Title: Vankila
Author: Gorky, Maksim
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vankila" ***


VANKILA

Kirj.

MAKSIM GORKIJ

Tekijän luvalla alkukielestä suomentanut

Iisakki Lattu



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.



      _Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 14. p. kesäkuuta 1905_.



I.


... Päivä oli kostean kylmä. Synkät harmaat liikkumattomat pilvet
peittivät taivaan, hienoina pisaroina lankesi sade hiljakseen maan
pinnalle kietoen kaupungin kadut ohueeseen värähtelevän himmeään
sumuverkkoon...

Likaisen märkää katukäytävää ja kylmää hohtavien kosteitten kivitalojen
seinävierustaa pitkin kulki hitaasti eteenpäin vahvan poliisiketjun
ympäröimänä yhteen sullottu taaja ihmisjoukko kumpaakin sukupuolta.
Kulkueen kohdalla tuntui ilma aivan kuin aaltoilevan kansajoukon
synnyttämien epäselvien äänien humusta.

Harmaita huolestuneita kasvoja, lujaan puristettuja leukapieliä,
synkkiä alasluotuja katseita, joitakuita hajamielisesti hymyileviä,
toisia jotka sukevalla leikkipuheella koettavat peittää kovasti
loukattua raskasta ja masentunutta voimattomuutensa tuntoa. Aika ajoin
kuuluu suuttumuksen tukahdettuja huutoja, mutta ne kajahtavat himmeän
epävarmasti, ikäänkuin ihminen ei olisi selvillä siitä -- onko nyt
juuri sopiva hetki ryhtyä äänekkääseen vastustavaan mielenosoitukseen
tai olisiko se ehkä jo liian myöhäistä. --

Poliisien väsyneet kasvot näyttävät huolestuneilta ja suuttuneilta,
ainoastaan muutamat heistä seisovat välinpitämättömän jäykkinä
ikäänkuin puuäijät ja hienot vesipisarat kiiltävät heidän lakeillaan
sekä viikseillään. Mutta kattojen yläpuolia riippuu raskaana harmaa,
kylmää kosteutta itseensä imenyt uhkaava taivas lisäten puolestaan
vitkaan putoilevilla isoilla märillä lumihöytäleillään tuossa
taistelutta voitetussa kansajoukossa jo muutenkin synkän surulliseksi
käynyttä mielialaa.

-- Aja heidät pihaan! -- kiljasi joku käheällä äänellä.

Poliisit alkoivat röyhkeästi työntää masennettua märkää ihmisjoukkoa
halkopihan portista sisään. Syntyi kova ahdinko. Ihmiset työntäytyivät
kuin lampaat toinen toisensa kylkeen yhä ahtaammalle ja vyöryivät
mustana virtana pihalle. Heidän harmistuneet huutonsa kaikuivat yhä
kovemmin ja hermostuneemmin; joukosta kuului vihaisia itkun sekaisia
kirpeitä ja kimakoita naisääniä...

Iloinen hyväsydäminen roteva ylioppilas ensimäiseltä kurssilta, Mischa
Malinin, kulki keskellä joukkoa katsellen lempeillä sinisillä
silmillään sääliväisesti kalpeita vihaisia ja pelokkaita kasvoja.
Naisten huudot, hermostunut nauru ja masennettu tyytymätön nurina
saivat hänet kokonaan kuohuksiin; raskaasti hengittäen keskellä
ahdinkoa, sydän täynnä harmin ja häpeän tunnetta oli hän valmis itkuun
purskahtamaan. Työnnellen ihmisiä edestään koetti hän niin pian kuin
mahdollista päästä portista sisälle ja piiloutua pihalla johonkin
sopukkaan erilleen kaikista.

... Jonkun pienet hennot kädet tarttuivat lujasti hänen palttonsa
hihaan -- ja hän huomasi edessään kalpeat kasvot ja suuret kosteat
silmät. Nämä -- kyyneltenkö vaiko sateen kostuttamat kasvot --
kääntyivät suoraan häneen ja heleänpunaiset yhteenpuristetut huulet
suonenvedon tapaisesti värähdellen alkoivat sopertaa:

-- Minä -- en mene!... minä en voi, en tahdo! Hän tyrkkäsi minua... hän
ei saa sillä tavoin... sanokaa se hänelle...

Tyttönen ravisteli päätään läähättäen, mustat kiharat hajaantuivat
itsepäisesti hänen märille poskilleen ja valkoiselle korkealle
otsalleen.

-- Kuinka hän uskaltaa! -- kiljahti tyttönen yht'äkkiä ja hänen äänensä
kohosi yli kaiken ympärillä olevan nielun ja heilauttaen kättään oikasi
hän säihkyvin silmin itsensä suoraksi aivan kuin teräsvieteri.

Silloin Mischankin rinnassa leimahti tuli, joka poltti pois kaiken
häveliäisyyden ja palavana virtana vyöryili veri hänen suonissaan.
Hänen silmänsä pimenivät hetkeksi ja rintansa täyttyi rajulla nuoruuden
rohkeudella, Mischa rynnisti eteenpäin, -- ja musta väkiliuta hajaantui
aivan kuin lika rapakkoon putoavan kiven tieltä... Hän näki edessään
pitkäkasvuisen harmaaseen virkapukuun puetun miehen ja kiljasi tälle
kovalla kajahtavalla äänellä:

-- Teillä ei ole oikeutta lyödä!

-- Mi... kuinka! Kuka on lyönyt? -- äännähti ärtyneenä käsiään
heilauttaen harmaanuttuinen mies. Väsynyt naama ruskeine viiksineen
virnistyi vinoon ja halveksivalla hymyllä laski hän kätensä Mischan
olalle lausuen:

-- Pyydän, olkaa hyvä... eteenpäin!

Mischa, nähtyään tämän virnistyksen, tunsi sydämessään terävän
loukkaavan pistoksen.

-- Minä -- en mene! -- huusi hän raivoissaan. -- Me emme mene... emme
me ole mikään karjalauma! Riittää jo väkivalta!

Kaikki kauniit mahtavat sanat vapaudesta ja ihmisarvosta, jotka vaan
mieleen johtuivat, tulvivat tulivirtana hänen rinnastaan, säihkyivät
säkeninä keskellä kansajoukkoa sytyttäen toisissa suuttumusta, toisissa
vihaa. Puheensa huumaamana, kuurona kansajoukon kirjavista huudoista
joutui hän keskelle ihmispyörrettä kuten kipinä keskelle mustaa
savupilveä eikä huomannutkaan milloin ja miten hänet kansajoukosta
pois raastettiin -- ennenkuin oli ajurin rattailla, matkalla
poliisikamariin.

Tiliä tekemättä itsellensäkään kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut,
aukasi hän silmänsä seljälleen, vetäen ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja
koko ruumiinsa vavahdellessa tunsi hän rintansa täyttyneen terveestä
iloisesta liikutuksen tunteesta. -- Hänen vieressään istui nuori
mustaviiksinen ylipoliisi, jolla oli arpi oikeassa poskessa -- ja
piteli häntä vyötäisistä. Saattajan kasvot olivat synkät, huulet yhteen
puristetut, silmät piirullaan. Katsellen eteenpäin -- kosketteli tämä
alituisesti poskeansa vasemmalla kädellään.

-- Minnekäs te... minua? -- kysäsi Mischa hyväntahtoisesti.

-- Ppp -- poliisikamariin... vastasi läpi hampaittensa ylipoliisi ja
hänen kasvonsa värähtivät sairaloisesti.

-- Onko teitä -- lyöty? -- kysyi Mischa osanottavaisesti.

-- Hh -- hampaita särkee... piru vie! murahti ylipoliisi tyrkäten
samassa nyrkillään ajuria selkään ja hysteerisesti voihkien ärjyi:

-- Aja sukkelammin... senkin kirottu!

Ajuri -- pieni harmaapäinen ukkorähjä -- käänsi häneen rypynuurtamat
kasvonsa ja räpyttäen punaisia vetisiä silmiään, vastasi lohduttavasti:

-- Ky -- yllä me ennätämme, teidän ylhäisyytenne... eihän vankila ole
kirkko -- ainahan sinne ennättää...

-- Ääntele sinä siinä! -- sihisi kiukusta ylipoliisi.

Ajuri nyki pelokkaasti ohjaksista ja mutisi hiljaa hevoselleen:

-- No, sinä... katsos nyt... mitä sinä nyt siinä?

Kadulla sakeassa tarttuvantahmeassa sumussa vilahteli lakkaamatta sinne
tänne hyöriviä ihmishahmoja -- näytti siltä kuin he olisivat poikenneet
pois tieltä ja äänettöminä tuskallisesti harhailleet milloin minnekin
päin tuossa synkänharmaassa kosteassa hämyssä löytämättä kuitenkaan
oikeata suuntaa. Hiljaisella jyminällä silloin tällöin vähän kovemmin
kolahdellen kulkivat raitiovaunut katua pitkin, pyörien alta välähteli
säkenöiviä sinertäviä kipinöitä ja vaunuissa istui ääneti ketä lienekin
-- liikkumattomia mustia ihmisiä. Katukivillä kuului lakkaamatta
väsyttävä hevoskavioitten kapse, ilmestyivät lyhtyjen keltaset tulet,
tuikkivat värähdellen -- mitään valaisematta -- kunnes taasen katosivat
kokonaan kylmään liikkumattomaan sumumereen. Ajopelin gummipyörät
keikahtelivat kiiruusti kiitäessä epätasaisella kivikadulla ja Mischan
rinnassa alkoi tuntua jonkinlaista epämieluista väristystä, mutta tämän
väristyksen ohella -- joka masensi kiihtynyttä mieltä -- alkoi hänessä
hehkua hiljakseen jalo ja ylpeä itsetietoisuus täytetystä
velvollisuudesta.

