Title: Kuolema
Author: Maeterlinck, Maurice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuolema" ***


KUOLEMA

Kirj.

Maurice Maeterlinck

Ranskankielestä suomentanut

Eino Palola

Alkuperäinen nimi: La Mort



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919



SISÄLLYS:

     Maurice Maeterlinck.
  1. Väärä suhteemme kuolemaan.
  2. Tuhoutuminen.
  3. Tietoisuuden jälkielämä.
  4. Teosofinen otaksuma.
  5. Uusspiritistinen otaksuma. Henki-ilmestykset.
  6. Yhteys vainajien kanssa.
  7. Risti-ilmoitukset.
  8. Jälleensyntyminen.
  9. Tietoisuuden kohtalo.
 10. Äänettömyyden kaksi muotoa.
 11. Kohtalomme näissä äärettömyyksissä.
 12. Päätelmiä.



Maurice Maeterlinck.


Se suuri belgialainen kirjailija, jonka mietelmäteos nyt ilmestyy
suomalaisessa asussa, on todella nykyajan merkillisimpiä henkiä, noita
itsenäisiä kykyjä, jotka ilmestyessään aina tuovat mukaansa jotakin
uutta maailman kirjallisuuteen rikastuttaen siten voimakkaasti
ihmiskunnan henkistä elämää.

_Maurice Maeterlinck_ syntyi Gentin kaupungissa v. 1862, opiskeli
lakitiedettä ja toimi jonkun aikaa asianajajana, mutta pian otti runous
hänet täysin valtoihinsa ja lakikirja jäi tomuttumaan suuren
mielikuvituksen temmatessa runoilijan sen äärestä omiin rikkaihin
maailmoihinsa.

Runoilijan nuoruusvuosina oli Ranskassa vallalla n.s. _symbolistinen
tai dekadenttinen_ koulu, jonka pääedustajana pidettiin runoilija _Paul
Verlainea_, tuota onnetonta surunlasta, jonka nyyhkyttävät säkeet
peittävät hänen kurjan elämänsä anteeksiantavalla loistolla. Tämän
koulun oppeja kannatti myös nuori Maeterlinck v. 1889 ilmestyneessä
merkillisessä kokoelmassa "Serres chaudes" (kuumat kukkalavat) ja
ensimäisessä draamassaan "La princesse Madeleine".

Hän ei kuitenkaan orjallisesti noudattanut aikalaistensa oppeja, vaan
astui kohta omia teitään, hämmästyttäen aikaansa omituisella, perin
yksinkertaistetulla tekotavallaan, merkillisen voimakkaalla
tunnelmalla, joka kohosi hänen teoksistaan kuin outojen kukkien tuoksu,
ja omaperäisillä ajatuksillaan ihmisistä ja elämästä.

Maeterlinck astui kohta tavallisen sielullisen erittelyn ulkopuolelle;
hän koetti selvitellä noita vaistomaisia, puoleksi tiedottomia tiloja,
jotka valtaavat ihmisen esim. rakkauden tai kuoleman lähestyessä. Hän
keksi aavistusten ja salaperäisten pelkojen runouden ja aivan kuin
riisui henkilöiltään ruumiin, jättäen heidän sielunsa värisemään
outojen, tuntemattomien voimien kourissa. Ne liikkuvat näyttämöllä kuin
utukuvat, vallaten silti mielen merkillisillä tunnelmilla, niin että
katsoja melkein henkeä pidätellen seuraa näytelmiä sellaisia kuin
"Pelléas ja Mélisande" tai "Aglavaine ja Sélysette", joissa ei
oikeastaan tapahdu mitään tavallisessa merkityksessä, mutta joissa
kieli helähtelee suurta runsautta, sielun salaperäiset liikkeet
tulkitaan harvinaisen sisäisen näkemyksen voimalla ja kokonaisuus vie
mielen mukaansa oudolla tenholla, joka muistuttaa musiikin vaikutusta.

Luonnon kirjan ahkerana lukijana Maeterlinck on huomannut siinäkin yhtä
ja toista, mikä on tavallisilta kuolevaisilta salattu.

"Kukkien äly" ja "Mehiläisten elämä" perustuvat tavattoman tarkkoihin
luonnon helmassa tehtyihin havaintoihin. Kertoen yksinkertaisesti sen,
mitä tekijä on omin silmin nähnyt, ne avaavat, tekijän syvien
mietelmien ja rikkaan mielikuvituksen opastaessa, lukijalle avaroita
näköpiirejä luonnon merkillisiin maailmoihin, ja päätä huimaa luonnon
rajaton suuruus, elämän ääretön rikkaus.

Vielä on Maeterlinck tulkinnut omaa käsitystään maailmasta ja ihmisistä
useissa mietelmäteoksissaan, joista nyt suomennettu on viimeisiä.
Vaikka hän selvästi paljastaakin heikkoutemme ja yksinäisyytemme
keskellä suurta maailmaa, tulee hän mietteissään kuitenkin
lohdullisiin, hyväuskoisiin päätelmiin, niin että Maeterlinckin teoksen
aina laskee kädestään hiukan entistä rikkaampana, entistä vapaampana,
kuin olisi uusi päivänsäde taas pilkistänyt elämän sumuharsojen läpi.

_E. P--la_.



1. luku.

Väärä suhteemme kuolemaan.


I.

On sanottu ihmeteltävän sattuvasti: "Kuolema! Vain kuolemalta tulee
meidän kysyä neuvoa elämästä eikä epämääräiseltä tulevaisuudelta tai
satunnaiselta jälkielämältä, joka ei meille kuulu. Kuolema on meidän
ominainen loppumme, ja kaikki tapahtuu matkalla sen ja meidän
välillämme. Älköön minulle puhuttako noista pettävistä elämän
pitennyksistä, jotka vaikuttavat meihin lukumäärän lapsellisella
viehätyksellä! Älköön puhuttako minulle, joka täydellisesti kuolen,
yhteiskunnista ja kansoista? Ei ole muuta todellisuutta, ei ole muuta
oikeaa ajanmittaa kuin se, joka on kehdon ja haudan välillä. Muu on
suurennusta, näyttämöllistä harhaa, näköhäiriötä! He nimittävät minua
mestariksi, en tiedä minkä sanoissani ja ajatuksissani piilevän voiman
vuoksi, mutta kuoleman edessä olen vain eksynyt lapsi." [Marie Lenéru;
_Les Affranchis_, III näyt. 4. kohtaus.]


II.

Niin pitkällä me nyt olemme. Elämässämme ja maailmassamme on vain yksi
merkittävä tapaus -- kuolemamme. Se on piste, missä onneamme vastaan
yhtyy ja vehkeilee kaikki se, mikä välttää huomiomme. Mitä enemmän
ajatuksemme pyrkivät loittonemaan kuolemasta, sitä ahtaammin ne
puristautuvat sen ympärille. Mitä enemmän kuolemaa pelkäämme, sitä
pelottavampi se on, sillä vain meidän arkuutemme sitä ravitsee. Ken
koettaa kuoleman unohtaa, sen mielen se täyttää; ken yrittää sitä
paeta, se ei enää kohtaakaan muuta kuin sen.

Kuolema pimentää kaikki varjollaan. Mutta jos lakkaamatta sitä
ajattelemme, teemme sen tietämättämme emmekä silti opi sitä tuntemaan
sen paremmin. Me pakotamme huomiomme kääntämään sille selkänsä, sen
sijaan että kulkisimme kasvot kohotettuina sitä kohti. Me jätämme sen
vaiston hämäriin käsiin emmekä suo sille hetkeksikään älyämme.

Onko siis hämmästyttävää, että kuoleman ajatus, jonka tulisi olla
täydellisin ja kirkkain ajatuksistamme, koska se on lakkaamattomin ja
väistämättömin kaikista, jää heikoimmaksi ja ainoaksi myöhästyneeksi?
Kuinka tuntisimme ainoalaatuisen vallan, jota emme koskaan katso
silmiin? Kuinka se olisi voinut kirkastua valonvälähdyksistä, jotka
syttyvät vain sitä paetakseen?

Mitataksemme sen kuiluja odotamme elämän heikoimpia, hävitetyimpiä
hetkiä. Me ajattelemme sitä vasta sitten, kun meillä ei enää ole
voimaa, en sano ajatella, vaan hengittää.

Menneen vuosisadan mies, joka palaisi keskuuteemme, ei
vaikeudetta tuntisi nykypäiväisen sielun pohjalla omien jumaliensa,
velvollisuutensa, rakkautensa tai maailmansa kuvaa. Mutta hän tapaisi
melkein koskemattomana kuoleman hahmon, sellaisena joksi esi-isämme sen
muovailivat, satoja, jopa tuhansia vuosia sitten, vaikka kaikki onkin
muuttunut sen ympärillä ja sekin, mikä sen luo ja josta se riippuu, on
kadonnut. Älymme, joka on tullut perin rohkeaksi, perin toimeliaaksi,
ei ole siinä työskennellyt, ei ole, niin sanoakseni, korjaillut sitä
millään lailla. Vaikkemme enää uskokaan kadotettujen kärsimyksiin, niin
meistä uskomattomimmankin elämänsolut uiskentelevat yhä hebrealaisten
Sheolin, pakanoitten Tuonelan tai kristillisen Helvetin pelottavissa
hämäryyksissä. Vaikkeivät liian tarkoin määritellyt liekit sitä enää
valaisekaan, ammottaa kuilu yhä olemassaolon loppupäässä, sitä
pelottavampana, mitä vähemmän sitä tunnetaan.

Ja kun sitten lyö se hetki, joka vartosi uhkaavana päämme päällä, ja
jota kohden emme uskaltaneet kohottaa silmiämme, puuttuu meiltä kaikki
samalla kertaa. Nuo pari kolme epävarmaa ajatusta, joihin aioimme
nojata, niitä tutkimatta, taipuvat kuin korret viimeisten hetkien
painon alla. Haemme turhaan turvapaikkaa mietelmistä, jotka häiriytyvät
tai ovat meille outoja eivätkä tunne tietä sydämeemme. Kukaan ei odota
meitä viimeisellä rannalla, missä ei mikään ole valmista, missä ei ole
pysynyt pystyssä muuta kuin kauhistus.


III.

"Ei ole kristityn (lisätkäämme ihmisen) arvoista", sanoo jossakin
paikassa Bossuet, tuo haudan suuri runoilija, "ei ole kristityn
arvoista ponnistella kuolemaa vastaan kuin vasta sillä hetkellä,
jolloin se tulee, viedäkseen hänet mukaansa."

Olisi terveellistä, että jokainen meistä loisi siitä käsityksensä
päivän kirkkaudessa, älynsä voimakkaimmillaan ollessa, ja oppisi
pitämään siitä kiinni. Hän sanoisi kuolemalle: "En tiedä kuka olet,
muutoin olisinkin valtiaasi; mutta niinä hetkinä, kun silmäni näkivät
olemuksesi korkeammin kuin tänään, olen oppinut tietämään, mikä et ole;
ja se riittää, niin ettet pääse minun herrakseni."

Näin hän kantaisi sielussaan koeteltua kuvaa, jota kuoleman kauhut
eivät voittaisi ja josta hänen haamujen ahdistamat katseensa pääsisivät
hakemaan turvaa. Kuoleman kanssa kamppailevien pelottavan rukouksen
sijasta, joka kohoaa kuilusta, hän lausuisi oman rukouksensa, elämänsä
huippujen rukouksen, mihin yhtyisivät, kuin rauhan enkelit,
olemassaolon selvimmät, kuultavimmat ajatukset.

Eikö se ole rukousten rukous? Mitä se pohjaltaan on muuta kuin oikea ja
arvokas rukous, jollei tulisin ja epäitsekkäin ponnistus saavuttaa ja
omaksua se, mikä on tuntematonta?


IV.

"Jo kauan sitten", sanoi Napoleon, "ovat papit ja lääkärit tehneet
kuoleman tuskalliseksi". "_Pompa mortis magis terret quam mors ipsa_",
sanoo Bacon. Oppikaamme siis katselemaan kuolemaa sellaisena kuin se
itsessään on -- aineen kauhuista eristettynä ja mielikuvituksen
hirmukuvista riisuttuna. Karkoittakaamme aluksi kaikki se, mikä käy sen
edellä, mutta ei kuulu siihen. Me näet syytämme sitä viimeisen tautimme
kidutuksista, mikä ei ole paikallaan.

Taudeilla ja niiden päättäjällä ei ole mitään yhteistä. Ne kuuluvat
elämään eikä suinkaan kuolemaan. Me unhotamme helposti kauheimmatkin
kivut, jotka palauttavat meille terveyden, ja toipumisen ensimäinen
auringonpaiste hävittää kärsimysten huoneen sietämättömimmätkin
muistot. Mutta kuolema tulee, ja heti paikalla moititaan sitä kaikesta
pahasta ennen sen saapumista. Ei kyyneltäkään jätetä laskematta ja
kuolemaa sen takia syyttämättä; ei ole tuskanhuutoa, josta ei tulisi
syytöksenkirkunaa.

Kuolema yksin saa kestää luonnon ja taitamattoman tieteen erehdysten
painon, kun ne ovat turhaan pidentäneet tuskia, joitten nimessä sitä
kirotaan, koska se tekee niistä lopun.


V.

Ja todella, jos nyt taudit kuuluvat luontoon tai elämään, niin
kuolinkamppailu, joka näyttää olevan ominainen kuolemalle, on
täydellisesti ihmisten käsissä. Mutta pelkäämmehän enimmän tuota
hirvittävää loppukamppailua ja etenkin äärimmäistä, kauheaa
taittumishetkeä, jonka ehkä näemme lähenevän pitkien, kykenemättömyyden
hetkien kuluessa, ja joka äkkiä syöksee meidät alastomina, aseettomina,
kaikkien hylkääminä ja kaikesta riisuttuina outoon maailmaan, mikä on
ainoiden ihmissielua kiduttaneiden, voittamattomien kauhujen paikka.

Teemme kaksinkertaisen vääryyden, jos laskemme kuoleman syyksi tämän
silmänräpäyksen kidutukset. Saamme myöhemmin nähdä, kuinka nykyajan
ihmisen, jos hän haluaa olla uskollinen ajatuksilleen, tulee käsittää
tuo outo maailma, johon kuolema meidät syöksee. Tarkastelkaamme tässä
vain viimeistä kamppailua.

Mikäli tiede edistyy, sikäli pitenee kuolemankamppaus, joka on hetkistä
kamalin ja ainakin niistä, jotka ovat sitä näkemässä, -- sillä usein
sen aistimet, jolle Bossuetin jo sangen kuihtuneen sanonnan mukaan
"kuoleman halli haukkuu", eivät enää tajua muuta kuin kaukaisen jyrinän
niistä tuskista, joita hän näyttää kärsivän -- inhimillisen tuskan ja
kauhun terävin huippu. Kaikki lääkärit ovat sitä mieltä, että heidän
korkein velvollisuutensa on niin kauan kuin mahdollista pitää yllä
toivottomimmankin kuolinkamppailun kouristuksia.

Kukapa ei olisi kuolevan vuoteen ääressä sata kertaa tahtonut, vaikkei
ole uskaltanut, heittäytyä heidän jalkoihinsa ja pyytää heiltä armoa?
He ovat niin vakaita varmuudessaan, ja velvollisuus, jota he
tottelevat, jättää niin vähän sijaa pienimmällekään epäröimiselle, että
kyynelten sokaisema sääli ja järki tukahuttavat vastustushalunsa ja
väistyvät sen lain tieltä, jonka kaikki tunnustavat ja jota kaikki
kunnioittavat inhimillisen omantunnon korkeimpana.


VI.

Jonakin päivänä tämä ennakkoluulo on meistä näyttävä raa'alta. Sen
juuret uppoavat tunnustamattomiin pelkoihin, joita ihmisten järjissä
kauan sitten kuolleet uskonnot ovat jättäneet sydämeen.

Senpätähden lääkärit toimivatkin, ikäänkuin olisivat vakautuneita
siitä, ettei ole olemassa tunnettua kidutusta, jota ei olisi pidettävä
parempana kuin niitä, mitkä odottavat meitä tuntemattomuuden sylissä.
He näyttävät saaneen sen vakaumuksen että jokainen sietämättömimpienkin
tuskien keskellä voitettu minuutti ryöstetään verrattomilta tuskilta,
vielä pelottavammilta kärsimyksiltä, joita ihmiselle varaavat
haudantakaiset salat. Ja välttääkseen sitä, minkä he tietävät
kuvitelluksi, he valitsevat kahdesta pahasta sen, jonka tietävät
todelliseksi. Sen lisäksi, jos he täten viivyttävät kidutuksen loppua,
joka on, kuten kelpo Seneca sanoo, kidutuksen paras puoli, antautuvat
he vain yleiseen erehdykseen, joka vain yhä vahvistaa sitä kehää, minne
se sulkeutuu, koska kuolinkamppailun pidennys suurentaa kuoleman kauhua
ja kuoleman kauheus vaatii hengenlähdön viivyttämistä.


VII.

Omasta puolestaan he sanovat tai saattaisivat sanoa, että tieteen
nykyisellä kannalla ollessa, paria kolmea tapausta lukuunottamatta, ei
koskaan ole kuoleman varmuutta. Jollei tue elämää viimeisiin rajoihin
saakka, vaikkapa sietämättömien kärsimysten hinnallakin, joutuu ehkä
tappamaan. Epäilemättä ei voi asettaa yhtä sataatuhatta vastaan, että
sairas toipuu. Mutta se on yhdentekevää: jos tuollainen mahdollisuus on
olemassa, vaikka se ei useimmissa tapauksissa soisikaan kuin muutaman
päivän, enintään muutaman kuukauden lisän elämään, joka ei enää ole
oikeata eloa, vaan pikemmin, niinkuin latinalainen sanoi, "pidennettyä
kuolemaa", niin nuo satatuhatta kärsimystä eivät ole olleet turhia.

Yksi kuolemalta siepattu tunti vastaa kokonaista kidutuselämää. Tässä
on vastausten kaksi arvoa, joita ei saata verrata, ja jos aikoo punnita
ne samalla vaa'alla, tulee koota näkyvälle levylle kaikki se, mitä
meillä on jäljellä -- kaikki mahdolliset kivut, sillä ratkaisun
hetkellä se on ainoa punnus, jolla on arvoa, ja joka on kyllin raskas
muutaman asteen verran kohottamaan levyä, joka painuu sinne, mitä emme
näe ja jonka kuormittaa toisen maailman pimeys.


VIII.

Näin monilla vierailla kauhuilla kartutettuna kuoleman kauhu tulee
sellaiseksi, että me vastustelematta myönnämme heidän olevan oikeassa.
On kuitenkin eräs kohta, jossa he alkavat antaa perään ja sopia. He
suostuvat vähitellen, kun ei enää ole mitään toivoa, jollei
uuvuttamaan, niin ainakin huumaamaan äärimmäiset tuskat.

Äskettäin tuskin kukaan heistä olisi uskaltanut sitä tehdä, ja vielä
nytkin monet epäröivät, laskien saitureina pisaroittain armeliaisuutta
ja rauhaa, jota he pitävät hallussaan ja jota heidän tulisi runsain
käsin jaella, varoen heikontamasta viimeisiä vastarinnan yrityksiä --
elämän turhimpia ja tuskallisimpia värähdyksiä, elämän, joka ei halua
luovuttaa paikkaansa lähestyvälle levolle.

Minun asiani ei ole ratkaista, saattaisiko heidän armeliaisuutensa olla
rohkeampi. Riittää vain vielä kerran sen seikan toteaminen, ettei
kaikki tuo kuulu kuolemaan. Se tapahtuu sitä ennen ja alemmalla
asteella. Ei kuoleman saapuminen, vaan elämän lähtö on kauhea. Meidän
tulee vaikuttaa elämään eikä kuolemaan. Kuolema ei ahdista elämää, vaan
elämä vastustaa kuolemaa häpeällisesti. Kaikilta tahoilta kiiruhtavat
kärsimykset esille sen lähetessä, mutta ei sen kutsusta, ja vaikka ne
kokoontuvat sen ympärille, eivät ne silti tule sen mukana. Syytättekö
unta teitä rasittavasta väsymyksestä, jollette sille anna perään?
Kaikki nuo kamppailut, nuo odotukset, nuo vaihtoehdot, nuo traagilliset
kiroukset ovat sillä rinteellä, mihin takerrumme kiinni, eikä suinkaan
toisella puolen. Ne ovat muuten satunnaisia ja väliaikaisia ja johtuvat
vain tietämättömyydestämme.

Kaikki se, mitä tiedämme, auttaa meitä vain kuolemaan tuskallisemmin
kuin eläimet, jotka eivät tiedä mitään. Tulee aika, jolloin tiede
kääntyy erehdyksiään vastaan eikä enää epäile auttaa meitä hädässämme.
Koittaa päivä, jolloin se varmasti uskaltaa ja toimii, jolloin
viisauden saavuttanut elo haihtuu hiljaa pois hetken lyödessä, tietäen
aikansa tulleen, niinkuin se väistyy hiljalleen joka ilta, tietäen
tehtävänsä täytetyksi.

Ei ole enää, kun lääkäri ja sairas ovat oppineet opittavansa, mitään
fyysillistä tai metafyysillistä syytä siihen, ettei kuoleman tulo olisi
yhtä hyväätekevä kuin unenkin. Ehkäpä vielä, kun ei ole mitään
säästettävää, tulee mahdolliseksi ympäröidä se syvemmällä huumauksella
ja kauniimmilla unilla. Joka tapauksessa on tästä lähtien, kun kuolema
on vapautettu siitä, mitä sen edellä käy, helpompaa katsoa sitä silmiin
pelotta ja valaista sitä, mitä jälkeenpäin seuraa.


IX.

Sellaisena, miksi tavallisesti kuvittelemme kuolemaa, uhoo sen takaa
kaksi kauhunkuvaa: ensimäinen muodoton ja kasvoton, joka täyttää koko
henkemme, toinen tarkkapiirteisempi, määritellympi, mutta melkein yhtä
mahtava, joka vaikuttaa aisteihimme. Puhukaamme ensin jälkimäisestä.

Samoin kuin me panemme kuoleman syyksi kaikki sen edellä käyvät vaivat,
liitämme sen synnyttämään pelkoon kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu,
tehden sille sen mennessä aivan samanlaista vääryyttä kuin sen
tullessakin. Kuolemako kaivaa hautamme ja käskee meitä siellä
säilyttämään sitä, mikä on luotu katoamaan? Jollemme voikaan kauhutta
ajatella, mitä rakkaasta olennosta siellä tulee, niin onko kuolema vai
me hänet sinne kätkenyt? Koska se vie hengen paikkaan, josta emme
mitään tiedä, onko meidän moitittava kuolemaa siitä, mitä me teemme
tomumajalla, jonka se meille jättää?

Se laskeutuu keskuuteemme siirtääkseen elämän toiseen paikkaan tai
muuttaakseen sen muotoa. Tuomitkaa kuolema siis sen tekojen mukaan eikä
sen mukaan, mitä me itse teemme, ennenkuin se on tullut tai kun se ei
enää ole läsnä. Ja kuolema on jo ehtinyt kauas, kun alkaa tuo pelottava
työ, jonka me koetamme pakottaa kestämään niin kauan kuin mahdollista,
muka vakautuneina siitä, että se on ainoa turvamme unhotusta vastaan.
Tiedän kyllä, että joltakin muulta kuin inhimilliseltä näkökannalta tuo
työ on perin viatonta, ja että, kyllin korkealta katsottuna, lihan
mätäneminen ei ole sen inhottavampaa kuin kukkasen kuihtuminen tai
kiven rapautuminen. Mutta se pettää aistejamme, lannistaa rohkeutemme,
hämmästyttää muistiamme, vaikka olisikin perin helppo välttää tuota
epämieluista koetta.

Tulen puhdistamana muisto elää taivaan sinessä kuin ihana aate, ja
kuolema on vain kuolematon syntymä, liekkikehdossa. Sen ovat historian
viisaimmat ja onnellisemmat kansat syvästi tajunneet. Se, mitä
haudoissamme tapahtuu, myrkyttää ajatuksemme samalla kertaa kuin
ruumiimmekin. Ihmisten mielikuvituksessa riippuu kuoleman olemus ennen
kaikkea hautaamisen muodosta; ja hautausmenot eivät ainoastaan määrää
lähtevien osaa, vaan myöskin tänne jäävien onnen, sillä ne nostavat
aivan elämän perälle tuon suuren kuvan, jota katsellessa elävien silmät
joko rauhoittuvat tai joutuvat epätoivoon.


X.

Kuolemalle on siis ominaista vain yksi kauhu: tuon tuntemattomuuden,
jonne se meidät syöksee. Älkäämme sitä uhmatessamme viivytelkö
poistamasta sielustamme kaikkea sitä, mitä ilmestysuskonnot ovat sinne
jättäneet. Muistakaamme vain, ettei meidän ole todistettava niiden
todistamattomuutta, vaan niiden on näytettävä, että ne ovat tosia.
Mutta nyt ei ole yhtään sellaista uskontoa, joka esittäisi meille
todisteen, minkä edessä rehellinen äly voi kumartua. Sitäpaitsi ei
kumartuminen yksin riittäisikään, todistuksen täytyisi olla eittämätön,
että ihminen saattaisi täydellä oikeutuksella uskoa ja siten rajoittaa
loppumatonta tutkimistaan.

Se Jumala, jonka mahtavin ja paras uskonnoista tarjoaa meille, on
antanut meille järkemme, että käyttäisimme sitä täysin vilpittömästi
koko laajuudessaan -- koettakaamme saavuttaa ennen kaikkea ja kaikessa
se, mikä näyttää olevan totta. Voiko hän vaatia, että me järjestämme
huolimatta hyväksyisimme uskomuksen, jonka epävarmuutta sen viisaimmat
ja innokkaimmatkaan puolustajat inhimilliseltä kannalta eivät kiellä?
Se esittää meille vain hyvin epäilyksenalaisen tarinan, joka, vaikka se
olisikin tieteellisesti perustettu, olisi vain kaunis siveydenopetus,
ja jota tukevat vain yhtä epäilyttävät ennustukset ja ihmeet.

Tarvinneeko tässä huomauttaa, että Pascal, puolustaakseen tuota jo
horjuvaa uskoa, silloin kuin se näytti olevan kunniansa kukkuloilla,
yritti turhaan todistelua, joka sellaisenaan riittää hävittämään
viimeisetkin uskon jätteet epäröivässä sielussa? Jos yksikään noista
tavallisista todistuksista, joita teologit meille tarjoavat, ja jotka
Pascal tunsi paremmin kuin kukaan muu, tutkisteltuaan ainoastaan niitä
elämänsä loppuvuosina, jos yksikään noista todisteluista olisi kestänyt
tarkastelun, niin hänen neronsa, yksi kolmesta tai neljästä
syvällisimmästä ja terävimmästä, mitä ihmiskunnan keskuudessa on ollut,
olisi antanut sille vastustamattoman voiman. Mutta hän ei viivykään
noissa ponsilauseissa, joiden heikkouden hän liiankin selvästi tunsi,
hän siirtää ne halveksuvasti syrjään, hän kerskuu, hän melkein iloitsee
niiden voimattomuudesta.

"Kukapa voisi moittia kristityitä siitä, etteivät he voi ilmaista
uskomustensa perusteita, kun saarnaavat oppia, jota eivät saata
todistaa? He selittävät, esittäessään sitä maailmalle, että se on
tyhmyyttä, _stultitia_, ja sitten te valitatte, etteivät he sitä
todista. He eivät pitäisi sanaansa, jos todistaisivat, ja juuri
todistuksen puute on heillä johdonmukaisuutta."

Hänen ainoa todistuskappaleensa, ainoa, johon hän takertuu ja johon hän
kohdistaa neronsa koko voiman, on ihmisten asema maailmankaikkeudessa,
tuo käsittämätön loiston ja kurjuuden sekoitus, jota ei saata muuten
selittää kuin vetoamalla syntiinlankeemuksen salaperäiseen olemukseen.
"Sillä ilman tuota salaisuutta on ihminen käsittämättömämpi kuin tuo
salaisuus on käsittämätön ihmisille."

Hänen on siis pakko vahvistaakseen raamatun totuutta vedota
perusteeseen, joka on juuri samasta kirjasta otettu, ja mikä on
vieläkin raskauttavampaa: selittää laaja ja suurisuuntainen, eittämätön
salaisuus ahtaalla, mitättömällä ja raa'alla salaisuudella, joka nojaa
ainoastaan taruun, kun se juuri kaipaisi todistusta. Ja -- sanottakoon
se ohimennen -- on hyvin turmiollista korvata suuri salaisuus
mitättömämmällä salaisuudella. Tuntemattoman arvoasteikossa ihmiskunta
kohoaa aina pienemmästä suurempaan. Jos päinvastoin laskeudumme
suuremmasta pienempään, on se alkuperäiseen raakuudentilaan palaamista,
missä äärettömyys lopulta korvataan taikakalulla tai jumalankuvalla.
Ihmisen henkinen suuruus on verrannollinen niihin ongelmiin, joita hän
harrastaa, tai joiden edessä hän pysähtyy.

Palataksemme Pascaliin hän tuntee siis, että kaikki sortuu, ja
inhimillisen järjen häviössä hän esittää meille lopulta tuon kamalan
vaihtoehdon, joka on hänen uskonsa vararikon ja toivottomuuden
äärimmäinen tunnustus. Jumala, sanoo hän, -- nimittäin hänen Jumalansa
ja kristinusko kaikkine käskyineen ja seurauksineen, -- Jumala on tai
ei ole olemassa. Emme voi inhimillisin perustein todistaa, että hän on
tai ei ole olemassa.

"Jos Jumala on, on hän loputtomasti käsittämätön, sillä koska hänessä
ei ole osia eikä rajoja, ei hän myöskään ole missään suhteessa meihin.
Me emme siis kykene käsittämään, mikä hän on, tai onko hän olemassa."

Hän on tai ei ole.

"Mutta mille puolelle taivumme? Järki ei voi määrätä mitään. Meitä
erottaa loppumaton kaaos. Tuon äärettömän välimatkan päässä pelataan
peliä, ja siellä saamme joko kruunun tai klaavan. Kumman valitsette?
Järjellänne ette voi valita kumpaakaan, järjellänne ette voi puolustaa
kumpaakaan."

Oikeinta olisi olla valitsematta.

"Niin, mutta valita täytyy: se ei ole vapaaehtoista, olet ryhtynyt
peliin." Jollet valitse Jumalan olemassaoloa, väität, että häntä ei
ole, josta hän rankaisee iankaikkisesti. Mitäpä vaaraa siis on siinä,
että kaiken varalta valitset hänen olemassaolonsa? Jollei häntä ole,
menetät muutaman vähäpätöisen ilon, jonkun mitättömän nautinnon tässä
elämässä, sen vuoksi, että pienet uhrauksesi jäävät palkitsematta. Jos
hän on, voitat iankaikkisuuden täynnä sanomatonta autuutta.

"Se on totta, mutta kaikesta huolimatta on luonnonlaatuni sellainen,
etten voi uskoa."

Älköön se estäkö: seuraa sitä tapaa, millä ovat aloittaneet ne, jotka
uskovat, ja jotka aluksi eivät myöskään uskoneet.

"Siis ollen uskovinaan, ottamalla siunattua vettä, luettamalla messuja
j.n.e. Luonnollisesti jo sekin saattaa sinut uskomaan ja
yksinkertaistuttaa mielesi. -- Mutta sitähän juuri pelkään. -- Ja
miksi, mitä siinä menetät?"

