Title: Tulella ja miekalla IV - Kuvaus menneiltä ajoilta
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tulella ja miekalla IV - Kuvaus menneiltä ajoilta" ***


TULELLA JA MIEKALLA IV

Kuvaus menneiltä ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.



ENSIMÄINEN LUKU.


Niin pian kuin hevoset olivat levänneet, läksivät he liikkeelle
ja ajoivat niin kiireesti, että he kuun noustessa aron yli olivat
likellä Studenkaa, Waladynkan takana. Edellimmäisenä ratsasti herra
Wolodyjowski, tarkoin tähystellen joka taholle. Hänen jäljessään
tuli Zagloba, ratsastaen Helenan vierellä ja viimeisenä kulkueessa
oli Rzendzian, johtaen kahta kuormitettua hevosta sekä kahta ratsua,
jotka hän kiireessä oli ottanut Horpynan tallista. Zagloban suu
kävi lakkaamatta ja tällä kertaa hänellä todella oli yhtä toista
kertomista ruhtinattarelle, joka villissä rotkossaan ei ollut saanut
maailmalta mitään tietoja. Zagloba kertoi siinä alusta asti, kuinka
he olivat hakeneet ruhtinatarta ja miten Skrzetuski oli lähtenyt
etsimään Bohunia aina Perejaslawiin asti, tietämättä, että tämä
oli saanut surmansa, sekä kuinka vihdoin Rzendzian oli atamanilta
onnistunut kuulemaan ruhtinattaren piilopaikasta ja tuonut tietonsa
Zbaraziin.

-- Laupias Jumala, sanoi Helena, kohottaen kauniit, kalpeat kasvonsa
kuuta kohti, -- onko siis herra Skrzetuski lähtenyt hakemaan minua
aina Dnieperin takaa asti?

-- Perejaslawista asti, niinkuin teille sanoin. Ja varmaan hän olisi
tullut meidän mukanamme, mutta meillä ei ollut aikaa lähettää hänelle
sanaa, koska tahdoimme heti kiirehtiä teitä auttamaan. Hän ei vielä
tiedä mitään teidän pelastuksestanne ja joka päivä hän rukoilee
teidän puolestanne. Mutta älkää enää surko häntä, kestäköön nyt vielä
jonkun aikaa, koska häntä odottaa sellainen palkinto.

-- Ja minä kun luulin, että kaikki ovat minut unohtaneet ja rukoilin
Jumalalta vain kuolemaa.

-- Kaukana siitä, että olisimme teidät unohtaneet. Koko ajan me
vain mietimme, kuinka voisimme päästä avuksenne. Kyllä minulla
siinä olikin päänvaivaa, samoin kuin Skrzetuskillakin, mutta täytyy
kuitenkin tunnustaa, ettei tuokaan ritari, joka ratsastaa tuossa
edellämme, liioin ole säästänyt työtään eikä vaivojaan.

-- Jumala sen hänelle palkitkoon.

-- Nähtävästi te molemmat olette sellaisia, että ihmiset yleensä
teihin kiintyvät, mutta Wolodyjowskille todellakin olette
kiitollisuuden velassa, sillä kahden me hänen kanssaan leikkelimme
Bohunin palasiksi kuin minkäkin hauen.

-- Herra Skrzetuski kertoi jo Rozlogissa minulle Wolodyjowskista ja
sanoi häntä parhaaksi ystäväkseen.

-- Oikein hän siinä tekikin. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri
sielu. Nyt hän on aivan kuin hölmistynyt, sillä nähtävästi teidän
kauneutenne on hänet huumannut. Mutta odottakaa vain, kunhan hän
tointuu ja pääsee entiselleen. Kuninkaanvaalin aikana me kyllä
yhdessä näytimme, mihin kelpaamme.

-- Onko meillä siis uusi kuningas?

-- Vai ei se raukka ole tuossa kirotussa luolassa saanut tietää
edes sitäkään. Onpa niinkin. Jan Kasimir, joka valittiin jo viime
syksynä ja joka siis on ollut hallitsijana kahdeksatta kuukautta. Nyt
alkaa suuri sota roistoväkeä vastaan, Jumala vain suokoon, että se
päättyisi onnellisesti, sillä ruhtinas Jeremi on sivuutettu ja hänen
sijalleen valittu toisia, jotka kykenevät tehtäväänsä yhtä vähän kuin
minä naimisiin.

-- Lähteekö herra Skrzetuskikin sotaan?

-- Hänhän on niin vakaa sotilas, etten ymmärrä mikä häntä pidättäisi
menemästä. Me olemme molemmat samanlaiset: kun halu ottaa meidät
valtoihinsa, niin ei mikään voima meitä pidätä. Kyllä me viime vuonna
näytimme niille roistoille. Yö ei riittäisi, jos rupeaisin kertomaan
teille kaikkea. Tietysti me lähdemme sotaan ja lisäksi kevein
sydämin, sillä nythän me olemme löytäneet teidät, poloisen tyttömme,
jota vailla elämämme oli kerrassaan kurjaa.

Ruhtinatar käänsi suloiset kasvonsa Zaglobaa kohden.

-- En tiedä miksi minusta pidätte, mutta varmaankaan ette pidä
minusta enemmän kuin minä teistä.

Zagloba alkoi tyytyväisenä läähättää.

-- Pidätte siis minusta?

-- Pidän varmasti.

-- Jumala teitä palkitkoon, sillä nyt käy vanhuuteni keveämmäksi
kantaa. Ovathan naiset minuun joskus vielä katsoneet, kuten nytkin
Varsovassa kuninkaanvaalin aikana -- Wolodyjowski sen saattaa
todistaa --, mutta vähät minä itse puolestani rakastumisista, vaikka
minulla onkin kuuma veri. Minulle riittää isällinen tunne.

Syntyi hetken vaitiolo. Vain hevoset päristelivät kuuluvasti, toinen
toisensa jälkeen. Kulkijat pitivät tätä suotuisana enteenä.

-- Onneksi, onneksi, vastasivat ratsastajat.

Yö oli kirkas. Kuu nousi yhä korkeammalle taivaalla, joka oli
täynnä välkkyviä tähtiä, ja kävi yhä pienemmäksi ja kalpeammaksi.
Väsyneet hevoset hiljensivät askeliaan ja uupumus alkoi vallata
ratsastajatkin. Wolodyjowski pidätti ensimäisenä hevosensa.

-- Nyt sopisi ehkä levähtää, sanoi hän. -- Pian alkaa hämärtää.

-- Kyllä onkin jo aika, sanoi Zagloba. -- Minä olenkin jo niin
uninen, että näen hevoseni pään kahtena.

Ennen levollemenoa piti kuitenkin Rzendzian huolen illallisesta.
Hän viritti tulen, otti ratsun selästä haarasäkin ja veti sieltä
esiin eväät, jotka hän oli hankkinut Burlajn luona Jampolissa.
Säkissä oli maissileipää, kylmää lihaa, makeisia ja moldaulaista
viiniä. Nähdessään kaksi nahkasäkkiä aivan pyöreinään viiniä, joka
miellyttävällä kulinalla ilmaisi olemassaolonsa, herra Zagloba
unohti unensa. Toiset tarttuivat ahneesti ruokaan ja alkoivat syödä.
Kaikille riitti runsaasti. Tarpeeksi syötyään pyyhki herra Zagloba
suunsa takin liepeeseen ja sanoi:

-- Kuolemaani asti tulen yhä toistamaan: ihmeelliset ovat Jumalan
tuomiot. Kas nyt tuo meidän armollinen neitimme on vapaa. Ja nyt me
lohdutetuin mielin istumme täällä paljaan taivaan alla ja juomme
Burlajn viiniä. En tahdo sanoa, ettei unkarilainen viini olisi
parempaa, sillä tuo nahkahan hajuaa, mutta matkalla kyllä tämäkin
kelpaa.

-- Yhtä asiaa vain en saata tarpeeksi ihmetellä, sanoi Helena, --
nimittäin sitä, että Horpyna niin helposti suostui jättämään minut
teille.

Herra Zagloba katsahti ensin Wolodyjowskiin, sitten Rzendzianiin ja
räpytteli silmiään.

-- Suostui, kun oli suostuminen. Ja mitäpä siitä salaa -- sillä eihän
se mikään häpeä ole --, että me teimme lopun heistä molemmista, sekä
Horpynasta että Czeremysistä.

-- Onko se mahdollista? kysyi ruhtinatar kauhistuneena.

-- Ettekö kuullut laukauksia?

-- Kuulin kyllä, mutta luulin Czeremysin ampuvan.

-- Ei ampuja ollut Czeremys, vaan tuo poika tuossa. Hän se päästi
kuulan noita-akan läpi.

-- Piru siinä pojassa asuu, se on varma. Tällä kertaa ei hän sentään
voinut menetellä toisin, sillä noita-akka tahtoi itsepäisesti
lähteä meidän matkaamme, joko aavistaen jotakin, tai muuten
uppiniskaisuuttaan. Siihen oli vaikea suostua, sillä pianhan hän
olisi huomannut, ettei meidän ollut tarkoituskaan lähteä Kiovaan. Ja
niin tuo poika ampui hänet ja minä tein selvän Czeremysistä. Se se
oli oikea ulkomaan hirviö eikä Jumala luullakseni lue sitä minulle
syyksi. Varmaan hän helvetissäkin herättää yleistä inhoa. Vähää ennen
kuin lähdimme rotkosta, ratsastin hiukan edellä ja työnsin heidät
syrjään, jotta ette ruumiita nähdessänne pelästyisi, tai pitäisi
näköä pahana enteenä.

Ruhtinatar virkkoi:

-- Liian monta läheistä henkilöä olen jo näinä kauheina aikoina
nähnyt kuolleina, en enää pelästy murhattujen näköä. Mutta tietysti
olisin mieluummin suonut, ettei olisi jäänyt verta jälkeeni, jotta ei
Jumala minua siitä rankaisisi.

-- Se ei ollutkaan mikään ritarillinen teko, sanoi Wolodyjowski
karusti, -- enkä minä olisi tahtonut ryhtyä siihen.

-- Mitä sitä nyt rupeaa arvostelemaan, hyvä herra, sanoi Rzendzian,
-- kun ei muuta voinut tehdä. Toinen asia olisi, jos olisimme
tuhonneet jonkin hyvän ihmisen, mutta Jumalan viholliset saa tappaa.
Minä olen itse nähnyt, kuinka tuo noita-akka oli liitossa pahojen
henkien kanssa. Sellaista ei minun käy sääli.

-- Mutta mitäs teidän sitten käy sääli? kysyi ruhtinatar.

-- Rahoja, jotka olivat rotkossa piiloon kaivettuina. Bohun mainitsi
minulle niistä. Mutta te, hyvät herrat, piditte sellaista kiirettä,
ettei ollut aikaa kaivaa niitä esiin, vaikka hyvin tiesin paikan
myllyn luona. Sydäntäni viilsi, kun täytyi jättää niin paljon
kaikenlaista aarretta siihenkin huoneeseen, missä neiti asui.

-- Katsokaappa nyt millaisen palvelijan saatte, sanoi Zagloba
ruhtinattarelle. -- Herraansa lukuun ottamatta olisi hän valmis
nylkemään kenen hyvänsä, vaikka itse pirun, tehdäkseen hänen
nahastaan kauluksen.

-- Suokoon Jumala, ettei herra Rzendzianille tulisi syytä moittia
minua kiittämättömyydestä, vastasi Helena.

-- Kiitän nöyrimmästi armollista neitiä, vastasi poika, suudellen
Helenan kättä.

Sillaikaa istui Wolodyjowski ääneti, juoden viiniä nahkasäkistä
ja ollen hyvin tuiman ja sotaisen näköinen. Vihdoin alkoi hänen
epätavallinen vaitiolonsa herättää Zagloban huomiota.

-- Herra Michal, sanoi hän, -- te tuskin enää päästätte sanaa
suustanne. (Vanhus kääntyi samassa ruhtinattareen päin.) Enkös minä
jo sanonut teille, että kauneutenne vie häneltä sekä järjen että
puhelahjan.

-- Olisi parempi, jos nukkuisitte ennen päivän tuloa, vastasi
hämillään ritari ja alkoi kiivaasti liikuttaa viiksiään, niinkuin
jänis koettaessaan rohkaista itseään.

Mutta vanha aatelismies oli oikeassa: ruhtinattaren tavaton kauneus
piti pientä ritaria ikäänkuin alituisessa juopumuksen tilassa.
Herra Michal katseli häntä katselemistaan ja kyseli itseltään, onko
mahdollista, että tuollainen olento kävelee maan päällä. Paljon hän
eläessään oli nähnyt kaunottaria -- kauniit olivat Anna ja Barbara
Zbarazka, komea oli myöskin Anusia Borzobohata, upea oli neiti
Zuk, jota Roztworowski niin liehitteli ja Wierszulin ihailemat
Skoropadzka ja Bohowytinianka, mutta kukaan heistä ei voinut
kilpailla tämän ihanan arokukan kanssa. Noiden toisten seurassa oli
herra Wolodyjowski hyvällä tuulella ja puhelias, mutta katsellessaan
näitä samettisia, suloisia ja uneksivia silmiä, niiden silkkisiä
verhoja, joiden varjo lankesi poskille asti, tuota olkapäille ja
niskaan valuvaa tukkaa, joka oli hajallaan kuin hyasintin terälehdet,
solakkaa vartaloa, korkeaa povea, jota hengitys hiljaa liikutteli
ja josta kohosi suloinen lämpö, kasvojen liljanvalkeutta, huulten
ruusuja ja vadelmia, kaikkea tuota katsellessaan herra Wolodyjowski
suorastaan unohti puhetaitonsa ja -- mikä oli vieläkin pahempi --
hän tunsi olevansa kömpelö, tyhmä ja varsinkin pieni, vieläpä niin
pieni, että oli suorastaan naurettavaa. "Hän se on ruhtinatar, mutta
minä olen koulupoika", ajatteli hän jonkinlaisella katkeruudella
itsekseen, ja hän olisi suonut, että olisi sattunut jokin merkillinen
tapaus, että esimerkiksi pimeydestä olisi ilmestynyt jokin
jättiläinen, sillä vasta silloin olisi herra Michal raukka voinut
osottaa, ettei hän ole niin pikkuinen kuin miltä hän näyttää. Häntä
harmitti myöskin, että herra Zagloba tyytyväisenä pani merkille tuon
muka tyttärensä hurmaavan kaikki ihmiset, että hän joka hetki röhki,
kiusotteli häntä ja kauheasti räpytteli silmiään.

Ruhtinatar, hän istui tulen ääressä rusoisen liekin ja kalpean kuun
valossa, suloisena, tyynenä, entistäänkin kauniimpana.

-- Tunnustakaappa vain, herra Michal, sanoi aamulla herra Zagloba,
hetkiseksi jouduttuaan kahdenkesken herra Michalin kanssa, -- ettei
toista tuollaista tyttöä ole koko valtakunnassa. Jos näytätte minulle
toisen yhtä hyvän, niin saatte sanoa minua lurjukseksi ja siaksi.

-- Sitä en kiellä, vastasi pieni ritari. -- Verraton hän on, aarre,
jollaista en ole tähän asti vielä nähnyt. Sillä eivät edes nuo
marmoriset jumalattarien kuvat, jotka näimme Kazanowskien palatsissa,
voi kilpailla hänen kanssansa. Onko siis kumma, että parhaat miehet
mittelevät miekkojaan hänen takiaan. Sen hän kyllä ansaitsee.

-- Eikö totta, sanoi Zagloba, -- Jumal' avita, on mahdoton tietää
milloin hän on kauniimpi, aamulla vaiko illalla. Hän elää alituisesti
ruusunkukkasen ihanuudessa. Olen teille kertonut, että minäkin ennen
olin tavattoman komea mies, mutta silloisessakaan tilassani en
vetänyt vertoja hänelle, vaikka kyllä toiset ihmiset sanovat meidän
olevan niin toistemme näköiset kuin kaksi marjaa.

-- Menkää hiiteen, huudahti pikku ritari.

-- Älkää te suuttuko, herra Michal, tehän olette aivan sotaisen
näköinen. Katselette ruhtinatarta kuin pukki kaaleja ja rypistelette
siinä kulmianne. Saattaisipa melkein vannoa, että rakkaus kalvaa
luitanne, mutta makkarapa ei olekaan koiraa varten.

-- Hyi, sanoi Wolodyjowski -- ettekö häpeä, vanhana miehenä puhua
tuollaisia tyhmyyksiä.

-- No, miksi sitten olette niin synkän näköinen?

-- Te luulette vaaran jo lentäneen ohitsemme niinkuin lintu lentää
ja että jo olemme kokonaan turvassa, mutta nytpä onkin tarkoin
mietittävä, ettemme joutuisi ojasta allikkoon. Meidän edessämme on
vaikea tie ja herra ties, mikä meitä voi kohdata, sillä seudut joita
kohden ratsastamme, ovat varmaan jo liekkien vallassa.

-- Kun minä Rozlogissa olin päässyt Bohunin käsistä, oli asema
vieläkin huonompi, sillä takaapäin meitä ahdistettiin ja edessä oli
kapina. Siitä huolimatta kuljin koko Ukrainan läpi kuin minkäkin
liekkimeren ja pääsin Bariin asti. Miksikä meidän päämme nyt
olisi vaarassa? Pahimmassa tapauksessa valitsemme lyhyimmän tien
Kamienieciin.

-- Niin, mutta myöskin turkkilaisilla ja tatareilla on sinne lyhyt tie.

-- Mitä te nyt puhutte?

-- Puhun vain niinkuin asiat ovat ja sanon, että täytyy punnita
kaikki juurta jaksain. Meidän on parempi välttää Kamienieciä
ja lähteä Baria kohden, sillä kasakat kuitenkin kunnioittavat
turvanuijaa ja roskaväestä kyllä suoriudumme. Mutta jos yksikin
tatari huomaa meidät, niin olemme hukassa. Minä ne kyllä tunnen ja
kun tatarilaisparvi on tulossa, osaan lähteä tieheni lintujen ja
susien mukana. Mutta jos taas joutuisimme suoraan tuollaisen parven
käsiin, niin silloin en suoriutuisi heistä millään.

-- Lähtekäämme siis Bariin päin tai Barin ohitse ja tappakoon
rutto mokomatkin Kamienienicin lipektatarit ja tsheremissit heidän
karavanimajapaikoissaan. Ettekö te tiedä, että Rzendzian Burlajlta
hankki itselleen turvanuijan? Voimme siis huoletta kaikkialla kulkea
kasakkain maan halki. Olemmekin jo ratsastaneet pahimpien erämaiden
läpi, tästä puoleen tulemme ihmisten ilmoille. Siellä täytyy sitten
pitää huoli siitäkin, että tulemme talonpoikaismajoille iltalypsyn
aikaan, sillä neidin takia se on kaikin puolin parempi. Minusta
tuntuu, herra Michal, siltä kuin te katsoisitte asioita liian
synkästi. Olisipa nyt kumma -- ja sen sanon kehumatta itseäni tai
teitä --, jollei kolme oivallista miestä suoriudu kaikesta mikä
arolla voi sattua. Jos yhdistämme oveluutemme teidän sapeliinne,
niin voimme huoletta lähteä matkaan. Rzendzianillahan on Burlajn
turvanuija ja se riittää, sillä Burlaj hallitsee tällä hetkellä
koko Podoliaa ja kun olemme päässeet Barin taakse, niin siellä
taas jo tapaamme Lanckoronskin rajavartioineen. Eteenpäin siis,
herra Michal, älkäämme tuhlatko aikaa. Eivätkä he tuhlanneetkaan
aikaa, vaan lähtivät kiitämään pitkin aroa pohjoista ja länttä
kohden, minkä hevoset pääsivät. Móhilevin kohdalla he jo saapuivat
asutummille seuduille, niin että kaikkialla iltaisin helposti löysi
jonkun talonpoikaisasumuksen tai kylän, jonne saattoi yöpyä. Aamun
sarastaessa he kuitenkin aina taas olivat ratsun selässä ja matkalla.
Onneksi oli kuiva kesä, päivät olivat helteiset, yöt kasteiset ja
aamuisin oli koko aro hopeisena ikäänkuin härmän peitossa. Tuuli oli
kuivattanut vedet, joet olivat laskeneet, oli helppo päästä niiden
poikki. Kuljettuaan jonkin aikaa Lozowan vartta ylöspäin, pysähtyivät
he hiukan pitemmältä lepäämään Szarogrodiin, jossa majaili Burlajn
komennonalainen kasakkarykmentti. Täällä kohtasivat he myöskin
Burlajn lähettiläät ja heidän joukossaan sadanpäämies Kunan, jonka he
olivat tavanneet Jampolissa Burlajn pidoissa. Tämä hiukan ihmetteli,
että he eivät kulje Braclawin, Rajgradin ja Skwiran tietä Kiovaan,
mutta hänessä ei myöskään herännyt epäluulo heidän hankkeisiinsa
nähden, varsinkin kun Zagloba selitti, että he ovat välttäneet sitä
tietä, koska pelkäävät tatareja, jotka kuuluvat lähestyvän Dnieperin
suunnalta. Kuna kertoi heille nyt heti Burlajn lähettäneen hänet
rykmentin luo ilmoittamaan, että sen oli lähdettävä sotaan, ja että
hän itse kaikkien jampolilaisten joukkojen ja budziakin tatarien
kanssa piakkoin lähtee Szarogrodiin, sieltä marssiakseen eteenpäin.

Burlajn luo oli saapunut Chmielnickin pikalähettejä ilmoittamaan
sodan alkaneen ja käskemään häntä marssittamaan kaikki rykmentit
Wolyniaan. Burlaj oli kuitenkin jo aikoja sitten päättänyt rynnätä
Baria kohden ja odotti vain tatarilaisia apujoukkoja, Barin tienoilla
kun oli puhjennut vaarallinen kapina. Ylipäällikkö herra Lanckoronski
oli nimittäin siellä perinpohjin lyönyt melkoiset sinne sijoitetut
joukot, valloittanut kaupungin ja asettanut linnaan varusväen. Oli
kaatunut muutama tuhat kasakkaa ja heidän kuolemansa tahtoi vanha
Burlaj kostaa, tai ainakin valloittaa linnan takaisin. Kunan tuomat
Chmielnickin viimeiset käskyt, joiden mukaan hänen oli mentävä
Wolyniaan, kuitenkin tulivat näiden aikomusten tielle. Heidän ei siis
tällä kertaa pitänyt käydä piirittämään Baria, jolleivät tatarit sitä
välttämättä vaatisi.

-- Näettekö nyt, herra Michal, sanoi toisena päivänä Zagloba, -- Bar
on kuin onkin meidän edessämme ja voisinpa minä vaikkapa uudelleen
piiloittaa sinne ruhtinattaren. Piru hänet siellä kuitenkin perisi.
Minä näet en enää usko Bariin enkä mihinkään oveluuteen, siitä alkaen
kuin roskaväellä on enemmän tykkejä kuin kruunun sotajoukoilla. En
kuitenkaan ole huolissani, vaikka ympärillemme kokoontuukin pilviä.

-- Nyt ei ainoastaan pilveile, vastasi ritari, -- vaan on myrsky jo
kintereillämme. Toisin sanoen: tatarit ja Burlaj, joka, jos saisi
meidät kiinni, olisi suuresti hämmästyksissään, kun emme pyrikään
Kiovaa kohden, vaan vastakkaiselle taholle.

-- Varmaan hän olisi valmis näyttämään meille toisen tien --
näyttäköön hänelle piru ensin, mikä tie vie suorimmin helvettiin.
Tehdäänpäs sellainen sopimus, herra Michal, että minä meidän kaikkien
puolesta suoritan roskaväen kanssa sattuvat asiat, ja että teidän
osallenne jää selvittää välimme tatarien kanssa.

-- Helppohan teidän on selviytyä roskaväestä, koska se pitää
meitä omina väkinään, vastasi Wolodyjowski. Mitä taas tatareihin
tulee, niin on nyt ainoa pelastus kiireen kautta paeta ja pujahtaa
pois verkon perästä niin kauan kuin vielä on aikaa. Meillä on
kyllä vastaiseksi hyvät hevoset, mutta ehkä matkan varrella käy
tarpeelliseksi ostaa uusia, jotta ne aina pysyisivät vereksinä.

-- Siihen herra Longinuksen kukkaro kyllä riittää ja jollei riitä,
niin otamme Rzendzianilta Burlajn antaman. Ja nyt eteenpäin.

He alkoivat ratsastaa vieläkin kiireemmin. Pian peitti vaahto
hevosten kyljet ja putoili siitä kuin lumihahtuvat viheriälle
arolle. Kuljettiin Derlan ja Ladawan yli. Barekissa osti herra
Wolodyjowski uudet hevoset, mutta ei jättänyt sinne entisiä,
sillä Burlajn lahjoittamat olivat jaloa rotua. Ne säilytettiin
valtoimina ja seurue kulki eteenpäin, pysähtyen yhä lyhyemmäksi
aikaa yösijalle. Kaikkien terveys pysyi erinomaisessa kunnossa ja
Helena, vaikka olikin matkasta väsynyt, tunsi joka päivä saavansa
enemmän voimia. Rotkossa oli hän viettänyt täydelleen yksinäistä
elämää, hän oli tuskin astunut jalallaan ulos kullatusta tuvastaan,
koska hän ei ollut tahtonut tavata julkeata Horpynaa ja kuunnella
hänen puheitaan ja muistutuksiaan. Nyt, aron raikkaassa ilmassa,
palasi hänen terveytensä. Ruusut alkoivat kukkia hänen poskillaan ja
aurinko rusketutti hänen kasvonsa, mutta siitä saivat silmät entistä
enemmän loistoa ja kun tuuli ajoi hiukset hänen otsalleen, teki mieli
sanoa: tuossapa ajaa aavaa aroa jokin mustalaisneito, mitä ihanin
povaajatyttö tai mustalaisprinsessa. Hänen edessään keinuivat kukat
ja hänen jäljessään tulivat ritarit.

Herra Wolodyjowski tottui vähitellen Helenan tavattomaan kauneuteen
ja kun matkustaminen näin yhdessä toi heitä likemmä toisiaan, niin
hän lopulta tyyntyi. Hän sai takaisin entisen puheliaisuutensa ja
iloisuutensa ja kannustaen hevosensa Helenan kohdalle, kertoi hän
hänelle Lubniesta ja ennen kaikkea ystävyydestään Skrzetuskiin. Hän
huomasi nimittäin ruhtinattaren mielellään kuuntelevan juuri siitä.
Välistä hän myöskin kiusotteli häntä, sanoen:

-- Minä olen Bohunin ystävä ja vien teidät hänen luoksensa.

Mutta Helena pani kätensä yhteen ikäänkuin hän olisi kauhistunut ja
alkoi hellällä äänellä rukoilla:

-- Älkää tehkö sitä, julma ritari. Tappakaa minut pikemmin heti
paikalla.

-- Ei, se ei ole mahdollista, en minä sitä tee, vastasi julma ritari.

-- Lyökää minulta kaula poikki, virkkoi ruhtinatar, siristäen ihania
silmiään ja kurottaen kaulaansa häntä kohden.

Silloin tunsi pieni ritari taasen outoa nakertelua koko olennossaan.
"Tuo tyttö menee päähän niinkuin viini!" ajatteli hän itsekseen,
"mutta minäpä en juovu hänestä, koska hän on toisen oma!" ja
rehellinen herra Michal ravisti tunteen yltään ja kannusti hevostaan
eteenpäin. Ja kun hän oli ratsunsa selässä sukeltanut pitkään
ruohikkoon kuin mihinkäkin veteen, katosi hänestä huumauksen tunne ja
hän kiinnitti koko huomionsa tiehen. Hän katsoi, onko se turvallinen,
onko heidän ratsastettava eteenpäin, vai läheneekö jostakin päin
seikkailu. Hän ponnisti jalkansa astuimiin, nosti keltaiset viiksensä
ruohomerestä ja katseli, nuuski ja kuunteli kuin tatarilainen,
vaaniessaan saalista villeillä aroilla. Herra Zagloba oli hänkin mitä
parhaimmalla tuulella.

-- Helpompi meidän nyt on paeta, sanoi hän, -- kuin silloin
Kahamlikin varrella, kun meidän jalkaisin täytyi juosta kuin koirat,
kieli pitkällään. Kieleni oli silloin niin kuivana, että sillä olisin
voinut vaikkapa veistää puuta. Nyt, Jumalan kiitos, saa toki levätä
yöllä ja myöskin silloin tällöin kastella kurkkuansa.

-- Muistattekos kuinka te käsillänne kannoitte minut joen yli, sanoi
Helena.

-- Olipa myöskin, Herra nähköön, ketä kantaa! Skrzetuski voi sen
vakuuttaa.

-- Huhuh! nauroi Rzendzian.

-- Älkää nyt viitsikö! sanoi ruhtinatar, punehtuen ja luoden silmänsä
maahan.

Näin he arolla juttelivat, lyhentääkseen matkaa Vihdoin he Barekin
ja Joltuszkowin takana tulivat seudulle, jota sodan hampaat vasta
olivat raadelleet. Ensinnä olivat siellä hävittäneet asestetut
roskajoukot ja aivan hiljan oli myöskin herra Lanckoronski siellä
polttanut ja tuhonnut. Vasta toistakymmentä päivää sitten hän
nimittäin oli peräytynyt Zbaraziin. Matkustajat saivat paikkakunnan
asukkailta kuulla, että Chmielnicki ynnä khani kaikkine joukkoineen
olivat marssineet ljaheja tai pikemmin ylipäällikköjä vastaan, koska
heidän joukkonsa ovat kapinassa eivätkä tahdo suorittaa palvelustaan
muiden kuin Wisniowieckin johdolla. Yleensä ennustettiin, että nyt
tulee tuho joko ljaheille tai kasakoille, kun isä Chmielnicki ja
Jarema tapaavat toisensa. Koko maa oli kuin tulessa. Kaikki olivat
tarttuneet aseihin ja lähteneet pohjoiseen päin, liittyäkseen
Chmielnickiin. Alamaasta Dniesterin suistoilta taas vyöryi Burlaj
koko mahtinsa kanssa ja pitkin matkaa liittyi mukaan rykmenttejä
asemasijoiltaan ja hevostensa ruokintapaikoilta. Kaikkialle oli
nimittäin saapunut lähtökäsky. Liikkeellä olivat nyt kasakkain
sotamiehistöt, lippukunnat ja rykmentit ja näiden ohella vyöryi
aaltona eteenpäin järjestyksetön, varstoilla, talikoilla, puukoilla
ja keihäillä aseistettu rahvas. Hevos- ja puhvelipaimenet olivat
jättäneet leirinsä, talonpojat majansa, mehiläishoitajat kekonsa,
villit kalastajat Dnieperin kaislikot, metsästäjät kuusikkonsa.
Kylät, kauppalat ja kaupungit olivat tyhjentyneet. Kolmesta
vojevodakunnasta oli paikoilleen jäänyt vain vanhat naiset ja lapset,
sillä nuoret tytötkin olivat lähteneet kasakoitten mukana ljaheja
vastaan. Samalla läheni idästä koko päävoimineen Chmielnicki,
pahaaennustavana myrskynä, musertaen mahtavalla kädellään tieltään
linnat ja linnoitukset ja surmaten kaikki, jotka olivat säästyneet
edellisistä hävityksistä.

Päästyään ruhtinattarelle niin surullisesti muistorikkaan Barin ohi,
tulivat matkustajamme vanhalle maantielle, joka vie Latyczowiin,
Ploszkirowiin, Tarnopoliin ja yhä kauemma, aina Lembergiin asti.
Täällä alkoivat he yhä useammin tavata milloin järjestymättömiä
vankkurileirejä, milloin jalkaväen tai kasakkajoukkojen osastoja,
milloin talonpoikaisparvia, milloin äärettömiä, tomupilven peittämiä
härkälaumoja, joita kuljetettiin kasakka- ja tatarilaisjoukkojen
ravinnoksi. Tie kävi yhä vaarallisemmaksi, sillä vähän päästä heiltä
kyseltiin, missä asioissa he kulkevat, mistä tulevat ja minne
menevät. Kasakkain sotamiehistölle näytti Zagloba silloin Burlajn
turvanuijaa ja sanoi:

-- Me olemme Burlajn lähettiläitä ja tuomme Bohunille tuota tyttöä.

Nähdessään pelätyn päällikön turvanuijan, kasakat tavallisesti
hajaantuivat, varsinkin, kun jokainen ymmärsi, että jos Bohun on
hengissä, niin hän varmaankin temmeltää jossakin lähellä puolalaisten
ylipäällikköjen sotajoukkoja, Zbarazin tai Konstantinowin tienoilla.
Mutta paljon vaikeampaa oli tulla toimeen rahvaan kanssa.
Tietämättömillä juopoilla ja villeillä paimenjoukoilla ei ollut juuri
minkäänlaista käsitystä merkeistä, joita päälliköt antoivat turvattua
matkaa varten. Jollei Helena olisi ollut mukana, olisivat nuo
puolivillit ihmiset pitäneet Zaglobaa, Wolodyjowskia ja Rzendziania
omana väkenään ja päällikköinään, kuten välistä tapahtuikin, mutta
tavallisesti Helena kiinnitti heidän huomionsa sukupuolellaan ja
tavattomalla kauneudellaan. Siitä johtui vaikeuksia, jotka vain
suurimmalla vaivalla voitettiin.

Välistä näytti herra Zagloba turvanuijaa, välistä taas herra
Wolodyjowski hampaitansa. Silloin tällöin kaatui joku urkkija
ruumiina maahan. Toisinaan pelastivat vain Burlajn verrattomat
juoksijahevoset matkustajamme vaarallisesta seikkailusta, mutta
aluksi niin onnellinen matka kävi päivä päivältä vaikeammaksi.
Helena, vaikka hän olikin luonnostaan luja, alkoi alituisesta
levottomuudesta ja unettomuudesta heikontua ja näytti todella
vangilta, jota vasten hänen tahtoaan kuljetettiin vihollisen leiriin.
Herra Zagloba hikoili kauheasti keksiessään yhä uusia oveluuksia,
jotka pieni ritari heti paikalla toteutti. Molemmat lohduttivat
ruhtinatarta parhaansa mukaan.

-- Kun me nyt vain välttäisimme tuon muurahaispesän, joka vielä on
edessämme, sanoi pieni ritari, -- ja pääsisimme Zbaraziin ennenkuin
Chmielnicki ja tatarilaiset tulvivat sen ympäristöön.

Hän oli nimittäin matkalla saanut tietää, että ylipäälliköt
vetäytyvät Zbaraziin ja aikovat siellä puolustautua. Matkamiehemme
pyrkivät sinne siinä toivossa, että myöskin ruhtinas Jeremi
divisionansa kanssa saapuisi ylipäälliköiden luo, varsinkin kun osa,
ja lisäksi melkoinen, hänen väkeänsä vakinaisesti majaili Zbarazissa.
He olivat nyt ehtineet Ploskirowin tienoille. Hyörinä maantiellä
harveni todellakin, sillä jo kymmenen puolalaisen penikulman päässä
alkoi seutu olla kruunun lippukuntien hallussa eivätkä kasakkaparvet
uskaltaneet liikkua kauemmas, vaan katsoivat hyväksi odottaa
turvallisen matkan päässä toiselta puolen Burlajn, toiselta puolen
Chmielnickin tuloa.

-- Jäljellä on vain kymmenen penikulmaa, toisteli Zagloba käsiään
hieroen. -- Jos vain saavutamme ensimäisen lippukunnan, niin pääsemme
rauhassa Zbaraziin.

Herra Wolodyjowski päätti kuitenkin hankkia uudet hevoset
Ploskirowissa, sillä Barekissa ostetut olivat jo kelvottomat
ja Burlajn antamia täytyi säästää pahinta hetkeä varten. Tämä
varovaisuus oli käynyt välttämättömäksi senjälkeen kun oli levinnyt
tieto, että Chmielnicki jo on Konstantinowin luona ja khani kaikkine
ordoineen ryntää Pilawcesta.

-- Ruhtinatar ja minä jäämme kaupungin ulkopuolelle, sillä paras on,
ettei meitä nähdä torilla, sanoi pieni ritari Zagloballe, heidän
saapuessaan tyhjään taloon parin sadan askeleen päässä kaupungista.
-- Mutta teidän täytyy mennä ja kysyä kaupunkilaisilta, eikö heillä
ole hevosia myydä, tai vaihettaa vanhoihin. Nyt on jo ilta ja meidän
täytyy koko yö ratsastaa.

-- Palaan pian takaisin, sanoi herra Zagloba.

Hän ratsasti kaupunkiin ja Wolodyjowski käski Rzendzianin hiukan
päästää auki satulan hihnoja, jotta hevoset voisivat levätä. Itse vei
hän ruhtinattaren tupaan ja pyysi häntä vahvistukseksensa juomaan
viiniä ja nukkumaan.

-- Tahtoisin ennen aamun koittoa ratsastaa jälellä olevan matkan,
sanoi Wolodyjowski ruhtinattarelle. -- Myöhemmin saamme sitten levätä.

Tuskin oli hän ehtinyt tuoda sisään viinisäkit ja ruokaa, kun
porstuan edessä kuului kavioiden töminää.

-- Herra Zagloba näkyy jo palanneen, sanoi hän, -- nähtävästi hän ei
saanut hevosia.

Samassa hetkessä avautui tuvan ovi ja kynnyksellä seisoi Zagloba
kalpeana, tuhkan värisenä, hiestyneenä ja hengästyneenä.

-- Satulaan! huudahti hän.

Herra Michal oli liiaksi kokenut sotilas tuhlatakseen tällaisissa
tapauksissa aikaa kysymyksiin. Hän ei tuhlannut sitä edes viinisäkin
pelastamiseen (herra Zagloba tempaisi sen kuitenkin mukaansa), vaan
tarttui kiireimmiten ruhtinattareen, johti hänet pihalle ja asetti
hänet satulaan. Vielä katsahdettuaan, että hihnat olivat kiinni hän
toisti:

-- Satulaan!

Kaviot tömisivät ja pian katosivat sekä ratsastajat että hevoset
pimeyteen kuin mikäkin unennäköjen sarja. Kauan aikaa kiitivät
he levähtämättä. Ploszkirowin läheisyyteen tullessa kävi vihdoin
ennen kuun nousua pimeys niin synkäksi, että jokainen takaa-ajo oli
mahdoton. Silloin läheni herra Wolodyjowski Zaglobaa ja kysyi:

-- Mitä siellä tapahtui?

-- Odottakaa, herra Michal, odottakaa. Kauheasti hengästyin, jalat
olivat minut pettää, uh!

-- Mutta mitä siellä tapahtui?

-- Siellä oli piru omassa persoonassaan. Perkele, sanon teille, tai
lohikäärme, jolle kasvaa toinen pää heti kun olet leikannut toisen
poikki.

-- Puhukaa selvemmin!

-- Minä näin torilla Bohunin.

-- Ettehän te toki näe pikkuäijiä?

-- Minä näin hänet torilla aivan ilmi elävänä, ja hänen mukanaan
oli viisi tai kuusi miestä. En saattanut heitä laskea, sillä jalat
olivat vähällä mennä altani. Hänen edessään pidettiin soihtua. Luulen
totisesti, että joku paholainen on asettunut meidän tiellemme ja
olen aivan kadottanut toivoni, että tässä onnellisesti suoriudumme
yrityksessämme. Onko hän ehkä kuolematon, tuo helvetin asukas? Älkää
mainitko hänestä mitään Helenalle... Jumal' avita, tehän hakkasitte
hänet kuoliaaksi ja Rzendzian antoi hänet ilmi -- ei, hän on jo taas
hengissä, vapaana, ja kulkee jaloillaan! Uh, hyvä Jumala! Minäpä
sanon teille, herra Michal, että pikemmin tahtoisin nähdä haamun
hautausmaalla kuin hänet. Mutta mikä pirun sattuma minut aina viekin
ensiksi tapaamaan hänet? Se sattuma saisi mennä koiran kurkkuun. Eikö
nyt ole muita ihmisiä maailmassa kohtaamaan häntä -- ei, aina vain
minä ja minä!

-- Näkikö hän teidät?

-- Jos hän olisi minut nähnyt, niin silloin ette te, herra Michal,
enää tällä hetkellä näkisi minua. Se nyt vielä olisi puuttunut.

-- Tärkeää olisi tietää, sanoi Wolodyjowski, -- ajaako hän meitä
takaa, vai ratsastaako hän Waladynkalle Horpynan luo siinä toivossa,
että saa meidät kiinni matkalla sinne!

-- Minun ymmärtääkseni hän on matkalla Waladynkalle.

-- Varmaan onkin niin. Silloin ratsastamme me toiselle ja hän
toiselle suunnalle. Nyt ei välillämme enää ole penikulma, vaan kaksi
ja tunnin perästä tulee viisi. Ennenkuin hän tiellä saa meistä tiedon
ja palaa takaisin, niin me jo olemme Zolkiewissa.

-- Niinkö sanotte, herra Michal. Jumalan kiitos, että panitte
laastaria haavalleni. Mutta sanokaa minulle kuinka on mahdollista,
että hän on vapaana, vaikka Rzendzian saattoi hänet Wlodawan
komendantin käsiin?

-- Hän on yksinkertaisesti paennut.

-- Sellaiselta komendantilta pitäisi leikata kaula. Rzendzian, hoi,
Rzendzian tänne!

-- Mitä käskette, herra? kysyi poika, pidättäen hevostaan.

-- Kenelle sinä ilmiannoit Bohunin?

-- Herra Regowskille.

-- Kuka herra Regowski on?

-- Hän on suuri kavaljeeri, kyrassierijoukon päällikkö kuninkaan
lippukunnassa.

-- Mitä kummaa? sanoi kättään heilauttaen Wolodyjowski. -- Nyt
ymmärrän. Ettekö muista, että herra Longinus kertoi herra Skrzetuskin
riitaantuneen Regowskin kanssa. Hän on muuten herra Laszczin
sukulainen ja vihaa Skrzetuskia siksi, että tämä on loukannut hänen
sukulaistaan.

-- Ymmärrän, ymmärrän! huudahti herra Zagloba. -- Varmaan hän
ilkeyttään on päästänyt Bohunin vapaaksi. Mutta sellainen teko on
rikoslain asia ja tuottaa pään menetyksen. Minä rupean ensimäiseksi
päällekantajaksi.

-- Jos Jumala suo meidän kohdata hänet, mutisi herra Michal, -- niin
emme varmaan ikinä joudu oikeuden läheisyyteen.

Rzendzian ei ollut tähän asti tietänyt mitään siitä mitä oli
tapahtunut, sillä annettuaan vastauksensa Zagloballe, hän jälleen oli
ratsastanut ruhtinattaren luo.

He kulkivat nyt verkalleen eteenpäin. Kuu nousi, sumu, joka
illan tullen oli levinnyt maan pinnalle, laski ja yö kirkastui.
Wolodyjowski vaipui ajatuksiinsa. Zagloba märehti vielä jonkun aikaa
pelästyksensä jätteitä ja virkkoi vihdoin:

-- Kyllä Bohun nyt näyttäisi Rzendzianille, jos saisi hänet käsiinsä.

-- Kertokaappas hänelle uutisemme, niin hän kerrankin pelästyy
tarpeekseen. Minä lähden siksi aikaa ruhtinattaren luo, sanoi pieni
ritari.

-- Hyvä. Hei tänne, Rzendzian!

-- Mikä on? kysyi poika, jälleen pysäyttäen hevosensa.

Herra Zagloba tuli hänen kohdalleen ja vaikeni hetken ajan, odottaen,
että Wolodyjowski ja ruhtinatar jäisivät tarpeellisen matkan päähän.
Vihdoin hän virkkoi:

-- Tiedätkö mitä on tapahtunut?

-- En.

-- Herra Regowski on päästänyt Bohunin vapaaksi, minä näin hänet
Ploskirowissa.

-- Ploskirowissa? Nytkö? kysyi Rzendzian.

-- Nyt. Etkö jo lennä satulasta?

Kuun valo lankesi suoraan pojan pulleille kasvoille eikä herra
Zagloba nähnyt niissä mitään pelästystä. Suurimmaksi hämmästyksekseen
hän sensijaan huomasi saman julman, miltei eläimellisen raivon
ilmeen, joka Rzendzianilla oli ollut silloin, kun hän surmasi
Horpynan.

-- No, etkö sitten pelkää Bohunia? kysyi vanha aatelismies.

-- Hyvä herra, vastasi poika, -- jos herra Regowski on päästänyt
hänet vapaaksi, niin täytyy minun uudestaan hakea tilaisuutta
kostaakseni hänelle sen vääryyden ja häväistyksen, jonka olen saanut
häneltä kärsiä. Minä en anna sitä hänelle anteeksi, sillä minä olen
vannonut. Ja jos me nyt emme olisi kuljettamassa neitiä turvalliseen
paikkaan, niin lähtisin heti paikalla etsimään Bohunin jälkiä. Älköön
menkökään käsistäni, mikä minulle kuuluu.

Hyi, ajatteli itsekseen Zagloba. Paras on, etten ole tehnyt vääryyttä
tuolle pojalle.

Hän kannusti hevostaan ja hetken päästä oli hän ruhtinattaren ja
Wolodyjowskin kohdalla. Tunnin kuluttua kahlasivat he Medwedowkan
yli ja tulivat metsään, joka kahtena mustana seinänä leveni molemmin
puolin jokea.

-- Tämän seudun tunnen hyvin, sanoi Zagloba. -- -- Nyt on metsää
aika pitkältä, sitten tulee neljännespenikulma aukeaa, jonka läpi
käy Czarny-Ostrowista tuleva tie ja sitten on vielä suurempi metsä
aina Matczyniin asti. Suokoon Jumala, että Matczynista jo saavutamme
puolalaiset lippukunnat.

-- Jo onkin aika joutua osalliseksi pelastuksesta, mutisi
Wolodyjowski.

He ratsastivat hetkisen vaieten, kuun valaistessa tietä.

-- Kaksi sutta meni tien yli! huudahti äkkiä Helena.

-- Näin, vastasi Wolodyjowski, -- ja tuossa on kolmas.

Harmaa varjo välähti todellakin muutaman kymmenen askeleen päässä
hevosten etupuolella.

-- Kas tuossa neljäs! huudahti ruhtinatar.

-- Ei, se on kauris. Katsokaas, neiti: kaksi, kolme niitä on.

-- Mitä pirua! huudahti Zagloba, -- kauriit ajavat takaa susia.
Maailma on, huomaan minä, mennyt ylösalaisin.

-- Ratsastakaamme hiukan nopeammin, sanoi herra Wolodyjowski
levottomana. -- Rzendzian hoi, ratsasta neidin kanssa edellä.

He läksivät kiitämään eteenpäin, mutta Zagloba taipui Wolodyjowskia
kohden ja kysyi hiljaa:

-- Herra Michal, mitä siellä nyt mahtaa tapahtua?

-- Pahaa, vastasi pieni ritari -- Näittehän: metsän eläimet lähtevät
makuusijaltaan, havahtuvat unesta ja luikkivat pakoon keskellä yötä.

-- No, mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, että ne ovat pelästyneet.

-- Kuka niitä on peloittanut?

-- Sotaväki, kasakat tai tatarit. He tulevat meitä vastaan oikealta.

-- Ehkäpä siellä on meidän lippukuntia?

-- Se ei ole mahdollista, sillä nuo eläimet pakenevat idästä päin,
Pilawcen suunnalta. Tatarit tulevat siis varmaan sieltä leveänä
ketjuna.

-- Kiiruhtakaamme pakoon, herra Michal, Jumalan nimessä.

-- Eipä tässä muutakaan keinoa ole.

-- Jollei ruhtinatar olisi mukanamme, niin lähtisimme suoraan noita
joukkioita vastaan, ja ottaisimme huutaman heistä hengiltä. Mutta nyt
ruhtinattaren seurassa ei se käy...

-- Meille voi tulla raskas matka, jos he huomaavat meidät.

-- Pidetään nyt varamme, herra Michal. Käännymmekö metsään noiden
susien jäljessä, vai kuinka?

-- Ei se auta, sillä vaikkeivät ne heti saavuttaisikaan meitä, niin
täyttävät ne meidän edessämme olevan seudun ja minne me sitten
korjaamme luumme?

-- Piru heidät vieköön. Tämä nyt vielä puuttui. Ettehän te, herra
Michal, vain erehtyne. Eiväthän sudet yleensä pakene sotajoukon
edellä, vaan kulkevat sen jäljessä.

-- Ne jotka ovat sivullapäin, kulkevat sotaväen jäljessä ja
kokoontuvat yhteen eri puolilta, mutta edellä olevat pelästyvät.
Näittekö: tuolla oikealla, puiden välissä kumottaa tuli.

-- Jeesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas!

-- Olkaa hiljaa!... Onko tätä metsää vielä pitkältäkin?

-- Se loppuu heti.

-- Tuleeko sitten aukeaa?

-- Tulee. Hyvä Jumala!

-- Olkaa hiljaa. Onko aukean takana taasen metsä?

-- Aina Matczyniin asti.

-- Hyvä. Kun vain eivät saavuttaisi meitä tuolla aukealla!

-- Jos vain pääsemme onnellisesti toiseen metsään, niin olemme kuin
kotonamme. Ratsastakaamme nyt yhdessä. Ensiksi ratsastavat ruhtinatar
ja Rzendzian Burlajn hevosilla.

He kannustivat hevosiaan ja pääsivät edellä ratsastavien kohdalle.

-- Mikä tulen kumotus tuolla oikealla on? kysyi ruhtinatar.

-- Armollinen neiti, vastasi pieni ritari, -- en voi sitä salata:
siellä saattaa olla tatareja.

-- Jeesus Maaria!

-- Älkää pelätkö, neiti. Panen kaulani pantiksi, että ehdimme heidän
edelleen ja Matczynissä ovat meidän lippukuntamme.

-- Kiitäkäämme eteenpäin Jumalan tähden, sanoi Rzendzian.

He vaikenivat ja kiitivät kuin haamut eteenpäin. Puut alkoivat
harveta, metsä loppui, mutta myöskin sammui tulen kumotus vähemmäksi.
Äkkiä kääntyi Helena pienen ritarin puoleen:

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- vannokaa minulle, etten joudu elävänä
heidän käsiinsä.

-- Ette joudu, vastasi Wolodyjowski, -- niin kauan kuin minä elän.

Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun he saapuivat aukealle, joka
oli noin neljännes penikulmaa leveä ja jonka vastakkaisella taholla
jälleen häämöitti metsä. Kaikilta tahoilta ui aukea aho nyt kokonaan
kuutamon hopeassa, ollen miltei yhtä valoisa kuin päivällä.

-- Tuo on pahin pala tietä, kuiskasi Wolodyjowski Zagloballe. --
Sillä jos he ovat Czarny-Ostrowissa, niin he varmaan tulevat metsien
läpi.

Zagloba ei vastannut, kannusti vain hevostansa.

He olivat jo saapuneet ahon puoliväliin. Vastapäätä oleva metsä
likeni likenemistään, käyden yhä selvemmäksi, kun nuori ritari
yhtäkkiä viittasi kädellään itää kohden.

-- Kas tuolla, sanoi hän Zagloballe, -- näettekö?

-- Pensaita ja viidakkoa... kauas.

-- Mutta viidakkopa liikkuu.

-- Eteenpäin nyt, eteenpäin! Sillä nyt he epäilemättä ovat meidät
huomanneet.

Tuuli vinkui eteenpäin kiitävien korvissa. Pelastava metsä tuli yhä
lähemmäksi. Yhtäkkiä kuului tuosta pimeästä massasta, joka läheni
ahon oikealta puolelta, ikäänkuin meren aaltojen pauhua muistuttava
kohina, sitten lävisti ilman kauhea huuto.

-- He ovat nähneet meidät! karjui Zagloba. -- Koirat... konnat...
pirut... sudet... lurjukset!

Metsä oli niin lähellä, että pakenevat jo melkein tunsivat
sen kostean ja viileän hengähdyksen. Kuitenkin tuli myöskin
tatarilaisparvi yhä selvemmin näkyviin ja sen tummasta ruumiista
alkoi pistäytyä esiin ikäänkuin pitkiä raajoja, jotka muistuttivat
jonkin jättiläiskokoisen hirviön tuntosarvia. Nämä liikkuivat
pakenevia kohden käsittämättömän nopeasti. Wolodyjowskin
harjaantuneet korvat eroittivat jo selvästi huudon: Allah, Allah.

-- Hevoseni kompastelee, sanoi Zagloba.

-- Väli siitä! vastasi Wolodyjowski.

Mutta hänen päänsä läpi lensivät salamoina kysymykset: miten käy,
jolleivät hevoset kestä? Miten käy, jos joku niistä uupuu? Ne olivat
kyllä erinomaisia tatarilaishevosia, niillä oli kyllä rautainen
kestävyys, mutta ne olivat melkein lepäämättä saaneet kestää hurjaa
juoksua jo Ploskirowista asti aina ensimäiseen metsään. Tosin he
olisivat voineet istuutua valtoimien hevosten selkään, mutta nekin
olivat jo uuvuksissa. Miten tässä käy? mietti herra Wolodyjowski ja
hänen sydämensä löi levottomana ehkä ensi kertaa elämässä, ei hänen
itsensä, vaan Helenan takia, Helenan, josta hän tämän pitkän matkan
aikana oli oppinut pitämään kuin sisaresta ikään. Hän tiesi myöskin,
että tatarit, kerran aljettuaan ajaa jotakin takaa, eivät äkkiä
hellitä.

-- Ajakoot meitä takaa vaikka kuinka, Helenaa he eivät tule saamaan
kiinni! sanoi hän itsekseen, hammasta purren.

-- Hevoseni kompastelee! huusi toistamiseen Zagloba.

-- Vähät siitä! toisti Wolodyjowski.

He saapuivat jo metsään. Pimeys oli kyllä nyt heidän ympärillään,
mutta eivät myöskään yksityiset tatarilaisratsastajat olleet heistä
kauempana kuin muutaman sadan askeleen päässä.

Pieni ritari tiesi kuitenkin, miten hänen on meneteltävä.

-- Rzendzian, huusi hän, -- käänny neidin kanssa maantieltä
ensimäiselle polulle.

-- Hyvä on, herra, vastasi poika. Pieni ritari kääntyi Zagloban
puoleen.

-- Pistoolit kouraan!

Samassa laski hän kätensä Zagloban hevosen ohjaksiin ja alkoi
pidätellä sitä.

-- Mitä te teette? huusi Zagloba.

-- Älkää hätäilkö, pidättäkää hevosenne.

Etäisyys heidän ja Helenan kanssa pakenevan Rzendzian välillä kävi
yhä suuremmaksi. Vihdoin saapuivat he sille paikalle, missä maantie
teki jotenkin jyrkän käänteen Zbarazia kohden ja vähän matkaa siitä
erkani kapea metsäpolku, jonka puiden oksat puoleksi peittivät.
Rzendzian käänsi polulle. Hetken päästä olivat hän ja Helena
kadonneet tiheikköön ja pimeään. Wolodyjowski pysäytti Zagloban ja
oman hevosensa.

-- Jumalan nimessä, mitä te teette, karjui Zagloba.

-- Me pysäytämme takaa-ajon. Ruhtinattarelle ei ole muuta pelastusta.

-- Me joudumme surman suuhun.

-- Joudumme jos joudumme. Asettukaa tänne tien syrjään. Tänne, tänne
näin.

Molemmat piiloittautuivat pimeään, puitten varjoon.
Tatarilaishevosten kavioiden töminä läheni lähenemistään, jyristen
kuin myrsky. Koko metsä oli yhtenä töminänä.

-- Nyt se on tapahtunut! sanoi Zagloba ja nosti viinisäkin huulilleen.

Hän joi aika kulauksen ja hypähti sitten pystyyn. -- Nimeen Isän,
Pojan ja Pyhän Hengen, olen valmis kuolemaan.

-- Heti, heti, sanoi Wolodyjowski, -- kolme heistä ratsastaa nyt
edellä -- sitä minä olenkin tahtonut.

Kuun valaisemalla tiellä näkyikin kolme ratsastajaa, jotka istuivat
erinomaisten hevosten selässä. Heidän jäljessään, noin kahden tai
kolmen sadan askeleen päässä kiiti kymmenkunta muuta ratsastajaa ja
kauempana tuli vielä kokonainen tiheä parvi ordalaisia.

Kun kolme ensimäistä oli päässyt väijytyksen kohdalle, pamahti kaksi
laukausta, jonka jälkeen Wolodyjowski kuin ilves ryntäsi keskelle
tietä ja silmänräpäyksessä, ennenkuin herra Zagloba oli ennättänyt
edes katsahtaa sinnepäinkään tai miettiä mistä on kysymys, oli
kolmaskin tatarilainen kaatunut kuin salaman iskusta.

-- Hevosen selkään! huusi pieni ritari.

Herra Zagloballe ei tarvinnut toistaa tätä asiaa ja he riensivät
eteenpäin kuin kaksi sutta, joita vihainen koiraparvi ajaa takaa.

Kauempana ratsastavat tatarit saapuivat sillä välin ruumiiden luo ja
huomattuaan, että metsästä tulevat sudet saattavat ne raadella, he
hetkiseksi pysäyttivät hevosensa, odottaen muita tovereitaan.

-- Näettekö, sanoi Wolodyjowski, -- tiesinhän, että he pysähtyvät.

Mutta vaikka pakenijat olivatkin päässeet muutamaa sataa askelta
edelle, ei takaa-ajo pysähtynyt pitkäksikään aikaa. Tatarit
kiidättivät joukossa, erottautumatta yksityisiksi ratsastajiksi.

Pakenevien hevoset olivat kuitenkin pitkästä matkasta uuvuksissa,
niiden juoksu kävi yhä hitaammaksi, varsinkin kompasteli Zagloban
hevonen, jonka täytyi kantaa niin raskasta taakkaa, useamman kerran.
Vanhalla aatelismiehellä nousivat hiusten jäännökset pystyyn, kun hän
ajatteli, että hän mahdollisesti putoaa.

-- Herra Michal, rakas herra Michal, älkää jättäkö minua! huusi hän
epätoivoisasti.

-- Olkaa huoleti, vastasi pieni ritari.

-- Syökööt sudet tuon... hevosen...

Hän ei ehtinyt enempää sanoa, kun ensimäinen nuoli jo vingahti hänen
korvansa ohitse ja sen jäljessä alkoi suhisten, viheltäen ja laulaen
tulla toisiakin, kuin mitäkin ampiaisia tai mehiläisiä. Yksi nuoli
lensi niin likeltä, että sen kanta miltei pyyhkäisi Zagloban korvia.

Wolodyjowski kääntyi nyt ja ampui kaksi pistoolinlaukausta
takaa-ajajiin.

Silloin kompastui herra Zagloban hevonen niin pahasti, että sen
sieraimet miltei painuivat maahan.

-- Jumalan tähden, hevoseni kaatuu, huusi hän sydäntä viiltävällä
äänellä.

-- Alas satulasta ja metsään! ärjäisi Wolodyjowski.

Sen sanottuaan hän pysäytti hevosensa, hyppäsi alas ja hetken päästä
olivat sekä hän että Zagloba kadonneet pimeyteen.

Tämä temppu ei kuitenkaan jäänyt vinosilmäisiltä tatareilta
huomaamatta. Muutama kymmen heistä hyppäsi niinikään alas hevosen
selästä ja lähti ajamaan takaa pakenevia.

Oksat iskivät lakin Zagloban päästä ja löivät häntä kasvoihin, ne
repäisivät hänen viittansa, mutta hän vain otti jalat kainaloonsa
ja livisti eteenpäin ikäänkuin hän olisi ollut kolmenkymmenvuotias.
Tuontuostakin hän kompastui, mutta nousi jälleen pystyyn ja livisti
taasen entistä nopeammin, läähättäen kuin sepän palkeet. Vihdoin
kiepahti hän syvään kuoppaan myrskyn kaataman puun juurella ja tunsi,
ettei hän enää pääse kömpimään ylös, koska hänen voimansa olivat
kokonaan lopussa.

-- Missä te olette? kysyi hiljaa Wolodyjowski.

-- Täällä, kuopassa. Olen hukassa, pelastakaa minut, herra Michal.

Herra Michal meni empimättä kuopalle ja pani kätensä herra Zagloban
suulle.

-- Olkaa hiljaa, ehkä he menevät ohitsemme. Pidämme kyllä puolemme.

Sillä välin olivat tatarit saapuneet paikalle. Toiset heistä kävivät
todella kuopan ohi, arvellen pakenevien menneen kauemma, toiset
kulkivat verkalleen, tunnustellen puita ja tähystellen joka puolelle.

Pakenijat pidättivät henkeään.

-- Jos joku tulee tänne, ajatteli Zagloba epätoivoissaan, niin kyllä
minä näytän.

Samassa alkoi kipinöitä lennellä joka taholle, tatarit iskivät
tulta...

Tulen valossa saattoi nähdä villejä kasvoja pulleine poskineen ja
taulaan puhaltavine paksuine huulineen. Hetken kuljeskelivat miehet
tällä tavalla muutaman kymmenen askeleen päässä kuopasta, muistuttaen
pahaa ennustavia metsän haamuja ja tullen yhä lähemmäksi. Hetken
perästä alkoi kuitenkin maantieltä kuulua kummallista hälyä ja
sekavia huutoja, jotka herättivät nukkuvan korven.

Tatarit panivat pois tuluksensa ja seisoivat kuin maahan naulattuina.
Wolodyjowski painoi lujasti kätensä Zagloban olkapäälle. Huudot
kasvoivat kasvamistaan ja yhtäkkiä alkoi välähdellä punaisia valoja.
Heti niiden jälkeen kajahti muskettien yhteislaukaus... ensimäinen,
toinen, kolmas ja sitten huuto "Allah!" Kuului sapelien kalsketta,
hevosten ähkinää, kavioiden töminää ja sekasotkuisia huutoja.
Maantiellä kävi taistelu.

-- Meikäläisiä, meikäläisiä! huudahti Wolodyjowski.

-- Lyö, surmaa! Lyö, hakkaa! kirkui herra Zagloba. Vielä silmänräpäys
ja kuopan ohi juoksi suurimman kauhun vallassa muutamia kymmeniä
tatareja, jotka minkä pääsivät kiirehtivät oman väkensä luo. Herra
Wolodyjowski ei voinut hillitä itseään, vaan ryntäsi heidän jälkeensä
ja ratsasti heidän kintereillään, huolimatta tiheiköstä ja pimeydestä.

Zagloba jäi yksinään kuopan pohjalle.

Hetken päästä koetti hän kiivetä ylös, mutta ei jaksanut. Koko hänen
ruumistaan kolotti, hän tuskin pysyi jaloillaan.