Poliisiaseman portilla eräs pienehkö olento, paksu ja harmaa kuni sumu,
lausui kähisevän sortuneella välinpitämättömällä äänellä:

-- Ähä! Vai toitte tuasiise yhen? Ei ole paikkoja -- -- täynn' ovat
kaikk'!... Heidän ylhäisyytensä käskivät -- ett' -- antaa ajaa suoraa
vankilaan...

-- Piru periköön... -- voihki ähkyen ylipoliisi ja kääntäen tuskan
rypistämät kasvonsa Mischaan, lausui moittivalla äänellä:

-- Näettekö nyt, herra ylioppilas... miten asiat ovat! -- valmiita
olette aina puhumaan että kansan puolestahan me!... ja... ja nyt
sairaan ihmisen täytyy teitä kulettaa... välittämättä mistäkään!

Ja jyrkästi kääntyen, kiljasi hän ajurille:

-- Hei, sinä! Anna mennä... läänin vankilaan!...

Mischa oli melkein nauruun purskahtamaisillaan, mutta kun ei tahtonut
loukata sairasta ihmistä, niin pidätti itsensä ja hetkisen kuluttua
huomautti ystävällisesti:

-- Jos koettaisitte -- kreosootilla...

Ylipoliisi ei ollut kuulevinaankaan, vasta vankilan portilla astuissaan
ajopeleistä alas äännähti hän alakuloisesti:

-- Olen koittanut kreosootillakin... ei auta!... Tehkää hyvin!



II.


Vankilassakaan ei ollut vapaita paikkoja, ja Mischa pistettiin pieneen
suurempia rikosvankeja varten varattuun komeroon. Harmaapäinen,
korkeakasvuinen, pitkänaamainen ja suippopartainen vanginvartija, jonka
värittömät silmät olivat aivan liikkumattomat, sulki suurella kolinalla
paksun likaisen oven ja kyyristyen sen ympyriäiseen aukkoon sanoi,
aivan kuin olisi puhetorveen puhunut, matalalla yksitoikkoisella
äänellä:

-- Jos jotain tarvitaan -- kutsukaa, olen tässä...

Ja samassa katosi hän hiljakseen kuin hiiri.

Nuorukainen seurasi häntä uteliain katsein ja ihaillen jonkun aikaa
omaa tyyneyttään rupesi lähemmin tarkastelemaan komeroa. Se oli pitkä,
kapea huone; vasemmalla puolella oven vieressä tunkeutui seinästä
sisälle raskas kolmikulman muotoinen uuni ja siihen lujasti kiinnitetty
vähän luisu, likainen neljän hengen makuulava. Tämä ylettyi koko seinän
pituudelta suureen ruskealla ruostepeittoisella rautaristikolla
varustettuun akkunaan asti. Makuulavan ja oikeanpuoleisen seinän
välille jäi tilaa noin puolentoista arssinaa ja paitsi makuulavaa -- ei
tässä likaisessa, synkässä huoneessa muuta ollutkaan. Raskas kivinen
holvikaarros, joka täynnä halkeamia laskeutui vasemmalla seinällä
melkein makuulavan tasalle, ja tämä kaarros se juuri antoi komerolle
eriskummallisen pallonpuolikkaan tapaisen muodon, joka oli keskeltä
jaettu kahtia. Holvin korkeimmalla kohdalla oikeanpuolisen seinän
vieressä paloi tomuinen sähkölamppu valaisten lian, tapetuista luteista
syntyneitten ruskeitten pilkkujen ja kaikenmoisten piirroksien
peittämiä seiniä.

Makuulavan puoleisella seinällä lähellä uunia oli luultavasti jollakin
naulalla piirretty suuret määrät numeroita, -- joku lienee tällä tavoin
yhteen-, kertoma- ja jakolaskulla koettanut lieventää ikävää ja tyhjää
yksinäisyyttään... Lähellä akkunaa oli isoilla kirjaimilla piirretty
tummaan kuivettuneeseen homeeseen:

    "Kaks' on meitä Vjasmalaista
    Aika reuhkanräyhkänää,
    Mieronkierttäjää,
    Kopekan mist' irti saamme
    Limpun ostamme, sen jaamme
               Ja -- hoklennamme."

Mischa naurahti miettiessään, mitähän merkinnee -- "hoklennamme?" --
Varmaankin se tarkoittaa -- ahnaasti syömistä, päätti hän katsellen
seinälle säännöttömiin riveihin hauskasti ripoiteltuja kirjaimia. Ja
"kaksi reuhkanräyhkänää" tuntui hänestä olevan kaksi iloista huimapäätä
-- aina puoleksi nälkäisiä, jotka eivät koskaan sure eivätkä mitään
pelkää, kuleksivat iäti kaupungista kaupunkiin, missä vaan sattuu
tilaisuus -- sieltä "kopekan irti kiskaisevat" ja eleskelevät kuin
petolinnut ihmisten keskellä... Mischa luki runosäkeet uudelleen ja
tuntiessaan, mitenkä likaiset seinät alkoivat häntä yhä enemmän
huvittaa, purskahti hän äänekkääseen nauruun...

Oven takaa alkoi kuulua askeleita ja kolkko ääni kysyi äkäisesti:

-- Mitä te siellä?

Mischa säpsähti, kääntyi katsomaan -- ja näki oveen tehdyssä reiässä
kylmän liikkumattoman silmän...

-- Kutsuitteko?

-- En...

-- Mitäs te sitten? -- kysyi itsepintaisesti silmä.

-- En mitään... Minä vaan nauroin, -- sanoi Mischa.

Silmä hyppäsi sukkelaan mihin lieneekin ylös, ja käytävästä kuului
raukea aivan kuin loukkaantunut ääni:

-- Ei täällä naureta...

-- Onko se kielletty? -- kysäsi Mischa hyväntahtoisesti naurahtaen.

Hänelle ei vastattu. Vankilan pihalta kuului äänekästä melua, jostakin
kauempaa käytävästä veden roiskintaa ja viereisessä huoneessa kalisivat
kahleet. Kaikki nuo äänet synnyttivät jonkinlaisen yhteisen
sekamelskan, jota ei korva ollut ollenkaan halukas kuulemaan. Mischan
mieleen juolahti kuva laihasta pitkänaamaisesta vankilan virkamiehestä
pyöreine värittömine silmineen, harmaine tuuheine kaarevine
kulmakarvoineen ja keltaisella ryppyisellä nahalla peitettyine leveine
otsineen.

-- Fedjka, senkin viheriä elävä! -- kirkui kirpeä ääni käytävässä, sen
jälkeen kuului naurun hohotusta ja oven ohitse kulki joku raskain
juoksuaskelin...

-- Hiljaa, pukit! -- kaikui ankara äännähdys.

Mischa huokasi ja alkoi lukea seinäkirjoituksia. Holvikaaressa, siinä
paikassa, johon helposti voi makuulavalla loikoessa kädellä ulettua,
oli painokirjaimilla huolellisesti kirjoitettu:

"Täsä on istunut Jakof Ignativ Usof. Joka murhasi vaimons ja Saschka
Gryslovan heiän konnuuvens tähen. Tammikuusa se tapahtui. 1900. Laski
suolet heilt ulos."

Mischa vavahti uudelleen. Häntä hämmästytti kirjoituksen sisältö -- ja
vielä enemmän se varmuus, että Usov uskoi täydellisesti olevansa
oikeutettu tappamaan ihmisiä.

Hän yritti ajatuksissaan luoda kuvan tästä rauhallisesta murhamiehestä,
Usovista, vaan ei löytänyt sille minkäänlaista ihmismuotoa -- se ilmeni
aina hänelle jonkinlaisena julmana muodottomana pilkkuna, jonka
keskellä paloi tasaisesti himmeä veripunainen tuli.

Oven takaa alkoi kuulua raskaita askeleita ja kova ääni kajahti:

Reilaan!

Raudat rämähtivät, ovi aukeni, sisään astui kaksi vanginvartijaa sekä
nuorempi päällikön apulainen -- pienikasvuinen, tummine terävine
kuonoineen ja pelokkaine hiirensilmineen. Hän loi pikaisen
sivusilmäyksen Mischan ulkomuotoon ja kääntyi äkkiä ääneti hänestä
pois. Toinen, punatukkainen, tukeva möhömahainen vanginvartija lähestyi
akkunaa, koetellen kädellään sen rautaristikkoa; toinen, Mischalle jo
tuttu pitkäkasvuinen vanhus, seisoi liikahtamatta oven vieressä katsoen
kuolleilla silmillään nuorukaista suoraan kasvoihin. Tämän jalkojen
ohitse tulla livahti sisään -- aivan kuin pilvenhattara talvisella
taivaalla -- harmaa rangaistusvangin haamu, heittää pyöräytti
makuulavan alle vahvasti tervatun puukiulun ja katosi samalla. Pois
läksi virkamiehistökin kovasti jaloillaan kopistellen ja sanomatta
Mischalle sanaakaan. Raskas, rautainen ovensalpa rämähteli ja
jysähteli, ovi lukittiin suurella pauhulla -- ja niin alkoivat
virkamiehet astua edemmäksi käytävää pitkin, kulettaen mukanaan kylmän
kolkosti kalisevia avaimiaan.