Enemmän kuin kolmen vuosisadan aikana eivät uskonpuolustajat ole
lisänneet yhtään kelvollista todistetta tuohon Pascalin kamalaan ja
epätoivoiseen lauselmaan. Siinä siis kaikki, mitä ihmisäly on keksinyt
pakottaakseen meidät uskomaan. Jos Jumala, joka vaatii uskoamme, ei
halua, että tekisimme päätöksemme järkemme avulla, minkä perusteella
me siis valitsisimme? Tavanko perusteella? Rodun tai syntymän
satunnaisuuksien nojalla, epämääräisen esteettisen tai tunteellisen
arpapelin mukaan? Tai onko hän antanut meille korkeamman tai varmemman
aistin, jonka edestä ymmärryksen tulisi väistyä? Missä se olisi? Mikä
sen nimi on?

Jos tuo Jumala rankaisee meitä siitä, ettemme ole sokeasti seuranneet
uskoa, joka ei välttämättömyyden pakosta sovellu hänen meille
antamaansa järkeen, jos hän kurittaa meitä sen vuoksi, ettemme ole,
tuon suuren arvoituksen edessä, jonka hän ratkaistavaksemme asettaa,
tehneet valintaa, jota ei hyväksy se, mitä hän on pannut meihin parasta
ja itseään lähinnä olevaa, niin emme voi vastata mitään. Me olemme
julman ja käsittämättömän pelin pettämiä, olemme pelottavan ansan ja
äärettömän vääryyden uhreja; ja millä kidutuksilla tuo vääryys meitä
raskauttaneekin, ovat ne kuitenkin vähemmän sietämättömiä kuin sen
ikuinen läheisyys, joka on niiden alkuunpanija.



2. luku.

Tuhoutuminen.


I.

Niin olemme siis kuilun reunalla. Se on nyt tyhjä kaikista niistä
unikuvista, joilla esi-isämme olivat sen kansoittaneet. He luulivat
tietävänsä, mitä siellä on; me tiedämme vain sen, mitä siellä ei ole.
Se on laajentunut kaikella sillä, minkä olemme tottuneet jättämään
huomioon ottamatta. Odottaessamme, että tieteellinen varmuus läpäisisi
sen pimennot -- sillä ihmisellä on oikeus toivoa sellaista, mitä hän ei
vielä tajua -- ainoa seikka, mikä kiinnittää mieltämme, koska se on
siinä pienessä valokehässä, jonka nykyinen älymme piirtää pimeään
yöhön, on se kysymys, onko outo maailma, jonne menemme, pelottava
vai ei.

Uskontojen ulkopuolella on neljä välittömästi mahdollista ratkaisua:
täydellinen tuhoutuminen, jälki-elämä nykyisine tietoisuuksinemme,
jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta ja lopuksi jälkielämä
yleisessä tietoisuudessa tai toisella tapaa tietoisena kuin mitä meille
on tässä maailmassa suotu.

Täydellinen tuhoutuminen on mahdoton. Me olemme vankeja
äärettömyydessä, jossa mikään ei häviä, missä kaikki hajaantuu, mutta
mikään ei katoa. Ei ruumis eikä ajatus voi pudota kaikkeuden
ulkopuolelle, pois ajan ja avaruuden rajoista. Ei atomiakaan
lihastamme, ei yhtä ainoaa hermojemme värähdystä mene sinne, missä
niitä ei enää olisi, koskei ole olemassa sellaista paikkaa, missä ei
mitään enää ole.

Miljoonia vuosia sitten sammuneen tähden valo harhailee vieläkin
eetterissä, missä silmämme kohtaavat sen ehkä tänäkin iltana, kun se
jatkaa päättämätöntä matkaansa. Samoin on kaiken sen laita, mitä
näemme, niinkuin senkin, mitä emme näe.

Voidaksemme tuhota jotakin -- syöstä sen tyhjyyteen, täytyisi tyhjyyden
olla olemassa, ja jos se on missä muodossa hyvänsä, ei se enää olekaan
tyhjyys.

Heti kun koetamme eritellä, määritellä tai ymmärtää sitä, puuttuu
meiltä ilmaisuvälineitä ja ajatuksia tai ne luovat sellaista, mitä
kieltääkseen ponnistelevat. Tyhjyyden käsitteen, samoin äärettömyyden
äärien, tajuaminen on yhtä vastaista järkemme luonteelle ja
todennäköisesti kaikelle mahdolliselle järjelle. Ja muuten on olemassa
vain kielteinen äärettömyys, jonkunlainen pimentojen äärettömyys, mikä
on päinvastainen kuin se, jota järkemme pyrkii selvittelemään; tai
pikemmin se on vain lapsellinen, älymme antama nimi käsitteelle, jota
se oi ole koettanutkaan tajuta, sillä mehän nimitämme tyhjyydeksi
kaikkea sitä mihin aistimme tai järkemme ei pysty, ja mikä on olemassa
tietämättämme.

Mutta, sanottaneen ehkä, jos kaikkien maailmoiden ja kaikkien asioiden
tuhoutuminen on mahdotonta, on kuitenkin vähemmän varmaa, että niiden
kuolema olisi mahdoton, ja mikä erotus meidän kannaltamme on
tyhjyydellä ja iankaikkisella kuolemalla? Tässä mielikuvituksemme ja
sanat johtavat meidät harhaan. Yhtä vähän kuin tyhjyyttä, voimme
käsittää kuolemaakaan. Tällä sanontatavalla me tarkoitamme niitä
tyhjyyden pieniä osia, jotka luulemme ymmärtävämme. Mutta jos
tarkastamme asiaa lähemmin, täytyy meidän huomata, että käsityksemme
kuolemasta on liian lapsellinen sisältääkseen pienintäkään totuutta. Se
ei ole yhtään korkeampi kuin oma ruumiimme eikä saata arvioida
maailmankaikkeuden kohtaloita.

Me sanomme kuolemaksi kaikkea sitä, millä on hiukan erilainen elämä
kuin meillä itsellämme. Niin puhumme maailmasta, joka meistä näyttää
liikkumattomalta ja jäätyneeltä, niinkuin kuu esimerkiksi, koska olemme
vakautuneita siitä, että kaikki eläin- ja kasvielämä on sieltä
ikuisesti sammunut. Mutta muutamia vuosia sitten olemme oppineet, että
näennäisesti liikkumattomintakin ainetta elähyttää niin voimakas ja
hurja liikunta, että elollisten olentojen elämä on vain kuin unta ja
liikkumattomuutta verrattuna siihen huimaavaan tarmoon, joka piilee
maantien kivessä.

_There is no room for death!_ "Ei ole sijaa kuolemalle!" huudahtaa
jossakin tuo suuri Emily Brontë. Mutta joskin vuosisatojen
loppumattomassa jaksossa kaikki aine tulisi todellakin liikkumattomaksi
ja elottomaksi, kestäisi se muodossa tai toisessa, ja kestäminen,
vaikkapa täydellisessä liikkumattomuudessakin, -- eikö sekin oikeastaan
olisi elämän vihdoin muuttumaton ja hiljainen muoto?

Kaikki kuoleva lankee elämän helmaan, ja kaikki syntyvä on samanikäistä
kuin se, mikä kuolee. Jos kuolema meidät veisi tyhjyyteen, toisiko siis
syntyminen meidät samasta tyhjyydestä? Miksi edellinen olisi
mahdottomampaa kuin jälkimäinen? -- Mitä enemmän inhimillinen ajatus
nousee ja kasvaa, sitä käsittämättömämmäksi muuttuu tyhjyys ja kuolema.
Kaikissa tapauksissa, ja se on tärkeätä tässä kohdassa, jos tyhjyys
olisi mahdollinen, voimatta olla sitä taikka tätä, ei se saattaisi olla
pelottava.



3. luku.

Tietoisuuden jälkielämä.


I.

Tulemme nyt siihen jälkielämään, jossa säilyy nykyinen tietoisuutemme.
Olen käsitellyt tätä kysymystä tutkielmassani _Kuolemattomuudesta_,
josta toistan muutamia oleellisia kohtia, rajoittuen vahvistamaan niitä
eräillä uusilla mietelmillä.

Mistä siis syntyy tuo tietoisuus minästä, joka tekee meistä jokaisesta
maailmankaikkeuden keskipisteen, ainoan seikan, mikä ajassa ja
avaruudessa on tärkeä? Rakentuuko se ruumiimme aistimuksista vai siitä
riippumattomista ajatuksista? Olisiko ruumiillamme tietoisuutta
itsestään ilman ajatuskykyämme, ja toiselta puolen, mitä olisi
ajatuksemme ilman ruumistamme?

Me tunnemme ajatuksettomia ruumiita, mutta emme ajatuksia ilman
ruumista. On melkein varmaa, että on olemassa äly, jolla ei ole mitään
aistia, mitään elimistöä sitä luomassa tai ravitsemassa, mutta on
mahdotonta kuvitella, että meidän älymme saattaisi olla näin olemassa,
pysyen yhäti samanlaisena kuin se, joka ammensi aistimiskyvystämme
kaiken sen, mikä sitä elähytti.

Tuo minä, sellaisena kuin sen käsitämme ajatellessamme sen häviön
seurauksia, ei siis ole henkemme eikä ruumiimme, koska tunnustamme,
että ne molemmat ovat aaltoja, jotka vierivät ja uudistuvat
lakkaamatta. Onko se liikkumaton piste, joka ei saattaisi olla muotoa
eikä sisällystä -- nämä aina kehittyvät -- eikä elämää, muodon ja
sisällyksen alkusyytä ja tulosta? Meidän on todella mahdotonta käsittää
tai määritellä sitä tai sanoa, missä sen paikka on. Kun tahtoo palata
sen äärimmäisille lähteille, tapaa vain muistojakson, sarjan muuten
sekavia ja vaihtelevia ajatuksia, jotka kiintyvät tuohon samaan
elämiseen vaistoon, aistimistapojemme kokonaisuuden ja tietoisia tai
tiedottomia ympäröivistä ilmiöistä johtuvia vastavaikutuksia.

Sanalla sanoen tämän sumusikermän kiintein kohta on muistimme, joka
toiselta puolen näyttää perin ulkonaiselta apuominaisuudelta, kaikissa
tapauksissa yhdeltä aivojemme hauraimpia kykyjä, sellaisia, jotka
katoavat mitä pikimmin terveytemme hiukankin häiriytyessä.

"Juuri se", on eräs englantilainen runoilija hyvin sattuvasti sanonut,
"mikä vaatii ikuisuutta äänekkäimmin, on se, mikä minussa häviää."


II.

Yhdentekevää; tuo niin epävarma, niin käsittämätön, niin haihtuva ja
mielivallasta riippuva minä on siinä määrin olemuksemme keskus,
kiinnittää mieltämme niin yksinomaisesti, että kaikki tosiasiat
häviävät tuon haamun tieltä. Meille on yhdentekevää, tunteeko ruumiimme
tai sen aineosat ikuisuudessa kaiken onnen ja kaiken kunnian, käykö se
ihmeellisimpien ja ihanimpien muutosten läpi, tuleeko siitä kukka,
tuoksu, kauneus, kirkkaus, eetteri, tähti -- ja varmaa on, että siitä
tulee jotakin sellaista, ja ettei meidän tule hakea kuolleitamme vain
hautausmailta, vaan avaruudesta, ilmasta, valosta ja elämästä. Yhtä
yhdentekevää on meistä, kehittyykö älymme ottaakseen osaa maailmoitten
elämään, ymmärtämään, hallitsemaan sitä.

Me olemme vakautuneita siitä, ettei tuo ollenkaan liikuta eikä ilahuta
meitä eikä tule osaksemme, jollei tuo muutamien, melkein aina
vähäpätöisten tosiseikkojen muisto seuraa meitä tämän kuvaamattoman
onnen todistajana.

Minulle on yhdentekevää, sanoo tuo ahdasjärkinen minä, päätettyään olla
mitään ymmärtämättä, minusta on yhdentekevää, ovatko olentoni
korkeimmat, vapaimmat, kauneimmat osat ikuisesti eläviä ja kirkkaita
korkeimmassa riemussa, ne eivät enää kuulu minulle, minä en enää tunne
niitä. Kuolema on murtanut tuon hermo- ja muistoverkon, joka ne
yhdisti, en tiedä mihin keskukseen, missä on se piste, jonka tunnen
olevan koko oman itseni.

Näin irroitettuina ja avaruudessa leijailevina on niiden kohtalo
minulle yhtä outo kuin kaikkein kaukaisimpien tähtien vaiheet. Kaikki,
mitä tapahtuu, on olemassa minua varten vain sillä edellytyksellä, että
se suhtautuu siihen salaperäiseen olentoon, josta en tiedä missä se on
tai tarkemmin ei missään, ja jota kuljetan mukanani kuin peiliä tämän
maailman läpi, jonka ilmiöt ruumistuvat vain sikäli, kuin ne siihen
kuvastuvat.


III.

Kuolemattomuuskaipuumme tuhoaa siis itsensä saadessaan muodon, koska
perustamme jatkuvan elämämme harrastuksen kokonaiselämämme
satunnaisimmille ja haihtuvimmille osille. Meistä tuntuu, että jollei
elämämme jatku useimpine heikkouksineen, vähäpätöisyyksineen ja
vikoineen, jotka ovat sille ominaisia, ei sitä erota mikään toisten
olentojen elämästä; että siitä tulee vain tajuttomuuden pisara
tuntemattomuuden valtameressä, ja kaikki, mitä sitten seuraa, ei meitä
enää liikuta.

Minkälaisen kuolemattomuuden voi luvata ihmisille, jotka melkein
välttämättömästi käsittävät sen täten? Mitä tehdä? kysyy meiltä
lapsellinen, mutta syvä vaisto. Kaikenlainen kuolemattomuus, joka ei
laahaa läpi iankaikkisuuden, niinkuin rangaistusvanki painoa jalassaan,
tätä omituista, muutamien vuosien liikunnon luomaa tietoisuutta, kaikki
kuolemattomuus, jolla ei ole tuota meidän henkilöllisyytemme
hävittämätöntä tunnusmerkkiä, on meistä samaa kuin olematon. Useimmat
uskonnot ovat täysin käsittäneet sen ja kiinnittäneet huomiota siihen
vaistoon, joka haluaa jälkielämää, hävittäen sen samalla. Näin
katoolinen kirkko, joka ottaa huomioon alkuperäisimmätkin toiveet, ei
ainoastaan takaa meille maallisen minämme koskematonta kestävyyttä,
vaan myöskin oman lihamme ylösnousemisen.

Siinä on arvoituksen keskipiste. Tuo pieni tietoisuus, tuo erikoisminän
tunne, melkein lapsellinen ja kaikissa tapauksissa perin rajoitettu --
luultavasti jokin nykyisen älymme vamma -- vaatimus, että se seuraisi
meitä aikojen äärettömyyksiin, että ne ymmärtäisimme niistä
nauttiaksemme, eikö se ole samaa kuin koettaa tajuta esinettä elimellä,
joka ei ole luotu tuota tajuamista varten? Eikö se ole samaa kuin
vaatia kättämme havaitsemaan valoa, tai että silmämme ottaisivat
vastaan tuoksuaistimuksia? Eikö siten toiselta puolen meneteltäisi kuin
sairas, joka tunteakseen itsensä, ollakseen varma omasta minuudestaan,
uskoisi olevan välttämätöntä ulottaa sairaus terveydenkin päiviin ja
aikojen loppumattomaan jaksoon?

Tämä vertaus pitää muuten paikkansa paremmin kuin vertaukset
tavallisesti. Kuvitelkaa mielessänne sokeaa, joka samalla olisi rampa
ja kuuro. Hän on ollut sellainen syntymästään saakka ja on juuri
täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Mitähän hetket ovat piirtäneet tuon
kuvattoman elämän kudokselle? Onneton lienee koonnut muistonsa
kätköihin, muitten muistelmien puutteessa, joitakin heikkoja kylmyyden
tai kuumuuden, väsymyksen ja levon, enemmän tai vähemmän ankaran
ruumiillisen kivun, janon ja nälän aistimuksia.

Luultavaa on, että kaikki inhimilliset ilot, kaikki toiveet ja unelmat
ihanteesta ja paratiiseistamme supistuvat hänen mielessään hämäräksi
hyvinvoinniksi, joka seuraa tuskan lieventymistä. Tämä on siis tuon
tietoisuuden ja tuon minän ainoa mahdollinen varustus. Äly, jota ei
koskaan ole ulkoapäin vaadittu mihinkään, nukkuu syvästi tietämättömänä
itsestään.

Mutta kuitenkin lienee kurjalla oma elämänsä, johon hän liittyy yhtä
läheisesti, yhtä tulisesti kuin ihmisistä onnellisin. Hän pelännee
kuolemaa, ja ajatus joutua iankaikkisuuteen, saamatta mukaansa
sairasvuoteen pimeitten ja hiljaisten hetkien mielenliikutuksia ja
muistoja, syöksisi hänet epätoivoon, mihin meidät syöksee ajatus, että
meidän tulee haudan kylmyyden ja pimeyden vuoksi luopua kunniakkaasta,
valoisasta ja rakkaasta elämästä.


IV.

Otaksukaamme, että ihme yht'äkkiä elvyttää hänen silmänsä ja korvansa,
ilmaisee hänelle avoimesta ikkunasta hänen vuoteensa vieressä
aamuruskon lakeuden yllä, lintujen laulun puissa, tuulen huminan
lehvissä ja veden solinan joen kivillä, ihmisäänten kuulakat soinnut
aamuisten kukkuloiden keskellä. Otaksukaamme vielä, että tuo sama ihme
täydentää työnsä, palauttaa hänelle jäsenten liikuttamiskyvyn. Hän
nousee, hän avaa sylinsä tuolle ihmeelle -- jolla ei häneen nähden
vielä ole todenmukaisuutta eikä nimeä -- valolle! Hän aukaisee ovensa,
hoipertelee häikäistynä, ja koko hänen olentonsa sulautuu kaikkiin
noihin ihmeisiin.

Hän astuu kuvaamattomaan elämään, taivaaseen, josta mikään uni ei ole
saattanut antaa aavistusta, ja tuollaisissa parantumistapauksissa hyvin
käsitettävän oikun vuoksi terveys, johtaessaan hänet tuohon
käsittämättömään, kuvaamattomaan olotilaan, hävittää hänessä kaikki
menneitten päivien muistot.

Minkälaisessa tilassa on nyt tuo minä, tuo polttopiste, kaikkien
aistimustemme säilyttäjä, paikka, johon suuntautuu kaikki, mikä
oleellisesti kuuluu elämäämme, olemuksemme korkein piste,
"minuudellinen" piste, jos niin voi sanoa? Kun muisti on hävitetty,
löytäisikö tuo minä itsessään joitakin jälkiä entisestä ihmisestä? Kun
uusi voima, äly, herää ja osoittaa äkkiä kuulumatonta toimintatarmoa,
mitä suhdetta tuo äly säilyttäisi siihen tarmottomaan ja synkkään
ituun, josta se on kohonnut? Mihinkä menneisyytensä epätasaisuuksiin se
takertuisi jatkuakseen? Säilyisikö siinä joku tunne tai vaisto, joka ei
olisi riippuvainen muistista, älystä, ja en tiedä mistä muista
epämääräisistä kyvyistä, joiden välityksellä hän tuntisi, että juuri
hänessä puhkesi tuo vapauttava ihme, että juuri hänen uudistunut,
tuntematon, mutta ainesosiltaan sama elämänsä, eikä hänen naapurinsa
elämä, kohosi pimennoista ja hiljaisuudesta, jatkuen nyt valossa ja
sopusoinnussa?

Saatammeko kuvitella, millainen sekaannus, nousu ja lasku vallitsee
tuossa hämmästyneessä tietoisuudessa? Tiedämmekö, kuinka tuo eilinen
minä yhtyy tämänpäiväiseen minään, ja kuinka tuo minuuden piste,
henkilöllisyyden tunneherkkä kohta, ainoa, jonka halusimme säilyttää
koskemattomana, kestäisi näissä huumekohtauksissa ja mullistuksissa?

Koettakaamme aluksi vastata siihen kysymykseen, joka kuuluu nykyisen,
näkyväisen elämämme alaan, ja jollemme voi tehdä sitä, kuinka saatamme
toivoa ratkaisevamme toisen pulman, joka esiintyy kaikille ihmisille
kuoleman hetkellä?


V.

Tämän aran kohdan, johon koko ongelma sisältyy -- sillä ainoastaan se
on kysymyksessä, ja ottamatta lukuun sitä, mikä sitä koskee, on
kuolemattomuus varma -- tuon salaperäisen pisteen, jolle kuoleman
lähestyessä annamme niin suuren arvon, sen me -- omituista kyllä --
joka hetki elämässämme unohdamme, tuntematta pienintäkään
huolestumista. Se ei ainoastaan tuhoudu joka yö unessamme, vaan on
valvoessammekin alttiina kaikenlaisille tapaturmille. Haava, tärähdys,
pyörtyminen, lasillinen alkoholia, hiukan oopiumia, vähän savua riittää
sitä järkyttämään.

Ja vaikka sitä ei mikään häiritsekään, ei se kuitenkaan ole täysin
herkkä. Usein vaaditaan ponnistusta, itseharkintaa tavataksemme sen
jälleen, saavuttaaksemme tietoisuuden, että meille tapahtuu sitä tai
tätä. Vähimmänkin hajamielisyyden vuoksi kulkee onni ohitsemme meitä
koskettamatta, antamatta meille sitä iloa, jota se sisältää.

Saattaisi sanoa, että sen elimen toiminnat, jonka välityksellä nautimme
elämää ja yhdistämme sen itseemme, ovat ajoittaisia, ja että minuutemme
läsnäolo, tuskallisia tiloja lukuunottamatta, on vain nopeaa ja
jatkuvaa katoamisen ja palaamisen vaihtelua. Meitä rauhoittaa vain se,
että herättyämme haavan, tärähdyksen, hajamielisyyden jälkeen luulemme
varmasti tapaavamme jälleen persoonallisuuden koskemattomana, kun taas
toisaalta kuvittelemme sitä niin hauraaksi, että varmasti uskomme sen
katoavan iankaikkisesti siinä hirmuisessa tärähdyksessä, joka erottaa
elämän kuolemasta.


VI.

Ensimäinen totuus, odottaessamme toisia, jotka tulevaisuus epäilemättä
paljastaa, on se, että mielikuvituksemme näissä elämän ja kuoleman
kysymyksissä on pysynyt perin lapsellisena. Melkein kaikkialla muualla
se käy järjen edellä, mutta tässä se viipyy vielä ensimäisten
aikakausien leikeissä.

Se ympäröi itsensä raakalaisunelmilla ja toiveilla, joilla se
tuuditteli luola-ihmisen pelkoja ja haluja. Se pyytää semmoista, mikä
liiallisen pienuutensa vuoksi on mahdotonta. Se vaatii etuoikeuksia,
jotka saavutettuina olisivat pelottavampia kuin kauheimmat
onnettomuudet, joilla tyhjyys meitä uhkaa.

Saatammeko vapisematta ajatella iankaikkisuutta, joka täydellisesti
sulkeutuisi nykyiseen mitättömään tietoisuuteemme? Ja huomatkaamme,
kuinka kaikessa tässä tottelemme mielikuvituksen epäjohdonmukaisia
oikkuja! Kukapa meistä, jos nukkuisi tänä iltana siinä tieteellisesti
ja kokeilla perustellussa varmuudessa, että saisi sadan vuoden kuluttua
herätä sellaisena kuin tänään on, ruumis koskemattomana, vaikka vielä
sillä ehdolla, että menettäisi entisen elämänsä muistot -- eivätkö nuo
muistot olisikin hyödyttömiä? -- kukapa meistä ei ottaisi vastaan tuota
vuosisataista unta yhtä luottavasti kuin lyhyttä unta joka yö? Oikean
kuoleman ja tämän unen välillä ei kuitenkaan olisi muuta erotusta kuin
tuo vuosisadan päähän siirtynyt herääminen, joka olisi nukkujalle yhtä
outo kuin kuolemanjälkeisen lapsen syntyminen.

Taikka otaksukaa -- jokseenkin niin sanoo Schopenhauer [_Kuolema ja
kuolematon_ ("Kariston klassillinen kirjasto" 9)] sellaiselle, joka ei
tahdo suostua kuolemattomuuteen, ellei hän saisi sinne siirtää
tietoisuuttaankin, -- otaksukaa, että jostakin sietämättömästä tuskasta
päästäksemme teille taattaisiin herääminen ja tietoisuuden paluu kolmen
kuukauden täydellisesti tajuttoman unen jälkeen? -- Suostuisin siihen
mielelläni. -- Mutta jos noiden kolmen kuukauden kuluessa teidät
unhotettaisiin ja herätettäisiin vasta kymmenentuhannen vuoden
kuluttua, mitä siitä tietäisitte? Ja kun uni kerran on alkanut, mitä
merkitystä sillä on, kestääkö se kolme kuukautta vai ainaisesti?


VII.

Ottakaamme siis huomioon, että kaikki se, mikä luo tietoisuutemme,
johtuu aluksi ruumiistamme. Ajatuksemme vain järjestelee sitä, mitä
aistimme sille hankkivat, ja kuvat ja sanat -- nekin pohjaltaan ovat
vain kuvia -- joitten avulla se koettaa irtautua aisteista ja kieltää
sen ylivallan, se taas saa juuri aisteilta. Kuinka tuo ajatus voisi
pysyä sinä, mitä se oli, kun sille ei jää mitään siitä, mikä sen loi?
Kun sillä ei enää ole ruumista, niin mitä se veisi mukanaan
äärettömyyteen, tunteakseen itsensä, se, joka tajusi olemuksensa vain
tuon ruumiin välityksellä?

Jonkun muiston yhteisestä elämästäkö? Riittäisivätkö nuo muistot, jotka
haihtuvat jo tässä maailmassa, sitä ikuisesti erottamaan muusta
maailmankaikkeudesta rajattoman tilan ja äärettömän ajan keskellä?
Mutta, sanottaneen, minuudessamme ei ole ainoastaan sitä, mitä älymme
siinä huomaa. Siinä on paljon sellaista, mitä aistimme eivät ole siihen
tuoneet, siinä piilee ylempi olento kuin se, jonka tunsimme. Se on
mahdollista, vieläpä varmaakin; tajuttoman, maailmankaikkeutta
edustavan osa on perin suuri ja vallitseva.

Mutta kuinka tuo minä, jonka tunnemme ja jonka kohtalo yksin on meille
tärkeä, tuntisi jälleen kaikki nämä seikat ja tuon korkeamman olennon,
jota se ei koskaan ole tuntenut? Mitä se tekisi tuon vieraan
läsnäollessa? Jos minulle sanottaisiin, että tuo vieras on juuri oma
itseni, myönnän sen mielelläni. Mutta se, mikä tässä maailmassa tunsi
ja mittasi riemuni ja murheeni ja sai syntymään muutamat harvat minulle
jääneet muistot ja ajatukset, olisiko se tuo liikkumaton ja näkymätön
vieras, joka eli minussa sitä tietämättäni, kuten minä puolestani
luultavasti elän siinä, sen välittämättä sellaisesta läsnäolosta, joka
tuo sille vain hataran muiston nyt olemattomasta seikasta? Nyt, kun se
on astunut paikalleni ja saavuttaakseen laajemman tietoisuuden tuhonnut
kaiken sen, mistä pikkutietoisuuteni maan päällä oli koottu, eikö
silloin ala toinen elämä, jonka onnet ja onnettomuudet kulkevat pääni
yli, uusilla siivillään hipaisemattakaan sitä olentoa, mikä minä nyt
tunnen olevani?


VIII.

Ja kuinka lopulta selittäisimme, ettei syntymäämme edeltävä äärettömyys
ole jättänyt mitään jälkeä tuohon tietoisuuteen, jonka piti jäädä eloon
meidän jälkeemmekin? Eikö meillä siinä iankaikkisuudessa ollutkaan
minkäänlaista tietoisuutta tai olisimmeko menettäneet sen maan päälle
tultuamme? Onko syntymämme hetkellä tapahtunut tuollainen väkivaltainen
siirtyminen, mistä kuolemanpelko johtuu?

Ei saattane kieltää, että tällä äärettömyydellä on meihin nähden samat
oikeudet kuin sillä, joka seuraa kuolemaamme. Olemme yhtä hyvin
edellisen kuin jälkimäisenkin lapsia ja välttämättömästi osallisia
kummassakin. Jos väitätte, että elätte ikuisesti, pitää teidän myös
myöntää, että olette ollut jo iäti olemassa. Ei voi kuvitella edellistä
myöntämättä pakostakin jälkimäistä. Jollei mikään lopu, ei mikään
alakaan, ottaen huomioon, että alku on jonkin loppu. Siis, vaikka
olenkin ollut aina olemassa, ei minulla ole minkäänlaista tietoisuutta
aikaisemmasta olostani, kun minun sitävastoin pitäisi viedä muassani
aivan loppumattomien vuosisatojen rajattomiin näköpiireihin saakka tuo
pieni tietoisuus, jonka olen hankkinut syntymäni ja kuolemani välisellä
hetkellä.

Oikea minäni, joka on tulemassa iankaikkiseksi, olisi siis syntyisin
vain tuolta lyhyeltä maanpäälliseltä oleskeluajaltani; kaikella
aikaisemmalla ikuisuudella, joka vastaa täydellisesti sitä, mikä
seuraa, koska se on sama, ei siis olisi mitään arvoa ja se
heitettäisiin tyhjyyteen? Mistä johtuu tuo outo, muutamille
merkityksettömille, vähäarvoisen kiertotähden pinnalla vietetyille
päiville myönnetty etuoikeus? -- Siitäkö, ettei meillä aikaisemmassa
ikuisuudessa ollut minkäänlaista tietoisuutta? -- Mitä me siitä
tiedämme? Se tuntuu perin uskomattomalta. Miksi tuo tietoisuuden
saavuttaminen olisi ainoalaatuinen ilmiö ikuisuudessa, jolla olisi
käytettävänään lukemattomia miljardeja sattumuksia, joiden joukossa --
jollei vuosisatojen äärettömyydelle piirretä rajoja -- on mahdotonta
tajuttavasti havaita muuta kuin että tuhannet yhteensattumat, joista
nykyinen tietoisuuteni syntyi, esiintyivät monta kertaa.

Heti kun syventyy katselemaan tuon ikuisuuden salaperäisyyttä, missä
kaikki, mitä tapahtuu, lienee jo ennenkin tapahtunut, tuntuu
päinvastoin paljoa uskottavammalta, että meillä on ollut lukemattomia
tietoisuuksia, jotka nykyinen elämämme peittää verhoonsa. Jos nuo
tietoisuudet ovat olleet olemassa ja jos kuoltuamme jokin tietoisuus
eläisi, pitäisi toistenkin elää, sillä ei ole mitään syytä, jonka
vuoksi myöntäisimme maan päällä hankituille niin suuren etuoikeuden. Ja
jos kaikkien elämä jatkuu ja ne kaikki heräävät samalla kertaa, mitä
tulisi pienestä muutaman minuutin kestäneestä maanpäällisestä
tietoisuudesta näihin ikuisiin olevaisuuksiin uponneina?

Ja muuten, jos se unohtaisikin kaikki entiset olevaisuutensa, mitä
tulisi siitä kuolemanjälkeisen ikuisuutensa loppumattomien
lisäjuoksujen ja sivuvirtojen joukossa -- vähäpätöinen, mureneva saari,
jota kaksi rajatonta valtamerta alituisesti jäytäisi? Se pysyisi siinä,
heikkona ja satunnaisena, vain sillä ehdolla, ettei se hankkisi enää
mitään lisää, pysyisi aina suljettuna, eristettynä ja rajoitettuna,
kaikille tajuamattomana ja kaikesta välinpitämättömänä, kuulumattomien
salaisuuksien, satumaisten aarteiden ja näkyjen keskellä. Ja siellä sen
pitäisi aina vaeltaa mitään kuulematta ja näkemättä, ja se olisi
varmasti pahin kuolema, pahin kohtalo, mikä saattaisi osaksemme tulla.

Kaikilla tavoin meitä siis ajetaan yleistietoisuuden tai muuttuvan
tietoisuuden otaksumia kohti, joita nyt lähdemme tarkastelemaan.



4. luku.