-- Haa, lurjukset! sanoi hän, katsellen joka taholle. -- Lähdittepä
pakoon. Vahinko, ettei tänne jäänyt ketään. Silloinpa minulla nyt
olisi seuraa kuopassani ja minä näyttäisinkin, missä pippuri kasvaa.
Te pakanat, nyt teidät teurastetaan niinkuin karja. Herran tähden,
meluhan käy aina vain suuremmaksi. Soisinpa, että itse ruhtinas
Jeremi olisi siellä, sillä hän se vasta teille soittaisi. Huutakaa
te Allahianne, kyllä sudet myöhemmin soittavat teidän raatojenne
ääressä. Mutta sitä herra Michalia, kun jättikin minut tänne yksin!
Hm, eihän se sentään kummallistakaan ole: hän on tulinen, sillä hän
on nuori. Tämän viimeisen retken jälkeen olisin valmis menemään hänen
kanssaan vaikkapa helvettiin, sillä hän ei ole ystävä, joka hädän
hetkellä jättää. Ampiainen se poika on! Yhtäkkiä vain hän puraisi
kuoliaaksi kolme noista. Olisipa minulla täällä mukanani edes tuo
viinisäkki. Mutta sen ovat varmaan jo pirut ottaneet... tai hevoset
tallanneet rikki... Vielä minuun joku mato pistää tässä kuopassa.
Mikäs nyt on?

Huudot ja muskettilaukaukset alkoivat edetä aukean ja ensimäisen
metsän taholle.

-- Ahah, sanoi Zagloba, -- nyt he jo ovat niiden kimpussa. Ettepäs
kestäneet, senkin koirat. Kiitos Jumalan kaikkivaltiaan.

Huudot etenivät etenemistään.

-- Kelpo lailla he niitä ahdistavatkin, mutisi Zagloba edelleen.
-- Mutta minä huomaan, että minun täytyykin jäädä istumaan tähän
kuoppaan. Puuttuisi vain, että sudet minut söisivät. Ensin Bohun,
sitten tatarit ja lopuksi sudet. Suo, Jumala, Bohunin joutua paaluun,
ja anna susille raivoa, sillä tatareista meikäläiset kyllä pitävät
huolen. Herra Michal, herra Michal!

Hiljaisuus vastasi herra Zagloban puheluun. Vain metsä humisi ja
kaukaa kuuluvat huudot heikkenivät heikkenemistään.

-- Panenkohan minä tänne maata? Piru heidät vieköön. Voi, herra
Michal!

Mutta herra Zagloban kärsivällisyyden täytyi vielä kestää pitkä
koetus, sillä taivas alkoi jo hämärtää, kun vasta maantieltä kuului
kavionkopsetta ja metsän pimeydestä tuli näkyviin valoja.

-- Herra Michal, minä olen täällä! huusi herra Zagloba.

-- Kiivetkää ylös kuopasta!

-- Kun en jaksa.

Herra Michal seisoi kuopan reunalla, palava päre kädessään, ojensi
kätensä Zagloballe ja sanoi:

-- No, tatareja ei enää ole. Me ajoimme heitä takaa aina tuonne
metsälle asti.

-- Ja kuka tänne sitten yhtäkkiä oli saapunut?

-- Kuszel ja Rostworowski kahdentuhannen ratsumiehen kanssa. Minunkin
rakuunani ovat heidän matkassaan.

-- Paljonko pakanoita oli? -- Ainakin pari tuhatta.

-- Jumalan kiitos. Antakaappa minulle jotakin juomista, sillä olen
ihan pyörryksissä.

Kaksi tuntia myöhemmin istui herra Zagloba, kunnollisesti juotuaan ja
syötyään, mukavassa satulassa Wolodyjowskin rakuunoiden keskellä ja
hänen vierellään ratsasti pieni ritari, puhuen:

-- Vieläpä te olette hengissä, vaikka emme saavukaan Zbaraziin
ruhtinattaren seurassa. Hullummin olisi käynyt, jos neiti olisi
joutunut pakanoiden käsiin.

-- Ehkäpä Rzedndzian vielä tuo hänet Zbaraziin, arveli Zagloba.

-- Sitä hän ei voi tehdä, sillä maantie on vallattu: tuo lauma,
jonka nyt saimme torjutuksi, palaa pian takaisin ja seuraa sitten
kintereillämme. Sitäpaitsi saattaa Burlajkin saapua minä hetkenä
hyvänsä ja ennemmin olla Zbarazin luona kuin Rzendzian ehtii sinne
Toiselta taholta marssivat Konstantinowista Chmielnicki ja khani.

-- Jumalan tähden. Silloinhan Rzendzian ja ruhtinatar joutuvat aivan
kuin nuotan perään.

-- Rzendzian koettaa varmaan hyvissä ajoin pujahtaa pakoon Zbarazin
ja Konstantinowin välistä eikä anna Chmielnickin tai Khanin joukkojen
saartaa itseään. Ja näettekö, minä luotan lujasti siihen, että hän
onnistuu.

-- Suokoon Jumala!

-- Se poika on ovela kuin kettu. Teiltäkään ei puutu temppuja, mutta
hän on vielä ovelampi. Kuinka paljon me vaivasimmekaan päätämme
pelastaaksemme tytön emmekä lopultakaan keksineet mitään keinoja.
Mutta Rzendzianpa suoritti kaikki oivallisesti. Kyllä hän nytkin
pujahtaa pälkähästä niinkuin käärme, kun on kysymyksessä hänen oma
nahkansa. Olkaa varma, että Jumala nytkin holhoaa ruhtinatarta. Hän
on hänet jo niin monta kertaa pelastanut. Ja muistakaa, että itsekin
käskitte minua pysymään lujassa uskossa, Zbarazissa, silloin, kun
Zachar tuli.

Zagloba sai herra Michalin sanoista hiukan luottamusta, mutta vaipui
sitten syviin mietteisiin.

-- Herra Michal, sanoi hän hetken perästä, -- kysyittekö Kuszelilta,
mitä Skrzetuskille kuuluu.

-- Hän on jo Zbarazissa ja, Jumalan kiitos, terveenä. Ovat
Zacwilichowskin kanssa saapuneet ruhtinas Koreckin luota.

-- Mutta mitäs me hänelle sanomme?

-- Siinäpä se mutka onkin.

-- Hän kai yhä vielä luulee, että tyttö on Kiovassa murhattu.

-- Niin luulee.

-- Sanoitteko nyt Kuszelille tai jollekin muulle mistä me tulemme.

-- En sanonut, sillä ajattelin itsekseni: parempi on ensin neuvotella.

-- Minä tahtoisin pikemmin, että kokonaan pitäisimme tarkoituksemme
salassa, sanoi Zagloba. -- Jos tyttö nyt, josta Jumala varjelkoon,
uudestaan joutuisi kasakoitten tai tatarilaisten käsiin, niin
saisi Skrzetuski uuden tuskan, aivan niinkuin revittäisiin auki jo
arpeutuneet haavat.

-- Panen pääni pantiksi, että Rzendzian tuo hänet perille.

-- Panisinhan minäkin mielelläni pääni pantiksi, mutta onnettomuus
raivoaa tällä hetkellä maailmassa kuin rutto. Pitäkäämme mieluummin
suumme kiinni ja jättäkäämme kaikki Jumalan huomaan.

-- Tapahtukoon niin. Mutta eihän vain herra Podbipienta mahtane
ilmaista Skrzetuskille salaisuutta.

-- Ettekö tunne häntä. Hänhän on antanut ritarisanansa ja se on
tuolle liettualaiselle humalaseipäälle pyhä asia.

Samassa liittyi heihin Kuszel ja he läksivät yhdessä ratsastamaan
eteenpäin, nousevan auringon ensi valossa keskustellen valtiollisista
asioista, ylipäällikköjen tulosta Zbaraziin, minkä viimemainitun
seikan ruhtinas Jeremi oli aiheuttanut, ruhtinaan pikaisesta
saapumisesta ja kauheasta tuomiosta, jota Chmielnicki ja koko hänen
mahtinsa eivät enää voi välttää.



TOINEN LUKU


Zbarazissa tapasivat herra Wolodyjowski ja Zagloba kaikki kruunun
sotajoukot odottamassa vihollista. Siellä majaili myöskin valtakunnan
juomanlaskija, joka oli marssittanut väkensä Konstantinowista,
Kamienecin kastellaani Lanckoronski, joka juuri oli tehnyt
hävitysretken Barin ympäristöön, sekä kolmas ylipäällikkö, Belzan
kastellaani herra Firlej Dombrowicasta, kruunun kirjuri herra
Andrzej Sierakowski, kruunun lipunkantaja herra Koniecpolski sekä
tykistökenraali ja erikoistuntija kaupunkien valloittamisessa ja
puolustuksen järjestämisessä herra Przyjemski. Heidän mukanansa
majaili kaupungissa kymmenen tuhatta sotilasta raja-armeijaa,
lukuunottamatta muutamia ruhtinas Jeremin lippukuntia, jotka jo
ennestään olivat majailleet Zbarazissa.

Herra Przyjemski oli kaupungin ja linnan eteläpuolisille
vallituksille, Gniesnajoen ja kahden lammikon välille sijoittanut
mahtavan leirin, jonka hän linnoitti ulkomaalaiseen tapaan. Sen
saattoi valloittaa vain edestäpäin, sillä takapuolella olivat
lammikot, linna ja joki. Tässä linnoitetussa leirissä aikoivat
ylipäälliköt tehdä Chmielnickille vastarintaa ja pidättää hänen
ryntäystään siksi, kunnes kuningas Puolaan jääneiden sotavoimien
ja koko aseihin kutsutun aatelin kanssa saapuisi avuksi. Oliko
kuitenkaan mahdollista toteuttaa aikomus Chmielnickin sotavoimaan
nähden? Monet sitä epäilivät ja oikeutettua epäilyksen aihetta
todella olikin, muunmuassa se seikka, että asiat itse leirissä
olivat huonosti. Ensinnäkin vallitsi johtajien välillä salainen
epäsopu. Ylipäälliköt olivat nimittäin vasten tahtoansa tulleet
Zbaraziin, myöntyen vain ruhtinas Jeremin vaatimukseen. Aluksi
olivat he halunneet puolustautua Konstantinowissa, mutta kun sitten
levisi huhu, että Jeremi omassa persoonassaan saapuu vain siinä
tapauksessa, että Zbaraz valitaan puolustuspaikaksi, niin ilmoittivat
sotamiehet heti kuninkaallisille päälliköille tahtovansa mennä
Zbaraziin eivätkä ryhtyvänsä taistelemaan muualla. Heihin eivät
pystyneet mitkään kehoitukset eikä mikään komennon arvovalta ja
pian huomasivat ylipäälliköt, että jos he vielä pysyvät kannallaan,
niin sotajoukot, alkaen parhaimmista husaarilippukunnista aina
viimeiseen ulkomaalaiseen sotamieheen asti, jättävät heidät ja
siirtyvät Wisniowieckin lippujen alle. Tässä nähtiin taasen esimerkki
surullisesta sotilaallisesta kurittomuudesta, jommoista tähän aikaan
sattui niin usein ja joka johtui osaksi päälliköitten kyvyttömyydestä
ja keskinäisestä epäsovusta, osaksi kuulumattomasta pelosta
Chmielnickin voimaan nähden ja suunnattomista tappioista, varsinkin
Pilawcen luona.

Niin täytyi siis ylipäällikköjen lähteä Zbaraziin, jossa ylin
valta, huolimatta kuninkaan määräyksistä, pakostakin oli siirtyvä
Wisniowieckin käsiin. Sillä vain häntä totteli sotajoukko, vain hänen
johdollaan se halusi taistella ja kuolla. Tämä todellinen päällikkö
ei kuitenkaan vielä ollut Zbarazissa ja siksi kasvoi kasvamistaan
levottomuus sotaväen keskuudessa, kuri höltyi kokonaan ja rohkeus
lamaantui. Tunnettua nimittäin jo oli, että Chmielnicki ja khani
lähenevät, tuoden mukanaan sellaisen sotavoiman, etteivät ihmissilmät
Tamerlanin ajoista asti ole sellaista nähneet. Yhä uudet viestit
lentelivät leiriin kuin mitkäkin pahaa ennustavat linnut, yhä uudet
ja yhä kauheammat huhut raukaisivat sotamiesten urheutta. Pelättiin
pakokauhun, samanlaisena kuin Pilawcen luona, äkkiä leviävän ja
hajoittavan, kuin tuhan tuuleen, tuon kourallisen väkeä, jonka tuli
sulkea Chmielnickiltä tie valtakunnan sydänmaihin. Päällikötkin
kadottivat mielenmalttinsa. Heidän ristiriitaiset määräyksensä joko
jätettiin kokonaan täyttämättä tai täytettiin vastahakoisesti.
Todellakin saattoi vain Jeremi torjua tuhon, joka jo uhkaavana
riippui leirin, sotajoukon ja maan yllä.

Zagloba ja Wolodyjowski joutuivat, saavuttuaan Kuszelin lippukuntain
mukana, heti sotilaselämän pyörteeseen, sillä tuskin olivat he
ehtineet leirin keskellä olevalle aukealle, kun eri aselajeihin
kuuluvat toverit jo ympäröivät heidät, kysellen kukin vuorostaan
kuulumisia. Kun uteliaat näkivät tatarilaiset vangit, palasi rohkeus
heidän sydämiinsä: "Ovatpa löylyttäneet tatareja! Tatarilaisia
vankeja! Jumala on kuin onkin antanut voiton!" toisteltiin.
"Tatarit ovat täällä ja Burlaj heidän mukanansa! Aseihin, hyvät
herrat, valleille!" Sanoma levisi kautta leirin ja sen kulkiessa
Kuszelin voitto kasvoi. Yhä enemmän väkeä kokoontui vankien
ympärille. "Tappakaa ne!" huudettiin, "mitäpä me niillä täällä
teemme!" Kysymyksiä satoi kuin lumihiutaleita pyryilmalla. Kuszel
ei kuitenkaan vastannut, lähti vain viemään kertomusta Belzan
kastellaanin päämajaan. Tuttavat vähävenäläisten lippukunnista,
Wolodyjowski ja Zagloba kävivät sillaikaa tervehtimässä, mutta
viimemainitut väittelivät mikäli mahdollista antamasta suoria
vastauksia, koskapa hekin halusivat ensinnä tavata Skrzetuskia.

He kohtasivat hänet linnassa ja hänen seurassaan vanhan
Zacwilichowskin, kaksi pappia, paikkakunnan bernhardinehin kuuluvaa,
sekä herra Longinus Podbipientan. Heidät nähdessään Skrzetuski hiukan
kalpeni ja hänen katseensa synkistyi, sillä he johdattivat hänen
mieleensä liian paljon muistoja, hänen oli suorastaan vaikea heitä
nähdä. Hän tervehti heitä kuitenkin tyynesti, vieläpä ilollakin,
kyseli missä he olivat olleet ja oli tyytyväinen jokaiseen heidän
vastaukseensa. Pitäen ruhtinatarta kuolleena, hänellä nimittäin
ei enää ollut mitään haluja eikä toivomuksia, ei hänen mieleensä
myöskään johtunut pieninkään epäluulo, että heidän pitkä viipymisensä
oli jossakin tekemisessä ruhtinattaren kanssa. He puolestaan eivät
sanallakaan maininneet retkensä tarkoitusta, vaikka herra Longinus
tutkien katsahti vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, huokaili ja
väänteli siinä paikallaan, koettaen löytää heidän kasvoistaan
edes toivon varjoa. Molempien huomio pysyi kuitenkin kiintyneenä
Skrzetuskiin, jota herra Michal vähän päästä puristi harteista,
hänen sydämensä kun oli menehtyä katsellessa tuota uskollista vanhaa
ystävää, joka oli kokenut ja menettänyt niin paljon, ettei eläminen
enää ollut hänelle juuri minkään arvoinen.

-- Mepäs kokoamme yhteen kaikki vanhat toverit, sanoi hän
Skrzetuskille, -- ja sinä tulet pitämään hauskaa heidän kanssansa.
Tästä nousee nyt sota, jollaista ei vielä ole ollut ja se tuo
jokaiselle soturille myöskin paljon iloa. Kunpa Jumala soisi sinulle
terveyttä, että vielä kerran saisit johtaa husaarejasi.

-- Jumala on minulle jo antanut terveyteni takaisin, vastasi
Skrzetuski, -- enkä halua mitään muuta kuin palvella sotilaana niin
kauan kuin minua tarvitaan.

Skrzetuski todella jo olikin terve, sillä hänen nuoruutensa ja luja
voimansa olivat voittaneet taudin. Tuska kalvoi hänen sieluansa,
mutta ei kyennyt vahingoittamaan hänen ruumistaan. Hän oli vain
suuresti laihtunut ja käynyt niin keltaiseksi, että hänen otsansa,
poskensa ja nenänsä olivat kuin kirkkovahasta muovaillut. Entinen
kivinen ankaruus oli jäänyt hänen kasvoilleen ja oli niille asettunut
sama jähmettynyt tyyneys, joka tavataan kuolleiden kasvoilla.
Entisten lisäksi oli mustaan partaan tullut yhä enemmän hopeisia
säikeitä. Yleensä ei hän juuri eronnut muista ihmisistä paitsi siinä
että hän vasten sotilaan tapoja vältti meluisaa puhetta, kokouksia
ja juominkeja ja seurusteli mieluummin munkkien kanssa, joiden
keskusteluja tulevasta- ja luostarielämästä hän mielellään kuunteli.
Virkatehtävänsä hän suoritti tarkalleen ja sotaa ja odotettua
piiritystä koskevat asiat kiinnittivät hänen mieltään yhtä paljon
kuin muidenkin.

Äkkiä kääntyikin keskustelu tähän aineeseen, sillä koko leirissä,
linnassa ja kaupungissa ei kukaan muuta ajatellut. Vanha
Zacwilichowski kyseli tatareista ja Burlajsta, jonka hän tunsi
ennestään.

-- Hän on suuri sotilas, huomautti hän, -- sääli vain, että hän
yhdessä muiden kanssa nousee isänmaataan vastaan. Olemme taistelleet
yhdessä Chocimin luona. Hän oli silloin vielä nuori mies, mutta
hänestä odotettiin erinomaista.

-- Hän on kotoisin Dnieperin takaa ja johtaakin sikäläisiä kasakoita,
virkkoi Skrzetuski. -- Mistä sitten, isä, johtuukaan, että hän nyt
ryntää etelästä päin, Kamieniecin taholta?

-- Nähtävästi, vastasi Zacwilichowski, -- Chmielnicki tahallaan
on määrännyt juuri hänet sinne talvimajoille, koska Tuhaj-bej jäi
Dnieperin taa ja tuo suurmurza jo kauan on hautonut vihaa Burlajta
vastaan. Kukaan ei olekaan löylyttänyt tatareja niin kuin aikoinaan
Burlaj.

-- Ja nyt hänestä tulee heidän taistelutoverinsa.

-- Niin tulee, sanoi Zacwilichowski. -- Sellaiset ovat ajat. Kyllä
Chmielnicki kuitenkin tulee valvomaan, etteivät he syö toisiaan.

-- Mutta milloin te, isä, odotatte tänne Chmielnickiä? kysyi
Wolodyjowski.

-- Minä päivänä tahansa. Kuka hänet kuitenkaan tietää.
Ylipäällikköjen pitäisi yhtämittaa lähettää tiedustelujoukkoja, mutta
he eivät tee sitä. Juuri äsken pyysin, että Kuszel lähetettäisiin
etelän suunnalle ja herrat Piglowski Czolhanski-Kamenille. Olisin
itsekin lähtenyt, mutta täällähän on alituisesti neuvotteluja.
Myöskin aiotaan lähettää kruunun kirjuri muutamien lippukuntien
kanssa. Kunpa he nyt pitäisivät kiirettä, ettei kävisi liian
myöhäiseksi. Sitokoon Jumala ruhtinaamme saapua tänne mitä pikimmin,
sillä muuten on edessämme sama häpeä kuin Pilawcen luona.

-- Minä katselin noita sotamiehiä, sanoi Zagloba, -- kun ratsastimme
leirin poikki ja minusta tuntuu, että heidän joukossaan on enemmän
lurjuksia kuin kunnon poikia. He sopisivat paremmin ruokatavaran
kaupustelijoiksi kuin meidän taistelutovereiksemme, meidän, jotka
pidämme kunniaa suurempiarvoisena kuin terveyttä.

-- Mitä te nyt puhuttekaan, murahti vanhus. -- En väheksy
urhoollisuuttanne, vaikka minulla ennen tosin olikin teistä toinen
käsitys. Mutta kaikki täällä olevat ritarit ovat parasta väkeä,
mitä valtakunnassa koskaan on ollut. Heiltä puuttuu vain johtaja.
Herra Kamienecki on hyvä taistelija, muttei mikään päällikkö. Herra
Firlej on vanha ja mitä tulee kruunun juomanlaskijaan, niin on hän
yhdessä ruhtinas Dominikin kanssa hankkinut itselleen huonon nimen
Pilawcen luona. Onko siis kumma, ettei heitä tahdota totella...
Sotamies vuodattaa mielellään vertaan, jos hän on varma, ettei häntä
tarpeettomasti syöstä kuolemaan. Mutta katsokaa mitä nyt tapahtuu:
sensijaan että ajateltaisiin piiritystä, riidellään siitä, missä
kunkin paikka on.

-- Onko ruokavaroja tarpeeksi? kysyi levottomana Zagloba.

-- Ei niitäkään, ole niin paljon kuin tarvittaisiin ja rehua on
vieläkin vähemmin. Jos piiritystä kestää kuukauden, niin täytyy
hevosille antaa lastuja tai kiviä.

-- Vielä olisi aikaa pitää tästä huolta, sanoi Wojodyjowski.

-- Menkääpä sanomaan se heille! Lähetä, hyvä Jumala, ruhtinas tänne!
sen sanon vieläkin.

-- Ette häntä yksin ikävöi, keskeytti herra Longinus.

-- Minä tiedän sen, vastasi vanhus. -- Katsokaappa tuonne
leiripihalle: kaikki istuvat vallien ääressä ja katselevat ikävöiden
vanhaa Zbarazia kohden. Toiset kiipeävät kaupungin torniin ja jos
joku sieltä huutaa: hän tulee! niin he ovat kuin hulluina ilosta. Ei
himoitse janoinen peura tuoretta vettä niinkuin me kaipaamme häntä.
Kunpahan hän vain saapuisi ennen Chmielnickiä, sillä muuten pelkään
tulevan esteitä.

-- Me rukoilemme mekin päiväkaudet hänen tuloansa, virkkoi eräs
bernhardilaismunkki.

Koko ritariston rukoukset ja toivomukset olivat pian toteutuvat,
vaikka tosin seuraava päivä toikin muassaan vielä enemmän pelkoa
ja pahoja enteitä. Torstaina, kahdeksantena päivänä heinäkuuta,
kävi yli kaupungin ja äsken rakennettujen leirivallien hirveä
myrsky. Sade valui tulvina, osa maavarustuksista sortui, Gniezna ja
molemmat lammikot paisuivat yli äyräittensä. Illalla iski salama
Belzan kastellaanin, Firlejn jalkaväkijoukkoon, tappoi muutamia
miehiä ja repi itse lipun kappaleiksi. Tätä katsottiin huonoksi
enteeksi, Jumalan vihan selväksi merkiksi, varsinkin kun Firlej oli
kalvinisti. Zagloba ehdotti, että hänen luoksensa toimitettaisiin
lähetystö pyytämään ja vaatimaan, että hän kääntyisi. "Koska
sotajoukolla, jonka päällikkö elää Jumalalle vastenmielisessä,
riettaassa hairahduksessa, ei voi olla taivaan siunausta." Monet
olivat samaa mieltä ja vain kastellaanin persoonan arvovalta ja
hänen korkea asemansa ehkäisivät lähetystön toimittamisen. Mielet
olivat kuitenkin sitä enemmän masennuksissa. Myrsky vain herkeämättä
raivosi. Vallit, vaikka olivatkin lujitetut kivillä, oksilla ja
paalutuksella, pehmenivät niin, että tykit alkoivat vajota. Täytyi
panna lautoja haubitsien, mörssärien ja vieläpä pienempienkin
tykkien, niinsanottujen oktaavien alle. Syvissä vallihaudoissa kohisi
vettä miehen korkeudelta. Yö ei tuonut lepoa. Myrskytuuli ajoi idästä
yhä uusia, jättiläiskokoisia pilvenlonkia, jotka, keräytyen yhteen
paikkaan ja kauhealla melulla puhjeten syöksivät Zbarazin yli koko
sade-, ukkos- ja salamavarastonsa... Ainoastaan sotamiehet jäivät
leirissä oleviin telttoihin, upseerit ja vieläpä ylipäällikötkin,
Kamieniecin kastellaania lukuunottamatta, hakivat suojaa kaupungista.
Jos Chmielnicki olisi saapunut myrskyn mukana, olisi hän ilman
vastustusta voinut vallata koko leirin.

Seuraavana aamuna oli ilma vähän parantunut, vaikka sadetta yhä vielä
jatkui. Vasta kello viiden aikaan, jälkeen puolen päivän, karkoitti
tuuli pilvet, taivaan sini levisi yli leirin ja vanhan Zbarazin
puolelle ilmestyi kirkas, komea, seitsenvärinen taivaankaari, jonka
toinen pää nojasi vanhaan Zbaraziin ja toinen tuntui imevän kosteutta
Czarny-Las nimisestä metsästä. Taivaankaari loisti ja välähteli
pakenevien pilvien pohjaa vastaan.

Silloin palasi rohkeus sotilaiden sydämiin. Upseerit siirtyivät
leiriin ja astuivat liukkaille valleille ihailemaan sateenkaarta.
Alettiin heti keskustella ja arvailla, mitä tämä enne tietää, kun
äkkiä herra Wolodyjowski, seisoen muiden joukossa, vallihaudan
partaalla, alkoi varjostaa kädellään ilveksensilmiään ja huudahti:

-- Sotajoukko astuu esiin taivaankaaren alta!

Syntyi sellainen hälinä, että olisi luullut myrskytuulen liikuttavan
ihmisjoukkoa ja nousi puheen humina. Sanat "sotajoukko tulee"!
lensivät kuin nuoli vallien toisesta päästä toiseen. Sotamiehet
tungeskelivat toistensa ohi ja kokoontuivat yhteen, hälinä läikkyi ja
lainehti, kaikkien kämmenet asettuivat varjostamaan silmiä, kaikki
silmät tähtäsivät jännitettyinä etäisyyteen, sydämet sykkivät, ja
niin katselivat kaikki henkeään pidättäen, vaappuen epäilyksen ja
toivon välillä.

Samassa nähtiin jonkin liikkuvan seitsenvärisen portin alitse,
liikkuvan yhä selvemmin ja vihdoin sukelsi etäisyydestä esiin
ihmismassa. Se läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi, kunnes
vihdoin erottautuivat liput ja viirit sekä myöhemmin lipunkantajien
metsä. Ei ollut enää syytä epäillä, mitä omin silmin näki: sotajoukko
oli tulossa.

Silloin kohosi kaikista rinnoista jättiläishuuto, sanomattoman ilon
huuto: Jeremi, Jeremi, Jeremi!

Vanhemmat soturit joutuivat suorastaan mielettömän ilon valtaan.
Toiset heittäytyivät alas valleilta, kahlasivat vallihaudan yli
ja juoksivat veden tulviman kentän poikki, läheneviä rykmenttejä
vastaan. Toiset kiirehtivät hevostensa luo. Mikä nauroi, mikä itki.
He panivat kätensä ristiin, tai kohottivat ne taivasta kohden,
huutaen: meidän isämme, meidän pelastajamme, meidän johtajamme tulee!
Olisi saattanut luulla, että piiritys jo on loppunut, Chmielnicki
lyöty ja voitto saavutettu. -- Sillävälin lähenivät ruhtinaan
rykmentit lähenemistään. Saattoi jo eroittaa heidän merkkinsä.
Edellä marssivat kuten aina, ruhtinaan tatareista, hovikasakoista
ja valakialaisista kokoonpannut rykmentit. Niiden jäljessä näkyi
Machnickin ulkomaalainen jalkaväki, taempana tulivat Wurcelin tykit,
rakuunat ja raskaat husaarit. Auringon säteet taittuivat haarniskoja
ja keihäiden kärkiä vastaan. Kaikki marssivat epätavallisessa
valaistuksessa ikäänkuin heitä olisi ympäröinyt voiton sädekehä.
Skrzetuski, joka seisoi vallilla yhdessä herra Longinuksen kanssa,
tunsi kaukaa oman lippukuntansa, jonka hän oli jättänyt Zamosciin,
ja hänen kellastuneet poskensa punehtuivat hiukan. Hän veti muutamia
kertoja voimakkaasti henkeään, ikäänkuin olisi heittänyt rinnastansa
tavattoman painon ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi. Sillä nyt
lähestyivät suurten vaivojen ja sankarillisten taistelujen päivät
ja ne ovat parhaimmat sydämen parantajat, ne painavat tuskallisen
muiston sielun syvimmälle pohjalle. Rykmentit tulivat yhä lähemmä, ne
olivat tuskin enää tuhannen askeleen päässä leiristä. Vanhemmatkin
upseerit saapuivat nyt katsomaan ruhtinaan tuloa, myöskin kaikki
kolme ylipäällikköä ja heidän mukanaan herra Przyjemski, herra
kruunun lipunkantaja, Krasnostawin herra starosta, herra Korf ja
kaikki muut, sekä puolalaisten että ulkomaalaisten värväysjoukkojen
upseerit. He ottivat osaa yleiseen iloon ja ylipäällikkö herra
Lanckoronski, ritarina suurempi kuin johtajana ja sotaisen mainen
ihailijana, ojensi komentonuijansa sille suunnalle, mistä Jeremi
marssi, sekä lausui niin lujaan, että kaikki sen kuulivat:

-- Kas tuossa meidän korkein päällikkömme, hänelle jätän minä
ensimäisenä vallan ja komennon.

Ruhtinaan rykmentit alkoivat saapua leiriin. Niissä oli kaikkiaan
kolme tuhatta miestä, mutta ne vastasivat sataa tuhatta sydäntä.
Olivathan ne Pohrebyszczen, Niemirowin, Machnowkan ja Konstantinowin
taistelujen voittajia. Tuttavat ja ystävät tervehtivät toisiansa.
Kevyitten rykmenttien jäljessä tulla jyryytti vihdoin Wurcelin
tykistö, kuljettaen neljää haarapyssyä, kahta pitkälle kantavaa
kanuunaa ja kuutta valloitettua monipiippuista tykkiä. Ruhtinas,
joka johti rykmenttien tuloa vanhasta Zbarazista, saapui itse
vasta illalla, auringonlaskun jälkeen. Silloin riensivät kaikki,
jotka kynnelle kykenivät, häntä vastaan. Sotamiehet sytyttivät
tulipannut, kynttilänpätkät, soihdut ja pärekimput ja kokoontuivat
niin taajaan piiriin ruhtinaan ratsun ympärille, että hänen oli
mahdoton kulkea eteenpäin. Toiset tarttuivat hevosen ohjaksiinkin,
saadakseen kauemmin katsella ihailtua sankaria. Toiset suutelivat
ruhtinaan viitan liepeitä ja olivat ottamaisillaan hänet hartioilleen
kantaakseen häntä. Ihastus meni niin pitkälle, etteivät ainoastaan
puolalaisten, vaan vieläpä ulkomaalaistenkin joukkojen sotilaat
ilmoittivat palvelevansa neljännes vuoden ilman palkkaa. Ruhtinaan
ympärille kokoontui yhä suurempi tungos, hän ei enää päässyt
askeltakaan eteenpäin, vaan viipyi paikoillaan valkean ratsunsa
selässä sotamiestensä ympäröimänä kuin paimen lampaittensa
keskellä eikä ilo- ja eläköönhuudoista tahtonut tulla loppua. Ilta
lankesi maille tyynenä ja lauhana. Tummalla taivaalla välkkyi
tuhansittain tähtiä ja pian näyttäytyi hyvä enne. Juuri kun herra
Lanckoronski lähestyi ruhtinasta, komentonuija kädessä, antaakseen
sen ruhtinaalle, putosi humisten taivaan laelta irtaantunut tähti,
piirtäen jälkeensä valojuovan Konstantinowin taholle, josta
Chmielnickiä odotettiin, sekä sammui sitten. "Se oli Chmielnickin
tähti", huusivat sotilaat. "Ihme, ihme, näkyvä merkki. Vivat Jeremi
victor!" "Eläköön voittaja Jeremi!" toistivat tuhannet äänet ja
samassa läheni Kamienecin kastellaani, viitaten kädellään merkiksi,
että hän haluaa puhua. Huudot hiljenivät ja hän virkkoi:

-- Kuningas on antanut minulle komentonuijan, mutta minä jätän sen
arvokkaampiin käsiin, sinun käsiisi, voittaja, ja olen ensimäisenä
totteleva sinun käskyjäsi.

-- Ja me hänen mukanaan! toistivat molemmat muut ylipäälliköt.

Kolme komentonuijaa kohottautui ruhtinasta kohden. Hän kuitenkin veti
kätensä takaisin ja vastasi:

-- Minä en ole teille, hyvät herrat, antanut komentonuijaa, enkä
niinmuodoin myöskään ota sitä vastaan.

-- Olkoon siis tämä sinulle ojennettu komentonuija neljäntenä kolmen
entisen lisäksi ja niiden yläpuolella! virkkoi Firlej.

-- Eläköön, Wisniowiecki, eläkööt ylipäälliköt! huusivat upseerit. --
Me tahdomme elää ja kuolla yhdessä teidän kanssanne.

Samassa nosti ruhtinaan ratsu päätään, ravisti purppuranväriseksi
värjättyä harjaansa ja päästi niin kuuluvan hirnunnan, että kaikki
leirin hevoset yhtaikaa vastasivat siihen.

Sitäkin pidettiin voiton enteenä. Sotamiesten silmät liekehtivät.
Sydämiin oli syttynyt taisteluhalu, innostuksen väreet kävivät
läpi jäsenten. Myöskin vanhemmat upseerit ottivat osaa yleiseen
innostukseen. Kruunun juomanlaskija itki ja rukoili, Kamienecin
kastellaani sekä Krasnostawin starosta alkoivat ensimäisinä
helistellä sapelejaan aivan niinkuin sotamiehetkin, jotka juoksivat
vallin syrjälle ja, ojentaen kättään pimeyteen, huusivat sille
suunnalle, jolta vihollista odotettiin:

-- Tulkaa, lurjukset, me olemme valmiit!

Sinä yönä ei kukaan leirissä nukkunut ja aamuun asti kuului huutoja
ja paloivat tulipannujen ja soihtujen läpättelevät valot.

Aamulla saapui herra kruunun kirjuri Sierakowski
Czolhanski-Kamienista, jossa hän oli käynyt tiedustelujoukkoineen ja
hän toi viestejä vihollisesta, joka oli viiden puolalaisen penikulman
päässä leiristä. Tiedustelujoukko oli ollut taistelussa, etupäässä
ordan voimien kanssa. Siinä olivat saaneet surmansa kaksi herra
Mankowskia, herra Oleksic ja muutama jalosukuinen upseeri. Mukana
tuodut vangit luulivat tietävänsä khanin ja Chmielnickin tulevan
tämän etujoukon jäljessä koko sotavoimansa etunenässä. Päivä kului
odotuksessa ja puolustuksen valmistamisessa. Ruhtinas, joka ilman
pitempää epäröimistä oli ottanut vastaan ylimmän päällikkyyden,
järjesteli joukkojaan, osoitti jokaiselle hänen paikkansa ja
neuvoi, miten oli puolustauduttava ja mentävä auttamaan muita.
Leirissä vallitsi oivallinen mieliala, kuri oli palannut ja entisen
hämmingin, ristiriitaisten määräysten ja epävarmuuden sijaan oli
tullut järjestys ja täsmällisyys. Puolenpäivän aikaan olivat jo
kaikki asemillaan. Leirin eteen asetetut vahdit kävivät joka hetki
ilmoittamassa mitä ympäristössä tapahtuu. Lähikyliin lähetetyt
sotilaat toivat elintarpeita ja rehua niin paljon kuin vielä oli
saatavissa. Valleilla seisova sotamies lauleli iloisena ja yö
vietettiin uinuen nuotioiden ääressä, käsi sapelin kahvassa, niin
valmiina, että rynnäkkö saattoi tapahtua milloin hyvänsä.

Aamun sarastaessa alkoikin jo Wisniowiecin puolelta häämöittää
jotakin. Kirkonkelloilla hälyytettiin nyt valveille kaupunki ja
leirissä herättivät pitkät, valittavat torven äänet unesta herkästi
nukkuvat sotilaat. Jalkarykmentit riensivät valleille. Vallien
välillä oli ratsuväki, valmiina hyökkäämään, kuullessaan ensimäisen
komennon, ja koko vallien pituudelta kohosi ylöspäin sytytettyjen
lunttujen savu.

Samassa hetkessä ilmestyi paikalle ruhtinas valkean hevosensa
selässä. Hän oli hopeoidussa panssarissa, ilman kypärää. Hänen
otsallaan ei näkynyt vähintäkään huolta, päinvastoin loisti ilo hänen
silmistään ja kasvoistaan.

-- Tänään saamme vieraita, hyvät herrat, saamme vieraita, toisti hän,
ajaen pitkin valleja.

Tuli hetken hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin lippujen lepatus,
kevyen tuulenhengen niitä liikutellessa tai kietoessa tankojen
ympäri. Sillä välin oli vihollinen tullut niin lähelle, että sen
saattoi erottaa paljaalla silmällä.

Tulossa oli vasta ensimäinen aalto, siis eivät itse Chmielnicki ja
khani, vaan tiedustelujoukko, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta
valittua ordalaista. Aseina oli heillä jouset, pyssyt ja sapelit.
Otettuaan mukaansa tuhat viisisataa poikaa, jotka olivat lähetetyt
hakemaan ruokavaroja, lähestyivät he tiheässä rintamassa Wisniowiecin
suunnalta ja alkoivat sitten, kaartuen pitkäksi puolikuuksi, lähestyä
vanhaa Zbarazia vastakkaiselta taholta. Heti kun ruhtinas oli tullut
vakuutetuksi siitä, että tulossa onkin vain tiedustelujoukko, antoi
hän ratsuväelle käskyn tulla esiin vallien väliltä. Komentosanat
kajahtivat, rykmentit alkoivat liikkua ja käydä esiin vallien takaa
kuin mehiläiset pesästään. Tasanko täyttyi miehiä ja hevosia. Kauas
saattoi nähdä ratsumestarien, nuija kädessä, kiiruhtavan lippukuntia
ja järjestävän niitä taisteluun. Hevoset hirnuivat raikkaasti
ja tuontuostakin tartutti hirnunta kokonaiset rivistöt. Sitten
erottautui joukosta kaksi tatareista ja ruhtinaan hovikasakoista
kokoonpantua lippukuntaa, ajaen hiljaista ravia eteenpäin.
Kaaripyssyt heiluivat miesten olkapäillä, pipolakit välkähtelivät.
He ajoivat vaieten ja heidän etunenässään ratsasti punatukkainen
Wierszul, jonka hevonen temmelteli aivan hulluna, nousten vähän
päästä takajaloilleen, ikäänkuin se olisi tahtonut murtaa suitsensa
ja kiireimmän kautta lähteä taistelun mellakkaan.

Taivaan sineä ei samentanut ainoakaan pilvenhattara, päivä oli kirkas
ja kuulakka, kaikki näkyi kuin kämmenellä.

Samassa hetkessä tuli vanhan Zbarazin puolelta näkyviin ruhtinaan
kuormasto, joka ei ollut sotajoukon mukana voinut päästä leirin
sisään, mutta nyt kiiruhti sinne minkä jaksoi, jotta eivät ordalaiset
ylläköllä valtaisi sitä. Eikä kuormasto ollut jäänytkään ordalaisilta
huomaamatta, sillä pitkä puolikuu kiiti sitä kohden täyttä vauhtia.
Allah-huudot kuuluivat valleilla seisovan jalkaväen korviin asti.
Wierszulin lippukunnat lensivät kuin myrskytuuli sitä pelastamaan.

Puolikuu oli kuitenkin ehtinyt kuormaston luo pikemmin ja kiersi sen,
aivan kuin vyöttäen mustalla nauhalla, hetkessä. Samalla kääntyi
muutama tuhat ordalaista, villisti ulvoen, Wierszulia kohden,
koettaen kiertää hänetkin. Nyt vasta saattoi huomata Wierszulin
kokemuksen ja hänen sotamiestensä täsmällisyyden. Nähdessään, että
heitä sekä oikealta että vasemmalta uhataan, jakaantuivat he kolmeen
osaan ja ratsastivat vihollisen sivustoja vastaan, jonka jälkeen
he jakautuivat neljään ja sitten taas kahteen osaan. Joka kerran
täytyi vihollisen nyt kääntyä koko rintamansa mitalta, koska sen
edessä ei ollut ketään ja sivustoja jo ahdistettiin. Vasta neljännen
kerran jälkeen hyökättiin rinta rintaa vastaan ja Wierszul tähtäsi
hyökkäyksensä koko voimalla vihollisen heikoimpaan kohtaan, repi sen
auki ja oli yhtäkkiä hänen selkäpuolellaan. Sitten jätti hän sen ja
meni kuin myrsky kuormaston luo, huolimatta siitä, että äskeiset
vihollisjoukot heti ryntäävät hänen kimppuunsa.

Vanhat sotaurhot löivät, valleilta tätä katsellessaan, panssaroidut
kouransa kupeilleen.

-- Hitto heidät vieköön! Vain ruhtinaan ratsumestarit osaavat noin
johtaa.

Sillävälin oli Wierszul, terävässä kulmassa iskettyään kuormastoa
ympäröivään kehään, puhkaissut sen niinkuin nuoli puhkaisee
sotamiehen ruumiin ja silmänräpäyksessä päässyt sen keskelle. Nyt
riehui kahden taistelun sijasta yksi, mutta sitä hurjempi taistelu.
Komeaa sitä oli katsella. Tasangon keskellä heitteli kuormasto kuin
mikäkin liikkuva linnoitus, tulta syöksyen, pitkiä savusiekaleita.
Ympärillä taas kuhisi ihmisten liikkuva muurahaispesä, raivoten
kuin jokin jättiläispyörre. Pyörteen jäljessä kiiteli hevosia
valtoimina ilman ratsumiehiä, keskellä meluttiin, huudettiin ja
paukutettiin pyssyjä. Tuossa tepastellaan keränä toinen toisen
niskassa, toinen ei päästä irti toista. Niinkuin kierroksissa oleva
metsäsika puolustautuu valkeilla torahampaillaan ja raivoissaan
iskee koirajoukkoon, niin puolustautui kuormastokin keskellä
tatarilaispilveä epätoivon vimmalla, odottaen, että leiristä tulisi
avuksi Wierszulin osastoa suurempi joukko. Pian välähtivätkin
tasangolla Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunain punaiset költerit,
tuulen ajamina kuin mitkäkin kukat. He ratsastivat tatarilaispilven
laidalle, hyökkäsivät siihen kuin mustaan metsään niin ettei heitä
hetken aikaan voinut eroittaa. Mellakka yhä kiihtyi. Sotamiehistäkin
alkoi jo tuntua oudolta, ettei ruhtinas heti lähettänyt riittävää
voimaa saarrettujen avuksi. Hän viivytteli kuitenkin tahallaan,
tahtoen sotamiehilleen osoittaa, minkälaiset apujoukot hän on heille
tuonut, lisätä heidän rohkeuttaan ja valmistaa heitä vielä suurempiin
vaaroihin.

Ammunta kuormastoleirissä heikkeni kuitenkin pian, nähtävästi
sotamiehillä ei ollut enää aikaa ladata pyssyjänsä, tai olivat
muskettien piiput jo liiaksi kuumentuneet. Tatarilaisten meluaminen
sensijaan kasvoi kasvamistaan. Silloin antoi ruhtinas merkin ja kolme
husaarilippukuntaa, yksi hänen omansa, jota Skrzetuski johti, toinen
Krasnostawin starostan ja kolmas kuninkaallinen, herra Piglawskin
johtama lippukunta, lähtivät leiristä taisteluun. Ne saapuivat
paikalle, iskivät vihollista kuin kirveen kannalla, repivät auki
tatarien kaaren, hajoittivat sen, tuhosivat heti tasangolla osan,
tunkivat muut metsiä kohden, löivät vielä kerran hajalle jäännökset
ja ajoivat niitä takaa noin neljännes penikulman matkaa leiristä.
Kuormasto pääsi kuin pääsikin, sotilaiden iloisesti huutaessa ja
tykkien paukkuessa, eheänä vallien välille.

Tatarit eivät kuitenkaan kokonaan hävinneet näkyvistä, sillä he
tiesivät Chmielnickin ja khanin olevan tulossa jäljessään. Siksipä
he pian jälleen palasivat ja kiersivät, Allahia huutaen, koko
leirin, vallaten samalla likikyliin johtavat maantiet ja polut. Pian
alkoi myöskin kylistä kohota mustia savupatsaita taivasta kohden.
Useat tatarit lähenivät jo valleja, mutta heitä vastaan lähti
heti ruhtinaan sotilaita, sekä yksinään että joukoissa, varsinkin
ryntäilivät vihollista vastaan tatarilaisen, valakialaisen ja
rakuunalippukunnan sotilaat.

Wierszul ei voinut ottaa osaa kahakoihin, sillä kuormastoa
puolustaessa oli häntä kuusi kertaa haavoitettu päähän ja hän makasi
näännyksissä teltassaan. Herra Wolodyjowski sensijaan, vaikka hän
oli aivan veren peitossa, ei vielä ollut saanut tarpeekseen ja
läksi ensimäisenä rynnäkköön. Kahakoita kesti iltaan asti ja niitä
katselivat ensimäisten lippukuntien upseerit jalkaväen leiristä kuin
mitäkin näytelmää. Siinä juoksi miehiä toistensa ohi, he kohtasivat
toisensa joukoissa tai yksittäin ja ottivat vankeja. Siepattuaan
jonkun kiinni ja vietyään sen vankina leiriin, herra Michal uudelleen
palasi taisteluun. Hänen punainen univormunsa välkkyi kaikkialla
pitkin taistelukenttää ja Skrzetuski osoitti häntä erityisenä
merkillisyytenä herra Lanckoronskille. Hän tarttui todella aina niin
äkkiä ja odottamatta kiinni tehtäviin, että oli aivan kuin ukkonen
olisi iskenyt uhriin. Zagloba rohkaisi häntä valleilta huudoillaan,
vaikka herra Michal ei voinutkaan häntä kuulla ja vähän päästä
kääntyi hän ympärillä seisovien sotamiesten puoleen, sanoen:

-- Katsokaappa, hyvät herrat, minä hänet olen opettanut sapelia
heiluttamaan. Hyvä! Oivallista. Jumal' avita, hän on pian minun
vertaiseni...

Mutta aurinko oli jo laskenut ja taistelijat alkoivat vähitellen
vetäytyä pois kentältä, jonne enää jäivät vain hevosten ja ihmisten
raadot. Kaupungissa soittivat kirkonkellot taasen angelusta.

Yö lankesi verkalleen, ei kuitenkaan tullut pimeä, sillä tulen loimut
valaisivat joka puolelta. Zaloscie, Barzynce, Lublanki, Stryjowka,
Kretowice, Zarudzie ja Wachlowka paloivat, koko seutu silmin
kantamiin asti muodosti ainoan tulipalon. Tässä yössä kävivät savut
punaisiksi ja tähdet välkkyivät taivaan ruusunkarvaiselta pohjalta.
Lintuparvia kohosi, kauheasti kirkuen, metsistä, tiheiköistä ja
lammikoista, ne kaartelivat tulipalon valaisemassa ilmassa kuin
mitkäkin lentävät liekit. Kauheaa näkyä pelästyen alkoivat kuormaston
härät surkeasti mylviä.

-- Mahdotonta on, puhuivat vallihaudoissa vanhat sotilaat, -- että
tuo tatarilaisjoukko olisi sytyttänyt kaikki nuo tulipalot. Varmaan
nyt lähenee itse Chmielnicki kasakkoineen ja hänen muassaan koko orda.

Eivätkä nämä olleetkaan pelkkiä arveluja, sillä edellisenä päivänä
oli herra Sierakowski tuonut tiedon, että zaporogien hetmani ja khani
todella seuraavat etujoukkoa. Heitä tiedettiin siis varmuudella
odottaa. Sotamiehet viipyivät viimeiseen asti valleilla, kaupungin
väestö katoilla ja torneissa. Kaikkien sydämet sykkivät levottomina.
Naiset itkeä nyyhkivät kirkoissa ja ojentelivat käsiään pyhiä
sakramentteja kohden. Mitä kammottavin odotus painoi sanomattomana
taakkana kaupunkia, linnaa ja leiriä.

Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa. Yö ei vielä ollut ehtinyt pimetä,
kun näköpiiriin jo ilmestyi ensimäisiä kasakka- ja tatarilaisrivejä
ja heti niiden jälkeen toisia, kolmansia, kymmenensiä ja sadansia.
Näytti siltä kuin kaikki metsät ja viidakot olisivat irtaantuneet
juuristaan ja lähteneet astelemaan Zbarazia kohden. Turhaan haki
ihmissilmä noiden rivien loppua. Niin kauas kuin katse kantoi,
häämöitti ihmis- ja hevosjoukkoja, kadoten etäisyyden savuihin ja
tulen loimuihin. Ne tulivat kuin pilvet tai heinäsirkkaparvet,
jotka liikkuvana, kauheana massana peittävät koko tienoon. Niiden
edellä kävi ihmisäänien peloittava humu niinkuin metsässä, vanhojen
honkien latvoissa, käy humiseva myrskytuuli. Pysähdyttyään neljännes
penikulman päähän, asettautui vihollinen leiriin ja sytytti nuotiot.
-- Näettekö tulia? kuiskasivat sotamiehet, -- niitä riittää
pitemmältä kuin hevonen voi levähtämättä juosta.

-- Jeesus Maaria, sanoi Zagloba Skrzetuskille, -- sanonpa teille,
että kyllä minussa on leijonaa enkä minä yleensä tunne pelkoa, mutta
soisinpa kuitenkin mieluummin salaman iskevän nuo ennen huomista
päivää kuoliaaksi. Jumal' avita, heitä on liian paljon. Tuskin on
Josafatin laaksossakaan suurempaa tungosta. Ja sanokaappa, mitä
nuo ryövärit tahtovat? Eikö olisi parempi, että jokainen noista
lurjuksista istuisi kotona ja suorittaisi kartanoon rauhassa
päivätyötänsä. Onko se meidän syymme, että Jumala on luonut meidät
aatelismiehiksi ja nuo moukiksi sekä käskenyt heidän olla meille
alamaisia. Hyi olkoon, ihan vimmastun. Minä olen lempeäluontoinen,
minua voi vaikkapa tikulla pistää silmään, mutta ei minua pidä
suututtaa. Heillä on ollut liian paljon oikeuksia, liian paljon
leipää ja siksi ovat he lisääntyneet kuin hiiret puimatantereella.
Ja nyt he käyvät kissojen kimppuun. Odottakaa, odottakaa, täällä on
kissa, jonka nimi on ruhtinas Jeremi ja toinen nimeltään Zagloba.
Luuletteko, että ne ryhtyvät teidän kanssanne keskusteluihin? Jos
nuo nyt oikein nöyrtyisivät, niin voisiko niitä sittenkään jättää
eloon? Yksi asia minua vain huolestuttaa, se nimittäin, onko leirissä
tarpeeksi ruokavaroja. No, sun perhana, katsokaappa nyt, hyvät
herrat, tuonne on taas entisten taakse ilmestynyt tulia ja yhä
kauempana näkyy nuotioita. Kunpa mustakuolema tarttuisi heihin.

-- Mitä te puhutte neuvotteluista? sanoi Skrzetuski. -- Hehän
luulevat, että jo huomenna olemme heidän vallassaan.

-- Emmehän sentään joudu, vai kuinka? kysyi Zagloba.

-- Se on Jumalan kädessä. Ei heillä nyt sentään ole aivan helppoa
niin kauan kuin ruhtinas on meidän kanssamme.

-- Tepäs minua lohdutitte. Eihän tässä ole kysymys siitä, onko heidän
helppoa vaiko vaikeaa saada meidät käsiinsä, vaan siitä, etteivät
ensinkään saisi.

-- Se on sentään sotamiehelle suuri tyydytys, ettei hän turhaan uhraa
henkeänsä.

-- Varmaan, varmaan, mutta piru vieköön teidän tyydytyksenne.

Samassa hetkessä tulivat paikalle Podbipienta ja Wolodyjowski.

-- Kerrotaan, että ordan väkeä ja kasakoita on puoli miljoonaa,
virkkoi liettualainen.

-- Repäisköön hitto teiltä kielen! huudahti Zagloba. -- Korea uutinen.

-- Ryntäämällä on helpompi tuhota heidät kuin tanterella, vastasi
herra Longinus lepyttelevästi.

-- Kun nyt ruhtinas ja Chmielnicki vihdoin ovat tavanneet toisensa,
sanoi herra Michal, -- niin ei neuvotteluista enää ole puhettakaan.
Joko kaikki, tai ei mitään. Huomenna on tuomiopäivä, lisäsi hän
käsiään hieroen.

Pikku ritari oli oikeassa. Tässä sodassa, jota jo oli kestänyt
niin kauan, eivät nuo kaksi julmaa leijonaa olleet vielä koskaan
seisoneet silmä silmää vastaan. Toinen heistä oli lyönyt hetmaneja
ja ylipäällikköjä, toinen mahtavia kasakka-atamaneja, kummankin
jälkiä oli seurannut voitto, kumpikin oli ollut vihollistensa kauhu,
mutta vasta nyt, heidän välittömästi kohdatessaan toisensa, oli
ratkaistava, kummanko vaakakuppi painoi enempi. Wisniowiecki katseli
vallilta yli näkymättömien tatarilais- ja kasakkalaumojen ja turhaan
koetti hänen silmänsä niitä mitata. Chmielnicki taas tarkasteli
kentältä linnaa ja leiriä ja ajatteli itsekseen: tuolla on pahin
viholliseni, kun hänet tuhoan, niin kuka enää voi minua vastustaa.

Oli helppo arvata, että taistelu noiden kahden miehen välillä
kävisi sekä pitkäksi että vimmatuksi, mutta tuloksesta ei voinut
olla epäilystä. Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas johti viittätoista
tuhatta miestä, niihin luettuina myöskin leiripalvelijat, kun
sensijaan rahvaan päällikön komennon alla kulkivat kaikki Asovan
merestä ja Donista aina Tonavan suulle asti asuvat ihmisjoukot. Hänen
mukanansa oli khani, johtaen Krimin, Bialogrodin ja Dobrudzan ordia,
hänen mukanaan marssi Dniesterin ja Dnieperin kaikkien lisäjokien
varrella asuva rahvas, siinä kulkivat suistolaiset ja lukematon väki
aroilta, rotkoista, metsistä, kaupungeista, kylistä ja taloista sekä
vihdoin ne, jotka ennen olivat palvelleet ylimysten tai kruunun
lippukunnissa. Siellä oli sekaisin czerkasseja, valakialaisia
sotamiehiä, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia, yksinpä irtonaisia
serbialais- ja bulgarialais-joukkueitakin. Näytti siltä kuin olisi
alkanut uusi kansainvaellus, kansain, jotka olivat jättäneet pimeät
asuinsijansa aroilla, samotakseen länttä kohden valtaamaan uusia
maita ja perustamaan uutta valtakuntaa.

Sellainen oli taistelevien voimien keskinäinen suhde... Kourallinen
kymmeniä tuhansia, saari merta vastaan. Ihmekö siis, että usean
sydämen valtasi levottomuus. Ei yksin kaupungissa ja tällä
maakulmalla, vaan koko valtakunnassa katsottiin tuota yksinäistä,
villin tulvan ympäröimää vallia suurten ritarien ja heidän suuren
johtajansa hautakummuksi.

Samaa mieltä oli varmaan Chmielnickikin, sillä juuri kun tulet
leireissä olivat kunnollisesti syttyneet, alkoi vallien edessä
kasakkalähetti heiluttaa valkoista lippua, toitottaa torveen ja
huutaa, ettei ammuttaisi.

Vartiat lähtivät heti ulos ja ottivat hänet kiinni.

-- Hetmanilta sana ruhtinas Jaremalle, sanoi lähetti heille.

Ruhtinas istui yhä valleilla hevosen selässä, kasvot leppeinä kuin
poutainen taivas. Tulen loimut heijastivat hänen silmiinsä ja
verhosivat ruusuisella välkkeellä hänen hienoja valkeita kasvojaan.
Seisoessaan herraskasvojen edessä hämääntyi kasakka, hänen säärensä
vapisivat ja kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli
vanha urossusi ja saapunut tänne lähettinä.

-- Kuka olet? kysyi ruhtinas-vojevoda, tähdäten häneen tyynet
silmänsä.

-- Olen sadanpäämies Sokol, hetmanin lähetti.

-- Ja mitä sinulla on sanottavaa?

Kasakka teki niin syvän kumarruksen, että hänen otsansa tuli
ruhtinaan satulan astuimen kohdalle.

-- Suo anteeksi, ruhtinas -- sanon sen, mitä minun on käsketty sanoa,
minä en ole syypää...

-- Puhu suoraan.

-- Hetmani käski minun sanoa, että hän on tullut vieraisiin Zbaraziin
ja käy huomenna teidän luonanne linnassa.

-- Sano sinä hänelle, että minä toimeenpanen pidot linnassa tänään
enkä huomenna, vastasi ruhtinas.

Tunnin päästä paukkuivat todellakin tervetuliaisiksi mörssärit,
iloiset huudot kohosivat ilmaan ja kaikki linnan akkunat loistivat
tuhansia kirkkaita valoja.

Kuullessaan tervehdyslaukaukset, torvien ja rumpujen äänet lähti
khani omassa persoonassaan veljensä Nuradinin, suittani Galgan,
Tuhaj-bejn ja usean murzan seuraamana teltan edustalle ja lähetti
hakemaan Chmielnickiä.

Hetmani, vaikka olikin jo vähän päissään, saapui heti, tervehti
syvään kumartaen ja odotti, vieden sormensa otsalleen, leukaansa ja
rinnalleen, kysymystä.

Khani katseli hyvän aikaa linnaa, joka kaukaa loisti kuin
jättiläislyhty, nyökytteli päätään, silitteli harvaa partaansa, joka
kahtena pitkänä suortuvana lankesi hänen näädännahkaiselle turkilleen
ja sanoi, viitaten sormellaan välkkyviin akkunoihin:

-- Zaporogien hetmani, mitä tuo on?

-- Mahtava hallitsija, ruhtinas Jarema pitää juhlia.

Khani hämmästyi.

-- Juhlia...?

-- Huomiset ruumiit pitävät tänään juhlia, virkkoi Chmielnicki.

Samassa paukahtivat tykit linnassa uudelleen, torvet toitottivat ja
niihin sekaantuneet huudot kuuluivat aina khanin ylhäisiin korviin
asti.

-- Jumala on yksi, mutisi hän, -- jalopeura asuu tuon uskomattoman
sydämessä.

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

-- Tahtoisinpa mieluummin seisoa hänen rinnallaan kuin sinun.

Chmielnicki vavahti. Hän oli kalliisti maksanut tatarilaisten
välttämättömän ystävyyden eikä hän sittenkään ollut varma kauheasta
liittolaisestaan. Tarvittiin vain joku khanin päähänpisto ja kaikki
ordat saattoivat kääntyä kasakoita vastaan, jotka silloin olisivat
tuhon omat ja vailla kaikkea pelastuksen mahdollisuutta. Lisäksi
tiesi Chmielnicki vielä senkin, että khani auttoi häntä vain saaliin,
lahjojen ja onnettomien sotavankien toivossa. Pitihän khani itseänsä
laillisena hallitsijana ja siksi häntä itse asiassa hävetti taistella
kapinallisten puolella kuningasta vastaan, taistella mokoman Chmielin
puolella tuollaista Wisniowieckiä vastaan.

Kasakkahetmani oli juonut itsensä monta kertaa juovuksiin, eikä yksin
tottumuksesta, vaan myöskin epätoivosta...

-- Suuri hallitsija, sanoi hän, -- Jarema on vihollisesi. Hän on
ottanut tatareilta pois Dnieperin taustan, hän on peloitukseksi
hirtättänyt voitettuja murzoja kuin susia puihin, hän tahtoi tulla
Krimille hävittämään tulella ja miekalla.

-- Ettekö te sitten ole tehneet tatarilaiskylissä mitään pahaa? kysyi
khani.

-- Olen sinun orjasi.

Tuhaj-bejn siniset huulet alkoivat väristä ja hänen torahampaansa
välkkyivät. Hänellä oli kasakoitten joukossa verivihollinen, joka
kerran oli tyystin tuhonnut Tubaj-bejn joukon ja ollut saamaisillaan
vangiksi hänet itsensäkin. Tämän kasakan nimi pusertautui nyt hänen
huulillaan. Leppymättömällä voimalla kehoittivat muistot kostoon,
siksi ei hän voinutkaan pidättäytyä, vaan sihisi itsekseen:

-- Burlaj... Burlaj...

-- Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki heti, -- sinä olet khanin korkeasta
ja viisaasta käskystä viime vuonna valanut Burlajn kanssa vettä
miekoillenne.

Uusi yhteislaukaus linnasta katkaisi heidän keskustelunsa.

Khani ojensi kätensä ja piirsi sillä ympyrän Zbarazin kaupungin,
linnan ja vallien ympäri.

-- Onko tuo huomenna minun? kysyi hän, kääntyen Chmielnickin puoleen.

-- Huomenna he kaikki kuolevat, vastasi Chmielnicki, tuijottaen
linnaan päin.

Sitten hän jälleen, katsoen keskustelun päättyneeksi, kumarteli ja
kosketti kädellään otsaansa, leukaansa ja rintaansa. Khani kääriytyi
näädännahkaturkkiinsa, sillä yö oli kolea, vaikka olikin heinäkuu, ja
sanoi, kääntyen telttoja kohden:

-- On jo myöhäistä.

Nyt alkoivat kaikki kuin saman voiman vaikutuksesta nyökytellä
toisilleen päätään, mutta khani astui verkalleen ja vakavana
telttaansa ja toisteli hiljaa:

-- Jumala on yksi.

Chmielnicki poistui oman väkensä luo, mennessään mutisten:

-- Minä luovutan sinulle linnan ja kaupungin ja saaliin ja vangit,
mutta Jarema kuuluu minulle eikä sinulle, vaikka minun täytyisi
päälläni maksaa se.

