Title: Järjen sanoja sodasta - Englantilaisen 'kapinoitsijan' arvostelua
Author: Shaw, Bernard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Järjen sanoja sodasta - Englantilaisen 'kapinoitsijan' arvostelua" ***


JÄRJEN SANOJA SODASTA

Englantilaisen "kapinoitsijan" arvostelua

Kirj.

BERNARD SHAW

Suom. Toivo Wallenius



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



    "Puhjetkoon europpalainen sota -- kenties sota kolmiliiton ja
    kolmisopimusvaltain välillä, jota niin moni englantilainen ja
    saksalainen sanomalehtimies ja politikoitsija ajattelee rikollisen
    kevytmielisesti. Jos taistelijat osoittautuvat tasaväkisiksi,
    niin se voi ensimmäisten taistelujen jälkeen kyteä edelleen
    kolmekymmentä vuotta. Minkä verran on Lontoossa tai Manchesterissa
    tai Chemnitzissä tai Bremenissä tai Milanossa väestöä sen
    päättyessä?"

              ("The Great Society", kirj. Graham Wallas, kesäk. 1914.)

Nyt on koittanut aika rohkaista mielensä ja ryhtyä puhumaan ja
kirjoittamaan sodasta järkevästi. Ensinnä jo sen herättämä kammokin
huumasi ajattelevimmat meistä; ja nytkin saattavat ainoastaan ne, jotka
eivät ole suoranaisessa kosketuksessa tämän järkyttävän mullistuksen
kanssa tai joille se ei ole tuottanut suuria kärsimyksiä, ajatella sitä
järkevästi tai kuulla toisten keskustelevan siitä kylmäverisesti. Mitä
ajattelemattomiin tulee, niin en uskaltaisi edes vihjatakaan sellaista,
että he olivat alkuviikkoina säikähtyneet aivan suunniltaan; sillä
tiedän liiankin hyvin, ettei brittiläinen siviilihenkilö salli
epäiltävän ehdotonta rohkeuttaan: vain kokeneille sotilaille ja
muukalaisille on heikkoutta todistava pelko luvallinen. Mutta varmasti
he olivat -- sanoisinko: hiukan kuohuksissa? He tunsivat tuona
juhlallisena hetkenä, että Englanti oli hukassa, jos yksi ainoa petturi
heidän keskuudessaan päästäisi kaiken maailman kuuluville totuuden
jostakin asiasta. Minulle se oli vaarallista aikaa. Minä en pidä
hevillä kieltäni kurissa: ja synnynnäinen draamallinen taipumukseni ja
näytelmäkirjailijan ammattitottumus estävät minua tarkastelemasta asiaa
yksipuolisesti, vaikka mukavimpana tuloksena kaikinpuolisesta
tarkastelusta onkin joutuisa "lynkkaus". Sitä paitsi aion siihen asti,
kunnes _home-rule_ herää nykyisestä valekuolleisuudestaan, säilyttää
irlantilais-oikeuteni arvostella Englantia jossain määrin syrjäisenä
kuin muukalainen ja hiukan pahanilkisen halukkaana riistämään siltä
omahyväisyyden. Lordi Kitchener teki tuonoin erehdyksen nuhdellessaan
irlantilaisia vapaaehtoisia siitä, etteivät nämä rientäneet ripeämmin
puolustamaan "maatansa". Toistaiseksi he eivät tunne sitä vielä
maaksensa. Hänen olisi pitänyt pyytää, että he saapuisivat kuten
ennenkin auttamaan vanhaa Englanti raukkaa kovassa kamppailussa.
Silloin hän olisi puhunut oikein.

Tunnustettuani näin vilpittömästi puolueellisuuteni, jonka voitte ottaa
huomioon kuten ampujakin tuulen vaikutuksen, esitän mielipiteeni
oikeassa arvossaan. Niistä on jonkin verran hyötyä; sillä kuinka
suuresti lienenkin ennakkoluulojen tai ilkeyden sokaisema, eivät minun
ennakkoluuloni tässä kysymyksessä kuitenkaan ole samoja kuin ne, jotka
sokaisevat brittiläisen isänmaanystävän, ja sen vuoksi uskon melkoisen
varmasti näkeväni sellaista, mikä ei vielä ole osunut hänen silmiinsä.

Kaikkein ensinnä en käsitä tätä sotaa sellaiseksi tilanteeksi, joka on
sulattanut hallitukset ja kansat täydelliseksi ja samanmieliseksi
yhteisyydeksi ikäänkuin yhteistä vihollista vastaan. Näen Englannin
kansan yhdistyneen inhoamaan ja uhmaamaan preussilaisen junkerismin
katsantokantoja ja toimia. Ja näen Saksan kansan kuohuvan pohjiaan
myöten samallaisesta vastenmielisyydestä englantilaista junkerismia
kohtaan ja suuttuneena meidän ilmeisestä petoksestamme ja
kaksimielisyydestämme, kun kävimme sen kimppuun hetkellä, jolloin sitä
uhkasi äärimmäinen vaara Ranskan ja Venäjän taholta. Näen, että
molemmin puolin junkkarit ja militaristit ovat narranneet kansakunnat
-- valitettavasti ei kokonaan vastoin niiden tahtoa! -- kohdistamaan
toisiinsa sen vimman, mikä niiden olisi pitänyt säästää tuhotakseen
junkerismin ja militarismin omassa maassaan. Ja näen Englannin ja
Saksan junkkarien ja militaristien ahneesti tarttuvan tilaisuuteen,
jota he ovat turhaan ikävöineet monet vuodet, tilaisuuteen murskata
toinen toisensa ja tehdä omasta harvainvallastaan maailmaa hallitsevan
sotilasvallan. Epäilemättä olisi tämän traagillisen väärinkäsityksen
sankarillisin parannuskeino sellainen menettely, että molemmat armeijat
ampuisivat upseerinsa ja palaisivat kotiin korjatakseen maalla satonsa
ja pannakseen kaupungeissa toimeen vallankumouksen. Ja vaikka tämä ei
olekaan nykyään käytännöllinen ratkaisu, niin se on silti vilpittömästi
mainittava, koska se tai jokin sentapainen menettely on aina
mahdollinen voitetussa asevelvollisuusarmeijassa, jos johtajat
kannustavat sitä ponnistamaan yli ihmisvoimien, kun sen silmät
avautuvat huomaamaan, että naapureitaan murhatessaan se puree poikki
nenänsä tehdäkseen kiusaa kasvoilleen, puhumattakaan siitä että se
sitoo militarismin ja junkerismin sietämätöntä iestä yhä lujemmin omaan
niskaansa. Mutta nyt ei ole mitään mahdollisuutta -- tai, kuten
meikäläiset junkkarit sanoisivat, mitään vaaraa -- että meidän
sotilaamme antautuisivat niin hillittöminä terveen järjen valtaan. He
ovat astuneet sotapalvelukseen vapaaehtoisesti; he eivät ole joutuneet
häviölle eivätkä luultavasti joudukaan; heidän liikenneyhteytensä ovat
koskemattomia ja ateriansa kohtalaisen säännöllisiä; he ovat yhtä
taistelunhaluisia kuin upseeritkin; ja Preussia vastaan taistellessaan
he vastustavat harkitumpaa, tietoisempaa, tyrannimaisempaa,
mieskohtaisesti julkeampaa ja vaarallisempaa militarismia kuin heidän
omansa on. Mutta myöskin vapaaehtoisella ammatti-armeijalla on
kuten siviilihenkilöilläkin raja, jota pitemmälle verotusta,
vararikkoisuutta, kieltäymyksiä, kauhuja ja häiriöitä ei voi ulottaa
aiheuttamatta vallankumousta tai yhteiskunnallista hajaannusta, jotka
ovat vieläkin tuhoisampia kuin alistuminen voittajan valtaan. Mainitsen
kaiken tämän, en herättääkseni kevytmielisesti vastenmielisyyttä, vaan
siitä syystä että sotilashenkilöt puhuvat nyt tästä sodasta ikäänkuin
se muodostuisi pysyväiseksi ilmiöksi. Luullakseni he unohtavat tällöin,
että nykyaikaisten sotatoimien aiheuttama kulutus on paljoa suurempi
kuin koskaan ennen verrattuna siihen kaikkein korkeimpaan
tuotantomäärään, mikä on mahdollinen sota-ajan rajoitusten vallitessa.



TUOMIOPÄIVÄ.


Toivoaksemme ei sodan loputtua Europan asioita ratkaise ryhmä
miekankalistajia, jotka istuvat maahan kaadetun rummun ympärillä
kukistetussa Berliinissä tai Wienissä, vaan jonkinlainen kongressi,
jossa ovat edustettuina kaikki vallat (niiden joukossa ehdottomasti
myöskin Amerikan Yhdysvallat). Aavistan meitä uhkaavan sellaisen
vaaran, että tämä kongressi tuottaa meille suuren yllätyksen ja me
taasen aiheutamme tarpeettomia ja kohtuuttomia vaikeuksia esiintymällä
siinä Loukatun Viattomuuden edustajina. Siinä osassa ei meitä
hyväksytä. Sellainen kongressi on varmaankin pitävä meitä maailman
riidanhaluisimpana kansana preussilaisten jälkeen (jos se tekee edes
tätäkään poikkeusta). Olen aivan selvillä siitä, että tämä ennustus
herättää melkoista kummastusta ja suuttumusta ylevämielisemmissä
(_hochnäsig_, sanoisivat saksalaiset) lukijoistani. Sallittakoon
minun sen vuoksi lieventää sitä käsittelemällä hiukan laajemmin
junkerismi- ja militarismi-kysymystä yleensä sekä sitä kirjallista
propagandaa Englannin ja Potsdamin välisestä sodasta, jota on aivan
avoimesti harjoitettu kummallakin puolella viimeksi kuluneiden
neljänkymmenen vuoden aikana. Pyydän lukijoitani säilyttämään
kärsivällisyytensä tämän kiusallisen toimituksen kestäessä. Jos se käy
sietämättömäksi, niin he voivat laskea tämän lehden kädestään ja
huojentaa mieltään sanomalla parikymmentä kertaa Kaiseria Attilaksi ja
Keir Hardie'a kavaltajaksi. Toivottavasti he ovat sitten kylliksi
virkistyneet aloittaakseen uudestansa. Sillä saksalaisia ei
vahingoiteta soimaamalla Kaiseria tai Keir Hardie'a tai minua; mutta
meillä on varmasti hyötyä saadessamme selvemmän käsityksen
valtiollisesta tilanteesta. Sitä paitsi en usko, että aito
englantilainen on sisimmässä sydämessään ihastunut Loukatun
Viattomuuden osaan sen enempää kuin minäkään. Hän omaksuu sen vain
siitä syystä, että sanotaan hänen arvonsa vaativan sitä.



JUNKKAREITA ON KAIKKIALLA.


Mitä on junkkari? Onko hän saksalainen upseeri, iältään
kolmenkolmattavuotias, tavoiltaan röyhkeä ja tottunut iskemään
miekallaan kuoliaaksi viattomia siviilihenkilöitä? Toisinaan, mutta ei
laisinkaan yksinomaan sitä tai mitään sentapaista. Turvautukaamme
sanakirjaan.

_Junker_ = nuori aatelismies; junkkari, herranen; maalaispatruuna,
maalaisaatelinen. _Junkerherrschaft_ = junkkariherruus,
maanomistaja-valta. _Junkerleben_ = maalaisaatelisen elämä; (kuv. )
hilpeä elämä. _Junkerpartei_ = maalaisaateli-puolue. _Junkerwirtschaft_
= maalaisaateli-puolueen toiminta.

Näemme siis, ettei junkkari ole suinkaan erikoisesti ominainen
Preussille. Me voimme väittää kasvattavamme tästä lajista niin
täydellisiä muotoja, ettei Saksalla voi olla toiveitakaan päästä
konsanaan parempiin tuloksiin. Sir Edward Grey on junkkari ylimmästä
hiustupsusta aina varpaidensa kärkiin asti; ja Sir Edward on hurmaava
ihminen ja aivan kykenemätön iskemään hengiltä edes vastustuspuolueen
etupenkin miestä tai ilmoittamaan saksalaiselle, että aikoo ammuttaa
tämän. Lordi Cromer on junkkari. Winston Churchill on omituinen ja
jotensakin miellyttävä yhdistelmä junkkaria ja jänkkiä: hänen suora
saksalaisvastainen taistelunhalunsa on suunnattomassa määrin suositumpi
kuin hänen hurskastelevien virkaveljiensä siveysloruilu. Hän on
omahyväinen ja hilpeä junkkari, kuten lordi Curzon on pöyhkeä junkkari.
Tarpeetonta on jatkaa luetteloa. Näillä saarilla on junkkareita suoraan
sanoen kaikkialla.

Perin vaikeata on kenenkään, joka ei ole junkkari tai onnistunut
asianajaja, päästä Englannin ministeristöön, samantekevää mikä puolue
kulloinkin on vallalla, tai välttää eroa, kun me alamme pärisyttää
rumpua. Ulkomaanministeriö on junkkariklubi. Meidän Vallitsevat
luokkamme ovat suurimmalta osaltaan junkkareista muodostuneita: kaikki,
jotka eivät ole junkkareita, ovat roskaväkeä ja saavat kiittää
asemastaan yksinomaan jonkinlaista kyvykkäisyyttä, enimmäkseen kykyä
ansaita rahaa. Ja tietenkin on myöskin Kaiser junkkari, joskaan ei niin
aitosininen kuin kruununprinssi eikä laisinkaan niin itsevaltainen kuin
Sir Edward Grey, joka mielipidettämme tiedustamatta lähettää meidät
sotaan virkkamalla sanan jollekulle lähettiläälle ja lupaa
kynänvedollaan meidän varamme ulkomaalaisille liittolaisilleen.



MITÄ ON MILITARISTI?


Kun nyt tiedämme, mikä junkkari on, niin tarkastakaamme militaristia.
Militaristi on henkilö, joka uskoo, että kaikki todellinen valta on
valtaa surmata ja että Sallimus on suurten sotajoukkojen puolella.
Nykypäivien kaikkein kuuluisin militaristi on kenraali Friedrich von
Bernhardi, joka tästä maineestaan saa kiittää meidän intoamme ostaa
hänen kirjojaan ja toistaa hänen sanojaan. Mutta me emme voi sallia
kenraalin pääsevän omien kirjailijaimme edelle militaristisen
propagandan suorittajana. Olen kyllin vanha muistaakseni, kuinka tämän
perin vanhan propagandan saksalais-vastainen vaihe alkoi Englannissa.
Ranskalais-saksalainen sota 1870-1871 jätti Europan kovin
hämmästyneeksi. Siihen asti ei kukaan ollut pelännyt Preussia,
vaikka kaikki pelkäsivätkin hiukan Ranskaa; ja me pidimme yllä
"puskurivaltioita" itsemme ja Venäjän välillä idässä. Tosin Saksa oli
voittanut Tanskan; mutta olihan Tanska pieni valtio, ja Ibsenin
suureksi suuttumukseksi jättivät ne, joiden olisi pitänyt sitä auttaa,
sen pulaan hädän hetkellä. Saksa oli voittanut myöskin Itävallan; mutta
jokainen näyttää pystyvän voittamaan Itävallan, vaikka ei kukaan
näytäkään pystyvän käsittämään, etteivät tappiot merkitse niin paljoa
kuin militaristit arvelevat, sillä Itävalta on tätä nykyä yhtä tärkeä
valtio kuin konsanaan ennen. Äkkiä Saksa iski Ranskan suin päin tomuun
käyttämällä niin hyvin järjestettyä sotakuntoisuutta, ettei siihen
mennessä kenelläkään ollut aavistustakaan moisesta. Europassa ei ollut
ainoatakaan valtiota, joka ei olisi sanonut itselleen: "Hyvä jumala!
miten kävisi, jos se hyökkäisi _meidän_ kimppuumme?" Me täällä
Englannissa ajattelimme vanhanaikaista armeijaamme ja vanhanaikaista
ylipäällikköämme George Rangeria ja sotaministeriötämme ja sen
Itämaisen sodan ajoilta periytynyttä tylsyyttä; ja me tutisimme
housuissamme. Mutta emme olleet sellaisia hölmöjä, että olisimme
jättäneet asian sikseen. Pian julkaisimme ensimmäisen lehden
bernhardilais-kirjallisuutta: erään anonymisen kirjasen nimeltä
_Dorkingin taistelu_. Se ei ollut ensimmäinen sivu englantilaista
militaristi-kirjallisuutta: tarvitsee vain palata siihen purkaukseen
sodan ihannoimista, joka ilmeni typerän Krimin sodan airuena,
tavatakseen Marsille kohotettuja ylistyslauluja, jotka olisivat saaneet
Treitschken punastumaan (ja ehkä saivatkin); mutta se oli ensimmäinen
sivu, jossa esitettiin luonnollisena seikkana, että Englannin
luonnollinen vihollinen oli Saksa eikä Ranska tai Venäjä. _Dorkingin
taistelu_ meni suuremmoisesti kaupaksi, ja sen tekijästä vilisi mitä
hurjimpia arvailuja. Ja sen loppumoraalina oli: "Aseisiin, muutoin
saksalaiset piirittävät Lontoota, kuten he ovat piirittäneet Pariisia!"
Siitä ajasta alkaen aina nykypäiviin asti ei Englannissa ole koskaan
lakattu harjoittamasta propagandaa Saksaa vastaan tähdätyn sodan
puolesta. _Dorkingin taistelun_ antamaa esimerkkiä noudattivat
sanomalehdistössä ja aikakauskirjoissa julkaistut kirjoitelmat.
Myöhemmin tuli jingokuume (sivumennen sanoen venäläisvastainen, mutta
älkäämme puhuko siitä juuri tällä haavaa), Steadin _Totuus
laivastosta_, kanaalitunnelipuuhan raukeneminen, Rudyard Kipling, Lordi
Roberts, laivastoliitto, imperialistisen ulkoasiainministerin
ilmestyminen vapaamieliseen ministeristöön, Wellsin _Ilmasota_ (joka
sietää varsin hyvin tulla uudelleen luetuksi juuri tätä nykyä) sekä
dreadnoughtit. Kaikessa tässä kiihtymyksessä oli vihollisena, näytelmän
roistona, valkoisena vaarana Preussi miljoonine asevelvollisineen.
Alussa, _Dorkingin taistelun_ edustamassa vaiheessa, oli sävy
pääasiallisesti puolustusta tarkoittava. Mutta siitä hetkestä alkaen,
jolloin Kaiser rupesi jäljittelemään meidän armaadapolitiikkaamme
rakennuttamalla suuren laivaston, muuttui saksalais-vastainen kiihotus
julkisesti hyökkääväksi; ja huuto, että joko Saksan tai meidän
laivastomme oli upottava ja että Englannin ja Saksan välillä täytyi
vielä jonakin päivänä syttyä sota, herkesi nopeasti olemasta
militaristiemme leirissä vain pelkkää huutoa ja muuttui heille
todelliseksi aksiomiksi. Ja mitä meikäläiset militaristit sanoivat,
sitä toistivat junkkarimme ja sitä varten meidän junkkarivaltiomiehemme
toimivat. Selonteon siitä, kuinka he juonittelivat saartaakseen Saksan
ja Itävallan englantilais-ranskalais-venäläisen yhtymän keskelle, saa
lukea _The Hibbert Journal'in_ lokakuun numerosta 1914, missä sen
esittää sotilaallisen suorasukaisesti ja ylvään peittelemättä mies,
joka kykenee näkemään asioita vain omalta kannaltaan, nimittäin Lordi
Roberts. Puhuttuaan tuota tavanmukaista hölynpölyä Nietzschestä tekijä
esittää siinä myöskin kuvan brittiläisistä hallintoviranomaisista
"kantamassa valkoisen rodun taakkaa", nuorista miehistä, jotka "juuri
lukioista suoriutuneina palavat halusta pitää yllä brittiläisen
valtakunnan yleviä traditsioita jokaisessa uudessa alusmaassa, mikä
joutuu huolenpitomme alaiseksi", "meidän sopivaisuudestamme esiintyä
vallitsevana rotuna", "siitä suuresta tehtävästä, minkä Sallimus on
meille antanut", "siitä voitonvarmuudesta, joka ei ole koskaan meitä
jättänyt", meidän tehtävästämme "ottaa valvontamme alaiseksi viidesosan
maan pinnasta ja huolehdittavaksemme joka viidennen maailman
asujamista". Mutta ei vihjaustakaan siihen suuntaan, että maailman
asujamet mahdollisesti kykenevät pitämään huolta itsestään. Eikä edes
sivumennenkään johdeta mieleen, kun on kysymys tuosta valkoisen rodun
taakasta, etteivät ihmiset suinkaan ole yksinomaan mustia Brittiläisen
valtakunnan ulkopuolella tai edes Saksan valtakunnan sisäpuolellakaan.
Vain tuota pyhää yksinkertaisuutta, joka kerskailee "Englannin ylväästä
asemasta", "meidän hallintomme sympaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta,
viisaudesta ja suopeudesta" idän mailla (kuten selvästi ilmenee,
huomauttanee Kaiser purevasti, Delhin kapinoitsijain tuomiossa), ja
tuosta ritarillisesta tunteesta, että meidän pyhin velvollisuutemme on
pelastaa maailma sellaisesta kamalasta onnettomuudesta, että sitä
hallitsisivat konsanaan ketkään muut kuin nuo nuoret miehet, jotka ovat
vast'ikään suoriutuneet Britannian lukioista. Muutettakoon sanat
Britannia ja brittiläinen Saksaksi ja saksalaisiksi, niin Kaiser
merkitsee innostuneena nimensä tämän kyhäelmän alle. Se kuvaa _hänen_
ajatuskantaansa, _hänen_ suhtautumistaan sanasta sanaan.



PATA KATTILAA SOIMAA.


Suvaitkaa nyt huomata, etten väitä tätä kiihotusta järjettömäksi.
Omasta puolestani olen kannattanut aina hirvittävää aseistautumista ja
pilkannut sitä käsitystä, ettei meillä, jotka vuosittain tuhlaamme
satoja miljoonia tyhjäntoimittajille, olisi hyvinkin varaa korottaa
armeijan ja laivaston aiheuttamat kustannukset kahden-, kolmen-,
neljänkertaisiksi. Olen puolustanut sitä mielipidettä, että jokainen
ihminen olisi pakotettava palvelemaan maatansa sekä sodassa että
rauhassa. Tyhjäntoimittajat ja tuhlarit eivät omaksuneet innostuneina
minun kantaani, sillä he käsittivät hämärästi minun tarkoittavan
kustannuksia suoritettaviksi heidän taskustaan ja aikovan
käyttää myönnytystä, ettei rikkauden pitäisi vapauttaa ihmistä
sotapalveluksesta, kuvaamaan sitä, kuinka typerää oli sallia niiden
vapauttaa hänet siviilipalveluksesta. Sen vuoksi minun täytyy uudelleen
vakuuttaa samaa, jotta ei kukaan olettaisi minun tuomitsevan niitä,
joiden toimia tässä kuvaan. Periaatteessa he olivat usein kauhean
väärässä, mutta käytännössä varsin oikeassa. Mutta nyt heidän on
pysyttävä tykkiensä ääressä, kun nuo tykit laukeavat. Heidän ei kannata
tekeytyä viattomiksi radikaalisiksi rauhanystäviksi, ja tarpeetonta on
heidän väittää, että militarismipropaganda, joka väitti sotaa Englannin
ja Saksan välillä välttämättömäksi, on preussilaista julkeutta, josta
Kaiseria on ankarasti rangaistava. Se ei ole oikein, se ei ole totta
eikä gentlemannin kaltaista. Me sen aloitimme; ja jos he tulivat
vastaan puolitiehen, kuten he tekivätkin, niin meidän asiamme ei ole
moittia heitä siitä. Kun saksalaiset miekankalistajat joivat "koittavan
päivän" maljan, niin he kohottivat maljan sille päivälle, josta
meikäläiset laivastoliittolais-toitottajat ensinnä olivat sanoneet,
että "sen täytyy koittaa". Älkäämme siis enää jatkako hölynpölyämme
preussilaisesta sudesta ja brittiläisestä karitsasta, preussilaisesta
Machiavellista ja englantilaisesta evankelistasta. Me emme voi
vuosikausia karjua, että nämä pojat ovat oikein verikoiran rotua, ja
sitten äkkiä tekeytyä gaselleiksi. Se ei käy päinsä. Kun Europpa ja
Amerikka laativat sopimuksen, joka päättää tämän jutun (sillä se koskee
Amerikkaa aivan yhtä paljon kuin meitäkin), niin ne eivät käsitä meitä
salakavalan tyrannin ja hurjan sotamieslauman viattomiksi uhreiksi.
Niiden on koetettava keksiä keino, miten nämä kaksi auttamattoman
riidanhaluista ja parantumattoman pöyhkeilevää kansaa, jotka ovat
ärisseet toisilleen neljänkymmenen vuoden ajan karvat pörrössä ja
hampaat irvissä ja nyt kieriskelevät pitkin ja poikin hampaat toinen
toisensa kurkkuun tarrautuneina, miten ne saataisiin kesytetyiksi
toimimaan maailmanrauhan luotettavina vartijakoirina. Minua surettaa
hävittää se sädekehän saartama pyhimyskuva, jonka brittiläinen
jingo-sanomalehtimies parhaillaan näkee kuvastimeen katsoessaan; mutta
se on tehtävä, jos mielimme käyttäytyä järkevästi lähestyvänä tilinteon
päivänä.

Ja nyt takaisin Friedrich von Bernhardiin.



KENRAALI VON BERNHARDI.


Monen muun sotilas-kirjailijain lailla on myöskin Friedrich erittäin
sopiva lukea; ja hän pitää yllä Bismarcktraditsion hyvää ja pelottavaa
puolta: toisin sanoen, hän ei ole mikään humbuugintekijä. Hän katsoo
tosiasioita suoraan silmiin, hän ei petä itseään eikä lukijoitaan; ja
jos hänen olisi tarjottava valeita -- minkä hän epäilemättä tekisi yhtä
paksusti kuin yksikään brittiläinen, ranskalainen tai venäläinen
upseeri, jos hänen isänmaansa turvallisuus olisi vaarassa -- niin hän
tietäisi valehtelevansa. Tämä viimeksi mainittu seikka todistaa
meidän mielestämme perin huonoa makua, ellei suoraan sanoen
turmeltuneisuuttakin.

Tosin hän tunnustaa Fredrik Suuren oivalliseksi esimerkiksi sodan ja
maailmanpolitiikan alalla. Mutta sulimmat kiitoksensa hän varaa tässä
asiassa Englannille. Juuri meidän ulkomaanpolitiikastamme hän sanoo
oppineensa sen, mitä meikäläiset sanomalehtimiehet tuomitsevat
"öykkärin, materialistin, karkeita ihanteita palvovan ihmisen opiksi,
opiksi joka saarnaa pirullista pahuutta." Hän omaksuu vilpittömästi
tuon opin meiltä (ikäänkuin meikäläiset rehelliset sekapää-raukat
olisivat koskaan kehittäneet mitään niin älyllistä kuin oikea
oppisuunta on) eikä nuhtele meitä muusta kuin siitä, että olemme
sallineet Yhdysvaltain lujittaa yhtenäisyyttään ja käydä meille
vaarallisiksi, vaikka olisimme voineet jakaa ne kannattamalla
etelävaltioita sisällis-sodassa. Hän osoittaa mitä selvimmällä tavalla,
että ellei Saksa murskaa Englantia, niin Englanti murskaa Saksan
hyökkäämällä kimppuun sellaisella hetkellä, jolloin se on
epäedullisessa asemassa. Lyhyesti sanoen: hän ennustaa, että me, hänen
suuret opettajansa reaalipolitiikassa, menettelemme juuri siten, kuin
junkkarimme nyt ovat pakottaneet meidät tekemään. Kyllä asia on
sellainen, että juuri me olemme toteuttaneet Bernhardin ohjelman ja
Saksa on lyönyt sen laimin. Hän neuvoi Saksaa tekemään liiton Italian,
Itävallan, Turkin ja Amerikan kanssa, ennenkuin se ryhtyisi kukistamaan
ensin Ranskaa, sitten Englantia. Mutta kukaan ei ole profeetta omassa
maassaan; ja Saksa on antanut pusertaa itsensä Ranskan ja Venäjän
väliin liittolaisenaan vain Itävalta ja suonut siten otollisen
tilaisuuden englantilaisille junkkareille. Nämä ovat tarttuneet siihen
täsmällisyydellä, jonka pitäisi miellyttää von Bernhardia, vaikkapa
tämä tunnustus tapahtuukin hänen isänmaansa kustannuksella. Kaiser ei
tahtonut myöntää, että he olivat terävämpiä junkkareita kuin hänen
omansa. Se oli hänelle ikävä, vieläpä raivostuttavakin yllätys. Hän
teki kaiken, mitä keisari saattoi tehdä sietämättömään häpeään
alistumatta, saadakseen heidät pidättämään verikoiransa loitolla ja
antamaan hänen selviytyä kahdesta pelottavasta vihollisestaan. Mutta he
nauroivat Fredrik Suuren naurua ja syöksivät kaikki meidän voimamme
häntä vastaan, kuten hän olisi Bernhardin periaatteiden mukaan
saattanut tehdä meille, jos olisi tavannut meidät yhtä epäedullisessa
asemassa, Virallisesti tämä sota on junkkarin taistelua junkkaria
vastaan, militaristin taistelua militaristia vastaan; ja meidän on
siitä suoriuduttava, ei tekopyhinä teeskentelijöitä vastustaen, vaan
kynsin ja hampain kamppaillen.