Teosofinen otaksuma.


Mutta ennenkuin ryhdymme käsittelemään näitä kysymyksiä, sopinee ehkä
tutkia kahta mielenkiintoista, joskaan ei uutta, niin kuitenkin
uudistettua ratkaisua henkilökohtaisen jälkielämän ongelmaan. Aion
puhua uusteosofisista ja uusspiritistisistä teorioista, -- luullakseni
ainoista, joista voipi vakavasti keskustella.

Ensimäinen, melkein yhtä vanha kuin ihminenkin, mutta muutamissa maissa
sangen voimakas virtaus on nuorentanut ja tuonut valoon opin
jälleensyntymisestä eli sielunvaelluksesta.

Emme saata kieltää, että oppi jälleensyntymisestä on kaikista
uskonnollisista otaksumista hyväksyttävin ja loukkaa vähimmin
järkeämme. Sillä on puolellaan -- jota seikkaa ei saa jättää huomioon
ottamatta -- kaikkein vanhimpien ja yleismaailmallisimpien uskontojen
kannatus, niiden, jotka kieltämättä ovat ihmiskunnalle hankkineet
suurimman määrän viisautta, ja joiden totuuksia ja salaisuuksia emme
vielä ole tyhjentäneet. Todellisuudessa koko Aasia, josta tulee
melkein kaikki, mitä tiedämme, on aina uskonut ja uskoo vieläkin
sielunvaellukseen.

"Ei ole olemassa", sanoo sattuvasti Annie Besant, uuden teosofian
merkillinen apostoli, "mitään filosofista oppisuuntaa, jolla olisi
takanaan yhtä suurenmoinen, älyllisyyttä yhtä runsaasti uhkuva
menneisyys kuin jälleensyntymisopilla. Ei ole toista, jolla samassa
määrässä kuin sillä olisi tukenaan kaikkein viisaimpien miesten painava
mielipide; ei ole toista sellaista, kuten Max Müller on selittänyt,
mistä ihmiskunnan suurimmat filosofit olisivat samassa määrässä yhtä
mieltä."

Kaikki tuo on aivan oikein sanottu. Mutta nykyisten epäuskoisten
mielipiteitten kumoamiseksi tarvittaisiin muita todisteita. Olen
turhaan hakenut yhtä ainoata sellaista nykyaikaisten teosofiemme
parhaista julkaisuista. Kaikki rajoittuu toistettuihin, jyrkkiin
vakuutuksiin, jotka leijailevat ilmassa. Suuri, pääasiallinen ja miltei
ainoa todiste, johon he vetoavat, on vain tunne-elämän alalta. He
väittävät, että heidän oppinsa, jossa henki toisiaan seuraavissa
elämissään puhdistuu ja kohoo nopeasti tai hitaasti ponnistustensa ja
ansioittensa mukaan, on ainoa, joka tyydyttää vastustamatonta
oikeusvaistoa, joka meissä piilee.

He ovat oikeassa, ja tältä kannalta heidän haudantakainen oikeutensa on
paljon korkeampi kuin kristittyjen raakalaistaivaan tai hirmuisen
helvetin, missä ikuisesti palkitaan tai rangaistaan useimmiten
lapsellisia, auttamattomia tai satunnaisia vikoja ja hyveitä. Mutta se
on kuitenkin, toistan sen, vain tunteellinen todiste, jolla todisteiden
asteikossa on sangen alhainen paikka.


II.

Saatamme tunnustaa, että muutamat heidän otaksumansa ovat perin
kekseliäitä, ja se, mitä he sanovat "kuorien" tai "elementaalien"
tehtävästä spiritistisissä ilmiöissä, voi olla melkein yhtä hyvää kuin
ne kömpelöt selityksemme, joissa puhutaan "fluidumeista" tai hermoista.
Kenties ja epäilemättäkin he ovat oikeassa väittäessään, että kaikki
ympärillämme on täynnä erilaisia, eläviä muotoja ja tyyppejä,
tajullisia ja lukemattomia, "eroten yhtä paljon toisistaan kuin
ruohonkorsi tiikeristä ja tiikeri ihmisestä", jotka lakkaamatta
pyöriskelevät ympärillämme ja joitten lävitse vaellamme niitä
huomaamatta. Me kuljemme äärimmäisyydestä toiseen.

Jos kaikki uskonnot ovat liiaksi kansoittaneet maailmaa näkymättömillä
olennoilla, olemme me taas ehkä tyhjentäneet sen liiankin tarkoin ja
hyvin mahdollisesti jonakin päivänä huomaamme, ettei erehdys olekaan
sillä puolella kuin nyt luullaan. Tai niinkuin sir William Crookes
eräällä mielenkiintoisella sivulla sanoo:

"Ei ole epätodennäköistä, että on olemassa toisia sellaisilla aisteilla
varustettuja olentoja, etteivät niiden elimet vastaakaan niitä
päivänsäteitä, jotka meidän silmämme tajuaa, vaan kykenevät käsittämään
sellaisia värähdyksiä, jotka jättävät meidät välinpitämättömiksi.
Tällaiset olennot eläisivät todellakin sellaisessa maailmassa, joka ei
olisi samanlainen kuin meidän. Kuvitelkaa esim. minkälainen käsitys
meillä olisi meitä ympäröivistä esineistä, jos silmämme, sen sijaan
että tuntevat päivänvalon, tajuaisivat vain sähköisiä ja magneettisia
virtauksia. Lasi ja kristalli muuttuisivat silloin läpinäkymättömiksi
kappaleiksi, metallit olisivat enemmän tai vähemmän läpikuultavia, ja
ilmaan ripustettu sähkölanka olisi pitkä ja ahdas reikä, joka kulkisi
läpäisemättömän, tiheän aineen läpi. Toimiva sähködynamokone
muistuttaisi tulipaloa, kun taas magneetti toteuttaisi keskiajan
mystilliset unet, ollen ikuisena lamppuna palaen kulumatta ja
minkäänlaista polttoainetta vaatimatta."

Kaikki tämä ja monet muutkin seikat, joita he vakuuttavat, olisivat,
jollei juuri hyväksyttäviä, niin kuitenkin huomionarvoisia, jos nuo
luulot esitettäisiin sinä, mitä ne ovat: -- vanhoina otaksumina, jotka
periytyvät inhimillisen jumaluusopin ja metafysiikan ensi ajoilta.
Mutta heti kun ne muutetaan ehdottomiksi ja opillisiksi vakuutuksiksi,
käyvät ne pian sietämättömiksi.

He lupaavat meille toiselta puolen, että henkeämme harjoittamalla,
aistejamme ja ruumistamme hienostamalla pääsemme elämään niiden kanssa,
joita sanomme kuolleiksi, ja meitä ympäröivien korkeampien olentojen
seuraan. Tuo kaikki ei mielestäni johda juuri mihinkään ja lepää perin
haurailla perusteilla, liian hämärillä todisteilla, jotka ovat otetut
hypnoottisesta unesta, aavistuksista, mediumi-tilasta, harhanäyistä
y.m.

On sangen hämmästyttävää, että ne heistä, jotka sanovat olevansa
"kaukonäköisiä", yhteydessä ruumiittomien henkien ja muitten
jumaluuksia vielä lähempänä olevien maailmoitten kanssa, eivät esitä
meille mitään vakuuttavaa. Me pyydämme muuta kuin mielivaltaisia
teorioita "kuolemattomasta kolmiluvusta", "astraaliruumiista",
"pysyväisestä atomista" tai "Kama-Lokesta". Koska heidän
aistimisensa on terävämpää, heidän käsityskykynsä hienompi, henkinen
ennakkonäkemyksensä syvempi kuin meidän, miksi he eivät ohjaa
tutkimustaan vielä liian niukkoihin syntymistä edeltävän muiston
ilmiöihin, joita tosin vastustetaan, mutta jotka saattaa hyväksyäkin --
mainiten nämä umpimähkään monien muiden joukosta. Me emme pyydä muuta
kuin vakaumusta, sillä kaikki se, mikä lisää jotakin ihmisen
merkitykseen, ulottuvaisuuteen ja kestävyyteen, tulee ottaa hyvillä
mielin vastaan.

[Saadakseen tarkan selon uusteosofisista virtauksista ja sen
ensimäisistä ilmaantumisista sopii lukea tohtori Hodgsonin varsin
huomattava selonteko, jonka hän julkaisi puolueettomana ja huolellisen
kiertokyselyn perusteella _Society for Psychical Research_ nimisen
seuran erikoisesti Intiaan lähettämänä. Siinä hän paljastaa perin
taitavasti kuuluisan rouva Blavatskyn ja koko uusteosofisen esikunnan
ilmeiset ja usein karkeatkin petokset. (_Proceedings, III. Hodgson's
Report on Phenomena connected with Theosophy_, s. 201-400.)]



5. luku.

Uusspiritistinen otaksuma. Henki-ilmestykset.


I.

Teosofien ulkopuolella on tehty puhtaasti tieteellisiä tutkimuksia
jälkielämän ja jälleensyntymisen sekavilla aloilla. Uusspritismi,
psychismi eli kokeellinen spiritualismi on syntynyt Amerikassa 1870.
Sir William Crookes, nerokas mies, aukaisi useimmat niistä teistä,
joiden päässä hämmästyen keksittiin aineen tuntemattomia ominaisuuksia
ja tiloja, ja järjesti jo seuraavan vuoden kuluessa ensimäiset täysin
tieteelliset kokeet. Ja jo vuosina 1873-74 hän sai ilmi mediuminsa
neiti Cookin avulla aineellistumisilmiöitä, joita parempia tuskin on
saavutettu.

Mutta varsinkin _Society for Psychical Research_ (S.P.R.) nimisen
seuran perustamisesta alkaa uuden tieteen varsinainen kukoistus. Tämä
seura, joka perustettiin Lontoossa neljättäkymmentä vuotta sitten,
Englannin kuuluisimpien tiedemiesten sitä kannattaessa, on pannut
alulle, kuten tiedetään, epätavallisen sielunelämän ja aistimiskyvyn
tieteellisen tarkan tutkimuksen. Tämä tutkimus tai ainesten kokoilu,
jota johtivat Gurney, Myers ja Podmore ja jatkoivat heidän seuraajansa,
on tieteellisen kärsivällisyyden ja tunnokkuuden mestarinäyte. Se ei
hyväksy ainoatakaan tosiseikkaa, jota eivät vahvista jäävittömät
todistajat, kirjoitetut todisteet, vakuuttavat mielipiteiden
yhtäläisyydet, sanalla sanoen: useimpien niiden todenmukaisuutta
saattaa tuskin kieltää, paitsi jos etukäteen, ennakkoluulojen
perusteella, epäisi inhimilliseltä todistukselta kaiken todistusarvon
ja tahtoisi tehdä mahdottomaksi kaiken siitä johtuvan vakaumuksen ja
varmuuden.

[S.P.R:n tutkimusten tarkkuus on niin suuri, että seura on alituisesti
hyökkäysten esineenä spiritistisen sanomalehdistön puolelta, joka
nimittää sitä: "Tosiseikkojen vaimentamisseuraksi", "Petossyytösten
yleistämislaitokseksi", "Yhdistykseksi, joka pelottelee tunneherkkiä
henkilöitä ja hylkää kaiken sellaisen ilmestyksen, joka ihmisille tulee
valon ja tiedon korkeimmilta olinpaikoilta."]

Näistä "ylitavallisista" ilmiöistä, jollaisia ovat kaukonäköisyys,
ajatuksen siirto, aavistukset j.n.e., käsittelemme vain niitä, jotka
kuuluvat haudantakaiseen elämään. Ne saattaa jakaa kahteen ryhmään; 1)
varsinaiset ulkokohtaiset vapaaehtoiset näyt eli suoranaiset
ilmestykset; 2) mediumin välityksellä aikaansaadut ilmestykset,
olkootpa sitten esillemanattuja henki-ilmestyksiä, jotka jätämme
syrjään niiden usein epäilyttävän luonteen vuoksi, tai yhteyksiä
vainajain kanssa automaattisen kielen tai kirjoituksen välityksellä.

[Olisi kuitenkin epäoikeutettua väittää, että kaikki nämä ilmestykset
ovat epäiltäviä. Mahdotonta esim. olisi kieltää kuuluisan Katie Kingin,
neiti Cookin toisen minän, todellisuutta, kun sellainen mies kuin
William Crookes kolmen vuoden aikana ankarasti tutki ja tarkasti hänen
tekojaan ja toimiaan. Mutta elämän jatkumisen kannalta ja vaikka Katie
King väittikin olevansa entisiä syntejään sovittamaan maan päälle
palannut vainaja, on hänen ilmestyksillään vähemmän arvoa kuin sen
jälkeen saaduilla tiedonannoilla. Joka tapauksessa ne eivät ilmaise
mitään haudantakaisesta elämästä; ja Katie, niin nuori ja eloisa, jonka
suonenlyönnit saattoi laskea, jonka sydämen kuuli sykkäilevän, joka
valokuvattiin, joka jakeli läsnäoleville hiuskiharoitaan, joka vastasi
kaikkiin kysymyksiin, ei ole sanonut sanaakaan toisen maailman
salaisuuksista.]

Pysähdymme hetkeksi näihin erikoisiin yhteyksiin vainajien kanssa.
Niitä ovat kauvan tutkineet miehet sellaiset kuin Myers, t:ri Hodgson,
sir Oliver Lodge, filosofi William James, pragmatismin isä; ne ovat
vaikuttaneet heihin syvästi, saaneet heidät melkein uskomaan, ja meidän
kannattaa siis niihin kiinnittää huomiota.

[Hyvin suurta huomiota herättäneessä teoksessa ("Raymond eli Elämä ja
kuolema") on sir Oliver Lodge äskettäin tehnyt selkoa yhteydestään
poikansa kanssa sen jälkeen, kun tämä oli kaatunut maailmansodassa.
_Suom_.]

Mitä ensinmainittuihin ilmiöihin tulee, on luonnollisesti mahdotonta
mainita tässä yleisestikään niistä silmäänpistävimpiä, ja viittaan
_Proceedings_-julkaisun selosteluihin. Riittänee, jos mainitsemme, että
tiedemiehet sellaiset kuin sir W. Crookes, R. Wallace, R. Dale-Owen,
Aksakow, Paul Gibier j.n.e. ovat todenneet ja tutkineet useita
vainajien ilmestymisiâ. Gurney, eräs tämän uuden koulun klassikoita,
mainitsee kaksisataakolmekymmentäyksi tällaista tapausta; ja sitten
S.P.R:n _Journal_ ja erityiset aikakauskirjat ovat lakkaamatta
luetteloineet uusia.

Näyttää siis todistetulta, siinä määrin kuin tosiasian voi varmentaa,
että jokin hermo- tai henkielämän muoto, jokin kuva, olemassaolon
myöhästynyt heijastus, kykenee kestämään jonkun aikaa, irtautumaan
ruumiista, elämään kauemmin kuin se, kulkemaan silmänräpäyksessä
äärettömiä välimatkoja, esiintymään eläville ja joskus olemaan
yhteydessäkin heidän kanssaan.

Muuten täytyy tunnustaa, että nuo ilmestykset ovat hyvin lyhytaikaisia.
Ne esiintyvät joko tarkalleen kuoleman hetkellä tai heti sen jälkeen.
Niillä ei näytä olevan pienintäkään uuden tai ylimaallisen elämän
tietoisuutta, joka eroaisi sen ruumiin elämästä, mistä ne ovat
peräisin. Päinvastoin niiden henkinen tarmo, juuri silloin kun sen
odottaisi olevan puhtaimmillaan, koska se on päässyt aineen kahleista,
näyttää paljon mitättömämmältä kuin ollessaan aineen verhoama. Nämä
enemmän tai vähemmän hämmentyneet, usein joutavien huolien kiusaamat
haamut, vaikka tulevatkin toisesta maailmasta, eivät koskaan ole
tuoneet meille yhtään asiallista tietoa siitä maailmasta, jonka
salaperäisen kynnyksen yli ovat astuneet. Pian ne häipyvät ja katoavat
ainiaaksi.

Ovatko ne toisen olemassaolon ensimäisiä säteitä vai tämän viimeisiä?
Käyttävätkö kuolleet näin, paremman puutteessa, hyväkseen äärimmäistä
sidettä, joka heidät meihin yhdistää ja saattaa heidät aistiemme
tajuttaviksi? Jatkavatko he sitten eloaan meidän ympärillämme, mutta
eivät enää pääse, ponnistuksistaan huolimatta, ilmaisemaan itseään
meille eikä antamaan aavistusta läsnäolostaan, koska meillä ei ole
niiden tajuamiseksi tarpeellista elintä, -- samoin kuin meidän ei
ponnistuksillamme onnistuisi antaa sokeana syntyneelle pienintäkään
käsitystä valosta ja väreistä? Siitä emme tiedä mitään emmekä vieläkään
tiedä, saatammeko mitään päätellä noista eittämättömistä ilmiöistä.

Niillä olisi merkitystä vasta silloin, kun olisi mahdollista todeta tai
manata esiin sellaisten olentojen haamuja, joiden kuolemasta olisi
kulunut vuosikausia. Silloin olisi lopultakin saatu tuntuva, tähän asti
aina välttyvä todistus siitä, ettei henki riipu ruumiista, että se on
syy eikä seuraus, että se voi olla olemassa, pitää itseään yllä, toimia
elimittäkin.

Suurin kysymys, mitä ihmiskunta on itselleen tehnyt, olisi näin, jollei
ratkaistu, niin ainakin jossakin määrin selvinnyt, ja silloin voisi
ainakin puolustaa henkilökohtaista, kuolemanjälkeistä elämää, vaikkapa
se vielä olisikin alun ja lopun salaisuuden vankina. Mutta niin
pitkällä emme vielä ole. Toistaiseksi on mielenkiintoista todeta, että
kummituksia, haamuja ja aaveita todellakin on. Vielä kerran tiede siis
vahvistaa ihmiskunnan yleisen uskomuksen ja opettaa, että tällaista
uskomusta, niin mielettömältä kuin se aluksi näyttääkin, kannattaa
huolellisesti tarkastella.



6. luku.

Yhteys vainajien kanssa.


Spiritistit ovat tai luulevat olevansa yhteydessä kuolleitten kanssa
sen välityksellä, mitä he nimittävät automaattiseksi puheeksi ja
kirjoitukseksi. Se saadaan aikaan haltioitumis- eli oikeammin
_trance_-tilassa olevan mediumin välityksellä, käyttääksemme uuden
tieteen oppisanastoa. Tuo tila ei ole hypnoottista unta, ei näytä
hysteeriseltä ilmiöltä ja liittyy usein, kuten esim. mediumi Piperissä,
mitä parhaimpaan terveyteen, täydelliseen henkiseen ja ruumiilliseen
tasapainoon. Se on pikemmin jonkin toisarvoisen "subliminaalisen"
persoonallisuuden tai tietoisuuden enemmän tai vähemmän vapaaehtoista
ilmenemistä taikka spiritistisen teorian puolella oltaessa sitä, että
kysymyksenalaisen henkilön ottavat haltuunsa eli, kuten Myers sanoo,
"sielullisesti anastavat" jotkin toisen maailman voimat.

[Kun aletaan tutkia näitä ylitavallisia ilmiöitä, ihmetellään usein:
Miksi käytetään mediumeja, miksi noita usein epäilyttäviä, aina
epätyydyttäviä välittäjiä? --- Siksi, ettei tähän saakka ole keksitty
keinoa olla niitä ilman. Jos hyväksyy spiritistisen teorian, hakevat
ruumiittomat henget, jotka ympäröivät meitä joka puolelta, ja jotka
meistä erottaa vain kuoleman tiheä ja salaperäinen väliverho,
päästäkseen yhteyteen kanssamme, sen kohdan, missä vastustus molempien
maailmoiden välillä on pienin, ja tapaavat sen mediumissa, vaikkei
tiedetä miksi, samoin kuin ei tiedetä, mistä syystä sähkövirta kulkee
kuparilankaa pitkin, kun taas lasi- tai porsliininuppi sen pysäyttää.
Jos toiselta puolen tunnustaa ajatuksensiirto-teorian, joka on
uskottavin, niin toteaa, että ajatukset, tarkoitukset tai
suggestiot useimmissa tapauksissa eivät siirry alitajunnallisesta
alitajunnalliseen. Tarvitaan elimistöä, joka samalla kertaa ottaa
vastaan ja ilmaisee, ja tällainen elimistö on mediumi. Miksi? Toistan
vielä: siitä emme tiedä mitään, samoin kuin emme tiedä, miksi joku
esine tai esineryhmä saa vaikutusta langattoman lennättimen
konsentrisista aalloista, jotka taas eivät vaikuta toisiin. Tässäkin
haparoidaan, samoin kuin melkein kaikkialla eittämättömien, mutta
selittämättömien ilmiöiden alalla. Ne, jotka haluavat saada tarkempia
tietoja mediumi-teoriasta, saattavat hyödykseen lukea William Crookesin
mainion, 29 p. tammikuuta 1897 pitämän puheen, hänen ollessaan
S.P.R.-seuran puheenjohtajana.]

Haltioitumistilassa olevan ihmisen henkilöllisyys ja tavallinen
tietoisuus ovat kokonaan hävitetyt, ja hän vastaa "automaattisesti"
joskus puhumalla, useimmin kirjoittamalla, niihin kysymyksiin, joita
hänelle tehdään. Voi sattua, että hän puhuu ja kirjoittaa samalla
kertaa; äänen on joku henki ottanut haltuunsa, käden toinen, ja
molemmat pitävät yllä toisistaan riippumatonta keskustelua. Harvemmin
ovat ääni ja molemmat kädet yhtaikaa "lumotut" ja saadaan kolme
erilaista ilmoitusta.

On selvää, että tällaiset ilmiöt antavat aihetta kaikenlaisiin
petoksiin ja peijauksiin, ja epäluulo on aluksi voittamaton. Mutta on
niitäkin, jotka tarjoavat sellaisia vilpittömyyden ja luotettavuuden
takeita niin usein, niin pitkän aikaa ja niin pettämättömästi
sellaisten tiedemiesten tarkastaessa, jotka ovat luonteeltaan ja
arvoltaan täysin luotettavia ja ennen kaikkea niin epäilyyn taipuvia,
että käy vaikeaksi osoittaa pienintäkään epäluuloa. Tässä en
valitettavasti voi yksityiskohtaisesti tehdä selkoa eräistä täysin
tieteellisistä istunnoista, esim. niistä, missä mediumina oli kuuluisa
rouva Piper, jonka kanssa Myers, t:ri Hodgson, Pennsylvanian yliopiston
professori Newbold, sir Oliver Lodge ja William James ovat
työskennelleet useita vuosia.

[Nämä kysymykset petoksesta ja teeskentelystä tulevat luonnollisesti
ensimäiseksi mieleen näitä ilmiöitä tutkimaan ryhtyessä. Mutta jos
vähänkin tutustuu kolmen tai neljän suuren mediumin elämään, tapoihin
ja menetelmiin, joista aiomme puhua, riittää se poistamaan pienimmätkin
epäilykset. Kaikista mahdollisista selityksistä olisi se, joka vetoaisi
vain petokseen ja silmänkääntämiseen, epäämättä kummallisin ja vähimmän
totuudenmukainen. Muuten voi saada lukemalla Richard Hodgsonin
selonteon "Observations of certain phenomena of trance" (_Proceedings_,
VIII) ja J.P. Hyslopin tiedonannot (_Proceedings_, XIII) selon
noudatetuista varokeinoista, jotka ovat menneet niin pitkälle, että on
käytetty erityisetsiviäkin sen seikan varmentamiseksi, ettei esim.
rouva Piper, tavallisen järjen mukaan ja inhimillisesti, saattanut
mitään tietää ilmaisemistaan tosiseikoista. Toistan sen, että heti kun
on hiukankin syventynyt tähän tutkimukseen, epäluulot katoavat
jäljettömiin, ja pian pääsee varmuuteen siitä, ettei arvoituksen
ratkaisu suinkaan piile petoksessa. Kaikki tuon meissä piilevän mykän,
salaperäisen ja tukahutetun persoonallisuuden ilmaisut kestävät
vuorotellen saman koetuksen, ja ne, jotka kuuluvat taikasauvan alaan,
jättämällä muut mainitsematta, ovat juuri tällä hetkellä samassa
epäilyn kiirastulessa. Tuskin viisikymmentä vuotta sitten pidettiin
nykyään tieteellisesti luokitettuja hypnoottisia ilmiöitä samoin
petollisina. Tuntuu siltä, kuin ihminen vastenmielisesti tunnustaisi,
että hänessä piilee enemmänkin ilmiöitä kuin hän on luullut.]

Toiselta puolen juuri noiden yksityiskohtien kasautuminen,
yhteensattuminen ja epätavallinen luonne synnyttävät ja vahvistavat
vähitellen sen vakaumuksen, että nyt ollaan aivan uuden
epätodenmukaisen, mutta varmasti havaitun ilmiön edessä, ja että joskus
on vaikea sitä sijoittaa yksinomaan maallisten ilmiöiden joukkoon.
Näille "yhteyksille" pitäisi omistaa erikoistutkielma, joka kuitenkaan
ei mahtuisi tämän tarkasteluni puitteisiin. Tyydyn siis suosittelemaan
niille, jotka haluaisivat tietää enemmän, sir Oliver Lodgen kirjaa
_The survival of Man_ ja etenkin S.P.R:n _Proceedings_-julkaisun
kahtakymmentäviittä paksua nidettä, eritoten William Jamesin selityksiä
ja muistutuksia Piper Hodgsonin istunnoista (osa XXIII), samoin kuin
nidettä XIII, missä Hodgson tutkii ja erittelee niitä tosiseikkoja ja
väitteitä, joihin voi vedota vainajain esiintymisen puolesta tai sitä
vastaan, ja lopuksi Myersin pääteosta: _Human personality_.


II.

Haltioitumistilassa olevien mediumien lumoojina tai valtoihinsa
ottajina ovat erilaiset heidän kanssaan läheisessä yhteydessä olevat
henget, joille uudessa tieteessä annetaan tuo sangen sopimaton ja
kaksimielinen nimitys "kontrollit". Niinpä käyvät rouva Piperin luona
vuorotellen Phinuit, George Pelham tai P.G., Imperator, Doctor ja
Rector. Rouva Thompsonin, toisen hyvin kuuluisan mediumin ottaa
valtaansa etenkin Nelly, kun taas kuuluisimmat ja vakavimmat henkilöt
lumoavat pappismies Stainton Mosesin.

Jokainen näistä hengistä säilyttää loppuun asti perin selväpiirteisen
luonteensa, joka ei heikkene, ja joka muuten useimmiten ei millään
lailla riipu mediumin luonteesta. Niistä Phinuit ja Nelly ovat
eittämättömästi miellyttävimmät, omintakeisimmat ja elävimmät,
toimeliaimmat ja etenkin puheliaimmat. He tavallaan keskittävät
yhteydenpidon, tulevat, menevät, ovat kiireissään, ja jos läsnäolevista
joku haluaa pyrkiä yhteyteen kuolleen sukulaisensa tai ystävänsä sielun
kanssa, kiiruhtavat he sitä hakemaan, löytävät sen näkymättömästä
joukosta, tuovat sen mukanaan, ilmoittavat sen saapuneen, puhuvat sen
nimessä, välittävät tai niin sanoaksemme kääntävät kysymykset ja
vastaukset. Sillä näyttää siltä, kuin vainajien olisi hyvin vaikea
keskustella elävien kanssa, ja ikäänkuin ne tarvitsisivat siihen
erikoisia taipumuksia ja erikoisten olosuhteiden myötävaikutusta.

Älkäämme vielä tutkiko, mitä niillä on meille ilmaistavana, mutta kun
näemme niiden noin hyörivän lukuisten ruumiittomiksi jääneiden
veljiensä ja sisartensa parissa, antavat ne meille toisesta maailmasta
ensimäisen vaikutelman, joka ei ole ollenkaan rauhoittava, ja tällöin
tulee ajatelleeksi, että meidän aikamme vainajat muistuttavat oudosti
niitä, jotka Odysseus manasi esiin kolmetuhatta vuotta sitten,
cimmeriläisen yön keskellä. Kalpeita, tyhjiä varjoja ne ovat,
säikkyneitä, häipyviä, lapsellisia, hämmästyneitä, unien kaltaisia,
lukuisampia kuin syksyn varisseet lehdet, väristen niinkuin nekin
toisen maailman äärettömien avaruuksien tuulissa. Niillä ei ole edes
kylliksi elämää ollakseen onnettomia, ja ne näyttävät eleskelevän, ties
missä, tyhjänpäiväisinä ja toimettomina, harhailevan ilman päämäärää,
hyörivän ympärillämme, uinailevan tai keskenään lörpöttelevän maan
pikkuseikoista; ja kun aukenee rako niiden yössä, rientävät ne esille
joka puolelta kuin nälkäiset lintuparvet, ahnehtien valoa ja
ihmisääntä. Ja mieleen muistuvat pakostakin Akilleen Ereboksesta
ilmoille nousseen haamun synkät sanat: "Älä puhu minulle kuolemasta,
Odysseus! Tahtoisin mieluummin olla kyntäjä ja palvella palkasta köyhää
miestä, joka tuskin saattaa ravita itsensä, kuin johtaa kaikkia
vainajia, jotka eivät enää ole elävien joukossa!"


III.

Mitä on noilla nykypäivien vainajilla meille sanottavana? Ensiksikin on
huomattava, että ne näyttävät paljoa enemmän harrastavan tapauksia
täällä maan päällä kuin sen maailman asioita, missä ovat. Niillä
näyttää ennen kaikkea olevan erikoinen halu ilmoittaa, keitä ovat,
todistaa, että he vielä ovat olemassa, että tuntevat meidät, tietävät
kaikki. Ja saadakseen meidät sen uskomaan ne käyvät ihmeteltävän
tarkasti, älykkäästi ja seikkaperäisesti käsiksi vähäpätöisimpiin,
unohtuneisimpiin sivuseikkoihin.

Ne ovat myöskin perin taitavia selvittelemään kyselijän, istunnossa
läsnäolevan tai huoneeseen astuvan vieraankin monimutkaisia
sukulaisuussuhteita. Ne muistuttelevat tuon pikkukipuja, tämän
sairauksia, kolmannen taipumuksia tai erikoishaluja. Ne huomaavat
tapahtumat matkojen päästä. Ne näkevät ja kuvaavat lontoolaisille
kuulijoilleen pikkutapauksen Canadasta. Sanalla sanoen, ne puhuvat ja
tekevät melkein kaikkea hämmästyttävää ja selittämätöntä, mitä joku
todella etevä mediumi toisinaan saa aikaan. Ehkäpä ne menevät vielä
pitemmällekin, mutta tuosta kaikesta ei tuulahda sitä -- en osaa sanoa
minkälaista -- haudantakaista tuoksua, valoa, jota meille oli luvattu,
ja jota odotimme.

Väitettäneen, että mediumien luona käy vain alempia henkiä,
kykenemättömiä riistäytymään irti maisista huolista ja nousemaan
laajempien ja korkeampien aatteiden piiriin. Se on mahdollista, ja
epäilemättä olemme väärässä, jos uskomme, että ruumiistaan riisuttu
henkiolento äkkiä muuttuisi ja silmänräpäyksessä vastaisi meidän
mielikuvaamme. Mutta eivätkö ne silti voisi ilmaista meille
olinpaikkaansa, mitä tuntevat ja tekevät?


IV.

Mainitsemiemme tulosten perusteella näyttää siltä, kuin itse kuolema
olisi halunnut kumota vastaväitteet, sillä Myers, t:ri Hodgson ja
William James, jotka niin usein pitkien, hartaiden kokeiden kuluessa
kyselivät mediumeilta Piperiltä ja Thompsonilta ja pakottivat ne, joita
ei enää ole, puhumaan heidän suunsa kautta, ovat nyt hekin vuorostaan
varjojen joukossa, pimentojen väliverhon toisella puolen. He ainakin
tietävät, mitä on tehtävä meidän luoksemme päästäkseen, tietävät sen,
mitä pitää ilmaista ihmisten huolestuksen ja uteliaisuuden
tyydyttämiseksi.

