmänsä ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mitä
hänelle sanotaan. Toivo välähti yhtäkkiä hänen mielessään ja hän
heittäytyi pitkin pituuttaan ruhtinaan jalkojen juureen.

-- Ruhtinas, elämää... verta...! huusi hän. Eikä hän voinut sanoa
enempää. Hän oli käynyt niin heikoksi, että herra Longinuksen
täytyi nostaa hänet maasta ja asettaa penkille istumaan. Hänen
kasvoistansa saattoi kuitenkin jo nähdä, että hän oli tarttunut
kiinni toivoon niinkuin hukkuva laudanpalaseen, ja että tuska oli
hellittänyt otteensa. Toverit puolestaan puhaltelivat hekin tuohon
toivon kipinään, toistellen, että Skrzetuski ehkä Lubniessa löytää
ruhtinattarensa. Senjälkeen saatettiin Jan herra toiseen tupaan ja
hänelle tuotiin simaa ja viiniä. Luutnantti koetti juoda, mutta
kurkkua ahdisti niin, ettei hän voinut. Sensijaan joivat hänen
uskolliset toverinsa ja juotuaan alkoivat syleillä ja suudella häntä
sekä ihmetellä hänen laihtumistaan ja taudin jälkiä, jotka näkyivät
hänen kasvoillaan.

-- Senhän sinä olet näköinen kuin jos olisit haudasta noussut, sanoi
paksu herra Dzik.

-- Varmaan sinua Siczissä on kohdeltu huonosti, luultavasti ei ole
annettu syömistä eikä juomista.

-- Sano mitä sinulle on tapahtunut.

-- Joskus toiste kerron, sanoi Skrzetuski heikolla äänellä. -- Minut
haavoitettiin ja minä sairastuin.

-- Häntä on haavoitettu! huusi herra Dzik.

-- Haavoitettu, vaikka oli lähettiläs, sanoi herra Sleszynski.

Ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiinsa, ihmetellen kasakkain
röyhkeyttä. Sitte syleilivät he toisiansa suuren myötätuntonsa
merkiksi herra Skrzetuskia kohtaan.

-- Näitkö Chmielnickin?

-- Näin kyllä.

-- Tulkoonkin vain yksinään meidän luoksemme, huusi Migurski, -- niin
kyllä me teemme hänestä silppua.

Näistä keskustellessa kului yö. Aamulla ilmoitettiin toisenkin
tiedustelujoukon, joka oli lähetetty kauvemma Czerkasyyn päin,
palanneen. Tämä tiedustelujoukko ei ollut tavannut Bohunia, mutta se
toi merkillisiä tietoja. Se toi muassaan useita tiellä tapaamiaan
henkilöitä, jotka kaksi päivää sitte olivat nähneet Bohunin. Nämä
lausuivat olettamuksen, että tuo hurjapää nähtävästi ajoi jotakuta
takaa, sillä hän kyseli kaikilta, eivätkö he olleet nähneet erästä
lihavaa aatelismiestä, joka pakeni yhdessä kasakkapojan kanssa.
Hänellä oli ollut hyvin kiire ja hän oli kiitänyt eteenpäin kuin
hullu. Samat henkilöt vakuuttivat niinikään, etteivät he olleet
nähneet Bohunin kuljettavan muassaan mitään neitoa. He olivat hänet
kyllä nähneet, sillä Bohunilla ei ollut mukanaan montakaan kasakkaa.
Uusi lohdutus, mutta myöskin uusi huoli versoi nyt herra Skrzetuskin
sydämeen, sillä kertomukset olivat hänelle suorastaan käsittämättömät.

Hän ei ymmärtänyt miksikä Bohun ensinnä oli ratsastanut Lubnieen
päin, hyökännyt Wasilowkan suojaväen kimppuun ja sitte yhtäkkiä
kääntynyt Czerkasyn suunnalle. Tuntui kyllä varmalta, ettei hän ollut
saanut Helenaa ryöstetyksi, sillä herra Kuszel oli kohdannut Antonin
osaston ja siinä Helenaa ei ollut, ne henkilöt taas jotka nyt olivat
tuodut Czerkasysta päin, eivät hekään olleet nähneet häntä Bohunin
seurassa. Missä hän siis saattoi olla? Minne hän oli piiloittautunut?
Oliko hän paennut ja jos, niin mille suunnalle? Minkätähden hän ei
paennut Lubnieen, vaan Czerkasyyn ja Zolotonoszaan päin? Bohunin
osastothan toimittivat takaa-ajoaan juuri Czerkasyn ja Prohorowkan
tienoilla. Mutta miksi he kyselivät aatelismiestä ja kasakkapoikaa?
Kaikkiin näihin kysymyksiin luutnantti ei osannut keksiä vastausta.

-- Neuvokaa, sanokaa, selittäkää mitä tämä merkitsee! sanoi
Skrzetuski upseereille, -- sillä minun järkeni ei ymmärrä.

-- Minä luulen sittenkin, että neiti on Lubniessa, sanoi herra
Migurski.

-- Se ei ole mahdollista, virkkoi horonzi Zacwilichowski. -- Sillä
jos ruhtinatar olisi Lubniessa, niin Bohun kiireimmän kautta olisi
piiloutunut Czehryniin eikä työntynyt aivan hetmanien nenän eteen,
sillä heidän tappiostaan ei hän silloin vielä ole voinut tietää.
Mutta jos hän on jakanut kasakkansa ja ajaa takaa kahdella suunnalla,
niin hän tekee sen -- siitä saatte olla varmat -- juuri ruhtinattaren
takia.

-- Mutta miksi hän on kysellyt vanhaa aatelismiestä ja kasakkapoikaa?

-- Ei tarvitse suurtakaan kekseliäisyyttä arvaamaan, että jos
ruhtinatar on paennut, niin hän ei ole tehnyt sitä naisen vaatteissa,
vaan hävittääksensä jälkensä, valepuvussa, ja niin minä luulen, että
tuo kasakkapoika on juuri ruhtinatar.

-- Totta totisesti, hän se juuri on, toistivat kaikki.

-- Mutta kuka on sitte tuo aatelismies?

-- Sitä minä en tiedä, vastasi vanha horonzi, -- voihan sitä
tiedustella. Varmaankin talonpojat tietävät kuka täällä on ollut ja
mitä on tapahtunut. Tuokaappas tänne vaikkapa tuon asumuksen isäntä.

Upseerit lähtivät ja toivat pian, niskasta taluttaen, naapurinisännän.

-- Talonpoika, sanoi Zacwilichowski, -- olitko sinä läsnä, kun
kasakat Bohunin johdolla hyökkäsivät kartanoon?

Talonpoika alkoi talonpojan tapaan vannoen vakuutella, ettei hän
ollut nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Herra Zacwilichowski tiesi
kuitenkin kenen kanssa hän on tekemisissä ja sanoi:

-- Vai olisit sinä, pakananpoika, tyynesti istunut tuolla tupasi
seinustalla, kun kartanoa ryöstettiin. Kerro sinä sellaisia
jollekulle muulle. Kas tuossa on kultainen dukaatti ja tuolla
seinällä minun palvelijani miekka kädessä: valitse! Me poltamme kylän
poroksi ja sinun tähtesi saavat vielä köyhät ihmiset kärsiä.

Nyt vasta alkoi naapurinisäntä kertoa, mitä hän oli nähnyt. Kun
kasakat olivat alkaneet mellastaa asepihalla kartanon edustalla, oli
hän yhdessä muiden kanssa lähtenyt katsomaan, mitä siellä oikein
tapahtuu. Silloin saivat he kuulla, että vanha ruhtinatar ja nuoret
ruhtinaat olivat surmatut ja että Mikolai oli haavoittanut atamania,
joka makasi melkein hengettömänä. Mitä neidille oli tapahtunut,
sitä he eivät saaneet tietää, mutta varhain seuraavana päivänä he
kuulivat, että hän oli paennut erään aatelismiehen kanssa, joka oli
saapunut Bohunin seurassa.

-- Siinä se nyt on, sanoi herra Zacwilichowski. -- Tuossa saat, mies,
kultaisen dukaatin, ymmärräthän nyt, ettei sinulle tehdä vääryyttä.
Mutta näitkö sinä tuota aatelismiestä? Oliko hän kotoisin näiltä
seuduin?

-- Näin kyllä, herra, mutta ei hän ollut täkäläisiä.

-- No minkä näköinen hän oli?

-- Paksu, herra, aivan niinkuin uuni, ja harmaapartainen, ja kiroili
kuin kerjäläinen. Ja toissilmäinen hän oli.

-- Jumaliste, sanoi herra Longinus, -- sehän on herra Zagloba, kukas
muuten.

-- Zaglobako? Kunhan vain ei olisikin Zagloba! Kuka sitä olisi
uskonut. Hän on tietysti Czehrynissä seurustellut Bohunin kanssa,
juonut ja pelannut luupeliä. Hän se sittenkin varmaan on. Kaikki
merkit sopivat häneen.

Herra Zacwilichowski kääntyi uudelleen talonpojan puoleen.

-- Ja juuri tuo aatelismieskö pakeni neidin kanssa?

-- Sama mies, niin me kuulimme puhuttavan.

-- Ja te tunnette hyvin Bohunin?

-- Kuinkas emme tuntisi, hänhän on oleskellut täällä
kuukausikaupoilla.

-- Mutta ehkä tuo aatelismies Bohunin tahdosta vei pois neidin?

-- Mitä kanssa, hän oli sitonut Bohunin ja kietonut vaipan hänen
ympärillensä. Mutta neidin, niin kumminkin kerrotaan, hän oli
ryöstänyt kenenkään aavistamatta. Atamani oli ulvonut ja itkenyt
kuin orpolapsi. Päivän tullessa hän oli käskenyt sitoa itsensä
hevosten väliin ja ratsastanut Lubnieen. Ei kuitenkaan saanut kiinni
karkulaisia ja lähti sitte toiselle suunnalle.

-- Jumalan kiitos, sanoi Migurski, -- ruhtinatar saattaa olla
Lubniessa, sillä se ei merkitse mitään että he ratsastivat
Czerkasyynkin päin. Kun eivät löytäneet häntä sieltä, niin yrittivät
täältäkin.

Herra Skrzetuski lankesi polvilleen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.

-- No, no, mutisi vanha horonzi, -- enpäs minä olisi luullut
Zaglobassa olevan sitä sisua, että hän uskaltaisi tappelemaan
sellaisen reippaan miehen kanssa kuin Bohun, vaikka kyllä muistankin,
että Zagloba oli herra Skrzetuskille hyvin suosiollinen, kun
oli tältä saanut vanhaa Lubnien simaa, jota me yhdessä joimme
Czehrynissä. Hän puhui Skrzetuskista useammankin kerran ja kutsui
häntä kunnon kavaljeeriksi... No niin, no niin, ei tämä sittenkään
mahdu minun päähäni, sillä hän joi aika useasti Bohunin rahoilla.
Mutta että hän olisi sitonut Bohunin ja ryöstänyt mukaansa neidon,
sellaista tekoa minä en olisi häneltä odottanut, sillä minä olen
pitänyt häntä suorastaan kerskailijana ja pelkurina. Sukkela hän
on suustaan, mutta aika valehtelija ja sellaisilla miehillä on
tavallisesti koko rohkeutensa huulillaan.

-- Olkoon millainen hyvänsä, pääasia on, että hän on riistänyt nuoren
ruhtinattaren rosvojen käsistä, sanoi herra Wolodyjowski. Ja koska
Zaglobalta ei puutu viekkaita keinoja, niin varmaan hän pääsee pakoon
ruhtinattaren kanssa ja toimittaa hänet turvallisuuteen.

-- Siitähän hänen omakin henkensä riippuu, huomautti Migurski.

Sitte he kaikki kääntyivät herra Skrzetuskin puoleen:

-- Rauhoitu nyt, rakas toveri!

-- Vielä me kaikki saamme olla sinun sulhaspoikinasikin!

-- Ja juoda häitäsi! Zacwilichowski lisäsi:

-- Jos hän on paennut Dnieperin taa ja saanut tiedon Korsunin
tappiosta, niin hän varmaan on kääntynyt Czernigowiin päin ja siinä
tapauksessa me saavutamme hänet matkalla.

-- Ystävämme murheitten ja tuskien onnelliseksi lopuksi! huudahti
herra Sleszynski.

Kaikki alkoivat kohottaa eläköönhuutoja herra Skrzetuskille,
ruhtinatar Helenalle, heidän tuleville jälkeläisilleen ja herra
Zagloballe.

Niin kului yö. Aamun koittaessa ilmoitettiin torvien toitotuksella,
että oli noustava ratsun selkään. Sotajoukot lähtivät liikkeelle
Lubniea kohti.

Marssi kävi nopeasti, sillä ruhtinaan joukot kulkivat muodostamatta
pysähdyspaikoilla vaunu-leiriä. Herra Skrzetuski oli tahtonut
tatarilaisen lippukunnan kanssa karauttaa edelle, mutta hän oli
liian heikko ja sitäpaitsi halusi ruhtinas pidättää hänet omaan
läheisyyteensä. Hän halusi näet kuulla kertomuksen luutnantin
lähettimatkasta Sicziin. Ritarin täytyi siis ratsun selästä tehdä
tiliä matkastansa. Hän kertoi kuinka Hortytsassa oli hyökätty
hänen kimppuunsa ja miten hänet oli viety Sicziin. Kiistelyistään
Chmielnickin kanssa hän jätti kertomatta, ettei tuntuisi siltä kuin
hän tahtoisi kehua itseään. Pahimmin suututti ruhtinasta tieto siitä,
ettei Grodzickilla ollut ruutia ja ettei hän siitä syystä voinut
luvata pitää puoliaan.

-- Se on tavaton vahinko, sanoi ruhtinas, -- sillä tämä linnoitus
pystyisi ehkäisemään monta kapinaa ja kauvan tekemään vastarintaa.
Todella suuri mies on herra Grodzicki, oikea valtakunnan _decus et
praesidium_, kaunistus ja turva. Mutta miksei hän ole lähettänyt
minulta hakemaan ruutia? Olisinhan minä Lubnien kellareista antanut
hänelle.

-- Hän nähtävästi arveli, että suurhetmanin virkansa puolesta tulee
muistaa sellainen asia, sanoi herra Skrzetuski.

-- Mutta minä puolestani uskon..., sanoi ruhtinas ja vaikeni samassa.

Hetken perästä hän kuitenkin jatkoi:

-- Suurhetmani on kyllä vanha ja kokenut sotilas, mutta hän on
liiaksi luottanut itseensä ja se on kääntynyt hänelle pahaksi.
Hänhän ei vähääkään välittänyt koko kapinasta ja kun minä kiiruhdin
häntä auttamaan, niin ei hän ollut siitä ensinkään hyvillään. Hän ei
tahtonut kenenkään kanssa jakaa kunniaa ja hän pelkäsi, että voitto
luettaisiin minun ansiokseni...

-- Niin minäkin luulen, sanoi kunnioittavasti herra Skrzetuski.

-- Hän arveli voivansa ruoskalla rauhoittaa zaporogilaiset ja nyt
näemme miten on käynyt. Jumala on rangaissut ylpeyden. Ja ylpeyden
tähden, jota ei Jumalakaan suvaitse, sortuu myöskin tämä valtakunta
eikä nähtävästi kukaan täällä ole syytön...

Ruhtinas oli oikeassa: hän ei itsekään ollut syytön. Äskettäin, kun
hänellä oli ollut oikeusjuttu herra Aleksander Koniecpolskin kanssa
Hadziaczista, oli ruhtinas marssittanut neljätuhatta miestä Varsovaan
ja antanut näille käskyn, että jos hänet pakoitetaan valantekoon
senaatin edessä, niin on noiden neljäntuhannen hyökkääminen
senaattorien istuntosaliin ja hakattava kaikki maahan. Ja tämän hän
teki pelkästä ylpeydestä, kun ei ylpeys sallinut hänen käydä valalle
siinä tapauksessa ettei hänen pelkkään sanaansa uskottaisi.

Ehkäpä hän tällä hetkellä muisti tuon oikeusjutun, sillä hän vaipui
ajatuksiinsa ja ratsasti eteenpäin vaiti, silmät harhaellen pitkin
laajoja aroja tien kahden puolen. Tai ehkäpä hän ajatteli sen
valtakunnan kohtaloa, jota hän rakasti koko palavan sielunsa kaikilla
voimilla ja jota nyt näytti lähestyvän _dies irae et calamitatis_,
vihan ja tuhon päivä.

Puolenpäivän jälkeen alkoivat vihdoin Sulan korkealta rannalta näkyä
Lubnien kreikanuskoisten kirkkojen täyteläiset kupoolit sekä pyhän
Mikaelin välkkyvä katto ja suippeat tornit. Verkalleen marssivat
sotajoukot kaupunkiin. Ilta oli jo tulossa. Itse lähti ruhtinas heti
linnaan, jossa edeltäpäin lähetettyjen määräysten mukaan kaiken tuli
olla valmiina matkaa varten. Lippukunnat taas asettuivat yösijalle
kaupunkiin eikä suinkaan ollut helppoa sijoittaa niitä kaikkia,
sillä joukkoja oli suuria määriä. Saatuaan kuulla sisällisen sodan
vaiheista Dnieperin oikealla rannalla ja peläten talonpoikaiskapinaa
täälläkin, oli koko Dnieperin takainen aatelisto kiiruhtanut
Lubineen. Sinne oli tullut aatelisia kaukaisilta maaseuduilta,
mukanaan vaimot, lapset, palvelijat, hevoset, kamelit ja kokonaiset
karjalaumat. Niinikään olivat Lubnieen kokoontuneet ruhtinaan
komisariukset ja ala-starostat, kaikenlaiset aatelissäätyiset
virkamiehet, vuokralaiset ja juutalaiset, sanalla sanoen kaikki,
joita vastaan kapina saattoi kääntää puukkonsa terän. Näytti aivan
siltä kuin Lubniessa olisi ollut suuret jokavuotiset markkinat, sillä
sieltä ei puuttunut edes moskovalaisia kauppiaita tai Astrakanin
tatareja. Nämäkin, ollen kauppamatkoilla Ukrainassa, olivat nimittäin
pysähtyneet tänne sodan takia. Torilla nähtiin tuhansittain mitä
erimuotoisimpia vankkureja, sekä sellaisia, joiden pyörät olivat
sidotut pajunvitsoilla että sellaisia, joissa pyörät olivat ilman
puoloja ja veistetyt yhdestä ainoasta puusta. Siellä oli kasakkain
rattaita ja aatelisten char à bancs'eja. Vihaisemmat vieraat
asuivat linnassa ja majataloissa ja alhaisemmat sekä palvelusväki
teltoissa kirkkojen läheisyydessä. Kaduille oli sytytetty nuotioita,
joiden ääressä keitettiin ruokaa. Kaikkialla vallitsi tungos,
häärinä ja hälinä kuin mehiläispesässä, kaikkialla vilisi mitä
erilaisimpia pukuja ja värejä. Siellä oli ruhtinaan sotamiehiä eri
lippukunnista: haidukkeja ja pajukkeja, sitte juutalaisia mustissa
viitoissa, talonpoikia, armeenialaisia sinipunertavine lakkeineen
ja tatareja lampaannahkaturkeissaan. Puhuttiin mitä erilaisimpia
kieliä, kuului huutoja, kirouksia, lasten itkua, koirien haukuntaa
ja karjan mylvinää. Saapuvia lippukuntia tervehtivät kansanjoukot
riemuhuudoilla, sillä ne näkivät niissä turvansa ja pelastuksensa.
Mentiin linnan luo korottamaan eläköönhuutoja ruhtinaalle ja
ruhtinattarelle. Kansanjoukossa kierteli mitä erilaisimpia huhuja,
muutamat olivat tietävinään, että ruhtinas jää Lubnieen, toiset
taas väittivät hänen lähtevän Liettuaan, jonne siis täytyi kulkea
hänen perässänsä. Olipa niitäkin, jotka kertoivat hänen jo lyöneen
Chmielnickin. Mutta ruhtinas katseli, kun oli tervehtinyt puolisoansa
ja ilmoittanut huomisesta lähdöstään, huolestuneena kaikkia noita
kuorma- ja ihmisjoukkoja, jotka aikoivat lähteä kulkemaan sotaväen
perässä ja jotka siten tulisivat vaikeuttamaan ja hidastuttamaan
hänen marssiaan. Häntä lohdutti kuitenkin ajatus, että kun
päästäisiin Brahimin tuolle puolen, rauhallisemmille seuduille, nuo
joukot hajaantuisivat kukin omalle kulmalleen ja lakkaisivat olemasta
sotajoukon taakkana. Ruhtinatar, hovi ja hovinaiset päätettiin
lähettää Wisniowieciin, jotta ruhtinas rauhallisena ja esteettä voisi
rynnätä tuleen koko voimallaan. Valmistukset linnassa olivat jo
suoritetut, tavarat ja kalleudet kuormitetut vankkureihin, ruokavarat
koottuina. Koko hovi oli valmiina vaikkapa heti asettumaan vaunuihin
ja hevosten selkään. Nämä valmistukset oli järjestänyt ja suorittanut
ruhtinatar Griselda, jonka mieli onnettomuudessa oli yhtä suuri
kuin ruhtinaankin. Tarmossaan ja luonteensa horjumattomuudessa hän
miltei oli miehensä vertainen. Rakasta oli ruhtinaalle nähdä kotoiset
seudut, vaikka häneen samalla kovasti koskikin, että hänen nyt täytyy
jättää oma pesänsä Lubniessa, jossa hän on kokenut niin paljon onnea
ja saavuttanut niin paljon mainetta. Kaikki muutkin olivat surun
vallassa, sotajoukko palvelusväki ja hovi. Sillä kaikki olivat
varmoja siitä, että ruhtinaan taistellessa kaukaisilla seuduilla,
vihollinen ei tule jättämään Lubniea rauhaan, vaan kostaa näillä
rakastetuilla muureilla kaikki ne kolaukset, jotka sitä kohtaavat
ruhtinaan kädestä. Siksipä nyt itkettiin ja valitettiin, varsinkin
surivat naiset ja ne, jotka olivat täällä syntyneet ja jotka tänne
jättivät vanhempiensa haudat.



KAHDEKSAS LUKU.


Herra Skrzetuski oli kulkenut lippukuntain etunenässä ja heti
Lubnieen saavuttua kiiruhtanut linnaan tiedustelemaan ruhtinatarta ja
Zaglobaa. Hän ei kuitenkaan löytänyt heitä täältä. Kukaan ei ollut
heitä nähnyt eikä kuullut heistä, tiedettiin vain, että Rozlogiin
oli tehty hyökkäys ja että Wasilowkan suojajoukko oli hakattu
maahan. Ritari sulkeutui silloin pettyneine toiveineen asuntoonsa
aserakennuksessa, ja murhe, pelko ja levottomuus karkasivat uudelleen
hänen kimppuunsa. Hän koetti kyllä taistella niitä vastaan aivan
niinkuin haavoitettu sotamies taistelutantereella torjuu luotaan
korppeja ja naakkoja, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen juomaan
lämmintä verta ja repimään hänestä irti verestä lihaa. Hän koetti
löytää lohdutusta siitä ajatuksesta, että Zogloba, jolla on
käytettävänään sellainen määrä viekkaita keinoja, sittenkin pelastuu
ja saatuaan tiedon hetmanien tappiosta pääsee pakoon Czernigowiin.
Mutta samassa hänen mieleensä johtui tuo ukko, jonka hän oli
kohdannut ratsastaessaan Rozlogiin: häneltä kuten pojaltakin oli,
ukon omien sanojen mukaan, jokin paholainen riistänyt vaatteet, ja
kolme päivää oli ukko istunut Kahamlikin kaislikossa uskaltamatta
tulla näkyviin. Yhtäkkiä herra Skrzetuskin päähän pälkähti ajatus,
että juuri Zagloba oli ryöstänyt ukon hankkiaksensa itselleen
ja Helenalle valepuvun. Niin on asia varmaan ollut, toisteli
luutnantti itsekseen ja tunsi suurta huojennusta tätä ajatellessaan.
Tuollainen valepukuhan helpoitti pakoa. Niinikään pani hän toivonsa
siihen, että Jumala, joka vartioi viattomia, ei hylkää Helenaa.
Ansaitaksensa rakastetulleen yhä enemmän Jumalan armoa, päätti hän
itse puolestaankin puhdistautua synneistä. Hän lähti sentähden
aserakennuksesta ja alkoi etsiä kirkkoherra Muchowieckia. Tavattuaan
hänet lohduttamassa naisia, hän pyysi päästä ripille. Kirkkoherra vei
hänet kappeliin, asettui rippituoliin ja alkoi kuunnella. Kuultuaan
hänen tunnustuksensa, hän antoi opetuksia, lausui vakuuttavia
sanoja, vahvisti ritaria uskossa, lohdutti ja myöskin nuhteli
häntä. Nuhde tapahtui kuitenkin vain siinä mielessä, että kristitty
ei saa epäillä Jumalan voimaa ja että kansalaisen ei tule itkeä
omaa onnettomuuttaan enemmän kuin isänmaan onnettomuutta. Sillä
itsekkäisyyttä tavallaan on uhrata itsellensä enemmän kyyneleitä kuin
yhteiselle asialle ja surra omaa rakkauttaan enemmän kuin yleisiä
vastoinkäymisiä. Sitte puhui kirkkoherra niin ylevin ja murheellisin
sanoin isänmaan vastoinkäymisistä, sen lankeemuksesta ja häpeästä,
että hän heti sytytti ritarin sydämeen suuren rakkauden tätä maata
kohtaan. Ja siitä pienenivät hänen omat onnettomuutensa hänen
silmissään niin pieniksi, että hän tuskin saattoi niitä eroittaa.
Kirkkoherra puhdisti hänet nyt myöskin siitä vihasta ja kiukusta,
mitä hän oli huomannut hänessä kytevän kasakoita vastaan. "Sinä lyöt
heidät", sanoi hän, "uskon ja isänmaan vihollisina ja pakanoiden
liittolaisina, mutta jos annat sydämestäsi anteeksi noille samoille
vihollisille jotka ovat tehneet sinulle väärin, niin et harjoita
koston työtä. Ja kun sinä tämän kaiken osoitat, niin silloin on
varma, että Jumala sinua lohduttaa, että hän antaa sinulle takaisin
rakastettusi ja lähettää sinulle rauhan..."

Senjälkeen siunasi kirkkoherra ritarin, lähti ulos ja käski hänen
aamuun asti maata ristiinnaulitun Kristuksen jalkain juuressa.

Kappeli oli tyhjä ja pimeä, ainoastaan kaksi kynttilää tuikki
alttarin edessä, levittäen ruusuista ja kultaista välkettä Kristuksen
kasvoille. Krusifiksi oli veistetty alabasterista, se oli täynnä
suloa ja kärsimystä. Kokonaisia tunteja kului ja yhä makasi
luutnantti liikkumattomana kuin kuollut. Samalla hän kuitenkin yhä
selvemmin tunsi, että katkeruus, epätoivo, viha, tuska, levottomuus
ja kärsimys väistyivät hänen sydämestään, hiipien hänen rinnastaan
kuin käärmeet ja kätkeytyen jonnekin pimeyteen. Hän tunsi, että hän
jo hengittää helpommin, että häneen vuotaa ikäänkuin uusi terveys ja
uudet voimat, että hänen päässään selvenee sekä että jonkinlainen
autuus valtaa hänet. Sanalla sanoen, tuon alttarin ja Kristuksen
kuvan edessä hän löysi kaikki mitä sen aikainen ihminen saattoi
löytää: horjumattoman uskon, uskon, jossa ei ollut jälkeäkään eikä
varjoa epäilyksestä.

Aamulla luutnantti olikin kuin uudestasyntynyt. Nyt alkoi työ, liike
ja kiire, sillä tänään oli lähdettävä Lubniesta. Upseerien tuli
jo varhain tarkastaa lippukunnat, ottaa selvä, olivatko ratsut ja
miehet asianomaisessa kunnossa. Sitte olivat joukot komennettavat
kentälle ja asetettavat marssijärjestykseen. Ruhtinas kuunteli
ensin pyhän messun Mikaelin kirkossa, palasi sitte linnaan ja
otti vastaan kreikanuskoisen papiston ja Lubnien sekä Chorolin
porvarien lähetystöt. Senjälkeen asettui hän valtaistuimelle Helm'in
maalaamassa salissa, ympärillään etevimmät ritarinsa ja täällä häntä
Lubnien pormestari Hruby hyvästeli vähävenäjän kielellä kaikkien
Dnieperin takaiseen alueeseen kuuluvien kaupunkien puolesta. Ensinnä
rukoili hän ruhtinasta, ettei tämä lähtisi ja jättäisi heitä kuin
lampaita ilman paimenta. Tämän kuultuansa toiset lähettiläät, pannen
kätensä ristiin rinnalleen, toistivat: älä lähde, älä lähde. Ja kun
ruhtinas vastasi, että hänen täytyy lähteä, niin lankesivat he hänen
jalkainsa juureen, surren hyvää isäntää ja herraa, tai olivat he vain
surevinaan, sillä kerrottiin, että useat heistä, huolimatta kaikesta
ruhtinaan ystävällisyydestä, kallistuivat kasakkain ja Chmielnickin
puolelle. Varakkaammat kuitenkin myös pelkäsivät roskajoukkoa, sillä
he arvelivat sen heti ruhtinaan ja sotajoukkojen poistuttua nousevan
kapinaan. Ruhtinas vastasi, että hän on koettanut olla heille
isänä eikä herrana ja vannotti ja pyysi heitä pysymään uskollisina
majesteetille ja valtakunnalle, kaikkien yhteiselle äidille,
jonka siipien suojassa he eivät kärsineet vääryyttä, vaan elivät
rauhassa ja saivat vaurastua varallisuudessa, tuntematta iestä,
jota naapurivalta kyllä oli tahtonut laskea heidän hartioilleen.
Samanlaisin sanoin jätti hän hyvästi kreikanuskoisen papiston ja
sitten tuli lähdön hetki. Palvelusväen itkua ja valitusta kuului
kaikkialla linnassa. Hovinaisia pyörtyeli, Anna Borzobohata tuskin
saatiin virkoamaankaan. Ainoastaan ruhtinatar istuutui vaunuihin
silmät kuivina, pää pystyssä, sillä ylpeä rouva häpesi näyttää
ihmisille kärsimyksiänsä. Kansanjoukkoja seisoi linnan läheisyydessä.
Kaikissa Lubnien kirkoissa soitettiin kelloja, kreikanuskoiset
papit siunailivat risteillä lähteviä, vaunujen, char à bancs'ien ja
kuormien jono tuskin mahtui kulkemaan linnan portista.

Vihdoin istuutui itse ruhtinaskin ratsun selkään. Rykmenttien liput
laskeutuivat hänen edessään, valleilta ammuttiin tykeillä. Itku, väen
hälinä ja huudot sekaantuivat kellonsoittoon, kanuunanlaukauksiin,
sotatorvien toitotukseen ja rumpujen pärinään. Marssi alkoi.

Etumaisina kulki kaksi Rostworowskin ja Wierszulin tatarilaista
lippukuntaa, sitte tuli herra Wurcelin tykistö ja eversti Machnickin
jalkamiehet, niiden jäljessä ajoi ruhtinatar seurueineen sekä koko
hovi ja kuormavankkurit, nyt seurasi herra Bychowiecin rumenialainen
lippukunta ja vihdoin sotaväen pääjoukot, raskaan ratsuväen
rykmentit, kyrassieri- ja husaarilippukunnat sekä viimeisinä rakuunat
ja kasakat.

Sotajoukon jäljessä tuli loppumaton, kirjava jono aatelismiesten
vaunuja, kuljettaen niiden perheitä, jotka ruhtinaan lähdettyä eivät
tahtoneet jäädä Dnieperin taakse. Rykmenttien torvet kyllä soivat,
mutta sydämissä vallitsi ahdistus. Jokainen ajatteli, kun katseli
kaupungin muureja: sinä rakas koti, näenkö sinut vielä? Helppoa
on lähteä, mutta vaikeaa palata. Olihan jokainen tuohon paikkaan
jättänyt osan sielustansa ja suloiset muistot. Siksipä kääntyivätkin
kaikkien silmät vielä viimeistä kertaa katsomaan linnaa, kaupunkia,
katolisten kirkkojen torneja, kreikkalaisten kirkkojen kupooleja ja
asuintalojen kattoja. Jokainen tiesi mitä hän tänne jätti, mutta
kukaan ei tietänyt mikä häntä odotti siinä siintävässä etäisyydessä,
jota kohden jono pyrki...

Niin oli suru kaikkien mielissä. Kaupunki ikäänkuin huusi kellojensa
soitolla lähtevien jälkeen, se ikäänkuin pyysi ja rukoili, ettei
sitä hyljättäisi eikä jätettäisi turvattomuuden ja vastaisten kovien
kohtalojen alaiseksi. Se huusi ikäänkuin se kellojen murheellisin
sävelin olisi tahtonut sanoa asukkaillensa hyvästi ja pysyväisesti
painua heidän muistoonsa...

Ja vaikka lähtevien jono etenikin, niin olivat kaikkien päät
kääntyneet kaupunkia kohti ja kaikkien kasvoilla saattoi nähdä
kysymyksen:

-- Eihän tämä vain ole viimeinen kerta?

Onpa kyllä. Koko siitä sotaväestä ja rahvaan joukosta, kaikista
niistä tuhansista, jotka tänä hetkenä kulkivat yhdessä ruhtinas
Wisniowieckin kanssa, ei hän itse eikä kukaan muukaan ollut enään
näkevä tätä kaupunkia eikä tätä seutua.

Torvet törähtivät. Jono kulki eteenpäin verkalleen, mutta lakkaamatta
ja jonkun hetken perästä alkoi kaupunki jo verhoutua sinertävään
autereeseen. Talot ja katot sulautuivat massaksi, joka väkevästi
loisti auringonvalossa. Ruhtinas kannusti hevosensa eteenpäin, ajoi
lähellä olevalle korkealle kunnaalle, pysähtyi siihen ja katseli
kauvan liikkumattomana eteensä. Tuo nyt auringossa loistava linna ja
koko se maa joka näkyi tältä kukkulalta oli hänen isiensä ja hänen
työtään. Wisniowieckit olivat muuttaneet entiset villit erämaat
asutuksi seuduksi. He olivat avanneet ne ihmiselämälle ja saattaa
sanoa heidän luoneen Dnieperin taustan. Ja suurimman osan tästä
työstä oli suorittanut itse ruhtinas Jeremi. Hän se oli rakennuttanut
ne katoliset kirkot, joiden tornit nyt häämöittivät tuolla kaupungin
yläpuolella, hän se oli vaurastuttanut kaupungin ja teillä yhdistänyt
sen Ukrainaan. Hän se oli raivannut metsät, kuivattanut suot,
nostattanut ilmoille linnat, perustanut kylät, tuottanut tänne
asukkaat, pitänyt aisoissa pahantekijät, suojellut asukkaita tatarien
hyökkäyksiltä, ylläpitänyt maanmiehen ja kauppiaan turvallisuutta,
saattanut kunniaan lain ja oikeuden. Hänen toimestaan tämä maa oli
elänyt, kehittynyt ja kukoistanut. Hän oli ollut sen sieluna ja
sydämenä ja nyt täytyi jättää kaikki.

Kuitenkaan ei ruhtinas surrut tämän jättiläisomaisuuden menetystä,
omaisuuden, joka oli verrattava kokonaisiin saksalaisiin
ruhtinaskuntiin. Hän oli ainoastaan kiintynyt omien käsiensä työhön.
Hän tiesi, että kun ei hän enään ole täällä, niin on puute kaikesta,
että kokonaisten vuosien työ yhtäkkiä tulee hävitetyksi, että hänen
vaivannäkönsä käy turhaksi, että viileys pääsee irti ohjistaan,
tulipalot syleilevät kyliä ja kaupunkeja, että tatari tulee
juottamaan hevosiansa noissa joissa, havumetsä kasvaa palaneille
raunioille ja jos Jumala kerran suo palata tänne takaisin, niin on
kaikki, kaikki aljettava uudestaan. Ja silloin ehkei enään ole samoja
voimia, ei ehkä ole aikaa eikä samaa itseluottamusta kuin ennen.
Täällä olivat kuluneet parhaat vuodet, vuodet jotka olivat hänelle
ihmisten silmissä kunniaksi ja Jumalan edessä ansioksi, ja nyt olivat
sekä kunnia että ansio häipyvät savun mukana...

Siksipä vienkin hänen poskilleen hiljaa kaksi kyyneltä.

Mutta ne olivatkin viimeiset kyyneleet. Niiden jälkeen jäi hänen
silmiinsä vain salamoja.

Ruhtinaan hevonen ojensi kaulaansa ja hirnui. Ja hirnuntaan
vastasivat heti kaikki hevoset lippujen alta. Nuo äänet herättivät
ruhtinaan hänen ajatuksistaan ja täyttivät lohdutuksella hänen
mielensä. Onhan hänellä vielä jäljellä kuusituhatta uskollista
toveria, kuusituhatta sapelia, niiden voimalla on maailma hänelle
avoinna, niitä odottaa ahdistettu Puola kuin ainoaa pelastustaan;
Dnieperin takainen idylli on lopussa, mutta siellä missä tykit
paukkuvat, missä kylät ja kaupungit palavat, missä öisin
tatarilaishevosten hirnuntaan ja kasakkain meluun sekaantuu vankien
itku, miesten, naisten ja lasten voivotukset, siellä on toiminnalle
kenttä avoinna, siellä on pelastajan ja isänmaan isän kunnia
saavutettavana. Kenen käsi ulottuu ottamaan tätä seppeltä, kuka on
pelastava tämän häväistyn, orjain jalkain tallaaman, nöyryytetyn,
kuolevan isänmaan, jollei hän, ruhtinas Jeremi, jolleivät nuo
sotajoukot, joiden aseet tuolla alhaalla välkkyvät auringossa...?
Jono kulki juuri kunnaan juuren ohi ja nähdessään ruhtinaan
seisomassa huipulla, komennusnuija kädessä, ristin alla, huudahtivat
kaikki sotamiehet.

-- Eläköön meidän johtajamme, päällikkömme ja hetmanimme Jeremi
Wisniowiecki!

Ja sadat liput laskeutuivat hänen jalkojansa kohti. Husaarijoukot
heläyttivät uhkaavasti lyhyitä sapelejaan, rumpujen pärinä säesti
huutoja.

Silloin veti ruhtinas sapelin huotrasta, kohotti sitä, katsahti
taivasta kohden ja sanoi:

-- Minä Jeremi Wisniowiecki, Vähävenäjän vojevoda, Lubnien ja
Wisniowiecin ruhtinas, vannon sinulle sinä pyhässä kolminaisuudessa
yksi Jumala ja sinulle, Pyhä Äiti, että minä en laske tätä sapelia,
jonka kohotan sitä vallattomuutta vastaan, jonka häpäisemänä isänmaa
nyt on, niinkauvan kuin minussa on voimaa ja elämää, en laske sitä
ennenkuin pesen pois häpeän, ennenkuin olen taivuttanut jokaisen
vihollisen Puolan valtakunnan jalkojen juureen, ennenkuin olen
rauhoittanut Ukrainan ja upottanut talonpoikaiskapinat vereen. Ja
tämän lupauksen teen minä vilpittömällä sydämellä niin totta kuin
Herra Jumala minua auttakoon. Amen.

Sen sanottuaan viipyi hän kunnaalla vielä hetken, katse korotettuna
taivasta kohti, ja ratsasti sitte verkalleen alas lippujensa luo.
Yöksi saapuivat sotajoukot Basanin kylään, joka kuului rouva
Krynickille. Tämä otti ruhtinaan vastaan polvistuen porteilla, sillä
talonpojat olivat jo piirittäneet kartanoa ja töin tuskin oli heidät
saatu uskollisimman palvelusväen avulla torjutuksi, kun yhtäkkiä
sotajoukon tulo pelasti talon rouvan ja hänen yhdeksäntoista lastaan,
niiden joukossa neljätoista tytärtä. Ruhtinas käski ottaa kiinni
hyökkääjät ja lähetti sitä varten kasakkalippukunnan ratsumestarin
herra Poniatowskin Kaniowin suunnalle. Tämä toikin vielä samana yönä
viisi Wasiutynin huonekuntaan kuuluvaa zaporogilaista, jotka hän oli
ottanut kiinni. Kaikki nämä olivat olleet mukana Korsunin tappelussa,
ottaen osaa ankaraan tuleen. Kasakat antoivat ruhtinaalle tarkan
kertomuksen taistelusta. He vakuuttivat niinikään, että Chmielnicki
vielä on Korsunissa. Mutta Tuhaj-bej oli, vieden mukanaan vangit,
saaliin ja molemmat hetmanit, lähtenyt Czehryniin, josta hänen kuului
olevan tarkoitus jatkaa matkaansa Krimiin. Niinikään olivat kasakat
kuulleet Chmielnickin hartaasti pyytäneen Tuhaj-bejta, ettei hän
jättäisi zaporogilaisjoukkoja, vaan kävisi ruhtinasta vastaan, mutta
murza ei ollut tahtonut siihen suostua, sanoen, että puolalaisten
sotajoukkojen ja hetmanien jouduttua tappiolle, kasakat jo yksinkin
voivat pitää puoliaan. Hän muka ei kauemmin saattaisi odottaa,
sillä hänen sotavankinsa kuolisivat. Kun kasakoilta tiedusteltiin
Chmielnickin voimien suuruutta, ilmoittivat he ne kahdeksisadaksi
tuhanneksi. Nämä kyllä eivät kaikki olleet parasta laatua. Hyvää
väkeä, s.o. zaporogilaisia ja ylimysten palveluksessa olleita tai
kapinaan liittyneitä linnakasakoita oli vain viisikymmentä tuhatta.

Saatuaan nämä tiedot, tuli ruhtinas luottavammalle mielelle. Hän
toivoi lisäksi, että hänen voimansa vielä kasvaisi Dnieperin takana,
kun siihen liittyisi aatelisia, kruunun joukoista karanneita
sotilaita ja ylimysten vartiostoja. Siksi hän seuraavana aamuna
aikaisin lähtikin eteenpäin.

Perejaslawin takana tulivat sotajoukot niihin synkkiin
jättiläismetsiin, jotka ulottuivat pitkin Trubiezin vartta aina
Kozieleciin asti ja sieltä eteenpäin aina Czernigowin läheisyyteen
saakka. Oltiin toukokuun lopulla ja ilma oli helteinen. Metsät eivät
suoneet siimestä, päinvastoin oli niissä niin tukahuttavan paahtavaa,
että ihmiset ja hevoset olivat ilman puutteessa läkähtymäisillään.
Karja, jota kuljetettiin jonon perässä, oli miltei joka askeleella
menehtymäisillään. Tai kun se vainusi jossakin olevan vettä, juoksi
se sitä kohden kuin hulluna, kaataen vankkurit ja siten saaden aikaan
suurta hämminkiä. Hevoset, varsinkin raskaan ratsuväen, alkoivat
nekin uupua. Yöt olivat lukemattomien sääskien takia sietämättömät
ja pihkaa oli tavattomassa helteessä tihkunut puista niin runsaasti,
että sen väkevä haju suorastaan tukahutti.

Vaivaloisesti kuljettiin neljä päivää eteenpäin, viidentenä kävi
helle aivan luonnottomaksi. Yön saapuessa alkoivat hevoset korskua
ja karja ammui surkeasti, ikäänkuin vainuten jotakin vaaraa, jota
ihmiset eivät vielä voineet aavistaa.

-- Ne vainuavat verta, sanoivat toisilleen pakenevien
aatelisperheiden jäsenet.

-- Kasakat ajavat meitä takaa, tulee taistelu.

Nämä sanat kuullessaan päästivät naiset valitushuudon. Kun ne tulivat
palvelusväen kuuluviin, syntyi hämminki ja kauhistus. Vankkurit
koettivat päästä toistensa ohi, ajettiin tieltä umpimähkään metsään,
jossa pyörät tarttuivat kiinni puihin.

Ruhtinaan lähettämät sotamiehet palauttivat kuitenkin pian
järjestyksen. Joka taholle lähetettiin nyt tiedustelujoukkoja
ottamaan selvää, uhkasiko kulkuetta todella jokin vaara.

Herra Skrzetuski, joka valakialaisen lippukunnan kanssa oli
vapaaehtoisesti lähtenyt tiedusteluretkelle, palasi varhain aamulla
ensimäisenä ja kiirehti suoraa päätä ruhtinaan luo.

-- Mikä siellä on? kysyi Jeremi.

-- Armollinen ruhtinas, metsät palavat.

-- Ovatko ne sytytetyt?

-- Ovat. Minä sain kiinni muutamia miehiä, jotka tunnustivat,
että Chmielnicki oli lähettänyt erään tarjokkaan kulkemaan teidän
ruhtinaallisen armonne jäljessä ja myötäisen tuulen vallitessa
sytyttämään metsää tuleen.

-- Hän tahtoisi nähtävästi paistaa meidät elävältä, ensinkään
taistelematta kanssamme. Tuokaa tänne nuo miehet.

Hetken perästä tuotiin ruhtinaan eteen kolme villiä, typerää ja
pelästynyttä paimenta, jotka heti tunnustivat, että heitä todellakin
oli käsketty sytyttämään metsiä.

He tunnustivat niinikään, että sotajoukkojakin oli lähetetty
seuraamaan ruhtinasta. Ne kulkivat kuitenkin toista tietä, lähempänä
Dnieperiä, Czernigowiin päin.

Vähitellen saapuivat toisetkin tiedustelujoukot ja jokainen toi saman
sanoman:

-- Metsät palavat.

Mutta ruhtinas ei joutunut vähimmässäkään määrässä neuvottomaksi.

-- Pakanallinen keino, sanoi hän, -- mutta vähät siitä. Tuli ei pääse
Trubiezaan laskevien jokien poikki.

Ja todellakin laski Trubiezaan, jota pitkin jono pohjoiseen suuntaan
kiemurteli, niin monta pikku jokea, jotka siellä täällä muodostivat
leveitä soita, ettei tarvinnut peljätä tulen pääsevän niiden yli.
Se oli mahdollista vain siinä tapauksessa, että metsä jokaisen joen
takana sytytettäisiin erikseen.

Tiedustelujoukot totesivat pian, että niin olikin tehty. Joka päivä
saatiin kiinni uusia sytyttäjiä. Tuli levisi mahtavana, mutta
pitkin jokia, itään ja länteen, vaan ei pohjoiseen päin. Öisin
punoitti taivas niin pitkältä kuin silmä kantoi. Naiset veisasivat
jumalisia lauluja illasta aamuun asti. Pelästynyt villi eläin pakeni
tuontuostakin palavista metsistä maantielle ja kulki jonon perässä
kotikarjan joukossa. Tuuli kantoi muassaan savua, joka peitti koko
näköpiirin. Sotajoukot ja vankkurit liikkuivat kuin sumussa, jonka
läpi ei silmä saattanut eroittaa mitään. Rinta ei saanut ilmaa.
Savu kirveli silmiä ja tuuli ajoi sitä yhä lisää paikalle. Auringon
valokaan ei päässyt tunkeutumaan noiden sumujen läpi ja öisin näki
paremmin kuin päivällä, sillä palon loimut valaisivat silloin. Metsä
tuntui loppumattomalta.

Tällaisten palavien metsien ja savujen keskitse johdatti Jeremi
joukkojansa. Alkoi saapua sanomia, että vihollinen marssii Trubiezan
toisella puolella, mutta ei tiedetä kuinka suuri sen lukumäärä on.
Wierszulin tatarit totesivat kuitenkin pian, että vihollinen vielä
oli sangen kaukana.

Eräänä yönä saapui joukkojen luo herra Suchodolski Bodenkista,
Desnan toisella puolella. Hän oli ruhtinaan entisiä hovimiehiä,
mutta oli muutama vuosi sitten asettunut asumaan maataloansa. Hänkin
oli lähtenyt pakoon talonpoikia ja toi uutisen, jota ei sotajoukon
keskuudessa vielä tunnettu.

Syntyikin suuri hämminki, kun Suchodolski ruhtinaan kysymykseen mitä
uutta hän tiesi, antoi vastauksen:

-- Huonosti ovat asiat, herra ruhtinas. Hetmanien tappiosta kai jo
tiedätte ja samaten ehkä kuninkaan kuolemasta...

Ruhtinas, joka istui pienellä matkajakkaralla telttansa edessä,
hypähti pystyyn.

-- Kuinka? Onko kuningas kuollut?

-- Armollinen hallitsija heitti henkensä Mereczissä jo viikkoa ennen
Korsunin tappiota, sanoi Suchodolski.

-- Jumala armossaan säästi häntä kokemasta sellaista hetkeä, vastasi
ruhtinas.

Sitte hän tarttui päähänsä ja puhui edelleen:

-- Kauheat ajat ovat koittaneet tälle valtakunnalle.
Konvokatsionivaltiopäivät, kuninkaanvaalit, interregnum, aika ilman
hallitsijaa, keskinäinen epäsopu ja ulkonaiset juonittelut -- juuri
nyt kun koko kansan pitäisi muuttua yhdeksi miekaksi yksissä käsissä.
Tuntuu miltei siltä kuin Jumala olisi kääntänyt pois kasvonsa ja
aikoisi meitä vihassaan kurittaa synneistämme. Koko tämän murhapolton
olisi voinut sammuttaa vain itse Wladyslaw, koska hän oli ihmeen
suosittu kasakkain keskuudessa ja lisäksi sotainen herra.

