Title: Kertomuksia II
Author: Gorky, Maksim
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia II" ***


KERTOMUKSIA II

Kirj.

Maksim Gorjki


Suomentanut Rob. A. Seppänen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903.

Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.



SISÄLTÖ:

 Arolla.
 Ajan ratoksi.
 Toverukset.
 Lukija.
 Pirusta.



AROLLA


... Me läksimme Perekopista mitä huonoimmalla tuulella, nälkäisinä kuin
sudet ja vihaisina koko maailmalle. Kokonaista puoli vuorokautta olimme
turhaan käyttäneet kaiken kykymme ja tarmomme saadaksemme jotain
varastetuksi tai hankkiaksemme työntapaista, ja kun viimein huomasimme,
ettei mikään vedellyt, päätimme kulkea edelleen. Mihinkä sitten? Kunhan
mentiin.

Päätöksemme oli yksimielinen ja me ilmaisimme sen toisillemme. Mutta me
olimme valmiit jatkamaan matkaa joka suhteessa sillä elämän polulla,
jota jo kauan olimme kulkeneet -- senkin oli jokainen meistä itsekseen
päättänyt, ja vaikka emme sitä ääneen ilmaisseetkaan, niin loisti se
kuitenkin selvään nälkäisten silmiemme synkässä heijastuksessa.

Meitä oli kolme. Tutustuneet olimme toisiimme vasta äsken Hersonissa
eräässä kapakassa Dnjeprin rannalla.

Yksi meistä oli sotamies rautatie-pataljoonasta; sitte oli hän ollut
ratamestarintapaisena. Hän oli punatukkainen, punapartainen ja vanttera
mies, jonka harmaissa silmissä oli kylmä ilme. Hän osasi saksaa ja
tunsi hämmästyttävän tarkasti kaikki vankila-elämän salaisuudet.

Meikäläinen mies ei mielellään puhu paljoa entisyydestään, sillä
hänellä on siihen aina enemmän tai vähemmän päteviä syitä. Sen vuoksi
luotimme me toisiimme -- luotimme ainakin ulkonaisesti, sillä
sisällisesti ei kukaan meistä luottanut paljoa edes itseensäkään.

Kun toinen tovereistamme, kuivankarakka, pieni mies, jonka ohuet huulet
aina olivat epäilevässä puristuksessa, sanoi olevansa Moskovan
yliopiston entinen ylioppilas, niin pidimme minä ja sotamies sen
totena. Meistä oli aivan yhdentekevää, oliko hän ollut ylioppilaana,
salapoliisina vaiko varkaana, tärkeää oli vain se, että hän
tutustumisemme hetkenä oli meidän vertaisemme -- oli nälkäinen, nautti
kaupungeissa poliisin erityistä huomiota ja maaseudulla talonpoikien
epäilevää silmälläpitoa, vihasi kaikkia voimattoman, ajetun ja
nälkäisen pedon vihalla, hautoi mielessään yleistä kostoa kaikelle ja
kaikille, sanalla sanoen hän oli sekä asemaltaan luonnon ja elämän
herrana että mielenlaadultaan yhtä lihaa ja luuta kuin mekin.

Onnettomuus on lujin side yhdistämään toisiinsa aivan vastakkaisetkin
luonteet ja me kaikki olimme vakuutetut oikeudestamme pitää itseämme
onnettomina.

Kolmas olin minä. Vaatimattomuudesta, joka johtuu minulle luodun
nuoruuteni luonteen ajoilta, en virka sanaakaan ansioistani ja
tahtomatta näyttäytyä naivilta olen vaiti puutteistani. Ehkä sentään
jonkullaisen selvyyden vuoksi mainitsen, että olen aina pitänyt itseäni
muita parempana ja suurella menestyksellä teen sitä tänäkin päivänä.

Me siis olimme lähteneet Perekopista ja taivalsimme edelleen
päämääränämme sinä päivänä tshabanit, joilta aina saa pyytää leipää ja
jotka harvoin kieltävät sitä kulkevilta.

Kulin rinnan sotamiehen kanssa, "ylioppilas" saapasteli takana. --
Hänen harteillaan roikkui jotain, joka muistutti nuttua. Suipossa,
kulmikkaassa ja sileäksi ajetussa päässä lepäsi leveäraiteisen lakin
tähteitä, harmaat, kirjavaksi paikatut housut peittivät laihoja koipia
ja jalkapohjiin oli hän nuttunsa vuorin siekaleista punomiensa nuorien
avulla kiinnittänyt pari saapasvarren palasta, jotka hän oli matkalla
löytänyt, sanoen näitä laitoksia sandaaleiksi. Hän astui ääntä
päästämättä, tuprutteli kovasti pölyä ja vähäväliä räpytteli vihreälle
vivahtavia, pieniä silmiään. Sotamiehellä oli päällään punainen paita,
jonka hän oman puheensa mukaan oli "omakätisesti hankkinut" itselleen
Hersonissa. Paidan päällä oli vielä puuvillalla topatut liivit ja
päässä sotilaan lakki epämääräistä väriä. Jaloissa hoikalehtivat leveät
housut. Hän oli avojaloin.

Minäkin olin pukimissa ja avojaloin.

Me kulimme ja ympärillämme aukeni kaikkiin suuntiin aron valtava
väljyys, sen yllä kaartui pilvettömän taivaan paahtava siniholvi.
Harmaa, pölyinen tie halkoi aina leveänä juovana, joka poltti
jalkojamme. Paikoin tuli vastaan sänkisiä pellonsarkoja, joilla oli
omituista yhtäläisyyttä sotamiehen harjasposkien kanssa.

Sotamies kulki laulaen käheällä basso-äänellään jotain messua.

Palvelusaikanaan oli hän näet toimittanut virrenlaulajan ammattia
pataljoonan kirkossa ja siitä pitäen osasi hän lukemattoman paljouden
messuja, joita hän aina alkoi luritella, kun vain keskustelusta ei
tullut mitään.

Kaukana taivaanrannalla kasvoi jotain pehmeiden piirteiden ja
sinipunervan valon hymyilevien varjojen epämääräisiä muotoja.

-- Ne taitavat nuo olla Krimin vuoria, -- sanoi "ylioppilas" kuivalla
äänellä.

-- Vuoria? -- huudahti sotamies. -- Liian aikaiseenpa, veliseni, ne
näet. Pilviä eikä mitään muuta... Aika somia, ovat kuin karpalohyytelö
maidossa...

Minä huomautin, miten hauskaa todellakin olisi, jos pilvet olisivat
olleet hyytelöä. Tämä herätti meissä heti nälän tuimimmilleen.

-- Lempo vieköön, -- noitui sotamies syleksien, -- ei näy ainoatakaan
elävää olentoa! Ei ketään... Täytynee käydä kuin karhut talvella
käpäliään imemään.

-- Johan minä sanoin, että olisi pitänyt kulkea asutuille paikoille, --
huomautti "ylioppilas".

-- Johan sinä sanoit! -- tiuski sotamies. -- Sitä vartenhan sinä olet
oppinutkin, että osaisit puhua. Senkö asuttuja paikkoja täällä on?
Hitto tietäköön, missä ne ovat!

"Ylioppilas" vaikeni. Aurinko alkoi laskea, pilvet taivaanrannalla
välkkyivät sanoin selittämättömän hohteen vallassa. Ilmassa oli maan ja
suolan hajua.

Tästä kuivasta ja miellyttävästä hajusta kiihtyi nälän tunne kaksin
verroin.

Vatsassa ellosteli. Tuntui kuin ruumiin kaikista lihaksista olisi mehu
vähitellen vuotanut jonnekin ja haihtunut, josta lihakset kadottivat
elävän joustavuutensa. Kuivuus vihloi suuta ja kurkkua, päätä huimasi
ja silmissä kieppui tuontuostakin mustia pilkkuja, jotka toisinaan
näyttivät höyryäviltä liha- tai leipäpalasilta. Silloin tuntui vatsaa
viiltelevän kuin terävällä veitsellä.

Mutta me kulimme kuitenkin, kerroimme toisillemme tunteitamme ja
visusti katselimme tiepuoliin, eikö näkyisi jossain lammaslaumaa,
kuuntelimme, eikö sattuisi kuulumaan tatarin kärryjen vonkumista,
joilla hedelmiä kuletettiin Armeniaan markkinoille.

Vaan aro oli autio ja äänetön.

Tämän raskaan päivän aattona olimme me kolmeen mieheen syöneet neljä
naulaa ruisleipää ja viisi arbuusia ja kulkeneet neljäänkymmeneen
virstaan, mutta sittekään ei säkki ollut suuta myöten, sillä kun
Perekopissa olimme nukkuneet yömme torilla, tunsimme tuimaa nälkää.

"Ylioppilas" oli aivan oikein neuvonut pysymään valveilla ja öiseen
aikaan toimiskelemaan... Mutta kun kunnollisessa seurassa ei ole tapana
puhella ääneen omistusoikeuden rikkomisen aikeista, en puhu minäkään
siitä mitään. Tahdon vain pysyä totuudessa enkä rupea omaksi edukseni
raa'aksi. Minä tiedän, että ihmisten sydämet pehmenevät näinä korkean
sivistyksen aikoina ja silloinkin kun he tarttuvat lähimmäisensä
kurkkuun ilmeisessä aikeessa kuristaa hänet, koettavat he tehdä tämän
mitä sydämmellisemmin ja noudattamalla kaikkea sopivaisuutta. Oman
kurkkuni kokemus saa minut lausumaan julki tämän tapojen edistyksen ja
mieluinen velvollisuuteni on vakuuttaa, että kalkki tässä maailmassa
kehittyy ja täydellisentyy. Muuten tätä hämmästyttävää kehitystä
eittämättä todistaa vankiloiden, kapakkojen ja haureuslaitosten
vuosittainen kasvu...

Ja niin taivalsimme me, sylkeä niellen ja koettaen toverillisella
keskustelulla unhottaa vatsan vaivoja, pitkin aron autioita, äärettömiä
lakeuksia, taivalsimme päivän laskevien säteiden kultaisessa hohteessa,
joka oli täynnä hämärää toivoa. Ja aurinko edessämme aleni, hiljaa
painui pehmeiden pilvien peittoon, jotka välkkyivät sen ruskossa, ja
takanamme ja sivuillamme leijaillen nousi sinervä hämy arolta taivasta
kohden.

-- Kerätkää, pojat, nuotiotarpeita, -- sanoi sotamies nostaen tieltä
paksun oksan. -- Täytyy yöpyä arolle... Jo on kastetta... Ottakaa
kaikki mitä löytyy!

Poikkesimme eri tahoille keräämään kuivaa aroheinää sekä muutakin, mikä
vain voi palaa. Joka kerran kun piti kumartua, syntyi ruumiissa
omituinen halu heittäytyä maahan, venyä siinä liikahtamatta ja syödä
sitä, syödä mustaa, mehevää multaa, syödä paljon, uuvuksiin asti ja
sitte nukahtaa. Ja nukahtaa vaikka ainiaaksi, kunhan vain saisi syödä,
hotkia ja tuntea, miten lämmin ja paksu multasotku verkkaan valuu
suusta kuivanutta ruuansulatuskanavaa myöten kurisevaan, kutistuneeseen
vatsaan, joka paloi halusta saada jotain sisäänsä.

-- Kun löytäisi edes jonkullaisia juuria, -- huokasi sotamies. -- Niitä
on semmoisia syötäviä juuria...

Vaan mustassa, kynnetyssä maassa ei ollut minkäänlaisia juuria. Etelän
yö läheni nopeasti eikä auringon viime säde ollut vielä ehtinyt sammua,
kun tummansinisellä taivaalla alkoi jo vilkkua tähtiä. Ja ympärillämme
tummat varjot yhä sakenivat, peittäen meidät ja aron äärettömän
lakeuden.

-- Pojat, -- sanoi puoliääneen "ylioppilas", tuolla vasemmalla viruu
mies...

-- Mies? -- virkkoi sotamies epäillen. -- Mitä virumista sillä siellä
on?

-- Mene kysymään. Sillä mahtaa olla leipääkin, koska on arolle
asettunut, -- selitti "ylioppilas".

Sotamies katsahti sinne päin, missä mies virui ja päättävästi syläisten
sanoi:

-- Mennään luo!

Ainoastaan "ylioppilaan" vihreät ja terävät silmät voivat erottaa, että
tumma esine, joka oli noin viidenkymmenen sylen päässä tiestä
vasempaan, oli ihminen. Me läksimme sinne päin, nopeasti astuen pellon
sarkojen poikki ja tunsimme, miten toivo saada syödä yhä nostatti nälän
tuottamaa kipua. Olimme jo aivan lähellä, mutta mies ei liikahtanut.

-- Jospa se ei olekaan ihminen, -- ilmaisi sotamies synkästi yhteisen
ajatuksemme.

Mutta epäilyksemme haihtui samassa, sillä esine maassa äkkiä liikahti,
kasvoi ja me huomasimme, että se oli aivan tavallinen elävä ihminen,
polvillaan maassa ja kädet ojennettuina meihin päin.

Ja hän sanoi meille kolkolla, vapisevalla äänellä:

-- Älkää tulko, ammun!

Pimeästä kuului kuiva, lyhyt napsahdus.

Me pysähdyimme kuin käskystä ja vaikenimme hetkiseksi hämmästyneinä
moisesta vastaanotosta.

-- Sepä on roisto! -- murahti sotamies.

-- On, virkkoi "ylioppilas". -- Kulkee revolveri mukana... taitaa olla
rasvainen kala...

-- Hoi! klljasi sotamies, nähtävästi tehtyään jonkun päätöksen.

Mies ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.

-- Hoi mies! Me emme sinua koske... anna vain meille leipää, jos on.
Anna veikkonen, herran nimessä... Senkin kirottu...

Viimeiset sanat mutisi sotamies partaansa.

Mies pysyi vaiti.

-- Kuuletko? alkoi sotamies uudelleen vihasta vapisevalla äänellä. --
Anna leipää! Me emme tule likelle... viskaa tänne...

-- Kyllä... sanoi mies lyhyesti.

Jos hän olisi sanonut: "rakkaat veljeni", ja vuodattanut näihin
kristillisiin sanoihin kaikki pyhimmät ja puhtaimmat tunteet, niin
eivät ne sittenkään olisi vaikuttaneet meihin niin kuin tuo tyly ja
lyhyt:

-- Kyllä!

-- Älä sinä meitä pelkää, hyvä mies, -- sanoi sotamies pehmeästi ja
makeasti hymyillen, vaikka hän ei miestä kuitenkaan nähnyt, sillä tämä
oli meistä noin kahdenkymmenen askeleen päässä.

-- Me olemme rauhallisia ihmisiä... kulemme Venäjältä Kubaniin...
tiellä loppuivat rahat... kaikki on syöty, mitä on päältä irti
lähtenyt... nyt ollaan jo toista vuorokautta syömättä...

-- Tuoss' on! -- sanoi se hyvä mies kättään heilauttaen. Musta palanen
putosi eteemme. "Ylioppilas" syöksähti sitä ottamaan.

-- Tuoss' on vielä! Vielä... muuta ei ole...

Kun "ylioppilas" oli koonnut viskatut antimet, huomasimme, että meillä
oli nelisen naulaa kuivettunutta vehnäleipää. Palaset olivat hyvin
kasattuneita ja ryvettyneet mullassa. Edellinen oli meistä mieleistä,
jälkimäiseen emme taas panneet mitään huomiota. Kasattunut leipä on
kylläisempää kuin pehmeä, jossa on paljon vettä.

-- Noin... ja noin... ja noin! -- jakoi sotamies kullekin osuutensa. --
Eheh... ei noin paljoa! Sinulta, oppineelta, pitää lohkaista liika
pois, ettei toinen jäisi vähemmälle... "Ylioppilas" nurkumatta tyytyi
leipäsikareen menettämiseen. Sen sain minä ja pistin suuhuni.

Kun olin saanut oman osani, aloin sitä verkalleen järsiä, tuskin kyeten
hillitsemään leukojen kuumeentapaista vapisemista, jotka olisivat
voineet hienontaa vaikka kiviäkin. Kiimainen nautinto antoi minun
tuntea, miten ruokatorvi hätäisesti vavahteli ja miten pisara pisaralta
sitä tyydytin. Suuntäyteinen toisensa perästä, lämmin ja sanoin
selittämättömän maukas, solui paahteiseen vatsaan ja tuntui kuin se
olisi tuokiossa sulanut vereksi ja lihaksi. Riemu, niin kumma,
hiljainen ja virkistävä riemu lämmitti sydäntä sitä mukaa, kuin vatsa
täyttyi, ja minun tilani muistutti unenhorrosta. Unohdin noiden
kirottujen päivien alituisen nälän, unohdin toverini, olin kokonaan
vaipunut siihen nautintoon, jota tunteet parhaillaan tuottivat.

Vaan kun olin pannut kämmeneltäni viimeisen murun suuhuni, tunsin
olevani kauhean nälkäinen.

-- Sille taisi tuolle riiviölle jäädä vielä läskiä tai lihaa... --
mutisi sotamies vastapäätä minua vatsaansa hieroskellen.

-- Totta varmaan, koska leipä haisi lihalle... Ja leipääkin on sille
voinut jäädä, sanoi "ylioppilas" ja lisäsi hiljaa:

-- Kun ei olisi sitä revolveria...

-- Kukahan se mahtaa olla?

-- Näkeehän tuon, meidän veljemme Isak...

-- Koira! sanoi sotamies.

Me istuimme lähekkäin ja syrjäkaria katselimme sinne, missä
hyväntekijämme revolverineen istui. Sieltä emme kuullut ainoatakaan
ääntä emmekä elonmerkkiä.

Yö kokoili ympärillämme mustia voimiaan. Kuoleman hiljaisuus vallitsi
arolla -- me kuulimme toistemme hengityksen. Silloin tällöin kuului
jostain kaukaa arolinnun unelias sävel... Yllämme välkkyivät tähdet,
nuo taivaan elävät kukkaset... Me halusimme syödä...

Sanon ylpeydellä, etten ollut toveriani huonompi enkä parempi tuona
kummallisena yönä. Esitin heille, että nousisimme ylös ja menisimme
katsomaan tuota miestä. Häntä ei tarvitseisi koskea, mutta söisimme
kaikki, mitä häneltä löytäisimme. Jos ampuu, niin ampukoon! Kolmesta
osuu hän yhteen, jos osuu. Ja jos osuukin, niin tuskinpa revolverin
luoti hengen vie.

-- Lähdetään! -- sanoi sotamies pystyyn hypähtäen.

"Ylioppilas" nousi hitaammin kuin hän.

Ja me läksimme melkein juoksujalassa. "Ylioppilas" pysyttelihe takana.

-- Toveri! -- huudahti sotamies nuhtelevasti.

Vastaukseksi kuului kolkkoa mutisemista ja kilahtavan hanan terävä
ääni. Samassa välähti tulta ja kuului paukahdus.

-- Ohi! -- kiljaisi sotamies iloissaan ja hypähti yhdellä askeleella
miehen luo. -- Paholainen, nyt sinä kylvet... --

"Paholainen" retkahti polviltaan selälleen, kädet lennähtivät
levälleen, hän alkoi korista...

-- Senkö lempo tämä on! -- ihmetteli sotamies nostaen jo jalkansa,
jolla aikoi potkaista miestä. -- Olisikohan paukauttanut itseensä? Hoi
mies, kuuletko! Ammuitko itsesi, vai?

-- Ja lihaa ja leipää ja jotain muutakin... aika kasa! -- kuului
"ylioppilaan" iloinen ääni.

-- Lempo sinusta huolikoon, heitä henkesi. Käydään syömään, ystävät! --
huudahti sotamies.

Minä otin revolverin miehen kädestä. Hän lakkasi korisemasta ja virui
liikkumattomana. Revolverissa oli vielä yksi luoti jälellä.

Me söimme uudestaan, söimme ääneti. Mies makasi myöskin äänettömänä
eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Emme välittäneet hänestä
ollenkaan.

-- Ihanko te vain, rakkaat veljet, leivän tähden näin...? kuului äkkiä
kähisevä, väräjävä ääni.

Me vavahdimme. "Ylioppilas" oikein lekahti ja kumartuen maahan alkoi
rykiä.

Sotamies nieli palan alas ja alkoi haukkua.

-- Koiran kutkale... jottapa sinut tikahtaisi paikalleen. Nylkemäänkö
tässä on sinua ruvettu? Nahkaasiko luulet tarvittavan? Senkin
paksuturpa pakana... on sillä sisua, tuossa on muka lyijyä nahkaanne!
Kirottu...

Hän sätti ja sylki, josta sättiminen menetti merkityksensä ja voimansa.

-- Maltahan aikaa, kyllä tässä sinusta selvitään, kun on syöty, --
selitti "ylioppilas" pahaa ennustavasti.

Silloin kuului yön hiljaisuudessa vihlovaa nyyhkytystä, josta me
säikähdimme.

-- Hyvät ystävät... mistäs minä tiesin? Ammuin siksi, että pelotti...
Tulen Uudesta Athonista, menossa Smolenskin lääniin. Ohhoh, hyvä
Jumala! Horkka tappaa; auringon laskettua raatelee se pahiten... Horkka
se ajoi Athonistakin... nikkaroin siellä... olen nikkari... Kotona on
vaimo, kaksi tyttöä... vähilleen neljään vuoteen en ole heitä nähnyt...
ystävät! Syökää kaikki...