Etenkin Myers, innokkain, vakaantunein, maltittomin nostamaan verhoa,
joka erotti hänet ikuisista totuuksista, oli nimenomaan luvannut
niille, jotka jatkavat hänen työtänsä, ponnistella parhaansa mukaan
tuolla kaukana, tuntemattomuudessa, antaakseen heille ratkaisevaa apua.

Hän pitikin sanansa. Kun hänen kuolemastaan oli kulunut kuukausi ja sir
Oliver Lodge kyseli haltioitumistilassa olevalta rouva Thompsonilta,
niin Nelly, tälle tuttu henki, ilmoitti nähneensä Myersin, joka ei
vielä ollut täysin hereillä, mutta aikoi tulla kello yhdeksän illalla
keskustelemaan Psykilliseen seuraan kuuluvan vanhan ystävänsä kanssa.
Istunto keskeytettiin ja sitä jatkettiin taas puoliyhdeksältä, ja
lopulta päästiin yhteyteen Myersin kanssa. Hänet tunnettiin ja jo ensi
sanoista huomattiin, että se oli hän ja ettei hän ollut muuttunut.

Uskollisena maanpäälliselle tavalleen hän heti korostaa muistiinpanojen
välttämättömyyttä. Mutta hän tuntuu hämmentyneeltä. Hänelle puhutaan
S.P.R:stä, hänen elämänsä ainoasta harrastuksesta. Hän ei muista
sitä enää. Sitten herää muisti vähitellen; ja hän suorastaan
"juoruilee" haudan takaa, seuran puheenjohtajan toimesta, _Timesin_
hautakirjoituksesta, julkaistavista kirjeistä j.n.e. Hän valittaa,
ettei hänen anneta olla rauhassa; häntä ahdistellaan, kaikilta
Englannin kulmilta tahdotaan päästä yhteyteen hänen kanssaan. "Kutsukaa
Myers, tuokaa Myers!"

Hän tarvitsisi aikaa keskittyäkseen, ajatellakseen. Hän valittaa myös,
että on vaikeata saada ajatuksia perille mediumin välityksellä: "Ne
kääntävät niitä niinkuin koulupoika, joka ensi kertaa lukee
Vergiliusta." Mitä taas hänen nykyiseen asemaansa tulee, niin "hän on
hakenut tietään kuin solien kautta, ennenkuin tiesi olevansa kuollut.
Hänestä tuntui, että hän oli eksyksissä oudossa kaupungissa, ja
nähdessään ihmisiä, jotka tiesi kuolleiksi, hän luuli vain näkevänsä
näkyjä."

Siinä, muita yhtä mitättömiä lörpöttelyjä lukuunottamatta, on melkein
kaikki, mitä antoi Myersin "kontrolli" eli "henkilöitymys", jolta oli
parempaa odotettu.

Tämä "tiedonanto" ja monet muut, jotka kuolleista herättävät
näennäisesti silmäänpistävällä tavalla Myersin tavat, ajatus- ja
puhumismenetelmät ja luonteen, olisivat jonkin arvoisia, jos ne
henkilöt, jotka niitä välittivät ja saivat, eivät olisi tunteneet
häntä, kun hän vielä oli elävien joukossa. Sellaisina kuin ne nyt ovat,
eivät ne luultavasti ole muuta kuin mediumin toisarvoisen
persoonallisuuden muisteloita tai kysyjäin ja läsnäolijoiden
vaistomaisia mieleenjohtumia.


V.

Tärkeämpi ja hämmästyttävämpi on se tiedonanto -- siihen
liittyvien nimien takia --, joka mainitaan nimellä: "_Mrs
Piper's Hodgson-Control_". Professori William James omistaa
sille _Proceedings_-lehden XXIII niteessä enemmän kuin
satakaksikymmentä-sivuisen selostuksen. Eläessään tohtori Hodgson oli
ollut S.P.R:n amerikkalaisen haaraosaston sihteeri, ja William James
sen varapuheenjohtaja. Pitkien vuosien kuluessa hän oli käyttänyt
mediumi Piperiä, työskennellen hänen kanssaan kolmasti viikossa ja
kooten siten, mitä haudantakaisiin ilmiöihin tulee, tavattoman määrän
asiakirjoja, jonka rikkauksia ei vieläkään ole tyhjennetty.

Niinkuin Myers oli hänkin luvannut palata kuolemansa jälkeen, ja
luonteeltaan leikillisenä hän oli monta kertaa vakuuttanut rouva
Piperille, että kun hän vuorostaan kohtaisi hänet, saisivat istunnot
paljoa ratkaisevamman käänteen "ja että siinä tulisi tiukat paikat",
koska hänellä oli enemmän kokemusta kuin muilla hengillä. Hän palasi
todellakin viikon kuluttua kuolemansa jälkeen ja ilmaisi itsensä
automaattisen kirjoituksen välityksellä -- se oli rouva Piperin
tavallisin menettely ottaessaan tietoja vastaan -- useissa istunnoissa,
joissa William James oli läsnä.

Tahtoisin mainita jotakin näistä tiedonannoista. Mutta niinkuin
Harvard-yliopiston kuuluisa professori aivan oikein huomauttaa, muuttaa
jo pikakirjoituksella laadittu selostus tällaisesta istunnosta kokonaan
sen luonteen. Siitä hakee turhaan sitä liikutusta, jonka tuntee,
ollessaan näin kasvoista kasvoihin näkymättömän mutta elävän olennon
kanssa, joka ei ainoastaan vastaa kysymyksiimme, vaan arvaa ajatuksemme
edeltäpäin, ymmärtää puolesta sanasta, käsittää viittauksen ja vastaa
siihen toisella vakavalla tai leikillisellä. Vainajan elämä, joka oudon
hetken kuluessa niinsanoakseni ympäröi meidät ja tunkeutui lävitsemme,
tuntuu sammuvan toistamiseen. Kaikkea tunnelmaa vailla oleva
pikakirjoitus toimittaa epäilemättä loogillisen johtopäätöksen parhaat
ainekset; mutta ei ole aivan varmaa, että tässä, niinkuin monessa
muussakaan tapauksessa, missä tuntematon esittää tärkeintä osaa,
logiikka olisi ainoa totuuteen viepä tie.

"Kun ryhdyin", sanoo William James, "tarkistamaan tuota istuntosarjaa
ja laatimaan tätä selostusta, arvasin, että puhdas logiikka sanelisi
lopullisen tuomioni. Arvelin, että niiden tai näiden pikkuseikkojen
pitäisi ratkaisevasti puhua hengen jälkielämän puolesta tai sitä
vastaan. Mutta ajatellessani itseäni arvostelemassa pulman tuloksia,
vakaannun siitä, että täsmällisellä logiikalla on tässä vain pieni osa
loppulausuntojemme valmistamisessa, ja että yleinen taipumuksemme
dramaattisiin todenmukaisuuksiin saa tässä lausua viimeisen sanan, jos
sellaista on, -- taipumuksemme, joka kulkee otaksumasta toiseen --
ainakin minuun nähden perin epäjohdonmukaisella tavalla. Jos kiintyy
yksityisseikkoihin, saa niistä antispiritistisen johtopäätöksen; jos
tarkastelee kokonaisuuden merkitystä, taipuu ehkä spiritistisen
selityksen puolelle." [_Proceedings_, XXIII nidos, s. 33.]

Ja selostuksensa hän lopettaa näillä sanoilla: "Mitä minuun tulee, olen
saanut sellaisen vaikutelman, että tässä kai esiintyi jokin ulkonainen
tahto; -- näistä ilmiöistä hankittujen yleistietojen perusteella
epäilen, voiko rouva Piperin unitila, vaikkapa siihen lisättäisiin
telepaattisia taipumuksia, selittää kaikki saadut tulokset. Mutta jos
minulta kysytään, oliko tahto ilmaista itsensä Hodgsonin vai jonkun
Hodgsonia jäljittelevän hengen, jään epäröivälle kannalle ja odotan
lisäseikkoja, jotka ehkä eivät johda selvään lopputulokseen ennenkuin
viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua." [_Proceedings_, XXIII nidos,
s. 120.]

Saatamme huomata, että nuo seikat ovat tehneet William Jamesiin sangen
syvän vaikutuksen, ja selostuksessa on kohtia, joista sen näkee vielä
selvemmin, ja joissa hän suoraan sanoo, että hengillä on ollut "_a
finger in the pie_", sormensa pelissä. Tuon miehen epäröimiset, joka on
uudistanut sielutieteemme ja jonka aivot olivat yhtä tasapuolisesti
järjestetyt kuin esim. Tainen, ovat merkittäviä. Lääketieteen tohtorina
ja filosofian professorina, perin epäilevänä ja täysin uskollisena
kokeellisille menettelytavoille hänellä oli kolmin-, nelinkertaiset
edellytykset johtaa sellaiset kokeet onnelliseen tulokseen.

En tarkoita, että me puolestamme antaisimme hänen epäröimisensä arvon
horjuttaa mielipiteitämme, mutta ne osoittavat joka tapauksessa, että
ratkaistavana on vakava tehtävä, ehkäpä kaikista vakavinkin -- jos sen
edellytykset olisivat kiistämättömiä -- mitä meillä Kristuksen maan
päälle tulosta asti on ollut, ja ettei riitä, siitä päästäkseen,
kohauttaa olkapäitään tai purskahtaa nauruun.


VI.

Minun on tilanpuutteessa pakko kehoittaa niitä, jotka haluavat luoda
itselleen oman mielipiteensä "Piper-Hodgsonin" asiasta, lukemaan
_Proceedings_-julkaisun selonteko siitä. Tämä ilmiö ei muuten missään
tapauksessa ole silmäänpistävimpiä; jollei osanottajien asemaa olisi,
voisi sen laskea Piper-sarjan keskinkertaisten tulosten joukkoon.
Henkien muuttumattoman tavan mukaan pitää Hodgson tärkeänä, että hänet
tunnettaisiin. Ja pääsemätön, ikävä pikkumuistelmien luetteleminen
alkaa parikymmentä kertaa yhä uudelleen täyttäen sivumääriä.

Niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, manataan esiin
puhuttelijan ja vastaamishaluisen hengen yhteiset muistot pienimpiäkin
yksityiskohtia myöten, niiden joukossa myös mitättömimmät ja
salaisimmat, hämmästyttävän halukkaasti, tarkasti ja eloisasti. Ja
huomattakoon, että puhuva vainaja ammentaa kaikki nuo seikat
hämmästyttävän helposti ja mieluimmin -- luulisi -- kuuntelevan
henkilön muistin unohtuneimmista ja tiedottomimmista kammioista. Se ei
jätä mitään koskematta, se tarrautuu kaikkeen poikamaisen tyytyväisenä
ja hätäisen innokkaasti, vähemmän vakuuttaakseen toisille kuin
todistaakseen itselleen olevansa olemassa. Ja tuon näkymättömän
olentoparan itsepäisyys, kun se koettaa antaa tietoja itsestään tähän
asti aukottomien ovien kautta, jotka erottavat meidät ikuisista
kohtaloista, on samalla kertaa naurettavaa ja traagillista.

"Muistatko, William, että ollessamme maalla sen ja sen luona leikimme
lasten kanssa sitä ja sitä, ja ollessamme siinä huoneessa, missä oli
sellaiset huonekalut, minä sanoin niin ja niin?"

"Niin kyllä, Hodgson, muistan kyllä."

"Hyvä todistus, vai mitä, William?"

"Mainio, Hodgson!"

Ja näin edelleen loppumattomiin.

Joskus tulee esiin jokin merkittävämpi yksityisseikka, joka näyttää
tarkoittavan muutakin kuin haudantakaisten ajatusten siirtoa. Puhutaan
esimerkiksi tyhjiin menneestä avioliitosta, jota oli Hodgsonin
lähimmiltä ystäviltäkin pidetty salassa.

"Muistatko, William, erästä naislääkäriä New-Yorkissa, yhdistyksemme
jäsentä?"

"En muista; mutta mitä hänestä?"

"Hänen miehensä nimi oli Blair, luullakseni."

"Ah, tarkoitatko rouva Blair-Thawia?"

"Juuri niin! Kysyppä siis rouva Thawilta, enkö puhunut hänelle
kysymyksessä olevasta neidistä eräillä päivällisillä?"

James kirjoitti rouva Thawille, joka selitti, että Hodgson todella,
noin viisitoista vuotta sitten, oli puhunut hänelle eräästä nuoresta
tytöstä, jota oli kosinut, mutta joka oli hänelle antanut rukkaset.
Rouva Thaw ja tohtori Newbold olivat ainoat ihmiset maailmassa, jotka
tiesivät tämän asian.

Mutta palatkaamme istuntoihin, joita jatketaan. Niissä keskustellaan
muun muassa S.P.R:n ameriikkalaisen haaraosaston raha-asioista. Ne
eivät Hodgsonin, seuran sihteerin, jälkeen, joka muuten oli sen
kaikki kaikessa, olleet erittäin loistavassa kunnossa. Ja nyt on
edessämme sangen outo näytelmä: joukko seuran jäseniä tarkastaa
sihteerivainajansa avulla seuran tilejä. Täytyykö se hajoittaa,
yhdistää englantilaiseen, lähettää Englantiin kootut ainekset, joista
suurin osa kuului Hodgsonille? Vainajalta kysytään neuvoa, hän vastaa,
lausuu hyviä ohjeita, näyttää tarkkaan tuntevan kaikki selkkaukset,
kaikki häiriöt.

Eräänä päivänä Hodgsonin eläessä, kun seura oli rahapulassa, lähetti
muuan nimetön lahjoittaja rahasumman, jonka avulla taas päästiin
eteenpäin. Maan päällä ollessaan Hodgson ei tiennyt, kuka lahjoittaja
oli, mutta "maanalainen" Hodgson keksii hänet läsnäolijoiden joukosta,
puhuttelee ja kiittää häntä julkisesti. Muuten valittelee Hodgson,
niinkuin toisetkin henget, häntä kohtaavia äärettömiä vaikeuksia, kun
ajatus on lähetettävä mediumin vieraan elimistön kautta.

"Minä olen", sanoi hän, "kuin lakkiaan etsivä sokea."

Mutta kun William James, kaikkien näiden turhien tarinoiden jälkeen,
lopulta kysyy häneltä sitä olennaista, mikä polttaa kaikkein meidän
huulia: "Hodgson, mitä voit kertoa meille toisesta elämästä?" rupeaa
vainaja kiertelemään ja koettaa päästä asiasta eroon.

"Se ei ole vain turhaa kuvittelua, se on tosiseikka", vastaa hän.

"Hodgson", kysyy rouva James, "elättekö niinkuin me, niinkuin ihmiset?"

"Mitä hän sanoo?" virkkaa henki, joka ei muka ole ymmärtävinään.

"Elättekö niinkuin mekin?" toistaa William James.

"Onko teillä asunto ja vaatteet?" lisää hänen vaimonsa.

"Kyllä, kyllä on asunnot, mutta ei vaatteita. Ei, se on mieletöntä.
Odottakaahan hiukan; minun täytyy mennä."

"Mutta palaathan sinä?"

"Palaan kyllä!"

"Hän on mennyt hengähtämään", huomauttaa toinen Rector-niminen henki,
joka äkkiä tulee väliin.

Kenties ei ole ollut hyödytöntä tässä kuvata erään tuollaisen istunnon
yleistä leimaa ja tavallista menoa, jota voi pitää tyypillisenä. Lisään
tähän, antaakseni kuvan niistä äärimmäisistä kohdista, minne asti
voidaan päästä, seuraavan sir Oliver Lodgen kertoman ja tarkistaman
tosiseikan.

Hän antaa haltioitumistilassa olevalle rouva Piperille kultakellon,
jonka muuan hänen sedistään oli hänelle äsken lähettänyt, ja joka oli
ollut toisen, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen sedän
omana. Pitäen tätä kelloa kädessään, kertoo rouva Piper tai oikeammin
Phinuit, yksi hänelle tutuista hengistä, muutaman hetken kuluttua
joukon yksityiskohtia jälkimäisen sedän lapsuudesta, noin
kuusiseitsemättä vuotta sitten tapahtuneita, joista sir Oliver Lodge ei
luonnollisesti tiennyt mitään. Hiukan senjälkeen vahvistaa elossa oleva
setä, joka ei asu samassa kaupungissa, kirjallisesti tosiksi useimmat
noista yksityisseikoista, jotka olivat häneltä täydellisesti unohtuneet
ja johtuivat hänen mieleensä vasta, kun mediumi oli ne ottanut
puheeksi. Ne taas, joita hän ei mitenkään voinut muistaa, vahvisti
jälkeenpäin tosiksi kolmas setä, vanha pitkänmatkan merikapteeni, joka
asui Cornwallissa eikä muuten tiennyt, miksi hänelle tehtiin niin
merkillisiä kysymyksiä.

En mainitse tätä koetta siksi, että sillä olisi erikoinen tai
ratkaiseva merkitys, mutta vain -- toistan sen -- esimerkkinä, sillä
rouva Thawin tapauksen rinnalla, joka aikaisemmin mainittiin, edustaa
se sangen tarkasti niitä äärimmäisiä pisteitä, minne asti henkien
avulla on toistaiseksi päästy tuntemattomuuden piirissä. Sopinee
lisätä, että ne tapaukset, joissa näin selvästi kuljetaan kaikkein
pisimmälle ulottuvan telepatian luultujen rajojen poikki, ovat sangen
harvinaisia.


VII.

Mitä nyt on kaikesta tästä ajateltava? Tuleeko meidän, niinkuin Myers,
Newbold, Hyslop, Hodgson ja monet muut, jotka ovat kauvan tutkineet
kysymystä, päätyä tunnustamaan voimien ja älyjen eittämätön puuttuminen
asioihin, -- voimien, jotka palaavat sen suuren virran toiselta
rannalta, minkä yli emme luulleet pääsevämme? Täytyykö heidän laillaan
tunnustaa, että on yhä useampia tapauksia, missä ei enää ole
mahdollista epäröidä kaukovaikutteisen ja spiritistisen otaksuman
välillä? Sitä en usko.

Minulla ei ole ennakkoluuloja -- mitä hyötyä niistä olisi näihin
salaisuuksiin nähden -- ei mitään vastenmielisyyttä jälkielämää ja
vainajien asioihimme puuttumista kohtaan; mutta on välttämätöntä ja
viisasta, ennenkuin jätämme maanpäällisen näkökohdan, tyhjentää kaikki
otaksumat, kaikki selitykset, mitä saattaa keksiä. Meidän on valittava
kahden tuntemattoman, kahden ihmeen välillä, jos niin haluamme sanoa,
joista toinen sijaitsee siinä maailmassa, missä asumme, toinen
sellaisella seudulla, jota meistä erottamassa syyllä tai syyttä
luulemme olevan nimettömiä avaruuksia, joitten yli ei yksikään elävä
tai kuollut olento ole tähän päivään saakka käynyt. On siis
luonnollista, että pysyttelemme kotonamme, omassa maailmassa, niin
kauvan kuin suinkin voimme täällä pysyä, niin kauan kuin meitä eivät
täältä armottomasti karkoita läheisestä syvyydestä nousseet
vastustamattomat ja eittämättömät tosiasiat.

Henkiolennon jälkielämä ei ole yhtään epätodenmukaisempi kuin ne
ihmeelliset kyvyt, joita meidän on pakko tunnustaa olevan mediumeilla,
jos ne riistämme vainajilta. Mutta mediumin, päinvastoin kuin
henkiolennon, olemassaolo on eittämätön: siis tulee hengen tai niiden,
jotka siihen vetoavat, ensiksi todistaa, että se on olemassa.

Ne oudot ilmiöt, joista juuri puhuimme -- ajatuksen siirtäminen
tajuttomasta tajulliseen, kaukonäyt, haudantakainen kaukovaikutus --
toimivatko ne silloinkin, kun vainajat eivät ole näyttämöllä, kun
kokeita tehdään vain elävillä henkilöillä? Sitä ei voisi rehellisesti
kieltää. Epäilemättä ei elävien olentojen kesken ole milloinkaan
saavutettu sellaisia ilmoitus- tai ilmestyssarjoja kuin suurten
spiritististen mediumien, Piperin, Thompsonin ja Stainton
Mosesin avulla, eikä sellaista, mitä sisäiseen yhteyteen tai
selväpiirteisyyteen nähden voisi niihin verrata.

Mutta jollei ilmiöitten laatu kestäkään vertausta, on kuitenkin
kieltämätöntä, että niiden sisäinen luonne on yhtäläinen. On siis
johdonmukaista päättää, ettei mediumin haltioitumisen lähde, vaan hänen
oma arvonsa, tunneherkkyytensä ja voimansa on sen varsinaisena syynä.
Muuten J.G. Piddington, joka on julkaissut asiakirjoilla tarkasti
valaistun tutkielman rouva Thompsonista, on selvästi havainnut hänessä,
silloin kun hän ei ollut haltioitunut, ja kun ei ollut vähääkään
kysymystä hengistä, eräitä totta kyllä alempiarvoisia ilmauksia, mutta
täydellisesti samanlaisia kuin ne, joihin kuolleilla oli osansa. Nämä
mediumit antavat tai hyväksyvät mielellään, muitta sivutarkoituksitta,
alitietoisille kyvyilleen, rinnakkaispersoonallisuuksilleen nimiä,
joita salaisuuden verhon toiselle puolelle menneet henget olivat
käyttäneet. Se on sana- tai nimikysymys, joka ei lisää mitään asioiden
sisäiseen merkitykseen eikä sitä vähennäkään. Mutta jos näitä seikkoja
tarkastaa, niin outoja ja tosiaan kuulumattomia kuin muutamat niistä
ovatkin, en tapaa yhtään, joka erkanisi suoraan tästä maailmasta tai
eittämättömästi tulisi toisesta. Ne ovat, jos niin halutaan,
merkillisiä raja-ilmiöitä; mutta ei voida vakuuttaa, että rajan yli
olisi astuttu.

[Kts. näistä seikoista, jotka veisivät meidät liian pitkälle, J.O.
Piddingtonin kirjoitusta: "Phenomena in Mrs Thompson's Trance",
_Proceedings_, XVIII nidos, s. 180; ja XXIII. s. 286; professori
A.C. Pigoun tutkielmaa aiheesta "_Cross correspondence_" ilman
henkien myötävaikutusta.]

Esimerkiksi kertomuksessa sir Oliver Lodgen kellosta, joka on
tyypillisimpiä ja pisimmälle meneviä, täytyy myöntää mediumilla olevan
ominaisuuksia, joissa ei enää ole mitään inhimillistä. Hänen tulee
joko kaukonäköisyyden avulla, siirtämällä ajatus alitietoisesta
alitietoiseen, tai haudantakaisella kaukovaikutuksella päästä yhteyteen
kellon kuolleen omistajan kahden elossa olevan veljen kanssa; ja näiden
kahden kaukana olevan ja keltään ennakkotietoa saamattoman veljen
vaistoista sen tulee löytää joukko heidän itsensä unohtamia seikkoja,
joiden päälle on kasaantunut viidenseitsemättä vuoden tomu ja pimeys.

Varmaa on, että tällainen ilmiö saa kaikki mielikuvituksen rajat
höltymään liitteissään, ja että sitä kieltäydyttäisiin uskomasta,
jollei sir Oliver Lodgen lainen mies aluksi olisi sitä varmentanut ja
tarkistanut, ja jollei se sen lisäksi olisi osana samanlaisessa
tosiseikkaryhmässä, joka osoittaa selvästi, ettei ole puhe aivan
ainoalaatuisesta ihmeestä tai odottamattomista, ennenkuulumattomista
yhteensattumista. Tässä on yksinkertaisesti esillä näkeminen matkan
päästä, haudantakainen kaukonäköisyys ja äärimmilleen kohonnut
kaukovaikutus. Ja nuo kolme ihmissielun tutkimattomien syvyyksien
ilmestysmuotoa ovat nykyään tieteellisesti todetut ja luokitellut. En
tahdo sanoa, että ne sillä olisi selitetty, mutta se on toinen kysymys.

Kun sähköstä puhuttaessa käytetään nimityksiä positiivinen ja
negatiivinen, induktio, potentiaali ja vastustus, pannaan samoin
sovinnaisia sanoja tosiseikkojen ja ilmiöiden tilalle, joitten sisäistä
olemusta ei ollenkaan tunneta, ja siihen täytyykin tyytyä parempaa
odotellessa. Ei ole, niin väitän, näiden omituisten ilmiöiden ja niiden
välillä, joita meille tarjoo mediumi, joka ei puhu vainajien nimessä,
muuta eroa kuin laajuuden ja asteen puolesta, mutta ei suinkaan
lajierotusta.


VIII.

Että koe olisi ratkaisevampi, ei kukaan, ei mediumi eikä todistajat,
saisi olla milloinkaan tuntenut sen henkilön olemassaoloa, jonka
menneisyyden vainaja tuo julki, siis minkäänlaisia eläviä siteitä ei
saisi olla olemassa. En usko, että sellaista on tähän päivään mennessä
tapahtunut, tai että se olisi mahdollista; ainakin kävisi valvominen
sangen vaikeaksi. Oli miten oli, niin tohtori Hodgson, joka on
omistanut osan elämäänsä erikoisten ilmiöitten hakemiselle, missä
selvästi kuljettaisiin yli mediumin mahdollisuuksien rajain, luulee
keksineensä sellaisia muutamissa tapauksissa, joitten joukosta --
toiset ovat melkein samanluontoisia -- mainitsen huomattavimman
[_Proceedings_, XIII nidos, s. 349-50 ja 375]:

Oivallisissa istunnoissa hän keskustelee mediumi Liperin avustamana
eräiden kuolleitten ystävävainajien kanssa, jotka johdattelevat hänen
mieleensä joukoittain yhteisiä muistoja. Mediumi, henget ja hän itse
näyttävät olevan mainiossa kunnossa, ja ilmoitukset ovat runsaita,
tarkkoja ja helppoja saada. Tässä erittäin suotuisassa ilmapiirissä hän
joutuu yhteyteen erään paraan ystävänsä kanssa, joka on kuollut vuosi
sitten, ja jota hän yksinkertaisesti nimittää A:ksi. A., jonka hän on
tuntenut lähemmin kuin useimmat edelläkäyneet henget, todistaa
henkilöllisyytensä epäämättömästi, mutta päinvastoin kuin muut henget
antaa vain hajanaisia vastauksia. A. olikin viimeisinä elinvuosinaan
kärsinyt aivohäiriöistä, jotka lähenivät selvää mielipuolisuutta.

Sama ilmiö näyttää uudistuvan aina, kun samanlaiset häiriöt
ovat käyneet kuoleman edellä, ja niin on asian laita
itsemurhatapauksissakin.

Jos pitää kiinni ainoastaan kaukovaikutteisesta selityksestä,
huomauttaa amerikkalainen tiedemies, jos väittää, että kaikki
ruumiillisuudesta vapautuneiden sanat ovat vain alitietoisen minuuden
herätteitä, niin on käsittämätöntä, kuinka minä, saatuani tyydyttäviä
tuloksia vainajilta, joita tunsin ja rakastin vähemmän kuin A:ta, ja
joiden kanssa minulla tietysti oli paljoa vähemmän yhteisiä muistoja,
en saa häneltä, samassa istunnossa, muuta kuin hajanaisia vastauksia.
Täytyy siis uskoa, että alitietoisuuteni ei ole yksin toiminnassa, ja
että sillä on edessään täysin elävä, täysin todellinen henkilö, joka
vielä on samassa sieluntilassa kuin kuollessaankin, pysyy siinä
itsenäisesti, ei tottele mitään vaikutuksia, ei kuuntele millään
lailla, mitä minä hänelle tietämättäni kuiskaan, ja ottaa omasta
varastostaan sen, mitä minulle ilmaisee.

Tämä väite on huomion arvoinen, mutta sillä olisi täysi arvonsa vasta
sitten, kun olisi varmaa, ettei kukaan istunnossa läsnäolevista olisi
tiennyt mitään A:n hulluudesta. Muutoin voi väittää, että hulluuden
ajatus oli tunkeutunut jonkun heidän alitietoisuuteensa, toimii siellä
luonteensa mukaisesti ja antaa herätetyille vastauksille sellaisen
leiman, joka on sopusoinnussa sen sieluntilan kanssa, jonka se
edellyttää vainajallakin olleen.


IX.

Totta puhuen, laajentamalla näin äärimmäisyyksiin mediumien kykyä
hankimme itsellemme selityksiä, jotka torjuvat melkein kaikki, sulkevat
kaikki tiet ja melkein täydellisesti riistävät hengiltä kyvyn ilmaista
itsensä omalla valitsemallaan tavalla. Mutta miksi ne valitsevat juuri
tuon tavan? Miksi ne rajoittuvat siihen? Miksi ne sulkeutuvat niin
itsepäisesti ahtaalle alueelle, jota muisti pitää hallussaan kahden
maailman rajoilla, ja josta meille ei voi saapua kuin epämääräisiä tai
epäilyttäviä todisteita? Eikö niillä siis ole muuta pääsyä ulospäin
eikä muita näköpiirejä?

Miksi ne jäävät oleskelemaan ympärillämme pienessä menneisyydessään,
kun ne lihasta vapaina saattaisivat kahleitta harhailla ajan ja paikan
koskemattomissa avaruuksissa? Eivätkö he vielä tiedä voivansa, ei
meidän keskuudessamme, vaan omasta piiristään, löytää sitä merkkiä,
joka todistaisi meille heidän elävän? Miksi he palaavat sieltä kädet ja
sanat tyhjinä? Sitäkö siis löydetään äärettömyyden meressä kylpiessä?
Onko kaikki alastonta, muodotonta ja valotonta viimeisen hetkemme
tuolla puolen?

Jos niin on, sanokoot sen; ja pimentojen todistuksella on oleva ainakin
suuruutta, jota liiaksikin puuttuu noista asianajajan tempuista ja
tutkintotuomarin menetelmistä. Mitä etua on kuolla, jos kaikki elämän
pikkumaisuudet jatkuvat? Maksaako tosiaan vaivan kulkea noita
pelottavia solia, jotka päättyvät ikuisuuden kentille, muistaaksemme,
että isoisämme sedän nimi oli Pekka, ja että Paavo serkkuamme
vaivasivat suonenkatkeamat ja vatsatauti?

Silloin pitäisin parempana niille, joita rakastan, tyhjyyden
juhlallista ja jäistä yksinäisyyttä. Jos heidän on vaikea, kuten he
valittavat, saada äänensä kuuluville vieraan, syvässä unessa olevan
elimistön kautta, kertovat he meille kylliksi tarkkoja pikkuseikkoja
menneisyydestä todistaakseen, että saattaisivat ilmaista meille
samanlaisia, jollei tulevaisuudesta, jota ehkä eivät vielä tunne, niin
ainakin pienemmistä salaisuuksista, jotka ympäröivät meitä joka
puolelta ja joita lähestymästä vain ruumiimme meitä estää.

On tuhansia suuria ja pieniä asioita, joita emme tiedä, ja jotka
pitäisi huomata, kun vaivaiset maalliset silmät eivät enää katsetta
kaihda. Näillä aloilla, joista vähäpätöinen seikka meidät erottaa, eikä
tyhmissä lörpöttelyissä menneisyydestä, he löytäisivät lopulta oikean
ja selvän todisteen, jota he näyttävät niin intohimoisesti hakevan.
Vaatimatta suurta ihmettä, tuntuu sentään siltä, kuin olisi oikeus
odottaa älyltä, jota ei mikään enää rajoita, toisenlaisia puheita kuin
ne, joita se vältteli, ollessaan vielä aineen kahleissa.



7. luku.

Risti-ilmoitukset.


I.