Samassa lähestyi ruhtinasta kymmenkunta upseeria, niiden joukossa
Zacwilichowski, Skrzetuski, Baranowski, Wurcel, Machnicki ja
Polanowski. Ruhtinas lausui:

-- Hyvät herrat, kuningas on kuollut.

Päät paljastuivat kuin komennosta, kasvot totistuivat. Odottamaton
sanoma mykistytti kaikki. Vasta hetken perästä puhkesi esiin yleinen
suru.

-- Ikuinen lepo anna hänelle hyvyydessäsi, Herra, lausui ruhtinas.

-- Ja iankaikkinen valo loistakoon hänen silmäluomiensa yli!

Mutta hetken perästä kohotti kirkkoherra Muchowiecki äänensä, alkaen
veisata virttä _dies irae_. Ja keskellä metsiä, keskellä savua
valtasi sanomaton alakuloisuus sydämet ja mielet. Kaikista tuntui
siltä kuin odotetun pelastuksen toivo olisi pettänyt ja kuin he nyt
kauhean vihollisen lähestyessä olisivat jääneet yksin maailmaan. Ei
ketään muuta heillä ollut kuin ruhtinaansa.

Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät häntä kohti ja uusi side oli
solmiutunut hänen ja sotamiesten välille.

Saman päivän iltana puhui ruhtinas Zacwilichowskille, lujaan niin
että kaikki sen kuulivat:

-- Me tarvitsemme sotaisen kuninkaan ja siksipä me, jos Jumalan
avulla ehdimme kuninkaanvaaliin, annammekin äänemme prinssi
Kaarlelle, jolla on sotaisempi mieli kuin Kasimirilla.

-- _Vivat Carolus rex!_ huusivat upseerit.

-- _Vivat!_ toistivat husaarit ja heidän jälkeensä koko sotajoukko.

Mutta varmaankaan ei ruhtinas-vojevoda uskonut, että nämä huudot,
jotka kaikuivat Dnieperin takana Czernigowin synkissä metsissä,
kuuluisivat Varsovaan asti ja ravistaisivat hänen käsistänsä kruunun
suurhetmanin komentonuijan.



YHDEKSÄS LUKU.


Yhdeksänpäiväisen marssin jälkeen, jonka Ksenofonina oli herra
Maszkiewicz, ja kuljettuaan kolme päivää Lesnan yli, saapuivat
sotajoukot vihdoin Czernigowiin. Kaikkein ensimäisenä marssi
kaupunkiin herra Skrzetuski valakialaislippuineen. Ruhtinas oli
tahallaan komentanut hänet ottamaan haltuunsa kaupungin, jotta
hän heti saattaisi tiedustella ruhtinatarta ja Zaglobaa. Mutta ei
kukaan täällä enempää kuin Lubniessakaan, ei kaupungissa enempää
kuin linnassakaan ollut kuullut heistä mitään. He olivat hävinneet
jäljettömästä niinkuin kivi veteen eikä ritari enään ymmärtänyt,
mitä ajatella. Minne he olivatkaan voineet kätkeytyä? Eihän sentään
vain Moskovaan, Krimiin tai Sicziin? Jäljelle jäi vain se oletus,
että he olivat siirtyneet Dnieperin taa, mutta siinä tapauksessa
olivat he joutuneet aivan myrskyn keskelle. Siellä surmattiin ihmiset
ja sytytettiin talot palamaan, siellä raivosivat raa'at joukot,
sekä zaporogilaiset että tatarit, ei edes valepuku voinut täällä
suojella Helenaa, sillä nuo villipakanat ottivat mielellään vangiksi
poikia, myydäksensä ne korkeasta hinnasta Stambulin torilla. Herra
Skrzetuskin päähän tuli sekin kauhea epäilys, että Zagloba ehkä
tahallaan on vienyt Helenan tuolle puolelle jokea, myydäkseen hänet
Tuhaj-bejlle, joka voisi Bohunilta kiskoa hänestä vieläkin runsaamman
hinnan. Ja tämä ajatus saattoi Jan herran hulluuden partaalle. Herra
Longinus Podbipienta, joka oli tuntenut Zagloban varhemmin kuin
Skrzetuski, sai hänet sentään melkoisesti tyyntymään.

-- Veliseni, herra luutnantti, sanoi hän, -- heitä se nyt mielestäsi.
Ei Zagloba ole tehnyt sellaista. Olihan Kurcewiczeillakin tarpeeksi
rikkautta, jonka Bohun mielellään olisi luovuttanut Zagloballe. Jos
siis Zagloba olisi tahtonut tuhota tytön, niin ei hänen nyt olisi
tarvinnut tehdä sitä päästäksensä rikkaaksi.

-- Se on totta, sanoi luutnantti, -- mutta miksi hän sitte on paennut
Dnieperin taa eikä Lubnieen tai Czernigowiin?

-- Mutta rauhoitu nyt, rakas ystävä, -- minä tunnen Zagloban, hän on
juonut minun kanssani ja lainannut minulta. Rahasta ei hän välitä,
ei omastansa eikä muidenkaan rahasta. Jos hänellä on omaa rahaa,
niin hän sen tuhlaa ja lainattua ei hän maksa takaisin. Hän ei ryhdy
tuollaisiin tekoihin, sitä minä en usko hänestä.

-- Kyllä hän on kevytmielinen, sanoi Skrzetuski.

-- Olkoonpa kevytmielinen, mutta hän on myöskin aika veitikka, joka
tekee kepposen kenelle hyvänsä ja puikkii pois kaikista vaaroista.
Onhan kirkkoherra jo profeetallisessa hengessä sinulle vakuuttanut,
että Jumala tuo hänet sinulle takaisin, ja niin on tapahtuva, sillä
onhan kohtuullista, että vilpitön rakkaus saa palkkansa. Lohduta sinä
itseäsi tällä toivolla niinkuin minäkin saan siitä lohdutusta.

Samassa alkoi herra Longinus raskaasti huokaella ja lisäsi hetken
perästä:

-- Kysykäämmepä vielä linnassa, ehkä he olisivat kulkeneet tästä
sivutse.

Ja he kyselivät kaikkialla, mutta turhaan. Pakenevista ei ollut
näkynyt jälkeäkään. Linna oli täynnä aatelismiehiä vaimoineen,
lapsineen. Peläten kasakoita olivat he sulkeutuneet tänne. Ruhtinas
kehoitti heitä lähtemään kanssansa, huomauttaen, että kasakat tulevat
perässä. Sotajoukon kimppuun eivät he uskaltaisi rynnätä, mutta
todennäköistä oli, että he ruhtinaan poistuttua yrittäisivät saada
haltuunsa linnan ja kaupungin. Linnassa olevat aatelismiehet olivat
kuitenkin aivan kuuroja näille kehoituksille.

-- Täällä me olemme turvassa metsien takana, vastasivat he
ruhtinaalle. -- Kukaan ei tule tänne meidän kimppuumme.

-- Olenhan minä juuri tullut noiden metsien läpi, sanoi ruhtinas.

-- Sen voi tehdä teidän ruhtinaallinen armonne, mutta roskaväki ei
tule niiden läpi. Ei sellaisissa metsissä niinkään kuljeta.

Ja tänne he itsepäisyydessään jäivät, mutta pian saivat he sen
katkerasti maksaa, sillä heti ruhtinaan poistuttua saapuivat
kasakat. Kolme viikkoa puolustautui linna urhoollisesti, sitte se
valloitettiin ja kaikki sen turvissa olevat ihmiset hakattiin maahan.
Kasakat tekivät kauheita julmuuksia, raatelivat lapsia ja polttivat
naisia hiljaisella tulella. Eikä ollut ketään kostamassa heidän
puolestaan.

Ruhtinas oli sillävälin saapunut Lubecziin Dnieperin varrella,
jossa antoi joukkojensa levähtää. Hän itse, ruhtinatar, hovi
ja matkatavarat jatkoivat Brahimiin, joka sijaitsi metsien ja
luoksepääsemättömien soiden keskellä. Viikkoa myöhemmin tuli
sotajoukkokin sinne. Nyt marssittiin Babicaan Mozyrin varrella ja
siellä tuli Herran Ruumiin juhlapäivänä eron hetki. Ruhtinattaren ja
hovin täytyi nimittäin siirtyä Turowiin, Wilnon vojevodan puolison,
ruhtinattaren tädin luo, mutta ruhtinas itse vei joukkonsa tuleen
Ukrainaan.

Jäähyväispäivällisiin ottivat osaa ruhtinas ja hänen puolisonsa,
hovin naiset ja ylhäisin seurue. Naisten ja kavaljeerien kesken ei
kuitenkaan nyt vallinnut tavanmukainen iloisuus, sillä useamman
kuin yhden sotilaan mieltä kaivoi ajatus, että hetken päästä täytyy
jättää sydämensä valittu, jonka puolesta olisi tehnyt mieli elää,
taistella ja kuolla, ja monen tytön sininen tai tumma silmä verhoutui
kyyneliin, kun hän, ajatteli, että rakastettu lähtee sotaan, kuulien
ja miekkojen keskelle, kasakkain ja villien tatarien joukkoon, lähtee
eikä ehkä enään palaa...

Kun sitte ruhtinas piti puheen, jättäen hyvästi puolisonsa ja hovin,
niin alkoivat naiset toinen toisensa perästä surullisesti vaikeroida
niinkuin mitkäkin kissanpojat, mutta ritarit, jotka olivat lujempia
mieleltään, nousivat paikoiltaan, tarttuivat sapeliensa kahvaan ja
huusivat yhtaikaa:

-- Me voitamme ja palaamme!

-- Auttakoon teitä Jumala! vastasi ruhtinatar. Silloin kajahti huuto,
joka pani akkunat ja seinät tärisemään:

-- Eläköön rouva ruhtinatar! Eläköön meidän äitimme ja
hyväntekijättäremme.

-- Eläköön! Eläköön!

Sotamiehetkin rakastivat nimittäin ruhtinatarta, sillä hän oli aina
osoittanut heille ystävällisyyttä, jalomielisyyttä, runsaskätisyyttä
ja herttaisuutta. Hänhän oli suorastaan heidän perheittensä
holhoojatar. Ennenkaikkea rakasti häntä ruhtinas Jeremi, sillä
he olivat kuin toisiaan varten luodut, niin kokonaan toistensa
kaltaiset, molemmat valetut kullasta ja raudasta.

Kaikki upseerit astuivat nyt ruhtinaan luo ja pikari kädessä
polvistui jokainen hänen nojatuolinsa eteen. Ruhtinatar nyökäytti
jokaiselle päätään ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja.
Skrzetuskille hän sanoi:

-- Täällä saanee tänään useampikin ritari muistoksi rukousnauhan
tai silkkisiteen, mutta koska se, jolta te mieluimmin haluaisitte
ottaa vastaan muiston, ei ole joukossamme, niin ottakaa tämä vastaan
minulta kuin äidiltä.

Näin sanottuaan otti ruhtinatar esiin kultaisen, turkoseilla
koristetun pienen ristin ja ripusti sen ritarin kaulaan. Skrzetuski
suuteli nöyrästi hänen kättään.

Ruhtinas oli nähtävästi hyvin tyytyväinen siihen että Skrzetuskille
näin oli tapahtunut, sillä hän oli viime aikoina entistäkin enemmän
mieltynyt häneen. Varsinkin oli hän pitänyt siitä, että Skrzetuski,
käydessään lähettiläänä Siczissä, oli ylläpitänyt ruhtinaan arvoa
ja kieltäytynyt Chmielnickiltä vastaanottamasta kirjettä vietäväksi
hänelle, ruhtinaalle.

Noustiin pöydästä. Naiset, jotka kaukaa olivat sattuneet kuulemaan
mitä ruhtinatar Skrzetuskille lausui, pitivät sitä luvan merkkinä
ja ottivat hekin esiin mikä rukousnauhan, mikä silkkisiteen, mikä
ristin. Ja tämän nähdessään taas ritarit kiirehtivät kukin jonkun
naisen -- jollei juuri valittunsakaan, niin ainakin viehättävimmän
luo. Niin riensi esimerkiksi Poniatowski neiti Zytinskin ja Bychowiec
neiti Bohowitynin luo, sillä hän oli viime aikoina mieltynyt häneen,
Rostworowski kiiruhti neiti Zakin seuraan, punatukkainen Wierszul
neiti Skoropackin ja eversti Machnicki, vaikka olikin jo vanha mies,
neiti Zawiejskin tykö. Vain Anusia Borzobohata-Krasienski, huolimatta
siitä että oli kaunein kaikista, seisoi akkunan ääressä yksin ja
hyljättynä. Hänen kasvonsa hehkuivat, alaspainuneet silmät iskivät
ikäänkuin vihan salamoja ja samalla ne tuntuivat pyytävän, ettei
häntä enään näin solvattaisi. Petturi Wolodyjowski lähestyi häntä ja
sanoi:

-- Minäkin olisin tahtonut pyytää neiti Annalta jotakin muistoa,
mutta luovuin tästä halustani, peläten etten liian suuren tungoksen
läpi pääsisi luoksenne.

Annan posket alkoivat hehkua entistä enemmän ja hetken mietittyään
hän vastasi:

-- Toisista käsistä, hyvä herra, eikä minun, olette te halunnut saada
muistoa. Ette kuitenkaan tule sitä saamaan, sillä tuolla taholla
on, jollei juuri liian ahdasta, niin ainakin teille liian korkeat
kynnykset.

Isku oli hyvin tähdätty ja kaksinkertainen, sillä ensinnäkin se
sisälsi viittauksen ritarin pieneen kokoon ja toiseksi se tarkoitti
hänen rakkauttaan ruhtinatar Barbara Zbaraskaan. Herra Wolodyjowski
oli nimittäin ensin rakastunut vanhempaan Annaan, mutta kun joku
toinen oli kosinut häntä, oli hän aikansa potenut ja sitte kaikessa
hiljaisuudessa omistanut sydämensä Barbaralle, arvellen ettei kukaan
pääse hänen salaisuutensa perille. Siksipä hän nyt, kun kuuli tämän
salaisuuden Annalta, niin ensiluokkainen miekan- ja sanansutkauttaja
kuin olikin, kävi niin hämilleen, että sanat takertuivat kurkkuun ja
hän vain kömpelösti änkötti:

-- Armollinen neiti tähtää hänkin korkealle, juuri niin korkealle
kuin... herra Podbipientan päähän.

-- Hän on todellakin teitä korkeampi sekä miekkansa että käytöksensä
puolesta, vastasi tyttö päättäväisesti. -- Minä kiitän teitä siitä,
että johdatitte hänet mieleeni. Se olikin hyvä.

Tämän sanottuaan kääntyi neito liettualaisen puoleen:

-- Hyvä herra, olkaa niin ystävällinen ja lähestykää. Minullakin
täytyy olla ritarini enkä tiedä, voisinko kiinnittää tätä nauhaa
miehuullisempaan rintaan.

Herra Podbipientan silmät menivät selälleen. Hän ei ollut uskoa
korviaan, mutta sitte hän lankesi polvilleen niin että lattia tärähti.

-- Hyväntekijättäreni, armollinen neiti!

Anusia kiinnitti nauhan ja sitä tehdessään hänen pienet kätensä aivan
katosivat herra Longinuksen vaaleiden viiksien alle. Kaiken aikaa
kuului vain maiskutusta ja mörinää, jota seuratessaan Wolodyjowski
sanoi luutnantti Migurskille:

-- Tekisipä mieli luulla, että karhu on mehiläispesän kimpussa ja
ahmii hunajaa.

Senjälkeen poistui hän hiukan suuttuneena, sillä Anusian pistos
kirveli häntä yhä. Ja olihan hän aikoinaan rakastanut Anusiaa.

Myöskin ruhtinas sanoi nyt hyvästi ruhtinattarelle ja tuntia
myöhemmin oli hovi jo matkalla Turowiin ja sotajoukot Pripetille.

Yöllä, kun valmistettiin menoa joen yli ja husaarien valvoessa työtä
rakennettiin lauttoja tykkien kuljetusta varten, sanoi herra Longinus
Skrzetuskille:

-- Voi veliseni mikä onnettomuus!

-- No mitä sinulle on tapahtunut? kysyi luutnantti.

-- No ne sanomat Ukrainasta!

-- Mitkä?

-- Zaporogilaisethan kertoivat, että Tuhaj-bej on ordansa kanssa
lähtenyt Krimiin.

-- No entä sitte? Mitä sinä sitä itket?

-- Kuinka en itkisi, veliseni, sillä sanoithan sinä itse minulle ja
oikein sanoitkin -- eikö totta --, etten minä voi laskea kasakkain
päiden lukumäärää, mutta jos tatarit ovat lähteneet pois, niin mistä
minä otan kolme pakanallista päätä, mistä minä ne etsin? Ja ne ovat
kuin ovatkin minulle nyt välttämättömät.

Niin murheellinen kuin Skrzetuski olikin, hymähti hän ja vastasi:

-- Minä arvaan mitä sinä tarkoitat, sillä minä kyllä näin, että sinut
tänään lyötiin ritariksi.

Siihen virkkoi herra Longinus:

-- Niin, mitäpä sitä kauvemmin salaisin: minä olen rakastunut,
veliseni, olen rakastunut. Kas siinä minun onnettomuuteni.

-- Älä sure, en minä usko, että Tuhaj-bej on poistunut. Ja kyllä
sinun osallesi muutenkin joutuu pakanoita, aivan niinkuin noita
sääskiä päämme päälle.

Ihmisten ja hevosten päiden päällä leijaili todella kokonaisia
sääskipilviä. Sotajoukot olivat nimittäin tulleet äärettömien soiden,
rämeisten metsien, vesiperäisten niittyjen, jokien ja purojen
seudulle, autioon, synkkään maahan, missä erämaat humisivat koko
tyhjyydessään. Sen asukkaista sanottiin näihin aikoihin:

    Aatelisherra Paljasjalka
    myötäjäisiks antoi
    tyttärelleen tervapytyn,
    sieniä myös kiehkuraisen,
    padallisen kuorehia
    sekä pienen tilkun suota.

Suomudassa kasvoi täällä kyllä sieniä, mutta huolimatta noista
säkeistä koottiin siellä myöskin suuria herrasomaisuuksia. Tällä
hetkellä eivät kuitenkaan ruhtinaan miehet, joista suurin osa oli
syntynyt ja kasvanut Dnieperin takaisilla kuivilla aroilla, olleet
uskoa omia silmiään. Olihan sielläkin paikoittain soita ja metsiä,
mutta täällä näytti koko maa olevan yksi ainoa suo. Yö oli lämmin ja
kirkas eikä silmänkantaman alalla kuutamossa näkynyt syltäkään kuivaa
maaperää. Keitaat vain häämöittivät veden joukosta, metsät tuntuivat
kasvavan esiin vedestä, vesi tirskui hevosten jalkojen alla ja
vettä tippuivat vankkurien ja kanuunien pyörät. Wurcel joutui aivan
epätoivoon. "Kummallinen retki, sanoi hän, Czernigowin luona meitä
uhkasi tuli ja täällä vedenpaisumus." Ja todella maa, vastoin kaikkea
tavallisuutta, ei täällä tuntunut tarjoavan jaloille vakaata tukea,
vaan se taipui ja hyllyi ikäänkuin aikoen hajota ja niellä kaikki
jotka liikkuivat sen pinnalla.

Neljä päivää kesti sotajoukkojen siirtoa Pripetin yli ja senjälkeen
täytyi melkein joka päivä kulkea jokien ja purojen poikki, jotka
valuivat märän maapohjan halki. Eikä missään ollut siltaa. Rahvas
käytti kulkuneuvonaan yksinomaan venettä. Muutaman päivän kuluttua
alkoivat sateet ja sumut. Miehet ponnistelivat viimeisin voimin
päästäkseen vihdoinkin pois näiltä kirotuilta seuduilta. Ruhtinaskin
piti kiirettä ja kehoitti muita rientämään. Hän kaadatti kokonaisia
metsiä, teetti ympyriäisistä pölkyistä teitä soiden poikki ja marssi
niin eteenpäin. Sotamieskään ei uskaltanut napista, kun näki, ettei
hän vähääkään säästänyt voimiansa, vaan että hän aamusta yöhön istui
hevosen selässä, järjestellen joukkojansa, valvoen marssin kulkua ja
persoonallisesti ottaen osaa kaikkiin toimiin, vaikka työ oli miltei
ylivoimainen. Märkänä rämpiä aamusta yöhön asti -- se oli kaikkien
yhteinen kohtalo. Kavio alkoi vähitellen irtaantua hevosten jaloista,
monet niistä sortuivat tykkien eteen, jalkaväen ja Wolodyjowskin
rakuunain täytyi tulla vetämään tykkejä. Hienommat rykmentit, kuten
Skrzetuskin ja Zacwilichowskin husaarit tarttuivat kirveeseen
rakentaakseen pölkkyteitä. Tuolla kuuluisalla retkellä vilussa,
vedessä ja nälänhädässä, mursi johtajan tahto ja sotilaiden into
kaikki esteet. Tähän päivään asti ei kukaan vielä ollut uskaltanut
kuljettaa sotajoukkoja keväällä, vesien tulviessa. Onneksi ei
vihollisen hyökkäys kertaakaan häirinnyt retkeä. Sikäläinen hiljainen
ja rauhallinen rahvas ei ajatellut kapinaa ja vaikka kasakat
myöhemmin sitä yllyttävätkin ja esimerkillään kehoittivat, niin ei
se liittynyt heidän lippujensa alle. Se katseli unisin silmin ohi
kulkevia ratsujoukkoja, jotka kuin tai'an voimasta sukelsivat esiin
metsistä ja soista, ja marssivat ohi kuin unennäkö. Se hankki oppaita
ja täytti hiljaa ja kuuliaisesti kaikki mitä siltä vaadittiin.

Tämän huomatessaan hallitsi ruhtinas puolestaan ankaralla kurilla
kaiken vallattomuuden sotaväen puolelta eikä armeijan jäljessä
niinmuodoin kuulunut rahvaan kirouksia ja soimauksia. Ja kun
joukkojen mentyä johonkin savupirttiin tuli sanoma, että ruhtinas
Jarema on, kulkenut täältä ohitse, niin pudistelivat miehet päätä ja
sanoivat hiljaa itsekseen: se on hyvä mies!

Vihdoin saapuivat ruhtinaan sotajoukot kahdentoista päivän
yli-inhimillisten vaivojen ja ponnistusten jälkeen kapinalliseen
maahan. "Jarema tulee, Jarema tulee!" kaikui yli koko Ukrainan
aina Villeille Kentille, Czehryniin ja Jahorlikiin asti. "Jarema
tulee!" kaikui kaupungeissa, kylissä, taloissa ja metsä-asumuksissa.
Ja tämän sanoman saapuessa putosivat viikatteet, haravat ja
veitset talonpoikien käsistä. Kasvot kalpenivat ja öisin hiipivät
hillittömät joukkiot etelään päin niinkuin susilaumat metsämiesten
torvien raikuessa. Ryöstöretkellä harhaileva tatari hypähti
hevosenselästä pannakseen vähänpäästä korvansa maata vasten. Vielä
valloittamattomissa linnoissa ja varustuksissa soitettiin kelloja ja
veisattiin _Te Deum laudamus_.

Uhkaava leijona asettui kuitenkin kapinoitsevan maan kynnykselle ja
lepäsi.

Hän kokosi voimia.



KYMMENES LUKU.


Jonkun aikaa oltuaan Korsunissa oli Chmielnicki vetäytynyt
Bialocerkiewiin ja ottanut sen päämajakseen. Horda leiriytyi joen
toiselle puolen, käyttäen koko Kiovan vojevodakuntaa ratsujensa
laitumena. Aivan suotta oli siis herra Longinus Podbipienta
harmitellut, ettei saisi halkaista ainoatakaan tatarilaiskalloa.
Herra Skrzetuski oli oikein otaksunut, että herra Poniatowskin
Kaniowissa kiinniottamat zaporogilaiset olivat antaneet väärän
tiedon: Tuhaj-bej ei ollut poistunut eikä edes lähtenyt
Czehryniinkään. Päinvastoin saapui joka taholta uusia laumoja
entisten lisäksi. Asowan ja Astrakanin ruhtinaat, joita ei koskaan
ennen oltu nähty Puolassa, toivat muassaan neljätuhatta miestä,
Nogai-tatarien hordassa oli kaksitoistatuhatta ja Bilgorodin
sekä Budziakin hordissa kaksikymmentä tuhatta sotamiestä.
Kaikki nämä olivat ennen olleet zaporogilaisten ja kasakkain
leppymättömiä vihollisia, mutta nyt saapuivat he heidän veljinään ja
liittolaisinaan vuodattamaan kristittyjen verta. Lopuksi tuli itse
khani Islan Gireikin, mukanaan kaksitoistatuhatta perekopilaista.
Näiden "ystävien" tähden sai kärsiä koko Ukraina, eikä ainoastaan
aateli, vaan myöskin vähävenäläinen rahvas, sillä sen kylät
poltettiin, karja otettiin väkivallalla ja itse talonpojat,
vaimot ja lapset vietiin vangeiksi. Näinä murhan, tulipalon ja
verenvuodatuksen aikoina saattoi talonpoika pelastaa henkensä vain
pakenemalla Chmielnickin leiriin. Siellä hän pääsi olemasta ryöstön
uhrina, siellä tuli hän itse ryöstäjäksi, jonka täytyi hävittää
omaa maatansa. Mutta olihan silloin edes henki turvassa. Onneton
maa -- heti kapinan puhjettua oli sitä rangaissut ja hävittänyt
herra Mikolai Potocki, sitte olivat -- muka vapauttajina -- tulleet
zaporogilaiset ja tatarit, ja nyt sitä uhkasi Jeremi Wisniowieckin
kosto.

Ken vain saattoi, pakeni Chmielnickin leiriin, sinne pakeni yksin
aatelikin, kun ei sillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta. Siten
paisui Chmielnickin mahti paisumistaan ja syynä siihen ettei hän heti
marssinut valtakunnan sisäosiin, vaan pysähtyi niin pitkäksi aikaa
Bialocerkiewiin, oli etupäässä se, että hän ensin tahtoi järjestää
hurjistuneet ja villit ainekset.

Ja hänen rautaisissa käsissään ne nopeasti muuttuivatkin
sotilaalliseksi voimaksi. Harjoitetuista zaporogilaisista muodostetut
kantajoukot olivat jo valmiina, rahvas jaettiin rykmentteihin
ja entiset leiriatamanit määrättiin rykmenttien päälliköiksi.
Yksityiset osastot taas lähetettiin valloittamaan linnoja, jotta
joukot tottuisivat taisteluun. Ja tämä rahvas oli luonnostaan
mitä suurimmassa määrin sotakelpoinen, aseihin harjaantunut ja
tatarilaishyökkäyksissä karaistunut sekä tottunut katsomaan sotaa
suoraan sen verisiin kasvoihin.

Kaksi näitä rykmentinpäällikköä, Handza ja Ostap, lähtivät
Nesterwariin, valloittivat sen ja tuhosivat sekä juutalaiset että
aatelin. Ruhtinas Czetwertynskiltä löi hänen oma myllärinsä linnan
kynnyksellä poikki pään ja ruhtinattaren teki Ostap orjattarekseen.
Muut päälliköt menivät toisille suunnille ja menestys seurasi heidän
aseitansa, sillä kauhu oli lannistanut ljahit, tuon "tavattoman
kansan", kauhu löi aseet sen käsistä ja riisti siltä voiman.

Silloin tällöin kiusottelivat rykmentinpäälliköt Chmielnickiä:
"mikset marssi Varsovaa kohden, vaan viivyttelet, kuuntelet
povarieukkojen ennustuksia, juot viinaa ja päästät ljaheja tointumaan
pelästyksestään ja kokoamaan sotaväkeä?". Välistä öisin ulvoi
juopunut rahvaskin, piirittäen Chmielnickin asunnon ja vaatien, että
hän johtaisi heitä ljaheja vastaan. Chmielnicki oli kuin olikin
nostanut kapinan ja antanut sille sen kauhean voiman, mutta nyt alkoi
hän huomata, että tuo sama voima työntää häntä itseään tuntematonta
tulevaisuutta kohden. Siksipä hän usein silmät sameina katseli
eteenpäin, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja samalla tuntien
sydämessään levottomuutta.

Hän yksin kaikkien noiden rykmentinpäällikköjen ja atamanien keskellä
tiesikin, kuinka paljon kauheaa voimaa piilee Puolan näennäisessä
voimattomuudessa. Hän oli nostattanut kapinan, hän oli Keltaisen
Veden luona lyönyt kruunun armeijat, hän oli lyönyt ja tuhonnut ne
Korsunin luona. Mutta mitä on nyt tehtävä?

Siksipä hän kokosikin rykmentinpäällikkönsä neuvotteluun ja,
katsellen heitä verestävillä silmillään, joiden edessä kaikki
vapisivat, lausui hän synkkänä saman kysymyksen: "mitä on nyt
tehtävä, mitä te tahdotte?"

-- Lähteäkö Varsovaan? Tännehän saapuu ruhtinas Wisniowiecki, hän
iskee teidän vaimoihinne ja lapsiinne kuin ukkosen nuoli, jättää
vain maan ja veden ja marssii sitte meidän jäljessämme Varsovaan,
tuoden mukanaan koko aatelismahdin, joka liittyy häneen. Kahden
tulen välissä me ehdottomasti hukumme, jollemme taisteluissa, niin
paaluihin pistettyinä...

-- Tatarilaisten ystävyyteen ei voi luottaa, tänään he ovat meidän
kanssamme, huomenna he kääntyvät meitä vastaan ja rientävät Krimiin,
tai luovuttavat meidän päämme herroille.

-- No, mitä nyt on tehtävä, sanokaa? Lähteäkö Wisniowieckia vastaan?
Siinä tapauksessa antaa hän sekä meille että tatarilaisille
yllinkyllin tekemistä ja yhä uusia sotajoukkoja tulee valtakunnan
sisäosista marssimaan Wisniowieckin avuksi. Valitkaa...

Pelästyneet rykmentinpäälliköt vaikenivat, mutta Chmielnicki jatkoi:

-- Miksi te olette käyneet niin aroiksi, miksette enään vaadi minua
marssimaan Varsovaa vastaan? Kun siis nyt ette tiedä mitä olisi
tehtävä, niin luottakaa minuun ja minä olen Jumalan avulla pelastava
sekä oman pääni ja teidän päänne ja toimiva zaporogilaisarmeijan ja
kaikkien kasakkain tyytyväisyydeksi.

Yksi keino oli jäljellä: sovittelujen tie. Chmielnicki tiesi
hyvin kuinka paljon Puolassa voidaan sitä tietä saavuttaa. Hän
oli laskenut, että valtiopäivät pikemmin suostuvat melkoisiin
myönnytyksiin kuin uusiin veroihin, värväyksiin ja sotaan, josta
varmaan oli tuleva vaivaloinen. Hän tiesi lisäksi, että Varsovassa
on mahtava puolue ja sen etunenässä itse kuningas -- sanoma hänen
kuolemastaan ei vielä ollut saapunut --, kansleri ja paljon
ylimyksiä, jotka mielellään tahtoisivat pysäyttää Ukrainassa asuvien
ylimysten omaisuuden jättiläismäisen kasvamisen. Tämä puolue haluaisi
kasakoista muodostaa sotilaallisen voiman kuninkaan tueksi, tehdä
heidän kanssansa ikuisen rauhan ja käyttää nuo monet tuhannet
ulkomaista sotaa varten. Jos asiat kehittyisivät tämän puolueen
toivomusten mukaan, niin saattaisi Chmielnicki päästä korkeaan
arvoon, saada itselleen kuninkaan kädestä hetmanin komentosauvan ja
kasakoille lukemattomia myönnytyksiä.

Kaikkea tätä pitäen silmällä hän kauvan viivytteli Bialocerkiewissa.
Hän teki varustuksia, lähetteli joka suunnalle julistuksia, keräsi
lisää väkeä, muodosteli kokonaisia armeijoja ja otti haltuunsa
linnoja, sillä hän tiesi, että vain voimakkaan kanssa antaudutaan
keskusteluihin. Mutta valtakunnan sisäosiin hän ei lähtenyt.

Oi jospa hänen onnistuisikin sovittelujen avulla saada aikaan rauha!
Silloinhan aseet itsestänsä putoaisivat Wisniowieckin käsistä, tai
jollei ruhtinas suostuisi laskemaan aseita, niin silloinhan ei hän,
Chmielnicki, olisi kapinoitsija, vaan ruhtinas, joka käy sotaa vasten
kuninkaan ja valtiopäivien tahtoa.

Vasta silloin marssisi hän, Chmielnicki, Wisniowieckia vastaan ja
tekisi sen jo kuninkaan ja valtakunnan käskystä. Silloin löisi
viimeinen hetki ei vain ruhtinaalle, vaan kaikille Ukrainan
pikkukuninkaille, ja heidän omaisuutensa ja äärettömät maatilansa
menisivät!

Näin ajatteli zaporogilainen vallananastaja-hetmani, tällaista
tulevaisuudenrakennusta hän suunnitteli. Hänen rakennuksensa
telineille istuutui kuitenkin usein huolten, epäilysten ja pelon
musta lintuparvi, pahaaennustavasti rääkyen.

Onko rauhan puolue Varsovassa kyllin voimakas? Ryhdytäänkö hänen
kanssaan keskusteluihin? Mitä sanovat valtiopäivät ja senaatti?
Tukkivatko ne korvansa Ukrainan kansan valitushuudoilta, sulkevatko
ne silmänsä tulipalojen loimuilta?...

Eikö enemmän tule vaa'assa painamaan ylimysten vaikutus, noiden
ylimysten, joilla on äärettömät maatilat ja joille niiden
säilyttäminen on elämänkysymys? Ja onko tämä valtakunta jo tarpeeksi
pelästynyt, antaakseen hänelle anteeksi, että hän teki liiton
tatarien kanssa?

Toiselta puolen raateli Chmielnickin sielua epäilys, eikö kapinan
palo jo ollut liiaksi levinnyt. Voidaanko noita villiintyneitä
joukkoja enään pitää ohjissa? Edellytetään että hän, Chmielnicki,
tekee rauhan -- hurjistelijat voivat hänen nimessään yhä edelleen
levittää surmaa ja murhapolttoa, tai ehkäpä he kostavat pettyneet
toiveensa vaatimalla hänen päätään. Niin, joki on särkenyt tokeensa
ja tulvii. Meri ja myrsky! Kauhea asema. Jos kapinan raivo olisi
heikompi, niin ei hänen kanssaan ryhdyttäisi keskusteluun, häntä
pidettäisiin heikkona. Kun nyt taas kapina on mahtava, niin voivat
sovittelut särkyä itse asian voimasta.

Mitä siis on tehtävä?

Aikoina jolloin tämäntapaiset ajatukset painoivat hetmanin raskasta
päätä, sulkeutui hän asuntoonsa ja joi vuorokausia umpeensa. Silloin
levisi päällikköjen ja rahvaan keskuudessa sanoma: hetmani juo! Ja
hänen esimerkkiään noudattaen alkoivat kaikki juoda. Kuri höltyi,
vankeja surmattiin, tapeltiin ja ryöstettiin. Oikea tuomionpäivä
koitti, kauhu ja kaameus vallitsi, Bialocerkiew muuttui todelliseksi
helvetiksi.

Mutta eräänä päivänä saapui juopuneen hetmanin luo aatelismies
Wychowski, joka oli otettu vangiksi Korsunin luona ja ylennetty
hetmanin sihteeriksi. Astuttuaan sisään alkoi hän häikäilemättä
ravistella humaltunutta, hän kävi kiinni hänen olkapäihinsä ja sai
hänet vuoteeseen istumaan ja vihdoin heräämään.

-- Mitä hittoa tämä on? kysyi Chmielnicki.

-- Herra hetmani, nouskaa ja tulkaa tajuihinne, vastasi Wychowski. --
Tänne on saapunut lähettiläitä.

Chmielnicki hypähti pystyyn ja selvisi samassa hetkessä.

-- Hei, huusi hän kasakkapojalle, joka istui kynnyksellä, -- anna
tänne asetakkini, lakkini ja komentonuijani.

Sitte hän sanoi Wychowskille:

-- Kuka on tullut ja kenen luota?

-- Kirkkoherra Patroni Lasko Huszczasta, Braclawin herra vojevodan
lähettämänä.

-- Herra Kisielin?

-- Aivan niin.

-- Kiitos Isälle, Pojalle, Pyhälle Hengelle ja Pyhälle Neitsyelle,
sanoi Chmielnicki, tehden ristinmerkin.

Ja hänen kasvonsa kirkastuivat ja kävivät lempeiksi -- hänen kanssaan
on siis antauduttu keskusteluihin!

Mutta samana päivänä saapui myöskin sanomia, jotka olivat
päinvastaista suuntaa kuin ne, joita herra Kisielin rauhanlähettiläät
edustivat.

Chmielnickille ilmoitettiin, että ruhtinas, lepuutettuaan
sotajoukkoaan joka oli väsynyt marssiessaan metsien ja soiden läpi,
oli saapunut kapinalliseen maahan. Siellä hän tuhoaa, polttaa ja
surmaa. Skrzetuskin johdolla lähetetty etujoukko on aivan perinpohjin
hävittänyt kaksituhantisen kasakka- ja rahvaan joukon. Itse ruhtinas
on väkirynnäköllä ottanut Pohrebyszczen, ruhtinas Zbaraskien maatilan
ja jättänyt jäljelle vain maan ja veden. Hämmästyttäviä asioita
kerrottiin tästä väkirynnäköstä ja Pohrebyszczen valloittamisesta,
sillä Pohrebyszcze oli ollut kaikista nurjimpien kapinoitsijoiden
pesäpaikkana. Ruhtinas kuului muka sanoneen sotamiehilleen: tappakaa
heidät niin että he kerrankin tuntevat kuolevansa. Ja sotamiehet
olivatkin harjoittaneet mitä kauheinta julmuutta. Koko kaupungista
ei ollut pelastunut ainoaakaan elävää sielua. Seitsemänsataa
vankia hirtettiin, kaksisataa istutettiin paaluihin. Puhuttiin
niinikään, että muutamilta oli puhkaistu silmät ja että toiset
olivat poltetut hiljaisella tulella. Kapina sammui yhdellä iskulla
koko paikkakunnalta. Asukkaat joko pakenivat Chmielnickin luo,
tai ottivat polvillaan vastaan Lubnien herran, tarjoten leipää ja
suolaa ja suurella itkulla anoen armoa. Pienemmät joukkueet olivat
kaikki hävitetyt eikä metsissä -- niin vakuuttivat Samhorodokista,
Spiczinista, Pleskowista ja Wachnowkasta tulleet pakolaiset -- ollut
ainoatakaan puuta, jossa ei olisi riippunut kasakkaa.

Ja kaikki tämä tapahtui aivan Bialocerkiewin ja Chmielnickin
satatuhantisen armeijan läheisyydessä.

Saadessaan nämä tiedot, karjui Chmielnicki kuin haavoitettu
aarniohärkä. Toisella puolen rauhankeskustelut, toisella puolen
miekka! Jos hän nyt käy ruhtinasta vastaan, niin se selvästi
merkitsee, ettei hän tahdokaan antautua keskusteluihin, joita
Brusilowin herra on hänelle ehdottanut.

Ainoana toivona olivat enään vain tatarit. Chmielnicki hypähti
pystyyn ja kiirehti Tuhaj-bejn päämajaan.

-- Tuhaj-bej, ystäväni, sanoi hän, vaihdettuaan tavalliset
tervehdykset, -- pelasta minut nyt niinkuin pelastit Keltaisen
Veden ja Korsuninkin luona. Tänne on saapunut Braclawin vojevodan
lähettiläs tuoden kirjeen, jossa vojevoda lupaa, sillä ehdolla
että minä lakkaan taistelemasta, toimia minun tyydytyksekseni ja
palauttaa zaporogilaissotajoukolle sen entiset vapaudet. Ja minun
täytyykin, osoittaakseni vilpittömyyttäni ja hyvää tahtoani lakata
taistelemasta. Mutta samalla on tänne myöskin saapunut sanomia minun
vihollisestani, ruhtinas Wisniowieckista, sanomia sellaisia, että
hän on tuhonnut Pohrebyszczen jättämättä sinne ainoaa elävää sielua.
Hän hakkaa maahan minun oivat kasakkani, istuttaa heitä paaluun ja
puhkaisuttaa heidän silmänsä. Kun en nyt voi marssia häntä vastaan,
olen tullut luoksesi pyytämään, että sinä tatareinesi lähtisit tätä
meidän yhteistä vihamiestämme vastaan, koska hän muuten pian hyökkää
tänne meidän leiriemme kimppuun.

Murza istui keskellä kallisarvoisia mattoja, jotka hän Korsunin luona
oli valloittanut tai ryöstänyt aateliskartanoista, jonkun aikaa
heilutteli hän yläruumistaan eteen- ja taaksepäin, siristeli silmiään
ikäänkuin paremmin päästäkseen asian perille ja sanoi vihdoin:

-- Allah, minä en voi sitä tehdä.

-- Miksi et? kysyi Chmielnicki.

-- Siksi, että sinun tähtesi jo olen kadottanut tarpeeksi bejejä
ja tshauseja Keltaisen Veden ja Korsunin luona. Miksi minun siis
vielä pitäisi kadottaa lisää? Jarema on suuri sotilas. Kyllä minä
menen häntä vastaan, kun sinäkin menet, mutta en yksinäni. Enhän
ole niin tyhmä, että tahtoisin yhdessä taistelussa menettää kaiken
minkä tähän asti olen saavuttanut. Minulle on edullisempaa lähettää
joukkoni hakemaan saalista ja vankeja. Olen jo tehnyt tarpeeksi
teidän hyväksenne, senkin uskottomat koirat. En lähde yksinäni ja
khanillekin annan saman neuvon. Olen puhunut.

-- Olethan sinä vannonut auttavasi minua.

-- Niin olen, mutta vannoin taistelevani sinun rinnallasi enkä sinun
puolestasi. Lähde nyt tiehesi.

-- Olenhan minä sallinut sinun ottaa orjia oman rahvaani keskuudesta.
Olen luovuttanut sinulle saaliit ja hetmanit.

-- Kun minä olisin luovuttanut sinut heille, jollet sinä olisi
luovuttanut heitä minulle.

-- Minä lähden khanin luo.

-- Mene tiehesi, pukki, sanon sinulle.

Ja murzan terävät hampaat alkoivat jo välkkyä huulten alta.
Chmielnicki huomasi, ettei tässä mikään auta ja että pitempi
vaatiminen saattaa olla vaarallista. Sentähden hän nousi ja läksi
todella khanin luo.

Mutta khanilta sai hän saman vastauksen. Tatareilla oli oma
järkensä ja he etsivät omaa etuansa. He eivät tahtoneet ryhtyä
suureen avonaiseen taisteluun päällikön kanssa, jota pidettiin
voittamattomana, vaan pitivät parempana ruokkia ratsujansa pitkin
maakuntaa ja rikastua ilman verenvuodatusta.

Chmielnicki palasi raivoissaan asuntoonsa ja tarttui epätoivoissaan
viinatuoppiin. Wychowski tempasi sen hänen kädestänsä.

-- Ette nyt saa juoda, herra hetmani, sanoi hän. -- Siellä on
lähettiläs ja hänelle täytyy antaa vastaus.

Chmielnicki joutui kauhean vihan valtaan.

-- Minä käsken istuttaa sekä sinut että lähettilään paaluun.

-- Mutta minä en anna teille viinaa. Ettekö häpeä latkia viinaa
kuin tavallinen kasakka, nyt kun onni on nostanut teidät niin
korkealle. Hyi, hyi, herra hetmani. Ei sillä tavalla saa tehdä.
Tieto lähettilään tulosta on jo levinnyt. Sotajoukko ja päälliköt
tahtovat neuvotella. Ette nyt saa juoda viinaa, teidän täytyy takoa
rautaa niinkauvan kuin se on kuumaa. Sillä nythän te saatatte tehdä
rauhan ja saavutatte kaiken mitä haluatte. Pian se kuitenkin on
liian myöhäistä ja sekä minun elämäni että teidän elämänne riippuu
siitä. Teidän pitäisi heti toimittaa lähetystö Varsovaan ja pyytää
kuninkaalta armoa.

-- Sinä olet viisas mies. Käske soittaa kokoon neuvotteluun ja sano
päälliköille asepihalla, että heti tulen sinne.

Wychowski lähti ulos ja hetken päästä kutsui kellonsoitto
neuvotteluun. Sen kuultuaan alkoivat zaporogilaisjoukot heti
kokoontua. Päälliköt asettuivat kukin paikoilleen. Siinä olivat:
kauhea Krywonos, Chmielnickin oikea käsi, Krzeczowski, kasakkain
miekka, vanha ja kokenut Filon Dziedziala, Kropiwnan rykmentin
päällikkö, Fedor Loboda Perejaslawista, julma Fedorenko Kalnikista,
villi Puszkarenko Pultawasta, joka johti pelkkiä hevospaimenia,
Szumejko Nizistä, tulinen Czarnota Hadziaczista ja Kubowicz
Czehrynista ynnä Nosacz, Hladki, Sdamowicz, Gluch, Puljan,
Panicz. Kaikki eivät olleet saapuvilla, muutamat olivat nimittäin
sotaretkillä ja muutamat jo toisessa maailmassa, jonne ruhtinas
Jeremi oli lähettänyt heidät.

Tatareja ei tällä kertaa kutsuttu neuvotteluun. Toverikunta kokoontui
läheiselle asepihalle. Tungeskeleva rahvas karkoitettiin kepeillä tai
sotanuijilla, siinä ei aina säästetty henkeäkään.

Vihdoin saapui itse Chmielnicki, yllään punainen viitta, päässä
sotalakki ja kädessä komentonuija. Hänen rinnallaan astui toisella
puolen korkea-arvoinen kirkkoherra Patroni Lasko, valkeana kuin
kyyhkynen, ja toisella puolen Wychowski, paperit kädessä.

Chmiel asettui päälliköiden keskelle ja istuutui hetken perästä
hiljaisuuden vallitessa. Sitte otti hän, merkiksi siitä että
neuvottelu alkaa, lakin päästään, nousi seisoalleen ja alkoi puhua:

-- Hyvät herrat, rykmenttien päälliköt ja arvoisat atamanit! Te
tiedätte, että meidän on täytynyt tarttua aseihin niiden suurien
vääryyksien tähden, joita olemme viattomasti saaneet kärsiä. Me
olemme käyneet taisteluun Krimin tsaarillisen majesteetin avulla
vanhojen vapauksiemme ja etuoikeuksiemme puolesta, jotka vasten hänen
majesteettinsa kuninkaan tahtoa ovat otetut meiltä pois. Jumala
on siunannut meidän yritystämme ja saattanut meidän kunnottomat
tyrannimme kuulumattoman pelon ja kauhistuksen valtaan. Hän on
rangaissut heidän vääryytensä ja sortonsa ja palkinnut meitä
huomattavilla voitoilla, joista meidän kiitollisin sydämin tulee
häntä ylistää. Kun nyt heidän ylpeytensä on tullut rangaistuksi,
täytyy meidän muistaa, että kristillisen veren vuodatus on
pysäytettävä, niinkuin laupias Jumala ja meidän oikea uskomme
opettaa. Mutta sapelia emme saa laskea käsistämme ennenkuin hänen
majesteettinsa kuninkaan tahdosta meidän vanhat vapautemme ja
etuoikeutemme jälleen ovat palautetut voimaan. Nyt kirjoittaa
minulle Braclawin herra vojevoda, että tämä kaikki on mahdollista
ja niin ajattelen minäkin, sillä emmehän me, vaan herrat sellaiset
kuin Potockit, Kalinowskit, Wisniowieckit ja Koniecpolskit, ole
rikkoneet kuuliaisuutta majesteettia ja valtakuntaa vastaan. Heidät
me olemme rangaisseet ja siksipä kuuluu meille kohtuullinen hyvitys
ja palkinto majesteetin ja säätyjen puolelta. Pyydän siis teitä,
hyvät ja arvoisat herrat, lukemaan Braclawin vojevodan kirjeen,
jonka hän on lähettänyt minulle isä Patroni Laskon, tämän aatelisen
ja kristillisuskoisen miehen kautta. Ja pyydän teitä tekemään
viisaan päätöksen siihen suuntaan, että kristillisen veren vuodatus
olisi pysäytettävä, jotta meille annettaisiin hyvitys ja palkinto
kuuliaisuudestamme ja uskollisuudestamme valtakuntaa kohtaan.

Chmielnicki ei kysynyt, olisiko luovuttava sodasta, vaan hän vaati
päätöstä, että siitä olisi luovuttava. Siksipä tyytymättömät heti
nostivatkin murinan. Murina muuttui hetken päästä uhkaaviksi
huudoiksi, ja johti tyytymättömyydenilmauksia pääasiassa Czarnota.

Chmielnicki vaikeni, mutta katsoi tarkasti mistäpäin vastalauseet
tulivat sekä merkitsi muistoonsa vastahakoiset.