MILITARISTISTA LYHYTNÄKÖISYYTTÄ.


Epävirallisesti katsoen on asian laita aivan toisellainen. Demokratian,
eipä edes sosiaalidemokratiankaan, vaikka se onkin yhtä vihamielinen
brittiläisiä kuin saksalaisia junkkareita kohtaan ja käsittää varsin
hyvin nykyaikaisen sodan vanhentuneisuuden ja äärettömän typeryyden, ei
tarvitse olla kokonaan innostumatta taistelusta, joka voi tuottaa sille
suurempaa hyötyä kuin sen valtiollisille vastustajille. Sillä Bernhardi
Loistava ja meidän omat perin tylsät militaristimme ovat yhtä
mielettömiä: sota ei saa aikaan mitään kaikesta siitä, minkä vuoksi he
ovat siihen syöksyneet. On paljoa luultavampaa, että se saa aikaan
juuri sellaista, mitä he eniten pelkäävät ja paheksuvat: se on itse
asiassa jo pakottanut heidät juuri sellaiseen järjestykseen, jonka
kukistamiseksi he perustivat anti-sosialisti-liiton. Osoittaaksemme,
kuinka mielettömiä he ovat, sallittakoon meidän olettaa, että sota
toteuttaa heidän läntisen ohjelmansa viimeiseen pykälään asti.
Otaksukaamme, että Ranska lähtee sodasta voitollisena, onnellisena ja
mainehikkaana, valloitettuaan takaisin Elsassin ja Lothringin, saatuaan
Rheimsin tuomiokirkon korjatuksi parhaimpaan nykyaikaiseen
afäärityyliin ja suunnaton sotakorvaus taskussaan! Olettakaamme, että
me hinaamme Saksan laivaston Portsmouthiin ja jätämme Hohenzollernin
kuvaannollisesti virumaan Romanovin kantapään alle ja todellisuudessa
asumaan mukavassa huvilassa Chislehurstissa, seudun kaikkien
teekutsujen sankarina ja sen kaikkien urheilukilpailujen
palkintotuomarina! No niin, huutavat militaristit, otaksukaa kaikin
mokomin sellaista: voisimmeko kaivata mitään sen parempaa? Mutta
minullapa sattuu olemaan verraten vilkas mielikuvitus, eikä se suostu
millään ehdolla pysähtymään tähän mukavaan kohtaan. Minun täytyy
otaksua yhä edelleen. Otaksukaamme, että Ranska, jonka sotilaallinen
maine on vielä kerran kohonnut napoleonisen korkealle, käyttää
sotakorvauksensa rakentaakseen voittamattoman armaadan, voimakkaamman
ja meitä lähempänä sijaitsevan kuin saksalainen laivasto, jota nyt
olemme ryhtyneet hävittämään! Otaksukaamme, että Sir Edward Grey
esittää vastalauseensa ja monsieur Delcasse vastaa: "Venäjä ja Ranska
ovat nöyryyttäneet yhden valtakunta-öykkärin ja ovat valmiit
nöyryyttämään toisenkin. En ole unohtanut Fashodaa. Estäkää meitä, jos
voitte; tai jos haluttaa, niin etsikää apua Saksalta, jonka olemme
murskanneet ja riisuneet aseista!" Mitä hyötyä on silloin kaikesta
tästä verenvuodatuksesta, kun tuo vanha tilanne toistuu pahemmassa
muodossa, kun meillä on vihollinen lähempänä rantojamme ja maallenousu
paljoa mahdollisempi, kun vihollista on terästämässä "luonnollisen
vihollisuuden" traditsio ja Waterloon tahra on pestävä pois aivan
samoin kuin nyt Sedanin? Jo sylilapsenkin pitäisi kyetä käsittämään,
että tuo typerä ajatus hellittää meitä ahdistavaa sotilaallista
painostusta murskaamalla tämä tai tuo erikoinen valta on ihan samaa,
kuin koettaisimme muuttaa valtameren painostusta nostamalla sangollisen
vettä Pohjanmerestä ja kaatamalla sen Biskaijan lahteen.

Jätän ehdoin tahdoin olettamatta, mitä voitollinen Venäjä saattaisi
tehdä. Mutta Puolan ja Suomen ylevämielinen vapauttaminen sen omalla
kustannuksella ja Bosnian ja Herzegovinan vapahtaminen Itävallan
kustannuksella voisi helposti nostattaa hermostuneiden militaristiemme
mieleen, että Venäjän saattaisi vallata intohimoinen halu vapauttaa
India ja Egypti, ja lisäksi muistuttaa sille, että me olimme Japanin
liittolaisia niihin aikoihin, jolloin Venäjä nöyryytettiin
Mandshuriassa. Niin että teidän tasapaino-probleminne Aasiassa käy
suunnattomassa määrin vaikeammaksi, jos Saksa heitetään pois
venäläisvastaiselta vaakalaudalta ja murskataan muruiksi. Yksinpä
Pohjois-Afrikassakin -- mutta riittää jo. Paistinpannusta voi raivata
itselleen tien, mutta vain tuleen. Parasta on ottaa vaarin Nietzschen
urheasta neuvosta ja pitää kunnianasianaan "elää vaarallisesti".
Historia osoittaa, että usein se on paras keino elää kauan.



MITÄÄN OPPIMATTA -- KAIKKI UNOHTAEN.


Mutta sallikaa minun tutkia tuota militaristien teoriaa, ei otaksumien
varaan piiloutuvan tulevaisuuden, vaan täyttyneen ja peruuttamattoman
menneisyyden avulla. Onko totta, että kansakuntien täytyy voittaa tai
tuhoutua ja että sotainen valloitus merkitsee hyvinvointia ja valtaa
voittajalle ja häviötä voitetulle? Olen jo ohimennen vihjannut siihen
tosiasiaan, että Itävalta on joutunut tuon tuostakin tappiolle: sen on
voittanut Ranska, Italia, Saksa, melkein jok'ikinen maa, joka on
arvellut kannattavan käydä sen kimppuun; ja kuitenkin se on tätä nykyä
yksi suurvalloista, ja voittamaton Saksa on etsinyt sen liittoa. Saksa
voitti Ranskan 1870 niin perinpohjaisesti, että se tuntui
mahdottomalta; ja kuitenkin on Ranska siitä pitäen laajentanut
aluettaan, sillä välin kuin Saksa anoo yhä vielä turhaan tilaa
auringossa. Venäjän voitti Japani Mandshuriassa niin täydellisesti,
ettei kukaan voine sen koommin väittää Lännen luonnollisesti olevan
sotilaallisessa suhteessa itää etevämmän; ja kuitenkin juuri Venäjän
herättämä pelko on saattanut Saksan tekemään nykyisen epätoivoisen
rynnistyksensä Ranskaa vastaan; ja juuri Venäjän liittoon perustuvat
Ranskan ja Englannin toiveet lopullisesta menestyksestä. Me itse
tunnustamme, ettei se sotakuntoisuus, jolla olemme niin suuresti
hämmästyttäneet saksalaisia, suinkaan aiheudu Waterloosta ja
Inkermannista, vaan siitä läksytyksestä, minkä saimme buureilta, jotka
olisivat luultavasti tuottaneet meille häviön, jos olisimme olleet
jotakuinkin heidän kokoisiaan. Kreikka on äskettäin niittänyt
sotamainetta saatuaan muutamia vuosia varemmin surkeasti selkäänsä
turkkilaisilta. Helppoa olisi lisätä esimerkkien lukua poimimalla niitä
kaukaisemmasta historiasta: niinpä ne toistuvat tappiot, joita meidän
sotajoukkomme kärsivät seitsemännentoista vuosisadan lopulla
taistellessaan tasapainosodassa Luxembourgin johtamia ranskalaisia
vastaan, muuttivat Englannin asemaa hämmästyttävän vähän, tuskinpa
laisinkaan, niiden vaikutus oli melkein sama kuin myöhemmin
Marlborough'n johdolla saavutettujen voittojen. Ja näitä silmällä
pitäen on aivan nurinkurinen se militaristi-teoriasta saatu
johtopäätös, että valtiot, jotka nykyään eivät merkitse mitään
sotilaallisina valtoina, eivät yleensä voi merkitä yhtään mitään.
Monako näyttää olevan Europan onnellisin ja menestyksellisin valtio.

Lyhyesti sanoen militarismi on kaikkein typerimpiä niistä
vale-tieteistä, joita viime vuosisata-puolisko on synnyttänyt niin
runsaasti ja joille on yhteistä se ominaisuus, että ne tympäisevät
kaikkia terveitä sieluja ja menettävät kokonaan tasapainonsa
inhimillisen kokemuksen ilmeisten tosiasiain rinnalla. Todellisen
käytännön nojalla uskaltaa laatia vain sellaisen säännön, että sodat,
joiden tarkoituksena on ylläpitää tai järkyttää valtioiden
välistä tasapainosuhdetta ja joita pintapuoliset ihmiset sanovat
tasapainosodiksi, perusteelliset sitä vastoin kateellisuuden sodiksi,
eivät koskaan saa aikaan haluttua rauhallista ja lujaa tasapainoa. Ne
saattavat keventää riidanhalua, tuottaa kaunaa tuntevalle tyydytystä,
lauhduttaa loukattua kansallisylpeyttä, kartuttaa tai laimentaa
sotaista mainetta; mutta siinä onkin kaikki. Ja syynä on, kuten
myöhemmin aion perin ratkaisevasti osoittaa, se että kansakunta voi
todellisesti ruhjoa toisen vain yhdellä tapaa; ja se on sellainen tapa,
ettei yksikään sivistynyt kansakunta uskalla edes pohtiakaan sitä.



OLEMMEKO ME TEKOPYHIÄ.


Ja nyt siirryn yleisistä huomioista nykyisen tapauksen valtiolliseen
historiaan, mikä on välttämätöntä voidakseni tehdä siveellisen asemamme
selväksi. Mutta jotta en menettäisi kaikkea luottamusta sen
hämmästyttävän yhteensopeutumattomuuden vuoksi, mikä ilmenee
meikäläisten valtiomiesten tunnetun persoonallisen luonteen ja heidän
virallisesti edustamiensa toimenpiteiden välillä, minun täytyy ensiksi
lausua sana englantilaisen valtiomiestoiminnan omituisesta
psykologiasta, ei vain englantilaisten lukijaini hyväksi (jotka eivät
tiedä sitä omituiseksi, kuten eivät myöskään tiedä vedellä olevan
mitään makua, koska heillä on sitä aina suussaan), vaan vedotakseni
laajemman maailman suopeuteen.

Kuinka epäoikeutetulta asia meistä tuntuneekin, niin tiedämme joka
tapauksessa ulkomailla, yksinpä sielläkin, missä meihin suhtaudutaan
mitä ystävällisimmin, vallitsevan sellaisen käsityksen, että meidän
oivallisia ominaisuuksiamme heikentää parantumaton tekopyhyys.
Ranskalle me olemme aina olleet Petollinen Albion. Saksassa
pidettäisiin tuota nimitystä nykyään aivan liian imartelevana. Victor
Hugon mukaan on syynä siihen, miksi _Mitta mitasta_ on suhteellisesti
vähän suosittu Shakespearen näytelmistä, se seikka että
tekopyhän Angelon luonne on liian tarkka dramatisoima meidän
kansallisluonteestamme. Pecksniffiä [Muuan henkilö Dickensin romaanissa
"Martin Chuzzlewitt"; suurta jaloutta teeskentelevä, todellisuudessa
itsekäs tekopyhä. -- Suom.] ei pidetä Amerikassa niin poikkeuksellisena
englantilais-gentlemanina kuin täällä Englannissa.

Tätä mainetta emme ole saaneet suotta. Maailmalla ei ole suurempaa
syytä leimata Englantia juuri tällä tekopyhyyden paheella kuin esim.
Ranskaa; eikä maailma kuitenkaan esitä Tartuffea tyypilliseksi
ranskalaiseksi, kuten se esittää Angelon ja Pecksniffin tyypillisiksi
englantilaisiksi. Me voimme panna vastalauseemme yhtä suuttuneina kuin
preussilaiset sotamiehet väittävät valheelliseksi tuota yhtä yleistä
käsitystä, että he ovat hurjia rosvoja ja tunnottomia ryöstäjiä; mutta
siinä on sittenkin jotain totta. Jos arvostelette englantilaista
valtiomiestä hänen tietoisten tarkoitustensa, vakuutustensa ja
persoonallisen olemuksensa mukaan, niin huomaatte hänet useasti
rakastettavaksi, vilpittömäksi, inhimilliseksi ja tarkoin totuutta
rakastavaksi mieheksi. Jos arvostelette häntä, kuten muukalaisen on
tehtävä, yksinomaan niiden virallisten toimenpiteiden mukaan, joista
hän on vastuunalainen ja joita hänen on puolustettava alahuoneessa
puolueensa edun vuoksi, niin teidän on monesti pakko tehdä se
johtopäätös, että tämä arvon herra on pahempi kuin Cesare Borgia ja
kenraali von Bernhardi yhteen lyötyinä ja ulkoasioissa todellinen
Bismarck kaikessa muussa paitsi siinä, että häneltä puuttuu taitoa
komentaa, suorasukaista selvää järkeä ja kykyä vapautua kaikista
harhaluuloista oman valtiotaitonsa laatuun ja päämäärään nähden. Ja ne
vakinaiset virkamiehet, joiden käsiin hän on joutunut, ansaitsevat
luultavasti nekin kaiken tämän ja vielä vähän lisäksikin. Siten syntyy
tuo hämmästyttävä vastakohta, jossa toisella puolen on berliiniläisten
sanomalehtien makiavellimainen Sir Edward Grey ja toisella puolen se
rakastettava ja yleiseen suosittu Sir Edward Grey, jonka me tunnemme.
Täällä Englannissa me olemme valmiit astumaan mihin maailmankongressiin
tahansa ja sanomaan: "Tiedämme Sir Edward Greyn rehelliseksi
englantilaiseksi gentlemaniksi, joka tarkoitti hyvää todellisena
patrioottina ja rauhanystävänä; olemme aivan varmat siitä, että hän
menetteli oikein ja kohtuullisesti; emmekä me halua kuunnella sellaista
hölynpölyä, joka väittää toista." Kongressi vastaa: "Sir Edward Greystä
emme tunne muuta kuin sen, mitä hän on tehnyt; ja koska hänen tekonsa
on aivan päivänselvä, sillä onhan hän itse tehnyt selkoa koko jutusta,
niin meidän täytyy pitää Englanti vastuunalaisena hänen käytöksestään;
silti uskomme teidän vakuutuksianne -- vaikka asia onkin meille
samantekevä -- ettei hänen käytöksensä johdu missään suhteessa hänen
luonteestaan."



MEIDÄN ÄLYLLINEN LAISKUUTEMME.


Tämä tilanne paljastaa meille sen yleisen totuuden -- olen jo
kuluttanut melkoisen osan elämääni koettaen saada englantilaiset
tajuamaan sitä -- että meitä vaivaa turmiollinen älyllinen laiskuus,
surkeana perintönä niiltä ajoilta, jolloin monopolimme kivihiili- ja
rantamarkkinoilla soi meille tilaisuuden tulla rikkaiksi ja mahtaviksi
sen enempää ajattelematta tai tietämättä keinoja: laiskuus, joka on
käymässä meille perin vaaralliseksi nyt, jolloin monopolimme on
menetetty tai saanut väistyä uusien koneellisen voiman lähteiden
tieltä. Me tulimme rikkaiksi tavoittelemalla vaistomaisesti omaa
välitöntä etuamme, s.o. luonnollisen lapsellisen itsekkyyden avulla; ja
milloin vain heräsi kysymys siitä, oliko meillä oikeutta kaikkeen
tähän, niin oli varsin helppoa saada se vaikenemaan kaikenkaltaisella
mukiinmenevällä lörpöttelyllä (jos se nimittäin miellytti meitä eikä
aiheuttanut vaivaa tai uhrauksia), jota pappimme tarjosivat 70 punnan
vuosipalkasta tai sanomalehtimiehemme kymmenestä pennistä riviltä tai
liike-elämän moralistit, joilla oli omia etuja valvottavina. Lopulta
muutuimme paksupäisiksi, menetimme kaiken älyllisen tietoisuuden siitä,
mitä oikeastaan teimme, ja sen kera kaiken objektiivisen itsekritiikin
kyvyn. Ja sen lisäksi kasasimme itsellemme aika varaston hurskaita
sanontatapoja, jotka eivät ainoastaan tyydyttäneet meidän turmeltunutta
ja puolittain turtunutta omaatuntoamme, vaan vielä saattoivat meidät
tuntemaan, että oli aivan tavattoman epägentlemanimaista ja
valtiollisesti vaarallista koetella näitä hurskaita sanontatapoja omaan
käytökseen sovellettuina. Me kehitimme Lutherin opin uskon
vanhurskauttamisesta järjettömän pitkälle uskomalla, että niin kauan
kuin ihminen sanoo sitä, minkä olemme päättäneet hyväksyä oikeaksi,
ei ole vähintäkään väliä, mitä hän todellisuudessa tekee.
Oikeastaan emme käsitä selvästi, miksi tarvitsee ollenkaan ottaa
pohdittavaksi kysymystä moraalista, ellei ole jotain epäiltävää
puhdistettavana. Siirtykäämme yleisestä erikoistapauksiin. Kuvatessani
niiden diplomaattisten neuvottelujen kehitystä, joiden avulla
ulkoasiain-ministeriömme onnistui lopulta päättää tilinsä Saksan kanssa
militaristiselta kannalta katsoen suotuisimmalla hetkellä, minun täytyy
esittää meidän ulkoasiain-ministerimme käyttäytymässä melkein samaan
tapaan, kuin me syytämme Kaiserin käyttäytyneen. Ja kuitenkin hän on
minun mielestäni peräti rehellinen gentleman, "äärimmilleen
hämmästynyt"; hän tarkoitti hyvää, kammoksui viime hetkessä sodan
kauhuja, tarrautui siihen toivoon, että saisi taivutetuksi jokaisen
pysymään järkevänä, jos asianosaiset vain saapuisivat juttelemaan hänen
kanssaan samaten kuin silloin, kun suurvallat saatiin pidätetyiksi
Balkanin sodasta; mutta hän on aivan toivottoman köyhä positiivisesta
politiikasta ja sen vuoksi kykenemätön vastustamaan niitä, jotka olivat
käyneet käsiksi positiivisiin asioihin.

Ei teidän myöskään pidä hetkeäkään kuvitella, että minä pidän tietoista
Sir Edward Greytä Othellona ja alatietoista Jagona. Olen sitä mieltä,
että ulkoasiain-ministeriö, jossa Sir Edward on oikeastaan vain
otsikkokoristeena, halusi harkitusti ja tietoisesti ryhtyä tuohon
monasti siirrettyyn militaristisotaan Saksaa vastaan aivan samoin kuin
amiraliteettikin; ja siinä on jo lausuttu melkoisen paljo. Ellei Sir
Edward Grey tietänyt mitä tahtoi, niin Winston Churchill ei ainakaan
ollut niin ymmällään. Hän ei ollut mikään "isti", vaan kannatti
peittelemättä sitä yleistä käsitystä, että jos miestä uhataan, niin
hänen pitää iskeä, ellei häntä pelota. Jos asiain johto olisi ollut
hänen käsissään, niin mahdollisesti hän olisi voinut estää sodan (ja
siten tuottaa itselleen ja brittiläiselle yleisölle suuren pettymyksen)
pelottamalla keisaria. Nyt hän oli järjestänyt Ranskan ja Englannin
laivastojen yhteistoiminnan, paloi taistelunhalusta ja saattoi
varmaankin vain vaivoin hillitä itseään riisumasta julkisesti takkiaan,
sillä välin kuin Asquith ja Sir Edward Grey esittivät maalle
vakuutuksiaan, joiden johdosta yleisö erehtyi käsittämään, ettei meillä
ollut velvollisuutta ryhtyä sotaan ja ettemme luultavasti ryhtyisikään
siihen sen enempää kuin ennenkään. Mutta vaikka Sir Edward ei
poistanutkaan väärinkäsitystä, niin luulen hänen kuitenkin ryhtyneen
sotaan junkkari-liberaalin (sellaisiakin kentaureja on olemassa)
raskain sydämin eikä suinkaan junkkarijingon ylimielisyydellä.

Nyt voin, tekemättä Sir Edward Greylle enempää vääryyttä kuin sen
hituisen, mitä ei voi välttää, ryhtyä esittämään tarinaa
diplomaattisista neuvotteluista sellaisina kuin ne näyttävät
kongressista, joka minun otaksumani mukaan järjestää ne ehdot, minkä
mukaan Europan on määrä iät kaiket elää suuremmassa tai vähemmässä
määrin onnellisena.



SODAN DIPLOMAATTINEN HISTORIA.


Todistuskappaleena siitä, kuinka meikäläiset ulkoasiain-ministeriön
junkkaridiplomaatit saattoivat meidät sotaan, on Valkoinen kirja,
Sekalaista N:o 6 (1914), joka sisältää europpalaisia selkkauksia
käsittelevää kirjeenvaihtoa ja on sittemmin julkaistu uudelleen erään
myöhemmän Valkoisen kirjan yhteydessä. Näistä useasti siteeratuista ja
harvoin luetuista asiakirjoista näemme, kuinka kaikkien kansakuntien
junkkarit, ne miehet, jotka vuosikausia ovat hokeneet "sen
täytyy tulla" ja vaatineet Englannissa asevelvollisuutta ja
suurempiin yrityksiin pystyviä sotajoukkoja, hiukan hätkähtävät
huomatessaan yht'äkkiä, että nyt se on tullut. He ryntäilevät
ulkoasiain-ministeriöstä lähetystöön ja lähetystöstä palatsiin
vikisten: "Tämä on hirveätä. Ettekö voi estää sitä? Koettakaa nyt olla
järkeviä. Ajatelkaahan seurauksia", j.n.e. Yksi ainoa heidän joukossaan
säilyttää päänsä selvänä ja katselee tosiasioita suoraan silmiin. Tämä
mies on Sasonov, Venäjän ulkoasiain-ministeri. Hän koettaa kaiken aikaa
saada Sir Edward Greytä ottamaan miehekkäästi vastaan sen, mitä ei voi
välttää. Hän toistaa toistamistaan: "Tiedätte varsin hyvin, että teidän
on mahdotonta estää Europpaa sodasta. Tiedätte, että sopimus pakottaa
teidät taistelemaan Saksaa vastaan, jos Saksa käy Ranskan kimppuun.
Tiedätte, että olette jo valmistautuneet taisteluun; että Britannian
armeijaa komentaa jo ranskalais-brittiläinen sotaneuvosto, että teidän
on mahdotonta peräytyä kunnialla. Tiedätte, että tuo Itävallan vanhus,
joka olisi jo vuosia sitten katsottu yli-ikäiseksi, jos olisi ollut
veronkantaja, on päättänyt ryhtyä sotaan Serbiaa vastaan ja lähetti
tuon typerän neljänkymmenen kahdeksan tunnin ulttimaattumin, kun me
olimme kaikki maalla, jotta voisi ruveta taistelemaan, ennenkuin
ennättäisimme takaisin pitämään häntä kurissa. Tiedätte, että hänellä
on takanaan Wienin jingo-roskaväki. Tiedätte, että jos hän ryhtyy
sotaan, niin Venäjän on mobilisoitava. Tiedätte, että Ranskan on
yhdyttävä meihin, kuten teidänkin Ranskaan. Tiedätte, että sillä haavaa
kuin me mobilisoimme, on Saksalla, tuon vanhan miehen liittolaisella,
vain yksi epätoivoinen voiton mahdollisuus, nimittäin lyödä meidän
liittolaisemme Ranska miljoonainsa loistavalla hyökkäyksellä ja
pyyhältää sitten takaisin kohdatakseen meidät Veikselin luona.
Tiedätte, ettei tätä voi estää muuten paitsi siten, että Saksa tekee
Itävallalle vakavia huomautuksia ja vaatii Serbian kysymystä
käsiteltäväksi kansainvälisessä tuomioistuimessa eikä sodassa.
Tiedätte, ettei Saksa uskalla tehdä tätä, koska sen liitto Itävallan
kanssa on turva Ranskan ja Venäjän välistä liittoa vastaan, ja ettei se
missään tapauksessa halua tehdä sitä, koska Kaiserin asemassa
olevasta henkilöstä on luonnollisesti varsin vastenmielistä sallia
edesvastuuttomien vallankumouksellisten murhata kuninkaallisia
henkilöitä eikä hän voi arkkiherttuan murhan jälkeen ajatella kyllin
pahaa Serbiasta. Meillä on vain yksi ainoa mahdollisuus välttää tuhon
päivää; perin vähäinen se on, mutta kannattaa kuitenkin koettaa. Te
torjuitte sodan Algeciras-kriisissä ja sitten taas Agadir-kriisissä
ilmoittamalla, että aioitte ryhtyä taisteluun. Koettakaahan uudestaan.
Kaiser on jäykkäniskainen siitä syystä, ettei usko teidän rupeavan
taistelemaan tällä kertaa. No niin, todistakaa hänelle, että aiotte.
Hän joutuu silloin niin hirvittävän ylivallan alaiseksi, ettei kenties
uskalla moisesta hinnasta tukea Itävallan Serbialle antamaa
ulttimaattumia. Ja jos Itävalta tulee täten pakoitetuksi menettelemään
oikeudellisesti Serbiaan nähden, niin me venäläiset tyydymme, eikä
silloin synny sotaa."

Sir Edward ei kyennyt ymmärtämään tätä. Hän on vapaamielisen
hallituksen jäsen maassa, missä sellaisella miehellä ei ole mitään
valtiollista uraa, joka ei aseta oman puolueensa valtaa kaikkien muiden
näkökohtien edelle. Mitä olisivatkaan _The Daily News_ ja _The
Manchester Guardian_ sanoneet, jos hän olisi Bismarckin tapaan muitta
mutkitta huomauttanut: "Jos sota kerran syttyy, niin ei Englannin ja
Preussin välistä vanhaa riitaa ratkaista lähettiläiden teekutsuissa ja
areiopageissa, vaan verellä ja raudalla." Turhaan toisti Sasonov:
"Mutta jos kerran aiotte taistella, kuten hyvin tiedätte tekevänne,
miksi ette sano sitä?" Koska Sir Edward oli Sir Edward eikä Winston
Churchill tai Lloyd George, ei hän voinut myöntää aikovansa taistella.
Päin vastoin hän vakuutti meille, ettei hänellä ollut mitään
velvollisuutta ryhtyä taistelemaan. Hän vakuutti Saksalle, ettei
hänellä ollut vähintäkään vakavaa aikomusta ryhtyä taistelemaan. Ja
koska Saksa oli varma siitä, että se voisi Itävallan avulla murskata
Ranskan toisella kädellä ja Venäjän toisella kädellä, jos Englanti vain
pysyisi loitolla, se antoi Itävallan heittää tulitikun ruutikellariin.