-- Syödään, älä käske, sanoi "ylioppilas".

-- Herra Jumala, jos olisin tiennyt, että olette hyviä, rauhallisia
ihmisiä... olisinko ampunut? Aro... yö... olenko syyssä?

Hän puhui itkien tai oikeammin päästeli haikeita voivotuksia.

-- Sillä mahtaa olla rahojakin, -- huomautti "ylioppilas".

Sotamies siristi silmiään, katsahti häneen ja hymähti.

-- Olet hyvä arvaamaan... Kuulkaapas, tehdään nuotio ja sitte
nukkumaan!

-- Entä hän? -- kysäsi "ylioppilas".

-- Lempo hänestä! Paistamaanko häntä, vai...

-- Kylläpä sietäisi, -- arveli "ylioppilas".

Nyt viritimme nuotion. Hiljaa leimuili se tyynessä yössä ja valaisi sen
pienen alan, jolla istuimme. Meitä nukutti, vaikka vielä olisimme
voineet syödä yhden iltasen.

-- Ystäväiset! -- huudahti nikkari, joka virui kolmen askeleen päässä
meistä.

-- No? -- virkkoi sotamies.

-- Saisinko tulla sinne... tulen luo? Kuolemani lähestyy... luitani
särkee... Herra Jumala, en taida jaksaa enään kotiin...

-- Ryömi tänne! -- käski "ylioppilas".

Varovasti, aivan kuin peläten, että häneltä putoaisi käsi tai jalka,
alkoi nikkari ryömiä nuotiolle. Hän oli pitkä, kauhean kuihtunut mies.
Näytti kuin joka jäsen hänessä riipattaisi irti, suuret, hämärät silmät
ilmaisivat kovan tuskan jäydettä. Kasvot olivat vääristyneet, luiset,
ja tulenkin valossa oli niillä mullankellahtava, kalman väri. Hän
vapisi ja herätti halveksivaa sääliä. Ojentaen nuotion yli pitkät,
laihat kätensä, hän hieroi luisevia sormiaan ja niiden jäsenet
taipuivat veltosti, vähitellen. Viimein alkoi inhottaa katsoa häneen.

-- Mikä sinut on tuommoiseksi tehnyt... ja kulet jalan? Oletko saita?
-- kysyi sotamies synkästi.

-- Neuvottiin sillä tavalla... älä lähde, sanoivat, vettä myöten, mene
Krimin kautta, ilma muka... sanoivat. Vaan kulkea en, veliseni, voi...
kuolen. Yksin kuolen arolle, linnut raatelevat ruumiini... eikä kukaan
tunne minua... Vaimo... lapset odottavat -- kirjoitin niille... ja
luitani aron sateet huuhtelevat... Voi, Herra Jumala!

Ja hän päästi haavoitetun suden valittavan voivotuksen.

-- Ah, paholainen! -- kirosi sotamies jaloilleen hypähtäen. -- Mitä
siinä möliset? Miksi et anna rauhaa ihmisille? Jos henkeäsi
haukottelet, niin haukottele minusta nähden, mutia pidä suusi kiinni...
Kenelle olet tarpeen? Suu kiinni!

-- Anna ikenille, -- esitti "ylioppilas".

-- Käydään nukkumaan, -- sanoin minä. -- Ja jos sinä haluat olla tulen
luona, niin ole ulisematta, tosiaankin...

-- Kuulitko? -- sanoi sotamies tuikeasti. -- Pane mieleesi! Luuletko,
että tässä säälimään ja hoitamaan sinua ruvetaan sillä, että leipää
viskasit ja luotia lennätit? Pallinaama piru! hyi...

Sotamies valkeni ja ojensihe pitkälleen.

"Ylioppilas" jo loikoi. Minäkin asetuin maahan. Säikähtynyt nikkari
kyyristyi yhteen käppyrään ja siirryttyään nuotion ääreen alkoi katsoa
siihen. Minä viruin hänestä oikeaan ja kuulin, miten hänen hampaansa
kalisivat. "Ylioppilas" oli painaltunut vasemmalle ja taisi jo vedellä
unia. Sotamies oli pannut kätensä päänsä alle ja makasi kasvot ylöspäin
taivaaseen katsellen.

-- Ompa tämä yö... Miten paljo tähtiä... lämmin, -- sanoi hän minulle
hetkisen kuluttua. -- Kas tuota taivasta -- se on peite eikä taivas.
Minä rakastan tätä kulkurin elämää... Kylmää ja nälkäistä se on, mutta
vapaata... Ei ole päälliköt käskemässä, itse on oman elämänsä herra.
Puri vaikka päänsä poikki, niin ei ole kenenkään sanaa sanomista...
Kyllä kelpaa... On nälkäkin näinä päivinä kurninut, vihaksi on
pistänyt... mutta nyt saa tässä loikoilla ja taivaaseen katsella...
Tähdet tuikkivat minulle... aivan kuin sanoisivat: älä ole milläsikään,
Lakutin, maleksi vain maita, äläkä anna kenellekään perään... Niin...
Ja sydämestä tuntuu hyvälle. Entä sinä, hoi, nikkari! Älä huoli olla
minulle vihoissasi äläkä pelkää mitään... Ei se mitään, jos leipäsi
söimme. Kun sinulla sitä oli ja meillä ei ollut, niin ei auttanut muu
kuin syödä... Sekö sinut ampumaan riivasi kuin minkäkin villin? Etkö
ymmärrä, että luoti voi vahingoittaa... Minä suutuin sinuun taannoin
kovasti ja ellet olisi kaatunut, olisit saanut aika löylyn uhmastasi.
Mitä leipään tulee, niin saat sitä ostaa Perekopista, kun huomenna
pääset sinne, rahoja sinulla on, se on tietty... Joko se tauti kauvan
sinua vaivaa?

Kauan kuului vielä sotamiehen ääni korvissani ja nikkarin surkea
uikutus. Pimeä, melkein musta yö laskihe yhä lähemmä maata ja rintaan
virtasi raikas, mehevä ilma.

Nuotio levitti tasaista valoa ja raitista lämmintä... Silmiä raukasi ja
torkunnan läpi väikkyi niissä jotain tyynnyttävää, puhdasta.

       *       *       *       *       *

-- Ylös, joutuin! Matkaan!

Pelästyneenä aukasin silmäni ja hypähdin ylös.

-- Joutuin, mars! -- komensi sotamies.

Hänen kasvoillaan oli synkkä, levoton ilme. Katsahdin ympärilleni.
Aurinko teki nousuaan, sen ensimäinen vaaleanpunerva säde lepäsi
nikkarin jäykillä, sinisillä kasvoilla. Hänen suunsa oli auki, silmät
olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja niissä oli lasimainen, kauhua
ilmaiseva katse. Puku rinnan kohdalta oli kokonaan revitty ja hän
lepäsi luonnottoman köyristyneessä asennossa. "Ylioppilas" oli
kadonnut.

-- Älä töllistele enään! -- sanoi sotamies ja tarttui minua käteen.

-- Onko hän kuollut? -- kysyin.

-- Tietysti. Jos sinut kuristaisi, et suinkaan sinäkään jäisi eloon, --
selitti sotamies.

-- "Ylioppilasko" se, vai? -- huudahdin minä.

-- Kukas se sitte? Sinäkö ehkä tai minä? Siinä sen nyt näki lukeneen
miehen... Tekonsa teki miehelle ja toverinsa pulmaan jätti... Jos sen
tiesin, niin eilen minä sen "ylioppilaan" Olisin tappanut yhdellä
lyönnillä. Pötkäys nyrkillä ohimoon ja maailmassa olisi ollut yhtä
heittiötä vähemmän! Ymmärrätkö, mitä hän on tehnyt?... Meidän täytyy
liikkua nyt niin, ettei ainoakaan ihmissilmä näe meitä arolla.
Ymmärrätkö? Katso, kun vihdoin nikkari löydetään, niin nähdään, että
hänet on kuristettu ja ryöstetty ja meikäläisiä ruvetaan vaanimaan.
mistä muka tulet ja missä olet yötä ollut? Joutuu kiinni, vaikka meillä
ei ole mitään... hänen revolverinsa on tosiaankin povellani.

-- Viskaa se pois! -- kehoitin.

-- Poisko? sanoi hän ajattelevasti. -- Kalu on arvokas ja kuka sen
tietää, joudummeko kiinni? Ei, en viskaa, mistä ne tietävät, että
nikkarilla oli ase? En viskaa... Se maksaa kolmeen ruplaan. Siinä on
vielä yksi luoti... Nyt laskisin sen suoraa päätä rakkaan toverini
kalloon... Paljokohan se koira ryösti rahoja?

-- Niin se nyt kävi nikkarin tyttöjen, -- sanoin.

-- Tyttöjen? Kenen? Aa, tuon... Ne kyllä kasvavat, joutuvat naimisiin
toisellaisille kuin me olemme; siitä ei ole puhettakaan... Vaan nyt
lähdetään joutuin... Mihin olisi mennä?

-- En tiedä... Saman tekevä minusta.

-- En minäkään. Lähdetään oikealle, siellä pitäisi olla meren.

Ja me läksimme.

Katsahdin jälelle. Kaukana aavalla yleni kumpare, vaan sen yllä säteili
aurinko.

-- Katsotko, olisiko mies noussut kuolleista? Älä pelkää, ei se perästä
tule. Oli se lukumies tosiaankin terävä... Oli siinä toveria! Ohhoh,
veli! Huononevat ihmiset, vuosi vuodelta yhä huononevat! -- sanoi
sotamies surullisesti.

Aro, ääretön ja autio ja kylpien aamuauringon kirkkaissa säteissä,
aukeni ympärillämme ja yhtyi kaukana taivaaseen, missä valo oli niin
kirkasta, hymyilevää ja runsasta, että jokainen likainen ja väärä teko
tuntui mahdottomalta keskellä tuota vapaan tasangon ääretöntä lakeutta,
jota sinervä taivas hyvyydellään kattoi.

-- Minulla on haikea nälkä, -- sanoi toverini mahorkasta paperitöllöä
käärien.

-- Mitähän saisi tänään syödä ja missä?

Se oli arvoitus!

       *       *       *       *       *

Tähän lopetti kertoja -- naapurini erään sairashuoneen kopissa --
kertomuksensa ja lisäsi:

-- Siinä kaikki. Meistä tuli hyvät ystävät sen sotamiehen kanssa ja me
saavuimme yhdessä Karssin alueelle. Hän oli hyväntahtoinen ja paljon
kokenut poika, tyypikäs paljasjalka-kulkuri. Minä kunnioitin häntä.
Vähään-Aasiaan asti kulimme yhdessä, siellä sitte hävisimme toisistamme.

-- Muistatteko koskaan nikkaria? -- kysyin minä.

-- Kuten näette tai -- kuten kuulitte...

-- Ja miltä tuntuu?

Hän naurahti.

-- Mitäs minun pitäisi tuntea? Ei ollut minun syyni, että hänen niin
kävi, samoin kuin ei ole teidän syynne, miten minun on käynyt... Eikä
mikään ole kenenkään syy, sillä kaikki olemme me samallaisia --
elukoita.



AJAN RATOKSI


Raskaita, harmaita savukierteitä tuprutellen painui matkustajajuna
suunnattoman matelijan kaltaisena keskellä viljapeltojen merta aron
syvyyteen. Savun kanssa hajosi paahteiseen ilmaan äkäistä ryminää, joka
hetkeksi oli häirinnyt avaran, aution lakeuden velttoa äänettömyyttä ja
pienen aseman seutua, minkä yksinäisyys keskellä tasankojen
hiljaisuutta herätti raskaita tunteita.

Ja kun kumea, mutta elämää tietävä junan humu oli haihtunut pilvettömän
taivaan holveihin, vallitsi aseman seudulla jälleen jäytävä raukeus ja
aron unelias yksitoikkoisuus tuntui enenevän.

Aro kuumotti kullankeltaisena, taivas helakan sinisenä. Kumpikin tuntui
käsittämättömän suurelta. Ruskeat asemarakennukset, jotka olivat
viskotut näiden väliin, tekivät arkipäiväisen vaikutuksen, joka turmeli
tuon raukean kuvan keskustan, minkä mielikuvista ja aatetta vailla
oleva taiteilija oli piirtänyt.

Joka päivä sukeltaa arolta asemalle 12 ja 4 aikaan junia pysähtyen
siihen pariksi minuutiksi. Nämä neljä minuttia ovat aseman ainoa ja
päähuvitus. Ne tuottavat vaihtelua palveluskunnan yksitoikkoiseen
elämään. Jokaisessa junassa on joukko kirjavapukuista yleisöä. Ne
ilmestyvät tuokioksi. Vaunujen ikkunoista vilkkaa heidän väsyneet,
kärsimättömät ja veltot kasvonsa. Helähtää kellon soitto, kimeä pillin
vihellys kuuluu, veturi puhkaa ja he kiitävät pois, kauas kaupunkeihin,
missä kiehuu meluinen elämä.

Aseman palveluskunnasta, joka on turtunut ikävän yksitoikkoisuudessa,
on huvittavaa nähdä noita kasvoja ja junan mentyä on puhetta kotvaksi
yhdestä ja toisesta tuokion huomiosta. Heidän ympärillään levitteleikse
äänetön aro, yllä kaartuu taivas välinpitämättömän näköisenä ja heidän
mielissään asuu samea kade niitä ihmisiä kohtaan, jotka joka päivä
kiitävät heidän ohitsensa jättäen heidät elämään ja olemaan aivan kuin
osattomiksi elämästä.

Ja siinä ne junan mentyä seisovat asemasillalla seuraten silmillään
tumman juovan katoamista kullalle hohtavien viljapeltojen
äärettömyyteen, mykistyneinä ohi vilahtaneen elämän vaikutuksesta.

Siinä ovat melkein kaikki. Asemapäällikkö, hyväntahtoinen, lihava,
vaaleatukka mies, jolla on tuuheat viikset kuin kasakalla; hänen
apulaisensa, ruskeaverinen ja teräväpartainen nuorimies; asemavahti
Luka, pientäkättä oleva, nokkela, viekas mies, sekä eräs vaihdemies,
Gomosov, tanakka, leveäpartainen ja juro musikka, jonka naama on aina
vakava ja pullea.

Asemahuoneen oven vieressä istuu penkillä päällikön vaimo, pieni, paksu
nainen, joka on haleta kuumuudesta. Hänen polvillaan nukkuu lapsi,
jonka posket ovat yhtä pyöreänpullakat kuin äidinkin.

Juna painuu ylänteen taa ja näyttää kuin se sukeltaisi maan sisään.

Silloin asemapäällikkö virkkaa vaimolleen:

-- Jokos se tee on valmista, Sonja?

-- Tietysti, -- vastaa tämä hiljaa ja vetelästi.

-- Luka! Kuuleppas, ota ja lakaise asemasilta... ne ovat taas
tiputelleet sen roskaa täyteen...

-- Kyllä, Matvei Jegorovitsh...

-- No, Nikolai Petrovitsh, mentäisiinkö teetä juomaan?

-- Niinhän se on ollut tapa, -- vastaa apulainen.

Kun iltapäivän juna on lähtenyt, kysäsee Matvei Jegorovitsh vaimoltaan:

-- Jokos se päivällinen on valmis, Sonja?

Sitte hän antaa Lukalle käskyn, joka aina kuuluu vanhaan tapaan ja
kutsuu apulaistaan, joka on heillä ruokamiehenä:

-- No, mentäisiinkö päivälliselle?

Ja apulainen vastaa yksikantaan:

-- Kuten ainakin...

He poistuvat huoneeseen, jossa on paljo kukkia ja vähän huonekaluja,
mutta paljo keittiön ja lapsen kääreiden hajua. Täällä keskustellaan
pöydän ympärillä siitä, mitä äsken oli vilauksella nähty.

-- Näittekö, Nikolai Petrovitsh, toisen luokan vaunussa erästä
vaaleatukkaista naista, jolla oli keltainen puku? Oli se aika hempukka!

-- Mukiin menevä, mutta mauttomasti puettu... -- vastaa apulainen.

Hän puhuu aina lyhyeen ja vakuuttavasti, sillä hän pitää itseään
kokeneena ja sivistyneenä miehenä. Hän on päättänyt kymnaasin. Hänellä
on mustakantinen vihko, johon hän kirjoittelee kaikenmoisia ajatelmia
penkoen niitä sanomalehtien nurkkanovelleista ja kirjoista, jotka
sattumalta joutuvat hänen käsiinsä. Päällikkö tunnustaa kaikessa ja
tinkimättä hänen auktoriteettinsa, kun se vain ei koske virka-asioita,
ja kuuntelee häntä hartaasti. Varsinkin ovat hänen mieleensä Nikolai
Petrovitshin vihkoon kirjoitetut viisaudet ja niitä hän aina sydämensä
yksinkertaisuudella ihmettelee. Apulaisen huomautus puvun johdosta saa
Matvei Jegorovitshin kysymään:

-- Eikö sitten keltainen sovi vaaleaveriselle?

-- Tarkoitin kuosia enkä väriä, -- selittää apulainen ammentaen
marjahilloa lautaselleen lasimaljakosta.

-- Kuosia... sitähän minäkin, -- säestää päällikkö.

Puheeseen tarttuu vaimo, jota asia koskee lähemmin. Mutta kun nämä
ihmiset ovat keskinkertaisella kehityskannalla, venyy keskustelu
hitaasti ja saa harvoin liikkeelle tunteita.

Melkein joka tunti tulee tavarajunia, joiden palvelusväki on tuttua
joukkoa. Kaikki nuo konduktöörit ovat unisia nahjuksia, ikävien
aromatkojen veltostamia. Joskus nämä kertovat radalla kohdanneista
tapauksista tai tietävät uutisia; niin ja niin monennella virstalla jäi
joku junan alle, sitä ja sitä on sakotettu virkavirheestä tahi on joku
saanut ylennystä. Tämmöiset tiedot ahmitaan herkkupaloina.

Vaan aurinko kierii hitaasti aron äärtä kohden. Kun se on ehtinyt maan
laitaan, hehkuu se purppuralle. Arolle valahtaa punertava hämy, joka
herättää kaipauksen surumielisen tunteen, selittämättömän halun
jonnekin kauas, pois tästä tyhjyydestä. Ja sitte aurinko vitkaan painuu
syvemmä... Taivaalla leikkivät sen valot vielä kauan aikaa kuin
hiljaiset sävelten aallot. Mutta vähitellen sammuu ehtoisen ruskon
leimu, hämärä hiipii kätköstään esiin, lämmin ja uinaileva. Tähdet
syttyvät palamaan ja vilkkuvat hätäisesti kuin pelästyneinä maassa
vallitsevasta ikävästä.

Aseman kietoo vaippoihinsa yö, musta ja tyly. Sytytetään lyhdyt.
Kirkkaimmin ja korkeimmalla palaa viheriä tuli merkkipatsaassa. Sen
ympärillä on pimeä äänettömyys.

Toisinaan helähtää kello. Se on junan tulomerkki. Hätäinen kaiku kiitää
arolle ja sammuu siellä. Kohta tämän jälkeen sukeltaa pimeästä
punainen, vilkkuva valo esiin ja aron hiljaisuus värähtelee veturin
kumeasta huohotuksesta.

       *       *       *       *       *

Aseman väestön alin kerros elää toisenlaisissa oloissa kuin ylin.
Vahtimies Lukaa kiusaa myötäänsä ajatus päästä pistäytymään vaimonsa ja
veljensä luo kylällä, jonne tulee seitsemän virstaa. Siellä on hänellä
talous, kuten hän selittää Gomosoville, pyytäessään tätä juroa miestä
"hoitamaan virkaansa" sillä aikaa.

Sana "talous" saa Gomosovin aina raskaasti huokaamaan ja hän sanoo
Lukalle:

-- Ka, mene vain. Eihän se talous tule ilman toimeen...

Mutta toinen vaihdemies, Afanasi Jagodka, entinen sotamies, jonka
pyöreät, punaiset kasvot ovat harmaassa harjaksessa, on ilkeä ja
pistelijäs eikä usko Lukaa.

-- Talous! huudahtaa hän irvistellen. -- Vaimo... Kyllä minä sen
tiedän... Onko akkasi sitte leski, vai...?

-- Mokoma variksien marssittaja!? murahtaa Luka halveksien vastaan.

Hän sanoo Jagodkaa variksien marssittajaksi sen vuoksi, että tämä vanha
sotamies pitää tavattomasti linnuista. Hänen vahtikojunsa on ulkoa ja
sisältä täynnä häkkiä. Päivät pääksytystään kuuluu kojulta lintujen
säkätystä. Siinä on rastasta, kottaraista ja jos mitä, jotka hän on
vanginnut. Hän askaroitsee niiden kanssa uppopäivät vapaana aikanaan,
hoitaa ja vaalii elättejään eikä välitä tovereistaan vähääkään. Lukaa
hän nimittää pässiksi ja Gomovia aasiksi ja sanoo kummallekin vasten
silmiä, että he ovat naisten hännässäjuoksijoita ja että sietäisivät
saada selkäänsä.