Nuotiotulet alkoivat hiljalleen hiipua ja sammua. Muutamien
satojentuhansien äänten kumea hyminä hiljeni verkalleen. Siellä
täällä kajahti vielä pajupillin soitto, tai tatarilaisten
hevospaimenten huudanta, heidän ajaessaan hevosia yölaitumille.
Sitten vaikenivat nämäkin äänet ja uni valtasi lukemattomat
tatarilais- ja kasakkajoukot.

Mutta linnasta kuului yhä pauketta, melua ja eläköön-huutoja
ikäänkuin siellä olisi vietetty häitä.

Leirissä odotettiin yleisesti, että ryntäys alkaisi seuraavana
päivänä. Aamulla lähtivätkin rahvaan, kasakoitten, tatarien ja noiden
muiden villien soturien laumat Chmielnickin johdolla liikkeelle,
läheten valleja kuin mustat pilvet, jotka painuvat vuoren huippua
kohden. Sotamies, joka jo edellisenä päivänä oli turhaan koettanut
laskea nuotiotulten lukumäärää, jähmettyi nyt, nähdessään tämän
ihmispäiden meren. Tulossa ei kuitenkaan ollut vielä varsinainen
ryntäys. Tämä oli pikemmin vain kentän, vallien, varustusten,
kaivosten ja koko puolalaisen leirin tarkastusta. Niinkuin paisuva
meren aalto, jota tuuli ajaa kaukaiselta ulapalta, soutaa eteenpäin,
tavoittaa toisen, hyrskyää, vyöryy, pauhaa ja vetäytyy yhä edemmäksi,
niin hyökyivät vihollisetkin sinne tänne, vetäytyivät taaksepäin ja
hyökyivät taas eteenpäin ikäänkuin koetellakseen vastarinnan voimaa,
vakuuttautuakseen, eivätkö he jo pelkällä näyttäytymisellään ja
lukumäärällään masenna vastustajaa, tarvitsematta murskata sitä koko
painollansa.

Vihollinen ampui myöskin tykeillä ja kuulia alkoi tiheästi putoilla
leiriin. Sieltä vastattiin niinikään sekä tykeillä että käsiaseilla.
Samassa ilmestyi valleille kulkue, kantaen pyhää sakramenttia,
jotta jähmettyneimmätkin sotamiehet saisivat rohkeutta. Kirkkoherra
Muchowiecki kantoi kultaista monstranssia, pitäen sitä molemmin käsin
korkealla päänsä yläpuolella ja tuontuostakin kohottaen sitä vieläkin
ylemmäksi. Hän käveli silmät suljettuina, kasvot ankaran hartaina ja
tyyninä, hänen yllään oli kullalla kirjailtu kaapu ja hänen päänsä
yllä kannettiin baldakiinia. Vierellä asteli kaksi pappia, taluttaen
häntä: Jaskolski, husaaripappi ja aikoinaan kuuluisa soturi, joka
oli sotataidossa yhtä kokenut kuin mikä päällikkö hyvänsä, sekä
Zabkowski, niinikään entinen soturi, jättiläiskokoinen bernhardiini,
jonka vertaista voimassa, paitsi herra Longinusta, tuskin tavattiin
koko leirissä. Teltan kannatusvarsia piteli neljä aatelismiestä,
joista yksi oli Zagloba. Teltan edessä kulki muutamia suloisia pieniä
tyttöjä, pudotellen tielle kukkia. Kulkue kävi koko vallien mitan ja
sen jäljessä seurasivat upseerit. Kun sotamiehet näkivät auringon
tavoin välkkyvän monstranssin ja valkeapukuiset tyttöset, saivat he
todella rohkeutta ja into palasi heidän sieluunsa. Kauas kantoi tuuli
pyhän savun tuoksua, kaikkien päät taipuivat nöyrinä. Muchowiecki
kohotti vähänpäästä monstranssia ja viritti, luoden silmänsä taivasta
kohden, virren: "Eessä suuren sakramentin".

Kaksi mahtavaa ääntä, Jaskolskin ja Zabkowskin yhtyi häneen, laulaen
edelleen: "kasvoillemme langetkaamme" ja koko sotajoukko jatkoi
veisuuta. Tykkien syvä basso säesti laulua, silloin tällöin lensi
tykin kuula rätisten teltan ja pappien ylitse. Välistä osui se alemma
valliin ja tuiskutti ympärille maata niin että herra Zagloban piti
kyyristyä ja lujemmin tarttua kantovarteen. Varsinkin kauhistutti
häntä silloin, kun kulkue pysähtyi paikalleen rukoilemaan. Silloin
kesti hiljaisuutta jonkun hetken ja saattoi selvästi kuulla kuulien
lentelevän parvittain kuin mitkäkin suuret linnut. Herra Zagloba kävi
yhä punaisemmaksi ja pappi Jaskolskin katse kääntyi vinoon kentälle,
voimatta enää rauhoittua. Hän mutisi itsekseen: kanakopissa noiden
pitäisi istua haudottamassa kanoja eikä ampua tykeillä. Kasakkain
tykkimiehet ampuivatkin todella hyvin huonosti ja mahdotonta hänen
vanhana soturina oli tyynesti katsella tuollaista kömpelyyttä ja
ruudin haaskausta. Prosessioni kulki edelleen, kunnes saapui vallien
toiseen päähän, jonne ei vihollisen ammunta tähdännyt. Koetettuaan
sieltä täältä, varsinkin läntisen lammikon taholta, saada aikaan
yllätystä, vetäytyivät kasakat ja tatarit vihdoin asemilleen
ja pysyivät niissä, lähettämättä liikkeelle edes yksityisiä
härnääjiä. Sillävälin oli prosessioni jo kokonaan saanut piiritetyt
rohkaistuiksi.

Oli jo käynyt selväksi, että Chmielnicki odottaa suuren leirinsä
tuloa, vaikka hän olikin varma, että ensimäinen todellinen rynnäkkö
riittää. Siksi hän oli käskenyt ottaa tykkitulen alaisiksi vain
muutamat linnoitetut kohdat eikä ryhtynyt toimiin maavarustuksia
vastaan, uhatakseen piiritettyjä siltä taholta. Suuren leirin oli
määrä saapua huomenissa ja se pysähtyikin, vankkuri vankkurin
kyljessä, asetettuna muutamiin kymmeniin riveihin, pituudeltaan
puolalaisen penikulman mittaisena Wernjakin ja Dembinan välille.
Leirin mukana tuli vielä uusia voimia ja, mikä oli tärkeintä,
oivallinen zaporogilainen jalkaväki, joka oli miltei turkkilaisten
janitsharien vertainen sekä rynnäkössä ja hyökkäystaistelussa rahvaan
joukkoja ja tatareja paljon etevämpi.

Ikimuistettava tiistai, heinäkuun 13 päivä, kului molemminpuolisissa
kuumeentapaisissa valmistuksissa. Ei ollut enää epäilystä ryntäyksen
alkamisesta, sillä kasakkaleirissä soittivat torvet, rummut,
päristyskattilat ja kaksoisrummut hälytystä ja tatarien joukossa
kumisi kuin suuri ukkonen heidän pyhä rumpunsa, niinsanottu "balt".
Ilta lankesi hiljaisena ja lauhana, vain molemmista lammikoista ja
Gnieznasta nousi keveä sumu ja vihdoin syttyi ensimäinen tähtikin
taivaalle.

Samassa alkoivat kasakkain kuusikymmentä tykkiä yhtaikaa paukkua.
Ylinäkymättömät joukot lähtivät, kauheasti huutaen, liikkeelle
valleja kohden ja ryntäys alkoi.

Valleilla seisoivat sotajoukot, ja miehistä tuntui siltä kuin maa
olisi tärissyt heidän jalkainsa alla. Eivät vanhimmatkaan soturit
muistaneet kokeneensa mitään tällaista.

-- Jeesus Maaria, mitä tämä onkaan? kysyi Zagloba, joka seisoi
husaariväkensä etunenässä odottavan Skrzetuskin vieressä vallien
lomassa. -- Eiväthän nuo enää ole ihmisiä, nuo, jotka hyökkäävät
meitä vastaan.

-- Eivätpä ne ihmisiä olekaan. Vihollinen ajaa härkiä edellään, jotta
meidän ensimäiset laukauksemme menisivät hukkaan.

Zagloban kasvot kävivät tummiksi kuin punajuuri. Hänen silmänsä
olivat pullollaan eikä sanaakaan päässyt hänen suustaan, jossa hän
piti suljettuna sekä kauhuansa että vimmaansa ja kaikkea, mitä hän
tällä hetkellä kykeni ajattelemaan.

-- Lurjukset...!

Härät, joita villit, puolialastomat paimenet kepeillä ja palavilla
soihduilla ajoivat edellään, juoksivat kuin hullut, kauhusta
hurjistuneina, kamalasti mylvien eteenpäin, milloin ahtautuen
läjiin, milloin toisiaan puskien, milloin juosten hajalleen, tai
kääntyen takaisin päin. Huudon eteenpäin ajamina, tulen uhkaamina ja
nahkaruoskan suomimina ne kuitenkin samassa taas karkasivat valleja
kohden. Vihdoin alkoi Wurcel syytää eteensä tulta ja rautaa niin että
savu peitti ilman ja taivas kävi punaiseksi. Silloin hajaantuivat
pelästyneet eläimet ikäänkuin salama olisi ajanut ne erilleen. Puolet
niistä kaatui, mutta vihollinen hyökkäsi niiden ruumiiden yli vain
eteenpäin.

Eturivissä ryntäsivät vangit takana tulevien keihäsmiesten uhkaamina
ja alati alttiina tykkitulelle, kantaen hiekkasäkkejä, joilla heidän
oli määrä täyttää vallihaudat. Nämä vangit olivat Zbarazin ympäristön
talonpoikia, jotka eivät olleet ehtineet vihollisen edeltä paeta
kaupunkiin. Heissä oli sekä nuoria miehiä että vanhuksia, vieläpä
naisiakin. He juoksivat huutaen, itkien, väännellen käsiänsä taivasta
kohden ja rukoillen armoa. Niin kauhea oli tuo ulvonta, että hiukset
nousivat pystyyn sitä kuunnellessa, mutta sääli oli tällä hetkellä
kuollut maan päällä. Toiselta puolen ojentuivat kasakkain peitset
heidän selkäänsä kohden, toiselta puolen ruhjoivat noita onnettomia
Wurcelin kuulat, kartessit repivät heitä kappaleiksi ja uursivat
vakoja heidän joukkoihinsa. He juoksivat, veressään kahlaten,
kaatuivat, nousivat ja juoksivat jälleen, sillä heitä työnsi
eteenpäin kasakkain aalto ja tätä taas turkkilaisten ja tatarilaisten
tulva.

Yhtäkkiä tuli vallihauta täyteen ruumiita, verta ja hiekkasäkkejä.
Se oli vihdoin niin täynnä, että siitä saattoi käydä ja vihollinen
ryntäsikin sen yli.

Rykmentit tunkeutuivat eteenpäin toinen toisensa jäljessä. Tykkitulen
valossa saattoi nähdä, miten kasakkapäälliköt nuijalla ajoivat
valleja kohden yhä uusia joukkoja. Paras väki hyökkäsi Jeremin
kortteereja ja joukkoja vastaan, Chmielnicki kun tiesi pahimman
vastarinnan kohtaavan siellä. Siellä hyökkäsivät Siczin huonekunnat,
niiden jäljissä Lobodan johdolla hirveät perejaslawilaiset, niiden
jäljessä taas tuli czerkassilainen, Woronczenkon komentama rykmentti.
Karwowin rykmenttiä johti Kulak, Braclawin Neczaj, Humanin Stepka,
Korsunin rykmenttiä Mrozowiecki. Mukana tulessa olivat niinikään
kalnikilaiset ja Bialocierkiewin mahtava osasto, johon kuului
viisitoistatuhatta miestä ja johti heitä itse Chmielnicki kuin
mikäkin punainen paholainen, pannen leveän rintansa alttiiksi
kuulalle. Hänellä oli leijonan kasvot ja kotkan-silmällään hän valvoi
ja järjesti kaikkea kesken kaaoksen, savun, sekasorron, teurastuksen,
mellakan ja liekkien.

Hänen kasakkojensa jäljessä tulivat villit Donin kasakat. Kauempana
seurasivat czerkassit, aseinaan puukot. Tuolla johti Tuhaj-bej
nogailaista valiojoukkoaan, sen takana oli Subagazi bialogrodilaisine
tatareineen. Tuolla tuli Kurdluk ja hänen mustanruskeat
astrakanilaisensa, aseinaan jättiläiskokoiset jouset ja nuolet,
joista jokainen oli melkein kuin peitsi. Nämä kaikki kulkivat niin
toistensa kintereillä, että takaa tulevien lämmin hengitys huohotti
edellä käyville niskaan.

Ken saattaakaan sanoa, kuinka moni heistä kaatui ennenkuin he
vihdoin pääsivät tuon vallihaudan luo, joka oli ahdettu täyteen
vankien ruumiita. Mutta he saapuivat kuin saapuivatkin paikalle,
kävivät haudan yli ja alkoivat pyrkiä valleille. Tuntui siltä kuin
tuo tähtinen yö olisi ollut viimeinen tuomion yö. Tykit, joilla ei
enää voinut ampua lähempinä olevia, syytivät karjuen ja lakkaamatta
tultaan loitompana olevia rivejä kohden. Kranaatit piirtelivät
taivaalle tulisia kaaria, lentäen helvetillisesti kihisten ja
muuttaen pimeyden kirkkaaksi päiväksi. Saksalainen ja puolalainen
ratsuväki sekä niiden rinnalla ratsuilta astuneet ruhtinaan rakuunat
valelivat tulta ja lyijyä melkein suoraan kasakkain kasvoihin ja
rintaan.

Näiden ensimäiset rivit olisivat halunneet peräytyä, mutta eivät
päässeet mihinkään, toiset kun takaa tunkivat päälle. Sentähden he
nyt paikalla joutuivat kuoleman omiksi. Veri lainehti lätäkköinä
ryntääjien jalkojen alla. Vallit kävivät vähitellen liukkaiksi,
sotamiesten jalat kompastelivat, he kaatuivat käsilleen ja
suulleen, kävivät kiinni valliin, nousivat, kaatuivat ja nousivat
jälleen, savun peittäminä, mustina noesta, ruumis täynnä iskuja,
mutta halveksuen haavoja ja kuolemaa. Paikoittain taisteltiin
jo terä-aseilla. Sotamiehet olivat raivoissaan, miltei kuin
järjettöminä, hampaat kiristyksissä, kasvot verisinä... Elävät
taistelivat surmattujen ja kuoleman kielissä kamppailevien värisevän
massan päällä. Komentoa ei enää saattanut kuulla, kaikki oli ainoaa
hirveää huutoa, jonka seasta tuskin erotti ammunnan pauketta,
haavoitettujen ähkinää ja kranaattien sihinää.

Säälitön jättiläistaistelu kesti tuntikausia. Vallin ympärille jo
kasvoi toinen, ruumiista muodostunut valli, ehkäisten rynnistäjiltä
luoksepääsyn. Suistolaiset hakattiin melkein kaikki maahan.
Perejaslawin rykmentti makasi vallin ympärillä tuhottuna. Karwowin,
Braclawin ja Humanin rykmentit olivat pahasti harventuneet,
toiset tunkeutuivat vielä eteenpäin, niitä kun takaa sysäsivät
hetmanin henkivartiat, Rumelian turkkilaiset ja Urumbein tatarit.
Kuitenkin oli ryntääjien riveissä jo alkanut hämmennys, puolalainen
jalkaväki, saksalaiset ja rakuunat sitävastoin eivät olleet tähän
asti vielä väistyneet tuumankaan vertaa. Läähättäen, kauttaaltaan
veren peittäminä, täynnänsä taisteluvimmaa nämä hikisinä ja
veren hajusta ikäänkuin mielettöminä ryntäsivät toinen toisensa
ohi vihollista kohden, niinkuin vimmaantuneet sudet rientävät
lammaslaumaa kohden. Samassa iski Chmielnicki vielä toisen kerran
ensimäisten rykmenttiensä jäännöksillä ja tähän asti koskemattomalla
bialocierkiewiläisten tatarien, turkkilaisten ja tsherkassien
joukolla.

Tykit valleilla herkesivät nyt jyrisemästä ja kranaatit
leimahtelemasta. Vain teräaseet kalskuivat pitkin koko läntisen
vallin pituutta. Melu oli alkanut uudelleen. Vihdoin vaikeni ammunta
ja pimeys peitti taistelevat.

Yksikään silmä ei enää voinut nähdä, mitä siellä tapahtui. Hämärässä
vain liikkui jotakin aivan kuin jonkin hirviön jättiläisruumis
olisi kuolon kouristuksissa hytkähdellyt. Huudoistakaan ei enää
voinut päättää, kaikuvatko ne ilmoille voitonriemusta vaiko
epätoivosta. Hetkittäin vaikenivat nekin ja silloin saattoi kuulla
yhden ainoan jättiläisvoihkinan, joka tuli kaikilta tahoilta, maan
alta, maan päältä, ilmasta, yhä korkeammalta ja korkeammalta,
ikäänkuin jotkut sielut valittaen olisivat liitäneet pois kauhealta
taistelutantereelta.

Näitä pysähdyksiä kesti kuitenkin vain lyhyeltä ja niiden jäljestä
tuntui melu ja ulvonta vieläkin kauheammalta, kiihtyen korinaksi ja
ääneksi ja ei enää muistuttanut mitään inhimillistä.

Äkkiä kajahti jälleen kiväärin ammunta: eversti Machnicki toi jälellä
olevan jalkaväen uupuneiden avuksi. Kasakkain takimmaisissa riveissä
alettiin nyt peräytymisen merkiksi toitottaa torvia. Taistelu
pysähtyi hetkeksi, kasakkajoukot etääntyivät muutaman sadan askeleen
päähän valleista ja asettuivat omien tykkiensä suojaan. Ei kuitenkaan
ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Chmielnicki jo taasen kolmannen
kerran ajoi joukkonsa hyökkäykseen.

Mutta nyt ilmaantui vallille itse ruhtinas Jeremi ratsunsa selässä.
Hänet oli helppo tuntea, sillä hetmanin lippu ja hevoshäntämerkki
liehuivat hänen päänsä päällä ja hänen edessään ja takanaan
kannettiin muutamia kymmeniä loimuavia soihtuja. Heti tähtäsivät
viholliset tykit häneen, mutta tottumattomat tykkimiehet ampuivat
liian kauas, aina Gnieznan taa ja ruhtinas Jeremi jäi tyynenä
katselemaan lähestyviä pilviä...

Kasakat hiljensivät kulkuaan ikäänkuin näky olisi hurmannut heidät.

-- Jarema, Jarema! kävi hiljainen hyminä läpi syvien rivien kuin
tuulen humina.

Seisoessaan siinä veristen valojen keskellä vaikutti tuo kauhea
ruhtinas joltakin kansantarun jättiläiseltä. Siksipä kävikin väristys
läpi uupuneiden jäsenten ja kädet tekivät ristinmerkkejä, mutta
ruhtinas seisoi yhä koskemattomana.

Nyt heilautti hän kullattua nuijaansa ja samassa humahti taivaalle
pahaa ennustava kranaattien lintuparvi, pudoten keskelle seuraavia
rivejä. Joukko kiemurteli kuin mikäkin kuolettavasti haavoitettu
lohikäärme ja kauhun huuto kulki hyökkäysaallon toisesta päästä
toiseen.

-- Juosten, juosten, kuului kasakkapäällikköjen ääni.

Musta hyökkäysjoukko kiiti valleja kohden, toivoen niistä suojaa
kranaatteja vastaan. Se ei kuitenkaan ollut, ehtinyt kulkea
puoltakaan matkaa, kun ruhtinas, jonka yhä saattoi nähdä kauas,
kääntyi hiukan länttä kohden ja jälleen heilautti kullattua nuijaansa.

Tämän merkin saatuansa alkoi ratsuväki pujotella esiin lammikon
ja vallin välitse ja silmänräpäyksessä se jo oli tasangon
reunalla. Kranaattien valossa saattoi hyvin nähdä Skrzetuskin
ja Zacwilichowskin husaarien jättiläiskokoiset hahmot, Kuszelin
ja Wolodyjowskin rakuunat ja Rostworowskin johtamat tatarit.
Niitä seurasi yhä uusia joukkoja, hovikasakoita ja Bychowiecin
valakialaiset. Ei yksin Chmielnicki, vaan viimeinen kuormarenkikin
hänen kasakkainsa joukosta huomasi tällä hetkellä, että uljas
ruhtinas oli päättänyt lähettää koko ratsuväkensä vihollisen sivustaa
vastaan. Kasakkain riveissä toitotettiin torvia peräytymisen merkiksi.

-- Rintaman muutos! huudettiin pelästyneesti.

Samassa koetti kuitenkin Chmielnickikin, suojellakseen itseään
ratsuväkeä vastaan, muuttaa joukkojensa rintamaa. Siihen ei
kuitenkaan enää ollut aikaa. Ennenkuin hän ehti saada rivit uuteen
järjestykseen, hyökkäsivät niitä kohden ruhtinaan lippukunnat
kuin siivillä liitäen, lentäen ja huutaen "lyö, surmaa", liput
lepattivat, husaarisulat suhisivat ja rautaiset varustukset
kalskuivat. Husaarit työnsivät keihäänsä vihollisseinään ja
ryntäsivät itse perässä kuin hirmumyrsky, kaataen ja murskaten
kaikki tieltään. Ei mikään inhimillinen voima, käsky tai johtaja
kyennyt enää pidättämään jalkajoukkoja, joita vastaan ensimäinen
rynnäkkö oli kohdistunut. Villi pakokauhu valtasi hetmanin
valiokaartin, bialocierkiewiläiset heittivät tykkinsä, pyssynsä,
peitsensä, viikatteensa, nuijansa, sapelinsa ja pakenivat, suojaten
päätään käsillään, mielettömässä kauhussa ja eläimellisesti ulvoen
takanapäin seisovia tatarilaisosastoja kohden. Tatarit ottivat heidät
kuitenkin vastaan nuolisateella ja niin kääntyivät he sivullepäin
ja juoksivat vankkurileirin syrjää pitkin, ollen jalkaväen ja
Wurcelin tykkien tulen alaisina. Tänä aikana peittyi maa sellaisilla
ruumisröykkiöillä, että toinen kaatui suorastaan toisen päälle.

Silloin rynnisti Tuhaj-bej Zubagazin ja Urun-murzan avustamana
vimmatusti husaarien hyökkäystä vastaan. Hän tosin ei uskonut
voivansa sitä murtaa, mutta hän toivoi voivansa edes hetkeksi
pysäyttää sen, jotta silistrialaiset ja rumelialaiset janitsharit
ehtisivät järjestyä neliöihin ja bialocierkiewiläiset toipua
ensimäisestä pelästyksestään. Hän kiidätti nyt umpimähkään eteenpäin
ensimäisessä rivissä, ei päällikkönä, vaan yksinkertaisena tatarina,
ja löi ja hakkasi yhdessä muiden kanssa. Nogailaisten käyrät sapelit
kalskahtelivat panssareita ja haarniskoja vastaan, mutta sotilaitten
ulvona kuului yli kaikkien muiden äänien. Kuitenkaan ei heidän
vastarintansa tuntunut auttavan. Rautaisten ratsastajien hirvittävien
iskujen työntäessä ja tunkiessa heitä janitshareja kohden, pitkien
miekkojen kolhiessa he, viskattuina satulasta ja tallattuina kuin
myrkylliset raadot, puolustivat itseään niin vimmatusti, että
husaarien hyökkäys todellakin pysähtyi. Tuhaj-bej rynnisti kuin
tuhoava tuli ja nogailaiset kiitivät hänen vierellään niinkuin sudet
käyvät naarassuden rinnalla.

Heidän oli kuitenkin väistyminen ja yhä tiheämpään heitä kaatui.
Kentältä kuuluvat Allah-huudot ilmaisivat janitsharien asettuvan
järjestykseen, kun raivoisan Tuhaj-bejn kimppuun äkkiä hyökkäsi
Skrzetuski, läjähyttäen häntä miekallaan. Nähtävästi ei ritari
kuitenkaan ollut taudin jälkeen vielä saanut kaikkia voimiaan
takaisin, tai ehkäpä Damaskoksessa taottu kypärinsilmikko
pidätti häntä, joka tapauksessa ponnahti miekan terä päästä ja,
iskien rautakypärään, katkesi pieniksi palasiksi. Tuhaj-bejn
silmät pimenivät kuitenkin samalla, hän pysäytti hevosensa ja
kaatui nogailaisten käsiin, jotka kaappasivat päällikön mukaansa
ja lähtivät, kauheasti huutaen, kiitämään pois kuin sumu,
jota tuuli hajoittaa. Kaikki ruhtinaan ratsujoukot olivat nyt
rumelialaisia, silistrialaisia ja janitshareja sekä turkulaistuneita
serbialaisjoukkoja vastassa. Yhdessä janitsharien kanssa muodostivat
nämä mahtavan neliön ja vetäytyivät verkalleen pitkine keihäineen,
peitsineen, pertuskoineen ja tikareineen vankkurileiriä kohden,
rintama musketteineen vihollisiin päin kääntyneenä.

Panssaroidut rakuuna- ja hovi-kasakkarykmentit hyökkäsivät
kuin vihuri niitä vastaan ja kaikkein ensimäisenä kulkivat
tömisten ja helistäen Skrzetuskin husaarit. Itse ryntäsi hän
umpimähkään ensimäisessä rivissä ja hänen rinnallaan herra
Longinus inflantilaisen hevosensa selässä, käsissään kauhea
kallonhalkaisijamiekkansa.

Punainen tulinauha lensi neliön toiselta ääreltä toiselle, kuulat
vinkuivat ratsastajien korvissa, siellä täällä voihkaisi joku mies
tai kaatui hevonen. Ratsuväen linja jo taittuu, mutta he vain
kiitävät eteenpäin. He pääsevät lähelle ja kuulevat janitshaarien
hevosten korskeen ja läähätyksen, neliö vetäytyy vieläkin
ahtaammalle, jäntereisten käsien kannattamien peitsien muuri nousee
raivokkaita ratsuja vastaan ja yhtä monta kuin siinä on peitsen
terää, yhtä monta on ritareja kuolemaa vastassa.

Äkkiä syöksee jo muuan jättiläiskokoinen husaari hillittömässä
vauhdissa neliön seinään, hetken perästä näkyvät ilmassa
jättiläiskokoisen hevosen kaviot ja heti senjälkeen ovat ritari ja
ratsu keskellä tiivistä miesjoukkoa, murskaten peitsiä, kaataen
miehiä, tallaten ja tuhoten mitä eteen sattuu.

Niinkuin kotka hyökkää valkoisten peltokanojen parveen ja nämä,
sulloutuneina pelokkaaksi keräksi joutuvat raatajan saaliiksi, joka
repii niitä sekä kynsillään että nokallaan, niin hyökkäsi herra
Longinus Podbipientakin keskelle vihollisparvea ja temmelsi siellä
miekkoineen. Ei pilvenpatsas saa nuoressa, tiheässä metsässä aikaan
sellaista hävitystä kuin hän janitsharien ahtaalle järjestäytyneessä
joukossa. Kauhea hän oli. Hänen vartalonsa kasvoi siinä luonnottoman
kokoiseksi, hänen hevosensa muuttui jonkinlaiseksi lohikäärmeeksi,
jonka sieraimista suitsusi tulta, ja miekka hänen kädessään kävi
ikäänkuin kolminkertaiseksi. Jättiläiskokoinen Aga-Kislarbeg hyökkäsi
hänen kimppuunsa, mutta lyötiin kahdeksi kappaleeksi. Turhaan
käyvät yhä voimakkaammat miehet ojentamaan kätensä häntä vastaan
ja työntämään peitsiään häntä kohden -- he kuolevat Paikalle kuin
ukkosen iskeminä. Mutta hän vain tallaa heitä, tunkeutuen pahimpaan
ahdinkoon ja niinkuin tähkät kaatuvat viikatteen edestä, niin jää
hänenkin käsialoilleen tyhjä jälki. Hänen ympärillään kuuluu kauhun
ääntä, voihkinaa, raudan helinää pääkalloja vastaan ja ratsun
hirvittävää läähätystä.

-- Katso, katso! kuuluu pelästyneitä ääniä.

Samassa tunkeutuivat Skrzetuskin rautaiset husaarit sisään
liettualaisen avaamasta portista. Neliön seinät halkesivat niinkuin
hajoavan talon seinät ikään ja janitsharijoukot heittäytyivät pakoon
joka taholta.

Ja jo olikin aika, sillä Zubagazyn johtamat nogailaiset palasivat
kuin verenhimoiset sudet takaisin taisteluun ja toiselta puolen
tuli Chmielnicki, koottuaan bialocierkiewiläiset janitsharien
avuksi. Nyt meni kuitenkin kaikki sekaisin. Kasakat, tatarilaiset,
turkkilaisserbialaiset ja janitsharit pakenivat mitä suurimmassa
epäjärjestyksessä vankkurileiriään kohden, tekemättä vähintäkään
vastarintaa. Ratsuväki ajoi heitä kintereillä takaa, hakaten
eteensä umpimähkään. Joka ei tuhoutunut ensimäisen iskusta, kuoli
seuraavan miekasta. Takaa-ajo oli niin vimmattu, että lippukunnat
joutuivat keskelle pakenevien takarivejä. Sotamiesten kädet puutuivat
hakkaamisesta, joukot heittivät aseensa, lippunsa, lakkinsa,
vieläpä viittansakin. Janitsharien valkoiset päähineet peittivät
kentän kuin lumi. Koko Chmielnickin oivallinen väki, jalkamiehet,
ratsuväki, tykistö ja tatarilaisten sekä turkkilaisten apujoukot
muodostivat yhden ainoan järjestymättömän massan. Kaikki olivat
suunniltaan, mielettöminä ja kauhusta sokeina. Sadottain vihollisia
juoksi pakoon yhtä ainoaa upseeria. Lyötyään jalkaväen ja tatarit,
jatkoivat husaarit tuhotekoa ja senjälkeen lähtivät rakuunat ja
keveät lippukunnat kilpailemaan hävittämistyössä. Heidän johtajansa
Wolodyjowski ja Kuszel vahvistivat yhä joukoissaan varmuutta siitä,
että Puolan onnettomuudet nyt olivat loppuneet. Suurena lätäkkönä
peitti veri kauhean taistelukentän, kulisten kuin vesi hevosten
kavioiden voimakkaista lyönneistä ja pärskyen ritarien aseille ja
kasvoihin.

Pakenevat joukot pysähtyivät vasta leirissä vankkurien keskelle,
sitten kun ruhtinaan ratsuväki jo oli torventoitotuksilla kutsuttu
takaisin.

Ratsuväki palasi laulaen ja iloisesti huudellen sekä laskien
höyryävillä sapeleillaan tienvarteen kaatuneita vihollisten ruumiita.
Kukapa kuitenkaan olisi saattanut yhdellä silmäyksellä arvioida
tappion määrää, kuka laskea niitä kaikkia, kun pelkästään vallin
luona jo oli päälletysten pinottuja ruumiita miehen korkeudelta.
Sotilaat olivat verihöyryistä ja hiestä aivan kuin nokisina. Onneksi
nousi lammikkojen puolelta voimakas tuuli, joka puhalsi katkut
vihollisen telttoja kohden.

Näin loppui hirveän Jareman ja Chmielnickin ensimäinen kohtaus.

Mutta hyökkäys ei vielä ollut lainkaan lopussa, sillä samaan aikaan
kun Wisniowiecki torjui leirin oikeaa siipeä vastaan tähdättyjä
ryntökarkauksia, oli Burlaj vasemmalla siivellä jo saamaisillaan
haltuunsa vallitukset. Kierrettyään hiljaa Dnieperin takaisine
joukkoineen kaupungin ja linnan, ryntäsi hän itäiselle lammikolle
ja uhkasi Firlejn osastoa. Siellä sijaitseva unkarilainen jalkaväki
ei voinut kestää hyökkäystä, vallit lammikon luona kun eivät vielä
olleet valmiit, ja ensimäinen lipunkantaja lippukuntineen karautti
pakoon ja hänen perässään koko rykmentti. Burlaj kiiti nyt keskustaa
vastaan ja hänen kintereillään seurasi pidättymättömänä tulvana
dnieperintakaisia kasakoita. Voitonhuudot kuuluivat aina leirin
vastakkaiseen päähän asti. Pakenevia unkarilaisia ahdistavat kasakat
löivät nyt pienen ratsuosaston, valloittivat muutamia tykkejä ja
pääsivät jo aivan likelle Belzinkastellaanin osastoa, kun herra
Przyjemski muutamien saksalaisten komppaniojen kanssa ehti avuksi.
Työnnettyään lipunkantajan ratsailta, tempasi hän käteensä lipun
ja heittäytyi, lippua heiluttaen, vihollisen päälle. Saksalaiset
puolestaan iskivät lujasti kasakkaparveen. Syntyi kauhea käsikähmä,
jossa yhdeltä puolen Burlajn joukkojen vimma ja masentava ylivoima ja
toiselta puolen kolmenkymmenvuotissodan aikaisten vanhain jalopeurain
urheus kilpailivat keskenään. Turhaan Burlaj ryntäsi kuin mikäkin
haavoitettu metsäsika tiheimpään taistelijain joukkoon. Ei kasakkain
kuolemanhalveksinta enempää kuin heidän itsepäisyytensä voinut
pidättää rynnistäviä saksalaisia, jotka kävivät kuin muuri eteenpäin,
tunkien vihollisen paikaltaan valleille asti, harventaen sen rivejä,
ja vihdoin puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen heittivät sen
vallin taakse. Herra Przyjemski, kauttaaltaan veren peittämänä, oli
ensimäinen, joka pystytti lippunsa puolivalmiille vallille.

Kauhea oli nyt Burlajn asema, sillä hänen täytyi vetäytyä takaisin
samaa tietä, jota hän oli tullutkin, ja kun Jeremi juuri äsken
oli tuhonnut oikeaa siipeänsä vastaan hyökänneet viholliset, niin
saattoi hän nyt helposti katkaista koko Burlajn osaston. Tämän avuksi
tuli kyllä Mrozowiecki korsunilaisine kasakkoineen, mutta samassa
ilmestyi paikalle myöskin herra Koniecpolskin husaariväki, johon
yhtyi janitshareja vastaan tekemältään hyökkäysretkeltä palannut
Skrzetuski. Molemmat katkaisivat Burlajn tähän asti järjestyksessä
tapahtuneen peräytymisen.

Yhdellä ainoalla ryntäyksellä saattoivat he hänen joukkonsa
epäjärjestykseen ja silloin alkoi hirveä teurastus. Kasakoilla,
joilta tie heidän leiriinsä oli suljettu, oli nyt avoinna vain
kuoleman tie. Muutamat heistä puolustautuivat armoa pyytämättä,
pienissä ryhmissä vimmatusti tai yksitellen, toiset taas ojentelivat
turhaan käsiään ratsumiehiä kohti, jotka kiitivät eteenpäin
taistelutannerta kuin myrskytuuli. Alkoi takaa-ajo ja kilparatsastus,
mieskohtainen taistelu ja rotkoihin kätkeytyneiden vihollisten
etsiminen. Jotta saataisiin taistelukenttä valaistuksi alettiin
valleilta heitellä sytytettyjä tervalaatikkoja, jotka lentelivät
kuin tuliset meteorit. Niiden punaisessa valossa tuhottiin loput
dnieperintakaisista kasakoista.

Vihollisen avuksi riensi vielä Subagazi, joka sinä päivänä suoritti
urheuden ihmeitä. Krasnostawin starosta, kuuluisa Marek Sobieski
pysäytti hänet kuitenkin heti paikalla niinkuin leijona kaataa
villin puhvelin. Burlaj huomasi siis, ettei hänellä ole mistään
odotettavissa pelastusta, mutta hän rakasti kasakkakunniaansa
enemmän kuin elämäänsä, siksi ei hän hakenutkaan pelastusta. Toiset
pakenivat pimeään, piiloittautuivat rotkoihin tai värjöttivät
ratsujen kavioiden välissä -- hän yhä hakemalla haki vihollisia, hän
iski kuoliaaksi herra Dombekin, herra Rusieckin ja nuoren leijonan,
poikasen herra Aksakin, saman, joka Konstantinowin luona oli
saavuttanut kuolemattoman maineen. Sitten surmasi hän herra Sawickin,
senjälkeen, yhdellä kertaa lyöden maahan, kaksi siipiselkäistä
husaaria ja vihdoin, nähdessään suurikokoisen aatelismiehen, joka
aarniohärän tapaisella mylvinnällä riensi taistelutantereelle, hän
hyökkäsi tätä kohti kuin salaman välähdys.

Herra Zagloba -- hän se näet oli -- mylvähti kauhusta vieläkin
lujemmin ja käänsi heti hevosensa pakoon. Hiusten jäännökset hänen
päässään nousivat pystyyn, mutta kekseliäisyyttään hän ei kadottanut.
Ovelat juonet risteilivät salamoina hänen aivoissaan ja hän karjui
täyttä kurkkua:

-- Hyvät herrat, joka uskoo Jumalaan...

Myrskytuulena hän kiiti tiheimpään ratsastajaryhmään. Mutta Burlaj
karautti kuin ammuttu nuoli häntä kohden sivulta. Herra Zagloba sulki
silmänsä ja hänen päässänsä humisi:

-- Minä heitän henkeni, minä ja kirppuni!

Jo kuuli hän takanaan hevosen korskuvan ja huomasi, ettei kukaan tule
hänen avukseen. Pakeneminen on mahdotonta, ei mikään muu kuin hänen
oma kätensä voi pelastaa häntä Burlajn kynsistä.

Äärimmäisen hädän hetkellä, jo melkein kuolinkamppauksen alkaessa,
muuttuivat hänen epätoivonsa ja kauhunsa yhtäkkiä vimmaksi. Hän mylvi
niin kauheasti, ettei aarniohärkäkään olisi vetänyt vertoja hänelle,
ja pidätellen hevostansa hän kääntyi vastustajaansa kohti.

-- Sinä ajat takaa Zaglobaa! huusi hän, heiluttaen kohotettua
sapeliaan.

Samassa heitettiin taasen valleilta palavia soihtuja. Hetkiseksi
valkeni yö, Burlaj huomasi hänet ja hämääntyi.

Hän ei ollut hämääntynyt kuullessaan hänen nimensä, sillä sitä ei hän
ollut milloinkaan kuullut, vaan tuntiessaan hänet samaksi mieheksi,
jota hän Bohunin ystävänä äskettäin oli pitänyt vieraanaan Jampolissa.

Juuri tuo onneton hämäännyksen hetki tuhosi kuitenkin kasakkaan
miehuullisen johtajan, sillä ennenkuin hän taas oli päässyt
tointumaan, löi Zagloba häntä ohimoon ja kaatoi hänet ainoalla
iskulla hevosen selästä.

Tämä tapahtui koko sotajoukon nähden. Husaarien iloiseen
meluun vastasi kasakkain hämmästyksen huuto. Nähdessään vanhan
Mustanmeren-leijonan kuolevan kadottivat kasakat viimeisenkin
rohkeutensa ja luopuivat kaikesta vastarinnasta. Kaikki, joita ei
Subagazi ollut pelastanut pälkähästä, tuhoutuivat viime mieheen asti
sillä vankeja ei tänä kauheana yönä otettu ensinkään.

Krasnostawin starostan ja kevyen ratsuväen takaa-ajamana kiirehti
Subagazi leirille. Ryntäys oli torjuttu kautta koko vallilinjan. Vain
kasakkaleirin lähettyvillä taisteli vielä vihollista takaa-ajamaan
lähetetty ratsuväki.

Voitonriemun ja ilon huuto raikui kauttaaltaan kaikkialla
piiritettyjen leirissä. Veren, hien ja tomun peittämät sotamiehet
seisoivat, mustinaan ruudinsavusta, vielä vimmatun näköisinä,
otsa rypyssä, tuli silmissä aseihinsa nojaten, raskaasti vetäen
ilmaa keuhkoihinsa ja valmiina lähtemään uudestaan taisteluun,
jos niiksi tulisi. Vähitellen palasi myöskin ratsuväki veriseltä
niitoltaan, senjälkeen ratsasti itse ruhtinas taistelukentälle ja
hänen seurassaan ylipäälliköt, valtakunnan lipunkantaja ja herra
Marek Sobieski sekä herra Przyjemski. Koko tuo loistava seurue kulki
verkalleen pitkin vallien syrjää.

-- Eläköön Jeremi! huusi sotajoukko. -- Eläköön meidän isämme.

Ruhtinas otti kypärän päästään ja taivutti päätään ja
komentonuijaansa joka suunnalle.

-- Kiitän teitä, hyvät herrat, kiitän teitä, lausui hän sointuvalla,
voimakkaalla äänellä.

Sitten hän kääntyi herra Przyjemskin puoleen.

-- Tuo vallihauta on liian iso, sanoi hän.

Przyjemski nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

Ja voittoisat johtajat ratsastivat läntiseltä lammelta itäiselle,
tarkastaen taistelukenttää, vammoja, mitä vihollinen oli saanut
aikaan valleissa ja itse valleja.

Heti ruhtinaan seurueen lähdettyä liikkeelle olivat sotamiehet
innostuksen vallassa, ja ilosta huutaen nostaneet herra Zagloban
käsilleen ja kantoivat häntä nyt leiriin päivän suurimpana
triumfaattorina. Kaksikymmentä tukevaa kättä piteli ilmassa
soturin mahtavaa ruhoa, mutta itse soturi heilutteli tasapainon
ylläpitämiseksi punaisena ja hikisenä käsiään ja huusi täyttä kurkkua.

-- Hei, kyllä sille pippuria annoinkin. Tahallani olin ensin
lähtevinäni pakoon, tahdoin näet houkutella hänet perässäni.
Mutta tästäpuoleen ei enää Burlaj, senkin lurjus, teekään meille
konstejaan. Mitäs, täytyihän minun näyttää esimerkkiä nuoremmille...
Varovasti, Jumal' avita, sillä muuten pudotatte tästä vielä ja
tallaatte minut jalkoihinne. Pitäkää vain hyvin kiinni, kyllä tässä
onkin pitelemistä... Oli... oli minulla hänestä aika työ, sen saatte
uskoa. Mokomatkin konnat... mikä lurjus hyvänsä asettuu nykyään
aatelismiestä vasaan! Mutta kyllä on palkkansa saanut. Varovasti,
laskekaa nyt jo, piru vie, maahan!

-- Eläköön, eläköön! huusi aatelisto.

-- Viekäämme hänet ruhtinaan luo, toistivat muut.

-- Eläköön! Eläköön!

Mutta zaporogien hetmani mylvi leiriin saavuttuaan kuin villi,
haavoittunut peto, repi viittaa rinnallaan ja raateli kasvojaan.
Tuhosta pelastuneet upseerit seisoivat mykkinä hänen ympärillään,
saamatta suustaan lohdutuksen sanaa. Hetmani riehui kuin
mielipuolena, hänen huulillaan kuohui vaahto, hän hakkasi jalkojaan
maahan ja repi molemmin käsin hiuksiaan.

-- Missä ovat rykmenttini, missä ovat kasakkani? toisteli hän
käheällä äänellä. -- Mitä sanoo khani, mitä sanoo Tuhaj-bej? Jättäkää
minut Jareman käsiin, antakaa hänen panna minut paaluun.

Päälliköt vaikenivat synkkänä.

-- Miksi ennustivat minulle noita-akat voittoa? huusi hetmani
mylvien. -- Leikatkaa noidilta kaulat poikki! Miksi he minulle
sanoivat, että otan Jareman vangiksi?

Tavallisesti vaikenivat päälliköt leijonan karjunan kaikuessa
leirissä, mutta nyt, kun leijona oli voitettu ja maahan syösty, kun
onni näytti hänet pettäneen, kävivät he julkean rohkeiksi.

-- Sinä et kestä Jaremaa vastaan, mutisi Stepka synkkänä.

-- Tuhoat sekä meidät että itsesi, virkkoi Mrozowicki.

Hetmani syöksähti tiikerinä heitä kohti.

-- Kuka vei teidät Keltaisten Vetten yli, kuka sai Korsunin, kuka
Pilawcen voiton?

-- Sinä! sanoi karskisti Woronczenko, -- mutta Wisniowiecki ei
ollutkaan siellä.

Chmielnicki tarttui tukkaansa.

-- Minä olin khanille luvannut täksi yöksi majan linnassa! ulvoi hän
epätoivoissaan.

Siihen vastasi Kulak:

-- Se voi sinulle maksaa pääsi, kun menet tekemään sellaista
lupausta. Varo nyt päätäsi, ettei se putoa. Mutta meitä älä aja
rynnistykseen, meitä älä tuhoa, meitä, Jumalan orjia. Piiritä ljahit,
käske luoda vallitukset tykkien alle, muuten paha sinut perii.

-- Paha sinut perii! toistivat synkät äänet.

-- Teidät paha perii... vastasi Chmielnicki.

Ja niin he keskustelivat, uhkaillen toisiaan kuin ukkosilma...
Vihdoin heittäytyi Chmielnicki lammasnahkapinkan päälle, joka
muodosti divaanin teltan nurkassa.

Päälliköt seisoivat hänen ympärillään, päät riipuksissa, pitkän aikaa
vaieten. Vihdoin nosti hetmani päänsä ja huudahti käheästi:

-- Viinaa!

-- Et saa juoda! ärjähti Wychowski, -- khani voi lähettää noutamaan
sinua.

Khani istui sillaikaa puolalaisen penikulman päässä taistelukentältä,
lainkaan tietämättä mitä oli tapahtunut. Kun yö oli tyyni ja lämmin,
istui hän telttansa edessä mullojen ja agojen keskellä, odottaen
tietoja ja kuluttaen aikaansa syömällä taateleja hopealautaselta
vierellään. Tuontuostakin katsahti hän kiiluvalle taivaalle ja lausui:

-- Mahomet Rozullah!

Yhtäkkiä kiidätti vaahdon peittämän hevosen selässä paikalle
Zubagazi, hengästyneenä ja kauttaaltaan veren tahrimana. Hän astui
alas satulasta, läheni nopeasti khania, kumarsi syvään ja odotti
kysymystä.

-- Puhu, sanoi khani, suu täynnä taateleja. Sanat polttivat liekkeinä
Zubagazin huulia, mutta hän ei uskaltanut puhua ilman tavallisia
arvonimiä ja niin hän alkoi, kaiken aikaa kumarrellen, seuraavaan
tapaan:

-- Kaikkein hordain mahtavin khani, Mahometin jälkeläinen, itsenäinen
hallitsija, viisas herra, onnellinen herra, idästä länteen asti
siunatun puun herra, kukkivan puun herra...

Khani teki kädenliikkeen ja keskeytti hänet. Nähdessään Zubagazin
kasvot verissä ja hänen silmissään tuskan ja epätoivon, hän
sylkäisi taatelit puoleksi pureskeltuina suustaan käteensä ja
ojensi ne yhdelle mulloista, joka otti ne vastaan erityisenä
suosionosoituksena, ja alkoi niitä heti syödä. Khani virkkoi nyt:

-- Puhu nopeasti, Subagazi, ja viisaasti. Onko uskottomien leiri jo
valloitettu?

-- Jumala ei sitä sallinut.

-- Puolalaisetko?

-- He ovat voittaneet.

-- Entä Chmielnicki?

-- Lyöty.

-- Entä Tuhaj-bej?

-- Haavoittunut.

-- Jumala on yksi, sanoi khani. -- Montako uskovaista on mennyt
paratiisiin?

Zubagazi nosti silmänsä taivasta kohden ja teki verisellä kädellään
viittauksen tähtiä kohti.

-- Niin monta kuin on noita valoja tuolla Allahin jalkain juuressa,
sanoi hän juhlallisesti.

Khanin leveät kasvot mustenivat: viha valtasi hänet.

-- Missä on tuo koira? kysyi hän, -- joka lupasi minulle, että tänä
yönä saamme nukkua linnassa? Missä on se myrkyllinen käärme, jota
Jumala tallaa minun jalallani? Tulkoon eteeni ja tehköön tilin
hävyttömistä lupauksistaan.

Muutamat murzat kiiruhtivat heti hakemaan Chmielnickiä. Khani tyyntyi
kuitenkin vähitellen ja lausui lopuksi:

-- Jumala on yksi.

Sitten kääntyi hän Zubagaziin päin:

-- Zubagazi, sanoi hän, -- kasvosi ovat veressä. -- Se on uskottomien
verta, vastasi soturi.

-- Kerro miten olet sen vuodattanut ja ilahuta korviamme uskovaisten
urheudella.

Zubagazi kertoi laajalti koko taistelusta, ylistäin Tuhaj-bein,
Galgan ja Nuradinin urheutta. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta
Chmielnickiä, kehuen häntä samoin kuin muitakin ja esittäen
tappion syyksi vain Jumalan tahdon ja uskottomien hurjuuden. Eräs
yksityiskohta hänen kertomuksestaan erityisesti hämmästytti khania,
se nimittäin, että tatareihin ei ollut taistelun alussa ensinkään
ammuttu ja että ruhtinaan ratsuväki hyökkäsi heidän päällensä vasta
silloin, kun he sulkivat siltä tien.

-- Allah, he eivät tahtoneet käydä sotaa minua vastaan, sanoi khani,
-- mutta nyt on liian myöhäistä.

Niin asia todella olikin. Ruhtinas Jeremi oli taistelun alussa
kieltänyt ampumasta tatareihin, koska hän tahtoi istuttaa sotamiehiin
uskon, että khanin kanssa jo oli alettu keskustella ja että hordat
ovat vain näön vuoksi rahvaan puolella. Vasta myöhemmin Jeremin
joukot asianhaarain pakosta ryhtyivät otteluun tatarien kanssa.
Khani nyökäytteli päätään, miettien tällä hetkellä, eikö vielä olisi
parasta kääntää aseet Chmielnickiä vastaan. Samassa kuitenkin itse
hetmani saapui hänen eteensä. Chmielnicki esiintyi jo rauhoittuneena
ja lähestyi pää pystyssä, katsoen rohkeasti khania silmiin. Hänen
kasvoillaan kuvastui oveluus ja rohkeus.

-- Astu lähemmä, petturi, sanoi khani.

-- Luoksesi tulee kasakkahetmani eikä petturi, uskollinen
liittolainen, jota olet luvannut auttaa onnettomuudessakin eikä vain
onnessa.

-- Mene, vietä yösi linnassa, mene ja vedä hiuksista esiin vallien
takaa ljahit, jotka olet minulle luvannut.

-- Kaikkein hordain suuri khani, vastasi Chmielnicki lujalla äänellä,
-- sinä olet mahtava ja sulttaanin rinnalla mahtavin maanpäällä. Sinä
olet viisas ja väkevä, mutta voitko joutsestasi ampua nuolen aina
likelle tähtiä asti tai voitko mitata meren syvyyden?

Khani katsahti häneen hämmästyneenä.

-- Et voi, sanoi yhä ääntään korottaen Chmielnicki. -- Samoin en
minäkään voinut mitata Jareman kaikkea ylpeyttä ja röyhkeyttä.
Saatoinko ajatella, ettei hän pelkää sinua, khania, että hän ei
nöyrry sinut nähdessään eikä kumarra sinua, vaan kohottaa röyhkeästi
kätensä sinua vastaan, vuodattaa soturiesi verta ja herjaa sinua,
mahtava hallitsija, sinua, aivan kuin mitäkin viimeistä murzaisi
joukossa. Jos minä olisin uskaltanut niin ajatella, niin olisin
loukannut sinua, jota kunnioitan ja rakastan.

-- Allah, sanoi khani yhä enemmän hämmästyneenä.

-- Mutta sen minä sinulle sanon, lausui Chmielnicki edelleen, yhä
varmempana korostaen ääntään ja kohottaen niskaansa yhä ylpeämpään
asentoon, -- sinä olet suuri ja mahtava. Idästä länteen asti
kumartavat kansat ja hallitsijat sinua ja kutsuvat sinua leijonaksi,
vain Jarema ei lankea kasvoilleen sinun eteesi. Jos siis et tuhoa
häntä, jollet taivuta hänen niskaansa ja istu satulaan hänen
selkäänsä, niin sinun mahtavuutesi on turha ja maineesi mitätön,
sillä maailma tulee sanomaan, että ainoastaan ljahilainen ruhtinas
on herjannut Krimin hallitsijaa, saamatta siitä rangaistusta, tulee
sanomaan, että hän on suurempi ja mahtavampi kuin sinä...

Syntyi syvä hiljaisuus. Murzat, agat ja mullat katselivat khanin
kasvoihin kuin aurinkoon, henkeään pidättäen. Khani vain istui silmät
kiinni ja mietti.

Chmielnicki nojasi nuijaansa ja odotti rohkeana.

-- Sinä olet puhunut, lausui khani vihdoin. -- Minä taitan vielä
Jareman kaulan ja istun satulaan hänen selkäänsä niin että ei idästä
länteen voitaisi sanoa uskomattoman koiran herjanneen minua.

-- Jumala on suuri! huusivat murzat yhteen ääneen.

Mutta Chmielnickin silmistä loisti ilo. Yhtäkkiä oli hän kääntänyt
pois päänsä yllä riippuvan turman ja muuttanut epäiltävän
liittolaisen uskollisimmaksi ystäväksi. Tuo leijona saattoi millä
hetkellä hyvänsä tekeytyä käärmeeksi.

Molemmissa leireissä vallitsi myöhään yöhön asti surina niinkuin
mehiläisten kesken, jotka keväinen aurinko on lämmittänyt. Mutta
taistelukentällä nukkuivat iäistä untaan keihäiden, miekan, nuolien
ja luotien lävistämät ritarit. Kuu nousi, alkaakseen vaelluksensa
yli kuoleman kentän: se kuvasteli jähmettyneissä hurmelätäköissä,
se toi pimeydestä näkyviin yhä uusia läjiä kaatuneita, siirtyi
hiljalleen toisten ruumiiden luota toisten luo, katseli avonaisiin,
kuolleihin silmäteriin, valaisi sinertäviä kasvoja, pois heitettyjä
aseita ja hevosten raatoja. Sen säteet kalpenivat kalpenemistaan,
ikäänkuin se olisi pelästynyt näkemäänsä. Kentällä juoksenteli jo
siellä täällä, yksinään tai joukoissa pahaa ennustavia hahmoja:
päällikköjen palvelijat ja kuormarengit olivat tulleet ryöväämään
kaatuneita, niinkuin shakaalit hiipivät kuolleiden leijonain
kimppuun... Taikauskoinen pelko ajoi heidät kuitenkin lopuksi pois
kentältä. Jotakin peloittavaa ja salaperäistä oli tuossa ruumiiden
peittämässä kentässä, tuossa vielä äsken elävien ihmisten levossa
ja liikkumattomuudessa, tuossa hiljaisessa sovussa, missä makasivat
kylki kyljessä puolalaiset, turkkilaiset ja kasakat. Joskus
kahisi tuulenhenki pensaissa taistelukentällä ja ampumahaudoissa
vartioivista sotilaista tuntui siltä kuin ihmissielut olisivat
kierrelleet ruumiiden ympärillä. Kerrottiin, että Zbarazissa
kellojen lyödessä puoliyön hetkeä koko kentällä, ampumahaudoista
aina leiriin asti, jokin pyrähti humahtaen lentoon ikäänkuin
tavattoman suuri lintuparvi olisi lähtenyt liikkeelle. Ilmasta
kuului itkun ääniä, raskaita huokauksia, sellaisia, että elävillä
hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa, ja valituksia. Ne joiden
edessä vielä saattoi olla kaatumisen kohtalo ja joiden korvat olivat
herkemmät kuulemaan yliluonnollisia ääniä, erottivat selvästi,
kuinka puolalaiset sielut, lentäessään korkeutta kohti huusivat:
"Sinun silmiesi eteen Herra, laskemme kaikki vikamme", ja kuinka
taas kasakkain sielut voihkivat: "Kristus, Kristus, armahda..."
Sillä veljessodassa kaatuneinahan eivät ne voineet suoraan lentää
ikuiseen valoon, vaan tuli niiden ensin kiitää jonnekin pimeään
etäisyyteen, kierrellä myrskytuulen mukana yli kyynelten laakson ja
itkeä ja öisin voihkia, kunnes vihdoin Kristuksen jalkain juuressa
saattoivat kerjätä yhteisten syntien anteeksiantamuksen, unohduksen
ja sovinnon...

Mutta silloin paatuivat ihmisten sydämet entistä kovemmiksi eikä
yksikään sovinnon enkeli lennellyt taistelukentän yllä.



KOLMAS LUKU.


Huomenissa ennenkuin aurinko vielä ehti valaa kultaisia säteitään
taivaalle, oli puolalaisten leirissä jo valmiina uusi puolustusvalli.
Entiset vallit näet olivat olleet liian laajat, niiden takana oli
ollut vaikea puolustautua ja tukea toinen toistaan, siksipä olivat
ruhtinas ja herra Przyjemski päättäneet sulkea joukot ahtaampien
ampumahautojen sisään. Niitä tehtiin suurella kiireellä koko yön,
husaarit kaivoivat, samoin kaikki muutkin rykmentit ja upseerien
palvelijat. Vasta kello kolmen jälkeen yöllä saivat väsyneet ritarit
ummistaa silmiään ja he nukkuivatkin kaikki sikeään uneen. Vain
vartiat valvoivat, sillä vihollinen työskenteli hänkin öiseen aikaan,
olematta eilisen tappionsa jälkeen kuitenkaan kovin kauan liikkeellä.
Vieläpä arveltiin, ettei vihollinen lainkaan tänään ryhtyisi
hyökkäykseen.

Skrzetuski, herra Longinus ja herra Zagloba istuivat teltassa, söivät
olutkeittoa, joka oli sakeanaan juustonkappaleita, ja keskustelivat
kuluneen yön vaivoista, tyytyväisinä kuten sotilaiden tapa on
vereksen voiton jälkeen.

-- Minulla on ollut tapana panna maata iltalypsyn aikaan ja nousta
aamulypsyn aikaan, niinkuin ennen vanhaan tehtiin, virkkoi herra
Zagloba. -- Mutta se ei sodassa oikein tahdo käydä. Sodassa nukut,
kun saat nukkua, ja nouset kun herätetään. Se vain minua tuppaa
harmittamaan, että täytyy nähdä vaivaa tuollaisten lurjusten takia.
Raskaitahan ne ovat nämä tällaiset ajat. Mutta kyllä me niitä eilen
löylyytimme. Jos ne vielä pari kertaa saisivat sellaisen kestityksen,
niin ehkäpä niiltä menisi halu herättää meitä.

-- Tiedättekö montako meikäläisistä kaatui? kysyi Podbipienta.

-- Eipä montakaan, sillä ainahan seikka on sellainen, että
piirittäjiä kaatuu enemmän kuin piiritettyjä. Te ette sitä asiaa
ymmärrä niinkuin minä, joka olen ollut mukana niin monessa sodassa.
Meidän vanhojen kokeneiden ei tarvitse laskea ruumiitten lukumäärää,
me osaamme arvata asiat jo itse tappelunkulusta.

-- Minähän tässä vain istunkin ottamassa oppia teiltä, sanoi makeasti
herra Longinus.

-- Kyllä saattekin ottaa minusta oppia, jos järkenne siihen vain
riittää -- mistä muuten en ole aivan varma.

-- Jättäkää hänet rauhaan, virkkoi Skrzetuski, -- eihän tämä ole
ensimäinen sota mihin herra Podbienta ottaa osaa ja suokoon Jumala,
että parhaimmat upseerit kunnostautuisivat niinkuin hän eilen.

-- Tein minkä voin, vastasi liettualainen, -- mutta en niin paljon
kuin olisin tahtonut.

-- Aivan niin, ette käyttäytynyt ensinkään hullummin, sanoi Zagloba
suojelevasti. -- Mutta jos toiset sittenkin ovat päässeet teidän
edellenne (ja tätä sanoessaan alkoi hän ylpeästi kierrellä viiksiään
ylöspäin), niin sille ei mahda mitään.

Liettualainen kuunteli silmät maahan luotuina ja päästi haikean
huokauksen, sillä hän muisteli isoisäänsä Stowejkoa ja kolmea päätä.

Samassa heilahti teltan seinä ja herra Michal astui sisään, iloisena
kuin peipponen kesäaamuna.

-- No, nyt olemme sitten kaikki koolla, huudahti herra Zagloba. --
Antakaa hänelle olutta.

Pikku ritari puristi kolmen toverinsa kättä ja virkkoi:

-- Olisittepa nähneet, kuinka paljon kuulia on taistelukentällä. Sitä
ei mikään mielikuvitus voi käsittää. Siellä ei pääse askeltakaan
eteenpäin kompastumatta.

-- Näinhän sen minäkin, sanoi Zagloba, -- sillä noustuani kävelin
hiukan pitkin leiriä. Koko Lembergin piirissä eivät kanat kahteen
vuoteen tule munimaan niin monta munaa. Aijai, jos olisikin niin
paljon munia, niin silloin vasta saisimmekin munakokkelia. Vakuutan
teille, hyvät herrat, että lautasellisesta munakokkelia olisin valmis
antamaan mitä suurimman aarteen. Minussa on kuin onkin sotamiehen
sisua yhtä paljon kuin teissä. Syön mielelläni hyvää ruokaa ja
paljon. Siksi olen myöskin taistelussa nopeampi kuin nykyajan
keikarit, mammanpojat, jotka eivät jaksa syödä edes kaukalollista
puuroa, heti pitelemättä vatsaansa.

-- Niin, kyllä te eilen tepastelitte Burlajn kanssa, sanoi pikku
ritari. -- Kyllä te hakkasitte häntä -- oijoi! En olisi teistä sitä
luullut, sillä hänhän oli kuuluisa ritari kautta Ukrainan ja Turkin.

-- No niin, virkkoi Zagloba tyytyväisenä, -- en minä ensi kertaa
ole pappia kyydissä, herra Michal. Nähtävästi me kaikki olemmekin
panneet parastamme, mutta, meitä olikin neljä parasta miestä koko
Puolan valtakunnasta. Jos te ruhtinaan johdolla ryntäisitte eteenpäin
ja minä olisin viidentenä mukana, niin me valloittaisimme vaikka
itse Stambulin. Pankaa mieleenne, että herra Skrzetuski on surmannut
Bardabutin ja eilen Tuhaj-bein.

-- Ei Tuhaj-bej saanut surmaansa, keskeytti Skrzetuski. -- Itse
tunsin, että minun miekanteräni oli aivan likellä häntä, mutta sitten
meidät erotettiin.

-- Sama se, virkkoi Zagloba, -- älkää keskeyttäkö meitä, herra Jan.
Herra Michal löi Varsovassa kuoliaaksi Bohunin, niinkuin teille
kerroimme...