Nyt nousi Wychowski seisomaan, kädessään Kisielin kirje. Jäljennöksen
tästä kirjeestä vei toverikunnalle Zorko ja luki sen julki.
Kummallakin puolella vallitsi syvä hiljaisuus.

Vojevoda alkoi kirjeensä sanoilla:

"Valtakunnan zaporogilaissotaväen herra Vanhin, minulle aina rakas
herra ja ystävä!"

"Koska on paljon sellaisia, jotka pitävät teitä, arvoisa herra,
Valtakunnan vihollisena, niin ilmoitan omasta puolestani, etten
ole ainoastaan vakuutettu teidän uskollisesta kiintymyksestänne
Valtakuntaan, vaan koetan saada myöskin muita herroja senaattoreja,
virkaveljiäni, siitä vakuutetuiksi. On kolme seikkaa, jotka takaavat
minulle tämän: ensinnä se, että Dnieperin sotajoukko, vaikka se
ammoisista ajoista asti on valvonut kunniaansa ja vapauttaan,
kuitenkin aina on pitänyt kiinni uskollisuudestansa kuninkaitaan,
ylimyksiään ja Valtakuntaa kohtaan. Toiseksi: tämä vähävenäläinen
kansa on oikeassa uskossaan niin luja, että se pikemmin uhraa
henkensä kuin antaa loukata tätä uskoa. Kolmanneksi: vaikka täällä on
ollut, kuten Jumala paratkoon nytkin, keskenäistä verenvuodatusta,
niin on kuitenkin saumaa aina ollut meille kaikille yhteinen ja sama
isänmaa, jossa synnymme ja nautimme vapautta, eikä varmaan koko
maailmassa ole toista valtakuntaa, joka vapautensa puolesta vetäisi
vertoja meidän isänmaallemme. Siksi me kaikki olemmekin tottuneet
yhtenä miehenä suojelemaan tämän äitimme, meidän kruunumme eheyttä.
Ja vaikka tapahtuukin kaikellaista vääryydenharjoitusta (sellaistahan
maailmassa aina tapahtuu), niin käskee kuitenkin järkemme meitä
huomaamaan, että helpompi on meidän vapaassa valtakunnassa sopia
keskenämme kuin kadottaa tämä äiti, jonka vertaista emme enään saata
löytää, emme kristi- emmekä pakanakunnassa..."

Loboda Perejaslawilainen keskeytti lukemisen.

-- Hän puhuu totta, lausui hän lujalla äänellä.

-- Hän puhuu totta, toistivat muut rykmentinpäälliköt.

-- Hän ei puhu totta, hän valehtelee, senkin koira! ärjyi Czarnota.

-- Vaikene, itse olet koira!

-- Te olette pettureja! Surma teille!

-- Surma sinulle!

-- Kuunnelkaa... odottakaa... lukekaa eteenpäin! Hän on meidän
miehiä, kuunnelkaa, kuunnelkaa!

Myrsky oli yhä nousemassa, mutta Wychowski ryhtyi lukemaan eteenpäin
ja hiljaisuus palasi.

Vojevoda kirjoitti edelleen, että zaporogilaissotajoukon tulee
luottaa häneen, koska se hyvin tietää hänen olevan samaa verta ja
uskoa ja tarkoittavan sen parasta. Hän muistutti, ettei hän ollut
ottanut osaa verenvuodatukseen Kumejkin ja Starecin luona ja pyysi
hartaasti Chmielnickiä lopettamaan sodan, lähettämään pois tatarit
tai kääntämään aseensa heitä vastaan, sekä sanoi alati pysyvänsä
valtakunnalle uskollisena. Hän lopetti kirjeen seuraavilla sanoilla:

"Minä lupaan teille niin totta kuin olen Jumalan kirkon poika ja niin
totta kuin sukuni on vanhaa vähävenäläistä verta, että aina olen
edesauttava teitä kaikessa hyvässä. Tiedätte niinikään, että mikäli
minusta tässä Valtakunnassa riippuu -- ja ilman minuahan ei voida
tehdä päätöstä sodasta enempää kuin solmia rauhaakaan, -- niin minä,
jos kukaan en halua sisällistä sotaa." J.n.e.

Heti kirjeen luettua syntyi kova melu toiselta puolen kirjeen
hyväksi, toiselta puolen sitä vastaan. Yleensä se sentään oli
miellyttänyt rykmentinpäällikköjä, vieläpä toverikuntaakin.
Kuitenkaan ei aluksi saattanut ymmärtää tai kuulla, mikä mielipide
pääsisi voitolle, sillä kirjeen johdosta oli ensi hetkessä
noussut suuri raivo. Toverikunta oli kaukaa katsoen kuin mikäkin
pyörre, jossa ihmismuurahaiset kihisivät ja kuhisivat. Päälliköt
heiluttelivat nuijiaan ja heristelivät nyrkkiä toistensa silmien
edessä. Saattoi eroittaa punaisia kasvoja, hehkuvia silmiä, huulia,
joilla kiilsi vaahto. Ja kaikkia niitä, jotka vaativat sotaa
jatkettavaksi, johti todellisen raivon vallassa Erazm Czarnota.
Chmielnickikin oli, katsellessaan hänen vimmaansa, vähällä puhjeta
raivoon. Ja tämän raivon noustessa hiljenivät tavallisesti kaikki,
aivan niinkuin tapahtuu silloin, kun leijonan karjunta kuuluu.
Ensinnä hypähti penkille seisomaan Krzeczowski. Hän heilutti siinä
nuijaansa ja huusi jyrisevällä äänellään:

-- Hevosia teidän pitäisi paimentaa eikä olla neuvottelussa, te
pakana-orjat!

-- Hiljaa, Krzeczowski tahtoo puhua! huusi Czarnota, joka toivoi
kuuluisan päällikön aikovan puhua sodan puolesta.

-- Hiljaa, hiljaa! ärjyivät toiset.

Krzeczowski nautti tavatonta kunnioitusta kasakkain keskuudessa.
Tämä johtui hänen suurista ansioistaan kasakkain hyväksi, hänen
suuresta sotilaskyvystään ja, merkillistä kyllä, siitä, että hän oli
aatelismies. Siksi kaikki nyt heti vaikenivat, uteliaina odottaen,
mitä hän sanoisi. Itse Chmielnickikin tähtäsi häneen levottoman
katseen.

Mutta Czarnota erehtyi arvellessaan, että Krzeczowski esiintyisi
sodan puolesta. Nopealla älyllään oli hän heti huomannut, että hän
nyt jos koskaan saattaa Puolan valtakunnalta saada ne starostakunnat
ja korkeat arvot, joista hän haaveksii. Hän arvasi, että kun on
kysymys kasakoiden rauhoittamisesta, niin koetetaan ennen monia
muita hyvittää juuri hänet. Eikä sitä nyt ole vastustamassa edes
herra Krakowskikaan, koska hän on vankeudessa. Senvuoksi lausui hän
seuraavaan tapaan:

-- Minun asiani on taistella eikä neuvotella. Mutta kun kuitenkin
nyt on ryhdytty neuvottelemaan, niin katson velvollisuudekseni
lausua mielipiteeni, koska yhtähyvin kuin muutkin, jollen paremmin,
olen ansainnut teidän mielisuosionne. Me sytytimme tulen liekin
saadaksemme takaisin vapautemme ja etuoikeutemme ja Braclawin
vojevoda kirjoittaa, että niin on tapahtuva. Siis me joko saamme
takaisin vapautemme, tai emme saa. Jollemme saa, niin ei auta
muu kuin sota, mutta jos saamme, niin on rauha. Miksikä turhaan
vuodattaisimme verta? Rauhoitettakoon meidät, niin me rauhoitamme
rahvaan ja sota lakkaa. Meidän isämme Chmielnicki on viisaasti
suunnitellut ja älynnyt tämän kaiken, jotta me voisimme olla hänen
majesteettinsa kuninkaan puolella, sillä hän antaa meille palkinnon,
mutta jos herrashallitsijat asettuvat vastakynteen, niin sallii hän
meidän löylyttää heitä ja me löylytämmekin. Vain tatareja minä en
neuvoisi lähettämään pois. Asettukoot he paimentoleiriin Villeille
Kentille ja olkoot siellä kunnes ratkaistaan jatkuuko sotaa vai ei.

Chmielnickin kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli nämä sanat ja
suurin osa päälliköistä alkoi jo huutaa, että on tehtävä aselepo ja
toimitettava lähettiläitä Varsovaan sekä pyydettävä Brusilowin herraa
saapumaan sinne rauhanneuvotteluja varten. Czarnota vielä huusi ja
teki vastalauseita, mutta Krzeczowski tuijotti häneen uhkaavasti ja
sanoi:

-- Sinä, Czarnota, huudat nyt sodan ja verenvuodatuksen puolesta,
mutta kun herra Dmochowskin petyhorilaiset Korsunin luona karkasivat
sinun kimppuusi, niin sinä vikisit kuin porsas: rakkaat veljet,
pelastakaa minut! ja juoksit pakoon koko rykmenttisi edellä.

-- Valehtelet! kiljui Czarnota, -- minä en pelkää, en ljaheja enkä
sinua.

Krzeczowski hypähti nuija kädessä Czarnotaa kohti ja toisetkin
alkoivat puida nyrkkejään Hadziaczin rykmentinpäällikölle. Melu
oli jälleen alkanut kasvaa, asepihalla mylvi toverikunta kuin
villihärkien lauma.

Nyt nousi Chmielnicki itse uudestaan puhumaan.

-- Herrat päälliköt! Te olette päättäneet toimittaa lähettiläitä
Varsovaan suosittamaan hänen majesteetillensa kuninkaalle meidän
uskollista palvelustamme ja pyytämään häneltä palkintoa. Mutta
myöskin se joka tahtoo sotaa, voi sitä saada, ei sotaa kuningasta
ja valtakuntaa vastaan, sillä emmehän ole näitä vastaan koskaan
käyneetkään sotaa, vaan suurinta vihollistamme vastaan, joka jo on
kauttaaltaan punaisenaan kasakkain verestä, joka vielä äskettäin
Starecin luona voiteli sillä itseään ja joka ei vieläkään ole
lakannut sitä vuodattamasta, vaan yhä pysynyt vihamielisenä
zaporogilaisjoukoille. Tämän vihollisen luo minä toimitin kirjeen
ja lähettiläitä, pyytäen, että hän luopuisi vihamielisyydestään,
mutta hän murhautti tyrannin tavoin lähettilääni eikä suvainnut
toimittaa minulle, teidän vanhimmallenne ja ylipäälliköllenne edes
mitään vastausta, siten solvaten koko zaporogilaissotajoukkoa. Ja
nyt on hän saapunut Dnieperin takaa, hän on perinpohjin hävittänyt
Pohrebyszczen ja rangaissut viattomia ihmisiä, joiden puolesta minä
olen vuodattanut katkeria kyyneliä. Tämän jälkeen on hän, kuten
minulle tänä aamuna on ilmoitettu, mennyt Nemirowiin eikä ole siellä
säästänyt yhdenkään ainoan henkeä. Kauhun ja pelon takia eivät
tatarit tahdo marssia häntä vastaan ja pian saatte nähdä hänen
tulevan tänne tuhoamaan meitäkin, viattomia ihmisiä, vastoin meille
suosiollisen kuninkaallisen majesteetin ja koko valtakunnan tahtoa,
sillä hän ei ylpeydessään välitä kenestäkään, ja kuten hän nyt
kapinoi, niin hän aina on valmis kapinoimaan hänen kuninkaallisen
majesteettinsa tahtoa vastaan...

Joukko hiljeni. Chmielnicki läähätti hetkisen ja jatkoi:

-- Jumala on palkinnut meitä antamalla meille voiton hetmaneista,
mutta hän, ruhtinas, on pahempi kuin hetmanit ja kaikki
pikkukuninkaat, hän, paholaisen sikiö, joka elää pelkästä
vääryydestä. Jos nyt minä itse lähtisin häntä vastaan, niin olisi
hän valmis ystäviensä kautta Varsovassa väittämään, että me emme
tahdo rauhaa ja syyttäisi meitä, viattomia, hänen kuninkaallisen
majesteettinsa edessä. Jotta ei näin tapahtuisi, niin täytyy
kuninkaan ja koko valtakunnan saada tietää, etten minä tahdo sotaa,
vaan pysyn alallani, mutta että hän, Wisniowiecki ensinnä on ryhtynyt
sotaan meitä vastaan. Siksi en minä nyt voi lähteä liikkeelle, vaan
katson tarpeelliseksi ryhtyä rauhankeskusteluihin Braclawin herra
vojevodan kanssa. Mutta jotta ei Wisniowiecki, tuo paholaisen sikiö,
murtaisi meidän voimaamme, täytyy kuitenkin asettua häntä vastaan ja
tuhota hänen mahtinsa, niinkuin me Keltaisen Veden ja Korsunin luona
tuhosimme vihollisemme, herrat hetmanit. Siksi pyydän minä nyt, että
te, hyvät herrat, omin päinne lähdette Wisniowieckia vastaan ja minä
kirjoitan hänen majesteetilleen kuninkaalle, että se on tapahtunut
minun tahtomattani ja siksi, että teidän oli välttämätöntä puolustaa
itseänne hänen, Wisniowieckin, ilkeyttä ja hyökkäystä vastaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi kokouksessa. Chmielnicki puhui edelleen:

-- Joka siis teistä, hyvät herrat, lähtee tuohon sotaiseen
yritykseen, hän saa minulta tarvittavan määrän hyviä sotilaita,
tykkejä ja tykkiväkeä, jotta hän Jumalan avulla tuhoaisi meidän
vihollisemme ja saisi hänestä voiton.

Ei yksikään päälliköistä astunut esiin.

-- Minä annan kuusi tuhatta miestä valittua väkeä, lausui Chmielnicki.

Hiljaisuus.

Ja kuitenkin olivat kaikki pelottomia sotilaita, miehiä, joiden
sotahuudot useammin kuin kerran olivat kajahtaneet Konstantinopolin
muureja vastaan.

Tai ehkäpä jokainen heistä juuri siksi karttoi menettää
saavuttamaansa kunniaa kohdatessaan kauhean Jeremin.

Chmielnicki tuijotti päällikköihinsä, jotka tämän katseen
vaikutuksesta loivat silmänsä maahan. Wychowskin kasvoille tuli
pirullisen ilkeä ilme.

-- Yhden rohkean miehen minä tunnen, sanoi Chmielnicki synkkänä, --
miehen, joka tällä hetkellä lausuisi mielipiteensä eikä vetäytyisi
pois, mutta hän ei ole meidän joukossamme.

-- Bohun, lausui joku.

-- Aivan niin. Hän on jo tuhonnut Jareman rykmentin Wasilowkassa,
mutta siinä sai hän pahat naarmut ja nyt makaa hän Czerkasyssa
kamppaillen kuolemaemon kanssa. Ja kun ei häntä ole, niin ei ole
ketään, sen näen nyt. Missä on kasakkakunnia, missä ovat Pawlukit,
Nalewajkat, Lobodat ja Ostranicat?

Silloin nousi penkiltä lyhyt paksu mies, jolla oli sinertävät synkät
kasvot, viheriät silmät ja vinon suun yläpuolella tulipunaiset
viikset. Hän astui Chmielnickin eteen ja sanoi:

-- Kyllä minä lähden. Hän oli Maksim Krywonos.

Hyvä-huudot kajahtivat, mutta Krywonos nojasi nuijan kuvettansa
vastaan ja sanoi käheällä, katkonaisella äänellä:

-- Älä luule, hetmani, että minä pelkään. Olisinhan minä heti
ilmoittautunut, mutta ajattelin, että on parempiakin. Koska kuitenkin
nyt on näin, niin lähden minä. Ja mitäs te olette? Olette päitä ja
käsiä, mutta minulla ei ole päätä, vaan ainoastaan kädet ja sapeli.
Kerran vain on äiti synnyttänyt -- sota on minun äitini ja sisareni.
Wisniowiecki teurastaa -- niin minäkin tulen tekemään. Hän hirttää --
niin minäkin. Ja sinä hetmani, anna minulle reippaita poikia, sillä
ei roskaväen kanssa taistella Wisniowieckia vastaan. Minä lähden nyt
-- rakentamaan linnoja, lyömään, tappamaan, hirttämään. Surma heille,
noille valkovenäläisille!

Toinen atamani astui esiin.

-- Minä lähden kanssasi, Maksim. Se oli Puljan.

-- Ja Czarnota Hadziaczilainen, Hladki Mirhorodilainen ja Nosacz
lähtevät sinun kanssasi, sanoi Chmielnicki.

-- Lähdemme! huusivat nämä yhteen ääneen, sillä Krywonosin esimerkki
oli heitä rohkaissut.

-- Jaremaa vastaan, Jaremaa vastaan! huudettiin joukosta. -- Lyö,
lyö! -- säesti toverikunta ja hetken kuluttua muuttui neuvottelu
juopotteluksi. Ne rykmentit, jotka määrättiin lähtemään Krywonosin
mukaan, joivat kuin hullut, sillä ne olivat menossa kuolemaan.
Sotamiehet tiesivät sen hyvin, mutta heidän sydämessään ei enään
ollut pelkoa. "Kerran on emo synnyttänyt!" toistelivat he johtajansa
sanoja ja siksi eivät he enään surkeilleetkaan mitään, kuten
tavallista on kuoleman edellä. Chmielnicki salli tämän kaiken, jopa
yllyttikin heitä. Rahvas seurasi heidän esimerkkiään. Joukot alkoivat
laulaa sadointuhansin äänin. Hevoset päästettiin irralleen, ne
kirmasivat hurjasti pitkin leiriä, heittäen ilmaan tomupilviä. Syntyi
kuvaamaton sekamelska. Huutaen ja nauraen ajettiin hevosia takaa.
Isoja joukkoja kuljeskeli joen rannalla, ammuskellen ja tunkeutuen
aivan hetmanin majalle asti, kunnes hän vihdoin käski Jakubowiczin
ajaa ne pois. Sitte seurasi tappelu ja mellakka. Rankkasade karkoitti
vihdoin kaikki hökkeleihin ja vankkuritelttojen alle. Illalla muuttui
sade myrskyksi. Ukkosen jyrinä jylisi toiselta taivaan laidalta
toiselle, salamat valaisivat koko seudun, milloin valkoisella,
milloin punaisella valolla.

Niiden välkkeessä lähti Krywonos liikkeelle, johdattaen
kuuttakymmentä tuhatta oivallista, valittua soturia ja rahvasta.



YHDESTOISTA LUKU.


Krywonos lähti nyt Bialocerkiewista Skwyraa, Pohrebyszczeä ja
Machnowkaa kohden ja missä hän kulki, siellä katosivat ihmiselämän
jäljetkin. Ken ei liittynyt häneen, se hukkui puukkoihin. Vilja
poltettiin pellolta, yksin sängetkin sytytettiin tuleen, metsät ja
puutarhat poltettiin. Samanlaista hävitystä harjoitti toiselta puolen
ruhtinas. Kun hänen sotajoukkonsa olivat tuhonneet Pohrebyszczen
ja herra Baranowski toimittanut verisen kasteen Niemirowissa,
hakkasivat ne vielä maahan toistakymmentä isompaa joukko-osastoa
ja asettuivat leiriin Rajgrodin luo. Kokonainen kuukausi oli niin
kulunut ilman että ratsumiehet pääsivät laskeutumaan alas hevosen
selästä. Rasitus oli suuresti laihduttanut ratsut ja kuolema
vähentänyt niiden lukumäärää. Täytyi kuin täytyikin jo levähtää,
sillä kädet olivat verisessä niitossa aivan herpautuneet. Itse
ruhtinaskin alkoi epäröidä ja miettiä, eikö hänen pitäisi joksikin
aikaa lähteä rauhallisemmalle seudulle lepuuttamaan ja kartuttamaan
sotajoukkojansa. Varsinkin kaipasivat lepoa hevoset, ne olivat jo
pikemmin luurankojen kuin elävien luontokappaleiden näköisiä, sillä
kuukauteen eivät ne olleet saaneet viljaa, vaan eläneet ainoastaan
tallatulla ruoholla. Viikon pysähdyksen jälkeen tuli kuitenkin
tieto, että apujoukkoja on saapumassa. Ruhtinas lähti heti niitä
vastaan ja hän kohtasikin todella herra Janusz Tyszkiewiczin,
Kiowan vojevodan, joka toi puolitoistatuhatta hyvää soturia. Hänen
muassaan oli Braclawin alituomari Krzysztof Tyszkiewicz, nuori herra
Aksak, vielä melkein poikanen, joka johti omaa hyvin varustettua
husaarilippukuntaansa, sekä paljon aatelisia, kuten herrat Sieniutit,
Polubinskit, Zytinskit, Jelowickit, Kierdejt ja Boguslawskit, joista
muutamilla oli oma joukkonsa. Yhteensä oli apujoukkoja siis lähes
kaksituhatta ratsua, palvelusväestöä lukuunottamatta. Ruhtinas
ilostui tästä suuresti ja pyysi kiitollisena herra vojevodan
majaansa. Vojevoda ei kyllin saattanut ihmetellä sen köyhyyttä ja
yksinkertaisuutta. Ruhtinas, joka Lubniessa eli kuninkaallisesti,
tahtoi nimittäin sotaretkillä antaa miehilleen esikuvan eikä sallinut
itselleen minkäänlaisia mukavuuksia. Niin asui hän nytkin tuvassa,
jonka ahtaasta ovesta Kiowan lihava herra vojevoda töintuskin pääsi
kulkemaan, hänen täytyi todella antaa palvelijasotamiehensä takaapäin
tuupata itseään sisään. Tuvassa ei paitsi pöytää, puupenkkejä ja
hevosenvuodalla verhottua makuulavitsaa, ollut mitään muuta kuin
oven edessä heinillä täytetty säkki, jolla makasi aina valpas
palvelijapoika. Tämä yksinkertaisuus kummastutti suuresti vojevodaa,
joka piti mukavuudesta ja aina kuljetti muassaan mattoja ja ryyjyjä.
Päästyään tupaan hän hämmästyneenä katseli ruhtinaaseen, ihmetellen
mitenkä niin suuri sielu voi asua tuollaisessa yksinkertaisuudessa
ja köyhyydessä. Hän oli kyllä joskus nähnyt ruhtinaan valtiopäivillä
Varsovassa, olipa hän etäältä ruhtinaan sukuakin, mutta hän ei
tuntenut häntä likemmin. Vasta kun hän alkoi puhua hänelle, huomasi
hän olevansa tekemisissä epätavallisen ihmisen kanssa. Ja hän, vanha
senaattori ja korkea sotilas, joka taputti olalle virkaveljiään
senaattoreja, joka puhutteli ruhtinas Dominik Zaslawskia poikaseksi
ja oli tutunomainen itse kuninkaan kanssa, hän ei uskaltanut kohdella
Wisniowieckia yhtä tutunomaisesti, vaikkakin ruhtinas otti hänet
vastaan ystävällisesti ja kohteliaasti, koska hän oli kiitollinen
hänen tuomastaan avusta.

-- Herra vojevoda, sanoi hän, -- Jumalan kiitos, että toitte verestä
väkeä, sillä minä olin täällä jo ihan menehtymäisilläni.

-- Johan minä näin sen herra ruhtinaan sotamiehistä, että ne raukat
ovat ihan uuvuksissa. Minuun vain kovasti koskee, että vielä olen
tullut tänne pyytämään teitä pelastamaan meitä.

-- Onko sitte kiire?

-- _Periculum in mora, periculum in mora_. Sinne meidän seuduille
on nimittäin saapunut roskaväkeä muutamia kymmeniä tuhansia miehiä,
ja näitä johtaa Krywonos, joka, kuten kuulin, oli komennettu herra
ruhtinasta vastaan. Hän oli kuitenkin saanut vangiksi miehen, joka
oli tietänyt teidän marssivan Konstantywiin ja silloin oli hän
heti kääntynyt sinnepäin. Nyt, minun ollessani matkalla, on hän
piirittänyt Machnowkaa, tehden sellaista hävitystä, ettei sitä saata
kielin kuvata.

-- Olen kuullut Krywonosista ja odottanut häntä tänne, mutta koska
hän on kulkenut ohitseni, niin minun kai täytyy hakea häntä.
Tässä todellakaan ei auta viivytellä. Onko Machnowkassa paljonkin
linnaväkeä?

-- Linnassa on kaksisataa saksalaista, erinomaista väkeä, jotka
vielä kestävät jonkin aikaa. Mutta pahempi on, että kaupunkiin on
kokoontunut paljon aatelia perheineen ja kaupunki on varustettu vain
vallilla ja paaluaidalla. Se ei kauvan saata tehdä vastarintaa.

-- Todella ei auta kauvan viivytellä, toisti ruhtinas.

Ja sitte hän, kääntyen palvelijapoikansa puoleen, sanoi:

-- Zelenski, mene hakemaan rykmentinpäällikköjä.

Kiowan vojevoda oli istahtanut penkille ja läähätti siinä. Pian alkoi
hän hiukan katsella ympärilleen, olisiko toivoa saada illallista,
sillä hänen oli nälkä ja hän piti ruuasta.

Samassa kuului kiireisiä askelia ja ruhtinaan upseerit tulivat
sisään. He olivat ruskettuneita, laihoja, parroittuneita miehiä,
silmät syvillä kuopilla, kasvoillaan sanomattomien kärsimysten
jäljet. Vaieten kumarsivat he ruhtinaalle ja vieraille ja jäivät
odottamaan ruhtinaan käskyä.

-- Hyvät herrat, sanoi ruhtinas, -- ovatko hevoset lähellä?

-- Ovat.

-- Ovatko valmiina?

-- Kuten aina.

-- Hyvä on. Tunnin päästä lähdemme Krywonosia vastaan.

-- Kuinka? sanoi Kiowan vojevoda ja katsoi hämmästyneenä Braclawin
alituomariin herra Krzysztofiin.

Mutta ruhtinas jatkoi:

-- Herra Poniatowski ja herra Wierszul ratsastavat ensimäisinä.
Heidän jäljessään lähtee Baranowski rakuunoineen ja tunnin kuluessa
tulee herra Wurcelin tykistön olla valmiina.

Rykmentinpäälliköt kumarsivat ja lähtivät tuvasta. Hetken päästä
kuului torventoitotus merkkinä siitä että oli asetuttava ratsujen
selkään. Kiowan vojevoda ei ollut odottanut tällaista kiirehtimistä
eikä edes toivonut sitä, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän oli
luullut saavansa päivän ajan levätä ruhtinaan luona ja nyt täytyi
heti, syömättä, nukkumatta, istuutua ratsun selkään.

-- Herra ruhtinas, sanoi hän, -- jaksavatko teidän sotamiehenne
todella Machnowkaan asti? Näen nimittäin, että he ovat kauhean
väsyksissä ja tie on pitkä.

-- Älkää sillä vaivatko päätänne. He menevät taisteluun kuin juhlaan.

-- Kyllä minä sen näen -- tuimaa väkeä. Mutta minunkin väkeni on
matkasta väsyksissä.

-- Mutta itsehän juuri sanoitte: periculum in mora.

-- Aivan niin, mutta voisimmehan levätä yön. Me tulemme aina
Chmielnickin naapuruudesta asti.

-- Herra vojevoda, me tulemme Lubniesta, Dnieperin takaa.

-- Me olemme koko päivän olleet matkalla.

-- Me koko kuukauden.

Sen sanottuaan lähti ruhtinas tuvasta, itse persoonallisesti
valvoakseen marssijärjestystä, mutta vojevoda jäi tuijottamaan
alituomariin, herra Krzysztofiin. Hän löi kämmenet polviaan vastaan
ja sanoi:

-- Kas siinä sen nyt sai. Jollei tässä Jumala armahda, niin tappavat
minut vielä nälkään. Nyt saamme totisesti kylpeä kiehuvassa vedessä.
Minä tulen pyytämään apua ja luulen, että niin suurien rasitusten
jälkeen toki lähdetään liikkeelle vasta kahden tai kolmen päivän
perästä, ja täällä ei anneta hengen lepoa! Hiisi heidät vieköön.
Kannustimen hihna on hangannut jalkaani, kun tuo pahuksen poika
pani sen niin huonosti, ja vatsani kurisee. Piru heidät vieköön!
Machnowka on Machnowka, mutta vatsa on vatsa. Olen vanha soturi ja
nähnyt sotaa paljon enemmän kuin he, mutten ikinä tällaista hoppua.
Pirujahan ne ovat eivätkä ihmisiä. Eivät nuku eivätkä syö, tappelevat
vain. Jumaliste, varmaan eivät ne syökään koskaan. Näittekö, herra
Krzysztof, nuo rykmentinpäälliköt, eivätkö ne nyt ole aivan kuin
haamuja?

-- Mutta tulinen miehuus heissä vain on, vastasi herra Krzysztof,
joka oli innokas soturi. -- Mikä sekasorto ja epäjärjestys muissa
leireissä onkaan, kun lähdetään liikkeelle, kuinka juostaan,
kuljetetaan vankkureja edestakaisin ja lähetellään hakemaan hevosia.
Mutta täällä... näettekö, tuossa ovat keveät lippukunnat jo valmiina.

-- Niin ovatkin, totta tosiaan, tässä tulee ihan hulluksi, sanoi
vojevoda.

Mutta nuori herra Aksak laski poikamaiset käsivartensa ristiin
rintansa yli ja virkkoi innoissaan:

-- Oi, suuri päällikkö hän on, suuri sotilas!

-- Te taas olette vielä maitosuu, ärjäisi hänelle vojevoda. --
Cunctator oli hänkin suuri päällikkö, ymmärrättekö!

Samassa astui ruhtinas sisään.

-- Hyvät herrat, ratsun selkään, marssi alkaa. Vojevoda ei enään
voinut pidättää ärtymystään.

-- Käskekää, herra ruhtinas, edes antaa jotakin syötävää, sillä minun
on nälkä! huudahti hän pahalla tuulella.

-- Hyvä herra vojevoda, sanoi ruhtinas naurahtaen ja tarttuen hänen
olkapäähänsä, -- suokaa anteeksi, kyllä mielelläni. Sodassa ihminen
niin helposti unohtaa sellaiset asiat.

-- No, kuulkaappa nyt, herra Krzysztof, enkö sanonutkin, ettei heillä
ole tapana syödä, virkkoi vojevoda, kääntyen Braclawin alituomarin
puoleen.

Illallinen ei kuitenkaan kestänyt kauvan ja pari tuntia myöhemmin
lähti jo jalkaväkikin Rajgrodista. Sotajoukot kulkivat Winnicaa
ja Lityniä kohden, siis sille suunnalle, missä Chmielnicki oli.
Matkalla kohtasi Wierszul Sawerowkassa tatarilaisen joukkueen ja
hakkasi sen yhdessä herra Wolodyjowskin kanssa maahan, vapauttaen
tatarien käsistä muutamia satoja vankeja, jotka suurimmaksi osaksi
olivat nuoria tyttöjä. Nyt oli jo vastassa hävitetty maa, maa täynnä
Krywonosin käden jälkiä. Strzyzawka oli poltettu, sen väestö murhattu
kauhealla tavalla. Onnettomat olivat nähtävästi tehneet Krywonosille
vastarintaa ja tuo villi mies oli heittänyt heidät miekan ja liekin
valtaan. Kylän laidalla riippui tammessa itse herra Strzyzowski,
Tyszkiewiczin sotamiehet tunsivat hänet heti. Hän riippui siinä aivan
alastomana, rinnallaan kauhea kaulaketju: nuora, johon oli pujotettu
ihmispäitä. Ne olivat hänen kuuden lapsensa ja vaimonsa päät. Itse
kylässä, joka oli poltettu ihan poroksi, näkivät sotamiehet molemmin
puolin tietä pitkän rivin "kasakkain kynttelejä", s.o. ihmisiä,
joiden kädet olivat nostetut päiden yläpuolelle ja kiinnitetyt
maahan lyötyihin paaluihin. Käsien ympärille oli kääritty tervaan
kastettuja olkia ja olivat ne palaneet ranteista alkaen. Suurimmalta
osalta oli palanut vain kädet, koska nähtävästi sade oli estänyt
tulen levenemisen. Kauheat olivat nuo ruumiit vääntyneine kasvoineen.
Mädännyksen haju levisi jo yltympärille, paalujen päällä kierteli
korppi- ja naakkaparvia. Sotaväen lähestyessä lensivät ne kirkuen
lähemmiltä paaluilta ja istuutuivat etäisempien neniin. Jokunen susi
luikki lippukuntien edellä viidakkoon. Sotajoukot kulkivat vaieten
pitkin kauheaa kujaa ja laskivat "kynttelejä". Niitä oli kolme sataa
ja muutamia kymmeniä. Vihdoin pääsivät joukot kylä-poloisen ohi ja
saivat hengittää aron raikasta ilmaa. Hävityksen jäljet ulottuivat
kuitenkin kauvemmaksikin. Oltiin heinäkuun alkupuolella. Viljat
olivat olleet miltei tuleentuneita, oli odotettu aikaista korjuuta.
Kokonaiset vainiot olivat kuitenkin osaksi poltetut, osaksi tallatut
maahan. Näytti siltä kuin hirmumyrsky olisi käynyt läpi peltojen,
ja niinhän olikin: kauhein kaikista hirmumyrskyistä, sisällinen
sota oli käynyt. Ruhtinaan sotamiehet kyllä olivat nähneet miltä
viljavat pellot ja varakkaat seudut saattavat näyttää tatarien
hävitysretken jälkeen, mutta tällaista tuhoa, tällaista hävityksen
vimmaa he eivät olleet eläessään nähneet. Metsät olivat poltetut
niinkuin viljakin. Missä ei tuli ollut niellyt itse puuta, siellä oli
tulenkieli nuollut siitä lehdet ja kuoren, se oli hengityksellään
kärventänyt, savuttanut ja noennut puut niin että ne törröttivät
kuin luurangot. Kiowan herra vojevoda katseli hävitystä eikä uskonut
silmiään. Miedziakow, Zhar, Futory, Sloboda -- tuhkaläjinä! Siellä
täällä olivat talonpojat paenneet Krywonosin luo, mutta naiset ja
lapset olivat joutuneet sen tatarilaisjoukkueen vangiksi, jonka
Wierszul ja Wolodyjowski olivat tuhonneet. Maan pinnalla vallitsi
hävityksen autius, taivaalla liitelivät räpytellen korppien,
naakkojen ja kotkien parvet, jotka ties mistä olivat lentäneet tänne
kasakkain elonkorjuuseen... Jäljet sotajoukkojen kulusta kävivät
yhä tuoreemmiksi. Tuontuostakin tavattiin särkyneitä vankkureja ja
eläinten ja ihmisten ruumiita, jotka eivät vielä olleet alkaneet
mädäntyä, rikkinäisiä patoja, messinkisiä kattiloja, säkkejä, joissa
oli kastuneita jauhoja, vielä savuavia raunioita ja vasta pengottuja
ja hajalleen heitettyjä heinärukoja. Ruhtinas marssitti lippukuntiaan
Chmielnickiä kohden, sallimatta niille mitään lepoa, mutta vanha
vojevoda tarttui päähänsä ja toisteli surullisesti:

-- Machnowka parka, Machnowka parka, kyllä minä jo huomaan, ettemme
ehdi sen avuksi.

Mutta Chmielnikissä saatiin kuulla, ettei vanha Krywonos piiritäkään
Machnowkaa, vaan hänen poikansa kymmenkunnan tuhannen miehen
joukolla, ja että nuo epäinhimilliset hävitykset matkan varrella
olivat hänen työtään. Kuuleman mukaan oli kaupunki jo valloitettu.
Otettuaan sen haltuunsa olivat kasakat surmanneet aatelin ja
juutalaiset sekä ryöstäneet aatelisnaiset leiriinsä, jossa heitä
odotti kuolemaa pahempi kohtalo. Linnoitus piti kuitenkin yhä herra
Lewin johdolla puoliaan. Kasakat tekivät rynnistyksensä sitä vastaan
bernardiniluostarista, jonka munkit he olivat tappaneet. Karkoittaen
hyökkääjät viimeisillä voimillaan ja ruudillaan, tunsi herra Lew,
ettei hän voi puolustaa linnaa yötä kauvemmin.

Ruhtinas jätti nyt jalkaväen, tykit ja armeijan päävoimat, käskien
niiden mennä Bystrzykiin, ja kiirehti itse vojevodan, herra
Krzysztofin, herra Aksakin ja kahdentuhannen sotamiehen kanssa
avuksi. Vanha vojevoda esteli, sillä hän oli kadottanut uskonsa.
"Machnowka on mennyttä, me tulemme liian myöhään, parempi on luopua
siitä ja puolustaa toisia paikkoja sekä varustaa niitä suojaväellä",
toisteli hän. Mutta ruhtinas ei tahtonut ottaa hänen sanojaan
kuuleviin korviin. Braclawin alituomari piti kiirettä ja sotajoukot
paloivat innosta päästä taistelemaan. "Koska kerran olemme tänne
tulleet, niin emme ilman verenvuodatusta lähde pois." Ja eteenpäin
marssittiin.

Noin puolen penikulman päässä Muchnowkasta kiidätti sotajoukkoja
vastaan kymmenkunta ratsumiestä, ajaen täyttä laukkaa. Siinä oli
herra Lew upseereineen. Heidät nähdessään arvasi Kiowan vojevoda heti
mitä oli tapahtunut.

-- Linnoitus on valloitettu? huusi hän.

-- Niin on, vastasi herra Lew ja meni samassa tainnoksiin, sillä
hänen ruumiinsa oli kokonaan raadeltu ja luotien lävistämä.
Verenvuodosta oli hän näin perinpohjin uuvuksissa. Toiset kertoivat
mitä oli tapahtunut. Muureilla olevat saksalaiset hakattiin maahan,
koska he tahtoivat mieluummin kuolla kuin antautua. Herra Lew oli
lyönyt itsensä roskajoukon ja särjettyjen porttien läpi, sillä
tornihuoneissa puolusti itseään vielä muutama kymmen aatelismiestä --
nämä täytyi kiireesti pelastaa.

Ratsumiehet kannustivat hevosiaan. Hetken päästä tuli mäeltä näkyviin
kaupunki ja linna sekä niiden yläpuolella paksu pilvi tulipalonsavua.
Päivä oli laskemaisillaan. Taivaalla paloi jättiläiskokoinen
purppuranvärinen ja kultainen iltarusko, jota sotamiehet ensi
hetkessä pitivät tulipalon loimuna. Tässä valaistuksessa näkyivät
zaporogilaisrykmentit ja taajat rahvaanjoukot, jotka porteista
tulivat sotaväkeä vastaan. He astuivat varsin rohkeasti, sillä kukaan
kaupungissa ei tietänyt ruhtinaan tulosta, luultiin että ainoastaan
Kiowan vojevoda marssii kaupungin avuksi. Viina oli nähtävästi
täydellisesti sokaissut kasakat, tai oli linnan äskeinen valloitus
antanut heille niin ylettömän ylpeyden. Rohkeasti astuivat he siis
alas mäkeä ja vasta tasangolla alkoivat he järjestäytyä taisteluun,
suurella innolla rämmyttäen rumpujaan. Tämän nähdessään päästivät
kaikki puolalaiset ilonhuudon ja Kiowan vojevoda sai tilaisuuden
toisen kerran ihailla ruhtinaan lippukuntien valmeutta. Ne olivat
pysähtyneet ja heti asettuneet taistelujärjestykseen, raskas
ratsuväki keskelle, kevyt ratsuväki siiville, niin täsmällisesti
ettei tarvinnut korjaella mitään, vaan saattoi heti alkaa taistelun.

-- Herra Krzysztof, mitä väkeä nuo sentään ovat! sanoi vojevoda.
-- Heti ne asettuivat taistelujärjestykseen. Varmaan ne voisivat
tapella ilman johtajaakin. Tarkkanäköisenä johtajana kiiti ruhtinas
kuitenkin, komentonuija kädessä, lippukuntain lomitse toiselta
siiveltä toiselle, tarkastellen ja antaen viimeiset käskyt. Iltarusko
heijastui hänen hopeapanssariinsa ja hän oli kuin kirkas liekki siinä
lentäessään rivien välissä, sillä tummien varuksien keskellä oli
yksin hänellä loistava puku.

Joukot olivat seuraavassa järjestyksessä: keskellä, ensimäisessä
linjassa, kolme lippukuntaa, joista ensimäistä komensi itse Kiowan
vojevoda, toista nuori herra Aksak, kolmatta herra Krzysztof
Tyszkiewicz. Niiden takana toisessa linjassa olivat herra Baranowskin
johtamat rakuunat ja vihdoin ruhtinaan jättiläishusaaristo, jota
komensi herra Skrzetuski.

Sivustoilla olivat Wierszul, Kuszel ja Poniatowski. Tykistöä ei
ollut, koska Wurcel oli jäänyt Bystrzykiin.

Ruhtinas kiidätti vojevodan luo ja heilautti komentosauvaa.

-- Koska juuri teille on tehty vääryyttä, niin olkaa hyvä ja alkakaa
te!

Vojevoda heilautti nyt vuorostaan nuijaansa, ratsumiehet kumartuivat
satulassa eteenpäin ja lähtivät liikkeelle. Mutta heti saattoi
siitä tavasta millä lippukunnan komentaminen tapahtui huomata, että
vojevoda, vaikka olikin kömpelö ja cunctator, hidas ja iäkäs, oli
kokenut ja urhoollinen sotilas. Säästääkseen voimia ei hän heti
paikalla alkanut kiivaimmalla vauhdilla, vaan johti verkalleen,
lisäten vauhtia samassa määrin kuin tultiin likemmäksi vihollista.
Itse kulki hän ensimäisessä rivissä, nuija kädessä, palvelijapoika
taas piteli hänen vierellään pitkää ja raskasta sapelia, joka ei
hänen voimilleen kuitenkaan ollut liian raskas. Rahvaskin kiirehti
nyt lippukuntaa vastaan, muodostaen jalkaväen, jonka aseina olivat
viikatteet ja varstat. Sen tarkoitus oli pidättää ensimäinen
rynnistys ja helpoittaa kasakkain hyökkäystä. Kun lippukunnat olivat
päässeet muutaman kymmenen askeleen välimatkan päähän, tunsivat
machnowkalaiset vojevodan hänen jättiläiskoostaan ja lihavuudestaan
ja alkoivat huudella:

-- Hei, korkea-arvoinen herra vojevoda, elonkorjuun aika on käsissä,
miksette käske alamaisianne lähtemään kotiin?... Nöyrin palvelijanne,
teidän ylhäisyytenne, kyllä me vielä tästä lävistämme vatsasi...

Ja kuulasade tulvi lippukuntaa vastaan. Se ei kuitenkaan saanut
aikaan mitään vahinkoa, sillä tämä kulki jo vihurin vauhdilla.
Yhteentörmäys oli mahtava. Varstat kolisivat ja viikatteet
helisivät panssareita vastaan, kuului huutoa ja valituksia. Keihäät
tekivät piukkaan rahvasjoukkoon aukon, josta hurjistuneet hevoset
hyökkäsivät esiin kuin myrskytuuli, tallaten, kaataen ja sotkien.
Ja niinkuin niityllä niittomiesten rivin edestä kaatuu rehevä
heinä, niittomiesten käydessä eteenpäin viikatteitaan heiluttaen,
niin kapeni, suli kokoon ja katosi vähitellen miekaniskujen alta
rahvaanjoukon leveä valli. Kun se hevosten rintojen eteenpäin
työntämänä ei voinut pysyä paikallaan, alkoi se horjua. Vihdoin
kuului huuto: ihmiset, pelastakaa itsenne! Ja koko rahvaanjoukko
viskasi viikatteensa, varstansa, heinähankonsa tai pyssynsä
menemään ja heittäytyi villissä pakokauhussa takana seisovien
zaporogilaisrykmenttien syliin. Nämä taas, peläten että pakenevat
sekoittaisivat heidän rivinsä, asettivat keihäänsä vastaan ja niin
heittäytyi rahvaan joukko tämän esteen nähdessään epätoivoisesti
ulvoen puolelta toiselle, kunnes Kuszel ja Poniatowski hyökkäsivät
esiin sivustalta ja ryntäsivät sen kimppuun.

Vojevoda kävi näin yli rahvaanjoukon ruumiiden ja pysähtyi
zaporogilaisten eteen. Silloin alkoi kummaltakin puolen ryntäys
ja vastaryntäys. Ja joukot iskivät toisiaan kohti niinkuin kaksi
vastakkain tulevaa aaltoa, jotka yhteen lyödessään muodostavat
vaahtoisan harjan. Hevoset nousivat pystyyn toisiaan vastaan,
ratsastajat olivat kuin korkea valli ja sapelit vallin harjalla
kuin vaahto. Mutta vojevoda tunsi, että hurjista ja harjaantuneista
zaporogilaissotilaista ei suoriudutakaan yhtä helposti kuin rahvaan
parvesta. Kaksi linjaa pusertautui vastatusten, ne taipuivat
taipumistaan, mutta kumpikaan ei saanut toistaan taittumaan. Ihmisiä
kaatui tiheään, sillä mies oli iskenyt miestä, miekka miekkaa
vastaan. Itse puolestaan vojevoda pani nuijan vyölleen, tempasi
palvelijapojalta sapelinsa, teki työtä otsansa hiessä ja läähätti
kuin pajanpalkeet. Hänen rinnallaan huhtoivat herrat Sieniutit,
Kierdejit, Bohuslawskit, Jelowickit ja Polubinskit kuin kuumassa
vedessä. Mutta kasakkain puolella raivosi kauheimmin Iwan Burdabut,
Kalnikin rykmentin alipäällikkö, jättiläiskokoinen ja väkevä kasakka,
joka oli sitä kauheampi, kun hänellä oli sellainen ratsukin, joka
taisteli herransa apuna. Usea upseeri pidätti tuontuostakin hevosensa
ja peräytyi, välttääkseen kohtaamasta tuota kentauria, joka levitti
ympärilleen kuolemaa ja hävitystä. Sieniutin veljekset karauttivat
häntä kohden, mutta Burdabutin hevonen tarttui hampaillaan nuoremman,
Andrzejn, kasvoihin ja raateli ne silmänräpäyksessä. Sen nähdessään
iski vanhempi, Rafal, petoa silmäin yläpuolelle ja haavoittikin
sen, mutta ei saanut sitä tapetuksi, sillä hänen sapelinsa sattui
messinkinappiin otsahihnassa. Samassa hetkessä syöksi Burdabut
tikarinsa hänen kurkkuunsa, surmaten hänet. Niin kaatuivat molemmat
veljekset, herrat Sieniut, ja makasivat kullatuissa panssareissaan
pölyssä hevosten kavioiden alla. Mutta Burdabut syöksyi kuin liekki
etempänä seisoviin riveihin ja kävi heti ruhtinas Polubinskin,
kuusitoistavuotiaan pojan, kimppuun, iskien häneltä pois oikean
olkapään ja käden. Sen nähdessään tahtoi herra Urbanski kostaa
sukulaisensa kuoleman ja ampui pistolilla Burdabutia kasvoihin,
mutta ei osannut kuin korvaan, josta tuli verta. Kauheat olivat
silloin katsella Burdabut ja hänen ratsunsa, molemmat olivat mustat
kuin yö, molemmat olivat verissä, molemmilla tuijottivat silmät
villeinä päässä, molemmilla olivat sieraimet levällään, molemmat
raivosivat kuin myrsky. Ei välttänyt kuolemaansa herra Urbanskikaan,
yhdellä iskulla löi kasakka häneltä pään kuin kissalta. Nyt tuli
kahdeksankymmenvuotiaan herra Zytynskin ja kahden herra Nikczemnyn
vuoro. Muut alkoivat kauhuissaan peräytyä, varsinkin kun Burdabutin
takana välkkyi sata muuta vereen kastettua zaporogilaissapelia ja
-keihästä.

Vihdoin huomasi villi kasakka vojevodan ja syöksyi, päästäen vimmatun
ilohuudon ja kaataen tieltään hevoset ja ratsastajat, häntä kohden.
Vojevoda ei kuitenkaan peräytynyt. Luottaen tavattomaan voimaansa
läähätti hän kuin haavoitettu metsäkarju, kohotti sapelin päänsä
päälle ja, suitsista vetäen hevosensa pystyyn, syöksyi Burdabutia
kohden. Ja varmaan olisi jo hänenkin viimeinen hetkensä ollut
käsissä, varmaan olisi Osatar ottanut saksiensa väliin hänenkin
elämänsä langan, jonka hän sittemmin leikkasi poikki Okrzejassa,
jollei erään aatelisen palvelijapoika, Silnicki, salamana olisi
iskenyt hurjimuksen kimppuun. Hän oli jo miltei haavoittamaisillaan
hänet, kun sapeli hänet lävisti. Sillaikaa kun Burdabut teki
selvää hänestä, huusivat herrat Kierdej toisia vojevodan avuksi.
Paikalle syöksyikin muutamia kymmeniä sotamiehiä, jotka pääsivät
hurjimuksen ja vojevodan välille ennenkuin vimmattu taistelu oli
ehtinyt alkaa. Mutta vojevodan väsynyt rykmentti rupesi jo horjumaan
zaporogilaisten ylivoiman painon alla, peräytymään ja joutumaan
epäjärjestykseen, kun Braclawin alituomari herra Krzysztof ja herra
Aksak saapuivat paikalle, tuoden mukanaan verekset lippukunnat.
Tosin zaporogilaistenkin puolelta tällä hetkellä ryntäsi esiin uusia
rykmenttejä, mutta mäen alla seisoivat vielä ruhtinas ja Baranowskin
rakuunat sekä herra Skrzetuskin husaarit, jotka eivät tähän asti
olleet ottaneet osaa taisteluun.