Luka ei ole hänen sanoistaan niinä miehinäänkään, mutta kun sotamiehen
onnistuu saada hänet suuttumaan, silloin Luka laskettelee kauan ja
voimakkaasti:

-- Senkin harjasturpa, heittiö... Mitä sinä mokoma virkaheitto-rumpali
oikeastaan ymmärrät? Ikäpäiväsi olet kykkinyt pataljoonan kaalinpäitä
vartioimassa... pidä suusi kiinni äläkä viisastele, kun et ymmärrä
hölynpölyä... Mene komentamaan variksiasi, marssimestari!

Kuunneltuaan tyynesti loppuun meni Jagodka kantelemaan päällikölle,
mutta tämä ärjäsi, ettei tultaisi hänelle joutavia juoruamaan ja ajoi
sotamiehen pois. Silloin lähtee Jagodka itse Lukan luo, lukee tyyneesti
ja kiivastumatta tälle semmoisen messun, että Luka lähtee syleksien
tiehensä.

Paitsi päällikön vaimoa oli asemalla vielä toinenkin nainen, nimittäin
palvelijatar. Hänen nimensä oli Arina, iältään neljänkymmenen korvilla
ja muuten hyvin rumannäköinen: kömpelöruumiinen, aina likainen ja
repaleissa, kulki lynkyttäen, kesakkoisista kasvoista kiilui kaksi
vinoa, säikähtynyttä silmää. Oli jotain orjamaista ja tukahtunutta
hänen karkeassa vartalossaan, oli kuin hän olisi tahtonut pyytää
anteeksi kaikilta ihmisiltä, heittäytyä jalkoihin uskaltamatta itkeä.
Gomosov oli asunut asemalla kahdeksan kuukautta välittämättä Arinasta
sen enempää. Tavatessaan tämän sanoi hän "terve" ja Arina vastasi
samaten, vaihtoivat vielä pari kolme sanaa ja sitte menivät omille
asioilleen. Kerran ilmestyi Gomosov päällikön keittiöön ja pyysi Arinan
ompelemaan hänelle paitoja. Tämä ompeli ne ja meni itse niitä viemään.

-- Suurkiitos, -- sanoi Gomosov. -- Kolme paitaa, riuna kappale, siis
kolmekymmentä kopekkaa olet saapa... Eikö niin?

-- Niin tuo lienee... -- vastasi Arina.

Gomosov vaipui ajatuksiinsa eikä hyvään aikaan virkkanut mitään.

-- Mistäs läänistä sinä olet? -- kysyi hän viimein naiselta, joka
kaiken aikaa oli katsellut hänen partaansa.

-- Rjäsanin, -- vastasi nainen.

-- Etäältä! Mikäs se tänne toi?

-- Ka, tänne toi... itsemiehiäni olen... yksinäinen...

-- Pääsee sitä etemmäksikin... -- huokasi Gomosov.

Ja taasen syntyi äänettömyys.

-- Niin sitä minäkin... Nishegorodin läänistä olen, Sergatshevin
pitäjää, alkoi Gomosov viimein. -- Yksinään on tässäkin eletty. Oli
talouskin ennen ja vaimo oli, kaksi lasta. Vaimo kuoli koleraan ja
lapset... kun tuli kuolema, niin oli se heidän aikansa... Surra on
saanut kyllikseen... sitte koettelin uudelleen nousta pystyyn -- ei
tullut mitään. Ei ruvennut masinanrämppä käymään. Läksin liikkeelle,
sai kulkea mieroa pitkät taipaleet ja nyt on saanut jo kolmatta vuotta
hapuilla...

-- Paha se on, kun ei ole omituista pesää, virkkoi Arina hiljaa.

-- Tietäähän sen...! Leskikös se sinä, vai...?

-- Tyttö...

-- Oikeinko tosissa? -- ihmetteli Gomosov avomielisesti.

-- Jumaliste tyttö, -- vakuutti Arina.

-- Miksi et ole mennyt naimisiin?

-- Kuka minua ottaisi? Ei ole omaa mitään... ja pahannäköinen...

-- Niinpä niin... -- myhähteli Gomosov miettivästi ja partaansa
sivellen rupesi katsomaan naista tarkkaavasti. Sitte kysyi, paljoko hän
sai palkkaa.

-- Puolenkolmatta...

-- Vai niin. Ja minulta tulee sinulle siis kolmekymmentä kopekkaa?
Kuulehan, käy illalla hakemassa, tuossa kymmenen tienoissa!... sitte
saat... juodaan teetä ja puhellaan ajan ratoksi... Molemmat olemme
yksinäisiä. Muista tulla!

-- Tulen... -- virkkoi nainen ja läksi.

Ja tultuaan täsmälleen kymmenen aikaan hän viipyi Gomosovin luona
aamuhämäriin. Tästä pitäen ei tämä kutsunut häntä enää kertaakaan
luokseen eikä suorittanut maksua paidoista. Mutta Arina tuli itsestään,
aina tylsänä ja nöyränä ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä. Gomosov
virui lavitsalla, katsahti tulijaan ja siirryttyään seinemmä sanoi:

-- Paina puuta.

Ja kun Arina oli istuutunut, selitti hän:

-- Pidä sinä se salassa. Älä hisahdakaan, ei kellekään... muuten voi
minulle käydä pahoin. Minä en ole nuori etkä sinäkään... ymmärrätkö?

Nainen nyökäytti myöntävästi päätään.

Hän saattoi tämän ulos ja antoi pukunsa korjattavaksi sanoen:

-- Muista nyt, ettei kukaan...

Ja niin he alkoivat elää yhdessä salaten kaikilta välinsä. Arina hiipi
öisin salaa hänen luoksensa. Mies kohteli häntä ystävällisesti, mutta
sanoi toisinaan suoraan:

-- Et tosiaankaan ole kaunis.

Arina vain kuunteli raukeasti hymyillen ja lähtiessään sai aina jotain
ompelemista.

He tapasivat toisiaan harvoin. Kun Gomosov sattui näkemään Arinan
asemalla, sanoi hän tälle puoliääneen:

-- Tule tänään.

Ja hän tuli, nöyränä kuten ennenkin ja niin vakavin ilmein
kesakkoisilla kasvoillaan, että hän aivan kuin näytti tulleen
täyttämään velvollisuutta, jonka tärkeys oli hänelle käynyt selväksi.
Mutta kun hän kulki kotiinsa, kuvastui hänen kasvoillaan entinen
syyllisyyden ja pelon eloton leima.

Toisinaan hän pysähtyi johonkin rakennuksen kulmaan tai nojautui puuta
vasten ja kauan katseli arolle... Siellä oli yö ja sen synkkä
äänettömyys puistatti sydäntä.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana, kun juna oli jo mennyt, kokoutuivat aseman virkamiehet
juomaan teetä puutarhaan Matvei Jegorovitshin asunnon ikkunan alle
tuuheiden poppelien siimekseen.

Kuumina päivinä he usein tekivät näin. Olihan siitä edes jonkunlaista
vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.

Teenjuonti oli parhaallaan menossa. Oltiin ääneti, sillä junan antama
puheenaihe oli jo loppunut.

-- Tänään on kuumempi kuin eilen, -- alkoi Matvei Jegorovitsh viimein.

-- Ikävän tähden tuntuu vain kuumemmalta, vastasi hänen vaimonsa.

-- Hm, taitaa olla... Ikävä tosiaankin on! Olla nyt edes kortit, mutta
meitä ei ole kuin kolme...

Nikolai Petrovitsh kohautti olkapäitään ja kulmiaan rypistellen lausui
seuraavat sanat:

-- Korttipeli on Schopenhauerin mukaan kaikkien ajatusten vararikko.

-- Sepä oli viisaasti sanottu! -- ihmetteli Matvei Jegorovitsh. --
Ajatusten vararikko, vai miten se oli... Jaa-a! Kuka se muka olikaan?

-- Schopenhauer, saksalainen filosoofi.

-- Fi-ilosoofi? Mm...

-- Mitäs ne filosoofit sitte... ne taitaa olla yliopistoissa? -- uteli
asemapäällikön vaimo.

-- N-niin, tavallaan... Ei se ole mikään virka-arvo, vaan niin
sanoakseni synnynnäinen taipumus. Filosoofi voi olla ken tahansa, jos
hänellä vain on synnynnäistä taipumusta ajattelemaan ja etsimään alkua
ja loppua kaikessa. Tietysti on yliopistoissakin filosoofeja, mutta
saattaa niitä olla yhtähyvin muuallakin... esimerkiksi rautatien
virkamiehissä...

-- Lie niillä hyvät tulot, jotka ovat yliopistoissa?

-- Jos on hyväjärkinen...

-- Ah, kun olisi tässä neljäs, niin olisi aika soma pistää skruuviksi!
-- virkkoi Matvei Jegorovits syvään huoaten.

Ja keskustelu katkesi.

Leivojen laulu kaikuu taivaalta, poppeleissa hyppii oksalta oksalle
pikkulintuja hiljaa sirkuttaen. Huoneesta kuuluu lapsen itku.

-- Onko Arina siellä? -- kysäsee Matvei Jegorovitsh.

-- Tietysti, -- vastaa vaimo.

-- Omituinen akka se on tuo Arina; tarkastakaapas, Nikolai
Petrovitsh...

-- Omituisuus on banaalisuuden selvin merkki, sanoo Nikolai Petrovitsh
aivan kuin itsekseen ja ajattelevan näköisenä.

-- Mitenkä? -- kysyy päällikkö elostuen.

Ja kun Nikolai Petrovitsh selvästi ja painavasti on toistanut sanat,
siristää hän hyvillä mielin silmiään. Mutta Sofja Ivanovna virkkaa
painuneella äänellä:

-- Hyvin te näytte muistavan, mitä olette lukenut, vaan minä unohdan jo
seuraavana päivänä. En muista, vaikka tapa. Tässä eräänäkin päivänä
luin jotain niin hauskaa ja jännittävää, mutta en muista sanaakaan.

Se on tottumuksessa... selittää Nikolai Petrovitsh lyhyesti.

-- Tämä viimeinen oli parempi kuin -- mikä se olikaan -- kuin
Schopenhauer, -- sanoo Matvei Jegorovitsh hymyillen. Kaikki uusi
näyttää olevankin vanhaa.

-- Ja päinvastoin, sillä eräs runoilija on sanonut: "on säästäväinen
elon viisaus -- vanhasta siinä ommellahan uus."

-- Kehveli olkoon tuota miestä! Siltä tulee kuin turkinhihasta!

Matvei Jegorovitsh nauraa hyvän aikaa, hänen vaimonsa hymyilee ja
Nikolai Petrovitsh on hyvillä mielin, jota hän turhaan koettaa salata.

-- Kuka se onkaan sanonut siitä banaalisuudesta?

-- Barjatinsky, eräs runoilija.

-- Entä viimeisen?

-- Fofanov, myöskin runoilija.

-- Sukkelia miehiä! -- myöntää Matvei Jegorovitsh ja toistaa säkeet
tyytyväisyydestä myhäillen.

Ikävä näyttää pitävän näitä ihmisiä leikkikalunaan. Hetkeksi heittää se
heidät, mutta sitte taas tulee ja tarttuu uudelleen kiinni. Ja silloin
ovat he vaiti ja puhkavat paahteissaan, jota tee enentää.

Asemalla vallitsee hiljaisuus. Aro on yhtenä valomerenä.

-- Niin, minä alotin äsken Arinasta, -- sanoo Matvei Jegorovitsh. --
Kummallinen nainen! On kuin puulla päähän lyöty, ei naura, ei laula,
puhuu vähän... Mutta työt tekee hyvin ja hoitaa Ljoljaa ihmeteltävän
huolellisesti...

Hän puhuu hiljaa, ettei Arina ikkunan kautta kuulisi, sillä hän tietää,
ettei palvelijoita sovi näiden kuullen kiittää. Vaimo keskeyttää hänet
merkitsevästi naamaillen:

-- Anna olla... et sinä kaikkea hänestä tiedä.

    Ma orja lemmen oon
    Ja siksi taisteloon
    Mun täytyy väsyä,
    Oi, demon väkevä!

hyräilee Nikolai Petrovitsh ja rummuttaa sormillaan tahtia. Hän
myhäilee.

-- Mitä? Hän... te valehtelette kumpikin! Matvei Jegorovitsh remahti
nauramaan, että posket tärisivät ja otsalta herneili hiki.

-- Se ei ole ollenkaan naurun asia! -- huomauttaa hänen vaimonsa. --
Ensiksikin hänellä on lapsi hoidettavana eikä mikään demon ja
toisekseen katsoppas leipää! Hapanta ja palanutta.

-- Jaa-a, leipä on tosiaankin huonoa, täytyy nuhdella... Mutta,
jumaliste, enpä olisi osannut uskoa! Lempo vieköön! Vaan kukas se
toinen olisi... Lukashka? Kyllä minä sen marakatin opetan! Vai olisiko
Jagodka... Aa, pallinaama!

-- Gomosov... -- vastaa Nikolai Petrovitsh lyhyesti.

-- Jokohan! Katsoppas sitä hiljaista jäärää... Oo-o! Ettehän vain
omianne...

Matvei Jegorovitsh innostuu tavattomasti tästä hauskasta jutusta.
Vuoroin hän nauraa, että silmät vettyy, vuoroin sanoo tosissaan, että
rakastuneita on ankarasti nuhdeltava, sitten kuvittelee mielessään
näiden helliä keskusteluja ja taas nauraa röhöttää.

Viimein valtaa asia hänet kokonaan. Silloin Nikolai Petrovitsh muuttuu
ankaran näköiseksi ja Sofja Ivanovna sättii miestään.

-- Lemmot! Kyllä minä niille kestit laitan! Mainion hupaista! --
laskettelee Matvei Jegorovitsh.

Samassa ilmestyy Luka ja ilmoittaa:

-- Telekrahvi naputtaa.

-- Tulen. Soita 42:n tulo.

Kohta lähtee päällikkö apulaisineen asemalle. Luka soittaa kelloa.
Nikolai Petrovitsh istuutuu koneen ääreen ja kysyy seuraavalta
asemalta: voinko lähettää junan n:o 42. Päällikkö kävelee edestakasin
huoneessa ja puhuu hymyillen:

-- Pitää niille lystit näyttää... mitäs sitä ajan ratoksi, saa toki
vähän nauraa...

-- Sopii, -- myöntää Nikolai Petrovitsh koneeseen naputtaen.

Hän tietää, että filosoofin on ilmaistava ajatuksensa lyhyesti.

       *       *       *       *       *

Pian saivatkin he nauraa.

Kerran eräänä yönä meni Gomosov Arinan luo kellariin, jonne tämä
päällikön vaimon luvalla oli laittanut vuoteen keskelle kaikellaista
rojua. Täällä oli kosteaa ja viileää ja särkyneet tuolit, tynnyrit ja
laudat näyttivät pimeässä kummituksilta. Ja kun Arina oli täällä yksin,
pelkäsi hän niin, ettei voinut nukkua, vaan silmät auki venyen
selällään olilla höpisi myötäänsä rukouksia.

Gomosov tuli kellariin. Kauan aikaa hän käpelehti Arinan kanssa ääneti,
vaan sitte nukkui. Arina herätti hänet kuitenkin kohta:

-- Timofei Petrovitsh!

-- No? -- kysäsi Gomosov unimielin.

-- Lukon takana ollaan...

-- Mitenkä niin? -- kysyi Gomosov pystyyn kavahtaen.

-- Kuka lie ollut ja lukinnut...

-- Valehtelet, -- virkkoi Gomosov vihaisesti ja säikähtyneenä tyrkäten
Arinan luotaan.

-- Katso itse, -- sanoi Arina nöyrästi.

-- Gomosov kavahti pystyyn ja kompuroi ovelle, jota potkaisi ja sanoi:

-- Se on sotamies...

Oven takaa kuului ilkkuvaa hohotusta.

-- Laske! -- virkkoi Gomosov lujasti.

-- Mitä? -- kuului sotamiehen ääni.

-- Laskehan...

-- Aamulla lasketaan, -- vastasi sotamies ja läksi menemään.

-- Pitää mennä vahtiin, riiviö! -- huudahti Gomosov vihaisesti ja
rukoilevasti.

-- Kyllä minä vahdin, -- istu siellä...

Ja sotamies meni.

-- Koira! murahti vaihdemies tuskallisesti. -- Maltahan, et sinä minua
tänne kytke. Entä asemapäällikkö... mitäs hänelle... mitäs hänelle
sanot? Kysyy, missä Gomosov on ja silloin saat vastata...

-- Mene ja tiedä, ettei asemapäällikkö olekin itse käskenyt, -- virkkoi
Arina hiljaa ja toivottomalla äänellä.

-- Asemapäällikkö? -- säikähti Gomosov. -- Mitä hyötyä siitä hänelle?
-- Ja hetken vaiettuaan hän ärjäsi: -- valehtelet!

Arina huokasi raskaasti.

-- Mikä nyt perii? -- kysyi Gomosov istuutuen tynnyrin laidalle
pihtipieleen. -- On häpeää minulle kerraksi... ja kaikki on sinun
syytäsi, mokoma heittiö!

Hän heristi nyrkkiä sinne päin, missä Arina ääneti istui. Vaan Arina
oli vaiti.

Heidät ympäröi kostea pimeys, jossa lemusi hapankaalin ja homeen katku
sekä vielä jotain, joka kutkutti sieraimia. Oven raoista tirkisteli
sisään kuu. Vähän matkan päässä puhki veturi lähtöä tehden.

-- Mitä murjotat siellä, luntus? -- alkoi Gomosov äkäisesti ja
halveksivasti. -- Mitä minä nyt teen? Tekee tepposet ja vielä
murjottaa... Sanotko, heittiö, mitä on tehtävä tahi...! Mihin joudun
häpeältä? Kapineeseen minä puutuinkin...

-- Anna anteeksi, -- sanoi Arina hiljaa.

-- Anteeksi...

-- Jospa eivät suutukaan...

-- Ei se minua liikuta. Sinulle antavat anteeksi, mutta minä se häpeän
kärsin. Minulle nauretaan...

Hetken vaijettuaan alkoi hän uudelleen manata ja sättiä. Ja aika kului
tuskallisen hitaasti... Viimein sanoi nainen vapisevin äänin:

-- Anna sinä minulle anteeksi, Timotei Petrovitsh.

-- Annan korvillesi anteeksi! -- ärjäsi tämä.

Ja taas syntyi äänettömyys, synkkä, masentava, täynnä tylsää kipua ja
ahdistusta.

-- Hyvä Jumala! Ei päiväkään vielä sarasta, ruikutti Arina väräjävin
äänin.

-- Suusi kiini tahi minä näytän päivän! -- uhkaili Gomosov ja alkoi
uudelleen purkaa manauksia. Sitte seurasi jälleen synkkä äänettömyys.
Ja hetkien tylyys yhä kasvoi ja oli kuin olisi joka tuokio viivyttänyt
menoaan nauttiakseen kummankin häpeällisen raskaasta kohtalosta.
Gomosov torkahti hetkeksi, vaan heräsi, kun lähellä kellaria kiekahti
kukko.

-- Nukutko, velho? -- murahti Gomosov.

-- En, vastasi Arina raskaasti huoaten.

-- Sitä vielä olisi puuttunut...

-- Timotei Petrovitsh, -- älähti nainen melkein ujeltaen, -- älä
tuskaile minulle... Sääli minua! Jumalan nimessä pyydän, sääli toki
vähän... Poloinenhan olen, yksin onneton maailmassa. Ja sinä... sinä...

-- Ole uikuttamattasi! -- keskeytti Gomosov hänet tylysti ja hieman,
pehmentyneenä naisen ruikutuksesta.

-- Suu kiinni, jos tässä kerran on kärsiä sallittu...

Ja taas odottivat he ääneti, mitä seuraava hetki toisi mukanaan. Jopa
viimein oven halkeamista kurkisti auringon ensi säteitä. Kellarin luona
kuului askeleita. Joku lähestyi ovea, seisattui ja poistui.

-- Kiusanhenget! -- voihkasi Gomosov syläisten.

Taasen äänettömyys, jännittävä, pitkä.

-- Herra... armahtakoon... huokaili Arina.

Joku varovasti hiipii kellarille... Lukko kahisee ja kuuluu
asemapäällikön ankara ääni:

-- Gomosov! Ota Arinaa kädestä ja astu ulos, nopeaan!

-- Joudu! -- sanoi Gomosov puoliääneen. Arina tuli ja pysähtyi pää
kumarassa hänen rinnalleen.

Aukeni ovi, heidän edessään seisoi päällikkö, joka syvään kumartaen
virkkoi:

-- Onnittelen avioliittonne johdosta! Tehkää hyvin, käykää esiin.
Pillit soimaan!

Gomosov astui kynnyksen yli ja pysähtyi typertyneenä korviavihlovasta,
päättömästä melusta. Oven luona oli Luka, Jagodka ja Nikolai
Petrovitsh.

Luka peitoi nyrkillään ämpärin pohjaan ja kirkui kimeällä äänellä;
sotamies vingutteli sarvipilliä, Nikolai Petrovitsh huitoi käsillään ja
posket pullollaan puhalsi kuin torvella:

-- Pum, pum! Pum-pum-pum!