PATTERI PALJASTUU.


Silloin ulkoasiain-ministeriö, joka aina toimii rakastettavan ja
suositun, mutta sekavan välineensä Sir Edwardin kautta, paljasti
junkkari-militaristisen patterinsa. Hän ilmoitti äkkiä, että Englannin
oli otettava osaa sotaan, vaikka ei sanonutkaan sitä vielä Englannin
kansalle, koska diplomaattisten perimätapojen mukaan on sopimatonta
ilmoittaa sille mitään, ennenkuin käy liian myöhäiseksi vastustaa
asiaa. Mutta hän sanoi sen Saksan lähettiläälle. Hengenvaaralliseen
satimeen joutuneena koetti prinssi Lichnovsky epätoivoisena säilyttää
rauhaa Saksan ja Suur-Britannian välillä. Lupaisimmeko säästää Saksan,
jos Belgia jätettäisiin loukkaamattomaksi? Emme. Tahtoisimmeko
ilmoittaa, millä ehdoilla säästäisimme Saksan? Emme. Entä jos Saksa
lupaisi, ettei se anastaisi Ranskalta alueita? Emme. Emmekö edes,
vaikka he lupaisivat olla koskematta Ranskan siirtomaihin? Emme. Eikö
sitten ollut mitään pelastuskeinoa? Sir Edward oli vilpitön. Hän
myönsi, että oli olemassa vain yksi mahdollisuus: yleinen mielipide
vapaamielisten keskuudessa ei kenties hyväksyisi sotaa, ellei Belgian
puolueettomuutta loukattaisi. Ja hän varustausi tämän mahdollisuuden
varalta toimittamalla Englannin sotaan päivää varemmin kuin antoi
parlamentille tiedon asiasta.

Kaikki tämä on kerrottu diplomatian kielellä Valkoisen kirjan riveillä
tai rivien välissä. Tämä kieli ei ole niin suorasukaista kuin minun
kieleni; mutta ratkaisevassa kohdassa se on kyllin selvää. Sasonovin
sävy on kohteliaan diplomaattista N:o 6:ssa, mutta N:o 17:ssä hän
päästää kielensä valloilleen. "En usko, että Saksa toden teolla haluaa
sotaa; mutta sen kannan määrää teidän kantanne. Jos asetutte lujasti
Ranskan ja Venäjän puolelle, ei synny sotaa. Jos nyt luovutte niistä,
niin tulee vuotamaan verivirtoja, ja lopulta teidät pakotetaan
kuitenkin sotaan." Hän oli aivan oikeassa; mutta hän ei käsittänyt,
että juuri sotaa meidän junkkarimme halusivatkin. He eivät uskaltaneet
ilmaista sitä itselleen; eivätkä he luonnollisesti uskaltaneet ilmaista
sitä hänellekään. Ja kenties hän harrasti itsekin sotaa niin
voimakkaasti, ettei pahoitellut rehellisen neuvonsa hylkäämistä.
Hajoittaa Itävallan keisarikunta ja hankkia Venäjälle Kaakkois-Europan
slaavilaisten keskuudessa kaliifin valta, samalla kuin Preussi
lyötäisiin Ranskan sekä Venäjän vanhan vihollisen ja Preussin vanhan
liittolaisen Englannin avulla, se ajatus houkutteli niin voimakkaasti,
että Sasonov osoittausi kaikkein todellisimmaksi ihmisystäväksi koko
diplomaattisessa maailmassa pystyessään vastustamaan sitä niinkin
suuressa määrin, että näytti Sir Edward Greylle vilpittömästi ainoan
mahdollisuuden estää sitä.



NUMERO 123.


Ratkaiseva sananvaihto Sir Edward Greyn ja prinssi Lichnovskyn välillä
on esitetty kuuluisassa N:o 123:ssa. Minun ei tarvitse sen enempää kuin
kenenkään muunkaan vakavan henkilön välittää tuosta verraten
lapsellisesta yrityksestä vähentää N:o 123:n merkitystä sillä
perusteella, että prinssi oli vain rakastettava pölkkypää, joka ei
todellisuudessa edustanut pirullista hallitsijaansa. Aivan
kiistämätöntä on, että sen keskustelun jälkeen ei prinssi Lichnovsky
voinut tehdä muuta kuin ilmoittaa Kaiserille, että saatuaan lopultakin
hänet pälkääseen eivät sopimusvallat aikoneet päästää häntä vapaaksi
millään ehdolla ja että nyt oli kysymys ratkaisevasta taistelusta
Suur-Britannian ja Saksan välillä. Silloin Kaiser sanoi: "Me olemme
saksalaisia. Jumala auttakoon meitä!" Kun joukko narrimaisia
ylioppilaita saapui hänen ikkunainsa edustalle hurraamaan sodalle,
kehotti hän heitä lähtemään kirkkoihin rukoilemaan. Hänen tsaarille
lähettämänsä sähkösanomat (joita ei julkaistu meidän sinisessä
kirjassa, mikä oli lievimmin sanoen epäritarillista) olivat sävyltään
arvokkaita ja pateettisia. Ja kun saksalaiset, lainaten rivin siltä
runoilijalta, josta he käyttävät nimitystä "unser Shakespeare",
sanoivat: "Tarttukoot aseisiin kaikki ilmansuunnat, niin me lyömme ne",
oli tämä romanttis-militaristiselta kannalta suuremmoista. Junkkarien
johtamat miehet ovat sittemmin tehneet, minkä ovat voineet,
osoittaakseen tämän kerskauksen oikeaksi. Mutta siitä tosiasiasta ei
päästä minnekään, että he olivat pyytäneet sitä. Heidän junkkarinsa
olivat meikäläisten tavoin juoneet sen päivän maljan; eivätkä he olisi
antaneet meidän valita sitä ärsytettyään meitä niin monta vuotta. Ja
juuri sen vuoksi Sir Edwardilla oli tarjottavana suuri yllätys, kun hän
lopulta tunnusti asian parlamentille.



KUINKA MAA OTTI SEN VASTAAN.


Samalla haavaa kuin hän sanoi, ettemme voineet "pysyä syrjässä
käsivarret ristissä" katsellen, kuinka ystäväämme ja naapuriamme
Ranskaa "pommitettiin ja piestiin", nousi koko maa hänelle suosiotaan
paukuttamaan. Ulkoasiainministeriön epäluottamus yleistä mielipidettä
kohtaan, englantilais-ranskalaisen sotasuunnitelman salaaminen,
_entente'n_ piilottaminen "kveekkarin hattuun", Englannin yleisön ja
Kaiserin petkuttaminen samalla tekosyyllä, kaikki tämä oli ollut
kerrassaan tarpeetonta ja epäsuosittua, kuten useimmat niistä
keksinnöistä, joita diplomaatit pitävät älykkäinä ja makiavellimaisina.
Englannin yleisö oli kaiken aikaa seisonut Winston Churchillin takana.
Se oli tahtonut Sir Edwardia tekemään juuri samoin kuin Sasonovkin
tahtoi ja kuten minä _The Daily News'in_ palstoilla ehdotin tehtäväksi
yhdeksän kuukautta sitten, nimittäin aseistautumaan hampaita myöten
välittämättä kustannuksista, jotka eivät olisi tuntuneet meistä enempää
kuin kirpunpurema, ja ilmoittamaan Saksalle, että jos se koskisi
Ranskaan sormellaankaan, niin liittyisimme Ranskaan lyödäksemme sen
häviölle; samalla olisimme lohdutukseksi moisesta uhkauksesta
vakuuttaneet, että tekisimme aivan samoin Ranskalle, jos se
kevytmielisesti rikkoisi rauhan käymällä Saksan kimppuun. Ei yksikään
epävirallinen englantilainen, joka oli leipänsä arvoinen,
halunnut honottaa tekohurskaasti meidän rauhanrakkaudestamme ja
kunnioituksestamme sopimuksia kohtaan, tuskallisen velvollisuuden
juhlallisesta täyttämisestä ja muusta senkaltaisesta kuvottavasta
sekoituksesta koulumestarin lörpötystä, kylälehtien hölynpölyä ja
kinematografi-melodraamaa, johon meidät uhattiin hukuttaa. Me olimme
täysin valmiit iskemään Kaiseria päähän opettaaksemme hänelle, että jos
hän aikoi tallata jalkoihinsa Europan, lukien mukaan uuden ystävämme
Ranskan ja karskin pikku Belgian, niin hän ei ollut ottanut lukuun
vanhaa Englantia. Ja tätä taistelunhaluista, mutta täysin suorasukaista
ja inhimillistä kantaa ei kansakunnan tarvinnut laisinkaan puolustella,
sillä se ei tietänyt, että me yllätimme Kaiserin tukalassa
asemassa tai että ranskalais-venäläinen liitto oli uhannut rauhaa aivan
yhtä suuressa määrin kuin itävaltalais-saksalainenkin. Mutta
ulkoasiain-ministeriö tiesi sen varsin hyvin ja alkoi sen
vuoksi suurissa määrin valmistella tarpeettomia, typeriä ja
jotensakin tympäiseviä puolusteluja. Kansakunnalla oli puhdas
omatunto, se ei ollut ensinkään vikapää hyökkäävään strategiaan:
ulkoasiain-ministeriöllä oli kädet veressä, mutta se ei halunnut
päästää asiata julkisuuteen. Siitä johtuivat sen saarnat.



H. G. WELLS KOHOTTAA MAANSA LIPUN.


Ratkaisevalla hetkellä ryhtyi H.G. Wells puhumaan kansakunnan äänellä.
Kun hän kohdisti raivonsa sähköpurkauksena "tuohon marssivaan
mielettömyyteen Europan sydämessä", niin hän toi ilmi vuosikausia
tukahutettuna kyteneen kapinan sitä öykkärimäisyyttä ja ylimielisyyttä
ja kerskailua vastaan, joka sanoo itseään vereksi ja raudaksi ja
panssaroiduksi nyrkiksi ja Jumalaksi ja omaksitunnoksi ja yleensä
kaikeksi, mikä kuuluu suuremmoiselta. Nietzschen tavoin meitä
"ravittiin" kansanvaltaisten sanomalehtimiesten vankilarangaistuksilla
majesteetinloukkauksesta, Kaiserin esi-isillä ja hänen tehtävällään ja
hänen evankeliumillaan alistumisesta ja kuuliaisuudesta, kun oli
kysymys köyhistä, ja kaksintaistelun lieventämästä auktoriteetista, kun
oli kysymys rikkaista. Maailma oli käynyt ärtyisäksi ja halusi
kiihkeästi, että ne, jotka miekkaa kalistelevat, hukkukoot miekkaan. Ei
kukaan välittänyt rahtuistakaan sopimuksista: meidän jotka olimme
nähneet Berliinin sopimuksen ratkeavan, kun Itävalta 1909 julkeasti
valtasi Bosnian ja Herzegovinan, meidän ei tosiaankaan kannattanut
puhua sopimusten pyhyydestä, joskaan eivät ulkoasiain-ministeriöiden
paperikorit olleetkaan täynnä revittyjä "paperinpaloja", mikä muutoin
oli hyvä asia; sillä kenraali von Bernhardin olettamus, että olosuhteet
muuttavat sopimukset, ei ole Machiavellilta lainattu, se on
lakikirjoista saatu typeryys. Katujen mies ei ymmärtänyt paljoa,
tuskinpa rahtuistakaan Serbiasta tai Venäjästä tai yleensä niistä
korteista, joilla diplomaatit pelasivat alituista "mustaa Pekkaansa".
Meitä ärsytti aivan sietämättömästi preussilainen militarismi ja sen
tapa halveksia meitä ja ihmiskunnan onnea ja selvää järkeä; ja niin me
nousimme kapinaan ja kävimme sen kimppuun. Me olemme lähteneet
liikkeelle nujertaaksemme Kaiserin aivan samoin kuin lähdimme
nujertamaan Mahdin. Wells ei maininnut laisinkaan sopimusta. Hän sanoi
vain: "Tuolla on hirviö, jota kaikki vapautta rakastavat ihmiset
vihaavat; ja lopultakin me ryhdymme taistelemaan sitä vastaan." Ja
diplomaatteihin kyllästyneenä sanoi yleisö: "Tepä sanoitte jotakin!" Me
emme pysähtyneet kysymään omiltatunnoiltamme, onko preussilainen
olettamus, että sivistyneen maailman herruus kuuluu saksalaiselle
kulttuurille, todellakin omahyväisempi kuin englantilainen olettamus,
että merien herruus kuuluu Britannian kaupalle. Ja turvallisina
saarelaisina me olimme yhtä kykenemättömiä kuin ennenkin huomaamaan
sitä hirvittävää sotilaallista vaaraa, mikä koitui Saksalle
maantieteellisestä asemastaan, kun sillä oli Ranska ja Englanti
länsirintamallaan ja Venäjä itärintamallaan: kaikki kolme liittyneinä
tuhotakseen sen; ja kuinka järjetöntä oli pyytää Saksaa odottamaan
murto-osa sekuntia, ennenkuin se hyökkäsi läntisen vihollisensa
kimppuun, kun se ei kerran voinut saada mitään varmoja lupauksia
läntisen vihollisensa tarkoituksista. "Me olemme nyt pakkotilassa, eikä
pakko tunne mitään lakeja", sanoi valtakunnan kansleri valtiopäiville.
"Se on meille kysymys elämästä ja kuolemasta", sanoi Saksan
ulkoasiain-ministeri meidän lähettiläällemme Berliinissä, kun tämä oli
äkkiä osoittanut harvinaista harrastusta Lontoon-sopimusta kohtaan,
joka oli v:lta 1839 säilynyt vielä loukkaamattomana monen myöhemmän
samankaltaisen "paperinpalasen" rippeen joukossa.

Meidän lähettiläämme tuntuu olleen sitä mieltä, ettei tarvinnut pitää
niin suurta kiirettä. Voivathan saksalaiset marssia Ranskaan Verdunin
ja Toulin välisen linnoitusvyöhykkeen kautta, jos he eivät todellakaan
malttaneet odottaa muutamaa päivää siltä varalta, että Sir Edward Greyn
vakuuttava puhe ja viehättävä luonne saisi Venäjän pehmenemään ja
Itävallan vakuutetuksi rikoksestaan. Tällöin valtakunnan kansleri, joka
ei ole aivan täydellinen enkeli, kysyi, olimmeko ottaneet lukuun, mitä
maksoi asettua elämänsä puolesta taistelevan valtakunnan tielle (sillä
nämä militaristiset valtiomiehet uskovat täydellä todella, että
kansakunnan voi surmata tykinlaukauksilla). Se oli uhkaus; ja koska me
emme välittäneet yhtään Saksan vaarasta emmekä suvainneet uhkauksia
vallalta, joka meillä nyt oli käsissämme, niin sai rasva jäädä tuleen
liekehtimään hurjemmin kuin konsanaan ennen. Vain yksi lopputulos
oli mahdollinen, kun mieltenkuohu, kansallinen itsekkyys ja
molemminpuolinen tietämättömyys tuolla tavoin iskivät yhteen.



ASQUITHIN ARKALUONTOINEN ASEMA.


Tämä tuntui suuremmoiselta tilaisuudelta hallituksen asettua
kansakunnan etunenään. Mutta minun muistini mukaan ei Englannin
hallitus ole kertaakaan ymmärtänyt kansaa. Uskollisena Gladstonen ajan
perimätavoille (mikä, ohimennen sanoen, ei juuri ole oikeudenmukaista
Gladstonea kohtaan), ettei vapaamielisen pääministerin pitäisi tietää
mitään ulkopolitiikasta, vielä vähemmän välittää siitä, ja rauhallisen
tunteettomana kansan mielenpurkautuman todelliselle luonteelle palautui
Asquith takaisin vuoteen 1839, omaksuen lakimiehen näkökannan Belgian
puolueettomuuden loukkauksesta. Hän vakuutti meille, ettei kukaan olisi
voinut tehdä rauhan hyväksi enempää kuin Sir Edward Grey, vaikka
hyökkäys Kaiserin nujertamiseksi olikin kaikkein suosituin teko, mihin
Sir Edward oli konsanaan ryhtynyt.

Sitä paitsi oli olemassa toinenkin pulma. Vaikka Asquith uskookin
ylevän varmasti olevansa vapaamielinen valtiomies, niin toden teolla
hän on varsin suuressa määrin sitä, mitä Kaiser olisi ollut, jos hän
olisi ollut Yorkshiresta ja lakimies sen sijaan, että nyt on vain
puoleksi englantilainen ja toiseksi puoleksi Hohenzollern ja voideltu
keisari kantapäihinsä asti. Mikäli on kysymys kansanvapauksista, ei
historia tee mitään eroa Asquithin ja Metternichin välillä. Hänen on
pysyttävä Belgian turvallisella akatemiallisella pohjalla siitä varsin
ilmeisestä syystä, että jos hän alkaisi puhua siitä, kuinka Kaiser
sulkee vankilaan kansanvaltaisia sanomalehdentoimittajia ja
agitaattoreita j.n.e., niin tämän juhlallisen asennon turmelisivat heti
huudot sellaiset kuin: "Mitä sanotte Denshawaista?" -- "Mitä maksaa Tom
Man?" -- "Äänioikeus naisille!" -- "Oletteko käynyt hiljattain
Indiassa?" -- "Tehkää McKennasta Kaiser!" -- "Rakas vanha Herbert
Gladstone!" j.n.e. Suora totuus on se, että militaristeja lukuun
ottamatta Saksa on käytännössä monessa suhteessa kansanvaltaisempi kuin
Englanti: ovatpa Kaiserin omat junkkarit julkisesti solvaisseet häntä
pelkuriksi siitä syystä, ettei hän vedä vertoja Asquithille, kun on
kysymys esiintyä tyynen välinpitämättömänä vapaamielisiin
periaatteisiin nähden ja tuiki tietämättömänä työtä tekevien luokkain
sympatioista, mielipiteistä ja harrastuksista.

Asquithin oli myöskin käännettävä yleinen huomio pois siitä
tosiasiasta, että kolme hänen hallituksensa jäsentä, kaikki
epäämättömästi ja ilmeisesti patriootteja ja älyllisesti rehellisiä,
siirtyi sodanjulistuksen tapahtuessa suoraa päätä yksityiselämään. Yksi
heistä, John Burns, teki tällöin suunnattoman persoonallisen uhrauksen,
ja hän on siitä pitäen säilyttänyt tuikean äänettömyyden, joka on
paljoa kaunopuheisempi kuin se kuuluisa puhe, minkä Saksa keksi hänen
kunniakseen. Yleensä ei uskota, että näihin kolmeen valtiomieheen
vaikutti kiihtymys Belgian puolueettomuuden loukkauksen vuoksi.

Hallitukselle oli ylimalkaan mahdotonta tarttua suuremmoiseen
tilaisuuteen ja asettua johtamaan kansallista liikettä, jonka Sir
Edward Greyn sodanjulistus nostatti; yksinkertaisena syynä oli se,
ettei hallitus edusta kansaa ja on sympatioiltaan yhtä suuressa määrin
junkkarihallitus kuin Kaiserinkin hallitus. Asquith ei voi ymmärtää sen
enempää kuin Sir Edwardkaan sitä seikkaa, että me tahdomme aivan
yksinkertaisesti tehdä lopun potsdamilaisuudesta sekä kotona että
muualla. Varmaankin molemmat pitävät Potsdamia varsin hienona ja
kadehdittavana laitoksena ja tahtovat, että Englanti veisi voiton
Potsdamistakin ja ottaisi merien herruuden yksinoikeudekseen. Me, niin
minä käsitän asian, tahdomme taata sen merien herruuden, joka on
ihmiskunnan yhteinen perintö, vähäisimmällekin valtiolle ja
alhaisimmalle kalastajalle, joka elatukseensa nähden on riippuvainen
merestä. Tahdomme, että Pohjanmeri on yhtä turvallinen jokaiselle, sekä
englantilaiselle että saksalaiselle, kuin Portland Place.



VASTASYYTÖKSIEN TARPEELLISUUS.


Ja nyt joku, joka toivoo, etten olisi sanonut kaikkea tätä (hän kun on
luultavasti puhunut hirvittävää pötyä Belgiasta viimeisen kuukauden
ajan), kysyy varmaankin: "Miksi kaikki nämä vastasyytökset? Mikä on
tehty, on tehty. Eikö nyt ole jokaisen englantilaisen velvollisuus
tukahuttaa kaikkinainen erimielisyys yhteisen vaaran uhatessa?" j.n.e.
Kaikkiin moisiin rukouksiin tulla säästetyksi niin kauhealta asialta
kuin totuudelta minun täytyy vastata, että historian muodostavat
pääasiallisesti vastasyytökset ja että minä kirjoitan historiaa, koska
tarkka tapahtumain tuntemus ei ole vain tuiki tarpeen voidaksemme
käyttäytyä jotenkuten järkevästi Europan edessä, kun välttämätön
tilinteon päivä koittaa, vaan sillä on myöskin käytännöllistä
merkitystä siihen vaaralliseen ja suoranaiseen tehtävään nähden, mikä
meillä on edessämme; sillä nythän meidän on pyydettävä kansakunnalta
sotamiehiä ja suunnattomia rahasummia. Sen on ratkaistava kysymys, onko
tuossa pyynnössä vedottava peittelemättä meidän vapaudenrakkauteemme ja
traditsioomme, jonka mukaan Englanti on maailman vapauden suojelija,
eikä huonoihin lakeihin vanhentuneista sopimuksista, kaikellaiseen
lorupuheeseen Kaiserin pirullisesta luonteesta ja rauhaarakastavan
Englannin loukattuun sopivaisuuden tuntoon tai muuhun sentapaiseen
hölynpölyyn, mikä on monet kuukaudet kuvottanut John Bullia.
Epäilemättä oli melkein mikä hyvänsä puolustettavissa alussa, kun me
kaikki puristimme lujasti toistemme käsiä ja kehotimme toisiamme
olemaan pelkäämättä. Mutta nyt on aika rohkaista mielensä, tunnustella
lihaksiaan, käsittää voimamme ja urheutemme arvo ja lausua totuus
häpeämättä, rohkeiden ja lujaluontoisten miesten lailla, koettamatta
päästä vastuunalaisuudesta ikäänkuin mitkäkin ulkoasiain-ministeriön
juonen viralliset puolustelijat.



MITÄ SAKSAN OLISI PITÄNYT TEHDÄ.


Koska halveksin arvostelijoita, jotka johtavat ihmiset harhaan
kykenemättä saattamaan heitä oikeaan, tahdon ensiksi, ennenkuin jatkan
meidän virallisen asemamme arvostelua, tehdä hallitukselle ja
ulkoasiain-ministeriölle sen palveluksen, että määrään heille oikean
virallisen aseman; sillä myönnän, että yleisön kanta on liian
kypsymätön virallisesti käytettäväksi, vaikka se sellaisenaan onkin
terve. Tämä oikea virallinen kanta on löydettävissä vain tarkastamalla,
mitä Saksan olisi pitänyt tehdä ja mitä se olisi voinut tehdä, ellei se
olisi ollut meikäläisten junkkarien lailla niin suuressa määrin
militaristi-mielettömyyden sokaisema ja militaristi-paniikin valtaama,
että "sillä ei ollut aikaa lausua paholaiselle hyvää huomenta". Asia on
varsin yksinkertainen: sen olisi pitänyt uskoa länsirajansa
turvallisuus Länsi-Europan ja Amerikan yleiselle mielipiteelle ja
taistella Venäjää vastaan, jos sen kimppuun käytiin, välittämättä sen
enempää selkänsä suojelemisesta. Militaristien teorian mukaan olisimme
me, Ranska ja Englanti, hyökänneet viipymättä sen kimppuun takaapäin;
mutta militaristinen teoria saattaa kannattajansa pulaan juuri sen
vuoksi, että se olettaa Europan shakkilaudaksi. Europpa ei ole mikään
shakkilauta, vaan väkirikas mannermaa, missä vain ani harvat ihmiset
ovat antautuneet sotilaallista shakkia pelaamaan; ja myöskin noilla
harvoilla on otettavana huomioon monta seikkaa eikä vain vastustajan
kuninkaan valtaaminen. Ensinnäkin olisi Englannin käynyt mahdottomaksi
hyökätä Saksan kimppuun moisissa olosuhteissa, ja jos Ranska olisi
tehnyt siten, ei Englanti olisi auttanut sitä; mahdollisesti olisi
vielä yleinen mielipide pakottanut Englannin sekaantumaan asiaan
julkaisemalla yhteisen vastalauseen Amerikan kanssa tai ehkäpä
asevoiminkin suojelemaan Saksaa, jos sitä ahdistettaisiin
tuhoisasti kahdelta taholta. Yksinpä meidän militaristeillamme ja
diplomaateillammekin olisi ollut syitä sellaiseen sekaantumiseen.
Hyökkäävä ranskalais-venäläinen hegemonia, jos se saisi Saksan
muserretuksi, olisi meille aivan yhtä vastenmielinen kuin Saksan
ylivalta. Täten Saksa olisi pahimmassa tapauksessa joutunut
taistelemaan Venäjää ja Ranskaa vastaan puolellaan kaikkien muiden
valtojen sympatiat ja mahdollisuus saada aktiivista apua muutamilta,
varsinkin niiltä, jotka ovat sen tavoin vihamielisellä kannalla Venäjän
hallitukseen nähden. Ellei Ranska olisi käynyt sen kimppuun -- ja
vaikka olenkin yhtä tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista
kuin Sir Edward Grey suvaitsee aivan tyytyväisenä olla, niin en voi
ymmärtää, kuinka Ranskan hallitus olisi voinut puolustaa oman kansansa
edessä hirvittävän vaarallista hyökkäystä Saksaa vastaan, jos Venäjä
olisi ollut hyökkäävänä puolena -- silloin Saksa olisi joutunut
oikeudenmukaiseen asemaan taistelussaan Venäjää vastaan. Mutta ei edes
taistelu Venäjänkään kanssa ollut välttämätön. Serbialle annettu
ultimaattumi oli hassahtavan ukon typeryyksiä, pahempi rikos kuin
salamurha, joka sen aiheutti. Ei ole mitään syytä epäillä Sir Maurice
Bunsenin viestissä esitettyä johtopäätöstä, että siitä olisi voitu
selviytyä ja että Venäjä ja Itävalta olisivat huomanneet parhaaksi
jättää taistelun sikseen ja sopia asiasta. Kortit viittasivat
todellakin rauhaan, ja pyrkiminen siihen olisi ollut vain tervettä
peliä.



MILITARISMIN AKILLESKANTAPÄÄ.