-- Älkää nyt puhuko siitä, sanoi liettualainen.

-- Mikä on sanottu se on sanottu, intti Zagloba. -- Vaikka olisikin
hauskinta olla sitä muistelematta, niin kerron sentään edelleen.
Niin, herra Podbipienta Myszykiszkistä tuhosi Puljanin ja minä
Burlajn. En tahdo teiltä salata, että mielelläni olisin uhrannut
nuo kaikki yhden ainoan Burlajn takia, sillä hänestä minulla oli
raskas työ. Se oli koko piru eikä mikään kasakka -- eikös ollutkin.
Jos minulla olisi poikia -- laillisesti syntyneitä nimittäin --,
niin jättäisin heille perinnöksi kauniin nimen. Hauska vain olisi
tietää, mitä hänen majesteettinsa kuningas ja valtiopäivät sanovat
tähän kaikkeen ja kuinka ne meitä palkitsevat, meitä, jotka elätämme
itseämme tulikivellä ja salpietarilla enemmän kuin muulla ruoalla.

-- Hän oli suurempi ritari kuin kukaan meistä, sanoi herra Longinus,
-- eikä kukaan tiedä eikä muista edes hänen nimeänsä.

-- Olisinpa utelias tietämään kuka hän oli, elikö hän ehkä
kaukaisessa muinaisuudessa, sanoi Zagloba loukkaantuneena.

-- Ei suinkaan muinaisuudessa. Hän oli, veliseni sama, joka Dirszaun
luona kaatoi kumoon Kustaa Aadolfin hevosineen päivineen ja otti
hänet vangiksi, sanoi liettualainen.

-- Mutta minäpä olen kuullut tuon kaiken tapahtuneen Putzigin luona,
tokaisi herra Michal joukkoon.

-- Kuningas kuitenkin riuhtaisihe irti hänen käsistään ja juoksi
pakoon, sanoi Skrzetuski.

-- Aivan niin, tiedän minäkin siitä asiasta jotakin, sanoi Zagloba,
siristellen silmiään, -- sillä silloinhan minä juuri olin herra
Koniecpolskin, tämän nykyisen isän palveluksessa, niin että tiedän
minäkin siitä asiasta jotakin. Vaatimattomuudesta ei tuo ritari
sano nimeään ja siksi ei kukaan sitä tiedä. Vaikka, sen sanon
teille, ja sen saatte uskoa: Kustaa Aadolf oli suuri soturi, melkein
Koniecpolskin veroinen, mutta siellä missä minä kohtasin Burlajn
yksinäni, siellä sittenkin suoritettiin raskaampi työ.

-- Merkitseekö se ehkä, että te olette kaatanut kumoon Kustaa
Aadolfin? kysyi Wolodyjowski.

-- Olenkos minä väittänyt sellaista, herra Michal? Jääköön ritari
unohdukseensa, mutta tänään on minulla aihetta ylvästellä ja
muistella entisiä aikoja -- kauheastipa tuo olut kuriseekin vatsassa
ja jota enemmän siinä on juustoa, sitä pahemmin se kurisee -- pidän
enemmän viinikeitosta, vaikka kiittäkäämme Jumalaa siitäkin, mitä
meillä on, pian ehkei ole näinkään paljon! Kirkkoherra Zabkowski
sanoi minulle, että ruokavarojen tuonti yhä niukkenee ja hän on siitä
hyvin levoton, sillä hänellä on vatsa kuin puimatanner -- mainio
bernhardiinimunkki muuten tuo mies, kauheasti minä häneen mielistyin.
Hän onkin enemmän sotamies kuin munkki. Jos hän vain kämmenelläänkin
vetää jonkun kuonoon, niin on paras heti paikalla tilata ruumisarkku.

-- Mutta! sanoi pikku ritari, -- en ole vielä kertonut teille kuinka
uljaasti kirkkoherra Jaskolski käyttäytyi tänä yönä. Hän asettui
tuohon nurkkavarustukseen tuolla tornissa linnan oikealla sivulla
ja katseli taistelua -- tiedättehän kaikki, että hän ampuu hyvin
kiväärillä. No, nyt hän sanoo Zabkowskille: kasakoihin minä en ammu,
sillä ne ovat sentään kristityitä, vaikka tekevätkin Jumalan edessä
rienantöitä, tatareihin sentään en malta olla ampumatta. Ja kun
hän sitten alkoi pöllytellä, niin pari kolme tusinaa hän taistelun
kuluessa niitä kaatoi.

-- Jospa kaikki papit olisivatkin sellaisia, huoahti Zagloba. --
Mutta meidän Muchowieckimme hän vain kohottaa käsiään taivasta kohden
ja itkee, että niin paljon vuotaa kristittyjen verta.

-- Olkaa nyt jo hiljaa, sanoi Skrzetuski vakavana. -- Kirkkoherra
Muchowiecki on pyhä mies ja parhaana todistuksena siitä on,
että, vaikkei hän ole noita kahta vanhempi, niin he kunnioittaen
taivuttavat päänsä hänen edessään.

-- Minä en ainoastaan ole kieltämättä hänen pyhyyttänsä, vastasi
Zagloba, -- vaan luulenpa, että hän voisi kääntää itse khaninkin.
Jaa, hyvät herrat, hänen khanillinen majesteettinsa on varmaankin
nyt niin kiukuissaan, että hänen täinsä pelästyksissään tekevät
kuperkeikkoja. Jos hänen kanssaan aletaan neuvotella, niin lähden
minäkin valtuutettuna mukaan. Me olemme nimittäin vanhat tutut ja
hän oli aikoinaan minuun suuresti mieltynyt, ehkäpä hän sen vielä
muistaakin.

-- Neuvotteluihin valitaan varmaankin Janicki, sillä hän puhuu
tataria yhtä hyvin kuin puolaa, sanoi Skrzetuski.

-- Minähän puhun, minäkin, ja murzat ja minä tunnemme toisemme
niinkuin karvattomat hevoset. Krimin murzat olisivat halunneet antaa
minulle tyttärensä, saadakseen kauniita jälkeläisiä ja kun minä olin
nuori enkä ollut allekirjoittanut erityistä kontrahtia hurskaasta
elämästä niinkuin herra Poabipienta Myszikiszkistä, niin tein siellä
paljon tepposia.

-- Sellaista on inhoittavaa kuunnella, sanoi herra Longinus, luoden
katseensa maahan.

-- Mutta tepä toistelette niinkuin opetettu kottarainen aina samaa.
Nähtävästi kaalinpäät eivät vielä ole oppineet ihmisten kieltä
tarpeeksi hyvin.

Keskustelun katkaisi teltasta kuuluva melu ja upseerit läksivät
katsomaan mitä oli tekeillä. Joukko sotamiehiä seisoi vallilla
katsellen ympäristöön, joka yön kuluessa oli melkoisesti muuttunut
ja vieläkin muuttui silmin nähden. Kasakatkaan eivät olleet pysyneet
toimettomina viime rynnäkön jälkeen, vaan loivat valleja, laahasivat
niille tykkejä, jotka olivat niin isoja ja pitkiä, että sellaisia ei
ollut koko puolalaisessa leirissä, ja tekivät poikittain kulkevia
käärmemäisiä ampumahautoja. Kaukaa katsoen näyttivät nämä kaivannot
ja vallit tuhansilta jättiläiskokoisilta myyränpesiltä. Koko loiva
tasanko oli niiden peitossa, äsken kaivettu maa häämöitti; mustana
viheriän keskellä ja kaikkialla kuhisi työtä tekevää rahvasta.
Etumaisilla valleilla saattoi erottaa myöskin kasakkain punaisia
lakkeja.

Ruhtinas seisoi vallilla Krasnostawin starostan ja herra Przyjemskin
seurassa. Belzan kastellaani oli alempana, katsellen kaukoputkella
kasakkain töitä, ja sanoi kruunun juomalaskijalle:

-- Vihollinen näkyy alkaneen säännöllisen piirityksen. Nähtävästi
meidän täyttyy jättää puolustus valleilla ja vetäytyä linnaan.

Nämä sanat kuuli ruhtinas Jeremi ja lausui, kumartuen kastellaania
kohden:

-- Jumala meitä varjelkoon sitä tekemästä, sillä se olisi samaa kuin
mennä vapaaehtoisesti häkkiin. Täällä meidän tulee joko elää tai
kuolla.

-- Se on minunkin mielipiteeni, vaikka minun sitten täytyisi joka
päivä tappaa Burlaj, tokaisi puheen joukkoon herra Zagloba. -- Minä
panen koko sotajoukon nimessä vastalauseen herra kastellaani Belzan
mielipidettä vastaan.

-- Tämä ei kuulu teihin, sanoi ruhtinas.

-- Pitäkää suunne kiinni, kuiskasi Wolodyjowski, vetäen Zaglobaa
hihasta.

-- Noissa maakäytävissä me muserramme heidät niinkuin myyrät, sanoi
Zagloba, -- ja pyydän puolestani, että teidän ruhtinaallinen armonne
sallisi minun ensimäisenä tehdä partioretken heidän luoksensa. He
kyllä tuntevat minut ennestään ja oppivat tuntemaan vielä paremmin.

-- Mitä siihen retkeen tulee, sanoi ruhtinas kulmakarvojaan
rypistellen, -- niin täytyy hiukan odottaa. Iltayöt ovat pimeät...

Sitten hän kääntyi Krasnostawin starostan herra Przyjemskin ja
ylipäällikköjen puoleen.

-- Pyydän teitä neuvotteluun, hyvät herrat, sanoi hän.

Ruhtinas astui alas vallilta ja hänen mukanansa kaikki päälliköt.

-- Jumalan nimessä, mitä te teette? sanoi Wolodyjowski Zagloballe.
-- Kuinka ette te tunne palveluksen sääntöjä ja kuria? Eihän
päällikköjen keskusteluun saa sekaantua. Ruhtinas on ystävällinen
herra, mutta sodan aikana ei hänen kanssaan ole leikkimistä.

-- Mitäs niistä, herra Michal, vastasi Zagloba. -- Herra
Koniecpolski-isä oli julma leijona, mutta hän antoi minun neuvoilleni
suuren arvon ja syökööt sudet minut tänään, jos hän ei juuri minun
neuvojeni takia kahta kertaa voittanut Kustaa Aadolfia. Kyllä minä
osaan puhua herrojen kanssa ja osasinpa nytkin. Huomasitteko kuinka
ruhtinas tuli ymmälle, kun minä neuvoin hänelle uloshyökkäystä? Jos
Jumala antaa meille voiton, niin kenen ansio se on -- teidänkö ehkä.

Samassa lähestyi Zacwilichowski.

-- Näettekö: tonkivat, tonkivat kuin siat, sanoi hän, osoittaen
kenttää.

-- Soisinpa todella, että he olisivat sikoja, sanoi Zagloba, --
silloin saisimme halvalla makkaroita, mutta noiden raato ei kelpaa
edes koirille. Tänään jo täytyi sotamiesten tehdä kaivoja herra
Firlejn kortteeripaikoissa, kun itäisestä lammikosta ei enää
nähnyt vettä ruumiiden alla. Aamulla halkesi ja hajosi noilta
koirankuonolaisilta sappi. Kun tästä päästään paastopäivään,
perjantaihin, niin ei enää voi syödä kalaa, koska se silloin on
lihalla ruokittua.

-- Se on totta, sanoi Zacwilichowski, -- olen vanha sotilas, mutta en
pitkiin aikoihin ole nähnyt niin paljon ruumiita. Hotinin luona niitä
myöskin oli, silloin kun janitsharit ryntäsivät meidän leiriämme
vastaan.

-- Saatte nähdä niitä vielä enemmänkin, sen teille vakuutan.

-- Luullakseni tänä iltana tai ehkä vielä ennen iltaakin vihollinen
uudistaa hyökkäyksensä.

-- Mutta minäpä sanon, että aamuksi he jo jättävät meidät rauhaan.

Tuskin oli herra Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun vihollisen
valleilta pöllähti pitkät valkeat savut ja kuulat suhisten lensivät
ampumahaudan yli.

-- Siinä se nyt oli, sanoi Zacwilichowski. -- No, sotataitoa he eivät
osaa.

Herra Zacwilichowski oli kuin olikin oikeassa. Chmielnicki oli
alkanut säännöllisen piirityksen. Hän tukki kaikki tiet ja
ulospääsyt, veti pois rehuvarastot, kaivoi juoksuhautoja ja loi
valleja, koettaen kaivautua kiertopolkuja pitkin leirin läheisyyteen.
Samalla ei hän kuitenkaan myöskään luopunut hyökkäyksistä. Hän oli
päättänyt, ettei anna piiritetyille lepoa, vaan väsyttää ja peloittaa
heidät, pitää heitä alituisessa unettomuudessa ja härnää heitä
kunnes ase lopulta putoaa puutuneista käsistä. Illalla hän uudestaan
teki päällekarkauksen Wisniowieckin asemia vastaan, vaikkei tulos
ollutkaan parempi kuin edellisenä päivänä, varsinkin kun kasakat
eivät enää mielellään lähteneet hyökkäykseen. Seuraavana päivänä
ei tuli hetkeksikään herjennyt, käärmemäisessä viivassa kulkevat
juoksuhaudat tulivat jo niin likelle, että kivääri kantoi valleille
asti. Maahan tehdyistä piilopaikoista pöllysi koko päivän kuluessa
savua kuin pienistä tulivuorista. Tämä ei enää ollut taistelua,
vaan herkeämätöntä ampumista. Tuontuostakin piiritetyt hyökkäsivät
valleilta ja silloin tapeltiin sekä sapeleilla että varstoilla,
viikatteilla ja keihäillä. Mutta heti, kun joukko kasakoita oli
saanut surmansa, täyttyivät juoksuhaudat uusilla tulokkailla.
Sotamies ei koko päivän kuluessa päässyt hetkeksikään lepoon ja kun
vihdoin tuli kaivattu auringonlasku, alkoi uusi yleinen ryntäys.
Uloshyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan.

Yöllä heinäkuun 16 päivää vastaan hyökkäsi kaksi uljasta
kasakkaeverstiä, Hladki ja Nebaka ruhtinaan asemia vastaan, mutta
kärsivät jälleen kauhean tappion: kolmetuhatta valittua kasakkaa
kaatui paikalle. Loput pakeni Krasnostawin starostan takaa-ajamana,
kauhun valtaamana leiriin, heittäen aseensa ja ruutisarvensa. Yhtä
onnettoman lopun sai Fedorenkokin, joka, käyttäen hyväkseen paksua
sumua, aamun koittaessa oli vähällä saada valtaansa kaupungin. Hänet
torjui saksalaisten johtaja herra Korf ja hänen joukkonsa tuhosivat
Krasnostawin starosta ja herra Koniecpolski melkein kokonaan. Tämä
kuitenkaan ei vielä ollut mitään verrattuna kauheaan rynnäkköön,
joka tapahtui heinäkuun 19 päivänä. Kasakat olivat edellisenä yönä
luoneet vastapäätä Wisniowieckin asemia korkean vallin, josta isot
tykit herkeämättä heittelivät tulta ja josta päivän laskettua ja
ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla, ryntäsivät kymmenet
tuhannet hyökkäykseen. Samalla ilmestyi kaukaa muutamia kymmeniä
kauhean näköisiä koneita, jotka muistuttivat torneja ja liikkuivat
hiljaa vallia kohden. Niiden sivuista kohosi jättiläissiipinä sillat,
jotka oli tarkoitus heittää vallihautojen yli, ja koneitten katoilta
pöllähteli kevyitten tykkien ja kiväärien savua ja tulta. Tornit
liikkuivat tuhansien päiden keskellä kuin mitkäkin jättiläiskokoiset
päälliköt, milloin jyristen, milloin tulta tuiskuten, milloin taas
kadoten savuun ja pimeyteen. Sotamiehet osoittivat niitä kaukaa,
kuiskaten:

-- Nehän ovat käveleviä torneja, Chmielnicki aikoo noissa
tuulimyllyissä jauhaa meitä.

-- Katsokaa kuinka ne liikkua jyristävät kuin ukkospilvet.

-- Niissä on tykkejä! huusivat toiset.

Ruhtinaan pyssymiehet lähettivät niitä kohden vuoroin kuulia, vuoroin
kranaatteja, mutta kun ne saattoi nähdä selvästi vain silloin kun
niiden omat laukaukset valaisivat pimeyden, niin eivät kuulat niihin
juuri sattuneet.

Sillävälin tulvi taaja kasakkalauma yhä lähemmäksi kuin musta aalto,
joka yöllä vyöryy esiin kaukaiselta meren ulapalta.

-- Uh, sanoi herra Zagloba, joka ratsumiehineen seisoi lähellä
Skrzetuskia, -- minun on kuumempi kuin koskaan eläessäni. Yö on niin
paahteinen, ettei ylläni ole yhtä ainoaa kuivaa lankaa. Pirut ne ovat
keksineet tuollaiset koneet. Salli, hyvä Jumala, maan aueta niiden
alta, sillä nuo lurjukset tarttuvat pian kurkkuuni kuin luut -- amen.
Ei tässä saa syödä eikä nukkua, koirat totisesti elävät paremmissa
oloissa kuin me. -- Uh, kuinka onkin kuuma.

Ilma oli todellakin raskas, paahteinen ja täynnänsä katkua ruumiista,
jotka jo muutamia päiviä olivat olleet mädäntymässä taistelukentällä.
Taivas oli peittynyt mustaan ja paksuun pilvivaippaan, myrsky
uhkasi Zbarazia. Aseissa olevien sotamiesten otsalta valui hiki ja
rinta läähätti ponnistuksesta. Äkkiä alkoi pimeydestä kuulua rummun
pärrytystä.

-- Tuossa tuokiossa he ryntäävät, sanoi Skrzetuski, -- kuuletteko:
rummuttavat!

-- Kuulen. Tehköön piru rumpuja heidän nahoistansa. Tämä on hirveätä.

-- Lyö, lyö! karjuivat ampuman autoja kohti heittäytyvät joukot.

Taistelu riehui pitkin vallien pituutta. Vihollinen rynnisti yhtaikaa
Wisniowieckia, Lanckoronskia, Firlejtä ja Ostrorogia vastaan, jottei
toinen heistä pääsisi toisen avuksi. Kasakat, joille oli juotettu
viinaa, hyökkäsivät vielä vimmatummin kuin edellisissä ryntäyksissä,
mutta kohtasivat myöskin entistä kovemman vastarinnan. Johtajan
sankarillinen henki elähytti sotamiehiä. Hurja masuurilaisista
talonpojista kokoonpantu nostoväki tappeli kasakoitten kanssa
niin että he käsikähmässä sekaantuivat ainoaksi mylläkäksi.
Siellä taisteltiin pyyssynperillä, nyrkeillä ja hampailla.
Itsepintaisten masuurilaisten lyönneistä kaatui muutama sata uljainta
kasakkajalkaväkeä, mutta heti ottivat uudet joukot haltuunsa tyhjät
tilkat. Taistelun riehu kävi koko rintamalla yhä raivoisammaksi.
Muskettien piiput polttivat sotamiesten käsiä, he hengittivät
läähättäen ja päälliköitten ääni oli komentamisesta aivan sortunut.
Krasnostawin starosta ja Skrzetuski hyökkäsivät ratsuväkineen jälleen
kasakkajoukon kylkeen, tallaten alleen kokonaisia rykmenttejä
ja kahlaten veressä. Tunti kului toisen jälkeen eikä rynnistys
herjennyt, sillä Chmielnicki täytti kauheat aukot uudella väellä.
Tatarit auttoivat huutaen ja lähettäen kokonaisia nuolipilviä
puolustautuvien sotamiesten niskaan. Osa heistä seisoi rahvaan
takana, ajaen sitä taisteluun härännahasta tehdyillä ruoskilla. Raivo
taisteli raivoa vastaan, rinta iski rintaa vastaan, mies painautui
miestä vastaan kuoleman syleilyssä... Ja niinkuin raivoisat meren
aallot taistelevat kallioista saarta vastaan, niin taistelivat
kasakat Wisniowieckin joukkoja vastaan.

Yhtäkkiä tärähti taistelevien jalkain alla maa ja koko taivas oli
sinisessä tulessa ikäänkuin ei Jumalakaan enää kauemmin olisi
tahtonut katsella ihmisten julmuutta. Kauhea jyrähdys kuului yli
ihmishuutojen ja tykkien paukkeen. Taivaan tykistö alkoi nyt
kauhean ammuntansa. Jyrähdykset kiirivät idästä länteen. Tuntui
siltä kuin taivas ja pilvet olisivat haljenneet ja vyöryisivät
taistelevien päitten päälle. Vuoroin näytti koko maailma yhdeltä
ainoalta lieskalta, vuoroin taas tuli pilkkosen pimeä ja salamoiden
punaiset kiemurat repivät jälleen auki mustan esiripun. Myrskytuuli
riuhtaisi yhä uudestaan irti tuhansia lakkeja ja lippuja ja viskasi
ne silmänräpäyksessä taistelukentälle. Ukkosen jyrinä vyöryi
lakkaamatta, sitten seurasi sekaisin jyrähdyksiä, salamoja, tulta ja
pimeyttä. Taivas raivosi samoin kuin ihmisetkin.

Kuulumaton myrsky riehui kaupungin, linnan, vallien ja leirien yli.
Taistelu keskeytyi. Vihdoin aukenivat taivaan sulut ja sadevirrat
alkoivat tulvia maan päälle. Vesi verhosi koko maailman, ei saattanut
nähdä askeltakaan eteensä. Ruumiit vallihaudoissa alkoivat solua
virran mukana. Kasakkarykmentit jättivät hyökkäyksensä ja juoksivat
toinen toisensa perästä leiriä kohden, kulkien umpimähkään,
kohdaten toisensa ja luullen vihollisen ajavan heitä takaa sekä
hajaantuen pimeydessä. Pehmeäksi sulaneella maalla vetelehtivät,
paikoiltaan siirtyen, tykit ja ammuskuormat. Vesi rikkoi kasakkain
maavarustukset, tunki kohisten ampumahautoihin ja maanalaisiin
suojuspaikkoihin ja juoksi pitkin tasankoa, ikäänkuin paeten
takaa-ajavia kasakoita.

Sade paisui yhäkin valtavammaksi. Jalkaväki siirtyi pois valleilta,
hakien suojaa teltoistaan. Ainoastaan Krasnostawin starostan ja
Skrzetuskin jalkaväki ei saanut lähtökäskyä. He seisoivat vierekkäin
kuin järvessä, pudistellen vettä päältään. Vähitellen alkoi myrsky
kuitenkin laantua. Puoliyön aikaan sade vihdoinkin herkesi. Pilvien
lomitse vilkahteli siellä täällä tähti. Hetkisen perästä vesi
laskeutui. Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta Skrzetuskin lippukunnan
luo itse ruhtinas.

-- Eihän vain ruutinne ole kastunut, hyvät herrat? kysyi hän.

-- Kyllä se on kuivana, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski.

-- Hyvä. Astukaa alas ratsailta, kahlatkaa noiden ampumatornien luo,
pankaa niihin ruutia ja sytyttäkää. Mutta kulkekaa hiljaa. Herra
Krasnostawin starosta lähtee kanssanne.

-- Kuten käskette, vastasi Skrzetuski.

Samassa huomasi ruhtinas herra Zagloban, joka oli aivan märkänä.

-- Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen, sanoi hän. -- Lähtekää
nyt.

-- Siinä sen nyt sait, mutisi herra Zagloba itsekseen. -- Se tässä
vielä puuttui.

Puoli tuntia myöhemmin lähti kaksi ratsuosastoa, kummassakin
kaksisataaviisikymmentä miestä, vedessä kahlaten aina vyötäisiin
saakka, sapelit käsissä kohti hirveitä, liikkuvia ampumatorneja,
jotka olivat noin seitsemänkymmenen askeleen päässä valleilta.
Toista osastoa johti "leijonien leijona" Krasnostawin starosta
Marek Sobieski, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan valleille
jäämisestä, toista taas Skrzetuski. Palvelijasotamiehet kantoivat
ratsumiesten jäljessä tervaan upotettuja risuja, soihtuja ja
ruutia. He kävelivät hiljaa kuin sudet, pimeänä yönä hiipiessään
lammasnavettaa kohden.

Pieni ritari riensi ilolla liittymään vapaaehtoisena herra
Skrzetuskin joukkoon, sillä herra Michalille olivat tällaiset
yritykset rakkaammat kuin mikään muu. Ja niin hän muiden joukossa nyt
kahlasi vedessä, ilo mielessään ja sapeli kädessään. Hänen rinnallaan
marssi herra Podbipienta, käsissään paljastettu Zervikapturmiekkansa,
joka näkyi kaikkien yli, sillä Podbipientahan oli kahta päätä
pitempi pisimpiäkin miehiä. Heidän keskellänsä ponnisteli läähättäen
eteenpäin herra Zagloba, harmistuneena mutisten itsekseen ja matkien
tai toistaen ruhtinaan sanoja:

-- "Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen -- lähtekää nyt."
Mainiota. Ei totisesti koirankaan tekisi mieli lähteä omiin häihinsä
tällaisen lätäkön läpi. Ja jos minun tarkoitukseni oli kehoittaa
uloshyökkäykseen tällaisten olosuhteiden vallitessa, niin silloin
totisesti en eläessäni juo muuta kuin vettä. En ole mikään sorsa eikä
vatsani ole vene. Olen aina vihannut vettä ja kuinka en inhoisi tätä
vettä, jossa likoaa moukan raato...

-- Olkaa hiljaa, sanoi herra Michal.

-- Olkaa itse hiljaa. Ette ole isompi makkaraa ja osaatte uida
-- mikä hätä teidän on. Minun täytyy sanoa, että ruhtinas on
kiittämätön, kun ei anna minulle lepoa senkään jälkeen, kun olen
tappanut Burlajn. Zagloba on jo tehnyt tarpeeksi, tehköön jokainen
vain senkin verran ja antakaa Zagloban olla rauhassa, sillä kyllä
tulette olemaan korean näköisiä, kun hän joskus on poissa. Jumaliste,
jos minä putoan johonkin kuoppaan, niin vetäkää minut korvista pitäen
ylös, sillä alan heti tulvia.

-- Olkaa hiljaa, sanoi Skrzetuski.

-- Kasakat vielä voivat istua noissa pimeissä kuopissa ja kuulla
sananne.

-- Missä? Mitä te sanotte?

-- Tuolla, tuolla, noilla kummuilla, ruohon peitossa.

-- Se nyt vielä puuttuu, hitto heidät vieköön. Enempää ei Zagloba
saanut sanotuksi, sillä herra Michal pani kätensä hänen suulleen,
pensaikko oli näet enää vain viidenkymmenen askeleen päässä.
Sotamiehet kulkivat nyt hyvin hiljaa, mutta ei voinut estää vettä
kulisemasta heidän jalkojensa alla. Onneksi alkoi uudelleen sataa ja
tämä kohina teki heidän astuntansa kuulumattomaksi. --

Pensaikossa kummulla ei ollut vartioita -- kukapa olisikaan vartonut
uloshyökkäystä tällaisessa myrskyssä ja tulvasateen jälkeen, joka
taistelijoiden välille oli tehnyt kokonaisen järven.

Herra Michal ja herra Longinus astelivat edellä ja saapuivat kummulle
ensimäisinä. Pikku ritari päästi nyt sapelinsa riipuksiin, asetti
ylähuulelle kämmenensä ja alkoi huutaa:

-- Hei miehet!

-- No mikä nyt on? huusivat joukon keskeltä vähävenäjän kielellä
muutamat kasakat, jotka nähtävästi luulivat, että kummulta lähestyy
heikäläisiä, Chmielnickin kasakkoja.

-- Jumalan kiitos, vastasi samalla kielellä Wolodyjowski, -- ja nyt
on päästy perille.

-- Tiedättekö miten sen koneen sisälle mennään?

-- Kyllä minä jo tiedän, vastasi Wolodyjowski, ja käsillään
kopeloiden hän löysi aukon ja hyppäsi sisälle. Herra Longinus ja
muutamat seurasivat häntä.

Samassa hetkessä kuului piilopaikan sisällä läpitunkeva huuto ja
ratsumiehet, huutaen hekin, ryntäsivät toisia torneja kohden.
Pimeydessä saattoi nyt eroittaa vain valitusta ja raudan kalinaa.
Siellä täällä välähti jokin hämärä hahmo, tuontuostakin kaatui joku
maahan, tuontuostakin pamahti laukaus, mutta koko mellakkaa ei
kestänyt kauemmin kuin neljännestunnin. Kasakat, joista suurin osa
oli yllätetty sikeässä unessa, eivät tehneet edes vastarintaa ja he
joutuivat kaikki tuhon omaksi ennenkuin ehtivät tarttua aseihin.

-- Ampumatorneihin, ampumatorneihin! kajahti Krasnostawin starostan
ääni. Sotilaat ryntäsivät torneihin. -- Ne ovat sytytettävät sisältä,
sillä päältä ne ovat märät! komensi Skrzetuski.

Tätä käskyä ei kuitenkaan ollut helppo täyttää. Torneissa, jotka
olivat rakennetut honkahirsistä, ei ollut minkäänlaista ovea eikä
aukkoa. Ampujan täytyi kiivetä niihin tikapuita pitkin ja tykit,
jotka kaikki olivat pientä mallia, nostettiin sinne köysillä.
Sentähden täytyi sotamiesten jonkun aikaa juoksennella ympäri,
turhaan koputellen sapeleillaan seiniin, tai repien kulmia käsillään.
Onneksi oli palvelijasotamiehillä kirveet mukanaan. Niillä aljettiin
nyt hakata reikiä. Krasnostawin starosta käski panna reikiin
ruutilippaat, jotka vartavasten olivat valmistetut tätä tarkoitusta
varten. Sitten sytytettiin tervaluntut ja soihdut ja liekki alkoi
jo nuoleskella märkiä, mutta pihkaisia hirsiä. Ennenkuin kuitenkaan
hirret syttyivät palamaan ja ruuti räjähti, taivutti Longinus
selkänsä ja nosti maasta tavattoman kivimöhkäleen, jonka kasakat
olivat kaivaneet esiin.

Neljä väkevintä miestä varmaan ei olisi saanut tätä möhkälettä
liikkumaan, mutta hän liikutteli sitä mahtavissa käsissään ja
tervalunttujen valossa saattoi nähdä kuinka veri nousi hänen
kasvoilleen. Sotamiehet seisoivat mykkinä hämmästyksestä.

-- Siinä se on Herkules! huusivat he ja katselivat taasen, mykkinä
hämmästyksestä.

Herra Longinus oli lähestynyt vielä syttymätöntä ampumatornia. Hän
taivutti selkänsä hiukan taaksepäin ja viskasi kiven vasten seinää.

Läsnäolevat ällistyivät kuullessaan kiven kolauksen, mutta tornin
saumat irtaantuivat iskusta. Kuului rämähdys, torni avautui niinkuin
rikki lyödyt kaksoisovet ja luuhistui sitten rämisten.

Puuläjä sytytettiin nyt tervalla palamaan ja se loimahtikin heti
liekkiin.

Hetken perästä valaisi muutama kymmen jättiläisloimu koko tasankoa.
Sade valui lakkaamatta taivaasta, mutta tuli vei siitä voiton ja,
kuten sen aikaisessa kertomuksessa sanotaan, paloivat beluardit eli
ampumatornit molempien sotajoukkojen ympärillä ihmetellessä, vaikka
vallitsikin märkä sää.

Kasakkaleiristä riensivät heti avuksi Stepka, Kulak ja Mrozowicki,
kullakin muassaan muutama tuhat kasakkaa. Turhaan he yrittivät
sammuttaa tulta. Tuli- ja savupatsaat kohosivat yhä mahtavampina
taivasta kohden, kuvastuen järviin ja lätäkköihin, jotka rajuilma oli
koonnut taistelutantereelle.

Sillävälin olivat sotamiehet suljetuissa riveissä palanneet vallin
suojaan, josta heitä jo kaukaa tervehdittiin ilohuudoin.

Yhtäkkiä katsahti Skrzetuski ympärilleen, silmäili rivejä ja huusi
jyrisevällä äänellä:

-- Seis!

Palaavien joukosta puuttuivat herra Longinus ja Pieni ritari.
Nähtävästi he innoissaan olivat viipyneet liian kauan viimeisen
ampumatornin luona ja ehkäpä he olivat jostakin saaneet käsiinsä
vielä piilossa olevia kasakoitakin. Joka tapauksessa he nähtävästi
eivät olleet huomanneet toisten paluuta.

-- Eteenpäin! komensi Skrzetuski.

Krasnostawin starosta, joka oli joukon toisessa päässä, ei ymmärtänyt
mikä oli tarkoituksena ja lähti Skrzetuskilta kysymään. Mutta samassa
tulivatkin kaivatut ritarit näkyviin aivan kuin olisivat nousseet
maan alta, puolimatkassa ampumatornien ja joukon välillä.

Herra Longinus, välkkyvä Zerwikaptur käsissään, kulki
jättiläisaskelin ja hänen vierellään juoksi herra Michal. Molempien
päät olivat kääntyneet takaa-ajaviin kasakkoihin päin, jotka
seurasivat jäljessä kuin koiraparvi.

Tulipalon punaisessa loimussa saattoi selvästi nähdä koko takaa-ajon.
Oli kuin jättiläishirvi vasikkansa kanssa olisi paennut metsästäjien
joukkoa, joka hetki kuitenkin valmiina ryntäämään ahdistajiensa
päälle.

-- He joutuvat tuhon omaksi! Pian, Jumalan tähden! huusi
kimeästi herra Zagloba. -- He saavat surmansa joko nuolesta tai
pyssynkuulasta. Pian avuksi, Kristuksen haavain tähden!

Huolimatta siitä, että uusi taistelu minä hetkenä hyvänsä saattoi
alkaa, kiirehti hän sapeli kädessä Skrzetuskin ja muiden kanssa
tulevien avuksi, seisahtui tuontuostakin, kääntyi, oikaisi itseään,
läähätti, huusi, vapisi innoissaan ja lähti taasen liikkeelle, minkä
jalat ja hengitys sallivat.

Kasakat eivät kuitenkaan ampuneet, sillä heidän pyssynsä olivat
kastuneet ja jousien jänteet pehmentyneet. He tunkivat siis muuten
yhä lähemmä. Kymmenkunta heistä oli muodostunut etujoukoksi ja
nämä olivat juuri saamaisillaan kiinni perääntyvät, kun molemmat
ritarit kääntyivät heitä vastaan ja, päästäen hirveän karjunnan kuin
metsäsiat, nostivat pystyyn sapelinsa. Kasakat pysähtyivät paikalla.

Herra Longinus jättiläismiekkoineen tuntui heistä joltakin
yliluonnolliselta olennolta.

Ja niinkuin kaksi valtavaa sutta, joita metsästyskoirat liian läheltä
ahdistavat, kääntyvät ja näyttävät valkeita torahampaitaan, koirien
likennellessä toisiaan, niin hekin kääntyivät muutaman kerran ja,
hiukan peräydyttyään, seisahtuivat paikalleen. Kerran pääsi heitä
lähemmä eräs, nähtävästi rohkeampi kasakka, viikate kädessä, mutta
samassa hypähti herra Michal kuin villikoira häntä kohden ja puraisi
hänet kuoliaaksi. Muut kasakat odottivat toverejaan, jotka tiheänä
laumana juosten riensivät paikalle.

Kuitenkin läheni lähenemistään myöskin ratsumiesten rivi ja herra
Zagloba kiiti eteenpäin sapeli pystyssä, villisti huutaen: -- Lyö,
surmaa!

Samassa paukahti valleilla ja kranaatti, sihisten kuin huuhkaja,
piirsi taivaalle punaisen kaaren ja putosi tiheään ihmisjoukkoon.
Tätä seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Taistelu näytti uudestaan
alkavan.

Kasakoille olivat tämäntapaiset ammukset Zbarazin piiritykseen asti
olleet tuntemattomia ja selvällä päällä ollen pelkäsivät he niitä
suuresti, pitäen niitä Jareman noitatemppuina. Niinpä pysyi nytkin
tiheä joukko vielä hetken aikaa koossa, mutta halkesi sitten kahtia.
Samalla halkesivat myöskin kranaatit, levittäen yltympäri kauhua,
kuolemaa ja tuhoa.

-- Hakekaa suojaa! huusivat pelästyneet äänet.

Koko joukko pakeni hajalleen ja sillaikaa pääsivät herra Longinus ja
pieni ritari husaarien turviin.

Zagloba heittäytyi vuoroin toisen, vuoroin toisen kaulaan, suudellen
poskia ja silmiä. Hän oli ilosta menehtymäisillään, mutta hän peitti
tunnettaan, tahtomatta ilmaista liikutustaan, ja huusi:

-- Haa, lurjukset, en väitä rakastavani teitä, mutta pelkäsin
teidän tähtenne. Ne olisivat hitosti antaneet teitä selkään...
Niinkö te tunnette sotapalveluksen, että jäätte rintaman taakse...
Hevosellako teitä pitää raahata taistelukentälle. Kyllä minä vielä
sanon ruhtinaalle, että hän antaa teille... Ja nyt mennään nukkumaan.
Jumalan kiitos, että pääsimme niinkin vähällä. Se oli kuin olikin
noiden konnien onni, että menivät kranaatteja pakoon, sillä muuten
olisin minä heitä silponut kuin kaalinpäitä. Mieluummin totisesti
tappelen kuin katselen tuttavieni tuhoa... Tänään meidän välttämättä
täytyy ryypätä. Jumalan kiitos, että kävi näinkin hyvin. Ja minä kun
luulin, että huomenna saamme laulaa requiemia. Harmittaa kuitenkin,
etten tässä joutunut heidän kanssaan käsikähmään, sillä kauheasti
kättäni syhyttää. Vaikka kyllähän minä siellä piilopaikassa annoin
heille hernettä sipulilla höystettynä.



NELJÄS LUKU


Uusia valleja täytyi kuitenkin taasen nopeasti ruveta tekemään,
niinikään täytyi supistaa leirin alaa, jotta kasakkain jo suorittamat
maatyöt kävisivät tarpeettomiksi ja harventuneet joukot helpommin
voisivat puolustautua. Kaivettiin siis koko rynnäkön jälkeinen yö.
Eivät kuitenkaan kasakatkaan olleet toimettomina. He saapuivat hiljaa
paikalle keskiviikon välisenä yönä ja loivat leirin ympärille toisen
paljoa korkeamman vallin. Aamun sarastaessa kuului sieltä vilkasta
keskustelua ja samassa alkoi ammunta, jota kesti neljä päivää ja
neljä yötä.

Tuontuostakin ryhtyivät kasakkain ja rahvaan joukot hyökkäykseen,
kuitenkaan pääsemättä valleille asti. Ammunta vain kiihtymistään
kiihtyi. Vihollinen, jolla oli mahtavat joukot, saattoi vaihtaa
taistelevia osastoja, antaen välillä toisten levätä, ruhtinaan
leirissä sen sijaan ei ollut miehiä vuorottain lepäämään, vuorottain
taistelemaan: samojen miesten täytyi ampua, olla valmiina minä
hetkenä hyvänsä ryhtymään puolustukseen alituisten hyökkäysten
uhatessa, haudata kaatuneita, kaivaa kaivoja ja korottaa valleja,
jotta ne tarjoaisivat paremman suojan. Heidän täytyi nukkua, tai
pikemmin torkkua, vallien juurella ja keskellä tulta ja kuulia, joita
viimemainittuja lensi niin tiheään, että niitä joka aamu saattoi
lakaisemalla lakaista pois leiripihalta. Neljään päivään ei kukaan
voinut riisua yltään vaatteita, joita vuoroin sade kasteli, vuoroin
auringonpaiste kuivasi ja jotka päivällä olivat liian lämpöiset
eivätkä yöllä suojanneet kylmää vastaan. Neljään päivään ei kukaan
saanut suuhunsa mitään lämmintä. Ravintona oli viina, jonka sekaan
pantiin ruutia, korput ja kuivanut, palvattu liha, jota saatiin
pureskella keskellä savua, laukauksia, sihiseviä kuulia ja tykin
pauketta.

Ei ollut, sanotaan senaikaisessa lähteessä, mitään, mitä olisi voinut
panna päähän tai sivulle. Sotamies sitoi likaisella rievulla verisen
päänsä ja taisteli edelleen. Ihmeellistä väkeä olivat totisesti nuo
sotamiehet. Risaisissa takeissaan, aseet ruostuneina, käsissä pahasti
kolhitut pyssyt, silmät unettomuudesta punaisina, pysyivät he alati
valppaina ja valmiina taisteluun, oli sitten päivä tai yö, sade tai
poutainen sää.

Mutta sotamies oli kiintynyt johtajaansa ja seurasi häntä vaaroihin
ja rynnäkköihin, haavoihin ja kuolemaan. Jokin sankarillinen
hurmaus oli vallannut sielut, sydämet ja mielet olivat terästyneet,
kauhun tila oli käynyt jonkinlaiseksi nautinnoksi. Eri lippukunnat
suorastaan kilpailivat keskenään alttiudessa, nälän ja unettomuuden
kestämisessä, miehuudessa ja rohkeuden raivossa. Sotamiehiä oli
vaikea pidättää valleilla, sillä he eivät tahtoneet rajoittua
puolustukseen, vaan halusivat hyökätä vihollisten päälle niinkuin
nälästä vimmastuneet sudet lammasnavettaan. Kaikissa rykmenteissä
vallitsi jonkinlainen villi ilo. Jos joku olisi yrittänytkin puhua
antautumisesta, niin hänet paikalla olisi revitty kappaleiksi.
"Täällä tahdomme kuolla", toistelivat miehissä kaikki.

Jokainen päällikön käsky täytettiin salaman nopeudella. Kerran
tapahtui, että ruhtinas, illalla ratsastaessaan tarkastamassa
valleja, sai kuulla Lesczynskien rajavartiolippukunnan nuotiotulen
olevan sammumassa. Ruhtinas ajoi sotamiesten luo ja sanoi:

-- Miksi ette ammu?

-- Meiltä on ruuti lopussa ja lähetimme juuri linnasta hakemaan uutta.

-- Tuollahan sitä on lähempänä, sanoi ruhtinas, viitaten vihollisen
valleja kohden.

Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun koko lippukunta oli hypännyt
alas valleilta, juoksi vihollisia kohden ja ryntäsi kuin myrskytuuli
heidän vallejansa kohden. Kasakat surmattiin puukoilla, keihäillä ja
pyssynperillä. Neljän tykin sytytysreikään pantiin väkäpäinen naula
ja puolentunnin kuluttua palasivat sotamiehet, tosin harventuneina,
mutta voittajina ja toivat punteissa ja metsästyssarvissa mukanaan
ruutia. Päivät kuluivat toisiansa seuraten. Kasakkain ampumahaudat
vetäytyivät yhä ahtaammaksi kehäksi leirin ympäri, tunkeutuen sen
sisään kuin kiilat puuhun. Ampuminen tapahtui jo niin likeltä,
että, lukuunottamatta hyökkäyksissä surmattuja, päivässä kaatui
kymmenen miestä joka lippukunnasta. Papit eivät päässeet heidän
luokseen tuomaan sakramentteja. Piiritetyt pysyttelivät vankkureiden,
telttojen, nahkojen ja riippumaan asetettujen vaatteiden suojassa.
Yöllä haudattiin kukin kaatunut paikalle, jossa hän sattui makaamaan,
ja huomenna entistä villitymmin taistelivat eloon jääneet äskeisten
toveriensa haudoilla. Chmielnicki vuodatti suorastaan tuhlaamalla
miestensä verta, mutta jokainen hyökkäys tuotti hänelle vain yhä
uusia ja entistä suurempia menetyksiä. Hän hämmästeli vastustajiensa
itsepäisyyttä, mutta luotti yhä siihen, että aika vähentää sekä
heidän rohkeutensa että voimansa. Ja aikaa kyllä kuluikin, mutta
puolalaiset vain osoittivat yhä suurempaa kuolemanhalveksumista.
Johtajat olivat sotamiehelle esimerkkinä. Ruhtinas Jeremi makasi
paljaalla maalla vallin juurella, raviten itseään viinalla ja
palvatulla hevosenlihalla sekä kärsien kaikki sodan vaivat ja sään
vaihtelut, korkeaan säätyynsä katsomatta. Kruunun lipunkantaja
Koniecpolski ja Krasnostawin starosta johtivat itse persoonallisesti
joukkojansa uloshyökkäyksissä. Rynnäkköjen aikana olivat he
aseettomina tiheimmässä kuulasateessa. Myöskin sellaiset päälliköt,
joilta, kuten Ostrorogilta, oikeastaan puuttui sotilaallista
kokemusta ja joihin sotamiehet olivat katsoneet epäluottamuksella,
näyttivät nyt Jeremin johdolla muuttuneen aivan toisiksi miehiksi.
Vanha Pirlej ja Lanckoronski makasivat hekin vallien juurella, mutta
herra Przyjemski asetteli päivällä tykkejä ja tonki yöllä maata
kuin myyrä, kaivaen kasakkojen miinain alle vastamiinoja ja tehden
ampumahautoja tai maanalaisia käytäviä, joita pitkin sotamiehet
pääsivät kuin mitkäkin kuoleman henget keskelle kasakkain laumoja.

Vihdoin päätti Chmielnicki yrittää ryhtyä keskusteluun, toivoen
sillävälin ehtivänsä saavuttaa viekkaudella jotakin. Illalla
heinäkuun neljättäkolmatta päivää vastaan huutelivat kasakat
valleilta sotamiehille, että he lakkaisivat ampumasta. Zaporogin
lähetti saapui niinikään ilmoittamaan, että hetmani haluaa nähdä
vanhaa Zacwilichowskia. Hetken neuvoteltuaan ylipäälliköt suostuivat
ehdotukseen ja vanhus ratsasti ulos leiristä. Kaukaa näkivät upseerit
kuinka häntä kasakkain puolella tervehdittiin paljastetuin päin.
Zacwilichowski oli nimittäin komisaarina ollessaan voittanut villien
zaporogilaisten kunnioituksen. Itse Chmielnickikin piti häntä
arvossa. Ampuminen lakkasi heti. Kasakat lähenivät ampumahautojansa
pitkin ja tulivat aivan likelle vallia. Upseerit kokoontuivat siihen
lähelle. Molemmin puolin oltiin varovaisia, mutta näissä kohtauksissa
ei kuitenkaan sattunut mitään ikävää. Upseerit olivat aina pitäneet
kasakoita suuremmassa arvossa kuin tavallista rahvasta ja nyt,
antaakseen tunnustusta heidän urheudelleen ja kestävyydelleen,
he suorastaan keskustelivat heidän kanssaan kuin vertaistensa
kanssa ikään. Ihmetellen katselivat kasakat näin likeltä tuota
luoksepääsemätöntä jalopeuranpesää, joka oli pidättänyt koko heidän
ja khanin yhdistynyttä mahtia. He tulivat aivan lähelle, juttelivat
ja pahoittelivat, että niin paljon kristittyä verta on vuodatettu.
Lopuksi kestitsi kumpainenkin puoli toinen toistansa tupakalla ja
viinalla.

-- Oi herrat puolalaiset, sanoivat vanhat zaporogit, -- jos te
olisitte aina pitäneet näin puolianne, niin ei olisi ollut Keltaista
Vettä, Korsunia ja Pilawcea. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Emme
eläessämme ole nähneet mokomia.

-- Tulkaa te vain huomenna taikka ylihuomenna -- aina tapaatte meidät
samanlaisina.

-- No, tulemme kyllä. Mutta vastaiseksi kiitos levähdyksestä. Paljon
on vuotanut kristittyä verta, mutta kunhan ette nääntyisi täällä
nälkään.

-- Kyllä kuningas on täällä ennenkuin me ehdimme kuolla nälkään.
Vastikään tässä juuri pyyhimme suutamme, kun olimme syöneet maukkaan
aterian.

-- Jos meille tulee puute ruoasta, niin haemme sitä teidän
leiristänne, vastasi Zagloba, kädet kupeilla.

-- Suokoon Jumala, että isä Zacwilichowski saisi aikaan jotakin
hetmanin luona, sillä jollei hän onnistu, niin illalla jo ryntäämme.

-- No, sitä mekin jo tässä ikävöimme.

-- Khani on luvannut ottaa teistä jokaisesta hyvät lunnaat.

-- Mutta meidän ruhtinaspa on luvannut teidän khanille, että hän
sitoo hänet leukaparrasta hevosensa häntään.

-- Kyllä teidän ruhtinas on aikamoinen noita, mutta ei hän sentään voi
kestää kauan.

-- Parempi olisi, että yhdessä meidän ruhtinaan kanssa ahdistaisitte
pakanoita kuin että nousette esivaltaa vastaan.

-- Hm, teidän ruhtinaanne kanssa. Hm, hyvähän se olisi.

-- Miksi te sitten kapinoitsette? Kun kuningas saapuu, niin saatte
nähdä. Olihan ruhtinas Jeremikin teille kuin isä.

-- Hän on isänä miltei sellainen kuin kuolema on äitinä. Ruttokaan ei
ole tappanut niin monta kunnon kasakkaa kuin hän.

-- Vielä pahemmaksi hän käy. Ette vielä ole oppineet häntä oikein
tuntemaan.

-- Me emme tahdokaan häntä tuntea. Meidän päällikkömme sanovat, että
jos joku kasakka katsoo häntä silmiin, niin hänen kuolemantuomionsa
on jo kirjoitettu.

-- Niin käy Chmielnickinkin.

-- Jumala tietää miten käy. Se vain on varma, että nuo molemmat eivät
mahdu yhtaikaa elämään tässä maailmassa. Meidän isä Chmielnicki sanoo
hänkin, että jos te vain luovutatte hänelle Jareman, niin hän päästää
teidät kaikki hengissä menemään ja kumartaa vielä kuningasta yhdessä
meidän kanssamme.

Nyt alkoivat sotamiehet puhkua, rypistellä kulmakarvojaan ja
kiristellä hampaitaan.

-- Pitäkää te suunne kiinni, tai me tartumme sapeliin.

-- Kyllä ljahit nyt ovat suutuksissa, sanoivat kasakat, -- mutta
hyvät lunnaat saavat puolalaiset teistä vielä maksaa.

Näin he puhelivat keskenään, vuoroin käyttäen ystävällistä sävyä,
vuoroin uhaten, jolloin heidän keskustelunsa pakostakin kävi
kovaääniseksi kuin ukkosen jyrinä.

Iltapäivällä palasi herra Zacwilichowski takaisin leiriin. Sopimusta
ei ollut syntynyt eikä aselevosta tullut mitään. Chmielnicki
oli nimittäin asettanut ehdoksi, että hänelle luovutettaisiin
ruhtinas ja Koniecpolski. Lopuksi hän oli luetellut kaikenlaisia
zaporogilaisjoukoille tapahtuneita vääryyksiä ja kehoittanut herra
Zacwilichowskia jäämään kokonaan hänen palvelukseensa. Silloin oli
vanha ritari leimahtanut vihaan, noussut pystyyn ja ratsastanut pois.
Illalla torjuttiin hyökkäys verisesti. Koko leiri oli tulessa kahden
tunnin ajan. Kasakoita ei ainoastaan heitetty takaisin valleilta,
vaan jalkaväki valloitti vielä heidän ensimäiset vallituksensa,
hajoitti heidän ampumahautansa ja piilokäytävänsä sekä poltti jälleen
neljätoista ampumatornia. Chmielnicki vannoi sinä yönä khanille, että
hän ei luovu piirityksestä niin kauan kuin leirissä on yksikin mies
elävänä.

Huomenna, aamun koitteessa, alkoi uusi ammunta ja maahankaivautuminen.
Koko päivä tapeltiin, tapeltiin varstoilla, viikatteilla,
puuhangoilla, sapeleilla, kivillä ja savikokkareilla. Eilispäivän
ystävälliset tunteet ja valittelut kristittyjen veren vuodatuksesta
olivat vaihtuneet yhä kiihtyvään vimmaan. Aamusta lähtien oli
tuontuostakin sadellut. Sinä päivänä saivat sotamiehet ruokaa vain
puoli annosta. Zagloba osoitti senjohdosta harmiaan murinalla ja
suutahtelulla, mutta kaikissa muissa vaikutti tyhjä vatsa sen, että
vimma kävi entistä suuremmaksi. Kaikki vakuuttivat ennen kaatuvansa
läjiin toinen toistensa päälle kuin antautuvansa. Illalla alkoivat
turkkilaiseen pukuun puetut kasakat uudelleen ryntäillä, mutta
sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Yö oli melskeinen ja täynnä
huutoa. Ampuminen ei hetkeksikään herjennyt, toinen riitapuoli
vaati vaatimalla toista taisteluun. Tapeltiin sekä joukottain että
mies miestä vastaan. Herra Longinus lähti suorastaan vihollista
härnäämään, mutta kukaan ei kuitenkaan tahtonut käydä hänen kanssaan
otteluun. Häneen vain kaukaa ammuttiin. Sensijaan saavuttivat suurta
kunniaa herrat Stempowski ja Wolodyjowski, joista viimemainittu
mieskohtaisessa taistelussa surmasi kuuluisan tappelupukarin Dudarin.

Vihdoin astui esiin herra Zaglobakin, mutta vain ryhtyäkseen
sanasotaan. "Tapettuani Burlajn", sanoi hän, "ei minun sovi
seurustella minkä kääkän kanssa hyvänsä." Hän ei tässä sanasodassaan
löytänyt kasakkain joukosta ketään vertaistaan. Hän saattoi heidät
suorastaan vimmastumaan, kun hän mättään taakse piiloutuneena, aivan
kuin maan alta huusi ukkosenäänellään:

-- Istukaa te hölmöt vain täällä Zbarazin luona sillaikaa kuin
Liettuan sotajoukko marssii alaspäin pitkin Dnieperiä. Kyllä sen
sotilaat vievät terveisiä teidän omaisillenne ja tytöillenne...
Tulevana keväänä tapaatte mökeissänne paljon pieniä lapsen-vesoja,
jos silloin vielä mökit ovat paikoillaan.

Totta siinä olikin. Liettuan sotajoukkohan kulki todella Radziwillin
johdolla Dnieperin jokivartta alaspäin, polttaen ja hävittäen ja
jättäen jälelle vain maan ja veden. Kasakat tiesivät tämän ja siksi
he raivosivat ja lähettivät herra Zagloballe vastaukseksi kokonaisen
sadepilven kuulia, ikäänkuin olisi pudotettu pääryniä puusta. Herra
Zagloba piteli kuitenkin vain päätään piilossa mättään takana ja
jatkoi huutamistaan.

-- Ettepä osanneetkaan, senkin koiranpenikat, mutta minäpä osasin
Burlajhin. Olen täällä ihan yksinäni, tulkaa vain kaksintaisteluun
kanssani, tunnettehan te minut. No, hölmöt, ampukaa nyt kunnes
osaatte, sillä syksyn varmaan saatte viettää etsimällä tatarilaisia
Krimistä, taikka laittamalla tokeita Dnieperiin. No, terve teille
nyt! Lupaanpa Chmielinne päästä kiiltävän kolikon. Antakoon nyt joku
teikäläinen hänelle vasten kuonoa minun puolestani. Minun, Zagloban
puolesta, kuuletteko! Eikö teitä, senkin sontakärpäset, vielä ole
tarpeeksi paljon raatoina tantereella, vai tahdotteko vielä lisää
koiranraatoja. Piru lähettää teille terveisiä. Käykää te käsiksi
hankoihin ja auroihin, senkin lurjukset, ja rakentakaa lotjia. Teidän
asianne on kuljettaa luumuja ja suolaa eikä tehdä täällä meille
kiusaa.

Myöskin kasakat riuhtautuivat irti herroistaan, "joita riitti kolme
yhtä korppua kohden" ja kysyivät, miksi eivät nuo herrat käske
alustalaisillensa maksaa takaisin vuokraa ja kymmenystä. Zagloba
pysyi kuitenkin aina väittelyssä voiton puolella. Ja niin jatkuivat
keskustelut kirousten ja villien naurunpurskahdusten keskeyttäminä
yökausia, ammunnan ja taistelujen, suurempien tai pienempien
jatkuvasti raivotessa. Sitten lähti vuorostaan herra Janicki tekemään
sopimusta khanin kanssa. Tämä uudisti hänelle jälleen lupauksensa
korvauksen suorittamisesta. Kärsimätön lähettiläs vastasi kuitenkin:
"Kauvan te jo olette sitä luvanneet meille ettekä ole mitään
antaneet tähän asti. Joka teistä tulee hakemaan meidän päitämme, hän
menettää myöskin omansa." Khani vaati, että ruhtinas Jeremi arolla
kohtaisi hänen visiirinsä, mutta tämä oli pelkkää petosta, joka
saatiinkin ilmi ja neuvottelut päättyivät siihen. Taistelu ei koko
tänä aikana tauonnut. Illoin rynnättiin ja yöllä ammuttiin tykeillä.
Valleilta tehtiin äkkiryntäyksiä. Kahakoitiin. Ratsuväki teki hurjia
hyökkäyksiä. Mieshukka ja verenvuodatus yhä vain suurenivat.

Sotamiehiä kannusti hurja taistelun, veren ja vaarojen himo.
He menivät taisteluun laulaen kuin häihin. Oli jo niin totuttu
meluun ja paukkeeseen, että levolle komennetut osastot keskellä
tykin jyskettä ja kuulien putoillessa nukkuivat sikeään uneen.
Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, sillä ylipäälliköt eivät olleet
tarpeeksi varustaneet leiriä ennen ruhtinaan tuloa. Kaikki kallistui
hirvittävästi. Ne, joilla oli rahaa ostaa viinaa tai leipää, jakoivat
kuitenkin mielellään ostoksensa toisten kanssa. Kukaan ei surrut
huomispäivää, sillä kaikki tiesivät, että jompikumpi kahdesta
välttämättömyydestä on heidän osansa: joko apu kuninkaan puolelta,
tai kuolema. Kumpaankin he olivat yhtä valmistuneet ja ennen kaikkea
he olivat valmiit taistelemaan. Historiassa ennen kuulumattomalla
tavalla pitivät kymmenkunnat puoliaan tuhansia vastaan niin
itsepäisesti ja sellaisella vimmalla, että jokainen rynnäkkö kävi
kasakoille uudeksi tappioksi. Sitäpaitsi hyökkäsivät he muutaman
kerran päivässä ulos leiristä ja karkasivat vihollisen kimppuun hänen
omilla valleillaan. Illoin, kun Chmielnicki luuli väsymyksen jo
vallanneen kestävimmätkin ja hän kaikessa hiljaisuudessa valmisteli
hyökkäystä, kuului yhtäkkiä iloinen laulu hänen korviinsa. Silloin
hän hämmästyksen vallassa läjähytti käsillä reisiinsä ja ajatteli,
että Jeremi todella on suurempi noita kuin yksikään niistä, jotka
olivat kasakkaleirissä. Tätä ajatellessa hän raivostui, käski ryhtyä
taisteluun ja vuodatti verta niin että tulvi. Sillä hän huomasi,
että hänen tähtensä kauhean ruhtinaan tähden rinnalla alkaa vaaleta.
Kasakkain leirissä laulettiin Jaremasta lauluja, tai kerrottiin
hänestä hiljaisella äänellä ihmeitä, jotka saivat hiukset nousemaan
pystyyn kasakkain päässä. Tiedettiin, että hän toisinaan ilmestyy
yöllä valleille ja kasvaa siellä niin suureksi, että hänen päänsä
ulottuu korkeammalle kuin Zbarazin tornit. Hänen silmänsä ovat
silloin kuin kaksi kuuta ja miekka hänen kädessään on kuin pahaa
ennustava tähti, jonka Jumala joskus lähettää taivaalle ihmisten
tuhoksi. Kerrottiin niinikään, että kun hän kohottaa äänensä, niin
taistelussa kaatuneet ritarit nousevat pystyyn kalskuvin asein ja
asettuvat elävien riveihin. Jeremi oli kaikkien huulilla: hänestä
lauloivat vanhat harpunsoittajat, hänestä puhuivat sekä vanhat
zaporogilaiset että oppimaton rahvas ja tatarilaiset. Kaikissa näissä
keskusteluissa, heidän vihassaan ja taikauskoisessa kauhussaan piili
samalla ikäänkuin jonkinlainen villi rakkaus, jota aron kansa tunsi
veristä tuhoojaansa kohtaan. Chmielnicki kalpeni hänen rinnallaan,
eikä ainoastaan khanin ja tatarien silmissä, vaan myöskin oman
rahvaan silmissä. Chmielnicki huomasi, että hänen täytyy kuin
täytyykin saada valtaansa Zbaraz, tai häipyy hänen tenhovoimansa kuin
pimeä aamuruskon tieltä, hänen täytyy kuin täytyykin tallata tuo
jalopeura jalkaansa alle -- muuten tuhotaan hänet itsensä.

Mutta leijona ei ainoastaan pitänyt puoliansa, vaan vieläpä hyökkäsi
joka päivä esiin kaislikosta yhä kauheampana. Mitkään oveluudet
tai petokset, ei edes selvä ylivoima auttaneet. Rahvas ja kasakat
alkoivat jo napista. Heistäkin rupesi jo tuntumaan raskaalta istua
savussa, tulessa, kuulasateessa ja ruumiiden löyhkässä likomärkinä
tai helteessä, aina kuolema kasvojen edessä. Uljaat kasakat eivät
kuitenkaan pelänneet vaivoja, valvomista, ryntäyksiä, tykkitulta,
verta ja kuolemaa. He pelkäsivät vain Jaremaa.



VIIDES LUKU.


Kuolemattoman maineen saavutti Zbarazin ikimuistettavilla valleilla
moni halpa-arvoinen ritari, mutta ennen kaikkea kuuluu ylistyslaulu
sieltä Longinus Podbipientalle hänen suurten urotöittensä takia,
jotka olivat niin mainioita, että vain hänen vaatimattomuutensa voi
kilpailla niiden kanssa.

Yö oli pimeä, synkkä ja kostea. Sotamies nuokkui valvomisesta
väsyneenä kiväärinsä varassa. Kymmenen päivän yhä uudistuneen
ampumisen ja rynnäköitten jälkeen oli ensi kerran tullut hiljaisuus
ja lepo. Kasakoitten valleilta, jotka olivat tuskin kolmenkymmenen
askeleen päässä, ei nyt kuulunut huutoa, kirouksia eikä tavanmukaista
melua. Tuntui siltä kuin vihollinen, koettaessaan uuvuttaa
puolalaisia, olisi lopulta itsekin uupunut. Vain siellä täällä
tuikahti nurmen alle piiloutuneen tulen heikko valo. Eräästä
kohden kuului äännähtelevän tuntehikas, hiljainen kasakan harppu.
Kaukana tatarilaisleirissä hirnuivat hevoset ja valleilta kajahteli
tuontuostakin vartian ääni.