Niin alkoi verinen teurastus uudestaan, mutta myöskin lankesi hämärä
jo maille. Kaupungin syrjimmäisissä taloissa oli syttynyt tulipalo,
sen loimu valaisi taistelupaikkaa ja selvästi saattoi nähdä molemmat
rivit, sekä puolalaisten että kasakkain, kun ne kamppailivat
mäen alla. Saattoi eroittaa lippujen värit, vieläpä kasvotkin.
Herrat Wierszul, Poniatowski ja Kuszel olivat hekin jo täydessä
tulessa ja työssä, sillä suoriuduttuaan rahvaasta taistelivat he
nyt kasakkain sivustoilla, jotka heidän puristaminaan alkoivat
vetäytyä mäen suunnalle. Taistelevien pitkä viiva oli molemmista
päistään taipunut kaupunkiin päin, se kaartui kaartumistaan, sillä
kun puolalaisten sivustat etenivät, niin keskusta ylivoimaisten
kasakkajoukkojen painostamana peräytyi ruhtinasta kohden. Kasakkain
avuksi tuli nyt kolme muuta rykmenttiä aikoen murtaa puolalaisten
keskustan, mutta samassa hetkessä lähetti ruhtinas puolalaisten
avuksi herra Baranowskin rakuunat ja nämä vahvistivat taistelevien
voimia. Ruhtinaan luo oli enään jäänyt vain husaarijoukko. Se näytti
kaukaa katsoen tummalta havumetsältä, joka kasvaa esiin suorastaan
maasta, se oli rautaisten miesten, ratsujen ja keihäiden peloittava
valli. Iltatuuli humisi sen lippujen yläpuolella. Mutta husaarit
seisoivat hiljaa, paikaltaan liikkumatta, odottaen taistelun käskyä.
Kärsivällisinä, karaistuina ja kokeneina olivat he tottuneet
taisteluissa odottamaan selkäpuolella, kunnes tulee heidän verinen
vuoronsa. Heidän keskellään viipyi ruhtinas, yllään hopeainen
panssari, kädessään kullattu nuija, silmät tähdättyinä taisteleviin,
ja hänen vasemmalla puolellansa herra Skrzetuski, seisoen hiukan
sivuttain rivin päässä. Päällikön-sijaisena oli hän kietonut
dolmaninsa irrallisen hihan olkapäälleen ja, pitäen tässä olkapäähän
asti takittomassa voimakkaassa kädessään nuijan asemasta sapelia,
odotti hän tyynenä ruhtinaan komentoa.

Mutta ruhtinas varjosti vasemmalla kädellään silmiään tulipalon
hohdetta vastaan ja katseli yhä taistelua. Puolalaisten puoliympyrän
keskusta vetäytyi ylivoiman pusertamana verkalleen häntä kohden,
sillä herra Baranowski, sama joka oli kukistanut Niemirowin, ei
enään näyttänyt jaksavan kauvankaan pitää puoliaan. Ruhtinas näki
selvään miten raskaassa työssä sotilaat olivat. Sapelien pitkä salama
milloin kohosi yli päiden mustan linjan, milloin syöksyi iskien alas.
Hevoset joiden ratsastajat olivat kaatuneet, joutuivat vähitellen
pois taistelevien vallista ja juoksivat hirnuen, harjat hajallaan
pitkin kenttää, muistuttaen siinä tulipalon taustaa vastaan joitakin
helvetin petoja. Tuontuostakin putosi tungoksen yläpuolella liehuva
lippu yhtäkkiä joukon keskelle eikä enään noussut. Mutta ruhtinaan
katse liiteli pitkin taistelevien linjaa aina mäelle asti kaupungin
laidassa, missä itse nuori Krywonos kahden valitun rykmentin
etunenässä odotti sopivaa hetkeä hyökätäkseen taistelevien keskustaan
ja täydellisesti murtaakseen harvenneet puolalaiset rivit.

Vihdoin hän syöksyikin esiin. Kauheasti huutaen karautti hän suoraan
Baranowskin rakuunia kohti, mutta samaa hetkeä odotti myöskin
ruhtinas.

-- Johtakaa! huusi hän Skrzetuskille.

Skrzetuski nosti ilmaan sapelinsa ja rautainen hyökyaalto vyöryi
eteenpäin.

Husaarien ei tarvinnut ratsastaa pitkällekään, sillä taistelulinja
oli tullut melkoisesti heitä lähemmä. Baranowskin rakuunat
jakaantuivat salaman nopeudella oikealle ja vasemmalle, avatakseen
husaareille tien kasakkain luo ja koko painollaan syöksyivät he
tuosta portista Krywonosin jo voitonvarmoja eskadroonia kohti.

-- Jeremi, Jeremi! huusivat husaarit.

-- Jeremi, Jeremi! toisti koko sotajoukko.

Kauhea nimi pöyristytti zaporogilaisia. Vasta tällä hetkellä he
saivat tietää, ettei päällikkönä ole Kiowan vojevoda vaan itse
ruhtinas. Luonnollisesti he eivät voineet tehdä vastarintaa
husaareille, jotka pelkästään omalla painollaan murskasivat heidät
niinkuin kaatuva muuri murskaa sen alla seisovat ihmiset. Heidän
ainoana pelastuksenaan oli jakautua kahtia, päästää husaarit
lävitseen ja iskeä heihin sivuilta. Mutta sivuja taas vartioivat jo
rakuunat ja Wierszulin, Kuszelin ja Poniatowskin kevyet lippukunnat,
jotka karkoitettuansa paikoiltaan kasakkain sivustat, nyt painoivat
niitä takaisin keskustaan. Taistelun ulkomuoto muuttui kokonaan,
sillä nuo keveät lippukunnat muodostivat nyt ikäänkuin kujan, jonka
keskelle husaarit hurjassa vauhdissa lensivät, ajaen edellään miehiä
ja hevosia, murskaten ja pusertaen kuoliaaksi mitä eteen sattui.
Ulvoen ja karjuen pakenivat kasakat mäkeä pitkin kaupunkia kohti.
Jos Wierszulin sivusta olisi voinut päästä yhtymään Poniatowskin
sivustaan, niin olisivat kasakat joutuneet saarroksiin ja
perinpohjaisen tuhon omiksi. Kuitenkaan eivät Wierszul ja Poniatowski
voineet saada aikaan tätä yhtymistä, sillä pakenevien hyökyaallot
olivat liian voimakkaat ja sentähden he vain iskivät sivuilta, kunnes
kädet hakkaamisesta puutuivat.

Nuori Krywonos, vaikka olikin miehuullinen ja hurja kasakka, kadotti
nyt kokonaan päänsä, sillä hän oli huomannut, että hänen täytyi
asettaa oma kokemattomuutensa sellaista johtajaa vastaan kuin
ruhtinas. Muiden etunenässä kääntyi hän kaupunkia kohti. Pakenevan
sattui sivustasta huomaamaan likinäköinen herra Kuszel. Heti kannusti
hän hevosensa ja iski sapelillaan nuorta kasakkaa kasvoihin. Hän
ei kuitenkaan saanut häntä surmatuksi, sillä leukahihna pidätti
miekanterän. Krywonos sai ainoastaan haavan ja lannistui entistä
enemmän.

Tätä tehdessään oli Kuszel sentään vähällä menettää henkensä, sillä
samassa hetkessä syöksyi hänen kimppuunsa Burdabut, johtaen Kalnikin
rykmentin jätteitä.

Kaksi kertaa oli hän koettanut tehdä vastarintaa husaareille,
mutta kaksi kertaa oli hänen täytynyt ikäänkuin yliluonnollisen
voiman torjumana ja lyömänä peräytyä muiden mukana. Vihdoin oli
hän, saatuaan joukkonsa jäännökset järjestykseen, päättänyt
iskeä Kuszeliin sivultapäin ja tunkeutua hänen rakuunojensa läpi
avonaiselle kentälle. Ennenkuin hän kuitenkaan kykeni murtamaan
rakuunojen rivejä, oli kaupungille ja mäelle johtava tie painanut
hänet niin kauvas, että nopea pako kävi mahdottomaksi. Husaarit
pidättivät nyt rynnäkön ja alkoivat, taisteltuaan rikki keihäänsä,
hakata miekoillaan. Syntyi sekasortoinen, villi, armoton taistelu
ja mellakka, missä sekä ihmiset että hevoset hioten ja huohottain
kamppailivat. Ruumis kaatui ruumiin päälle, hevosten kaviot vajosivat
hytkiviin ruumiisiin. Siellä täällä ahtautuivat taistelevat niin
likelle toisiaan, ettei ollut tilaa heiluttaa sapelia. Lyötiin
sapelinkahvoilla, veitsillä ja nyrkeillä. Hevoset alkoivat ähkiä.
Kuului jo huutoja: "armahtakaa, ljahit!" Nämä äänet toistuivat yhä
taajemmin, ne miltei voittivat miekkojen kalskeen, raudan kolahdukset
rautaa vastaan, kuolevien korskinan ja kauhean voihkeen. "Armahtakaa,
herrat!" kuului yhä surullisemmin. Mutta armahduksen välkettä vain
ei kuulunut tuon taistelevan ihmisvallin ylle. Vain tulipalo välkkyi
tänne kuin mikäkin aurinko myrskyn yläpuolella.

Yksin Burdabut kalnikilaistensa etunenässä ei pyytänyt armoa. Kun ei
hänellä ollut riittävää tilaa taistella, teki hän itselleen tilaa
puukon avulla. Ensinnä syöksi hän lihavan herra Dzikin kimppuun ja,
iskien häntä vatsaan, kaatoi hänet hevosen selästä. Tuskin ehti
ritari huutaa: "oi Jeesus!" Hän ei enään noussut kavioiden alta,
jotka tallasivat hänen sisälmyksiään. Nyt oli tullut tilaa ja heti
löi Burdabut sapelilla halki Sokolskin sekä kypärän että pään. Sitte
kaatoi hän maahan herra Pryjamin ja herra Certowiczin hevosineen.
Tila tuli yhä avarammaksi. Nuori Zenobiusz Skalski löi häntä päähän,
mutta sapeli luiskahti hänen kädestään ja kosketti vain lappeellaan.
Burdabut puolestaan iski häntä vasemmalta nyrkillään kasvoihin,
tappaen hänet siihen paikkaan. Kalnikilaiset seurasivat johtajaansa
iskien ja tikareillaan hakaten. "Noita, noita!" huusivat husaarit.
"Rauta ei pysty häneen, hän on hullu mies!" Burdabut riehui, vaahto
viiksissä ja silmissä vimma. Vihdoin huomasi hän Skrzetuskin, tunsi
hänet upseeriksi, koska hänellä oli husaaritakki vain toisessa
hihassa, ja syöksyi häntä kohti.

Kaikki pidättivät henkeään ja keskeyttivät taistelun katsellakseen
näiden molempien kauheaa taistelua. Jan herraa ei ollut peloittanut
huuto "noita!" mutta viha riehui hänen sielussaan, kun hän näki
ympärillään näin paljon hävitystä. Hammasta purren syöksyi hän
raivoten Burdabutia vastaan. Alkoi sellainen taistelun temmellys,
että hevosetkin nousivat takajaloilleen. Rauta kalskahteli rautaa
vastaan ja yhtäkkiä lensi kasakan sapeli puolalaisen miekan iskusta
kappaleiksi. Näytti jo siltä, ettei mikään mahti enään voi pelastaa
Burdabutia, kun hän äkkiä hypähti ja tarttui herra Skrzetuskiin
sillä tavalla, että molemmat näyttivät muodostavan yhden ruumiin.
Puukko välkkyi husaarin kurkulla. Nyt näytti varma kuolema jo
olevan Skrzetuskin silmien edessä, sillä hän ei enään voinut
lyödä miekallansa. Nopeana kuin salama päästi hän aseensa, joka
riippui hihnassa, ja tarttui kädellään Burdabutin käteen. Hetkisen
hytkivät nuo kaksi kättä ilmassa, mutta rautainen oli varmaan herra
Skrzetuskin puserrus, koska kasakka ulvahti kuin susi. Kaikkien
nähden putosi samassa veitsi hänen puutuneista sormistaan niinkuin
jyvä tähästä. Silloin päästi herra Skrzetuski hänen puserretun
kätensä ja painoi tuon kauhean miehen otsan satulannastaa vastaan,
samalla siepaten vasemmalla kourallaan nuijan vyöltään ja läjähyttäen
kerran ja toisen. Kasakan rinnassa korahti ja hän putosi hevosen
selästä.

Sen nähdessään päästivät kalnikilaiset voihkivan huudon ja syöksyivät
kostamaan hänen kuolemaansa. Samassa hetkessä ryntäsivät kuitenkin
husaarit heidän kimppuunsa ja tuhosivat joka miehen.

Husaarivallin toisessa päässä ei taistelu kuitenkaan herjennyt
hetkeksikään, sillä siellä oli tungos vähempi. Siellä raivosi
miekkoineen herra Longinus, olkapäällään Anusian nauha. Seuraavana
päivänä katselivat upseerit hämmästyksellä näitä paikkoja, osoitellen
toisilleen käsien mukana pois hakattuja olkapäitä, otsasta leukaan
halkaistuja kalloja ja kauhealla tavalla kahtia lyötyjä vartaloja,
kokonaista tietä ihmis- ja hevosruumiita, ja kuiskasivat toisilleen:
katsokaa, tämä on Podbipientan jälkeä. Itse ruhtinaskin katseli
ruumiita ja vaikka hän seuraavana päivänä oli erinäisten uutisten
johdosta suuresti huolissaan, ei hän voinut olla ihmettelemättä,
sillä tuollaisia iskuja ei hän vielä ollut eläessään nähnyt.

Taistelu oli kuitenkin jo alkanut kallistua loppua kohti. Raskas
ratsuväki syöksyi uudestaan eteenpäin, ajaen edellään niitä
zaporogilaisrykmenttejä, jotka olivat olleet suojassa mäen alla.
Lopuksi katkaisivat Kuszelin ja Poniatowskin lippukunnat pakenevilta
paluutien. Saarrettuina puolustautuivat nämä epätoivoisasti,
kaatuen viimeiseen mieheen, mutta kuolemallaan vapauttivat he
toisia, sillä kun Wierszul kaksi tuntia myöhemmin hovitatariensa
etunenässä ensimäisenä marssi kaupunkiin, ei hän enään tavannut sillä
ainoaakaan kasakkaa. Vihollinen oli käyttänyt hyväkseen pimeyttä,
sade kun oli sammuttanut tulipalon, nopeasti lähtenyt kaupungista,
ottanut mukaansa tyhjät vankkurit, siirtynyt joen toiselle puolelle,
hävittänyt sillat takaansa ja vain kasakoille ominaisella nopeudella
muodostanut vaunuleirin. Ne muutamat kymmenet aatelismiehet, jotka
linnoituksessa olivat pitäneet puoliaan, olivat nyt päässeet
vapaiksi. Ruhtinas antoi Wierszulille tehtäväksi rangaista niitä
kaupunkilaisia jotka olivat liittyneet kasakoihin, ja marssi itse
eteenpäin. Mutta vaunuleiriä ei hän voinut valloittaa ilman tykkejä
ja jalkaväkeä. Vihollinen oli polttamalla sillat voittanut aikaa,
koska joen yli saattoi päästä vain kauvempana olevia tokeita myöten,
ja poistunut niin nopeasti, että ruhtinaan ratsuväen väsyneet hevoset
tuskin olisivat saattaneet sitä saavuttaa. Kasakat eivät kuitenkaan,
niin kuuluisia kuin olivatkin puolustustaidostaan vaunuleireissä, nyt
puolustautuneet niin urhoollisesti kuin tavallisesti. Kauhea tieto
siitä että itse ruhtinas ajaa heitä takaa, oli nähtävästi vienyt
heiltä rohkeuden niin että he täydellisesti epäilivät pelastumistaan.
Ja varmaan olisi heidän viimeinen hetkensä jo koittanutkin, sillä
herra Baranowski oli koko yön kestäneen pommituksen jälkeen
valloittanut heiltä neljäkymmentä vankkuria ja kaksi tykkiä, jollei
Kiowan vojevoda olisi vastustanut takaa-ajon jatkamista ja vetänyt
takaisin väkeänsä. Sen johdosta syntyi hänen ja ruhtinaan välillä
kiivas väittely, jonka monet rykmentinpäällikötkin kuulivat.

-- Miksikä te nyt, kysyi ruhtinas, -- tahdotte jättää vihollisen
rauhaan, kun taistelussa niin päättäväisesti soditte häntä vastaan?
Tämän aamun epäröimisellä menetätte kunnian, jonka illalla saavutitte.

-- Herra ruhtinas, vastasi vojevoda, -- en tiedä mikä henki teissä
asuu, mutta minä olen lihaa ja luuta ja tarvitsen työn jälkeen lepoa,
samoin minun mieheni. Aina niinä käyn vihollista vastaan niinkuin
tänäänkin, jos hän tekee vastarintaa, mutta lyötyä ja pakenevaa minä
en aja takaa.

-- Mutta he ovat kuin ovatkin lyötävät viimeiseen mieheen! huudahti
ruhtinas.

-- Ja mitäs hyötyä siitä on? sanoi vojevoda. -- Kun me olemme saaneet
nuo tuossa lyödyiksi, niin tulee vanha Krywonos, polttaa, hävittää ja
surmaa, niinkuin hän teki Strzyzawkassa, ja meidän vimmastamme saavat
koston onnettomat ihmiset.

-- Oo, minä näen jo, huusi ruhtinas vihoissaan, -- että te, niinkuin
kanslerikin ja muutamat päälliköt, kuulutte rauhan kannattajiin,
jotka sovitteluilla tahtoisivat sammuttaa kapinan. Jumalan avulla
siitä kuitenkaan ei tule mitään niin kauvan kuin minä pidän sapelia
kourassani.

Siihen lisäsi Tyszkiewicz:

-- Minä en kuulu mihinkään puolueeseen, vaan Jumalalle, sillä minä
olen vanha ja tulen pian seisomaan hänen edessänsä. Älkää siis
ihmetelkö, jollen tahdo, että liian suuri, sisällisessä sodassa
vuodatettu veren taakka olisi painamassa minua... Jos herra ruhtinas
on pahoillaan siitä ettei hän tullut valtakunnan sotavoimien
sijaispäälliköksi, niin sanon siihen: vaikkakin tämä toimi
oikeudenmukaisesti olisi kuulunut niin urhoolliselle miehelle, oli
sittenkin parempi, että kävi niinkuin kävi, sillä muuten olisi tämä
kapina ja sen mukana tämä onneton maa hukkunut vereen.

Jeremin juppiterimaiset kulmakarvat vetäytyivät kokoon, hänen
kurkkunsa pullistui ja silmistä alkoi singota sellaisia salamoja,
että kaikki läsnäolevat kävivät levottomiksi vojevodan puolesta.
Samassa lähestyi kuitenkin nopein askelin herra Skrzetuski ja sanoi:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne, on tullut tietoja vanhasta
Krywonosista.

Ruhtinaan huomio kääntyi heti toisaalle ja hänen suuttumuksensa
vojevodaan heikkeni. Hänen eteensä tuotiin neljä miestä, joista
kaksi oli vanhaa, kunnianarvoisaa pappia. Nähdessään ruhtinaan
heittäytyivät nämä polvilleen hänen eteensä.

-- Pelasta, ruhtinas, pelasta! toistelivat he, kurottaen häntä kohti
käsiään.

-- Mistä te olette? kysyi ruhtinas.

-- Me olemme Polonnesta. Vanha Krywonos on saartanut linnan ja
kaupungin. Jollei sinun sapelisi riipu hänen kaulansa yllä, niin
hukumme me kaikki.

Ruhtinas lausui:

-- Minä tiedän, että Polonneen on paennut paljon ihmisiä, mutta
enimmäkseen vähävenäläisiä, kuten minulle on ilmoitettu. Ansioksi
Jumalan edessä teille on, ettette ole liittyneet kapinaan, vaan
nousseet vastarintaan ja pysyneet uskollisina äidillenne, Puolan
valtakunnalle. Kunhan vain en teidän puoleltanne saisi kokea
sellaista petosta, jommoista sain kokea Niemirowissa.

Mutta sanantuojat vannoivat kaikkien taivaan pyhien olentojen
kautta, että he odottavat ruhtinasta pelastajanaan ja ettei minkään
petoksen ajatus hetkeksikään olisi voinut johtua heidän mieleensä. He
puhuivatkin totta, sillä Krywonos, joka oli lähettänyt heitä vastaan
viisikymmentä tuhatta miestä, oli vannonut tuhoavansa heidät juuri
siksi, että he vähävenäläisinä eivät liittyneet kapinaan.

Ruhtinas lupasi heille apua. Koska hänen päävoimansa kuitenkin olivat
Bystrzykissä, täytyi hänen odottaa niitä. Lohdutetuin mielin läksivät
lähettiläät. Mutta ruhtinas kääntyi Kiowan vojevodan puoleen ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, herra vojevoda, huomaan jo itsekin, että täytyy
jättää pikku-Krywonos rauhaan ja lähteä ahdistamaan isä-Krywonosia.
Nuorempi saattaa kauvemmin odottaa hirttonuoraansa. Toivottavasti
ette jätä minua tässä uudessa yrityksessä.

-- Tietysti en, vastasi vojevoda.

Samassa kajahtivat torvet, ilmoittaen lippukunnille, jotka olivat
lähteneet vaunuleiriä kohden, että niiden on palattava. Täytyi
myöskin levätä ja antaa hevosten levähtää. Illansuussa saapui
Bystrzykistä kokonainen divisiona, ja sen mukana herra Stachowicz,
joka tuli Braclawin vojevodan luota. Ihastuneena kirjoitti herra
Kisiel ruhtinaalle, että tämä on toinen Marius, joka pelastaa
isänmaan perikadon partaalta. Hän puhui kirjeessään ilosta, jonka
ruhtinaan tulo Dnieperin takaa oli herättänyt kaikissa sydämissä
ja toivotti hänelle yhä uusia voittoja. Vasta kirjeen lopulla tuli
ilmi varsinainen syy siihen, että hän oli tarttunut kynään. Siinä
ilmoitti Brusilowin herra, että neuvottelut ovat alkaneet ja että
hän itse muiden komisariusten mukana lähtee Bialocerkiewiin, toivoen
pysäyttävänsä Chmielnickin liikkeet ja saavansa hänet tyydytetyksi.
Lopuksi pyysi hän ruhtinaalta, ettei tämä ennen neuvottelujen alkua
kovin ahdistaisi kasakkoja, vaan mikäli mahdollista lakkauttaisi
sotatoimet.

Jos ruhtinaalle olisi ilmoitettu, että koko hänen Dnieperin-takainen
alueensa on tuhottu ja kaikki linnat hävitetyt maan tasalle, niin ei
se olisi koskenut hänen sydämeensä niin kipeästi kuin tämä kirje.
Tilaisuudessa olivat läsnä herra Skrzetuski, herra Baranowski, herra
Zacwilichowski, molemmat Tyszkiewiczit ja Kierdejt. Ruhtinas peitti
käsillään silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, ikäänkuin nuoli
olisi sattunut hänen sydämeensä.

-- Häpeä, häpeä! Jumala, anna minun mieluummin sortua kuin nähdä
tällaista tapahtuvan.

Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolevien joukossa. Ruhtinas jatkoi:

-- Minä en enään tahdo elää tässä valtakunnassa, sillä tänään on
minun täytynyt sitä hävetä. Kasakkain ja talonpoikain laumat ovat
upottamaisillaan isänmaan vereen. Pakanakunnan kanssa yhdessä ovat
ne kääntyneet omaa äitiänsä vastaan. Hetmanit ovat lyödyt, armeijat
tuhotut, maahan tallattuna on kansan kunnia, majesteetti on häväisty,
kirkot poltetut, papit ja aateli surmattu, naiset raiskatut. Ja miten
vastaa valtakunta näihin turmion tekoihin ja tähän häpeään, jota
ajatellessaankin esi-isämme olisivat kuolleet? Se vastaa pettäjän,
häpäisijänsä kautta, että se alkaa neuvottelut pakanain liittolaisen
kanssa ja lupaa hänelle tyydytystä. Oi hyvä Jumala, anna kuoleman
tulla, sillä me emme voi elää tässä maailmassa, me jotka tunnemme
isänmaan häväistyksen ja olemme valmiit panemaan alttiiksi päämme sen
puolesta.

Kiowan vojevoda vaikeni, mutta Braclawin alituomari herra Krzysztof
lausui:

-- Herra Kisiel ei edusta valtakuntaa. Mutta ruhtinas huomautti:

-- Älkää puhuko minulle herra Kisielistä, sillä minä tiedän varsin
hyvin, että hänen takanaan on kokonainen puolue. Hänen kanssaan
samaa mieltä ovat: _primas_, valtakunnan esipiispa, kansleri,
ruhtinas Dominik ja monet ylimykset, jotka nyt interregnumin aikana
hoitavat valtakunnan hallitusta ja edustavat sen majesteettia, tai
oikeammin sanoen häpäisevät sitä suuren kansan arvolle sopimattomalla
heikkoudella, koska tällaista tulta ei ole lupa sammuttaa
neuvotteluilla, vaan verellä, sillä parempi on ritarikansan sortua
kuin katalasti alentua ja koko maailmassa herättää ylenkatsetta
itseään kohtaan.

Ja ruhtinas peitti jälleen käsillään silmänsä. Hänen surunsa ja
tuskansa oli siinä määrin liikuttava, että päälliköt vaivoin
pidättivät esiintunkevat kyyneleensä.

-- Herra ruhtinas, rohkeni vihdoin herra Zacwilichowski lausua, --
heiluttakoot he kieltänsä, me heilutamme edelleenkin miekkaa.

-- Totta tosiaan, vastasi ruhtinas, -- sydän pakahtuu, kun ajattelee,
mitä tässä nyt on tehtävä. Mehän läksimme, hyvät herrat, tänne,
kun kuulimme isänmaan uhkaavasta turmiosta, läksimme läpi palavien
metsien ja upottavien soiden, nukkumatta, syömättä, pannen liikkeelle
viimeisetkin voimamme pelastaaksemme äitimme tuhosta ja häpeästä.
Kätemme ovat työstä puuduksissa, nälkä kiertää sisälmyksiämme,
haavojamme kirvelee, mutta me emme välitä näistä vaivoista, kunhan
vain voimme pitää kurissa vihollisen. Minulle sanotaan, että minun
olisi pitänyt tulla sotajoukkojen sijaispäälliköksi -- päättäköön
koko maailma, ovatko ne jotka tämän päällikkyyden ovat saaneet
arvokkaammat. Minä otan Jumalan ja teidät todistajikseni, etten
minä enempää kuin tekään, palkinnon ja korkeiden arvojen toivossa
vuodata vertani, vaan puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Vaan mitä
ilmoitetaankaan meille nyt, kun me olemme menehtymäisillämme?
Ilmoitetaan, että herrat Varsovassa ja herra Kisiel Huszczassa
miettivät mitä tarjottaisiin viholliselle sen tyydyttämiseksi! Häpeä,
häpeä!

-- Petturi Kisiel! huusi herra Baranowski.

Tämän kuullessaan nousi herra Stachowicz, vakava ja rohkea mies,
kääntyi Baranowskiin päin ja sanoi:

-- Olen Braclawin herra vojevodan ystävä ja hänen edustajansa, en
salli että häntä täällä nimitetään petturiksi. Hänenkin hapsensa
ovat murheesta valjenneet ja hänkin palvelee isänmaataan parhaan
ymmärryksensä mukaan, erehtyen ehkä, mutta rehellisesti.

Ruhtinas ei kuullut tätä vastausta, sillä hän oli vaipunut suruunsa
ja mietteisiinsä. Baranowskikaan ei uskaltanut hänen läsnäollessansa
käydä riitelemään, vaan tuijotti teräksisin katsein herra
Stachowicziin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "kyllä me vielä
tapaamme toisemme", ja laski kätensä miekan kahvalle. Sillävälin oli
Jeremi kuitenkin havahtunut mietteistään ja lausui synkästi:

-- Tässä ei ole muuta neuvoa kuin joko rikkoa kuuliaisuutta vastaan
-- sillä hehän nyt muodostavat esivallan kuninkaanvaaleihin asti --,
tai uhrata isänmaan kunnia, jota työmme on tarkoittanut...

-- Kuuliaisuuden puutteesta johtuu kaikki paha tässä valtakunnassa,
lausui Kiowan vojevoda arvokkaasti.

-- Sallimmeko siis, että isänmaata häväistään? Jos meille huomenna
sanotaan, että meidän on nuora kaulassa mentävä Tuhaj-bejn ja
Chmielnickin luo, niin teemmekö senkin kuuliaisuuden nimessä?

-- _Veto_, lausui Braclawin alituomari herra Krzysztof.

-- _Veto_, toisti herra Kierdej.

Ruhtinas kääntyi rykmentinpäälliköidensä puoleen:

-- Puhukaa te, vanhat soturit, sanoi hän. Herra Zacwilichowski
virkkoi:

-- Herra ruhtinas, olen seitsemänkymmenen vuoden vanha, olen
rehellinen vähävenäläinen, olen ollut kasakkakomisarius ja
Chmielnicki on kutsunut minua isäkseen. Minun siis pitäisi pikemmin
puhua neuvottelujen puolesta. Mutta jos minun on valittava häpeä tai
sota, silloin vielä haudan partaallakin sanon: sota.

-- Sota! toisti herra Skrzetuski.

-- Sota, sota! toisti kymmenkunta ääntä, niiden joukossa herra
Krzysztof, herrat Kierdej, Baranowski ja melkein kaikki läsnäolevat.

-- Sota, sota!

-- Tapahtukoon teidän sanojenne-mukaan, vastasi vakavana ruhtinas ja
löi komentonuijallaan herra Kisielin avonaista kirjettä.



KAHDESTOISTA LUKU.


Päivää myöhemmin, kun sotajoukot olivat pysähtyneet Rylcowiin, kutsui
ruhtinas herra Skrzetuskin luokseen ja sanoi:

-- Joukkomme ovat heikot ja väsyneet ja Krywonosilla on kuusikymmentä
tuhatta miestä, ja hänen joukkonsa kasvaa päivä päivältä, sillä
rahvasta tulvii lakkaamatta hänen luokseen. Kiowan vojevodaan ei
myöskään voi luottaa, koska hän pohjaltaan kuuluu rauhanpuolueeseen
ja vain vastahakoisesti seuraa minua. Meidän täytyy kuin täytyykin
jostakin saada apujoukkoja. Nyt olen kuullut, että lähellä
Konstantynowia on kaksi rykmenttipäällikköä, Osinski, joka komentaa
kuninkaallista kaartia, ja Korycki. Ottakaa suojaksenne sata
hovikasakkaani ja lähtekää viemään näille herroille minulta kirjettä,
jossa pyydän heitä kiireesti ja viivyttelemättä tulemaan luokseni,
koska parin päivän perästä ryntään Krywonosia vastaan. Te suoritatte
kaikki tehtävät paremmin kuin muut, siksi lähetän teidät, ja asiani
onkin tärkeä.

Herra Skrzetuski kumarsi ja lähti jo samana iltana menemään
Konstantynowia kohti, voidakseen yöllä kulkea huomaamattomana. Joka
suunnalla kierteli Krywonosin tiedustelijoita tai rahvaanjoukkoja,
jotka väijyivät metsissä ja teillä, ja jotta ei tapahtuisi
viivytystä, niin oli ruhtinas käskenyt välttämään taistelua.
Ääneti kulkien saapui herra Skrzetuski Wisowaty-Stawille ja tapasi
siellä molemmat päälliköt. Hän iloitsi suuresti heidät nähdessään.
Osinskilla oli erinomainen, ulkomaiseen malliin harjoitettu
rakuunakaarti ja saksalaisia. Koryckilla taas oli vain saksalaista
jalkaväkeä, ne olivat melkein pelkästään kolmenkymmenvuotisen sodan
aikaisia veteraaneja, niin oivia ja peloittavia sotilaita, että
ne päällikkönsä kädessä toimivat kuin yksi ainoa miekka. Molemmat
rykmentit olivat lisäksi erinomaisesti varustetut ja niillä oli
runsaasti ampumavaroja. Kuullessaan että lähdetään ruhtinaan luo,
päästivät sotamiehet ilohuutoja, sillä he ikävöivät taistelua
ja tiesivät, ettei sitä lajia toisen komennon alla tarjota niin
viljalti. Onnettomuudeksi antoivat rykmentinpäälliköt kuitenkin
kieltävän vastauksen, he olivat nimittäin molemmat ruhtinas Dominik
Zaslawskin alaisia ja heille oli annettu se nimenomainen käsky,
etteivät he saa liittyä Wisniowieckiin. Turhaan selitti heille herra
Skrzetuski millaisen kunnian he voisivat saavuttaa palvellessaan
sellaista johtajaa, ja minkä suuren palveluksen he tekisivät
maalle. Rykmentinpäälliköt eivät suostuneet, vaan huomauttivat
puolestaan, että kuuliaisuus on sotaväen ylin laki ja velvollisuus.
Sen he kyllä lisäsivät, että saattaisivat liittyä ruhtinaaseen, jos
heidän rykmenttiensä pelastus sitä vaatisi. Alakuloisena sai herra
Skrzetuski niin ollen lähteä paluumatkalle, tietäen kuinka kipeästi
tämä uusi pettymys tulee koskemaan ruhtinaaseen, jonka joukot todella
olivat uupuneet marsseista, alituisista taisteluista, yksityisten
joukkueiden kurittamisesta ja lakkaamattomasta valvomisesta, sekä
nälästä ja levon puutteesta. Melkein mahdotonta oli tällaisissa
olosuhteissa mitellä voimia kymmentä kertaa lukuisemman vihollisen
kanssa. Herra Skrzetuski huomasi selvään, että sotatoimet Krywonosia
vastaan näin ollen väkisinkin pitkistyvät, sotajoukon täytyy saada
pitempi lepo ja odottaa uusien veresten aatelisjoukkojen tuloa.
Mieli näiden ajatusten vallassa lähti herra Skrzetuski kasakkainsa
etunenässä taivaltamaan takaisin ruhtinaan luo. Paluuretken täytyi
tapahtua ääneti, varovasti ja vain öiseen aikaan, täytyi karttaa
Krywonosin tiedustelijoita ja noita lukuisia irtonaisia joukkueita,
joita liikkui kaikkialla ja joihin kuului kasakoita ja rahvasta.
Usein ovat ne varsin voimakkaita ja saattoivat harjoittaa väkivaltaa
koko seudulla, polttaen herraskartanoja, surmaten aatelia ja ottaen
kiinni mänteillä kulkevia pakolaisia. Skrzetuski pääsi onnellisesti
Baklajn ohi ja tuli Mszyniecin metsiin, jotka olivat hyvin tiheät ja
täynnä petollisia rotkoja. Onneksi suosi matkaa nyt pitkien sateiden
jälkeen kaunis sää. Oli ihana heinäkuun yö, kuu ei paistanut, mutta
taivas oli täynnä tähtiä. Sotamiehet kulkivat kapeaa metsäpolkua,
oppainaan Mszyniecin metsänvartiat, jotka olivat luotettavaa väkeä ja
erinomaisesti tunsivat metsänsä. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus,
vain kuivien oksien ritinä niiden joutuessa kavioiden alle, katkaisi
sitä tuontuostakin. Yhtäkkiä sattui herra Skrzetuskin ja sotamiesten
korviin jokin kaukainen, laulua muistuttava hyminä, jonka huudot
silloin tällöin katkaisivat.

-- Seis, sanoi herra Skrzetuski hiljaa, pysähdyttäen sotamiehet. --
Mitä siellä on?

Vanha metsänvartia likeni häntä ja sanoi:

-- Herra, siellä on mielipuolia, ne kuljeskelevat nyt metsässä ja
huutavat. Kauhu on tehnyt heidät hulluiksi. Eilen me tapasimme
eräänkin aatelisnaisen, joka käveli, katseli mäntyjä ja huusi:
"lapset, lapset!" Nähtävästi olivat talonpojat tappaneet
hänen lapsensa. Hän tuijotti meihin ja alkoi voihkia niin
sydäntäsärkevästi, että jalkamme vapisivat kun sitä kuuntelimme.
Sanotaan sellaisia olevan paljon, täällä pitkin kaikkia metsiä.

Vaikka herra Skrzetuski olikin peloton ritari, niin kävi väristys
hänen lävitseen kiireestä kantapäähän asti.

-- Mutta se taitaakin olla suden ulvontaa? Kaukaa on vaikea eroittaa
mitä se on.

-- Mitä vielä, hyvä herra, nyt ei metsissä ole susia, ne ovat kaikki
menneet kyliin, niillä on siellä yllin kyllin ruumiita.

-- Kauheita aikoja, sanoi ritari, -- jolloin sudet asuvat kylissä ja
metsissä ulvovat mielipuolet. Jumala, Jumala!

Hetken perästä vallitsi taasen täysi hiljaisuus, kuului vain
tavallinen humina honganlatvoissa. Pian nuo kaukaiset kaiut kuitenkin
taasen alkoivat kuulua, tällä kertaa vahvistumistaan vahvistuen.

-- Hei, virkkoi metsänvartia yhtäkkiä, -- tuntuu siltä kuin siellä
olisi suurempikin joukko ihmisiä. Jääkää te, herrat, tähän tai menkää
hiljaa eteenpäin. Minä käyn toverini kanssa katsomassa.

-- Menkää, sanoi herra Skrzetuski, -- me jäämme tänne odottamaan.

Metsänvartiat katosivat ja viipyivät poissa tunnin ajan. Herra
Skrzetuski alkoi jo käydä kärsimättömäksi, jopa epäillä, että hänelle
hankitaan jotakin ansaa, kun mies vihdoin sukelsi esiin pimeydestä.

-- On siellä, sanoi hän, lähestyen Skrzetuskia.

-- Kuka?

-- Kapinallisia talonpoikia.

-- Onko niitä paljonkin?

-- Noin kaksisataa.

-- En tiedä, herra, mitä nyt olisi tehtävä. He ovat juuri siinä
rotkossa, jonka läpi on mentävä. Siellä palaa tuli, vaikkei sen välke
voi näkyä, se kun on niin alhaalla. Vartioita ei heillä ole, heitä
voi siis kyllä lähestyä kaaripyssyn kantaman päähän.

-- Hyvä, sanoi herra Skrzetuski, kääntyi sotamiestensä puoleen ja
jakeli käskyjä kahdelle vanhemmalle.

Yhtäkkiä alkoi joukko liikkua eteenpäin nopeasti, mutta niin ääneti,
että vain oksien ritinä ilmaisi sen kulkevan. Ei kilahtanut kannus
kannusta vastaan, ei kalskahtanut sapeli, hevoset, opetettuina
hiipivään käyntiin ja salaisiin hyökkäyksiin, kulkivat sudenaskelin,
korskumatta ja hirnumatta. Saavuttuaan paikalle, missä tie teki
äkillisen mutkan, huomasivat sotamiehet heti edempänä tulia ja
häämöittäviä ihmishahmoja. Nyt jakoi herra Skrzetuski miehensä
kolmeen osastoon, joista yksi jäi paikalleen, toinen läksi kulkemaan
pitkin rotkon syrjää sulkeakseen rotkon vastapäisen suun, ja
kolmas astui ratsujen selästä, ryömiäkseen vatsallaan eteenpäin ja
asettuakseen rotkon reunalle aivan talonpoikien yläpuolelle.

Herra Skrzetuski, joka oli keskimäisessä osastossa, katsahti nyt
alas ja näki aivan silmiensä edessä, kahden tai kolmensadan askeleen
päässä, koko leirin: oli sytytetty kymmenkunta nuotiota, mutta
ne eivät palaneet täydellä liekillä, sillä kunkin päällä riippui
kiehuva ruokakattila. Savun ja keitetyn lihan haju tuli selvästi
herra Skrzetuskin ja sotamiesten sieraimiin. Patojen ympärillä
seisoskeli ja makaili talonpoikia, juoden ja jutellen. Muutamilla
oli kädessä viinapullo, toiset nojasivat keihäitä vastaan, joiden
teriin oli pistetty, ikäänkuin voitonmerkiksi miesten, naisten
tai lasten poikkihakattuja päitä. Tulen välke heijastui niiden
kuolleisiin silmäteriin ja irvisteleviin hampaisiin. Sama välke
valaisi talonpoikien villejä ja julmia kasvoja. Tuolla aivan rotkon
seinämällä nukkui kymmenkunta heistä, äänekkäästi kuorsaten, toiset
juttelivat, toiset kohentelivat tulia, joista silloin pärskähti
ilmaan kultaisia kipunakimppuja. Suurimman nuotion ääressä istui,
hartiat rotkon seinään ja herra Skrzetuskiin päin, tanakka vanha
vaari, näpäytellen harppua. Hänen ympärillensä oli puoliympyrään
kerääntynyt noin kolmekymmentä kapinallista.

Herra Skrzetuskin korviin kuuluivat seuraavat sanat:

-- Hei, vaari, laula kasakka Holotasta.

-- Ei, huusivat toiset, -- Marusia Bohuslawkasta!

-- Hiiteen Marusia, huusivat useimmat äänet. -- Laula Potokin
herrasta!

"Vaari" kosketti kieliä, rykäisi ja alkoi laulaa:

    Pysähdy ja käänny, katso kaikkialla mikä ihme suuri:
    erot on nyt poissa, yhdenvertaisia rikas, köyhä juuri.
    Hallitseehan meitä oikeudessansa itse maailman luoja,
    vääryydet hän korjaa, ylpeät hän kaataa, hän se köyhää suojaa.

Siinä ukko hetkeksi keskeytti laulunsa ja huoahti. Hänen esimerkkiään
noudattaen huokailivat myöskin talonpojat. Yhä useampia talonpoikia
kokoontui hänen ympärilleen -- mutta herra Skrzetuski, vaikka
tiesikin kaikkien miestensä olevan valmiina, ei antanutkaan merkkiä
ryntäykseen. Tämä hiljainen yö, palavat nuotiot tuossa, villit
ihmishahmot ja kesken jäänyt laulu herra Mikolaj Potockista, tämä
kaikki herätti ritarissa kummallisia ajatuksia, kummia tunteita,
herätti kaihon, josta ei hän voinut tehdä tiliä itselleen. Hänen
sydämensä haavat, jotka eivät vielä olleet ehtineet parantua,
avautuivat, syvä suru menetetystä menneisyydestä, kadotetusta
onnesta, sen hiljaisista ja rauhallisista hetkistä, ahdisti häntä.
Hän vaipui heltyneenä ajatuksiinsa, mutta ukko lauloi edelleen:

    Pysähdy ja käänny, ihmettä katso, sotilas hurja.
    Temmellät turhaan, kaikki nyt muuttuu, onnesi nurja
    kaatavi sun ja kohta jo omaan sorrut sa miekkaan,
    tuumasi ylpeät haihtuvat kaikki kuin vesi hiekkaan.

Vaari herkesi taasen laulamasta. Samassa luiskahti erään sotamiehen
käden alta kivi, alkaen ritisten vieriä alaspäin. Muutamat talonpojat
varjostivat nyt kädellä silmiään ja rupesivat katselemaan ylöspäin,
metsää kohden. Silloin huomasi herra Skrzetuski hetken tulleen,
laukaisi pistolinsa ja ampui keskelle joukkoa.

-- Lyö, surmaa! huusi hän ja kolmekymmentä sotamiestä ampui melkein
talonpoikia silmiin ja syöksyi ammuttuaan, sapelit kädessä, salaman
nopeudella alas rotkon rinnettä, pelästyneiden ja hämmentyneiden
kimppuun.

-- Lyö, surmaa! kaikui rotkon toiselta suulta.

-- Lyö, surmaa! kaikui villisti vastaan rotkon vastaiselta suulta.

-- Jeremi, Jeremi!

Hyökkäys oli niin odottamaton ja pelästys niin kauhea, että
talonpojat, vaikka asestettuina, eivät tehneet juuri ensinkään
vastarintaa. Kapinallisten leirissä oli kerrottu, että Jeremi pahan
hengen avulla saattaa olla ja tapella yhtaikaa monessa paikassa. Ja
nyt tuo nimi, pudoten keskelle joukkoa joka ei aavistanut mitään,
aivan kuin paholaisen nimi todella löi aseet heidän käsistään.
Sitäpaitsi ei keihäitä ja viikatteita, olisi voinut käyttääkään näin
ahtaassa paikassa. Siksipä talonpojat, työnnettyinä kuin lammaslauma
rotkon vastakkaiselle seinämälle, saaden siinä sapeliniskuja otsaan
ja kasvoihin, lyötyinä ja tallattuina ojentelivat käsiään kauhusta
hulluina ja koettivat käydä kiinni leppymättömään teräkseen, mutta
menehtyivät. Hiljainen metsä kajahteli kauheasta melusta. Muutamat
talonpojat koettivat päästä pakoon kiipeämällä ylös jyrkkää seinämää,
mutta turhaan raatelivat he siinä käsiään, sillä pian putosivat he
sapelien teriin. Muutamat kuolivat tyyninä, toiset ulvoivat armoa,
muutamat peittivät käsillään kasvonsa, kun eivät he tahtoneet katsoa
silmiin kuoleman hetkeä. Toiset taas heittäytyivät kasvoilleen
maahan. Mutta yli sapelien kalskeen ja kuolevien voihkinan kuului
yhä hyökkääjien ääni: "Jeremi, Jeremi!" -- huuto, joka nostatti
hiukset pystyyn talonpoikien päässä ja teki kuoleman heille kahta
kauheammaksi.

Vaari läjähytti harpullaan yhtä sotamiehistä niin että tämä pyörähti
kumoon, toista hän tarttui käteen torjuakseen sapeliniskua, ja mylvi
kaiken aikaa kauhuissaan kuin aarniohärkä.

Kun toiset huomasivat tämän, juoksivat hekin lyömään häntä, mutta
silloin riensi herra Skrzetuski paikalle ja huusi:

-- Ottakaa hänet elävänä!

-- Seis! mylvi vaari, -- minä olen aatelismies. _Loquor latine!_
En ole mikään vaari. Seis, sanon teille, ryövärit ja lurjukset,
tammanvarsat.

Vaari ei kuitenkaan ollut ehtinyt lopettaa litaniaansa, kun
Skrzetuski katsahti häntä silmiin ja huudahti niin että rotkon seinät
kajahtivat:

-- Zagloba!

Ja yhtäkkiä heittäytyi hän kuin villipeto hänen kimppuunsa, painoi
sormet hänen olkapäihinsä, vei kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja
huusi, ravistaen häntä kuin höyhentä:

-- Missä on ruhtinatar, missä on ruhtinatar?

-- Elää, on terveenä ja turvassa! huudahti ukko vastaan. -- Mutta
päästäkää minut, piru vieköön; pihdeistänne, ihanhan te puserratte
minusta hengen.

Ritarin, jota eivät orjuus, haavat, tuska tai hirveä Burdabut olleet
voineet kukistaa, lamautui nyt kuullessaan onnellisen sanoman.
Hänen kätensä vaipuivat, hänen otsalleen puhkesi hiki, hän putosi
polvilleen, peitti kasvot käsillään ja jäi, nojaten päätään rotkon
seinää vastaan, siihen äänettömäksi. Kaikesta päättäen hän kiitti
Jumalaa.

Loputkin onnettomista talonpojista olivat nyt hakatut maahan.
Kymmenkunta virui köysiin sidottuna leirissä, ne oli määrä jättää
pyövelin käsiin kiusattaviksi tunnustusta varten, muut makasivat
kuolleina maassa. Taistelu oli tauonnut, melu laannut. Sotamiehet
kokoontuivat nyt johtajansa ympärille, mutta kun he näkivät hänet
polvillaan kallion juurella, katselivat he, häntä levottomina,
epäillen, että hän ehkä oli haavoitettu. Mutta hän nousi ja hänen
kasvonsa olivat niin kirkkaat, että olisi luullut aamuruskon
koittaneen hänen sielussaan.

-- Missä ruhtinatar on? kysyi hän Zaglobalta.

-- Barissa.

-- Onko hän turvassa?

-- Sehän on mahtava linna, joka ei pelkää mitään hyökkäystä. Hän on
rouva Slawoszewskin ja nunnien hoidossa.

-- Ylistys olkoon Jumalalle kaikkivaltiaalle! sanoi ritari ja hänen
äänessään värisi syvä heltymys. -- Antakaa minulle kätenne, sydämeni
pohjasta kiitän teitä.

Äkkiä hän kääntyi sotamiesten puoleen.

-- Onko vankeja paljonkin?

-- Seitsemäntoista, vastasivat sotamiehet. Herra Skrzetuski virkkoi:

-- Minua on kohdannut suuri ilo ja minä tahdon armahtaa. Heidät saa
päästää vapaiksi.

Sotamiehet eivät olleet uskoa korviansa. Sellaista tapaa ei tunnettu
Wisniowieckin sotajoukoissa. Skrzetuski rypisti kulmakarvojaan.