Sen sijaan Saksa karahti Ranskan kurkkuun, ja tunkeutumalla Belgiaan se
antoi meille militaristiemme haluaman syyn käydä sen kimppuun
kansakunnan täysin myötätunnoin. Minkä vuoksi se teki tämän typeryyden?
Ei suinkaan kenraali von Bernhardin neuvojen vaikutuksesta. Päin
vastoin, hän oli nimenomaan varoittanut sitä joutumasta Venäjän ja
ranskalais-brittiläisen yhdistelmän väliin, ennenkuin se oli
muodostanut vastapainoliiton Amerikan, Italian ja Turkin kanssa. Eikä
hän suinkaan ole rohkaissut sitä uskomaan, että Englanti säästäisi
Saksaa: päin vastoin, hän ei saattanut kylliksi ihailla sitä
salakavalaa häikäilemättömyyttä, jota Englanti osoittaa vaaniessaan
tilaisuuttaan ja syöksyessään vihollisensa kimppuun, kun tämä on lyöty
maahan. (Se mies parka ei tietänyt, kuinka suuresti hän ylisteli meidän
kykyämme harjoittaa reaalipolitiikkaa!) Mutta hän ei ottanut huomioon
uskontonsa turmiollista perusheikkoutta, nim. sitä, että koska
junkkari-militarismi päästää esille vain hölmöjä ja keikareita ja
tukahuttaa kaikki aito realistit ikäänkuin nämä olisivat käärmeitä,
niin kriisin sattuessa käy aina ilmi, että "hölmöt eivät pysty omaan
hölmötyöhönsä". Kaiser ja hänen ministerinsä sotkivat asiansa aivan
hirvittävällä tavalla. He olivat Bernhardin kiihdyttämiä, mutta eivät
ymmärtäneet häntä. Hänen imartelunsa he nielivät, mutta hänen
sotataitonsa ja varoituksensa jäivät käsittämättä. He tiesivät, että
kun koitti aika asettua ranskalais-venäläistä liittoa vastaan, silloin
heidän oli tehtävä suuremmoinen hyökkäys Ranskan kimppuun ja
pyyhkäistävä sen nappulat pois isolta shakkilaudalta, ennenkuin Venäjä
sai aikaa mobilisoida; ja sitten oli palattava murskaamaan Venäjä
jättäen Englannin valloitus toiseen aikaan. Tätä enempää ei heidän
päähänsä voinut mahtua yhdellä kertaa; ja he olivat auttamattoman
kykenemättömiä ottamaan selkoa siitä, olivatko toiset Bernhardin
vaatimista ehdoista toteutettavissa, tai koulupoikamaisen
mielikuvituksensa kiihdyttäminä muistamaan, oliko hän yleensä
asettanutkaan mitään vaatimuksia. Ja niin he tekivät hyökkäyksensä ja
saattoivat itsensä siveellisesti väärään joka kohdassa, tehden
sitä paitsi voiton saavuttamisen inhimillisesti mahdottomaksi
sotilaallisessa suhteessa. Juuri sellainen on militarismin nemesis:
militaristi joutuu suureen peliin, jota hän ei typeryytensä vuoksi
kykene pelaamaan menestyksellä. Espanjan Filip yritti sitä 300 vuotta
takaperin; ja se rappiotila, mihin hän tällöin saattoi maansa, on
jatkunut tähän päivään saakka. Hän oli niin typerä, että vaikka
luulikin olevansa Jumalan valitsema välikappale (yhtä varma toivottoman
typeryyden merkki ihmisessä, joka ei voi käsittää jokaisen toisen
olevan yhtä suuressa määrin saman vallan välikappale, kuin takeena
viisaudesta ja suopeudesta ihmisessä, joka kunnioittaa naapuriaan kuten
itseäänkin), koetti hän kuitenkin kamppailla Drakea vastaan sellaisin
olettamuksin, että tykki oli ase, jota ei yksikään todellinen ritari ja
hyvä katolilainen voinut alentua käsittelemään. Ludvig XIV yritti
uudestaan kaksi vuosisataa sitten, ja ollen kevytmielisempi houkkio hän
sai selkäänsä Marlborough'lta ja lähetti poikansa pojanpojan
valtaistuimelta mestauslavalle. Napoleon koetti sitä sata vuotta
takaperin. Hän oli vaarallisempi, koska hänessä oli suunnatonta
persoonallista kykyä ja teknillistä sotataitoa; ja hän aloitti Ranskan
vallankumouksen loistavin suosituskirjein. Kaikki tämä vei hänet
espanjalaista tekopyhää ja ranskalaista keikaria pitemmälle; mutta
hänkin liitti itseensä hölmöjä ja roistoja ja päätyi voitettuna St.
Helenan saarelle tyydytettyään kahdenkymmenen vuoden aikana idioottien
kunnian- ja verenhimoa, pidettyään sotaa "suurena pelinä" ja kenttää,
jolle oli ylt'yleensä siroiteltu ruumiita, "kauniina näkynä". Lyhyesti
sanoen, hän oli hölmöille ihan yhtä suuri magneetti kuin toisetkin,
mutta paljoa kykenevämpi.



MEIDÄN OMA OIKEA ASEMAMME.


Nyt nousee kysymys, mihin asemaan saattoi meidän hallituksemme tämä
mielettömän teorian tulos ja Potsdamin kykenemättömyys soveltaa sitä
käytäntöön. Se jätti aivan selvästi lännen vastuunalaisen poliisin
asemaan. Europassa ei ollut ketään muuta, joka olisi ollut kyllin
voimakas pannakseen "hullun koiran" kahleisiin. Belgian ja Hollannin,
Norjan sekä Ruotsin, Tanskan ja Sveitsin ei juuri saattanut odottaa
ottavan tätä velvollisuutta kantaakseen, vaikka Norjalla ja Ruotsilla
ei olisikaan hyvää syytä venäläis-vastaiseen kantaansa eivätkä
hollantilaiset kapitalistit olisi puolittain varmoja siitä, että heidän
kauppamenestyksensä olisi suurempi Saksan kuin kotimaisen hallinnon
alaisena. Kukaan ei väittäne, että Espanja olisi voinut tehdä jotain;
ja mitä Italiaan tulee, niin oli epätietoista, eikö se pitänyt itseään
yhä vielä kolmiliiton jäsenenä. Joko siis Englanti tai ei kukaan.
Englannin pidättäytyminen syöksymästä melskeeseen kaikkine
voimineen olisi ollut mahdotonta jokaiselta näkökannalta katsoen.
Kansanvaltaiselta kannalta katsoen tämä olisi merkinnyt sen vaatimuksen
hyväksymistä, jonka esitaistelijaksi Potsdam oli itsensä tehnyt
hyökkäämällä Ranskan tasavallan kimppuun: me olisimme hyväksyneet
junkkariluokan vaatimuksen saada järjestää maailman olot
militaristiseen suuntaan joukkojen hengen ja ruumiin kustannuksella.
Kansainvälisen sosialismin kannalta katsoen se olisi merkinnyt sen
äärimmäis-kansallisen mielipiteen hyväksymistä, että muiden maiden
asukkaat olisivat samantekevää, vaikka he viiltävätkin kurkun puhki
toisiltaan. Meikäläiset militaristi-junkkarit huusivat: "Jos sallimme
Saksan voittaa Ranskan, niin seuraavalla kerralla on meidän vuoromme!"
Romanttiset junkkarimme lisäsivät: "Ja se onkin meille parahiksi!
Kukapa säälisikään meitä sen hetken koittaessa, jos meitä nyt
jänistää?" Yksinpä sellaistenkin älymiesten, jotka inhoavat sotaa ja
pitävät sitä sellaisenaan häpeänä niin suurena, etteivät edes kaikki
laakeritkaan kykene peittämään sen Kaininmerkkiä, täytyi myöntää, että
poliisivelvollisuus on välttämätön ja että sellaista sotaa vastaan oli
sodittava, johon saksalaiset ovat ryhtyneet hyökätessään Ranskan
kimppuun yrittääkseen aivan ilmeisesti asettaa tykki-hegemonian
kansakuntien ystävällisen kanssakäynnin sijaan. Muuta vaihtoehtoa ei
ollut. Vaikka ulkoasiainministeriö olisi ollut Kansainvälinen
sosialistitoimisto, vaikka Sir Edward Grey olisi ollut Jaures, vaikka
Ramsay McDonald olisi ollut pääministeri, vaikka Venäjä olisi ollut
Saksan eikä meidän liittolainen, niin tulos olisi silti ollut sama:
meidän olisi täytynyt paljastaa miekkamme ja murskata Potsdam, kuten
olemme murskanneet ja meidän aina täytyykin murskata Filip, Ludvig,
Napoleon ja koko heidän sukunsa.

Syy, joka pakotti meidät ryhtymään sotaan, on siis niin pätevä kuin
yksikään _casus belli_ voinee konsaan olla. Itse asiassa juuri sen
kaksinainen tasavaltainen ja sotilaallinen luonne tekee sen aivan liian
päteväksi; sillä se antaa meikäläisille tilaisuuden vaatia sen kokonaan
omaksi asiakseen ja vääntää sen vale-laillisilla puolustuksilla, jotka
turmelevat yhdeksän kymmenesosaa meidän arvostamme, koska sotilaalliset
ja oikeudelliset syyt tekevät tuskin kymmenettä osaa koko määrästä:
suoraan sanoen, ne eivät olisi sellaisinaan riittäneet oikeuttamaan
edes yhden ainoan pommerilaisen krenatöörin surmaa. Tarkastakaamme
esimerkiksi sitä sotilaallista näkökohtaa, että meidän on ryhdyttävä
taisteluun Potsdamia vastaan, koska seuraavalla kerralla on meidän
vuoromme, jos Kaiser nyt pääsee voitolle. No niin: emmekö aina ole
valmiit taistelemaan, kun meidän vuoromme koittaa? Jos tapahtuisi se
kerrassaan uskomaton seikka, että Saksa, olkoon kuinka voitokas
tahansa, asettaisi kansalleen saman miespolven aikana kaksi niin
hirvittävää vaatimusta kuin sota aina aiheuttaa, niin miksi emme
luottaisi laivastoomme, voitettujen myötätuntoon ja Amerikan ja Europan
yleisen mielipiteen kannatukseen, kun meidän vuoromme tulee, ellei
tällä kertaa ole kysymys muusta kuin tappion ja voiton erotuksesta
sotaretkessä, joka muussa suhteessa on aivan samantekevä? Ellei
maailman onni kärsi Englannin tappiosta enempää kuin Saksan tappiosta,
niin kuka välittää siitä, joudummeko me tappiolle vai emmekö? Jos
olemme vain osanottajia varustuskilpailussa ja luodeilla suoritetuissa
Olympian-kisoissa tai syyttäjiä teknillisessä kansainvälisen lain
tapauksessa, niin on aivan samantekevää, joudummeko häviölle vai
emmekö, koska siitä ei koidu vahinkoa muille kuin itsellemme --
eikä edes itsellemmekään, ellemme ota huomioon kansallista
turhamielisyyttämme. Vasta Europan elämän poliisivalvojina me olemme
tärkeitä ja voimme lähettää miehemme juoksuhautoihin vakuutettuina
siitä, että he taistelevat arvokkaan asian puolesta. Lyhyesti sanoen:
junkkari-asia ei ole penninkään arvoinen; kansanvallan, sosialismin,
kansainvälisyyden asia on kaiken sen arvoinen, mitä se uhkaa maksaa.



SAKSALAISET PUOLUSTAUTUVAT MEIDÄN SYYTÖKSIÄMME VASTAAN.


Mitä vastaavat saksalaiset tähän? Tai oikeammin: mitä saksalaiset
vastaisivat siihen, jos heidän virallisilla militaristeillaan ja
kaiseristeillaan olisi älyä keksiä vaikuttava vastaus? Epäilemättä he
sanoisivat, että meidän sosiaali-demokraattiset tunnustuksemme ovat
kyllä kaikki perin oivallisia, mutta me olemme omaksuneet sen kannan
epäilyttävän äkkiä ja äskettäin. He huomauttaisivat, että hengenvaaraan
joutuneen kansakunnan on hiukan vaikeata uskoa olemassaolonsa
riippuvaksi muukalaisesta yleisestä mielipiteestä, jota ensiksikään
eivät ole koskaan tuoneet ilmi ne henkilöt, jotka todellisuudessa
määräävät Englannin ulkopolitiikan, ja joka toiseksi on kokonaan vieras
heidän tunnetuille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. He kysyisivät
syytä siihen, minkä vuoksi me -- sen sijaan että teimme sopimuksen
Ranskan ja Venäjän kanssa ja kieltäydyimme ilmaisemasta Saksalle sen
tarkoitusperästä muuta kuin että emme sitoutuneet pysymään
puolueettomina, jos ranskalais-venäläinen yhtymä kävi Saksan kimppuun
-- emme sanoneet suoraan 1912 (jolloin Saksa esitti meille kysymyksen
peittelemättä) ja jälleen viime heinäkuussa (kuri Sasonov vaati meitä
niin voimakkaasti näyttämään korttimme), että jos Saksa hyökkäisi
Ranskan kimppuun, niin me ryhtyisimme sotaan edellistä vastaan, joko
Venäjän kanssa tai ilman sitä, vaikka tiesimme varsin hyvin, että
hyökkäys Ranskaa vastaan Belgian kautta kuuluisi Saksan ohjelmaan, jos
vaara Venäjän taholta kävisi uhkaavaksi. He huomauttaisivat, että jos
meidän oma ulkoasiain-ministerimme julkisesti väitti olevansa kokonaan
tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista, niin saksalaisen oli
vaikea uskoa niiden olevan täysin sopivia julkaistaviksi. Lyhyesti
sanoen, he selittäisivät: "Jos olitte ennen tätä tapausta niin
tavattoman viisaita ja hyvää tarkoittavia, miksi eivät teidän
ulkoasiain-ministerinne ja lähettiläänne Berliinissä ja Wienissä ja
Pietarissa -- suokaa anteeksi, Petrogradissa -- kehottaneet meitä
pysymään rauhassa ja luottamaan länsimaiden yleiseen mielipiteeseen?
Miksi he kieltäytyivät antamasta meille mitään lupauksia paitsi sen
vihamielisen vakuutuksen, että Englanti toimisi yhdessä Ranskan kanssa
meitä vastaan Pohjanmerellä, ja tekivät meille täysin selväksi, että
teidän politiikkanne oli junkkaripolittiikka ihan yhtä suuressa määrin
kuin meidän omammekin ja ettei meillä ollut mitään toivottavaa teidän
suopeudeltanne? Mitä todisteita oli meillä siitä, että te pelasitte
muuta kuin tätä meidän omaa militaristi-shakkiamme, jota nyt niin
hurskaina tuomitsette, mutta jota ei kukaan teistä, paitsi
kourallinen sosialisteja, joita halveksitte, ja syndikalisteja, jotka
telkeette vankilaan, ole vuosikausiin vastustanut, vaikka se onkin
ollut puheena kaikkialla militaristienne saksalaisvastaisissa
ohjelmissa ja sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa? Ovatko teidän
sosiaali-demokraattiset periaatteenne vilpittömiä, vai ovatko ne vain
tikari, jota salaatte hihassa iskeäksenne sen takaa päin meihin, kun
kaksi hirvittävintä vihollistamme koettaa murskata meidät? Jos näin on
laita, niin missä on silloin teidän siveellinen ylemmyytenne, senkin
hurskastelijat? Ellei, miksi ette silloin -- toistamme sen vieläkin --
tehneet niitä tunnetuiksi kautta koko maailman, sen sijaan että
valmistitte älyttömällä vaikenemisellanne meille salaväijytyksen?"

Käsittääkseni ei tähän voi vastata muuten kuin tunnustamalla suoraan,
että me emme tietäneet, mitä tahdoimme; että pääsimme siitä selville
vasta sitten, kun Saksan hyökkäys Ranskan kimppuun pakotti meidät
lopultakin tekemään päätöksen; että vaikka epäilemättä täysi selvyys ja
pitkällinen ounastus meidän puoleltamme olisikin ollut peräti
paikallaan, niin silti voi monella syyllä puolustaa politiikkaa, joka
kieltää kahlaamasta virran poikki, ennenkuin on sille saapunut; että
meidän täytyy joka tapauksessa jyrkästi kieltäytyä tunnustamasta, että
olemme muita alttiimmat menettelemään väärin, kun olosuhteet viimein
pakottavat meidät ajattelemaan ja toimimaan. Samoin: että keskustelu on
turha saksalaisten oman asian tähden; sillä olettivatpa saksalaiset
meidän olevan häikäilemättömiä militaristeja tai tunnollisia
demokraatteja, heidän oli kuitenkin päädyttävä samaan johtopäätökseen,
nim. siihen, että me hyökkäisimme heidän kimppuunsa, jos he
ahdistaisivat Ranskaa; niin muodoin täytyi heidän olettamuksensa, että
emme sekaantuisi leikkiin, perustua siihen uskoon, että olemme suoraan
sanoen "halveksittavia", jommoisista erehdyksistä ihmiset saavat aina
maksaa tässä matoisessa maailmassa.

Yleensä voimme varsin hyvin kerskailemalla preussilaisten tapaan
selviytyä tuosta keskustelusta, jos vain pystymme pitämään puoliamme
sotatantereella. Mutta preussilaistapa ei juuri tyydytä omaatuntoa.
Sillä seikalla, etteivät meikäläiset diplomaatit kyenneet keksimään
Saksalle oikeata tietä, ei Saksa voi puolustaa kykenemättömyyttään
löytää itse sitä. Eipä siltä, että tämä olisi ollut enemmän sen asia
kuin meidän: se oli europpalainen kysymys ja olisi ollut ratkaistava
kaikkien lähettiläiden ja ulkoasiain-ministerien yhteisin neuvoin.
Mutta se oli, lievimmin sanoen, yhtä suuressa määrin Saksan asia kuin
kenenkään muun ja tavattoman tärkeä sille: "kysymys elämästä ja
kuolemasta", kuten valtakunnan kansleri ajatteli. Mutta meidän ei
kannata väittää olevamme Saksaa siveellisesti ylempänä. Meille se oli
kysymys monen englantilaisen elämästä ja kuolemasta; ja nämä
englantilaiset ovat kuolleet siitä syystä, että meikäläiset diplomaatit
olivat yhtä sokeita kuin preussilaiset. Sota on tuottanut tappion
salakähmäiselle junkkaridiplomatialle, meikäläiselle yhtä hyvin kuin
vihollisellekin. Niiden meistä, joiden täytyy vielä kuolla, on saatava
innostusta, ei kuuliaisuudesta diplomaatteja kohtaan, vaan menneiden
aikojen katusulkujen sosialisti-sankarin tavoin "ihmissuvun
solidarisuuden" tunnosta. Ja jos hän ostaa verellään voiton
tuolle pyhälle asialle, niin myönnän, ettemme juuri voisi sallia
ulkoasiain-ministeriön ripustaa martyyripalmunlehväänsä sotaministeriön
lieden reunukselle.



ENSIMMÄINEN RANGAISTUS PETOLLISUUDESTA.


Ulkoasiain-ministeriö voi sentään ainakin muuttaa kantaansa ja
asettua kannattamaan _hyvää_ asiaa, sen sijaan että alentaa sitä
saivartelevilla puolusteluillaan. Sillä katsokaahan, mikä on ollut
ensimmäinen tulos tuosta Belgian-hölynpölystä! Se aiheutti sen
välttämättömän johtopäätöksen, että kun viimeinenkin saksalainen oli
karkoitettu Belgian maaperältä, silloin rauhaarakastava Englanti,
suoritettuaan vastahakoisen tehtävänsä tässä järkyttävässä sodassa,
vetäytyisi tyynesti erilleen kamppailusta ja jättäisi liittoutuneiden
tehtäväksi selvittää asiat Potsdamin kanssa. Asquithin Mansion Housessa
pitämän puheen jälkeen liittoutuneet vaativatkin täydellä syyllä meitä
hyväksymään juhlallisen sopimuksen, jonka mukaan kaikkien oli pysyttävä
yhdessä aina sodan loppuun asti. Tämän johdosta on tehty surkean laiha
yritys osoittaa, että epäluotettava asianosainen olikin Ranska, jonka
Kaiser muka koetti lahjomalla saada erilleen. Muuta ei voi sanoa kuin
että sellaisille henkilöille voi syöttää mitä tahansa, jotka uskovat,
että yksikään hallitus Ranskassa uskaltaisi nyt tarjota Ranskan
kansalle rauhan hinnaksi muuta kuin Elsassia ja Lothringia tai että
toistaiseksi voittamaton ja todellakin mestarillisesti etenevä Kaiser
(kuten silloin näytti) uskaltaisi tarjota Ranskalle sellaista maksua.
Tietysti meidän oli hyväksyttävä vaatimus; mutta ellei pääministerin
oma menneisyys olisi estänyt häntä asettumasta kansan suosimalle
kannalle, niin meidän ei olisi epäilty mahdollisesti vetäytyvän
pelistä, kun tekopyhyytemme vaatimukset olivat tulleet tyydytetyiksi.
Hän olisi tietänyt, että me emme puolusta sopimusta, joka sattumalta on
jäänyt Pariisin, Praagin, Berliinin ja kaikenkaltaisen ja -aikaisten
sopimusten rippeiden joukkoon ainoana europpalaisena sopimuksena, mikä
tähän asti on säilynyt ilmeiseltä loukkaukselta: me kannatamme sotaa
sen vuoksi, että siinä vastustetaan sotaa, sotilaspakotusta,
mielivaltaa, öykkärimäsyyttä, raakaa voimaa, sotilaslakia,
luokkaröyhkeyttä, sitä, mitä rouva Fawcett nimitti järjettömäksi
pirullisuudeksi (jonka johdosta sanomalehdet puolustellen selittivät,
että hän, ollen nainen, oli tietysti tarkoittanut muukalaisten eikä
Englannin sotaa). Muistaen, mitä itse olemme sanoneet ja tehneet,
voivat muutamat meistä epäillä, tokko saatana pystyy heittämään ulos
saatanan, mutta vaikka tehtävä ei ole juuri langenneelle enkelille
kuuluva, niin antakaamme hänen kuitenkin yrittää.



AVOIN MAKSUOSOITUS.


Havaitkaa sillä välin, kuinka Idän diplomatia jälleen voittaa meidät
viekkaudellaan suoranaisena tuloksena tästä sopimuksien aiheuttamasta
pahaonnisesta tekopyhyyden purkauksesta. Jokainen on sanomistaan
sanonut, että tämä sota on hirvittävin, mitä milloinkaan on käyty. Ei
kukaan ole sanonut, että tämä uusi sopimus on hirvittävin avoin
maksuosoitus, mikä meidän milloinkaan on täytynyt kirjoittaa sen
vuoksi, että parlamentin enemmistöpuolue on tahtonut saavuttaa
tehokkaan siveellisen asennon. Tosin J.A. Hobson käsitti tilanteen heti
ja hänen sallittiin päästää nurkastaan vähäinen pahaenteinen vaakahdus;
mutta kuuluiko sitä varoittavaa torventoitotusta, jonka olisi pitänyt
törähtää kautta koko sanomalehdistön? Ajatelkaahan, mitä avoin
maksuosoitus merkitsee. Ranska voi kenties tyytyä siihen, että saa sen
nojalla takaisin Elsassin ja Lothringin. Meidän täytyy tyytyä muutamiin
kaistaleisiin Saksan siirtokuntia ja mestaruuteen raskaspainoisten
sarjassa. Mutta Venäjä? milloin on se sanova: "Seis! Riittää jo!" Entä
jos se ei tyydykään vain Puolaan, vaan vaatii vielä Itä-Preussiakin?
Entä jos se tahtoo saada Konstantinopolin päästäkseen sen kautta
jäätymättömien merien yhteyteen ja lisäksi vaatii Itävallan hajoamista?
Entä jos siinä herääkin suuremmoinen ajatus vallata koko Preussi, jossa
asiassa kansatieteellisillä kartoittajilla, militaristisilla
mielipuolilla ja panslavistisilla suuruudenhulluilla onkin jotain
sanottavaa? Se saattaa olla järkevää järjestystä, mutta siinä on jo
liikaa. Ja se seikka, että me olemme joutuneet siihen parlamentin
tietämättä, keskusteluitta, varoituksitta, kenenkään vetoamatta
yleiseen mielipiteeseen tai vaatimatta demokratian vahvistusta,
pelkästään Sir Edward Greyn kynänvedon kautta viiden viikon kuluttua
siitä kuin hän oli samalla tavalla toimittanut meidät kauhistavaan
yleiseuroppalaiseen sotaan, se osoittaa, kuinka täydellisesti
ulkoasiain-ministeriö on luopunut kaikista yrityksistä esiintyä
vähemmän itsevaltaisena kuin Kaiser itse. Se vain tarjoo avoimen
valtakirjan liittoutuneiden armeijoille virkkamatta kansakunnalle
sanaakaan, ennenkuin maksuosoitus on kirjoitettu. Muuta rajoitusta ei
tällä velvoituksella ole kuin varmuus siitä, että maksuosoitus joutuu
protestiin samalla hetkellä, jolloin sen nojalla nostetaan liian suuria
summia. Ja siitä voi koitua täysin puolustettava syy uuteen sotaan itse
liittolaisten kesken. Missään tapauksessa ei mikään sopimus voi
pelastaa kutakin liittoutunutta karkeasta todellisuudesta alistua ja
maksaa häviölle jouduttuaan, joko sitten toiset ovat tappiosta
osallisia tai eivät. Enkö sanonut, että sitä parempi, kuta pikemmin
teemme itsellemme selviksi rauhanehdot, jotta tietäisimme, minkä vuoksi
taistelemme ja kuinka pitkälle meidän on mentävä? Sen sijaan me
allekirjoitamme naurettavan "paperinpalan" säästääksemme itseämme
sietämättömän väsyttävältä ajattelulta.



BELGIA EUROPAN VALTOJEN RISTIINNAULITSEMANA.


Ja nyt, ennenkuin jätän kysymyksen Belgiasta: mitä olemme tehneet
Belgian hyväksi? Olemmeko pelastaneet sen joutumasta vihollisen
valtaan? Asetimmeko sen rinnalle puoli miljoonaa miestä, kun vyöry
pyyhälsi sen ylitse? Vai pysyimmekö turvallisina omassa maassamme
ylistäen sen sankarillisuutta kirjoituksissa, joiden onnistui herättää
sellainen käsitys, että belgialainen soturi on noin neljän jalan
mittainen, mutta tavattoman karski kokoisekseen? Kun belgialainen
soturi huusi: "Missä ovat englantilaiset?" niin oli vastauksena "ison
huoneen suuruinen määrä ainetta", jonka saksalainen piiritystykki
lennätti ilmaan ja joka murskasi hänet maahan, jota meidän ei ollut
onnistunut pelastaa sodan pahimmilta kauhuilta. Me emme ole suojelleet
Belgiaa; Belgia on suojellut meitä joutuen siitä hyvästä Saksan
valtaan. Nyt pyhä velvollisuus vaatii meitä karkoittamaan saksalaiset
Belgiasta. Siihen mennessä voisimme ainakin pelastaa sen pakolaiset
yksityisen armeliaisuuden oikullisuudesta myöntämällä anteliaasti
avustusta yleisistä varoista. Meidän ei tarvitse tyrkyttää sille rahaa
lainaksi; Saksan kapitalistit tekevät sen mitä suurimmalla
mielihyvällä, kun sota on päättynyt. Luullakseni hallitus käsittää
tämän nyt, sillä huomaan sen esittävän sellaisen myöhäisviisauden,
ettei meidän lainastamme tarvitse maksaa korkoa. Kun nyt alamme nähdä,
mihin todella olemme joutuneet, mitä käytännöllisiä opetuksia voimme
siitä saada?



SALAPERÄISYYDEN AIHEUTTAMA VALMISTUMATTOMUUS.


Ensinnäkin sen, että itsevaltainen ulkomaanpolitiikkamme, jossa
ulkoasiain-ministeri on aina junkkari ja ryhtyy sotaan ja päättää sodan
kysymättä neuvoa kansakunnalta tai uskomatta asiaa sille tai edes
pidättymättä pettämästä sitä tarkoituksiinsa nähden, aiheuttaa
ehdottomasti sellaisen tuhoisan tuloksen, että ryhdytään sotaan
olematta siihen valmiita. Suunnitellaan sotia, joihin tarvitaan
suunnattomia hyökkäysarmeijoita, harjaantuneita ja sotaan varustettuja.
Mutta koska sellaisia valmistuksia ei voi salata yleisöltä, niin ne
lykätään siksi, kunnes sota on toden teolla julistettu ja aloitettu,
vaikka seurauksena olisikin sellainen hirvittävä vaara, että meidän
vähäinen rauhanarmeijamme joutuisi tuhotuksi, kuten oli käymäisillään
Monsin ja Cambrain luona. Ammattimiehet sanovat, että jalkamiehen
valmistamiseen kuluu neljä ja ratsumiehen valmistamiseen kuusi
kuukautta. Ja me hankimme armeijan, joka kykenee taistelemaan Saksan
joukkoja vastaan, julistamalla Saksalle sodan ihan kuin meillä jo olisi
sellainen armeija ja luottamalla sitten siihen, että tästä aiheutuva
kauhea vaara saa meidät miehissä astumaan riveihin vapaaehtoisesti tai
pakosta (mikä on vielä parempi seikka junkkarien kannalta katsoen).
Minusta tuntuu siltä, että kansakunnan, joka sietää moisia järjettömiä
menetelmiä ja suunnattomia vaaroja, täytyy ennen pitkää hukkua pelkästä
mielettömyydestä. Ja kaikki tuo on silkkaa taikauskoa: Edward I:n
aikaiset menetelmät tahdotaan säilyttää voimassa Yrjö V:n
hallitusaikana. Sen vuoksi ehdotan sodasta otettavaksi kaikkein ensinnä
sen opin, että ulkoasiain-ministeri alennetaan tavallisen pääministerin
tai vaikkapa perustuslaillisen hallitsijan tasalle, niin ettei hän voi
ampua ainoatakaan laukausta tai kirjoittaa sopimuksia alahuoneen
valtuuttamatta, vaan on pakotettu suorittamaan diplomaattiset
toimenpiteensä kaiken kansan nähden; ja nykyisen säännöksen sijaan,
jonka mukaan diplomaattiseen palvelukseen antautuvalta vaaditaan
ainakin 400 punnan yksityiset vuositulot, laaditaan uusi määräys, että
ainakin toisen puolen diplomaattikunnasta on oltava henkilöitä, jotka
eivät ole koskaan aterioineet sen korkeampien isäntien kuin
vaatimattomien asiainajajain tai lääkärien päivällispöydässä.