Näin pitkälle oli päästy muutamia vuosia takaperin, kun mediumit,
spiritistit tai ehkä pikemmin itse henget -- sillä ei ole helppo sanoa,
kenen kanssa ollaan tekemisissä -- kenties tyytymättöminä siihen, ettei
heitä selvemmin tunnettu ja ymmärretty, kouraantuntuvammin
todistaakseen olemassaolonsa keksivät sen, mille on annettu nimeksi
"risti-ilmoitukset" eli "_cross correspondence_."

Tässä on tilanne päinvastainen kuin edellä. Nyt ei enää ole kysymys
erilaisista, harvemmista tai lukuisammista hengistä, jotka ilmaisevat
itsensä saman mediumin kautta, vaan yhdestä ainoasta henkiolennosta,
joka ilmaantuu melkein yhtaikaa monien usein hyvin kaukana toisistaan
olevien mediumien välityksellä, ilman että näillä olisi ennakolta
minkäänlaista sopimusta keskenään. Jokainen näistä ilmoituksista on
erillisenä useimmiten käsittämätön ja käy ymmärrettäväksi vasta sitten,
kun se perin työläästi liitetään kaikkiin toisiin.

"Näiden taitavien ja monimutkaisten ponnistusten tarkoituksena
ilmeisesti on", kuten sir Oliver Lodge sanoo, "todistaa, että nuo
ilmiöt ovat kotoisin määrätystä älystä, joka ei ole sama kuin minkä
tahansa automaatin äly. Ilmoituksen tai kirjallisen viittauksen
lähettäminen katkelmina, jotka ovat käsittämättömiä jokaiselle
kirjoittajalle erikseen, poistaa telepaattisen yhteyden mahdollisuuden
heidän välillään. Siten kumotaan tai koetetaan kumota kaikista
puolinormaalisista otaksumisista se, jota S.P.R:n jäsenet ovat pitäneet
häiritsevimpänä ja vaikeimpana poistaa. Näillä pyrinnöillä on vielä
toinenkin tarkoitus: ne koettavat nähtävästi, mikäli mahdollista,
todistaa ilmoituksen sisällön ja laadun perusteella, että se on
luonteenomainen sille erikoiselle henkilölle, josta tiedonanto näyttää
lähtevän, eikä kellekään muulle."

Kokeet ovat vasta alulla; ja _Proceedings_-lehden viimeiset niteet ovat
omistetut niille. Vaikka koottujen ainesten lukumäärä jo onkin sangen
huomattava, ei vielä ole mahdollista vetää niistä johtopäätöstä, mutta
sen verran on varmaa, että sanokoot spiritistit mitä hyvänsä, ei
kaukovaikutuksen epäluulo vielä ole likimainkaan poistettu. Se on
sangen merkillistä kirjallista ajatuksen harjoittelua ja älyllisesti
paljoa korkeammalla kuin mediumien tavalliset ilmoitukset. Mutta ei
ainakaan tähän saakka ole ollut mitään syytä sijoittaa sen salaisuutta
toiseen maailmaan mieluummin kuin tähän.

Tätä ilmiötä on tahdottu pitää todistuksena siitä, että jossakin,
ajassa tai paikassa, tai ehkä niiden ulkopuolellakin, on suunnattoman
laaja kosmillinen tietosäiliö, mistä henget vapaasti ammentavat. Mutta
jos tuollainen varasto on olemassa, mikä kylläkin on hyvin mahdollista,
ei mikään ilmaise meille, eivätkö pikemmin elävät kuin kuolleet siellä
käy.

On perin outoa, että henget, jos ne tosiaankin pääsevät tuon
mittaamattoman varaston ääreen, eivät sieltä tuo muuta kuin tosin
sukkelia, mutta sittenkin lapsellisia "kirjainarvoituksia". Sinnehän
pitäisi kasaantua suunnattomat määrät tietoja ja unohtuneita ja hukkaan
menneitä saavutuksia, joita on tuhansien vuosien kuluessa kertynyt
syvyyksiin, minne meidän ruumiimme raskauttama ajatuksemme ei enää
saata tunkeutua, mutta joita ei mikään näytä sulkevan henkevämpien ja
vapaampien tarmojen tutkimuksilta.

Niitä ympäröivät nähtävästi lukemattomat salat, aavistamattomat ja
pelottavat totuudet, jotka kaihtavat niitä joka puolelta. Pieninkin
tähtitieteellinen tai biologinen paljastus, pieninkin salaisuus
muinaisilta ajoilta, esimerkiksi menetelmä kuparin karkaisemiseksi,
jonka entisajan kansat tunsivat, muinaistieteellinen seikka, jokin
unohdettu runo, kuvapatsas tai lääke, palanen jostakin noita
tuntemattomia tieteitä, jotka kukoistivat Egyptissä tai Atlantiksessa,
olisi paljoa vakuuttavampi todiste kuin sadat enemmän tai vähemmän
kirjalliset muistelot. Miksi henget puhuvat meille niin harvoin
tulevaisuudesta, ja miksi ne, joskus uskallettuaan sinne mennä,
erehtyvät masentavan säännöllisesti?

Tuntuu kuitenkin siltä, että vuodet, olkootpa ne menneitä tai tulevia,
leviäisivät ajasta ja ruumiista vapautuneen olennon silmien edessä
samalla tasolla. Voi siis sanoa, että todisteen kekseliäisyys kääntyy
sitä itseään vastaan. Yleensä on, niinkuin muissa yrityksissä ja
etenkin kuuluisan mediumin Stainton Mosesin kokeissa, huomattavissa
sama luonteenomainen kykenemättömyys antaa meille murto-osaakaan mistä
totuudesta tai tiedosta hyvänsä, josta ei löydy jälkiä elävässä
olennossa tai täällä maan päällä kirjoitetussa kirjassa. Eikä
kuitenkaan ole otaksuttava, ettei jossakin muualla olisi toisenlaisia
tietoja kuin mitä me täällä omistamme.

[Tässä yhteydessä voisin silti mainita pari kolme tapausta, jotka
saattavat ymmälle. Niinpä esim. William Steadin toimeenpanemassa
istunnossa ennustettiin kuningas Aleksanterin ja kuningatar Dragan
murha pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tästä ennustuksesta laadittiin
noin 30 todistajan vahvistama pöytäkirja, ja Stead pyysi seuraavana
päivänä Serbian lähettilästä Lontoossa varoittamaan kuningasta
uhkaavalta vaaralta. Muutaman kuukauden kuluttua murha tapahtuikin
sellaisena kuin oli ennustettu. Mutta "esitieto" ei välttämättömästi
edellytä henkien vaikutusta, ja lisäksi vaatisi jokainen tällainen
tapaus, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttäisiin, tarkkaa ja pitkää
tutkimusta.]

Äsken mainitun Stainton Mosesin asema on tässä suhteessa hyvin
silmäänpistävä. Stainton Moses oli amerikkalainen pappismies,
puhdasoppinen, omantunnontarkka eikä tavallisessa tilassaan, Myersin
sanojen mukaan, sivistyksen puolesta korkeammalla kannalla kuin mikä
tahansa kansakoulunopettaja. Mutta tuskin hän oli joutunut
"haltioitumistilaan", kun eräät muinais- tai keskiajan henget, joita
tuskin muut kuin oppineet tuntevat, m.m. pyhä Hippolytos, Ostian
piispa, Plotinus, Athenodorus, Tiberiuksen opettaja, ja etenkin Grocyn,
Erasmuksen ystävä, ottivat hänet valtaansa ja ilmaantuivat hänen
välityksellään. Niinpä esim. Grocyn antoi Erasmuksesta eräitä tietoja,
joita aluksi luultiin toisesta maailmasta saaduiksi, mutta jotka
sittemmin löydettiin unohtuneista, vaikka silti saatavilla olevista
kirjoista. Toiselta puolen eivät ne, jotka tunsivat Stainton Mosesin,
koskaan epäilleet hänen rehellisyyttään. On siis lupa uskoa häneen, kun
hän vakuuttaa, ettei ollut koskaan lukenut mainittuja kirjoja.

Tässäkin näyttää siis salaisuus, niin selittämätön kuin se onkin,
piilevän meidän keskuudessamme. Se on tiedotonta muisteloa tai miksi ei
herätettä matkan päästä, haudantakaista lukemista, mutta yhtä vähän,
kuin risti-ilmoituksissa, on tässäkään tarvis vedota vainajiin ja
kaikin voimin pakottaa heitä osallisiksi arvoitukseen, joka tältä
puolen hautaa katsottuna on jo kyllin hämärä ja puoleensa vetävä.
Muuten ei näihin "risti-ilmoituksiin" kannata kiinnittää liiaksi
huomiota. Älkäämme unohtako, että on kysymys tuskin alkaneesta
kokeilusta, ja että kuolleiden nähtävästi on sangen vaikea käsittää
elävien vaatimuksia.


II.

Tästä kokeesta kuten muistakin puhuttaessa spiritistit toistelevat
mielellään: "Jollette myönnä henkien osanottoa, ovat useimmat näistä
ilmiöistä aivan selittämättömiä." Niin kyllä, mutta me emme väitäkään
niitä selittävämme -- sillä täällä maan päällä ei saata selittää juuri
mitään --- vaan pyrimme ainoastaan pitämään niitä mediumien
käsittämättömästä kyvystä lähteneinä, joka ei ole uskomattomampi kuin
vainajien jälkielämä, ja sillä on se etu, ettei se mene meille kuuluvan
piirin ulkopuolelle ja on samaa laatua kuin monet muut sensuuntaiset
elävien henkilöiden välillä tapahtuvat ilmiöt. Nuo merkilliset kyvyt
hämmästyttävät meitä vain siksi, että ne vielä ovat satunnaisia, ja
että niiden tieteellisestä toteamisesta on kulunut kovin vähän aikaa.
Pohjaltaan ne eivät ole sen ihmeellisempiä kuin ne, joita joka päivä
ihmettelemättä käytämme hyödyksemme: esimerkiksi muistimme,
ajatuksemme, mielikuvituksemme. Ne ovat sen suuren ihmeen osia, joita
itse edustamme; ja kun olemme tunnustaneet ihmeen, tulisi pikemmin sen
rajojen kuin sen laajuuden meitä hämmästyttää.

Kuitenkin tahdon tämän luvun päättäessäni sanoa, etten suinkaan halua
spiritististä otaksumaa hylättäväksi kerta kaikkiaan; se olisi
kohtuutonta ja ennenaikaista. Tähän saakka on kaikki vielä häilyvää.
Voi sanoa, että asiat ovat vielä jokseenkin sillä kannalla, minkä sir
William Crookes, v. 1874, ilmaisi eräässä kirjoituksessaan
aikakauslehdessä _Quarterly Journal of Sciences_:

"Erotus psyykillisten voimain ja spiritualismin (tai spiritismin)
kannattajien välillä on seuraava: Me väitämme, että vielä nyt on vain
epätyydyttävällä tavalla todistettu muullaisen johtavan voiman kuin
mediumin älyn olemassaolo, ja ettei ole esitetty minkäänlaista
todistetta siitä, että tosiaan olemme tekemisissä vainajien henkien
kanssa. Spiritistit taas hyväksyvät uskonkappaleen, että vainajien
henget ovat kaikkien näiden ilmiöiden ainoina toimeenpanijoina.
Mielipiteiden eroavaisuus on siis puhtaasti asiallista laatua, eikä
sitä saata ratkaista muuten kuin työläillä kokeilla ja kokoamalla
suuren joukon sielullisia tosiseikkoja. Siinä on nyt järjestyvän
psykologisen seuran ensimäinen tehtävä."

Toistaiseksi on jo paljon siinäkin, etteivät tarkat tieteelliset
tutkimukset ole täydellisesti kumonneet teoriaa, joka niin perinpohjin
mullistaa käsityksemme kuolemasta. Edempänä saamme nähdä, minkä syiden
takia, haudantakaisten kohtalojemme kannalta, ei olisi syytä viivytellä
liian kauan näissä näyissä ja ilmestyksissä, vaikka ne todella
olisivatkin epäämättömiä ja asiallisia. Ne tuntuisivat kaiken kaikkiaan
vain ohimenevän tilan hajanaisilta ja mielivaltaisilta ilmauksilta. Ne
todistaisivat enintään, jos tulisi myöntää ne tosiksi, että vivahdus
meistä, hermostunut jälkivärähdys, tunneryhmä, henkinen varjokuva,
turhanpäiväinen ja kelvoton kuva tai pikemmin jonkinlainen juurineen
revitty muisto saattaa kuolemamme jälkeen jäädä jäljelle ja liidellä
tyhjyydessä, missä mikään ei sitä ruoki, missä se kalpenee ja sammuu
vähitellen, mutta joka erikoisen, tavallista voimakkaammasta mediumista
lähteneen väreen avulla voi hetkeksi saada jonkinlaista toimintakykyä.

Ehkä se on olemassa ulkokohtaisena, kenties pysyy elossa ja saa uutta
eloa vain eräiden myötätuntoisten asiain muistelemisesta. Olisi yleensä
sangen mahdollista, että muisti, joka edustaa meitä koko elämämme ajan,
jatkaa tehtäväänsä muutamia viikkoja, ehkäpä vuosiakin kuolemamme
jälkeen. Siten selviäisi noiden henkien välttelevä ja eksyttävä luonne;
kun niiden olemassaolo on vain muistin varassa, ei niitä saata
miellyttää muu kuin se, mikä kuuluu niiden erikoisalaan. Siitä niiden
kiusallinen, kiihkeä tarmo tarrautua pienimpiinkin seikkoihin, niiden
uninen tylsyys, käsittämätön kylmäkiskoisuus ja tietämättömyys ja
kaikki nuo surkeat hullutukset, jotka olemme useita kertoja huomanneet.

Mutta, toistan sen, on yksinkertaisempaa johtaa nuo omituisuudet
kaukovaikutteisten yhteyksien erikoisesta laadusta ja vähän tunnetuista
vaikeuksista. Kaikkein älykkäimpienkin kokeisiin osaa ottavien
vaistomaiset herätteet, kulkiessaan mediumin hämärän välitystoiminnan
kautta, muuttuvat siellä, hajaantuvat, riisuvat yltään paraat
ominaisuutensa. Saattaa käydä niinkin, että ne eksyvät ja hiipivät
eräihin salasoppiin, joita äly ei saavuta, ja tuovat sieltä enemmän tai
vähemmän hämmästyttäviä löytöjä. Mutta kokonaisuuden älyllinen laatu
tulee aina olemaan alempi kuin se, mitä tietoinen ajatus voi tuottaa.

Muuten, toistan sen vielä kerran, ei ole vielä aika tehdä päätelmiä.
Älkäämme unohtako, että tässä on esillä vasta eilen syntynyt tiede,
joka haparoiden hakee välineitään, polkujaan, menettelytapojaan
ja päämääräänsä yössä, joka on pimeämpi kuin maan päällä.
Kolmessakymmenessä vuodessa ei rakenneta rohkeinta siltaa, mitä myöten
on yritetty päästä kuoleman virran yli. Useimmilla tieteillä on
takanaan vuosisatojen epäkiitollisia ponnistuksia ja hedelmätöntä
epävarmuutta. Nuorempien joukossa on luullakseni harvoja, jotka
niinkuin tämä saattaisivat ensi hetkestä osoittaa sadon lupauksia, joka
ehkei olekaan sitä, mitä se luuli kylväneensä, mutta joka jo ennustaa
tuntemattomia, merkillisiä hedelmiä.

[Tyhjentävästi käsitelläksemme tämän kysymyksen jälkielämästä ja
yhteydestä kuolleihin, tulisi meidän puhua myös t:ri Hyslopin äskettäin
suorittamista tutkimuksista mediumien Smeadin ja Chenowethin avulla
(Keskusteluja William Jamesin kanssa). Samoin tulisi mainita Julian
kuuluisa toimisto ja etenkin rouva Wriedtin, torvensoittaja-mediumin,
merkilliset istunnot, jolloin mediumi ei ainoastaan saa kuolleita
puhumaan kieliä, joita hän ei ollenkaan osaa, vaan manaa esille
haamuja, joita sanotaan perin hämmästyttäviksi. Vielä pitäisi tutkia
prof. Porron, t:ri Venzanon, Rozannen ja monien muiden esittämiä
seikkoja, havainneita ja paljon muuta, sillä spiritististä
kirjallisuutta kertyy jo nide niteen viereen. Mutta minulla ei olekaan
ollut sitä ylen vaateliasta aikomusta, että julkaisisin täydellisen
tutkielman tieteellisestä spiritismistä. Olen vain koettanut olla
jättämättä pois mitään oleellista ja antaa yleisen, mutta tarkan kuvan
tuosta haudantakaisesta ilmastosta, jota yksikään tosiaan uusi ja
ratkaiseva seikka ei ole toiseksi muuttanut niiden ilmausten jälkeen,
joista olemme puhuneet.]



8. luku.

Jälleensyntyminen.


Niin paljon siis tiedämme jälkielämästä varsinaisessa merkityksessä.
Mutta eräät spiritistit menevät kauemmaksi ja koettavat tieteellisesti
todistaa jälleensyntymisen ja sielunvaelluksen. Jätän mainitsematta
heidän siveellis- tai tunteellisluontoiset todisteensa ja ne, joita he
hakevat kuuluisien miesten muistelmista ennen syntymää. Nuo usein
hyvinkin hämmästyttävät muistelmat ovat vielä liian harvinaisia, liian
yksittäisiä, jos niin voi sanoa; eikä niitä aina ole kylliksi
tarkistettu, jotta olisi järkevää kiinnittää niihin huomiota.

En myöskään pysähdy nerojen enkä eräiden ihmelapsien -- tosin vaikeasti
selitettävistä -- synnynnäisistä kyvyistä johdettuihin todisteihin;
sellaiset kyvyt voivat muuten johtua perinnöllisyyden tuntemattomista
laeista. Tyydyn yleisesti kertaamaan muutamien eversti Rochasin
tekemien sangen hämmästyttävien kokeiden tulokset.

Eversti Rochas, täytynee aluksi huomauttaa, on tiedemies, joka hakee
vain ulkokohtaista totuutta tieteellisellä tarkkuudella ja
vilpittömyydellä, joita ei koskaan ole epäilty. Hän vaivuttaa uneen
eräitä poikkeuksellisia henkilöitä ja saa heidät pitkittäisillä
sivellyksillä kertaamaan koko elämänsä kulun. Näin hän vie heidät vähin
erin takaisin nuoruuteen, poika-ikään ja lapsuuden äärimmäisille
rajoille saakka. Jokaisella näistä hypnoottisista asteista saa puheena
oleva henkilö takaisin sen tietoisuuden, luonteen ja mielentilan, joka
hänellä oli vastaavalla kehitysasteellaan. Hän elää uudestaan samat
tapaukset riemuineen ja tuskineen. Jos hän on ollut sairas, kertautuu
hänen tautinsa, toipumisensa ja lopullinen parantumisensa. Jos on
esillä esim. nainen, joka on tullut äidiksi, kokee hän taas äitiyden
tyypilliset ilmiöt ja kärsii uudelleen synnytyksen pelot ja kivut.
Jouduttuaan siihen ikään, jolloin henkilö oppi kirjoittamaan,
kirjoittaa hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voi verrata käsialaan
hänen kouluvihkoissaan.

Jo tämä on hyvin merkillistä, mutta niinkuin eversti Rochas sanoo,
"olemme tähän saakka astuneet kovalla maaperällä; olemme tarkanneet
vaikeasti käsitettävää fysiologista kysymystä, jota lukuisten kokeiden
ja tarkistusten perustalla kuitenkin saattaa pitää varmana." Nyt
astumme alalle, missä meitä odottavat yllättävämmät arvoitukset.

Valitkaamme asian selvitykseksi muuan yksinkertaisimpia tapauksia.
Kokeen alaisena on nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, nimeltä
Joséphine. Hän asuu Voironissa, Isèren maakunnassa. Hänet palauttaa
pitkittäinen siveleminen rintalapsen tilaan. Sivelyä jatkuu, ja
keijukaissatu pitenee. Joséphine ei osaa enää puhua, ja lapsuuden
suurta hiljaisuutta näyttää seuraavan vielä salaperäisempi hiljaisuus.
Joséphine vastaa vain merkeillä, hän ei ole vielä syntynyt, "hän
liitelee pimeydessä". Koetta jatketaan, uni tulee syvemmäksi, ja äkkiä
kuuluu tuon unen perältä toisen olennon ääni, odottamaton ja
tuntematon, äreän vanhuksen epäluuloinen ja tyytymätön ääni. Häneltä
kysellään. Ensin hän kieltäytyy vastaamasta, sanoen, että "hän on
läsnä, koska hän puhuu, ettei hän näe mitään ja että hän on pimeässä."

Sivelyä jatketaan, ja hänen luottamuksensa saavutetaan vähitellen.
Hänen nimensä on Jean-Claude Bourdon, hän on vanha, lepää vuoteessaan
ja on ollut sairaana jo kauan aikaa. Hän kertoo elämänsä tarinan. Hän
on syntynyt Champventissa, Polliatin kunnassa, 1812. Käynyt koulua
kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti ja suorittanut sotapalveluksensa
seitsemännessä tykkiväen rykmentissä Besançonissa. Hän kertoo
kujeistaan samalla kun nukkuva pikku tyttö on kiertelevinään
kuviteltuja viiksiä.

Palattuaan kotiin hän ei mene naimisiin, vaan ottaa rakastajattaren. Hän
vanhenee yksinäisenä (tässä lyhennän) ja kuolee 70 vuoden vanhana
pitkällisen sairauden jälkeen.

Nyt puhuu vainaja, mutta hänen haudantakaiset ilmoituksensa eivät ole
huomiota herättäviä, mikä muuten ei ole riittävä syy epäillä niiden
todellisuutta. "Hän tuntee irtautuvansa ruumiistaan", mutta hän pysyy
siihen liittyneenä vielä sangen pitkän ajan. Hänen "fluidumina"
väreilevä ruumiinsa, joka aluksi oli ohentunut, saa kiinteämmän muodon.
Hän elää pimeydessä, joka on hänestä vastenmielinen, mutta ei tuota
kärsimyksiä. Lopulta vilahtaa hiukan valoa pimeyteen, jonne hän on
vaipunut. Hän luulee syntyvänsä jälleen ja lähenee sitä, jota hän
arvelee äidikseen -- siis Joséphinen äitiä. Se ympäröi häntä siksi,
kunnes lapsi tulee maailmaan, ja silloin hän vähitellen tunkeutuu
lapsen ruumiiseen. Seitsemänteen ikävuoteen saakka oli hänen ruumiinsa
ympärillä jonkunlaista liitelevää usvaa, jossa hän näki paljon
sellaista, mitä ei ollut sen jälkeen nähnyt.

Nyt on päästävä Jean-Claudeakin taemmaksi. Seuraa kolme neljännestuntia
kestävä magnetisoiminen, joka millekään asteelle pysähtymättä vie
kuolleen vanhuksen pienen lapsentilaan. Uusi hiljaisuus, uusi välitila,
sitten äkkiä uusi ääni ja uusi odottamaton henkilö. Tällä kertaa
kohtaamme vanhan naisen, joka on ollut hyvin häijy ja niinpä hän
kärsiikin paljon. (Tällä hetkellä hän on kuollut, sillä tuossa
ylösalaisessa maailmassa kohtaamme elämän väärästä päästä, ja ne
alkavat luonnollisesti lopusta.) Hän on synkässä pimeydessä pahojen
henkien ympäröimänä. Hän puhuu heikolla äänellä, mutta vastaa aina
tarkasti kysymyksiin eikä höpise niinkuin Jean-Claude. Hänen nimensä on
Philomène Carteron.

"Syventämällä vielä unta", lisää eversti Rochas, jonka sanat tässä
mainitsen sellaisinaan, "saan pian tietoja elävästä Philomènesta. Hän
ei kärsi enää, näyttää hyvin tyyneltä, vastaa aina hyvin selvästi,
kuivaan sävyyn. Hän tietää, ettei seudulla pidetä hänestä, mutta sen
hän kyllä korvaa ja hän osaa kostaa sopivassa tilaisuudessa. Hän on
syntynyt v. 1702, ja hänen tyttönimensä oli Philomène Charpigny; hänen
äidinisänsä oli Pierre Machon, joka asui Ozanissa. Hän oli mennyt
naimisiin 1732, Chevrouxissa, erään Carteron-nimisen miehen kanssa ja
synnytti tälle kaksi lasta, jotka kuolivat.

"-- Ennen lihaksitulemistaan oli Philomène ollut pikkuinen, lapsena
kuollut tyttö. Sitä ennen hän oli ollut mies, joka oli _murhannut_. Sen
vuoksi hän oli paljon kärsinyt pimeydessä, pikkutyttönä olonsa
jälkeenkin, jolloin hän ei ollut ennättänyt tehdä pahaa, sovittaakseen
rikoksensa. En katsonut tarpeelliseksi jatkaa unta pitemmälle, koska
koehenkilö näytti uupuneelta ja hänen kouristuksiaan oli paha katsella.

"-- Mutta toiselta puolen olen tehnyt huomion, joka näyttää todistavan,
että näiden mediumien ilmoitukset liikkuvat todellisella pohjalla.
Voironissa on minulla kokeitteni tavallisena katselijana eräs nuori
tyttö, jonka mielenlaatu on hyvin tyyni, miettivä eikä millään lailla
suggestion alainen, neiti Louise. Tällä nuorella tytöllä on tavaton
kyky erottaa inhimillisiä magneettisia virtoja ja senvuoksi myös
eetteriruumista, jollainen kyky vähäisempänä on sangen tavallinen. Kun
Joséphine herättää henkiin menneisyytensä muiston, on hänen ympärillään
valoisa _aura_, jonka Louise näkee. Louisen silmissä tummenee tuo
_aura_, kun Joséphine on kaksi olemusta erottavalla väliasteella.
Kaikissa tapauksissa Joséphine liikahtelee rajusti, jos kosketan niitä
avaruuden kohtia, missä Louise sanoo näkevänsä _auran_ joko tummana tai
valoisana."


II.

Olen tahtonut melkein täydellisesti toistaa erään hänen kokeensa
pöytäkirjan, koska sielunvaelluksen kannattajat näkevät siinä ainoan
arvokkaan todisteen, mitä heillä on.

Eversti Rochas on uudistanut kokeitaan monta kertaa useilla eri
henkilöillä. Näistä mainitsen vain erään nuoren tytön, nimeltä Marie
Mayo, jonka tarina on monimutkaisempi kuin Joséphinen, ja jonka
perättäiset jälleensyntymiset vievät 1600-luvulla saakka ja kuljettavat
meidät äkkiä Versaillesiin historiallisten, suuren kuninkaan ympärillä
liikkuvien henkilöiden joukkoon.

Lisätkäämme, ettei eversti Rochas ole ainoa magnetisoija, joka on
saavuttanut tällaisia ilmestyksiä. Tästälähin voidaan ne lukea
hypnotismin varmoihin tuloksiin. Mainitsen vain hänen kokeensa
senvuoksi, että ne kaikin puolin ovat varmimpia.

Mitä ne todistavat? Kuten kaikissa tämänlaatuisissa tulee meidän
epäillä mediumia. On luonnollista, että kaikki mediumit, juuri kykynsä
omituisen laadun perusteella, ovat alttiita teeskentelemään, pettämään.
Tiedän, että eversti Rochasia, samoin kuin tohtori Richatia, Lombrosoa
ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet tekemisissä mediumin kanssa, on
joskus petkutettu. Ne ovat noihin pakollisiin välikäsiin kuuluvia
epäkohtia, eikä näillä kokeilla koskaan ole samaa tieteellistä arvoa
kuin fysikaalisissa ja kemiallisissa laboratorioissa tehdyillä. Mutta
siitä syystä ei niiltä voi etukäteen evätä kaikkea mielenkiintoa.

Onko teeskentely ja petos todella mahdollinen tässä kohden? Tietysti,
vaikka kokeita vartioidaankin perin huolellisesti. Koehenkilö saattaa
oppia osansa, niin monimutkainen kuin se onkin, ja välttää taitavasti
häntä varten viritetyt ansat. Paras tae on kaikissa tapauksissa hänen
rehellisyytensä ja kunnollinen luonteensa, jonka ainoastaan kokeilijat
voivat koetella ja tuntea. Heihin täytyy siis tässä suhteessa luottaa.
Muutenkin he ryhtyvät kaikkiin varokeinoihin, että teeskentely kävisi
hyvin vaikeaksi. Pakotettuaan poikittaisilla sivelyillä mediumin
palaamaan taaksepäin elämänsä kulussa, he pakottavat hänet tulemaan
takaisin samaa tietä, ja samat tapaukset vierivät esiin päinvastaisessa
järjestyksessä. Toistetut kokeet ja vastakokeet johtavat aina samoihin
tuloksiin, eikä medium milloinkaan epäröi eikä eksy nimien,
vuosilukujen ja tapahtumien sokkeloissa.

[Mainitkaamme, ollaksemme mitään salaamatta ja asettaaksemme nähtäviksi
kaikki asiapaperit, että eversti Rochas tutkimalla on todennut, että
mediumien ilmoitukset entisistä olemuksistaan usein olivat epätarkkoja.
Heidän kertomuksensa olivat täpötäynnä anakronismeja, jotka ilmaisivat
normaalisten muistelmien ja alkuperältään outojen suggestioiden
sekaannusta. Jäljelle jää kuitenkin yksi täysin varma seikka, se
nimittäin, että näyt ilmenivät samanluontoisina lukuisissa henkilöissä,
jotka eivät tunteneet toisiaan.]

Muuten pitäisi näiden mediumien, joiden äly yleensä on vain
keskinkertainen, äkkiä muuttua nerokkaiksi runoilijoiksi, luodakseen
muitta mutkitta mitä kirjavimman sarjan luonteita, joissa kaikki,
liikkeet, ääni, mielenlaatu, maailmankatsomus, ajatukset, tunne-elämä
ovat kohta kohdalta sopusoinnussa, jotka aina olisivat valmiit
vastaamaan sisimmän olemuksen mukaisesti odottamattomimpiinkin
kysymyksiin. On sanottu, että joka ihminen on Shakespearen
vertainen unelmissaan; mutta eikö tässä ole puhe unelmista, jotka
muuttumattomuutensa vuoksi oudosti muistuttavat todellisuutta?

Luulenpa siis voivamme jättää teeskentelyn syrjään ainakin siksi,
kunnes vastakohta on todistettu. Saattaisi vielä, kuten Myersin
haamuihin nähden on tehty, perustaa vastaväitteensä heidän
haudantakaisten paljastustensa vähäpätöisyyteen. Tätä pitäisin pikemmin
todisteena heidän vilpittömyytensä hyväksi. Kun niiden mielikuvitus on
kyllin rikas luomaan ihmeellisiä henkilöitä, joitten näemme elävän
heidän unessaan, ei varmaankaan olisi kovinkaan vaikeata keksiä
toisesta maailmasta haaveellisia, mutta hyvin todenmukaisia
yksityisseikkoja. Kukaan heistä ei ajattelekaan sellaista. He ovat
kristityitä, heillä on siis sydämensä syvyydessä perinnöllinen
helvetinpelko, kiirastulen kauhu ja enkeleiden asuttaman, palmuja
kasvavan paratiisin toivo. He eivät niihin viittaakaan.

Vaikkeivät he usein tunnekaan jälleensyntymisoppia, noudattavat he
tarkasti teosofista tai uusspritististä otaksumaa; sille vaistomaisesti
uskollisina he eivät määrittele lähemmin, vaan puhuvat hämärästi
pimeydestä, "mustasta", missä ovat. He eivät sano mitään, koska eivät
mitään tiedä. Heidän on nähtävästi mahdotonta tehdä selkoa tilasta,
joka ei vielä ole selvinnyt. Todellakin on hyvin luultavaa, jos
hyväksymme jälleensyntymisen ja haudantakaisen kehityksen opin, ettei
luonto tässä, kuten ei muuallakaan, kulje hyppäyksittäin. Ei ole mitään
erikoista syytä, jonka vuoksi se tekisi suunnattoman ja selittämättömän
hyppäyksen elämästä kuolemaan.