-- Heidät saa päästää vapaiksi, toisti hän. Sotamiehet poistuivat,
mutta hetken perästä kääntyi vanhempi esauli takaisin ja sanoi:

-- Herra luutnantti, he eivät rohkene lähteä.

-- Ovatko he päästetyt köysistä?

-- Ovat.

-- Jätämme heidät sitte tänne ja nousemme itse ratsun selkään.

Puoli tuntia myöhemmin liikkui retkikunta jälleen ääneti kapealla
polulla. Kuukin nousi ja sen pitkät valkoiset solmut tunkivat metsän
sisään asti, valaisten salaperäiset pimennot. Herra Zagloba ja
Skrzetuksi, jotka ratsastivat joukon etunenässä, keskustelivat.

-- Kertokaa minulle kaikki mitä vain tiedätte, sanoi Skrzetuski -- Te
siis riistitte hänet Bohunin käsistä?

-- Niin, minä juuri. Ja lähtiessä minä vielä käärin sen roiston
kallon niin ettei hän pääsisi huutamaan.

-- Te menettelittekin totta tosiaan niinkuin piti. Mutta mitenkäs te
saitte hänet Bariin?

-- Siitä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta paras säästää ne toiseen
kertaan, sillä minä olen julmasti _fatigatus_ ja kurkkuni on aivan
kuivunut, kun on pitänyt laulaa moukillle. Eikö teillä ole mitään
juotavaa?

-- Onhan minulla kenttäpullo täynnä viinaa. Kas tuossa.

Herra Zagloba tarttui läkkiseen pulloon ja vei sen
huulilleen. Seurasi pitkä pulputus. Mutta herra Skrzetuksi joka
kärsimättömyydessään ei saanut odotetuksi sen loppumista, jatkoi
kyselyään:

-- Onko hän terve?

-- No vielä häntä kysyy, vastasi herra Zagloba, -- kuivaan kurkkuun
ovat kaikki juomat terveelliset.

-- Mutta minähän kysyn ruhtinatarta.

-- Jaa ruhtinatarta. Hän on kuin kauris.

-- Kiitos Jumalalle kaikkivaltiaalle. Onko hänen Barissa hyvä olla?

-- Ei hänen taivaassakaan olisi parempi. Hänen kauneutensa tähden
vaalivat häntä kaikki. Rouva Slawoszewski rakastaa häntä kuin omaa
tytärtään. Ettekä te voi rukousnauhastannekaan laskea kuinka moni
kavaljeeri siellä rakastuu häneen, mutta hän välittää niistä yhtä
vähän kuin minä nyt tuosta teidän tyhjästä pullostanne, sillä hänen
rakkautensa palaa vain teille.

-- Antakoon Jumala hänelle terveyttä, tuolle ihanimmalle, puhui herra
Skrzetuski iloissaan. -- Hän siis muistelee minua?

-- Muisteleeko -- minäpä sanon teille, etten ymmärrä mistä hän
saa keuhkoihinsa ilmaa kaikkia huokauksiansa varten. Kaikki
häntä vaalivat, varsinkin nunnat, sillä hän on sulollaan
kokonaan valloittanut heidät. Hänhän se minutkin lähetti näille
seikkailuretkille, joilla nyt olen ollut vähällä kadottaa terveyteni,
jotta tapaisin teidät ja saisin tietää, elättekö ja oletteko
terveenä. Usein hän jo tahtoi lähettää sanansaattajiakin luoksenne,
mutta kukaan ei ruvennut sanansaattajaksi. Ja niin minun lopulta
kävi häntä sääli, että lähdin teidän leiriinne. Jollei minulla olisi
ollut tuota valepukua, niin olisin varmaan menettänyt pääni. Mutta
talonpojat pitävät minua kaikkialla laulajavaarina, sillä minä
laulankin sangen kauniisti.

Herra Skrzetuski ei ilolta saanut sanaa suustaan. Tuhannet ajatukset
ja muistot täyttivät hänen päänsä. Helena astui hänen silmiensä
eteen ilmielävänä, aivan sellaisena jommoisena hän oli nähnyt hänet
Rozlogissa, viimeisen kerran ennen lähtöään Sicziin: ihanana,
punaposkisena, solakkana, mustat samettisilmät täynnä sanomatonta
lumoa. Skrzetuskista tuntui nyt, että hän näkee hänet tuossa, että
hän tuntee lämmön joka huokuu hänen poskiltaan ja kuulee hänen
suloisen äänensä. Hän muisti heidän kävelynsä kirsikkatarhassa,
hän muisti käen, ja kysymykset, jotka oli sille tehnyt, hän muisti
Helenan kainon hämmennyksen, kun se oli kukkunut heille kaksitoista
poikaa. Hän oli menehtymäisillään, sydän ikäänkuin raukesi
rakkaudesta ja ilosta. Kaikki menneet kärsimykset olivat vain pisara
meressä. Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä hänen oli. Milloin hän
olisi tahtonut huutaa, milloin taas langeta polvilleen ja kiittää
Jumalaa, milloin vain muistella ja sitte taas kysellä ja kysellä
loppumattomiin.

Vihdoin hän alkoi uudestaan:

-- Hän siis elää, hän on terve?

-- Elää, on terve, vastasi herra Zagloba kuin kaiku.

-- Ja hän on lähettänyt teidät?

-- Hän.

-- Onko teillä kirjettä häneltä?

-- On.

-- Antakaa tänne.

-- Se on neulottu kiinni vaatteisiini. Ja nythän on yö, malttakaa
mielenne.

-- Minä en voi, näettehän sen itsekin.

-- Näen.

Herra Zagloban vastaukset kävivät yhä lyhyemmiksi. Lopulta hän alkoi
nyökytellä päätään, hän nyökäytti kerran, toisen, ja nukahti vihdoin.

Skrzetuski huomasi, ettei mikään auta ja vaipui mietteisiinsä. Ne
keskeytyivät vasta siitä, että alkoi kuulua töminää, joka ilmaisi
jonkun suuremman ratsastajaosaston nopeaa lähenemistä. Herra
Poniatowskihan sieltä tuli hovikasakkoineen, ruhtinas oli lähettänyt
heidät Skrzetuskia vastaan, peläten että jokin onnettomuus olisi
häntä kohdannut.



KOLMASTOISTA LUKU.


Helposti käsittää millä mielellä ruhtinas otti vastaan tiedon
Osinskin ja Koryckin kiellosta, kun Skrzetuski aamun koittaessa toi
sen hänelle. Kaikki oli siis nyt noussut pystyyn. Vain tuon rautaisen
ruhtinaan suuri sielu saattoi siinä kestää taittumatta, joutumatta
epätoivoon ja avuttomuuteen. Turhaan oli hän siis tuhlannut
jättiläisomaisuutensa sotajoukkojen ylläpitämiseen, turhaan oli hän
riuhtonut kuin leijona verkossa, turhaan oli hän katkaissut kapinalta
pään toisensa perästä, turhaan näyttänyt miehuuden ihmeitä -- kaikki
oli kuin olikin ollut turhaa. Sittenkin oli tullut hetki, jolloin
hänen täytyi tuntea voimattomuutensa, vetäytyä jonnekin kauvas
pois, rauhallisille seuduille, ja jäädä mykkänä katselemaan mitä
Ukrainassa tapahtuu. Ja mikä oli näin herpauttanut hänen voimansa?
Eivät kasakkain miekat, vaan hänen omiensa haluttomuus. Eikö hänellä,
kun hän toukokuussa marssi tänne Dnieperin takaa, ollut syytä
toivoa, että jahka hän ensinnä kotkana ylhäältäpäin iskee keskelle
kapinaa, jahka hän yleisen pelästyksen ja hämmennyksen vallitessa
ensimäisenä nostaa sapelinsa pään päälle, niin koko valtakunta
yhtäkkiä rientää hänen avukseen ja uskoo hänen käsiinsä voimansa
ja rankaisevan miekkansa? Mutta mitä oli tapahtunut? Kuningas oli
kuollut ja hänen kuoltuaan oli ylipäällikkyyden sijaisuus annettu
toisiin käsiin -- hän, ruhtinas oli mielenosoituksellisesti
sivuutettu. Siinä ensimäinen Chmielnickille tehty myönnytys. Eikä
ruhtinaan kärsimys ollutkaan siinä ettei hän saanut tuota korkeaa
arvoa, vaan siinä, että tämä tallattu valtakunta jo oli vajonnut
niin syvälle, ettei se enään tahtonut ryhtyä taisteluun elämästä
ja kuolemasta, vaan peräytyy yhden kasakan tieltä ja koettaa
neuvotteluilla pysäyttää hänen röyhkeän kätensä. Machnowkan voiton
jälkeen saapui leiriin yhä huonompia tietoja. Ensinnäkin tuli sanoma,
että herra Kisiel on ryhtynyt neuvotteluihin, sitte että kapinan
aalto jo on vyörynyt Volynian Polesieen, ja vihdoin noiden kahden
rykmentinpäällikön kielto, joka selvään osoitti miten epäystävällinen
ylipäällikönsijainen, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogskin mieliala
Wisniowieckiä kohtaan oli. Herra Skrzetuskin poissaollessa oli
leiriin lisäksi saapunut herra Korsz-Zienkowicz ilmoittamaan, että
koko Owruczin maa jo on tulessa. Sikäläinen hiljainen rahvas ei
tahtonut liittyä kapinaan, mutta Krzeczowskin ja Polksienzycin
johtamat kasakat olivat väkivallalla pakoittaneet sen astumaan
riveihinsä. Herraskartanot ja kylät poltettiin, aateliset, jotka
eivät palaneet, surmattiin, muiden muassa vanha herra Jelec,
Wisniowieckin perheen uskollinen palvelija ja ystävä. Ruhtinas oli
suunnitellut, että hän yhdessä Osinskin ja Koryckin kanssa ensin lyö
Krywonosin ja sitte marssii pohjoiseen, Owruczyn suunnalle, sitte
hän pyytää Liettuan hetmanin yhteistoimintaan kanssaan saadakseen
viholliset kahden tulen välille. Mutta kaikki nämä suunnitelmat
raukesivat nyt tyhjiin, kun ruhtinas Dominik oli kieltänyt molempia
rykmentinpäällikköjä auttamasta Wisniowieckia. Lubnien herra näet ei
kaikkien marssien, taistelujen ja vaivojen jälkeen ollut tarpeeksi
voimakas taistelemaan Krywonosia vastaan, varsinkin kun ei hän
varmasti voinut luottaa Kiowan vojevodaan. Sillä sydämeltään ja
mieleltään kuului herra Janusz todella rauhanpuolueeseen. Hän oli
tosin taipunut Jeremin arvovallan ja mahdin edessä, hänen oli tosin
olojen pakosta täytynyt käydä samaa tietä hänen kanssaan, mutta jota
enemmän hän näki Wisniowieckin arvovallan horjuvan, sitä suurempi
halu hänessä heräsi vastustaa ruhtinaan sotaisia pyyteitä, kuten pian
oli käyvä ilmi.

Herra Skrzetuski teki tiliä matkastaan ja ruhtinas kuunteli
häntä vaieten. Kaikki upseerit olivat läsnä ja kaikkien kasvot
synkistyivät, kun he kuulivat että everstit olivat kieltäytyneet.
Kaikki silmät kääntyivät ruhtinaaseen päin, kun hän lausui:

-- Ruhtinas Dominik oli siis todella lähettänyt heille kiellon?

-- Oli, he näyttivät paperin minulle.

Jeremi nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten ja peitti kasvot kädellään.
Hetken perästä hän sanoi:

-- Totta tosiaan, tämä alkaa käydä ylivoimaiseksi. Täytyykö minun
todella toimia aivan yksin, ja sensijaan että minua autettaisiin,
saan vielä osakseni vastuksia. Olisinhan minä voinut mennä
maatiloilleni, vaikkapa aina Sandomiriin asti ja istua siellä
rauhassa. Mutta mistäpä muusta syystä tämän tein, jollen rakkaudesta
isänmaahan? Ja kas tässä nyt palkinto vaivoista, omaisuuden
menetyksestä, verestä...

Ruhtinas puhui tyynesti, mutta hänen äänessään värisi sellainen
katkeruus ja tuska, että sääli valtasi kaikkien sydämet. Vanhat
päälliköt, veteraanit Putywlin, Starecin, Kumejkin taisteluista
ja nuoret voittajat viime sodasta katselivat häntä sanomattoman
huolestuneina, sillä he tiesivät, mitä raskasta taistelua tuo
rautainen mies käy itsensä kanssa, kuinka hirveästi hänen ylpeytensä
mahtaa kärsiä niistä nöyryytyksistä, jotka ovat vyöryneet hänen
ylitseen. Hänen, ruhtinaan Jumalan armosta, hänen, Vähävenäjän
vojevodan ja valtakunnan senaattorin, hänen täytyi väistyä
tuollaisten Chmielnickien ja Krywonosien tieltä. Hänen, joka oli
melkein hallitsija ja joka vielä äsken oli ottanut vastaan vieraiden
hallitsijoiden lähettiläitä, hänen täytyi peräytyä kunnian kentältä
sulkeutuakseen johonkin pieneen linnaan odottamaan tulosta sodasta,
jota toiset johtaisivat, tai nöyryyttävistä sovitteluista. Hänen,
joka oli luotu suuria tehtäviä varten, hänen jossa oli voimaa
kukistamaan kapinoitsijat, hänen täytyi nyt tuntea voimattomuutta!

Koko hänen olennossaan kuvastui tällä hetkellä kärsimys ja vaiva.
Hän oli paljon laihtunut, silmät olivat vaipuneet syvälle, hiukset,
mustat kuin korpin siipi, alkoivat harmaantua. Mutta eräänlainen
suuri traagillinen lepo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, sillä
ylpeys kielsi häntä ilmaisemasta kärsimystään.

-- Haa, tapahtukoon vain niin, sanoi hän. -- Me näytämme tuolle
kiittämättömälle isänmaalle, ettemme kykene yksin taistelemaan sen
puolesta, vaan kaatumaankin. Olisin todella mieluummin kuollut
kunniakkaammalla kuolemalla, nimittäin todellisessa sodassa eikä
tällaisessa talonpoikaismelskeessä. Mutta se on kuin onkin nyt
mahdotonta.

-- Herra ruhtinas, keskeytti hänet Kiowan vojevoda, -- älkää puhuko
kuolemasta, sillä vaikka tosin emme tiedä mitä Jumala on kullekin
meistä määrännyt, niin voi sen tuloon kuitenkin vielä olla pitkältä.
Minä ihailen teidän ruhtinaallisen armonne sotaneroa ja ritarillista
uljuutta, mutten silti voi soimata sijaiskuningasta, kansleria enkä
ylipäällikönsijaista, jos he neuvotteluilla koettavat ehkäistä tätä
sisällistä sotaa. Sillä veljesverihän siinä vuotaa ja kuka tulee
käyttämään hyväkseen tätä molemminpuolista vimmaa, jollei ulkonainen
vihollinen.

Ruhtinas katseli kauvan vojevodaa silmiin ja lausui vihdoin tiukasti:

-- Osoittakaa voitetuille armoa ja he ottavat sen vastaan
kiitollisuudella ja muistelevat sitä, mutta voittajilta saatte
osaksenne vain ylenkatsetta. Suokoon Jumala, ettei kukaan milloinkaan
olisi tehnyt vääryyttä tälle rahvaalle. Mutta kun kapina kerran on
syttynyt liekkiin, niin on se sammutettava, eikä neuvotteluilla, vaan
verellä. Muuten tulee meille häpeä ja tuho...

-- Pikemmin on tuhoksi, jos ominpäin edelleen käymme sotaa, vastasi
vojevoda.

-- Merkitseekö tämä, ettette enään lähde mukaamme?

-- Herra ruhtinas, otan Jumalan todistajakseni, ettei se tapahdu
pahansuopuudesta teitä kohtaan, mutta omatunto kieltää minua
panemasta miehiäni alttiiksi selvälle kuolemalle. Onhan heidän
verensä kallis ja voidaanhan se vielä vuodattaa valtakunnan hyväksi.

Ruhtinas vaikeni. Hetken perästä kääntyi hän päälliköittensä puoleen.

-- Te, vanhat toverit, ettehän te jätä minua, ettehän?

Nämä sanat kuullessaan heittäytyivät vanhat päälliköt kuin saman
voiman ja tahdon pakoittamina maahan ruhtinaan eteen. Toiset
suutelivat hänen vaatteitansa, toiset syleilivät hänen polviaan,
toiset huusivat ja ojentelivat käsiänsä.

-- Me pysymme luonasi viimeiseen hengenvetoomme, viimeiseen
veripisaraamme asti.

-- Johda meitä, johda, me palvelemme sinua ilman palkkaa!

-- Herra ruhtinas, salli minunkin kuolla luonasi! huusi nuori herra
Aksak, posket hehkuen kuin neitosella.

Tämän nähdessään heltyi Kiowan vojevodakin. Ruhtinas astui nyt toisen
luota toisen luo, painoi jokaisen pään rintaansa vastaan ja kiitti.
Suuri innostus oli vallannut vanhat ja nuoret, soturien silmistä
sinkoili kipunoita ja vähänpäästä tarttuivat kädet sapeleihin.

-- Teidän kanssanne tahdon elää, teidän kanssanne kuolla, lausui
ruhtinas.

-- Me voitamme! huusivat upseerit -- Krywonosia vastaan, Polonneen!
Ken tahtoo, se jättäköön meidät. Tulemme toimeen ilman apuakin, emme
tahdo jakaa kunniaa enempää kuin kuolemaakaan toisten kanssa.

-- Hyvät herrat, vastasi ruhtinas, -- minun tahtoni on, että
ennenkuin marssimme Krywonosia vastaan nautimme lepoa, vaikkapa
lyhyttäkin, jotta saisimme takaisin voimamme. Kolmatta kuukautta
olemmekin melkein yhtämittaa istuneet hevosen selässä. Vaivoista,
valvomisesta ja vastuksesta olemme jo muuttumaisillamme luurangoiksi.
Ratsuja meillä ei ole, jalkaväkemme kulkee paljasjaloin. Lähdemme
siis Zbaraziin. Siellä saamme ravintoa ja lepäämme, ehkäpä siellä
tulee sotamiehiäkin lisää ja uusin voimin ryntäämme sitte tuleen.

-- Milloin teidän ruhtinaallinen armonne käskee lähteä liikkeelle?
kysyi vanha Zacwilichowski.

-- Viipymättä, vanha soturi, viipymättä. Sitte kääntyi ruhtinas
vojevodan puoleen.

-- Ja minne teidän armonne aikoo lähteä?

-- Glinianyyn, sillä olen saanut kuulla, että sinne kokoontuu
sotaväkeä.

-- Siinä tapauksessa saatamme teidät, kunnes pääsette rauhalliselle
seudulle, jottei teille sattuisi mitään vaaraa.

Vojevoda ei vastannut, sillä hänen oli ilkeä olla. Hän jättää
ruhtinaan ja ruhtinas osoittaa hänelle vielä huolenpitoa ja aikoo
saattaa häntä. Olivatko ruhtinaan sanat ehkä ivaa, sitä ei vojevoda
tietänyt. Kuitenkaan ei hän luopunut aikomuksestaan ja ruhtinaan
päälliköt katselivat häntä yhä nurjemmin. Selvää oli, että jokaisessa
muussa sotajoukossa, sotajoukossa missä olisi vallinnut huonompi
kuri, häntä vastaan olisi noussut kapina.

Vojevoda kumarsi ja lähti. Myöskin päälliköt hajaantuivat kukin
lippukuntansa luo järjestääkseen niitä marssia varten. Ainoastaan
Skrzetuski jäi kahden ruhtinaan kanssa.

-- Millaisia sotamiehiä noissa lippukunnissa oli? kysyi ruhtinas.

-- Niin erinomaisia, ettei parempia voi ajatella. Rakuunat ovat
harjoitetut saksalaiseen malliin ja jalkakaartissa on pelkkiä
kolmenkymmenvuotisen sodan veteraaneja. Kun heidät näin, luulin
edessäni näkeväni roomalaisia triariuksia.

-- Onko niitä paljonkin?

-- Kaksi rykmenttiä rakuunain kanssa, yhteensä kolmetuhatta miestä.

-- Vahinko, vahinko. Sellaisella avulla olisi saanut aikaan suuria.

Kärsimys kuvastui ruhtinaan kasvoilla. Hetken perästä hän sanoi
ikäänkuin itsekseen:

-- Onnetonta on, että valitaan valtakunnan sotajoukkojen
sijaispäälliköiksi sellaisia miehiä näin kovien vastoinkäymisten
hetkellä. Ostrorog olisi ollut hyvä, jos tästä sodasta voisi
suoriutua kaunopuheisuudella ja latinalla, Koniecpolski, lankoni
on soturinsukua, mutta vielä nuori ja kokematon, mutta Zaslawski
on huonoin kaikista. Minä tunnen hänet vanhastaan, hän on arka ja
kokonaan vailla ajatuksen lentoa. Hän voi kyllä nuokkua maljan
ääressä, mutta sotajoukkoja ei hän voi johtaa... Tätä minä en sano
ääneen, jotta ei luultaisi kateuden kytevän minussa, mutta hirveiden
onnettomuuksien aavistan olevan tulossa. Ja nyt, juuri nyt, ovat
tuollaiset miehet päässeet valtakunnan peräsimeen. Hyvä Jumala, ota
pois meiltä tämä kalkki. Miten käykään tämän meidän isänmaamme? Kun
sitä ajattelen, toivon kuoleman tulevan pikemmin, sillä minä olen
sangen väsynyt. Ja pian minä kai lähdenkin, sen sanon teille. Sielu
kaipaa sotaan, mutta ruumiilta puuttuu voimia.

-- Teidän ruhtinaallisen armonne tulisi enemmän suojella terveyttään,
sillä hyvin tärkeä on se isänmaalle ja nyt jo näkyy, että
ponnistukset kovin ovat koskeneet teidän armoonne.

-- Isänmaa nähtävästi ajattelee toisin, koska se on minut
sivuuttanut. Ja nyt pudotetaan sapeli kädestäni.

-- Jos Jumala suo prinssi Kaarlen vaihtaa piispanhiippansa kruunuun,
niin hän kyllä tietää ketä on korotettava ja ketä rangaistava. Teidän
armonne on kyllin voimakas ollakseen välittämättä muista.

-- Minä menenkin omaa tietäni.

Ruhtinas ehkä ei huomannut, että hän asteli muiden pikkukuninkaiden
latua ja harjoitti hänkin omavaltaista politiikkaa. Jos hän olisikin
sen huomannut, niin hän ei sittenkään olisi luopunut siitä, sillä
hänelle oli kysymys valtakunnan kunnian pelastamisesta.

Uudestaan syntyi hetkisen vaitiolo. Hevosten hirnuminen ja
torventoitotukset sen katkaisivat. Lippukunnat järjestäytyivät
marssia varten. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan,
hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen pois mielestään
kärsimyksen ja pahat ajatukset, ja sanoi:

-- Oliko teillä rauhallinen matka?

-- Kohtasin Mszyniecin metsissä isohkon joukon talonpoikia, noin
kaksisataa miestä ja ne minä tuhosin.

-- Hyvä, mutta otitteko vankeja, sillä se on tällä hetkellä tärkeä
asia.

-- Otin, mutta...

-- Mutta käskitte jo surmata ne, niinkö?

-- En, teidän ruhtinaallinen armonne, päästin ne vapaaksi.

Jeremi katsahti hämmästyneenä Skrzetuskiin ja hänen kulmakarvansa
vetäytyivät äkkiä yhteen.

-- Mitä? Kuulutteko jo tekin rauhanpuolueeseen? Mitä tämä merkitsee?

-- Armollinen ruhtinas, olen tuonut yhden vangin, sillä talonpoikien
joukossa oli valepukuinen aatelismies, joka jäi henkiin. Muut vangit
minä päästin vapaaksi, sillä Jumala lähetti minulle suuren armon ja
lohdutuksen. Rangaistukseni kärsin mielelläni. Tuo aatelismies on
herra Zagloba, joka toi minulle tietoja ruhtinattaresta.

Ruhtinas läheni nopeasti Skrzetuskia.

-- Elääkö hän? Onko hän terveenä?

-- Jumalan kiitos, on.

-- Ja minne hän on kätkeytynyt?

-- Hän on Barissa.

-- Se on luja linna, poikaseni (tässä ruhtinas ojensi ylös kätensä
ja, tarttuen herra Skrzetuskin päähän, suuteli häntä muutaman kerran
otsalle). Minä iloitsen sinun ilostasi, sillä rakastan sinua kuin
poikaani.

Jan herra suuteli sydämellisesti ruhtinaan kättä ja vaikka hän jo
ennestäänkin mielellään olisi vuodattanut vertaan hänen puolestaan,
niin tunsi hän nyt uudestaan, että hän ruhtinaan käskystä olisi ollut
valmis hyppäämään vaikkapa palavaan helvettiin. Niin osasi tuo kauhea
ja julma Jeremi voittaa puolelleen upseeriensa sydämet.

-- No, en ihmettele että päästitte nuo talonpojat. Siitä ei tällä
kertaa seuraa mitään rangaistusta. Mutta tuo aatelinenpa on ovela
mies. Hänkö siis on saattanut ruhtinattaren Dnieperin takaa Bariin?
Jumalan kiitos! Tämä on minullekin todellinen lohdutus näinä raskaina
aikoina. Ovela mies se on, aika ovela. Tuokaappa tänne tuo Zagloba.

Jan herra kiiruhti reippaasti ovea kohden, mutta se sattui aukenemaan
juuri samassa hetkessä ja ovenaukosta tuli näkyviin herra Wierszulin
liekinpunainen pää. Hänet oli hovitatarien kanssa lähetetty
kaukaiselle tiedustelumatkalle.

-- Herra ruhtinas, huudahti Wierszul raskaasti hengittäen, --
Krywonos on valloittanut Polonnen, hakannut maahan kymmenen tuhatta
ihmistä, miehiä, vaimoja ja lapsia.

Päälliköt alkoivat uudelleen kokoontua. He ympäröivät nyt tiheänä
kaarena Wierszulin. Paikalle astui kiireesti myöskin Kiowan vojevoda.
Ainoastaan ruhtinas viipyi ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän
todella ei ollut odottanut sellaista sanomaa.

Mutta Polonneenhan oli sulkeutunut pelkkiä vähävenäläisiä. Eihän tämä
voi olla mahdollista.

-- Ei yksikään elävä sielu ole päässyt kaupungista.

-- Kuuletteko, hyvä herra, sanoi ruhtinas, kääntyen vojevodan
puoleen. -- Alkakaa te rauhanneuvottelut vihollisen kanssa, joka ei
edes sääli omiansa.

Vojevoda veti kuorskahtaen henkeänsä.

-- Saakeli soikoon, jos niin on, niin vieköön piru kaikki tyyni. Minä
lähden kuin lähdenkin tästä vielä teidän kanssanne, herra ruhtinas.

-- Menettelette veljen tavoin, sanoi ruhtinas.

-- Eläköön Kiowan vojevoda! huudahti vanha Zacwilichowski.

-- Eläköön sovinto!

Mutta ruhtinas kääntyi uudestaan Wierszulin puoleen.

-- Minne ne marssivat Polonnesta? Onko siitä tietoa?

-- Nähtävästi Konstantynowiin.

-- Jumalan tähden, silloinhan Osinskin ja Koryckin rykmentit ovat
hukassa, sillä heidän palkkaväkensä ei ehdi sieltä pois. Täytyy kuin
täytyykin unohtaa loukkaus ja marssia heidän avukseen. Satulaan, mars!

Ruhtinaan kasvot kirkastuivat ilosta ja puna kohosi uudelleen hänen
laihtuneille poskilleen, sillä taasen oli kunnian tie avoinna hänen
edessään.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Sotajoukot sivuuttivat Konstantynowin ja pysähtyivät Rosolowceen.
Ruhtinas oli nimittäin laskenut, että Korycki ja Osinski saatuaan
tiedon Polonnen valloituksesta, varmaan peräytyvät Rosolowceen
ja että vihollinen, jos se ryhtyy ajamaan heitä takaa, silloin
äkkiarvaamatta joutuu ruhtinaan koko armeijan väliin aivan kuin
loukkaaseen ja kärsii sitä varmemmin tappion. Nämä oletukset
osottautuivatkin suurimmalta osaltaan oikeiksi. Sotaväki asettui
lujiin asemiin ja pysytteli paikoillaan, valmiina taisteluun. Isompia
ja pienempiä tiedustelujoukkoja lähti leiristä liikkeelle joka
taholle. Ruhtinas taas oli muutamien rykmenttien kanssa asettunut
kylään ja odotti siellä. Illalla ilmoittivatkin Wierszulin tatarit,
että Konstantynowista päin lähenee jalkaväkeä. Sen kuultuaan lähti
ruhtinas muutaman kymmenen etevimmän upseerinsa seurassa majansa
ulkopuolelle katsomaan odotetun jalkaväen tuloa. Pian rykmentit,
ilmoittaen torventoitotuksella tulonsa, asettuivatkin kylän
edustalle ja kaksi päällikköä kiirehti hengästyneenä ruhtinaan
luo tarjoamaan hänelle palveluksiaan. Päälliköt olivat Osinski ja
Korycki. Huomattuaan Wisniowieckin ja hänen komean seurueensa, he
hämääntyivät, kävivät aivan epävarmoiksi siitä miten heidät otetaan
vastaan ja odottivat syvään kumartaen mitä ruhtinas sanoisi.

-- Onnen pyörä kieppuu ja alentaa ylpeät, sanoi ruhtinas. -- Te ette
tahtoneet, hyvät herrat, seurata kutsumustamme, mutta nyt saavutte
itse.

-- Teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Osinski rohkeasti, --
kaikesta sydämestä olisimme tahtoneet palvella teidän johdollanne,
mutta meillä oli selvä kielto. Se joka sen on antanut kantakoon siitä
edesvastuun. Me pyydämme anteeksi vaikka olemmekin viattomat, sillä
sotureinahan meidän täytyi pysyä kuuliaisina ja vaieta.

-- Onko ruhtinas Dominik peruuttanut käskynsä? kysyi ruhtinas.

-- Käsky ei ole peruutettu, vastasi Osinski, -- mutta se ei enään
velvoita meitä, koska meidän joukkojemme ainoa pelastus nyt on teidän
ruhtinaallisen armonne käsissä. Teidän komentonne alaisina tahdomme
niin ollen tämän jälkeen elää, palvella ja kuolla.

Nämä miehuullista voimaa uhkuvat sanat ja Osinskin ryhti tekivät sekä
ruhtinaaseen että upseereihin mitä parhaimman vaikutuksen. Osinski
oli näet kuuluisa soturi ja nuoresta iästään huolimatta -- hän
näet ei ollut neljääkymmentä vuotta vanhempi -- oli hän jo ehtinyt
saavuttaa sotilaallisen kokemuksen ulkomaalaisissa armeijoissa.
Jokainen soturinsilmä katselikin häntä mielellään. Hän oli pitkä ja
suora kuin kaislan ruoko, hänen keltaisten viiksiensä päät olivat
kammatut pystyyn ja leukaparta leikattu ruotsalaiseen malliin.
Koko hahmoltaan ja ryhdiltään muistutti hän kolmenkymmenvuotisen
sodan päällikköjä. Korycki taas, joka oli tatarilaista alkuperää,
ei missään suhteessa muistuttanut häntä. Hän oli kooltaan pieni ja
tanakka, hänellä oli synkkä katse ja ulkomaalaisessa puvussaan,
joka ei sopinut hänen itämaisiin piirteisiinsä, teki hän oudon
vaikutuksen. Hän komensi valitusta saksalaisesta jalkaväestä
kokoonpantua rykmenttiä ja oli hän yhtä kuuluisa miehuudestaan kuin
äreydestään ja siitä, että hän piti soturejaan rautaisessa kurissa.

-- Odotamme teidän ruhtinaallisen armonne käskyjä, sanoi Osinski.

-- Kiitän teitä, hyvät herrat, päätöksestänne, ja otan vastaan teidän
tarjotun palveluksenne. Tiedän, että soturin tulee totella ja minä
lähetinkin teille sanan vain siksi, etten tuntenut teille annettua
kieltoa. Varmaan saamme nyt toistemme seurassa kokea sekä pahoja
että hyviä hetkiä, mutta toivon kuitenkin, että te tulette olemaan
tyytyväisiä uudessa palveluksessanne.

-- Toivottavasti tulette tekin, herra ruhtinas, olemaan tyytyväiset
meihin ja päällikköihimme.

-- Hyvä, sanoi ruhtinas. -- Onko vihollinen kaukanakin takananne?

-- Tiedustelujoukot ovat lähellä, mutta päävoima voinee saapua vasta
aamuun mennessä.

-- Hyvä, silloinhan meillä on aikaa. Käskekää, hyvät herrat,
rykmenttienne asettua kentälle, jotta saan nähdä millaisia sotureja
olette meille tuoneet ja mitä heidän avullansa saamme aikaan.

Everstit palasivat rykmenttiensä luo ja marssivat hetken perästä
niiden etunenässä leiriin. Ruhtinaan ratsulippukuntien upseerit
kiirehtivät taajoissa joukoissa kuin muurahaiset katsomaan uusia
tovereitaan. Ensimäisinä marssivat esiin kuninkaalliset rakuunat
kapteeni Gizan johdolla. Heillä oli päässä raskaat ruotsalaiset
kypärit korkeine harjoineen, he istuivat hyvinhoidettujen ja
hyvin satuloitujen podolilaisten hevosten selässä. Sotamiehet
olivat reippaita, levänneitä ja tekivät puhtaassa välkkyvässä
puvussaan komean vaikutuksen, eroten jyrkästi ruhtinaan kovia
kokeneista rykmenteistä, joiden puvut olivat kuluneet ja sateesta ja
auringonpaahteesta haaltuneet. Näiden jäljessä marssi rykmenttineen
esiin Osinski ja viimeisenä Korycki. Kuiskien kehuivat toisilleen
ruhtinaan upseerit saksalaisten syviä rivejä. Heidän köllerinsä
olivat yksivärisen punaiset, olkapäillä oli kiiltävät musketit. He
marssivat kolmekymmentä rivissä, yhtä jalkaa aivan kuin marssimassa
olisi ollut yksi mies, voimakkaasti ja tömistäen, ja kaikki olivat
kookkaita tanakkoja miehiä, vanhoja sotilaita, jotka olivat olleet
mukana monessa maassa ja monessa tulessa, suurimmalta osaltaan
kolmekymmenvuoden veteraaneja, tunnollisia, kuriin tottuneita ja
kokeneita.

Kun he tulivat ruhtinaan kohdalle, huusi Osinski: "Halt!" ja
rykmentti pysähtyi kuin maahan naulattuna. Upseerit kohottivat nyt
komentosauvansa, lipunkantaja nosti lippua ja, heilauttaen sitä
kolme kertaa, laski hän sen ruhtinaan eteen. "Vorwärts"! huusi
Osinski, "vorwärts"! toistivat upseerit ja jälleen marssi rykmentti
eteenpäin. Aivan samoin, jollei ehkä vieläkin reippaammin, esitti
väkensä Korycki, jonka väen nähdessään kaikki soturit riemastuivat.
Mutta paras asiantuntija, Jeremi itse, pani kädet kupeilleen, katseli
joukkoja tyytyväisen näköisenä ja hymyili, sillä juuri jalkaväkeä
häneltä puuttui ja hän oli varma siitä, ettei hän koko maailmasta
olisi saattanut löytää parempaa kuin tämä. Hän tunsi myöskin
voimiensa nyt kasvaneen ja uskoi pystyvänsä suorittamaan suuriakin
sotatekoja. Upseerit taas keskustelivat kaikenlaisista sota-asioista,
kuten sotamiehistä, jommoisia eri maissa näkee.

-- Hyvä on zaporogilainenkin jalkaväki, varsinkin puolustautuessaan
ampumahaudassa, sanoi herra Sleszynski, -- mutta nämä ovat vieläkin
kestävämmät, sillä nämä ovat harjaantune empiä.

-- Ovat kyllä, paljonkin parempia, vastasi herra Migurski.

-- Mutta raskasta väkeä ne ovat, sanoi herra Wierszul. -- Ottaisin,
jos niiksi tulisi, kahdessa päivässä väsyttääkseni heidät tatareineni
niin, että kolmantena jo voisin teurastaa heidät kuin lampaat.

-- Mitä te puhuttekaan, saksalaiset ovat hyviä sotamiehiä.

Siihen huomautti herra Longinus Podbipienta laulavalla
liettualaisella murteellaan:

-- Jumala on armossaan lahjoittanut eri kansoille eri avut.
Kuten tiedätte ei maailmassa ole meidän ratsuväkeämme parempaa,
mutta jalkaväestä taas ei meidän eikä unkarilainen vedä vertoja
saksalaiselle.

-- Sillä Jumala on vanhurskas, virkkoi herra Zagloba. -- Teille
esimerkiksi hän on antanut ison omaisuuden, ison miekan ja väkevän
käden, mutta sensijaan vähäisen järjen.

-- Jopas imeytyi häneen kiinni niinkuin hevosiini, sanoi herra
Skrzetuski nauraen.

Mutta herra Podbipienta ainoastaan rypisti kulmiaan ja sanoi
tavallisella herttaisuudellaan:

-- Ilkeää kuulla. Teille taas on Jumala antanut liian pitkän kielen.

-- Jos väitätte, että hän on tehnyt pahoin antaessaan minulle juuri
sellaisen kielen jollainen minulla on, niin menette helvettiin
puhtauksinenne päivinenne, sillä te puhutte kuin puhuttekin hänen
tahtoansa vastaan.

-- Kukapa väittelyssä voisi voittaa teidät. Teiltä tulee sanoja kuin
saavista kaataen.

-- Tiedättekös te, hyvä herra, mikä eroittaa ihmisen eläimestä?

-- No mikä?

-- Järki ja puhe.

-- Kas siinä sai! sanoi eversti Mokrski.

-- Jollette siis käsitä miksi paras ratsuväki on Puolassa ja paras
jalkaväki Saksassa, niin minä selitän.

-- No miksi, miksi? kysyi joukko ääniä.

-- Katsokaas, kun Jumala oli luonut hevosen, niin hän toi sen
ihmisten eteen, jotta he saisivat ihailla hänen tekoansa. Mutta
rannalla sattui seisomaan saksalainen, niinkuin niitä tuppaa joka
paikkaan. Jumala näyttää silloin hevosta saksalaiselle ja kysyy
mikä tämä on. Ja saksalainen vastaa "Pferd". -- Mitä? sanoo Luoja,
-- sanotko sinä minun teostani "pfe" [Puolassa merkitsee pfe:
hyi]. Et sinä, lurjus, saa ratsastaa minun käteni työllä ja jos
joskus saisitkin, niin huonosti se tulee käymään. Näin sanottuaan
lahjoitti Jumala hevosen puolalaiselle. Kas siksi on puolalainen
ratsuväki paras. Mutta saksalaiset alkoivat nyt jalkaisin patikoida
Jumalan perässä ja pyytelivät anteeksi, ja niin heistä tuli parasta
jalkaväkeä.

-- Mestarillisestipa te olettekin tämän asian harkinnut, sanoi herra
Podbipienta.

Keskustelu katkesi, sillä saapui uusia vieraita. Ilmoitettiin,
että leiriä lähenee vielä jokin toinen sotajoukko, joka ei voi
olla kasakoita, koska se ei saavu Konstantynowista päin, vaan
aivan toiselta suunnalta, nimittäin Zbrucz-joelta. Pari tuntia
myöhemmin nuo uudet lippukunnat marssivatkin paikalle. Ne saapuivat
niin äänekkäästi soittaa helistellen ja rumpuja pärryttäen, että
ruhtinas vihastui ja lähetti käskyn että pitää olla hiljaa, koska
vihollinen on likellä. Vastasaapuneiden päällikkö osottautui olevansa
valtakunnan vartiomestari Samuel Laszcz, kuuluisa seikkailija,
nyrkkioikeuden harjoittaja, kerskailija ja tappelija, mutta hyvä
soturi. Hän toi muassaan kahdeksansataa miestä, samaa lajia kuin hän
itsekin, osaksi aatelisia, osaksi kasakoita, miehiä, joiden kaikkien
oikeuden mukaan olisi tullut riippua hirsipuussa. Ruhtinas Jeremi ei
kuitenkaan katsonut tämän väen hurjuuteen, sillä hän oli varma siitä,
että nuo sotamiehet hänen käsissään muuttuvat kuuliaisiksi lampaiksi
ja korvaavat hurjuudellaan ja miehuudellaan muut puutteensa. Tämä
oli onnellinen päivä. Vielä eilen, Kiowan vojevodan uhatessa lähteä,
oli ruhtinas aikonut luopua taistelusta kunnes saapuisi lisävoimia
ja päättänyt joksikin aikaa asettua rauhallisemmille seuduille.
Tänään oli hän taasen miltei kaksitoistatuhantisen armeijan johdossa.
Ja vaikka Krywonosilla olikin viisi kertaa enemmän väkeä, niin
saattoi molempia taistelevia puolia pitää tasaväkisinä, koska
kapinallisen sotajoukon pääosa oli rahvasta. Nyt ei ruhtinas enään
ajatellutkaan lepoa. Otettuaan erilleen Laszczin, Kiowan vojevodan,
Zacwilichowskin, Machnickin ja Osinskin, neuvotteli hän heidän
kanssaan sodan jatkamisesta. Päätettiin seuraavana päivänä tarjota
Krywonosille taistelua: jollei hän tulisi vastaan, niin lähdettäisiin
häntä hakemaan.

Pian oli jo myöhäinen yö. Sateiden jälkeen, jotka Machnowkan luona
olivat tehneet sotamiehille niin paljon kiusaa, oli ilma asettunut
ja käynyt kauniiksi poudaksi. Taivaan pimeällä holvilla välkkyivät
kultaisten tähtien parvet, kuu nousi korkealle, valkaisten Rosolowcen
katot. Leirissä ei kukaan ajatellutkaan nukkumista. Kaikki koettivat
arvaella kuinka huominen taistelu mahtaa päättyä ja valmistautuivat
siihen, jutellen vanhaan tapaansa, laulellen ja päätellen saavansa
pian nauttia odotettuja iloja. Upseerit olivat erinomaisella
tuulella, he kokoontuivat ison nuotion ympärille ja kilistelivät
siinä maljojaan.

-- Kertokaappa nyt vielä enemmän, sanoivat he Zagloballe. Kun te siis
olitte päässeet Dnieperin yli, niin mitä te sitte teitte ja miten te
tulitte Bariin?

Herra Zagloba tyhjensi simatuoppinsa ja sanoi:

    "... Sed jam nox humida coelo praecipitat
    Suadentque sidera cadentia somnos.
    Sed si tantus amor casus cognoscere nostros, lncipiem..."


    (Mutta jo kiirehtii taivaalle kostea yö
    ja laskevat tähdet kehoittavat uneen.
    Jos teillä kuitenkin on niin suuri halu tutustua vaiheisiimme,
    niin alan...)

-- Hyvät herrat, jos minä kertoisin yksityiskohtaisesti kaikesta,
niin ei siihen riittäisi kymmenenkään yötä eikä simaakaan, sillä
vanhaa kurkkua täytyy voidella niinkuin vanhoja vankkureita. Teille
saa siis nyt riittää kun kerron, että tulin ruhtinattaren kanssa
Korsuniin itse Chmielnickin leiriin ja että siitä helvetistä saatoin
neidin eheänä ulos.

-- Jeesus Maaria, oletteko te harjoittanut noituutta huudahti herra
Wolodyjowski.

-- Aivan oikein, minä teinkin noidantemppuja, vastasi herra Zagloba,
-- sillä minähän opin tuon helvetillisen taidon jo nuorena eräältä
aasialaiselta naisnoidalta, joka rakastui minuun ja ilmaisi minulle
kaikki musta temppunsa. Mutta valitettavasti en minä noitumisellani
voinut saada aikaan paljoakaan, sillä siellä oi konstit konsteja
vastassa. Chmielnickin ympärillä häärii paljon poppamiehiä ja
noita-akkoja ja nämä ovat tuoneet hänen palvelukseensa paljon
paholaisia, joita hän komentaa kuin orjia vain. Kun hän menee
nukkumaan, niin vetää piru saappaat hänen jalastaan, kun hänen
vaatteensa ovat tomuttuneet, niin pirut hännillänsä pölyttävät
ne puhtaiksi ja välistä hän juovuksissa vielä lyö jotakin pirua
kuonoonkin, sanoen, että se huonosti toimittaa palveluksensa.

Jumalinen herra Longinus ristitsi kasvonsa ja sanoi:

-- Heidän kanssansa ovat helvetin väet, meidän kanssamme taivaan
voimat.

-- Nuo noidatpa olisivat ilmaisseet Chmielnickille kuka minä olen ja
ketä minä saatan, jollen minä eräällä ovelalla keinolla olisi pannut
niitä vaikenemaan. Pelkäsin myöskin, että Chmielnicki tuntisi minut,
sillä vuosi sitten olin pari kertaa tavannut hänet Dopulalla. Oli
siellä lisäksi muutamia muitakin tuttuja päällikköjä, mutta hekään
eivät huomanneet mitään. Vatsani oli painunut kokoon, parta oli
kasvanut vyötärelle ja hiukset hartioille asti, kaiken muun peitti
valepuku niin ettei, kuten sanottu, kukaan minua tuntenut.

-- Näittekö todella itse Chmielnickin ja puhuitte hänen kanssaan?

-- Kuinka en olisi nähnyt -- aivan niinkuin teidät nyt tässä
edessäni! Hänhän lähetti minut vakoilijana Podoliaan levittämään
julistuksiansa talonpojille. Hänhän antoi minulle lähettinuijan,
jotta se suojelisi minua ordaa vastaan ja niin saatoin Korsunista
lähtien kulkea kaikkialla turvassa. Kun sitte sattui vastaani
talonpoikia tai suistolaisia, niin pistin nuijan heidän nokkansa alle
ja sanoin: haistakaappas, lapset, tätä ja menkää hiiteen! Niinikään
käskin kaikkialla antaa itselleni ruokaa ja juomaa ja runsaasti
sitä vaadinkin ja sitä annettiin. Ja oppaita sain niinikään. Niin
että minun oli varsin mukava olla ja tietysti pidin aina huolta
siitä, että ruhtinatar poloinen saisi levätä suurten vaivojensa ja
kauhujensa jälkeen. Ja sen minä teille vakuutan, että ennenkuin
olimme päässeet Bariin, niin hän jo oli siinä määrin virkistynyt,
että yksi ja toinen silmä siellä Barissa alkoi katsomistaan katsoa
häneen. Siellä niitä on paljon hienoja neitoja, sillä sinne on kuin
onkin kokoontunut aatelia pitkien matkojen takaa, mutta niin ne
kaikki häneen verrattuina ovat kuin pöllöt pääskyseen. Kaikki häntä
rakastavatkin ja kaikki tekin rakastuisitte häneen, jos tuntisitte
hänet.

-- Varmaan, sanoi pikku herra Wolodyjowski.

-- Mutta miksi te vaelsitte aina Bariin asti? kysyi herra Migurski.

-- Siksi etten tahtonut pysähtyä ennenkuin saavun turvalliseen
paikkaan. En näet luottanut pieniin linnapahaisiin. Ajattelin, että
kapina kyllä leviää niihin asti. Mutta vaikkapa se leviäisikin
Bariin, niin siinä sillä olisi kova pähkinä purtavana. Siellä on
herra Andrzej Potocki rakennuttanut mahtavat muurit ja välittää
Chmielistä yhtä vähän kuin minä tyhjästä pikarista. Arveletteko
ehkä, hyvät herrat, minun tehneeni tyhmästi loitotessani niin kauvas
tulesta? Mutta muuten olisi varmaan tuo Bohun saanut minut kiinni
ja jos hän olisi saavuttanut minut, niin vakuutan, että hän olisi
tehnyt minusta marsipaanin koiria varten. Te ette tunne häntä,
mutta minä tunnen. Piru hänet vieköön. Niinkauvan kuin ei hän ole
hirtetty, olen minä vailla rauhaa. Antakoon hänelle Jumala onnellisen
lopun, amen. Varmaan ei hän ketään muuta ihmistä ole kätkenyt niin
tarkasti hampaankoloon kuin minut. Brrrrr, kun minä sitä ajattelen,
niin selkäpiitäni karmii. Siksipä minä nykyään mielelläni nautin
juomiakin, vaikkei minulla luonnostani ole ensinkään taipumusta
juomiseen.

-- Mitä te turhia puhutte, huomautti herra Podbipienta, -- juottehan
te niinkuin kaivonvintta.

-- Älkää te katsoko kaivoon, sillä sen pohjalla ette näe viisaan
kuvaa. Mutta mitäs niistä! Kun siis Chmielnickin turvanuija
kainalossani vaelsin viemään hänen julistuksiaan, niin en tietenkään
kohdannut suuriakaan vastuksia. Tultuani Winnicaan, näin siellä
herra Aksakin lippukunnan, saman joka on täällä leirissämmekin,
mutta en kuitenkaan vielä tahtonut luoda päältäni kerjäläisnahkaa,
koska pelkäsin moukkia, vaan julistuksista minä sentään pääsin kuin
pääsinkin eroon. Siellä on muuan remmintekijä nimeltä Suhak, joka
vakoili zaporogilaisten hyväksi ja lähetteli tietoja Chmielnickille.
Hänen kauttaan minä panin julistukset menemään, ensin kuitenkin
kirjoitettuani niihin lisää sellaisia viisauksia, että Chmiel varmaan
käskee nylkeä sen, joka ne lukee kansalle. Aivan lähellä Baria sattui
minulle sitte sellainen hama, että olin vähällä hukkua rannalle.