Näitä ehdottaessani en suinkaan unohda, ettei ole helppoa keksiä
tehokasta keinoa diplomatian hillitsemiseksi ja että meidän
diplomaateillemme on yhtä tärkeätä kuin konsanaan ennen suuri luonne ja
luokka-epäitsekkyys (mikä nykyään on mahdoton täyttää). Tiedän hyvin,
että diplomaattista toimintaa harjoitetaan nykyään ei vain virallisin
kirjeenvaihdoin, joka on tarkoitettu mahdollisesti julkaistavaksi ja
joutuu tarkastuksen alaiseksi, mikä on jossain määrin vastuunalaista
tarkastusta, vaan myöskin yksityisin kirjein, joita ei itse
kuninkaallakaan ole oikeutta lukea. Tiedän, että yksinpä
Yhdysvalloissakin, missä sopimukset ja sodanjulistukset kuuluvat
parlamentin tehtäviin, presidentti voi siitä huolimatta aiheuttaa
tilanteen, jossa kongressilla, samaten kuin meidän alahuoneellammekin
tätä nykyä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julistaa sota. Mutta vaikka
täydellinen turvallisuus onkin mahdoton saavuttaa, ei siitä suinkaan
seuraa, ettei olisi ryhdyttävä varokeinoihin tai ettei kansanvaltainen
traditsio olisi turvallisempi kuin feodaalinen traditsio. Paljoa
vakavampia epäilyksiä tuottaa joukkojen alttius joutua sotakuumeen
valtaan ja tuo hirvittävän vaarallinen jokapäiväinen tulva halpoja
sanomalehtiä; sillä näihin kirjoittavat nimettömät miehet ja
naiset, joiden häpeällisen alhainen palkka on takeena heidän
tietämättömyydestään ja nöyryydestään taloudellisen johdon edessä;
mutta viimeksi mainittua hallitsee taasen varakas luokka, joka ei
ainoastaan liehittele sotilassäätyä yhteiskunnallisista syistä, vaan
jolle sota tuottaa suoranaisia etujakin suomalla tilaisuuden korottaa
rahan arvoa, ja rahahan on ainoa kauppatavara, mitä varakkaalla
luokalla on myytävänä. Mutta minä en kykene laisinkaan huomaamaan, että
meikäläiset junkkarit ovat vähemmän alttiita sanomalehdistön
vaikutukselle kuin alkeiskoulujen kasvattama yleisö. Päin vastoin,
meikäläiset demokraatit ovat luotettavampia kuin plutokraatit, ja ne
kuumehoureet, joita meikäläiset junkkarit sota-aikana lähettävät
sanomalehtiin ilmaiseksi, olisivat kalliita, jos niistä maksettaisiin
puoli pennyä riviltä. Rahaylimystö haluaa sotaa, koska se tarjoaa
palkintoja plutokratialle: sosialismi haluaa rauhaa, koska sen
palvelemat edut ovat kansainvälisiä. Koska sosialistinen puoli on
kansanvaltainen puoli, niin meidän olisi parasta tehdä diplomatiamme
kansanvaltaiseksi, jos haluamme rauhaa.



RAUHANEHDOT SODAN PITUUDEN LUONNOLLISET RAJAT.


Puhukaamme nyt rauhanehdoista. On jo aika ottaa tämä kysymys
käsiteltäväksi; sillä lordi Kitchenerin käsitys, että meidän on
valmistuttava vuosikausien sotaan, kuten teimme sata vuotta sitten, on
soturille sopiva, mutta ei järkevä. Luonnollisesti meille on
fyysillisesti mahdollista kaivaa kaksikymmentä vuotta juoksuhautoja ja
ammuskella saksalaisia joukkoja ja työntää Saksan armeijoja takaisin,
milloin ne eivät työnnä meitä, sillä välin kuin vanhat naiset nyhtävät
turnipseja ja kaitsevat vuohia tulivyöhyykkeessä, jonka poikki soturit
juoksevat turvaa etsien. Mutta meillä ei ole varaa pidättää yksi
miljoona miestä, jotka ovat suoriutuneet ankarasta ruumiillisesta
tarkastuksesta, useat vuodet isyyden toimista, ellei aikomuksemme ole
kasvattaa seuraava sukupolvi vähemmistä, joilla on huonot silmät,
visvaiset suonet, mädät hampaat ja sisälmykset epäkunnossa. Soturit
eivät ajattele näitä asioita, mutta järkevien siviilihenkilöiden on
tehtävä se. Ja yksinpä sotilaatkin tietävät, ettei ampumatarpeita voi
valmistaa niin nopeasti kuin kuluttaa, eikä ihmisiä ja hevosia saata
synnyttää yhtä nopeasti kuin ne voi surmata koneiston avulla. Olisi
tosiaankin hyvä, etteivät sanomalehtemme kirjoittaisi kymmenen tuuman
pommeista, vaan 1,000 punnan pommeista, ja että sotilassoittokunnat
toisinaan kajahuttaisivat kansallislaulun ja brabançonnen ja
marseljeesin lopuksi vanhan tutun säkeistön: "Kyllä rahaa lentää saa,
kymmentuumainen kun paukahtaa." Helppoa on moittia Norman Angelia ja
Blochia siitä, että he esittävät niin synkkiä ajatuksia sodan
aiheuttamista kuluista; ja H.G. Wells on kerrassaan oikeassa
huomauttaessaan sen seikan, ettei sota kannata taloudellisesti, olevan
sille suureksi ansioksi, koska ei mikään korkea ihmistoiminta kannata
koskaan taloudellisesti. Mutta nykyaikainen sota ei kannata edes
itsessään. Meidän miehet ovat jo syytäneet lyijyä peräytyviä
saksalaisia vastaan, joilla ei ollut lyijyä jäljellä takaisin
syydettäväksi; ja jos jatkamme loppumattomiin, niin ennemmin tai
myöhemmin meidän on ryhdyttävä ratkaisemaan tätä asiaa nyrkeillämme ja
onniteltava itseämme siitä, että Georges Carpentier ja tykkimies Wells
[kaksi kuuluisaa nyrkkeilijää. Suom.] ovat molemmat meidän puolellamme.
Tämä sota päättyy, kun Saksa tarjoo sovinnon kättä, mikä tapahtuu
aikoja ennen kuin se on äärimmilleen nääntynyt, mutta ei suinkaan ennen
kuin me olemme itsekin tyytyväisiä päästessämme lepäämään.
Kansakunnat ovat mehiläisten kaltaisia: ne eivät voi surmata muutoin
kuin oman henkensä hinnalla.



SANKARIMIELTEN KANTA.


Kysymys ehdoista on aiheuttava hurjan riidan. Yleisen mielipiteemme
äärimmillä laidoilla meillä on kahdenlaisia temperamentteja. Ensinnäkin
meikäläiset gentlemanit, urheilijat, uskalikot, ylväät ritarit. Näiden
mielestä on kerrassaan inhottavaa ja raukkamaista parjata vihollista,
kun hän on pystyssä, potkia häntä, milloin joku toinen on iskenyt hänet
maahan, puhkaista häneltä silmät, leikata kieli, hakata poikki oikea
käsi ja ryöstää häneltä kaikki rahat. Nämä urhot sanovat: "Ei riitä,
että kykenemme tänään taistelemaan Saksaa vastaan. Me voimme taistella
sitä vastaan joka päivä ja milloin tahansa. Tulkoon vain uudestaan ja
yhä uudestaan. Me voimme taistella kolme yhtä vastaan; ja jos tulee
kymmenen yhtä vastaan, kuten Monsin luona, niin me taistelemme
peräytyen ja karkoitamme vihollisen jälleen takaisin, kun olemme
uuvuttaneet sen oman painomme tasalle. Ellei sen laivasto halua lähteä
liikkeelle taistelemaan siitä syystä, että meillä on liian paljo
aluksia, niin lähetämme kaikki, mitä meillä on liikaa, takaisin
Portsmouthiin ja annamme urhoollisinten ja parhaiden voittaa." Näin
puhuvat urhot, ja niin otaksutaan (joskin erehdyttävästi) myöskin
Draken käyneen armaadan kimppuun.



PELKURIEN HÄPEÄLLINEN KANTA.


Mutta kaikki me emme ole ylväitä ritareita. Toisella laidalla on
ihmisiä, jotka vaativat ryöstöä ja kostoa, tahtovat vihollista
nöyryytettäväksi ja kidutettavaksi, tuomitsevat yhdellä palstalla
raivostuneina preussilaiset kokonaisten kylien murhapolttajiksi ja
joukkoteloittajiksi ja toisella riemuitsevat venäläisten menetellessä
samoin; vaativat, että saksalaisia sotavankeja on kohdeltava
pahantekijöinä, kuvaavat meikäläisiä indialais-joukkoja hurjiksi
murhamiehiksi, koska kernaasti soisivat vihollisilleen sellaisen
kohtalon, minkä tunnemme Indian kapinan ajoilta; kirkuvat, että Kaiser
on lähetettävä Pirunsaarelle, koska St. Helena on hänelle liian hyvä,
ja selittävät, että Saksa on runneltava ja poljettava tomuun niin
perinpohjin, ettei se voi vuosisataan nostaa päätään. Käyttäkäämme
näistä ihmisistä heidän omaa lempinimitystään ja sanokaamme heitä
hunneiksi silläkin uhalla, että teemme vääryyttä todellisille
hunneille. Ja lähettäkäämme heitä juoksuhautoihin niin monta kuin
suinkin saamme houkutelluiksi lähtemään, siinä toivossa että ennen
pitkää tapaamme heidän nimensä tietymättömiin kadonneiden joukossa.
Mutta koska he pysyttelevät mieluummin omalla maaperällämme, niin
heidät on otettava lukuun lopputiliä tehtäessä. Mutta silloin he eivät
merkitse suuria. Useimmat heistä ovat aika lailla häpeissään siitä,
mitä sanoivat noina kolmena, neljänä ensimmäisenä viikkona; ja useimmat
niistä, jotka eivät ole, häpeävät tuoda kaunansa julkisesti esiin.



AFÄÄRIKANTA.


Paljoa enemmän merkitsevät tässä asiassa kummankin äärimmäisyyden
välillä olevat ainekset. Ensinnäkin meidän pääjoukkomme, liikemiehet,
joiden mielestä ritarillisuus ei kannata ja suuttumus on lapsellista,
mutta jotka eivät voi käsittää, miksi emme pakottaisi Saksaa
suorittamaan vahingonkorvausta ja hankkimaan meille varoja, jotta City
saataisiin jälleen käyntiin. He unohtavat, että kun Ranska teki näin
v:n 1871 jälkeen Berliinille, niin Berliini pääsi niin ankaraan
vauhtiin, että ryntäsi päistikkaa suunnattomaan taloudelliseen
onnettomuuteen, sillä välin kuin Ranskan talonpoika, joka oli hankkinut
pääoman vanhasta sukastaan, menestyi koroilla vähemmän elinvoimaisten
luokkain kustannuksella. Onnettomuudeksi on Saksa aloittanut
tämänkaltaisen ryöstön omalla esimerkillään. Preussilaiset kenraalit
ovat Napoleonin marsalkkain tavoin olleet aina julkeita rosvoja;
kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan perimätapoja noudattaen he
pakottavat kaupungit lahjomalla pelastamaan itsensä ryöstöstä ja
hävityksestä, vieläpä majoituksestakin ja ovat aivan kykenemättömiä
jäljittelemään jalomielisyydessä suurta Condéta (vai oliko se
Turenne?), joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään kaupungin tarjoamaa
maksua sillä perusteella, ettei ollut aikonut marssia sen kautta.
Raivoa, joka Blücherin valtasi, kun Wellington ei sallinut hänen
ryöstää Pariisia, ja hänen huudahdustaan "Mikä kaupunki siinä olisikaan
ryöstää!" (tarkoittaen tällöin Lontoota) pidetään yhä vielä soturille
varsin luonnollisena. Ja niitä veroja, joita preussilaiset kenraalit
äskettäin ovat kiristäneet valtaamiltaan Belgian ja Ranskan
kaupungeilta, täytynee kai pitää lunnaina eikä tavallisena rikollisena
rosvouksena. Mutta vaikka täten luovutaankin vaatimasta rangaistusta
rosvouksesta, niin eivät saksalaiset juuri voine valittaa, jos heiltä
itseltään otetaan lunnaita, kun sotaonni kääntyy heille vastaiseksi.
Liegen, Lillen ja Antverpenin täytyy saada rahansa takaisin korkoineen;
ja Rheimsillä on esitettävänä suuri rakennuslasku. Mutta meidän itsemme
pitäisi tarkoin pidättyä kiristyksestä. Meidän ei pitäisi myydä
vertamme eikä armoamme. Jos myymme jompaakumpaa näistä, niin olemme
sotarosvoja yhtä hyvin kuin Blücherkin.

Eikä meidän pidä erehtyä tahrimaan käsiämme vaatimalla muka kostoksi
korvausta. Se mies, joka ajattelee, että edes kaikki Saksan rahat
voisivat sovittaa yhden ainoan brittiläisen rumpalipojan hengen, olisi
ammuttava pelkästään ilmaistaksemme sen tunteen, että hän on arvoton
elämään. Me asetamme alttiiksi henkemme kuten saksalaiset omansa; ja
vain tässä aivan erikoisessa rahassa meidän olisi maksettava tai
otettava vastaan maksu. Meidän ei suinkaan pitäisi sanoa Kaiserille
sodan päätyttyä: "Roisto, sinä et voi koskaan korvata Louvainin
kirjastoa tai Rheimsin veistokuvia; ja siitä seuraa loogillisesti, että
sinun on tyhjennettävä taskusi meidän taskuihimme." Paljoa parempi on
sanoa: "Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!" Jos emme voi kohota
tälle tasolle, jos meidän on tahrittava kätemme ryöstöllä, niin
sanokaamme sitä ainakin ryöstöksi, mutta älkäämme saastuttako kieltämme
ja sieluamme antamalla sille hienoja nimityksiä.



TUHON SAARNAAJAT.


Sitten meillä on militaristimme, jotka tahtovat saada Saksan "vuotamaan
verensä kuiviin", silpoa ja runnella sen, niin ettei se voi koskaan
enää tehdä sitä toistamiseen. No niin, se on varsin yksinkertaista, jos
olette kyllin suuressa määrin militaristi tehdäksenne sen. Suunnattoman
velkakuorman kasaaminen Saksan kannettavaksi ei tuota sitä tulosta. Sen
laivaston hinaaminen Portsmouthiin tai upottaminen ei tuota sitä
tulosta. Maakuntien ja siirtokuntien anastaminen ei tuota sitä tulosta.
Tehokas keino on paljoa yksinkertaisempi ja käytännöllisempi. Mikä on
tehnyt Saksan niin pelottavaksi tässä sodassa? Ilmeisesti sen suunnaton
ylivoima miesluvussa. Juuri sen avulla meidät työnnettiin takaisin
melkein Pariisin porteille asti. Järjestys, valmius, kuudentoista
tuuman haupitsit auttoivat osaltaan; mutta meidät oli hautaamaisillaan
juuri "tykinruoan" runsaus. Cambrain ja Le Cateaun luona brittiläinen
soturi surmasi surmaamistaan, kunnes kivääri oli käynyt liian kuumaksi
pidellä ja hänen kätensä herpoutui murhaajan-kouristuksesta; mutta yhä
tuli vain uusia esille.



MIKSI EI TAPETTAISI SAKSATTARIA?


Siinä problemissa ei ole mitään hämärää. Nuo saksalaiset voitiin
surmata yhdessä silmänräpäyksessä, mutta syntyäkseen he olivat
vaatineet naiselta kolmen neljännesvuoden työn ja teurastettaviksi
kypsyäkseen kahdeksantoista vuoden ajan. Muuta ei tarvitse tehdä kuin
tappaa 75 prosenttia kaikissa Saksan naisista, jotka ovat 60 vuotta
nuorempia. Silloin voimme jättää Saksalle sekä laivaston että rahat ja
sanoa "Pidä hyvänäsi." Miksi ei kannattaisi koettaa, jos kerran aiotte
ruveta siksi, mitä nimitätte nietzscheläiseksi yli-ihmiseksi? Sota ei
ole mikään tunneasia. Muutamat sanomalehdistämme valittavat, että
saksalaiset surmaavat haavoitettuja ja ampuvat kenttäsairaaloita ja
Punaisen ristin ambulansseja. Samat sanomalehdet julkaisevat
palstamäärin vahingoniloisia selontekoja siitä, etteivät meidän
haavoittuneemme välitä vähääkään nykyaikaisista ampumahaavoista, vaan
toivovat pääsevänsä takaisin rintamaan viikon kuluttua; minun
mielestäni ei voisi suoranaisemmin kehottaa saksalaisia surmaamaan
haavoittuneita. Mutta naisen tappaminen ei ole pelkurimaisempaa kuin
haavoittuneen miehen surmaaminen. Ja on olemassa vain yksi ainoa syy,
minkä vuoksi on rikollisempaa surmata nainen kuin mies ja miksi naisia
on säästettävä ja suojeltava miesten antautuessa alttiiksi. Syynä on
se, että naisten tuhoutuminen on yhteiskunnan tuho. Miehet ovat
verraten merkityksettömiä; surmatkaa 90 prosenttia Saksan miehistä,
niin jäljellä olevat 10 prosenttia voivat kansoittaa maan uudelleen.
Mutta jos surmaatte naiset, niin _delenda est Carthago_. Mutta juuri
näin toivovat meikäläiset militaristit Saksalle käyvän. Sen vuoksi syy,
joka estää surmaamasta naisia, pakottaa tässä tapauksessa juuri
ryhtymään siihen. Miksi ei? Militaristiselta katsantokannalta, jonka
mukaan vihollinen on tehtävä taisteluun kykenemättömäksi, ei ole
mikään vastaus mahdollinen. Jos tahdotte tehdä hänet taisteluun
kykenemättömäksi, niin siinä on keino ja ainoa tehokas keino. Meidän ei
todellakaan pidä sanoa Kaiseria ja von Bernhardia tuon tarunomaisen
Nietzschen oppilaiksi, kun he joko eivät ole huomanneet tai kammoavat
moista räikeätä "biologista välttämättömyyttä". Pari vikisevää
hurskasta sentimentalistia, jos suvaitsette. Mutta yli-ihmisiä! Lorua!
Oi, sanomalehti-veljeni, jos teidän täytyy parjata preussilaisia, niin
sanokaa heitä keikarien kaitsemiksi lampaiksi, sanokaa heitä
ratsastaviksi kerjäläisiksi, sanokaa heitä makkaransyöjiksi, kuvatkaa
heidät hyvään vanhaan englantilaistapaan silmälasit nenällä, villahuivi
kaulassa, nukkavieru päällystakki möhömahan suojaksi napitettuna,
puhaltamassa kontrabassoa kiertelevässä soittokunnassa. Mutta älkää
käyttäkö heidän kunniakseen yli-ihmisen sankarinimeä tai julistako
suuremmoisiksi konnantöiksi ja Miltonin Luciferille ominaisiksi
sellaisia tavallisia väkivallan ja himon tekoja, joita voi suorittaa
mikä juopunut heittiö tahansa poliisin ollessa loitolla ja joille ei
mikään moninkertaistuttaminen voi tuottaa suurempaa arvoa. Mitä
Nietzscheen tulee (joka puolalaisena vihasi Preussia ja sai samalla
mitalla takaisin), niin sanokaapa, milloin hän kehotti saksalaisia
alistumaan siihen, että heitä ajaisivat miljoonittain teurastettaviksi
kuin lampaita nuoret pölkkypäät, jotka, ollen enimmäkseen
kykenemättömiä itse lukemaan kymmentä lausetta filosofisesta
tutkielmasta vaipumatta heti uneen, antavat yhtä oppimattomien
sanomalehtimiesten vakuuttaa, että hän saavutti suuren maineensa
sepittämällä halpahintaista evankeliumia öykkäreille? Näin meidän
kesken sanoen olemme mekin sivistymätöntä kansaa; mutta pitäkäämme
ainakin kielemme kurissa asioista, joita emme ymmärrä, ja varokaamme
sanomasta koko Europalle, että englantilaisten luulon mukaan Parsifalin
säveltäjä oli militaristipreussilainen (hän oli maanpakoon karkoitettu
vallankumouksellinen), että Nietzsche oli Wagnerin oppilas (Nietsczhe
piti enemmän ranskalaisen Bizet'n musiikista), ja että Kaiser on
Nietzschen oppilas (tämä olisi voinut nauraa ylenkatseellisesti hänen
lapselliselle hurskaudelleen).



YKSINKERTAINEN VASTAUS.


Nietzsche olisi varmasti hyväksynyt sen ehdotuksen, että meidän on
surmattava Saksan naiset, jos tarkoitamme täyttä totta puhuessamme
Saksan tuhoamisesta. Mutta hän olisi myöskin vastannut minun
kysymykseeni "Miksi ei?" mitä ei yksikään piintynyt militaristi kykene
tekemään. Tämän vastauksen antamiseen ei tarvita mitään filosofia.
Ensimmäinen tavallinen antimilitaristi, jonka tapaatte, sanoo teille,
että se olisi liian hirveätä, että elämä kävisi sietämättömäksi, jos
ihmiset tekisivät sellaista. Ja hän olisi aivan oikeassa; niin että
säästäkää meitä kuulemasta sen enempää maahan kaatuneen vihollisen
polkemisesta, jotta hän ei kykene nousemaan kokonaiseen vuosisataan.
Mahdollisesti emme pysty vastustamaan kiusausta, vaan ryöstämme Saksaa
suuremmassa tai vähemmässä määrin, jos sen voitamme. Me harjoitamme jo
tarmokkaasti merirosvousta varastaen saksalaisia laivoja ja myyden
niitä tuomioistuimiemme välityksellä, sen sijaan että rehellisesti
pidättäisimme ne sodan loppuun. Kun alahuoneessa nousee herroja
ilmoittamaan, että he ovat saksalaisille velkaa, mutta eivät aio maksaa
näitä rahoja, niin voi täydellä syyllä odottaa, että kansassa esiintyy
voimakas vaatimus puoltamaan ryöstöä. Sota ei lopultakaan ole muuta
kuin vihollisen alistamista järjestetyn murhan, ryöstön ja
merirosvouksen alaiseksi; enkä laisinkaan epäile, että tavallinen
englantilainen sanoo minulle samoin kuin Falstaff Pistoolille, kun oli
kysymys hänen osuudestaan varastetun viuhkan hintaan nähden: "Luuletko
sinä, että minä panen sieluni vaaraan _ilmaiseksi_?" Johon minä vastaan:
"Ellette voi vastustaa rosvouksen tuottamaa kiusausta, niin menetelkää
vilpittömästi ja tietäkää olevanne puolittain isänmaanystävä,
puolittain sotarosvo; mutta älkää puhuko pötyä vihollisen tekemisestä
kyvyttömäksi. Cromwell koetti sitä keinoa Irlannissa. Hänen olisi sen
sijaan pitänyt koettaa _Home rulea_. Ja mitä ei Cromwell voinut tehdä
Irlannissa, sitä emme voi tehdä Saksalle."



JÄRKEVÄT IHMISET.


Lopulta meillä on jäljellä ainoa mielipide, josta on vähänkään toivoa
sivistykselle: tarkoitan niitä ihmisiä, jotka eivät välitä
ritarillisuudesta, kostosta, ryöstöstä, ylpeydestä, pelosta, kunniasta
tai mistään muusta patriotismin vastenmielisestä ilmauksesta, vaan
harkitsevat kysymystä, kuinka voitaisiin järjestää Europan kartta ja
muodostaa sen valtiolliset olot sellaisiksi, ettei tämä inhottava rikos
ja järkyttävä harmi, yleiseuroppalainen sota, enää hevillä uudistuisi.
Kartta on varsin tärkeä; sillä ne avoimet haavat, jotka ovat lopultakin
ruvenneet märkimään ja puhjenneet, kiusattuaan maailmaa vuosikausia, ne
syntyivät muutettaessa Elsassin ja Lothringin sekä Bosnian ja
Herzegovinan väriä kartalla. Ja uutta karttaa laadittaessa ei ole
otettava huomioon valloituksia, vaan niiden ihmisten mielipide, joita
se suoranaisesti koskee. Muuan Europan rikottuja sopimuksia, joista on
viime aikoina puhuttu paljoa harvemmin kuin Belgian sopimuksesta, on
Pragin sopimus, jonka mukaan olisi pitänyt toimittaa kansanäänestys
Schlesvigin ja Holsteinin kansallisuudesta. Tätä kansanäänestystä ei
ole koskaan pantu toimeen. Mahdollisesti se on nyt tehtävä monen muun
kansanäänestyksen ohella, ennenkuin tämä sota on ratkaistu.



SAKSAN YHTEYS SÄILYTETTÄVÄ.


Mutta sallittakoon minun tässä varoittaa niitä, jotka toivovat Saksan
hajoavan, että heidän toivonsa on turha. Eteläsaksalaiset, jotka ovat
maailman ystävällisimpiä, luotettavimpia ihmisiä (mikäli minä tunnen
maailmaa), inhoavat preussilaisia paljoa syvemmin kuin me; mutta he
tietävät, että yhdistyneen Saksan osana he ovat arvossapidettyjä ja
voimakkaita ja että he olivat heikkoja ja halveksittuja ja vähäpätöisiä
erityisinä kuningaskuntina. Saksa pysyy koossa. Epäilemättä saksalaiset
sanovat täydellä syyllä preussilaiselle harjoituskersantille ja hänen
isännälleen Hohenzollernille: "Kylläpä te olette laittaneet aika sopan
kaiken sen jälkeen, mitä olemme teidän puoleltanne sietäneet, koska
luulimme, että voisitte tehdä meidät voittamattomiksi. Luulimme, että
jos olittekin ankaroita herroja, niin olitte joka tapauksessa hyviä
krenatöörejä; mutta nyt nuo reimat pikku belgialaiset ja venäläiset,
jotka saivat selkäänsä japanilaisilta, ja englantilaiset, jotka
suoriutuivat niin huonosti kourallisesta buurilaistalonpoikia,
tappelevat ja järjestävät aivan yhtä hyvin kuin tekin. Koska
ranskalaiset ja englantilaiset ovat järjestyneet tasavallaksi ja peräti
rajoitetuksi yksinvallaksi, niin mepä tahdomme koettaa, miten sellainen
hallitusmuoto soveltuu meille." Mutta he eivät rupea hajoittamaan
valtakuntaa; päinvastoin, on paljoa luultavampaa, että he laajentavat
saksalaista yhteiskuntaansa liittämällä siihen saksalaisen osan
Itävaltaa. Ja koska tästä aiheutuisi kysymys, kumpi olisi kukkona
orrella, Habsburg vaiko Hohenzollern, niin asia ratkaistaisiin
yksinkertaisimmin siten, että he vapautuisivat kummastakin
ja siirtyisivät ennemmin tai myöhemmin ratkaisevan askeleen
kansanvaltais-tasavaltaiseen hallitusmuotoon, mihin Europpa on
ilmeisesti pyrkimässä. Tosin kuninkuudella on erinäiset etunsa, kun se
on rajoitettu ja siihen liittyy esikoisuuden rajoittama ylimystö ja
sitä kontrolloi valtiollisesti yhteinen kansa, johon kuuluvat kaikki
muut paitsi ylimysperheiden vanhimmat pojat, joten aatelisluokan
eristäytyminen saksalaiseen tapaan käy mahdottomaksi. Sellainen
yksinvalta varsinkin kun hallitsijana on nainen, kuten nykyään
Hollannissa ja kuningatar Viktorian aikana Englannissa, on mukiinmenevä
sijake muodolliselle tasavallalle vanhoissa sivistysmaissa, joissa
vallitsee piintyneet monarkkiset traditsiot, vaikka se onkin luonnoton
uusissa ja pääasiallisesti kansanvaltaisissa valtioissa. Joka
tapauksessa on ajateltavissa, että liittoutuneet länsivallat
saattaisivat vaatia sen tapaista hallitusmuotoa otettavaksi käytäntöön
Saksassa ja Itävallassa jonkinlaisena takeena; sillä vaikka se ei
miellyttäisikään Venäjää, niin eivät eräät Venäjänkään vaatimuksista
miellytä meitä; ja tässä asiassa täytyy harjoittaa jonkinlaista
vaihtokauppaa.