Ruhtinaan kyrassierilippukunnat olivat sinä yönä jalkapalveluksessa
leirillä. Siellä olivat muiden muassa herra Skrzetuski, Podbipienta,
pieni ritari ja herra Zagloba. Istuen vallilla kuiskuttelivat he
hiljaa toisilleen ja kuuntelivat, keskustelun katkettua, vallihautaan
putoavan sateen kohinaa. Skrzetuski virkkoi:

-- Tämä hiljaisuus tuntuu minusta oudolta. Korvani olivat jo niin
tottuneet meluun ja pauhinaan, että hiljaisuus niissä nyt suorastaan
soi. Kunhan ei tässä rauhassa vain piilisi petos.

-- Minä olen jo jonkun aikaa ollut vailla puolta järjestäni, kaikki
on minulle yhdentekevää, mutisi synkästi Zagloba. -- Minun rohkeuteni
edellyttää nimittäin kolme asiaa: minun pitää saada hyvin syödä,
hyvin juoda ja hyvin nukkua. Paraskin hihna halkee ja kuivaa,
kun ei se saa rasvaa, varsinkin jos se lisäksi joutuu likoamaan
niinkuin hamppu vedessä. Sade meitä tässä liottaa ja kasakat
häkilöivät -- mitenkäs meistä sitten ei irtaantuisi päistäreitä.
Koreiksi ovat tässä todella käyneet elämisen ehdot: vehnäpulla
maksaa floriinin ja tuoppi viinaa viisi. Tuota löyhkäävää vettä ei
koirakaan ota suuhunsa, sillä ovathan kaivotkin jo täynnä ruumiiden
katkua. Ja minua janottaa niin kamalasti, aivan samalla lailla Kuin
saappaitanikin, jotka jo ovat avanneet kuononsa ammolleen kuin kalat.

-- Mutta teidän saappaannehan siis juovat vettä, sanoi häikäilemättä
herra Wolodyjowski.

-- Olkaa te vaiti, herra Michal, te ette ole sikuria suurempi niin
että te voitte hyvin elää yhdestä hirssijyvästä ja janonne saatte
sammutetuksi yhdestä sormustimellisesta. Minä puolestani kiitän
Jumalaa, etten ole niin kurjan pikkuinen ja ettei minua ole kana
takajaloillaan roppinut esiin hiekasta, vaan -- että minut on nainen
synnyttänyt maailmaan. Mutta siksi täytyy minun saada juoda ja
syödä ihmisten tapaan eikä niinkuin turilas. Ja koska nyt en ole
puolipäivästä lähtein pitänyt suussani mitään muuta kuin sylkeä, niin
ei teidän pilantekonne, suoraan sanoen, maistu minulle.

Ja samalla alkoi herra Zagloba vihaisesti nuuhistella. Mutta herra
Michal pani kädet kupeilleen ja lausui:

-- Minulla on tässä kyljelläni viinalekkeri, jonka tänään riistin
kasakoilta, vaan koska minut kerran on kana raappinut esiin hiekasta,
niin luultavasti ei niin mitättömän henkilön viina kelpaa teille.
Jätän viinan teidän haltuunne, Jan, lisäsi hän, kääntyen Skrzetuskin
puoleen.

-- Antakaappa vain tänne, sillä minun on kylmä, sanoi Skrzetuski.

-- Juokaa ja antakaa herra Longinuksellekin.

-- Aika paholainenpa te olettekin, herra Michal, sanoi Zagloba,
-- mutta oiva mies silti ja vielä lisäksi mies, joka riistätte
itseltänne ja annatte toiselle. Tehkööt vain tepposiaan ne oivalliset
kanat, jotka ovat hiekasta raappineet esiin sellaisen sotilaan
kuin te. Mutta niitä nähtävästi ei ole maailmassa. Enkä minä teitä
tarkoittanutkaan.

-- No, jos niin on, niin ottakaa sitten lekkeri herra Podbipientalta,
sanoi herra Michal. -- En tahdo tehdä teille vääryyttä.

-- Mitäs te nyt, jättäkää nyt jotakin minullekin! huusi Zagloba
kauhistuneena, katsellessaan liettualaisen juomista. -- Mitäs
te noin sätkäyttelette päätänne taaksepäin? Kunpa se jäisikin
siihen asentoon. Teillä on liian pitkät suolet, niitä ei ikinä saa
kostutetuksi. Niinhän tuo mies imee itseensä kuin laho honka. Hitto
teidät vieköön.

-- Tuskinhan minä vielä olin ehtinyt huuleni laidalle asettaa, sanoi
herra Longinus, ojentaen pois viinalekkerin. Herra Zagloba kallisti
nyt vuorostaan lekkeriä, joi yhä enemmän ja enemmän ja kulautti
vihdoin viinan loppuun asti. Sitten hän hetken puhalteli ja sanoi:

-- Ainoa lohdutus tässä on, että jos nykyinen kurjuutemme joskus
loppuu ja Jumala suo meidän päästä pälkähästä ehein nahoin, niin
silloin kyllä saamme korvauksen. Eiköhän meille silloin keksitä
jotakin toimeentuloa. Kirkkoherra Zabkowski osaa hyvin syödä, mutta
hänet minä ajan hiiteen.

-- Mitä merkillisiä asioita te tänään olettekaan Muchowieckilta
kuullut kirkkoherra Zabkowskista? kysyi herra Michal.

-- Hiljaa, sanoi Skrzetuski, -- joku tulee esiin leirin pihamaalta.

He vaikenivat ja samassa likeni heitä joku tumma hahmo, kysyen
hiljaisella äänellä:

-- Oletteko valveilla?

-- Olemme, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski, ojentaen itsensä
suoraksi.

-- Nyt täytyy olla hyvin varuillaan. Tämä hiljaisuus ei tiedä hyvää.

Ruhtinas jatkoi kulkuaan nähdäkseen oliko uni voittanut uupuneet
sotilaat. Herra Longinus vei kätensä ristiin.

-- Mikä päällikkö, mikä sotilas!

-- Hän lepää vielä vähemmin kuin me, sanoi Skrzetuski. -- Noin
hän yksinään joka yö käy tarkastamassa kaikki vallit, aina tuolle
toiselle lammikolle asti.

-- Suokoon Jumala hänelle terveyttä.

-- Amen.

Syntyi hiljaisuus. Kaikki jäivät tuijottamaan pimeyteen, mutta mitään
outoa ei näkynyt. Kasakkain valleilla oli rauhallista, viimeinenkin
valo oli sammunut.

-- Nyt voisi heidät yllättää unessa niinkuin maarotat, mutisi
Wolodyjowski.

-- Kuka tietää, sanoi Skrzetuski.

-- Minua painaa uni niin, virkkoi Zagloba, -- että silmäni
vaipuvat aivan tuonne takaraivoon asti. Mutta ei ole hyvä nukkua.
Tahtoisinpa tietää, milloin saa nukkua. Seiso täällä aseissa ja
horju väsymyksestä niinkuin juutalainen sapattina. Sekä silloin
kun ammutaan että silloin kun ei ammuta. Tämä on koiran virkaa. En
oikein tiedä, mikä minua nyt niin repii, viina vaiko tämänaamuinen
suuttumus, jonka meidän molempien, minun ja, kirkkoherra Zabkowskin,
täytyi syyttä suotta kestää.

-- No, mitä sitten oikeastaan tapahtui? kysyi herra Longinus. -- Te
aloitte jo kertoa siitä, mutta ette päässyt loppuun.

-- No, minä kerron nyt, ehkä sitten paremmin pysymme valveilla.
Aamulla lähdimme, kirkkoherra Zabkowski ja minä linnalle katsomaan,
eikö sieltä löytyisi mitään haukattavaa. Kävelemme ja kävelemme,
nuuskimme kaikki nurkat: ei löydy mitään. Käännymme jo suuttuneina
takaisin. Mutta linnan pihalla nyt tapaammekin sen kalvinilaisen
papin; joka eilen oli ollut valmistamassa kapteeni Szemberkiä
kuolemaan -- sama joka eilen Firlejn lippukunnasta sai kuolettavan
haavan. Minä virkan nyt kalvinilaiselle: mitä sinä, hirtehinen,
oikein täällä vetelehdit ja teet harmia Jumalalle? Tuotat vielä
meille kirouksen. Silloin tämä, nähtävästi luottaen Belzin herran
suojelukseen, sanoo: meidän uskomme on yhtä hyvä kuin teidänkin,
jollei parempikin. Kuuntelimme tätä kauhusta kivettyneinä, mutta
minun päähäni pälkähti: täällähän on kirkkoherra Zabkowski --
väitelkööt keskenään. Ja minun kirkkoherrani olikin heti valmis:
heitteli todistuksia kalvinilaista vastaan kuin rakeita vain. Mutta
kalvinilainenpa ei sanonut yhtään mitään, antoi tulla vain ja
painautui painautumistaan seinää vastaan. Nyt saapuivat paikalle
ruhtinas ja kirkkoherra Muchowiecki. Ja eivätkös alakin soimata meitä
siitä, että panemme toimeen melua ja riitaa ja sanovat, ettei nyt
ole sovelias aika eikä paikka väittelyjä varten. Ja niin he meitä
peittoivat kuin olisimme olleet koulupoikia. Ja suokoon Jumala, että
he olivat oikeassa, sillä muuten joudun minä vääräksi todistajaksi.
Mutta saa nähdä vain, että kyllä nuo herra Firlein papit vielä
tuottavat meille jonkun onnettomuuden.

-- Vaan eikös kapteeni Szemberk luopunut uskostaan?

-- Mitä vielä, kuoli samassa kunnottomassa uskossa missä elikin.

-- Niin, mieluummin nuo ihmiset luopuvat pelastuksestaan kuin
paatumuksesta! huoahti herra Longinus.

-- Jumala meitä varjelkoon sekä kasakkain aseitten ylivallasta että
noituudesta, lausui herra Zagloba. -- Ja kyllä he vielä kerran
Hänet suututtavat. Tiedättekö, että eilen ammuttiin tuolta vallilta
lankakeriä linnanpihalle. Sotamiehet kertoivat, että heti niillä
paikoilla, minne kerät olivat pudonneet, maa peittyi jonkinlaiseen
rupeen.

-- Onhan tunnettu asia, että Chmielnickin palveluksessa on noitia,
sanoi liettualainen, tehden ristinmerkin.

-- Noita-akkoja minä siellä itse olen nähnyt, sanoi Skrzetuski.

Puheen keskeytti herra Wolodyjowski painamalla kätensä herra
Skrzetuskin olkapäälle ja kuiskaten:

-- Olkaa hiljaa.

Sitten hän juoksi aivan vallin laidalle ja kuunteli siinä tarkkaan.

-- En kuule mitään, sanoi Zagloba.

-- Tsss! sade estää kuulemasta, vastasi Skrzetuski.

Herra Michal alkoi samassa viittoa käsillään merkiksi ettei häntä
häirittäisi, kuunteli vielä hetken ja lähestyi sitten tovereitaan.

-- Nyt ne tulevat, kuiskasi hän.

-- Antakaa te tieto ruhtinaalle, lähtekää Ostrorogin joukkojen luo!
kuiskasi Skrzetuski. -- Me taas lähdemme varoittamaan sotamiehiä.

Samassa he lähtivätkin liikkeelle, vähäväliä pysähtyen ja kuiskaten
vartiosotamiehille: vihollinen tulee, vihollinen tulee!

Sanat lensivät salaman nopeudella suusta suuhun. Neljännestunnin
kuluttua ratsasti ruhtinas paikalle antaakseen upseereille käskyjä.
Koska vihollinen nähtävästi oli aikonut rynnätä nukkuvaan leiriin
ja yllättää sen, niin antoi ruhtinas sen jäädä siihen luuloon,
että yllättäminen onnistuu. Sotamiesten oli tämän suunnitelman
onnistumiseksi pysyttävä aivan hiljaa ja päästettävä vihollinen
valleille asti ja vasta, kun tykistä oli annettu merkki, oli heidän
äkkiarvaamatta iskettävä.

Sotamiehet olivat jo valmiina, vain muskettien piippuja he vielä
äänettömästi taivuttivat eteenpäin. Kaikkialla vallitsi syvä
hiljaisuus. Skrzetuski, herra Longinus ja herra Wolodyjowski
seisoivat vieretysten henkeään pidätellen ja myöskin herra Zagloba
pysytteli heidän kanssansa, sillä hän tiesi kokemuksesta, että
useimmat kuulat satavat keskelle linnan pihaa ja että vallilla kolmen
sellaisen miehen läheisyydessä on turvallisinta. Hän asettui vain
hiukan taakse, jottei ensimäinen hyökkäys kohtaisi häntä. Vähän
syrjemmälle polvistui herra Podbipienta, kädessä kallonhalkaisija.
Wolodyjowski paneutui Skrzetuskin viereen, kuiskaten hänen
korvanjuuressaan:

-- Varmaan ne tulevat.

-- Askel askeleelta.

-- Ne ovat rahvasta eivätkä tatareja.

-- Zaporogilaisten jalkaväkeä.

-- Tai janitshareja, sillä he marssivat hyvin. Hevosen selästä heitä
paremmin voisi hakata.

-- Nyt on pimeä ratsastaa.

-- Kuuletteko nyt.

-- St! St!

Leiri näytti vajonneen sikeimpään uneen. Ei missään huomannut
liikettä eikä valoa, kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Erotti
vain hienon sateen vihmontaa, joka lankesi ikäänkuin sihvilän
läpi. Verkalleen syntyi tähän kohinaan toinen hiljainen, mutta
helpommin erotettava kohina, ääni, joka uudistui säännöllisesti
ja läheni lähenemistään, kaiken aikaa selveten. Vihdoin ilmestyi
noin kymmenen askeleen päähän vallihaudasta jokin pitkä kiinteä
massa, näkyen sikäli, mikäli se oli pimeyttä mustempi, ja pysähtyi
paikalleen. Sotamiehet pidättelivät henkeään, vain pieni ritari kävi
kiinni Skrzetuskin jalkaan, tahtoen tällä tavalla osoittaa hänelle
mielihyväänsä.

Hyökkääjät lähenivät lähenemistään vallihautaa ja alkoivat laskea
tikapuita sen yli. Sitten he astuivat niiden eteen ja nostivat
ne valleja kohden. Valli pysyi yhä aivan hiljaisena ikäänkuin
sen harjalla ja takana kaikki olisi ollut kuollutta. Vallitsi
kuolonhiljaisuus. Siellä täällä alkoivat, kaikesta hyökkääjien
varovaisuudesta huolimatta, tikapuiden portaat vikistä ja narista.

-- Nyt saatte herneitä, ajatteli Zagloba.

Wolodyjowski lakkasi jo nipistämästä Skrzetuskia ja herra Longinus
pusersi, eteensä tuijottaen, kädessään kallonhalkaisijansa kahvaa,
sillä hän oli lähinnä vallia ja toivoi saavansa iskeä ensimäisenä.
Samassa ilmestyi vallinsyrjälle kolme paria käsiä, jotka voimakkaasti
tarttuivat siihen kiinni. Senjälkeen oi verkalleen ja varovasti kolme
kypärän nuppia kohota ylemmä ja ylemmä.

Ne ovat turkkilaisia, mietti herra Longinus.

Samassa läksi muutamista tuhansista musketeista kauhea paukahdus.
Ilma kävi valoisaksi kuin päivällä. Mutta ennen kuin valo oli ehtinyt
sammua heilautti herra Longinus kättään ja sivalsi niin kauheasti,
että ilma vinkuen väistyi miekanterän tieltä.

Kolme ruumista putosi vallihautaan. Kolme kypärään puettua päätä
kieri polvistuvan ritarin edessä. Vaikka helvetti riehui maan päällä,
oli herra Longinuksen eteen nyt auennut taivas, hänen hartioilleen
kasvoi siivet, enkelikuorot lauloivat hänen rinnassaan ja hän oli
kuin taivaassa. Hän taisteli kuin unissaan ja hänen miekkansa
sivallukset olivat kuin ylistystä.

Ja kaikki aikoja sitten kuolleet Podbipientat, esi-isä Stowejkosta
alkaen, iloitsivat taivaassa siitä, että viimeinen elävä
kallonhalkaisija-Podbipientojen jälkeläinen oli sellainen urho.

Tämä hyökkäys, johon vihollisen puolelta pääasiallisesti ottivat
osaa turkkilaisten rumelialaiset ja silistrialaiset sekä khanin
janitsharikaarti, torjuttiin vielä verisemmin kuin edelliset
ja synnytti kauhean myrskyn Chmielnickiä vastaan. Hän oli näet
edeltäpäin taannut, että puolalaiset tulevat taistelemaan
turkkilaisten kanssa vähemmällä vimmalla ja että hän, jos vain saa
nuo apujoukot käytettävikseen, valloittaa leirin. Hänen täytyi nyt
lepyttää khania ja raivostuneita murzoja ja lahjoilla koettaa jälleen
päästä heidän suosioonsa. Khanille hän tarjosi kymmenen tuhatta
taalaria. Tuhaj-beille, Korsom-Adalle, Subagazylle, Nuraddinille
ja Gaidalle kaksi tuhatta miestä kohden. Sillävälin korjasivat
sotamiehet leirissä ruumiita pois juoksuhaudoista, jota tehdessä
ampuminen vihollisen valleilta heitä yhä häiritsi.

Puolalaiset sotamiehet lepäsivät nyt aamuun asti, sillä he saattoivat
jo olla varmat, ettei hyökkäys uudistuisi. Kaikki nukkuivat sikeintä
unta, paitsi vartiolippukunnat ja herra Longinus Podbipienta, joka
koko yön makasi poikkipäin miekkansa päällä, kiittäen Jumalaa
siitä, että Hän oli sallinut hänen täyttää lupauksensa ja hankkia
itselleen sellaisen maineen, että hänen nimensä kulki suusta suuhun
sekä leirissä että kaupungissa. Seuraavana päivänä kutsui hänet
sitten luoksensa ruhtinas-vojevoda ja kiitti häntä suuresti. Mutta
sotamiehiä saapui pitkin päivää joukottain häntä onnittelemaan ja
katsomaan niitä kolmea päätä, jotka hänen palvelijasotamiehensä
oli kantanut leiriin ja jotka jo ilmassa olivat mustenneet.
Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja jonkun verran kadehdittiinkin
Podbipientaa. Useat soturit eivät tahtoneet silmiään uskoa, sillä
niin tasaisesti olivat päät lyödyt irti kaulasta, että koko kypärä
leukakiinnittimineen seurasi päätä aivan kuin leikkaaminen olisi
suoritettu saksilla.

-- Olettepa te kauhea räätäli, sanoivat aatelismiehet. -- Olimmehan
me kyllä nähneet, että te olette hyvä ritari, mutta tuollaista iskua
voisivat teiltä esi-isätkin kadehtia. Ei sitä olisi taitavinkaan
pyöveli tehnyt paremmin.

-- Ei tuulikaan vie lakkia päästä niin taitavasti kuin te veitte
ruumiista nuo päät, sanottiin.

Ja kaikki puristivat herra Longinuksen kättä, mutta hän seisoi silmät
maassa, säteilevänä, lempeänä ja ujona niinkuin neitonen vihkituoliin
mennessä ja lausui ikäänkuin puolustuksekseen:

-- Ne olivat asettuneet eteeni niin hyvin.

Toiset koettelivat vielä hänen miekkaansakin, mutta kun se oli
kaksiteräinen ristiritarien aikuinen miekka, niin ei kukaan jaksanut
sitä luontevasti heilutella, ei edes kirkkoherra Zabkowski, vaikka
hän taittoi hevosenkengän kuin ruo'on vain.

Teltan ympärillä kävi puhe yhä vilkkaammaksi ja herra Zagloba,
Skrzetuski ja Wolodyjowski ottivat kohteliaasti vastaan tulijoita,
kestittäen heitä jutuilla -- muuta tarjottavaakaan ei ollut, koska
viimeisetkin korput jo aikaa sitten olivat syödyt eikä muuta
lihaakaan ollut, paitsi jotakin savustettua hevosenlihaa. Hyvä tuuli
kuitenkin korvasi ruoan ja juomat. Lopuksi, kun jo kaikki muut
olivat lähdössä, saapui Krasnostawin starosta, herra Marek Sobieski
apulaisensa Stempowskin kanssa. Herra Longinus juoksi heitä vastaan,
ja Sobieski tervehti häntä onnitellen ja sanoi:

-- Tänään on teillä juhla.

-- Niin on, vastasi Zagloba, -- sillä meidän ystävämme on täyttänyt
lupauksensa.

-- Jumalan kiitos, lausui starosta. -- Pian kai saamme teitä,
veliseni, onnitella sulhasena. Joko teillä on joku katsottuna?

Herra Podbipienta kävi hyvin hämilleen ja punastui korvia myöten,
mutta starosta jatkoi puhettaan:

-- Hämmennyksestänne huomaan, että niin on. Onhan teidän pyhä
velvollisuutenne muistaa, ettei sellainen suku saa kuolla. Suokoon
Jumala, että teille tulisi samanlaisia jälkeläisiä.

Tämän sanottuaan hän puserteli herra Longinuksen, Skrzetuskin,
Zagloban ja pienen ritarin käsiä ja kaikki he sydämessään iloitsivat
kuunnellessaan kiitosta sellaisesta suusta, sillä Krasnostawin
starosta oli miehuuden, kunnian ja kaikkien ritarillisten avujen
peili, itse ruumistunut Mars. Runsaassa määrin oli hän saanut
osakseen Jumalan lahjoja, sillä tavattomassa kauneudessaan voitti hän
nuoremman veljensä Janinkin, josta sittemmin tuli kuningas. Rikkauden
ja syntyperän puolesta taas hän oli maan ensimäisten arvoinen ja
hänen sotilaskykyänsä ylisti itse suuri Jeremi. Harvinainen tähti
olisi hän ollut Puolan taivaalla, Jumalan määräyksestä sen loisto
kuitenkin joutui nuoremman veljen, Janin osalle, ja Marekin tähti
sammui ennen aikaansa, vastoinkäymisen päivänä.

Ritarimme iloitsivat kuin iloitsivatkin sankarin kiitoksesta, mutta
tämä jatkoi yhä kehumistaan:

-- Paljon olen kuullut teistä itse ruhtinaalta, joka rakastaa teitä
yli muiden. Sentähden en ihmettele, että palvelette häntä huolimatta
siitä, että kuninkaallisissa lippukunnissa helpommin voisitte
saavuttaa ylennyksiä.

Siihen vastasi Skrzetuski:

-- Kaikkihan me oikeastaan olemme kuninkaan palveluksessa, vaikka
olemmekin erityisesti merkityt husaarilippukuntaan, paitsi herra
Zaglobaa, joka on vapaaehtoinen. Syynä siihen, että palvelemme
ruhtinasvojevodan alaisina on ensinnäkin rakkaus hänen persoonaansa
ja toiseksi halu saada olla mukana sodassa niin paljon kuin suinkin.

-- Jos teillä on sellainen halu, niin olette oikealla paikalla,
virkkoi starosta. -- Varmaan ei herra Podbipientakaan olisi minkään
muun lipun alla niin helposti löytänyt päitään. Mutta mitä taas
sotaan tulee, niin olemme me tähän aikaan kaikki saaneet maistaa sitä
kylliksemme.

-- Enemmän kuin mitään muuta, tokaisi esiin Zagloba. -- Tänne luoksemme
on aamusta asti saapunut ylistyspuhujia, mutta jospa olisikin joku
meitä hiukan kestittänyt kutsumalla haukkaamaan palan ruokaa ja
ottamaan ryypyn viinaa.

Sen sanottuaan herra Zagloba katsoa tuijotti Krasnostawin starostaa
silmiin ja räpytteli levottomana luomiaan. Starosta hymähti ja sanoi:

-- Eilisestä puolipäivästä asti en ole minäkään ottanut suuhuni
mitään, mutta ehkäpä kulauksellinen viinaa vielä löytyy jostakin
matkalaukusta. Se on teidän käytettävänänne.

Skrzetuski, Longinus ja pieni ritari kiertelivät ja nuhtelivat herra
Zaglobaa, joka kaikenlaisilla verukkeilla parhaansa mukaan puolusteli
itseään.

-- Minä en ole tehnyt mitään viittauksia, sanoi hän, -- sillä
kunnianhimoni on hillitä omaa tahtoani, jotten kajoaisi toisen
omaan, mutta kun noin korkea-arvoinen henkilö tarjoaa, niin olisi
sopimatonta kieltäytyä.

-- Tulkaa siis, sanoi starosta, -- minustakin on hauska istua hyvässä
seurassa ja onhan meillä aikaa, kunnes ammunta taas alkaa uudelleen.
Aterialle en kutsu teitä, sillä hevosenlihaakin on jo vaikea saada
-- heti kun joku hevonen linnan pihalla saa surmansa, on sata kättä
kohollaan sitä tavoittelemassa. Mutta viinaa on vielä pari pulloa,
joita suinkaan en säästä itseäni varten.

Toiset kiertelivät vieläkin eivätkä tahtoneet mennä, mutta kun
starosta nimenomaan kehoitti, niin he lähtivät ja herra Stempowski
vilisti edelläpäin ja hankki kokoon muutaman korpun ja hiukan
hevosenlihaa haukattavaksi viinan ohella. Herra Zagloba tuli heti
hyvälle tuulelle ja lausui:

-- Suokoon Jumala, että hänen armonsa kuningas pian vapauttaa meidät
tästä piirityksestä. Kyllä me sitten yhtenä miehenä hyökkäämme
tulijoiden vaunuja kohden. Heillä on aina matkassa herkkuja, sillä
jokainen pitää aina enemmän huolta itsestään kuin valtakunnan
hyvinvoinnista. Tahdon mieluummin syödä kuin tapella heidän kanssaan.
Mutta ehkäpä he sentään käyttäytyvät hyvinkin, kuninkaan silmien
edessä kun ovat.

Starosta kävi vakavaksi.

-- Olemmehan, sanoi hän, -- vannoneet, että kaadumme viimeiseen
mieheen ennenkuin antaudumme. Ja niin tulee tapahtua. Meidän
täytyy olla valmiina kaikkeen, sillä yhä pahemmaksi käy tilamme.
Ruokavarat ovat jo melkein lopussa ja, mikä pahempi: ruutikin on
loppumaisillaan. Toisille en sitä sanoisi, mutta teille sen uskon.
Pian ei meillä ole jäljellä muuta kuin: mieliin päättäväisyys ja
käteen miekka. Ja valmiina kuolemaan -- siinä kaikki. Suokoon Jumala
kuninkaan mitä pikimmin saapua, se on viimeinen toivoni. Kuningas
on sotainen herra, varmaan emme säästäisi vaivoja, terveyttä emmekä
henkeämmekään pitääksemme puoliamme kunnes hän meidät vapauttaa.
Mutta hänen joukkonsa ovat vielä liian pienet ja hänen täytyy
odottaa. Tiedättehän, hyvät herrat, itse kuinka verkalleen yleinen
sotaväen nosto tapahtuu. Ja tokkohan kuningas sitäpaitsi oikein
tietää, millaisissa oloissa me itseämme puolustamme ja että me jo
syömme viimeisiä leipämuruja.

-- Me olemme jo uhranneet itsemme, sanoi Skrzetuski.

-- Mutta entä jos jollakin tavoin toimittaisi kuninkaalle tuon
tiedon, virkkoi Zagloba.

-- Jos löytyisi kunnon mies, sanoi starosta, -- joka ottaisi
pujahtaakseen täältä piirittäjien keskeltä. Hän hankkisi siinä
itselleen jo eläessään kuolemattoman maineen. Olisihan hän koko
sotajoukon pelastaja ja torjuisi tuhon isänmaan päältä. Vaikkapa
yleinen sotaväen nosto ei vielä kokonaisuudessaan olisikaan
tapahtunut, niin ehkäpä vain pelkkä kuninkaan läheisyys saattaisi
hajoittaa kapinan. Mutta kuka ottaa lähteäkseen, kun Chmielnicki niin
on saartanut kaikki tiet ja aukot, ettei hiirikään pääse pujahtamaan
leiristä. Sellainen yritys olisi ilmeinen ja varma kuolema.

-- Mutta onhan ovelia keinoja, sanoi Zagloba, -- ja yksi sellainen on
juuri pälkähtänyt päähäni.

-- Mikä keino, mikä? kysyi starosta.

-- Mehän joka päivä saamme jonkun vangin. Jos ostaisi jonkun heistä.
Hän olisi karkaavinaan meiltä ja lähtisi sitten kuninkaan luo.

-- Minunpa pitää puhua siitä ruhtinaan kanssa, virkkoi starosta.

Herra Longinus mietti niin ankarasti, että otsa peittyi ryppyihin.
Istuttuaan kaiken aikaa vaieten, hän yhtäkkiä kohotti päänsä ja
lausui tavallisella lempeydellään:

-- Minä otan hiipiäkseni kasakoitten leirin läpi.

Nämä sanat kuultuaan hypähtivät ritarit hämmästyneinä paikoiltaan.
Herra Zaglobalta meni suu auki, Wolodyjowski alkoi väännellä pieniä
viiksiään ja Skrzetuski kalpeni. Mutta Krasnostawin starosta löi
kämmenillään samettisiin housuihinsa ja huudahti:

-- Ottaisitteko sen tehdäksenne?

-- Oletteko miettinyt mitä sanotte? kysyi Skrzetuski.

-- Olen sitä jo kauan miettinyt, sanoi liettualainen. -- Sillä
upseerien kesken on jo aikoja sitten ollut puhe siitä, että täytyisi
saada kuninkaalle ilmoitus meidän tilastamme. Kuunnellessani heidän
puhettansa mietin itsekseni: jos kaikkivaltias Jumala sallisi minun
täyttää lupaukseni, niin lähtisin heti. Minähän olen mitätön mies,
mitä minä merkitsen ja mitä vahinkoa on, vaikka minut matkalla
surmattaisiinkin.

-- Ja varmaan surmataankin! huudahti Zagloba. -- Kuulitteko mitä
herra starosta sanoi? Että sellainen yritys on varma kuolema.

-- No, viis siitä, sanoi herra Longinus. -- Jos Jumala tahtoo, niin
hän varjelee minua, jollei, niin hän palkitsee minut taivaassa.

-- Mutta saatuaan teidät käsiinsä, he kiduttavat teitä ja surmaavat
julmalla tavalla -- oletteko kadottanut järkenne, hyvä mies? puhui
Zagloba.

-- Kyllä minä kuitenkin lähden, veliseni, virkkoi liettualainen
lempeästi.

-- No, katsokaa häntä nyt! huudahti Zagloba epätoivoissaan. --
Voittehan samalla antaa heti paikalla katkaista kaulanne ja ampua
päänne tykillä leiriin, sillä ainoastaan silloin voisitte hiipiä
kasakkain läpi.

-- Malttakaa mielenne, hyvä herra, sanoi liettualainen, pannen
kätensä ristiin rinnalleen.

-- Mutta yksin ette lähde, minä lähden kanssanne, sanoi Skrzetuski.

-- Ja minä myöskin, lisäsi Wolodyjowski, miekkaansa kalistaen.

-- Menkää hiiteen! huudahti Zagloba, käyden kiinni päähänsä,
-- menkää hiiteen päätöksinenne. "Minä myöskin, minä myöskin"!
Heille ei tämä verenvuodatus vielä riitä, ei ole vielä tarpeeksi
tuhottu ihmiselämää eikä kylliksi ammuttu. Heille eivät vielä riitä
tapahtumat täällä, he tahtovat vielä varmemmin päästä hengestään.
Menkää hornan nieluun ja antakaa minun olla rauhassa. Kunpa
saisittekin surmanne.

Sen sanottuaan hän kuin hullu alkoi kierrellä telttaa.

-- Jumala rankaisee minua! huusi hän, -- siitä, että olen antautunut
hurjapäitten seuraan sensijaan että olisin jäänyt kunnon miesten
joukkoon. Sen olen siitä saanut.

Hetken hän vielä kiihtyneenä käveli teltassa, sitten hän vihdoin
pysähtyi Skrzetuskin eteen ja, katsellen häntä kädet selän takana
silmiin, uhkaavan näköisenä huohotti:

-- Mitä minä olen teille tehnyt, että te vainoatte minua!

-- Jumala varjelkoon, vastasi Skrzetuski, -- kuinka me teitä
vainoamme?

-- Että herra Podbipienta keksii tällaisia, sitä en ihmettele, hänen
järkensä on aina piillyt hänen nyrkissään, ja siitä asti kun hän
surmasi kolme suurinta hölmöä turkkilaisten joukossa, tuli hänestä
itsestään neljäs...

-- Inhoittavaa kuunnella tuollaista, sanoi liettualainen.

-- Enkä minä häntäkään kummastele, jatkoi herra Zagloba, osoittaen
Wolodyjowskia. -- Hän hyppää tasajalkaa kasakan saapasvarrelle tai
tarttuu hänen housuihinsa aivan kuin takkiainen koiran häntään ja
pääsee perille pikimmin meistä kaikista. Kumpaakaan heistä ei ole
pyhä henki valaissut. Mutta että te, sensijaan että pidättäisitte
heitä hullusta yrityksestä, vielä yllytätte heitä ja ehdotatte
itsekin menevänne sekä tahdotte syöstä meidät kaikki neljä varmaan
kidutukseen ja kuolemaan -- se on jo liikaa! Hyi hitto, en olisi sitä
odottanut upseerilta, jota itse ruhtinas pitää uljaana miehenä.

-- Mitä te tarkoitatte puhumalla neljästä? sanoi Skrzetuski
hämmästyneenä. -- Itsehän te tahdotte mukaan.

-- Kyllä! huusi Zagloba, koputtaen nyrkillä rintaansa, -- kyllä
lähden minäkin. Jos joku teistä, tai kaikki yhdessä lähdette,
niin olen minäkin tietysti muassa. Langetkoon minun vereni teidän
päittenne päälle. Saanhan sitten kerrankin oppia tietämään, kenen
seuraan voi liittyä.

-- Kunpa saisittekin, vastasi Skrzetuski.

Kaikki kolme tahtoivat nyt syleillä häntä, mutta hän vain yhä
huohotti vihassaan ja torjui pois heidän käsivartensa, sanoen:

-- Menkää hiiteen, en minä ole teidän Juudaan-suudelmienne
puutteessa.

Samassa kuului valleilta tykin- ja muskettien ammuntaa. Zagloban
hilliintyi ja sanoi:

-- Tuossa saatte nyt, menkää!

-- Sehän on tavallista jokapäiväistä ampumista, huomautti Skrzetuski.

-- Jokapäiväistä ampumista, sanoi Zagloba härnäten. -- No, olkaa
hyvät! Viishän he tuosta välittävät. Puoli sotajoukkoa on tuo
jokapäiväinen ampuminen jo sulattanut kokoon, mutta siitä eivät he
ole tietääkseen, vaan toivovat nähtävästi, että toisestakin puolesta
tulisi raatoja.

-- Ruvetkaa nyt pois taas hyvälle tuulelle, sanoi herra Podbipienta.

-- Pitäisit suusi kiinni, kaalinpää, ärjäisi Zagloba. -- Tehän tässä
olette syyllisin. Te olette koko tuon yrityksen keksijä ja jollei se
totisesti ole tyhmä, niin olen minä tyhmä.

-- Minä lähden joka tapauksessa, vastasi herra Longinus.

-- Lähdette, lähdette, kyllä minä tiedän minkätähden. Älkää
näytelkö sankaria, sillä kyllä teidät tunnetaan. Teillä riittää
tahrattomuutta myytäväksikin ja onhan tietysti tarpeellista kuljettaa
sitä muuallekin. Te olette ritarien joukossa huonoin ettekä paras.
Mokomakin tekopyhä, joka vain kauppaa hyvettään, hyi sellaistakin
jumalanpilkkaa! Suoraan sanoen, ei teidän tee mielenne kuninkaan
luo, vaan teidän halunne on hirnua pitkin kyliä niinkuin hevonen
laitumella. Siinä nyt saatte nähdä ritarin, jolla on kaupan
tahrattomuutta. Todellinen pahennus on tuo mies, jumaliste.

-- Inhoittavaa on tuollaista kuunnella, sanoi herra Longinus,
korviansa tukkien.

-- Jättäkää jo riitanne, sanoi Skrzetuski vakavana. -- Miettikäämme
sensijaan itse asiaa.

-- Totta tosiaan, sanoi Krasnostawin starosta, joka tähän asti
hämmästyneenä oli kuunnellut herra Zaglobaa. -- Suuri asia on
kysymyksessä, mutta emme voi päättää mitään ilman ruhtinasta. Siitä
ei siis kannata riidellä. Te olette palveluksessa, hyvät herrat,
ja teidän on totteleminen käskyä. Varmaan on ruhtinas nyt kotona.
Lähtekäämme hänen luoksensa kuulemaan mitä hän sanoo aikomuksestanne.

-- Sitä minäkin tarkoitin, sanoi Zagloba ja toivo valaisi yhtäkkiä
hänen kasvonsa. -- Lähtekäämme heti paikalla.

He lähtivät ja kävivät leiripihan poikki, jonne jo kasakkain
valleilta lenteli kuulia. Ruhtinaan sotaväki oli valleilla. Kaukaa
muistuttivat vallit markkinakojurykelmää, siellä kun riippui paljon
vanhoja kirjavia vaatteita ja turkkeja. Viereen oli asetettu
kuormavankkureja, teltanosia ja kaikenlaisia esineitä, jotka vain
kelpasivat estämään vihollista näkemästä sotamiehiä. Viikkokausia
yöt päivät kestänyttä ammuntaa jatkui nytkin. Noiden verhoiksi
ripustettujen rääsyjen yläpuolella leijaili pitkä sinertävä savuvyö
ja sen edessä näkyi rivi punaisia ja keltaisia sotamiehiä, jotka
uutterasti tekivät työtä ihan likellä vihollisvalleja vastapäätä.
Itse leiripiha muistutti suurta romuläjää. Tasaiset kohdat oli lapio
kaivanut kuopiksi, tai hevosen kavio tallannut niin, ettei sieltä
päässyt nousemaan ainoatakaan ruohon orasta. Siellä täällä törrötti
multaläjä, joka oli syntynyt juuri äsken kaivettaessa kaivoa tai
hautaa. Tuossa oli vaunujen, tykkien tai tynnyrien kappaleita, tuossa
taas läjä jyrsittyjä ja auringossa valjenneita luita. Hevosenraatoja
ei näkynyt missään, sillä jokainen kaatunut hevonen otettiin heti
sotamiesten ravinnoksi. Sensijaan virui kaikkialla rautaisia,
suurimmaksi osaksi jo ruostuneita tykinkuulia, joita säännöllisesti
päivittäin sateli tälle avonaiselle paikalle. Raskaan sodan ja
nälän jälki kohtasi silmää joka askeleella. Kulkiessaan kohtasivat
sotilaamme isompia ja pienempiä sotamiesryhmiä, milloin kantamassa
haavoitettuja ja kuolleita, milloin taas kiiruhtamassa valleille
auttamaan liian uupuneita tovereitaan. Kaikilla olivat kasvot
mustuneina, posket painuneina kuopille, kaikilla oli parta ajamatta,
mutta silmistä hehkui julma palo. Puku oli virttynyt ja repaleinen,
päätä verhosi usein, lakkien tai kypärien asemasta rääsyt, kiväärit
olivat kolhitun näköisiä ja väkisinkin tuli sotilaidemme mieleen
kysymys: miten käy tuon kourallisen tähänastisia voittajia, jahka
vielä kuluu viikko tai pari?

-- Näette nyt, hyvät herrat, sanoi starosta, -- on jo aika ilmoittaa
tilamme kuninkaalle.

-- Kurjuus hioo jo hampaitaan kuin koira, sanoi pieni ritari.

-- Ja miten käy sitten, kun hevoset ovat syödyt? kysyi Skrzetuski.

Näin keskustellen saapuivat he ruhtinaan teltoille, jotka olivat
sijoitetut vallin oikealle sivulle ja joiden edessä näkyi
toistakymmentä ratsastavaa sotilasta, valmiina kuljettamaan käskyjä
eri osiin leiriä. Heidän hevosensa, jotka olivat ruokitut pieneksi
hakatulla ja palvatulla hevosenlihalla, hyppelivät alituisen
ammunnan kiihoittamina hurjasti takajaloilleen, tahtomatta mitenkään
pysyä paikoillaan. Tällaisia olivat yleensä hevoset jokaisessa
ratsujoukkolajissa. Kun ne esimerkiksi juoksivat vihollista vastaan,
näyttivät ne aarniokotkain tai hevoskenttaurien laumalta, joka
pikemmin kiisi ilmassa kuin kulki maata pitkin.

-- Onko ruhtinas teltassa? kysyi starosta eräältä ratsumieheltä.

-- On, hän keskustelee paraikaa herra Przyjemskin kanssa, vastasi
vartiomies.

Starosta meni sisään ilmoittautumatta, mutta nuo neljä upseeria
pysähtyivät teltan eteen.

Hetken perästä heilahti kuitenkin teltan vaate ja herra Przyjemski
pisti esiin päänsä, sanoen:

-- Ruhtinas haluaa nähdä teidät heti paikalla. Herra Zagloba meni
telttaan tyytyväisellä mielellä, sillä hän toivoi, ettei ruhtinas
toki lähettäisi parhaita ritarejaan varmaan kuolemaan. Hän kuitenkin
erehtyi, sillä ennenkuin he olivat ehtineet tervehtiäkään, sanoi
heille ruhtinas:

-- Herra starosta on minulle kertonut, että te olette valmiit
lähtemään leiristä ja minä hyväksyn aikomuksenne. Ei mikään uhri
isänmaan hyväksi ole liikaa.

-- Me tulimme vain pyytämään lupaa, koska meidän henkemme on teidän
ruhtinaallisen armonne käytettävänä.

-- Tahdotteko siis lähteä kaikki neljä?

-- Herra ruhtinas, sanoi Zagloba, -- he tahtovat lähteä, mutta en
minä. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne ylvästelemään
enkä muistuttamaan ansioitani, ja jos minä otan asian puheeksi,
teen sen vain siksi, ettei minua epäiltäisi pelkuriksi. He ovat
suuria ritareita, nämä herrat Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra
Podbipienta Myszykiszkistä, mutta myöskin Burlaj, joka sai surmansa
minun kädestäni -- muut tekoni jättääkseni mainitsematta -- oli hänkin
suuri sotilas, Pardabutin, Bohunin ja kolmen janitsharipään veroinen.
Arvelen siis, etten ritarina ole muita huonompi. Miehuus on kuitenkin
toista kuin hulluus. Siipiä meillä ei ole ja maata myöten emme pääse.

-- Ette siis lähde? kysyi ruhtinas.

-- Sanoin, etten tahdo lähteä, mutta en sanonut, etten lähde. Kun
Jumala kerta on minua rangaissut panemalla minut noiden seuraan, niin
täytyy minun siinä pysyä kuolemaan asti. Jos me joudumme tiukalle,
niin on Zagloban sapelissa vielä terää. Mutta en vain ymmärrä,
mitä varten meidän neljän pitäisi tahallamme syöksyä kuolemaan ja
toivon, että teidän ruhtinaallinen armonne kääntää tämän meistä pois,
kieltämällä tuon hullun yrityksen.

-- Te olette hyvä toveri, vastasi ruhtinas, -- ja kunnon mies, kun
ette tahdo jättää ystäviänne, mutta minun mielipiteestäni te olette
erehtynyt, sillä minä hyväksyn heidän tarjouksensa.

-- Kuole nyt kuin koira! mutisi Zagloba ja hänen kätensä putosivat
hervottomina.

Samassa hetkessä tuli telttaan Belzin kastellaani, herra Firlej.

-- Herra ruhtinas, sanoi hän, -- mieheni ovat ottaneet kiinni
kasakan, joka sanoo, että ensi yöksi valmistetaan uutta hyökkäystä.

-- Minullakin on jo siitä tieto, vastasi ruhtinas, -- kaikki on
valmiina, pidettäköön nyt vain kiirettä, kun luodaan uusia valleja.

-- Ne ovat jo melkein valmiit.

-- Hyvä on, sanoi ruhtinas. -- Odotamme siis iltaa. Sitten hän
kääntyi noiden neljän upseerin puoleen:

-- Rynnäkön jälkeen on paras aika pujahtaa leiristä, jos yö vain on
pimeä.

-- Kuinka? sanoi Belzin kastellaani. -- Valmistatteko uloskarkausta,
herra ruhtinas?

-- Uloskarkaus tulee aikoinaan, sanoi ruhtinas, -- ja minä johdan
sitä, mutta nyt on kysymys muusta. Nämä herrat aikovat pujahtaa
täältä vihollisen lävitse antaakseen kuninkaalle tiedon tilastamme.

Kastellaani hämmästyi, jäi seisomaan silmät selällään ja katseli
vuoronperään kaikkiin neljään.

Ruhtinas hymyili tyytyväisen näköisenä. Hän oli turhamainen siinä
kohden, että hän mielellään näki sotilaitaan ihailtavan.

-- Jumal' avita, sanoi kastellaani, -- onpa maailmassa vielä
uljaita miehiä. En tahdo kehoittaa teitä luopumaan uhkarohkeasta
yrityksestänne.

Herra Zagloba hehkui kiukusta punaisena. Hän ei sanonut enää mitään,
ainoastaan huohotti kuin karhu. Ruhtinas lausui, oltuaan hetken
ääneti ja mietteissään:

-- En kuitenkaan tahdo turhaan uhrata teidän vertanne enkä suostu
siihen, että te kaikki neljä lähdette yhtaikaa. Lähteköön yksi
edellä. Jos hänet surmataan, niin muistamme häntä kunnioituksella,
niinkuin aina olemme ylistäen muistaneet sen palvelijani kuolemaa,
joka Lembergin luona joutui vangiksi. Jos siis ensimäinen surmataan,
lähtee toinen ja sitten tarpeen tullen kolmas ja neljäs. Saattaahan
tapahtua, että ensimäinen onnellisesti pääsee karkaamaan, -- silloin
ei tarvitse lähettää toisia turhaan kuolemaan.

-- Herra ruhtinas, keskeytti Skrzetuski...

-- Se on tahtoni ja käskyni, sanoi pontevasti Jeremi. -- Mutta
tehdäkseni teille mieliksi, määrään, että se lähtee ensimäisenä, joka
ensimäisenä tarjoutui.

-- Minä tarjouduin ensimäisenä, sanoi herra Longinus säteilevin
kasvoin.

-- Tänä iltana rynnäkön jälkeen, jos yö on pimeä, lisäsi ruhtinas. --
En anna mitään kirjeitä kuninkaalle. Te kerrotte hänelle mitä itse
olette nähnyt, merkiksi otatte vain tämän sinettisormuksen.

Podbipienta otti sinettisormuksen ja kumartui ruhtinasta kohden,
mutta tämä tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä
sitten muutaman kerran otsalle, lausuen liikutettuna:

-- Niin olette lähellä sydäntäni kuin veli. Saattakoon ja
suojelkoon teitä, te Jumalan soturi, taistelujen Jumala ja meidän
enkelikuningattaremme, amen.

-- Amen, toistelivat Krasnostawin starosta, herra Przyjemski ja
Belzin kastellaani.

Ruhtinaalla oli kyyneleet silmissä, sillä hän oli sotilailleen kuin
isä, muut itkivät ja herra Podbipienta vapisi kiihkosta, pyhän
innostuksen liekin vallassa aina ytimiä myöten. Tuo puhdas, nöyrä
ja sankarillinen sielu riemuitsi ollessaan tässä menossa kantamaan
uhriaan.

-- Historia on kirjoittava teistä! huudahti Belzin kastellaani.

Ei meille, ei meille kuulu kiitos, vaan sinun nimesi olkoon ylistetty
Herra, Herra, sanoi ruhtinas.

Upseerit lähtivät teltasta. Hyi hitto, jotakin on tarttunut kurkkuuni
ja kuristaa siellä, suussa on karvas maku niinkuin olisin syönyt
koiruohoa, puheli Zagloba. - Ja nuo tuolla yhä ampuvat. Ampukoot
salamat heihin! jatkoi hän, osoittaen kasakkain savuavia valleja. --
Oi, raskasta on elää maailmassa. Herra Longinus, joko nyt todellakin
lähdette? Varjelkoot enkelit teitä. Jospa rutto tuhoaisi nuo moukat
tuolta.

-- Minun täytyy nyt jättää teidät hyvästi, hyvät herrat.

-- Miksi, minne sitten menette? kysyi Zagloba.

-- Kirkkoherra Muchowieckin luo synnintunnustukselle. Minun täytyy
puhdistaa syntinen sieluni.

Sen sanottuaan herra Longinus nopein askelin lähti linnaa kohden.
Toiset kääntyivät valleille päin. Herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski
vaikenivat synkkinä, mutta herra Zagloba puhui:

-- Yhä minua vain niin oudosti kuristaa kurkusta. En olisi luullut,
että minun niin tulee häntä ikävä, mutta hän onkin kunnollisin mies
maailmassa. Ja jos joku siinä asiassa väittää minua vastaan, niin
annan hänelle vasten kuonoa. Hyvä Jumala, minä kun luulin, että
Belzin kastellaani pidättää ruhtinasta, mutta hän vain yllytti.
Mikä hitto sen kerettiläisen toikin sinne. Historia, sanoi hän, on
kirjoittava teistä. Kirjoittakoon hänestä itsestään, mutta ei sentään
herra Longinuksen nahalle. Miksei hän lähde itse? Onhan hänellä,
kalvinilaisella, kummassakin jalassa kuusi varvasta. Hänenhän olisi
helpompi kävelläkin. Minä sanon teille, että maailma huononemistaan
huononee ja se on totinen tosi, mitä kirkkoherra Zabkowski ennustaa,
nimittäin, että maailman loppu on lähellä! Istahtakaamme hiukan
vallin likelle ja lähtekäämme sitten linnaan ilahuttaaksemme
seurallamme ystäväämme ainakin iltaan asti.

Mutta herra Podbipienta vietti, ripillä ja Herran ehtoollisella
käytyään, koko aikansa rukouksessa. Hän tuli esille vasta illalla,
juuri kun hyökkäys alkoi ja se oli kauheimpia kaikista hyökkäyksistä,
kasakat kun rynnistivät jo silloin, kun sotamiehiä, tykkejä ja
vankkureja tuskin oli ehditty siirtää äsken luoduille valleille.
Hetken ajan näytti siltä kuin vähäisten puolalaisten joukkojen
täytyisi sortua kahdensadan tuhannen vihollisen tulvaan. Puolalaiset
lippukunnat olivat todella niin sekaantuneet vihollisen keskelle,
etteivät voineet erottaa vihollisista omiaan ja kolme kertaa
uudistui tänä peli. Chmielnicki oli pannut likoon kaikki voimansa,
sillä sekä khani että hänen omat joukkonsa olivat päättäneet tämän
olevan viimeisen rynnäkön ja että tämän jälkeen tullaan taivuttamaan
piiritettyjä vain nälällä. Kolmen tunnin kuluttua olivat kuitenkin
kaikki hyökkäykset torjutut takaisin, jopa viholliselle niin
hirveillä tappioilla, että myöhemmin kerrottiin Chmielnickin tässä
taistelussa menettäneen neljäkymmentä tuhatta miestä. Varma ainakin
on, että taistelun jälkeen tuotiin kokonainen läjä vihollisen
lippuja ruhtinaan jalkojen juureen. Ja viimeinen suuri rynnäkkö tämä
todellakin oli, sillä senjälkeen seurasi vielä raskaammat ajat, ajat
jolloin vihollinen kaivautui puolalaisten vallien sisään, ryösteli
ajokaluja ja piti yllä alituista ampumista, uuvuttaen puolalaisia
kurjuudella ja nälällä.

Hellittämätön Jeremi johti heti rynnäkön jälkeen uupumuksesta
huojuvat miehensä uloskarkaukseen, jonka seurauksena oli uusi tappio
vihollisille. Vasta tämän jälkeen alkoi sekä kasakkain että ruhtinaan
leirissä lepo.

Yö oli lämmin ja pilvinen. Neljä mustaa hahmoa liikkui hiljaa ja
varovasti vallien itäistä reunaa kohti. Ne olivat herrat Longinus,
Zagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski.

-- Suojatkaa hyvin pistoolinne, kuiskasi Skrzetuski, -- ettei ruuti
pääsisi kostumaan. Kaksi lippukuntaa on koko yön valmiina: jos
annatte ampumalla merkin, kiiruhdamme heti teidän avuksenne.

-- Pimeä on niin ettei erota omaa kättään, kuiskasi Zagloba.

-- Se juuri on hyvä, sanoi herra Longinus.

-- Hiljaa, keskeytti Wolodyjowski, -- kuulen jotakin.

-- Varmaan joku kuoleva korisee. Ei siellä olekaan mitään...

-- Kun saisi käsiinsä seipään.

-- Hyvä Jumala, huoahti Zagloba, vavisten kuin kuumeessa.

-- Kolmen tunnin kuluttua alkaa aamu koittaa, nyt on aika lähteä,
sanoi Longinus.

-- Nyt on oikea aika lähteä, toisti Skrzetuski matalalla äänellä. --
Jääkää Jumalan haltuun.

-- Jumalan haltuun.

-- Jääkää hyvästi, veljet. Ja antakaa anteeksi, jos olen jollakin
lailla rikkonut teitä vastaan.

-- Tekö rikkonut, hyvä Jumala, huudahti Zagloba syöksyen syleilemään
häntä.

Skrzetuski ja Wolodyjowski sulkivat hekin hänet vuoronperään
syliinsä. Hetken aikana vavisutti pidätetty nyyhkytys ritarien
rintoja. Vain herra Longinus pysyi tyynenä, vaikka hän olikin
liikutettu.

-- Jääkää hyvästi, toisti hän vielä kerran.

Tultuaan vallin reunalle laskeutui hän vallihautaan, hetken perästä
häämöitti hänen hahmonsa vallihaudan toisella puolen, vielä kerran
antoi hän tovereilleen jäähyväismerkin, sitten hän katosi pimeyteen.

Zalosciin johtavan tien ja Wisniowiecin valtamaantien välillä oli
tammilehto, jota leikkelivät tien poikkisuunnassa kulkevat kapeat
niityt. Sen jatkona seurasi vanha, tiheä, suuri havumetsä, joka
ulottui aina Zalozcen taakse. Sinne oli Podbipienta päättänyt pyrkiä.

Tämä tie oli kyllä sangen vaarallinen, sillä päästäkseen tammimetsään
oli kuljettava pitkin koko kasakkaleirin syrjää. Herra Longinus
oli kuitenkin tahallaan valinnut sen, koska leirin läheisyydessä
pitkin yötä liikkui enimmän väkeä ja vartiat siellä vähimmän
kiinnittivät huomiota ohikulkeviin. Lisäksi oli kaikille muille
teille, syvänteihin, pensaikkoihin ja poluille asetettu vartioita,
joita esaulit, sadanpäälliköt, rykmentinjohtajat, vieläpä itse
Chmielnickikin alinomaa kävivät tarkastamassa. Niittyjen poikki ja
Gniezna-jokea pitkin kulkevaa tietä oli mahdoton ajatellakaan pääsyä,
sillä siellä valvoivat tatarilaiset hevosvartiat ratsujensa luona
iltahämärästä aamun koittoon asti.

Yö oli lämmin, pilvinen ja niin pimeä, että kymmenen askeleen päähän
ei erottanut ihmistä eikä puuta. Tämä oli herra Longinukselle
eduksi, vaikkakin hänen täytyi käydä hyvin verkalleen ja varovasti,
jotta hän ei putoisi syvänteihin tai johonkin ampumahautaan,
joita sekä puolalaiset että kasakat olivat kaivaneet pitkin koko
taistelutannerta.

Varovasti kulkien hän pääsi aina toisille puolalaisille valleille
asti, jotka edellisenä iltana olivat jätetyt tyhjiksi. Kavuttuaan
vallihaudan yli hän kyyryssä kulki kasakkain valleja ja ampumahautoja
kohti. Hän seisahtui ja kuunteli: vallit olivat kuin olivatkin
autioina. Uloskarkaus, jonka Jeremi oli tehnyt kasakkain ryntäyksen
jälkeen oli karkoittanut sieltä kasakat, joista osa oli kaatunut ja
osa paennut vankkurileirin turviin. Ruumiita virui läjittäin vallien
rinteillä ja harjalla. Herra Longinuksen jalka kosketti vähänpäästä
jotakin ruumista, hän astui silloin ruumiin yli ja jatkoi kulkuaan.
Vähänpäästä ilmaisi heikko valitus tai huokaus, että jotkut maassa
makaavista vielä olivat elossa.

Vallien takana leveni laaja alue, joka ulottui aina seuraavaan
ampumahautaan asti, jonka puolalaiset ylipäälliköt aikoinaan olivat
antaneet luoda. Se oli niinikään täynnä ruumiita. Kuoppia ja
kaivantoja tapasi täällä vieläkin enemmän, miltei joka kymmenkunnan
askeleen päässä kohosi multaläjä, pimeydessä muistuttaen heinärukoa.
Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus,
missään ei saattanut huomata edes nuotiotulta. Koko tällä laajalla
välimaalla ei ollut muita kuin kaatuneet.

Herra Longinus alkoikin lukea rukousta kaatuneiden sielujen
puolesta ja jatkoi kulkuaan. Äänet puolalaisten leiristä, jotka
olivat kuuluneet hänen korviinsa aina toiselle valliryhmälle asti,
hiljenivät hiljenemistään, haihtuivat kaukaisuuteen ja katosivat
lopulta kokonaan. Herra Longinus pysähtyi ja katsahti ympärilleen.

Hän ei nähnyt juuri mitään, sillä eihän leirissä ollut valoja. Vain
yhdestä akkunasta linnassa pilkoitti heikko valo, kuin mikäkin tähti,
joka milloin pilkoittaa pilvien lomasta, milloin taas peittyy niihin,
tai kuin kiiltomato, joka vuoroin tuikkii, vuoroin sammuu.

-- Veljet, näenköhän teitä enää elävinä? mietiskeli herra Longinus.

Ja kaiho painoi häntä tätä ajatellessa kuin ääretön kivi. Hän tuskin
jaksoi hengittää. Tuolla, missä tuo virvatulen näköinen valo väräjää,
tuolla ovat hänen omat väkensä, siellä ovat veljessydämet, ruhtinas
Jeremi, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, kirkkoherra Muchowiecki,
siellä häntä rakastetaan ja oltaisiin valmiita häntä puolustamaan.
Mutta täällä on yö, tyhjyys, pimeys, ruumiita jalkojen alla,
ympärillä henkien piiritanssi ja tuolla etäämpänä on kirottujen,
julmien vihollisten verenjanoinen leiri.

Kaihon kivi kävi niin raskaaksi, että se tämän jättiläisenkin
hartioille tuntui liian painavalta. Hänen mielensä alkoi horjua.

Silloin hyökkäsi pimeydessä hänen kimppuunsa kalpea levottomuus,
alkaen kuiskuttaa hänen korvaansa: et pääse lävitse; se on
mahdotonta, palaa takaisin, vielä on aikaa, ammu pistoolin laukaus
ja koko lippukunta ryntää sinua pelastamaan. Tuon leirin läpi, tuon
villijoukon lomitse ei kukaan pääse pujahtamaan.

Nälkiintynyt leiri, jonne joka päivä satoi kuulia, joka oli täynnä
kuolemaa ja ruumiin-katkua, tuntui tällä hetkellä herra Longinuksesta
hiljaiselta, turvalliselta satamalta.

Siellä eivät hänen ystävänsä panisi pahaksi, jos hän palaisi. Hän
sanoo heille, että yritys kävi yli inhimillisten voimien, ja silloin
eivät myöskään nuo muut lähde eivätkä lähetä ketään, vaan odottavat
Jumalan ja kuninkaan armahtavaisuutta.

Mutta entä jos Skrzetuski lähtee ja saa surmansa?

-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nämä ovat saatanan kiusauksia,
mietti herra Longinus. -- Minähän olen valmis kuolemaan ja mitään
pahempaa taas ei voi minulle sattua. Saatana tässä peloittelee
heikkoa sieluani tyhjyydellä tässä ympärillä, ruumiilla ja
pimeydellä, sillä hänhän käyttää hyväksensä kaikkia keinoja.

Eihän toki ritari voi peittää nimeänsä häpeään, menettää kunniaansa,
jättää sotajoukkoansa hätään ja luopua taivaan kruunusta -- ei
milloinkaan!

Longinus asteli eteenpäin, pidellen käsiä eteensä ojennettuina.
Samassa alkoi uudelleen kuulua ääniä, mutta nyt ei enää puolalaisten
leiristä, vaan vastakkaiselta taholta. Ne olivat vielä epäselviä,
mutta syviä ja uhkaavia. Longinuksesta tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä
olisi kuullut metsästä karhun mörinää. Levottomuus oli kuitenkin
jo poissa hänen mielestään. Kaiho ei enää painanut häntä, se oli
muuttunut läheisten ystävien suloiseksi muisteluksi. Vihdoin hän
ikäänkuin vastatakseen kasakkaleiristä kuuluvaan uhkaukseen vielä
kerran toisti itsekseen:

-- Lähden sittenkin.

Hetken perästä oli hän samalla surman kentällä, jolla ruhtinaan
ratsuväki ensimäisen rynnäkön aikana oli tuhonnut kasakat ja
janitsharit. Tie kävi jo tasaisemmaksi, kuoppia ja multaläjiä
oli vähemmän eikä ruumiita juuri ollenkaan, sillä edellisissä
taisteluissa kaatuneet olivat kasakat jo korjanneet. Täällä oli
myöskin jonkun verran valoisampaa, sillä kaikkinaiset esteet eivät
enää saartaneet näköaloja. Maa vietti hiljalleen etelää kohti,
mutta herra Longinus kääntyi heti sivulle päin, koettaen pujahtaa
läntisen lammikon ja kasakkaleirin välitse. Hän astui nyt kiiruhtaen
ja vapaasti ja hänestä näytti jo, että hän pääsee onnellisesti
kasakkaleirin ohi. Äkkiä hänen korviinsa taasen alkoi kuulua uusia
ääniä.

Hän pysähtyi heti ja neljännestunnin kuluttua hän kuuli hevosten
tömistäen ja huohottaen lähenevän.

-- Kasakkavartiosto, ajatteli hän.

Samassa tuli hänen korviinsa ihmisääniäkin. Hän kääntyi kiireesti
sivulle päin ja tunnusteli taasen jaloillaan maata, hän heittäytyi
siihen liikkumattomaksi, pitäen toisessa kädessä pistoolia, toisessa
miekkaa.