-- Reila-han! -- kaikui Mischan komeroon käheä huuto.

Jostakin kauempaa kuului hyvin pitkä, voitelemattoman ovilokin naukuva
nirinä, ovi paukahti kovasti kiinni, ilma tärähti aivan kuin
ampumisesta, rautojen kirinää ja kalketta alkoi kuulua uudelleen;
täsmällisesti kumahtelivat varmat tahdikkaat askeleet ja Mischa kuuli
vielä kerran ankaralla äänellä huudettavan: -- Reila-han!...

Nyt seurasi hiljaisuus, tuntui kuin koko vankila olisi kerrassaan
kääräisty mustaan, pehmeään äänenpitävään kankaaseen...

Mischa tunsi ruumiissaan jonkinlaista hammassäryn tapaista kolotusta;
mutta tarkemmin ajatellessaan alkoi häntä vähän hävettää mokoma tunne;
heilauttaen päätään, työntäen kätensä syvälle housunsa taskuihin ja
kovasti vihellellen alkoi hän kävellä pitkin komeronsa lattiaa.

Ovireikään ilmestyi vanginvartijan kuollut silmä ja vanhuksen kuiva
ääni kuului rauhallisena:

-- Viheltää ei saa!

-- Ei saa? -- toisti Mischa seisahtuen.

-- Ei... -- vastasi päättäväisesti vanginvartija.

-- Hyvä... ollaan viheltämättä! -- sanoi Mischa hymähtäen ja vähän
olkapäitään kohottaen.

Silmä kiilsi himmeästi vielä muutamia sekunteja oven ympyriäisessä
reiässä, sitten se alkoi verkalleen kohota ylös. Oven takaa kuului
poistuvia pehmeitä askeleita... Viereisestä komerosta, jossa
pakkotyöläisiä säilytettiin, kuului epäselvää yksitoikkoista huminaa...
aivan kun joku olisi rukoillut -- vai lieneekö satuja kertoellut...
Mischa meni akkunan luo, tarttui käsillään rautaristikkoon, nousi
akkunalaudalle, painoi otsansa vasten kylmää ristikkoa sekä alkoi
tähystellä syksyisen yön pimeyteen... Yö oli niin synkän pimeä, että
jos olisit kätesi pistänyt akkunasta ulos, olisi sekin näyttänyt aivan
nokimustalta... Jostakin kauempaa näkyi pieni värähtelevä tuli rohkean
iloisesti palaa tuikkivan, mutta ollen yksinäisenä, synkän pimeyden
ympäröimänä näytti sekin olevan aivan kuin vankilaan suljettuna...



III.


Hievahtamaton hiljaisuus -- joka ikäänkuin vartioitsi kaikkia ääniä ja
oli valmis säälimättä paljastamaan jokaisen risahduksenkin -- vaikutti
Mischaan -- että hänen ylpeytensä alkoi uudestaan herätä.

... Keskellä satoihin nousevan ihmisjoukon, ainoastaan hän yksin
uskalsi rohkeasti nousta väkivaltaa vastaan!... Hänen mieleensä
johtuivat tytön kosteat silmät -- mihin on hän joutunut? Varmaankin
ehti hän päästä sieltä pois ja nyt, istuen omassa pienessä kamarissaan,
kertoilee ystävilleen mitenkä komea vaaleaverinen ylioppilas vihasta
säihkyvin sinisin silmin piti innokkaan puheen -- kehoittaen kaikkia
taisteluun väkivaltaa vastaan ja kuinka se puhe sytytti kaikkien
sydämissä halun taistoon... Ja kuinka tytön kalpeat kasvot nyt hehkuvat
innostuksesta...

-- Kohtaankohan hänet vielä joskus? kysäsi itsekseen Mischa naurahtaen
samalla ajatuksissaan. Äärettömässä korkeudessa mustalla taivaalla
välähtelivät pienet tähtöset -- niitä vaan oli vaikea nähdä läpi
likaisen akkunaruudun. Mischa pisti kätensä akkunaristikon välistä,
aukasi ilmareiän -- kylmä öinen ilma virtasi hänen kasvoilleen ja
koppiin alkoi kuulua vakavien rauhallisten askelten kopinaa.

-- Vartija... Vankila... eihän tämä ole ollenkaan raskasta eikä
peloittavaa! -- arveli Mischa, muistellessaan synkkiä kertomuksia
vankiloista. Heilauttaen päätään lisäsi hän halveksivasti naurahtaen:

-- Neurastikkoja...

Hänestä oli hauskaa tunnustaa, että ei vankila ollenkaan lamauttanut,
hänen sydämensä sykki kuten ennenkin, säännöllisesti ja levollisesti.

-- Jospa kaikki ihmiset yhteisvoimin, rohkeasti kuten minä hyökkäisivät
aina sitä vastaan, mikä heidän elämäänsä ahdistaa... -- ajatteli Mischa
innostuen, -- niin varmaankin sellaisen rynnistyksen jälkeen muuttuisi
elämä iloiseksi, kauniiksi ja rauhalliseksi... sitten johtui hänelle
mieleen hänen kortteerinsa emäntä, -- joka piti arvossa hänen
yksinkertaista tasaista luonnettaan ja kohteli aina häntä kuten omaa
poikaansa. Kyllä kai se tulee kovin pahoille mielin kun kuulee minun
vangitsemisestani... Tokkohan se hoksaa lähettää minulle tänne
päivällistä, makuu- ja liinavaatteita? Kaikki olen maksanut hänelle
kuukaudesta jo edeltäkäsin... Kyllä maar se sisarenikin säikähtää ja
hänen miehensä tapansa mukaan hieroo kaljua päätänsä sekä huoaten
äännähtää:

-- Thja? Sehän siitä piti viimein tulla...

Inhoittava ihminen tuo sisareni mies... eikä hän itsekään ole sen
parempi. Elävät siellä omassa Kalugassaan, nostavat kolmetuhatta
vuodessa palkkaa eivätkä välitä muusta mistään...

Tähdet piiloutuivat sukkelasti kulkevien mustien pilven lohkareitten
taakse ja loistelivat taasen uudelleen kylmän taivaan tumman sinisillä
palasilla... Silmiään räpäyttämättä katseli Mischa ylös korkeuteen ja
ajatukset seurasivat toinen toistaan -- pyörien ympäri hitaassa
rinkitanssissa.

-- Kyllä tulee hauskaa kertoella vankilan oloista, sitten kun täältä
vapaaksi pääsee... arveli hän. -- Ehkä kohtaan vielä sen tyttösenkin...
Hänen eteensä kuvastuivat uudelleen tytön kalpeat kasvot mustien
kiharojen muodostamissa puitteissa surullisen ja suuttuneen näköisenä.
Mischalle tuli yht'äkkiä halu kirjoittaa hänelle runo. Puristaen
silmänsä kovasti kiinni vaipui hän ajatuksiinsa ja hetken kuluttua
kuiskaili haltioissaan:

    -- "Ristikon lävitse tähtöset katsovat
    koppiin, miss' vangittu kahleissa makaa...
    Venäjällä -- nähkäätte! -- tähdetkin tuikkivat
    Rautaisen akkunaristikon takaa"...

Nelisäkeinen runo tuntui hänestä kauniilta ja hyvin keksityltä.
Iloissaan tästä, hyppäsi hän pois akkunasta, käveli edestakaisin
komerossaan ja alkoi ääneensä lausua runoa silloin tällöin innoissaan
nauraa hymähtäen:

    -- "Venäjällä -- nähkäätte! -- tähdetkin tuikkivat
    Rautaisen akkunaristikon takaa!"...

-- Ei saa puhella! -- kuului hätäinen kuiskaus.

Mischa pysähtyi ja katseli äänetönnä muutamia sekuntteja vanginvartijan
silmään joka kiilsi keskellä ovea.

-- Miksi ei saa? -- kysäsi Mischa viimein tahtomattaan hiljentäen
ääntään.

-- Se on kielletty! -- kuiskasi vanginvartija, -- Hillitkää itsenne! --
lisäsi hän vieläkin kuiskaamalla.

Mischasta näytti, että vanginvartijan silmä katsoi tällä kertaa
tykkänään toisella -- tavalla siinä välähti eloa sekä myöskin
jonkinlaista naurettavaa pelkoa.

-- Minkätähden? -- kysyi Mischa hiljaa naurahtaen ja lähestyi samalla
ovea. -- Eihän sitä kukaan kuule -- paitsi te... vai häiritsenkö ehkä
teitä?

Kyyristyessään ovelle tunsi Mischa lämpimän hengityksen ohella
kasvojansa koskettavan omituiset ankarat sanat:

-- Mitä te nauratte, herra ylioppilas? Häh!... Luuletteko, että teidät
on tänne nauramaan tuotu?