Ämpäri kumisi, sarvipilli vinkui ja ujelsi. Matvei Jegorovitsh nauroi
katketakseen, samoin apulainenkin nähdessään Gomosovin seisovan
hämillään, kasvot harmaana ja huulet vavisten. Hänen takanaan seisoi
Arina kuin kivettyneenä ja pää rintaa vasten painuneena.

    "Timotei ja Arina
    Ovat tässä parina..."

hoilotti Luka täyttä kurkkua ja vääristeli naamaansa Gomosovin nenän
alla. Sotamies vingutti pilliään, minkä jaksoi aivan hänen korvaansa.

-- No, alkakaa mennä... ota kädestä kiinni! huusi päällikkö nauruun
menehtymäisillään. Aseman rapuilla istui hänen vaimonsa ruumistaan
heiluttaen puoleen ja toiseen ja huusi tukahtumaisillaan:

-- Motja... riittää... ah, läkähdyn!

Vaan meteli jatkui.

-- Eläköön nuori pari! -- komensi Matvei Petrovitsh, kun Gomosov läksi
liikkeelle. Ja kaikki neljä päästivät räikeän äläkän.

Arina kulki Gomosovin perästä pää pystyssä, suu auki ja kädet sivuilla
riippuen. Tylsät silmät katselivat eteenpäin, mutta tuskin mitään
nähden.

-- Motja, käske suutelemaan, ha, ha, haa!

Raakaa melua jatkui vielä hyvän aikaa. Viimein poikkesi Gomosov
asemarakennuksen taa. Arina jäi pihalle kiusaajiensa käsiin, jotka
huusivat, kirkuivat hänen korviinsa ja hyppivät ympärillä hillittömän
riemun pyörteessä kuin mielettömät. Arina seisoi keskellä jäykin
kasvoin, avuttomana, likaisena, sääliä herättävänä...

-- Aviomies pötki tiehensä eikä ottanut vaimoaan! -- huusi Matvei
Jegorovitsh vaimolleen ja nauroi pakahtuakseen.

Arina käänsi hänelle päänsä ja läksi menemään arolle päin naurun,
kirkunan ja melun seuratessa takana.

-- Riittää, antakaa olla! -- huusi Sofja Ivanovna. Ruuanlaittoon pitää
joutua!

Vaan Arina kulki arolle, sinne mistä kaukaa siinsi viljapeltojen
keltainen lakeus. Hiljaa kulki hän kuin syviin mietteisiin vaipuneena.

-- Miten, miten se oli? -- kyseli Matvei Jegorovitsh jälestäpäin
vehkeen osanottajilta, kun nämä toisilleen selittivät yksityiskohtia
Arinan ja Gomosovin käytöksestä. Ja kaikki nauraa röhöttivät. Vaan
Nikolai Petrovitshin mielestä asian ansaitsi muistaa viisaalla
mietelmällä.

    "On nauraminen paikallaan
    Jos hassulle vain nauretaan..."

sanoi hän Sofja Ivanovnalle, mutta lisäsi rajoittavasti:

-- Paljo nauraminen on kuitenkin vahingollista.

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä naurettiin asemalla paljon, mutta syötiin vähän, sillä
Arinaa ei kuulunut ruokaa valmistamaan. Sen sai laittaa päällikön vaimo
itse. Kehno ateria ei kuitenkaan vienyt hyvää mielialaa. Gomosovia ei
näkynyt liikkeellä ennen hänen vahtivuoroaan, mutta kun hän sitte
ilmestyi näkyviin, sai hän kutsun asemapäällikön konttoriin, missä
Nikolai Petrovitsh Lukan ja Matvei Jegorovitshin nauraessa, alkoi
kysellä Gomosovista, miten tämä oli "armastellut" kaunotartaan.

-- Omituisuuteensa nähden se oli ensimäisen numeron syntiinlankeemus,
-- sanoi Nikolai Petrovitsh asemapäällikölle.

-- Syntiinlankeemus se oli, -- säesti juro vaihdemies jäykästi
hymähtäen. Hän käsitti, että jos hän osaa kertoa asiasta ivallisesti,
niin hänelle nauretaan sen vähemmän. Ja hän kertoi:

-- Alussa, se ei muuta kuin katsoa naljaili minuun...

-- Katsoa naljaili?! Ha, ha, haa! Nikolai Petrovitsh, kykenettekö
kuvittelemaan, miltä näyttää kun semmoinen naamarustinki naljailee?
Mainiota!

-- Siinä se sitte yhä naljaili, vaan minä en ollut niissä mielissäkään,
ajattelin vain: pelitse, mitä pelitset! Ottaa sitte ja sanoo kerran,
että tahdotko muka, niin ompelen sinulle paitoja!

-- Mutta "ei ompelussa ollut vetovoima", -- huomautti Nikolai
Petrovitsh ja lisäsi asemapäällikölle selittäen: -- ne ovat Nekrasovin
sanat hänen runoelmastaan "Narjadnaja i ubogaja" ["Koreapukuinen ja
repaleinen"]... Jatka, Timotei!

Ja Timotei jatkoi kertomistaan, ensin vähän itseään pakottaen, vaan
sitte yltyi laskettelemaan valheita, sillä hän huomasi, että valhe
häntä auttoi.

Vaan hän, josta Gomosov kertoi, virui arolla. Syvälle ruispeltoon oli
hän painunut. Raskaasti laskeutui hän täällä pitkälleen ja kauan makasi
maassa hievahtamatta. Mutta kun aurinko oli paahtanut selkää niin
kovasti, ettei hän enää sietänyt säteiden polttavaa paahdetta, kääntyi
hän selälleen ja peitti silmänsä, ettei olisi nähnyt taivasta, sillä
sen kirkkaus oli liian häikäisevä eikä aurinkoa sen syvyydessä.

Ja rukiin tähkät ja korret kahisivat oudosti tämän häpeän musertaman
naisen ympärillä ja lukemattomat sirkat sikattivat huolestuneina ja
taukoamatta. Oli tukahduttavan kuuma. Hän koetti muistella rukouksiaan,
vaan ei voinut -- silmissä kihisi hurjaa vauhtia irvisteleviä naamoja,
korvissa humisi räikeä vinkuna. Ja tästä sekä paahteesta poltti ja
ahdisti rintaa kovasti ja hän aukaisi röijynsä ja paljasti rintansa
auringon säteille mahdollisesti luullen että se helpottuisi. Ja sillä
aikaa kun päivä poltti hänen pintaansa, rintaa repi tunne, joka oli
kivun kaltainen ja vihlova kulu poltinraudan jälki.

-- Herra... armahtakoon...

Mutta vastaukseksi kahisivat vain korret ja huolestunut sirkkojen laulu
kaikui lakkaamatta. Hän nosti päätään aaltoavasta pellosta, näki
kullanmoisia viljavainioita silmänkantamattomiin, näki pumppuhuoneen
mustan savutorven ja asemarakennuksen katot. Ei mitään muuta ollut
äärettömällä tasangolla, jonka yllä kaartui sininen taivaanlaki. Ja
Arinasta tuntui, että hän on yksin maailmassa, onneton, hyljätty,
polettu, on sen keskipisteessä eikä kukaan tule koskaan jakamaan
raskasta yksinäisyyttä hänen kanssaan, ei kukaan, ei koskaan...

Illalla hän kuuli huutoja:

-- Arina-a! Arishka, heittiö...

Toinen oli Lukan, toinen sotamiehen ääni. Hän halusi kuulla
kolmannenkin, mutta se ei häntä kutsunut ja silloin virtasi hänen
silmistään kuumia kyyneleitä, niitä vuosi paljo ja ne tulvivat
ahavoittuneilta kasvoilta rinnoille. Hän itki katkerasti ja riuhtoi
rintaansa kuivaa, lämmintä maata vasten, että olisi lauhtunut poltto,
joka siellä kiihtyi kiihtymistään. Ja hän itki ja oli ääneti eikä
uskaltanut voihkia aivan kuin peläten, että joku sen kuulisi ja
kieltäisi hänet itkemästä.

Kun lankesivat yön varjot maahan, hän nousi ylös ja läksi hiljaa
astelemaan asemalle.

Tänne saavuttuaan hän nojausi selin kellarin seinää vasten. Seisoi
siinä kauan ja katseli arolle. Tavarajunia tuli ja meni. Hän kuuli,
miten sotamies kertoi konduktööreille hänestä ja ne nauroivat. Ja yö
uinui hiljaa ympärillä, paistoi kuu... Naurun kantoi kaiku kauas
autiolle arolle.

-- Jumala, armahda minua, -- huokaili nainen. Mutta eivät huojentaneet
huokaukset sydäntä jäytävää tuskaa...

Aamupuolella yötä hän nousi asemahuoneen ylisille ja hirttäytyi siellä
nuoraan, jolle hän ennen oli levittänyt vaatteita kuivamaan.

Kahden päivän kuluttua löydettiin hänet ruumiin hajusta. Alussa kaikki
pelästyivät, sitte ruvettiin harkitsemaan, ken oli syyllinen. Nikolai
Petrovitsh näytti toteen kumoamattomasti, että se oli Gomosov. Siitä
tämä sai päälliköltä selkäänsä ja ankaran käskyn pysyä vaiti.

Tuli sitte viranomaisia, jotka pitivät tutkinnon. Siinä ilmeni, että
Arina oli sairastanut synkkämielisyyttä. Ratamestarin työmiehet saivat
viedä ruumiin arolle haudattavaksi. Kun tämä oli tehty, vallitsi
asemalla entinen järjestys ja rauha.

Ja taas palasi sen asukkaille entinen elämä, palasi hermostuttava
ikävä, toimettomuuden ja kuumuuden auhto velttous.

... Vaan kun talvella riehuvat arolla ulvovat myrskyt, jotka syytävät
lunta asemalle ja öisin valittavat sen ympärillä, silloin on asukkaiden
täällä vieläkin ikävämpi...



TOVERUKSET


Toista sanottiin Harajalaksi, toista Hinteräksi. Kumpikin oli
ammatiltaan varas.

He asuivat kaupungin laidassa, eräässä omituisen alavan notkon
monista hökkeleistä, joka oli kyhätty kokoon savesta ja lahoista
puunkappaleista. Pikemmin olisi sitä luullut soraläjäksi kuin
ihmisasunnoksi. Varastelemassa kävivät toverukset kaupungin
lähikylissä, sillä kaupungissa oli ominluvin ottaminen hankalaa ja
lähimmiltä naapureilta ei ollut mitä ottaa.

Toverukset olivat varovaisia ja vähään tyytyviä. Jos he saivat
näpistetyksi vaatepalan, kirveen, kanan tai paidan, niin eivät he enään
pitkään aikaan käyneet samassa kylässä. Mutta vaikka he menettelivätkin
näin viisaasti, tunsi kylien väki heidät hyvin ja ukot uhkailivat
pieksää heidät hengiltä, jos tapaisivat jäliltä. Jälille ei kuitenkaan
päästy ja toverukset saivat pitää henkensä, vaikka kuulivat ukkojen
uhkauksia kuudetta vuotta.

Harajalka oli neljänkymmenen vaiheilla, kookas, kumaraharteinen ja
laiha kuin ranko. Hän kulki aina pää painuksissa, pitkät kädet selän
takana, hätäilemättä ja raskaasti. Silmät vilhuivat aina joka taholle.
Tukka oli ajettu, parta niinikään. Tuuheat viikset peittivät suun ja
tekivät hänet synkännäköiseksi. Vasen jalka oli katkennut tai
nyrjähtänyt, ja parannuttuaan se oli käynyt toista pitemmäksi.
Kulkiessa koikkui se omituisesti eteenpäin, josta syystä hän myöskin
oli saanut lisänimensä.

Hinterä oli noin viittä vuotta vanhempi toveriaan, pienempi kasvultaan
ja leveämpi harteiltaan. Hän ryki myötäänsä ja hänen kasvonsa, jotka
olivat melkein yhtenä mustan- ja harmaansekaisena partana, olivat
sairaloisen kellertävät. Silmät, suuret ja mustat, ilmaisivat aina
ystävällisyyttä ja syyllisyyttä. Kulkiessaan oli hänellä tapana pitää
huulet supussa ja viheltää hiljaa jotain laulua, surullisen
yksitoikkoista ja aina samaa. Harteilla roikkui kirjavilla tilkuilla
paikattu nutuntapainen. Harajalka kulki aina pitkässä kauhtanassa,
jonka hän vyötti mahan alta.

Hinterä oli ennen ollut talonpoika, hänen toverinsa taas oli lukkarin
poika, palvellut lakeijana ja marköörinä. He liikkuivat aina yhdessä ja
talonpojat puhelivat heidät nähtyään:

-- Taas ovat toverukset liikkeellä! Silmät auki!

-- Hirtehiset!

-- Ei tuonikaan korjaa heittiöitä!

Mutta toverukset luikkivat vain jotain kylätietä pitkin, kurkistelivat
salavihkaa ympärilleen ja karttoivat näkyviin tulemista. Hinterä ryki
rykimistään ja vihelteli lauluaan ja hänen toverinsa jalka koikkelehti
ilmassa kuin irtautumaisillaan ja pyrkien syrjäytymään vaaralliselta
polulta. Tahi lojuivat he jossain ruispellossa metsänpalteella ja
puhelivat hiljaa, miten saisi jotain siepatuksi nälän sammuttamiseksi.

Talvisaikaan susillakin, jotka paremmin kykenevät taistelemaan
elämisensä edestä kuin nämä ystävykset, on hankalaa tulla toimeen.
Nälkäisinä ja vihasina jolkkivat ne asutuissa seuduissa ja vaikka niitä
tapetaan, pelätään niitä kuitenkin, sillä niillä on kynnet ja hampaat,
joilla puolustautuvat ja varsinkin on niiden sydän lauhtumaton.
Viimemainittu on erittäin tärkeää, koska voitto olemassaolon
taistelussa riippuu siitä, että ihmisellä on joko paljon älyä tahi
pedon sydän.

Talvisin oli toverusten huonoa tulla toimeen. Hyvin usein oli kummankin
pakko lähteä kaupungin kaduille kerjäämään. Aniharvoin onnistui
varastaa. Kylillä kuleksiminen ei oikein käynyt päinsä, sillä oli kylmä
ja lumeen jäivät jälet ja sitäpaitsi oli se hyödytöntä, koska kaikki
oli lukkojen ja lumen takana. Paljon vaivaa kului talvella turhiin
nälkää vastaan taistellessa eikä luultavasti kukaan odottanut kevättä
niin ahneesti kuin he...

Ja viimein tuleekin kevät. Nälästä vähiin henkiin nääntyneet toverukset
kompuroivat notkostaan, katselevat mielihyvin ketoja, joilta lumi sulaa
nopeaan, joilla ouruvedet virtaavat, ja lammikot kimaltelevat kuin
peilit ja purot rattoisasti sorajavat. Aurinko valoi maahan lämmintä
suopeuttaan ja toverukset lämmittelivät sen säteissä tuumiskellen,
miten maanpinta nopeaan kuivaa ja miten he vihdoinkin pääsevät kylille
"ammuskelemaan". Usein Hinterä, joka sairasti unettomuutta, herätti
toverinsa varhain aamulla ja ilmoitti mielissään:

-- Hoi, ylös! Peltovarikset ovat tulleet!

-- Joko?

-- Jumaliste, etkö kuule rääkkymistä?

Ja tuon tuostakin he tulivat hökkelistään ulos ja katselivat pitkät
ajat, miten nuo mustat kevään ennustajat uutterasti rakentivat uusia
pesiä ja korjailivat vanhoja sekä täyttivät ilman kovalla
rääkynnällä...

-- Kohta ne ilmestyvät leivotkin, puheli Hinterä ja alotteli paikkailla
vanhaa puolilahoa linnun-pyytöverkkoa.

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi leivoja. Silloin toverukset menivät
kedolle, virittivät verkkoja, harppailivat sinne tänne märkinä ja
likaisina ja pyydystelivät lintuja, joita sitte kaupungissa möivät.
Sitte alkoi nousta maasta nokkosia, joita he poimivat ja kulettivat
vihannesten kauppiaille. Jokainen kevätpäivä toi tullessaan jotain
uutta, josta vähin ansaitsi. He osasivat kaikkea käyttää hyväkseen;
pajunvarpoja, suolaheinää, marjoja, sieniä j.n.e. Jos sotamiehet
kävivät ampumassa, menivät toverukset ampumisen päätyttyä perkaamaan
valleista luotia, joita sitten möivät kahteentoista kopekkaan naulan.
Nämä toimet, joskaan eivät antaneet heidän kuolla nälkään, hyvin
harvoin kuitenkaan sallivat heidän kokea kylläisyyden tunnetta, tuota
mahantäyden suloista tunnetta, joka valtaa ihmisen rehellisen aterian
jälkeen.

Kerran huhtikuussa, jolloin puut vasta ovat nupulla ja metsissä seisoo
sinervä auer, mutta kedot ovat haaleassa vihreässä, kulkivat toverukset
maantietä pitkin, kulkivat ja sauhuttelivat paperista käärimiään
mahorkkatöllöjä.

-- Yhä se on yltymään päin tuo sinun yskäsi, huomautti Harajalka
levollisesti toverilleen.

-- Olkoon... lähtee se, kun aurinko pääsee hyvästi porottelemaan...

-- Mm... Maksaisi pistäytyä joskus sairashuoneella.

-- Ei toimita. Kun on kuollakseen, niin kuolee ilmankin.

-- Onhan se sitäkin...

He kulkivat koivujen ohi, joiden oksista lankesi heihin koukeroisia
varjoja. Tiellä hyppi varpusia iloisesti sirkuttaen.

-- Ei lähde sinulta kulkukaan entisekseen, -- virkkoi Harajalka.

-- Niin, kun ahdistaa... -- selitti Hinterä. -- Ilma on raskasta,
kosteaa, sitä on vaikea hengittää.

Ja hänen täytyi pysähtyä rykimään.

Harajalka seisoi toverinsa sivulla, poltteli tupakkaa ja katsoi häneen
välinpitämättömän näköisenä. Hinterää puistatti rykiminen joka jäsentä
myöten ja hän hieroi rintaansa. Kasvot kävivät sinisiksi.

-- Lujille otti henkitorvesta -- sanoi hän yskänpuuskan tauottua.

He jatkoivat matkaansa varpusia säikytellen.

-- Nyt mennään Muhinaan päin... -- alkoi Harajalka viskattuaan
paperossinsa ja syläistyään. -- Kierretään kylä kujitse... ehkä jotain
saamme. Sitte Sivtsovin lehdon halki Kusnetshihaan, sieltä pyöräytetään
Markovkaan ja kotiin...

-- Kolmeenkymmeneen virstaan nousee matka, sanoi Hinterä.

-- Kunhan ei ilman tarvitsisi taivaltaa.

Vasemmalle tietä oli metsä. Puut seisoivat tylyinä, elottomina.
Alastomain oksien lomista ei näkynyt ainoatakaan hiirenkorvaa,
joka olisi silmää viehättänyt. Metsänlaiteessa liikuskeli
pörhökorvainen, köyryselkäinen hevonen, jonka kupeet olivat paljaalla
ja kylkiluut pullistuneet niin selvästi näkyviin kuin tynnyrin vanteet.
Toverukset pysähtyivät taas ja katselivat kauan, miten se hitaasti
jalkojaan liikutellen turpa maassa ahneesti nyhti kellastuneita, kuivia
korsia keltaisilla, kuluneilla hampaillaan.

-- Huonokas se on tuokin!... -- huomautti Hinterä.

-- Heposeni, heposeni! -- väähätti Harajalka.

Hevonen katsahti häneen, puistaisi päätään ja ryhtyi uudelleen
järsimään.

-- Ei tule sinulle, -- virkkoi Hinterä.

-- Mennään!... Jos sen tuon veisi tatarilaiselle, niin saisi seitsemän
ruplaa, -- sanoi Harajalka aivan kuin itsekseen.

-- Ei saisi. Mitä se sillä?

-- Entä nahka...

-- Nahka? Ei lähde rievulla sitä.

-- Aina siitä jotain annetaan...

-- Ka, eihän se ihan ilmankaan.

Harajalka vilkaisi toveriinsa ja sanoi seisattuen:

-- N-no?

-- Paljon olisi puuhaa... -- vastusteli Hinterä.

-- Mitä puuhaa?

-- Jälet näkyvät, maa on pehmeä ja märkä ja näkevät, minne on viety.

-- Pannaan meidän töppöset koipiin...

-- Saishan tuota...

-- Hei vaan! Ajetaan metsään ja siellä notkossa odotellaan yötä...
Yöllä talutetaan pois ja viedään tatarilaiselle. Ei tästä ole kuin
virstaa kolmisen...

-- Ka, jos häntä lähtisi, -- myöntyi Hinterä. -- Kun ei vaan kävisi
ohraisesti...

-- Ole joutavoimatta! -- vakuutti Harajalka.

Katseltuaan ympärilleen he poikkesivat tieltä metsään. Hevonen katsahti
heihin, hirnahti, heilautti häntäänsä ja alkoi taas jyrsiä kulottunutta
sänkeä.