-- No mitäs siellä sitte tapahtui?

-- Kohtasin hurjia juopuneita sotamiehiä, jotka sattuivat kuulemaan
kuinka minä sanoin ruhtinattarelle: "hyvä neiti" -- minä nimittäin
en enään ollut niin varovainen, kun jo olin niin likellä omaa väkeä.
No, ne ajattelemaan, että mikäs vaari tuo on ja mikäs eriskummallinen
poika se on, jota puhutellaan hyväksi neidiksi. He katsahtavat
ruhtinattareen ja näkevät, että hän on kaunis kuin kuva. Minä sysäsin
hänet nopeasti syrjään, asetuin hänen eteensä ja tartuin sapeliin...

-- Sepä kummaa, keskeytti herra Wolodyjowski, -- että teillä oli
sapeli muassanne, vaikka olitte puettu vaariksi.

-- Häh, sanoi Zagloba, -- ettäkö minulla oli sapeli? Kukas teille on
sanonut, että minulla oli sapeli? Ei ollutkaan minulla sapelia, mutta
minä tempasin sotamiehen sapelin, joka oli pöydällä. Tämä kaikki
tapahtui, nähkääs, Szypincen krouvissa. Samassa silmänräpäyksessä
kaasin maahan kaksi tungettelijaa. Nämä tarttuvat kivääreihinsä, minä
huutamaan: seis, koirat, minä olen aatelismies. Samassa huudetaan jo
muualtakin: seis, seis! sillä paikalle saapuu tiedusteluosasto. Se ei
sentään ollutkaan mikään tiedusteluosasto, vaan rouva Slawoszewski
saattueineen. Rouvaa oli näet saattamassa hänen poikansa, nuori
nulikka, viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä. Ja nämä hillitsivät
nyt hurjimukset. No minä rukoilemaan rouvaa ja sain kuin sainkin
hänet niin heltymään, että hänen kyyneltensä sulut heti aukenivat.
Hän otti nyt ruhtinattaren vaunuihinsa ja niin sitä lähdettiin
Bariin. Mutta luulettekos, että loru loppuu tähän -- mitä vielä...

Yhtäkkiä keskeytti herra Sleszynski kertomuksen.

-- Katsokaappa, hyvät herrat, sanoi hän, -- onko tuo aamuruskoa?

-- Ei se ole mahdollista, vastasi herra Skrzetuski. -- On liian
varhaista.

-- Se on Konstantynowin suunnalla.

-- Niin on. Ja näettekö, se kasvaa kasvamistaan.

-- Totta tosiaan, se on tulipalon loimua.

Kasvot kävivät vakaviksi, kaikki unohtivat keskustelun ja hypähtivät
seisoalleen.

-- Se on kuin onkin tulipalon loimua! toistivat useat.

-- Krywonos on lähtenyt liikkeelle Polonnesta.

-- Krywonos koko joukkoineen.

-- Etujoukot varmaan ovat sytyttäneet tuleen kaupungin tai läheiset
kylät.

Samassa alkoi kuulua hiljaisia hälytystoitotuksia ja vanha
Zacwilichowski ilmaantui äkkiä upseerien joukkoon.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- olemme saaneet uutisia
tiedustelujoukoilta. Vihollinen on näkyvissä, lähdemme heti
liikkeelle. Kaikki lippukuntiensa luo.

Upseerit lähtivät kiireesti rykmenttiensä luo. Palvelijasotamiehet
sammuttivat nuotiot ja hetken perästä vallitsi leirissä täysi
pimeys. Vain etäällä Konstantynowin suunnalla levisi punotus
taivaalla yhä laajemmalle, käyden yhä voimakkaammaksi ja loimullaan
kalventaen tähdet, jotka vähitellen sammuivat. Taasen kuului
hiljaista torventoitotusta. Ratsunselkään nouseminen ilmoitettiin
vain puhaltamalla torvien suuttimiin. Miehet ja hevoset alkoivat
nyt häämöittävinä hahmoina liikkua eteenpäin. Hiljaisuudesta
erottautui kavioiden töminää, jalkamiesten säännölliset askeleet
ja kumea kolina, jonka aiheuttivat Wurcelin tykit, kun niitä
kuljetettiin. Välistä helähtivät musketinpiiput tai kuului joitakin
komentosanoja. Tässä yöllisessä, hämärän verhoamassa sotaretkessä,
näissä pidätetyissä äänissä, tässä hälyssä, rauta-aseiden hiljaisessa
kilahtelussa ja miekkojen välkähtelyssä oli jotakin kaameaa ja
pahaa-ennustavaa. Lippukunnat liukuivat Konstantynowiin vievää tietä
pitkin, soluen tulipaloa kohti ja muistuttaen siinä kulkiessaan
jotakin jättiläislohikäärmettä, joka ryömii pimeydessä. Ihana
heinäkuunyö likeni kuitenkin loppuaan. Rozolowcessa alkoivat jo
kukot laulaa, niiden äänet kuuluivat yli koko kaupungin. Rozolowcen
ja Konstantynowin väliä oli muuten penikulman matka, ennenkuin siis
sotajoukot verkkaan marssien olivat päässeet puolitiehen, niin alkoi
tulipalon loimun takaa jo pilkoittaa kalpea ja ikäänkuin pelästynyt
aamunkoitto. Täyttämistään täytti se valollaan ilmaa, tuoden
pimennosta esiin metsät, lehdot, maantien valkoisen nauhan ja sitä
pitkin marssivat sotajoukot. Nyt saattoi jo selvästi eroittaa miehet,
ratsut ja taajat jalkaväen rivit. Puhalteli viileä aamutuuli, pannen
liput lepattelemaan upseerien päiden päällä.

Ensimäisinä marssivat Wierszulin tatarit, niiden jäljessä
Poniatowskin kasakat, sitte rakuunat, Wurcelin tykistö ja viimeisinä
jalkaväki ja husaarit. Herra Zagloba ratsasti Skrzetuskin vieressä ja
siitä tavasta millä hän väänteli satulassa, saattoi selvästi huomata,
että läheisestä taistelusta johtuva levottomuus oli hänet vallannut.

-- Kuulkaappa, sanoi hän Skrzetuskille, hiljaa kuiskaten ikäänkuin
hän olisi pelännyt että joku heitä kuuntelisi.

-- Mitä haluatte?

-- Hyökkäävätkö husaarit ensimäisinä?

-- Sanoittehan juuri olevanne vanha soturi ettekä tiedä, että
husaarit aina säästetään taistelun ratkaisevaan hetkeen, jolloin
vihollinen tekee suurimman ponnistuksensa.

-- Tiedänhän minä toki sen, tiedän kyllä, mutta tahdoin kuitenkin
kysyä varmuuden vuoksi.

He vaikenivat. Hetken perästä herra Zagloba, alentaen ääntään entistä
enemmän, jälleen kysyi:

-- Onko Krywonosilla muassa koko väkensä?

-- On.

-- Ja paljonko hänellä sitä on?

-- Kuusikymmentä tuhatta miestä, rahvas siihen luettuna.

-- Hyi saakeli, sanoi herra Zagloba. Skrzetuski hymähti itsekseen.

-- Älkää luulko minun pelkäävän, kuiskasi Zagloba. -- Mutta
minulla on hengenahdistusta enkä minä sentähden pidä tungoksesta.
Kuumuus nimittäin, juuri kuumuus ei sovi minulle. Toista olisi
kaksintaistelussa. Siinä saattaa ihminen toki käyttää hyväkseen
oveluuttaan, mutta tässä ei sukkeluus merkitse mitään. Täällä ei
peliä ratkaise järki, vaan kädet. Täällä minä olen typerä verrattuna
herra Podbipientaan. Säilytän vatsani kohdalla kahtasataa kultarahaa,
jotka ruhtinas antoi minulle, mutta uskokaa pois: soisin vatsani
kerrassaan olevan muilla mailla. Huhhuh, en minä pidä näistä suurista
taisteluista. Piru ne vieköön.

-- Ei teillä ole mitään hätää, rohkaiskaa mielenne.

-- Ettäkö minulta puuttuisi rohkeutta? Ehei! Sitä minä vain pelkään,
että miehuus minussa voittaa järkevyyden. Olen kiivasluontoinen, ja
lisäksi näin pahan enteen: kun istuimme nuotion ääressä, putosi kaksi
tähteä. Kuka tietää, vaikka toinen niistä olisi ollut minun tähteni.

-- Hyvien töittenne takia palkitsee Jumala teitä ja säilyttää teidät
terveenä.

-- Kunhan ette vain liian aikaisin olisi miettinyt minulle palkintoa.

-- Miksette jäänyt kasakkain leiriin?

-- Ajattelin että säännöllisessä väessä sittenkin on turvallisempaa.

-- Niin onkin. Saatte nähdä, ettei tässä ole hätäpäiviä. Me olemme jo
tähän kokonaan tottuneet ja tottumus on toinen luonto, _consuetudo
altera natura_. Kas tuossahan jo ovat Slucz ja Wyszowaty-Staw.

Wyszowaty-Stawin vedet, jotka pitkät tokeet eroittivat Sluczista,
välkkyivät todella jo näköpiirissä. Sotajoukot kokonaisuudessaan
pysähtyivät nyt heti.

-- Joko leikki nyt alkaa? kysyi herra Zagloba.

-- Ruhtinas vain tarkastaa kaikki rivit, vastasi herra Skrzetuski.

-- En pidä tungoksesta, toistan sen teille, en pidä tungoksesta.

-- Husaarit oikealle siivelle! huusi palvelijasotamies, jonka
ruhtinas oli lähettänyt Jan herran luo.

Tuli jo aivan valoisaa. Kuu kalpeni nousevan auringon loistossa.
Kultaiset säteet heijastuivat husaarien keihäitten teriin ja teki
aivan sen vaikutuksen kuin upseerien yläpuolella olisi palanut
tuhansia kynttelejä. Kun rivit olivat järjestetyt, viritti koko
joukko, nyt enään salaamatta itseään, yhtenä miehenä laulun:
"Jo aukee pelastuksen portit". Mahtava laulu laskeutui alas
aamukasteiselle nurmelle, raikui mäntymetsää vastaan ja liiteli kaiun
kantamana taivasta kohti.

Pian oli lammikkojen tuonpuolinen ranta silmänkantaman alalla täynnä
kasakkaparvia. Rykmentit soluivat esiin toinen toisensa perästä,
zaporogilaiset ratsujen selässä, aseinaan pitkät keihäät, jalkaväki
varustettuna pyssyillä, ja perässä vyöryivät viikatteilla, varstoilla
ja heinähangoilla asestettujen talonpoikien aallot. Heidän takanaan
häämöitti kuin sumussa jättiläiskokoinen vankkurileiri, joka oli kuin
mikäkin liikkuva kaupunki. Tuhansien vankkurien narina ja hevosten
hirnunta kuului aina ruhtinaan sotamiesten korviin asti. Tällä kertaa
kulkivat kasakat kuitenkin pitämättä tavanmukaista meluaan, ulvomatta
ja huutamatta. Lammikon toiselle rannalle he pysähtyivät. Molemmat
vastakkaiset mahdit katselivat siinä hetken vaieten toisiaan.

Herra Zagloba pysytteli yhä Skrzetuskin vieressä, katsellen
ihmismerta ja puhella muristen:

-- Jeesus Kristus, miksi olet luonut noin paljon roskaväkeä! Siellä
on varmaan itse Chmielnicki moukkineen ja kaikkine täineen. Eikö tuo
nyt ole sulaa vallattomuutta, sanokaappa nyt. Niinhän niitä on kuin
heinäsirkkoja. Ja kuinka hyvä olikaan ennen maailmassa elellä täällä
Ukrainassa! Ja lappamistaan niitä vain lappaa lisää. Suokoon Jumala,
että piru veisi heidät helvettiinsä. Ja tuon kaiken me nyt saamme
niskaamme. Tarttukoon heihin räkätauti.

-- Älkää kirotko, tänään on sunnuntai.

-- Se on totta, nyt on sunnuntai. Pitää siis muistaa Jumalaa.
_Pater noster qui es in coelis_... Mikäpä niille lurjuksille olisi
pyhää... _Sanctificetur nomen tuum_... Mitähän noilla tokeilla tänään
tuleekaan tapahtumaan... _Adveniat regnum tuum_... Taas ahdistaa
henkeäni... _Fiat voluntas tua_... Ottakoon teidät piru haltuunsa,
senkin Jotunit ja murhamiehet... Katsokaappa, mitäs tuo on?

Muutaman sadan miehen suuruinen osasto erottautui nyt mustasta
joukosta, lennättäen kiireessä ja epäjärjestyksessä tokeita kohden.

-- Ne ovat ärsyttäjät, sanoi herra Skrzetuski. -- Jopa tullaan
meidänkin puoleltamme.

-- Joko taistelu nyt todellakin alkaa?

-- Ihan varmaan.

-- Mitä hittoa tämä on? (Herra Zagloban paha tuuli paisui
jo yli äyräittensä.) Ja te katselette tätä kaikkea niinkuin
mitäkin teatteria laskiaisaikaan! huudahti hän suuttuneena herra
Skrzetuskille. -- Ikäänkuin ei tässä teidänkin nahkanne olisi
kysymyksessä.

-- Me olemme siihen tottuneita, johan sen sanoin.

-- Ratsastatte kai tappelemaan ärsyttäjien kanssa?

-- Husaariupseerin ei sovi lähteä kaksintaisteluun tuollaisen
vihollisen kanssa. Joka pitää kiinni arvostansa, ei tee sitä. Mutta
näihin aikoihin ei kukaan välitä arvostansa.

--Jopa lähdetään meidänkin puoleltamme! huudahti herra Zagloba,
silmillään seuraten Wolodyjowskin rakuunain punaista linjaa, joka
ravia ratsastaen liikkui tokeita kohti.

Rakuunain jälkeen lähti liikkeelle kymmenkunta vapaaehtoista joka
lippukunnasta. Muiden muassa menivät: punatukkainen Wierszul, Kuszel,
Poniatowski, kaksi Karwiczia ja husaarilippukunnasta herra Longinus
Podbipienta.

Etäisyys molempien osastojen välillä väheni melkoisesti.

-- Saatte pian nähdä jotakin kaunista, sanoi Skrzetuski herra
Zagloballe. -- Katsokaappa nyt erityisesti Wolodyjowskia ja
Podbipientaa. Kerrassaan oivallisia ratsu-upseereja! Näettekö heidät?

-- Näen kyllä.

-- Herkullista on katsella heitä!



VIIDESTOISTA LUKU.


Päästyään toisiaan likelle pysäyttivät sotamiehet hevosensa ja
alkoivat ensin sättiä toinentoistaan.

-- Tervetuloa, tervetuloa, pian saamme teidän raadoillanne ruokkia
koiria! huusivat ruhtinaan sotamiehet.

-- Te ette kelpaa koirillekaan!

-- Te puolestanne saatte mädätä tuossa lammikossa, senkin kunnottomat
ryövärit!

-- Se mätänee jonka se on kohtalo. Pian tulevat kalat teitä tuossa
lammikossa nyppimään.

-- Tunkiolle talikkoinenne, moukat! Se sopii teille paremmin kuin
sapelinkäyttö.

-- Me kyllä olemme moukkia, mutta poikamme syntyvät teidän
aatelisneidoistanne, he ovat jo aatelia!

Joku kasakka, nähtävästi Dnieperin takaa, karautti muiden edelle
ja huusi, pannen molemmat kätensä torveksi suun eteen, mahtavalla
äänellä:

-- Ruhtinaalla on kaksi veljentytärtä, -- sanokaa, että hän lähettää
heidät Krywonosille...

Maailma musteni herra Wolodyjowskin silmissä, kun hän kuuli tämän
herjauksen. Samassa silmänräpäyksessä kannusti hän ratsunsa
zaporogilaista vastaan.

Jo kaukaa tunsi hänet herra Skrzetuski, joka husaareineen seisoi
oikealla siivellä. Hän huusi Zagloballe:

-- Nyt lentää Wolodyjowski eteenpäin. Se on Wolodyjowski, katsokaahan
toki, tuolla, tuolla!

-- Kyllä minä näen, huusi herra Zagloba. -- Hän onkin jo perillä. Jo
tappelevat. Yks, kaks! Enempi vain sitä sorttia! Nyt näen jo kaikki
tyynni. Ohoh, jokos nyt! Se se on poika! Niitähän on kokonainen metsä
hänen kimpussaan.

Toisessa hyökkäyksessä herjaaja jo kaatuikin kuin ukkosen lyömänä
maahan. Hänen päänsä horjahti kasakkoja kohti, siten antaen heille
pahan enteen.

Mutta samassa syöksyi esiin toinen kasakka, yllään punainen viitta,
joka nähtävästi oli ryöstetty joltakin aatelismieheltä. Hän hyökkäsi
hiukan sivulta herra Wolodyjowskin kimppuun, mutta juuri kun hänen
piti iskeä, kompastui hänen hevosensa. Herra Wolodyjowski kääntyi ja
silloin tuli mestari näkyviin. Sillä hän vain liikautti kämmentänsä,
tehden niin keveän ja pehmeän liikkeen, että sitä tuskin huomasi.
Zaporogilaisen sapeli lensi kuitenkin ilmaan, herra Wolodyjowski
sieppasi häntä kurkusta kiinni ja tempasi hänet hevosineen päivineen
puolalaisten puolelle.

-- Rakkaat veljet, pelastakaa! huusi vanki. Kasakka ei yrittänytkään
tehdä vastarintaa, hän tiesi, että hänet silloin heti olisi
lävistetty sapelilla. Hän painoi kantapäänsä hevosen kylkiä vastaan
kiihdyttääksensä sitä ja niin kuljetti herra Wolodyjowski häntä kuin
susi vuohta.

Tämän nähdessään karautti nyt kummaltakin puolen paikalle kymmenkunta
soturia -- useampia ei mahtunut kapeille tokeille. Alkoi taistelu
kaksittain. Mies törmäsi miestä, hevonen hevosta ja sapeli sapelia
vastaan, ja komeaa todella oli katsella kaksintaistelevien riviä.
Suurimmassa jännityksessä molemmat sotajoukot sitä seurasivatkin,
koettaen tästä alkuottelusta päätellä, miten varsinaisen taistelun
tulisi käymään. Aamuaurinko valaisi taistelevia, ilma oli niin
läpikuultava, että molemmilta puolilta saattoi eroittaa miltei
kasvonpiirteetkin. Kaukaa katsoen olisi luullut, että kysymyksessä on
jotkin leikit tai turnajaiset. Tuontuostakin läksi kuitenkin keskeltä
mellakkaa kiitämään hevonen ilman ratsastajaa, tuontuostakin putosi
tokeilta ruumis kirkkaaseen veteen, josta silloin pärskähti yltympäri
kultaisia kipunoita, ja samassa läksi aallon ympyriäinen piiri
etenemään kauvemmaksi.

Molemmin puolin kasvoi soturien rinnassa into, kun he katselivat
upseeriensa uljuutta. Jokainen toivoi tietenkin onnea omilleen.
Yhtäkkiä löi herra Skrzetuski yhteen kätensä niin että panssarin
suomukset helähtivät ja huudahti:

-- Wierszul on kuollut! Hän kaatui yhdessä hevosen kanssa --
katsokaa, tuolla valkoisella hän ratsasti!

Mutta Wierszul ei ollut kuollut, vaikka hän kyllä oli kaatunut
hevosensa kanssa. Jättiläiskokoinen Puljan, ruhtinas Jeremin entinen
kasakka, joka nyt oli alipäällikkönä Krywonosilla, oli syössyt
molemmat kumoon. Tämä Puljan oli kuuluisa ärsytystaistelija ja otti
aina osaa tähän leikkiin. Hän oli niin väkevä, että hän saattoi
yhtaikaa taivuttaa kaksi hevosenkenkää ja häntä pidettiinkin
kaksintaistelussa voittamattomana. Syöstyään kumoon Wierszulin,
hyökkäsi hän oivallisen Kuroszlachcicz nimisen upseerin kimppuun ja
iski hänet hirveällä tavalla kahtia melkein satulaan saakka. Toiset
peräytyivät kauhistuneina, mutta nähdessään kasakan viime iskun
käänsi herra Longinus inflantilaisen ratsunsa Puljania kohden.

-- Saat surmasi! huusi Puljan, nähdessään uhkarohkean miehen.

-- Mitäs sille sitte voi, vastasi herra Podbipienta, korottaen
sapelinsa.

Hän ei kuitenkaan tällä kertaa käyttänyt kuuluisaa zerwikapturia,
kallonhalkaisijaansa, sillä se oli määrätty paljon suurempiin
tarkoituksiin kuin kaksintaistelu. Sen oli hän jättänyt uskollisen
palvelijapoikansa käsiin rivissä ja oli hänellä vain kevyt Stefan
Batoryn aikainen sapeli, jossa oli sinertävä, kullalla kirjailtu
terä. Puljan kesti ensimäisen iskun, vaikka hän heti huomasikin
joutuneensa tekemisiin aikamoisen taistelijan kanssa ja vaikka sapeli
aivan vapisi hänen kourassaan Hän kesti vielä toisen ja kolmannenkin
iskun, mutta senjälkeen hän joko lienee huomannut vastustajansa
itseään taitavammaksi miekkailijaksi, tai tahtoi hän molempien
sotajoukkojen nähden komeilla kauhealla voimallaan, tai pelkäsi hän,
että tuo mahdoton raavas, herra Longinus, saa hänet työnnetyksi
tokeiden syrjältä veteen -- joka tapauksessa hän nyt, torjuttuaan
viimeisen iskun, kannusti hevosensa herra Longinuksen hevosen
rinnalle ja tarttui väkevillä käsillään kiinni liettualaiseen.

Ja niin olivat he nyt kiinni toisissaan kuin kaksi karhua, jotka
kiiman aikana taistelevat naaraasta. He kietoutuivat toistensa
ympäri kuin kaksi honkaa, jotka ovat kasvaneet samasta kannosta ja
litistyvät vastatusten, muodostaen melkein yhden puun.

Kaikki katselivat vaieten ja henkeään pidättäen taistelua, jonka
suorittajista kumpaakin oman väkensä joukossa pidettiin väkevimpänä
miehenä. Taistelijat olivat todella kasvaneet yhteen ikäänkuin
yhdeksi ruumiiksi, sillä pitkän aikaa pysyivät he liikkumattomina.
Ja vain heidän kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja vain heidän
pullistuneista otsasuonistaan ja luokiksi taivutetuista selistään
saattoi hirvittävän tyyneyden alta huomata, että kummankin hartiat
yli-inhimillisellä ponnistuksella pusersivat toisiaan.

Vihdoin alkoi kumpikin miehistä läähättää ja vähitellen kävivät
siitä herra Longinuksen kasvot entistäkin punaisemmiksi, mutta
kasakan kasvot yhä sinisemmiksi. Kului vielä hetki. Katselijoiden
levottomuus kasvoi kasvamistaan. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden
kumea, esiinpusertunut ääni:

-- Päästä...

-- En... veliseni..., vastasi toinen ääni.

Vielä hetkinen. Silloin kuului hirveä rusahdus ja ähkinä ikäänkuin
maan alta. Puljanin suusta syöksyi ilmaan tumma verisuihku ja hänen
päänsä retkahti olkapäälle.

Nyt nosti herra Longinus hänet satulasta ja ennenkuin katselijat
tiesivätkään mitä oli tapahtunut, oli hän heittänyt hänet omaan
satulaansa ja karautti täyttä laukkaa väkensä luo.

-- Eläköön! huusivat Wisniowieckin soturit.

-- Kuolkoon! vastasivat zaporogilaiset. Ja hämääntymättä johtajansa
tuhosta syöksyivät he nyt entistä vimmatummin vihollisensa kimppuun.
Alkoi kauhea mellakka, joka ahtaudessa kiihtymistään kiihtyi. Varmaan
olisivat kasakat urheudestaan huolimatta joutuneet häviölle, heidän
vastustajansa kun miekkailussa olivat taitavammat, jollei Krywonosin
leiristä samassa olisi alkanut kuulua torventoitotuksia, jotka
kutsuivat kasakat takaisin. Nämä peräytyivät heti, mutta vastustajat
pysähtyivät hetkeksi paikalleen merkiksi siitä, että taistelukenttä
oli jäänyt heidän haltuunsa, ja palasivat vasta sitte, hekin, omiensa
luo. Nyt tyhjentyivät tokeet, niille jäi vain miesten ja hevosten
ruumiita ikäänkuin pantiksi tulevaisuuden varalle. Kuoleman tie kulki
mustana molempien sotajoukkojen välillä. Vain kevyt tuulenhenki
rypytti järven sileää pintaa ja humisi pajujen lehdissä rannalla.

Sillävälin olivat Krywonosin rykmentit lähteneet liikkeelle,
marssiessaan välähdellen kuin mitkäkin kottaraisten ja korppien
parvet. Ensinnä kulki rahvas, sen jäljessä, epäsäännöllisissä
riveissä, zaporogilaisten jalkajoukko ja ratsusotilaat, sitte
tatarijoukot ja kasakkatykistö, kaikki vailla mitään järjestystä.
Ne työntäytyivät sekamelskassa eteenpäin, koettaen tavattoman
lukumääränsä voimalla vallata tokeet ja sitte tulvana vyörytä
ruhtinaan sotaväen yli. Villi Krywonos uskoi nyrkkiin ja sapeliin
eikä sotataitoon, senpätähden hän työnsi koko voimansa yhtaikaa
hyökkäykseen ja käski taempien rykmenttien väkisin pakoittaa
etumaiset rynnäkköön. Kanuunankuulat alkoivat ikäänkuin villien
joutsenten ja kuikkien tavoin läiskiä vettä vastaan. Pitkän
välimatkan takia saamatta aikaan vahinkoa ruhtinaan sotajoukoissa,
jotka olivat asetetut neliöihin lammen toiselle rannalle, vyöryi
ihmistulva tokeiden yli, käyden esteettä eteenpäin. Saavuttuaan
joelle haki osa tuota vyöryvää ihmisaaltoa pääsyä sen yli, mutta
palasi jälleen tokeelle, kun ei löytänyt. Ja zaporogilaiset tulivat
ahdettuina niin tiheään rykelmään, että ratsain olisi voinut ajaa
heidän paitansa myöten, kuten Osinski myöhemmin sanoi. Ja he
peittivät tokeet niin kokonaan, ettei jäänyt vaaksankaan vertaa
vapaata alaa.

Jeremi katseli tätä kaikkea ylemmältä rannalta, hän rypisteli
kulmakarvojaan ja hänen silmistään sinkoili salamoja noita laumoja
kohden. Nähdessään epäjärjestyksen ja tungoksen joukosta Krywonosin
sanoi hän eversti Machnickille:

-- Vihollinen näkyy ryhtyvän taistelemaan kanssamme moukkien tavalla
ja kulkevan sotataidosta välittämättä kuin ajojahdissa, mutta meidän
luoksemme hän ei tule pääsemään.

Krywonosin väki oli kuitenkin ikäänkuin uhmaten ruhtinaan
äsken lausumia sanoja jo päässyt puoliväliin tokeita ja siihen
hämmästyneenä pysähtynyt. Ruhtinaan sotajoukkojen äänettömyys oli
sen kokonaan ällistyttänyt. Mutta juuri samassa hetkessä alkoivat
nämä sotajoukot liikkua ja -- vetäytyivät taaksepäin, jättäen itsensä
ja tokeiden välille laajan puoliympyrän tilaa, josta oli tuleva
taistelukenttä.

Senjälkeen sijoittautui Koryckin jalkaväki hajalleen, verhoten
Wurcelin tykkien tokeille päin käännetyt kidat, ja taas siinä
kolkassa, jonka Slucz ja tokeet muodostivat, välkkyivät rannan
viidakossa Osinskin saksalaisten musketit. Asiantuntija voi jo
edeltäpäin päättää kenen puolelle voitto oli kallistuva, vain
sellainen hurjapää kuin Krywonos saattoi tällaisissa olosuhteissa
ryhtyä taisteluun. Wisniowiecki taisi, jos tahtoi, ehkäistä häneltä
pääsön lammikon yli, ja silloin oli hänen mahdoton koko armeijallansa
sitä saavuttaa. Ruhtinas oli päättänyt tahallaan päästää osan hänen
väestään tokeiden yli, sitte ympäröidäkseen ja tuhotakseen sen.
Suuri sotapäällikkö käytti hyväkseen vihollisen sokeutta. Tämä ei
ottanut lukuun edes sitä seikkaa, että hän saattoi päästä toisella
rannalla taistelevan väkensä avuksi vain kapeaa kujaa pitkin, josta
oli mahdoton kerrallaan lähettää isompia osastoja. Sotaan tottuneet
katselivatkin ylen hämmästyneinä Krywonosin hullua yritystä, johon ei
mikään häntä pakoittanut.

Vain kunnian- ja verenhimo tuntuivat olevan pakoittamassa häntä.
Hurjapää oli näet saanut tietää, että Chmielnicki, huolimatta
Krywonosin johdossa olevien joukkojen mieslukuisesta ylivoimasta,
pelkäsi joutuvansa häviölle taistelussa Jeremin kanssa ja että hän
sentähden oli koko armeijoineen tulossa hänen avukseen. Hänelle oli
tullut käsky, ettei pidä ryhtyä taisteluun, mutta juuri siksi oli
Krywonos päättänyt ryhtyä siihen ja hätäillyt.

Valloitettuaan, Polonnen oli hän päässyt veren makuun ja kiiruhti
nyt eteenpäin. Jos hän tässä kadottaakin puolet väestään, niin vähät
siitä. Lopun antaa hän tulvana vyöryä ruhtinaan vähentyneitä joukkoja
vastaan ja tuhoaa ne. Jeremin pään tuo hän lahjaksi Chmielnickille.

Rahvaan aallot olivat jo päässeet tokeiden syrjälle, jopa pian niiden
ylikin ja tulvivat tulvimistaan siihen puoliympyrään, jonka Jeremin
sotajoukot olivat jättäneet tyhjäksi. Äkkiä alkoi Osinskin piiloon
kätketty jalkaväki sivulta päin ampua kasakkoja, Wurcelin tykit
pölläyttelivät tulemaan pitkiä savusolmuja, maa tärisi ja jymisi ja
taistelu alkoi pitkin koko linjaa. Savu verhosi pian Sluczin rannat,
lammen, tokeet ja itse kentän, ei enään näkynyt mitään. Vain välistä
välähtivät rakuunoiden punaiset värit näkyviin, välistä vilahtelivat
lentävien kypärien harjat, ja koko savupilvi oli yhtenä ainoana
kuhinana. Kaupungissa soivat kaikki kirkonkellot ja niiden surullinen
valitus sekaantui tykkien matalaan jyminään. Vankkurileiristä tulvi
tokeille yhä uusia joukkoja.

Ne taas, jotka jo olivat päässeet tokeiden yli ja saapuneet toiselle
rannalle, vetäytyivät silmänräpäyksessä pitkäksi linjaksi ja
hyökkäsivät vimmatusti ruhtinaan lippukuntia vastaan. Taistelu leveni
lammikon toisesta päästä aina joen käänteeseen ja suoperäisille
niityille asti, jotka silloin vallitsevan sateisen kesän
vaikutuksesta olivat veden vallassa.

Rahvaalla ja suistolaisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin
voittaa tai tuhoutua, sillä heidän takanansa oli vesi, jota kohden
ruhtinaan jalka- ja ratsuväen rynnäköt lakkaamatta tunkivat heitä.

Husaarien karauttaessa eteenpäin ratsasti herra Zagloba, vaikka
hänellä olikin hengenahdistus ja vaikkei hän pitänytkään tungoksesta,
muiden mukana -- eihän hän juuri saattanut menetellä toisin,
sillä olisihan hän muuten joutunut tallattavaksi. Hän kiidätti
nyt eteenpäin silmät suljettuina ja ajatukset hänen päässään
lentelivät salaman nopeudella. "Tässä ei auta oveluus, ei, ei,
vaan tyhmä voittaa pelin ja viisas joutuu tappiolle!" Sitte hänet
valtasi suuttumus sotaan, kasakkoihin, husaareihin ja ihan kaikkeen
maailmassa. Hän alkoi kirota ja rukoilla. Ilma suhisi hänen
korvissaan, ehkäisten hengitystä. Yhtäkkiä oli hänen hevosensa
työntynyt jotakin vastaan, hän tunsi tenän, avasi silmänsä ja näki
kuin näkikin jotakin: siinä oli viikatteita, sapeleja, varstoja,
joukko ahavoituneita kasvoja, silmiä, viiksiä... Mitä olikaan tämä
kaikki, joka vapisi, hyppi ja raivosi? Silloin valtasi hänetkin
vimma, häntä suututtivat nuo viholliset, jotka eivät olleet lähteneet
hiiteen, vaan lentäneet suoraan hänen silmilleen ja pakoittaneet
hänet taisteluun. Koska kerran tahdotte, niin saatte! ajatteli hän ja
huitoi joka taholle. Milloin iski hän tyhjään ilmaan, milloin taas
hän tunsi, että sapelin terä vajoaa johonkin pehmeään, ja samalla
hän tajusi, että vielä elää ja tämä tyynnytti häntä suuresti. Lyö,
surmaa! mylvi hän kuin aarniohärkä. Vihdoin nuo raivoisat kasvot
katosivat hänen silmistään ja hän näki vain joukon olkapäitä ja
lakinpohjia. Huudot ympärillä olivat suorastaan särkemäisillään
häneltä korvat.

-- Pakenevatko ne? välähti hänen mielessään. -- Aivan niin! Silloin
hänen rohkeutensa paisui ilman määrää. -- Ryövärit, näinkö te nyt
luulette olevanne aatelia?

Ja hän karautti keskelle pakenevia, sivuutti useita ja sekaantui
tiheämpään rytäkköön, jossa hän jo hiukan tyyntyneempänä alkoi
toimintansa. Hänen toverinsa olivat sillävälin tunkeneet suistolaiset
Sluczin rannoille, jotka kasvoivat tiheää metsää, ja ajoivat heitä
nyt rantaa pitkin tokeille, ottamatta vangiksi ketään, koskei siihen
ollut aikaa.

Yhtäkkiä tunsi herra Zagloba, että hänen hevosensa nousee pystyyn ja
samalla putosi hänen päälleen jotakin raskasta, joka asettui hänen
päänsä ympärille niin että hän joutui täydellisen pimeyden valtaan.

-- Pelastakaa, hyvät herrat! huusi hän, kannustaen hevostaan.

Mutta ratsu, joka nähtävästi oli uupunut ajajansa painon alla, vain
ähkyi ja pysyi paikallaan.

Herra Zagloba kuuli kirkunaa, ohitse kiitävien ratsastajien huutoja,
sitte hälveni koko myrsky ja hänen ympärillään oli verraten hiljaista.

Ja taasen välähteli hänen päässään ajatuksia, nopeita kuin
tatarilaisnuolet.

-- Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee? Jeesus Maaria, olenko
minä joutunut vangiksi?

Ja kylmät hikipisarat tulivat hänen otsalleen. Nähtävästi oli hänen
päänsä ympärille nyt kiedottu jotakin, aivan samalla tavalla kuin hän
kerran oli kietonut viitan Bohunin ympärille. Paino jonka hän tunsi
olkapäällään, oli varmaan kasakan koura. Mutta miksei häntä sitte
viedä pois tai tapeta, miksi hän pysyy paikallaan?

-- Päästä irti, moukka, huusi hän vihdoin kähisten. Äänettömyys.

-- Päästä irti, moukka, minä säästän sinun henkesi. Ei mitään
vastausta.

Herra Zagloba kannusti vielä kerran hevostaan, mutta yhtä
tuloksettomasti. Kannustettu hevonen ponnisti jalkansa maahan ja jäi
paikoilleen.

Silloin valtasi suuttumus onnettoman vangin. Hän tempasi puukon
tupesta vatsansa kohdalta ja antoi taaksensa hirmuisen iskun.

Puukko halkaisi kuitenkin vain ilmaa. Silloin Zagloba molemmin käsin
tarttui verhoon joka oli kiedottu hänen päänsä ympärille ja repäisi
sen silmänräpäyksessä auki.

-- Mitä tämä on?

Ei ainoatakaan haidamakia! Ympärillä on aivan autiota, vain kaukaa
näkyy savun keskeltä Wolodyjowskin kiitävät punaiset rakuunat ja
muutaman sadan askeleen päässä välkkyvät husaarien haarniskat,
näiden ajaessa takaa vielä hävittämättömiä vihollisten jäännöksiä ja
kääntäen niitä kentältä lammikolle päin.

Herra Zagloban jalkain juuressa makaa zaporogilaisen rykmentin lippu.
Nähtävästi oli joku pakeneva kasakka viskannut sen niin että tanko
joutui herra Zagloban hartioille ja lippukangas peitti hänen päänsä.

Tämän nähtyään ja saatuaan selvän siitä mitä oikeastaan oli
tapahtunut, pääsi Zagloba tasapainoon.

-- Ahaa, sanoi hän, -- minähän olen valloittanut lipun. Kuinka?
Enkö ehkä olisikaan valloittanut sitä? Jollei vain nyt oikeus sorru
myöskin tässä taistelussa, niin olen varma palkinnosta. Te moukat,
se oli teidän onnenne, että hevoseni nousi takajaloilleen. Minä en
ole totisesti tuntenut itseäni kun olen luullut, että oveluuteen voi
luottaa enemmän kuin miehuuteen. Taidanpa vain sotaväessä kelvata
muuhunkin kuin pureskelemaan kuivia korppuja. Jumaliste, tuolla
kiidättää taas jokin ryövärijoukko. Ei sinne, senkin koiransilmät, ei
sinne! Söisivätpä edes sudet tuon hevosen. Lyö, surmaa!

Herra Zaglobaa kohti kiidätti todella uusi kasakkaparvi, mylvien
kauhealla äänellä, ja sen kantapäillä Polanowskin kyrassierit.
Herra Zagloba olisi ehkä joutunut kavioiden alle kuolemaan, jollei
olisi sattunut niin, että Skrzetuskin husaarit, upotettuaan veteen
taka-ajajia, juuri palasivat oikeaan aikaan saattaakseen tänne
kiitäneet osastot kahden tulen väliin. Sen nähdessään heittäytyivät
zaporogilaiset veteen, ja niin ne jotka välttivät miekan, saivat
surmansa suossa ja syvänteissä. Toiset lankesivat polvilleen,
rukoillen armoa, ja kuolivat iskujen alle. Tuho oli kauhea, aivan
yleinen ja kaikista kauhein tokeilla. Kaikki osastot, jotka olivat
päässeet niiden yli, tuhottiin siinä puoliympyrässä, jonka ruhtinaan
sotajoukko muodosti. Ne taas, jotka eivät vielä olleet päässeet
yli, kaatuivat Wurcelin taukoamattomaan tykkituleen ja saksalaisen
jalkaväen yhteislaukauksiin. Ne eivät päässeet liikkumaan eteen- eikä
taaksepäin, sillä Krywonos ajoi tuleen yhä uusia rykmenttejä,
jotka epäjärjestyksessä tunkivat kulkijoita edellään ja yhä vain
edellään, tukkien kaikki pakotiet. Tuntui siltä kuin Krywonos olisi
vannonut tuhoavansa oman väkensä. Zaporogilaiset tuuppivat toisiaan,
tungeskelivat, tappelivat keskenään, kaatuivat, hyppelivät veteen
ja upposivat. Toisessa päässä oli mustanaan pakenevia joukkoja,
toisessa eteneviä, keskellä vuori ja valleja ruumiista, valitusta,
soinnuttomia ääniä, kauhun vimmaa, sekamelskaa, kaaosta. Koko
lammikko oli täynnä miesten ja hevosten ruumiita, vesi nousi yli
reunojensa.

Silloin tällöin vaikenivat tykit. Tokeet taas syöksivät yhä esiin
kuin mikäkin tykin kita zaporogilais- ja rahvasjoukkoja, jotka
hajautuivat tuolle puoliympyränmuotoiselle kentälle, joutuen niitä
odottavan ratsuväen miekan alle. Pian alkoi Wurcel jälleen soittaa
tykkejään. Hän lähetti tokeille rauta- ja lyijyryöpyn, mutta pidätti
apujoukkojen lähettämisen.

Tällaisessa verisessä temmellyksessä kului tuntikausia.

Krywonos raivosi suu vaahdossa. Hän ei vielä pitänyt taistelua
menetettynä ja lähetti tuhansia kasakkoja kuoleman kitaan.

Toisella puolella istui ratsunsa selässä Jeremi hopeoidussa
panssarissaan korkealla kunnaalla, jonka nimenä siihen aikaa oli
"Kruza mogila" ja katseli.

Hänen kasvonsa olivat tyynet, hänen katseensa hallitsi tokeita,
lammikkoa ja Sluczin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä
Krywonosin jättiläiskokoinen leiri sijaitsi etäisyyden sinertävän
auteren verhoamana. Ruhtinaan silmät viipyivät vankkurien
äärettömässä ryhmässä. Vihdoin kääntyi hän paksun kiovalaisen
vojevodan puoleen ja sanoi:

-- Tänään emme enään saa vaunuleiriä haltuumme.

-- Tahtoisitteko?

-- Aika lentää nopeasti, on liian myöhäistä. Katsokaappa, nyt on jo
ilta.

Siitä hetkestä jolloin ärsyttäjät olivat ratsastaneet esiin, oli
taistelu Krywonosin itsepäisyyden takia todella jo kestänyt niin
kauvan, että aurinko oli ehtinyt kulkea umpeen jokapäiväisen kaarensa
ja läheni laskuaan. Keveitä, kaitaisia, poutaa ennustavia hattaroita
oli kuin mitäkin valkovillaisten lampaiden laumoja hajallaan siellä
täällä taivaalla. Vähitellen alkoivat ne punertaa ja kokoontua
isompiin ryhmiin taivaan kentille. Nyt ei uusia kasakoita enään
tullut tokeille ja ne joukot, jotka olivat lähteneet liikkeelle tänne
päin, vetäytyivät epäjärjestyksessä takaisin.

Taistelu päättyi, päättyi sentakia, että perin huvenneet joukot
lopuksi hyökkäsivät Krywonosin luo, vimmoissaan ja epätoivoissaan
huutaen:

-- Petturi, sinä tuhoat meidät, sinä verikoira. Me vangitsemme sinut
itsesi, annamme Jaremalle ja lunastamme sillä lailla oman henkemme.
Sinulle on tuho tuleva eikä meille.

-- Huomenna annan teille ruhtinaan ja koko hänen sotajoukkonsa, tai
kaadun itse, vastasi Krywonos.

Mutta tuo luvattu _huomenna_ oli vasta tulevaisuudessa ja _tänään_
oli vain tappion ja tuhon päivä. Useita tuhansia parhaita
suistolaisia, lukuunottamatta rahvasta, oli kaatunut taistelukentälle
tai hukkunut lammikkoon ja jokeen. Lähes kaksi tuhatta oli otettu
vangiksi. Neljätoista rykmentinpäällikköä oli kaatunut, sitäpaitsi
joukko sotnian päällikköjä, esauleja ja erilaisia upseereja.
Krywonosin lähin alipäällikkö Puljan oli elävänä, vaikkakin kylkiluut
murrettuina, joutunut vihollisen käsiin.

-- Huomenna teen heistä kaikista lopun, toisti Krywonos. -- Sitä
ennen en maista viinaa enkä ruokaa.

Samaan aikaan heitettiin vastakkaisessa leirissä valloitetut liput
ruhtinaan jalkain juureen. Jokainen valtaajista heitti omansa
ja muodostui niistä melkoinen läjä: sillä niitä oli kaikkiaan
neljäkymmentä. Kun herra Zagloban vuoro tuli astua esiin, niin
viskasi hän lippunsa sellaisella voimalla ja rytinällä, että tanko
halkesi. Ruhtinas pysäytti hänet silloin ja kysyi:

-- Itsekö te todella omin käsin valtasitte tuon lipun?

-- Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen.

-- Huomaan nyt, ettette te ole ainoastaan Odysseus, vaan myöskin
Akilles.

-- Olen yksinkertainen sotamies, mutta palvelen Aleksanteri
Makedonialaisen johdolla.

-- Koska ette nauti mitään palkkaa, niin maksakoon minun rahavartiani
teille vielä kaksi sataa guldenia näin oivasta teosta.

Herra Zagloba pani kätensä ruhtinaan polvien ympäri ja sanoi:

-- Ruhtinaallinen armo, tämä suosionosoitus on suurempi kuin minun
miehuuteni, jonka vaatimattomuudessani haluaisin salata.

Tuskin huomattava hymy välähti herra Skrzetuskin tummille kasvoille,
mutta hän vaikeni eikä myöhemminkään kertonut ruhtinaalle enempää
kuin muillekaan herra Zagloban levottomuudesta ennen taistelua.
Mutta herra Zagloba lähti pois niin tuiman näköisenä, että muiden
lippukuntien sotamiehet sormin osoittivat häntä, sanoen:

-- Tuo se on tehnyt suurimman miehuudenteon.

Tuli yö. Joen ja lammikon molemmilta puolin saattoi nähdä tuhansia
nuotioita ja savuja, jotka kuin pylväät kohoilivat taivasta kohden.
Väsynyt sotamies vahvisti itseään ruualla ja viinalla, tai rohkaisi
mieltään huomista taistelua varten kertomalla tämänpäiväisistä
teoista. Luja-äänisimmin puhui tietenkin herra Zagloba, ylvästellen
aikaansaanneillaan ja silläkin mitä olisi voinut saada aikaan, jollei
hevonen olisi tehnyt tenää.

-- Sen sanon herroille, puhui hän, kääntyen ruhtinaan, upseerien ja
Tyszkiewiczin lippukunnan aatelismiesten puoleen, -- etteivät suuret
taistelut ole minulle mitään uutta. Olen sekä Moldaussa että Turkissa
ollut mukana monissa sellaisissa. Nyt, kun en kuitenkaan muutamiin
aikoihin ollut ottanut osaa kenttätaisteluihin, pelkäsin -- en
vihollista, sillä kukapa pelkäisi moukkia -- mutta omaa tulisuuttani,
kun muistin, että se voi viedä minut ajattelemattomiin tekoihin.

-- Niinkuin veikin.

-- Niinkuin veikin! Kysykää vain herra Skrzetuskilta. Heti kun näin
herra Wierszulin putoavan hevosen selästä, olin kiiruhtamaisillani
hänen avukseen. Töintuskin saivat toverit minut pidätetyksi.

-- Juuri niin, sanoi herra Skrzetuski. -- Meidän täytyi kuin
täytyikin teitä hillitä.

-- Mutta, keskeytti Karwicz, -- missä Wierszul on?

-- Hän on lähtenyt tiedustelulle, hän ei tunne lepoa.

-- Huomatkaa siis, hyvät herrat, puhui herra Zagloba, tyytymättömänä
siitä, että hänen kertomuksensa oli keskeytetty, -- kuinka minä tuon
lipun valtasin...

-- Wierszul siis ei ole haavoitettu? kysyi Karwicz taasen.

-- ... Ei se tietenkään ole ensimäinen, jonka elämässäni olen
vallannut, mutta mikään entisistä ei ole antanut minulle sellaista
työtä.

-- Ei haavoitettu, vaan hän sai ruhjevammoja, vastasi Azulewicz,
tatari, painaen päänsä lammikkoon juodakseen.

-- Minua suuresti kummastuttaa, etteivät kalat ole kuolleet, sanoi
herra Zagloba suuttuneena. -- Sillä tuollaisen tuulispään olisi
pitänyt voida vaikkapa sytyttää veden palamaan.

-- Wierszul onkin suuri kavaljeeri.

-- Ei sentään niinkään suuri, koska puol' Jania -- hän tarkoitti
Puljania -- antoi hänelle niin paljon tekemistä. Hyi olkoon, teille
ei koskaan saa puhutuksi asiaa loppuun. Voisitte sentään ottaa
minulta oppia siitä kuinka viholliselta vallataan lippuja...

Keskustelu katkesi, sillä nuori herra Aksak tuli samassa nuotion
ääreen.

-- Tuon teille uutisia, sanoi hän sointuvalla, vielä lapsellisella
äänellä.

-- Lapsenpiika ei ehtinyt pestä kapaloja, kissa söi maidon ja
lautanen meni rikki, murisi Zagloba.

Mutta herra Aksak ei kiinnittänyt huomiota kiusoitteluun, joka oli
tarkoitettu hänen nuoruudelleen, ja sanoi:

-- Puljania poistetaan paraikaa...

-- Koirat saavat siis sämpylöitä, keskeytti herra Zagloba.

-- ... Hän tekee tunnustuksia. Neuvottelut ovat keskeytetyt,
Brusilowin herra on tulemaisillaan hulluksi raivosta, Chmiel rientää
koko päävoimineen Krywonosin avuksi.

-- Chmiel? Mitäs Chmielistä tehdään?... Chmiel on humala ["Chmiel"
merkitsee puolankielessä humalaa], kun Chmiel tulee, niin saadaan
olutta yhdellä äyrillä tynnyri, joko me humallumme tai hän humaltuu,
hoki herra Zagloba ylpeänä ja uhkaavasti pyöritellen silmiään
läsnäolevia kohti.