VIERAIDEN SEKAANTUMINEN.


Jääkäämme hetkeksi tarkastamaan tätä mahdollisuutta. Ensinnäkin on
hyväksyttävä välttämättömäksi ehdoksi, että sivistyneet kansakunnat
eivät voi suostua ottamaan vastaan ulkoapäin määrättyä hallitusmuotoa,
jos tämän järjestelyn tarkoituksena on rauha ja pysyväisyys. Jos
voitollinen Saksa koettaisi pakottaa Ranskaa ja Englantia omaksumaan
Preussin hallitusmuodon, niin ne alistuisivat siihen samalla tapaa kuin
Irlanti alistui Dublinin linnan valtaan, mikä ei suinkaan, lievimmin
sanoen, jäisi tuhatvuotiseksi järjestelyksi. Vaikka olemmekin täysin
vakuutetut siitä, että meidän hallintomme Indiassa on paljoa parempi
kuin konsanaan kansallinen indialainen hallitus voisi olla, niin varmaa
on, että se pysyy keinotekoisena, epävarmana ja alituiseen uhattuna
valtiollisena rakenteena aina siihen asti, kunnes se muuttuu yhtä
vapaaehtoiseksi kuin Australian parlamentillinen hallitus ja on tullut
sitä mukaa sovelletuksi. Siitä huolimatta ei meidän tarvitse mennä
toiseen äärimmäisyyteen ja tehdä sellaista johtopäätöstä, että
hallitusmuodon täytyy soveltua maalle niin tarkoin, että sen pitää olla
mitan mukaan kotitekoinen. Europalla on varastossa valmiita
hallitusmuotoja, sekä yksinvaltaisia että tasavaltaisia, jotka sopivat
varsin mukavasti jokaiselle Länsi-Europan kansakunnalle. Meillä on
nykyään aika lailla harmia niistä lukuisista saksalaisista, jotka siitä
huolimatta, että heidän oma maansa ja hallitusmuotonsa on vähemmän kuin
päivänmatkan päässä, asettuvat tänne ja naivat englannittaria
tuntematta laisinkaan meidän hallitusmuotoamme sietämättömäksi.
Englantilaiset eivät väsy koskaan esittämään, että he "menestyvät
paremmin ulkomailla" (ja itse asiassa he usein menestyvätkin) ja että
Preussin menettelytavat ovat paljoa sukkelampia kuin Paddingtonin. Sen
vuoksi on varsin mahdollista, että jos sopivaa hallitusmuotoa eivät
ehdottaisi voittajat, vaan kansainvälinen kongressi, jolla ei ole
valvottavina muita etuja kuin rauhan edut, niin se tuntuisi varsin
mieluisalta kansakunnasta, joka on kauttaaltaan kyllästynyt
tyranneihinsa.



LÄÄKÄRI, PARANNA ITSESI.


Mutta kongressi, joka ottaisi tehtäväkseen Saksan vapauttamisen, ei
varmaankaan pysähtyisi siihen. Jos kutsumme kongressin vaatimaan Saksan
hallitusmuodon kansanvaltaisemmaksi tekemistä, niin meidän on
suostuttava tekemään omammekin kansanvaltaisemmaksi. Jos lähetämme
Kaiserin St. Helenaan, niin meidän on lähetettävä sinne myöskin Sir
Edward Grey. Sillä jos me kaikki rauhan aamuna rupeamme taas
suunnittelemaan toistemme tuhoa ulkoasiain-ministeriöidemme
salakammioissa, niin että parlamentista ja vapaista kansanvaltaisista
laitoksista huolimatta ulkoasiain-ministeri saattaa minä hetkenä
hyvänsä astua ulkoasiain-ministeriöstä alahuoneeseen ja sanoa: "Sovin
eilen Cocagnen lähettilään kanssa siitä, että Englannin on ryhdyttävä
hänen maansa kanssa sotaan Brobdinnagia vastaan; äänestäkää siis
minulle pari sataa miljoonaa ja sitten tiehenne juoksuhautoihin,"
silloin olemme ihan yhtä pitkällä kuin ennenkin, mikäli on kysymys
sodan saattamisesta loppuun. Kongressi on varmastikin vaativa meitä
lupaamaan, että jos laisinkaan heristämme panssaroitua nyrkkiä, meidän
on tehtävä se julkisesti, ja että vaikka saammekin pitää miekkamme
valmiina (sallittakoon minun ohimennen huomauttaa, että aseiden
riisuminen on hölynpölyä; tämän kokemuksen jälkeen ei kukaan rupea
riisumaan aseitaan), niin paljastakoot sen kansakunnan edustajat, vaan
eivät junkkaridiplomaatit, jotka halveksivat kansakuntaa ja epäilevät
sitä ja ovat jo vuosikausia harjoittaneet sotavehkeilyä sen selän
takana. Luultavasti se paheksuu sitäkin, että sen paljastavat
kansakunnan edustajat, ennenkuin tapaus on alistettu maailman
edustajain ratkaistavaksi. Se on todellista maailmanpolitiikkaa.



ITÄ ON ITÄ JA LÄNSI ON LÄNSI.


Tapahtukoon kauempana idässä mitä tahansa, Englannin, Ranskan ja Saksan
olisi joka tapauksessa sitouduttuva pitämään yllä Länsi-Europan
sisäistä rauhaa ja tuomittava ehdottomasti kaikki liitot ja
sitoumukset, jotka velvoittavat niitä liittymään tämän yhdistelmän
ulkopuolella olevaan valtaan sotatarkoituksissa, olipa sitten kysymys
puolustuksesta tai hyökkäyksistä, jotka ovat kohdistetut siihen
kuuluvaan valtaan. Meidän on päästävä siitä luonnottomasta tilanteesta,
joka aiheutti nykyisen sodan. Ranska teki liiton Venäjän kanssa
puolustukseksi Saksaa vastaan. Saksa teki liiton Itävallan kanssa
puolustukseksi Venäjää vastaan. Englanti yhtyi ranskalais-venäläiseen
liittoon puolustautuakseen Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Seurauksena
oli, että Saksa sekaantui Venäjän ja Itävallan väliseen riitaan.
Ranskan kanssa sillä ei ollut mitään riitaa ja Venäjänkin kanssa vain
vähäpätöistä erimielisyyttä, mutta sen oli siitä huolimatta pakko
hyökätä Ranskan kimppuun tehdäkseen sen voimattomaksi, ennenkuin se
ennättäisi iskeä Saksaa takaapäin, kun Saksa taisteli Ranskan
liittolaista Venäjää vastaan. Ja tämä hyökkäys Ranskaa vastaan pakotti
Englannin liittolaisensa Ranskan avuksi. Ei yksikään näistä kolmesta
kansakunnasta halunnut taistella (ottamatta lukuun pikkuruisia
junkkarimilitaristi-ryhmiä); sillä Englannilla ei ollut mitään
voitettavana, Saksalla taas oli kaikki kadotettavana, Ranska oli
luopunut toiveistaan saada Elsass-Lothringin kostetuksi eikä varmaankaan
olisi uskaltanut antautua sotaan sen tähden. Mutta koska Venäjä, jolla
oli melkoisen paljo voitettavana ja menetettävänä vain sotaista
kunniaa, joutui Itävallan kanssa riitaan Serbiasta, sai se kaikki kolme
läntistä ystävystä ja naapuria vuodattamaan "verivirtoja" toistensa
kurkusta, mikä on hirvittävää järjettömyyttä. Viisikymmentä vuotta
sitten olisi ajatus, että Englanti auttaisi Venäjää ja Japania
tuhoamaan Saksan, näyttänyt yhtä suuressa määrin itsemurhalta kuin jos
Kanada auttaisi apaasheja tuhoamaan Pohjois-Amerikan Yhdysvallat; ja
vaikka me nyt ajattelemmekin paljoa paremmin japanilaisista (ja
myöskin, sivumennen sanoen, apaasheista), niin ei se saa meitä
suopeammiksi miestä kohtaan, joka polttaa poroksi oman katunsa sen
vuoksi, että ihailee Jokohaman rakennustaidetta, varsinkin kun tuli
leviää ennen pitkää Rheimsin tuomiokirkkoon. On jo kyllin paha, että
olemme kavaltaneet itämaisen Persian itämaiselle Venäjälle (saamatta
mitään vaivojemme palkaksi); mutta kun lisäksi uhrataan länsimainen
Saksa, niin me hiomme veistä oman länsimaisen kurkkumme varalle.
Venäjän hallitus on julkinen vihollinen kaikelle vapaudelle, mistä me
kerskailemme. Kaarle I:n onnistumaton yritys vangituttaa viisi
alahuoneen jäsentä, jotka eivät olleet samaa mieltä kuin hän itse, on
täällä vanhan ajan historiaa: se tapahtui 272 vuotta takaperin; mutta
tsaarin onnistunut yritys vangituttaa kolmekymmentä kuusi duuman
jäsentä ja rangaista heitä kuin vaarallisia rikollisia on nykyajan
tapahtumia. Venäjän hallituksen toimesta sattuu päivittäin sellaisia
seikkoja, että ihmisiä, joiden pahimpana rikoksena on se, että pitävät
_Daily News'ia_ hengenheimolaisenaan, ripustetaan hirteen, ruoskitaan
tai lähetetään Siperiaan; niin että ennen vuotta 1906 yksin _The
Times'inkin_ artikkelit sellaisista tapahtumista kuin Bobrikovin ja
suuriruhtinaan murhasta olivat vain kohteliaita parafraaseja
ajatuksesta "se oli hänelle parahiksi". Sallittakoon minun kysyä, miksi
meikäläiset lehdet ovat sen jälkeen lakanneet esittämästä esimerkkejä
Venäjän ylenkatseesta niitä valtiollisia periaatteita kohtaan, joita
meidän otaksutaan puoltavan. Vastaus on yksinkertainen. V:sta 1906
alkaen me rupesimme lainaamaan Venäjälle rahaa ja Venäjä rupesi
ilmoittamaan _The Times'issa_. Siitä pitäen se on saanut piestä ja
hirttää H.G. Wellsejään ja Lloyd Georgejaan tusinoittain, ilman että
meidän plutokraattinen sanomalehdistömme on sanallakaan paheksunut
sitä, kunhan vain korot suoritetaan täsmällisesti. Venäjän on ottanut
hoiviinsa kosmopoliittisen kapitaalin avara armeliaisuus, ainoa
armeliaisuus, joka ei ala kotinurkista.



VENÄLÄISET VENÄLÄISET JA HEIDÄN PREUSSILAISET TSAARINSA.


Ja nyt minun on tehtävä tiliä niille persoonallisille ystävilleni,
jotka ovat joko venäläisiä tai Venäjän kansan sielunelämän tuntijoita.
Selitän täten Sasha Krapotkinille ja Cunninghame Grahamille, että
rakastan sydämestäni heidän Venäjäänsä, sitä Venäjää, joka on luonut
Tolstoin ja Turgenjevin ja Dostojevskin ja Gorkin ja Tshehovin,
Moskovan Taideteatterin ja Drury Lanen baletin, Peter Krapotkinin ja
kaikki nuo suuret ihmisystävät, suuret taiteilijat ja viehättävät
ihmiset, joita juuri heidän pohjois-saksalaiset tsaarinsa karkoittavat
maanpakoon ja sulkevat vankiloihin ja pieksevät ja yleensä voimiensa
mukaan koettavat tukahuttaa ja tuhota. Venäläisen Venäjän vuoksi olen
valmis tekemään mahdollisimman suuria myönnytyksiä preussilaisen
Venäjän hyväksi. Tunnustan, että nihilistit, niin paljon kuin heitä
rakastimmekin, olivat turhanpäiväisiä romanttisia ihmisiä, jotka eivät
olisi saaneet mitään aikaan, jos Aleksanteri II olisi luopunut
valtaistuimestaan ja tarjonnut heille tilaisuuden hallita Venäjää, sen
sijaan että vainosi heitä ja sai lopulta heittää henkensä heidän
pommistaan. Myönnän, että suomalaisten esiintymistä venäläisiä kohtaan
kuvaavat yhtä sietämättömäksi sekä ruotsalaiset että venäläiset sekä
ettemme ole koskaan kallistaneet korvaamme venäläisten huomautuksille
tässä asiassa. Olen valmis tunnustamaan oikeaksi Gilbert Murrayn
huomautuksen, että kansanvalta on viime aikoina edistynyt Venäjällä
enemmän kuin missään muualla Europassa, vaikka mieleeni muistuvatkin
menneet ajat, jolloin sosialistit, saavuttaen 20 ääntä eräissä
yleisvaaleissa ja 40 seuraavissa, saattoivat väittää, että tämä 100
prosentin lisäys oli suunnattoman paljoa suurempi niitä vaivaista kahta
tai kolmea prosenttia, jota parempaa tulosta unionistit tai liberaalit
eivät voineet saada. Olen valmis unohtamaan, kuinka lyhyt aika on
kulunut siitä, jolloin Sir Henry Campbell-Bannerman sanoi: "Duuma on
kuollut: kauan eläköön duuma!" ja jolloin me kieltäydyimme sallimasta
tsaarin nousta maihin Englannissa, vaikka hänen aluksensa oli
jalkaportaan päässä meidän rannastamme, missä tilaisuudessa minä itse
huomautin Trafalgarin aukiolle kerääntyneelle väkijoukolle Englannin ja
Venäjän välisestä Persian jakoa koskevasta sopimuksesta, sillä välin
kuin pääkaupunkimme poliisi riisti tsaaria loukkaavia englantilaisia
sanomalehtiä myyjien käsistä ja repi ne rikki aivan kasakkain tapaan.
Minä nautin suunnattomasti venäläisestä taiteesta; havaitsen
Venäjällä vallitsevan hengen, joka on luonnollinen vastalääke
potsdamilaisuudelle; ja pidän aivan vilpittömästi useimmista
venäläisistä, joita tunnen. Saattaisin varsin hyvin moittia Kaiseria
siitä, että hän sotii näiden hurmaavien ihmisten Venäjää vastaan, aivan
samoin kuin omaksi tyydytyksekseni ajattelen, että juuri tällä haavaa
monikin saksalainen saattaa kysyä häneltä, kuinka hän voi lennättää
shrapnelleja Bernard Shaw'n ja Cunninghame Grahamin Englantia vastaan.
Mahdollisesti ei historia anna sitä hänelle anteeksi; mutta tällä
haavaa on käytännöllistä merkitystä vain sillä seikalla, että hän tekee
niin ja epäilemättä lukee Englannin petollisuuden meidän teostemme
saavuttaman suosion viaksi. Ja kuten meidän on otettava Kaiser
sellaisena kuin hän meistä näyttää eikä Hohenzollern-legendan
ihannoimana, samoin on minun otettava tsaari sellaisena, miltä hän
minusta näyttää. Taistellessamme Kaiseria vastaan me emme vastusta
Bachia ja Wagneria ja Straussia, joille olemme vastikään antautuneet
miekan iskutta Queen's Hallin taistelussa, vaan kaikkia niitä Saksan
voimia, jotka tuottivat vaikeuksia Wagnerille ja Straussille. Ja
taistellessamme tsaarin puolesta me emme auta Tolstoita ja Gorkia, vaan
niitä voimia, joita vastaan Tolstoi saarnasi kaiken elämänsä ja jotka
olisivat tuhonneet hänet, ellei hän olisi itsekin ollut arvossa pidetty
junkkari yhtä hyvin kuin vallankumouksellinen kristitty. Ja jos
epäilenkin, tuntuisiko tsaarista mukavalta olla jäsenenä
kansanvaltaisessa rauhanliitossa, en suinkaan epäile Krapotkinin hyvää
tarkoitusta: uhmaan Krapotkinin keisarillisen vanginvartijan
ansioluetteloa ja pidän kiinni siitä ylväästä tosiasiasta, että
Englanti on ainoa maa koko Europassa (vieden tässä suhteessa voiton
yksin Ranskastakin), missä Krapotkinin on sallittu elää vapaana
miehenä, missä hänen syntymäpäiväänsä on juhlittu julkisin kokouksin
kautta koko maan ja hänen kirjoituksensa on mielihyvällä julkaistu
parhaissa aikakauskirjoissa. Totta puhuen pidän juuri Krapotkinin
vuoksi tsaaria henkilönä, jolla on jossain määrin toisellaiset
mielipiteet kuin presidentti Wilsonilla, ja vihaan kuin paholaista sitä
häpeällistä sortovaltaa, jonka otsakekoristeena hän on. Ja tiedän, että
suoraan sanoen kaikki epäitsekkäät ja ajattelevat meikäläiset sodan
kannattajat ovat peräti pahoillaan Venäjän liiton vuoksi. Joka
tapauksessa käsittelisin tämän tilanteen tosiasioita kevytmielisesti
koettaessani olla huomaamatta, että jos Europan kaikkein perinpohjaisin
itsevaltius, jolla on käytettävänään ehtymätön armeija voittamattomassa
maassa, saavuttaisi sotaista menestystä taistellessaan Europan
pelätyintä sotilasvaltiota vastaan, niin siinä voisi herätä
pyrkimyksiä, jotka olisivat paljoa vaarallisempia länsimaiselle
vapaudelle ja ihmiskunnan onnelle kuin ne, joiden turhuuden Saksa nyt
saa huomata häirittyään niillä itseään ja kaikkia muita neljänkymmenen
vuoden ajan. Kun Venäjän puolesta on sanottu kaikki, minkä voi sanoa,
jää jäljelle se tosiasia, että väkivalloin venäläistytetty saksalainen
maakunta olisi aivan samallainen avoin haava Europan ruumiissa kuin
Elsass-Lothring, Puola, Makedonia tai Irlanti. Hyödytöntä on haaveilla
takeista; jos Venäjä ryhtyisi hallitsemaan kansanvaltaisesti, ei se
voisi täyttää lupaustaan: paremmin se onnistuisi primitiiviseen
kommunismiin turvautumalla. Olkoon sen kaupunkilaisväestö vaan yhtä
kypsynyt kansanvaltaisuuteen kuin meidän omammekin (valitettavasti ei
se merkitse vielä paljoa); mutta talonpoikien suunnaton enemmistö,
jolle tsaari on persoonallinen Jumala, on vielä pitkät ajat eteenpäin
tekevä hänen virkavaltaisuutensa vastustamattomaksi. Venäläiseen
sivistykseen verrattuna on Saksan ja Itävallan sivistys meidän omaamme,
siitä ei voi päästä minnekään. Perustuslaillinen Puolan kuninkuus ja
jonkinlainen kaliifinvalta slaavien keskuudessa uudelleen järjestetyssä
Kaakkois-Europassa sekä pääsy jäätymättömälle merelle, mikä on Venäjän
yleinen inhimillinen oikeus -- puhuttakoon kuinka paljo tahansa vallan
tasapainosta ja Indian avaimesta ja muusta sellaisesta -- kaikki tämä
täytyy Venäjän saada palkkioksi osuudestaan tässä sodassa, vaikkapa
meidän sitten olisi muutettava Konstantinopoli kansainväliseksi
saadaksemme sen aikaan. Mutta ei voi kyllin vilpittömästi jo alun
pitäen sanoa, että jokainen yritys järjestää Europan asiat nykyiselle
perusteelle, s.o. saartamalla Saksa ja siihen liitetty saksalainen
Itävalta Venäjän ja läntisten valtioiden yhdistelmän avulla, hajoisi
palasiksi oman sisäisen luonnottomuutensa vuoksi, aivan samoin kuin se
on jo räjähtänyt mitä tuhoisimmalla tavalla oman epävakaisuutensa
tähden. Siihen asti kuin Venäjä muuttuu kansanvaltaisten valtioiden
liittokunnaksi ja tsaari on joko korotettu perinnöllisen presidentin
kunniakkaaseen asemaan tai sitten kokonaan poistettu, täytyy
rauhanliigan itäisenä rajana olla ruotsalaisen, saksalaisen ja
italialaisen sivistyksen itärajan; ja Puolan täytyy erottaa siitä
Venäjä, jonka sivistys on aivan erilainen ja toistaiseksi mahdoton
yhdistää edellisiin ja jonka ystävyyttä emme voisi omaksua millään
muilla ehdoilla, koska lähempi liitto tuottaisi sille yhtä paljon
haittaa kuin meillekin.



PÄÄOMAN SIIRTYMINEN MAASTA.


Mutta tässä minun on terotettava jokaisen asianomaisen mieleen, ettei
ankarin vastarinta suinkaan tule vallan tasapainon kannattajain
puolelta, kun vaaditaan katkaistaviksi nämä luonnottomat liitot, jotka
länsi ja itä, kansanvalta ja itsevalta, kahdeskymmenes vuosisata
ja pimeät vuosisadat ovat solmineet keskenään. Ne eivät ole
todellisuudessa tasapaino-liittoja; päin vastoin, ne pyrkivät
toimittamaan suunnattoman ylivallan idälle lännen kustannuksella ja
militaristiselle itsevaltiudelle kansanvallan kustannuksella. Ne ovat
pohjaltaan aivan epäisänmaallisia, yksinpä täysin tunnottomiakin
liikemaailman tuotteita; ja tasapaino-teoriat ovat vain meidän
diplomaattiemme yrityksiä salata yksityisen ahneuden toimenpiteet
yhteishyvän naamiolla. Tämä ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kerta,
jolloin minun on ollut pakko väittää, että suurimpana vaaranamme
ulkopolitiikan alalla on pääoman pyrkimys kaikota pois sivistyksen
yhteydestä: toinen vierii alamäkeä helvettiin yhtä luonnollisesti kuin
toinen ponnistelee ylämäkeä Taivaalliseen kaupunkiin. Englantilaisen
sallitaan hankkia toimeentulo itselleen ja perheelleen vain sillä
ehdolla, että hän elättää myöskin kapitalistia ja tämän seuralaisia. Ja
hän huomaa yhä suuremmassa määrin, että nämä seuralaiset eivät ole
englantilaisia, vaan venäläisiä, etelä-amerikkalaisia, kaffereita,
persialaisia tai keltaisia tai mustia raakalaisia, jotka ovat
aseistetut hänen tuhokseen (puhumattakaan preussilaisten ja
itävaltalaisten kohtalosta), ja että meikäläisten diplomaattien
solmiamat liitot tarkoittavat yhä vähemmän kansakunnan turvallisuutta
tai vallan tasapainoa tai muita yleisiä asioita ja yhä enemmän
kapitalisteille suotuisia tilaisuuksia saada suurta voittoa orjatyöstä.
Esimerkiksi englantilais-venäläinen liitto ei ole mikään kansallinen
sopimus: se on memorandum kauppasopimuksesta, joka määrää, mitkä osat
Persiaa jäävät venäläisten, mitkä taasen englantilaisten kapitalistien
käytettäviksi; kapitalistit, jotka aina vastustavat valtion
sekaantumista asioihin kansan eduksi, kannattavat sitä näet erittäin
innokkaasti, milloin on kysymys lakkolaisten lannistamisesta kotimaassa
ja muukalaisten kilpailijana pidättämisestä heidän laitumiltaan
ulkomailla. Ja nyt kävi niin kummallisesti, että kun valtio oli täten
hankkinut meikäläisille kapitalisteille tilaisuuden käyttää hyväkseen
erinäisiä Persian osia ja ottanut heidän hyväkseen suojellakseen
Venäjälle jätetyn osan parlamentaarisia vapauksia, huomasivatkin nämä
kapitalistit, että lorujen lopuksi oli kaikkein edullisinta lainata
Venäjälle rahaa, jotta se voisi hyötyä Persiasta, ja helpottaa sen
toimia sallimalla venäläisten tuhota Persian parlamentti siitä
huolimatta, että itse kehotimme sitä pysymään lujana kannallaan.
Ranskan kapitalistit olivat jo kauan varemmin pakottaneet Ranskan
liittoon Venäjän kanssa, mutta Ranskan tasavalta voi puolustautua
sillä, että se tarvitsi liittolaisen saksalais-vaaraa vastaan. Sen
luonnollinen liittolainen oli tässä tapauksessa Englanti; mutta koska
Englannissa ei ollut tarjoaa markkinoita sen rahoille, ajoivat sen
pohatat maansa Venäjän liittolaiseksi. Ja juuri tuo liitto eikä
suinkaan liitto Englannin kanssa on pelottanut Saksaa siinä määrin,
että se on hyökännyt Ranskan kimppuun ja syössyt Europan kauheaan
sotaan. Luonnollinen liitto Englannin kanssa ehkäisi kahdesti sodan,
nim. Algeciras- ja Agadir-kriiseissä, jolloin Sir Edward Grey sanoi
pelottomana, että me suojelisimme Ranskaa, ja ryhtyi ensimmäisiin
toimenpiteisiin Ranskan ja Englannin maa- ja merivoimien yhteistä
käyttöä varten. Miksi me peräydyimme tuosta lujasta asemasta viime
heinäkuussa ja siten saatoimme Saksan tekemään sellaisen laskuvirheen
meidän puolueettomuuteemme nojaten, sitä en suinkaan tiedä. Minun
todisteluilleni riittää se seikka, että kykenimme pitämään yllä
tasapainoa Ranskan ja Saksan välillä, mutta emme enää pystyneetkään
samaan tehtävään, kun oli kysymys Saksasta ja Venäjästä, ja että Venäjä
joutui mukaan länsimaiden asioihin, kun venäläisiä lainoja sijoitettiin
Ranskaan ja Englantiin. Meidän olisi kannattanut kymmentä kertaa
paremmin lahjoittaa Venäjälle kaikki, mitä me itse ja Ranska olemme
lainanneet sille, sen sijaan että nyt saamme suorittaa europpalaisen
sodan kustannukset. Mutta mikä on mennyttä, on mennyttä. Selitän vain,
minkä vuoksi ranskalaiset sanomalehdet, kun Ranskan rahat joutuivat
Venäjälle, havaitsivat Venäjän kansan mitä mielenkiintoisimmaksi
kansaksi ja sen hallituksen -- sopivalla tavalla ymmärrettynä --
hämmästyttävän vapaamieliseksi hallitukseksi, ja minkä vuoksi Englannin
sanomalehdistö, kun Englannin rahat joutuivat Venäjälle, aikoi yhtäkkiä
kallistua kreikkalais-katolisuuteen ja pahoitteli Stolypinin
epävirallista teloitusta yhtä syvästi kuin ennen oli riemuinnut
Bobrikovin joutuessa saman kohtalon alaiseksi. Tuloksena kaikesta tästä
on se, että länsimainen sivistys harjoittaa tätä nykyä uutterasti
itsemurhaa oikein koneiden avulla ja tuottaa laumoittain aasialaisia ja
afrikkalaisia auttamaan teurastuksessa, ei typerien kapitalistien
hyväksi, joita nyt joutuu tukuittain perikatoon, vaan murskatakseen
Itävallan valtakunnan Venäjän ja Itä-Europan slaavilaisten hyväksi.
Tämä saattaa olla kylläkin suotava asia, mutta sen olisivat voineet ja
saaneet tehdä itäiset vallat keskenään, tarvitsematta raadella Belgiaa
ja Saksaa ja Ranskaa ja Englantia sen johdosta.