       *       *       *       *       *

Alhaalla syvässä metsänotkossa oli hiljaista, kosteaa ja hämärää.
Äänettömyyttä häiritsi puron sorina, yksitoikkoinen ja surullinen kuin
valittava ääni. Notkon jyrkiltä rinteiltä riipatti puiden paljaita
oksia alas. Siellä täällä pisti maasta esiin avuttomannäköinen juuri,
jonka kevätvesi oli huuhtonut paljaaksi. Metsä oli vielä kuollut. Illan
hämy enensi sen värien elotonta yksitoikkoisuutta ja salaperäinen,
unettava hiljaisuus täytti sen kalmiston jylhällä rauhalla.

Toverukset olivat istuneet tässä hiljaisuudessa ja kosteassa hämärässä
hyvän aikaa. Rinteeltä vierineiden haavan runkojen väliin oli viritetty
nuotio ja sen ääressä he kyyköttivät käsiään tulen päällä lämmitellen
ja heitellen oksia liekkeihin, kuitenkin niin varovasti, että tuli
paloi tasaisesti ja savuamatta. Vähän matkaa heistä seisoi hevonen. He
olivat pujottaneet sen turpaan Hinterän nutusta kiskaistun hihan ja
sitoneet puuhun kiinni.

Hinterä kyykötti nuotion ääressä ajatuksissaan, tuijotti tuleen ja
vihelteli lauluaan. Hänen toverinsa oli käynyt raksimassa kuvollisen
pajun varpoja, joista hän punoi koria. Molemmat olivat vaiti.

Puron surunvoipa sävel ja kovaonnisen miehen hiljainen vihellys
sulivat yhdeksi soinnuksi, joka valittaen kaikui ehtoisen metsän
äänettömyydessä. Toisinaan ratisivat liekkeihin viskatut oksat,
ratisivat ja sähähtivät aivan kuin osaaottavasti huokaillen säälistä,
jota ne tunsivat paljoa jäytävämpää ja tuskallisempaa elämää kohtaan,
kuin mitä heidän kuolemansa tulessa oli.

-- Joko kohta lähdetään? -- kysyi Hinterä.

-- On vielä aikaista... kunhan pimenee kokonaan, -- vastasi Harajalka
päätään työstä nostamatta.

Hinterä huokasi ja alkoi yskiä.

-- Vilustaako? -- kysyi hänen toverinsa pitkän äänettömyyden jälkeen.

-- Ei... on niin outo ikävä...

-- Vai niin! -- murahti Harajalka päätään letkauttaen.

-- Kuristelee sydämestä...

-- Sehän se tauti...

-- Se tuo lie... voi olla muukin...

Harajalka oli hetken vaiti ja sanoi sitte:

-- Ole ajattelematta...

-- Mitä ajattelematta?

-- Kaikkea...

-- Ei sitä voi olla, -- virkkoi Hinterä elostuen. -- Kun katselen tuota
-- hän viittasi kädellään hevoseen päin -- niin muistuu mieleeni, että
oli se minullakin tuollainen hörökorva... Vaikka se on vaan takkukarva,
on se siltä isännän oikea käsi. Oli minulla yhteen aikaan parikin...
tiesi silloin missä työtä tehtiin!

-- Paljoko sait tehdyksi? -- kysäsi Harajalka kylmästi ja kuivasti. --
Älä murise enää, ei se auta.

Mitään virkkaamatta Hinterä heitti nuotioon kimpun pieneksi palottuja
risuja ja ryhtyi katselemaan, miten säkenet lentelivät ylös ja
sammuivat kosteassa ilmassa. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan ja
kasvoilla vaelsi nopeita varjoja. Sitte hän käänsi päänsä hevoseen
päin, jota tarkasteli kauan.

Se seisoi hievahtamatta kuin naulittu. Sen muodottomaksi turottu pää
oli riipuksissa.

-- Miettiä pitää lyhyesti, -- virkkoi Harajalka tylysti ja nuhtelevalla
äänellä. -- Me elämme kädestä kärsään. Kun on ruokaa, on hyvä, kun ei
ole, niin kidu ja kärsi eikä siinä sen enemmät auta... Vaan kun sinä
alat selitellä, ei jaksa kuunnella. Tautihan se ajaa kaikkea päähäsi...

-- Tauti se mahtaa ajaa... -- myönsi Hinterä hiljaa ja lisäsi hetken
vaijettuaan:

-- Tahi heikko sydän...

-- Taudista sekin... -- selitti Harajalka kategoorisesti.

Hän puri hampain varvun poikki, viuhautti sitä ilmassa ja sanoi:

-- Terveellä ihmisellä, kuten minulla, ei ole mitään tuommoista.

Hevonen muuttelihe jalalta toiselle. Raksahti jossain oksa. Puroon
vierähti multakokkare ja pulskahtaessaan viritti uusia ääniä sen
hiljaiseen solinaan. Sitte pyrähti jostain pari lintua, jotka
levottomasti tirskuttaen lensivät notkon uomaa pitkin. Hinterä katseli
niiden menoa ja sanoi hiljaa:

-- Mitä tirskuttajia ne nuo olivat? Ei ainakaan kottaraisilla ole
metsissä mitään tekemistä, ne pysyttelevät asuntojen luona. Tilhiä ne
varmaankin... mitäs ne muut täällä...

-- Entä käpylinnut? sanoi Harajalka.

-- Ei ole vielä käpylinnun aika ja toisekseen pesii se petäjämetsissä
eikä tule tämmöiseen. Tilhiä ne olivat...

-- Kun olivat, niin olivat!

-- Ka, tietysti... -- myönsi Hinterä ja huokasi raskaasti.

Harajalan käsissä työ sujui vauhdilla. Vasun pohja oli jo valmis ja
laidat meneillään. Hän katkoi varpuja veitsellä, puri hampain,
taivutteli niitä, punoi ja pyöritteli sormiensa välissä aina väliin
sihkauttaen sieramiaan.

Hinterä katsoi väleensä häneen, väleensä hevoseen, joka oli kuin
kivettynyt kumaraan, toisinaan taas taivaalle, jossa ei vielä tähtiä
näkynyt.

-- Kyllä oukailee mies hevostaan, -- sanoi hän äkkiä omituisella
äänellä, -- kun ei sitä olekaan. Hakee, hakee eikä löydä.

Ja Hinterä levitti käsiään. Hänen kasvonsa olivat tylsät ja silmät
räpyttivät niin nopeaan, kuin olisi hän katsonut johonkin hyvin
häikäisevään, joka äkkiä oli ilmestynyt hänen eteensä.

-- Mitä sillä tarkoitat? -- kysyi Harajalka äkäisesti.

-- Eipähän mitä... muistuu mieleeni eräs juttu, -- virkkoi Hinterä
nöyrästi.

-- Mikä juttu?

-- Tässä tuonnoisena vuonna veivät niinikään hevosen... Mikoksi
sanottiin, naapuri oli... pitkä mies, punakka...

-- No?

-- No, veivät vaan... Kesantopellolla oli syömässä ja sieltä hävisi.
Mikko kun näki, ettei ollutkaan hevosta, niin oikein maassa piehtaroi
ja ulvomalla ulvoi. Voi veikkonen, minkä äläkän tosiaan päästi
silloin... ja maahan retkahti kuin ammuttu.

-- No?

-- No... hyvän aikaa se intoili...

-- Mitäs se sinua liikuttaa?

Hinterä siirsihe toverinsa luota etemmä tämän tuikean kysymyksen
johdosta ja vastasi arasti:

-- Ilmanhan minä vaan... johtui mieleen. Hevosettoman miehen ei tule
mitään aikaan.

-- Anna nyt jo olla kitasi kiinni, -- sanoi Harajalka uhkaavasti. --
Lorusi ovat järjettömiä. Naapuri, Mikko? Mitä ne sinulle kuuluvat?

-- Sääli on, -- vastasi Hinterä olkapäitään kohauttaen.

-- Sääli? Sääliikös meitä kuka...

-- Kukapa se...

-- No, ole sitte mankumatta... Kohta pitää lähteä.

Hinterä siirtyi nuotion ääreen, kohenteli sitä kepakolla ja
vilkaistuaan toveriinsa sanoi hiljaisella, pyytävällä äänellä:

-- Heitetään koko homma...

-- Sinulla on niskoitteleva sisu! -- ärjäsi Harajalka.

-- Jumaliste! -- vastasi toinen rukoilevasti ja hiljaa. -- Vaara voipi
olla tarjona. Neljä virstaa on sitä hilattava ja mitäs, jos ei
tatarilaiselle kelpaakaan?

-- Se on minun asiani!

-- Tee miten tahdot. Parasta olisi kuitenkin laskea menemään... antaisi
hänen kuhjustella. Katso nyt mokomaa!

Harajalka ei virkkanut mitään, sormet vain liikkuivat nopeammin.

-- Ja paljoko siitä annettaisi, jos niikseen... jatkoi Hinterä hiljaa
ja itsepintaisesti. -- Nyt olisi muuten paras aika... pimeä tulee
tuossa paikassa. Otettaisi ja mentäisi Dubenkaan, aina sieltä jotain
käteen käypää tipahtaa.

Hinterän yksitoikkoinen ääni yhtyi puron solinaan ja hiipi kaikuna
notkon syvänteessä sekä ärsytti Harajalkaa. Hän oli vaiti, puri
hammasta ja katkoi varpuja vihoissaan.

-- Naiset valkaisevat näihin aikoihin palttinoitaan...

Hevonen korskahti kumeasti ja alkoi liikkua. Hämärässä näytti se
vieläkin rujommalta ja surkeammalta. Harajalka katsahti siihen ja
sylkäsi nuotioon...

-- Ja luontokin alkaa nyt elostua, hanhia kuhajaa suoperillä.

-- Etkö sinä, piru, älyä lopettaa! -- kiljasi Harajalka äkäisesti.

-- Jumaliste! Älä suutu, Stepan, minuun... Jääköön hiiteen...!

-- Oletko saanut ruokatorveesi tänään mitään? tiuski Harajalka.

-- E-en! -- vastasi Hinterä nolona ja vavahtaen toverinsa huudosta.

-- Istu siinä sitte ja laho... vähät minä...

Hinterä katseli häneen ääneti. Tällä oli sylissä kimppu pajuja, joita
hän punoi ja palmikoi vihasta puhkien. Nuotiosta lankesi heijastus
hänen kasvoilleen, jotka olivat punaiset ja äkäiset.

Hinterä käänsi päänsä pois ja huokasi raskaasti.

-- Tee, miten tahdot, viis minä siitä, -- sähisi Harajalka
sydämystyneenä. Hinterä kyyristihe käppyrään ja rupesi rykimään. Sitte
hän raskaasti hengittäen sanoi:

-- Enhän minä muuta, kuin että se on vaarallista...

-- Olkoon! -- kiljasi taas Harajalka.

Hän kokosi pajut kainaloonsa, heitti keskentekoisen vasun olkapäälleen
ja nousi pystyyn.

Hinterä nousi myöskin, katsahti toveriinsa ja läksi verkin askelin
hevosta kohti.

-- Heposeni...! Jiessiunaamaan... älä pelkää! -- kuului notkosta hänen
ontto äänensä.

Harajalka katseli hevosen luona puuhailevaa toveriansa. Juron varkaan
viikset vavahtelivat.

-- Joudutko siitä! -- sanoi hän liikkeelle lähtien.

-- Joudun, -- vastasi Hinterä.

Ja pensaiden lomitse pujotteleimalla he ääneti astelivat pitkin notkoa
yön pimeydessä, joka sen oli täyttänyt ääriään myöten.

Hevonen läksi heidän perässään.

Sitte kuului heidän takantaan veden pulskahdus, joka ehkäisi puron
solinan.

-- Öh, kötys... puroon harppasit... -- sanoi Hinterä.

Harajalka sihisti nenäänsä vihaisesti eikä virkkanut mitään.

Notkon pimeydessä ja tylyssä äänettömyydessä kuului pensaiden hiljaista
kahinaa, joka verkkaan häipyi kauemma ja kauemma siltä kohden, missä
nuotion hehkuva hiilos punotti tuijottaen kuin jättiläisen silmä
ilkeänä ja ilkkuvana...

Nousi kuu.

Sen haaveellinen loiste täytti notkon autereisella hämärällä. Tämän
johdosta metsä näytti sakeammalta, vaan sen hiljaisuus oli
täydellisempi ja kaameampi. Kuun hopeoimat koivujen valkeat oksat
näyttivät tammien, jalavien ja viidakon tummaa taustaa vasten
vahakynttilöiltä.

Ääneti astuivat toverukset notkon pohjaa. Kulkeminen oli vaivaloista,
sillä jalkoja vuoroin livetti, vuoroin upotti syvään lokaan. Hinterä
hengitti läähättäen ja hänen rintansa vinkui, kähisi ja rutisi kuin
olisi sinne ollut kytkettynä uusi, kauan puhdistamatta ollut
seinäkello. Harajalka kulki edellä. Hänen kookkaan ja suoran vartalonsa
varjo peitti Hinterän kokonaan. Viimemainittu huokasi ja sanoi:

-- Yökin on lyhyt kuin varpusen nokka, kylään päästessä nousee jo
päivä. On tämä menoa... ollaan kuin herraskävelyllä...

-- Minun on raskasta, veliseni, -- sanoi Hinterä hiljaa.

-- Raskasta? -- kiljasi hänen toverinsa pilkallisesti. Miksi...?

-- En jaksa hengittää, -- vastasi sairas varas.

-- Hengittää? Miksi et jaksa?

-- Tautihan se...

-- Valehtelet? Tyhmyys estää eikä mikään muu.

Harajalka pysähtyi, käännähti ympäri ja punoen sormeaan toverinsa nenän
edessä lisäsi:

-- Tyhmyytesi tähden et voi hengittää, ymmärrätkö?...

Hinterän pää vaipui alas, kun hän nöyrästi vastasi:

-- Kyllähän minä sen...

Hän aikoi lisätä vielä jotain, mutta yskänpuuska esti sen ja pidellen
vapisevin käsin puusta hän ryki suu selällään kauan ja kovasti, että
hyppimään pani ja päätä täytyi heiluttaa.

Harajalka tuijotti tämän surkastuneihin kasvoihin jotka kuun valossa
näyttivät viheriänkeltaisilta.

-- Kaikkihan sinä metsänpeikotkin saat säikkymään, -- sanoi hän viimein
synkästi.

Vaan kun Hinterä oli rykimisen lopettanut, ja nostanut päänsä pystyyn
ja saanut henkeä sisäänsä, sanoi hän toiselle:

-- Levätään velikulta, en jaksa...

Ja he istuutuivat kostealle mättäälle.

Harajalka kierrälsi töllötupakan, pani sen palamaan ja alkoi verkkaan:

-- Jos olisi kotona edes jotain syötävää, niin voisihan tästä kääntyä
sinnekin...

-- Voisi kyllä... -- nyökäytti Hinterä päätään.

Harajalka katsahti häneen kierosti ja jatkoi:

-- Vaan kun ei kotona ole mitään, niin on kulettava...

-- Niin on... -- huokasi Hinterä.

-- Vaikka toisekseen kun ei ole menopaikkaa, niin ei tule mitään
tolkkuakaan... Tyhmiä kolloja olemme, siinä se vika on! Niin tyhmiä,
että...

Harajalan ääni kaikui terävänä ilmassa ja nähtävästi viilsi Hinterää,
koska tämä levottomana vääntelihe maassa, huokaili ja omituisesti
urahteli.

-- Hirmuisesti nälättää! -- lopetti Harajalka puheensa.

Silloin Hinterä päättävästi nousi pystyyn.

-- Mihin nyt? -- kysyi Harajalka.

-- Mennään...

-- Mikä se nyt hypittää?...

-- Mennään?

-- Sama se... -- Harajalka myöskin nousi. -- Ei tule kuitenkaan
tolkkua...

-- Tuli, mikä tuli! -- viittasi Hinterä kädellään.

-- Sitä rohkeutta!...

-- No eikö sitte? Vähäkö olet minua muokannut ja vanuttanut... Herra
nähköön!

-- Mitäs sitte joutavaa vastustelet?

-- Vastustelet?

-- Niin!

-- No, kun on sääli.

-- Mitä? Ketä?

-- Ketä? Ihmistä...

-- Ihmistä? -- matki Harajalka. -- Voipas sinun armelijasta sieluasi,
vaan järkeä ei ole tippaakaan! Mikä se ihminen sitte sinulle on? Häh?
Tarttuu kurkkuusi ja rutistaa mäsäksi kuin kirpun. Sääli sinä
semmoista! Itse silloin näyttäisit tyhmyytesi. Säälisi tähden panee se
sinut myrskän kynttyrään. Repii suolet sisuksistasi ja nyhtää suonesi
tuuman tunnissa... Sääli... Rukoile vain Jumalaasi, että säälittä sinut
johonkin kyykistäisi eikä mitään muuta. Sääli... hyi!

Harajalka oli raivoissaan.

Hänen vihainen, halpamaista katkeruutta täynnä oleva äänensä kaikui
kolkosti öisessä metsässä ja puiden oksat heiluivat hiljaa kahahdellen
ikäänkuin vahvistaen ankarat sanat oikeiksi.

Masentunein mielin ja vapisevin polvin raahusti Hinterä hitaasti
edelleen.

-- Maltahan, -- sanoi hän viimein arasti, -- kunhan tässä piristyn...
kohta päästään kylään... menen... yksinäni menen, sinä saat olla
poissa. Otan mitä ensiksi käteen sattuu ja kotiin! Sitte käyn
pitkälleni... Vaikealta tuntuu...

Hän puhui tuskin kuultavasti, hengästyneenä ja rinta vinkuen. Harajalka
loi häneen epäilevän katseen, pysähtyi, aikoi jotain sanoa, mutta
viittasi vain kädellään ja läksi edelleen.

Kauan he kulkivat ääneti.

Jostain läheltä kuului kukon kiekumista. Sitte kilahti kaukaisesta
kyläkirkosta vahtikellon surullinen ääni ja hukkui metsän jylhään
äänettömyyteen... Ja mustana kummituksena kuun sumeassa valossa
lennähti jostain suuri lintu, jonka kaamea rääkkynä ja siipien suhina
kaikuivat pahaa ennustavana äänenä notkon yksinäisyydessä.

-- Korppi... vai liekö muu ollut, -- huomautti Harajalka.

-- Kuule, veli... sanoi Hinterä maahan retkahtaen, -- mene sinä, minä
jään tähän... en jaksa enää... Ahdistaa... pyörryttää...

-- Siinä se nyt on! virkkoi Harajalka tyytymättömänä. -- Etkö
tosiaankaan?

-- En jaksa...

-- Istu ja pala!

-- Ei ole voimia...

-- Kummako se, kun aamusta pitäen syömättä kuleksitaan!

-- Ei se sitä ole.... tiedän... loppu tulee! Näetkö, miten verta
työntää...

Ja Hinterä nosti jollain tummalla tahrautuneen kätensä toveriaan kohti.
Tämä vilkaisi käteen ja kysyi matalalla äänellä:

-- Mikäs nyt neuvoksi?

-- Mene sinä, minä jään... lepään, ehkä...

-- Mihin? Olisiko mennä kylään... ja sanoa, että siellä on mies
huonona.

-- Anna olla... pieksävät!

-- On se sitäkin.

Hinterä viskautui selälleen, ryki tikahtuakseen ja sylki suustaan
kokonaisia maksoja verta...

-- Yhäkö tulee? -- kysyi Harajalka seisten toverinsa ääressä ja katsoen
syrjään.

-- Kovasti tulee... -- vastasi tämä tuskin kuultavasti ja alkoi rykiä.

Harajalka päästi karkean kirouksen.

-- Mitähän, jos läksisi jotakuta hakemaan?

-- Ketä? -- toisti Hinterä surullisesti.

-- Tahi ehkä jaksaisit nousta... koetahan, lähdettäisiin hiljaa...

-- Turha vaiva...

Harajalka istuutui toverinsa pääpohjiin ja pidellen käsillään
polvistaan katsoi tätä kasvoihin. Hinterän rinta kohoili epätasaisesti
ja pahasti koristen, silmät kuopahtivat ja huulet venyivät omituisesti
ja aivan kuin tarttuivat kiinni hampaisiin. Vasemmasta suupielestä
virtasi poskea myöten tumma juova.

-- Vieläkö vuotaa? -- kysyi Harajalka hiljaa ja hänen äänessään oli
jotain kunnioitusta ilmaisevaa.

Hinterän kasvot vavahtivat.

-- Vuotaa... -- kuului heikko kähinä.

Harajalka painoi päänsä polvia vasten ja mietti.

Heidän vieressään kohosi notkon rinne, johon ouruvedet olivat uurtaneet
syviä ojia. Sen harjalla seisoivat puut kuun hopeoissa synkkinä,
uhkaavina. Ja notkon salaperäisyys oli kuin unennäkö, kuin ikävä uni,
jossa ei ollut elämän väritystä. Mutta puron hiljainen sorina enensi
vieläkin sen elottomuutta, se soi kuin tuskan valitus...

-- Kuolen... -- sopersi Hinterä. Sitte hän toisti selvään ja kovasti:
-- minä kuolen, Stepan!

Harajalan koko ruumis vavahti. Hän oli tuokion vaiti ja virkkoi sitte
hiljaa aivan kuin peläten häiritsevänsä jotain:

-- Ole jo... älä pelkää! Ei se mitään... ilmanhan se vaan... ei mitään,
veli, jumaliste!