-- Olkaa hyvä, sanokaa... -- alkoi Mischa.

Mutta vanginvartijan silmä katosi ja oven takana vallitsi kuolon
hiljaisuus. Mischa tirkisti oven pyöreästä reiästä eikä nähnyt käytävän
himmeässä hämärässä muuta kuin paksusti keltaisella värillä maalatun
vastaisen seinän, siinä mustan jykevän rautaoven suurine lukkoineen ja
keskellä ovea -- ympyriäisen valoisan aukon...

-- Kuulkaahan! -- virkkoi nuorukainen, odottaen hetkisen, mutta ei
saanut vastausta. -- Sepä vasta kummallinen...! -- ajatteli hän. Ja
hänen sielussaan alkoi tuntua taasen jonkinlaista sairaloista
kolotusta.

-- Reilaan! -- kuului akkunan takaa ontosti väsynyt käheä ääni. Sen
jälkeen kuului "jalalle" lasketun pyssynperän kolahdus. Mischa hyppäsi
uudelleen akkunalaudalle. Pimeydestä kuului vahtisotilaan kiireistä
hiljaista söperrystä:

-- Kaksitoista akkunaa... kaksi koppia...

-- Sinä, tsjuvasthi! muista nyt -- vaikka näetkin jonkun kallon tai
käden akkunasta pilkistävän -- niin muista, ett'et ammu!... -- puhui
joku käheä ääni.

-- Ymmärrän!

-- Ymmärrät! Pian ampua pamahutat kuten viimeinkin... Byikov, selvitä
hänelle tarkemmin...

-- Hiljaisuudessa jokainen sanakin välähtää kuten kipinä pimeydessä,

-- Jos näet, että akkunasta katsotaan älä ammu! Ymmärrätkö? -- kuului
syvä bassoääni.

-- A-ivan oikenin...

Nuo kaksi murteella lausuttua sanaa kuuluivat surullisen pelokkailta.

-- Mutta jos joku tunkeutuu ulos akkunasta, taikka juoksee tästä näin
-- taikka näet tuolla juoksevan?

-- A-ivan oikehin...

-- Sinun on heti paikalla huudettava ken siellä? Huuda kerta, huuda
toinen... ja kolmannella -- ammu, mutta ylös -- ilmaan, hälytystä
varten... Sen jälkeen -- ammu myöskin juoksijaa... taikka iske
pyssynperällä, taikka pistimellä... aina sen mukaan kuin on mukavampi,
ymmärsitkö?

-- A-ivan oikehin...

-- No, nyt saat kävellä tästä tuonne saakka... ja muista katsoa
akkunoihin... Mutta torkkua -- älä ajattelekaan!

-- E-en ensinkähän...

-- Et ensinkään... puujumala! No, sano nyt milloin sinun pitää ampua?

-- Kun tunkeiksee joku selkä edellän...

-- Mutta jos joku tulee suoraan seinästä ulos?

Äänettömyys. Kuului vaan, että joku hengitti hyvin raskaasti ja jonkun
jalat kärsimättömästi tömistivät märkää maata.

-- N-noh, saatanan...!

-- Si-illoin -- on lyötävä... -- kuului hiljainen, arka ääni.

-- Entäs -- jos näet pään akkunasta mitä silloin on tehtävä?

Taaskin äänettömyys. Pyssyn kolahdus -- ja vihainen sylkäisy...

-- N-noh, senkin tammipölkky!...

Kovasti kajahtelivat haukkumasanat semmoiset joita ei sensuri koskaan
painettavaksi hyväksyisi -- sitten seurasi vastenmielinen läiskäys, --
aivan kuin olisi paljaalla kämmenellä taikinaan isketty...

-- Si-illoin -- ei mitäkään... -- kuului huoahtaen hiljainen vastaus.

-- Valehtelet! -- kiljahti basso. -- Silloin on sanottava korjaa pois
pääsi... Ymmärrätkö? Sinä -- rupisammakko... Marsch!...

... Mischa painoi päänsä lujasti kiinni akkunan rautaristikkoon,
koettaen nähdä vartijaa joka puhui niin surullisen pelokkaasti. Kapeaa
paikkaa, jonka muodostivat vankilan seinä ja korkea kivimuuri, peitti
synkkä pimeys ja siinä liikuskeli hitaasti melkein kuulumattomin
askelin pää pystyssä pieni harmaa olento. Hänen pimeässä välähtelevä
kapea pistimensä -- muistutti kalaa vedessä.

-- Korjaa pois kallosi! -- kuului hätäinen, pelokas äännähdys.

Mischa laskeutui hiljakseen akkunalaudalta ja katsasteli ympärilleen.
Komerossa oli tukahduttavaa... Harmaalta seinältä sattuivat hänen
silmiinsä lyijykynällä järeästi piirretyt kyynilliset haukkumasanat...
Hän luki ne, vaikeni ja alkoi uudelleen lukea kovalla äänellä... Sitten
katsahti oveen, heittäytyi makuulavalle ja ummisti silmänsä...

Samalla alkoi ovessa kiiltää himmeästi kalansilmä...



IV.


Mischa nukkui raskaasti heti kun oli heittäytynyt makuulavalle ja
unissaan hän oli juoksevinaan hyvin vaivaloisesti pitkin pimeätä
kapeata katua ja joku näkymätön takaa-ajaja tarttui hänen olkapäihinsä
huutaen käsittämättömiä ankaria sanoja:

-- Herätkää! Tarkastus!...

Mischa aukasi silmänsä, kohotti päätänsä -- makuulavan vieressä seisoi
punatukkainen paksu vanginvartija nykien häntä takin liepeestä -- ja
pitkä, köyryselkäinen vankilanpäällikön apulainen katseli häneen
pilkallisesti harmailla silmillään ja sanoi:

-- Koettakaa nousta ylös ajoissa... ei täällä olla äidin luona!...

-- Heti paikalla... -- sanoi Mischa pahastumatta hymyillen ja putkahti
makuulavalta lattialle.

Päällikön apulainen vilkasi häntä kasvoihin, kääntyi ovelle, huomautti
-- vähän suopeammin:

-- Pyytäisitte paperia ja kirjoittaisitte kotiinne...
makuuvaatteista... ja muusta semmoisesta... ja taakseen katsomatta
poistui.

Sitten Mischa meni käytävän päähän peseytymään, siellä oli pitkä leveä
rautainen allas, jonka yläpuolla seinässä roikkui kokonainen rivi
vaskisia hanoja, joista juoksi pyöreänä paksuna suihkuna kylmää
vettä... Käytävässä juoksenteli harmaita vankeja läkkiset teekannut
kädessä ja silloin tällöin kuului ääni:

-- Kiehuvaa vettä hakemaan... hei!

Kalistellen kahleitaan tuli Mischalle vastaan kalpea,
tuuhea-valkeapartainen, korkeakasvuinen ryhtikäs pakko-työläinen. Hän
katsahti ylioppilaaseen, iski silmää ja sanoi hymyillen:

-- No, herra keltanokka -- satuitko satimeen?

Punatukkainen vanginvartija toi Mischalle tuopillisen lämmintä mietoa
teetä ja suuren palan mustaa leipää. Sen kuori muistutti saappaan
pohjaa ja tahmean pehmeästä keskuksesta levisi hapan haju.

Koko vankila surisi aivan kuin häiritty ampiaispesä. Ylt'ympäriinsä
kuului naurua, haukkumasanoja, laulun, katkonaisia säveleitä ja
vanginvartijain kiukkuista kiljuntaa. Käytävässä suhisivat pehmeästi
nuoraiset luudat veden loiskiessa ja Mischa, täynnänsä terävää
tiedonhalua, tullakseen tuntemaan näiden, kivestä ja liasta
rakennettuun vanhaan rakennukseen suljettujen ihmisten elämää, kuunteli
jännityksellä tuota kumisevaa humua...

Hän oli lukenut vähän ja nähnyt vieläkin vähemmän. Hänen elämänsä kulku
oli ollut jotensakin ikävää sisarensa ja tämän miehen ankarassa kodissa
hamaan siihen asti kun tuli yliopistoon; epämukavalta myöskin tuntui
olonsa niitten ylioppilasten keskuudessa, jotka keskustelivat
vapaasti ja innokkaasti viisaalla kirjakielellä kaikenmoisista
yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Kaikkialla aaltoileva tyytymättömyys elämään oli ennättänyt koskettaa
jo hänenkin sieluansa, herättäen siinä hämärän mutta terveen halun
vastalauseen panemiseen, vaikka hän ei vielä ehtinyt oppia ymmärtämään,
mihin ja mitä vastaan tämä vastalause olisi kohdistettava. Nyt,
tuntiessaan itsensä sankariksi ahmi hän koko nuoruutensa innolla
kaikkia uusia vaikutuksia täyttäen niillä suuren avaruuden nuoressa
sielussaan...