Tästä ei tule sitä teatteritemppua, jota asiaa harkitsematta ollaan
hyvin taipuvaisia vaatimaan. Henki on aluksi hämmentynyt menetettyään
ruumiinsa ja kaikki tottumuksensa; se tointuu vain vähitellen
entiselleen. Se saavuttaa hitaasti tietoisuuden. Sitten tuo tietoisuus
asteittain puhdistuu ja laajenee äärettömiin, kunnes sen elämän
perusajatus, joka sitä elähyttää, saavutettuaan uusia ilmapiirejä, ei
enää synny jälleen ja menettää kaiken kosketuksen meihin. Näin voisi
selittää sen, että aina saamme vain alempia, alkeellisia ilmoituksia.

Kaikki se, mikä koskee tätä jälkielämän ensi vaihetta, on sangen
uskottavaa niistäkin, jotka eivät tunnusta jälleensyntymistä. Muuten
saamme nähdä, että ratkaisut, jotka siinä luulemme keksivämme,
syrjäyttävät vain kysymyksen ja ovat riittämättömiä ja satunnaisia.


111.

Nyt tulee eteemme vakavin väite: suggestio. Eversti Rochas vakuuttaa,
että hän ja kaikki muut kokeilijat, jotka ovat ryhtyneet tätä
tutkimaan, "eivät ainoastaan ole välttäneet kaikkea, mikä voisi viedä
koehenkilön määrätylle suunnalle, vaan ovat usein turhaan koettaneet
eksyttää häntä erilaisilla suggestioilla." Siitä olen varma, ettei
tahallisista suggestioista voi olla puhettakaan. Mutta tiedämmehän,
että näillä aloilla on vaistomainen ja tahdoton suggestio usein
voimakkaampi ja vaikuttavampi kuin tahallinen. "Pyörivän pöydän" sangen
jokapäiväisessä ja lapsellisessa kokeessa, joka oikeastaan on vain
alkuperäistä ja alkeellista ajatuksensiirtoa, sanelee johtajan tai
tavallisen osanottajan vaistomainen suggestio melkein aina vastaukset.

[Sallittakoon minun tästä puhuttaessa mainita eräs henkilökohtainen
kokemus. Saint-Wandrillen luostarissa, jossa vietän kesäni,
huvittelivat äsken saapuneet vieraat "pyörittämällä pöytää". Polttelin
rauhassa salin nurkassa, jokseenkin kaukana pikkupöydästä, ottamatta
millään lailla osaa siihen, mitä sen ympärillä tapahtui, kokonaan muuta
ajatellen. Asianmukaisten pyyntöjen jälkeen pöytä vastasi, että siinä
asui erään munkin henki 1600-luvulta. Tuo munkki oli haudattuna
luostarin itäiseen pylväikköön erään kivilaatan alle, jossa oli
vuosiluku 1693. Munkin lähdettyä, joka äkkiä ilman näkyvää syytä
kieltäytyi jatkamasta keskustelua, meille juolahti mieleen mennä lampun
valossa hakemaan hautaa. Lopulta löysimmekin itäisen käytävän päästä
hautakiven, joka oli perin huonossa kunnossa, rikkoutunut, kulunut,
murtunut, rapautunut, ja jonka pinnalta suurella vaivalla, hyvin
läheltä tarkastaen, saattoi löytää kirjoituksen: "A.D. 1693." Munkin
vastatessa ei salissa ollut muita kuin vieraani ja minä. Kukaan heistä
ei tuntenut luostaria, he olivat saapuneet sinne samana iltana muutamaa
minuuttia ennen päivällistä, ja kun aterian jälkeen oli tullut aivan
pimeä, olivat he siirtäneet seuraavaan päivään luostarin ja raunioiden
katselemisen. Ilmoitus ei siis saattanut, jollei usko teosofien kuoriin
ja elementaaleihin, tulla muualta kuin minulta. Kuitenkaan en luullut
mitään tietäväni tästä hautakivestä, joka oli kirjoituksensa puolesta
kaikkein hämärimpiä parinkymmenen muun 1600-luvuilta periytyvän
joukossa, tässä osassa luostaria.]

Ensiksikin tulisi siis olla aivan varma siitä, ettei magnetisoija, ei
läsnäolijat eikä koehenkilöt itse ole koskaan kuullut puhuttavan
ainoastakaan henkilöstä, joka on saatu jälleensyntymään. Jonkun
mielestä kenties riittäisi se, että vastakokeen suorittavat toinen
kokeilija ja toiset läsnäolijat, jotka eivät tiedä mitään edellisistä
ilmoituksista. -- Niin kyllä, mutta mediumi tuntee ne, ja siksi on
mahdollista, että ensimäinen suggestio on ollut siksi voimakas,
että se ikuisesti piirtyy vaistoon ja lakkaamatta toistaa samoja
ruumiillistumuksia samassa järjestyksessä.

Tämä kaikki ei merkitse sitä, etteivät suggestio-ilmiötkin olisi täynnä
arvoituksia, mutta se on toinen kysymys. Tällä hetkellä toteamme vain,
että ongelma on melkein ratkaisematon ja tarkistus mahdoton.
Toistaiseksi, koska meidän tulee valita jälleensyntymisen ja suggestion
välillä, sopii ensin asettua jälkimäisen puolelle, noudattaen niitä
periaatteita, joita olemme soveltaneet automaattisella puheella ja
kirjoituksella kokeillessa. Kun on esillä kaksi tuntematonta, neuvovat
ymmärrys ja selvä järki ensin tarttumaan siihen, joka liittyy useammin
todettuihin ilmiöihin, ja jossa tapaamme eräitä tuttuja piirteitä.

Tutkikaamme siis elämämme salaisuutta, ennenkuin luovumme siitä
kuolemamme arvoituksen hyväksi. Koko tällä hetteiden täyttämällä alalla
on tärkeää, ettei, kunnes uusia todisteita saadaan, poiketa tuosta
ankarasta säännöstä: se on ajatusten siirtoa, heti kun ei ole
ehdottomasti ja aineellisesti mahdotonta, että koehenkilö tai joku
läsnäolevista tuntee puheena olevan seikan, olkoon tämä tieto sitten
tajullinen tai ei, unohtunut tai tuoreessa muistissa. Tämäkin varokeino
on riittämätön, sillä vielä on mahdollista, niinkuin huomaamme sir
Oliver Lodgen kellokokeessa, että henkilö, joka ei ole läsnä
istunnossa, vaan saattaa olla hyvinkin etäällä, jouduttuaan
tuntemattomalla tavalla mediumin yhteyteen, vaikuttaa häneen kaukaa,
tietämättään.

Ollakseen varuillaan kaikkea vastaan tulisi varmistua siitäkin, ettei
atavistinen muisti näyttele odottamatonta osaa, ennenkuin kuolema
päästetään näyttämölle. Eikö ihminen esim. voi sielunsa sopukoissa
säilyttää muistoa tapauksista, jotka ovat sattuneet jonkun esi-isän
lapsuuden aikana, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja ilmoittaa niitä
mediumille vaistomaisen suggestion avulla? Se ei ole uskomatonta. Me
säilytämme itsessämme koko menneisyyden, esi-isiemme kaikki kokemukset.
Miksi ei siis, jos osattaisiin maagillisesti valaista alitietoisen
muistin suurenmoiset aarteet, sieltä löydettäisi tapauksia ja
tosiseikkoja, jotka ovat tuon kokemuksen lähteitä?

Ennenkuin käännymme haudantakaista tuntemattomuutta kohti,
tyhjentäkäämme pohjia myöten maallisen tuntemattomuuden mahdollisuudet.
Sitäpaitsi on merkillistä, mutta eittämätöntä, että huolimatta tuon
lain ankaruudesta, joka näyttää sulkevan pois kaikki muut selitykset,
huolimatta suggestiolle myönnetyn vaikutusalan melkein täydellisestä
rajattomuudesta ja luultavasti liioitellusta laajuudesta, jää kuitenkin
eräitä huomiota, jotka täytynee selittää toisella tavalla.

Mutta palatkaamme jälleensyntymiseen ja myöntäkäämme ohimennen
sangen valitettavaksi se seikka, että teosofien ja uusspiritistien
todisteet eivät ole sitovia. Sillä koskaan ei ole ollut kauniimpaa,
oikeudentuntoisempaa, puhtaampaa, siveellisempää, lohdullisempaa,
vieläpä eräissä suhteissa todennäköisempää oppia kuin heidän. Se on
ainoa, joka opillaan jatkuvasta katumuksesta ja puhdistuksesta ottaa
huomioon kaikki ruumiilliset ja sielulliset epäsuhtaisuudet, kaikki
yhteiskunnalliset epätasaisuudet, kaikki kohtalon kamalat vääryydet.
Mutta uskonopin laatu ei todista sen totuutta. Vaikka se onkin
kuudensadan miljoonan ihmisen uskonto, joka on lähinnä salaperäistä
alkuperää, ainoa, joka ei ole vihattava ja vähimmin mieletön kaikista,
täytyy sen tehdä se, mitä toiset eivät tehneet: tuoda meille
eittämättömiä todisteita. Mitä se tähän saakka on meille antanut, se on
vain todistuksen alkeiden ensimäinen häämöitys.


IV.

Eikä arvoitus vielä sittenkään olisi ratkaistu. Periaatteen
kannalta jälleensyntyminen on välttämätön ennemmin tai myöhemmin, koska
mikään ei saata kadota eikä jäädä liikkumattomaksi. Se, mitä ei
suinkaan ole todistettu eikä vastedeskään saatane todistetuksi,
se on yksilön jälleensyntyminen kokonaisena ja samana, muistin
häviämisestä huolimatta. Mitä etua hänellä muuten olisikaan koko
jälleensyntymisestä, jos hän ei tiedä aina olevansa oma itsensä? Kaikki
tietoisen jälleensyntymisen kysymykset heräävät uudelleen, ja kaikki on
alettava alusta saakka.

Tieteellisestikään vahvistettuna ei jälleensyntymisen, samoin kuin
jälkielämänkään teoria lopettaisi kyselyjämme. Se ei vastaa ensimäisiin
eikä viimeisiin, alkuperän ja lopun ainoihin oleellisiin kysymyksiin.
Se siirtää ne vain paikoiltaan, peräännyttää ne ajassa muutaman
vuosisadan, vuosituhannen, toivoen ehkä kadottavansa tai unohtavansa ne
hiljaisuuteen ja avaruuteen. Mutta ongelmat palaavat ihmeellisimpienkin
äärettömyyksien perältä eivätkä tyydy vain toistaiseksi lykättyihin
ratkaisuihin. Tietysti on minusta mielenkiintoista tietää, mikä minua
odottaa, mitä tapahtuu kohta kuolemani jälkeen. Sanotte minulle:
toisiaan seuraavissa ruumiillistumissaan ihminen sovittaa rikoksensa
tuskalla, puhdistuu, noustakseen ilmapiiristä ilmapiiriin, kunnes hän
palaa jumalalliseen perusajatukseen, josta on lähtenytkin. Tahdon sen
uskoa, vaikka sillä kaikella vielä onkin meidän pienen maailmamme ja
sen vanhojen uskontojen sangen epäilyttävä leima; tahdon kyllä uskoa,
mutta entä sitten?

Minusta ei ole tärkeää se, mikä kestää jonkun aikaa, vaan se, mikä
kestää aina; ja teidän jumalallinen perusajatuksenne ei minusta tunnu
äärettömältä eikä lopulliselta. Tuntuupa se minusta heikommaltakin kuin
se, jonka omassa mielessäni keksin teidän avuttannekin. Mutta se
uskonto, joka vähentää korkeimman ajatuskykyni tajuaman Jumalan, vaikka
tuhansiinkin tosiasioihin perustuva, ei voi kahlita tietoisuuttani.
Teidän äärettömyytenne ja teidän Jumalanne on vielä käsittämättömämpi
kuin minun ja kuitenkin vähemmän suuri. Jos palaan häneen, johtuu se
siitä, että olen hänestä lähtenytkin; ja jos olen voinut irtautua
hänestä, todistaa se, ettei hän olekaan ääretön, ja jollei hän ole
ääretön, mitä hän sitten on?

Täytyy hyväksyä toinen tai toinen: joko hän puhdistaa minut, koska olen
hänen ulkopuolellaan, eikä hän ole ääretön; tai hän on ääretön, ja jos
hän minut puhdistaa, oli hänessä jotakin epäpuhdasta, koska hän minussa
puhdistaa osan omaa itseään. Sen lisäksi, kuinka saatamme myöntää,
että tuo Jumala, joka on aina olemassa, jolla on takanaan sama
vuosituhansien sarja kuin edessäänkin, ei ole vielä ehtinyt puhdistaa
ja päättää koettelemuksiansa? Mitä hän ei ole voinut tehdä
iankaikkisuudessa, joka on ollut ennen olemassaoloani, sitä hän ei
saata tehdä vastaisessakaan ikuisuudessa, sillä molemmat ovat
tasavertaiset.

Ja sama kysymys asettuu eteeni siinäkin, mikä koskee minua. Minun
elämäni alkusyy, kuten hänenkin, on ollut ikuisesti olemassa, sillä
eriämiseni tyhjästä olisi selittämättömämpi kuin aluton olemassaoloni.
Minulla on välttämättä ollut lukemattomia kertoja tilaisuus
ruumiillistua, ja olen luultavasti sen tehnytkin, jos otamme huomioon,
että on tuskin uskottavaa minun saaneen tuon ajatuksen vasta eilen.
Kaikki mahdollisuudet päästä pyrkimysteni perille tarjoutuivat minulle
siis jo menneisyydessä, ja kaikki ne, jotka tulevaisuudessa kohtaan,
eivät lisää mitään siihen lukumäärään, joka jo oli ääretön.

Hyvin vähän voin vastata näihin kysymyksiin, jotka nousevat kaikkialta,
heti kun tavoittaa yhdenkään niistä ajatuksensa äärimmäisellä kärjellä.
Toistaiseksi on minusta parempi tietää, etten tiedä mitään, kuin
tyydyttää itseäni luulotteluilla ja ristiriitaisilla vakuutuksilla.
Mieluummin pidän kiinni ikuisuudesta, jonka käsittämättömyys on
rajaton, kuin rajoitun Jumalaan, jonka käsittämättömyys on kaikilta
tahoilta rajoitettu. Ei mikään pakota teitä puhumaan Jumalastanne,
mutta jos siihen ryhdytte, on välttämätöntä, että selityksenne ovat
parempia kuin se hiljaisuus, jonka ne rikkovat.


V.

On totta, etteivät tieteelliset spiritistit uskaltaudu aivan tämän
Jumalan luo; mutta silloin, alun ja lopun suurien arvoitusten väliin
puristuneina, heillä ei ole juuri mitään sanottavaa meille. He
seuraavat kuolleitamme jonkun hetken siinä maailmassa, jossa hetkillä
ei enää ole merkitystä, ja hylkäävät heidät sitten pimeyteen. En moiti
heitä siitä, koska tässä on kysymys asioista, joita luultavasti emme
tiedä vielä silloinkaan, kun luulemme tietävämme kaikki.

En pyydä heitä paljastamaan minulle maailmankaikkeuden salaisuutta,
sillä en usko, niinkuin lapsi, että tuo salaisuus mahtuisi pariin
kolmeen sanaan tai saattaisi tunkeutua aivoihini niitä halkaisematta.
Olenpa vakaantunut siitäkin, että olennot, jotka olisivat monta
miljoonaa kertaa meistä älykkäimpiäkin älykkäämmät, eivät vielä
omistaisi sitä, koska tuon salaisuuden täytyy olla yhtä ääretön, yhtä
tutkimaton, yhtä tyhjentämätön kuin itse maailmankaikkeus.

Siitä huolimatta on kuitenkin varmaa, että tuo kykenemättömyys
katsahtaa edes muutamia vuosia eteenpäin haudantakaisessa elämässä
riistää paljon mielenkiintoa heidän kokeiltaan ja saavutuksiltaan.
Näillä voitetaan paraassa tapauksessa vain hiukan aikaa, mutta
sellaisissa leikeissä kynnyksellä ei meidän kohtaloamme ratkaista.
Sivuutan mielelläni sen, mitä minulle tapahtuu pienenä ajanjaksona,
minkä nuo ilmoitukset käsittävät, niinkuin jo sivuutan sen, mitä
minulle on elämässä tapahtunut; siinä ei ole kohtaloni eikä satamani.
En epäile, että ilmaissut seikat eivät olisi tosia ja todistettuja,
mutta vielä epäilemättömämpää on se, että vainajilla, jos he elävät
kuoleman jälkeen, ei ole paljoakaan meille sanottavaa, joko heillä
sitten ei sillä hetkellä, kun he voivat puhua meille, vielä ole mitään
ilmoitettavaa, taikka he sillä hetkellä, kun heillä olisi ilmaistavaa,
eivät enää voi sitä tehdä, loitoten iäksi ja kadoten silmistämme
äärettömyyteen, jonka perille he koettavat päästä.



9. luku.

Tietoisuuden kohtalo.


I.

Koettakaamme, luopuen heidän epävarmasta avustaan, ominpäin astua
haudan tuolle puolen. Näyttää siis siltä, kuin -- palataksemme
otaksumaan, jota tarkastelimme ennen näitä välttämättömiä asiasta
poikkeamisia -- jälkielämä, säilyttämällä nykyisen tietoisuutemme,
olisi melkein yhtä mahdoton ja yhtä käsittämätön kuin tuhoutuminen. Ja
jos se olisikin hyväksyttävä, ei siinä kuitenkaan olisi mitään
pelättävää. On varmaa, että ruumiin kadotessa katoavat samalla kaikki
ruumiilliset kärsimyksetkin, sillä ei voi kuvitella sielun kärsivän
ruumiissa, jota sillä ei enää ole.

Niiden mukana katoo myös kaikki se, mitä sanomme henkisiksi tai
siveellisiksi kärsimyksiksi, koska ne kaikki, jos niitä läheltä
tarkastamme, syntyvät aistiemme tottumuksista ja taipumuksista.
Henkemme tuntee vastavaikutusta sitä ympäröivän ruumiin tai ruumisten
kärsimyksistä, se ei saata kärsiä itsessään tai itsensä vuoksi.
Väärinkäsitetty uhrautuvaisuus, murtunut rakkaus, pettymykset,
voimattomuus, epätoivo, petos, henkilökohtaiset nöyryytykset, samoin
kuin surut ja omien rakkaimpien menettäminen saavat pistävän kärkensä
vasta kulkiessaan ruumiin läpi, jonka henki elävöittää. Paitsi omaa
tuskaansa, joka johtuu siitä, ettei mitään tiedä, henki ei ruumiistaan
vapautuneena voi kärsiä muuta kuin sen muistosta.

Mahdollista on, että niiden tuskat, jotka se on jättänyt tänne maan
päälle, surettavat sitä myöskin. Mutta sen silmissä, joka ei enää laske
päivien lukua, nuo tuskat tuntuvat niin lyhyiltä, ettei se käsitä
niiden kestävyyttä; ja tietäessään mitä ne ovat ja mihin ne vievät, ei
henki enää tunne niiden ankaruutta.

Henki on tunteeton kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ole onnea. Se on luotu
vain ääretöntä riemua varten, joka on tietämisen ja ymmärtämisen iloa.
Se saattaa huolestua vain omat rajat huomatessaan; mutta rajojensa
huomaaminen, kun paikka ja aika ei enää sido, merkitsee jo pääsemistä
niiden yli.

Nyt on kysymys siitä, pysyykö tuo henki, ollen kaikilta tuskilta
turvassa, itselleen uskollisena, tajuaako ja tunteeko se itsensä
äärettömyyden sylissä, ja kuinka tärkeätä sen on tuntea itsensä siellä.
Näin ollen ovat ratkaistavinamme kysymykset jälkielämästä ilman
tietoisuutta ja jälkielämästä, jossa tietoisuus eroaa nykyisestä.

Jälkielämä ilman tietoisuutta tuntuu aluksi luultavimmalta. Sen
kärsimyksen tai onnen kannalta, mikä meitä odottaa haudan toisella
puolen, vastaa se tuhoutumista. Niiden, joita miellyttää helpoin ja
ihmisellisen ajatuksen nykyistä kantaa vastaavin ratkaisu, sopii siis
pysähtyä tähän huolineen. Heillä ei ole mitään pelättävää, sillä pelko,
jos sellaista jäisi, puhkeisi lähemmin tarkastaessa toivon kukkasiin.
Ruumis hajaantuu eikä voi kärsiä enää, ilojen ja murheiden lähteestä
eronnut ajatus sammuu, haihtuu ja katoaa rajattomaan pimeyteen; ja niin
seuraa tuo suuri, niin monesti rukoiltu rauha, mittaamaton, uneton
lepo, josta ei herätä.

Mutta tämä ratkaisu hellii vain laiskuutta. Jos jatkamme niiden
ajatusta, jotka puhuvat jälkielämästä ilman tietoisuutta, huomaamme,
että he tarkoittavat nykyistä tietoisuuttaan, sillä ihminen ei tajua
muunlaista, ja olemme juuri nähneet, että sellaisen tietoisuuden
äärettömyydessä kestäminen on melkein mahdotonta.

Jolleivät he sitten tahdo evätä kaikkea, maailmankaikkeudenkin
tietoisuutta, johon heidän omansa uppoaa. Mutta siten ratkaistaisiin
perin äkkiä ja sokeasti, kuin miekan iskulla yöllä, korkein ja
ihmeellisin kysymys, mikä ihmisen aivoista saattaa kohota.


III.

Ilmeistä on, ettemme kaikilta tahoilta rajoitetun ajatuskykymme
pohjalta voi koskaan saavuttaa pienintäkään käsitystä äärettömyyden
tietoisuudesta. Vieläpä nuo molemmat sanontatavat: tietoisuus ja
äärettömyys, ovat oleellisesti ristiriidassa. Kun sanomme: tietoisuus,
tarkoitamme sitä kaikkein tarkimmin määriteltyä, mitä voimme
äärellisyyden rajoissa käsittää. Tietoisuus on oikeastaan se
äärellinen, mikä keskittyy itseensä tunteakseen ja tunnustellakseen
ahtaimpia rajojaan, nauttiakseen niistä niin ahtaasti kuin mahdollista.

Toiselta puolen meidän on mahdotonta erottaa älyn käsitettä
tietoisuuden käsitteestä. Äly, joka ei näytä sopivalta muuttumaan
tietoisuudeksi, käy meille salaperäiseksi ilmiöksi, jolle annamme vielä
salaperäisempiä nimiä, päästäksemme tunnustamasta, ettemme siitä enää
ymmärrä mitään. Mutta pienellä maapallollamme, joka on vain piste
avaruudessa, huomaamme, että kaikilla elämän asteilla -- muistelkaamme
esim. hyönteismaailman merkillisiä yhtymiä ja elimistöjä -- käytetään
joka päivä niin suuri määrä älyä, ettei inhimillinen älymme voi
uneksiakaan kykenevänsä sitä arvioimaan. Kaikki, mikä on olemassa, ja
ihminen ensimäisenä, ammentaa lakkaamatta suoraan tuosta ehtymättömästä
säiliöstä.

Johdumme siis vastustamattomasti kysymään itseltämme, eikö tuo yleisäly
ole äärettömän tietoisuuden säteilyä, tai eikö siitä ennemmin tai
myöhemmin kehity sellainen. Ja niin heitellään meitä kahden
supistamattoman mahdottomuuden välillä.

Luultavinta on, että tässäkin arvostelemme kaikkea ihmisyytemme
matalain tasojen kannalta. Vähäpätöisen elämämme huipulta huomaamme
vain älyn ja tietoisuuden, ajatuksen äärimmäiset päätepisteet, ja siitä
päätämme, että kaikenlaisen elämän huipulla ei saata olla muuta kuin
älyä ja tietoisuutta, vaikka niillä ehkä, henkisten ja muiden
mahdollisuuksien asteikossa, voi olla vain ala-arvoinen paikka.


IV.

Aivan tiedoton jälkielämä olisi siis mahdollinen vain siinä
tapauksessa, että maailmankaikkeuden tietoisuus kiellettäisiin. Heti
kun sellainen, missä muodossa hyvänsä, myönnetään olevaksi, tulee
meidän olla osallisia siinä, ja kysymys sekaantuu jossakin määrin
kysymykseen enemmän tai vähemmän muuntuneesta tietoisuudesta. Tällä
hetkellä ei ole mitään toivoa sitä ratkaista, mutta saammehan haparoida
sen pimennoissa, joiden synkkyys ei kaikissa kohdissa saata olla yhtä
syvä.

Tässä alkaa aukea ulappa. Tässä alkaa ihmeellinen seikkailu, ainoa,
joka kohoaa yhtä korkealle kuin sen korkein halu. Tottukaamme pitämään
kuolemaa eräänä elämän muotona, jota emme vielä käsitä, oppikaamme
katselemaan sitä samoin silmin kuin syntymistä, ja autuas odotus, joka
tervehtii jälkimäistä, seuraa pian ajatustamme istuutuakseen sen
seurassa haudan portaille. Otaksukaapa, että lapsella äidin kohdussa
olisi jonkinlainen tietoisuus, että esimerkiksi kaksoiset kykenisivät
siellä oudolla tavalla vaihtamaan vaikutelmiaan ja ilmaisemaan
toisilleen pelkonsa ja toiveensa. Koska he eivät milloinkaan ole
tunteneet muuta kuin äidinkohdun lämmintä pimeyttä, eivät he tuntisi
oloaan vaivaloiseksi ja onnettomaksi. Heillä ei kai olisi muuta
ajatusta kuin pitkittää niin kauan kuin mahdollista tätä elämää, jossa
on huoletonta runsautta ja yllätyksetöntä unta. Mutta jos hekin,
niinkuin me tiedämme kuolevamme, tietäisivät syntyvänsä -- että heidän
tulee äkkiä jättää tuo suloisen pimeyden suoja, hyljätä ainiaaksi tuo
kahlittu, mutta rauhallinen olotila syöksyäkseen aivan toisenlaiseen
maailmaan, käsittämättömään ja rajattomaan -- kuinka huolestuneita ja
kauhistuneita he olisivatkaan.

Ei kuitenkaan ole mitään syytä, jonka vuoksi meidän huolemme ja
kauhumme olisivat oikeutetumpia tai vähemmän naurettavia. Se
tuntematon, minkä alaisia olemme, ei muuta vähääkään luonnetta, henkeä,
tarkoituksia, hyväntahtoisuutta tai kylmäkiskoisuutta syntymästämme
kuolemaamme asti. Me pysymme aina samassa äärettömyydessä, samassa
maailmankaikkeudessa.

On aina järkevää ja oikeutettua sanoa itselleen, ettei hauta ole sen
pelottavampi kuin kehtokaan. Olisipa myös oikeutettua ja järkevää
suostua kehtoon vain haudan takia. Jos ennen syntymäämme saisimme
valita tyhjyyden suuren levon ja elämän välillä, joka ei päättyisi
kuoleman suurenmoiseen hetkeen, kukapa meistä, tietäessään sen, mitä
hänen pitäisi tietää, valitsisi sellaisen huolia tuottavan ja
tuntemattoman olemassaolon, joka ei päättyisi loppunsa rauhoittavaan
salaperäisyyteen? Kuka meistä haluaisi laskeutua maailmaan, joka
opettaisi vain vähän, jollei tietäisi, että on välttämätöntä siihen
joutua kyetäkseen siitä pääsemään ja tietämään sitä enemmän?

Parasta elämässä on, että se valmistaa meitä tätä hetkeä varten, että
se on ainoa tie, joka johtaa meidät ihanaan poispääsyyn ja tuohon
verrattomaan salaisuuteen, jossa onnettomuudet ja kärsimykset eivät
enää ole mahdollisia, koska olemme menettäneet elimen, joka meille
niitä tuotti; missä pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on unelmaton
uni, yksi maan suurimpia siunauksia; missä lopuksi on melkein
käsittämätöntä, ettei joku ajatus edelleen eläisi yhtyäkseen
maailmankaikkeuden olemukseen, se on: äärettömyyteen, joka, jollei se
ole välinpitämättömyyden ulappa, saattaa olla vain riemujen valtameri.


V.

Ennenkuin ryhdymme mittaamaan tämän valtameren syvyyksiä,
huomauttakaamme niille, jotka pyrkivät säilyttämään minuutensa, että he
vaativat osakseen pelkäämiänsä kärsimyksiä. Minuus merkitsee
rajoitusta. Se saattaa olla olemassa vain siinä määrin, kuin se on
eristynyt ympäristöstään. Mitä voimakkaampi minuus on, sitä ahtaammat
ovat sen rajat, sitä selvempi sen ero, joka käy myös sitä
tuskallisemmaksi, sillä henki, jos se pysyy sellaisena, miksi sen
tunnemme -- emmekä kykene kuvittelemaan sitä toisenlaiseksi, -- saa
tuskin nähdä rajansa, kun se haluaa pyrkiä niiden yli. Ja mitä
eristetymmäksi se itsensä tuntee, sitä suuremmaksi kasvaa sen halu
liittyä siihen, mitä sen ulkopuolella on.

Sen olemassaolon ja pyrkimysten välillä tulee siis olemaan ikuinen
taistelu. Eikä sen todellakaan olisi kannattanut syntyä ja kuolla
päätyäkseen vain noin toivottomiin taisteluihin. Eikö tämäkin yhä
todista sitä, että minuutemme, sellaisena kuin sen käsitämme, ei saata
kestää äärettömyydessä, jonne sen täytyy mennä, koskei se voi mennä
muualle? Meidän on siis tärkeätä vapautua kuvitteluista, jotka johtuvat
vain ruumiistamme, niinkuin höyryt, jotka peittävät meiltä päivän,
nousevat vain alavilta paikoilta. Pascal on sen kerta kaikkiaan
sanonut: "Se vähäinen oleminen, mikä meillä on, kaihtaa meiltä
äärettömyyden."


VI.

Toiselta puolen -- sillä kaikki täytyy tuoda julki, liikuttaa noita
vihamielisiä pimentoja, joiden luulemme olevan totuutta lähinnä ja
meidän täytyy olla puolueettomia -- toiselta puolen saatamme niille,
jotka tahtovat säilyttää minuutensa, myöntää sen, että heille riittäisi
pieninkin seikka, joka eläisi heidän jälkeensä, jotta he voisivat alkaa
uuden elämän äärettömyyden helmassa, mistä heidän ruumiinsa ei enää
heitä erota.

Jos näyttää mahdottomalta, että jokin -- liike, värähdys, säteily --
lakkaisi tai häviäisi, miksi siis ajatus katoaisi? Eloon jää kai
epäilemättä enemmän kuin yksi ajatus, joka on kyllin voimakas
viekoitellakseen luokseen uuden minuuden, saadakseen ravintonsa ja
kasvaakseen kaikesta, mitä se löytää tuossa uudessa, pohjattomassa
ympäristössä, niinkuin toinen minä, tässä maailmassa, hankki ravintonsa
ja kasvoi kaikesta, mitä siellä kohtasi. Koska olemme osanneet hankkia
nykyisen tietoisuutemme, miksi meidän olisi mahdotonta hankkia
toinenkin? Sillä tuo minä, joka meistä on niin rakas, ja jonka luulemme
omistavamme, ei ole valmistunut yhdessä päivässä. Se ei ollut
samanlainen syntymämme hetkellä kuin se nyt on. Siihen on liittynyt
enemmän sattumaa kuin tahtoa ja paljon enemmän vierasta ainesta kuin
siinä oli synnynnäistä. Se on vain pitkä sarja hankittua ja
muuttunutta, josta emme pidä lukua ennenkuin muistimme herättyä, ja sen
sisin olemus, jonka laatua emme tunne, on ehkä vielä aineettomampi ja
vähemmän kiinteä kuin ajatus.