-- Herra Jesus Kristus...! -- huokasi Hinterä raskaasti.

-- Ei se mitään! -- supatti Harajalka kallistuen lähemmä toverinsa
kasvoja. Koettele pidellä vastaan... jos menisi ohi...

Vaan Hinterä alkoi taas rykiä. Rinnasta kuului uusi ääni -- ikäänkuin
olisi märällä rievulla läiskinyt kylkiluihin. Harajalka katsoi häneen
ääneti viiksiään liikutellen. Hinterä alkoi hetken kuluttua kovasti ja
katkonaisesti hengittää -- aivan kuin täysin voimin juostessa. Kauan
hän hengitti niin ja sanoi viimein:

-- Anna anteeksi, Stepan, jos mitä olen... hevonen... anna anteeksi,
rakas veli!

-- Anna sinä minulle anteeksi, -- keskeytti Harajalka ja hetkisen
kuluttua lisäsi: -- mihinkä minä nyt? Mikä eteen?

-- Jumalapa si...

Hän parkasi eikä saanut sanoja loppuun. Sitte alkoi korista, jalat
oikenivat, toinen venyi syrjään...

Harajalka katseli koko ajan toveriinsa. Kului muutamia hetkiä, pitkän
pitkiä.

Hinterä kohautti päätään. Mutta samassa retkahti se takasin.

-- Mitä, veliseni? -- kumartui Harajalka kysymään. Mutta ei vastannut
toveri. Hän oli levollinen, liikkumaton.

Istui vielä jonkun aikaa juro Harajalka toverinsa ääressä, vaan nousi
sitte ylös, paljasti päänsä, risti silmänsä ja läksi verkin askelin
painumaan notkoa pitkin. Hänen kasvonsa reipastuivat ja hän kulki
lujasti, aivan kuin pieksäen maata jaloillaan, että olisi siihen
koskenut.

Alkoi sarastaa. Taivas oli ikävän harmaan peitossa. Notkossa vallitsi
synkkä hiljaisuus. Ja ainoastaan puro, ketään häiritsemättä, piti
yksitoikkoista, hämärää puhettaan.

Mutta samassa rusahti jotain... multakokkare varmaankin vierähti notkon
pohjaan. Peltovaris heräsi ja hätäisesti rääkkyen lensi tiehensä. Sitte
kuului tilhin ääni. Notkon kosteassa, kylmässä ilmassa kuolivat äänet
heti.



LUKIJA


... Oli yö, kun astuin kadulle eräästä talosta, jossa läheisille
ystävilleni olin lukenut ensimmäisen painetun kertomukseni. Paljo oli
minua sen johdosta kiitetty ja mielihyvän tuntein kulin autiota katua.
Ensi kerran tunsin täyttä elämisen nautintoa.

Oltiin tammikuussa. Yö oli selkeä ja kirkkaalta, tähtiä tuikkavalta
taivaalta henki maan päälle raikasta kylmää. Puiden oksat, jotka
riipattivat aitojen ulkopuolella, heittivät tielleni kummallisen
koukeroisia varjoja ja heleinä ja iloisina kimaltelivat lumihiuteet
kuun sinertävässä hämyssä. Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut
näkyvissä ja lumen narske jalkojeni alla oli ainoa ääni, joka häiritsi
tämän kirkkaan ja minulle muistorikkaan yön juhlallista hiljaisuutta.
Minä ajattelin:

-- On hyvä, että saa jotain aikaan täällä maailmassa! Ja rikas
mielikuvitukseni loitsi eteeni tulevaisuuteni...

-- Kirjoituksenne on mainio tuote! Se on totta! -- sanoi joku
ajattelevasti selkäni takana.

Vavahdin odottamattomasta kohtauksesta ja katsahdin taakseni.

Pieni, tummapukuinen mies tuli rinnalleni ja alkoi kulkea kanssani
katsellen minuun terävästi hymyillen. Kaikki oli hänellä terävää:
katse, poskipäät, leuka; koko hänen pieni, kuiva vartalonsa oli
omituisen kulmikas. Hän kulki kevyesti, melkeinpä äänettömästi, aivan
kuin liukuen lumella. Kun en ollut huomannut häntä ystävieni parissa,
ihmettelin suuresti hänen sanojaan. Kuka ja mistä hän oli?

-- Olitteko tekin kuuntelemassa? -- kysyin.

-- Minulla oli se kunnia.

Hän puhui kimeällä äänellä. Hänen huulensa olivat ohuet ja pienet,
mustat viikset eivät riittäneet peittämään niiden alituista hymyä, joka
teki vastenmielisen vaikutuksen, sillä tunsin, että sen takana piili
karvaita, minulle aijottuja sanoja. Mutta olin liian hyvällä tuulella
pysähtyäkseni sen pitemmältä tutkimaan tuota piirrettä seuralaisessani
ja varjona vilahtaen silmiini se katosi tiehensä itsetyytyväisyyteni
kirkkauden edessä. Kulin hänen rinnallaan ja odottelin, mitä hän
sanoisi ja salaa toivoin, että hänkin ottaisi puheeksi ne hauskat
hetket, jotka minulla sinä iltana oli ollut. Ihminen on ahne, sillä
kohtalo ei hymyile hänelle liian usein herttaisesti.

-- Tuntuuko hyvältä tuntea olevansa jotain muista poikkeavaa? -- kysyi
toverini.

Kun en huomannut hänen kysymyksessään mitään erityisempää, myönsin sen
heti.

-- Ha, ha, haa! -- nauroi hän kolkosti ja hieroi hermostuneesti
luisevia sormiaan.

-- Olette hauska mies, -- sanoin närkästyneenä naurusta.

-- Aivan oikein, olen hauska mies, -- vakuutti hän hymyillen ja päätään
kiekauttaen. -- Sitä paitsi hyvin utelijas. Tahdon aina tietää, -- ja
aina tietää kaikki -- se on alituinen pyrkimykseni ja se pitää minussa
vireillä reippautta ja rohkeutta. Nytkin haluan tietää, mitä
menestyksenne teille maksaa?

Katsahdin häneen ja vastasin vastenmielisesti:

-- Kuukauden verran työtä... ehkä hiukan enemmänkin...

-- Aaa! -- keskeytti hän innokkaasti. -- Hiukkasen työtä ja sitte pieni
määrä elämän kokemusta, joka aina on jonkun arvoinen... Se ei
kuitenkaan ole suurenarvoinen, koska niin vähällä hinnalla saavutatte
semmoisen tunnustuksen, että tänä hetkenä tuhannet ihmiset elävät
teidän aatteissanne teostanne lukemalla. Ja sitte vielä toivotaan, että
aikaa myöten ehkä... ha, ha, haa... Kaikesta tästä voisi antaa enemmän,
paljoa enemmän sitä, kuin mitä te meille olette antaneet. Eikö totta?

Taas remahti hän purevaan nauruun ja katseli minuun viekkaasti
terävillä, mustilla silmillään. Minäkin katsoin häneen ja kysyin
loukkautuneena kylmästi:

-- Anteeksi... ketä minulla on onni puhutella?

-- Minua ette arvaa enkä toistaiseksi sano, kuka olen... Onko teidän
mielestänne ihmisen nimen tietäminen tärkeämpi kuin se, mitä hän teille
sanoo?

-- Ei tietysti... mutta minusta tuntuu omituiselta... -- vastasin.

Hän nykäsi minua nutun hihasta ja sanoi hiljaa naurahtaen:

-- Tuntukoon omituiselta. Miksi ihminen ei joskus saisi sallia itsensä
poistua tavallisista arkipuitteistaan?... Ja ellei teillä ole mitään
sitä vastaan, niin puhelkaamme avomielisesti. Otaksukaa, että minä olen
jokin omituinen lukija, joka on erittäin utelias ja haluaa tietää, mitä
varten ja miten esimerkiksi te teette kirjan? Keskustellaanpas siitä!

-- Olkaa hyvä! vastasin. Hyvin hauskaa minusta... tämmöiset kohtaukset
ja... ja keskustelut eivät ole jokapäiväisiä.

Mutta samassapa valehtelin hänelle, sillä minusta se tuntui
epämieluisalta. Ajattelin: mitä hän tahtoo? Ja mitä varten sallisin
tämän katukohtauksen oudon henkilön kanssa muodostua jonkullaiseksi
väittelyksi?

Kulin sentään edelleen toverini rinnalla ja koetin näyttää
ystävälliseltä osottaakseni hänelle huomiota. Muistan, että siinä
onnistuin työläästi. Minulla oli kuitenkin jälellä reipasta mielialaa,
joten en tahtonut loukata tuota miestä kieltäytymällä puhelemasta hänen
kanssaan, mutta päätin pitää varani.

Kuu paistoi taivaalla takanamme ja meidän varjomme olivat jalkojemme
edessä. Ne sulivat yhdeksi tummaksi pilkuksi, liikkuivat edellämme
pitkin jalkakäytävää ja katsellessani niihin tunsin itsessäni syntyvän
jotain, joka, samoin kuin nuo varjotkin,, oli tumma ja saavuttamaton.

Hetken vaiti oltuaan virkkoi toverini äänellä, joka todisti hänen
olevan ajatustensa herran.

-- Elämässä ei ole mitään sen tärkeämpää eikä huomattavampaa kuin
ihmisten tointen motiivit... Eikö totta?

Nyökäytin päätäni.

-- Te siis myönnätte! No käydään sitte puhumaan suoraan... älkää
jättäkö käyttämättä tilaisuutta saada puhua suoraan, niin kauan kuin
olette nuori!...

-- Kumma mies! -- ajattelin ja innostuneena hänen sanoistaan kysyin
hymähtäen:

-- Näinkö yht'äkkiä! Ja mistä puhuisimme!

-- Mitäs vitkailuistakaan, kun yhdellä hyppäyksellä pääsee perille! --
vastasi hän elävästi ja katsahtaen kasvoihini lisäsi vanhan toverin
tuttavallisuudella:

-- Puhutaan kirjallisuuden tarkoituksesta.

-- Samahan tuo on... vaikka minusta on ehkä sentään myöhäistä...

-- Oo! Ei ole teille myöhäistä!...

Minua nämä sanat ihmetyttivät niin, että pysähdyin. Hän lausui ne
lujalla varmuudella ja minusta kuulosti niissä jokin vertaus. Pysähdyin
kysyäkseni jotain, mutta tarttuen minua käteen hän talutti minua
itsepintaisesti edelleen ja puheli:

-- Älkää pysähtykö, sillä minun mukanani te olette hyvällä tiellä...
Riittää jo esipuheet! Sanokaa: mitä tahtoo kirjallisuus?... Teidän,
joka olette sen palveluksessa, tulee se tietää.

Ihmettelyni kasvoi samassa määrin kuin itsehillitsemiskykyni katosi.
Mitä tuo mies minusta tahtoo? Ken on hän?

-- Kuulkaa, -- sanoin, -- myöntäkää, että kaikella meidän kesken
tapahtuvalla...

-- Tulee olemaan tarpeellinen perusta... Olkaa vakuutettu! Eihän
maailmassa tapahdu mitään ilman tarpeellista perustetta. Vaan mennään
nopeammin, mutta ei eteenpäin, vaan syvemmä...

Hän oli kieltämättä hupaisa, mutta hän ärsytti minua. Tein uudelleen
kärsimättömän liikkeen, mutta siitä huolimatta hän seurasi minua
levollisesti puhellen:

-- Minä ymmärrän teitä. Teidän on tänä hetkenä vaikea määritellä
tarkoitusta, jota kirjallisuus ajaa. Minäpä koetan tehdä sen...

Hän huokasi, mutta katsahti sitte hymyillen minuun.

-- Ette voi kieltää, jos sanon, että kirjallisuuden tarkoitus on:
auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, kohottaa hänen uskoaan itseensä ja
kehittää hänessä pyrkimystä totuuteen, taistella ihmisten pahuutta
vastaan, osata heissä löytää hyvää, herättää heidän sielussaan häpeää,
vihaa, miehuutta, tehdä kaikki sitä varten, että ihmiset tulisivat
jalon voimakkaiksi ja voisivat elähyttää elämänsä kauneuden pyhällä
hengellä. Siinä minun määritykseni. Se on tietysti kaavamainen eikä ole
täydellinen. Täydentäkää te se kaikella, mikä voi elähyttää elämää ja
sanokaa, oletteko samaa mieltä kuin minä.

-- Kyllä se niin on, -- sanoin. -- On tapana ajatella, että
kirjallisuuden tehtävä yleensä on jalostaa ihmistä... Niinhän se on...

-- Niin korkean asian palveluksessa te olette! huomautti tuo mies ja
naurahti taas ilkeästi.

-- Sanokaapa, mitä varten te oikeastaan tätä kaikkea kerrotte? --
kysyin koettaen näyttää välinpitämättömältä hänen naurunsa johdosta.

-- Mitäs te luulette? Sanokaa peittelemättä!...

-- Peittelemättä sanoen... -- aloin minä, mutta vaikenin samassa. Mitä
on puhua peittelemättä? Tuo mies ei ole tyhmä, hän tietää miten
ahtaissa rajoissa inhimillinen suoruus on ja miten jyrkästi itserakkaus
niitä suojelee. Katsahdettuani hänen kasvoihinsa tunsin itseni syvästi
loukanneeksi hänen hymystään, joka oli täynnä kylmää halveksimista ja
ivaa. Vielä tunsin että aloin pelätä jotain, mikä minua pakotti hänestä
erkanemaan.

-- Hyvästi! -- sanoin kuivasti lakkiani hieman kohottaen.

-- Mitä nyt? huudahti hän hiljaa.

-- En pidä pilasta, joka menee yli rajan.

-- Ja te poistutte... oma asianne. Mutta tietäkää, että jos te nyt
jätätte minut, niin emme koskaan enää tapaa toisiamme.

Hän pani erityisen painon sanalle "koskaan", joka soi korvissani kuin
hautauskellon ääni. Minä vihaan tuota sanaa ja pelkään. Se vaikuttaa
minuun kylmästi ja raskaasti, aivan kuin vasara, jonka kohtalo on
määrännyt musertamaan ihmisten toiveet. Se sana sai minut pysähtymään.

-- Mitä tahdotte? -- kysyin tuskallisesti ja vihaisesti.

-- Käydään tähän istumaan, -- sanoi hän taas hymähtäen ja veti lujasti,
kättäni saadakseen minut laskeutumaan penkille.

Olimme tulleet kaupungin puutarhaan keskelle liikkumattomien,
jäätyneiden akasioiden ja sirenien oksia. Ne riippuivat kuutamossa
pääni päällä ja minusta tuntui, kuin olisivat nuo kuuraiset, jään
peittämät kovat oksat työntyneet rintaani ja koskeneet sydäntä.

Jouduin taaskin ymmälle toverini käytöksen johdosta.

-- Hän kai on sairas, -- ajattelin rohkaistakseni itseäni ja
selittääkseni itselleni syyn tuohon käytökseen. Mutta hän arvasi
ajatukseni.

-- Sinä luulet, etten ole täysijärkinen? Ole joutavia! Semmoinen on
ilkeä ja vahingollinen ajatus, jonka turvissa me usein kieltäydymme
ymmärtämästä ihmisiä vain siksi, että ne ovat meitä omituisempia ja
joka hellittämättä pitää meissä vireillä surullista huolimattomuutta
kohdellessamme toinen toisiamme.

-- Oo, tietysti... myönsin minä tuntien pelkoni yhä kasvavan tuon
miehen parissa. Anteeksi, minun täytyy lähteä...

Mene, sanoi hän olkapäitään kohauttaen, mene vain, mutta tiedä, että
menet kadottamaan itseäsi, ha, haa!

Hän päästi käteni irti ja minä poistuin. Hän jäi puutarhaan korkealle
mäelle, joka vietti Volgaan ja joka lepäili valkean lumivaipan peitossa
ja jota halkoi tummat polut. Avara näköala äänettömälle, kuolleelle
tasangolle avautui hänen eteensä joen toisella puolella. Hän katseli
häämöittävään etäisyyteen, vaan minä kulin käytävää pitkin tuntien,
etten hänestä etene, vaikka astuin. Ja minä ajattelin: pitäisikö minun
kulkea kiivaasti vai verkkaan näyttääkseni tuolle miehelle, miten vähän
hänestä välitän.

Mies rupeaa hyräilemään jotain tuttua säveltä. Tunnen sen surullisen
ivalliseksi lauluksi sokeasta, joka otti ruvetakseen toisten sokeiden
johtajaksi. Miksi hyräilee hän juuri tuota laulua? -- ajattelin.

Samassa oivalsin, että siitä hetkestä pitäen, kun tapasin tuon pienen
miehen, olin astunut kummallisten erikoistunteiden hämärään piiriin.
Missä oli nyt äsköinen tyyni tyytyväisyyteni? Se oli kietoutunut jonkin
tärkeän ja raskaan odottamisen verhoon, tuossa tuokiossa se tulee
näkyviin ja riistää minulta kaiken sen hyvän, jonka menestykseni oli
minulle antanut, kaikki toiveet ja haaveet, jotka se oli mieleeni
synnyttänyt.

    "Kuin voisit eteenpäin sa muita viedä,
    Kun itsekään et vielä tietä tiedä?"

muistin samassa laulun sanat, joita mies oli hyräillyt.

Minä käännähdin häntä katsomaan. Pää käden varassa polvea vasten hän
katseli minuun yhä hyräillen. Päätin kääntyä takaisin, sillä voimakas
tunne pakotti minua siihen. Nopeasti astuin hänen luokseen, istuuduin
viereen ja sanoin levollisesti, mutta lämpimästi:

-- Kuulkaapas, puhelkaamme suoraan ja vapaasti...

-- Se on välttämätöntä ihmisille, -- huomautti hän.

-- Tunnen, että teitä pakoittaa jokin voima vastustamaan minua ja
nähtävästi haluatte minulle jotain sanoa.

-- Viimeinkin rohkenet sinä kuulla! -- huudahti hän nauraen, tällä
kertaa pehmeästi ja sydämmellisesti.

-- Puhukaa, -- kehoitin minä, -- mutta jos mahdollista, ilman
kummallisuuksia.

-- Sen lupaan! Sinun on sentään myöntäminen, että kummallinen
käytökseni oli tarpeen vetääkseni sinun huomiosi puoleeni. Nyt muuttuu
huomio tavalliseksi, selväksi; joksikin, joka on äärettömän kylmää ja
jäykkää, sillä pehmentää ja lämmittää me emme osaa, kun itse olemme
kylmiä ja jäykkiä. Me kai haluamme uudelleen haaveita, kauniita
unelmia, toivoja, sillä meidän luoma elämämme on väritöntä, himmeää,
ikävää. Se todellisuus, jota me kerran niin innokkaasti tahdoimme luoda
uudeksi, musersi meidät ja masensi. Mitä tehdä? Koetellaan, ehkä
mielikuvitus ja haaveet auttavat ihmistä joksikin aikaa nousemaan maan
yläpuolelle ja löytämään sieltä kadotetun paikkamme. Sanon kadotetun,
sillä ihminen ei ole nyt maan herra, vaan elämän orja, hän on
menettänyt ylpeytensä esikoisuudellaan, alistuen tapahtumien alle, eikö
niin? Tapahtumista, jotka hän on itse luonut, tekee hän johtopäätöksen
ja sanoo itselleen: se on välttämättömyyden laki! Ja alistumalla tämän
lain alle hän ei huomaa, että hän sulkee itseltään tien saavuttamaan
vapaata luovaa kykyä ja hän taistelee oikeudesta saada hajottaa, sen
sijaan kun pitäisi rakentaa. Eikä hän enää taistelekaan, vaan taipuu
virtauksien mukaan. Mitä varten hän taisteleisi? Missä ovat ne
ihanteet, joiden edestä hänen kannattaisi voittaa? Tämän tähden juuri
elämä on köyhää ja tyhjää, tämän tähden on ihmisessä rauennut luova
kyky... Muutamat etsivät sokeasti jotain, joka nostaisi hengen lentoon
ja uudestaan panisi ihmiset uskomaan itseensä. Usein harhaillaan aivan
toisaalle, kuin missä olisi löydettävä se, mikä on ikuista, mikä
yhdistää ihmiset ja missä elää Jumala. Ja ne, jotka hairahtuvat
totuuden polulta, sortuvat! Mitä siitä, älköön heitä estettäkö eikä
maksa vaivaa heitä sääliä -- onhan ihmisiä niin paljon! Tärkeää on vain
se, että pyritään, että sieluissa on Jumalan etsimisen halu, ja jos
näitä sieluja riittää, niin kyllä Hän on heidän kanssaan ja virvoittaa
heitä, sillä Hän on ainainen pyrkimys täydellisyyteen... Eikö niin?

-- Niin, -- vastasin minä, -- niin se on...

-- Sinä näyt sentään osaavan myöntää, -- huomautti hän pistelijäästi
hymähtäen. Sitte hän vaikeni ja tähysteli etäisyyteen. Minusta hän
tuntui pysyvän vaiti liian kauan, jonka tähden kärsimättömästi
huoahdin. Vihdoin kysyi hän kääntämättä minuun harhailevaa katsettaan:

-- Kuka on sinun Jumalasi?