PUNAINEN LIPPU JA MUSTA LIPPU.


Uskotteko nyt lopultakin, oi typerät brittiläiset, saksalaiset ja
ranskalaiset patriootit, mitä sosialistit ovat teille sanoneet jo monet
vuodet, nim. että teidän Union Jackinne ja trikolorinne ja
Keisarilliset kotkanne ("missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat")
ovat vain leluja, jotka huvittavat teitä, ja että maailmassa on tästä
pitäen oleva vain kaksi todellista lippua, kansanvaltaisen sosialismin
punainen lippu ja kapitalismin musta lippu, Jumalan lippu ja Mammonan
lippu? Mitä maallista tai taivaallista hyvää tulee siitä, että narri
ampuu toisen narrin? Päivänselvää on, että jos annamme käsitellä
kapitaaliamme yksityisen ihmisen itsekkyyden mukaan, niin hän lähettää
sen sinne, missä palkat ovat alhaiset ja työläiset orjuudessa ja
nöyriä, toisin sanoen, niin monen sadan peninkulman päähän kuin
mahdollista sivistyksen ammattijärjestöistä ja ammattijärjestöjen
säätämistä palkoista ja eduskuntien työläispuolueista. Ja Saksa syöksee
maailman sotaan siitä syystä, että saisi tilaisuuden tuottaa itselleen
häpeää muutamista kumiplantaasheista, joita sen puhujat ja
sanomalehtimiehet runollisesti nimittävät "paikaksi auringossa". Kun
noudatatte sosialistien neuvoa pitäen pääomanne tarkoin kansallisen
kontrollin alaisena ja säästäen shrapnellinne tuhlareille, jotka eivät
vain omalta osaltaan riistää varoja maansa teollisuuden palveluksesta,
vaan tahtovat tehdä myöskin lapsistaan ja lastensa lapsista itsensä
kaltaisia joutavia tuhlareita, silloin huomaatte, ettei meidän
pääomastamme joudu penniäkään ulkomaille, niin kauan kuin Britanniassa
on yksikään slummi puhdistettavana ja uudelleen rakennettavana tai
yksikään nälkäinen, repaleinen ja oppimaton brittiläislapsi
ravittavana, vaatetettavana ja opetettavana.



RAUHAN LIITTO.


Mutta lännessä en huomaa mitään voittamatonta estettä
rauhansopimukselle laajimmassa merkityksessä. Tämä sota on tasoittanut
tietä, jos saan käyttää sanaa "tasoittaa" kuvatakseni menettelyä, jossa
tapaa niin vähän kohteliaisuutta ja niin paljo shrapnelleja. Saksa on
nyt oppinut -- ja tämä opetus oli ilmeisesti tarpeen, vaikka se
olisikin ollut päivänselvä järkevästi hallitulle kansalle -- että
rynnäkköihin ja ammuntaan jouduttaessa se menettää viipymättä kaikki
korkean sivistyksensä suomat edut, koska Ranska ja Englanti, olivatpa
ne sitten sivistyneitä tai sivistymättömiä, voivat rynnätä ja ampua
yhtä hyvin tai paremminkin kuin se; ja jos käydään käsiksi pistimiin ja
miekkoihin, niin näiden puoliraakalaiset turko- ja gurkha-orjat
pystyvät hakkaamaan Preussin kaartin kappaleiksi siitä huolimatta, että
Wagnerin musiikki vie ehdottomasti voiton heidän musiikistaan.
Ottakaamme sitten Ranska käsiteltäväksi. Se ei uneksikaan voivansa
taistella Saksaa ja Englantia vastaan omin neuvoin. Eikä Englanti voisi
taistella Ranskaa ja Saksaa vastaan tekemättä uhrausta, joka olisi yhtä
tuhoisa kuin järjetönkin. Siis meillä on tarpeelliset alkuehdot
rauhanliiton luomiseksi näiden kolmen maan kesken; sillä jos yksi
niistä rikkoisi sen, voisivat molemmat toiset saada sen katumaan
tekoaan, ja moisissa olosuhteissa ei se luultavasti rikkoisikaan sitä.
Jos nykyinen sota päättyy siten, että ranskalaiset valloittavat
takaisin Elsassin ja Lothringin, niin sellainen liitto tulee vielä
paljoa pysyväisempi; eipä silti, että Ranska voi pelkän valloituksen
nojalla saada oikeutta pitää kumpaakaan maakuntaa vastoin niiden omaa
tahtoa (mikä voitaisiin saada selville kansanäänestyksellä), mutta
silloin olisi helppo jakaa sotakunnia Ranskan ja Saksan kesken, kun
Ranska olisi voittanut takaisin laakerinsa ja opettanut Saksan antamaan
vastustajalleen arvoa, hävittämättä kuitenkaan muistoa Saksan
voittokulusta v. 1870. Ja jos sodan tuloksena olisi vielä sekin, että
Saksan valtakunta järjestettäisiin uudelleen kansanvaltaiseksi ja
Englannin kansa saisi maansa ulkomaanpolitiikan kansanvaltaisen
valvonnan alaiseksi, niin tämä yhdistelmä kävisi suunnattoman paljoa
helpommaksi ja lujemmaksi, puhumattakaan siitä, että se tulisi Amerikan
yleisen tunteen mukaiseksi, mikä on tärkeätä liiton turvallisuuden ja
arvon vuoksi.



PIKKUVALTIOIDEN ASEMA.


Sota on jo suuresti lisännyt erään tekijän arvoa, jota rauhanliitto
tarvitsee avukseen. Pienemmät valtiot: Hollanti, Belgia, Sveitsi ja
Skandinavian vallat, olisivat oman turvallisuutensa vuoksi liittyneet
siihen milloin tahansa viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden
aikana, jos sellaista olisi ollut olemassa, ja siten toteuttaneet
Houston Chamberlainin unelman protestanttisesta pohjasta niin
todelliseksi kuin sellainen unelma konsanaan voi tulla. Mutta sen
taistelun jälkeen, minkä Belgia on äskettäin suorittanut, voivat
pikkuvaltiot liittyä siihen varmoina siitä, että niitä kohdellaan
melkoisella arvonannolla sotilaallisina tekijöinä; sillä Belgia voi nyt
väittää pelastaneensa Europan omin voimin. Saksa on saanut tehdä sen
varsin ikävän huomion, että vaikka iso mies kykeneekin voittamaan
pienen miehen, niin voittaja saattaa kuitenkin joutua katumaan rauhan
rikkomista, jos tuo pieni mies taistelee oikein tarmonsa takaa. Eipä
edes suurvaltainkaan taisteluissa ole voitto vielä, mikäli tähän asti
on taisteltu, aina kallistunut suurten armeijain puolelle. Jos
Kaiserilla olisi ollut pari miljoonaa miestä vähemmän, niin hän olisi
kenties käyttänyt niitä huolellisemmin ja suoriutunut paremmin.

Silti en suinkaan kannata pikkuvaltioita sellaisinaan, ja vastustan
jyrkästi sitä mielipidettä, että me olisimme missään suhteessa
velvolliset ryhtymään harhaileviksi ritareiksi puoltaen niitä suurilta.
Ne ovat enimmäkseen joko parantumattoman sotaisia itse, kuten
Montenegro, tai pysyviä kiusauksia suurvalloille, kuten Bosnia ja
Herzegovina. Ne tekevät rajat moninkertaisiksi, mistä on vain harmia,
ja lisäävät vain kieliä, jotka ovat tuottaneet sekaannusta Baabelin
tornin ajoilta asti. Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan
hajavaltojen jyrkkä vastakohtaisuus tässä suhteessa on rauhanystävien
kannalta katsoen pätevä syy puoltaa pohjan yhtenäisyyttä. Suuria
valtiollisia yhtymiä voi vastustaa vain sen syyn nojalla, että ne
muodostavat tavattoman vaarallisia itsevaltiuksia. Mutta toisiinsa
liittyneinä kansanvaltaisina ryhminä ne ovat maailman parhaita
naapureita. Federatiivinen kansanvaltainen Venäjä olisi yhtä luotettava
virkaveli kuin Amerikka; federatiivinen kansanvaltainen Saksa olisi
yhtä miellyttävä seuralainen kuin Sveitsi.



BELGIAN VAATIMUKSET.


Mitä tulee Belgian erikoistapaukseen, ovat sen vaatimukset uudessa
järjestelyssä yksinkertaiset. Jos teemme rauhan pudistamatta Belgiaa
kokonaan saksalaisista, joudumme joko tappiolle tai häpeään. Ja
sellaiseen hyvitykseen, minkä rahallinen korvaus voi tuottaa Belgialle,
ei ole velvollinen vain Saksa, vaan myöskin Britannia, Ranska ja
Venäjä. Belgia on joutunut puristuksiin allianssin ja ententen väliin,
juuri nämä kaksi Europan rauhan uhkaa tuottivat tuhon päivän; ja koska
Belgian sankarillinen vastarinta oli ententelle eduksi allianssia
vastaan, niin on myöskin entente kaikkein suurimmassa määrin
velvollinen korvaamaan vahinkoja, jotka ovat korvattavissa.



ASEIDEN RIISUMINEN.


Yllä mainittua asioiden järjestelyä tullaan vastustamaan monelta
taholta, m.m. pasifistien leirissä. Muutamat kompastuvat vielä tuohon
vanhaan harhaluuloon, jota nimitetään aseista riisumiseksi. He
luulevat, että tässä on kysymys tykistä. He ovat väärässä; tykki
merkitsee varsin paljon, kun sota syttyy, mutta sodan ja tykin takana
on aina mies. Ja jos tuo mies todenteolla tarkoittaa maailmanrauhaa
pysyväiseksi, niin hän varaa itselleen pyssyn suojellakseen sitä.
Rauhanliitolla tulee olla ensiluokkaiset varusteet, muutoin sotaliitto
tekee siitä pian lihamuhennosta. Se ajatus, että kaikki aseet jätetään
pahaa tarkoittaville ihmisille, ei kelpaa mihinkään. Teoreettisesti
meidän pitäisi hävittää kaikki varusteemme. Mutta koska me,
Brittiläinen valtakunta, emme millään ehdolla suostu hävittämään
puolustusvarusteitamme ja koska meillä ei ole vähäisintäkään aikomusta
riisua aseitamme, vaan rakennamme edelleen tykin tykistä ja sotalaivan
sotalaivasta rinnan parhaiden ystäviemme kanssa, jos vain pelkäämme
joutuvamme heikomman asemaan, niin emme myöskään voi ruveta vaatimaan,
että toiset vallat tekevät, mitä emme itse tahdo tehdä. Meidän
tehtävänämme ei ole heikontaa itseämme tai ketään muuta, vaan järjestää
sotilaallinen mahti vastapainoksi sodalle. Ja tämä käy päinsä vain
yhdistämällä kaikkien kansakuntien intohimoiset pasifistit aseelliseksi
voimaksi, vaan ei suinkaan kirouksia ja vastalauseita ja joulukortteja
esittävien aseettomien avulla.



AMERIKAN ESIMERKKI.


Missä määrin käy mahdolliseksi vapauttaa nämä kansalliset varustelut
kansallisen kontrollin alta, sitä ei vielä voi sanoa. Amerikka, joka on
yhtä suuressa määrin kapitalismin demoralisoima kuin mekin, mutta
paljoa vapaampi militarismista nyt, kun eversti Roosevelt on menettänyt
sijansa etupenkillä, Amerikka on jo luvannut useille Europan
valtioille, ettei ryhdy sotaan niitä vastaan, ennenkuin riidanalainen
asia on ollut vuoden ajan kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltävänä.
Maailmassa ei ole eikä luultavasti tulekaan olemaan ainoatakaan
sotilasmahtia, joka olisi kyllin voimakas estääkseen Amerikkaa
kohtelemasta näitä sopimuksia, kuten Saksa on kohdellut v:n 1839
sopimusta, joka takasi Belgian puolueettomuuden. Sen vuoksi
militaristit julistavatkin, etteivät nämä sopimukset ole edes sen
paperin arvoisia, joille ne on kirjoitettu. Mutta he voisivat yhtä
hyvin sanoa, että koska on olemassa rikoksia, joita ihmiset voivat
rankaisematta tehdä umpimähkäisen rikoslakimme vuoksi, niin ihmiset
tekevät niitä aina. Epäilemättä kansakunnat tekevät, mitä niiden etu
vaatii. Mutta koska jokaisessa kansassa on joukko suuriäänisiä,
siveellisesti vajavaisia hölmöjä, jotka eivät voi älytä, että
kansakunnille on suunnattomassa määrin edullisinta luoda ja pitää yllä
kansainvälistä luottamusta ja suojella omia vekseleitään yhtä
tunnollisesti kuin nuo siveellisesti vajavaiset hölmöt maksavat typerät
pelivelkansa ja taistelevat hulluja kaksintaistelujaan, niin
käsittääkseni ei meidän pidä luopua kaikista muista kansainvälisistä
takeista kuin haupitseista. Johan itse preussilaisetkin militaristit
parjaavat meitä siitä, että olemme tehneet juuri niin kuin heidän omat
militaristi-saarnaajansa olettivat meidän luonnollisesti tekevän, nim.
olemme hyökänneet Preussin kimppuun välittämättä europpalaisen
sivistyksen eduista, kun yllätimme sen epäedullisessa asemassa Ranskan
ja Venäjän välissä. Mutta meitä olisi hävettänyt tehdä niin, ellei
se olisi -- olettamalla, ettei sellaista seikkaa kuin häpeätä
(= omaatuntoa) ollut olemassakaan -- pelästyneenä hyökännyt Ranskan ja
Belgian kimppuun, jolloin häpeän tunto vaati meitä viipymättä
puolustamaan niitä. Tätä idioottimaista ominaisuutta olla välittämättä
ihmissielun korkeimmista luovista voimista, joiden puserruksetta ei
sivistyksen kutomus -- kenties kaikkein vähimmän juuri saksalainen
sivistys -- voisi pysyä koossa ainoatakaan päivää, pitäisi todellakin
käsitellä Europan mielisairashoitoloissa eikä taistelutantereilla.

Me voisimme kaikki varsin hyvin aloittaa siten, että Amerikan lailla
lupaisimme Haagin tuomioistuimelle olla tarttumatta aseisiin mistään
syystä, joka on ollut sovintolautakunnan harkittavana vähemmän kuin
vuoden ajan, ja kohdella jokaista läntistä valtaa, joka kieltäytyy
antamasta tätä lupausta, vierottuna ja epäluotettavana jäsenenä
Europan klubissa. Sellaisen lupauksen rikkominen olisi samaa kuin
maantierosvous; ja maantierosvouksen ehkäisemisen tarpeellisuudesta ei
kannata edes keskustellakaan.



TURVALLISUUDEN VIRVATULI.


Otettakoon huomioon, etten ehdota mitään ehdottoman turvallisuuden
takeita. Koska en sairasta delirium tremensiä, voin elää ilman sitä.
Turvallisuus on epäilemättä militaristien houkuttelevin syötti, kun on
pyydystettävä pelkurien ääniä. Mutta heidän menettelytapansa tekee
turvallisuuden mahdottomaksi. He ryhtyivät turvaamaan Egyptin
englantilaisia kuvitellulta islamin kapinalta Denshawai-julmuuksien
avulla, ja tämän vuoksi ei kukaan ole uskaltanut ehdottaa, että
luottaisimme tässä taistelussa Egyptin armeijaan, vaikka India,
saatuaan kuulla Keir Hardielta ja Ramsay Macdonaldilta Englannissa
olevan todellisia anti-militaristeja, jotka pitävät indialaisia
kanssaihmisinään, liittyykin meidän puolellemme taistelemaan
preussilaisia junkkareita vastaan. Meidän täytyy aina sietää jossain
määrin vaaran uhkaa; eikä meidän pitäisi koskaan käydä kauppaa kuoleman
pelolla eikä unohtaa, ettei tämä kurjin kaikista kaupoista ole siitä
huolimatta suurinta raukkamaisuutta, koska sen voivat aina kullata
romantiikalla ja sankariudella ja juhlallisella kansallisella
velvollisuudella ja isänmaanrakkaudella ja muulla sen tapaisella
henkilöt, joiden pintapuolinen kirjallinen ja oratorinen kyky peittää
pohjattoman kuilun mitä surkeinta mielettömyyttä.



AINOA TODELLINEN VAARA.


Ainoa vaara, mikä meitä on uhkaamassa ja jota ei voi torjua muuten kuin
kohottamalla yleisesti ihmisluonnetta kansanvaltaisten hyveiden avulla,
johtuu siitä, että keksitään aseita, jotka kykenevät tuhoamaan
sivistyksen nopeammin kuin me kasvatamme ihmisiä, joiden voi uskoa
käyttävän niitä viisaasti. Nykyään me käsittelemme niitä lasten
lailla. Lapset ovat perin sieviä, perin herttaisia, perin helliä
olentoja (toisinaan), ja lapsi voi valmistaa nitroglyseriiniä tai
nitrogenikloriidia yhtä hyvin kuin mieskin, jos sen opettaa sellaiseen.
Meillä on kyllin älyä jättää se opettamatta; mutta me opetamme sen
täysikasvuisille lapsille. Me liitämme tuohon vaaralliseen teknilliseen
opastukseen juhlallisen siveellisen opetuksen, jossa näiden kuninkaiden
ja kapitalistien käyttämäin voimien kaikkein tuhoisin käyttö leimataan
sankarillisuudeksi, isänmaanrakkaudeksi, kunniaksi j.n.e. On aivan
paikallaan ampua Kaiseria tykeillä siitä hyvästä, että hän tekee näin;
mutta niin me teemme itsekin. Sen vuoksi on epäämättömästi mahdollista,
että tuloksena on pirullinen aaltoliike, joka kohottaa sivistyksen
ajoittain tasolle, millä keksitään räjähdysaineita kyllin voimakkaita
tuhoamaan se, ja sitten painaa sen takaisin aloittamaan uudestaan
muutamien nälkiintyneiden ja perikatoon joutuneiden eloonjääneiden
avulla. H.G. Wells ja Anatole France ovat kuvanneet tätä tulosta
kaunokirjallisuudessa, enkä minäkään voi evätä sen mahdollisuutta.
Sillä elleivät Englanti ja Saksa voi juhlia saapumistaan korkeimmalle
sivistyskannalle, mikä konsanaan on saavutettu, paremmalla tavalla kuin
ryhtymällä räjähdyttämään toisiaan palasiksi, niin näyttäisi siltä,
että puolueettomien valtioiden rauha ei olekaan tuloksena niiden
korkeammasta sivistyksestä, vaan heikommasta aseistautumista. Ja täytyy
myöntää, ettei tulevaisuus näytä erikoisen toivorikkaalta, kun
huomaamme, ettei tämä suinkaan lisää yhteiskunnallista valppautta ja
kannusta kiivaampaan valtiolliseen arvosteluun, vaan päin vastoin
synnyttää sellaisen olettamuksen, että kaikki perustuslailliset takeet
ovat lakkautettavat sodan loppuun asti ja jokainen typerä tyranninen
pakkokeino, kuten sanomalehdistön valvonta, sotalaki y.m.s., alkaa
vaikuttaa hyvää eikä pahaa samassa tuokiossa kuin ihmiset ryhtyvät
murhaamaan toisiaan. Ainoana lohdutuksena on se, että sivistys on
ennenkin suoriutunut varsin tuhoisista sodista, enimmäkseen siitä
syystä että ne ovat aiheuttaneet tuloksia, jotka eivät ole laisinkaan
kuuluneet sotaan ryhtyneiden tarkoituksiin, vieläpä ovat olleet aivan
päinvastaisia heidän aikeilleen. Esimerkiksi 1870 lienee Napoleon III
tuskin tarkoittanut sitä, että hän syöstäisiin valtaistuimelta ja
pakotettaisiin jälleen lähtemään maanpakoon Englantiin; ei myöskään
Bismarck tähdännyt tasavaltaisuuden uudistumista Ranskassa eikä
englantilais-ranskalais-venäläisen liiton muodostumista Preussia
vastaan. Nykyisestä sodasta voi koitua monta hyvää asiaa, jos kukaan
suoriutuu siitä hengissä jäädäkseen nauttimaan niistä.



KIRKKO JA SOTA.


Ja nyt, missä on meidän yhteiskunnassamme elin, jonka tehtävänä olisi
alinomaa muistuttaa meille, että, kuten Lassalle sanoi, "miekka ei ole
koskaan oikeassa", ja todeta hänen kanssaan kammolla, että "valhe on
Europan valtoja?" Me emme ole yhdessäkään varemmassa sodassa keksineet
niin purevaa ivaa, että olemme sulkeneet osakepörssin, vaan emme
kirkkoa. Pakanat olivat loogillisempia, he sulkivat rauhan temppelin
paljastaessaan miekkansa. Me muutamme rauhantemppelimme viipymättä
sodantemppeleiksi, ja meidän pappimme ovat kaikkein sodanhaluisimpia
jäseniä koko seurakunnassa. Rohkenen vakuuttaa, että tämän synnyttämä
skandaalin tunne on paljoa syvempi ja yleisempi kuin kirkko luulee,
varsinkin työläisten keskuudessa, joilla on taipumusta käsittää uskonto
vakavasti tai muussa tapauksessa hyljätä se ja arvostella sitä
läheisesti. Kun ensimmäinen laukaus saa piispan hylkäämään Kristuksen
palvelemisen ja keräämään seurakuntansa Marsin alttarin ympärille, niin
hänen menettelynsä saattaa olla isänmaallista, välttämätöntä,
miehekästä, oikeata; mutta se ei oikeuta häntä luulottelemaan, ettei
ole tapahtunut mitään muutosta ja että Kristus on itse asiassa Mars. Me
menettelisimme suoremmin -- ja ajan pitkään se hyödyttäisi kirkkoa
parhaiten -- jos sulkisimme kristityt kirkkomme samalla hetkellä kuin
sota julistetaan ja avaisimme ne vasta sitten, kun rauhansopimus on
vahvistettu. Epäilemättä tämä tuntuisi monesta suuremmalta
kieltäymykseltä kuin vaihtorahan, hevosten, automobiilien ja pikajunien
puute ja muut sodan aiheuttamat proosalliset epämukavuudet. Mutta
olisiko se pahempaa kuin uskon menettäminen ja sielussa herännyt kammo,
kun näemme kansakuntien rukoilevan yhteiseltä isältään apua hakatessaan
ja pistäessään ja räjähdyttäessään toisiaan palasiksi ja kirkon
järjestävän tätä hirvittävää paradoksia sen sijaan että vastustaisi
sitä? Tekisikö se vähemmän ateisteja vaiko enemmän? Ateismi ei ole
mikään yksinkertainen homogeninen ilmiö. On olemassa nuorekas ateismi,
josta jokainen kyvykäs nykyaikainen sielu alkaa, ateismi, joka
puhdistaa sielun taikauskosta ja kauhuista ja orjamaisuudesta ja
halpamaisesta tinkimisestä ja tekopyhyydestä ja päästää sisään taivaan
kirkkauden. Ja on olemassa epätoivon ja pessimismin ateismi, tuo synkkä
huuto "nyt tiedän, ettei ole Jumalaa", jonka niin moni meistä päästää
tätä nykyä nähdessään näkönsä ja kuulonsa menettäneitä runneltuja
raajarikkoja, jotka kerran olivat reippaita, ihailtavia, rakastettavia
miehiä, ja pappeja siunaamassa sotaa ja kykenemättömiä vanhuksia
yllyttämässä nuoria miehiä siihen. Mitä on kirkolla nykyisessä
suhtautumisessaan esitettävänä moista pimeyttä vastaan muuta kuin
se omituinen, mutta kammottava tosiasia, että on olemassa
karkearakenteisempia ihmisiä, joihin nuo hirvittävät onnettomuudet
vaikuttavat aivan päinvastaisella tavalla, koska ne tuntuvat olevan
lähtöisin mahdista, joka on ilkeydessään niin valtava, että sitä täytyy
palvoa, koska se on voimakas? Jos kaikki Europan kirkot sulkisivat
ovensa siihen asti kuin rummut herkeävät pärisemästä, niin ne
muistuttaisivat mitä voimakkaimmalla tavalla, että vaikka sotainen
maine onkin kuuluisa ja vanha kunnia, ei se kuitenkaan ole Jumalan
lopullista kunniaa.

Mutta koska tiedän varsin hyvin, etteivät kirkot ryhdy mihinkään
sellaiseen, ei minun auta omaksua sävyä, joka voisi eräissä lukijoissa
herättää ajatuksen, että toivon muutamien korkeasti kunnioitettujen
ystävien lailla rauhan sivistystä voitavan rakentaa niiden laajojen
kirkollisten järjestelmäin raunioille, jotka eivät ole vielä koskaan
kyenneet lausumaan totuutta, koska niiden on ollut pakko puhua köyhille
näiden tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden mukaan ja rikkaille näiden
vallan mukaan. Jos tahdomme edes näön vuoksi puhua järkevästi tässä
kohdassa, niin meidän on kaikkein ensimmäiseksi huomattava, että tässä
sodassa taistelulinjat kulkevat kaikkien valtiollisten ja
uskonnollisten rajaviivojen poikitse, ottamatta lukuun sosialistisen
tulevaisuutemme ja kommersialistisen menneisyytemme välistä rajaa.
Materialistinen Ranska, metafyysillinen Saksa, sekapäinen Englanti ja
bysanttilainen Venäjä saavat muodostaa sotilaallisia yhtymiä mielin
määrin; mutta ristiretkeä ne eivät missään tapauksessa voi muodostaa,
ja historia on naurava kaikille yrityksille esittää tätä sotaa meidän
junkkareillemme ja punatakeillemme filosofisessa tai valtiollisessa tai
uskonnollisessa suhteessa korkeammaksi ja merkityksellisemmäksi kuin
aivan yksinkertaiseksi alkuperäiseksi tappelunhaluksi. Kuinka kauas
ulottuvat tämän sodan seuraukset lienevätkin, me täällä Englannissa
taistelemme osoittaaksemme preussilaisille, ettei heidän kannata
sortaa meitä tai naapureitamme, jos voimme sitä estää; ja jos he ovat
kyllin typeriä tehdäkseen taistelukyvystä sivistyksen mittakaavan, niin
me saatamme pelata sitä peliä yhtä tuhoisasti kuin hekin. Se on
yksinkertaista, se on totta ja kaikkein hauskin ja innostavin peruste,
jonka avulla voi kerätä rekryyttejä. Se tulistuttaa verta ja
suoristaa selkää yhtä tehokkaasti ja joutuisasti kuin tekopyhyys ja
mahtipontisuus ja humbuugi katkeroittavat ja masentavat. Mutta se ei
auta meitä pitemmälle kuin taistelun loppuun. Me emme voi jatkaa
taistelua iät kaiket tai edes kovinkaan kauan, ajatelkoon lordi
Kitchener mitä tahansa; ja tulkoon ratkaisu minkälainen hyvänsä,
asianosaisten täytyy taistelun päätyttyä turvautua jälleen
siviiliviisauteensa ja valtiolliseen kaukonäköisyyteensä voidakseen
järjestää ne ehdot, joiden perustalla meidän on määrä elää tästä
lähtien onnellisesti yhdessä. Kansakuntien pysyväisen kanssakäymisen
käytännöllisiä ehtoja ei käy laatiminen pistimellä, joka ei saa aikaan
muuta kuin muhennosta niistä, jotka luottavat siihen. Kuten jo olen
selittänyt, ne ovat löydettävissä siten, että nykyisten militarististen
kuningaskuntien sijaan tulee järjestelmä kansanvaltaisia valtioita,
joiden rajat määrätään saman kielen ja uskonnon sekä samojen tapojen
mukaan; milloin laajuus tekee ne valtiollisesti kömpelöiksi, ne
ryhmitetään federatiivisiksi yhdysvalloiksi, ja sodasta niitä suojelee
kansainvälinen sosialismi, ainoa perusta, jolla etujen identtisyys
kaikkien työntekijäin kesken pysyy aina selvänä.



JAURES'N KUOLEMA.