Juotuansa teen kiipesi hän akkunalaudalle. Vankilaa ympäröivän korkean
muurin vieressä käveli polkua pitkin kiirein askelin kädet selän
takana, leveäharteinen musta mies, yllänsä paksu lyhyt takki ja
päässään korkea lippalakki. Toisinaan heilautti hän päätään
voimakkaalla liikkeellä, loi pikaisen silmäyksen akkunaan ja käveli
edelleen. Mischa tunsi monta kertaa, kuinka tämän kirkkaitten silmien
terävä katse hiipasi hänen kasvojaan. Hän halusi sanoa miehelle
jotakin, ilmoittaa nimensä, kysyä, mistä syystä hän istuu vankeudessa.
Ja heti kun mies astui akkunan kohdalle, huudahti Mischa hiljakseen:

-- Kuulkaa!...

Jostakin akkunan alta ilmestyi vahtisotamies, uhkasi sormellaan ja
sanoi karkeasti:

-- Hei... ei saa!...

Lippalakkinen mies kohautti olkapäitään, hymyili ja käveli edemmäksi.
Mischa hyppäsi lattialle. Häntä harmitti hieman vahdin esiintyminen ja
kovin ilahdutti kirkassilmäisen miehen hymyily; nuorukaisesta tuntui
että tuo hymyily herätti hänen ja miehen välille miellyttävää
myötätuntoisuutta ja yhdenvertaisuutta...

Puolenpäivän tienoissa astui komeroon nuori ja hoikka kuin ruoko --
vanginvartija, jonka kasvot olivat rokonarvista melkein muodottomiksi
muuttuneet. Hän seisahtui ovensuuhun ja Mischaan katsomatta lausui
hiljaa:

-- Lähtekää kävelylle...

Oli kovin kosteata. Vankilan pihalla kivien välissä kuopissa läikkyivät
seisovat vesilätäköt. Kolme vankia käveli pitkin pihaa varsiluudat
kädessä la'aisten laiskasti vettä portille päin, mutta samea ja sakea
likavesi valui takaisin kivien välitse kuoppiin...

Vanginvartija kuletti Mischan vankilan nurkan taakse ja sanoi
hiljakseen:

-- Kävelkää tässä, kulmasta tuonne seinään... vankien kanssa on puhelu
kielletty!

Tässä äärettömän korkean sinisen taivaan alla sana "kielletty" kävi
Mischan sydämelle aivan kuin olisi kuullut sen ensi kertaa elämässään
ja sen soinnussakin tuntui olevan jotain aientavaista, röyhkeästi
rajoitettua ja tylsistynyttä. Hän rypisti kulmakarvojansa ja katsahti
vanginvartijaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat ja jäykät kuin --
ruma naamari. Poskipäissä sekä leuassa kasvoi siellä täällä hyvin
naurettavalla tavalla vaaleita karvapensaita, silmät näissä kasvoissa
näyttivät vierailta ja tarpeettomilta. Ne olivat mustat, soikeat --
aivan kuin kauniilla naisella; pelokkaasti ja pehmeästi pitkillä
silmäripseillä peitettyinä katselivat ne lempeän surullisesti; niistä
loisti jotain arkaa neuvottomuutta eivätkä ne olleet ollenkaan
traagillisessa sopusoinnussa näitten runneltujen kasvojen kanssa...

-- No, mutta -- kävelkäähän! -- sanoi vanginvartija. -- Seisahdella --
on myöskin kielletty...

Mischa alkoi kulkea hitaasti, vanginvartija katsahti ympärilleen ja
seurasi häntä vähän taampana.

-- Miksi te aina kapinoitsette? -- kysyi vanginvartija hiljaa katsoen
maahan. -- Lukisitte vaan hiljakseen... pääsisitte prokuraattorin
apulaiseksi -- siinä kaikki! -- Mutta te -- kapinoitsette... niin nuori
ja pulska... Onko teillä äitiä?...

Liikutettuna hänen hiljaisista sanoistaan seisahtui Mischa, naurahti ja
pannen kätensä rinnoilleen aikoi myöskin sanoa jotain yksinkertaista,
hellää... mutta vanginvartija peljästyen hypähti edemmäksi, vilkasi
ympärilleen ja kuiskasi sukkelasti:

-- Menkää, menkää! Jos näkevät niin sakottavat minua puhelusta... siinä
kaikki!

Hän läksi pois ja katosi vankilan nurkan taakse, mutta nuorukainen,
rinta täynnä sekavia surun, uteliaisuuden ja ilon tunteita, alkoi
kävellä hitain askelin pitkin vankilan muurin vierustaa...

Matalan, tanakan, aivan kuin jossain määrin maan sisään painuneen
likaisenharmaan nelitornisen vankilarakennuksen ylitse levisi laajana
aivan kuin syys-sateitten pesemä ja auringon vaalentama kalpeansininen
taivas... siinä oli jotain autiota, kaihoa herättävää, kylmää... ja
vankilan kosteat seinät hohtivat myöskin surunsekaista kylmyyttä...

-- Kuinkahan kauan minun täytynee täällä istua? -- ajatteli Mischa
itsekseen katsellen ympärilleen. Kyllä minä nytkin jo voisin kertoa
hyvin paljon hauskaa vankilaelämästä, jos päästäisivät minut pois,
tuumaili hän itsekseen. Ja mieleen juolahti taasen katu, yhteensullottu
ihmisjoukko, poliisien mustat muodot, tyttönen...

Muistelmien viehätyksen innostamana hän ei huomannutkaan, miten
sukkelaan kävelyaika oli kulunut, ja kun rokonarpinen vanginvartija
lähestyi, sanoen:

-- Tehkää hyvin, lähtekää komeroon... huudahti hän ihmetellen:

-- Joko nyt?

Vanginvartija nyökäytti päätään vakuudeksi. Käytävässä ilmoitti hän
hiljaa Mischalle:

-- Minun äitini on vaivaistalossa...

Ja painoi päänsä alas, anteeksi anovan tavoin.

-- Vai niin!... No -- eihän se mitään! sanoi Mischa hymyillen
löytämättä sopivampia sanoja. Taasen sulkeutui komeron raskas ovi,
taasen rämisivät raa'asti ja vihaisesti ovenlukko ja salparaudat...
Mischa seisahtui keskelle komeroansa, katseli sitä, istuutui
makuulavalle ja -- yht'äkkiä tuntui aivan kuin hänen ajatuksensa ja
tunteensa olisivat alkaneet sulaa. Nuorukainen tunsi itsessään
kummallista tyhjyyttä, jähmettyi ja vaipui puolihorroksiin...

Näin kulki hänen elämänsä päivästä päivään, yksitoikkosen
säännöllisenä, yksitoikkosen harmaana... kuitenkin tipahti joka päivä
hänen sieluunsa pieni, tuskin huomattava pisara jotakin uutta -- ja
jokainen vaikutus, vaikka se olisi kuinkakin mitätön ollut, näytti
kirkkaalta tämän elämän himmeällä pohjalla.



V.


... Tarkastus on jo aikoja päättynyt ja vankila nukkuu raskaassa
unessa. Ovenreijän kautta kuuluu käytävältä aika ajoin kaikenmoisia
omituisia ääniä... Luultavasti joku höpisee tai hourailee unissaan.
Oven takana raapaisevat lattiaa hiljakseen vanginvartijan askeleet --
tänään on vahtivuorossa vanhus, jolla on liikkumattomat silmät. Hän
kävelee hitaasti pitkin käytävää ja höpisee itsekseen, Mischa loikoilee
lavalla, kuuntelee tarkasti ja ajattelee.

Tänään kävelytunnilla kertoi rokonarpinen hänelle koko historiansa.

Hänen isänsä oli upseeri, tämä vietteli hänen äitinsä -- neulojattaren
-- hylkäsi hänet -- jätti muistoksi itsestään ainoastaan valokuvan ja
lapsen. Neljätoista vuotias nuori nainen hoiti poikaansa ja teki työtä,
teki työtä alati levähtämättä, eikä hänellä koko elämässään ollut
mitään muuta kuin lapsensa. Hän pani poikansa kiertokouluun, sitten
kaupunkiin kouluun, mutta siellä kerran muuan opettaja tukisti poikaa,
jolloin äiti, joka ei milloinkaan lapselleen kovaa sanaakaan sanonut,
otti hänet jälleen luoksensa kotiin. Sitten parin vuoden kuluttua
hankki äiti hänelle kirjurinpaikan tutkijatuomarin luona, itse neuloi
neulomistaan, laitteli tekokukkia, kutoi sukkia, teki työtä työn
perästä. Poika otettiin sotamieheksi. Siellä hän, jonka äiti oli
hellyydellä kasvattanut ja rakkaudella itseensä kiinnittänyt, ei
jaksanut kauemmin kärsiä aliupseerin ilkkumista ja pilkkaa, vaan löi
päällikköään harjoitusaikana. Rangaistukseksi tästä joutui hän kolmeksi
vuodeksi kurituskomppaniaan, saamatta lukea hyväkseen siellä kuluneita
palvelusvuosia. Mutta äiti, joka jo oli iäkäs ihminen, teki vaan työtä
ja itki poikansa kovaa elämän kohtaloa. Palveltuaan sotaväessä
seitsemän vuotta palasi hän kotiinsa runneltuna, uupuneena ja
pelokkaana, löysi äitinsä melkein sokeana ja työhön kykenemättömänä
anomassa almuja kirkon rappusilla... Vielä silloinkin lahjoitti äiti
pojalleen kaulahuivin, voimiensa viimeisen hedelmän, jonka hän
puolisokeitten silmäinsä edessä raihnaisilla sormillaan oli neulonut --
kaiken elämänsä työn oli hän antanut nurkumatta pojalleen.