Jos uusi ympäristö, johon astumme, jätettyämme äitimme kohdun, muuttaa
meidät siihen määrin, ettei niin sanoaksemme ole mitään yhteyttä
alkiolla, jona olimme, ja ihmisellä, joksi tulimme, eikö ole luultavaa,
että vielä uudempi, vielä oudompi, vielä laajempi ja rikkaampi
ympäristö, johon taas joudumme elämästä erottuamme, muovailee meitä yhä
enemmän? Siinä, mitä meille täällä tapahtuu, voimme nähdä kuvan siitä
mikä meitä muualla odottaa, ja saamme hyvin otaksua, että henkinen
olemuksemme, ruumiistaan vapautuneena, jollei se sekaannu
äärettömyyteen, kehittyy siellä vähitellen, valitsee sieltä
oloperusteensa eikä paikan ja ajan rajoituksesta vapaana koskaan lakkaa
kasvamasta.

Hyvin mahdollista on, että nykyiset korkeimmat pyyteemme muuttuvat
tulevan kasvumme laiksi. On hyvin mahdollista, että parhaat ajatuksemme
ottavat meidät vastaan toisella rannalla ja että älymme laadusta
riippuu sen äärettömyyden laatu, joka kiteytyy sen ympärille. Kaikki
otaksumat ja kysymykset ovat luvallisia, jos ne vain suuntautuvat
onneen; sillä onnettomuus ei voi enää meille vastata. Sillä ei enää ole
sijaa siinä inhimillisessä kuvittelussa, joka määrättyä menettelyä
seuraten tutkii tulevaisuutta. Ja olkoon se voima mikä tahansa, joka
elää jälkeemme ja vallitsee elämäämme toisessa maailmassa, ei tämä
elämä, pahimmankaan arvelun mukaan, saata olla vähemmän suuri tai
onnellinen kuin tämänpäiväinen olemassaolo. Sillä ei tule olemaan
edessään muuta uraa kuin äärettömyys, eikä äärettömyys ole mitään,
jollei se ole autuutta. Jokatapauksessa tuntuu sangen varmalta, että
täällä vietämme olemassaolomme ainoan ahtaan, niukan, pimeän ja
tuskallisen hetken.


VII.

Olemme sanoneet, että hengelle ominainen tuska on olla tietämättä ja
ymmärtämättä, mihin taas sisältyy voimattomuuden tuska: sillä se, joka
tuntee äärimmäiset syyt, ja jota aine ei enää lamaannuta, toimii
sopusoinnussa niiden kanssa. Ja ken ymmärtää, hyväksyy lopuksi, sillä
muutoin maailmankaikkeus olisi erehdys, eikä se ole mahdollista, koska
ääretön erehdys olisi käsittämätön. En usko, että puhdas ajatus voisi
tuntea muuta tuskaa. Ainoa, joka tuntuisi mahdolliselta, ennenkuin
olemme asiaa harkinneet, ja joka kaikissa tapauksissa olisi vain
ohimenevä, syntyisi katsellessamme tuskia ja kurjuutta, jotka jäivät
jälkeemme maailmaan. Mutta tuokin tuska olisi pohjaltaan vain muuan
laji ja mitätön hetki voimattomuuden tai ymmärtämättömyyden tuskaa.
Mitä taas viimemainittuun tulee, niin vaikka se onkin ei ainoastaan
älymme piirin ulkopuolella, vaan myöskin mielikuvituksemme
saavuttamattoman matkan päässä, voi siitä sanoa, että se olisi
sietämätön, jos se olisi toivoton; maailmankaikkeuden tulisi silloin
luopua itsensä tuntemisesta tai sisällyttää itseensä jotakin, mikä
pysyisi sille ikuisesti vieraana.

Joko ei ajatus tule huomaamaan ääriään eikä siis niistä kärsimään, tahi
se kulkee niiden yli sikäli, kuin se ne tapaa. Sillä kuinka voisi
maailmankaikkeuteen liittyä osia, jotka olisivat ikuisesti tuomitut
pysymään irti siitä itsestään ja sen tietopiiristä? Siten emme
ollenkaan käsitä, kuinka ymmärtämättömyyden tuska, otaksuen, että se
hetken on olemassa, ei lopulta sulautuisi äärettömyystilaan, joka,
jollei se ole luulomme mukainen onni, saattaisi olla vain iloa
korkeampi ja puhtaampi välinpitämättömyys.



10. luku.

Äärettömyyden kaksi muotoa.


I.

Suunnatkaamme ajatuksemme siihen. Ongelma paisuu yli ihmisyyden ja
käsittää kaikki. Mielestäni saattaa äärettömyyttä tarkastaa kahdelta,
perin erilaiselta kannalta. Katselkaamme ensimäistä.

Olemme uppoutuneet maailmankaikkeuteen, jolla ei ole rajoja sen enempää
ajassa kuin avaruudessakaan. Se ei voi kulkea eteenpäin eikä perääntyä.
Sillä ei ole alkua. Se ei ole koskaan alkanut, niinkuin se ei
milloinkaan lopu. Sen takana on yhtä monta myriadia vuotta kuin se
niitä edessäänkin näkee. Se on ainaisista ajoista saakka päivien
rajattomassa keskuksessa. Sillä ei voi olla päämäärää, sillä jos
sellainen olisi, olisi se saavuttanut sen meitä edeltäneiden vuosien
loppumattomuudessa. Muuten tuo päämäärä olisi sen ulkopuolella, ja jos
äärettömyyden ulkopuolella olisi jotakin, rajoittaisi se sitä ja se
lakkaisi olemasta ääretön.

Se ei kulje mitään kohti, sillä se olisi jo saapunut sinne. Siis
kaikki, mitä maailmat sen helmassa tekevät, kaikki, mitä me itse siinä
teemme, ei saata millään lailla siihen vaikuttaa. Kaikki, mitä se tulee
tekemään, on se tehnyt. Kaikkea sitä, mitä se ei ole tehnyt, ei se
voikaan tehdä. Jos sillä ei ole mitään ajatusta, ei se sellaista
saakaan. Jos ajatus on, on se aina ollut korkeimmillaan ja pysyykin
siinä liikkumatta, muuttumatta. Se on yhtä nuori kuin on ollut ja yhtä
vanha kuin tulee olemaan. Se on jo menneisyydessä koetellut kaikki
ponnistukset ja yritellyt kaikkea, mitä tulevaisuudessakin. Ja koska
kaikki mahdolliset yhdistelmät ovat koetellut sen jälkeen, mitä emme
voi sanoa edes alkuperäksi, niin ei näytä siltä, kuin se, mikä ei ole
tapahtunut ikuisuudessa ennen syntymäämme, voisi tapahtua siinä, mikä
seuraa kuolemaamme. Jollei se ole tullut tietoiseksi, ei se koskaan
tule; jollei se tiedä, mitä haluaa, pysyy se toivottomasti
tietämättömänä, tietäen kaikki tai ei mitään ja ollen yhtä lähellä
loppuaan kuin alkuaankin.

Se on synkin ajatus, johon ihminen voi päästä. En luule, että siihen on
tähän mennessä kylliksi syvennytty. Jos se todella olisi kumoamaton --
ja voidaanpa väittää, että se on -- jos siinä todella piilisi suuren
arvoituksen äärimmäinen sana, olisi melkein mahdotonta elää sen
varjossa. Ainoastaan varmuus siitä, että käsityksemme ajasta ja
avaruudesta ovat pettäviä ja mielettömiä, voi valaista sitä kuilua,
missä kaikki toivo häipyisi.


II.

Näin käsitetyn maailmankaikkeuden voisi järkemme ainakin hyväksyä,
vaikkei se voisikaan sitä tajuta. Mutta siinä liitelee miljardeja ajan
ja paikan rajoittamia maailmoita. Ne syntyvät, kuolevat ja syntyvät
jälleen. Ne ovat kokonaisuuden osia, ja siitä siis nähdään, että
sellaisellakin, millä ei ole alkua eikä loppua, on osia, jotka alkavat
ja loppuvat. Me emme tunnekaan muuta kuin näitä osia, ja niiden
lukumäärä on niin ääretön, että ne meidän silmissämme täyttävät koko
äärettömyyden. Se, mikä ei kulje minnekään, on täynnä sellaista, joka
näyttää liikkuvan jotakin kohti. Se, mikä ainaisesti on tiennyt, mitä
haluaa, tai ei opi sitä koskaan, näyttää ikuisesti tekevän enemmän tai
vähemmän onnettomia kokeita. Mihin haluaa päästä se, joka on jo
perillä?

Kaikki se, mitä havaitsemme siinä, jolla ei voi olla päämäärää, näyttää
ajavan takaa jotakin päämäärää käsittämättömän innokkaasti, ja se
henki, joka elähyttää sitä, mitä näemme siinä, jonka tulisi tietää
kaikki ja olla oma herransa, näyttää olevan tietämätön kaikesta ja
hakevan itseään lakkaamatta. Niinpä kaikki, mikä on aistiemme
tajuttavana äärettömyydessä, on vastaista sille, mitä järkemme on pakko
sille myöntää. Mikäli siihen syvennymme, sikäli ymmärrämme paremmin
oman ymmärtämättömyytemme syvyyden, ja mitä enemmän pyrimme syventymään
molempiin, toisilleen vastakkaisiin käsittämättömyyksiin, sitä
ristiriitaisempia ne ovat.


III.

Kuinka meidän käy kaiken tuon käsittämättömän keskellä? Jätämmekö sen
äärellisen maailman, jossa asumme, upotaksemme jompaankumpaan
äärettömään? Toisin sanoen, sekaannummeko lopulta äärettömään, minkä
järkemme aavistaa, vai pysymmekö ikuisesti siinä, jonka silmämme
näkevät -- lukemattomissa, muuntuvissa, lyhytaikaisissa maailmoissa?
Emmekö milloinkaan pääse ulos näistä maailmoista, joiden näyttää
täytyvän ikuisesti syntyä ja kuolla, astuaksemme siihen, mikä koko
iäisyyden aikana ei ole voinut kuolla ja on olemassa ilman
tulevaisuutta, niinkuin menneisyydettäkin? Pääsemmekö kerran, kaiken
sen mukana, mikä meitä ympäröi, onnettomista kokemuksista, joutuaksemme
lopulta rauhaan, viisauteen, liikkumattomaan, rajattomaan tietoisuuteen
tai toivottomaan tajuttomuuteen? Tuleeko kohtaloksemme se, minkä
aistimme aavistavat, vai se, jota älymme vaatii? Tai olisivatko
aistit ja äly vain harhaa, pieniä välikappaleita, turhia ajallisia
aseita, joita ei koskaan ole määrätty tutkimaan tai uhmaamaan
maailmankaikkeutta? Jos ristiriita todella on olemassa, onko viisasta
siihen pysähtyä ja tuomita mahdottomaksi se, jota emme ollenkaan
käsitä, ottaen huomioon, ettemme käsitä juuri mitään? Eikö totuus ole
mittaamattomien matkojen päässä noista ristiriidoista, jotka näyttävät
meistä äärettömiltä ja voittamattomilta, mutta jotka epäilemättä eivät
merkitse enempää kuin merelle lankeava sade?


IV.

Mutta nykyiselle vähäpätöiselle ymmärryksellemmekin lienee järkemme ja
aistimme äärettömyyksien ristiriita pikemmin vain näennäinen kuin
todellinen. Sanoessamme, että maailmankaikkeudessa, joka on ollut
iankaikkisesti olemassa, on jo kaikki koettu ja kaikki mahdolliset
yhdistelmät tehty, -- väittäessämme, ettei ole yhtään mahdollisuutta
siihen, että äärettömässä tulevaisuudessa tapahtuisi se, mitä ei
tapahtunut äärettömässä menneisyydessä, panee mielikuvituksemme ajan
äärettömyyteen liian suurta painoa.

Itse asiassa tulee kaiken, mitä ikuisuus sisältää, olla yhtä ääretöntä
kuin se aika, joka sillä on käytettävänään. Ja niitä sattumia, yhtymiä
ja yhdistelmiä, joita se sisältää, ei ole käytetty loppuun siinä
ikuisuudessa, joka on ollut ennen meitä, yhtä vähän kuin niin saattaisi
tapahtua siinä, mikä meitä seuraa. Ajan äärettömyys ei ole avarampi
kuin maailmankaikkeuden aineiston. Tapauksia, voimia, mahdollisuuksia,
syitä, seurauksia, ilmiöitä, sekoituksia, yhdistelmiä, yhteensattumia,
sopusointuja, yhtymiä, elämiä edustavat siellä lukemattomat numerot,
jotka täyttävät kokonaan rajattoman, pohjattoman kuilun, missä ne
hyörivät siitä saakka, mitä sanomme sen maailman aluksi, jolla ei ollut
alkua, ja missä niitä mullistetaan aina sen maailman loppuun saakka,
jolla ei ole loppua... Ei ole siis mitään huippukohtaa, ei
liikkumatonta eikä muuttumatonta.

Todennäköistä on, että maailmankaikkeus etsii ja löytää itsensä joka
päivä, ettei se ole päässyt täyteen tietoisuuteen eikä vielä oikein
tiedä, mitä haluaa. On mahdollista, että sen äärettömyys vielä verhoaa
sen ihannetta, ja samoin on mahdollista, että kokemukset ja sattumukset
jatkuvat käsittämättömiin maailmoihin, joiden rinnalla kaikki ne, mitkä
me näemme tähtikirkkaina öinä, ovat vain hyppysellinen kultatomua
valtameren helmassa. Sanalla sanoen, jos toinen on totta, niin on
samoin totta, että me itse tai se, mikä meistä jää -- yhdentekevää
kumpiko -- hyödymme jonakin päivänä noista kokemuksista ja
sattumuksista. Se, mitä ei vielä ole tapahtunut, saattaa tapahtua
äkkiä; ja paras tila samoin kuin suurin viisaus, jotka tulevat sen
tajuamaan ja osaamaan pitää siitä kiinni, ovat ehkä valmiina
sävähtämään esiin olosuhteiden yhteentörmäyksestä. Ei olisi ollenkaan
ihmeellistä, että maailmankaikkeuden tietoisuus muodostuakseen ei vielä
olisi tavannut välttämättömien olosuhteiden apua, ja että ihmisajatus
kannattaisi toista näistä ratkaisevista asianhaaroista.

Siinä on toivo. Niin pieneltä kuin ihminen ja hänen ajatuskykynsä
näyttääkin, on hänellä tarkoin sama arvo kuin kaikkein mahtavimmilla
voimilla, mitä hän osaa kuvitella, ottaen huomioon, ettei mikään ole
suurta eikä pientä siinä, millä ei ole mittaa, ja vaikka ruumiimme
tulisi yhtä avaraksi kuin kaikki maailmat, mitä silmämme havaitsevat,
olisi sillä, maailmankaikkeuden kannalta, sama arvo kuin tänäänkin.
Ehkä vain ajatuksella on äärettömyydessä se tila, jota vertailu ei
supista mitättömiin.


V.

Muutoin, jos tulee puhua suoraan, vaikka pimeydessämme puhuisimmekin
lakkaamatta ja häpeämättä ristiin, ja palataksemme ensimäiseen
otaksumaan, tuohon mahdollisen kehityksen aatteeseen, on hyvin
uskottavaa, että se taas on niitä aivojemme lapsellisia vajavuuksia,
jotka estävät meitä näkemästä asian oikeata laitaa. On yhtä
todennäköistä, kuten olemme edellä osoittaneet, ettei ole ollut eikä
koskaan tulekaan olemaan minkäänlaista kehitystä, koska sillä ei voi
olla päämäärää. Korkeintaan voi syntyä joitakin hetkellisiä yhtymiä,
jotka silmäraukoistamme näyttävät onnellisemmilta tai kauniimmilta kuin
toiset, samoin kuin meistä on kulta kauniimpaa kuin tien loka, tai
komean puutarhan kukka onnellisempi kuin mukulakivi likaviemärin
pohjalla, mutta kaikki tämä ei nähtävästi ole mitenkään tärkeää, ei
vastaa minkäänlaista todellisuutta eikä paljoakaan todista.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä selvempänä esiintyy älymme heikkous,
se kun ei kykene sovittamaan edistyksen eikä edes kokemusten ajatusta
äärettömyyden ylimmäiseen käsitteeseen. Vaikka luonto meidän nähtemme
lakkaamatta toistelee itseään ja tuottaa väsymättä, vuosituhansien
kuluessa, samoja puita ja samoja eläimiä, emme silti saata ymmärtää,
miksi maailmankaikkeus aloittaa loppumattomasti uudelleen samoja
kokeita, joita on tehty miljardeja kertoja.

Välttämätöntä on, että lukemattomissa yhdistelmissä, joita tapahtui ja
tapahtuu rajattomina aikoina, rannattomissa avaruuksissa, on ollut ja
on vieläkin miljoonittain kiertotähtiä ja siitä johtuen miljoonittain
aivan meidän kaltaisiamme ihmiskuntia, myriadien toisten rinnalla,
jotka siitä enemmän tai vähemmän eroavat. Emme saa sanoa, että on
mahdotonta kuvitella sellaista olosuhteiden yhteensattumaa, joka
tarvittaisiin uudestaan luomaan taivaankappale, mikä kaikessa olisi
meidän maapallomme kaltainen. Älkäämme jättäkö huomioon ottamatta, että
olemme äärettömyydessä, ja että tämän kuvittelemattoman yhteensattuman
täytyy pakostakin tapahtua siinä kivuttomuudessa, jota emme voi
kuvitella. Jos tarvitaan tuhansia miljardeja tapauksia, että kaksi
viivaa sattuisi yhteen, eivät nuo tuhannet miljardit täytä
äärettömyyttä sen enempää kuin yksi ainoa tapaus.

Pankaa ääretön luku maailmoita äärettömän monenlaisten yhteensattumien
äärettömän määrän sekaan, ja aina on siitä tuleva ääretön lukumäärä,
jossa nämä olosuhteet tulevat olemaan samanlaisia; muutoin vetäisimme
rajat käsityksellemme maailmankaikkeudesta, joka samalla kävisi vielä
käsittämättömämmäksi. Heti kun riittävästi korostamme tätä seikkaa,
joudumme välttämättä tällaisiin johtopäätöksiin. Jolleivät ne tähän
mennessä ole pistäneet silmäämme, on syynä vain se, ettemme milloinkaan
salli mielikuvituksemme mennä perille saakka; mutta mielikuvituksemme
loppupää on vain todellisuuden alku, ja se näyttää meille vain pienen
inhimillisen maailmankaikkeuden, joka niin avaralta kuin se näyttääkin
oikeassa maailmankaikkeudessa keinuu kuin omena ulapalla.

Toistan sen vielä: jollemme myönnä, että tuhansia maailmoita, aivan
samanlaisia kuin omamme, on aina ollut ja on vieläkin olemassa
miljardeista vastaisista mahdollisuuksista huolimatta, niin kumoamme
perustan ainoalta mahdolliselta maailmankaikkeuden ja äärettömyyden
käsitteeltä.


VI.

Mutta mistä johtuu, ettemme hyödy mitään noista miljoonista täysin
samanlaisista ihmiskunnista, jotka kaikkina aikoina ovat kärsineet
sitä, mitä mekin olemme kärsineet ja kärsimme, ettei kaikilla niiden
kokemuksilla, kaikilla niiden kouluilla ole ollut minkäänlaista
vaikutusta meidän ensi yrityksiimme, ja että kaikki on lakkaamatta
uudestaan tehtävä, alusta aloitettava?

Huomaamme, että molemmat otaksumat pitävät toistaan tasapainossa. On
hyvä hiljalleen tottua olemaan mitään ymmärtämättä. Meille jää kyky
valita vähemmän pimeä tai sanoa itsellemme, että toisen pimennot
piilevät vain aivoissamme. Omituinen kaukonäkijä William Blake on
sanonut: "Ajatuksen on mahdoton tuntea itseään suurempaa."

Lisätkäämme, että se kykenee tuntemaan vain oman itsensä. Se, mitä emme
tiedä, riittäisi luomaan maailman uudelleen, ja se, mitä tiedämme, ei
voi hetkelläkään jatkaa kärpäsen elämää. Kuka tietää, eikö meidän
suurin erehdyksemme ole siinä uskossa, että äly, olkoonpa se vaikka
miljoonan kertaa suurempi kuin meidän, johtaa kaikkeutta? Se on ehkä
aivan toisenluontoinen voima, joka eroaa yhtä paljon siitä, mistä
meidän aivomme kerskailevat, kuin esim. sähkö eroaa tiellä
puhallelevasta tuulesta. Senpä vuoksi onkin hyvin luultavaa, että
ajatuksemme, niin voimakas kuin se onkin, saa ainaisesti haparoida
salaperäisyydessä.

Jos on varmaa, että kaiken, mitä meissä on, täytyy olla myöskin
luonnossa, koska kaikki tulee meille siitä, jos ajatus ja kaikki
logiikka, minkä se on pannut olemuksemme korkeimmalle huipulle,
ohjaavat tai näyttävät ohjaavan elämämme kaikkia tekoja, ei siitä
suinkaan seuraa, ettei kaikkeudessa olisi ajatusta paljoakin ylempää
voimaa, jolla ei olisi siihen mitään ajateltavaa suhdetta, joka
elähyttää ja johtaa kaikkea toisten lakien mukaan, ja josta on meissä
vain melkein huomaamattomia jälkiä, samoin kuin kasveissa ja
kivennäisissä on vain melkein huomaamattomia ajattelemisen jälkiä.

Kaikissa tapauksissa ei tässä ole mitään syytä lannistumiseen. Ihmisen
kuvitelma pahasta, rumasta, hyödyttömästä ja mahdottomasta on
ehdottomasti väärässä. Ei tule odottaa, että kaikkeus muuttuisi, vaan
että älymme kehittyisi tai ottaisi osaa toiseen voimaan, ja meidän
tulee säilyttää luottamuksemme maailmaan, joka ei tunne käsityksiämme
päämäärästä ja edistyksestä, koska sillä epäilemättä on ajatuksia,
joista meillä ei ole mitään käsitystä, ja joka sitäpaitsi ei voi tahtoa
pahaa itselleen.


VII.

Nuohan ovat sangen hyödyttömiä mietteitä, sanonee joku. Mitä arvoa
on oikeastaan sillä kuvittelulla, jonka itsellemme luomme
tuntemattomuuteen kuuluvista seikoista, koska tuntematon, vaikka
olisimme tuhat kertaa älykkäämpiä, on meiltä ikuisesti suljettu, eikä
luulolla, mikä meillä siitä on, siis tule koskaan olemaan minkäänlaista
arvoa. Se on totta, mutta tuntemattomuuden tietämättömyydessä on eri
asteita, ja joka aste merkitsee älyn saamaa voittoa. Arvioida yhä
täydellisemmin tietämättömyytensä alaa -- siinä kaikki, mitä ihmistieto
saattaa toivoa.

Meidän mielteemme siitä, mikä on tutkimatonta, on ollut ja on aina
oleva arvoton, sen myönnän, mutta siitä huolimatta se on ja pysyy aina
ihmisrodun tärkeimpänä mielteenä. Koko siveysoppimme, kaikki mitä
syvintä ja ylevintä on olemassa elämässämme, on aina perustunut tähän
oikeaa arvoa vailla olevaan mielteeseen. Tänään kuten eilenkin, vaikka
nyt onkin mahdollista selvemmin tajuta, ettei tällä mielteellä voi olla
todellista arvoa, on kuitenkin välttämätöntä, kuinka epätäydellisenä ja
ehdollisena se pysyykin, kehittää sitä niin korkealle, niin kauas kuin
mahdollista. Se yksin luo sen ainoan ilmapiirin, missä paras puoli
olemustamme voi elää. Niin, tutkimattomaan emme koskaan pääse sisälle,
mutta siitä syystä ei tarvitse sanoa itselleen: "Suljen kaikki ovet ja
ikkunat; en huoli enää muusta kuin siitä, minkä jokapäiväinen älyni voi
täydellisesti käsittää. Vain sillä on oikeus vaikuttaa tekoihini ja
ajatuksiini."

Minne joutuisimme näin ajatellen? Mitkä asiat pystyy älymme
täydellisesti käsittämään? Onkohan tässä maailmassa mitään, mikä ei
olisi yhteydessä kaiken tuon käsittämättömän kanssa? Koska ei ole
mahdollista päästä irti viimemainitusta, niin on järkevää ja
hyödyllistä käyttää sitä parhain päin ja sen vuoksi käsittää se niin
ihmeellisen laveaksi kuin suinkin voi. Pahin moite, mitä positiivisiin
uskontoihin ja erittäinkin kristinuskoon voi kohdistaa, on se, että ne
ovat liian usein, jollei opissa niin ainakin käytännössä, suosineet
maailmankaikkeuden salaperäisyyden supistamista. Sitä laajentamalla
laajennamme avaruutta, jossa ajatuksemme liikkuu. Se on meille
sellainen, miksi sen teemme. Luokaamme se siis kaikesta siitä, mitä
voimme saavuttaa omassa näköpiirissämme. Tuota salaperäisyyttä itseään
emme tietysti milloinkaan saavuta, mutta meidän on paljon helpompi sitä
lähestyä katsomalla sitä silmiin, menemällä sinne, minne se meitä
vetää, kuin kääntämällä sille selkämme palataksemme sinne, missä
tiedämme, ettei sitä enää ole.

Ajatuksiamme pienentämällä emme suinkaan vähennä välimatkaa, joka
erottaa meidät äärimmäisistä totuuksista. Mahdollisimman paljon niitä
laajentamalla saamme varmuuden siitä, että erehdymme mahdollisimman
vähän. Ja mikäli käsityksemme äärettömyydestä kohoaa, sikäli kevenee ja
puhdistuu henkinen ilmapiiri, jossa elämme, laajenee ja syvenee
näköpiiri, jota varten ajatuksemme ja tunteemme piirtyvät saaden siitä
ravintonsa ja elähyttäen sitä.

"Kun alituisesti rakennamme käsitteitä, jotka vaativat kyvyiltämme
äärimmäisiä ponnistuksia", lausuu Herbert Spencer, "ja kun aina
tunnustamme, että näistä käsitteistä on luovuttava kuin turhista
kuvitteluista, todistaa se meille paremmin kuin mikään muu sen
suuruutta, mitä turhaan koetamme tavoittaa. Alituisesti pyrkimällä
tajuamaan ja alituisesti pakotettuina perääntymään yhä vakaantuneempina
tietämisen mahdottomuudesta pidämme elossa sitä tietoisuutta, että on
samalla meidän korkein viisautemme ja korkein velvollisuutemme katsoa
tutkimattomaksi sitä, minkä vaikutuksesta kaikki on olemassa."


VIII.

Mikä lopuksi lieneekin totta -- joko hyväksymme abstraktisen,
ehdottoman, täydellisen äärettömyyden, sellaisen, joka on liikkumaton,
järkkymätön ja valmis ja tietää kaikki, mihin järkemme pyrkii, taikka
pidämme parempana sitä äärettömyyttä, minkä meille täällä maan päällä
esittää aistimme eittämätön todistus, sitä, joka etsii itseään,
kehittyy eikä vielä ole vakiintunut -- niin meille on ennen kaikkea
tärkeää ja tahdomme ennen kaikkea saada käsityksen kohtalostamme, joka
muuten molemmissa tapauksissa sulautunee juuri tähän äärettömyyteen.



11. luku.

Kohtalomme näissä äärettömyyksissä.


I.

Edellinen äärettömyys, ihanteellinen ja järkemme vaatimuksia paraiten
vastaava äärettömyys ei näiden ominaisuuksiensa vuoksi suinkaan
ansaitse etusijaa. Meidän on mahdoton aavistaa, mitä meistä siellä
tulee, koska siellä näyttää olevan mahdotonta, että jokin kehittyisi
joksikin. Meille ei siis jää muuta keinoa kuin tutkistella jälkimäistä,
sitä, jonka näemme ja kuvittelemme ajassa ja avaruudessa.

Sitäpaitsi on mahdollista, että se käy ensinmainitun edellä. Olkoon
käsityksemme maailmankaikkeudesta kuinka ehdoton tahansa, niin olemme
huomanneet aina voivamme myöntää, että se, mitä ei tapahtunut
iankaikkisuudessa ennen meitä, tapahtuu jälkeemme tulevassa, ja ettei
mikään, paitsi lukemattomat sattumat, estä maailmankaikkeutta, jollei
se jo ole sitä saanut, lopultakin saavuttamasta täydellistä
tietoisuutta, joka ilmaisee sen kehityksen huippukohdan.


II.

Olemme siis näiden maailmoiden äärettömyydessä, tähtien
äärettömyydessä, taivaiden äärettömyydessä, joka varmasti kätkee meiltä
jotakin muuta, mutta ei voi olla pelkkää harhaluuloa. Se näkyy olevan
täynnä vain kappaleita, kiertotähtiä, auringoita, tähtiä, usvasikermiä,
jotka liikkuvat, yhtyvät ja hajoavat, vetävät toisiaan puoleensa ja
työntävät pois, hukkuvat ja syntyvät, siirtyvät lakkaamatta paikasta
toiseen eivätkä koskaan saavu perille, mittaavat avaruutta siinä, missä
ei _ole_ rajoja, ja laskevat hetkiä siinä, millä ei _ole_ loppua.
Sanalla sanoen, me olemme nyt sellaisessa äärettömyydessä, jolla
näyttää olevan sama luonne, samat tavat kuin sillä voimalla, jonka
helmassa hengitämme, ja jota maamme päällä nimitämme luonnoksi tai
elämäksi.

Mitä meistä siinä tulee? Sitä ei ole turha kysyä, vaikka sulautuisimme
siihen menetettyämme kaiken tietoisuuden, kaiken käsityksen itsestämme,
vaikka siinä olisimme vain hiukkasena _nimetöntä_ oliota -- sieluako
vai ainetta, sitä ei ole helppo sanoa -- liitelemässä siinä samoin
nimettömässä kuilussa, joka on astunut ajan ja paikan sijalle. Sitä ei
ole turha kysyä, sillä nyt on kysymys maailmoiden ja kaikkeuden
historiasta ja tämä historia, pikemmin kuin meidän pienen elämämme
tarina, on meidän omaa, suurta historiaamme, missä jokin meistä
itsestämme tai jokin verrattomasti parempi ja suurempi kuin me vihdoin
jonakin päivänä jälleen meidät löytää.


III.

Tulemmeko olemaan siellä onnettomia? Emme juuri tunne olevamme
rauhallisia ajatellessamme luonnon tapoja ja huomatessamme olevamme
osana kaikkeudessa, joka ei vielä ole koonnut viisauttaan. Olemmehan
tosin nähneet, että onni ja onnettomuus ovat olemassa vain suhteessa
ruumiiseemme, ja että kadotettuamme kärsimyksen elimen emme enää kohtaa
mitään tämän maan suruista.

Mutta siihen ei levottomuutemme vielä rajoitu, ja eikö ajatuksemme,
jonka eteen kaikki entiset tuskamme ja huolemme pysähtyvät, eikö
ajatuksemme kieriessään eristettynä maailmasta maailmaan, tuntematta
itseään siinä tutkimattomassa, mikä toivottomasti hakee itseään, joudu
tuntemaan sitä kauheaa kidutusta, josta olemme jo puhuneet, ja joka
epäilemättä on äärimmäinen, mitä mielikuvitus voi siivellään hipaista?

Ja jos lopuksi ei olisi enää mitään jäljellä ruumiistamme ja
sielustamme, niin jäisi kuitenkin aine ja henki (tai ainakin se
ilmeisesti ainoa tarmo, jolle annamme tuon kaksinaisen nimen), jotka
muodostivat niiden olemuksen ja joiden kohtalosta emme saa olla
vähemmän välttämättä kuin omastamme. Sillä -- toistakaamme se --
kuolemamme jälkeen ovat kaikkeuden vaiheet meidän vaiheitamme. Älkäämme
siis ajatelko: "Mitä siitä, siellähän meitä ei enää ole." Me olemme
siellä mukana, koska kaikki joutuu sinne.