Kaikkein suurin onnettomuus, minkä sota on aiheuttanut, on ollut
Jaures'n kuolema, sillä hän merkitsi Ranskalle ja Europalle enemmän
kuin kymmenen armeijakuntaa ja sata arkkiherttuaa. Ehdotin kerran
painolakia, joka olisi voinut pelastaa hänet. Sen mukaan olisi
jokaisessa artikkelissa, mikä julkaistiin sanomalehdessä, mainittava ei
ainoastaan kirjoittajan nimi ja osoite, vaan myöskin se summa, mikä
hänelle suoritetaan avustuksesta. Jos se kurja hölmö, joka murhasi
Jaures'n, olisi tietänyt, että ne kolmivuotista asevelvollisuutta
käsittelevät arvottomat artikkelit, joita hän oli lukenut, eivät olleet
Ranskan avunhuutoja, vaan ne oli raapustanut joku oppimaton poloinen,
joka halusi ansaita kolme francia, niin hän olisi tuskin uhrannut omaa
henkeään riistääkseen elämän suurimmalta valtiomieheltä, minkä hänen
maansa on synnyttänyt jälkeen Mirabeaun aikojen. Tuskin lienee liian
paljo sanoa, että tämä kamala murha ja se hirvittävä sota, joka melkein
pimensi senkin kaameuden, on nälkiintyneen sanomalehtimiehen kostoa
yhteiskunnalle niin typerälle, että vaikka se ei sallikaan ihmisen
täyttää hampaita, ellei hänellä ole siihen toimeen hyväksyttyjä
edellytyksiä, se sallii jokaisen, olipa hän kuinka vaivainen,
tietämätön, oppimaton ja typerä tahansa, täyttää sen aivot
vaivautumatta edes ottamaan selkoa hänen nimestään. Milloin yleensä
sekaannumme hänen ja hänen nylkijäinsä toimintaan, niin teemme sen
määräämällä sensoreita estämään häntä kertomasta, ei valheita, kuinka
ilkeitä ja vaarallisia ne lienevätkin ulkomailla omalle kansallemme,
vaan totuutta.

Sosialismi on menettänyt johtajansa mannermaalla; mutta se on luja ja
edustava pääkohdaltansa: se vihaa sotaa, ja se näkee selvästi, että
sotaa käyvät aina työläiset, joilla ei ole mitään riitaa keskenään,
vaan päin vastoin korkein yhteinen harrastus. Se vastustaa alituiseen
pääoman vaarallista maasta vientiä tekemällä sen käytön kotosalla yhä
tarpeellisemmaksi. Se tietää, että sota on romanttiselta puoleltaan
"kuninkaiden urheilua", ja arvelee, että meidän olisi parasta vapautua
kuninkaista, elleivät he saata tappaa aikaansa kansanvaltaisemmilla
huvituksilla. Se toteaa sen tosiasian, että vaikka sanomalehdet
huutavat meille, että nämä taistelut satojen peninkulmien rintamilla,
missä kaatuneita on enemmän kuin taistelijoita menneiden aikojen
sotaretkillä, ovat historian suurimpia, kyllästyttävät nämä
koneteurastukset meitä niin hirvittävästi, että meitä hävettää
kiittämättömyytemme sotureitamme kohtaan, kun emme enää kykene
tuntemaan heihin nähden samaten kuin ennen verraten vähäpätöisistä
kauheuksista sellaisista kuin Wateloo tai Inkermann ja Balaklava. Se ei
unohda koskaan, että niin kauan kuin korkeampi opetus, kulttuuri,
ulkomaanmatkat, maailmantuntemus, lyhyesti sanoen kaikki edellytykset
tuntea ulkomaisia asioita ja äänestää älykkäästi, ovat rajoitetut yhden
vähäisen luokan etuoikeudeksi ja suuret joukot ovat jätetyt köyhyyteen,
ahtauteen ja tietämättömyyteen, niin kauan täytyy tuon vähäisen luokan
hankkia suurten joukkojen kannatusta sodilleen julkaisemalla
liehitteleviä julistuksia kansallisista hyveistä ja kiukkuisia
purkauksia vihollisen roistomaisuuksista, lisäten tarpeen tullen
tietoisia valheita ja vainoten tarmokkaasti kaikkia yrityksiä
kertoa epämukavia totuuksia. Tässä ei ole aikomus syyttää junkkaria
hirviöksi. Tietämättömiä on hallittava heidän tietämättömyytensä
mukaan. Papin on keksittävä heille valeihmeitä; tiedemiehen on
tarjottava taikaparannuskeinoja, lakimiehen on voitettava heidän
lausuntonsa sofismeilla, väärällä paatoksella ja vetoamalla heidän
ennakkoluuloihinsa; armeijan ja laivaston on huikaistava heidät
juhlakulkueilla ja soittokunnilla, jylisevillä yhteislaukauksilla ja
romanttisilla tarinoilla; kuninkaan on eristäydyttävä ihmiskunnasta ja
muututtava epäjumalaksi. Siitä ei pääse mihinkään, niin kauan kuin
sellaisia luokkia on olemassa. Muhamed, rohkein profeetta, joka
konsanaan on heittänyt Jumalan yksiyden ja kaikkivaltiuden pantiksi
hurjalle soturiheimolle, joka palvoi kiviään yhtä hartaasti kuin me
palvomme herttuoita ja miljoonapohatoita, ei voinut hallita sitä
uskonnollisella totuudella, vaan oli pakotettu turvautumaan
järkyttäviin kuvauksiin helvetistä ja tuomiopäivästä, jotka hän keksi
sitä tarkoitusta varten. Mitä muuta hän voi tehdä, ellei tahtonut
jättää kansaansa turmion omaksi? Jos diplomatialla on sellainen
aksiomi, ettei ihmisille pidä kertoa totuutta, ei se johdu laisinkaan
siitä, että esim. Sir Edward Grey on mieskohtaisesti taipuvainen
valehtelemaan; se on välttämättömyys, joka johtuu siitä, että ihmiset
eivät kykene käsittämään totuutta.

Tämä asiain tila olisi aivan paikallaan, jos hallitsevat luokat todella
harrastaisivat hallittavien parasta ja pettäisivät niitä niiden oman
edun vuoksi. Mutta sitä ne eivät suinkaan tee. Epäilemättä ne käyttävät
toisessa sijassa valtaansa pitääkseen pystyssä maata, jossa niillä on
niin mahtava ja mukava asema; mutta ensi sijassa niiden tarkoituksena
on säilyttää tämä asema köyhien lailliseksi järjestetyn ryöstön avulla.
Ja sitä varten he liittyisivät Saksan junkkareihin Saksan ja Englannin
työläisluokkaa vastaan yhtä auliisti kuin Bismarck auttoi Thiersiä
kukistamaan Pariisin kommunin. Ja vaikka näin ei olisikaan laita, niin
ei mikään saisi työläisluokkaa vakuutetuksi siitä, että ne, jotka
nylkevät sitä säälimättä liikealalla, olisivat hienotunteisempia
yleisissä asioissa, varsinkin kun on kysymyksessä sota, jonka avulla
rikkaat ihmiset voivat ansaita paljon rahaa. Meidän sotilassäädyllämme
on paljon suoranaista etua sodasta; mutta se tuottaa ainakin
mieskohtaista vaaraa ja kärsimyksiä ja tappioita sen jäsenille. Mutta
kapitalisti, jolla on osakkeita räjähdysaineissa ja tykeissä ja
sotamiesten saappaissa, ei joudu minkään vaaraan tai kärsimysten
alaiseksi. Voitto merkitsee Europan kapitalisteille, että he ensiksikin
voivat määrätä viholliselle suunnattoman sotaveron ja sitten lainata
hänelle rahaa sen suorittamiseksi; mutta työläisluokka saa tuottaa ja
maksaa sekä pääoman että korot.

Niin kauan kuin asiat ovat sillä kannalla, on meillä myöskin oleva
sotia ja salakähmäistä ja valheellista diplomatiaa. Ja tämä on yksi
monista syistä rakentaa valtio tasaisemmille tuloille, koska ilman sitä
on yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kulttuurin yhtäläisyys
mahdotonta. Kansanvalta ilman tasa-arvoisuutta on paljoa vaarallisempi
petos kuin suora harvainvalta ja itsevalta. Ja ilman kansanvaltaa ei
kannata toivoa rauhaa eikä meidän kannata vakuuttaa itsellemme, että
sivistyksen pyhyys on suojeleva sitä enemmän kuin Rheimsin tuomiokirkon
pyhyys on suojellut sitä, ei hunneilta ja vandaaleilta, vaan
sivistyneiltä saksalaisilta gentlemaneilta.



MAINEEN KOHTALO.


Meillä on edessämme problemi, miten kommersialismi itse saatettaisiin
vararikkoon. Meidän on voitettava Saksa, ei sen vuoksi että
militaristien hallusinatsiot ja meidän oma epäröintimme pakotti Saksan
ryhtymään tähän sille niin epätoivoiseen sotaan hetkellä, joka oli
sille niin epäedullinen, vaan siitä syystä, että se on ruvennut ajamaan
sellaista oppia, että sotainen voima on kansallisen suuruuden pohja ja
perusta ja sotaisa valloitus menetelmä, jonka avulla korkeimman
kulttuurin saavuttanut kansakunta voi pakottaa naapurinsa omaksumaan
tuon kulttuurin. Syynä siihen, miksi olen suvainnut sanoa kenraali von
Bernhardia mielipuoleksi, on se, että hän määrittelee tarkalleen tämän
sotilaallisen ylivallan ehdot huomaamatta, että se, mitä hän tekee, on
_deductio ad absurdum_. Sillä hän selittää teoreetikkona minkä Napoleon
huomasi käytännössä, että militaristi-otteen ihmisten mielikuvituksessa
voi säilyttää vain ravitsemalla heitä alituiseen vereksellä kunnialla.
Täytyy siirtyä menestyksestä toiseen; ken epäonnistuu, hän menettää
kaiken, sillä kaiken perustana on voima voittaa, jonka vuoksi ihmiset
ovat alistuneet tyranniaan ja kestäneet kärsimyksiä ja suorittaneet
sotatoimien aiheuttamat kustannukset. Napoleon voitti voittamistaan ja
kuitenkin, voitettuaan useammissa taisteluissa kuin hulluinkaan
preussilainen voi konsanaan toivoa omalta osaltaan, täytyi hänen jatkaa
taisteluitaan, ikäänkuin ei olisi koskaan voittanut mitään.
Tyhjennettyään kaikki mahdollisuudet hänen täytyi yrittää mahdottomia
ja lähteä Moskovaan. Hän epäonnistui; ja siitä pitäen hänen olisi ollut
parempi olla filadelfialainen kveekkari kuin Marengon, Austerlitzin,
Jenan ja Wagramin voittaja. Siitä aamusta, jolloin hän seisoi Leipzigin
ulkopuolella viheltäen "Marlborough hän sotaan kulki", sillä välin
kuin hänen lyöty armeijansa veti viimeisiään joessa tai pakeni
luotituiskussa vihollista, jonka kenraaleilla ei ollut kymmenettäkään
osaa hänen maineestaan, ei ennättänyt kulua kovinkaan pitkää aikaa, kun
jo tapaamme hänen postirengin valepuvussa kyyristelevän masentuneena
vaunun oven suojassa, sillä välin kuin Ranskan kansa, jonka hän oli
neljännesvuosisadan aikana ahtanut täyteen kunniaa, etsiskeli häntä
repiäkseen hänet palasiksi. Menestys oli tehnyt hänestä kaikkien muiden
maiden paitsi Ranskan vihollisen; hänen tappionsa teki hänestä koko
ihmissuvun vihollisen. Ja sen vuoksi Europpa lopulta nousi ja murskasi
hänet, vaikka Englannin hallitus, joka hyötyi tästä työstä, sorti
kansaansa kolmenkymmenen vuoden ajan paljoa raskaammin kuin Napoleon
olisi sitä sortanut, ja sen liittolaiset asettivat hänen sijaansa
Ranskan valtaistuimelle velton tyrannin, joka ei ollut kelvollinen
päästämään hänen kengänpaulojaan. Ei mikään voi lopullisesti pelastaa
militarismia. Vaikka nerokin antautuu sille polulle, niin sen loppuna
on sittenkin tuho. Kun pelkkä pöyhkeys antautuu sille, on loppu aivan
sama, vaikka siihen voi johtua paljoa äkillisemmin ja turmiollisemmin.



PÄÄKOHDAT TOISTETTUINA.


1. Sotaa on jatkettava pontevasti, ei siinä tarkoituksessa
että Saksan armeija saataisiin lopulta murskatuksi
englantilais-ranskalaisen yhtymän ja Venäjän miljoonain välissä, vaan
jotta englantilais-ranskalainen yhtymä saisi yksinään todetuksi
sotaisan etevämmyytensä. Voitto, jota ei kävisi saavuttaminen ilman
Venäjän apua, olisi tappioksi Länsi-Europan vapaamielisyydelle: Saksan
tappiota emme aiheuttaisi me, vaan militaristinen itsevaltius, joka on
pahempi kuin sen oma. Uhraamalla Preussin Puolan ja Itävallan
valtakunnan slaavilaiset osat voisivat Saksa ja Itävalta tyydyttää
Venäjän ja sulautua yhdeksi ainoaksi, saksalaiseksi valtakunnaksi, joka
voisi sitten pitää kurissa Ranskan ja Englannin saatuaan todetuksi,
että ne eivät kykene voittamaan sitä ilman Venäjän apua. Voimme varsin
hyvin sallia Venäjän valloittaa Itävallan, jos se kykenee sen tekemään;
se on Venäjän luonnollinen osa tässä yrityksessä. Mutta jos me molemmat
emme voi Venäjän avutta voittaa Potsdamia tai ainakin pitää sitä niin
kovassa pinteessä, että se käsittää olevan mahdotonta kukistaa meidät,
silloin meidän täytyy yksinkertaisesti antaa Saksalle perää ja luottaa
Amerikan liittoon saadaksemme pitää paikkamme auringossa.

2. Me emme voi tuhota ja tehdä kykenemättömäksi Saksaa, kuinka
perinpohjaisesti sen voitammekin, koska sen saatamme tehdä vain
surmaamalla naiset, ja hyödytöntä on teeskennellä, että me pystymme
sellaisiin konnantöihin. Yksinpä taloudellistenkin vaikeuksien
aiheuttaminen ryhtymällä sotarosvoukseen tuottaisi meille vain
tappioita, koska Saksa on meidän kauppa-asiakkaitamme ja niitä
naapureita, joiden luona useimmiten käymme. Meidän on, jos voimme,
karkoitettava se Belgiasta. Ranska karkoittakoon sen Elsassista ja
Lothringista. Venäjä karkoittakoon sen Puolasta. Avatessaan tulen se
tiesi, että pelissä oli otettava lukuun nämä mahdollisuudet; ja meidän
velvollisuutemme on tukea Ranskaa ja Venäjää, kunnes ne on voitettu tai
menetetty, ellei tasaväkisyys muuta koko sodankäyntitapaa
järjettömyydeksi. Myöskin Itävalta tiesi, että sen slaavilaiset osat
olivat pelipanoksia. Voittamalla nämä panokset saavat liittoutuneet
Kaiserin heräämään unesta, jossa Preussi esiintyy kirkon päämiehenä
Pyhässä saksalaisessa valtakunnassa, ja he opettavat häntä
kunnioittamaan meitä. Mutta kun se on kerran suoritettu, silloin emme
saa antaa sotatoveriemme tehdä kaikkea taasen turhaksi alentavilla
nöyryytyksillä ja pakotuksilla, jotka eivät voisi vakavasti runnella
Saksaa ja saattaisivat meidän välillemme pahaa verta kokonaisen
sukupolven ajaksi meidän omaksi epämukavuudeksemme, onnettomuudeksemme,
häpeäksemme ja tappioksemme. Meidän ja Ranskan on elettävä Saksan
yhteydessä sodan jälkeen; ja kuta pikemmin päätämme tehdä sen
jalomielisesti, sitä parempi. Taistelun jälkeen ei maailmassa saa olla
kaunaa; sillä ellei Ranskan, Saksan ja Englannin välillä vallitse
rauha, ei voi olla puhettakaan maailmanrauhasta.

3. Kun tämä sota on päättynyt, on kaikkien sotivien virallisesti
hävitettävä sota luonteen kouluna ja hyveen kasvattajana. On kyllä
aivan totta, että huonosti kasvatettuja ja porsasmaisia kansoja voivat
herättää tilaansa ja kohtaloansa tarkastamaan vain maanjäristykset,
rutot, nälänhädät, pyrstötähdet, jättimäiset haaksirikot ja hävittävät
sodat, aivan samoin kuin on totta, että neekeripäälliköt eivät saavuta
arvonantoa, elleivät poltata neitoja elävältä mökkipalatsiensa
edustalla, ja tatarilais-khaanit havaitsevat katkotuista päistä
rakennetun pyramiidin yksinkertaiseksi keinoksi herättää alamaisissaan
sopivan käsityksen heidän jumalallisesta oikeudestaan hallita heitä.
Iivana Hirmuinen sai epäilemättä alamaisensa varsin vakavalle mielelle,
ja typerät ihmiset ovat alttiit uskomaan, että tämänkaltainen kauhun
jähmettämä vakavuus on hyvettä. Sitä se ei ole. Jokainen henkilö, joka
ryhtyisi ehdoin tahdoin synnyttämään keinotekoisia maanjäristyksiä,
upottamaan laivoja ja panemaan liikkeelle kulkutauteja tuottaakseen
maanmiehilleen siveellistä mielenylennystä, joutuisi varsin
pian oikeuden eteen. Ne, jotka suunnittelevat sotia samaa
tarkoitusperää varten, pitäisi yhtä järkähtämättä toimittaa tyrmään tai
mielipuolihoitolaan. Kansakunnan, joka on niin alentunut, että
tarvitsee herätäkseen niin alhaisia kiihdykkeitä kuin kauhua, voi
huoletta tuhota, joko sen sitten tekevät preussilaiset sotaherrat tai
joku muu, joka on kyllin typerä tuhlatakseen siihen ruutia sen sijaan
että jättäisi sen hukkumaan omaan arvottomuuteensa.

4. Keskusteluissa ei Englannin eikä Saksan pidä vaatia itselleen
mitään siveellistä ylemmyyttä. Molemmat kilpailivat vuosikausia
aseistautumisessa. Molemmat harjoittivat ja harjoittavat yhä vielä
kirjallista ja oratorista provokatsionia. Molemmat väittivät olevansa
"ruhtinaallista rotua", jolla oli jumalallinen oikeus vallita toisia.
Molemmat osoittivat suurta yhteiskunnallista ja valtiollista
huomaavaisuutta puolueille ja yksilöille, jotka julkisesti sanoivat,
että sodan täytyi tulla. Molemmat tekivät liittoja lisätäkseen voimiaan
tämän sodan varalta. Syytös Saksaa vastaan Belgian puolueettomuuden
loukkaamisesta ei ole siveellisesti arvokas Englannille: a) koska
Englanti on sallinut Venäjän loukata Pariisin sopimusta (loukkaamalla
Mustanmeren puolueettomuutta ja sulkemalla Batumin vapaan sataman) ja
Itävallan julkeasti rikkoa Berliinin sopimuksen (valtaamalla Bosnian ja
Herzegovinan) tarttumatta aseisiin tai parantamatta tätä loukkausta
millään tavalla; b) koska olemme täysin tunnustaneet, että olisimme
joka tapauksessa ryhtyneet sotaan Ranskan puolustukseksi, joko sitten
saksalaiset saapuivat Belgian kautta tai eivät, ja kieltäydyimme
antamasta Saksan lähettiläälle vakuutusta, että jäisimme
puolueettomiksi, jos saksalaiset uhraisivat sotilaallisen edun ja
luopuisivat hyökkäyksestään Belgian kautta, jotta eivät joutuisi sotaan
meidän kanssamme; c) koska Ranskan ja Englannin lupaus kunnioittaa
Belgian puolueettomuutta on siveellisessä suhteessa aivan illusorinen,
kun ottaa huomioon sen tosiasian, että Ranska ja Englanti olisivat
voittaneet suunnattomasti ja Saksa menettänyt vastaavassa määrässä, jos
se olisi rajoittanut hyökkäyksensä Ranskaa vastaan yksinomaan lujasti
linnoitetulle Saksan ja Ranskan väliselle rajalle; ja koska Ranska ja
Englanti tiesivät, että belgialaiset kutsuisivat ne maahansa, jos
saksalaiset hyökkäisivät siihen, ei Belgian puolueettomuutta ollut
todellisuudessa olemassakaan, mikäli on kysymys Ranskasta ja
Englannista; d) koska kaikki sopimukset ovat voimassa vain _rebus sic
stantibus_ ja se asiain tila, joka oli vallalla Lontoon sopimusta
tehtäessä (1839), oli siitä pitäen muuttunut niin paljon (Belgiata ei
uhkaa enää Ranska, jota vastaan sopimus oli tähdätty, ja se on esim.
hankkinut tärkeitä siirtomaita), vieläpä siinä määrin, ettei Gladstone
voinut luottaa siihen 1870, vaan turvautui erikoiseen tilapäiseen
sopimukseen, joka ei ole enää voimassa, on myöskin v:n 1839 sopimuksen
teknillinen pätevyys perin epäiltävä; e) jos se on pätevä, ei sen
rikkominen ole mikään sodan syy, elleivät asianomaiset katso sopivaksi
tehdä sitä sellaiseksi omien syidensä nojalla; ja f) koska Saksan
kansallinen vaara, johon valtakunnan kansleri vetosi puheessaan, kun
hän ripeästi, mutta peittelemättä heitti syrjään juuri mainitun
teknillisen kohdan ja myönsi kansainvälisen lain tulleen loukatuksi,
oli Venäjän mobilisatsion johdosta militaristien mielestä niin suuri,
että meidän tai minkään muunkaan militarismin riivaaman valtion on
mahdotonta olla varmoja, vielä vähemmän saada toisia vakuutetuiksi
siitä, että olisimme samallaisessa hädässä olleet sen tunnollisempia.

Täytyy myöntää, ettei mikään voi lieventää sitä suunnattoman törkeätä
tosiasiaa, että syytön maa on joutunut hirveästi hävitetyksi sen
vuoksi, että sen syylliset naapurit muodostivat kaksi räjähtävää
yhtymää toisiaan vastaan, kun niiden olisi pitänyt tuottaa Europalle
pysyvä rauha. Mutta siten on loukattu korkeampaa lakia kuin sellaisia,
joita merkitään diplomaattien paperinpalasille; ja kun joudutaan
tuomiolle, silloin ei ihmiskunnan vihastunut omatunto kuuntele
sanottavan kärsivällisesti sellaisia puolustuksia kuin "tuo toinen
aloitti".

5. Militarismia ei ole käsiteltävä erikoisesti Preussille ominaisena
tautina. Se on yleinen Englannissa; ja Ranskassa se on aiheuttanut maan
suurimman valtiomiehen murhan. Me olemme kaikki olleet menneisyydessä
yhtä syyllisiä. Vuosikausia on oletettu, että militaristipuolue on
gentlemanien puolue. Sen vastustajia on ivattu ja vainottu Englannissa,
hirtetty, piesty tai karkoitettu maanpakoon Venäjällä ja suljettu
vankilaan Ranskassa; heitä on sanottu pettureiksi, pelkureiksi y.m.s.,
heitä on suljettu vankilaan "huonosta mausta" ja kapinallisuudesta.
Lyhyesti sanoen, militarismi, joka ei ole muuta kuin valtioanarkismia,
on kehitetty niin pitkälle, että sitä on jäljitellyt vastapainoksi
muodostunut kansanomainen anarkismi, ja se on purkautunut
europpalaiseksi sodaksi, koska Europan kommersialistiset hallitukset
eivät uskoneet, että mitään nykyaikaista valtiota voitaisiin
tehokkaasti ohjata korkeampien näkökohtien mukaan kuin sellaisten,
joita edustaa lordi Robertsin "tahto voittaa", Kaiserin panssaroidun
nyrkin paino ja pörssien edut. Ellemme ole kaikki valmiit vastustamaan
miltarismia kotona niin hyvin kuin ulkomailla, kestää vihollisuuksien
taukoaminen vain siihen asti, kunnes sotijat ovat toipuneet
uupumuksestaan.

6. Meidän olisi parasta myöntää, että sodankäyntiin nähden ei meillä
ole mitään luotettavia todistuksia siitä, että saksalaiset ovat
suorittaneet pahempia tai muita julmuuksia kuin sellaisia, mitkä
tunnustetaan sodassa välttämättömiksi tai joita liittoutuneet
hyväksyvät sotatoimenpiteisiin kuuluviksi. Tekemällä kaupungeista
"esimerkkejä" ja ottamalla vastuunalaisuudesta vapaita kansalaisia
panttivangeiksi ja ampumalla heitä varoitukseksi aseellisille
siviilihenkilöille, joiden toimia he eivät mitenkään voineet valvoa,
ovat saksalaiset epäilemättä kehittäneet nämä tavat terrorismi-tasolle,
jota on vaikea erottaa rauhallisen väestön tahallisesta murhaamisesta.
Mutta koska liittolaiset eivät ole tuominneet moisia tapoja eivätkä ole
itsekään lakanneet säälimättä käyttämästä niitä joutuessaan tekemisiin
vuoristolaisten ja fellahien ja araapialaisten kanssa (puhumattakaan
Venäjän hallituksen tunnetusta kotoisesta terrorismista), niin he eivät
myöskään voi väittää olevansa inhimillisesti korkeammalla kannalla. Sen
vuoksi pata vain tuhlaa aikaa moittiessaan kattilaa mustaksi. Kun
saksalaiset kylvivät Pohjanmereen miinojaan, me nostimme kovan huudon,
mutta pian sen jälkeen seurasimme heidän esimerkkiään. Kysymys Rheimsin
tuomiokirkosta luhistui myöskin maahan yhtä täydellisesti kuin
melkoinen osa itse rakennustakin, kun todettiin ranskalaisten
sijoittaneen katolle tähystäjiä. Joko he tekivät sen tai eivät, niin
kaikki sota-asiain tuntijat ovat selvillä siitä, että upseeri, joka
jättäisi käyttämättä tuomiokirkon kattoa tällä tapaa, tai
vihollisupseeri, joka epäröisi pommittaa täten käytettyä tuomiokirkkoa,
joutuisi sotaoikeuden eteen jokaisessa armeijassa. Tuomiokirkolle
sattunutta vahinkoa on siis siedettävä Sallimuksen voimakkaana
viittauksena siitä, että vaikka meillä voikin olla loistavia sotia ja
loistavia tuomiokirkkoja, niin molempia ei voi olla samalla haavaa.

7. Loppujen lopuksi meidän on muistettava, että ellei tämä sota tee
loppua sodasta länsimailla, niin tämänpäiväiset liittolaisemme voivat
olla huomenna vihollisiamme, kuten ne eilenkin olivat, ja
tämänpäiväiset vihollisemme huomenna liittolaisiamme, kuten eilenkin
olivat, niin että jos tarkoitamme vain sotilaallisen tasapainon
uudistamista, me suunnittelemme varsin luultavasti omaa tuhoamme.
Meidän on käytettävä sotaa antaaksemme surmaniskun keskiaikaiselle
diplomatialle, keskiaikaiselle itsevaltiudelle ja pääoman
anarkistiselle maasta viennille, ja meidän on saatettava sen
päättyminen vakuuttamaan maailmalle, että kansanvalta on voittamaton ja
militarismi ruostunut miekka, joka katkeaa käteen. Meidän täytyy
vapauttaa soturimme ja antaa heille kodit, joiden puolesta kannattaa
taistella. Ja meidän on riisuttava yltämme vanhurskauden likaiset
repaleet ja taisteltava miesten lailla, joilla on voitettavana kaikki,
yksin hyvä nimikin; meidän on innostettava ja rohkaistava mieltämme
määrätyin ylevin tarkoitusperin kestämään kaikki se, mikä meidän on
maksettava todistaaksemme, ettei sota voi meitä voittaa ja että sillä,
joka uskaltaa vedota omaantuntoomme, ei ole mitään toivottavissa
kauhulta.

(Kirjoitettu syksyllä 1914.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Järjen sanoja sodasta - Englantilaisen 'kapinoitsijan' arvostelua" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.