Moneen kuukauteen ei poika saanut minkäänlaista tointa, vaan eleli
niillä armopaloilla, joita äiti kerjäten kokosi. Vihdoin viimeinkin sai
hän paikan vankilassa. Äiti tuli tykkänään sokeaksi. Eräs hyvä ihminen
toimitti silloin ämmärukan vaivaistaloon, jossa hän vielä nytkin kutoo
sukkia pojalleen...

-- Siinäpä nainen! -- tuumaili Mischa. Miten paljon työtä ja miten
paljon rakkautta hänen elämässään... miten yksinkertaista ja
liikuttavan kaunista!

Hän muisti rokonarpisen pelokkaita, hämmästyneitä silmiä ja tämän
kuiskaavaa ääntä...

-- Mutta -- miksi? Mikä on ollut tarkoitus kaikella tällä rakkaudella
ja työllä, jos poika kuitenkin...

-- Herra Malinin! -- kuului kova kuiskaus.

Mischa hyppäsi makuulavalta -- ovenreiässä loisti rauhattomana
vanginvartijan silmä. -- Mitä te puhutte -- kysäsi vanhus.

-- Minä? En minä puhu... -- vastasi ihmetellen Mischa.

-- Kuulinhan minä!

-- Saattaa olla, että...

-- Sitähän minäkin... Koettakaa -- pidättää itseänne...

Vanginvartijan silmä hävisi hetkeksi, sitten ilmestyi se uudelleen ja
vanhus puhui varoittavalla kuiskeella:

-- Juuri samoin puheli itsekseen... tässä eräs... totta puhuen -- hän
oli sisareni poika...

-- No? -- kysyi Mischa sukkelaan.

-- No, ei muuta kuin vietiin hulluinhuoneeseen...

-- Teidän sisarenne poika?

-- Niin, niin... -- kuiskasi vanhus, ja silmä alkoi hypähdellä
kummallisesti, luultavasti hän nyökytti päätään sanojensa vakuudeksi.

-- Ja -- istui täällä? -- kysyi Mischa hiljakseen.

-- Numero yhdeksässä...

-- Ja te häntä... olitteko tekin silloin täällä? -- kysyi Mischa jonkun
ajan kuluttua tuntien sydämessään epämieluista kylmää kouristusta.

-- Olen ollut täällä... seitsemäntoista vuotta, -- vastasi ukko
levollisesti, lisäten samalla: kahdeksastoista on menossa...

Katsellessaan vanhuksen himmeätä silmää ja pitkää rustonenää oli Mischa
juuri aikeessa kysyä:

-- Vartioitteko te sisarennekin poikaa samalla tavalla kuin minua nyt?

Mutta peläten loukkaavansa vanhusta, ei puhunut siitä mitään, sanoi
vaan:

-- Kauanhan te olette täällä ollutkin...

-- Odottakaas -- minä tuon tuolin itselleni -- kuiskasi vanhus silmää
iskien, -- muuten niin -- minun on vaikea kyyristyä... selkää kivistää!

Hän meni. Mischa seisoi oven edessä kuunnellen vanhuksen raapivia
askeleita ja ajatteli:

-- Jos ihmisellä kerran on sielu -- niin tuolla se varmaankin on
himmeä, ryppyinen ja kuiva kuten hänen kasvonsakin...

Vanhus palasi, asetti hiljakseen tuolin oven eteen ja aukkoon ilmestyi
uudelleen hänen silmänsä sekä sen päälle korkealle kohotetut harmaat
tuuheat kulmakarvat.

-- Kas, näin on paljoa parempi, -- puheli hän itsekseen. -- Nukkua en
voi -- luita kivistää... Kun tekin valvotte... niin puhellaan tässä...
Yöllä sitä kyllä saapi... päivällä on kielletty, mutta yöllä -- kuka
sitä tietää? Päivällä minä teeskentelen, olen olevinani ankara
teille... muuten ei voi, päälliköt vaativat sitä! Mutta yöllä voin
teidänkin kanssanne puhella... Sentähden että -- ettehän te mikään
pahantekijä ole? Ette tappanut, ette varastanut... Heh-hee!
Punaposkinen olette, nuori... minun on sääli teitä... Te nauratte,
olette iloinen, aivan kuin olisi joku arvonimi teille annettu... ah,
nuoruus, nuoruus! Tottelisitte esimiehiänne -- niin...

Mischalle alkoi puhe tuntua vastenmieliseltä. Hän kumartui
hermostuneena ovelle ja kysyi vanhukselta:

-- Mikä toimi teidän sisarenne pojalla oli?

Komeroon kuului taasen kuivan värittömän äänen surina:

-- Lukkoseppä... Hän ampui insinöörin... Hänestähän oli kirjoitettu
sanomalehdissäkin... Kuinkas muuten! -- Hän itse luki minulle
lehdestä... sattumalta sen saimme jostain ja juuri siinä olikin hänestä
painettuna... Hän luki -- ja nauroi... aivan kuten te...
Jäykkäluontoinen poika... Sisareni -- hänen äitinsä -- itki, itki,
ulvoi... Vaan auttoiko se -- kyyneleillä et saa verta pois pestyksi.
Toisinaan kysyn häneltä -- no Fedor, miltä tuntuu vankila? Vaan hän ei
muuta kuin tiuskasee... Alussa -- hän ei puhunut mitään, oli
suutuksissaan. Vaan sittemmin -- alkoi jo puhella... ja puhui
liiaksikin... Samoin tekin...

-- Mitä hän puheli? tiedusteli Mischa hiljakseen.

-- Niin vaan -- kaikenmoista... kuka sitä muistaa? Ettekös te ole
Kalugasta?

-- Olen...

-- No, sitähän minä jo... Sukunimi on tuttu. Postimestari Kalugassa oli
Malinin...

-- Minun isäni...

-- Juuri niin... Kalugalainenhan minäkin olen... ihan totta! Onko
isänne jo kuollut?

-- Kuollut on...

-- Niin, niin... kaikkihan me kuolemme!

He puhelivat kumpikin kuiskaamalla ja heidän äänensä suhisivat
hiljaisuudessa kuten kuivat lehdet syksyllä. Aivan kuin ajan kulkua
laskien ja minutteja merkiten kuuluivat akkunan alta vahtisotilaan
maahan tömähtävät täsmälliset askeleet. Jostakin kaukaa läpi kostean
yön pimeyden kuului hyvin hiljalleen tornikellon lyöntien
surullisenlaulava sointu.

-- Eikö teillä ole ikävä täällä? -- kysyi Mischa.

-- Vanhuksilla on jokapaikassa ikävä... vastasi hänelle oven takaa kylmä
tasanen kuiskaava ääni.

-- Tuota... oliko teillä sääli sisarenne poikaa... silloin kun hän
täällä istui?

-- Mitä hänestä sääliä, jos hän kerran ihmisen tappoi... Sisartani on
sääli... Mutta jos ken on ihmisen tappanut...

Vanhus vaikeni äkkiä ja hänen kasvonsa katosivat aivan kuin olisivat
pudonneet alas. Mischa katsoi aukkoon odottaen.

-- Miksi sinä valehtelet? -- kuului oven takana lauhkea, hiljainen
kysymys.

-- Mitä te sanoitte? -- kysyi Mischa kumartuen oven reikään.

Vanhuksen kasvot kohosivat hänen kasvojensa tasalle ja hitaasti
liikutellen harmaitten karvatupsujen ympäröimän suuren suunsa ohuita
huulia, päätään nyökytellen ja hieman naurahtaen sanoi:

-- Minä valehtelin... kyllä minun on sääli Fedjkaa... hän myöskin oli
nuori, hyvä nuorukainen...

Yht'äkkiä tuli hiljaisuus häirityksi aivan kuin tumman lammikon tyyni
pinta kovasta tuulen puuskasta, käytävässä kaikui hurja järisyttävä
huuto:

-- Älä lyö... armahtakaa!

-- Mitä se on? Mitä -- kiljahti säpsähtäen Mischa.

-- Sch -- schsch! -- sihisi vanhus. -- Ei se mitään... Unissaan vaan...
useinhan ne huutavat... Jokaisella näetkös on omatuntonsa... No
etteköhän jo käy levolle... Nukkukaa Jumalan haltuun... Äsken löi jo
kaksitoista...

Hän nousi tuolilta ja läksi pois vetäen jalkoja perässään -- tuntui
aivan kuin olisi jotain suurta, pehmeätä ja hyvin raskasta esinettä
laahattu pitkin lattiaa.

Mischa meni makuulavalle, heittäytyi pitkäkseen kiinnittäen
huolestuneen katseensa päänsä päällä kaareutuvaan likaiseen
holvikattoon.

Ja uneton yö, täynnä ajatuksia, ympäröi hänet hiljaisuudellaan...



VI.