-- Nyt Chmiel siis tulee, mutta Krywonospa ei odottanut häntä ja
hävisi sentähden pelin...

-- Hän pelasi, hölmö, kunnes hävisi pelin.

-- Machnowkassa on jo kuusituhatta kasakkaa ja niitä johtaa Bohun.

-- Kuka, kuka? kysyi Zagloba yhtäkkiä aivan toisella äänellä.

-- Bohun.

-- Se ei ole mahdollista!

-- Niin Puljan ainakin tunnustaa.

-- Tuossa se herkku nyt on edessäsi, huudahti surullisesti herra
Zagloba. -- Saattavatko ne jo piankin olla täällä?

-- Kolmessa päivässä. Taistelulle mennessä ne tietenkään eivät voi
kovin kiirehtiä, jotteivät hevoset väsyisi.

-- Mutta minä tulen kiirehtimään, minä, murisi Zagloba. -- Herran
enkelit, pelastakaa minut tuosta roistosta. Antaisin mielelläni
vaikkapa lipun, jonka juuri valtasin, jos tuo hurjapää taittaisi
niskansa ennenkuin pääsee tänne. Toivon, ettei meidän kauvan tarvitse
viipyä täällä. Olemmehan jo näyttäneet Krywonosille mihin pystymme ja
nyt olisi aika nauttia lepoa. Minä vihaan tuota Bohunia niin, etten
inhotta voi mainita hänen pirullista nimeänsäkään. Minne olenkin
joutunut, miksen pysynytkin Barissa, piru minut tänne toikin...

-- Älkää hätäilkö, kuiskasi Skrzetuski, -- sillä se on häpeällistä.
Meidän joukossamme ei teillä ole mitään vaaraa.

-- Etteikö minulla olisi mitään vaaraa! Ettekö te tunne häntä? Ehkäpä
hän paraikaa jo ryömiikin meitä kohti jostakin nuotioiden välitse --
herra Zagloba katseli levottomana ympärilleen --, ja hän on teille
yhtä raivoissaan kuin minullekin.

-- Soisipa Jumala minun kohdata hänet, sanoi herra Skrzetuski.

-- Jos sitä sellaistakin on pidettävä Jumalan armona, niin tahdon
minä puolestani mieluummin jäädä siitä osattomaksi. Kristittynä annan
hänelle mielelläni anteeksi kaikki vääryydet, mutta sillä ehdolla,
että hänet kaksi päivää sitäennen hirtetään. Minä en pelkää, mutta
te ette edes aavista, mikä tavaton inho minut valtaa. Tahdonhan minä
toki mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä: aatelismies
on aina aatelismies ja moukka on moukka. Mutta tuo on jokin piru
ihmishahmossa, josta ei koskaan tiedä, miten pitää puolensa sitä
vastaan. Rohkeninhan minä hänelle tehdä aika kepposen, mutta kuinka
hän minuun katsoa tuijottikin, kun käärin viitan hänen kallonsa
ympäri! Sitä minä en rupea kuvailemaan, mutta kyllä minä sen muistan
kuoleman hetkelläkin. En sentään tahdo herättää paholaista niin
kauvan kuin se nukkuu. Kyllä tässä nyt on tekemistä! Mutta teillepä
minä sanon kuin sanonkin, ettette ole kiitollinen ettekä pidä huolta
tyttö-raukasta.

-- Kuinka niin?

-- Sillä lailla vain, sanoi herra Zagloba, vetäen Skrzetuskia hiukan
syrjään nuotiosta, -- että te yhä ja yhä antaudutte sotaisten
mielitekojenne ja uhkarohkeutenne valtaan, te soditte ja soditte,
mutta neitonen siellä haarallaan vuodattaa kyyneliä päivästä toiseen,
turhaan odottaen teidän _responsum'ianne_. Sitä ei toinen teidän
sijassanne tekisi, vaan olisi hän jo aikoja sitte lähettänyt minut
sanansaattajana hänen luokseen. Niin olisi tehnyt se, jonka sydämessä
asuu todellinen _affectus_ ja sääli kaihoa kohtaan.

-- Aiotteko siis palata Bariin?

-- Vaikkapa tänään, sillä minun käy jo tyttöä sääli. Herra Skrzetuski
kohotti kaihoavat silmänsä tähtiä kohti ja lausui:

-- Älkää puhuko minulle välinpitämättömyydestä, sillä Jumala on
todistajani, etten ota leipäpalasta suuhuni enkä unella vahvista
uupunutta ruumistani, jollen aina ensin ajattele häntä, eikä minun
sydämessäni ole kenelläkään vakinaisempaa asuinsijaa kuin hänellä.
Mutta syynä siihen etten ole teitä lähettänyt viemään hänelle
sanaa, on se, että itse olen seuraten rakkauteni käskyä halunnut
lähteä hänen luokseen ja viipymättä solmia hänen kanssansa ikuisen
liiton. Maailman nopeimmilla siivillä olisin halunnut lentää sinne,
ruhtinatar-raukan luo.

-- No miksi ette sitte lennä?

-- Minun ei toki sopinut tehdä sitä ennen taistelua. Olenhan soturi
ja aatelismies ja täytyyhän minun valvoa kunniaani.

-- Mutta nythän taistelu on ohi, _ergo_... Saatamme lähteä liikkeelle
vaikkapa heti. Herra Skrzetuski huokasi.

-- Huomenna iskemme Krywonosin kimppuun.

-- Kas tällaista en minä ymmärrä. Te löitte nuoren Krywonosin ja
hänen jälkeensä saapui vanha Krywonos. Te lyötte vanhan Krywonosin
ja hänen jälkeensä tulee tuo tuolla -- ettenhän vain onnettomalla
hetkellä lausuisi hänen nimeänsä --: Bohun. Te lyötte hänet ja
sitte tulee Chmielnicki. Piru vieköön, jos niin käy, niin voisitte
yksintein tehdä seuraa herra Podbipientalle. Silloin laskettaisiin
yhteen hölmö tahrattomuuksineen ynnä herra Skrzetuski, summa
summarum... kaksi hölmöä ja tahrattomuus. Päästäkää te minut nyt
jo rauhaan, taikka muuten minä, jumaliste, yllytän rakastettuanne
pettämään teidät. Ja siellä Barissa onkin Jendrzej Potocki, joka
aivan säihkyy ja kipunoi, kun hänet näkee ja ehkäpä pian hirnuukin
kuin hevonen. Hyi saakeli, jos joku nuori poika olisi sanonut minulle
tuon kaiken minkä te juuri sanoitte, poika joka ei ole ollut mukana
taistelussa ja jonka täytyy hankkia itselleen mainetta, niin minä sen
ymmärtäisin, mutta en ymmärrä teitä, joka olette saanut latkia verta
kuin susi ja joka Machnowkan luona tapoitte -- niin ainakin minulle
on kerrottu -- jonkin helvetin lohikäärmeen tai ihmissyöjän tai mikä
tuo olikaan. Minäpä vannon tuon taivaallisen kuun nimessä, että te
joko kiertelette sanomasta totuutta tai olette tulleet sellaiseksi
herkkusuuksi, että pidätte verestä enemmän kuin häävuoteesta.

Herra Skrzetuski tuli tahtomattaan katsahtaneeksi kuuta, joka kuin
hopeinen laiva purjehti korkealla välkkyvällä taivaalla leirin
yläpuolella.

-- Te erehdytte, sanoi hän hetken perästä. -- En minä pidä veren
mausta enkä myöskään etsi mainetta, mutta minun ei sovi heittää
tovereitani raskaan hädän hetkenä, jolloin ei ketään saa puuttua
lippukunnasta. Sen vaatii ritarikunnia ja se on pyhä asia. Mitä taas
sotaan tulee, niin kestää se epäilemättä kauvan, sillä roistomaisuus
on kuin onkin liiaksi kasvanut. Mutta koska Chmielnicki nyt tulee
Krywonosin avuksi, niin seuraa siitä, että sotatoimet joksikin aikaa
keskeytyvät. Huomenna Krywonos joko tarjoaa meille taistelun, tai
ei. Jos hän tarjoaa taistelun, niin hän Jumalan avulla on saava
ansaitun läksytyksen. Mutta sitte täytyy meidän varmaan lähteä
rauhallisemmille seuduille saadaksemme edes hiukan levähtää. Onhan
jo kulunut kaksi kuukautta ilman että olemme saaneet nukkua tai
syödä, kaksi kuukautta, jolloin me vain olemme taistelleet ja
taistelleet. Ei ole kattoa päämme päällä päivällä eikä yöllä, me
olemme alttiina kaikille säille. Ruhtinas ei ole ainoastaan suuri
sotapäällikkö, vaan myöskin viisas mies. Hän ei suinpäin kiirehdi
Chmielnickiä vastaan, sillä hänellä on vain muutama tuhat miestä, kun
taas Chmielnickillä on kymmeniä tuhansia. Siksi hän lähteekin, kuten
tiedän, Zbaraziin saamaan vereksiä voimia. Siellä hän värvää uutta
sotaväkeä, koko valtakunnan aateli rientää sinne hänen luoksensa
ja vasta sitte lähdemme suurelle sotaretkelle. Huomenna on siis
viimeinen työpäivä, mutta ylihuomenna voin jo hyvällä omallatunnolla
lähteä Bariin. Ja lisäksi voin rauhoittaa teitä sillä, ettei tuo
Bohun missään tapauksessa ehdi tänne huomiseksi eikä niinmuodoin tule
ottamaan osaa taisteluun. Ja vaikkapa ottaisikin, niin toivon, että
hänen talonpoikais-tähtensä kalpenee, ei ainoastaan ruhtinaan, vaan
minunkin ritaritähteni rinnalla.

-- Kyllä se mies on Belsebub ihmishahmossa. Sanoin teille, etten
pidä tungoksesta, mutta hän on tungostakin pahempi, vaikken, -- sen
toistan vieläkin -- tunnekaan pelkoa, vaan ainoastaan voittamatonta
inhoa häntä kohtaan. Mutta vähät siitä. Huomenna siis ensinnä
peitomme moukkien selkänahkoja, sitte mennä hihkaamme Bariin. Ja
kuinka ne ihanat silmät sitte katselevatkin teitä ja kuinka ne posket
hehkuvat! Minun täytyy kuin täytyykin teille sanoa, että minunkin
on häntä ikävä, sillä minä rakastan häntä kuin isä. Älkääkä te sitä
ihmetelkö. Poikia, _legitime natos_, minulla ei ole, omaisuuteni
on kaukana, aina Turkissa asti, jossa pakanalliset isännöitsijäni
sen varastavat, elän orpona tässä maailmassa eikä minulla vanhoilla
päivilläni ole edessäni muuta neuvoa kuin lähteä vieraaksi herra
Podbipientan luo Myszykiszkiin.

-- Kaikki käy aivan toisin, älkää te surko. Siitä mitä te olette
tehnyt minun hyväkseni, en voi olla teille tarpeeksi kiitollinen.

Keskustelu keskeytyi, sillä joku upseeri, joka sattui kulkemaan
ohitse, kysyi:

-- Kuka tuolla on?

-- Wierszul, huudahti herra Skrzetuski, tuntien hänet äänestä, --
tuletteko tiedusteluretkeltä?

-- Tulen, ja nyt viimeksi ruhtinaan luota.

-- Mitäs sitte kuuluu?

-- Huomenna on taistelu. Vihollinen laajentaa tokeita ja rakentaa
siltoja Styrin ja Sluczin yli päästäkseen meidän luoksemme.

-- No, mitä ruhtinas siihen sanoi?

-- Ruhtinas sanoi: "hyvä".

-- Eikö mitään muuta?

-- Ei, eikä käskenyt sitä estämäänkään. Ja siellä ovat nyt kirveet
ahkerassa työssä. Kyllä ne hakkaavat siellä aamuun asti.

-- Saitteko vankeja?

-- Sain seitsemän. Kaikki ne tunnustavat kuulleensa Chmielnickin
olevan tulossa tänne, mutta vielä olevan hyvän matkan päässä. Mikä yö!

-- Näkee kuin päivällä. Mitenkäs te jaksatte senjälkeen kuin
putositte?

-- Luita särkee. Lähden kiittämään Herkulestamme ja sitte nukkumaan,
sillä olen väsyksissä. Kunpa saisi nukkua edes pari tuntia.

-- Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä.

-- Lähtekää tekin, sanoi herra Skrzetuski Zagloballe, -- sillä on jo
myöhäistä ja aamulla alkaa työ.

-- Ja ylihuomenna matkalle, muistutti herra Zagloba.

He lähtivät ja asettuivat, luettuaan isämeitän, maata tulen ääreen.
Nuotiotkin sammuivat toinen toisensa jälkeen. Pimeys verhosi pian
leirin ja vain kuu loi siihen hopeista välkettään, valaisten yhä
uusia nukkuvien ryhmiä. Hiljaisuudessa kuului enään vain yleinen
mahtava kuorsaaminen ja leirivartioiden huutelut.

Uni ei kuitenkaan pitkäksikään aikaa saanut sulkea sotamiesten
raskaita silmäluomia. Tuskin oli ensimäinen aamunkoi valkaissut yön
varjoja, kun kaikilta kulmilta leiriä alkoi kaikua herätystoitotuksia.

Tuntia myöhemmin ruhtinas upseerien suureksi hämmästykseksi peräytyi
pitkin koko linjaa.



KUUDESTOISTA LUKU.


Tuo peräytyminen oli tarpeen leijonalle, jotta se saisi tilaa
hyppäykselle.

Ruhtinas päästi tahallaan Krywonosin toiselle puolen vettä,
tuottaakseen hänelle sitä suuremman tappion. Heti tappelun alussa
kannusti hän hevostaan ja oli pakenevinaan. Sen nähdessään rikkoivat
suistolaiset ja rahvas rivinsä ja lähtivät ajamaan häntä takaa
saartaakseen hänet. Silloin ruhtinas nopeasti kääntyi takaisin ja
iski koko ratsuväellään vihollisten kimppuun niin äkkiarvaamatta,
etteivät nämä hetkeäkään voineet tehdä vastarintaa. Heitä ajettiin
sitte takaa aina yli menopaikalle asti, sillan ja tokeiden yli,
puoli penikulmaa eteenpäin, aina vankkurileirille asti. Säälittä
heidät hakattiin maahan ja surmattiin. Tämän päivän sankarina
oli kuusitoistavuotias herra Aksak, joka oli ollut ensimäisenä
hyökkäämässä ja joka ensimäisenä oli vaikuttanut pakokauhun
syntymiseen. Vain tuollaisen vanhan ja harjaantuneen sotajoukon
avulla saattoi ruhtinas ryhtyä käyttämään tällaisia ovelia temppuja
kuin teeskennelty pako. Harjaantumattomissa riveissä olisi se
helposti voinut muuttua todelliseksi paoksi. Taistelun toinen päivä
päättyi Krywonosille entistäänkin raskaampaan tappioon. Saaliiksi
joutuivat kaikki vihollisen kenttätykit ja paljon lippuja, niiden
joukossa toistakymmentä puolalaista, jotka zaporogilaiset olivat
vallanneet Korsunin luona. Jos Koryckin ja Osinskin jalkaväki
sekä Wurcelin tykistö olisivat jaksaneet seurata ratsuväkeä, niin
olisi vankkurileirikin samalla saatu vallatuksi. Mutta ennenkuin
nämä ehtivät paikalle, oli jo tullut yö ja vihollinen päässyt
niin kauvas, että sitä oli mahdoton saavuttaa. Kuitenkin valtasi
Zacwilichowski puolen vankkurileiriä ja sen mukana tavattoman
suuret ase- ja ruokavarastot. Rahvas oli jo kaksi kertaa temmannut
Krywonosin keskellensä luovuttaakseen hänet ruhtinaalle ja vain
lupaamalla heti palata Chmielnickin luo oli hän töintuskin pelastunut
sen käsistä. Hän lähti nyt jäljelle jääneen leirinosansa kanssa
pakoon. Hänen joukkonsa olivat huvenneet mitättömiin, muserretut ja
saatetut epätoivon partaalle. Vasta Machnowkassa hän pysähtyi ja nyt
Chmielnicki ensimäisen vihanpuuskansa vallassa käski kytkeä hänet
kaulaan ripustetusta ketjusta kanuunanrattaisiin.

Kun ensimäinen vihanpuuska oli mennyt ohi, muisti zaporogilaisten
hetmani, että juuri sama onneton Krywonos oli upottanut vereen
Volynian, valloittanut Polonnen ja lähettänyt tuhansia aatelissieluja
toiseen maailmaan, jättäen ruumiit hautaamatta, sekä että sama
Krywonos kaikkialla oli kulkenut voittajana, kunnes hän kohtasi
Jeremin. Näiden ansioiden takia armahti zaporogilaisten hetmani häntä
nyt, käski päästää hänet irti kahleista, jotka jo olivat kytketyt
tykin rattaisiin, antoi hänelle päällikkyyden takaisin ja lähetti
hänet Podoliaan tekemään uusia valloituksia ja uusia murhia.

Ruhtinas puolestaan soi nyt vihdoinkin sotajoukollensa kauvan
kaivatun levon. Viime taistelussa oli sekin kärsinyt melkoista
mieshukkaa, varsinkin ratsuväen hyökätessä vankkurilinnoitukseen,
jonka takana kasakat puolustautuivat yhtä itsepäisesti kuin
taitavasti. Siinä oli kaatunut viiteensataan sotamieheen asti,
eversti Mokrzki oli saanut vaikean haavan ja pian senjälkeen
heittänyt henkensä. Myöskin herra Kuszeliin, Polanowskiin ja nuoreen
herra Aksakiin oli osunut kuula, vaikka tuottamatta varsinaista
vaaraa, ja herra Zagloba, joka tottuneena tungokseen miehuullisesti
oli taistellut muiden mukana, oli saanut kaksi varstaniskua.
Siitä olivat hänen ristiluunsa tulleet kipeiksi eikä hän päässyt
liikkumaan, vaan makasi kuin kuollut herra Skrzetuskin rattailla.
Kohtalo oli siten ehkäissyt lähdön Bariin. Lisäksi oli ruhtinas
vielä lähettänyt herra Skrzetuskin muutaman lippukunnan etunenässä
aina Zaslawin tienoille asti kukistamaan sinne kokoontuneita
rahvaanjoukkoja. Mainitsematta ruhtinaalle sanaakaan Barista
Skrzetuski olikin lähtenyt matkaan ja poltti ja tuhosi viisi päivää,
kunnes oli puhdistanut koko paikkakunnan.

Vihdoin olivat sotamiehetkin jo perin uupuneita herkeämättömästä
taistelusta, pitkistä marsseista, väijytyksestä ja valvomisesta.
Ja niin päätti luutnantti palata ruhtinaan luo, jonka hän tiesi
lähteneen Tarnopoliin.

Paluun edellisenä päivänä oli herra Skrzetuski pysähtynyt
Suchorzynceen Chomorin varrella, sijoittanut lippukuntansa kylään
ja itse asettunut yöksi erääseen talonpoikaismajaan. Koska hän oli
valvomisesta ja työstä suuresti uupunut, vaipui hän heti uneen ja
nukkui sikeästi koko yön.

Aamulla vielä ollessaan puoliunisena alkoi hän haaveilla ja
unelmoida. Kummalliset kuvat liikkuivat hänen silmiensä edessä.
Ensinnä tuntui hänestä siltä kuin hän olisi ollut Lubniessa,
aivan niinkuin ei hän koskaan olisi sieltä lähtenytkään, hän oli
nukkuvinaan kamarissaan asevarastorakennuksessa ja Rzendzian oli,
kuten aina aamuisin, hääräävinään hänen vaatteidensa likeisyydessä,
valmistaen niitä herransa nousemista varten.

Valveutuminen alkoi kuitenkin verkalleen hajoittaa näyt.
Ritari muisti, että hän on Suchorzyncessa eikä Lubniessa. Vain
palvelijapojan hahmo ei ottanut haihtuakseen: herra Skrzetuski näki
yhä Rzendzianin istuvan akkunan ääressä jakkaralla, rasvaamassa
panssarihihnoja, jotka helteestä olivat melkoisesti käpertyneet.

Mutta hän oli yhä edelleen varma siitä, että kuva on unen haavetta ja
sulki uudelleen silmänsä.

Hetken perästä hän avasi ne: Rzendzian istui yhä ikkunan alla.

-- Rzendzian, huudahti Skrzetuski, -- sinäkö siellä olet vaiko sinun
haamusi?

Poika pelästyi äkkinäisestä huudosta niin että panssari kolisten
putosi hänen käsistään permannolle. Kädet hajalla Rzendzian jäi
seisomaan ja sanoi:

-- Voi Jumalan tähden, mitä te noin huudatte ja taas näette haamuja!
Minä olen elävä ja terve.

-- Ja oletko sinä todella palannut?

-- Olettekos te sitte minut karkoittanut?

-- Tule tänne luokseni että saan sinua syleillä! Uskollinen
palvelijapoika lankesi herransa jalkojen juureen ja kietoi kätensä
hänen polviensa ympäri. Mutta herra Skrzetuski suuteli iloissaan
hänen päätänsä ja toisteli:

-- Että sinä todella olet hengissä, että sinä todella olet hengissä!

-- Armollinen herra, olen niin iloissani etten voi puhua, kun taasen
näen teidät terveenä... Mutta hyvä Jumala sentään kun te kiljuitte
niin, että minä pudotin panssarin... Hihnat olivat aivan käpertyneet,
nähtävästi ei herralla ole ollut mitään palvelijaa. Jumalalle olkoon
kiitos, minun rakas herrani!

-- Milloin sinä olet tullut?

-- Tänä yönä.

-- No mikset herättänyt minua?

-- Kuinkas minä olisin herättänyt. Aamulla tulin ottamaan
vaatteitanne.

-- Mistä sinä tulit?

-- No Huszczasta.

-- Mitä sinä siellä teit? Mitä sinulle on tapahtunut? Sano! Kerro!

-- Nähkääs, hyvä herra, Huszczasta tuli kasakoita ryöväämään
Braclawin vojevodaa ja polttamaan hänen taloansa. Mutta minä
olin ollut siellä aikaisemmin, sillä saavuin sinne yhdessä isä
Patroni Laskon kanssa, joka otti minut mukaansa Chmielnickin luo
Huszczaan. Hänet taas oli herra vojevoda lähettänyt viemään kirjeitä
Chmielnickille. Minä lähdin siis hänen kanssansa paluumatkalle ja nyt
polttivat kasakat Huszczan ja murhasivat isä Patronin, koska hän oli
meidän puolellamme. Sama kohtalo olisi tullut herra vojevodan osaksi,
jos hän olisi ollut siellä, vaikka hän onkin kunnon mies ja heidän
hyväntekijänsä.

-- Mutta puhu nyt selvästi äläkä sekoita, sillä minä en ymmärrä
mitään. Oletko sinä siis ollut kasakoiden luona, Chmielin luona, vai
kenenkä?

-- Juuri kasakoiden luona, sillä kun he ottivat minut kiinni
Czehrynissä, niin luulivat he minua omaksi miehekseen ja pitivät
luonansa. Pukekaa nyt vain yllenne -- hyvä Jumala, kuinka vaatteet
ovatkin rikki, ihan käsiin hajoavat. Mutta älkää nyt, hyvä herra,
suuttuko minulle siitä, etten toimittanut Rozlogiin sitä kirjettä,
jonka lähetitte Kudakista. Kas se roisto, se Bohun tempaisi sen
käsistäni. Jollei olisi ollut sitä paksua aatelismiestä, niin minä
olisin menettänyt henkeni.

-- Tiedän, tiedän kaikki, se ei ole sinun syysi. Se paksu aatelismies
on leirissä, hän on kertonut minulle kaikki juurta jaksain. Hän se
myöskin riisti neidin Bohunin käsistä ja neiti on nyt Barissa hyvässä
turvassa.

-- No, Jumalan kiitos. Kuulin minäkin, ettei Bohun saanut häntä
käsiinsä. Varmaan ovat häätkin jo pian?

-- Varmaan ovatkin. Täältä lähdemme pian käskyn mukaan Tarnopoliin ja
sieltä Bariin.

-- Herran kiitos. Eiköhän se vielä hirtä itseänsä tuo Bohun. Ja
olihan noita-akka jo ennustanutkin hänelle, ettei hän koskaan saa
sitä jota hän ajattelee, vaan että se joutuu ljahin omaksi. Ja tuo
ljahi on varmaan minun herrani.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Olen kuullut. Minun täytyy kertoa teille kaikki perinpohjin, mutta
pukekaa nyt ensin päällenne, sillä meille keitetään suurustakin. Kun
siis lähdin veneellä Kudakista, niin kesti kulkua kauhean kauvan,
meillä oli näet vastavirta ja lisäksi särkyi meiltä vene ja sitä
täytyi korjata. Ja niin me kuljemme, hyvä herra, kuljemme, kuljemme...

-- Kuljette, kuljette, keskeytti kärsimättömänä herra Skrzetuski.

-- Ja saavuimme vihdoin Czehryniin. Mutta mitä minulle siellä
tapahtui, sen te jo tiedätte.

-- Sen minä jo tiedän.

-- Niin makaan siis tallissa enkä tiedä mitään maailman menosta.
Ja sitte tuli sinne Chmielnicki heti Bohunin lähdettyä ja hänellä
oli mukanaan kauhean suuri zaporogilaisjoukko. Mutta koska herra
suurhetmani juuri sitäennen oli rangaissut czehryniläisiä siitä
että he olivat olleet zaporogilaisten puolella ja koska kaupungissa
siis oli paljon surmattuja ja haavoittuneita, niin he ajattelivat,
että minäkin olen heikäläisiä ja siksi eivät he tehneet minulle
pahaa, vaan antoivat vielä apua ja hoitoakin eivätkä sallineet
tatarien ottaa minua, vaikka he yleensä saivat tehdä mitä hyvänsä.
Päästyäni tajuihin mietin mitä minun on tehtävä. Ja juuri silloin
ne roistot menivät Korsunin luo ja löivät siellä herrat hetmanit.
Voi hyvä herra, mitä minun silmäni siellä näkivätkään. Sitä ei voi
sanoin kertoa. Mutta eivät he hävenneet eivätkä salanneet mitään,
koska pitivät minua omana miehenään. Minä taas ajattelen: mitähän
jos tästä pakenisin? Huomasin kuitenkin, että on parempi jäädä
sinne kunnes tulee suotuisampi tilaisuus. Kun sitte aljettiin
Korsunin luota tuoda kalliita mattoja, koristuksia, hopeaa, maljoja,
kalleuksia... ai sentään, hyvä herra... niin ihan oli sydämeni
halkeamaisillaan ja silmät tahtoivat pudota päästä. Ja nuo varkaat
myivät kuusi hopealusikkaa yhdestä taalarista ja myöhemmin jo
neljänneskannusta viinaa, ja kultaisen napin, soljen tai tupsun
sai neljännestuopillakin. Ja niin minä itsekseni ajattelin,
että mitäs minä täällä istun turhanpäiten, käytänpä tilaisuutta
hyväkseni minäkin, jos Jumala niinkuin soisi minun joskus palata
Rzendzianiin Podlasissa, missä vanhempani asuvat. Siinä tapauksessa
annan kalleudet heille, sillä heillä on siellä Jaworskien kanssa
riitajuttu, jota on kestänyt jo viisikymmentä vuotta eikä heillä
ole varoja, millä jatkaa sitä. Ja niin ostin minä niin paljon
kaikenlaista tavaraa, että niistä tuli kaksi hevoskuormaa. Se oli
minun lohdutukseni surussani, sillä minun oli teitä, rakas herrani,
kauhean ikävä.

-- Rzendzian, sinä olet aina samanlainen! Kaikesta sinun täytyy
hyötyä.

-- Mitäs pahaa se sitte oli, jos Jumala minua siunasi? Enhän minä
varastanut, ja kas tuossa on se rahapussikin, jonka annoitte minulle
Rozlogin matkaa varten. Velvollisuuteni on jättää se takaisin, koska
en päässyt Rozlogiin.

Näin sanoen avasi poika vyönsä, otti esiin kukkaron ja laski sen
ritarin eteen. Mutta herra Skrzetuski hymyili ja sanoi:

-- Koska sinun on käynyt noin kaikin puolin hyvin, niin olet varmaan
minua rikkaampi, mutta pidä nyt vain sentään tuo kukkaro.

-- Kiitän nöyrimmästi. Onhan sitä tavaraa hiukan kokoontunut, Jumalan
kiitos. Vanhempani tulevat siitä iloitsemaan ja yhdeksänkymmenvuotias
isoisänikin. Eivätköhän nyt jatka riitajuttuansa Jaworskeja vastaan
niin että näiden vihdoin täytyy ottaa kerjäläispussi selkäänsä. Mutta
hyödytte tekin sentään, herra, vaikka minun matkalla onkin käynyt
näin erittäin hyvin sillä minä en nyt enään tule muistuttamaan teitä
siitä metallikoristeisesta vyöstä, jonka te Kudakissa lupasitte
minulle.

-- Mutta johan sinä nyt muistutit, poikaseni. Oletpa sinä oikea
_lupus insatiabilis_. En tiedä missä koko vyö on, mutta koska kerran
olen luvannut sen, niin annan ja jollen sitä, niin toisen.

-- Kiitän nöyrästi, sanoi poika, pannen kädet herransa polvien ympäri.

-- No, mitäs niistä, kerroppa nyt edelleen kuinka sinun kävi.

-- Jumala antoi siis, kuten jo kerroin, minun hyötyä noista
rosvoista. Vain siitä olin murheissani, kun en tietänyt miten
herrani on ja onko Bohun saanut käsiinsä neidin. Sitte kerrotaan
yhtäkkiä, että hän makaa hengenhieverissä Czerkasyn kaupungissa,
koska ruhtinaat olivat häntä haavoittaneet. Silloin minä nopeasti
Czerkasyyn. Tietäähän herra, että kyllä osaan panna plaastarin
haavaan ja hoitaakin sitä -- minut tunnettiinkin jo taidostani. Ja
niin lähetti rykmentinpäällikkö Doniec minut sinne ja lähti itsekin
mukaani ja minä rupesin kuin rupesinkin hoitamaan sitä ryöväriä.
Vasta silloin putosi sydämeltäni taakka, kun sain tietää, että meidän
neiti oli paennut sen aatelisherran kanssa. No niin, minä lähdin
siis Bohunin luo. Ajattelin itsekseni: tunteekohan tuo vai eikö
tunne? Mutta hän makasi kuumeessa eikä aluksi tuntenut. Myöhemmin
hän tunsi ja sanoi minulle: "sinäkö se kuljetit kirjettä Rozlogiin?"
Minä sanoin: "minä juuri". Hän taas siihen: "no silloinhan minä
Czehrynissä annoin sinua selkään". -- "Aivan niin." -- "Sinä olet
siis", sanoi hän, "herra Skrzetuskin palveluksessa". Silloinpas minä
valehtelemaan. "En minä enään palvele ketään", sanoin, "sain siinä
palveluspaikassa kokea paljon enemmän vääryyttä kuin hyvää ja siksipä
minä pidinkin parempana lähteä vapauteen kasakkain luo. Ja nyt minä
jo kymmenen päivää olen hoitanut teitä." Hänpäs uskoi minua ja kävi
hyvin luottavaiseksi. Häneltä minä sitte myöskin sain tietää senkin,
että Rozlogi on poltettu, että hän oli surmannut kaksi ruhtinaista ja
että toiset ruhtinaat sen kuultuaan tahtoivat mennä meidän ruhtinaan
luo, mutta kun eivät voineet, niin pakenivat Liettuan sotaväkeen.
Pahinta oli kuitenkin, kun minä mainitsin tuon paksun aatelisherran
nimen, silloin hän kiristeli hampaitansa aivan kuin olisi purrut
pähkinää.

-- Oliko hän kauvankin kipeänä?

-- Kauvan, kauvan. Ensin hänen haavansa kyllä äkkiä parantuivat,
mutta sitte ne taas aukenivat, kun ei hän ensinkään säästänyt
itseänsä. Monta yötä minä valvoin hänen luonaan -- kunpa hänet
piiskattaisiinkin kuoliaaksi! -- kuin minkäkin hyvän ihmisen luona.
Ja sen minä herralle sanon, että minä vannoin sieluni pelastukseksi
kostavani vääryyden minkä hän minulle teki, ja sen lupauksen minä
tulen pitämään, vaikka minun koko elämäni ajan täytyisi sitä yrittää.
Sillä hän kohteli minua, viatonta ihmistä, niin pahasti ja löi minua
siellä Czehrynissä niinkuin koiraa, enkä minä sentään ole mikään
moukka. Hänen täytyy kuin täytyykin saada surmansa minun kädestäni,
jollei joku muu tapa häntä aikaisemmin. Ja sen minä sanon teille,
että sata kertaa minulla jo olisi ollut siihen tilaisuuskin, sillä
useinhan ei hänen luonansa ollut ketään muuta kuin minä. Monta kertaa
minä itsekseni ajattelin: pitääköhän minun lyödä hänet kuoliaaksi,
vai ei? Mutta minua hävetti käydä ihmisen kimppuun, joka makasi
vuoteessa.

-- Se onkin sinulle kunniaksi, ettet surmannut häntä sairaana ja
aseettomana. Se olisi ollut moukan eikä aatelismiehen teko.

-- Nähkääs, niin minäkin ajattelin. Muistin vielä mitä vanhemmat ja
isoisä olivat sanoneet minulle kotoa lähtiessä ja hyvästi jättäessä:
muista, hölmö, että olet aatelismies, ja säilytä ambitsioni,
kunniantunto, palvele uskollisesti äläkä anna kohdella itseäsi
pahasti. Ja vaari sanoi hänkin, että jos aatelismies käyttäytyy
talonpojan tavoin, niin herra Jeesus itkee. Minä muistin hänen
sanansa ja kavahdin kohottamasta kättäni sairasta vastaan. Siten jäi
siis se tilaisuus käyttämättä. Mutta hänen luottavaisuutensa kasvoi
kasvamistaan. Välistä hän kysyi minulta: "miten minä palkitsenkaan
sinut?" Minä sanoin siihen: "miten vain herra tahtoo." Enkä minä
voikaan valittaa: kyllä hän palkitsikin minut runsaasti ja minä otin
myöskin vastaan, ajatellen itsekseni, että miksikäs tuokin omaisuus
jäisi ryövärin käsiin. Ja hänen tähtensä antoivat sitte muutkin
minulle lahjoja, sillä sen minä teille sanon, ettei siellä ketään
rakasteta niinkuin häntä, ei suistolaisten eikä rahvaan keskuudessa,
vaikkei koko valtakunnassa ole aatelismiestä, joka niin ylenkatsoisi
rahvasta kuin hän.

Sitte alkoi Rzendzian väännellä päätään ikäänkuin johtaakseen
mieleensä tai ihmetelläkseen jotakin. Mutta hetken perästä hän jatkoi.

-- Kummallinen henkilö se on ja myöntää täytyy, että hänessä asuu
aatelinen miehuus. Ja sitä neitiä -- kuinka hän häntä rakastaa,
rakasta! Heti kun hän oli hiukankin parantunut, tuli Doniecin vaimo
hänen luoksensa ennustamaan, ja hän ennustikin, mutta ei mitään
hyvää. Se sitte vasta on jättiläisnainen ja pirujen kanssa se on
liitossa. Tavaton vaimoihminen kerrassaan! Kun hän purskahtaa
nauruun, niin luulisi että tamma niityllä hirnuu. Näyttää valkeita
hampaitansa... on niin väkevä, että jaksaa vaikkapa repiä rikki
panssarin. Ja kun hän kävelee, niin tärisee maa. Ja Jumalan
sallimuksesta oli tuo eukko näkevinään minussa jotakin ihmeellistä,
sillä hän mieltyi suuresti minuun. Siksi ei hän koskaan mennytkään
ohitseni vetämättä minua joko tukasta, taikka hihasta, tai
tönäisemättä minua. Ja välistä hän sanoi: tule. Mutta minä pelkäsin,
että tuo paholainen jossakin yksinäisessä paikassa kääntäisi
minulta niskat nurin. Sillä silloin olisi kaikki mitä olin koonnut,
mennyt menojaan. Ja niin minä vastaan hänelle: "Onhan niitä sinulla
muitakin." Mutta hän sanoo: "sinusta minä pidän, vaikka oletkin vielä
kovin lapsimainen". "Mene tiehesi, senkin paasiviulu!" Mutta hän vain
sanoo: "minä pidän sinusta"!

-- Entä näitkö sinä miten tuo ennustaminen tapahtui?

-- Näin tietenkin ja kuulin. Siinä oli savua, sihinää ja pihinää,
siinä liikuteltiin varjoja -- ihan minä ensin kauhistuin. Mutta akka
seisoo keskellä, rypistelee mustia kulmakarvojaan ja hokee: ljahi on
tytön luona, ljahi on tytön luona, lupu-tupu-lupu... ljahi on tytön
luona. Sitte hän riputtelee vehnänjyviä seulan päälle ja katsoa
tuijottaa. Mutta jyvät hyppivät kuin surviaiset ja kuuluu taas:
"lupu-tupu-lupu, ljahi on tytön luona". Oi voi sentään, hyvä herra,
jollei se Bohun olisi sellainen ryöväri, niin säälittänyt olisi
hänen epätoivonsa jokaisen ennustuksen perästä. Välistä hän kävi
kalpeaksi kuin palttina, putosi selälleen ja väänteli siinä käsiään
päätänsä vastaan, valitti, vikisi ja rukoili neidiltä anteeksi, että
hän oli väkivallalla tullut Rozlogiin ja tappanut hänen veljensä:
"Missä sinä olet, käköseni, missä sinä olet, ainokaiseni!" sanoohan.
"Minä olen kerran kantanut sinua käsilläni, nyt en voi elää ilman
sinua. Mutta minä en saa edes koskettaa sinua kädellänikään, minä
rupean orjaksesi, jos vain silmäni saavat katsella sinua." Sitte hän
yhtäkkiä muistaa herra Zagloban, kiristelee hampaitansa ja iskee ne
vuoteensa laitaan, kunnes uni hänet vihdoin voittaa, mutta vielä
unessakin hän valittaa ja huokaa.

-- Eikös se nainen sitte koskaan ennustanut hänelle mitään hyvää?

-- Mitä senjälkeen tapahtui, sitä en tiedä, sillä hän parani ja minä
erosin hänestä. Sinne sattui tulemaan pappi Lasko ja Bohun toimitti
niin, että minä hänen kanssaan pääsin Huszczaan. Siellä ne roistot
sattuivat saamaan vihiä siitä, että minulla on hiukan kaikenlaista
tavaraa, enkä minä salannutkaan, että lähden auttamaan vanhempiani.

-- Eivätkö ne ryövänneet sinua?

-- Ehkäpä ne olisivat sen tehneetkin, mutta onneksi ei silloin
ollut paikkakunnalla tatareja ja kasakat taas pelkäsivät Bohunia.
Muuten he pitivätkin minua aivan omana miehenään. Käskipä itse
Chmielnickikin minut luoksensa ja pyysi ilmoittamaan mitä Braclawin
vojevodan luona puhutaan, kun siellä on koolla herroja... Hitto hänet
vieköön. Minä tulin sitte Huszczaan. Senjälkeen saapuivat Krywonosin
etujoukot ja tappoivat isä Laskon. Minä kiireesti kaivamaan puolet
omaisuudestani maahan, toisen puolen otin mukaani ja lähdin pakoon,
kuultuani että te hävitätte kapinallista seutua Zaslawin tienoilla.
Jumalan kiitos, että tapasin herran terveenä ja hyvällä mielellä
ja kuulin valmistettavan häitä... Sitte tuleekin jo loppu kaikesta
pahasta. Minä sanoin kuin sanoinkin noille roistoille, jotka lähtivät
ruhtinasta, meidän herraamme vastaan, etteivät he enään palaa ja
kyllä he nyt saavat. Ehkäpä jo sotakin loppuu.

-- Mitä vielä, nyt vasta alkaa taistelu itse Chmielnickin kanssa.

-- Tuleeko herra sitte taistelemaan vielä näidenkin jälkeen?

-- Luuletko sinä sitte, että häät tekevät minusta pelkurin?

-- En, en minä sitä. Vaikka ihan kuka tulisi pelkuriksi, niin
ainakaan ei minun herrani. Mutta kysyn vain siksi, että kun minä
lähden viemään vanhemmilleni säästöjäni, niin tahtoisin lähteä
yhdessä teidän kanssanne. Ehkä Jumalakin sitte auttaa minua kostamaan
Bohunille vääryyden jonka häneltä olen saanut kärsiä, mutta kun ei
sitä sovi kostaa petoksella, niin ehkäpä minä vielä jostakin hänet
löydän. Hän ei pääse piiloon...

-- Oletko sinä niin itsepäinen?

-- Jokaisen on pidettävä huolta omista asioistansa ja kun kerran minä
olen tämän luvannut, niin lähtisin vaikkapa Turkinmaalle ajamaan
häntä takaa. Se päätös ei siitä muutu. Mutta nyt minä lähden herrani
kanssa Tarnopoliin ja sitte häihin. Vaan mitävarten te menette
Tarnopoliin päin tullaksenne Bariin? Eihän se ole saman tien varrella.

-- Minun täytyy kuljettaa pois lippukuntani.

-- Ymmärrän, herra.

-- Anna nyt jotakin syötävää, sanoi herra Skrzetuski.

-- Minä olen jo pitänyt siitä huolta. Vatsahan on kaiken perustus.

-- Heti suuruksen jälkeen lähdemme liikkeelle.

-- Jumalan kiitos, vaikka hevoseni onkin kauheassa tilassa.

-- Minä käsken antaa sinulle yhden valtoimista hevosista. Saat
ratsastaa sitä.

-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi Rzendzian, tyytyväisesti hymyillen
ajatellessaan, että häntä paitsi rahakukkaroa ja metallikoristeista
vyötä jo odottaa kolmaskin lahja.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Herra Skrzetuski lähti ruhtinaan lippukuntien etunenässä Zbaraziin
eikä Tarnopoliin, sillä hän oli saanut uuden määräyksen, jonka
mukaan hänen oli mentävä juuri sinne. Matkalla hän uskolliselle
palvelijapojalleen kertoi omat seikkailunsa, kuinka hänet Siczissä
oli otettu vangiksi, kuinka hänen kauvan oli täytynyt olla siellä
ja paljon kärsiä ennenkuin Chmielnicki hänet vapautti. He kulkivat
verkalleen, vaikkei heillä ollut muassa kuormastoa, he olivat
nimittäin tulleet niin hävitettyyn maahan, että vain suurimmalla
vaivalla saattoivat hankkia ravintoa sotamiehille ja hevosille.
Siellä täällä kohtasivat he joukottain ihmisiä, varsinkin vaimoja
lapsineen, jotka olivat mitä suurimmassa kurjuudessa ja jotka
rukoilivat Jumalaa, että he saisivat kuolla tai vaikkapa joutua
tatarilaisten vangeiksi, koska heille kahleissa annettaisiin edes
ruokaa. Ja kuitenkin korjattiin paraikaa eloa tässä ennen niin
viljavassa maassa, joka oli tiukkunut maitoa ja hunajaa. Mutta
Krywonosin joukot olivat hävittäneet kaikki mitä vain saattoi
hävittää ja jäljelle jääneet asukkaat söivät pettua.

Vasta Jampolin läheisyydessä tapasivat ratsastajat seudun, jota ei
sota ollut kokonaan hävittänyt. Siellä saattoivat he hiukan levähtää
ja hankkia tarvittavat ruokavarat. He kulkivat nyt ajaen käyttöä
Zbaraziin, jonne saapuivat viisi päivää senjälkeen kuin olivat
lähteneet Suchorzyncesta.

Zbaraziin oli kokoontunut paljon sotaväkeä. Ruhtinas Jeremi oli
kaikkine joukkoineen pysähtynyt sinne ja lisäksi oli sinne tullut
melkoinen määrä muita sotilaita ja aatelia. Sota oli ilmassa ja
vain siitä puhuttiin. Kaupunki ja ympäristö vilisivät aseellista
väkeä. Rauhanpuolue Varsovassa, jonka toiveita ylläpiti Braclawin
vojevoda herra Kisiel, ei tosin vielä ollut luopunut sovitteluista
ja eli yhä siinä luulossa että niillä voidaan tyynnyttää myrsky,
mutta ymmärsi kuitenkin samalla, että sovitteluilla on joku merkitys
vain silloin, kun niiden tukena on mahtava armeija. Myöskin
kuninkaanvaalia valmistelevilla valtiopäivillä tuntui sodan uhka ja
myrskyä aavistava levottomuus. Valtiopäivät määräsivät koko aatelin
asetettavaksi sotakannalle, värvätyt joukot koottiin yhteen ja
vaikka kansleri ja sotaväen ylipäällystö vielä uskoivatkin rauhan
mahdollisuuteen, oli kuitenkin sotainen mieliala vallalla aatelin
kesken. Wisniowieckin aikaansaama tuho kapinallisten joukossa oli
kiihoittanut mielikuvitusta. Kaikissa paloi halu kostaa Ukrainan
talonpoikain toimeenpanemat julmuudet, korvata Keltaisen Veden ja
Korsunin luona kärsityt tappiot, kostaa tuhansien ja taasen tuhansien
marttyrikuolemalla kuolleiden veri, kostaa häpeä ja nöyryytykset...
Kauhean ruhtinaan nimi välkkyi nykyään kunnian aurinkoisessa
loistossa, se oli kaikkien huulilla, kaikkien sydämissä ja sen
yhteydessä kaikui Itämeren rannoilta aina Villeille Kentille asti tuo
kohtalokas sana sota!

Sota! Sota! Sitä julistivat taivaan merkit ja ihmisten hehkuvat
kasvot, sitä miekkain välke, koirain ulvonta öisin talojen edustalla
ja verta vainuavien hevosten hirnunta. Sota! Vaakunaa kantava kansa
kaikissa Puolan maissa, piirikunnissa, kartanoissa ja kylissä veti
aitoista esiin vanhat varuksensa ja miekkansa, nuoriso lauloi lauluja
Jeremista ja naiset rukoilivat alttarien edessä. Liikkeelle lähti
asestettuja joukkoja Preussista, Puolan Liivinmaalta, Suurpuolasta,
mehiläisrikkaasta Masoviasta ynnä muista osista Puolaa, aina Tatran
taivasta tavoitteleville huipuille ja Beskidien tummiin metsiin asti.

Sotaa vaati luonnon pakko. Zaporogilaisten rosvoaminen ja Ukrainan
rahvaan kapina tarvitsivat kuin tarvitsivatkin korkeampia
tunnussanoja kuin teurastus ja ryöstö, kuin taistelu veroja ja
päivätöitä sekä suurylimysten laajaa maanomistusta vastaan. Sen
käsitti Chmielnicki. Ja käyttäen hyväkseen kytevää kiihtymystä,
molemminpuolisia väärinkäytöksiä ja sortoa, josta ei noina raakoina
aikoina suinkaan ollut puutetta, muutti hän sosiaalisen taistelun
uskonnolliseksi, sytytti tuleen rahvaan uskonnollisen raivon ja
kaivoi jo heti alusta alkaen molempien leirien välille kuilun, jota
ei voinut täyttää pergamenteilla eikä sovitteluilla, vaan ainoastaan
verellä.

Sydämessään halusi hän sovitteluja, mutta ennen kaikkea tahtoi hän
turvata oman valtansa. Entä kaiken tämän jälkeen...? Mitä sitte oli
seuraava? Sitä ei zaporogilaisten hetmani miettinyt, hän ei katsonut
tulevaisuuteen eikä välittänyt siitä.

Asia jota hän kuitenkaan ei tietänyt, oli, että hänen aikaansaamansa
kuilu on niin syvä, etteivät mitkään sovittelut voi sitä tasoittaa,
ei edes siksi aikaa, joka hänelle itselleen, Chmielnickille, saattoi
olla tarpeellinen. Ovela politikko ei huomannut, ettei hän koskaan
tulisi saamaan rauhassa nauttia työnsä verisiä hedelmiä.

Mutta helppoa oli sensijaan arvata, että missä kymmentuhantiset
aseistetut nousevat valtiota vastaan, siellä muodostavat
taistelukentät sen pergamentin, jolle välikirja kirjoitetaan ja
kyniksi tulevat miekat ja keihäät.