Ratsastajat tulivat sillävälin yhä lähemmäksi ja saapuivat vihdoin
aivan hänen kohdalleen. Oli niin pimeä, ettei hän saattanut laskea
heitä, mutta hän kuuli heidän puheestaan joka sanan.

-- Heidän on paha, mutta paha on meidänkin, sanoi jokin uninen ääni.
-- Ja kuinka moni kunnon kasakka täällä saakaan surmansa.

-- Hyvä Jumala, sanoi toinen ääni, -- kerrotaan, ettei kuningas enää
ole kaukana, miten meidän silloin käykään.

-- Khani on suuttunut meidän Chmieliimme ja tatarit uhkaavat hirttää
meidät, jollemme saa voittoa.

-- Hevoslaitumilla he tappelevat meikäläisten kanssa. Isä on
kieltänyt menemästä tatarien leirille, sillä joka sinne vain menee,
saa surmansa.

-- Kerrotaan, että kaupustelijoiden joukossa on valepukuisia ljaheja.
Kunpa tästä sodasta pääsisikin.

-- Nyt meidän on vielä pahempi kuin ennen.

-- Kuningas joukkoineen ei ole enää kaukana, se on pahinta se.

-- Äh, mieluumminpa sitä makailisi Siczissä kuin rähmisi täällä
pimeässä kuin mikäkin kerjäläinen.

-- Mutta kunhan ei täällä olisikin joitakin kerjäläisiä, koska
hevoset noin pärskähtelevät.

Äänet etenivät vähitellen, vihdoin kokonaan häipyen. Herra Longinus
nousi ja jatkoi matkaansa.

Sade, hieno kuin sumu, alkoi tihkua, ilma kävi entistä pimeämmäksi.

Yhtäkkiä välähti herra Longinuksen vasemmalla puolella, parin sadan
askeleen päässä, pieni valo, sitten toinen, kolmas ja kymmenes. Nyt
hän jo oli varma siitä, että hän oli kasakkaleirin kohdalla.

Valoja oli harvassa ja nekin olivat heikkoja. Nähtävästi olivat
miehet jo nukkuneet, siellä täällä ehkä vielä juotiin, tai
valmistettiin ruokaa huomista varten.

-- Jumalan kiitos, että lähdin liikkeelle hyökkäyksen ja
uloskarkauksen jälkeen. Varmaankin he ovat kuolettavan väsyneet.

Samassa hän taasen alkoi etäältä erottaa hevoskavioiden töminää.
Toinen vartiosto oli liikkeellä.

Maa sattui sillä kohdalla olemaan epätasaisempaa, niin että oli
helpompi piiloutua. Vartiosto ratsasti ohi niin likeltä, että oli
ajamaisillaan herra Longinuksen yli. Onneksi olivat hevoset tottuneet
pelästymättä kulkemaan kentällä makaavien ruumiiden ohi. Herra
Longinus kulki taas eteenpäin.

Noin tuhannen askeleen päässä kohtasi hän vielä kaksi patrullia. Koko
leirin ympärillä olevaa piiriä vartioitiin nimittäin kuin silmäterää.
Herra Longinus iloitsi hengessä siitä, ettei hän kohdannut
jalkamiesetuvartioita, joita tavallisesti asetettiin kasakkaleirin
eteen antamaan tietoja ratsasvartioille.

Hänen ilonsa ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi. Hän oli tuskin
ehtinyt parin sadan askeleen päähän, kun hänen edessään, noin
kymmenen askeleen päässä, taas häämöitti musta varjo. Vaikka herra
Longinus olikin peloton mies, tunsi hän pienen pelon väreiden
kulkevan alas selkäpiitään. Oli myöhäistä väistyä syrjään. Hahmo
liikkui. Se oli nähtävästi huomannut hänet.

Seurasi hetken epäröinti, lyhyt silmänräpäys. Yhtäkkiä kysyi
hiljainen ääni:

-- Vasil, sinäkö siellä olet?

-- Minä, sanoi herra Longinus hiljaa.

-- Onko sinulla viinaa?

-- On.

-- Anna tänne.

-- Kuinka sinä olet noin pitkä? kysyi sama ääni kauhistuneena.

Pimeydessä kuului rusahdus. Lyhyt, samassa hetkessä katkennut
huudahdus "Herra Jum..." pääsi vartiomiehen suusta. Sitten kuului
ikäänkuin murrettujen luitten rutina ja hiljainen korahteleminen.
Miehen hahmo romahti raskaasti maahan.

Herra Longinus jatkoi matkaansa.

Hän ei kuitenkaan käynyt entistä suuntaviivaa pitkin, sillä
siellä oli nähtävästi vartiolinja, vaan kääntyi vielä lähemmäksi
kasakkaleiriä, toivoen pääsevänsä ratsuvartiostojen ja vaunurivien
välitse. Jos ei enää ollut toista vartioketjua, niin saattoi herra
Longinus tiellään tavata vain leiristä vartiovaihteeseen meneviä
jalkamiehiä. Ratsuvartiostoilla ei täällä ollut enää mitään tekemistä.

Hetken perästä hän huomasikin, ettei toista vartioketjua ollut.
Sensijaan oli itse leiri vain kahden nuolenampuman päässä. Mutta
kummallisesti se näytti yhä lähenevän, vaikka herra Longinus koetti
käydä yhdensuuntaisesti vaunurivien kanssa.

Niinikään hän huomasi, etteivät leirissä kaikki nukkuneet. Siellä
täällä näkyi sammuvien tulien ääressä istuvia hahmoja. Eräässä
paikassa oli nuotiotuli muita isompi, vieläpä niin iso, että sen
loimu ulottui melkein herra Longinukseen asti. Ritarimme täytyi nyt
vetäytyä vartiopaikkoja kohden, jotta hänen ei tarvitsisi käydä
valovyöhykkeen läpi. Hän näki, miten ristinnäköisiin pylväisiin
likelle tulta oli ripustettu härkiä, joita teurastajat paraikaa
nylkivät. Joukko miehiä katseli tätä toimitusta. Muutamat soittelivat
hiljaa puupilliä teurastajien ajanvietteeksi. Tämä osa leiriä oli
hevospaimenien hallussa. Kaukaisemmat vankkuririvit olivat pimeyden
peitossa.

Sammuvien nuotioiden valaisema äärimmäinen syrjä leiriä tuntui nyt
taasen olevan lähempänä herra Longinusta. Aluksi oli se ollut vain
hänen oikealla puolellaan, nyt hän yhtäkkiä huomasi sen olevan
edessäänkin.

Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, mitä tehdä. Hän oli kuin olikin
saarroksissa. Kasakkain asemat, tatarilaisten leiri ja mustat
vankkurijonot ympäröivät vanteena koko Zbarazia. Tämän vanteen
keskelle oli sijoitettu vartiopaikkoja ja vartiomiehet kävivät
edestakaisin katsomassa, ettei kukaan pääsisi läpitse.

Herra Longinuksen asema oli kauhea. Joko hänen täytyi pujahtaa
vankkurien välitse, tai kasakkain ja tatarilaisten leirin väliltä
hakea jokin toinen ulospääsy. Muuten täytyi hänen aamukoittoon
asti harhailla tuossa ympyrässä. Jollei hän mahdollisesti tahtonut
peräytyä Zbaraziin, mutta siinäkin tapauksessa hän saattoi joutua
vartioiden käsiin. Hän ymmärsi kuitenkin, että maan epätasaisuuden
vuoksi eivät kaikki vankkurit voi seisoa vierekkäin. Jossakin täytyi
niiden jonossa olla katkeama, vieläpä melkoisen isokin, jotta
ratsastajat voisivat ylläpitää yhteyttä toistensa kanssa. Herra
Longinus päätti etsiä tällaista välipaikkaa ja tuli sitä hakiessaan
yhä lähemmäksi vaunuja. Siellä täällä palavien nuotioiden valo tosin
nyt saattoi ilmaista hänet, mutta toisaalta oli se myöskin hänelle
hyödyksi, sillä ilman tulia ei hän olisi nähnyt vankkureita eikä
niiden välistä tietä.

Noin neljännestunnin haettuaan hän löysi tien, joka kuin musta rihma
kulki vankkurien välillä. Sillä kohdalla ei ollut nuotiotulia eikä
siellä myöskään voinut olla kasakoita, koska ratsuväen oli kuljettava
siitä läpi. Herra Longinus asettui suulleen maahan ja alkoi ryömiä
tuota mustaa juovaa kohden niinkuin käärme, joka menee luolaansa.

Kului neljännestunti, puoli tuntia ja yhä hän ryömi ja rukoili,
antautuen ruumiineen ja sieluineen taivaallisten mahtien suojaan.
Hän ajatteli, että ehkä koko Zbarazin kohtalo tänä hetkenä riippui
siitä, onnistuuko hänen päästä läpi tuosta mustasta kidasta ja siksi
hän ei rukoillut ainoastaan omasta puolestansa, vaan myöskin niiden
puolesta, jotka tällä hetkellä ampumahaudassa rukoilivat hänen
puolestaan.

Molemmin puolin vallitsi täysi hiljaisuus. Ei ainoakaan mies
liikahtanut, ei ainoakaan hevonen pärskähdellyt, ei ainoakaan
koira haukahtanut. Herra Longinus ryömi eteenpäin. Hänen edessään
häämöitti pensaita ja tiheikköjä, niiden takana on tammilehto ja
tammilehdon takana havumetsä, joka ulottuu aina Toporowiin asti.
Siellä havumetsän takana, siellä oli kuningas ja pelastus, maine ja
ansioituminen Jumalan ja ihmisten edessä. Mitä olikaan kolmen pään
poikkilyöminen verrattuna tähän työhön, johon tarvittiin paljon
muutakin kuin rautainen käsi!

Herra Longinus tunsi itsekin selvästi tämän erotuksen, mutta ylpeys
ei paisuttanut hänen puhdasta sydäntänsä. Se vain suli, niinkuin
lapsen sydän sulaa, kiitollisuuden kyyneliin.

Vihdoin hän nousi ja alkoi kävellen kulkea eteenpäin. Tuolla puolen
vankkureita ei ollut vartiostoja, tai jos olikin, niin vain harvassa,
joten niitä oli helpompi välttää. Sillävälin oli ruvennut satamaan
aika rankasti ja sateen rapina tukahutti hänen askeltensa äänen.
Herra Longinus pani nyt liikkeelle pitkät säärensä ja käveli kuin
jättiläinen, tallaten pensaita, mennen yhdellä askeleella eteenpäin
saman verran kuin jokin toinen viidellä. Vankkurileiri jäi yhä
kauemmaksi, tammilehto tuli lähemmäksi ja samalla myöskin pelastus.

Kas tuossa tammet jo ovatkin, yö niiden varjossa on pimeä kuin
manalassa. Mutta sitä parempi. Vieno tuuli alkoi puhaltaa, tammet
humisivat hiljaa, ikäänkuin hymisten rukousta: "Suuri Jumala,
hyvä Jumala, varjele tätä ritaria, sillä hän on sinun palvelijasi
ja sen maan uskollinen poika, jolla me olemme kasvaneet sinun
ylistykseksesi."

Herra Longinus oli jo päässyt puolentoista puolalaisen penikulman
päähän omasta leiristään ja hiki valui hänen otsaltaan, sillä ilma
oli paahteinen, ikäänkuin se olisi valmistellut myrskyä. Mutta
Longinus kävi myrskystä välittämättä, hänen rinnassaan kun lauloivat
enkelit. Tammikko harvenee, varmaan tulee tämän jälkeen niitty.
Tammet humisivat nyt hiljemmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:
jää vielä hetkiseksi tänne, meidän keskellämme on sinun ollut
turvallista olla. Mutta ritarilla ei ole aikaa, hän astuu avonaiselle
niitylle. Vain yksi ainoa tammi näkyy keskellä aukeaa ja se onkin
tavallista mahtavampi. Herra Longinus suuntaa askeleensa tammea
kohden.

Yhtäkkiä, kun hän jo on päässyt noin kymmenkunnan askeleen päähän
jättiläistammen laajoista oksista, ilmestyy hänen eteensä parikymmentä
mustaa hahmoa, jotka sudenhyppäyksin lähenevät ritaria.

-- Kuka sinä olet, kuka sinä olet?

Heidän kieltänsä on mahdoton ymmärtää, heillä on päässä jonkinlaiset
suippolakit, varmaan he ovat tatareja, hevospaimenia, jotka täällä
pitävät sateensuojaa.

Samassa hetkessä valaisi punainen salama niityn, tammen, tatarien ja
jättiläiskokoisen Longinuksen hahmot. Kauhea huuto tärisytti ilmaa ja
taistelu puhkesi raivoonsa.

Tatarit heittäytyivät herra Longinusta vastaan kuin sudet peuran
kimppuun ja tarttuivat häneen suonikkailla käsillään. Mutta hänen
tarvitsi vain pudistaa ryntääjät päältään, niin ne putoilivat kuin
kypsyneet omenat puusta. Samassa suhahti hirveä kallonhalkaisija
tupestaan ja kuului voivotusta, ulvontaa, avunhuutoja,
miekankalsketta, maahanlyötyjen korinaa, pelästyneitten hevosten
hirnuntaa ja rikkihakattujen tatarilaismiekkojen kalsketta. Hiljainen
niitty kaikui mitä erilaisimpia villejä ääniä, kaikkia, mitä vain
ihmiskurkusta saattoi lähteä.

Tatarit hyökkäsivät uudestaan ritarin päälle, mutta hän nojasi
olkapäänsä tammea vastaan. Etupuolelta häntä taas suojeli
miekanheilutus ja hän heiluttelikin sitä kauheasti. Ruumiita
häämöitti hänen jalkojensa juuressa. Toiset hyökkääjistä vetäytyivät
jo kauhunvallassa pakoon.

-- Hoi, hoi! kaikui ympärillä villi ulvonta.

Tämä ulvonta ei jäänyt vaille vastakaikua. Ei kulunut puoltakaan
tuntia, kun jo koko niitty oli täynnä jalka- ja ratsumiehiä. Sinne
tuli kasakkoja ja tatareja käsissä viikatteita, hankoja, jousia.
Toisilla oli palavia päreitäkin. Kuumeenkiireisiä kysymyksiä sateli
ja toinen tiedusteli toiselta, mitä täällä oikeastaan on tekeillä.
Katsokaa, vastasivat hevospaimenet. Katsokaa, toisteli joukko. Ljahi,
katsoppas sitä! Tappakaa se, ottakaa kiinni elävältä!

Herra Longinus ampui kaksi pistoolinlaukausta, mutta sitä eivät hänen
toverinsa enää kuulleet puolalaiseen leiriin.

Joukko likeni puoliympyrässä. Longinus itse pysyi varjossa
jättiläiskokoisena puuhun nojaten, ja odotti miekka kädessä.

Joukko läheni lähenemistään. Vihdoin kuului komento:

-- Käykää kiinni!

Jokainen joka kynnelle kykeni, hyökkäsi eteenpäin. Huudot vaikenivat.
Ne jotka eivät päässeet hyökkääjien joukkoon, näyttivät heille valoa.
Ihmispyörre kieppui ja käänteli puun alla, vain ainoa voihkina vailla
yksityisiä ääniä erottautui pyörteestä. Vihdoin kuului ryntääjien
kurkusta kauhun huuto ja samassa hajaantui joukko.

Puun alla seisoi yhä pystyssä herra Longinus, ja hänen jalkojensa
juuressa virui kokonainen läjä ruumiita, jotka kuolonkamppauksessa
vielä hytkähtelivät.

-- Tuokaa köysiä, huusi joku ääni.

Samassa karauttivat ratsumiehet hakemaan köysiä ja palasivat
silmänräpäyksessä. Kymmenkunta miestä tarttui nyt pitkän köyden
kumpaankin päähän, koettaen sen avulla kiristää herra Longinuksen
puuta vastaan.

Herra Longinus löi kuitenkin köyden poikki miekallaan ja miehet
molemmissa päissä kaatuivat maahan. Yhtä huonosti onnistui tatarien
yritys.

Huomatessaan, että liian suuri joukko on toistensa tiellä, lähti
kymmenkunta uskaliainta nogailaista paikalle ottamaan elävältä
kiinni jättiläistä. Hän ruhjoi heidät kuitenkin niinkuin metsäsika
repii vaivaiset koirat. Tammi, joka oli muodostunut kahdesta
yhteenkasvaneesta mahtavasta puusta, suojeli ritarin selkää. Se taas,
joka yritti edestäpäin, kuoli miekan ulottuville päästyään, ehtimättä
päästää edes huutoa. Herra Podbipientan yliluonnollinen voima näytti
kasvamistaan kasvavan.

Tämän huomatessaan ajoivat raivostuneet kasakat pois tatarit ja
ympärillä alkoi villinä huutona kuulua:

-- Uk! uk!

Nyt, nähdessään jouset ja jalkojensa juureen satelevat nuolet, herra
Podbipienta ymmärsi, että kuoleman hetki lähestyy. Hän alkoi siis
rukoilla pyhää neitsyttä.

Ympärillä hiljeni. Joukko seisoi henkeään pidätellen ja odottaen,
mitä oli tulossa.

Ensimäinen nuoli suhahti juuri herra Longinuksen lausuessa sanoja:
Vapahtajan Äiti! Nuoli kosketti hänen ohimoaan.

Toinen nuoli suhahti herra Longinuksen lausuessa: Ylistetty Neitsyt!
Nuoli osui hänen olkapäähänsä.

Rukouksen sanat sekaantuivat nyt nuolien sihinään ja kun herra
Longinus lausui: Aamun Tähti! oli hänellä nuolia olkapäissä, kyljissä
ja jaloissa... Veri valui alas hänen ohimoiltaan ja hän kyllä näki
tatarit edessään sumuisella niityllä, mutta ei kuullut enää nuolten
suhinaa. Hän tunsi voimiensa loppuvan, hänen jalkansa horjuivat, pää
painui rinnalle ja vihdoin hän putosi polvilleen.

Siinä herra Longinus, puoleksi nyyhkien, lausui: "Enkelien
kuningatar" -- ja ne olivatkin hänen viimeiset sanansa maan päällä.

Taivaan enkelit ottivat hänen sielunsa ja asettivat sen kirkkaana
helmenä enkelien kuningattaren jalkain juureen.



KUUDES LUKU.


Seuraavana aamuna seisoivat herra Wolodyjowsk ja Zagloba valleilla
sotamiesten joukossa, katsellen kasakkaleiriä kohti, josta läheni
joukottain rahvaan miehiä. Skrzetuski oli paraikaa ruhtinaan
luona neuvottelemassa, mutta Wolodyjowski ja Zagloba nauttivat
hetkisen lepoa, keskustellen eilispäivän tapahtumista ja tarkaten
liikehtimistä vihollisen leirissä.

-- Tuo ei tiedä hyvää, sanoi Zagloba, kädellään osottaen mustia
joukkoja, jotka jättiläispilvien tapaan lähenivät.

-- Varmaankin he aikovat uudelleen lähteä rynnäkköön, vaikkeivät
kädet enää tahdo jaksaa liikutella jäseniään.

-- Mitenkä he nyt tekisivät rynnäkön, tähän aikaan, keskellä
kirkasta päivää? sanoi pieni ritari. -- Sitä eivät he enää tee. He
vain ottavat haltuunsa eilisiä vallejamme ja kaivautuvat uusiin
ampumahautoihin, alkaakseen sitten taas ampua aamusta iltaan.

-- Pitäisi niitä sentään vähän peloittaa tykinlaukauksella.

Wolodyjowski hiljensi ääntään.

-- Ruutia on niukalta, sanoi hän. -- Jos sitä sillä tavalla
tuhlataan, niin ei se varmaan enää riitä kuudeksi päiväksi. Mutta sen
ajan kuluessa kuningaskin jo ehtii avuksi.

-- Tapahtukoon mitä tahansa, kunpa meidän Longinus parkamme vain
pääsisi onnellisesti perille. Koko yönä en ole saanut unta, olen
aina vain ajatellut häntä. Heti kun silmäni painuivat kiinni, olin
näkevinäni hänet hädässä ja minun tuli niin paha olla, että aivan
hiki tunki esiin ruumiista. Hän on paras mies koko valtakunnassa eikä
parempaa löytäisi vaikka kolme vuotta ja kuusi kuukautta hakisi lyhty
kädessä.

-- Mutta miksi te sitten aina teitte hänestä pilaa?

-- Kun suuni on pahempi kuin sydämeni. Mutta älkää nyt te, herra
Michal, tehkö hänen muistoaan minulle vielä verisemmäksi, kun minulla
muutenkin on omantunnontuskia. Jumala varjelkoon, ettei herra
Longinukselle vain tapahtuisi mitään. Sitten ei minulla ole levon
hetkeä.

-- Älkää siinä nyt soimatko itseänne. Ei hän koskaan kantanut
vihaa teitä vastaan. Kuulinhan itse hänen sanovan: paha suu, mutta
kultainen sydän.

-- Antakoon Jumala terveyttä tuolle kunnon ystävälle. Hän ei koskaan
osannut puhua ihmisten tapaan. Mutta tämän puutteen korvasivat
satakertaisesti hänen suuret hyveensä. Mitä arvelette, herra Michal,
onko hän päässyt onnellisesti perille?

-- Yö oli pimeä ja hyökkääjät olivat tappionsa jälkeen kauhean
väsyneet. Ei meilläkään silloin toimitettu vartiota kunnollisesti,
saatikka sitten heillä.

-- Jumalan kiitos. Pyysin myöskin herra Longinusta tarkoin
tiedustelemaan ruhtinatar-parkaamme, onko häntä nähty siellä
jossakin. Arvelen nimittäin, että Rzendzian on päässyt kuninkaan
joukkojen luo. Herra Longinus varmaan ei lepää, vaan tulee tänne
takaisin kuninkaan mukana. Siinä tapauksessa voimme jo pian saada
tietoja ruhtinattaresta.

-- Olen minäkin varma, että se poika sukkeluudellaan on pelastanut
ruhtinattaren. En enää ikinä voisi olla iloinen, jos hän olisi saanut
surmansa. En tosin tuntenut tyttöä paljon, mutta vakuutan, että jos
minulla olisi sisar, niin ei hän olisi minulle tuota tyttöä rakkaampi.

-- Sinulle hän on sisar ja minulle tytär. Nämä huolet tekevät partani
aivan valkoiseksi ja sydän pakahtuu murheesta. Sellaista se on:
kiinnyt johonkin ja ykskaks-kolme ei häntä enää olekaan! Saat istua
kököttää murheessasi ja miettiä pääsi puhki ja lisäksi on vatsasi
tyhjä ja lakkisi täynnä läpiä, joista vesi tirskuu otsallesi kuin
huonosta räystäästä ikään. Puolassa on koirilla nykyään parempi kuin
aatelisilla ja meillä neljällä on olo kaikista pahin. Eiköhän jo
olisi aika lähteä tästä parempaan maailmaan, herra Michal, vai mitä
sanotte.

-- Useamman kerran jo olen tullut ajatelleeksi, että ehkä olisi
paras suoraan kertoa asiat Skrzetuskille, mutta se minua sitten
on pidättänyt, ettei hän itse koskaan sanallakaan ole maininnut
ruhtinatarta. Ja välistä, kun joku on lausunut tytön nimen, niin hän
säpsähtää ikäänkuin häntä olisi pistetty sydämeen.

-- Niin kukapa käskee hänelle muistuttaa tuota asiaa ja repiä auki
haavoja, jotka jo ovat arpeutuneet tämän sodan tullessa, varsinkin
nyt, kun ehkä jo joku tatarilainen on hiuksista taluttanut tytön
Perekopin taakse. Pöyristyttää, kun hänen tilaansa ajattelen. On
totisesti jo aika kuolla, muuta mahdollisuutta kai ei ole, sillä
elämä tuntuu olevan pelkkää kidutusta alusta loppuun asti. Kunpa vain
herra Longinus olisi onnellisesti päässyt pujahtamaan vihollisleirin
läpi.

-- Taivaassa varmaan on hänelle varattuna enemmän armoa kuin minulle,
sillä hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta katsokaappas, hyvät
herrat, mitä ne lurjukset tuolla tekevät?

-- Tänään on niin häikäisevä auringonpaiste, ettei näe mitään.

-- Siellä hajoitetaan meidän eilistä valliamme.

-- Sanoinhan, että he ryhtyvät hyökkäykseen. Lähtekäämme pois täältä,
herra Michal, olemme tässä jo tarpeeksi seisoneet.

-- Eivät ne kaiva nopeaa ryntäämistä varten, vaan siksi, että heillä
täytyy olla tie avoinna myöskin paluuta varten. Sitäpaitsi he tuovat
sinne ampumatornejansa, nimittäin torneja, joissa heidän ampujansa
istuvat. Katsokaappas vain kuinka lapiot heiluvat. Nyt ne jo ovat
tasoittaneet neljänkymmenen askeleen matkan.

-- Jo näen, vaikka hirveästi tuo aurinko häikäisee.

Herra Zagloba varjosti kädellä silmiään ja katseli. Äkkiä
syöksyi vastahajoitetun vallin läpi tulvimalla esiin väkeä ja
silmänräpäyksessä oli ihmisaalto täyttänyt tyhjän alan vallien
välillä. Muutamat vihollisista ryhtyivät heti ampumaan, toiset
kaivoivat lapioillaan maata, tehdäkseen uusia valleja, joiden oli
määrä järjestyksessä ja muodostaakseen kolmannen renkaan saartaa
puolalaisten leiri.

-- Ohoh, huudahti Wolodyjowski, -- johan sieltä nyt tuodaan
ampumatornejakin.

-- Hyökkäys näkyy heti alkavan, lähdetään jo pois, sanoi Zagloba.

-- Ei, eivät nuo olekaan ampumatorneja, vaan joitakin toisia
laitoksia, vastasi pieni ritari.

Koneet, jotka nyt tuotiin esiin aukosta, olivat todella toisenlaisia
kuin liikkuvat ampumatornit. Näiden seininä oli koukuilla toisiinsa
kiinnitettyjä tikapuita, jotka olivat verhotut vaatteilla ja
nahoilla. Näiden verhojen takana istuivat ylimmillä välipuilla
parhaimmat ampujat.

-- Lähtekäämme tiehemme, koirat heidät repikööt kappaleiksi! sanoi
Zagloba.

-- Odottakaappa nyt vähän, vastasi Wolodyjowski. Ja hän alkoi laskea
koneita sitä mukaan kuin uusia ilmestyi aukosta.

-- Yksi, kaksi, kolme... nähtävästi niitä on heillä hyvä varasto...
neljä... viisi, kuusi -- näkyy tulevan yhä korkeampia... seitsemän,
kahdeksan... Noista koneistahan ne voivat tappaa vaikkapa joka
ainoan koiran meidän leirimme pihalla, sillä varmaan niissä
istuu erinomaisia ampujia. Yhdeksän, kymmenen...Nehän saattavat
nähdä kaikki meidän leirissämme kuin kämmenellään, auringon noin
paistaessa... yksitoista...

Yhtäkkiä lakkasi herra Michal laskemasta.

-- Mitä kummaa tuo on? kysyi hän hämmästyneenä.

-- Missä?

-- Tuo tuolla. Tuolla korkeimmassa tornissa. Tuolla. Tuonne
korkeimpaan on ripustettu ihminen.

Zagloba terästi katsettaan: korkeimman koneen harjalla näkyi todella
auringon kirkkaassa valossa alaston miehen ruumis, heilahdellen
köyden päässä tornin liikkeiden mukaan kuin mikäkin jättiläisheiluri.

-- Aivan niin, sanoi Zagloba.

Samassa kävi Wolodyjowski valkoiseksi kuin palttina ja huudahti
kauhistuneella äänellä:

-- Kaikkivaltias Jumala, se on Podbipienta! Valleilla syntyi hälinä
kuin metsässä, kun tuuli värisyttää puunlehtiä. Zagloba taivutti
alas päänsä, peitti käsillään silmänsä ja kuiskasi voihkien, huulet
sinisinä:

-- Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!

Hälinä muuttui vähitellen epämääräisten sanojen kohinaksi ja kasvoi
sitten myrskyaaltojen tapaiseksi pauhinaksi. Valleilla seisovat
sotamiehet tunsivat, että tuolla riippuu häpeänuoralla heidän
onnettomuustoverinsa, moitteeton ritari, he tunsivat kaikki, että
siinä on herra Longinus Podbipienta. Ja kauhea viha nosti hiukset
heidän päässään pystyyn. Zagloba veti käden silmiensä päältä:
hirvittävän näköisenä hän siinä seisoi, suu vaahdossa, kasvot
sinisinä ja silmät tuijottavina.

-- Verta, verta! kiljui hän äänellä, jonka kaameus pani likellä
seisovat värisemään.

Hän hyppäsi vallihautaan ja hänen perässään, joka vain kynnelle
kykeni. Ei mikään voima, ei edes ruhtinaan käsky olisi voinut nyt
pidättää hänen raivoaan. Vallihaudasta kiipesivät miehet eteenpäin,
milloin vajoten, milloin toveriensa hartioille kavuten, ja tarttuivat
käsin ja hampain seuraavan vallin syrjään. Ja se joka sinne hyppäsi,
ryntäsi umpimähkään eteenpäin, välittämättä siitä, seuraavatko häntä
toiset. Ampumatornit lähettelivät ilmaan savupilviä kuin tervasoihdut
ja tärähtelivät laukausten paukkeesta. Mutta se ei vaikuttanut
ryntääjiin. Zagloba riensi eteenpäin ensimäisenä, sapeli pystyssä,
kauhean näköisenä, äärimmäisen raivon vallassa kuin vimmastunut
härkä. Kasakatkin olivat kohta hyökkäämässä ryntääjiä vastaan,
kourassa varstat ja viikatteet. Oli aivan kuin kaksi seinää olisi
rytisten hyökännyt vastatusten. Mutta kylläiset verikoirat eivät
kuitenkaan kauan voi puolustautua nälkäisiä ja vimmaisia susia
vastaan. Kasakat torjuttiin. Osan heistä tuhosi miekka, toisiin
kävi ryntääjä hampain kiinni. Lyötyinä ja maahan sullottuina eivät
he kestäneet puolalaisten raivoa, vaan joutuivat epäjärjestykseen
ja olivat pakoitetut hakemaan ulospääsyä vallin aukosta. Herra
Zagloba toimi yhä hurjan raivonsa vallassa. Hän syöksyi isoimpaan
vihollisjoukkoon niinkuin naarasleijona, jolta oli riistetty penikat.
Korskahdellen ja läähättäen hän löi, murskasi ja tallasi alleen mitä
eteen sattui. Hänen ympärilleen muodostui tuontuostakin tyhjä tila.
Hänen vieressään kulki toisena hävittävänä liekkinä Wolodyjowski kuin
haavoittunut ilves.

Ampumatorneihin piiloutuneet ampujat tuhottiin ja loput hyökkäjistä
ajettiin takaisin vallin aukosta. Sitten nousivat sotamiehet ylös
torniin ja, irroitettuaan herra Longinuksen, laskivat hänet varovasti
maahan.

Zagloba luuhistui hänen ruumiinsa yli...

Wolodyjowskinkin sydäntä vihloi ja hän puhkesi kyyneliin, nähdessään
ystävänsä ruumiin. Helposti saattoi huomata, millä lailla herra
Longinus oli kuollut, sillä koko ruumis oli täynnä ammuttujen
nuolien lävistä syntyneitä täpliä. Vain kasvot olivat säilyneet
eheinä, lukuunottamatta pitkää naarmua ohimossa. Muutama veripisara
oli hyytynyt poskelle, silmät olivat kiinni ja kalpeilla kasvoilla
näkyi lempeä hymy. Jolleivät herra Longinuksen kasvot olisi olleet
niin sinisen kalpeat, niin olisi luullut hänen vain rauhallisesti
nukkuvan. Toverit ottivat hänen ruumiinsa ja kantoivat sen
olkapäillään vallille sekä sieltä linnan kappeliin.

Illalla oli laudoista kokoonkyhätty arkku valmiina ja yöllä
tapahtuivat hautajaiset Zbarazin kirkkomaalla. Sinne kokoontuivat
kaikki papit, paitsi kirkkoherra Zabkowski, joka viime ryntäyksessä
oli saanut haavan kylkeensä ja nyt kamppaili kuoleman kielissä.
Myöskin ruhtinas oli tullut paikalle, jätettyään siksi aikaa
päällikkyyden Krasnostawin starostalle. Läsnä olivat myöskin
hallituksen määräämät ylipäälliköt sekä kruunun että Nowogrodin
lipunkantaja ja herrat Przyjemski, Skrzetuski, Wolodyjowski ja
Zagloba, niinkuin myös sen lippukunnan upseerit, johon vainaja
kuului. Arkku pantiin vasta kaivettuun hautaan ja juhlamenot alkoivat.

Yö oli hiljainen ja tähtikirkas. Soihdut paloivat tasaisella tulella,
luoden valoaan kiireessä kokoonlyödyn arkun keltaisille laudoille,
hautausta toimittavan papin vartalolle ja ympärillä seisovien
ritarien synkille kasvoille.

Suitsutusastiasta nousi rauhallisesti vihkisavu, levittäen ilmaan
myrhan ja katajan tuoksua. Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin
herra Zagloban pidätetty nyyhkytys, voimakkaiden ritaririntojen
huokaukset ja laukausten etäinen pauke.

Mutta nyt nosti kirkkoherra Muchowiecki kätensä merkiksi, että hän
haluaa puhua, ja upseerit pidättivät henkeään. Muchowiecki vaikeni
vielä hetken, kohotti sitten silmänsä tähditettyjä korkeuksia kohden
ja lausui:

-- "Mitä koputusta kuulenkaan yöllä tuolla taivaan ovilla?" kysyy
Kristuksen harmaahapsinen ovenvartia, havahtuen sikeästä unestaan. --
"Avaa, pyhä Pietari, minä olen Podbipienta."

-- "Vai niin, vai niin. Mutta minkä tekojen, minkä ansioiden
nojalla uskallat, herra Podbipienta, häiritä näin kunnianarvoista
ovenvartiaa? Millä oikeudella tahdot päästä sinne, minne ei
syntyperä, vaikkapa olisikin niin korkea kuin sinun, ei senaattorin
arvo, ei kruunun korkeat virat eikä edes majesteetin purppura vielä
itsessään anna vapaasti pääsöä, sinne, mihin ei ajeta leveätä tietä
kuusivaljakolla ja komeiden palvelijoiden saattamana, vaan jonne
täytyy ponnistella ylös jyrkkää, orjantappuraista hyveen tietä?"

Oi avaa, pyhä Pietari, avaa pian, sillä juuri sellaista jyrkkää
polkua kulki meidän taistelukumppanimme ja kallis toverimme,
herra Podbipienta, kunnes vihdoin saapui luoksesi, kuten pitkästä
lennosta väsynyt kyyhkynen. Hän saapui alastomana kuin Latsarus,
saapui pakanallisten nuolten raatelemana kuin pyhä Sebastian, kuin
Job-parka, kuin impi, joka ei ole miestä tuntenut, puhtaana kuin
nöyrä lammas, kärsivällisenä ja hiljaisena, ilman synnin tahraa,
vuodatettuaan ilomielellä verensä uhriksi maallisen isänmaansa eteen.

Laske hänet sisään, pyhä Pietari, sillä jollet häntä päästä, niin
kenen sitten päästätkään tänä turmeluksen ja jumalattomuuden aikana.
Laske sisään, pyhä ovenvartia, tämä lammas, päästä hänet taivaan
niitylle haukkaamaan ruohoa, sillä nälkäisenä hän on saapunut
Zbarazista...

Tällä tavalla alkoi kirkkoherra Muchowiecki ja kuvasi senjälkeen
koko herra Longinuksen elämän niin kaunopuheisesti, että jokainen
tunsi olevansa huono tämän moitteettoman ritarin rinnalla, ritarin,
joka voitti vaatimattomuudessaan vähimmänkin soturin ja hyveessään
suurimmankin päällikön. Kaikki löivät silloin rintoihinsa ja
yhä suurempi suru valtasi soturit heidän siinä yhä selvemmin
käsittäessään, mitä kuoleman taistelua isänmaa kävi ja minkä
korvaamattoman vahingon Zbaraz oli kärsinyt. Puhuessaan kirkkoherra
innostumistaan innostui ja kun hän sitten alkoi kuvata herra
Longinuksen lähtöä ja marttyyrikuolemaa, niin hän jo kokonaan unohti
retoriikan ja lainalauseet. Ja kun hän vihdoin papiston, päällikköjen
ja sotajoukon nimessä hyvästeli kuollutta tomua, purskahti hän
itsekin itkuun ja sanoi, nyyhkyttäen kuten Zagloba: hyvästi veli,
hyvästi toveri. Et maalliselle, vaan taivaan kuninkaalle, varmimpaan
paikkaan olet ilmoittanut meidän tuskamme, nälkämme, kurjuutemme ja
hätämme. Sieltä sinä vieläkin varmemmin tuot meille pelastuksen,
mutta itse et enää palaja ja siksi me itkemme ja valamme kyynelillä
sinun arkkusi. Sillä me olemme sinua totisesti rakastaneet, sinä
armahin veli.

Kunnon papin mukana nyyhkyttivät kaikki, sekä ruhtinas että
kuninkaalliset ylipäälliköt ja sotajoukko, mutta ennen kaikkea
vainajan ystävät. Ja kun kirkkoherra viritti virren: _requiem
aeternamdonaei Domine_, niin purskahtivat kaikki hillittömään itkuun.
Vaikka he olivatkin karaistuja miehiä, jotka olivat tottuneet joka
päivä katsomaan kuolemaa silmiin, niin oli heidän surunsa nyt
ylivoimainen.

Sinä hetkenä, jolloin arkku asetettiin liinoille, oli herra Zagloban
niin vaikea siitä erota, ikäänkuin se olisi sisältänyt hänen veljensä
tai isänsä tomun. Vihdoin vetivät Skrzetuski ja Wolodyjowski hänet
pois. Ruhtinas lähestyi nyt ja otti kourallisen multaa. Kirkkoherra
alkoi lausua: _anima ejus_... Kahisten liukuivat liinat pois. Arkulle
alettiin jo luoda hiekkaa. Sitä luotiin sekä käsin että kypärin ja
pian oli herra Longinuksen maallisen ruumiin yli kasvanut korkea
kumpu, jota kuun valkoiset, alakuloiset säteet valaisivat.

       *       *       *       *       *

Ystävykset palasivat kaikki kolme kaupungista leiripihalle, jonne
ammunta alituisesti kuului. He astelivat vaieten, sillä kukaan ei
saanut suustaan ensimäistä sanaa. Muut ryhmiin kokoontuneet upseerit
sensijaan puhelivat vainajasta, ylistäen hänen kuntoaan.

-- Hänen hautajaisensa olivat niin juhlalliset, sanoi eräs
upseeri, joka käveli Skrzetuskin rinnalla, -- ettei itse herra
Sierakowskillekaan pidetty parempia.

-- Mutta kyllä hän oli sen juhlallisuuden ansainnutkin, vastasi
toinen upseeri. -- Kukapa muu olisi ottanut tehtäväkseen lähteä
täältä kuninkaan luo.

-- Minä kyllä kuulin, jatkoi kolmas, -- että wisniowieckiläisten
joukossa oli muutamia halukkaita. Tämän hirveän esimerkin jälkeen
kuitenkin varmaan jokaiselta on mennyt halu siihen.

-- Yritys onkin mahdoton. Ei käärmekään pääse täältä puikahtamaan
pois.

-- Sellainen yritys on totta tosiaan sulaa hulluutta. Upseerit olivat
jo ehtineet ohitse. Ystävykset vaikenivat hetken. Yhtäkkiä lausui
Wolodyjowski:

-- Kuulitko, Jan?

-- Kuulin, vastasi Skrzetuski. -- Tänään on minun vuoroni.

-- Jan, sanoi Wolodyjowski vakavana, -- sinä olet kauan tuntenut
minut ja tiedät, etten helposti peräydy uhkarohkeaa yritystä. Mutta
uhkarohkea yritys on toista, toista suoranainen itsemurha.

-- Sanotko niin sinäkin, Michal?

-- Sanon, koska olen ystäväsi.

-- Minäkin olen sinun ystäväsi. Anna minulle ritarin sana, ettet, jos
minä kuolen, lähde kolmantena.

-- Oi, se on mahdotonta! huudahti Wolodyjowski.

-- No, näetkö, Michal. Kuinka voit siis vaatia minulta mitä et itse
tekisi. Tapahtukoon Jumalan tahto.

-- Salli minun sitten lähteä yhdessä kanssasi.

-- Ruhtinas kieltää enkä minä. Ja sinä olet sotamies ja sinun täytyy
totella.

Herra Michal vaikeni, sillä hän oli ennen kaikkea sotilas. Kiihkeästi
väännellen viiksiään siinä kuutamossa hän lopuksi lausui:

-- Yö on liian kirkas, älä lähde nyt.

-- Mielelläni kyllä näkisin, että yö olisi pimeämpi, vastasi
Skrzetuski, -- mutta vitkasteleminen käy mahdottomaksi. Nyt on,
kuten näet, tullut pitkäaikainen pouta ja meiltä ovat ruuti ja muona
lopussa. Sotamiehet kaivelevat jo linnanpihassa esiin juuria maasta
ja muutamilla on jo kelvottoman ruoan takia ikenet ajettuneina. Minä
lähden nyt heti, olenhan jo sanonut ruhtinaalle hyvästi.

-- Näen kyllä, että olet suunniltasi. Skrzetuski hymähti surullisesti.

-- Jumalan haltuun, Michal. Huonoahan täällä on, mutta se ei ole
syynä siihen, että haen vapaaehtoista kuolemaa. Se olisi synti se.
Eikä minun tarkoitukseni suinkaan ole syöstä surman suuhun, vaan
päinvastoin päästä elävänä kuninkaan luo ja pelastaa leirimme.

Wolodyjowskin valtasi yhtäkkiä suuri halu kertoa Skrzetuskille kaikki
mitä hän tiesi ruhtinattaresta. Hän oli jo avaamaisillaan suunsa,
mutta ajatteli samassa itsekseen: niistä uutisista menee hänen päänsä
sekaisin ja sitä helpommin hänet otetaan kiinni. Hän puraisi siis
kieleensä ja vaikeni. Mutta kysyi kuitenkin samassa:

-- Mitä tietä lähdet?

-- Sanoin ruhtinaalle, että menen lammikon ohi ja sitten jokea
pitkin, kunnes pääsen kauas kasakkaleirin taakse. Ruhtinaskin sanoi,
että se tie on paras.

-- Ei siis enää mikään auta, virkkoi Wolodyjowski. -- Jos nyt kerta
kaikkiaan ihmisen kohtaloksi on määrätty kuolema, niin parempi
kuolla kunnian kentällä kuin vuoteessa. Jumala sinua johtakoon, Jan.
Jollemme näe toisiamme tässä maailmassa, niin ainakin toisessa ja
minä säilytän sinut uskollisessa muistossa.

-- Niinkuin minäkin sinut. Jumala palkitkoon sinua kaikesta hyvästä.
Mutta kuule, Michal, jos sattuisin joutumaan surmatuksi, niin
ehkeivät kasakat minua näyttelisikään niinkuin herra Longinusta,
koska saivat siitä liian ankaran läksyn. Varmaan kuitenkin jollakin
tavalla kerskailevat kuolemastani. Pyytäisin sentähden, että vanha
Zacwilichowski lähtisi Chmielnickin luo hakemaan ruumistani, sillä en
tahtoisi, että koirat laahaisivat minua pitkin heidän leiriänsä.

-- Ole varma siitä, vastasi Wolodyjowski.

Herra Zagloba, joka aluksi hajamielisenä oli kuunnellut keskustelua,
ymmärsi vihdoin, mistä oli kysymys. Hänellä ei kuitenkaan ollut
voimaa pidättämään tai kieltämään Skrzetuskia. Siksi hän vain
synkästi lausui:

-- Eilen tuo... tänään tämä... hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Olkaa te vain hyvässä turvassa.

-- Herra Jan... alkoi Zagloba.

Hän ei saanut suustaan enempää, vaan painoi harmaan, uupuneen päänsä
ritarin rintaa vastaan ja nojasi siihen, turvaa hakien, kuin avuton
lapsi.

Myöhään yöllä laskeutui Skrzetuski veteen lammikossa.

Yö oli hyvin kirkas ja lammikon keskusta paistoi ainoana hopeisena
kilpenä. Nopeasti katosi Skrzetuski kuitenkin kokonaan näkyvistä,
sillä ranta oli tiheiden kaislojen ja kurjenmiekkojen peitossa.
Kauempana, missä kaislikko jo oli harvempaa, kasvoi runsaasti mitä
erilaisimpia vesikasveja. Kaikki nuo yhteen rypääseen kietoutuneet
leveämmät tai kapeammat lehdet ja liukkaat, käärmemäisesti
kiemurtelevat varret, jotka tarttuivat hänen jalkoihinsa,
vaikeuttivat mitä suurimmassa määrässä hänen kulkuaan, mutta kätkivät
hänet samalla vartian katseilta. Kahlaaminen kirkkaan, kuutamon
valaiseman lammin keskustan poikki oli mahdotonta, sillä jokainen
tumma esine olisi siitä heti huomattu. Siksi päätti Skrzetuski
kiertää rantaa pitkin toisella puolella olevalle suolle, joka siitä
juoksevan joen kautta oli yhteydessä lammikon kanssa. Todennäköisesti
sinne oli asetettu kasakka- tai tatarilaisvartioita, mutta sensijaan
siellä kasvoi kokonainen kaislikkometsä, reunat leikattuina, kaisloja
kun oli tarvittu majoiksi kasakoille. Kun kerran oli päässyt suolle
asti, saattoi kaislikon läpi kahlata päivälläkin, siellä missä ei
ollut liian syvältä vettä. Mutta tämäkin tie oli hirveä. Seisovan
veden alla, joka rannalla tuskin ulottui nilkkaa ylemmäksi, oli
ainakin kyynärän syvyinen lieju. Jokaiselta Skrzetuskin askeleelta
ilmestyi veden pinnalle kuplia, joiden kulinan hiljaisuuden
vallitessa selvästi saattoi kuulla. Sitäpaitsi hänen liikkeistään,
kaikesta varovaisuudesta huolimatta, muodostui aaltorenkaita, jotka
siirtyivät yhä kauemma, sille avonaiselle vedenpinnalle keskellä
lampea, jossa kuun valo kimmelteli niitä vastaan. Sateisen sään
vallitessa Skrzetuski olisi kulkenut suoraan lammikon poikki ja
korkeintain puolen tunnin kuluessa saavuttanut suon, mutta nyt
ei ollut taivaalla pilvenhattaraakaan. Kuun vihertävä valo vuosi
tulvanaan lammikolle, hopeoiden miekkakasvien lehdet ja kaislojen
töyhdöt ikäänkuin liikkumattomaksi metalliksi. Ei tuntunut tuulen
hengähdystä, onneksi esti laukausten pauke kuulemasta vesikuplien
kulinaa. Tämän huomatessaan rupesi Skrzetuski liikkumaan vain
silloin, kun valleilta ammuttiin vilkkaammin. Mutta hiljainen, lämmin
yö tuotti vielä yhden vaikeuden lisää: kaislikosta nousi parvittain
hyttysiä ja, kierrellen ritarin pään ympärillä istuutui niitä hänen
kasvoilleen ja silmilleen, ja ne purivat kipeästi, surisivat ja
ynisivät hänen korviinsa alakuloisia iltavirsiään. Valitessaan tämän
tien oli Skrzetuski kyllä tietänyt, että siinä oli vaikeuksia,
mutta kaikkea ei hän ollut kuitenkaan voinut aavistaa. Hän ei ollut
aavistanut kauhuja, jotka liittyivät tähän tiehen. Jokainen syvyys
vedessä, tutuimmassakin, tietää yön aikaan jotakin salaperäistä
ja peloittavaa ja panee väkisinkin kysymään: mitä onkaan tuolla
pohjalla? Zbarazin lammikko oli suorastaan kaamea. Sen vesi tuntui
paksummalta kuin tavallinen vesi ja siitä lähti ruumiin katku.
Siellähän paraikaa mätäni sadottain kasakoita ja tatareja. Molemmin
puolin rantaa oli tosin vedetty ylös ruumiita, mutta paljon niitä
silti oli jäänyt kätköön kaislikon ja vesikasvien sekaan. Skrzetuskia
ympäröi viileä vesi, mutta hiki valui silti hänen otsaltaan. Mitenkä
hän pääseekään eteenpäin, jos tässä vielä jotkin niljaiset käsivarret
yhtäkkiä tarttuvat häneen, tai sinertävät silmät alkavat tuijottaa
häntä vastaan miekkakasvien alta? Pitkät kiemurtelevat varret kävivät
kiinni hänen polviinsa ja hiukset hänen päässään nousivat pystyyn,
sillä hänestä tuntui jo siltä kuin joku hukkuneista olisi tarrautunut
häneen kiinni, estääkseen häntä menemästä eteenpäin. Jeesus Maaria,
Jeesus Maaria! kuiskasi hän lakkaamatta, liikkuessaan eteenpäin.
Silloin tällöin nosti hän ylös silmänsä ja, nähdessään kuun, tähdet
ja tyynen taivaan, hän tunsi saavansa hiukan lohtua. Jumala valvoo,
toisti hän itsekseen, puoliääneen, niin hiljaa, että vain hän yksin
sen saattoi kuulla. Silloin tällöin katsahti hän rannalle ja hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi katsellut Jumalan maailmaa jostakin
kadotuksen ja tuomion, lian, mustien syvänteiden, kalpeiden kuun
säteiden, kummitusten, ruumiiden ja yön maailmasta. Ja hänet valtasi
sellainen kaiho, että hän olisi halunnut silmänräpäyksessä lähteä
pois täältä kaislikkojen pauloista.

Hän kulki koko ajan rantaa pitkin ja oli jo päässyt niin kauas
puolalaisesta leiristä, että hän täällä huomasi muutaman kymmenen
askeleen päässä rannasta tatarin ratsun selässä. Paikalla hän
pysähtyi ja jäi katselemaan tatariin. Päättäen nuokkuvista
liikkeistään hevosen kaulaa kohti, oli tatari nähtävästi
nukkumistilassa.

Kummalliselta se näytti: tatari yhä huojutteli, ikäänkuin hän vaieten
olisi kumarrellut Skrzetuskille. Tämä ei kuitenkaan hetkeksikään
hellittänyt silmiään hänestä. Tuntui kauhealta, Skrzetuski hengitti
sentään taasen helpommin, sillä tämän todellisen kauhun tieltä
haihtuivat nyt kaikki kuvitellut ja sata kertaa pahemmat kauhut.
Henkien maailma hävisi ja ritari kävi taasen kylmäveriseksi. Hänen
päässään alkoivat nyt liikkua sellaiset kysymykset kuin: nukkuuko hän
vai eikö hän nuku? Onko minun mentävä eteenpäin vai eikö?

Hän kulki kuin kulkikin eteenpäin, liikkuen vieläkin hiljaisemmin ja
varovaisemmin kuin matkan alussa. Vain puoli matkaa oli enää jäljellä
suolle ja joelle, kun alkoi käydä heikko tuulenhenki. Kaislat
heilahtivat yhtäkkiä, saaden aikaan voimakkaan kahinan. Skrzetuski
ilostui, sillä huolimatta kaikesta varovaisuudesta, jonka takia
hänen väliin oli täytynyt uhrata kokonaisia minuutteja asetellakseen
jalkojaan, hänen kuitenkin oli ollut pelättävä, että varomaton
liike, kompastus tai kulahdus saattoivat ilmaista hänet. Nyt kuki
hän rohkeammin, kaislikko kun pitkin pituuttaan äänekkäästi puheli.
Kaikki hänen ympärillään jutteli, yksin vesikin rannalla piti,
läikkyvien aaltojen vaikutuksesta, pientä pulinaa.

Tämä liike ei kuitenkaan herättänyt ainoastaan rantojen viidakkoja,
vaan Skrzetuskin eteen ilmestyi myöskin tumma esine, joka alkoi
liukua häntä kohden, ikäänkuin valmistautuen ryntäykseen. Skrzetuski
oli jo vähällä huudahtaa, mutta kauhu ja inho pysäyttivät samassa
äänen hänen rintaansa ja kauhea ahdistus kuristi häntä kurkusta.

Hänestä oli tuntunut siltä, että tuo vedessä uiskenteleva ruumis
tahtoisi sulkea häneltä tien, mutta samassa tämä ajatus hälveni ja
jäljelle jäi vain inhon tunne. Skrzetuski kulki edelleen. Kaislikko
yhä jatkoi puheluaan, jopa entistä lujemmalla äänellä. Kaislojen
heiluvien tupsupäitten lomitse huomasi Skrzetuski jo toisen ja
kolmannenkin tatarilaisvartion. Hän pääsi onnellisesti niiden ohi ja
sivuutti jo neljännenkin. "Nyt olen varmaan kiertänyt puolen lammikon
mittaa", ajatteli hän ja kohottautui hiukkasen, saadakseen selville,
millä kohdalla hän nyt on. Samassa tarttui jokin kiinni hänen
jalkaansa. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi polviensa kohdalla
ihmisen pään.

-- Jo toinen, ajatteli hän.

Mutta tällä kerralla hän ei pelästynyt, sillä tämä ruumis makasi suu
alaspäin ja oli kaikessa muodottomuudessaan täydellisesti liikkumaton
ja eloton. Skrzetuski vain kiirehti askeleitaan, estääkseen
pyörryttämistä. Kaislikko kävi nyt yhä tiheämmäksi ja tarjosi
hänelle siten turvallisen piilopaikan, mutta vaikeutti samalla
suuresti kulkua. Kului vielä puoli tuntia, kului tuntikin, mutta
Skrzetuski yhä kulki ja väsyi väsymistään. Pohjakin näytti käyvän yhä
liejuisemmaksi. Joskus ei vesi ulottunut nilkkaankaan, joskus taas
hän vajosi vyötäröihin asti. Erittäin uuvuttavaa oli vetää jalat ylös
liejusta. Hiki valui hänen otsaltaan ja kauhun pöyristykset kulkivat
pitkin ruumista kiireestä kantapäihin asti.

-- Mitä tämä on? ajatteli hän kauhistuneena. -- Olenko minä joutunut
mielenhäiriöön? Näyttää siltä kuin ei suota tulisikaan. Ehken ole
tuntenutkaan paikkaa kaislikon keskellä ja kulkenut ohi.

Hänet valtasi tuskallinen epävarmuus, sillä tällä tavallahan hän
saattaa koko yön kiertää lammikkoa ja aamulla joutua samaan paikkaan
mistä hän eilen läksi, tai jossakin toisessa paikassa joutua
kasakkain käsiin.

-- Olen varmaan valinnut väärän tien, mietti hän masentuneena. --
Lammikkojen kautta en pääse. Palaan siis huomenna ja lähden samaa
tietä kuin herra Longinus. Huomiseen asti voin levätä.

Hän kulki kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin, sillä hän oli huomannut,
että antaessaan itselleen paluun ja lepäämisen lupauksen, hän oli
pettänyt itseään. Hänen päähänsä juolahti myöskin, ettei hän vielä
ollut voinutkaan ehtiä suolle asti, koska hän oli kulkenut hitaasti
ja lisäksi joka hetki pysähdellyt. Mutta lepäämisen halu kävi yhä
valtavammaksi. Välistä hänen teki mieli panna maata liejuun, vain
saadakseen levätä. Hän taisteli omien ajatustensa kanssa ja rukoili.
Pöyristykset uudistuivat yhä useammin ja yhä raskaammaksi kävi vetää
jalkaa ylös liejusta. Nähdessään tatarilaiset vartiot hän kyllä
havahtui, mutta tunsi myöskin samalla, että hänen päänsä jo on yhtä
uupunut kuin koko muu ruumis ja pelkäsi, että häneen tulee kuume.

Taas kului puoli tuntia, mutta suota vain ei näkynyt.

Sensijaan kohtasi hän yhä useampia uponneita ruumiita. Yö, kauhu,
ruumiit, kaislikon kahina, väsymys ja unettomuus tekivät hänen
ajatuksensa sekaviksi. Hän alkoi nähdä näkyjä. Helena on Kudakissa
ja hän soluu veneessä Rzendzianin kanssa alas Dnieperiä. Kaislat
humisevat ja hän kuulee rannalta laulua. Kirkkoherra Muchowiecki
odottaa, valmiina vihkimään heidät, ja herra Grodzicki edustaa
morsiamen isää... Tyttö katselee siellä joka päivä muureilta joelle
päin ja nyt hän jo huomaakin sulhonsa, koska hän käsiänsä taputtaen
huutaa: hän tulee! hän tulee!

-- Hyvä herra, sanoo Rzendzian, vetäen häntä hihasta, -- neiti on
tuolla.

Skrzetuski herää. Toisiinsa sekaantuneet kaislat olivat sulkeneet
häneltä tien, näky haihtui, valvetila palasi. Nyt ei hän enää tunne
väsymystä ja uupumusta, sillä kuume antaa hänelle voimia.

Oh, eikö suota vieläkään kuulu?

Mutta ympärillä on kaislikko niin samanlaisena, että hän varmaan ei
ole ensinkään kulkenut eteenpäin. Joen kohdalla varmaan on väljää
vettä, tämä siis ei vielä voi olla suota.

Ritari kulkee yhä eteenpäin, mutta ajatus palaa itsepintaisesti
armaaseen näkyyn. Turhaan taistelee Skrzetuski, turhaan alkaa
hän lukea: oi ylistetty Neitsyt... Turhaan koettaa hän säilyttää
mielenmalttinsa. Uudestaan ja uudestaan astuvat hänen eteensä
Dnieper-veneet, Kudak, Sicz. Tällä kertaa on näky vain hajanaisempi
ja siinä esiintyy paljon henkilöitä: paitsi Helenaa näkee hän
myöskin ruhtinaan ja Chmielnickin ja atamanin ja herra Longinuksen
ja Zagloban ja Bohunin ja Wolodyjowskin. Kaikki ovat pukeutuneet
juhlapukuihin hänen häitään varten, mutta missä vihkiäiset
tapahtuivatkaan? Jossakin tuntemattomassa paikassa. Ei Lubniessa,
eikä Rozlogissa, eikä Siczissa eikä Kudakissa... Omituinen vesi.
Siinä ui ruumiita... Skrzetuski herää toisen kerran, tai oikeammin
hänet herättää voimakas humu, joka tulee siltä puolen, minne hän on
menossa, ja sentähden hän pysähtyy ja kuuntelee. Humina lähenee,
kuuluu jotakin läiskettä. Sieltä tulee vene.

Se näkyy jo läpi kaislikon, siinä istuu kaksi kasakkaa, toinen
työntää airolla, toinen pitää kädessään pitkää riukua, joka kaukaa
välkkyy kuin hopea. Kasakka sohii sillä kaislikkoon.

Skrzetuski vetäytyi kaulaan asti veteen niin että vain pää jäi
pinnalle ja katseli.

-- Onkohan tuo tavallinen vartio, vai jokohan ne ovat minun
jäljilläni? mietti hän.

Pian saattoi hän kuitenkin kasakkain rauhallisista ja
välinpitämättömistä liikkeistä päättää, että miehet olivat tavallista
vartiostoa. Veneitä oli lammikon rannalla varmaan useampiakin kuin
tämä yksi ja jos he olivat häntä ajamassa takaa, niin olisi ollut
liikkeellä useampia veneitä ja paljon miehiä.

He soutivat ohi, mutta kaislikon kahina esti kuulemasta heidän
puhettaan. Vain seuraava katkonainen lause sattui Skrzetuskin korviin:

-- Piru heidät vieköön... ja käskettiin vartioida tätä haisevaa vettä.

Vene solui kaislikkojen taakse, vain kokassa seisova kasakka teki
tahdissa riu'ullaan kaislikkoon liikkeitä, ikäänkuin pelotellakseen
kaloja.

Skrzetuski jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua hän taasen näki
rannalla tatarilaisvartion. Kuun valo sattui suoraan nogailaisen
kasvoihin, jotka muistuttivat koiran kuonoa. Skrzetuski ei kuitenkaan
enää pelännyt näitä vartiostoja niin paljon kuin sitä mahdollisuutta,
että hän kadottaisi mielenmalttinsa. Siksi ponnisti hän koko tahtonsa
tehdäkseen itselleen täysin selväksi, missä hän on ja minne hän
menee. Mutta tämä taistelu osaltaan vain lisäsi hänen uupumustaan
ja yhtäkkiä hän huomasi näkevänsä esineet silmiensä edessä kahden- tai
kolmenkertaisina. Välistä näytti hänestä lammikko olevan linnan
piha ja kaislatiheiköt telttoja. Silloin teki hänen mielensä huutaa
luokseen Wolodyjowskia, mutta hänellä oli kuitenkin vielä niin paljon
mielenmalttia, että hän hillitsi itsensä.

-- Älä huuda, älä huuda! toisteli hän itselleen. -- Tuhoat itsesi!

Tämä taistelu itsensä kanssa kävi hänelle kuitenkin yhä vaikeammaksi.
Jo Zbarazista lähtiessä oli häntä vaivannut nääntymys ja kauhea
unettomuus, sama, johon jo monet sotamiehet olivat kuolleet. Öinen
vaellus, kylmä kylpy, kalman katku vedessä, rämpiminen liejussa
ja kahlaaminen kasvinjuurien verkossa oli sittemmin heikontanut
hänet äärimmilleen. Lisäksi tuli vielä kauhun alituinen ärsytys
ja hyönteisten puremasta aiheutunut tuska. Hänen kasvonsa olivat
niin täynnä sääskien pistoja, että ne olivat kauttaaltaan veressä.
Sentähden hän tunsikin, että jollei hän pian pääse suolle, niin hän
joko lähtee rannalle, kohtasi häntä siellä sitten mikä tahansa, tai
heittäytyy kaislikkoon ja upottautuu.

Tuo suo ja joen suu väikkyivät nyt hänen edessään pelastuksen
satamana, vaikka häntä siellä itse asiassa odotti vain uudet vaarat.

Taistellen kuumetta vastaan kävi hän eteenpäin, yhä vähemmin ottaen
huomioon varovaisuuden. Kuumeensa huminassa kuuli Skrzetuski nyt
ihmisääniä ja keskustelua. Hänestä tuntui, että lammikko puhuu
hänen kohtalostaan, keskustellen pääseekö hän suolle vai eikö pääse
ja pääseekö hän täältä yleensä pois vai eikö pääse. Sääsket hänen
päänsä päällä lauloivat yhä kimeämmin ja surullisemmin. Vesi kävi yhä
syvemmäksi, pian ulottui se vyötäreille ja vihdoin aina rintaan asti.
Hänen mieleensä johtui, että jos hänen nyt täytyy alkaa uida, niin
hän sotkeutuu tähän tiheään verkkoon ja uppoaa.