Tähän asti oli hän puhunut pehmeästi, ystävällisesti, jota minun oli
mieluista kuulla. Hän, kuten muutkin ajattelevat ihmiset, oli hieman
surullinen, minä ymmärsin häntä ja arkuuteni oli kerrassaan kadonnut.
Mutta nyt lausuu hän suuren kysymyksen, johon meidän aikamme ihmisen on
työläs vastata, jos hän vain tahtoo olla rehellinen. Kuka on minun
Jumalani? Jospa olisin sen tiennyt!

Tuon miehen kysymys oli minut musertanut ja kukapa muukaan minun
sijassani olisi voinut säilyttää rohkeutensa. Vaan hän katseli minuun
terävillä silmillään, hymyili yhtenään ja odotti vastaustani.

-- Pysyt liian kauan ääneti miehenä, joka minulle voisi antaa
vastauksen. Ehkä voit jotain sanoa, jos kysyn näin: sinä kirjoitat ja
tuhannet lukevat tuotteitasi; mitä sinä sitte saarnaat? Oletko
ajatellut tarkemmin opetusoikeuttasi?

Ensi kerran elämässäni katsoin syvälle itseeni. Älköön ajateltako, että
ylennän itseäni tai alennan vetääkseni ihmisten huomion puoleeni --
eihän kerjäläiseltä almua anota. Mutta olenhan löytänyt itsestäni
paljon lämmintä tunnetta ja harrastusta, paljon sitä, mitä tavallisesti
sanotaan hyväksi, mutta kaikkiyhdistävää tunnetta, tuota suoraa ja
selvää ajatusta, johon kaikki elämän ilmiöt sisältyvät, sitä en ole
itsestäni löytänyt. Sielussani on paljo vihaa, se kytee siellä aina,
toisinaan leimahtaa se kirkkaana liekkinä. Mutta vieläkin enemmän on
sielussani epäilystä. Toisinaan järkyttää se niin voimakkaasti järkeäni
ja ahdistaa sydäntä, että pitkän aikaa tunnen itseni sisällisesti
autioksi. Ei mikään kiihota minua elämään, sydämmeni on kylmä kuin
ruumis, järki nukkuu ja mielikuvitus on painajaisen alla. Sokeana,
kuurona ja mykkänä vietän minä näin pitkiä päiviä ja öitä mitään
haluamatta, mitään ymmärtämättä. Minusta tuntuu silloin, että olen jo
ruumiina ja vain jostain odottamattomasta erehdyksestä jäänyt
hautaamatta. Tämmöisen olemisen kauhu vain enenee elämisen
välttämättömyyden tietoisuudesta, sillä kuolemassa on vielä vähemmän
merkitystä ja paljon pimeyttä... Varmaan riistää se vihankin
nautinnon...

Mitä minä oikeastaan saarnaan, minä, semmoisena kuin olen? Ja mitä voin
sanoa ihmisille? Sitäkö, mitä heille on ammoin sitte sanottu ja aina
sanotaan, mikä aina löytää kuulijoita, mutta ei tee ihmisiä paremmiksi?
Mutta onko minulla sitte tämmöisten aatteiden ja käsitysten
saarnaamisoikeutta, jos minä itse, niissä kasvatettuna, usein
menettelen toisin, kuin ne vaativat? Jos teen vastoin näitä, niin
merkitseekö se, että vakaumukseni niiden todellisuudesta on oikea,
"minä"-lle perustuva vakaumukseni? Mitä vastaan tuolle miehelle, joka
istuu rinnallani? Hän olikin jo väsynyt odottamaan, jonka vuoksi sanoi:

-- En olisi tehnytkään sinulle näitä kysymyksiä, ellen olisi huomannut,
ettei kunnianhimosi ole ehtinyt hävittää rehellisyyttäsi. Kun sinä
rohkenet kuulla minua, niin päätän siitä, että rakkautesi itseesi on
järkevää, sillä kehittäessäsi sitä et näy pelkäävän vaivojakaan. Sen
tähden huojennan minä asemasi raskautta ja puhelen kanssasi kuin
syyllisen kanssa, vaan en rikollisen.

-- Oli aika, jolloin keskuudessamme eli suuria sanansankaria, jotka
hyvin tunsivat elämän ja ihmissielun, miehiä, joita elähytti
masentumaton into pyrkiä olemisen täydellisyyteen, joita elähytti syvä
usko ihmiseen. He loivat kirjoja, jotka eivät koskaan joudu unhoon,
sillä niissä kirjoissa lausutaan ikuisia totuuksia ja kuihtumaton
kauneus tuoksuaa niiden sivuilla. Niihin kirjoihin piirretyt kuvat ovat
eläviä, sillä niissä on pyhän innostuksen henkeä ja eivätkä siellä
mainitut esimerkit teoista ja toimista eivätkä elämän ohjeet koskaan
tule horjumaan. Niissä kirjoissa on miehuutta ja leimuavaa vihaa ja
niissä soi rakkaus sydämmellisenä ja vapaana eikä niissä ole
ainoatakaan liikaa sanaa. Sieltä tiedän sinun ammentaneen henkesi
ruokaa. Mutta henkesi on ehkä nauttinut liian vähän, sillä
sinun puheesi rakkaudesta ja totuudesta tuntuu väärennetyltä,
ulkokultaiselta, tuntuu kuin tahtoisit pakottamalla pakottaa siihen
itseäsi. Sinä heijastat vierasta valoa kuin kuu, valosi on raukean
himmeää, se synnyttää paljon varjoja ja valaisee heikosti eikä lämmitä
ketään. Olet liian köyhä antaaksesi ihmisille jotain tosiarvokasta ja
sitä mitä ihmisille annat, sinä et anna sen korkean nautinnon tähden,
että rikastuttaisit elämää aatteiden ja sanan tenholla, vaan paljoa
enemmän siksi, että tahdot vetää elämästäsi satunnaisen tapahtuman
suuren, yli-ilmiön arvoiseksi, jommoiset ovat ihmisille välttämättömiä.
Sinä annat, ottaaksesi elämästä ja ihmisiltä sitä enemmän. Sinä olet
köyhä voidaksesi jotain lahjoittaa, suoraan sanoen koronkiskuri -- joka
panet kokemuksen murusesi kasvamaan korkoa omaa menestystäsi varten.
Sinun kynäsi on tylsä pystyäkseen todellisuuteen, se tuhrii kokoon vain
elämän pikku tapauksia ja kuvatessasi arki-ihmisten arkitunteita sinä
ehkä tarjoat heille paljo alhaisia totuuksia. Mutta voitko luoda heille
pikkuisenkaan, henkeäkohottavan petoksen? Et! Sinä olet vakuutettu
siitä, että on hyödyllistä penkoa arkipäiväistä soraa ja löytää siitä
ainoastaan surullisia pikku totuuksia, jotka näyttävät vain, että
ihminen on ilkeä, tyhmä, epärehellinen, että hän on aina ja
täydellisesti riippuva ulkonaisista olosuhteista, että hän on voimaton
raukka yksinään ja itsessään. Tiedätkö, oletko jo ehkä saanut hänet
siitä vakuutetuksi? Sillä hänen sydämensä on kylmä ja järki on tylsä.
Kuinkas muuten! Hän katsoo kuvaansa sinun kirjoistasi, jotka, jos ne
vain ovat kirjoitetut sillä vakuutuksella, jota te niin usein pidätte
lahjakkuutena, aina jossain määrin hypnotiseeraavat ihmistä. Hän katsoo
itseään sinun kuvauksessasi ja nähdessään, miten huono hän on, hän ei
huomaa mahdollisuutta tulla paremmaksi. Voitko sinä tehdä sen, kun sinä
itse -- mutta, minä säästän sinua sen tähden, että sinä kuunnellen
minua, et ajattele sitä, miten voisit minua vastustaa ja näyttää toteen
syyttömyytesi. No niin! Opettajan, jos hän on rehellinen, tulee aina
olla tarkkaavainen oppilas. Kaikki te aikamme elämän opettajat
riistätte ihmiseltä paljoa enemmän kuin annatte, sillä te puhutte
ainoastaan puutteista ja näette ne. Mutta ihmisessä täytyy olla
hyveitäkin. Onhan niitä teissä? Vaan missä kohden te eroatte likaisista
tusina-ihmisistä, joita te kuvaatte niin ankarasti ja herkeämättä
pitäen itseänne oikeina saarnamiehinä ja paheiden perkaajina, että hyve
saisi riemuita? Huomaatteko te, että hyve ja pahe vain sotkeutuvat
teidän kokeistanne saada niille selviä rajoja, sotkeutuvat kuin musta
ja valkea lanka, jotka kerrattuina tulevat harmaiksi?... Ja Jumalako se
sitte on teidät maailmaan lähettänyt? Hän olisi valinnut paljoa
väkevämpiä. Hän olisi sytyttänyt heidän sydämiinsä kirkkaan elämän,
totuuden ja ihmisrakkauden tulen ja ne palaisivat meidän olemisemme
pimeydessä kuin Hänen voimansa ja kunniansa valot... mutta te käryätte
kuin saatanan riemusoitsut ja teidän kärynne tunkeutuu järkeen ja
sydämeen ja myrkyttää ne uskottomuuden saastalla. Sano, mitä te
opetatte?

Minä tunsin poskellani tuon miehen kuumaa hengitystä enkä uskaltanut
katsoa hänen silmiinsä, koska pelkäsin niiden katsetta. Hänen sanansa
putoilivat aivoihini kuin tuliset pisarat ja ne minua kirvelivät...
Kauhistuen ymmärsin, miten vaikeaa on vastata yksinkertaisiin
kysymyksiin ja minä en vastannutkaan.

-- Minä, kaiken sen innokas lukija, jota sinä ja sinunlaisesi
kirjoittavat, kysyn: mitä varten te kirjoitatte? Tehän kirjoitatte
paljon... Tahdotteko herättää ihmisten sydämissä hyviä tunteita? Mutta
kylmin ja voimattomin sanoin te ette voi sitä tehdä, ette! Eikä siinä
kyllä, ettette voi antaa elämälle mitään uutta, vaan se vanhakin, jota
te annatte, on näivettynyttä, rutistunutta, muodotonta. Teoksianne
lukiessa ei opi mitään eikä häpeä muun kuin teidän tähtenne. Aina ja
yhtenään arkipäiväistä, arki-ihmisiä, arki-ajatuksia... Milloin
ruvetaan puhumaan ahdistetusta hengestä ja sen uudestasyntymisen
välttämättömyydestä? Missä on elämän luovan kyvyn sotahuuto, missä
miehuuden opetukset, missä rohkaisevat sanat, jotka hengelle antavat
lentoa?

-- Sinä ehkä sanot: elämä ei anna muita muotoja kuin niitä, joita me
jäljittelemme. Älä sano niin, sillä ihmiselle, jolla on onni omistaa
sanan suuri lahja, on häpeällistä näyttää heikkoutensa maailmalle ja
tunnustaa, ettei hän kykene kohoamaan sen yläpuolelle. Jos olet
maailman kanssa yhtä tasalla, jos et mielikuvituksesi voimalla kykene
luomaan uusia muotoja, joita elämässä ei ole, mutta jotka ovat
välttämättömiä sen opettamiseen mitä hyötyä on silloin sinun työstäsi
ja miten puolustat kutsumustasi? Ajattele, etkö sinä vahingoita sillä
ihmisiä, kun kasaat heidän ajatuksensa täyteen mokomalla romulla, kuin
ottamasi valokuvat heidän tapauksista köyhästä elämästään ovat? Sillä
sinun täytyy tunnustaa, ettet osaa kuvata niin, että kuva elämästä
synnyttäisi ihmisessä kostavaa häpeää ja palavan halun luoda olemisen
uusia muotoja... Voitko sinä kiihdyttää elämän valtimon lyöntiä, voitko
puhaltaa siihen toiminnan halua, kuten muut ovat tehneet?

Kummallinen toverini pysähtyi hetkiseksi ja minä ajattelin hänen
sanojaan.

-- Näen ympärilläni paljon viisaita, mutta vähä on niissä jaloja
ihmisiä ja nämäkin ovat murtuneita, sairaat sielultaan. En tiedä, miksi
huomaan aina, että kuta parempi ihminen on, kuta puhtaampi ja
rehellisempi hänen tuntonsa on, sitä vähemmän on hänessä toiminnan
halua, sitä sairaampi hän on ja hänen on raskasta elää. Yksinäisyys ja
murhe -- siinä semmoisten osa. Mutta niin paljo kuin he murehtivatkin
paremman eteen, ei heillä kuitenkaan ole voimaa luoda sitä. Ja eivätkö
he lienekin siksi murtuneita ja onnettomia, ettei heille ole aikanaan
annettu apua henkeä jalostavan sanan kautta...

-- Ja sitte, alkoi kummallinen toverini uudestaan, -- voitko sinä
synnyttää ihmisessä elämän-iloista naurua, joka puhdistaa henkeä?
Huomaatko, että ihmiset eivät enää osaa ollenkaan nauraa hyvin. He
nauravat ilkeästi, häjysti, usein kyynelten läpi, mutta ei koskaan
kuule heiltä riemukasta, sydämmellistä naurua, sitä naurua, jonka
pitäisi saada jokaisen rinta väräjämään, sillä hyvä nauru parantaa
sydämmen... Ihmisen on välttämätöntä nauraa, sillä se on yksi niitä
harvoja etuja, joiden kautta hän on yläpuolella luontokappaleita.
Voitko sinä herättää ihmisissä muuta kuin moittimisen naurua ja ilkeää
ivaa itseäsi kohtaan, joka olet vain siksi naurettava, että olet
raukka... Ymmärrä nyt, että sinun saarnaamisoikeudellasi tulee olla
riittävä perustuksensa kyvyssäsi osata synnyttää ihmisissä sydämmen
tunteita, joiden pitää niinkuin moukarin rikkoa ja musertaa toiset
elämänmuodot siksi, että uudet, vapaammat kehittyisivät ahtaiden
sijaan. Viha, vaino, rohkeus, häpeä, inho sekä viimein julma epätoivo
-- kas siinä moukarit, jolla voi kaikki musertaa maan päällä. Voitko
sinä luoda nuo moukarit? Voitko panna ne käytäntöön? Ollakseen
oikeutettu puhumaan kansalle, tulee omata joko leppymätöntä vihaa sen
puutteisiin tai palavaa rakkautta sen kärsimyksiin, ja jos sinussa ei
ole näitä kahta tunnetta, niin älä silloin pöyhkeile, vaan ajattele
tarkoin, ennen kuin mitään puhut...

Päivä jo alkoi sarastaa, mutta minun mielessäni pimeä vain kasvoi. Ja
tuo mies, joka näki kaikki sieluni säikeet, puheli yhä. Toisinaan
syttyi minussa ajatus:

-- Onko hän ihminen?

Mutta ollen hänen sanojensa valtaamana minä en joutanut ajattelemaan
tuota kysymystä ja hänen sanansa tunkeutuivat uudelleen kuin terävät
neulat aivoihini.

-- Elämä kuitenkin avartuu syvyydelleen ja laajuudelleen, vaikka
tosin hitaasti, sillä teillä ei ole taitoa eikä voimaa kiihdyttää sen
kasvua. Se kasvaa vain ja päivä päivältä oppivat ihmiset enemmän
kyselemään. Kuka heille vastaa? Tietysti teidän pitäisi se tehdä, te
apostolinoikeuden ottaneet. Vaan ymmärrättekö te elämää niin paljon,
että kykeneisitte selittämään sitä muille? Ymmärrättekö te aikanne
tarpeita, aavistatteko tulevaisuutta ja mitä te voitte sanoa ihmisen
herättämisen hyväksi, ihmisen, joka on menettänyt rohkeutensa ja jonka
elämän saasta on raiskannut? Hän on menettänyt rohkeutensa, hänen
elämänhalunsa on alhainen, arvokkaisuuden tunne on riutunut, hän tahtoo
elää aivan kuin sika ja -- kuulkaa nyt kummia! hän jo nauraa
hävyttömästi, kun kuulee lausuttavan sanan: ihanne. Ihminen alkaa
muuttua luukasaksi, jota liha ja paksu nahka peittää ja tuota ilkeää
kasaa ei liikuta henki, vaan hekumallisuus. Hän vaatii huomiota.
Auttakaa siis joutuin häntä elämään, niin kauan kuin hän vielä on
ihminen! Mutta mitä voitte te tehdä hänen elämänjanonsa synnyttämisen
hyväksi, kun te vain älisette, voivottelette ja ähkitte tahi
välinpitämättömänä kuvaatte hänen vaipumistaan? Elämän yllä virtaa
mätänemisen löyhkä, pelkuruus ja orjuuden tunne täyttävät sydämmet,
laiskuus kietoo järjen ja kädet pehmeihin kinoihinsa... Mitä tuotte te
tähän saastan kaaokseen? Te olette niin pieniä, raukkoja ja teitä on
niin paljon! Oi, jospa ilmestyisi ankara ja rakastava ihminen, jolla
olisi leimuava sydän ja voimakas, kaikkeen tunkeva henki! Häpeällisen
äänettömyyden ummehtuneessa ilmassa kaikuisi silloin syntyjä syviä, ne
soisivat kuin kellojen pauhu ja tunkisivat elävien kuolleiden
halveksittuihin sieluihin!...

Näiden sanojen jälkeen oli hän kauan vaiti. Minä en katsonut häneen. En
muista, kumpaa minussa oli enemmän, häpeääkö vai kauhua.

-- Mitäs sanot? -- kuului tyly kysymys.

-- En mitään, -- vastasin minä.

Taas syntyi äänettömyys.

-- Mitenkä nyt rupeat elämään?

-- En tiedä, -- vastasin.

-- Mitä nyt rupeat puhumaan?

Olin ääneti.

-- Vaitelijaisuus on suurin viisaus!

Tuskastuttavat olivat ne hetket, jotka kuluivat näiden sanojen jälkeen
siihen asti, kun hän vähän ajan kuluttua puhkesi nauruun. Hän nauroi
niin makeasti kuin ei hänellä pitkään aikaan olisi ollut tilaisuutta
nauraa noin kepeästi ja herttaisesti. Minun sydämmeni itki verta tuon
kirotun naurun johdosta.

-- Ha, ha, haa! Ja sinä muka olet elämän opettaja! Sinä, jonka noin
helposti saa ymmälle! Nyt luulen, että olet oivaltanut, ken olen. Ha,
ha, haa! Jokainen teistä nuorukaisista, jotka olette vanhuksina
syntyneet, joutuisi samaan pulaan, jos tulisi minun kanssani
tekemisiin. Ainoastaan se, joka ei ole pukeutunut valheen
häpeämättömyyden ja hävyttömyyden haarniskaan, ei vapise minun
omantuntoni tuomion edessä. Niinkö vahva sinä siis oletkin? Sysäys vain
ja olet kumossa. Sano minulle edes jotain pelastukseksesi, kumoa se,
mitä olen puhunut! Vapauta sydämesi häpeästä ja tuskasta. Näytä edes
tuokioinen voimaasi ja luottamusta itseesi ja minä otan takaisin sen,
mitä olen kasvoillesi heittänyt. Minä kunnioitan sinua... Näytä, että
sinussa on jotain, joka minut saa uskomaan sinun olevan opettajan! Minä
tarvitsen opettajaa, koska olen ihminen, olen eksynyt maailman pimeään
ja etsin tietä valoon, totuuteen, kauneuteen, uuteen elämään -- näytä
minulle tie! Olen ihminen. Vihaa minua, kurita, mutta vapahda
välinpitämättömyyteni lietteestä elämään. Tahdon olla parempi, kuin
olen. Opeta, miten se on tehtävä!

Minä ajattelin: voinko tyydyttää niitä vaatimuksia, joita ihminen
oikeutensa pakosta minulle asettaa? Elämä sammuu, ihmismielet kietoo
epäilyksen pimeä yhä lujemmin pauloihinsa ja lähtökohta on kuitenkin
löydettävä. Missä on tämä tie? Yhden semmoisen tiedänkin. Onneen ei ole
pyrittävä. Mitä on onni? Ei elämänaate ole onnessa eikä ihminen
itsetyytyväisyydessä löydä tyydytystä, sillä hän on sitä korkeammalla.
Elämänaate on tarkoitusten perille pyrkimisen kauneudessa ja voimassa
ja jokaisella olemisen hetkellä tulee olla korkea tarkoituksensa. Se
olisi mahdollista... mutta ei vanhoissa puitteissa, joissa kaikkien on
ahdasta olla ja joissa ihmishengellä ei ole vapautta.

Ja hän nauroi taaskin, tällä kertaa hiljaa ja tavalla, jolla nauraa se,
jonka sydämmen ajatukset ovat kalvaneet rikki.

-- Kuinka paljo onkaan maailmassa ollut ihmisiä, mutta paljoko on
niille pystytetty muistopatsaita? Miksi niin? Vaan olkoon, saakoon
menneisyys kirouksensa se herättää liiaksi kateutta itseään kohtaan!
Nykyisyydessä ei ole ensinkään semmoisia ihmisiä, jotka kuolemansa
jälkeen jättäisivät jonkun jäljen maan päälle itsestään. Ihminen nukkuu
eikä kukaan häntä herätä. Hän nukkuu ja muuttuu eläimeksi. Ruoskaa hän
tarvitsee ja rakkauden tulista hehkua ruoskimisen jälkeen. Älä arkaile
häntä lyödessäsi, sillä jos kuritat rakkaudessa, niin ymmärtää hän
iskusi ja ottaa ne vastaan ansaittuina. Ja kun hän tuntee kipua ja hän
häpeää itseään, silloin häntä leimuavasti helli ja hän syntyy
uudestaan... Mitä ovat ihmiset? Nehän ovat vain lapsia, vaikka
toisinaan meitä hämmästyttävät heidän kaavamaiset tekonsa ja
turmeltuneet ajatuksensa. He ovat aina kasvatuksen, holhouksen ja
rakkauden tarpeessa, kaipaavat aina tuoretta ja terveellistä
hengenruokaa... Osaatko sinä rakastaa ihmisiä?