Olojen pakosta kehittyivät tapaukset siis sodaksi -- ja
yksinkertaisetkin ihmiset tunsivat vaistomaisesti, ettei muu ole
mahdollista. Kautta koko valtakunnan kääntyi yhä useampi silmä
Jeremia kohti, joka jo alunpitäen oli julistanut sodan elämästä tai
kuolemasta. Tämän jättiläishahmon varjossa katosivat katoamistaan
kansleri ja Braclawin vojevoda, virkaatekevät ylipäälliköt sekä
heidän joukossaan mahtava ruhtinas Dominik Zaslawski, joka oli
nimitetty ylipäälliköksi. Heidän arvonsa ja merkityksensä katosi
vähitellen ja kuuliaisuus sitä esivaltaa kohtaan, jonka he
muodostivat, väheni vähenemistään. Armeija ja aateli käskettiin
koolle Lembergiin ja sitte Glinjanyyn, ja sinne tulikin yhä suurempia
joukkoja. Myöskin värvätyt joukot saapuivat ja niiden jäljessä
läheisempien vojevodakuntien maanviljelijät. Uudet tapaukset alkoivat
kuitenkin heti uhata valtakunnan auktoriteettia. Niinpä eivät
ainoastaan yleisen aatelin-liikkeellepanon johdosta muodostuneet
ja kuriin tottumattomat lippukunnat, eivätkä ainoastaan värvätyt
yksityislippukunnat, vaan myöskin säännöllisesti harjoitettuun
väkeen kuuluvat kieltäytyivät kokoontumispaikalle saapuneina
tottelemasta hallituksen päällikköjä ja marssivat, näiden käskyistä
huolimatta, Zbaraziin antautuakseen siellä Jeremin käskettäviksi.
Näin menettelivät ensimäisinä Kiowan ja Braclawin vojevodakunnat,
joiden aateli jo ennestään oli melkoiselta osaltaan palvellut
Jeremin johdolla. Esimerkkiä seurasivat Vähävenäjän ja Lublinin maan
lippukunnat sekä niiden jäljessä kruunun sotajoukot. Selvää oli, että
kaikki muut noudattivat näiden esimerkkiä.

Tahallaan sivuutettu ja unohdettu Jeremi tuli siis olojen pakosta
hetmaniksi ja koko valtakunnan sotavoiman ylimmäksi päälliköksi.
Aateli ja sotajoukko, jotka koko sydämestään olivat kiintyneet
häneen, odottivat vain hänen viittaustaan. Valta, sota, rauha, Puolan
tulevaisuus, kaikki lepäsi hänen käsissänsä.

Ja hän kasvoi päivä päivältä, sillä joka päivä virtasi hänen
luoksensa uusia lippukuntia. Ja hän kävi niin jättiläiskokoiseksi,
että hänen varjonsa alkoi pimentää ei ainoastaan kansleria ja
hallituksen määräämiä sotapäällikköjä, vaan myöskin senaattia,
Varsovaa ja koko valtakuntaa.

Hänelle vihamielisissä piireissä Varsovassa, kanslerin ja
regimentariusten, ruhtinas Zaslawskin ja Braclawin vojevodan
ympäristössä, aljettiin nyt puhua hänen tavattomasta kunnianhimostaan
ja häikäilemättömyydestään. Kerrottiin oikeusjutusta, jota hän kävi
Hadziaczin omistamisesta, johdatettiin mieliin, miten tuo röyhkeä
ruhtinas oli tullut neljäntuhannen sotamiehen kanssa Varsovaan ja
mennyt senaatin istuntoon valmiina lyömään maahan kaikki siellä,
kuningaskin mukaan luettuna.

"Mitä voikaan odottaa sellaiselta mieheltä ja minkälainen hän nyt
mahtaakaan olla -- sanottiin -- tuon xenophonilaisen paluumatkansa
jälkeen Dnieperin takaa, kaikkien sotaisten urotöittensä ja
voittojensa jälkeen, jotka niin suunnattomasti ovat kohottaneet
hänen mainettansa? Mihin sietämättömään ylpeyteen sotamiesten ja
aateliston suosio hänet mahtaakaan viedä, kuka häntä enään voikaan
vastustaa? Miten käykään valtakunnan, kun yksi kansalainen pääsee
sellaiseen mahtiin, että voi polkea senaatin tahdon ja riistää
vallan hallituksen määräämiltä päälliköiltä? Aikooko hän todellakin
panna kruunun prinssi Kaarlen päähän? Marius hän on, se on totta,
mutta suokoon Jumala, ettei hänessä olisi Marius Coriolanusta tai
Catilinaa, sillä ylpeydessä ja kunnianhimossa on hän näiden molempien
vertainen."

Näin puhuttiin Varsovassa ja päällikköjen kesken, varsinkin ruhtinas
Dominik Zaslawskin ympäristössä. Näiden kahden ruhtinaan kilpailu
oli jo tuottanut valtakunnalle paljon vahinkoa. Mutta nyt istui
Marius Zbarazissa synkkänä ja salaperäisenä. Äskeiset voitot eivät
kirkastaneet hänen kasvojansa. Kun joku uusi lippukunta värvättyä
väkeä tai joukko yleisestä aateliskutsunnasta läheni Zbarazia, niin
ajoi hän sitä vastaan, arvioi sen yhdellä katseella ja vaipui taasen
ajatuksiinsa. Iloiten ympäröivät hänet sotamiehet, he laskeutuivat
polvilleen hänen eteensä ja huusivat: "terve, voittamaton päällikkö,
slaavilainen Herkules, henkemme panemme alttiiksi puolestasi!" Mutta
hän vain vastasi: "palvelijanne, hyvät herrat, me olemme kaikki
Kristuksen käskyläisiä ja minun virkani on liian alhainen ollakseen
teidän verenne vuodattaja". Ja hän palasi huoneeseensa, karttoi
ihmisiä ja hautoi yksinäisyydessä ajatuksiaan. Niin kului kokonaisia
päiviä. Kaupunki vilisi sotaväkeä, jota saapui saapumistaan.
Sotapalvelukseen kutsutut rahvaanmiehet joivat aamusta yöhön,
käyskennellen kaduilla ja pannen toimeen mellakoita ja tappeluja
ulkomaisten värväysjoukkojen upseerien kanssa. Myöskin säännöllinen
sotamies nautti, tuntiessaan kurin ohjasten heltyneen, viiniä,
söi ahmimalla ja kulutti aikaansa pelaamalla luupeliä. Joka päivä
saapui uusia vieraita ja senjohdosta seurasi yhä uusia juominkeja
ja huvituksia porvarityttöjen kanssa. Kadut vilisivät sotajoukkoja,
niitä oli läheisissä kylissäkin ja mikä määrä erilaisia hevosia,
aseita, pukuja, töyhtöjä, panssareita, kypärejä ja värejä olikaan
liikkeellä! Näytti siltä kuin olisi ollut jotkut suuret markkinat,
joille oli kokoontunut puoli valtakuntaa. Tuossa kiitää kullatut
tai purppuranväriset herrasvaunut, edessä kuusi tai kahdeksan
töyhtöpäistä hevosta, ympärillä saattojoukko, unkarilaiseen tapaan
puettuja pajukkeja, hovijanitshareja, kasakoita ja tatareja, tuolla
taas on kulussa upseereja, jotka välkkyvät silkkiä ja samettia.
Heillä ei tällä hetkellä ole panssaria ja he hajoittavat väkijoukkoa,
ratsastaessaan anatolialaisilla tai persialaisilla hevosillaan
edestakaisin. Ratsulakit ja takit välkkyvät kipunoivia hohtokiviä ja
rubiineja, kaikki väistyvät niiden tieltä. Tuolla kuistin edessä taas
ylvästelee jokin pikkuaatelisen jalkaväen upseeri uudessa kiiltävässä
ratsutakissaan, kädessä pitkä ruoko, kasvoilla pöyhkeys ja rinnassa
porvarillinen sydän. Tuolla välkkyvät rakuunien harjaskypärät,
saksalaisen jalkaväen hatut, nostoväen nelikulmaiset lakit tai
ilveksennahkaiset naapukat. Eri väreihin puettua palvelusväkeä
kihisee kuin pyreitä kuumassa vedessä, siellä täällä on tie täynnä
rattaita ja yhä uusia tulla vilisee, kaikkialla huudetaan ja
komennetaan "pois tieltä!", palvelusväen kiroileminen, riiteleminen,
tappelu ja hevosten hirnunta täyttävät melullaan ilman. Pienimmätkin
kujat ovat niin täynnä olkia ja heinää, ettei ole ajattelemistakaan
päästä kulkemaan. Ja kuinka kummallisilta näyttävätkään Wisniowieckin
laihtuneet, ryysistyneet rykmentit ruostuneissa panssareissaan
ja haalistuneissa väreissään keskellä loistavia rivejä, jotka
välkkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä, keskellä silkkiä, samettia
ja brokaadia, keskellä hohtokivien kimmellystä. Arvokkaimpienkin
lippukuntien upseerit näyttävät kerjäläisukoilta, halvemmilta kuin
noiden komeiden rykmenttien palvelusväki. Kuitenkin kumartavat
kaikki kunnioittavasti sekä noita repaleita että tuota ruostetta ja
kurjuutta, sillä heidän edessään on sankarien lippukunta. Sota, tuo
ilkeä äiti näet syö kuin Saturnus omat lapsensa ja niitä joita ei
se syö, kalvaa se kuin koira luuta. Wisniowieckilaisten haaltuneet
värit toivat mieleen sateisia öitä, marsseja keskellä elementtien
raivoa tai auringon paahdetta. Rautaan syöpynyt ruoste johdatti
mieleen poispyyhkimätöntä verta, omaa tai vihollisen, tai molempia
yhtaikaa. Siksipä Wisniowieckilaiset olivatkin kaikkialla johtajina.
Kun ollaan koolla kapakoissa ja majoissa, niin kertovat he ja toiset
vain kuuntelevat. Ja saattaa sattua, että yhtäkkiä jonkun kuulijan
kurkkua alkaa kuristaa ja hän lyö kädet kupeilleen, huudahtaen:
"hitto teidät vieköön, paholaisia te olette ettekä ihmisiä!" Mutta
wisniowieckilaiset vastaavat: "ei se ole meidän ansiotamme, vaan
johtajan, jonka vertaista ei vielä _orbis terrarum_, maan piiri ole
synnyttänyt." Siksipä loppuvatkin kaikki kemut huutoihin: eläköön
Jeremi, eläköön ruhtinas-vojevoda, päällikköjen päällikkö ja
hetmanien hetmani!

Kun aateli juo, niin se mielellään ryntää ulos kadulle ja ampuu
kivääreillä ja musketeilla. Wisniowieckilaiset varoittavat sitä
silloin sanoen, että vain hetken kestää vapautta, pian tulee hetki
jolloin ruhtinas ottaa heidät komentoonsa ja panee toimeen sellaisen
kurin, etteivät he vielä ole kuulleetkaan moisesta. Nyt käyttävät he
vapaata aikaa hyväkseen, "Gaudeamus, niin kauvan kuin olemme vapaita!
huutavat he. -- Kun tulee tottelemisen aika, niin tottelemme ja kyllä
sitä miestä kelpaakin totella." -- Mutta huonosti oli sensijaan
ruhtinas Dominik-paran laita, sillä hän oli alituisesti sotamiesten
hampaissa. Kerrottiin että hän päivät pääksytysten rukoilee,
mutta illalla kallistelee kannua, räpyttelee toista silmäänsä ja
kyselee: "mitä tämä on?" Kerrottiin sellaisiakin, että hän yöksi
ottaa jalapajuurta, ja sanottiin että kaikki mitä hän taisteluista
tietää on se, mitä hän on oppinut alankomaisista seinämatoistaan.
Kukaan ei enään puolustanut häntä eikä kenenkään käynyt häntä sääli.
Enimmän hämmästelivät ja pilkkasivat häntä ne, jotka eivät pitäneet
sotakurista.

Herra Zagloba voitti kuitenkin kaikki pilkkaajat kompasanojensa ja
leikinlaskunsa vuolaudella. Hän oli näet jo parantunut selkäsärystään
ja liikkui kuin kala vedessä. Turhaa on koettaa kuvaillakaan kuinka
paljon hän söi ja joi, sillä sitä ei kumminkaan kukaan uskoisi.
Hänen ympärillään oli alituisesti joukko sotamiehiä ja aatelisia
ja heille hän jutteli ja kertoi, laskien pilaa niistä jotka häntä
kestitsivät. Vanhana sotilaana katseli hän niinikään ylhäältäpäin
nuorukaisia, jotka nyt lähtivät sotaan ja puhui heille ylvästelevän
arvokkaasti. "Te nyt tiedätte sotavarustuksista yhtä paljon kuin
nunnat tietävät miehistä... Kyllähän teidän uudet univormunne
tuoksuvat unkarilaiselta hajuvedeltä, mutta koetan -- minä puolestani
kuitenkin ensi taistelussa pysyä teistä tuulen yläpuolella. Hohoi,
joka ei ole haistellut sodan sipulia, se ei tiedä millaisia kyyneliä
se pusertaa ihmisestä. Ei sota aamuisin tarjoa lämmitettyä olutta
eikä viinilientä, kyllä teiltä sodassa lusahtavat kokoon ihramahat...
Niin te kuivutte kuin kermajuusto auringonpaisteessa. Uskokaa pois
vain, minä puhun kokemuksesta, olenhan minä ollut senkin seitsemässä
leikissä ja olenhan minä vallannut useamman lipunkin, mutta se minun
sentään pitää sanoa, ettei yksikään niistä ole ollut niin paha ottaa
kuin se lippu siellä Konstantynowin taistelussa. Piru vieköönkin ne
zaporogilaiset! Senkin seitsemät hiet minusta lähtivät ennenkuin minä
sain kiinni sen lipun varresta. Kysykää vain herra Skrzetuskilta,
häneltä, joka tappoi Burdabutin, hän oli näkemässä ja sai sitä
kaappausta ihailla omin silmin. Huutakaappa vain jonkin kasakan
korvanjuureen, että: Zagloba! niin saatte nähdä mitä hän teille
sanoo. Mutta mitäpä näistä kannattaa puhua teille, jotka ette ole
muuta kuin plätkällä tappaneet kärpäsiä seiniltä."

-- Kummoista siellä sitte oli? kysyivät nuoremmat.

-- Mutta tahdotteko te sitte, hyvät herrat, että kieli suussani
alituisesta liikkumisesta syttyisi tuleen niinkuin pyörän akseli?

-- Sitä täytyy tietysti valella, viiniä tänne! huusivat aatelismiehet.

-- No se on toinen asia, vastasi herra Zagloba.

Ja iloissaan siitä että oli saanut kiitollisia kuulijoita, kertoi hän
nyt heille kaikki seikkailunsa alusta asti. Hän kertoi matkastaan
Galataan ja pakoretkestään Rozlogista, kertoi aina siihen asti
kun hän valtasi lipun Konstantynowin luona. Ja kuulijat seisoivat
suu auki, välistä vain murahdellen, kun Zagloba ylistääkseen omaa
urhoollisuuttaan liiaksi halvensi heidän kokemattomuuttaan. -- Yhä
uusiin kortteereihin häntä kutsuttiin ja kaikkialla häntä juotettiin.

Iloista ja meluisaa oli elämä näihin aikoihin Zbarazissa. Vanha
Zacwilichowski ja muut vakavammat upseerit olivat aivan ihmeissään
siitä, että ruhtinas salli näin pitkäaikaisen juhlimisen. Hän istui
yhä kortteerissaan, antaen nähtävästi tahallaan sotamiesten nauttia
elämästään ennenkuin lähdettiin uusiin taisteluihin. Silloin saapui
herra Skrzetuski ja joutui aivan kuin pyörteeseen tai kuin kiehuvaan
veteen. Hänenkin olisi kyllä tehnyt mieli nauttia lepoa toverien
parissa, mutta vielä enemmän teki hänen mielensä päästä Bariin. Hän
ikävöi rakastettunsa luo, haluten samalla vapautua pitkäaikaisesta
jännityksestä, levottomuudesta ja pelosta ja unohtaa kaikki armaansa
suloisessa syleilyssä. Viipymättä meni hän nyt ruhtinaan luo tekemään
selkoa retkestään Zazlawiin ja pyytämään lupaa lähteä matkaan.

Ruhtinas oli niin muuttunut, että Skrzetuski vaivoin saattoi tuntea
hänet. Pelästyneenä kysyi hän itseltään: onko tuo sama päällikkö,
jonka näin Machnowkan ja Konstantynowin luona? Hänen edessään seisoi
mies, jonka hartiat huolten taakka oli käyristänyt, jonka silmät
olivat vajonneet syvälle ja jonka huulet olivat kuivuneet ikäänkuin
raskas sisällinen tauti olisi niitä polttanut. Kun Skrzetuski kysyi
hänen vointiaan, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti olevansa terve
eikä upseeri uskaltanut kysyä sen enempää, vaan alkoi tehdä selkoa
retkestään sekä pyysi saada lomaa kahdeksi kuukaudeksi, jotta hän
voisi mennä naimisiin ja viedä vaimonsa Skrzetuszewiin.

Silloin ruhtinas ikäänkuin heräsi unesta. Hyvyys joka oli hänelle
niin ominainen valautui synkille kasvoille ja syleillen herra
Skrzetuskia hän sanoi:

-- Tuskasi ovat siis lopussa, lähde, lähde, Jumala sinua siunatkoon.
Tahtoisin itsekin olla häissäsi, sillä sen olen velkaa nuorelle
ruhtinatar Kurcewiczille, Wasilin tyttärelle ja sinulle, ystävälleni,
mutta siihen aikaan en enään voi lähteä liikkeelle. Milloin haluat
matkustaa?

-- Se riippuu teidän ruhtinaallisesta armostanne. Vaikkapa tänään.

-- Lähde huomenna, sinä et kuitenkaan voi ratsastaa yksin, minä annan
sinulle kolmesataa Wierszulin tataria, jotta voit saattaa morsiamesi
turvallisesti perille. Niiden kanssa ratsastat nopeasti ja ne ovat
sinulle muutenkin tarpeelliset, sillä nykyään on liikkellä joukottain
roskaväkeä. Minä annan mukaasi kirjeen herra Jendrzej Potockille,
mutta ennenkuin sen kirjoitan ja ennenkuin tatarit saapuvat sekä sinä
itse olet matkakunnossa, on ehtinyt kulua aikaa huomiseen iltaan.

-- Aivan niinkuin herra ruhtinas käskee. Mutta vielä rohkenen pyytää,
että Wolodyjowski ja Podbipienta saisivat lähteä mukaani.

-- Hyvä. Tule vielä huomenna sanomaan hyvästi ja vastaanottamaan
siunaukseni. Tahtoisin myöskin lähettää ruhtinattarellesi jonkun
muiston. Hän on jaloa verta. Tulkaa onnellisiksi, sillä te olette
toistenne arvoiset.

Ritari taivutti polvensa ja pani kätensä rakastetun päällikkönsä
polven ympäri. Tämä toisti vielä muutamaan kertaan:

-- Suokoon Jumala sinulle onnea, suokoon Jumala sinulle onnea! No
niin, tule vielä huomenna.

Ritari nousi, mutta ei poistunut. Oli ikäänkuin hän vielä olisi
tahtonut pyytää jotakin. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne...

-- Onko sinulla vielä jotakin sanottavaa? kysyi ruhtinas lempeästi.

-- Antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta sydäntäni vihloo ja suuri tuska
antaa minulle rohkeuden kysyä: kuinka teidän ruhtinaallisen armonne
on? Painavatko teitä huolet vaiko tauti?

Ruhtinas laski kätensä hänen päänsä päälle.

-- Sinä et voi saada sitä tietää, sanoi hän lempeästi. -- Tule vielä
huomenna.

Herra Skrzetuski nousi ja lähti, sydän ahdistuksen vallassa.

Illalla tulivat hänen kortteeriinsa vanha Zachwilichowski, pieni
Wolodyjowski, herra Longinus Podbipienta ja herra Zagloba. He
asettuivat pöytään ja Rzendzian tuli huoneeseen, tuoden ruokaa ja
pienen tynnyrin.

-- Isän ja Pojan nimeen! huudahti herra Zagloba, -- teidän
palvelijapoikanne on, näemmä, noussut kuolleista.

Rzendzian lähestyi häntä ja syleili hänen polviaan.

-- En ole noussut kuolleista, sillä en kuollut, kiitos teidän, joka
pelastitte minut.

Herra Skrzetuski lisäsi:

-- Ja menit sitte Bohunin palvelukseen.

-- Se poika saa virkaylennyksen helvetissä, sanoi herra Zagloba.
Sitte hän, kääntyen Rzendzianin puoleen, jatkoi: -- No, et kai sinä
siinä palveluksessa saanut maistaa mitään erityisiä nautintoja. Kas
tuossa, ota lohdutukseksesi tuo taalari.

-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi Rzendzian.

-- Siinä näette, huudahti herra Skrzetuski, -- aika velikullan. Hän
on kasakoilta ostanut ryöstösaalista ja hänellä on nyt niin paljon
tavaraa, että me molemmat emme kykenisi sitä lunastamaan, vaikkapa te
myisitte kaiken Turkissa olevan omaisuutenne.

-- Onko niin? sanoi herra Zagloba. -- No, pidä sinä vain minun
taalarini ja kasva, kasva edelleen, rakas puu. Vaikket kelpaisikaan
ristiksi meidän Herrallemme, niin ehkäpä kelpaat hirsipuuksi. Jo
silmistäkin näkyy, että se on aika poika. (Tässä herra Zagloba
tarttui Rzendzianin korvaan ja hyväntahtoisesti sitä nipistäen jatkoi
hän edelleen:) Minä pidän tuollaisista veitikoista ja sitä minä
ennustan, että sinusta tulee mies, jollei tule elukka. No, millainen
muisto sinulle jäi herrastasi Bohunista, häh?

Rzendzian hymähti, sillä hyväily oli ollut hänelle mieleen, ja
vastasi:

-- Te, herra, olette ainakin itsestänne jättänyt hänelle sellaisen
muiston, että kipinät lentävät, kun hän kiristelee hampaitaan
mainitessaan teidän nimenne.

-- Mene hiiteen! huudahti herra Zagloba suutahtaen. -- Mitä sinä
sekoitat minua siihen peliin.

Rzendzian läksi huoneesta ja herrat alkoivat keskustella huomisesta
matkasta ja Jan herran tavattomasta onnesta. Sima saattoi pian taasen
herra Zagloban hyvälle tuulelle ja hän rupesi heti onnittelemaan
Skrzetuskia, tehden viittauksia vastaisiin ristiäisiin ja uudelleen
kertoen, kuinka herra Jendrzej Potocki oli ihastunut ruhtinattareen.
Vihdoin lausuttiin arveluja sodan vastaisista vaiheista ja
ruhtinaasta. Skrzetuski, joka oli ollut kymmenkunnan päivää poissa
leiristä, lausui:

-- Sanokaa, hyvät herrat, mitä ruhtinaalle on tapahtunut? Hän on kuin
toinen mies. Minä en ymmärrä häntä. Jumala on antanut hänelle voiton
toisensa perästä. Jos hänet nyt onkin sivuutettu ylipäällikkyydestä,
niin vähät siitä, sillä koko sotajoukkohan tulvimalla tulvii hänen
luoksensa niin että hänestä tulee hetmani ilman kenenkään armoa ja
hän lyö kuin lyökin Chmielnickin. Mutta nähtävästi jokin häntä kalvaa
ja painaa.

-- Ehkäpä häntä vaivaa leini, sanoi herra Zagloba. -- Kun minun
pitkääsormeani välistä repii, niin kiusaa minua alakuloisuus kolme
päivää.

-- Mutta minäpä kerron teille, veliseni, virkkoi päätänsä nyökytellen
herra Podbipienta, -- en tosin ole kuullut sitä kirkkoherra
Muchowieckin omasta suusta, mutta kuulin hänen jollekulle sanoneen,
miksikä ruhtinas on murheissaan... Minä en sano sitä itse puolestani
-- hänhän on hyvä herra ja suuri sotilas, mikä minä olisin häntä
arvostelemaan, mutta kun kirkkoherra Muchowiecki... mutta tiedänkös
minä miten sen asian laita oikein on.

-- No, katsokaas nyt, hyvät herrat, tuota liettualaista! huudahti
herra Zagloba. -- En viitsi pilkata häntä siitä ettei hän osaa
ihmisten kieltä, kysyn vain, mitä te nyt oikeastaan tahdotte sanoa.
Te kierrätte ja kierrätte niinkuin jänis pesäänsä, mutta ette vain
löydä oikeaan paikkaan.

-- Mitäs te todella olette kuullut? kysyi Skrzetuski.

-- No, katsokaas, kun sanotaan, että ruhtinas on vuodattanut liian
paljon verta. Hän on suuri päällikkö, mutta ei tunne mittaa tai
määrää rangaistessaan. Ja nyt hän näkee kaikki punaisena: päivällä
on punaista ja yöllä on punaista, ikäänkuin punainen pilvi aina
ympäröisi häntä...

-- Älkäähän nyt puhuko tyhmyyksiä! tiuskaisi vanha Zacwilichowski
vihaisesti. -- Ne ovat akkojen juttuja. Rauhan aikana ei ollut
herraa, joka paremmin kohteli roskaväkeä kuin hän, mutta jollei hän
kapinoitsijoita kohtaan tunne mitään sääliä, niin eikö se ole oikein?
Se on ansio eikä vika. Mitkä kidutukset ja mitkä rangaistukset
olisivatkaan liikaa niille, jotka ovat upottaneet isänmaamme vereen,
jotka luovuttivat omaa väkeänsä tatareille orjiksi, jotka eivät
kysyneet Jumalaa, majesteettia, isänmaata tai esivaltaa. Mistä te
voitte löytää samanlaisia hirmutekoja, missä muualla on harjoitettu
sellaista julmuutta kuin nuo ovat harjoittaneet naisia ja pieniä
lapsia kohtaan, missä muualla näette tuollaisia kauheita rikoksia?
Onko paalu ja hirsipuu siitä liikaa? Hyi, hyi, teillä on rautainen
käsi, mutta naisen sydän. Näinhän minä kuinka te, kun Puljania
kärvennettiin, ähkyitte ja sanoitte, että mieluummin olisitte
tappanut hänet heti paikalla. Mutta ruhtinas ei olekaan akka, hän
tietää kuinka on palkittava ja kuinka rangaistava. Mitä te täällä
lörpöttelette joutavia.

-- Minähän sanoin, etten tiedä, selitteli herra Longinus.

Mutta vanhus läähätti vielä kauvan, sivellen kädellään
maidonkarvaisia hapsiaan ja mutisten:

-- Punaista... hm, punaista... hm, onko se sitte jotakin uutta. Siinä
päässä joka sen on keksinyt, on kaikki sekaisin.

Tuli hetken hiljaisuus, vain akkunan läpi saatto kuulla juopottelevan
aatelin meluamisen.

Herra Wolodyjowski keskeytti tuvassa vallitsevan hiljaisuuden.

-- Mitäs te sitten arvelette? Mikä teidän mielestänne vaivaa meidän
herraamme?

-- Hm, sanoi vanhus, -- en ole hänen uskottunsa enkä siis tiedä sitä.
Mutta jotakin hän miettii ja käy sisällistä taistelua. Ja kova se
taistelu onkin, sehän on luonnollista, sillä jota suurempi sielu,
sitä raskaampi tuska --. Eikä vanha ritari erehtynytkään. Juuri
samalla hetkellä ruhtinas, päällikkö ja voittaja virui kortteerissaan
tomussa ristiinnaulitun kuvan edessä, käyden vaikeinta taistelua
elämässään.

Vartiat Zbarazin linnassa huutelivat jo puoliyön tuloa, mutta yhä
keskusteli Jeremi Jumalan ja oman ylhäisen sielunsa kanssa. Järki,
omatunto, isänmaanrakkaus, ylpeys, tieto omasta voimasta ja suurista
tehtävistä kävivät hänen rinnassaan niin kovaa taistelua, että sekä
rinta että pää olivat särkyä ja tuska kouristeli hänen kaikkia
jäseniään. Puolan primaksen, kanslerin, senaatin, ylipäällikköjen ja
hallituksen tahdosta välittämättä olivat voittajan luokse rientäneet
kaikki värvätyt joukot, aateli ja yksityiset lippukunnat, sanalla
sanoen: koko valtakunta oli antautunut hänen käsiinsä, paennut
hänen siipiensä suojaan, uskonut kohtalonsa hänen nerolleen ja
parhaitten poikiensa kautta huutanut: pelasta, sillä sinä yksin voit
pelastaa! Vielä kuukausi tai kaksi -- ja Zbarazin luona on oleva
satatuhatta sotilasta, jotka ovat valmiit elämästä ja kuolemasta
taistelemaan sisällisen sodan lohikäärmettä vastaan! Nyt alkoivat
tulevaisuudenkuvat kunnian ja voiman valon kirkastamina solua
ruhtinaan silmien editse. Ne jotka tahtoivat sivuuttaa ja nöyryyttää
hänet tulevat vielä vapisemaan, hän tempaa mukaansa nuo rautaiset
ratsujoukot ja vie ne Ukrainan aroille, vie ne sellaisiin voittoihin,
ettei historia vielä ole moisista kertonut. Ruhtinas tuntee omaavansa
vastaavan voiman, hänen hartioilleen kasvavat siivet, sellaiset,
jommoiset ovat pyhän arkkienkeli Mikaelin hartioilla, hän muuttuu
tällä hetkellä jättiläiseksi, joka ei mahdu kokonaiseen linnaan, ei
kokonaiseen Zbaraziin, ei edes koko Vähävenäjään. Totta tosiaan hän
tuhoaa Chmielnickin, hän tallaa alleen kapinalliset, hän palauttaa
isänmaahan levon ja rauhan... Hän näkee edessään laajat kentät,
kymmentuhantiset sotajoukot, hän kuulee tykkien paukkeen, taistelua,
taistelua, kuulumatonta hävitystä! Kymmenettuhannet ruumiit, kymmenet
tuhannet liput peittävät verellä tahratut arot, ja hän tallaa alleen
Chmielnickin ruumiin ja sotatorvet toitottavat voittoa ja ääni vyöryy
meriltä merille... Ruhtinas heittelehtii ja ojentaa käsiään Kristusta
kohden, mutta Herran pään ympärillä palaa jokin punainen valo.
"Kristus, Kristus!" huutaa hän, "sinä tiedät, sinä näet, että minä
voin sen tehdä, sano minulle, että minun tulee!"

Mutta Kristus vain päästää pään rinnalleen ja vaikenee niin
tuskallisen surullisena ikäänkuin hänet juuri hetki sitte olisi
ristiinnaulittu. "Sinun kunniaksesi sen teen!" huutaa ruhtinas --
"_non mihi! non mihi! sed nomini Tuo da gloriam!_ Ei minulle, ei
minulle, vaan omalle nimellesi anna kunnia. Uskon ja kirkon, koko
kristikunnan kunniaksi, oi Kristus, Kristus sen teen!" Ja uusi kuva
välähtää taasen sankarin silmien eteen. Tämäpä tie ei vielä lopu
siihen voittoon, joka saadaan Chmielnickistä. Tukahutettuaan kapinan
hän vielä vahvistuu ja saa lisää jättiläisvoimia, sillä hän liittää
kymmenet tuhannet kasakat aatelin kymmeniin tuhansiin ja marssii
niin eteenpäin. Hän hyökkää Krimiin, saavuttaa hirveän lohikäärmeen
sen omassa pesässä ja pystyttää ristin sinne, missä tätä ennen eivät
kirkonkellot koskaan ole kutsuneet uskovaisia rukoukseen...

Tai hän lähtee maihin, joita ruhtinas Wisniowieckin ratsujen kaviot
jo ovat tallanneet, hän lähtee Puolan rajoille ja levittää kirkon
alueen maailman ääriin asti...

Missä onkaan tämän pyrkimyksen määrä, missä tämän kunnian, voiman ja
mahdin loppu? Sitä ei ole ollenkaan...

Linnan kammioon lankeaa kuun kirkas valo, mutta kellot lyövät jo
myöhäistä hetkeä ja kukot laulavat. Kohta nousee päivä. Tuleeko tämän
päivän taivaalla olemaan auringon rinnalla uusi aurinko, joka loistaa
maan päällä?

       *       *       *       *       *

Aivan niin! Lapsi olisi ruhtinas eikä mies, jollei hän sitä tekisi,
jos hän jostakin syystä ei kuulisi ääntä, joka kutsuu häntä uusiin
tehtäviin. Ja hän tunteekin jo jonkinlaista rauhaa, jonka laupias
Kristus valaa häneen. Olkoon Hänelle siitä ylistys! Jo toimii
hänen ajatuksensa levollisemmin, jo katselee hän sielunsa silmillä
ikäänkuin keveämmin isänmaan tilaa ja kaikkia asioita. Kanslerin
ja noiden Varsovan herrojen sekä Braclawin vojevodan politiikka on
huono ja isänmaalle turmiollinen. Ensimäinen tehtävä on Zaporozen
kukistaminen, se on tuhottava veriin, hävitettävä, perinpohjin
voitettava, ja sitten vasta on poistettava väärinkäytös ja sorto,
sitten vasta järjestys ja rauha palautettava. Maa on herätettävä
uuteen elämään. Kas siinä ainoa menettely, joka on suuren ja jalon
valtakunnan arvoinen. Ennen, ennen ehkä olisi voinut menetellä
toisin, mutta nyt ei. Mitäpä hyödyttävät neuvottelut, kun vastassasi
on kymmeniä tuhansia miehiä aseissa? Ja vaikkapa saataisiinkin aikaan
jonkinlainen sovinto, niin mikä pätevyys sillä olisi? Ei, ei. Ne
ovat unikuvia, haaveita, ne vain pidentävät sotaa vuosisadoiksi,
ne vain synnyttävät vastaisuudessa kokonaisen meren kyyneliä ja
verta. Valitkoot he vain tuon yhden suuren, jalon ja mahtavan tien
-- silloin hän ei enään tahdo eikä pyydä mitään muuta. Silloin hän
asettuu Lubnieensa ja odottaa hiljaa kunnes Gradywon läpitunkevat
torvet jälleen kutsuvat hänet työhön...

Valitkoot! Ketkä valitsisivat? Senaattiko, meluisat valtiopäivätkö,
kansleriko, primasko, päällikötkö? Kukapa toinen kuin _hän_
ymmärtäisi tuon suuren ajatuksen? Ja kukapa voisi sen toteuttaa? Jos
sellainen mies löytyy, niin saadaan aikaan sovinto. Mutta missä hän
on? Kenellä täällä on voima? Hänellä yksin, ei kenelläkään muulla.
Hänenpä luoksensa rientää aatelisto, hänenpä luoksensa tulvivat
sotajoukot, hänenpä käsissänsä on valtakunnan miekka. Kansan tahtohan
Puolaa hallitsee silloinkin, kun sen valtaistuimella on hallitsija.
Mutta varsinkin aikana, jolloin ei ole herraa. Se, kansan tahto, se
on _suprema lex_, korkein laki, ja sen julkilausuu valtiopäivillä
ei ainoastaan edustajat, senaatti ja kansleri, ei ainoastaan
kirjoitetut lait ja julistuskirjat, vaan vielä voimakkaammin, vielä
selvemmin -- teko. Kuka hallitsee Puolassa? -- Ritarisääty. Ja kas
nyt kokoontuu tuo ritarisääty Zbaraziin ja sanoo hänelle: sinä olet
meidän johtajamme. Koko valtakunta luovuttaa hänelle vallan, ilman
äänestystä, tosiasiain voimalla, ja toistaa: sinä olet johtaja.
Pitäisikö hänen silloin epäillä? Mitä nimittämistä hän enään
kaipaa? Keneltä hänen on sitä odotettava? Niiltäkö, jotka pyrkivät
kukistamaan valtakunnan ja nöyryyttämään häntä?

Ja miksi? Siksikö että kun kauhu valtasi kaikki, kun hetmanit
joutuivat vankeuteen, sotajoukot tuhottiin, herrat piiloutuivat
linnoihinsa ja kasakka laski jalkansa Puolan rinnalle, hän yksin
työnsi pois tuon jalan ja nosti tomusta -- Puola-äidin taintuneen
pään, uhraten sen puolesta kaikkensa, elämänsä, omaisuutensa,
pelastaen sen häpeästä ja kuolemasta, hän, voittaja!

Ottakoon vallan se joka on häntä ansiokkaampi! Pysyköön valta niissä
käsissä, joille se oikeudenmukaisemmin kuuluu. Hän puolestaan luopuu
mielellään tuosta taakasta, hän sanoo mielellään sekä Jumalalle
että valtakunnalle: laskekaa palvelijanne lepoon, sillä onhan hän
jo sangen uupunut ja väsynyt. Ja lisäksi on hän varma, että hänen
muistonsa ei häviä.

Mutta jollei tuollaista voimakasta nyt ole, niin olisinhan kaksin-,
kolminkertainen lapsi enkä mies, jos suostuisin luopumaan vallasta,
luopumaan tuosta aurinkoisesta tiestä, tuosta loistavasta, suuresta
tulevaisuudesta, jossa piilee valtakunnan pelastus, sen kunnia, mahti
ja onni.

Ja miksikä?

Ruhtinas nosti jälleen ylpeästi päänsä ja hänen palava katseensa
kohdistui Kristukseen. Mutta Kristus päästi pään rinnalleen
ja vaikeni niin tuskaisesti kuin jos hänet juuri äsken olisi
ristiinnaulittu...

Miksi?

Sankari paineli käsillään hehkuvia ohimojaan... Ehkäpä hän vielä saa
vastauksen! Mitä merkitsevät nuo äänet, jotka keskeltä kultaisia ja
monivivahteisia kunnian näkyjä, keskeltä tulevien voittojen kohinaa,
suuruuden ja mahdin aavistuksia, niin hartaasti huutavat hänen
sieluunsa: "oi pysähdy, onneton"! Mitä merkitsee tämä rauhattomuus,
joka valtaa hänen pelottoman rintansa ja panee sen levottomuudesta
väräjämään? Mitä merkitsee se, että juuri kun hän mitä selvimmin ja
perusteellisimmin on todistanut itselleen, että hänen täytyy ottaa
käsiinsä valta, jokin kuiskaa hänelle omantunnon syvänteistä: "sinä
petät itseäsi, ylpeys vie sinut harhaan, turhamaisuuden saatana lupaa
sinulle kuningaskuntia"!

Ja jälleen alkoi ruhtinaan sielussa kauhea taistelun temmellys,
jälleen nousi siellä levottomuuden, epäröimisen ja epäilysten pyörre.

Mitä tekeekään aateli, joka tulee hänen luoksensa eikä päälliköitten?
Sehän rikkoo lain. Mitä tekee sotajoukko? Rikkoo kurin. Ja hänenkö,
kansalaisen, sotilaan, hänenkö on noustava laittomuuden etunenään?
Hänenkö on omalla arvovallallaan peitettävä tuo laittomuus? Hänenkö
on ensimäisenä annettava esimerkki kurittomuudesta, hillittömyydestä
ja lainhalveksimisesta? Ja tämänkö hän tekisi saadaksensa vallan
käsiinsä vain kahta kuukautta aikaisemmin, sillä hän saa sen joka
tapauksessa jos prinssi Kaarle valitaan valtaistuimelle. Hänkö
vastaisille vuosisadoille antaisi tuollaisen hirveän esimerkin? Mitä
siitä seuraisikaan? Se, että näin tekee tänään Wisniowiecki, huomenna
tekee samalla tavalla Koniocpolski, Potocki, Firlej, Zamoyski, tai
Lubomirski. Ja jos siis jokainen, välittämättä laista ja kurista,
alkaa toimia vain oman kunnianhimonsa käskystä, jos sitte lapset
noudattavat isiensä ja isänisiensä esimerkkiä, niin mikä tulevaisuus
lopulta odottaakaan tätä onnetonta maata? Omavaltaisuuden mato,
epäjärjestys ja itsekkyys kalvavat jo ennestäänkin valtakunnan
juuria. Sisällisen sodan kirveen alla hajaantuu se mikä on lahoa
kohta tomuksi. Kuivuneet oksat putoavat puun varresta. Mitä
tapahtuukaan sitte, kun ne joiden tulisi varjella tuota puuta kuin
silmäteräänsä, itse sytyttävät tulen sen alle, mitä tapahtuu, Jeesus,
Jeesus?

Chmielnicki verhoaa itseään, hänkin, yhteishyvän varjolla, eikä itse
asiassa muuta tee kuin nousee lakia ja esivaltaa vastaan.

Väristys puistatutti ruhtinasta kiireestä kantapäähän. Hän väänteli
käsiään. "Pitääkö minun olla toisena Chmielnickinä? Oi Kristus,
Kristus!" Mutta Kristus päästi pään rinnalleen ja vaikeni niin
tuskallisesti kuin jos hänet olisi hetki sitte ristiinnaulittu...

Ruhtinas yhä riuhtoi ja kamppaili. Jos hän nyt ottaa käsiinsä vallan
ja kansleri, senaatti ja päälliköt julistavat hänet petturiksi ja
kapinalliseksi -- miten silloin käy? Tulee uusi sisällinen sota.
Ja onko Chmielnicki edes tämän valtakunnan suurin ja uhkaavin
vihollinen? Onhan sitä vastassa ollut vieläkin suurempia mahteja
ja voimia, esimerkiksi silloin, kun kaksisataa tuhatta rautaista
saksalaista Tannenbergin luona ryntäsi Jagellon joukkoja vastaan.
Ja kun Chocimin luona puoli Aasiaa oli aseissa, näytti tuho olevan
vieläkin likempänä. Ja kuinka kävi näiden vihollisvoimien? Puola ei
pelkää sotia eivätkä sodat sitä tuhoa. Ei! Mutta miksi se sitte,
huolimatta tuollaisista voitoista, kaikesta kätketystä voimastaan ja
kunniastaan, miksi se Puola, joka löi ristiritarit ja turkkilaiset,
sittenkin samalla on niin heikko ja voimaton, että se horjahtaa
yhden ainoan kasakan edessä, miksi se on niin heikko, että naapurit
saattavat hävittää sen rajoilla, kansat pilkata sitä, eikä kukaan
kuule sen ääntä tai välitä sen vihasta, vaan kaikki ennustavat sen
sortumista?

Oi, siihen on syynä juuri ylimysten ylpeys ja kunnianhimo,
omavaltaiset teot ja hillittömyys. Pahin vihollinen ei ole
Chmielnicki, vaan sisällinen epäjärjestys, aatelin vallattomuus,
sotajoukon pienuus ja kurittomuus, valtiopäivien riitaisuus,
eripuraisuus, hajanaisuus, kykenemättömyys, itsekkäisyys ja
kurin puute, niin, ennen kaikkea juuri kurittomuus. Puu mätänee
ja lahoaa aina ytimestään, pian saattaa odottaa, että myrsky
sen kaataa. Mutta isänmurhaajaksi on nimitettävä sitä, joka on
mukana edistämässä sellaista työtä. Kirottu hän ja hänen lapsensa
kymmenenteen polveen... Otappa nyt, sinä Niemirowin, Pohrebyszczen
ja Konstantynowin voittaja, otappa nyt, ruhtinas-vojevoda ja riistä
päälliköiltä valta, polje sinä laki ja oikeus ja anna vastaisille
polville esimerkki, kuinka omaa äitiä raadellaan!

Hurja kauhu ja epätoivo kuvastuivat ruhtinaan kasvoilla... Hän
parahti tuskallisesti ja, tarttuen käsillä hiuksiinsa, sortui maahan
Kristuksen eteen.

Ja ruhtinas katui ja löi päätään kiviseen permantoon ja hänen
rinnastaan puhkesi kumeita ääniä.

-- Jumala, armahda minua syntistä! Jumala, armahda minua syntistä!

Ruusuinen aamunkoitto oli jo noussut taivaalle, pian seurasi sitä
kultainen aurinko, valaisten salin. Räystäillä tiukuttivat varpuset
ja liversivät pääskyset. Ruhtinas nousi ja lähti herättämään
paashiansa Zelenskiä, joka nukkui oven takana.

-- Juokse lähettisotilaiden luo ja käske heitä kutsumaan tänne
luokseni rykmentinpäälliköt, jotka majailevat kaupungissa ja
linnassa, kaikki, sekä värvättyjen että nostoväen päälliköt.

Kahden tunnin perästä alkoi sali täyttyä. Tuli pitkäviiksisiä,
parrakkaita sotilaita. Ruhtinaan päälliköistä saapuivat vanha
Zacwilichowski, Polanowski, Skrzetuski, ynnä herrat Zagloba, Wurcel,
eversti Machnicki, Wolodyjowski, Wierszul, Poniatowski ja melkein
kaikki upseerit lipunkantajiin asti, paitsi Kuszel, joka oli
lähetetty Podoliaan tiedusteluretkelle. Värvätyistä olivat läsnä
Osinski ja Korycki. Nostoväkeen kuuluvista ylhäisistä aatelismiehistä
ei untuvapatjoilta saatu liikkeelle läheskään kaikkia, mutta heitäkin
tuli sentään melkoinen määrä. Ja oli heidän joukossaan huomattavia
henkilöitä valtakunnan eri osista, alkaen kastellaaneista aina
podkomorzy'eihin asti. Siinä sitä oli hälinää ja puheensorinaa, sali
kihisi kuin mehiläispesä ja kaikkien silmät tähtäsivät ovea kohti,
josta ruhtinaan odotettiin tulevan.

Äkkiä vaikeni hälinä ja ruhtinas astui sisään. Hänen kasvona olivat
tyynet ja leppeät, ainoastaan unettomuudesta punoittavat silmät ja
pingoittuneet piirteet todistivat läpikäytyä taistelua. Leppeyden ja
herttaisuuden läpi kuulsi arvokkaisuus ja taipumaton tahto. -- Hyvät
herrat, lausui ruhtinas, -- tänä yönä olen keskustellut Jumalan ja
omantuntoni kanssa siitä mitä minun tulee tehdä. Ilmoitan siis teille
ja ilmoittakaa te koko ritarikunnalle, että isänmaan menestyksen
ja vastoinkäymisen hetkellä välttämättömän sovun tähden alistun
valtakunnan sotapäällikköjen tahtoon. Syvä hiljaisuus vallitsi
salissa.

       *       *       *       *       *

Puolenpäivän tienoilla seisoi linnan pihalla kolmesataa Wierszulin
tataria valmiina lähtemään matkaan herra Skrzetuskin kanssa. Ja
linnassa tarjosi ruhtinas päivälliset upseereille. Nämä päivälliset
olivat samalla tarkoitetut jäähyväispidoiksi Skrzetuskille. Hänet
asetettiin sulhasena ruhtinaan viereen ja hänen toisella puolellaan
istui herra Zagloba, koska tiedettiin hänen kekseliäisyytensä ja
rohkeutensa pelastaneen morsiamen hengenvaarasta. Ruhtinas oli
iloinen, sillä olihan hän heittänyt hartioiltaan raskaan taakan. Hän
kohotti maljansa nuoren parin onneksi. Seinät ja akkunat tärisivät,
kun upseerit huusivat eläköötä. Etuhuoneissa melusivat palvelijat,
heidän johtajanaan esiintyi Rzendzian.

-- Hyvät herrat, lausui ruhtinas, -- kohotan tämän kolmannen maljan
tulevien perillisten onneksi. Olkoon heitä pesä täynnä ja suokoon
Jumala, etteivät omenat putoaisi kauvas puusta. Syntyköön haukastamme
isänsä arvoisia haukanpoikia.

-- Eläkööt! Eläkööt!

Skrzetuski kiitti, tyhjentäen suuren maljan malvasiaviiniä.

-- Eläkööt! Eläkööt!

-- _Crescite et multiplicamini_ -- kasvakaa ja lisääntykää.

-- Teillä täytyy olla niitä puoli lippukuntaa asetettavaksi riveihin,
sanoi nauraen vanha Zacwilichowski.

-- Kokonainen sotajoukko Skrzetuskeja -- kyllä minä hänet tunnen!
huusi Zagloba.

Aatelisto puhkesi nauruun. Viini oli noussut päähän, kasvot
punoittivat, viikset heilahtelivat. Mieliala nousi nousemistaan.

-- Koska asia tässä nyt on tullut puheeksi, huusi innoissaan herra
Skrzetuski, -- niin täytyy minun herroille tunnustaa, että käki jo
kerran kukkui minulle kaksitoista poikaa.

-- Suokoon Jumala sen tapahtuvan! Kaikki haikarat tulevat kuolemaan
rasituksesta, huusi Zagloba.

Aatelisto vastasi uudella naurunremahduksella. Naurettiin niin että
koko sali jyrisi.

Kesken kaiken ilmestyi salin kynnykselle synkkä, tomun peittämä
haamu. Nähdessään juhlapöydän, kemut ja vieraiden hehkuvat kasvot
se pysähtyi ovelle, ikäänkuin epäröiden, mennäkö sisälle Ruhtinas
oli ensimäinen joka huomasi miehen, hän veti kokoon kulmakarvansa,
varjosti kädellä silmiään ja sanoi:

-- Kuka siellä on? Aa, sehän on Kuszel. Tiedustelumatkalta. Mitä
kuuluu? Mitä uutisia?

-- Hyvin huonoja, herra ruhtinas, sanoi nuori upseeri oudolla äänellä.

Hiljaisuus valtasi kokoontuneet silmänräpäyksessä, ikäänkuin
heidät olisi lumottu. Maljat joita oli viety huulille, pysähtyivät
puolitiehen, kaikkien silmät kääntyivät Kuszelia kohden, jonka
uupuneilla kasvoilla kuvastui kärsimys.

-- Parempi olisi ollut jättää ne uutiset kertomatta, nyt kun juuri
olen iloisen maljan ääressä, sanoi ruhtinas, -- mutta koska kerran
olette alkanut, niin lopettakaa.

-- Herra ruhtinas, mieluisempaa olisi minullekin, jollei minun
tarvitsisi tässä olla huuhkajana, sillä vaikeaa minun on kuin onkin
saada nuo uutiset huuliltani.

-- Mitä on sitte tapahtunut? Sanokaa! -- Bar... on valloitettu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tulella ja miekalla II - Kuvaus menneiltä ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.