Ja taasen hänet valtasi hillitsemätön, kiihkeä halu huutaa luokseen
Wolodyjowskia. Hän pani jo käden torveksi suunsa ympäri huutaakseen:
Michal, Michal!

Onneksi jokin armelias kaisla löi häntä kasteisella märällä
töyhdöllään kasvoihin. Hän pääsi taasen tajuihinsa ja katsahti
eteensä. Hiukan matkaa oikealle päin sattui hänen silmiinsä jokin
kalpea valo.

Nyt hän lakkaamatta katseli tähän valoon ja käveli sitä kohden.

Yhtäkkiä huomasi hän edessänsä poikkipäin olevan avonaisen paikan
vedessä ja pysähtyi. Hän hengähti taasen: siinä oli nyt joki ja sen
molemmilla puolilla suo.

-- No nyt minä lopetan tämän kiertämisen rantaa pitkin ja menen
suoraan tuohon kulmaan, arveli hän.

Kulman molemmilla puolin näkyi kaksi kaistaletta kaislikkoa.
Skrzetuski kahlasi siihen, minne oli helpompi päästä. Hetken
perästä hän huomasikin olevansa oikealla tiellä. Hän katsahti nyt
ympärilleen: lammikko oli jo hänen takanansa ja hän kulki eteenpäin
pitkin kapeaa väylää, joka ei voinut olla muuta kuin joki.

Vesikin oli siinä kylmempää.

Hetken perästä hänet kuitenkin valtasi kauhea uupumus. Hänen jalkansa
vapisivat ja silmien eteen nousi kuin musta sumu. "En jaksa enää,
lähden rannalle ja panen maata", ajatteli hän. "En todella lähde
eteenpäin, paneudun levolle."

Sitten hän lysähti polvilleen ja alkoi käsillään hapuilla kuivaa
sammalta rannalla. Siinä olikin ikäänkuin pieni saari, keskellä
kaislikkoa.

Hän istuutui saarelle, pyyhkien käsillään verisiä kasvojaan, ja
hengitti raskaasti. Hetken perästä tuli hänen sieraimiinsa savun
käry. Kääntyen rantaa kohti hän huomasikin sadan askeleen päässä
tulen ja sen ympärillä miehiä.

Tuli loimotti aivan vastapäätä häntä ja kun tuuli taivutti kaisloja,
saattoi hän selvästi nähdä kaikki mitä ympärillä tapahtui. Heti
ensi silmäyksellä huomasi hän nyt, että miehet olivat tatarilaisia
hevospaimenia, jotka aterioivat tulen ääressä.

Äkkiä valtasi hänet kauhea nälän tunne. Edellisenä aamuna olihan
syönyt kappaleen hevosen lihaa, josta ei edes kaksikuukautinen
sudenpenikka olisi saanut tarpeekseen. Siitä asti ei hän ollut
ottanut mitään suuhunsa.

Hän alkoi nyt repiä ylös ympärillään kasvavia ruohoja ja imeskellä
niiden mehua. Siten hän sammutti sekä nälkänsä että janonsa, sillä
janokin vaivasi häntä.

Samalla katseli hän kaiken aikaa nuotiolle päin, joka sammumistaan
sammui. Miehet sen ääressä peittyivät ikäänkuin sumuun ja näyttivät
häviävän.

-- Oh, uni minun on, nukun tähän mättäälle, mietti Skrzetuski.

Mutta nuotion ääressäpä nyt alkoi havaita liikettä. Hevospaimenet
nousivat, pian kuului Skrzetuskin korviin huutoja; losh! losh! Niihin
vastasivat hevoset lyhyellä hirnunnalla. Nuotion ympäristö tyhjeni ja
tuli sammui. Hetken ajan vain kuuli Skrzetuski vielä vihellystä ja
kavioiden kumeaa töminää kostealla niityllä.

Hän ei voinut käsittää miksi hevospaimenet ratsastavat pois. Samassa
hän huomasi, että kaislain töyhdöt ja siemenlakit ikäänkuin olisivat
vaalenneet. Veden kiilto on toisenlainen kuin äsken, ikäänkuin nyt
olisi kuutamo ja ilman verhoaa kevyt sumu.

Hän katsahti ympärilleen: aamu jo sarasti. Koko yö oli häneltä mennyt
lammen rannan kiertämiseen ennenkuin hän pääsi joelle ja suolle.

Hän oli siis tuskin matkansa alussa. Nyt täytyi hänen päivän aikana
kahlata jokea pitkin ja päästä vihollisleirien läpi.

Aamuruskon valo ilmassa kävi yhä voimakkaammaksi. Itäinen
taivaanranta vetäytyi vaalean vihertäväksi.

Skrzetuski lähti nyt ruohosaareltaan uudelleen suolle ja saapui pian
rannalle. Hän nosti päänsä ylös kaislikosta ja näki noin viidensadan
askeleen päässä tatarilaisen vartiopaikan. Muuten oli niitty aivan
tyhjä, vain nuotio valaisi jonkun verran ympäristöään, hehkuen
sammuvalla liekillä. Skrzetuski päätti ryömiä sitä kohden korkeitten
ruohojen lomitse, joiden joukossa siellä täällä kasvoi kaislaa.

Saavuttuaan paikalle hän tarkasteli, eikö löytäisi ruoanjätteitä. Hän
tapasikin kalvetuita lampaanluita, joissa vielä oli suonien ja rasvan
jätteitä sekä paistettuja nauriita, jotka olivat unohtuneet lämpimään
tuhkaan. Ahneesti kuin villi peto kävi hän niiden kimppuun ja söi
kunnes huomasi, että vartiot hänen kulkemansa tien varrella alkavat
lähetä, palaten leirilleen tätä samaa niittyä pitkin.

Silloin hän kääntyi takaisin entistä tietään ja katosi muutaman
minuutin päästä kaislaseinämän taakse. Saavuttuaan ruohosaarellensa
hän äänettömästi paneutui sinne maata. Vartiat ennättivät sillaikaa
kulkea ohitse. Heti heidän mentyään alkoi Skrzetuski taasen kalvaa
luita, jotka hän oli ottanut mukaansa, ne vain rutisivat hänen
leukojensa välissä, jotka olivat voimakkaat kuin suden leuat.
Kalvamalla irti rasvan ja suonet, imemällä ytimen ja nakertelemalla
itse luuta hän sai ensimäisen nälkänsä sammutetuksi. Tällaista
aamuateriaa ei hän ollutkaan pitkään aikaan nauttinut Zbarazissa.

Nyt hän tunsi, että hänen voimansa olivat palanneet. Ravinto
ja nouseva huomen olivat vahvistaneet häntä. Päivä valkeni
valkenemistaan. Itäinen taivaanranta vetäytyi vihertävästä
ruusunkarvaiseksi ja kultaiseksi. Aamun viileys tosin vielä kiusasi
ritaria, mutta häntä lohdutti kuitenkin samalla tieto, että aurinko
pian tulee lämmittämään hänen vaivaantunutta ruumistaan. Hän otti
tarkan selon siitä missä hän on. Hänen saarensa oli tarpeeksi iso,
tosin hiukan lyhyt, mutta sensijaan niin leveä, että kaksi miestä
helposti olisi saattanut levätä siinä. Sen ympärillä seisoi muurina
kaislikko, peittäen sen täydelleen ihmisten katseilta.

-- Täältä eivät minua löydä, tuumi Skrzetuski, -- paitsi jos lähtevät
kalastamaan kaislikkoon. Mutta siellä ei ole kaloja, sillä ne ovat
kuolleet kalman katkuun. Täällä minä lepään ja mietin, mitä sitten on
tehtävä.

Ja hän alkoi miettiä, mennäkö eteenpäin jokea pitkin, vai eikö.
Vihdoin hän päätti lähteä liikkeelle siinä tapauksessa, että alkaa
tuulla ja kaislikko rupeaa häälymään. Päinvastaisessa tapauksessa
hänen liikuntansa ja sen synnyttämä häly voisivat hänet ilmaista,
varsinkin, kun hänen todennäköisesti täytyy kulkea hyvin likeltä
leiriä.

-- Jumalan kiitos, että tähän asti olen säilynyt elävänä, kuiskasi
hän hiljaa.

Hän nosti silmänsä taivasta kohden ja ajatukset liitivät puolalaisten
valleille. Linna näkyi tänne selvästi, varsinkin, kun nousevan
auringon ensimäiset säteet sitä valaisivat. Ehkäpä tornista joku
paraikaa katselee lammikolta ja kaislikkoa kohden. Ja varmaan
Wolodyjowski ja Zagloba kaiken päivää valleilta tarkastavat, ettei
hän vain jo riipu jonkun hyökkäystornin katossa.

Mutta eivätpä näekään, ajatteli Skrzetuski ja suloinen pelastumisen
ilo täytti hänen rintansa. Eivätpä saakaan nähdä, toisti hän
muutamaan kertaan. Vähän matkaa olen vasta kulkenut, mutta kuljettava
sekin oli. Jumala auttaa minua eteenpäinkin.

Mielikuvituksessaan oli hän jo vihollisleirin takana, metsissä,
joissa kuninkaalliset sotajoukot majailevat. Väkeä oli koolla koko
maasta, husaareja, jalkaväkeä, vierasmaalaisia rykmenttejä -- maa
aivan huojuu miesten, ratsujen ja tykkien painon alla, ja keskellä
tuota muurahaispesää on itse kuningas. Sitten näki Skrzetuski
äärettömän taistelun, tuhotun vihollisleirin, ruhtinaan kiitämässä
ruumiskasojen yli. Hänen ratsujoukkonsa ja heidän tervehdyksensä
ruhtinaalle...! Ritarin rasittuneet ja ajettuneet silmät sulkeutuivat
ylenmääräisen valon häikäiseminä ja pää taipui ajatusten painosta.
Hän joutui jonkin suloisen voimattomuuden valtaan, heittäytyi lopuksi
maahan pitkin pituuttaan ja nukahti.

Kaislikko humisi, aurinko kieriskeli ylös taivaan laelle, lämmittäen
ritaria palavalla katseellaan ja kuivaten hänen kastuneet vaatteensa.
Hän nukkui sikeästi, liikkumatta. Jos joku olisi nähnyt hänet siinä
makaamassa ruohosaarellaan, kasvot verissä, niin hän olisi luullut,
että siinä on veden nurmelle heittämä ruumis. Kului tunti tunnin
jälkeen. Skrzetuski yhä nukkui, aurinko ehti jo korkeimmalle kohdalle
taivaan lakea ja kääntyi toista taivaan rantaa kohden, mutta hän yhä
vain nukkui. Hänet herätti vasta hevosten kimeä hirnunta laitumelta
ja hevospaimenien äänekkäät huudot, kun he kepeillänsä kurittivat
lauman oriita.

Skrzetuski hieroi silmiänsä, katseli ympärilleen ja muisti jo missähän
on. Hän nosti katseensa. Iltaruskon punaamalla läntisellä taivaalla
vilkkuivat tähdet: hän oli nukkunut koko päivän.

Skrzetuski ei kuitenkaan tuntenut olevansa entistä levänneempi
tai voimakkaampi. Joka paikkaa hänessä särki, mutta hän ajatteli
kuitenkin, että uusi ponnistus ehkä palauttaa virkeyden hänen
ruumiiseensa, astuen veteen hän siis viivyttelemättä lähti jatkamaan
matkaansa.

Nyt kävi hän kaislikon syrjää läpi avonaisen veden, jotta ei
hälyllään kääntäisi puoleensa hevospaimenien huomiota rannalla.
Viimeiset auringonsäteet olivat sammuneet ja pimeys lepäsi syvänä
mailla eikä se vieläkään ollut tullut esiin metsien takaa.
Paikoittain oli vesi niin syvää, että Skrzetuski kadotti pohjan
jalkojen alta ja oli pakoitettu uiden kulkemaan eteenpäin. Se tuntui
raskaalta, sillä hänhän oli täysissä vaatteissa ja oli uitava
vastavirtaa. Vaikka joen juoksu olikin hidas, veti se kuitenkin häntä
takaisin lammikkoja kohden. Mutta sensijaan eivät tarkimmatkaan
tatarilaissilmät saattaneet huomata hänen päätään, sen soluessa
pitkin tummaa kaislikkoseinää. Hän liikkuikin siitä syystä jokseenkin
rohkeasti, milloin uiden, milloin -- ja enimmäkseen -- kahlaten,
jolloin vesi ulottui vyötärille, tai kainaloihin asti. Vihdoin pääsi
hän paikalle, josta hänen silmänsä näkivät molemmin puolin jokea
tuhansia valoja.

-- Siinä nyt on vihollisten leiri, arveli hän. -- Jumala minua
auttakoon.

Hän kuunteli.

Puheen humina sattui hänen korviinsa. Vihollisleirit olivat todella
siellä. Joen vasemmalla rannalla sijaitsi kasakkaleiri tuhansine
vankkureineen ja telttoineen, oikealla tatarilaisten. Molemmista
kuului melua, miesten puhetta, rumpujen ja pillien ääntä, karjan
ja kamelien mylvinää, hevosten hirnuntaa ja miesten huutoja. Joki
eroitti toisistaan leirit, samalla estäen riitojen ja tappelujen
syntymisen, tatarit kun eivät koskaan voineet levollisina seisoa
rinnan kasakkain kanssa. Joki oli tällä kohdalla leveämpi ja ehkäpä
sitä tahallisestikin oli kaivamalla levennetty. Nuotiovalkeista
päättäen ulottuivat vankkurijonot toisella puolella ja kaislamajat
toisella muutaman kymmenen askeleen päähän rannasta. Itse rannassa
taas varmaan oli vartiostoja.

Kaislikko harveni. Nähtävästi ranta vastapäätä vankkurileiriä oli
soramaata. Skrzetuski liikkui vielä muutaman kymmenen askeleen
eteenpäin ja pysähtyi sitten. Jokin uhkaava voima tuulahti tuosta
muurahaispesästä häntä vastaan.

Sinä hetkenä tuntui hänestä siltä kuin noiden tuhansien
ihmisolentojen koko valppaus ja vimma olisi ollut suunnattu häntä
kohden. Ja samalla totesi hän olevansa heidän edessään täydelleen
aseeton ja voimaton. Hän oli aivan yksin.

-- Tuosta ei pääse läpi kukaan, ajatteli hän.

Mutta hän kulki yhä eteenpäin, sillä jokin pidättämätön, miltei
sairaalloinen uteliaisuus veti häntä. Hänen teki mieli likempää
katsella tuota kauheaa voimaa. Nyt äkkiä hän pysähtyi. Kaislametsä
oli loppunut kuin veitsellä poikki leikattuna. Ehkäpä kaislat todella
olivatkin leikatut ja käytetyt majoiksi sotamiehille. Kauempana
näytti vesi veren väriseltä, siihen kun nuotioista lankesi valo.

Kaksi suurta, kirkasta liekkiä paloi aivan rannalla. Toisen ääressä
istui hevosensa selässä tatari, toisen ääressä taas seisoi kasakka,
kädessä pitkä keihäs. Molemmat katselivat toisiinsa ja veteen.
Kauempana näkyi muita vartioita.

Nuotiot loivat veden poikki ikäänkuin tulisia siltoja. Rannalla oli
riveissä pieniä veneitä, joita käytettiin lammikon vartioimiseen.

-- Aivan mahdotonta, mutisi Skrzetuski.

Ja samassa valtasi hänet epätoivo. Ei ollut mahdollista kulkea
eteenpäin. Eikä liioin palata. Aika vain kului hänen rämpiessään
täällä soissa ja liejussa. Hän sai hengittää mädännyttä ilmaa ja
kastua pintaa myöten eikä tästä kaikesta ollut muuta hyötyä kuin että
hän päästyään leirien luo, joiden läpi hän oli ottanut mennäkseen,
tuli siihen varmuuteen, että hänen yrityksensä on mahdottomuus.

Mutta mahdotonta oli palatakin.

Skrzetuski tiesi, että hänellä ehkä vielä on voimia rämpiä eteenpäin,
mutta palata ei hän jaksa. Hänen epätoivonsa oli samalla äänetöntä
vimmaa. Ensi hetkessä hänet valtasi halu nousta vedestä, kuristaa
vartia ja sitten heittäytyä suuremman joukon kimppuun saadakseen
surmansa.

Tuuli alkoi uudelleen humista. Kummallisesti kuiskaillen kulki
se kaislikossa ja toi samalla hänen korviinsa kellojen äänen
Zbarazista. Skrzetuski alkoi palavasti rukoilla, löi rintaansa ja
huusi taivasta avukseen ja pelastajakseen. Hänellä oli hukkuvan
voima ja epätoivoisan usko. Hän rukoili rukoilemistaan ja molemmat
vihollisleirit humisivat hänen edessään uhkaavina, ikäänkuin
olisivat vastanneet hänen rukouksiinsa. Mustat ja tulen punaamat
varjot häälyivät kuin mitkäkin paholaislaumat helvetissä. Vartiostot
seisoivat liikkumattomina, vesi joessa vieri verenkarvaisena.

-- Tulet sammutetaan tietysti heti kun tulee nukkumisen aika, sanoi
Skrzetuski itsekseen ja odotti.

Kului tunti ja toinenkin. Hälinä väheni, nuotiotulet alkoivat todella
verkalleen sammua. Vain kaksi vartiovalkeaa jäi ja ne loimusivat
entistä kirkkaampina.

Vartioja vaihdettiin nyt ja nähtävästi oli tarkoitus, että nämä
jäisivät paikalleen aamuun asti.

Skrzetuskin mieleen johtui, että hän ehkä sittenkin päivällä
helpommin voi pujahtaa leirin läpi. Pian hän kuitenkin luopui tästä
tuumasta. Päivällä käydään ottamassa vettä, juotetaan karjaa ja
mennään uimaan. Joki on täynnä ihmisiä.

Yhtäkkiä sattui Skrzetuskin katse veneisiin. Molemmilla rannoilla oli
useita kymmeniä rivissä ja kaislikko ulottui tatarilaiselta puolelta
toiselle.

Skrzetuski painautui kaulaa myöten veteen ja alkoi verkalleen
liikkua veneitä kohden, kaiken aikaa pitäen silmänsä kiinnitettyinä
tatarilaiseen vartioon.

Puolen tunnin perästä oli hän aivan likellä ensimäistä venettä. Hän
oli laatinut itselleen yksinkertaisen suunnitelman. Veneiden tylpät
perät muodostivat, kohotessaan vedestä, ikäänkuin holvin, jonka läpi
ihmisen pää helposti saattoi tunkeutua. Kun kaikki veneet olivat
vierekkäin, niin ei tatarilainen vartia saattanut huomata päätä, joka
puikkelehti niiden alla. Vaarallisempi oli kasakkapuoli, mutta ei
täälläkään vartia voinut nähdä häntä, veneitten alla kun oli pimeä.
Sitäpaitsi: eihän ollut muuta tietä.

Skrzetuski ei kauemmin epäröinyt, vaan alkoi pujotteleida veneiden
alatse.

Hän liikkui nelinryömin, sillä vesi oli liejuista. Niin likellä hän
oli rannalla seisovaa tatarilaista, että hän saattoi kuulla hänen
hevosensa pärskähtelevän. Hetken perästä hän pysähtyi ja kuunteli.
Onneksi olivat veneet asetetut vierekkäin. Hänen silmänsä tähtäsivät
nyt kasakkavartiaan, jonka hän näki aivan kuin kämmenellään. Tämä
katseli levollisena tatarilaisleiriä kohden. Skrzetuski oli jo
ehtinyt viidentoista veneen alitse, kun hän yhtäkkiä kuuli rannalta,
aivan läheltä, miesten askelia ja ääniä. Nopeasti hän piilottautui
ja kuunteli. Krimin matkoilla oli hän oppinut tatarinkieltä ja
nyt kävivät kylmät väreet pitkin ruumista, kun hän kuuli käskyn:
veneeseen ja eteenpäin!

Samassa tuli hänen aivan kuuma, vaikka hän vedessä olikin. Jos nyt
rannalla olijat sattuvat istuutumaan siihen veneeseen, jonka alla hän
tällä hetkellä piilottelee, niin on hän auttamattomasti hukassa. Jos
he taas asettuvat johonkin edessäolevista veneistä, niin hän myöskin
on perikadon oma, sillä silloin jää eteen tyhjä, valaistu paikka.

Jokainen silmänräpäys tuntui hänestä tunnin pituiselta. Vihdoin
kuului askelten töminää lautoja vastaan: tatarilaiset asettuivat
neljänteen tai viidenteen veneeseen hänen takanaan, työnsivät sen
rannasta ja alkoivat liukua lammikkoa kohden. Mutta tämä liike
aikaansai sen, että kasakkavartian silmät kääntyivät veneitä kohden.
Puoleen tuntiin ei Skrzetuski nyt voinut hievahtaa. Vasta kun vartio
oli muutettu, alkoi hän taas liikkua eteenpäin.

Tällä tavalla pääsi hän venerivin loppuun asti. Viimeisen jälkeen
alkoivat uudelleen kaislat ja ruo'ot. Saavuttuaan niiden kohdalle
Skrzetuski hengästyneenä ja hiestyneenä vaipui polvilleen ja kiitti
kaikesta sydämestään Jumalaa.

Nyt liikkui hän hiukan rohkeammin, käyttäen hyväkseen jokaista
tuulenhenkäystä, joka pani kaislikon humisemaan. Vähänpäästä katseli
hän ympärilleen. Vartioiden nuotiot alkoivat jo loitota, hämärtyä ja
hiipua. Kaislikkojuova kävi yhä mustemmaksi ja tuuheammaksi, sillä
rannat olivat täällä soisemmat. Vartiostot eivät enää voineet olla
yhtä likellä toisiaan, leirin hälinä heikkeni. Jokin yliluonnollinen
voima vahvisti ritarin jäseniä. Kaislikkojen ja ruohikkojen läpi hän
rämpi, painui lätäkköihin, luisui ja nousi jälleen. Hän ei vielä
uskaltanut lähteä rannalle, mutta hän tunsi melkein jo olevansa
pelastettu. Kuinka kauan hän näin oli kulkenut ja kahlannut siitä ei
hän ollut oikein selvillä, mutta kun hän jälleen katseli ympärilleen,
niin näyttivät vartiotulet ikäänkuin kiiltäviltä pilkuilta vain
ja muutaman sadan askeleen jälkeen ne täydelleen hävisivät. Kuu
nousi. Yltympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Yhtäkkiä alkoi
kuulua huminaa, joka oli äänekkäämpää ja vakavampaa kuin kaislikon.
Skrzetuski oli ilosta huudahtamaisillaan: joen molemmin puolin kohosi
metsä.

Silloin kääntyi hän rantaa kohden ja astui ulos kaislikosta. Heti
kaislikon takana alkoi havumetsä. Hänen sieraimiinsa tuli selvä
pihkan haju. Jossakin välkkyivät pimeästä sananjalat kuin hopeana.
Skrzetuski vaipui uudestaan polvilleen, suuteli maata ja rukoili.

Hän oli pelastettu.

Sitten astui hän metsän pimeyteen, kysyen itseltään, minne hänen
nyt on suunnattava kulkunsa, minne metsät hänet johtavat, missä on
kuningas ja sotajoukko.

Matka ei mitenkään ollut lopussa, se ei vieläkään ollut helppo
eikä vaaraton, mutta kun hän ajatteli, että hän oli päässyt ulos
Zbarazista, hiipinyt vartioiden, soiden, vihollisleirien ja melkein
puoli miljoonaa suuren vihollisjoukon läpi, niin hänestä tuntui, että
kaikki vaarat sittenkin olivat ohitse ja että tämä metsä on selvä
valtatie, joka johtaa hänet suoraan kuninkaallisen majesteetin luo.

Ja tuo nälkiintynyt, viluinen, märkä, oman verensä, punaisen
rantamullan ja mustan loan tahraama raukka käveli eteenpäin ilo
sydämessä ja toivoen pian saavansa toisissa oloissa ja voimakkaampana
palata Zbaraziin.

-- Ette enää jää nälkään ja epätoivoon, mietti hän muistellessaan
tovereitaan Zbarazissa, -- sillä minä tuon kuninkaan teidän luoksenne.

Ja hänen ritarillinen sydämensä iloitsi siitä, että pelastuksen
hetki pian koittaisi ruhtinaalle, ylipäälliköille, sotajoukoille,
Wolodyjowskille, Zagloballe ja kaikille Zbarazin saarretuille
sankareille.

Metsän syvyydet avautuivat hänen eteensä, varjoillaan suojaten häntä.



SEITSEMÄS LUKU.


Toporowin linnan salissa istui eräänä iltana kolme ylimystä, pitäen
salaista keskustelua suljettujen ovien takana. Muutamia kynttilöitä
paloi lepattaen pöydällä, joka oli täynnä ympäristöä esittäviä
karttoja. Karttaläjän joukossa nähtiin korkea mustasulkainen
hattu, kaukoputki, miekka, jonka kahva oli helmillä koristettu,
sekä miekan päälle heitettynä pitsipäärmeinen nenäliina ja pari
hirvennahkaista hansikasta. Tuolissa, jonka käsinojat olivat
hyvin korkeat, istui pöydän takana noin neljäkymmenvuotias,
pienikokoinen ja hento, mutta lujarakenteinen mies. Hänen kasvonsa
olivat harmaat, kellertävät ja väsyneet, hänen silmänsä olivat
mustat ja päätä peitti musta ruotsalainen peruukki, jonka pitkät
kiharat ulottuivat hartioille. Harvat mustat viikset, joiden kärjet
olivat taivutetut ylöspäin, kaarsivat ylähuulta, alahuuli taas,
samoinkuin leuka, pistivät tuntuvasti eteenpäin, antaen hänen
kasvoilleen jotakin jalopeuran rohkeudesta ja uhmasta. Nuo kasvot
eivät olleet kauniit, mutta poikkesivat tykkänään tavallisuudesta ja
todellisuudesta. Jokin nautinnonhalun ja aistillisuuden piirre yhtyi
niissä omituisella tavalla uneliaaseen turtumukseen ja kylmyyteen.
Silmät olivat ikäänkuin sammuneet, mutta helposti saattoi huomata,
että ne viehättymyksen, ilon tai suuttumuksen hetkenä kykenivät
singauttelemaan salamoja, joita eivät kaikki katseet voineet kestää,
ja samalla kuvastui niissä hyväntahtoisuus ja lempeys.

Musta puku, johon kuului atlaskauhtana ja pitsiröyhelö sekä sen
alta esiin pistävät kultaiset vitjat, lisäsi osaltaan tämän
omituisen ulkonäön hienostusta. Huolimatta kasvoilla ja koko
olennossa ilmenevästä surumielisyydestä, vaikutti tämä ulkomuoto
majesteetillisesti. Siinä olikin itse kuningas Jan Kasimir Vaasa,
joka noin vuosi sitten oli tullut veljensä Wladyslawin seuraajaksi.

Vähän matkan päässä hänen takanansa istui puoleksi varjossa Lomzan
starosta Hieronym Radziejowski, lyhyt, karkeatekoinen, punakka mies,
jolla oli hovimiehen paksut ja hävyttömät kasvot. Vastapäätä pöydän
takana katseli kolmaskin herra kyynärpäittensä nojassa ympäristöä
esittäviä karttoja, tuontuostakin luoden katseen kuninkaaseen.

Hänen kasvoissansa ilmeni vähemmän majesteettisuutta, mutta miltei
vielä enemmän virallista arvokkuutta kuin kuninkaan kasvoilla. Ne
olivat valtiomiehen huolten ja mietiskelyn uurtamat, kylmät ja
järkevät kasvot, joissa ankaruus ei häirinnyt niiden tavatonta
kauneutta. Hänellä oli siniset, läpitunkevat silmät ja hänen
ihonsa oli iästä huolimatta vielä hieno. Komea puolalainen puku
ja ruotsalaiseen tapaan ajettu leukaparta, korkea hiustukkula
otsan yläpuolella lisäsivät hänen säännöllisten, ikäänkuin kiveen
veistettyjen kasvojensa arvokkuutta.

Tämä mies oli Jerzy Ossolinski, kruunun kansleri, roomalaisen
valtakunnan ruhtinas, kaunopuhuja ja kaikkien Europan hovien ihailema
diplomaatti, Jeremi Wisniowieckin kuuluisa vastustaja.

Hänen tavaton kykynsä oli jo aikaiseen kiinnittänyt puoleensa
edellisten hallitusten huomion ja oman voimansa nojalla oli hän jo
varhain kohonnut korkeimpiin virkoihin, joissa hän nyt johti koko
valtiolaivan peräsintä, saman laivan, joka tällä hetkellä oli aivan
likellä hajoamistaan.

Kansleri olikin kuin luotu tällaisen laivan perämieheksi. Hän oli
uuttera, kestävä, viisas, kaukonäköinen mies, joka teki laskunsa
monta vuotta eteenpäin. Kykyjensä nojalla olisi hän varmalla ja
vakavalla kädellään saattanut johtaa jokaisen muun valtakunnan,
paitsi Puolan, turvalliseen satamaan. Jokaiselle muulle valtakunnalle
hän olisi voinut turvata pitkäaikaisen voiman ja sisällisen mahdin.
Olisipa vain ollut kysymyksessä esimerkiksi sellaisen hallitsijan
kuin Ranskan tai Espanjan kuninkaan itsevaltiaan ministerin toimi!
Mutta kasvatettuna ulkomailla ja tottuneena vieraisiin esikuviin,
hän kaikesta myötäsyntyneestä joustavuudestaan huolimatta ei voinut
tottua Puolan voimattomaan hallitukseen eikä oppia ottamaan lukuun
sen tahtoa, vaikka kaikki hänen suunnitelmansa, aikomuksensa ja
ponnistuksensa aina särkyivät sirpaleiksi juuri tätä kalliota, Puolan
valtakuntaa vastaan ja vaikka hän siitä syystä jo hengessä näki sen
vastaisen perikadon ja itse myöhemmin oli kuoleva epätoivo sydämessä.

Hän oli nerokas teoreetikko, mutta ei osannut olla nerokas
käytännön mies ja joutui sentähden ulospääsyttömään umpikujaan.
Kerran eläydyttyään johonkin ajatukseen, joka hänen mielestään oli
tulevaisuudessa kantava hedelmiä, hän fanaatikon itsepintaisuudella
kulki sitä kohden, välittämättä siitä, että tuo ajatus, vaikka
teoriassa kuinkakin onnellinen, kuitenkin olevissa olosuhteissa ja
käytännössä saattoi tuottaa hirveätä tuhoa.

Tahtoessaan vahvistaa hallitusta ja valtiota, oli hän päästänyt irti
hirveän kasakka-aineksen, huomaamatta, että myrsky on kääntyvä ei
ainoastaan ylimystöä ja sen suurtiloja, väärinkäytöksiä ja aatelin
omavaltaisuutta vastaan, vaan myöskin valtion oleellisimpia etuja.

Aroilta oli Chmielnicki noussut ja kasvanut jättiläiseksi.
Puolan valtakunta oli saanut kokea Keltaisen Veden, Korsunin ja
Pilawcen tappiot. Ensi työkseen oli samainen Chmielnicki liittynyt
viholliseen Krimin valtakuntaan. Salama oli seurannut salamaa.
Oli ollut sotaa ja taas sotaa. Ennen kaikkea olisi tuo hirveä
kansanaines pitänyt kukistaa, jotta se vastaisuudessa olisi ollut
kelvollinen hyödylliseen työhön, mutta kansleri oli, eläytyneenä
omaan ajatukseensa, yhä hieronut rauhaa, viivytellyt ja uskonut
Chmielnickiinkin.

Tapausten kulku särki hänen teoriansa. Ja päivä päivältä kävi
selvemmäksi, että seuraukset kanslerin pyrkimyksistä olivat
odotuksiin nähden päinvastaisessa suhteessa. Vihdoin tuli sitten
Zbaraz ja todisti tämän kaiken epäämättömäksi tosiasiaksi.

Kansleria painoi vastoinkäymisten, yleisen katkeruuden ja vihan
taakka.

Hän toimi nyt, niinkuin ihmiset vastoinkäymisten ja tappioiden
aikana yleensä toimivat, varsinkin ihmiset, joiden usko itseensä on
voimakkaampi kaikkia onnettomuuksia: hän haki syntipukkeja.

Syypää oli koko Puolan valtakunta ja kaikki säädyt, Puolan menneisyys
ja koko valtiorakenne. Mutta se, joka, peläten vuoren syrjällä
riippuvan kallion romahtavan alas, tahtoo vierittää sitä ylöspäin,
kysymättä onko hänellä siihen voimia, se vain kiiruhtaa romahdusta.
Kansleri meni vielä pitemmälle, sillä hän kutsui avuksi kauhean,
rantoja hajoittavan kasakkatulvan, ajattelematta sitä, että tällainen
tulva ainoastaan kykenee syömään ja murtamaan maaperää, jolla kallio
lepää.

Mutta samaan aikaan kuin hän osaltaan haki syyllisiä, kääntyivät
kaikkien muiden silmät häneen, katsoen häntä sodan, tappioiden ja
onnettomuuksien aiheuttajaksi.

Kuningas häneen kuitenkin vielä uskoi ja uskoi sitä enemmän, kun
yleinen mielipide, säästämättä kuninkaan majesteettia, syytti häntä
itseäänkin kanslerin rinnalla.

Nyt istuivat he Toporowissa surullisina ja murtuneina,
tietämättä mitä oikeastaan on tehtävä, sillä kuninkaalla oli vain
kaksikymmentäviisi tuhatta sotamiestä. Ilmoituskapulat olivat
liian myöhään pannut kiertämään ja vain osa yleisesti liikkeelle
pannusta väestä oli tähän mennessä ehtinyt kokoontua. Kuka oli
syypää viivytykseen ja eikö se mahdollisesti johtunut kanslerin
itsepintaisesta politiikasta, se oli vastaiseksi salaisuus, jonka
vain kuningas ja ministeri tiesivät. Joka tapauksessa tunsi kumpikin
voimattomuutensa Chmielnickin rinnalla.

Ja mikä oli vielä pahempaa: heillä ei hänestä ollut tarkkoja
tietoja. Kuninkaan leirissä ei vieläkään tiedetty, onko khani
koko sotajoukkoineen Chmielnickin apuna, vai onko siellä vain
Tuhaj-bej ynnä muutama tuhat ordalaista. Tämä kysymys oli tällä
hetkellä kuoleman ja elämän kysymys. Yksistään Chmielnickin kanssa
olisi kuningas pahimmassa tapauksessa voinut koettaa onneansa,
vaikkapa kapinoitsevalla hetmanilla olisikin ollut kymmentä kertaa
suuremmat voimat. Kuninkaan nimen viehätys oli nimittäin kasakoille
suuriarvoinen asia, se merkitsi ehkäpä enemmänkin kuin kaikki yleisen
liikkeellepanon kautta kootut, järjestymättömät ja harjaantumattomat
aatelisjoukot. Mutta jos khani oli Chmielnickin rinnalla, niin oli
mahdotonta mitellä voimia sellaisen ylivoiman kanssa.

Asiasta oli kyllä erilaisia tietoja, mutta kukaan ei tarkalleen
tuntenut sitä. Teräväkatseinen Chmielnicki oli joukkoineen vetäytynyt
kiinteästi yhteen eikä päästänyt luotaan ainoaakaan kasakkaosastoa
tai tatarilaista partiomiestä, jotta kuningas ei saisi käsiinsä
vankeja. Kapinallisella hetmanilla oli nimittäin päämääränä osalla
joukoistaan kokonaan sulkea heikontunut Zbaraz ja sitten itse
äkkiarvaamatta koko tatarilaisen ja kasakkaväkensä kanssa ilmestyä
kuninkaan eteen, saartaa hänet ja jättää hänet khanin käsiin.

Ei siis syyttä levännyt pilvi kuninkaan kasvoilla, sillä eihän
majesteetti toki saata tuntea suurempaa tuskaa kuin tietäessään oman
heikkoutensa. Jan Kasimir istui hervottomasti leväten nojatuolin
selkää vastaan. Nyt päästi hän kätensä vaipumaan pöydälle ja sanoi,
viitaten karttoihin:

-- Ei siitä mitään tule, ei mitään. Ette te saa käsiinne vankeja.

-- Minultakin on toivo mennyt.

-- Ovatko tiedustelijat palanneet?

-- Ovat, mutta tuomatta mitään tietoja.

-- Eikö ainoatakaan vankia?

-- Vain talonpoikia ympäristöstä, jotka eivät mitään tiedä?

-- Onko herra Pelka palannut? Hän on mainio partiopäällikkö.

-- Armollinen kuningas, virkkoi nojatuolistaan Lomzan starosta, --
herra Pelka ei ole palannut eikä palaa, sillä hän on kaatunut.

Syntyi hetken vaitiolo. Kuningas tuijotti synkästi lepattaviin
kynttilöihin ja alkoi rummuttaa käsillään pöytään.

-- Ei teillä siis ole mitään neuvoa antaa, sanoi hän vihdoin.

-- Ei muuta kuin: täytyy odottaa, vastasi kansleri vakavana.

Jan Kasimirin otsa vetäytyi ryppyihin.

-- Odottaa, toisti hän, -- nyt kun Zbarazin luona Wisniowiecki ja
muut päälliköt ovat menehtymäisillään.

-- Kyllä he vielä kestävät jonkun aikaa, sanoi Radziejowski
huolettomana.

-- Olisi parempi, että vaikenisitte, herra starosta, kun ei teillä
ole mitään hyvää sanottavana.

-- Kyllä minulla olisi neuvo, teidän majesteettinne.

-- Mikä?

-- Lähettäkää joku Zbarazin luo muka neuvottelemaan Chmielnickin
kanssa. Lähetti ottaa selon, onko khani siellä omassa persoonassaan
ja tuo tänne tiedon.

-- Se ei ole mahdollista, sanoi kuningas, -- nyt kun olemme
julistaneet Chmielnickin kapinalliseksi, määränneet hänen päästään
palkinnon ja antaneet zaporogilaisten ylipäällikkyyden Zabuskille. Ei
ole enää meidän arvomme mukaista ryhtyä sovitteluihin Chmielnickin
kanssa.

-- Silloin voi toimittaa lähetin khanin luo, vastasi starosta.

Kuningas katsoi kysyvästi kansleriin, joka nosti häntä kohden
siniset, ankarat silmäteränsä ja hetken mietittyään lausui:

-- Neuvo olisi hyvä, mutta Chmielnicki epäilemättä pidättää lähetin
ja sentähden ei yrityksestä voi koitua mitään hyötyä.

Jan Kasimir heilautti torjuen kättään.

-- Me näemme, lausui hän verkalleen, -- että te ette tiedä mitään
keinoa. Siksi sanon oman mielipiteeni: minä käsken torvensoitolla
ilmoittamaan, että on noustava ratsujen selkään ja lähden joukkoineni
Zbarazia kohden. Tapahtukoon Jumalan tahto. Siellä saamme tietää,
onko khani paikalla vai eikö!

Kansleri tunsi kuninkaan pidättämättömän rohkeuden eikä epäillyt,
että hän on valmis panemaan lupauksensa täytäntöön. Toiselta puolen
hän kokemuksesta tiesi, että jos kuningas aikoo jotakin ja on ehtinyt
itsepintaisesti eläytyä aikomukseensa, niin eivät mitkään kehoitukset
tai neuvot auta. Siksi ei hän heti vastustellut, vaan vieläpä
kehuikin tätä tuumaa ja lausui vain, ettei kovin kiirehdittäisi. Hän
selitti kuninkaalle, että voidaanhan lähteä huomenna ja ylihuomenna
ja sillä aikaa ehtii saapua suotuisiakin tietoja. Jokainen päivä
höllyttää rahvaan joukkoja, joihin tappiot Zbarazin luona ja tieto
kuninkaan lähenemisestä ovat vaikuttaneet lamauttavasti. Kapina voi
vielä sulaa kuin lumi, kun majesteetin säteet siihen lankeavat.
Tarvitaan vain aikaa. Mutta kuninkaasta taas riippuu koko valtakunnan
pelastus ja, vastuunalaisena Jumalan ja jälkipolvien edessä, ei hän
saa panna itseään alttiiksi vaaralle, varsinkin kun onnettomuuden
sattuessa Zbarazin joukot tulisivat auttamattomasti tuhotuiksi.

-- Tehkää mitä tahdotte. Minun pitää huomiseksi saada vanki, joka voi
antaa tietoja.

Ja taasen seurasi hiljaisuus. Akkunaan näkyi tavattoman suurena
kultainen kuu, mutta huone kävi yhä pimeämmäksi, koska kynttilöiden
sydämet hiipuivat karrelle.

-- Paljonko kello on? kysyi kuningas.

-- Kohta on puoliyö, vastasi Radziejowski.

-- Minä en tänä yönä saa unta. Ratsastan ympäri leiriä ja te
ratsastatte minun mukanani. Missä ovat Ubald ja Arciszewski?

-- Leirissä, vastasi starosta. -- Minä lähden sanomaan, että hevoset
tuodaan tänne.

Hän lähti jo ovea kohden. Mutta samassa kuului eteisestä jotakin
liikettä sekä hetken perästä vilkasta keskustelua ja kiireistä
astuntaa. Vihdoin avautui ovi selkoselälleen ja hengästyneenä astui
sisään kuninkaan uskottu hovimies Tyzenhauz.

-- Armollinen kuningas, huudahti hän, -- tänne on saapunut upseeri
Zbarazista.

Kuningas hypähti ylös nojatuolista, kansleri niinikään ja molemmilta
pääsi kuin yhdestä suusta:

-- Se on mahdotonta!

-- Se on totta. Hän odottaa eteisessä.

-- Päästäkää hänet sisään! huudahti kuningas, lyöden yhteen
kämmenensä. -- Sittenpä pääsemme epäilyksistämme. Tuokaa hänet tänne,
pyhän Neitsyen nimessä.

Tyzenhauz katosi ovesta ja hetken perästä astui sisään pitkä
tuntematon ihmishahmo.

-- Lähemmä, hyvä herra! huudahti kuningas. -- Lähemmä. Hauska nähdä
teidät täällä.

Upseeri tuli aivan pöydän luo ja hänet nähdessään hätkähtivät
sekä kuningas, kansleri että Lomzan starosta hämmästyksestä.
Heidän edessään seisoi hirveän näköinen mies, tai oikeammin haamu.
Repaleiset rääsyt verhosivat huonosti hänen laihaa ruumistaan, hänen
kasvonsa olivat sierettyneet ja lian ja veren tahrimat, silmissä
paloi kuumeen kiilto, pörröinen musta leukaparta valui rinnalle,
ruumiinkatku ympäröi häntä ja hänen jalkansa vapisivat niin, että
hänen täytyi pitää kiinni tuolista.

Kuningas ja molemmat ylimykset katselivat häntä silmät selällään.
Samassa avautui ovi ja sisään astui joukko korkeita sotilas- ja
siviilihenkilöitä: kenraalit Ubald, Arciszewski, Liettuan alikansleri
Sapieha, Rzeczycan starosta, Landomirin herra. Kaikki nämä asettuivat
kuninkaan taakse, katsella tuijottaen uutta tulokasta. Mutta kuningas
kysyi:

-- Kuka sinä olet?

Repaleinen mies aukaisi suunsa ja tahtoi sanoa jotakin, mutta
suonenveto alkoi nykiä häntä leuasta niin että hänen partansa värisi.
Vaivoin sai hän kuiskatuksi:

-- Zbarazista.

-- Antakaa hänelle viiniä, sanoi joku joukosta.

Hänelle ojennettiin heti täytetty malja. Hän tyhjensi sen
voimanponnistuksella. Kansleri irroitti nyt yltään viittansa ja
heitti sen miehen hartioille.

-- Voitko jo puhua? kysyi kuningas hetken perästä. -- Voin, vastasi
ritari selvemmin.

-- Kuka olet?

-- Jan Skrzetuski, husaariluutnantti.

-- Kenen palveluksessa?

-- Vojevoda Wisniowieckin. Humahdus kävi läpi salin.

-- Mitä sinne kuuluu? Mitä? kysyi kuningas kuumeisesti.

-- Kurjuutta... nälkää... kaikki on yhtenä ainoana hautana.

Kuningas peitti kasvonsa.

-- Jeesus Natsarealainen, Jeesus Natsarealainen, sanoi hän hiljaa.

Hetken perästä alkoi hän uudelleen:

-- Voitteko kauankin pitää puoltanne?

-- Ruudista on puute ja vihollinen on valleilla.

-- Onko sillä suuriakin joukkoja?

-- Chmielnicki... ja khani kaikkine joukkoineen.

-- Onko khanikin?

-- On.

Seurasi syvä hiljaisuus. Läsnäolevat katselivat toisiinsa, epävarmuus
kuvastui kaikkien kasvoilla.

-- Kuinka te sitten olette voineet pitää puolianne? kysyi kansleri,
epäilys äänessään.

Kysymyksen kuullessaan nosti Skrzetuski päänsä ikäänkuin hän olisi
saanut uuden voiman, ylpeyden salama välähti hänen kasvoilleen ja hän
vastasi odottamattoman lujalla äänellä:

-- Kaksikymmentä rynnäkköä olemme työntäneet takaisin, kuusitoista
kenttätaistelua on voitettu ja seitsemänkymmentä viisi kertaa olemme
tehneet uloshyökkäyksen...

Seurasi uusi hiljaisuus.

Kuningas oikaisi itsensä pystyyn, pudisti peruukkiansa kuin leijona
harjaansa, hänen keltaisille kasvoilleen nousi puna ja silmät
paloivat.

-- Jumal' avita, huudahti hän, -- minä olen saanut tarpeekseni
neuvoista, vetelehtimisestä ja viivyttelystä! Minusta on
yhdentekevää, onko khani siellä vai eikö ole, onko yleisestä
liikkeellepanosta koitunut väkeä tarpeeksi vai eikö, sillä olen jo
kyllästynyt kaikkeen. Me lähdemme vielä tänään Zbarazia kohden.

-- Zbaraziin, Zbaraziin! toisti kymmenkunta voimakasta ääntä.

Äsken saapuneen kasvot kirkastuivat kuin taivas aamuruskon tullessa.

-- Armollinen kuningas ja herra, teidän majesteettinne seurassa
tahdon elää ja kuolla, sanoi hän.

Nämä jalot sanat saivat kuninkaan sydämen sulamaan vahan-pehmoiseksi
ja välittämättä upseerin vastenmielisestä ulkoasusta, otti kuningas
hänen päänsä käsiensä väliin ja sanoi:

-- Rakkaampi olet sinä minulle tällaisena kuin kaikki nuo muut
atlaspuvuissaan. Pyhän Äidin nimessä: vähemmästäkin annetaan
palkinnoksi starostakunta. Kuinka saattaisinkaan jättää
palkitsematta, mitä olet tehnyt. Älä pane vastaan, sillä olen sinulle
velkaa.

Toiset yltyivät heti kuninkaan lopetettua huutamaan:

-- Uljaampaa ritaria ei ole ollut.

-- Ei zbarazilaistenkaan joukossa!

-- Kuolemattoman kunnian on hän saavuttanut.

-- Miten te pääsitte kasakkain ja tatarien läpi itse?

-- Piilottelin liejussa ja kaislikoissa, kuljin metsäteitä... usein
eksyksissä... syömättä...

-- Antakaa hänelle syötävää! huusi kuningas.

-- Ruokaa! toistivat muut.

-- Antakaa hänelle vaatteet.

-- Huomenna annettakoon sinulle vaatteet ja hevonen. Mitään ei ole
sinulta puuttuva.

Kaikki kehuivat, kuninkaan esimerkkiä noudattaen, ritaria. Yhtäkkiä
alettiin hänelle taasen tehdä kysymyksiä, joihin hän hyvin
vaivalloisesti vastasi. Sillä hänen uupumuksensa kasvoi kasvamistaan
ja oikeastaan oli hän vain puoleksi valveella. Samassa tuotiin ruokaa
ja huoneeseen astui kuninkaan saarnaaja, kirkkoherra Cieciszowski.

Korkeat arvohenkilöt väistyivät syrjään, sillä tämä pappi oli sangen
oppinut ja kunnioitettu mies ja merkitsivät hänen sanansa kuninkaalle
enemmän kuin kanslerin sanat ja saattoi hän saarnatuolista usein
lausua asioita, joita toinen tuskin olisi uskaltanut valtiopäivillä
sanoa. Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen ja hänelle alettiin nyt
kertoa, että Zbarazista on saapunut upseeri, että siellä ruhtinas,
nälästä ja kurjuudesta huolimatta, yhä tuottaa tappioita khanille,
joka on läsnä omassa persoonassaan, ja Chmielnickille, joka ei koko
viime vuoden mittaan ole menettänyt niin paljon väkeä kuin nyt
Zbarazissa, sekä lopuksi, että kuningas aikoo marssia avuksi, vaikka
koko hänen joukkonsa tuhoutuisikin.

Kirkkoherra kuunteli kertomusta vaieten, ainoastaan huuliaan
liikutellen ja katseellaan seuraten loppuun asti uupunutta upseeria,
joka kaiken aikaa söi. Kuningas oli nimittäin käskenyt häntä syömään,
välittämättä kaikesta mitä ympärillä tapahtui, vieläpä hän itse
häntä tässä työssä vartioikin, aina vähänpäästä kohottaen pientä
hopeapikariansa Skrzetuskia kohden.

-- Mikä tämän upseerin nimi on? kysyi kirkkoherra vihdoin.

-- Skrzetuski.

-- Eihän vain Jan?

-- Juuri hän.

-- Vähä-Venäjän vojevodan luutnanttiko?

-- Aivan niin. Kirkkoherra kohotti ryppyisiä kasvojaan ja alkoi
uudelleen rukoilla sekä sanoi sitten:

-- Ylistäkäämme Herran nimeä, sillä tutkimattomat ovat ne Herran
tiet, joita myöten hän johtaa ihmisen onneen ja rauhaan. Minä tunnen
tämän upseerin.

Skrzetuski kuuli viimeiset sanat ja käänsi vaistomaisesti silmänsä
kirkkoherran kasvoja kohden. Mutta sekä kasvot ja vartalo että ääni
olivat hänelle aivan vieraat.

-- Siis te yksin koko sotajoukosta otitte lähteäksenne vihollisleirin
läpi? kysyi häneltä kirkkoherra.

-- Ennen minua lähti muuan oiva upseeri, mutta hän sai surmansa,
vastasi Skrzetuski.

-- Sitä suurempi on teidän ansionne, että uskalsitte lähteä
hänen jälkeensä. Huomaan teidän ulkonäöstänne, että matkanne on
ollut kamala. Jumala on katsonut teidän uhriinne, hyveeseenne ja
nuoruuteenne ja johtanut teitä.

Yhtäkkiä kääntyi kirkkoherra Jan Kasimirin puoleen:

-- Armollinen kuningas, sanoi hän, -- onko teidän majesteettinne
lopullisesti päättänyt lähteä pelastamaan ruhtinas-vojevodaa?

-- Teidän rukouksiinne, isä, vastasi kuningas, -- suljen isänmaan,
sotajoukon ja itseni, sillä tiedän, että yritys on erinomaisen
vaarallinen. En kuitenkaan enää voi sallia, että ruhtinas-vojevoda
onnettomassa linnassa tuhoutuisi yhdessä sellaisten upseerien kanssa
kuin tämä tässä edessämme.

-- Jumala antakoon meille voiton! huudahti toistakymmentä ääntä.

Kirkkoherra nosti kätensä taivasta kohden ja salissa vallitsi täysi
hiljaisuus kun hän lausui:

-- _Benedico vos, in nomine Patris, et Filii et Spiritus sancti.
Siunaan teidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen_.

-- Amen, sanoi kuningas.

-- Amen, toistivat yhtaikaa kaikkien äänet.

Rauha valautui Jan Kasimirin huolestuneille kasvoille ja vain hänen
silmistään välkkyi epätavallinen loisto. Kokoontuneiden joukossa
alkoi nyt käydä keskustelun hyminä läheisen sotaretken johdosta,
sillä monet epäilivät vielä, voisiko kuningas heti lähteä. Hän otti
kuitenkin samassa pöydältä miekkansa ja viittasi Tyzenhauzia luokseen
sitomaan asetta vyölleen.

-- Milloin teidän kuninkaallinen majesteettinne suvaitsee lähteä?
kysyi kansleri.

-- Jumala on antanut lauhkean yön, vastasi kuningas, -- hevoset eivät
lämpene. Herra leiripäällikkö, lisäsi hän kääntyen arvohenkilöiden
puoleen, -- käskekää soittaa torvea merkiksi, että on noustava ratsun
selkään.

Leiripäällikkö lähti heti huoneesta Kansleri Ossolinski huomautti
hiljaa, että kaikki eivät vielä ole valmiit ja että kuormat eivät
voi päästä lähtemään ennen päivän koittoa. Mutta kuningas vastasi
kiireisesti:

-- Kenelle kuormavaunut ovat isänmaata ja majesteettia rakkaammat,
hän jääköön.

Sali tyhjeni vähitellen. Jokainen kiirehti lippukuntansa luo
saadakseen sen lähtövalmiiksi. Huoneeseen jäivät vain kuningas,
kansleri, herra Skrzetuski ja Tyzenhauz.

-- Teidän majesteettinne, sanoi kirkkoherra, -- sen mikä teidän piti
saada tietää tältä upseerilta, sen olette jo saanut tietää. Hän
kaipaa virkistystä, sillä hän tuskin pysyy pystyssä. Ehkä teidän
majesteettinne sallii minun ottaa hänet asuntooni viettämään siellä
yönsä.

-- Aivan oikein, isä, vastasi kuningas, -- teidän huomautuksenne on
oikea. Lähtekööt Tyzenhauz ja joku toinen häntä saattamaan, sillä
yksin hän varmaan ei jaksa mennä. Lähde nyt, mies kulta, sillä
paremmin kuin sinä ei kukaan ole ansainnut lepoa. Ja muista, että
minä jään sinulle velkaa. Itseni voin ennen unohtaa kuin sinut.

Tyzenhauz tarttui Skrzetuskin käsivarteen ja yhdessä lähtivät he
ulos. Eteisessä he kohtasivat Rzeczycan starostan, joka kävi toiselta
puolen tukemaan horjuvaa ritaria. Edellä astui kirkkoherra ja hänen
edessään taas lyhdyllä valoa näyttävä poikanen. Valon näyttäminen oli
kuitenkin itse asiassa tarpeeton, yö kun oli yhtä kirkas kuin se oli
hiljainen ja lämmin. Suuri kultainen kuu purjehti laivana Toporowin
yli. Linnan pihalta kuului miesten puhetta, kuormavaunujen vikinää
ja torventoitotuksia, joilla herätettiin nukkuvia. Kauempana, kirkon
edustalla, jota kuu valaisi, näkyi jo jalka- ja ratsumiesryhmiä.
Kylässä hirnuivat hevoset. Kuormavankkurien vitinään liittyi ketjujen
kalina ja tykkien kumea jytinä. Hälinä kasvoi kasvamistaan.

-- Nyt ne lähtevät liikkeelle, sanoi kirkkoherra.

-- Zbaraziin... pelastamaan..., kuiskasi Skrzetuski.

Joko ilosta tai pitkällisestä rasituksesta, tai ehkä lienee syy
johtunut näistä molemmista, kävi Skrzetuski äkkiä niin heikoksi, että
Tyzenhauzin ja starostan piti miltei laahata häntä eteenpäin.

Suunnatessaan kulkuaan pappilaa kohden kävivät he kirkon edessä
seisovien sotamiesten ohitse. Ne olivat Sapiehan lippukuntaa
ja Arciszewskin jalkaväen miehiä. He seisoskelivat vielä
järjestymättöminä, hajallaan tiellä.

-- Antakaa tietä, huusi kirkkoherra.

-- Kuka siellä tietä tarvitsee? -- Zbarazista saapunut upseeri.

-- Tervetuloa, tervetuloa! huusi nyt joukko ääniä. Sotamiehet
väistyivät nopeasti syrjään, mutta jotkut heistä tulivat kuitenkin
entistä lähemmä, saadakseen nähdä sankarin. Hämmästyneen näköisinä
katselivat he hänen kurjaa hahmoaan, jota kuutamo valaisi, ja
kuiskasivat kuin hölmistyneinä toisilleen:

-- Zbarazista, Zbarazista.

Suurimmalla vaivalla sai kirkkoherra vihdoin Skrzetuskin pappilaan.
Siellä hänet kylvetettiin ja puhdistettiin liasta ja verestä sekä
pantiin nukkumaan paikkakunnan kappalaisen vuoteeseen. Pappi itse oli
nimittäin jo lähtenyt marssiin valmistautuvien joukkojen luo.

Skrzetuski oli ainoastaan puoleksi tajuissaan ja kuumeeltaan ei
hän heti saanut unta. Hän ei enää tietänyt, missä hän on ja mitä
hänelle oli tapahtunut. Hän kuuli kyllä hälinän, kavioiden töminän,
vankkurien räminän, jalkaväen astunnan, sotamiesten huudot ja torvien
toitotuksen, mutta tuo kaikki suli hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi
äärettömäksi humuksi.

-- Armeija lähtee, mutisi hän itsekseen.

Mutta humu loittoni, hiljeni ja häipyi vähitellen, kunnes Toporowissa
vihdoin vallitsi täysi äänettömyys.

Silloin tuntui Skrzetuskista siltä kuin hän vuoteineen päivineen
olisi vaipunut johonkin pohjattomaan kuiluun.



KAHDEKSAS LUKU.


Skrzetuski oli nukkunut muutamia päiviä, mutta herättyäänkään ei
hän vielä ollut päässyt kuumeestaan ja kauan hän senkin jälkeen
houraili, puhuen Zbarazista, ruhtinaasta, Krasnostawin starostasta,
ja keskustellen herra Michalin ja Zagloban kanssa. -- Herra Longinus
Podbipientalle hän huusi: ei sitä tietä! Ruhtinatarta vain ei hän
kertaakaan maininnut. Nähtävästi se tavaton voima, jolla hän oli
kerta kaikkiaan sulkenut itseensä rakastettunsa muiston, ei pettänyt
häntä edes heikkouden ja sairauden aikana. Sensijaan oli hän
näkevinään edessään Rzendzianin pyöreät kasvot aivan samanlaisina
kuin hän näki ne silloin, kun ruhtinas Konstantinowin taistelun
jälkeen lähetti hänet lippukuntineen Zazlawiin tuhoamaan siellä
mellastavia joukkoja ja Rzendzian odottamatta ilmestyi hänen
yökortteeriinsa. Nuo kasvot aiheuttivat hänen ajatustensa kulussa
hämmennystä, sillä hänestä tuntui, että ajan juoksu oli pysähtynyt
ja ettei mikään ollut muuttunut siitä hetkestä asti. Nyt hän muka
jälleen on Chomorin varrella ja nukkuu mökissä ja herättyään
ratsastaa Tarnopoliin viemään lippukuntiansa... Krywonos on,
jouduttuaan Konstantinowissa tuhon omaksi, paennut Chmielnickin luo.
Rzendzian on tullut Huszczasta ja istuu hänen sänkynsä laidalla...
Skrzetuski tahtoisi puhua ja käskeä poikaa satuloimaan hevoset, mutta
hänellä ei ole siihen voimaa. Ja jälleen johtuu hänen mieleensä, että
eihän hän olekaan Chomorin varrella ja että samaan aikaan tapahtui
Barin valloitus. Tuskissaan lyö herra Skrzetuski omaa ruumistaan
ja pimeys ottaa jälleen haltuunsa hänen aivo-raukkansa. Hän ei
enää tiedä eikä näe mitään, mutta hetken perästä nousee yöstä ja
kaaoksesta hänen eteensä Zbaraz, piiritys... Eikö hän siis olekaan
Chomorin varrella? Ja kuitenkin istuu Rzendzian hänen vierellään,
painuen hänen puoleensa. Ikkunaluukkujen sydämen-muotoisista lävistä
lankeaa huoneeseen kirkas valokimppu ja tuo selvästi näkyviin
poikasen huolestuneet ja myötätuntoa uhkuvat kasvot.

-- Rzendzian! huutaa herra Skrzetuski äkkiä.

-- Hyvä herra, huudahtaa poika vastaan ja lankeaa herransa jalkojen
juureen, -- minä olen tässä jo luullut, ettei herra koskaan herääkään.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan kuului pojan
nyyhkytys, hänen painautuessaan herransa jalkoja vastaan.

-- Missä minä olen? kysyi herra Skrzetuski.

-- Toporowissa. Te tulitte Zbarazista kuninkaan luo. Jumalan kiitos,
Jumalan kiitos.

-- Mutta missä kuningas on?

-- Hän lähti sotajoukkoineen auttamaan ruhtinasta. Jälleen seurasi
hiljaisuus. Ilon kyyneleet valuivat yhä alas Rzendzianin kasvoja ja
hetken perästä hän liikutuksen vallassa alkoi toistella:

-- Että minä vielä näen herrani elävänä.

Sitten hän nousi ja avasi akkunaluukut sekä itse akkunan.

Aamun raikkaus virtasi tupaan ja sen mukana myös päivän kirkas valo.
Valon tullessa heräsi Skrzetuski tajuntaan.

Rzendzian istuutui sängyn jalkapäähän.

-- Minäkö olen tullut Zbarazista? kysyi ritari.

-- Niin olette, hyvä herra. Siihen ei ole pystynyt kukaan muu kuin
te. Ja teidän tulonne johdosta juuri lähti kuningas Zbaraziin
auttamaan.

-- Herra Podbipienta yritti ennen minua, mutta hän sai surmansa.

-- Hyvä Jumala, onko herra Podbipienta kuollut -- sellainen
runsaskätinen, kunnon herra! Ihanhan minä tukehdun suruun... Kuinkas
he voittivat niin väkevän miehen?

-- Ampuivat hänet nuolilla...

-- Entä herrat Wolodyjowski ja Zagloba?

-- Terveinä olivat, kun minä lähdin.

-- Jumalan kiitos. Hehän ovat herran hyviä ystäviä... Mutta
kirkkoherra kielsi minua puhumasta.

Rzendzian vaikeni ja hetken aikana näytti jokin ajatus pyörivän hänen
päässään. Se kuvastui selvästi hänen pyöreillä kasvoillaan. Hän
virkkoi:

-- Armollinen herra...

-- Mitä sinä tahdot?

-- Kuinkas herra Podbipientan perintöjen laita mahtaakaan olla?
Nähtävästi häneltä jäi paljon taloja ja kaikenlaista tavaraa. Eikö
hän testamentannut mitään ystävilleen? Sillä eihän hänellä ollut
omaisia?