Mischa oli tehnyt aivan kuin syrjähyppäyksen pienestä entisyydestään,
jonka räikein kohta -- hänen "urostyönsä" ei ollenkaan enää muistunut
niin usein kuin ennen hänen mieleensä. Tässä kummallisessa
vankila-elämässä, joka luulevaisen tavoin oli kaikilta suunnilta
ympäröitty korkeilla kiviseinillä, tunsi hän selittämättömän
vertauksellisen viittauksen jotain kaukaista hämäryyttä kohti, joka
ainakin hänen ymmärrykselleen pysyi vielä käsittämättömänä. Hän
tarkasteli huomaavaisesti kaikkea mikä häntä ympäröi, toisinaan
hajamielisesti ja epäluuloisena hymyillen, toisinaan -- ahnaalla
lujalla mielenkiinnolla alakuloisuus ja neuvottomuus sydämessä.

Vankilan virkamiehistö kohteli häntä armollisen suopealla hymyllä --
luultavasti heidät vasten tahtoakin saattoi Mischalle suosiollisiksi
tämän avonainen pyöreä naama, terveet punakat posket, siniset
rehelliset silmät, vahvojen punaisien huulien hyväntahtoinen hymyily,
kauniilta kajahtava rintaääni ja voimakas vähän kömpelömäinen ruumis.

-- N-nnoh, herra Malinin, mitä pidätte meillä olostanne? -- kysyi
kerran tarkastustunnilla ivallinen päällikön vanhin apulainen.

-- Minusta on hauskaa, tiedättekö! -- vastasi Mischa hymyillen.

Apulainen naurahti kuivasti ja syvien ryppyjen uurtaman otsanahan
laskeutuessa silmien päälle sanoi hän:

-- Voi teitä... te vaatimaton tarkastelija! Teidän kävelyaikanne on
pitennetty puolella tunnilla... ja niin edespäin...

-- Kiitoksia! -- sanoi Mischa.

-- Ei kestä! -- vastasi kuivasti virkamies, komerosta lähtiessään.

Rokonarpinen vanginvartija Aleksandr Ofizerov kertoi Mischalle tästä
ihmisestä seuraavan tarinan: Kerran hän epäili sisäpiikaansa vaimonsa
sormuksen varkaaksi ja saadakseen tämän tunnustamaan varkauden --
rääkkäsi tyttöä kokonaisen päivän ja yön. Hän kutsutti luokseen kaksi
vankia, jotka kerran olivat tehneet hänelle jotain kiusaa, käski niiden
riisua piialta vaatteet, köytti sitten tämän aivan alastomana pöytään
kiinni ja pakoitti vangit häntä kudittelemaan. Kun tyttö pyörtyi
tunnottomana, käski hän antaa sille vettä ja alkaa piinan uudestaan.
Tämä päättyi siten, että toinen vangeista ei jaksanut kestää kidutusta,
vaan menetti järkensä ja nälkäisten himojensa huumaamana villissä
kiihkossaan tahtoi päällikkönsä ja toverinsa läsnäollessa raiskata
tytön. Hänet piestiin ja hakattiin pahanpäiväiseksi, pistettiin
koppiin, ja kun lyönnin jälet olivat parantuneet -- vietiin hulluin
huoneeseen. -- Siinä kaikki! -- lisäsi hiljakseen Ofizerov, kun oli
lopettanut kertomuksen ja vilkasi samalla arasti ympärilleen,
piilottaen pelokkaat silmänsä ripsien alle. Kuunnellessaan kertomusta
tunsi Mischa vastenmielisyyttä rääkkääjää kohtaan ja vielä samana
päivänä -- kun näki hänet komerossaan -- tuli ihmeekseen vakuutetuksi
siitä, ettei hän todellakaan voi tätä ihmistä kohtaan tuntea muuta kuin
pelkkää uteliaisuutta ja jonkunmoista inhoa...

Mischa näki akkunastaan, että paitsi paksutakkista mustaa miestä kävi
kävelyllä vielä kuusi "politillista" vankia. Kaikesta päättäen olivat
ne työmiehiä -- hyvin jänteviä, vahvoja, huonoissa vaatteissa, --
katselivat kaikkia synkästi, alta kulmiensa. Kun heidän silmänsä
seisahtuivat tähystelemään Mischaa kasvoihin, tunsi tämä asemansa aina
epämukavaksi ja hänen teki mieli hypätä pois akkunalaudalta. Näiden
ihmisten laihoilla nälkäisillä kasvoilla ilmeni aivan kuin
kaiverrettuna luja taipumattomuuden piirre ja jotain, joka muistutti
koirien hätyyttämistä susista. Muutamat heistä hymyilivät Mischalle ja
tekivät jonkinlaisia viittauksia. Mischa myös vastasi hymyilyllä ja
käden liikkeillä. Hän tunsi sydämessään kunnioitusta ja suurta
myötätuntoisuutta näitä ihmisiä kohtaan ja huomasi myöskin, että
elinkautiset rikosvangit katselivat heitä yhtä suurella
mielenkiinnolla. Käyttäen hyväkseen vartijan huomaamattomuutta
hyppäsivät toisinaan harmaat elinkaudeksi tuomitut vangit juoksujalkaa
valtiollisten luoksi, pyysivät paperossia taikka ryhtyivät kiihkeään
hiljaiseen puheluun näiden kanssa.

Kerran sattui seuraava näytös: pitkä, hoikka, synkän näköinen työmies,
jolla oli pitkät laihat kasvot ja pieni terävä parta, kulettuaan
muutamia kertoja edestakaisin pitkin seinän vierustaa kohotti päänsä,
seisahtui, asetti kätensä selän taakse, ojensihe selkäkenoon katsellen
kohti taivasta, jähmettyi liikkumattomaksi. Kulmassa, lähellä
vahtikojua, työskenteli lapioineen ja varsiluutineen rikosvanki,
solakka jo elähtänyt, silmäpuoli, jolla oli pitkät ruskeat viikset ja
kalpeat kasvot. Hän katsahti ympyriäisellä vaalealla silmällään
mieheen, joka seisoi seinänvieressä liikahtamatta, aivan kuin olisi
juuttunut siihen kiinni, katsoi kerran ja toisen... sitten laiskasti
la'aisten syksyisiä lehtiä polulta lähestyi verkalleen työmiestä ja
alkoi yht'äkkiä laulaa hiljakseen, kauniisti ja miettiväisesti
miellyttävällä äänellä:

    "Aavalla arolla kurgano-haudoilla
    Kotka on kytketty vahvoilla raudoilla"...

Työmies painoi verkalleen kasvonsa alas ja alkoi pää väärällään
kuunnella laulua. Hänen huulensa olivat puoleksi avatut, -- aivan kuin
olisi hän kuumana päivänä nähnyt jossakin kylmää raitista vettä ja
tahtonut sitä ahnaasti juoda. Mutta silmäpuoli ei vilkaissut sinne
päinkään, vaan tultuaan hänen kohdalleen -- lauloi edelleen:

    "Vapautta hälle ei suotuna... ei!"...

Työmiehen huulet alkoivat liikkua ja kuiskailla hiljakseen jotain...
Silmäpuoli katsahti häntä kasvoihin ääneti hymähtäen.

Mischan kurkkua alkoi yht'äkkiä kudittaa, hän hyppäsi akkunalaudalta
alas ja rupesi kävelemään kiihkeästi komerossaan. Akkunan ilmareiästä
vieri hiljakseen sisälle surullinen laulun sävel:

    "Pilvet ne liitävät korkeella taivaalla...
    Aatteeni kiitävät -- arolla... aavalla"...

... Toisinaan kun rikosvangit päivällisen jälkeen istuskellen
ruokahuoneessaan, joka oli aivan Mischan komeron alla, alkoivat laulaa
yhteistä lauluaan, silloin täyttyi komerokin epäselvillä läpi lattian
tunkeutuvilla himmeillä säveleillä. Sen sakeasta aallokosta oli hyvin
vaikeata saada sanoja ilmi, kuitenkin onnistui kerran Mischa kuulemaan
selvästi kun joku korkea tenori kaihoavalla äänellä lauloi ja
valitteli:

    "Meri sininen,
    Meri myrskyinen...
    Tuuli raivoisa,
    Epämieluisa"...

Useimmiten lauloivat vangit jonkunlaisia reippaita ja repäisevän rajuja
lauluja säestäen niitä vihellyksillä ja kovilla kiljahduksilla; nämä
laulut tuntuivat tunkeutuvan läpi vankilan seinien hävyttömällä
röyhkeydellä, joka oli täynnä hillitsemätöntä voimaa. Silloin tuntui
Mischasta koko vankila vapisevan ja harmista sen kiviseiniin ilmestyvän
uusia halkeamia, joista levottomana ja näkymättömänä ankara vihan virta
puhkuu ihmisten päälle... Kaikilta suunnilta riensivät silloin
vanginvartijat ja tukahduttivat kiireimmiten tämän surun synnyttämän
ilonpurkauksen... Mischa huomasi etteivät vanginvartijat kohtele
kaikkia rikosvankeja samalla tavalla: mitättömiä henkilöitä jotka
helposti ja orjamaisesti antautuivat heidän armoillensa -- he
halveksivat ja pitivät orjinaan, mutta rohkeita, jotka osasivat
puolustaa omaa ihmisarvoansa -- melkein koko vankilan päällystö kohteli
varovasti, jopa toisinaan ystävyydelläkin. Ainoastaan harvat uskalsivat
avonaisesti virkavaltansa ohella ilmaista vihamielisyyttään.
"Politillisia" seurasi päällysmiehistö -- niin ainakin Mischasta näytti
-- väijyvän salaperäisesti epäillen ja ikäänkuin väsähtäneinä odotellen
jotain tavatonta ja ennen kuulumatonta...