IV.

Tämä kokonaisuus, johon tulemme kuulumaan, onko se siinä maailmassa,
joka aina etsii itseään, yhä edelleen oleva uusien lakkaamattomien ja
ehkäpä tuskallisten kokemusten esineenä? Koska se osa, jossa siinä
olimme, oli onneton, niin miksi sillä osalla, jona tulevaisuudessa
olemme, olisi parempi onni? Kuka meille takaa, että nuo yhdistelmät ja
kokeet, jotka eivät koskaan lopu, eivät olisi tuskallisempia,
taitamattomampia ja turmiollisempia kuin ne, joista erkanemme, ja
kuinka selittäisimme, että nämä jälkimäiset ovat saattaneet tapahtua
niin monen miljoonan muun jälkeen, joiden olisi pitänyt aukaista
äärettömyyden hengen silmät?

On turha vakuutella itselleen, niinkuin hindulainen viisaus vaatii,
että tuskamme ovat vain harhaa ja ulkonäköä, sillä kuitenkaan ei ole
vähemmän totta, että ne tekevät meidät perin todellisesti onnettomiksi.
Onko maailmankaikkeudella muualla täydellisempi tietoisuus,
oikeudenmukaisempi ja ylevämpi ajatus kuin tämän maan päällä tai niissä
maailmoissa, jotka aisteilla havaitsemme? Ja jos on totta, että se
jossakin muussa paikassa on tavoittanut tuon paremman ajatuksen, niin
miksi ei se ajatus, joka johtaa meidän maapallomme kohtaloita, hyödy
siitä? Eikö mikään yhteys olisi mahdollinen maailmoiden välillä, jotka
lienevät syntyneet samasta aatteesta ja ovat siihen vaipuneet? Mikä
olisi tämän eristyksen salaisuus? Täytyykö uskoa, että maa on päässyt
pisimmälle taipaleellaan ja kokenut suotuisinta? Mitä olisi siis tehnyt
kaikkeuden ajatus, ja mitä pimentoja vastaan sen olisi täytynyt
taistella, koskei ole ehtinyt sen pitemmälle? Mutta olisivatko toiselta
puolen nuo pimennot tai esteet, joiden on täytynyt syntyä vain siitä
itsestään, koskeivät voi tulla mistään muualta, voineet sitä pysäyttää?
Kuka olisi siis äärettömyydelle toimittanut nuo ratkaisemattomat
ongelmat, ja mistä vielä kaukaisemmasta ja syvemmästä paikasta kuin se
itse ne olisivat voineet lähteä?

Jonkun täytyisi sentään tietää, mitä ne kysyvät, ja koska äärettömyyden
takana ei saata olla ketään, joka ei olisi itse äärettömyys, niin on
mahdotonta kuvitella pahantahtoisuutta siinä tahdossa, joka ei jätä
ympärilleen mitään kohtaa, mikä ei olisi kokonaan sen hallussa. Onko
asian laita niin, että taivaankappaleissa aloitetut kokeet jatkuvat
koneellisesti, kerran hankitun voiman nojalla, välittämättä niiden
hyödyttömyydestä tai surkeista tuloksista, noudattaen sen luonnon
tapaa, joka ei tunne niukkuuttamme ja tuhlaten sirottelee tähtiä
avaruuteen, niinkuin siemeniä maahan, tietäen, ettei mikään voi mennä
hukkaan? Vai rajoittuuko koko kysymys rauhastamme ja onnestamme,
niinkuin maailmoiden kohtaloistakin tietoon siitä, onko vai eikö
kokeiden ja yhdistelmien äärettömyys samaa kuin iankaikkisuuden? Tai
lopuksi luultavimpaan tullaksemme, mekö itse petymme, emme tiedä mitään
emmekä näe mitään, vaan pidämme epätäydellisenä sitä, mikä ehkä on
vikoja vailla, me, jotka olemme vain vähäinen osa älystä, jota
arvostelemme pienten ajatussirujen nojalla, mitkä se on suvainnut
meille antaa?


V.

Mitä voisimme vastata, kuinka ajatuksemme ja katseemme tunkeutuisivat
läpi äärettömän ja näkymättömän, me, jotka emme käsitä emmekä näe edes
sitä, minkä avulla näemme, ja mikä on kaikkein ajatustemme lähde?
Tosiaan, niinkuin on sattuvasti huomautettu, ihminen ei näe itse
valoakaan. Hän näkee vain ainetta tai pikemmin sen suurten maailmoiden
pienen osan, jonka hän tuntee aineen nimisenä, näkee sen valon
koskettamana.

Hän näkee nuo mittaamattomat säteet, jotka halkovat taivaan avaruuksia,
vasta silloin, kun ne pysäyttää joku esine, samanlainen kuin ne, joita
hänen silmänsä on tottunut näkemään maan päällä. Muutoin koko avaruus,
jossa on lukemattomia ja rajattoman voimakkaita aurinkoja, sen sijaan,
että se olisi täydellisen pimeyden kuilu, joka hukuttaa ja sammuttaa
sitä kauttaaltaan lävistävät valosoihdut, olisi vain suunnaton,
sietämätön leimahdusten valtameri. Ja jollemme näekään valoa, luulemme
ainakin tuntevamme joitakin sen viiruja ja heijastuksia, mutta emme
tiedä mitään siitä, joka epäilemättä on kaikkeuden ainoa, oleellinen
laki, nimittäin painolaista.

Mikä siis on tuo voima, kaikista valtavin ja vähimmin näkyvä,
saavuttamaton, muodoton, väritön, lämmötön, ilman kiinteyttä,
hajua ja ääntä, mutta niin kauhistuttavan väkevä, että se kannattaa ja
liikuttaa avaruudessa kaikkia maailmoita, jotka näemme, ja niitäkin,
joita emme koskaan saa nähdä? Nopeampana, hienompana, ajatustakin
henkevämpänä se vallitsee siinä määrin kaikkea olemassaolevaa,
äärettömän pienestä äärettömän suureen, ettei maapallollamme ole
hiekkajyvää, ei suonissamme veripisaraa, joka ei sen läpitunkemana,
muokkaamana, elähyttämänä vaikuttaisi joka hetki sen äärimmäisenkin
aurinkokunnan kaukaisimpaan tähteen, jonka koetamme kuvitella olevan
mielikuvituksemme rajojen tuolla puolen. Jo aikoja sitten on aivan
riittämätön Shakespearen kuuluisa lause; "Taivaassa ja maassa on paljon,
jot'ei sun järkioppis uneksikaan."

Ei ole enempää kuin mitä filosofiamme saattaa uneksia tai kuvitella. On
vain sellaista, mitä se ei kykene uneksimaan, on vain sellaista, mitä
ei osata kuvitella. Ja jollemme näe edes valoa, joka on ainoa, mitä
luulimme näkevämme, niin saattaa sanoa, että ympärillämme on vain
näkymätöntä.

Me elämme ja liikumme siinä kuvittelussa, että näemme ja tunnemme sen,
mikä on aivan välttämätöntä pikku elämällemme. Kaikkea muuta -- ja se
on melkein kaikki -- elimemme eivät ainoastaan estä meitä lähestymästä,
näkemästä ja käsittämästä, vaan kieltävät meitä aavistamastakaan, mitä
se on, samoin kuin ne estäisivät meitä siitä mitään ymmärtämästä, jos
jokin ylempi äly ottaisi sen meille ilmaistakseen ja selittääkseen.

Salaperäisyyksien luku ja koko on yhtä rajaton kuin maailmankaikkeus.
Jos ihmiskunta kerran pääsisi lähenemään niitä, jotka nyt näyttävät
suurimmilta ja kaukaisimmilta -- esim. elämän alkua ja päämäärää --,
näkisi se niiden takaa kuin ikuisina vuorina heti nousevan toisia,
jotka olisivat yhtä suuria ja yhtä tutkimattomia; ja samaa jatkuisi
loppumattomiin. Siihen nähden, mitä tulisi tietää, saadakseen tämän
maailman avaimen, se pysyisi aina samalla keskeisen tietämättömyyden
asteella.

Samoin kävisi, vaikka meillä olisi monta miljoonaa kertaa avarampi ja
terävämpi äly kuin nyt. Kaikki se, mitä sen ihmeellisesti kasvanut kyky
keksisi, tapaisi yhtä ylipääsemättömiä rajoja kuin tänäkin päivänä.
Kaikki on rajatonta siinä, millä ei ole rajoja. Me pysymme
äärettömyyden ikuisina vankeina. Meidän on siis mahdotonta arvioida
missään kohdassa, pienimmässäkään pisteessä, maailmankaikkeuden
nykyistä tilaa ja sanoa, niin kauan kuin olemme ihmisiä, kulkeeko se
suoraa tietä vai piirtääkö se ääretöntä ympyrää, tuleeko se
viisaammaksi vai mielettömämmäksi, eteneekö se sitä ikuisuutta kohti,
jolla ei ole loppua, vai palaako se takaisin siihen, millä ei ole ollut
alkua. Meille ei ole perin pienessä piirissämme sallittu muuta kuin
ponnistella sitä kohti, mikä meistä näyttää parhaalta, ja siinä pysyä
sankarillisesti vakautuneina siitä, ettei mikään, mitä siinä teemme,
voi mennä hukkaan.


VI.

Mutta kaikki nuo ratkaisemattomat kysymykset eivät kuitenkaan saa
johtaa meitä pelkoon. Haudantakaiseen tulevaisuutemme nähden ei ole
suinkaan välttämätöntä, että saamme vastauksen kaikkeen. Olkoon
maailmankaikkeus löytänyt tietoisuutensa, löytäköön sen jonakin päivänä
tai etsiköön sitä ikuisesti, ei se voi olla olemassa vain ollakseen
onneton ja kärsiäkseen, joko kokonaisuudessaan tai yhdessäkään
osassaan, ja sangen yhdentekevää on, onko tuo osa näkymätön tai
mittaamaton, koska pienin on yhtä suuri kuin suurinkin siinä, millä ei
ole loppua eikä mittaa.

Jonkun kohdan kiduttaminen on samaa kuin maailmoiden kiduttaminen, ja
jos se kiduttaa maailmoita, kiduttaa se omaa olemustaan. Juuri sen oma
kohtalo, josta olemme osalliset, suojelee meitä, sillä mehän olemme
vain osana äärettömyyttä. Se sisältyy meihin niinkuin me siihen. Sen
hengitys on meidän hengitystämme, sen päämäärä on myös meidän, ja
meissä piilevät sen kaikki salaisuudet. Me olemme siinä osallisia
kaikilta puolin. Meissä ei ole mitään sille huomaamatonta; siinä ei ole
mitään meille kuulumatonta. Se jatkaa meitä, täyttää meidät, läpäisee
meidät kaikilta puolilta. Ajassa ja avaruudessa ja siinä, millä ajan ja
avaruuden tuolla puolen ei ole vielä nimeä, me edustamme sitä kuin
supistelmana sen kokonaisuudesta kaikkine ominaisuuksineen ja
tulevaisuuksineen, ja jos sen mittaamattomuus pelottaa meitä, olemme me
yhtä pelottavia kuin sekin.

Jos meidän siis täytyisi kärsiä siinä, olisivat kärsimyksemme vain
hetkellisiä, ja ainoastaan iankaikkisella on merkitystä. On
mahdollista, vaikka sangen käsittämätöntä, että eräät osat erehtyvät ja
eksyvät; mutta on mahdotonta, että tuska olisi yksi sen pysyvistä ja
välttämättömistä laeista, koska se tällöin kohdistaisi tuon lain
itseään vastaan. Yhtä hyvin se on ja sen täytyykin olla oma lakinsa ja
ainoa käskijänsä; muutoin se laki tai käskijä, jota sen täytyisi
totella, olisi yksin maailmankaikkeus, ja sen sanan painopiste, jonka
lausumme voimatta käsittää sen laajuutta, olisi yksinkertaisesti
siirretty paikoiltaan. Jos kaikkeus on onneton, niin se itse sitä
haluaa; jos se haluaa omaa onnettomuuttaan, on se hullu, ja jos se
meistä näyttää hullulta, täytyy sen riippua siitä, että järkemme toimii
vastoin kaikkea muuta ja niitä ainoita lakeja, jotka ovat mahdollisia,
siksi että ne ovat ikuisia, tai vaatimattomammin sanoen, siksi että
järkemme arvostelee sellaista, mitä se ei käsitä.


VII.

Kaiken täytyy siis loppua tai ehkä kaikki jo on päässyt, jollei onneen,
niin ainakin kaikista tuskista, kaikesta huolesta, kaikesta kestävästä
onnettomuudesta vapaaseen tilaan, ja mitäpä oikeastaan onnemme tässä
maailmassa muuta on kuin tuskasta, huolesta ja onnettomuudesta vapaana
olemista?

Mutta lapsellista on puhua onnesta ja onnettomuudesta, kun on kysymys
äärettömyydestä. Käsityksemme onnesta ja onnettomuudesta on niin
erikoinen, niin inhimillinen, niin harras, ettei sovi muille kuin
meille ja raukeaa tomuksi heti kun otamme sen ulos sen pienestä
piiristä. Se johtuu yksinomaan eräistä hermojemme oikuista, jotka ovat
tehdyt tajuamaan vähäisimmätkin sattumukset, mutta joiden tuntemiskyky
saattaisi olla aivan päinvastainen, nauttia siitä, mikä tuottaa niille
tuskaa.

En tiedä, onko lukijaini mieliin jäänyt se sir William Crookesin
merkittävä huomautus, missä kuuluisa oppinut näyttää, että
mikroskooppisen ihmisen silmissä melkein kaikki se, mitä pidämme
luonnon oleellisina lakeina, esiintyisi kumottuna, kun taas eräät
voimat, joista emme tiedä juuri mitään, kuten pintajännitys,
kapillaarivoima, Brownin molekyyliliikkeet, saisivat valtavan
merkityksen. Kävellessään esim. kaalinlehdellä, kasteen langetessa, ja
nähdessään siinä suunnattomia kuultavia palloja hän päättelisi, että
vesi on kiinteää ainetta, joka saa pyöreän muodon ja nousee ilmaan.
Huomatessaan muutaman askeleen päässä lammikon hän toteaisi, että tuo
sama aine ei nousekaan, vaan näyttää rannasta lähtien kovertuvan
äärettömäksi ontevaksi pinnaksi. Jos hän ystäviensä avulla koettaisi
heittää sinne tuollaisen tavattoman teräskangen, jota nimitämme
silmäneulaksi, näkisi hän sen painavan nesteen pinnalle jonkinlaisen
uoman ja kelluvan siinä tyynesti. Hän johtaisi luonnollisesti näistä ja
tuhansista muista kokeista, joita hän kykenisi suorittamaan, aivan
päinvastaisia teorioita kuin mihin koko meidän elämämme perustuu.

Niin kävisi myös William Jamesin otaksumassa, jossa on puhe
mahdollisista muutoksista ajan pituuden käsittämisessä.

"Otaksukaamme, että sekunnissa kykenisimme selvästi havaitsemaan
kymmenentuhatta tapausta emmekä kymmentä, kuten nyt. Jos elämämme ei
saisi sisältää enempää kuin saman luvun vaikutelmia, voisi se olla
tuhat kertaa lyhyempi. Me eläisimme tuskin kuukauden emmekä, oman
kokemuksemme perusteella, tietäisi mitään vuodenaikojen vaihteista. Jos
olisimme syntyneet talvella, ajattelisimme kesää niinkuin nyt
ajattelemille kivikauden lämpömäärää. Elimellisten olentojen liikkeet
olisivat niin hitaita, ettemme niitä näkisi, ja saisimme niistä tiedon
vain johtopäätösten avulla. Aurinko pysyisi liikkumatta taivaalla, kuu
ei vaihtelisi, ja niin edespäin.

"-- Kääntäkäämme otaksuma nyt päinvastaiseksi ja kuvitelkaamme olentoa,
jolla olisi vain tuhannes osa meidän aistimuksistamme määrätyn ajan
kuluessa. Hän eläisi tuhat kertaa kauemmin kuin me. Kesät ja talvet
tuntuisivat hänestä neljännestunnilta. Sienet ja muut nopeasti kasvavat
kasvit kohoisivat niin äkkiä, että ne näyttäisivät hänestä
silmänräpäyksen tuotteilta. Yksivuotiset kasvit nousisivat ja
kaatuisivat lakkaamatta kuin kivennäislähteen kuplat. Eläinten liikkeet
olisivat yhtä näkymättömiä kuin meistä kiväärinluotien lento. Aurinko
halkoisi taivaita kuin meteori jättäen jälkeensä pitkän liekkijuovan
j.n.e. Kuka takaa, ettei eläinmaailmassa tapahdu jotakin sellaista?"


VIII.

Me luulemme näkevämme päittemme päällä vain perikatoja, kuolemaa,
kidutusta ja onnettomuuksia, me värisemme jo ajatellessammekin tähtien
välisten seutujen kovia pakkasia ja synkkiä erämaita ja kuvittelemille,
että avaruudessa pyörivät maailmat ovat yhtä onnettomia kuin me, koska
ne jäätyvät, hajaantuvat, törmäävät yhteen ja hukkuvat kuvaamattomiin
liekkeihin. Siitä päätämme, että kaikkeuden henki on julma, kaamean
mielettömyyden riivaama tyranni, jota miellyttää vain oman itsensä ja
kaiken siihen kuuluvan kiduttaminen.

Miljooniin tähtiin, jotka ovat monta tuhatta kertaa suurempia kuin
meidän aurinkomme, usvasikermiin, joiden kokoa ja laatua ei
yksikään sana kielessämme saata ilmaista, sovellamme hetkellisen
tunneherkkyytemme, hermojemme ohimenevän toimintatavan ja olemme siinä
uskossa, että elämä noissa maailmoissa on mahdotonta tai kamalaa, koska
meidän olisi siellä liian kylmä tai liian kuuma. Meidän olisi paljon
viisaampaa ajatella, että olisi tarvittu vain jokin vähäpätöinen
seikka, muutama nystyrä lisää tai vähemmän ihoomme, muutama hermohaara
toisin sijoittuneena korvassamme tai silmässämme, jotta avaruuden
ilmasto, hiljaisuus ja pimeys muuttuisivat ihanaksi kevääksi,
sanomattomiksi säveliksi, jumalalliseksi valoksi.

"Ei mikään ole liian ihmeellistä ollakseen totta", sanoi Faraday.

Meidän olisi paljon järkevämpää vakuuttaa itsellemme, että nuo tuhot,
joita olemme näkevinämme, ovat juuri elämää, iloa tai joku noista
hengen ja aineen suurenmoisista juhlista, joihin kuolema, hävittäen
molemmat vihollisemme, ajan ja välimatkan, sallii meidän lopultakin
ottaa osaa. Joka kerran, kun jokin maailma hajoaa, sammuu, murenee,
sulaa tai kun toinen maailma sen kohtaa ja musertaa, alkaa ihmeellinen
koe, lähenee kuulumaton toivo ja ehkäpä tuntematon onni, joka nousee
samasta loppumattomasta odottamattomuudesta.

Samantekevää, jäätyvätkö ne vai palavat, kokoontuvatko vai hajoavat,
pakenevatko vai seuraavat toisiaan: aineen ja hengen, kun niitä ei enää
yhdistä tuo sama mitätön sattuma, joka ne meissä yhteen liittää, tulee
riemuita kaikesta, mitä tapahtuu, sillä kaikki on vain syntymistä ja
jälleensyntymistä, lähtöä tuntemattomuuteen, jossa on ihania lupauksia
ja kenties aavistusta sanoin ilmaisemattomasta lähestymisestä...



12. luku.

Päätelmiä.


I.

Säilyttääksemme kaikesta tästä elävämmän kuvan ja tarkemman muiston
luokaamme vielä silmäys kuljettuun matkaan. Olemme, ylempänä
mainituista syistä, jättäneet syrjään uskonnolliset ratkaisut ja
täydellisen tuhoutumisen. Tuhoutuminen on aineellisesti mahdotonta,
uskonnolliset ratkaisut ovat sulkeutuneet ovettomaan ja ikkunattomaan
linnaan, jonne ihmisjärki ei pääse tunkeutumaan. Sitten seuraa
minuutemme jälkielämän otaksuma, kun se on eronnut ruumiistaan, mutta
säilyttänyt täyden ja eheän tietoisuuden omasta itsestään.

Olemme nähneet, että sekin otaksuma, ahtaissa rajoissaan, on vain
vähässä määrässä todennäköinen ja tuskin toivottava, vaikka se
ruumiista, kaiken pahan lähteestä, luopumisen takia näyttää vähemmän
pelottavalta kuin nykyinen olotilamme. Toiselta puolen, jos koettaa
sitä laajentaa tai ylentää, jotta se tuntuisi vähemmän barbaariselta ja
vähemmän lapselliselta, tulee eteemme yleistietoisuuden tai muuntuneen
tietoisuuden otaksuma, joka sen teorian ohella, että jälkielämässä ei
ole minkäänlaista tietoisuutta, sulkee tien kaikilta arveluilta ja
tyhjentää sen, mitä mielikuvitus saattaisi aavistaa.

Jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta vastaisi meidän kannaltamme
puhdasta, ehdotonta tuhoutumista eikä siis olisi pelottavampi kuin
sekään, -- uni ilman unennäköä ja heräämistä. Tämä otaksuma on
eittämättä hyväksyttävämpi kuin tuhoutumisen teoria, mutta ratkaisee
perin uhkarohkeasti kysymykset yleismaailmaisesta ja muuttuneesta
tietoisuudesta.


II.

Ennenkuin vastaamme näihin, meidän tulee valita maailmankaikkeutemme,
sillä tietämättömyydellämme on valinnan vapaus. Kysymys koskee sitä,
miltä kannalta meidän on katseltava äärettömyyttä. Tuleeko liikkumaton,
muuttumaton iankaikkisuus, ikuisesti täydellinen ja kehityksensä
huipulla oleva äärettömyys ja päämäärätön maailmankaikkeus olemaan se,
joka järkemme täytyy käsittää ajatustemme äärimmäisellä rajalla?
Uskommeko, että kuollessamme haihtuu äkkiä tuo liikkeen ja edistyksen
harhaluulo, jonka näemme tämän elämämme pohjalta? Silloin on
välttämätöntä, että viimeisen henkäyksemme hetkellä sulaudumme siihen,
mitä paremman puutteessa nimitämme yleistietoisuudeksi. Jos päinvastoin
uskomme kuoleman paljastavan meille, että harha ei piile aisteissamme,
vaan järjessämme, ja jos eittämättömästi elävässä maailmassa,
huolimatta syntymäämme edeltäneestä iankaikkisuudesta, ei ole
kaikkea koettu, -- että liike ja kehitys jatkuvat eivätkä koskaan
pysähdy missään, täytyy meidän hyväksyä muuntunut tai kehittyvä
tietoisuus. Molemmat näkökannat ovat perältään yhtä käsittämättömiä,
mutta niitä saattaa puolustaa, ja vaikkapa niitä ei voikaan sovittaa
yhteen, yhtyvät ne eräässä kohdassa, nimittäin siinä, että loppumaton
tuska ja toivoton kärsimys ovat ikuisesti niistä kummastakin eristetyt.


III.

Muuntuneen tietoisuuden otaksuma ei edellytä pienen ruumiissamme
hankitun tietoisuuden menettämistä, mutta se tekee sen hyvin
merkityksettömäksi, heittää sen pois, upottaa ja purkaa sen
iankaikkisuudessa. On luonnollisesti mahdotonta tukea tätä otaksumaa
riittävillä todisteilla, mutta sitä ei ole yhtä helppo kumota kuin
edellisiä. Jos olisi luvallista puhua todennäköisyydestä, kun ainoa
totuus, jonka tunnemme, on se, ettemme näe totuutta, on tämä uskottavin
odotusajan otaksumista ja avaa ihania pääsyjä mahdollisimpiin,
vaihtelevimpiin ja viehättävimpiin unelmiin.

Minuutemme, sielumme, henkemme, tai miksi tahansa nimitämme sitä, joka
jää elämään jälkeemme ollakseen me itse -- tapaako se jälleen,
ruumiistamme erottuaan, nuo lukemattomat elämät, jotka sen on täytynyt
elää monituhantisina vuosina, joilla ei ole ollut alkua? Jatkaako se
yhä kasvuaan liittäen itseensä kaiken sen, mitä se äärettömyydessä
kohtaa, niiden monituhantisten vuosien kuluessa, joilla ei ole loppua?
Viipyykö se hetkisen maapallomme ympärillä, viettäen siellä,
silmällemme näkymättömissä seuduissa, yhä onnellisempaa ja korkeampaa
elämää, niinkuin teosofit ja spiritistit väittävät? Kulkeeko se toisia
tähtisikermiä kohti, muuttaako se toisiin maailmoihin, joiden
olemassaoloa aistimme eivät arvaakaan? Kaikki näyttää mahdolliselta
tuossa suuressa unelmassa paitsi se, mikä voisi pysähdyttää sen lennon.

Kuitenkin, niin pian kuin se uskaltautuu liian kauas haudantakaisiin
avaruuksiin, törmää se outoihin esteisiin ja taittaa siipensä. Jos
myönnämme, ettei minuutemme pysy iankaikkisesti samanlaisena kuin
kuolemamme hetkellä, emme enää saata kuvitella, että se pysähtyy
määrätyllä hetkellä, lakkaa laajenemasta ja kohoomasta, saavuttaa
täydellisyytensä ollakseen vain jonkinlainen muuttumaton, avaruudessa
liitelevä pirstale ja loppuunsa päässyt olio kaikessa siinä, mikä ei
milloinkaan lopu.

Se olisikin ainoa ja todellinen kuolema ja sitä kamalampi, koska se
lopettaisi verrattoman elämän ja verrattoman älyn, joiden rinnalla ne,
mitkä täällä omistamme, eivät merkitse senkään vertaa kuin pisara
meressä tai hiekkajyvänen vuorijonossa. Sanalla sanoen: joko uskomme,
että kehityksemme loppuu jonakin päivänä, ja se olisi käsittämätön
loppu ja jokin selittämätön kuoleman laji, tai myönnämme, ettei sillä
ole loppua ja silloin se, ollen ääretön, saapi kaikki äärettömyyden
tunnusmerkit ja välttämättä häviää ja sulaa siihen.

Tähän muuten päättyy teosofia, spiritismi ja kaikki uskonnot, joissa
ihminen korkeimmassa onnessaan sulautuu Jumalaan. Ja se on taas
käsittämätön loppu, mutta on kuitenkin elämää. Ja sitten, valitaksemme
kahden käsittämättömän välillä, tehtyämme kaikki, mikä on
inhimillisesti mahdollista käsittääksemme jommankumman arvoituksen,
antautukaamme mieluimmin sen haltuun, joka on laajin ja siis
todennäköisin, johon kaikki muut sisältyvät, ja jonka toisella puolella
ei enää ole mitään jäljellä. Muutoin heräävät samat kysymykset jälleen
jokaisessa pysähdyspaikassa, ja vastukset siirtyvät aina edemmäksi. Ja
kysymykset ja vastaukset vievät meidät saman väistämättömän kuilun
ääreen. Koska sinne täytyy joutua ennemmin tai myöhemmin, niin miksi
emme astu sinne heti? Kaikki, mitä meille välillä tapahtuu, kiinnittää
mieltämme epäilemättä, mutta ei pidätä meitä, koska se ei ole ikuista.


IV.

Olemme siis yleistietoisuuden ongelman edessä. Vaikka emme kykenekään
käsittämään sitä toimintaa, jolla äärettömyys menee itseensä
tajutakseen itsensä ja siis määritelläkseen itsensä selvemmin ja
erottuakseen muusta, ei se ole kyllin pätevä syy väittääksemme sitä
mahdottomaksi. Sillä jos hylkäisimme kaikki todellisuudet ja
mahdottomuudet, joita emme ymmärrä, ei meille enää jäisi mistä elää.
Jos tuo tietoisuus on olemassa siinä muodossa, mistä meillä on käsitys,
niin on selvää, että me myös olemme siinä ja otamme siihen osaa. Jos
jossakin on tietoisuutta tai jotakin, mikä tietoisuuden korvaa, niin
olemme tässä tietoisuudessa tai siinä, mitä sen sijalla on, koska emme
saata olla muualla. Ja koska tämä tietoisuus tai sen vastike ei saata
olla onneton, sen vuoksi että äärettömyys ei voi olla olemassa vain
onnettomuudekseen, niin emme ole siinä myöskään onnettomia.

Lopuksi, jollei sillä äärettömyydellä, mihin meidät viskataan, ole
minkäänlaista tietoisuutta eikä mitään sitä korvaamassa, johtuu se
siitä, ettei tietoisuus tai se, mikä voisi sen korvata, ole välttämätön
ikuiselle onnelle.


V.

Siinä on luullakseni se, mitä voimme tällä hetkellä vakuuttaa sielulle,
joka on huolissaan tutkimattoman avaruuden edessä, minne kuolema sen
pian heittää. Se voi toivoa siellä kaikkea, mitä on uneksinut; se
pelännee siellä vähemmän sitä, mitä säikkyen odotti tapaavansa.
Jos se mieluimmin haluaa odottaa eikä halua hyväksyä yhtään
niistä otaksumista, joita olen esittänyt parhaimpani mukaan ja
ennakkoluuloitta, niin näyttää kuitenkin vaikealta olla omistamatta
sitä suurta varmuutta, joka niiden jokaisen pohjalla piilee -- ettei
äärettömyys voi tahtoa meille pahaa, koska se, jos iankaikkisesti
kiduttaisi pienintäkään meistä, kiduttaisi sellaista, mitä ei voi
itsestään irroittaa, ja siis itseään kokonaisuudessaan.

Minulla ei ole ollut mitään lisättävää siihen, mitä jo ennen
tiedettiin. Olen vain yrittänyt erottaa sen, mikä voi olla totta,
siitä, mikä varmaankaan ei ole totta, sillä jos emme tiedäkään, missä
totuus on, opimme edes jotakin saadessamme tietää, missä sitä ei ole.
Ja kenties olemme, hakiessamme tuota löytymätöntä totuutta, totuttaneet
silmämme tunkemaan viimeisen hetken kouhun läpi sitä tarkasti
tähystämällä.

Tietysti olisi vielä paljon sanomista, minkä toiset sanovat
voimakkaammin ja vakuuttavammin. Mutta älkäämme toivoko, että joku
lausuisi tässä maailmassa sen sanan, joka lopettaisi epävarmuutemme.
Päinvastoin on hyvin luultavaa, ettei kukaan tässä maailmassa, kenties
ei toisessakaan, keksi kaikkeuden suurta salaisuutta. Ja jos asiaa
hiukan ajattelee, on hyvin onnellista, että sen laita on niin. Meidän
ei ainoastaan tule tyytyä elämään käsittämättömän keskellä, vaan meidän
on vielä iloittava, ettemme pääse siitä irti. Ellei enää olisi
ratkaisemattomia kysymyksiä eikä arvaamattomia ongelmia, niin
äärettömyys ei olisikaan ääretön, ja silloin täytyisi ikuisesti kirota
kohtaloa, kun se olisi sijoittanut meidät kaikkeuteen, joka olisi
sovitettu meidän älymme mukaan. Kaikki olevainen olisi vain umpinainen
vankila, auttamaton onnettomuus, korjaamaton erehdys. Tuntematon ja
tutkimaton ovat nyt ja ehkä aina välttämättömiä onnellemme. Missään
tapauksessa en toivoisi, että pahinkaan vihamieheni, vaikka hänen
ajatuskykynsä olisi tuhatta kertaa korkeampi ja voimakkaampi kuin
minun, tuomittaisiin ikuisesti asumaan sellaisessa maailmassa, jonka
oleellisen salaisuuden perille hän olisi päässyt ja josta hän, ollen
vain ihminen, olisi alkanut jotakin käsittää.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuolema" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.