Skrzetuski ei vastannut ja Rzendzian tunsi, ettei herra pitänyt hänen
kysymyksestään. Hän sanoi nyt:

-- Mutta Jumalan kiitos, että herrat Zagloba ja Wolodyjowski ovat
terveinä. Pelkäsin jo, että he olivat joutuneet tatarien käsiin.
Paljonhan me yhdessä olemme kokeneet vaivoja ja vastoinkäymisiä.
Mutta kirkkoherra tosiaan kielsi minua puhumasta...Pelkäsin jo, etten
koskaan saisi heitä nähdä, sillä orda on meitä ahdistanut niin, että
jo näytti ihan toivottamalta.

-- Oletko sinä siis ollut herrojen Wolodyjowskin ja Zagloban
seurassa? He eivät maininneet siitä minulle mitään.

-- Koska he eivät tietäneet, olenko minä hengissä vaiko kuollut.

-- No, missä orda sitten niin ahdisti teitä?

-- No, Ploszkirowin tuolla puolen, Zbarazin tiellä. Mehän ratsastimme
kauas Jampolin taakse... Mutta kirkkoherra Cieciszowski tottakin
kielsi puhumasta...

Seurasi taasen hetken äänettömyys.

-- Palkitkoon teitä Jumala hyvästä tahdostanne ja vaivannäöstänne,
sillä minä jo tiedän mitä varten te sinne ratsastitte. Olin siellä
minäkin ennen teitä, mutta turhaan.

-- Voi hyvä herra, jollei tuo kirkkoherra olisi... mutta kun hän
nimenomaan sanoi: minun täytyy lähteä kuninkaan kanssa Zbaraziin,
mutta pidä sinä huolta herrasta, sanoi hän, äläkä vain puhu mitään,
sillä hän voi kuolla siihen paikkaan.

Skrzetuski oli jo niin menettänyt kaiken toivon, että Rzendzianin
sanat eivät herättäneet hänessä toivon kipinääkään. Hän makasi hetken
liikkumatta ja kysyisi taasen:

-- Miten sinä jouduit kirkkoherra Cieciszowskin ja sotajoukon luo?

-- Sandomirin kastellaanin puoliso, rouva Witoski minut lähetti
Zamoscista ilmoittamaan herra kastellaanille, että hän tulee
tapaamaan häntä, nimittäin herra kastellaania, Toporowiin. Se on
urhoollinen ihminen tuo rouva ja tahtoo välttämättä jäädä sotajoukon
luo, jotta ei hänen tarvitsisi erota herra kastellaanista. Minä tulin
Toporowiin päivää ennen rouva Witoskia, jonka siis jo pitäisi olla
täällä, mutta mitäs siitä on hyötyä, kun kastellaani taas jo ennätti
lähteä kuninkaan kanssa.

-- En ymmärrä kuinka sinä saatoit olla Zamoscissa, kun kerran
ratsastit herra Zagloban ja herra Wolodyjowskin kanssa Jampolin
tuolle puolelle. Mikset heidän kanssansa tullut Zbaraziin?

-- Sentähden, nähkääs, että kun orda meitä ahdisti, ei ollut enää
muuta neuvoa. Noiden molempien kintereillä kulki, kokonainen
partiojoukko ja minun täytyi siis lähteä matkaani enkä pysähtynyt
ennenkuin Zamoscissa.

-- Onni, etteivät jääneet sille tielleen, sanoi Skrzetuski, -- mutta
sinua minä luulin paremmaksikin palvelijapojaksi. Oliko oikein jättää
heidät sellaiseen hätään?

-- Voi hyvä herra, jos me olisimmekin olleet kolmisin, niin minä
tietystikään en olisi heitä jättänyt. Sydäntäni vihloi, kun minun
täytyi. Mutta meitä oli neljä. Silloin he ryntäsivät tatarilaisten
kimppuun ja käskivät minun pelastaa... pelastaa... Jos minä olisinkin
varma, ettei ilo tapa teitä... sillä Jampolin takana me löysimme...
mutta kun kirkkoherra...

Skrzetuski oli alkanut tuijottaa poikaan ja sitten räpytellä silmiään
kuin unesta heräävä. Yhtäkkiä tuntui jokin hänen sisässään ikäänkuin
särkyvän. Hän tuli kauhean kalpeaksi, nousi istumaan vuoteessaan ja
sanoi lujalla äänellä:

-- Kuka sinun kanssasi oli?

-- Voi hyvä herra, huusi poika pelästyneenä, nähdessään miten ritarin
kasvot olivat muuttuneet.

-- Kuka oli kanssasi? huusi Skrzetuski, tarttui Rzendziania
hartioihin, ravisti häntä ja teki sen kuumeen vallassa kuin rautaisin
käsin.

-- Kyllä minä sen nyt sanon, virkkoi Rzendzian, -- tehköön
kirkkoherra sitten mitä tahtoo. Neiti oli meidän kanssamme ja nyt hän
on rouva Witowskin luona.

Skrzetuski ikäänkuin jähmettyi ja sulki silmänsä. Hänen päänsä painui
raskaasti tyynylle.

-- Apua! kirkui Rzendzian, -- herra heittää henkensä! Apua! Mitä minä
olenkaan tehnyt! Miksen pitänytkin suutani kiinni. Oi Jumalan tähden.
Rakas herra, puhukaa. Jumalan tähden... Oikein kirkkoherra teki, kun
kielsi puhumasta. Voi, herra kulta...

-- Ei mitään, virkkoi vihdoin Skrzetuski. -- Missä hän on?

-- Jumalan kiitos, että herra virkoaa. Mutta kyllä on parempi, että
nyt vaikenen. Neiti on Sandomirin kastellaanin rouvan seurassa.
Pian saatte heidät nähdä. Jumalan kiitos. Älkää nyt kuolko, pian
saatte nähdä heidät täällä. Me pakenimme Zamosciin ja siellä
kirkkoherra jätti neidin rouva Witowskin haltuun. Säädyllisyyden
vuoksi, sillä sotajoukossa on pahantekijöitä. Bohun oli säästänyt
häntä, mutta olisihan hänen voinut käydä huonosti, jollei hän
olisi joutunut turvaan. Paljon minulla oli vaivaa, mutta kun minä
sanoin sotamiehille: hän on ruhtinas Jeremin sukulainen, niin he
kohtelivat häntä kunnioituksella. Ja paljon minulle tuli kaikellaisia
kustannuksia matkalla.

Skrzetuski makasi taasen liikkumattomana, mutta hänen silmänsä olivat
auki ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri vakavuus: nähtävästi hän
rukoili. Lopetettuaan hän yhtäkkiä nousi istualleen ja sanoi:

-- Anna tänne vaatteeni ja käske satuloida hevoset.

-- Mutta minne te sitten aiotte ratsastaa?

-- Anna vaatteet heti paikalla.

-- Kyllä kai herra tietää, että kaikellaisia juhlavaatteita nyt on
yllin kyllin, kuningas kun käski antaa niitä jos kuinka paljon ja eri
ylimyksetkin antoivat. Ja kolme komeaa ratsua on tallissa. Olisipa
edes yksi niistä minun. Mutta parempi olisi teidän nyt kuitenkin
vielä maata ja levätä, sillä voimia ei teillä ole paljon.

-- Ei minua mikään vaivaa. Voin aivan hyvin istuutua hevosen selkään.
Pidä nyt kiirettä, Jumalan tähden.

-- Minä tiedän, että teillä on rautainen ruumis, tapahtukoon teidän
tahtonne. Mutta puolustakaa minua kirkkoherran Cieciszowskin edessä.
Kas tuossa ovat vaatteet... Parempia ei saa armeenialaisilta
silkkikauppiailtakaan... Pukekaa nyt yllenne, mutta minä menen
sanomaan, että tuotaisiin viinilientä, sillä käskin kirkkoherran
palvelijan keittää sitä teille.

Tämän sanottuaan alkoi Rzendzian häärätä aterian valmistustoimissa,
mutta Skrzetuski pukeutui kuninkaan ja ylimysten lahjaksi jättämiin
vaatteisiin. Hetken perästä hän tarttui poikaa olkapäihin ja pusersi
häntä rintaansa vastaan, joka oli iloa tulvillaan. Poika taas kertoi
hänelle juurta jaksain, kuinka hän oli Wlodawassa tavannut herra
Michalin pahasti kolhiman, mutta jo hiukan tointuvan Bohunin ja
kuinka hän tältä oli saanut udelluksi ruhtinattaren piilopaikan
ja houkutellut käsiinsä turvanuijan. Hän kertoi, miten he olivat
herra Michalin ja Zagloban kanssa menneet Waladynkan rotkoille ja,
tapettuaan noita-akan ja Czeremysin, vieneet pois ruhtinattaren ja
kuinka he vihdoin olivat joutuneet suuriin vaaroihin, paetessaan
Burlajn joukkoja.

-- Burlajnhan herra Zagloba löi kuoliaaksi, kiiruhti Skrzetuski
huomauttamaan.

-- Hän on aikamoinen mies, tuo herra Zagloba, vastasi Rzendzian, --
en ole mokomaa vielä nähnyt, sillä yksi voi olla urhoollinen, toinen
sukkela puheissaan ja kolmas aika veitikka, mutta herra Zaglobassa
ovat nämä kaikki ominaisuudet yhtaikaa. Pahin oli tilamme metsissä
Ploszkirowin tuolla puolen, kun orda meitä ahdisti. Herra Michal ja
Zagloba jättäytyivät jälelle houkutellaksensa tatarit kimppuunsa
ja pysäyttääkseen takaa-ajon, mutta minä taas kiidätin sivulle
päin, Konstantinowia kohden, kiertäen Zbarazin, sillä arvelin, että
tapettuaan pienen ritarin ja herra Zagloban, tatarit varmaan ajavat
meitä takaa Zbarazin taholla. En tiedä, miten Jumala armossaan
pelasti pienen ritarin ja herra Zagloban... Luulin heidän varmaan
joutuvan surman suuhun. Minä taas jouduin pakenemaan Konstantinowista
päin marssivan Chmielnickin ja tatarien välitse, jotka paraikaa
kulkivat Zbarazia kohden.

-- He eivät voineet tulla sinne suoraa päätä, sillä herra Kuszelhan
torjui heidät. Mutta puhu pikemmin.

-- Jospa minä vain olisin sen tietänyt, mutta sitä minä en voinut
tietää. Ja niin minä yhdessä neidin kanssa pujottelin tatarien ja
kasakoitten lomitse aivan kuin jotakin solaa myöten. Onneksi oli
seutu tyhjä, niin ettemme kohdanneet ainoaa ihmistä, emme kylissä
emmekä kaupungissa. Joka vain kynnelle kykeni oli näet lähtenyt
tatareja pakoon. Mutta henki kurkussa minä kuljin, sillä kauhulla
ajattelin, että he lopultakin voisivat saada minut saarretuksi -- ja
siihenhän minä sitten lopulta jouduinkin.

Skrzetuski keskeytti pukeutumisensa ja kysyi:

-- Kuinka niin?

-- Sillä tavalla, että minä jouduin Doniecin kasakkapartion tielle,
saman Doniecin, jonka sisaren, Horpynan, luona rotkossa neiti oli
ollut piilossa. Onneksi tunsin hänet hyvin, sillä hän oli usein
nähnyt minut Bohunin luona. Toin hänelle terveisiä sisarelta, näytin
Bohunin turvanuijaa ja kerroin kaikki, miten Bohun oli lähettänyt
minut hakemaan neitiä ja miten Bohun odottaa minua Wlodawan takana.
Ja Doniec, Bohunin ystävä kun oli ja tiesi sisarensa vartioivan
neitiä, uskoi minuun. Arvelin, että hän muitta mutkitta päästää
minut matkalle ja vielä varustaa eväälläkin, mutta hän sanookin:
siellä otetaan nyt kaikki sotajoukkoon, voit vielä joutua ljahien
käsiin, jää tänne minun luokseni, sanoo hän, niin menemme yhdessä
Chmielnickin luo. Leirissä on tytönkin turvallisempi olla, sillä
siellä tulee Chmielnicki itse Bohunin tähden suojelemaan häntä. Kun
hän tämän oli sanonut, jähmetyin kerrassaan, sillä enhän voinut panna
vastaankaan. Minä siis selittämään, että Bohun odottaa häntä ja että
olen pannut pääni pantiksi, että suoraa päätä saatan neidin hänen
luokseen. Mutta nytpäs sanoo Doniec: me ilmoitamme asian Bohunille,
älä sinä nyt lähde, siellä on ljaheja. Minä intin vastaan minkä ehdin
ja hän riiteli omasta puolestaan, kunnes hän lopuksi huudahtaa: sepä
kummaa, että niin pelkäät lähteä kasakkain luo -- ethän vain lienekin
petturi! Silloin huomasin, että nyt ei auta muu kuin yöllä lähteä
pakoon, koska minua epäillään. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani,
olin jo valmistanut kaikki matkaa varten, kun herra Pelka kuninkaan
sotajoukosta yöllä hyökkäsi paikalle.

-- Herra Pelkako? sanoi Skrzetuski, henkeään pidätellen.

-- Juuri sama mies, hän oli mainio suorittamaan vakoilutehtäviä. Tuo
sama herra Pelka, joka äsken sai surmansa -- Jumala olkoon hänen
sielullensa armollinen. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän
tehdä tiedusteluretkiä ja äkkiarvaamatta pujahtaa aivan keskelle
vihollista. Jollei mahdollisesti herra Wolodyjowski. No niin, herra
Pelka saapui siis, löi Doniecin joukkueen niin ettei siitä jäänyt
jälelle ainoaa sorkkaa ja otti vangiksi itse Doniecin. Pari viikkoa
sitten hänet härkien välissä revittiin kappaleiksi ja oikein se
hänelle olikin. Mutta kyllä minulla oli herra Pelkastakin aika vaiva,
sillä hän oli vallan kauhea naisten perään -- Jumala hänen sieluansa
armahtakoon! Jo minä pelkäsin, että neiti, vältettyään kasakkain
pahanteon, joutuu vielä onnettomamman kohtalon alaiseksi omiensa
puolelta. Minä sanoin lopulta herra Pelkalle, että neiti on ruhtinaan
sukulainen, ja kun mainitsin ruhtinaamme nimen, niin silloin herra
Pelka nosti lakkiansa ja sanoi olevansa valmis palvelemaan häntä. Hän
alkoi heti kohdella neitiä kunnioituksella ja saattoi meidät aina
Zamosciin asti kuninkaan luo. Siellä taas kirkkoherra Cieciszowski,
(sangen pyhä mies, tuo kirkkoherra!) otti meidät suojaansa ja jätti
neidin kastellaani Witowskin rouvan haltuun.

Skrzetuski hengähti syvään ja heittäytyi Rzendzianin kaulaan.

-- Sinä olet tästä puoleen ystäväni, veljeni etkä palvelijani. Mutta
lähtekäämme nyt. Koska piti kastellaanin rouvan saapua tänne?

-- Viikon kuluttua minun tuloni jälkeen ja nyt on jo kulunut kymmenen
päivää. Ja kahdeksan päivää olette te maannut tajuttomana.

-- Lähdetään, lähdetään, toisteli Skrzetuski, -- sillä minä menehdyn
ilosta.

Hän ei ollut ehtinyt lopettaa lausettaan, kun ulkoa kuului
kavionkapsetta ja katu ja piha samassa tulivat täyteen hevosia
ja ihmisiä. Akkunaruutujen läpi huomasi herra Skrzetuski ensinnä
vanhan kirkkoherra Cieciszowskin ja hänen rinnallaan herra Zagloban,
Wolodyjowskin, Kuszelin ja muiden tuttavien laihtuneet kasvot. Ja
heidän ympärillään karauttivat ruhtinaan punaiset rakuunat. Iloinen
huuto kajahti ja hetken perästä astui joukko upseereja ja heidän
etunenässään kirkkoherra tupaan.

-- Zborowissa on tehty rauha, piiritys on lakkautettu! huudahti
kirkkoherra.

Skrzetuski oli itsekin heti, nähdessään zbarazilaiset toverinsa,
arvannut sen ja nyt hän jo oli Zagloban ja Wolodyjowskin käsissä,
vastaanottaen vuoronperään molempien syleilyjä.

-- Kuulimme, että olette hengissä! huusi Zagloba, -- ja ilomme on
sitä suurempi, kun jo näin pian näemme teidät terveenä. Me olemme
vartavasten tulleet tänne luoksenne. Jan, ette tiedä, mikä kunnia
teitä peittää ja mikä palkinto odottaa.

-- Kuningas on osaltaan palkinnut, sanoi kirkkoherra, -- mutta
kuninkaiden Kuningas on teitä varten varannut vielä enemmän.

-- Tiedän jo, vastasi Skrzetuski. -- Jumala teitä palkitkoon.
Rzendzian on ilmaissut minulle kaikki.

-- Eikä ilo tappanut teitä -- sitä parempi! huusi Zagloba. -- Eläköön
Skrzetuski, eläköön ruhtinatar! No niin, Jan, me emme puhuneet
teille hänestä halaistua sanaa, sillä emme tietäneet, onko hän
hengissä. Mutta ovelasti on kuin onkin tuo poika paennut hänen
kanssaan. Oi mikä kavala kettu... Ruhtinas odottaa teitä molempia.
Aina Jahorlikille asti ratsastimme neitoa etsimään. Minä tapoin sen
helvetin hirviön, joka häntä vartioi. Ne kaksitoista poikanaskalia
ovat nyt olleet teitä paossa, mutta pian te saatte ne kiinni ja
ajatte sivukin. Minulla tulee siis olemaan pojan- ja tyttärenpoikia,
hyvät herrat. Rzendzian, sanoppas, olikos sinulla matkalla paljonkin
vaivaa? Ajatteleppa, että minä ja herra Michal kahden pidimme
puoliamme koko ordaa vastaan. Ensimäisenä ryntäsin minä kokonaisen
ratsujoukon kimppuun ja kaikki tatarit piiloutuivat kaatuneitten
puunrunkojen alle. Herra Michal piti hänkin hyvin puoliaan. Mutta
missä on minun tytär-kultani, tuokaa tänne tytär-kultani!

-- Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, Jan, sanoi pieni
ritari, yhä uudelleen ja uudelleen syleillen Skrzetuskia.

-- Jumala teitä palkitkoon kaikesta, mitä olette minulle tehneet.
Minulla ei riitä sanoja. Hengelläni ja verelläni en voi teitä
palkita, vastasi Skrzetuski.

-- Mitäs niistä! huusi Zagloba. -- Rauha on tehty, huono rauha, hyvät
herrat, mutta eihän muukaan auttanut. Hyvä on, että saimme jättää
tuon ruttoisan Zbarazin. Nyt tulee rauhallisemmat olot, hyvät herrat.
Se on meidän työtämme. Ja minun työtäni! Sillä jos Burlaj vielä
eläisi, niin eipä tulisi rauhan työstä ei niin mitään. Nyt lähdemme
häihin. Eteenpäin, Jan, ja pää pystyyn! Ette arvaa minkälaisen
häälahjan saatte ruhtinaalta. Toisen kerran sen vielä sanon... Mutta
missä hitossa tyttäreni on? Tuokaa tänne tyttäreni! Nyt ei Bohun enää
saa häntä käsiinsä... Hän on liian lujissa kahleissa. Mutta missä on
minun tytär-kultani?

-- Minä olin juuri astumaisillani ratsun selkään lähteäkseni
Sandomirin kastellaanin rouvaa vastaan, sanoi Skrzetuski. --
Lähtekäämme nyt yhdessä, sillä minun järkeni ei enää kestä.

-- Hei, hyvät herrat, lähdetään kaikki. Ei enää ole aikaa vitkastella.

-- Kastellaanin rouva varmaan ei enää ole kaukana, sanoi kirkkoherra.

-- Mennään, lisäsi herra Michal.

Skrzetuski oli jo ulkona ja hyppäsi hevosen selkään niin helposti
ettei olisi luullut hänen olleen sairaana. Rzendzian pysytteli
hänen rinnallansa, sillä hän ei mielellään tahtonut jäädä kahden
kirkkoherran kanssa. Heihin liittyivät herra Michal ja Zagloba ja
niin ajoivat he minkä hevoset pääsivät joukon etunenässä. Ja perässä
tuli koko aatelisjoukko ja punaiset rakuunat kiitivät nekin Toporowin
tietä kuin mitkäkin punaiset unikukat, joita tuuli huojuttaa.

-- Hei! huusi Zagloba, pusertaen kannukset hevosen kylkiin.

He eivät vielä olleet ehtineet ratsastaa kuin toista tuhatta
askelta, kun jo tienkäänteessä tuli näkyviin pitkä jono vankkureita
ja vaunuja, ympärillään muutama kymmen palvelijasotamiehiä. Jotkut
näistä kiidättivät heti, kun näkivät asestettuja miehiä, kysymään,
keitä he olivat.

-- Omaa väkeä kuninkaan sotajoukosta! huusi herra Zagloba. -- Mutta
keitä te olette?

-- Sandomirin kastellaanin rouvan seuruetta.

Skrzetuski joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että hän,
tietämättään mitä teki, astui alas hevosen selästä ja asettui
tiensyrjälle. Siinä hän paljasti päänsä ja hänen ohimoillaan virtasi
hiki. Onnensa edessä vapisi ritari koko ruumiiltaan. Herra Michal
hyppäsi hänkin satulasta ja tarttui horjuvaa toveriaan olkapäihin.

Heidän esimerkkiään seuraten asettuivat kaikki paljastetuin päin tien
oheen ja vähitellen saapui paikalle vankkuri- ja vaunujono, alkaen
solua heidän ohitsensa. Rouva Witowskin seurassa kulki kymmenkunta
naista ja nämä katselivat kummissaan ritareja, käsittämättä mitä tämä
sotilasprosessiooni tiensyrjässä merkitsi.

Vihdoin tulivat saattueen keskeltä näkyviin kauneimmat vaunut,
upseerien silmät huomasivat heti avatuitten akkunoiden takaa vakavan
harmaahapsisen naisen ja tämän vierellä ruhtinatar Kurciewiczin
kauniin, suloisen pään.

-- Tytär-kulta! kirkaisi Zagloba, heittäytyen suinpäin vaunuja
kohden. -- Tytär-kulta. Skrzetuski on täällä joukossamme...
Tytär-kulta!

Seis, seis! huudettiin nyt saattueesta. Syntyi liikettä ja hälinää
ja Kuszel ynnä Wolodyjowski taluttivat, tai pikemmin laahasivat
Skrzetuskin vaunujen luo. Hän oli nimittäin käynyt niin heikoksi,
että hän suorastaan painoi heidän käsissään. Pää riipuksissa kulkien
hän tuskin pääsi käymään ja putosi polvilleen vaunujen astuimia
vastaan.

Hetken perästä lepäsi ritarin väsynyt pää kuitenkin ruhtinattaren
voimakkaiden, suloisten olkapäiden varassa.

Mutta Zagloba huudahti heti, huomatessaan Sandomirin rouvan
hämmästyksen:

-- Hän on Skrzetuski, Zbarazin sankari. Hän on tunkeutunut
vihollisten lävitse, hän on pelastanut ruhtinaan ja koko valtakunnan.
Jumala häntä siunatkoon. Eläkööt!

-- Eläkööt! Vivant! Vivant! huusi aateli.

-- Eläkööt! toistivat ruhtinaan rakuunat niin että huudot kaikuivat
pitkin Toporowin kenttiä.

-- Tarnopoliin ruhtinaan luo, häihin! huusi Zagloba.

-- Ja nyt tyttäreni, ovat koettelemuksesi loppuneet ja Bohunia
odottaa pyövelin miekka.

Kirkkoherra Cieciszowski oli kohottanut silmänsä taivasta kohden ja
hänen huulensa toistivat innoitetun saarnaajan ihmeellisiä sanoja:

-- He kylvivät kyynelin ja niittävät ilolla.

Skrzetuski istutettiin nyt vaunuihin ruhtinattaren viereen ja saattue
ajoi eteenpäin. Oli mitä ihanin poutainen päivä, tammilehdot ja
kentät suorastaan uivat auringon valossa. Alhaalla kesantopelloilla
ja siitä ylempänä sekä vielä siitäkin ylempänä, aina tuolla ylhäällä
sinertävässä ilmassa kylpi siellä täällä hopeisia hämähäkinverkkoja,
samoja jotka myöhempään syksyllä peittävät sikäläiset kentät
ikäänkuin lumella. Ympärillä vallitsi suuri rauha, vain hevoset
pärskähtelivät hiljaisuudessa.

-- Herra Michal, sanoi Zagloba, tullen niin likelle, että hänen
satulansa jalus kosketti pienen ritarin jalusta, -- aivan samalla
tavalla minua kuristaa niinkuin silloin, kun herra Podbipienta --
levätköön hän rauhassa! Mutta kun minä ajattelenkin, että nuo kaksi
vihdoinkin ovat löytäneet toisensa, niin on minun niin hyvä olla
niinkuin olisin ottanut kaksi kulausta espanjalaista viiniä... jollet
nyt sinäkään joutuisi avioliiton satamaan, niin sitten vanhoilla
päivillämme hoidamme heidän lapsiaan. Yleensähän ihminen aina syntyy
jotakin toista varten, herra Michal, mutta me kaksi sovimme paremmin
sotaan kuin naimisiin.

Pieni ritari ei vastannut, vaan alkoi entistä kiihkeämmin väännellä
viiksiään.

He ratsastivat Toporowiin ja sieltä Tarnopoliin, jossa heidän oli
määrä yhtyä ruhtinas Jeremiin, sieltä hänen lippukuntiensa kanssa
lähteäkseen Lembergiin viettämään häitä. Matkalla kertoi Zagloba
Sandomirin rouvalle mitä viime aikoina oli tapahtunut. Rouva sai
tietää, että kuningas ratkaisemattomaksi jääneen verisen taistelun
jälkeen Zborowin luona oli tehnyt khanin kanssa sopimuksen, joka
tosin ei ollut erittäin edullinen, mutta takasi valtakunnalle
ainakin joksikin aikaa rauhan. Sopimuksen mukaan jäi Chmielnicki
yhä hetmaniksi ja oli hänellä oikeus äärettömistä rahvaan laumoista
valita itselleen neljäkymmentä tuhatta rekisterikasakkaa, josta
myönnytyksestä hän puolestaan vannoi uskollisuuden ja alamaisuuden
valan Puolan kuninkaalle ja säädyille.

-- Varma asia on, sanoi Zagloba, -- että Chmielnickin kanssa pian
jälleen syttyy sota, mutta ei hätää mitään, jos vain komentosauva ei
mene meidän ruhtinaan ohi.

-- Mutta kertokaappa toki Skrzetuskille kaikkein tärkein asia,
virkkoi, lähemmä ratsastaen, pieni ritari.

-- Aivan oikein, sanoi Zagloba, -- tarkoitukseni kyllä juuri
oli alkaa puhua siitä, mutta eihän tässä vielä ole ollut aikaa
hengähtääkään. Tiedättekö, Jan, mitä teidän lähdettyä tapahtui: Bohun
on ruhtinaan vankina.

Skrzetuski ja ruhtinatar hämmästyivät tämän odottamattoman uutisen
kuullessaan siihen määrään, että kävivät aivan sanattomiksi.
Ruhtinatar vain levitti kätensä. Hetken äänettömyyden jälkeen
Skrzetuski kysyi:

-- Kuinka? Miten?

-- Siinä johti asioita Jumalan sormi, vastasi Zagloba. -- Jumalan
sormi. Sopimus oli tehty ja me olimme juuri lähdössä tuosta
saastaisesta Zbarazista. Ruhtinas lähti vielä ratsastajineen
vasemmalle siivelle pitämään silmällä, ettei orda kavalasti hyökkäisi
sotajoukon kimppuun, koska he usein eivät pidä sopimuksiaan. Silloin
ryntääkin yhtäkkiä kolme sataa ratsumiestä ruhtinaan ratsujoukon
kimppuun.

-- Ainoastaan Bohun saattoi tehdä sellaista! huudahti Skrzetuski.

-- Hän se juuri sen tekikin. Mutta kasakkain ei ole hyvä käydä
käsiksi Zbarazin poikiin. Herra Michal saarsi heidät kädenkäänteessä
ja hakkasi maahan minkä ehti, mutta Bohun, joka hänkin oli saanut
häneltä kaksi lyöntiä, joutui vangiksi. Hänellä ei ole onnea herra
Michalin seurassa, hänen olisi pitänyt tulla siitä vakuutetuksi, kun
hän jo on koettanut sitä leikkiä kolme kertaa. Mutta, totta puhuen,
hän ei myöskään muuta tahtonutkaan kuin hakea kuolemaa.

-- Sittemmin kävi selville, lisäsi herra Wolodyjowski, -- että Bohun
oli yrittänyt välttämättömästi Waladynkan tienoilta Zbaraziin, mutta
ei ehtinyt, matka kun on pitkä, ja saatuaan kuulla, että rauha jo on
tehty, hän vimmoissaan menetti järkensä eikä välittänyt enää mistään.

-- Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sillä onni on
huikentelevainen, sanoi Zagloba. -- Bohunhan on hurjapää kasakka ja
sitä hurjapäisempi, kun on epätoivoissaan. Hänen tähtensä nousi nyt
kauhea kahakka meidän ja roskaväen välillä. Me luulimme jo sodan
alkavan uudelleen, sillä ruhtinas oli ensimäisenä huutanut, että
sopimus on rikottu. Chmielnicki kyllä tahtoi pelastaa Bohunin, mutta
khani oli hänelle suutuksissaan ja sanoi: hän on häpäissyt minun
sanani ja valani. Vieläpä uhkasi khani sodalla Chmielnickiäkin ja
toimitti meidän ruhtinaan luo pikalähetin, joka ilmoitti Bohunin
olevan yksityisen ryövärin ja pyysi, että ruhtinas ei tekisi
kahakasta asiaa, vaan menettelisi Bohunin kanssa kuin rosvon ikään.
Nähtävästi khanille oli pääasia, että tatarilaiset rauhassa saisivat
riistää itselleen vankeja rahvaan joukosta, jota he tekivätkin siinä
määrin, että nyt voi Stambulissa ostaa orjan kahdella rautanaulalla.

-- Mitäs ruhtinas teki Bohunille? kysyi Skrzetuski levottomana.

-- Ruhtinas oli jo käskenyt veistää häntä varten paalun, mutta
sitten hän muutti päänsä ja sanoi: minä annan hänet Skrzetuskille,
menetelköön hänen kanssaan miten tahtoo. Ja nyt istuu tuo kasakka
Tarnopolissa, vankina kellarissa. Ja välskäri hoitaa hänen kolhittua
kalloansa. Hyvä Jumala, kuinka monta kertaa henki jo on ollut
lähtemäisillään siitä miehestä. Eivät koirat koskaan ole niin
höyhentäneet sutta kuin me häntä. Yksistään herra Michal on häntä jo
kolhinut kolme kertaa. Mutta hän on kerta kaikkiaan kova kappale,
vaikka myöskin, totta puhuen, onneton mies. Hitto hänet vieköön. En
minä sentään enää kanna kaunaa häntä vastaan, vaikka hän hirveästi
tunki päälleni ja aivan aiheettomasti, sillä minähän monta kertaa
olin juonut hänen kanssaan ja seurustellut hänen parissaan, kunnes
hän nosti kätensä minun tytär-kultaani vastaan. Silloin tietysti
minäkin osaltani häntä tönäisin, siellä Rozlogissa. Mutta se nyt
on kuin onkin vanha asia, että maailmassa ei ole kiitollisuutta ja
harvoin hyvä hyvällä palkitaan. Menköön hiiteen.

Herra Zagloba alkoi nyökytellä päätään.

-- Ja mitäs te, Jan, hänelle nyt teette? kysyi hän sitten. --
Sotamiehet sanovat, että teette hänestä eturatsastajan, koska hän
on niin komea poika. En kuitenkaan ota oikein uskoakseni, että niin
menettelisitte.

-- Enkä myöskään niin tee, vastasi Skrzetuski. -- Hän on sangen
urhoollinen sotilas ja lisäksi onneton mies, sentähden en myöskään
anna hänelle mitään alentavaa tointa.

-- Jumala antakoon hänelle kaikki anteeksi, virkkoi ruhtinatar.

-- Amen, lisäsi Zagloba. -- Hän rukoilee kuolemaa kuin äitiään ja
pyytää, että se ottaisi hänet pois. Ja varmaan hän olisi surmansa
saanutkin, jollei hän olisi tullut Zbaraziin liian myöhään.

Kaikki vaikenivat, ajatellessaan ihmeellisesti vaihtelevaa onnea.
Mutta kaukaa saattoi jo nähdä Grabowan, jonne retkikunnan oli määrä
pysähtyä syöttämään hevosia. Grabowassa tapasivat matkailijamme
suuren joukon sotamiehiä, jotka palasivat Zborowista. Sinne oli
myöskin saapunut Sandomirin kastellaani herra Witowski, joka
rykmenttinsä saattamana oli matkalla tapaamaan vaimoansa, ja
Krasnostawin starosta, herra Przyjemski, sekä paljon aseihin
kutsuttuja aatelisia, jotka nyt tätä tietä matkustivat kotiin.
Grabowan herraskartanon päärakennus oli palanut, samoinkuin kaikki
muutkin rakennukset, mutta kun päivä oli kaunis, tyyni ja lämmin,
niin sijoittuivat kaikki tammimetsään paljaan taivaan alle.
Paikalle oli tuotu myöskin melkoiset määrät ruoka- ja juomatavaraa
ja palvelijat ryhtyivät heti valmistamaan illallista. Sandomirin
kastellaani käski tammien alle pystyttää kymmenkunnan telttaa naisia
ja korkeimpia arvohenkilöitä varten. Paikalle syntyi siten oikea
leiri. Useat upseerit kokoontuivat nyt telttojen eteen, saadakseen
nähdä ruhtinattaren ja Skrzetuskin. Toiset keskustelivat päättyneestä
sodasta. Ne jotka olivat olleet vain Zborowissa eivätkä Zbarazissa,
kyselivät ruhtinaan sotamiehiltä yksityisseikkoja piirityksestä.
Kaikkialla kuului puhetta ja iloista hälinää, varsinkin kun Jumala
oli antanut niin kauniin päivän.

Aatelin joukossa piti suurinta ääntä herra Zagloba, kuvaten
tuhannetta kertaa, kuinka hän surmasi Burlajn. Ja Rzendzian
puolestaan kertoi seikkailujaan palvelijoille, jotka hääräsivät
aterian valmistuksessa. Sopivan tilaisuuden sattuessa tuli ovela
poika ja vei Skrzetuskin hiukan syrjään ja lausui, nöyrästi kumartuen
hänen jalkojensa juureen:

-- Armollinen herra, tahtoisin pyytää suosionosoitusta.

-- Vaikeahan minun olisi kieltää sinulta mitään, vastasi herra
Skrzetuski, -- koska minun sinua on kiittäminen siitä, että kaikki on
kääntynyt parhaiten päin.

-- Arvasinhan minä, sanoi poika, -- että te olette miettinyt minulle
palkinnon.

-- Sano vain, mitä haluat.

Rzendzianin ympyriäiset kasvot synkistyivät ja hänen silmissään
kiilsi viha ja vimma.

-- Yhtä armoa minä pyydän: antakaa Bohun minulle!

-- Bohunko? sanoi herra Skrzetuski hämmästyneenä.

-- Mitä sinä hänellä?

-- Minä aion, nähkääs, katsoa, ettei minun osani mene hukkaan ja
että minä koron kanssa maksan, minkä hän minulle Czechrynissä teki.
Arvaan, että te joka tapauksessa käskisitte tuhota hänet. Antakaa
siis minun ensinnä maksaa hänelle.

Skrzetuskin kulmakarvat vetäytyivät kokoon.

-- Sitä minä en salli, sanoi hän päättäväisesti.

-- Jumalan tähden, mieluummin kuolen! huusi Rzendzian surkeasti.
-- Sitä vartenko minä olen elänyt, että minun pitää kokea häpeää...

-- Pyydä mitä tahdot, en mitään kiellä, mutta tätä minä en salli.
Ajattele nyt itseäsi ja kysy vanhemmiltasikin, eikö ole suurempi
synti pysyä sellaisessa päätöksessä kuin luopua siitä. Älä sinä
pane omaa kättäsi Jumalan rankaisevan käden sijalle, ettet itsekin
saisi osaasi siitä. Häpeä, Rzendzian. Tuo mies rukoilee Jumalalta
kuolemaa ja on sitäpaitsi haavoitettu ja kahleissa. Tahtoisitko sinä
todella olla hänen pyövelinsä? Häpäisisitkö vangittua tai löisitkö
haavoitettua? Ethän sinä ole tatari tai murhaava kasakka. Niin kauan
kuin elän, en salli sellaista, äläkä sinä puhukaan siitä minulle
mitään.

Herra Janin äänessä oli niin paljon voimaa ja tahtoa, että poika heti
kadotti kaiken toivon ja puheli itkevällä äänellä:

-- Kun hän on terve, niin hän pitää puoliaan kahtakin sellaista
vastaan kuin minä, mutta kun hän taas on kipeä, niin minä en saa
kostaa hänelle. Milloin minä sitten maksan hänelle, mitä hän on
minulle tehnyt?

-- Jätä kosto Jumalalle, sanoi Skrzetuski.

Poika avasi suunsa, vielä sanoakseen ja kysyäkseen jotakin, mutta
herra Jan kääntyi pois ja lähti astelemaan telttoja kohden, joiden
eteen oli kokoontunut paljon upseereja. Heidän keskellään istui rouva
Witowski ja hänen vierellään ruhtinatar. Heidän edessään, jonkun
matkan päässä, seisoi herra Zagloba lakitta päin ja kuvaili Zbarazin
piiritystä niille, jotka olivat olleet mukana vain Zborowissa.
Kaikki kuuntelivat häntä henkeään pidätellen, kasvot liikutuksen
vallassa, ja ne, jotka eivät olleet saaneet olla mukana onnettomassa
linnassa, ajattelivat miltei kateudella kauhun päiviä siellä. Jan
herra istuutui ruhtinattaren viereen, otti hänen kätensä ja vei
sen huulilleen. Ja sitten he nojasivat toisiaan vastaan ja jäivät
hiljaa istumaan. Aurinko läheni laskuaan ja verkalleen vaihtui päivä
illaksi. Skrzetuski kuunteli hänkin kertomusta ikäänkuin olisi
kuunnellut uutta asiaa. Herra Zagloba pisti käden pörröönsä ja hänen
äänensä kajahteli yhä voimakkaampana. Upseerien veres muisto tai
mielikuvitus toi heidän silmiensä eteen nuo veriset tapaukset ilmi
elävinä. He näkivät silmiensä edessä ikäänkuin meren ympäröivät
vallit ja vimmaiset rynnäköt, kuulivat melun ja mylvinän, kuulivat
tykkien ja pyssyjen paukkeen, näkivät vallilla ruhtinaan hopeaisessa
panssarissaan keskellä kuulasadetta. Elävästi tajusivat he kurjuuden
ja nälän, nuo punaiset yöt, jolloin kuolema kierteli vallien yllä
kuin pahaenteinen suuri lintu, Podbipientan ja Skrzetuskin lähdön.
Ja he kuuntelivat kertomusta henkeä pidätellen ja välistä nostaen
silmänsä ylöspäin, tai tarttuen miekan kahvaan. Mutta herra Zagloba
lopetti näin:

-- Yksi ainoa hauta se oli, suuri jättiläiskumpu, ja ettei Puolan
valtakunnan kunnia, ritariston kukka, ruhtinas-vojevoda ja me kaikki,
joita itse kasakat kutsuivat Zbarazin leijoniksi, ettemme me nyt
lepää tuon kummun alla, se on _hänen_ ansionsa.

Tämän sanottuaan osoitti herra Zagloba Skrzetuskia.

-- Niin totta kuin elämme, niin on! huusivat Marek Sobieski ja herra
Przyjemski.

-- Kunnia hänelle, maine ja kiitos! huudettiin voimakkain
upseeriäänin. -- Vivat Skrzetuski, eläköön nuori pari, eläköön
sankari! huudettiin yhä lujemmin.

Innostus valtasi kaikki kokoontuneet. Toiset juoksivat hakemaan
pikareita, toiset heittivät ilmaan lakkejaan. Sotamiehet alkoivat
kalistella sapelejaan ja pian täytti ilman yksi ainoa yleinen huuto:

-- Kunnia, kunnia! Eläköön, eläköön!

Todellisena kristillisenä ritarina painoi Skrzetuski nöyränä alas
päänsä, mutta ruhtinatar nousi ja heilutti palmikoitaan, puna kohosi
hänen poskilleen ja silmistä säihkyi ylpeys, sillä olihan tuo ritari
tuleva hänen miehekseen ja miehen kunnia lankeaa aina yli naisen
niinkuin auringon valo yli maan.

       *       *       *       *       *

Vasta myöhään yöllä hajaantuivat kokoontuneet eri tahoille.
Herrasväki Witowski, herra Przyjemski ja Krasnostawin starosta
lähtivät rykmentteineen Toporowin taholle ja Skrzetuski ynnä
ruhtinatar ja Wolodyjowskin lippukunta Tarnopoliin. Yö oli lempeä
kuin päivä, tähtien parvet kimmeltivät taivaalla, kuu nousi ja
verhosi hopeaan hämähäkinverkkojen peittämät kentät, sotamiehet
laulelivat. Sitten nousivat niityiltä valkeat huurut, tehden seudun
ikäänkuin ainoaksi jättiläisjärveksi, jota kuu valaisi.

Samanlaisena yönä oli Skrzetuski kerran lähtenyt Zbarazista ja juuri
samanlaisena yönä sai hän nyt tuntea ruhtinattaren sydämen lyövän
omaansa vastaan.



JÄLKILUKU.


Historiallinen murhenäytelmä ei loppunut Zbarazin eikä Zborowin
luona eikä siellä liioin päättynyt edes ensimäinen näytös. Kaksi
vuotta myöhemmin nousi koko kasakkakansa jälleen taisteluun
valtakuntaa vastaan. Chmielnicki nousi voimakkaampana kuin koskaan
ennen ja hänen kanssaan marssi kaikkien ordojen khani ja samat
päälliköt, jotka olivat olleet johdossa jo Zbarazin luona: villi
Tuhaj-bej, Urum-murza, Artim-Girej, Nuradyn, Galga, Amurat ja
Sabagazy. Tulipalojen loimut ja ihmisten vaikerrus kävivät heidän
edellänsä. Tuhannet sotamiehet täyttivät kentät ja metsät, puolen
miljoonan suusta kaikui sotahuutoja ja ihmisistä tuntui, että Puolan
valtakunnan viimeinen päivä oli koittanut.

Mutta myöskin Puola oli vihdoinkin herännyt turtumuksestaan ja
luopunut vanhasta kanslerien ja neuvottelujen politiikasta.
Vihdoinkin oli täällä käynyt selväksi, että vain miekka voi taata
pitempiaikaisen rauhan. Kun siis kuningas marssi vihollistulvaa
vastaan, niin oli hänellä mukanaan satatuhatta sotilasta ja aateli,
lukuunottamatta kuormarenkejä ja palvelijoita.

Ketään edellisessä kerrotuista ritareista ei puuttunut puolalaisesta
sotajoukosta. Mukana oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki koko
divisionansa kanssa, ja palvelivat siinä entiseen tapaan Skrzetuski,
Wolodyjowski ja vapaaehtoinen Zagloba. Mukana olivat molemmat
hetmanit Potocki ja Kalinowski, jotka sitä ennen olivat lunastetut
vapaiksi tatarien vankeudesta. Niinikään olivat mukana Itfon
Czarniecki, joka myöhemmin voitti Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan,
ja herra Przyjemski, joka johti koko tykistöä, kenraali Ubald, herra
Arciszewski ja Krasnostawin starosta sekä hänen veljensä Jaworowin
starosta, sittemmin kuningas Juhana III, ja Pommerin vojevoda
Ludwig Weycher, Marienburgin vojevoda Jakob, kruunun lipunkantaja
Koniecpolski, piispat, valtakunnan arvohenkilöt ja senaattorit,
sanalla sanoen koko Puola ylimmän päällikkönsä kuninkaan johdolla.

Bersesteczkon kentillä kohtasivat vihdoin nuo äärettömät joukot
toisensa ja siellä taisteltiin yksi maailmanhistorian suurimpia
taisteluja, taistelu, jonka maine kaikui yli silloisen Europan.

Sitä kesti kolme päivää: kahtena ensimäisenä päivänä vaappui kohtalon
vaaka sinne tänne, kolmantena alkoi yleinen taistelu, joka ratkaisi
voiton. Tämän taistelun alkoi ruhtinas Jeremi.

Hän oli koko vasemman siiven johdossa ja siellä hän ilman asetta
ja paljain päin, niinkuin myrskytuuli ajaa, pitkin kenttää ajoi
takaa niitä äärettömiä vihollisjoukkoja, joihin kuului Krimin,
Nogain ja Bialogradin tatareja, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia,
urumbaaleja, janitshareja, serbialaisia, valakialaisia, perijerejä ja
muita villejä sotamiehiä, koottuja Uralin vuorilta, Kaspian meren
rannoilta ja Asovan meren soista aina Tonavaa myöten.

Ja niinkuin joki katoaa sitä seuraavista silmistä meren vaahtoisiin
syvyyksiin, niin katosivat katsojan silmistä ruhtinaan joukot
vihollismereen. Tomupilvi vain nousi tasangolle kuin mikäkin
vimmainen pilvenpatsas, peittäen taistelijat.

Tämän yli-inhimillisen taistelun kulkua katselivat koko armeija ja
kuningas, ja alikansleri Lesczynski nosti käsillään pyhän ristinpuun
ja kohotti sen siunaten yli kiitävien joukkojen.

Samaan aikaan hyökkäsi toiselta sivulta kuninkaan armeijaa vastaan
koko kasakkaleiri, luvultaan kaksisataatuhatta miestä, tykkeineen,
syösten tulta kuin lohikäärme. Ennenkuin kuitenkaan kaikki joukot
olivat päässeet esiin tomupilvestä, johon Wisniowieckin rykmentit
olivat kadonneet, kiiti esiin uutta ratsuväkeä, ensin kymmeniä,
sitten satoja, sitten tuhansia ja vihdoin kymmeniä tuhansia,
lentääkseen mäenrinteille, jossa khani valiojoukkonsa ympäröimänä
pysytteli.

Villit laumat pakenivat kauhun valtaamina ja epäjärjestyksessä,
puolalaisten rykmenttien ajaessa niitä takaa.

Tuhannet tatarit ja kasakat jäivät peittämään taistelukenttää ja
heidän joukossaan makasi sapelin kahtia lyömänä ljahien paatunut
vihollinen ja kasakkain uskollinen liittolainen, villi ja
miehuullinen Tuhaj-bei.

"Kauhea ruhtinas" vietti voittoa.

Mutta kuningas huomasi päällikönsilmällään ruhtinaan voiton
merkityksen ja päätti yksintein tuhota ordat, ennenkuin
kasakka-armeija ehtii paikalle.

Kaikki puolalaiset joukot lähtivät siis liikkeelle ja kaikki tykit
paukkuivat, levittäen kuolemaa ja hämminkiä. Nyt kaatui khanin veli,
uljas Amurat, rintaan ammutusta kuulasta. Orda päästi silloin tuskan
huudon. Jo taistelun alussa haavoittunut khani seurasi etäämpää
kauhistuneena taistelun kulkua. Tykkien ja tulen keskeltä tulivat
nyt esiin herra Przyjemski ja kuningas ratsastajineen. Ja sivustalla
tömisi maa taisteluun rientävän raskaan ratsujoukon askelten alla.

Silloin alkoi Islam-Girej vapista. Eikä hän kestänyt taistelua, vaan
karautti pois ja hänen jälkeensä pakenivat epäjärjestyksessä kaikki
ordat ja urumbaalit ja kaikki Zaporogin ratsukasakat, Silistrian
turkkilaiset ja turkkilaistuneet kansat, aivan niinkuin pilvet
hajoavat tuulessa.

Epätoivoon joutunut Chmielnicki ajoi nyt pakenevien luo ja rukoili
khania palaamaan taisteluun. Mutta khani vain ärjyi vihasta, kun
hänet näki ja käski tatariensa ottaa hänet kiinni ja sitoa hevosen
selkään. Ja niin hän vei hänet mukanaan.

Nyt jäi paikalle vain kasakkaleiri. Leirin päällikkö Dziedziala ei
tietänyt, miten Chmielnickin oli käynyt, mutta nähdessään tappion ja
kaikkien ordojen häpeällisen paon, pysäytti hän joukkonsa, vetäytyi
leireineen takaisin ja asettui Pleszowan soiseen joenmutkaan.

Silloin puhkesi taivaallakin myrsky ja ääretön sade alkoi vyöryä
alas. "Jumala huuhteli maata vanhurskaan taistelun jälkeen."

Sadetta kesti muutamia päiviä ja kuninkaan sotajoukot, jotka
edellisissä taisteluissa olivat väsyneet, lepäsivät nämä päivät.
Tällävälin oli kasakkaleirin ympäri tehty valli ja se niinmuodoin
muutettu jättiläiskokoiseksi liikkuvaksi linnoitukseksi.

Kauniin sään palattua alkoi piiritys, ihmeellisin mitä koskaan on
nähty.

Satatuhatta miestä käsittävä kuninkaan armeija piiritti Dziedzialan
kaksisatatuhantista armeijaa.

Kuninkaalta puuttui tykkejä, muonavaroja, ammuksia. Dziedzialalla
oli äärettömät ruutivarastot, kaikenlaisia elintarpeita ja lisäksi
seitsemänkymmentä raskaampaa ja kevyempää tykkiä.

Mutta kuninkaallisilla joukoilla oli etunenässään kuningas ja
kasakoilta puuttui Chmielnicki.

Kuninkaallisia sotilaita elähytti lisäksi äsken saatu voitto, kasakat
taas olivat epävarmoja.

Kului muutamia päiviä. Chmielnickin ja khanin palaamisesta ei enää
ollut toivoa.

Silloin alettiin hieroa rauhaa. Kasakkapäälliköt tulivat kuninkaan
luo, osoittivat hänelle alamaista kunniaa, pyysivät armoa, kävivät
senaattorien teltoissa, kumartuivat heidän viittojensa liepeitä
kohti, luvaten hankkia heille Chmielnickin vaikka maan alta ja
luovuttaa hänet kuninkaalle.

Jan Kasimirin sydän ei ollut vieras säälille. Hän olisi mielellään
päästänyt kotiin rahvaan ja kasakkajoukon, kunhan hänelle vain olisi
luovutettu päälliköt, jotta hän saisi pidättää ne, kunnes itse
Chmielnickikin olisi luovutettu.

Mutta sellainen sopimus ei ollut kasakkapäällikköjen mieleen, koska
he kaikkien tekojensa tähden eivät uskaltaneet toivoa saavansa
anteeksiantoa.

Rauhaa hierottaessa jatkuivat siis taistelut, epätoivoiset
uloshyökkäykset ja joka päivä vuosi runsaasti puolalaista ja
kasakkain verta.

Kasakat taistelivat päivällä urhoollisesti ja epätoivon vimmalla,
mutta yöllä kääntyivät heidän synkät mielensä armoa rukoillen
kuninkaallista leiriä kohden.

Dziedziala oli taipuvainen sovintoon ja tarjosi kuninkaalle oman
päänsä pantiksi, saadakseen joukkonsa ja rahvaan pelastetuiksi.

Mutta kasakkaleirissä syttyi kapina. Toiset tahtoivat antautua,
toiset puolustautua kuolemaan saakka. Kaikkien ajatukset kiersivät
samaa asiaa: kuinka päästä pois leiristä.

Rohkeimmistakin se kuitenkin näytti mahdottomalta. Leiriä
ympäröi joen mutka ja äärettömät suot. Puolustautua saattoi
siinä vuosikausia, mutta poispääsyä varten oli vain yksi tie --
kuninkaallisten sotajoukkojen läpi.

Tätä tietä ei kasakkaleirissä kukaan ajatellut.

Taistelujen keskeyttämät neuvottelut edistyivät hitaasti.
Epäjärjestykset kasakkain keskuudessa kävivät yhä tavallisemmiksi.
Erään tällaisen metelin aikana syöstiin päällikkyydestä Dziedziala ja
valittiin uusi johtaja.

Hänen nimensä valoi uutta rohkeutta kasakkain masentuneihin mieliin.
Tämä nimi, jolla kuninkaallisessakin leirissä oli komea kaiku,
herätti varsinkin muutamien puolalaisten upseerien mielissä jo
haalistuneita muistoja entisistä kärsimyksistä ja onnettomuuksista.

Uuden päällikön nimi oli Bohun.

Jo ennestäänkin oli hänellä ollut huomattu asema kasakkain keskellä,
sekä neuvotteluissa että taisteluissa. Yleinen mielipide katsoi häntä
Chmielnickin seuraajaksi.

Bohun oli ensimäisenä kasakkapäälliköistä asettunut yhdessä tatarien
kanssa viisikymmentuhantisen joukon etunenään. Hän oli ottanut osaa
kolmipäiväiseen ratsuväen taisteluun ja vaikka Jeremi oli lyönyt
sekä hänet että khanin ja ordan, niin oli hän kuitenkin kyennyt
pelastamaan tuhosta suurimman osan voimiaan ja onnistunut saamaan
niille turvallisen aseman. Nyt antoi leppymättömien puolue hänelle
ylipäällikkyyden, luottaen siihen, että vain hän kykeni pelastamaan
kasakkajoukon.

Nuori päällikkö ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sovitteluista.
Hän halusi taistelua ja verenvuodatusta, vaikkapa hänen itsensä
täytyisikin hukkua siihen.

Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että noilla joukoilla ei
voinut ajatellakaan ase kädessä tunkeutua kuninkaallisen armeijan
ruumiiden yli ja siksi tarttui hän toiseen keinoon.

Historia on säilyttänyt muiston niistä kuulumattomista
ponnistuksista, jotka aikalaisten silmissä näyttivät jättiläistöiltä,
ponnistuksista, joiden tarkoituksena oli pelastaa sotajoukko ja
rahvas.

Bohun päätti kulkea Pleszowan pohjattomien soiden läpi, tai oikeammin
hän päätti rakentaa noiden rämeiden yli sillan, jota myöten kaikki
saarretut saattoivat käydä.

Ja niin alkoivat kokonaiset metsät kasakkain kirveiden iskuista
kaatua ja upposivat soihin. Sinne heitettiin vankkureita, telttoja,
turkkeja, viittoja, ja silta piteni kuin pitenikin joka päivä.

Näytti todella siltä, että tuolle päällikölle ei mikään ole
mahdotonta.

Kuningas lykkäsi rynnistyksen myöhemmäksi, koska tahtoi säästää
verta. Nähdessään jättiläistyöt, hän kuitenkin huomasi, että muuta
keinoa ei ole ja käski torventoitotuksella ilmoittaa armeijalle, että
sen illaksi on valmistauduttava toimintaan.

Kasakkaleirissä ei kenelläkään ollut tietoa tästä kuninkaan
aikomuksesta. Silta piteni pitenemistään. Vielä yön kuluessa ja
aamulla ratsasti Bohun päällikköjensä etunenässä tarkastamaan teitä.

Oli maanantai, heinäkuun 7 päivä, v. 1657. Aamu valkeni kalpeana,
ikäänkuin se olisi ollut pelästyksissään, rusko idässä loimusi
verisenä, aurinko nousi taivaalle punertavana ja ikäänkuin sairaana.
Verinen välke valaisi vesiä ja metsiä.

Puolalaisten leiristä ajettiin hevosia laitumelle. Kasakkaleiristä
kuului äsken heränneiden miesten puheensorina. Tulet sytytettiin ja
alettiin valmistaa aamuateriaa. Kaikki näkivät Bohunin saattueineen
lähtevän ratsastamaan. Hänen jäljessään kulki ratsuväki, jolla
hänen oli tarkoitus karkoittaa Braclawin vojevoda, koska tämä piti
hallussaan kasakkaleirin selkäpuolella olevaa asemaa ja tykeillään
häiritsi kasakkain töitä.

Rahvas katseli Bohunin ratsastusta levollisena, vieläpä rohkaistuin
mielin. Tuhannet silmät saattoivat nuorta päällikköä ja tuhansista
suista kuului häntä kohti huuto: Jumala sinua siunatkoon, sinä
haukka-kultamme!

Päällikkö, saattue ja ratsujoukko loittonivat verkalleen leiristä,
saapuivat metsän rantaan, vilahtivat vielä kerran näkyviin
aamuauringossa ja häipyivät sitten vähitellen tiheikön taakse.

Mutta heti senjälkeen huusi, tai pikemmin ulvahti jokin kauhea,
läpitunkeva ääni, kasakkaleirin portilla:

-- Miehet, pelastakaa itsenne!

-- Päälliköt pakenevat! kuului nyt kymmenkunta ääntä.

-- Päälliköt pakenevat! toistivat jo sadat ja tuhannet äänet. Ja humu
tarttui väkijoukkoon ja kävi sen läpi niinkuin tuulen puhaltaessa
humina leviää metsään. Ja taasen pääsi kahdestasadasta tuhannesta
kurkusta kauhea huuto:

-- Pelastakaa itsenne, pelastakaa!... Ljahit!... Päälliköt pakenevat!

Ihmismassat vyöryivät jo vimmaisena tulvana, tulet tallattiin,
kuormat, teltat kaadettiin, aitausten seipäät lentelivät irti
revittyinä, kaikki miehet tungeskelivat toisiaan vastaan mitä
kauheimmassa ahdingossa. Hirvittävä pakokauhu teki kaikki
mielettömiksi. Ruumisvuoret sulkivat, heti syntyessään, kaikki tiet.
Astuttiin sekä huudoin että kirkunalla ruumisläjien yli, joukot
vyöryivät esiin leiriaukealta, ryntäsivät telasilloille, sysäsivät
toinen toisiaan suohon, hukkuvat tarttuivat suonenvedontapaisesti
kiinni toisiinsa ja rukoilivat taivaalta armoa, upoten vihdoin
kylmään, pohjattomaan suohon. Telasillalla syntyi taistelu siitä,
kuka saisi sillä sijaa, Pleszowan vesi tuli täyteen ruumiita,
historian Nemesis kosti kauheasti Beresteczkolla Pilawcen tappion.

Kamala huuto oli tunkenut nuoren päällikön korviin ja hän käsitti
heti mitä oli tapahtunut. Turhaan hän kuitenkin samassa hetkessä
kääntyi takaisin leiriin päin, turhaan ratsasti hän joukkojaan
vastaan, kädet korotettuina taivasta kohden. Hänen äänensä hukkui
tuhansien kirkunaan, pakenevien kauhea tulva tempasi hänet
ratsuineen, saattueineen ja koko ratsujoukkoineen mukaansa, syösten
heidät tuhoon.

Kuninkaan sotajoukot hämmästyivät itsekin, nähdessään tämän
hämmingin, jota monet aluksi olivat pitäneet epätoivoisena
ryntäyksenä ulos leiristä, kunnes heidän vihdoin oli täytynyt
uskoa omia silmiään. Hetken perästä kuitenkin, kun hämmästys oli
ehtinyt hiukan laantua, ryntäsivät kaikki lippukunnat, edes käskyä
odottamatta, vihollista vastaan ja etunenässä kulki myrskytuulena
rakuunalippukunta, jota johti pieni ritari, paljastettu sapeli pään
päällä.

Päivästä tuli vihan, tappion ja tuomion päivä. Joka ei jäänyt
jalkoihin tai hukkunut veteen, se joutui miekan uhriksi. Veri tulvi
virtana niin että oli vaikeaa tuntea, verikö vai vesi jalkain
alla vuotaa. Hullaantuneet joukot alkoivat silloin entistäkin
suuremmassa epäjärjestyksessä tungeskella ja töniä toisiaan veteen.
Kaameat metsät olivat jo ainoana teurastuspaikkana ja tappaminen
ja surmaaminen kävi sitä kauheammaksi, kun nuo äärettömät joukot
yhtäkkiä olivat alkaneet vimmatusti puolustaa itseään. Taistelu
riehui sekä soissa että metsissä ja kentillä. Braclawin vojevoda oli
katkaissut pakenevilta paluutien. Turhaan käski kuningas hillitä
sotamiestensä intoa. Sääli oli vaiennut ja teurastusta jatkui yöhön
asti, teurastusta, jonka kaltaista eivät vanhimmatkaan sotilaat
muistaneet nähneensä ja jota muistellessa myöhemmin hiukset nousivat
päässä pystyyn.

Kun vihdoin pimeys peitti maan, olivat voittajatkin kauhistuksissaan
työstään. Ei laulettu _Te deumia_, ei ilon, vaan säälin ja murheen
kyyneleet valuivat kuninkaan silmistä.

Niin loppui ensimäinen näytös sitä murhenäytelmää, jonka tekijänä oli
Chmielnicki.

Mutta Bohun ei menettänyt henkeään tänä kauheana päivänä. Toiset
sanoivat hänen, huomatessaan tappion tulevan, ensimäisenä pelastaneen
henkensä pakenemalla, toiset väittivät, että eräs tunnettu ritari oli
hänet pelastanut. Totuuden perille ei kukaan päässyt.

Se vain oli varma, että seuraavista sodista hänen nimensä
useasti sukelsi esiin kuuluisimpien kasakkapäällikköjen nimien
joukossa. Jonkun kostavan käden laukaus osui häneen vasta muutama
vuosi myöhemmin, mutta ei silloinkaan vielä koittanut hänen
viimeinen hetkensä. Kun ruhtinas Wisniowiecki oli vaivoistaan ja
ponnistuksistaan kuollut ja kun Lubnien alue irtaantui Puolan
valtioruumiista, niin Bohun otti haltuunsa suurimman osan hänen
maastaan. Kerrotaan, ettei hän lopulta tahtonut tunnustaa
Chmielnickinkään valtaa. Silloin, kun Chmielnicki murtuneena ja
oman väkensä kiroamana haki vierailta suojaa, kielsi ylpeä Bohun
häneltä kaiken turvan ja oli valmis miekka kädessä puolustamaan
kasakkavapauttaan.

Kerrotaan myöskin, ettei hymy enää koskaan noussut tämän omituisen
miehen huulille. Hän ei asunut Lubniessa, vaan maalaistalossa, jonka
hän oli rakennuttanut uudelleen ja jonka nimeksi hän oli pannut
Rozlogi. Siellä kerrotaan hänen kuolleenkin.

Kansalaissotia jatkui vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen ja sitten
tulivat rutto ja ruotsalainen. Tatarit vierailivat nekin miltei
alinomaa Ukrainassa, ryöstäen rahvasta laumoittain orjuuteensa.
Valtakunta kävi autioksi, autiona oli Ukraina. Sudet ulvoivat
entisten kaupunkien raunioilla ja kerran kukoistavat maat olivat kuin
suuri hautausmaa. Viha oli juurtunut sydämiin ja myrkytti siellä
veljien verta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tulella ja miekalla IV - Kuvaus menneiltä ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.