-- Rakastaa ihmisiä? -- toistin epäröiden, sillä en todellakaan tiedä,
rakastanko vai en. Täytyy tunnustaa tosi: sitä en tiedä. Ken voi sanoa
itsestään: minä rakastan ihmisiä! Ihminen, joka huolellisesti tutkii
itseään, ajattelee kauan tätä kysymystä, ennen kuin uskaltaa vastata:
rakastan. Kaikki tietävät, miten kaukana meistä jokaisesta
lähimmäisemme on.

-- Sinä vain olet vaiti. Sama se, ymmärrän sinua niinkin... Ja nyt minä
lähden...

-- Joko? -- kysyin hiljaa. Sillä vaikka hän olikin minusta kammottava,
olen itse itselleni vieläkin kammottavampi.

-- Jo, täytyy lähteä. Tulen luoksesi vielä useasti.

Odota!

Ja hän meni.

Todellako? Sitä en huomannut. Nopeaan ja ääneti kuin varjo poistui
hän... Kauan istuin vielä puutarhan penkillä tuntematta kylmää
ympärilläni ja huomaamatta, että aurinko oli jo noussut ja sen
säteet helottivat kirkkaina pensaiden jäätyneisiin oksiin. Kummalta
tuntui nähdä kirkasta päivää ja aurinkoa, joka säteili entisen
välinpitämättömästi sekä tuota vanhaa, riutunutta maata lumivaipan
alla, joka päivän säteissä häikäisevänä kimalteli.



PIRUSTA


-- Syksyllä, tuona kuihtumisen ja kuoleman ikävänä aikana on raskasta
elää!

Harmaat päivät, auringoton, itkevä taivas, pimeät yöt, synkästi ulvova
tuuli, syksyn varjot -- nuo raskaat, mustat varjot! -- kaikki tämä
pimentää ihmisen ajatukset pilvillä ja hänen sydämmessään syntyy
salainen kammo elämään, jossa ei ole mitään pysyvää, vaan kaikki
muuttelehtaa alinomaan: syntyy, hajaantuu, kuolee... Miksi? Mikä on
tarkoituksena?

Toisinaan puuttuu voimia taistella niiden ajatusten pimeyttä vastaan,
jotka valtaavat mielen syksymyöhällä... Sen tähden jokainen, joka
tahtoo nopeammin päästä niiden tuskasta, käyköön niitä vastaan. Se on
ainoa tie, joka ihmisen saattaa surujen ja epäilyjen kaaoksesta
itseluottamuksen vankalle pohjalle.

-- Mutta se on tukala tuo tie... Se kulkee orjantappuroiden kautta,
jotka verille repivät sydänjuuret ja tällä tiellä odottaa aina -- piru.
Tämä on juuri se parhain kaikista meille tunnetuista piruista, sama,
johon meidät suuri Göthe tutustutti.

Tästä pirusta minä pakisenkin.

       *       *       *       *       *

Pirulla oli ikävä.

Se on liian viisas aina nauraakseen, se tietää, että elämässä on
ilmiöitä, joille itse pirukaan ei jaksa nauraa. Se ei esimerkiksi ole
koskaan kajonnut terävän ivansa kärellä oman olemisensa suureen
totuuteen. Tämä meidän lempipirumme on totta puhuen paljoa julkeampi
kuin viisas, ja jos sitä tarkkaan tutkimme, niin käy ehkä selville,
että se samoin kuin mekin, uhraa suurimman osan ajastaan joutavaan.
Vaan jääköön tämä sikseen, emmehän ole lapsia emmekä tahdo särkeä
parasta leikkikaluamme nähdäksemme, mitä sisällä on.

Kerran synkällä syyspimeällä kuleksi piru kalmistossa hautojen
keskellä. Sen oli kovin ikävä, vihelteli väliin hiljaa ja vilhuili
ympärilleen rattoa hakeakseen. Se vihelteli vanhaa romanssia -- isäni
lempiromanssia:

    -- Kuin lehti syksyssä
    Mä lennän määrättä,
    Mun myrsky tempas kotikoivustain...

Ja tuuli matki häntä ulvoen mustien ristien välissä, taivaalla liikkui
hitaasti raskaita syksyn pilviä, jotka kylmillä kyynelillään
kostuttivat vainajien ahtaita asuntoja. Kalmiston alastomat puut
säikähtyneinä vaikeroivat myrskyn käsissä ja ne kohottivat viluisia
oksiaan mykkää taivasta kohden. Ja kun oksat rapsahtivat risteihin,
syntyi kalmistossa kaameaa kahinaa. Ja se ääni oli pelottava ja
raskas...

Piru vain vihelteli ja ajatteli:

-- Olisi somaa tietää, miten vainajat haudoissaan jaksavat tämmöisellä
ilmalla. Kosteus luultavasti tunkee sinne... ja vaikka he
kuolinpäivästään ovat vakuutetut luuvalon varalta, ei niillä sentään
mahtane olla hauskaa! Olisikohan kutsua joku ylös ja tarinoida
ajanratoki... Menisihän tuommoinen pieni huvi mukiin hänellekin...
Minäpä kutsun! Jonnekin on tänne kerran pistetty eräs tuttavani,
kirjailija... Kävinhän hänen eläissään joskus hänen luonaan... miksi en
voisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen ammatin ihmiset ovat hirveän
vaativaisia, katsotaanpa, miten heitä hauta tyydyttää? Missä se
olikaan?

Ja itse piru, joka, kuten tietty, tietää kaikki, sai harhailla kotvan
aikaa ympäri kalmistoa, ennenkuin löysi kirjailijan haudan...

-- Hoi, kuulkaa! -- huusi hän jyskyttäen kavioillaan raskaaseen
hautapaateen, joka painoi hänen tuttavaansa. -- Nouskaa ylös!

-- Miksi? .- kuului kumea ääni maasta.

-- On asiaa...

-- En nouse!

-- Minkä tähden?

-- Kukas te olette?...

-- Kyllä te minut tunnette...

-- Sensuuri?

-- Ha, ha, haa! Ei!

-- Ehkä... santarmi?

-- Ei, ei!

-- Eikä arvostelijakaan?

-- Olen piru...

-- Aa! Heti paikalla tulen...

Paasi vierähti haudalta, maa aukeni ja sieltä ilmestyi luuranko,
melkein samallainen kuin nekin, joiden avulla ylioppilaat tutkivat
luiden rakennetta. Tämä oli kuitenkin likainen eikä siinä ollut
rautalanka-siteitä ja silmien paikoilla tuikki fosforivalo. Kun se oli
ryöminyt haudasta ylös, kopisteli se luitaan puhdistaakseen pois
multakokkareet. Luut kalahtelivat kolkosti toisiaan vasten. Se nosti
kallonsa pystyyn ja loi vihreän, kylmän katseen tummalle, pilviselle
taivaalle.

-- Mitä kuuluu? kysyi piru.

-- Huonoa, -- vastasi kirjailija lyhyesti. Hän puhui hiljaa ja niin
kummallisella äänellä kuin olisi kaksi luuta tuskin kuultavasti
naristen hankaantuneet toistaan vasten.

-- Anteeksi, että tervehdin, -- sanoi piru kohteliaasti.

-- Ei se mitään... Vaan miksi oikeastaan nostatitte minut?

-- Ajattelin esittää teille pientä kävelyä...

-- Mielelläni jaloittelen hieman, vaikka ilma onkin huono.

-- Ette varmaankaan pelkää vilustuvanne? -- kysäsi piru.

-- En toki, johan minä eläissäni vilustuin perinpohjin.

-- Aivan oikein, te kuolitte aivan kylmänkohmeessa.

-- Ilmankos minua koko ikäni jäähdytettiinkin...

He kulkivat rinnakkain kapeaa polkua hautojen ja ristien keskellä.
Kirjailijan silmistä lankesi maahan kaksi sädettä, jotka näyttivät
pirulle tietä. Tuhusade kasteli heidät märiksi ja tuuli sai vapaasti
vinkua kirjailijan paljaiden kylkiluiden lomitse rinnan läpi, missä ei
ollut enää sydäntä.

-- Mennäänkö kaupunkiin? -- kysyi hän pirulta.

-- Mikäs teitä siellä huvittaa?

-- Elämä, herrani, -- selitti kirjailija avomielisesti.

-- Hyh! Mitä arvoa elämällä on teille?

-- No, eikö sitte?

-- Mitä varten?

-- Mitenkä häntä nyt sanoisi? Ihminen mittaa kaikki ponnistustensa
suuruuden mukaan... ja jos hän esimerkiksi on tuonut tavallisen kiven
Araratin vuorelta, niin pitää hän sitä kalleutena...

-- Poloista! -- hymähti piru.

-- On se onnellinenkin, -- intti kirjailija kylmästi.

Piru kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.

He olivat tällä välin tulleet kalmistosta pois. Heidän edessään oli
katu, kaksi taloriviä ja niiden välillä pimeys, jossa pahanpäiväiset
lyhdyt todistivat valon vähyyttä maailmassa.

-- Sanokaapas, -- alotti piru hetkisen kuluttua, -- miltä tuntuu
haudassa olo?

-- Menee se nyt jo mukiin kun on tottunut, mutta alussa oli hirveän
tukalaa. Ilkiö, joka naulasi ruumisarkkuni kannen kiinni, löi naulan
pääkalloni läpi. Se tietysti on pikku asia, mutta tuntui sentään
pahalta. Olenpa taipuvainen uskomaan, että se oli karvasta pilaa,
tahdottiin turmella aivoni, joiden avulla minä muka olin turmellut
ihmisiä... Sitte tulivat madot kiusaamaan ja ne, piru vieköön, jäytivät
minua hirveän hitaasti...

-- Kummako se, -- huomautti piru, -- ei niitä siitä voi syyttää, sillä
ei kai sapensyömä ruumis ole mikään makupala.

-- Paljoko minussa sitte oli ruumista? Kuiva ranko! -- vastasi
kirjailija.

-- Siksipä sen nakertaminen onkin enemmän vastenmielinen velvollisuus
kuin nautinto... Katsotaanpas kustantajia, niitä syövät madot nopeaan
ja hyvällä halulla.

-- Tietysti -- ne kai ovat maukkaampia...

-- Onko haudassa syksyllä kosteaa? kysyi piru.

-- On vähän, mutta tottuu siihen. Kaikista enimmän häiritsevät lepoa
kaikenmoiset idiotit, jotka kalmistossa kuleksiessaan sattumalta
joutuvat haudalleni. En tiedä, minkä verran lienen maassa levännyt,
sillä kaikki ympärilläni, samoin kuin itsekin, on liikkumatonta, ajan
kulusta on minun mahdoton saada selvää...

-- Neljä vuotta, kohta tulee viisi, -- ilmaisi piru.

-- Joko? Vai niin.... Tällä ajalla on haudallani käynyt kolme henkeä...
Kirottuja, ei muuta kun ärsyttävät! Eräskin, tiedättekö, teki aivan
tyhjäksi sen, että olin aikoinani elänyt. Tulee haudalle ja luettuaan
rististä kirjoituksen sanoo jyrkästi: "ei semmoista ole ollut, en
milloinkaan ole lukenut hänen tuotteitaan. Nimi on sentään tuttu...
nuoruuteni päivinä oli eräällä tuonnimisellä salainen panttilaitos
meidän kadulla". Ajatelkaa nyt mokomaa! Ja minun tuotteitani julaistiin
kuusitoista vuotta mitä laajimmalle levinneissä lehdissä ja kolmasti
julaistiin kirjoituksiani eri teoksina.

-- Kuolemanne jälkeen on vielä julaistu kahdesti, -- ilmoitti piru.

-- Siinäpä se!... Sitte tuli kaksi, joista toinen sanoo: "aa, sekö se
on!" -- "Se juuri", -- vastaa toinen. -- "Taidettiin sitä aikoinaan
lukea hänenkin tuotteitaan." -- "Kaikkien tuotteita luetaan". -- "Mitäs
se tämä saarnailikaan?" -- "Eipä juuri erityistä... hyvän ja kauniin
aatteita ynnä muuta." -- "Niin, niin, kyllä muistan". -- "Sillä oli
kankea kieli." -- "On niitä jo koko joukko mullattu..." -- "Venäjänmaan
povi on rikas kyvyistä". -- Ja sitte ne aasit poistuivat! Lämpimät
sanat eivät enää huojenna haudan kylmyyttä enkä minä niitä tahdokaan...
mutta loukkaavaa se sentään on! Aika mielelläni olisin niitä haukkunut!

-- Mahdoitte pitää aika saarnan, -- hymähti piru.

-- Ei, se ei olisi sopinut... Kahdeskymmenes vuosisata ja muuta... ja
materialistit olisivat saaneet aika kolahduksen, jos kuolleet yhtäkkiä
rupeaisivat haukkumaan...

Pirun tuli taas ikävä.

-- Tämä kirjailija olisi eläissäänkin tahtonut olla kukkona joka
tunkiolla ja nytkin, kun hänessä on kaikki kuollutta, elää hänessä
vielä kunnianhimo. Mutta ihminenkö se sitte on tärkeä elämälle! Tärkeä
on vain ihmisen henki ja hänen henkensä yksistään ansaitsee
kättentaputuksia ja kunnioituksia... Miten ikäviä ihmiset ovat! Piru jo
aikoi esittää kirjailijalle, että he palaisivat takaisin kalmistoon,
mutta samassa välähti hänen ilkeässä päässään uusi ajatus. Tällöin
olivat he tulleet eräälle torille, jota kaikilta puolin ympäröi suuret
rakennukset. Torin yllä kiiti repaleisia, mustia pilviä ja näytti kuin
olisi synkkä taivas pysytelleinyt kattojen varassa ja katsellut kylmin
katsein likaiseen maahan...

-- Kuulkaapas, -- sanoi piru kohtelijaasti kumartuen lähemmä
kirjailijaa, -- ettekö haluaisi nähdä, miten vaimonne elää?

-- Hm, enpä tiedä oikein... -- virkkoi kirjailija hitaasti.

-- Mitä kummia, olettehan oikea vainaja! huudahti piru pistelijäästi.

-- Saisihan tuota... -- ja kirjailija kolisutteli reippaasti luitaan.
-- Mennään vain... eihän hän minua näe, ja jos näkisikin, niin ei
tunne... -- selitti kirjailija.

Samassa katosi erään talon seinä näkymättömiin vai liekö tullut
läpinäkyväksi kuin lasi. Kirjailija näki suurten huoneiden sisään,
siellä oli valoisaa, hauskaa, kodikasta...

-- Erinomainen sisustus! -- kähisi hän mielissään, -- mainiota
kerrassaan! Tuommoisessa eläen en kai vielä olisi kuollut...

-- Olen samaa mieltä, -- lisäsi piru hymyillen.

-- Eikä se paljo maksakaan tuo sisustus... kolmen tuhannen paikoille.

-- Hm... ei muka paljon? Muistan saaneeni suurimmasta teoksestani 815
ruplaa... ja sen eteen työskentelin vuoden päivät'... Kukas tässä asuu?

-- Teidän vaimonne, vastasi piru.

-- Vaimoni? Vai niin... sepä mainiota... Entä tuo nainen, onko se
hän... vaimoni?

-- On... tuossa tuli hänen miehensä.

-- Hän on tullut kauniiksi... ja miten hyvin puettu! Hm... Miehensä,
sanoitte? Se on aika pulska mies, naama on kuin milläkin... mutta
mahtaa muuten olla hyvä mies, vaikka kasvot ovat tyhmät. Ne näyttävät
ilkeiltäkin...! Niin no, semmoiset kasvot miellyttävät naisia.

-- Tahdotteko, että huokaan teidän edestänne? -- esitti piru luoden
kavalan silmäyksen kirjailijaan. Mutta tämä oli vaipunut katselemiseen.

-- Miten iloisilta ja reippailta ne näyttävät! Kumpikin taitaa olla
tyytyväinen elämäänsä... Tiedättekö, rakastaako hän miestään?

-- Kovasti...

-- Kukas mies on?

-- Kauppapalvelija muotikaupasta...

-- Kauppapalvelija muotikaupasta, -- matki kirjailija hitaasti eikä
pitkään aikaan virkkanut mitään. Piru katseli häneen iloisesti
hymyillen.

-- Miellyttääkö teitä tuo näky? -- kysyi hän.

Kirjailija puheli verkkaan ja vaivaloisesti:

-- Minulla oli lapsia... missähän lienevät... niin, tiedän, ne
elävät... oli lapsia, poika ja tyttö... ajattelin silloin, että pojasta
tulee vielä joskus kunnollinen mies...

-- Kunnollisia miehiä on maailmassa paljon, mutta se tarvitsee
täydellisiä, -- sanoi piru kylmästi ja rupesi viheltelemään jotain
marssia.

-- Luulen, ettei kauppapalvelijasta ole kasvattajaksi ja poikani...

Kirjailijan tyhjä kallo nyykähti surullisesti.

-- Näettekö, hän syleilee vaimoaan... Niillä on elämä iloista! --
huudahti piru.

-- Niin näkyy... Onko kauppapalvelija miten rikas?

-- Oli köyhempi minua, vaan vaimonne oli rikas...

-- Vaimoni? Mistä hän sai rahoja?

-- Teidän kirjoistanne.

-- Vai minun kirjoistani, -- virkkoi kirjailija hiljaa nyökytellen
kaljua kalloaan. -- Vai niin... Minä olen siis tehnyt työtä
kauppapalvelijaa varten...

-- Siltä se tuntuu, -- myönsi piru mielissään.

Kirjailija katsoi maahan ja sanoi pirulle:

-- Viekää minut takaisin hautaani.

... Oli pimeä; satoi, taivaalla kulki raskaita pilviä ja kalisten
riensi kirjailija hautaansa kohden. Piru kulki takana iloisesti
vihellellen...

Lukija on tietysti jäänyt tyytymättömäksi. Hän on hotkinut itsensä
kipeäksi kirjallisuudesta eivätkä nekään, jotka kirjoittavat vain hänen
mielitekoja tyydyttääkseen, ole hänen mieleisiään. Tässä tapauksessa on
lukija jäänyt tyytymättömäksi siihenkin, etten ole maininnut mitään
helvetistä. Sillä kun ihminen -- aivan oikein kyllä -- on vakuutettu
siitä, että hän kuoltuaan joutuu helvettiin, niin tahtoisi hän jo
eläissään saada jotain tietää siitäkin. Vaan totta puhuen minä en voi
kertoa mitään, mikä lukijaa miellyttäisi, sillä helvettiä, tuota
tulista pätsiä, jota kyllä on helppo kuvitella, ei ole. Jotain toista
kuitenkin on ja se on sanomattoman paljoa kauheampi.

Heti kun lääkäri on jostakusta sanonut hänen omaisillensa:

-- Hän on kuollut... -- hän joutuu erääseen äärettömään, kirkkaasti
valaistuun piiriin ja tämä on hänen erehdystensä tietoisuuden piiri.

Hän viruu haudassaan ahtaassa arkussa ja hänen silmiensä editse kulkee
kuin kieppuva pyörä hänen poloinen elämänsä. Ja se liikkuu kiusoittavan
hitaasti, liikkuu alusta loppuun -- ensimäisestä itsetietoisesta
askeleesta alkaen kuoleman hetkeen asti. Hän näkee kaikki, olemisensa
valheen ja inhottavuuden kokonaisuudessaan, kaikki ajatuksensa hän
uudelleen ajattelee, hän näkee jok'ainoan harha-askeleensa ja koko
hänen elämänsä jälleen uudistuu -- ihan hetkestä hetkeen! Ja että hänen
kärsimystensä mitta kasvaisi, hän vielä tulee tietämään, että sitä
ahdasta typeryyden tietä, jota hän oli kulkenut, kulkee muitakin, jotka
tyrkkivät toinen toisiaan ja kiiruhtavat ja valehtelevat... Ja hän
käsittää, hän näkee selvään, että kaikkea tätä he tekevät vain sen
tähden, että ajan pitkään saisivat tietääkseen, miten häpeällistä on
elää niin katalaa ja hengetöntä elämää.

Mutta nähdessään heidän joutumalla jouduttautuvan perikatoansa kohti,
hän ei mitenkään kykene heitä varottamaan: -- hän ei voi nostaa huutoa,
ei liikettä tehdä ja halu auttaa heitä vain hyödyttömänä hänen
rintaansa raastaa... Tuntuuko se hyvältä?

Ja hänen editsensä vaeltaa hänen elämänsä uudestaan, palaa ja jälleen
hän näkee sen alusta alkaen... eikä hänen tietoisuutensa tuska koskaan
loppua saa eikä hänen kärsimystensä kauhu... ei koskaan!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.