Saattaessaan Mischaa kävelylle kuiskasi kerran Ofizerov:

-- Yöllä taas tuotiin kolme teikäläistä...

-- Ylioppilaitako?

-- Käsityöläisiä...

-- Sanokaa, Ofizerov, tiedättekö minkätähden heitä suljetaan vankilaan?
-- kysyi Mischa.

Vanginvartija ajatteli, katsahti ympärilleen, aukasi silmänsä selälleen
ja sanoi raskaasti huoaten:

-- Kun jokainen tahtoo elää omalla tavallaan... siitä tulee kina!

Hetkisen vaiettuaan lisäsi hän salaperäisesti:

-- He ovat tyytymättömiä...

-- Mihin?

-- Ylipäänsä ovat tyytymättömiä kaikkeen!...



VII.


Melkein joka yö vahtivuorossa ollessaan tuli vanha vanginvartija --
hänen nimensä oli Kornet Danilovitsch -- komeron ovelle, asetti mustan
naamansa oven pyöreään aukkoon ja alkoi suupalton ukon tavoin puhua
lörpötellä Mischalle kaikenlaisia hajanaisia juttuja. Kornei oli nähnyt
paljon, kokenut paljon, mutta kaikki elämän kokemukset olivat
sotkeutuneet hänen muistissaan kovien onnettomuuksien suureen vyyhtiin,
hyödyttömään työhön, nöyrtymykseen ja kaikenlaisiin ajattelemattomiin
tekoihin. Toisinaan Mischa oli mielissään näistä teoista, ne
liikuttivat häntä, mutta useimmiten tuntuivat ne tuhmilta ja rumilta --
selittämättömiltä sattumuksilta aivan kuin ihminen ei olisi tehnyt
niitä vapaasta tahdostaan vaan aina toiminut nurkumatta, ajattelematta
jonkun näkymättömän ja käsittämättömän ulkoapäin määräävän tahdon
vaikutuksesta...

-- Siitä on nyt noin... viisitoista vuotta takaperin -- kuiskasi Kornei
Danilovitsch asettaen kalansilmänsä vakavasti vasten Mischan kasvoja,
-- katson -- kovin alkaa käydä miettiväiseksi... poikani, se Aleksei...
Ei käy kirkossa, ei käy kapakassa... asiat ovat hullusti! Aloin pitää
häntä silmällä... katson -- hän käypi stundein seuroissa... toden
totta... Ensityöksi haukuin hänet oikein -- katso itsesi, sanon, kyllä
minä sinulle näytän! Mutta hän ei ota tietääkseenkään... minä menin,
valitin papille... noh, tulee pappilasta kotiin... näen ett' kovin on
suutuksissaan... Minä nauran hänelle -- että, saitkos muka papilta
pippuria? Mutta hän niin kuin synti -- suuttuu tuiskahtaa ja haukkuu
papin pataluhaks... Minä sanon -- sinä semmoinen ja tämmöinen! Kuinka
sinä uskallat? Mutta hän minuakin... Silloin minä suutuin
silmittömästi, tempasin puuropadan ja niin puuroineen päivineen
paiskasin sillä häntä vasten kuonoa... niin tein! Kasvot kokonaan
menivät rikki... Hän läksi heti pois... ja siitä saakka ei ole häntä
kuultu ei nähty... Semmoisia äkäpäitä te olette, te nuoret... niin!

-- Eikö teillä nyt ole sääli häntä? -- kysyi Mischa hiljakseen.

Ukko ei heti vastannut. Vaitiolon jälkeen hän rykäsi, puhua honisi
hetkisen nenäänsä ja sitten lausui levollisesti:

-- Toisinaan on sääli... On kaikkia sääli... Joskus on sääli
murhaajiakin... ni-in! Eiväthän kaikki -- syyttä murhaa... usein
tapahtuu, että asiasta... Kenties muutamia murhaajia meidän tulisi
kiittääkin... Pyöveli esimerkiksi... Ei hän turhan vuoksi tapa, vaan
yleiseksi hyödyksi... Jos pahantekijän tappaa -- eihän se synti ole
vai... tai luuletteko, että pyövelille on helppoa sitä tehdä?

Mischa kyyristyi sukkelaan oven reiälle saadakseen nähdä, millainen
ilme oli nyt sen kasvoilla, joka oman poikansa syyttä suotta luotansa
työnsi ja kykenee pyöveliäkin säälimään? Mutta kasvot olivat kuten
ennenkin, ne muistuttivat kiveä, jonka pinta on täynnä halkeamia, ja
silmät kiilsivät kuin kaksi himmeätä lasipalasta...

-- Mitä katsotte? -- kysyi vanhus.

-- En mitään... niin vaan... -- vastasi Mischa hiljakseen. --
Sanokaappa Kornei Danilovitsch... miksi te ette pitänyt siitä, että
poikanne tutustui stundisteihin?

-- Siitä kerrottiin, että se on vaarallista... se stundismi... Vaikka
istuihan niitä täälläkin kolme vuotta sitten neljä henkilöä... eikä
niistä mitään -- vakavia miehiä olivat! Kaikki lukutaitoisia,
hiljaisia... eikä täällä mitään pahaa heissä huomattu! Ei sovi soimata,
oikein kunnon vankeja olivatkin... Kysyinhän minä heiltä, että
tuntevatko Alekseita -- emme tunne, sanoivat. Meitä on paljon,
sanoivat. Se saattaa olla tottakin -- useinhan niitä täällä on
istumassa...

Vähän vaiettuaan hän jatkoi:

-- Nykyään on alkanut tulla rikoksen tekijöitä paljoa enemmän... Ennen
oli vaan varkaita, rosvoja, murhaajia, kirkon ryöstäjiä .. mutta nyt on
alkanut tulla ylioppilaita, työväkeä, politillisia, stundeja ja muuta
kaikenmoista..., tulee tulvimalla...

-- Nyt te olette väärässä! -- keskeytti Mischa sukkelaan ja
innokkaasti. -- Se tulee siitä kun ei oikein ymmärretä... ihmiset
tahtovat parantaa elämää, tehdä sen kaikille paremmaksi...

Oven takaa kuului hiljaista kuivaa naurua, sitten vähän yskittyään
vastasi vanhus:

-- Olen kuullut kaiken tuon... juuri niin! Useat teikäläisistä puhuivat
aivan samoin...

Hän nousi ja läksi oven luota niinkuin näytti hieman tyytymättömänä ja
suuttuneena.

Kerran taasen hän kertoeli seuraavan tarinan:

-- Kuten tiedätte, olen kovin sääliväinen... olen itse paljon kärsinyt
maailmassa, siksi voin toisiakin ihmisiä ymmärtää, niin! Minun
käytävässäni istui kerran eräs pakkotyöstä karannut vanki, --
tuommoinen kookas, komea, kohtelias... Tavallinen moukka, mutta hymyili
kuin hieno herra... sattui monasti että -- pyytää ja hymyilee, niin et
voi mitään häneltä kieltää. Sanoo: Danilytsch! hae tupakkaa -- haen...
Mutta mitenkäs kävi... mistä lieneekin varasti veitsen, teki
siitä sahan, hankki rasvaa -- ja ei muuta kuin nakertelemaan
akkunaristikkoa... Mutta minä huomasin sen heti... kovin tuli minun
häntä sääli! Oh, veli hyvä, ajattelin itsekseni, se työ ei sinulle
onnistu! Kaikessa tapauksessa -- en tahdo häntä häiritä, antaa
nuorukaisen huvitella itseään, ikävähän sen elämä on... Kauan hän
hommaili -- noin -- kolmen viikon paikoilla... minä aina vaan seuraan
hiljakseen... ja säälittelen miestä... Sahaa vaan huviksesi, arvelin...

Kornei Danilytseh naurahti lempeästi.

-- Vaan sitten kun työ oli loppuun suoritettu -- silloin minä menin ja
ilmoitin päällikölle...

-- Mutta minkä tähden? -- huudahti Mischa surullisesta -- Minkä tähden
päällikölle?

-- Kuinkas muuten? -- kysyi vanhus.

-- Olisitte parempi pakkotyöläiselle itselleen sanonut!

-- Lystikäs te olette, -- naurahti Kornei. -- Entäs rautaristikko? Kun
se kerran oli poikki sahattu.

-- Olisihan saattanut heti sanoa, kun hän alkoi sahata!

-- Niin... jos olisi silloin? Silloin olisi sopinut... se on totta...
Mutta ehkä se näin oli sittenkin parempi -- ihminen sai hommata
jotain...

-- Tietysti häntä siitä rangaistiin?

-- Kuinkas muuten? Eihän ilman voi... rangaistiin...

-- Ja -- kovin?

-- E-en muista nyt... taisi se kuukauden kuitenkin istua kopissa...
sitten oikeus vielä määräsi sille jotain... en muista enää...

-- Mikä tomppelimaisuus! -- äännähti Mischa hiljaa, mutta kiihkeästi.
-- Minkälaisia runneltuja ihmisiä... ja elämä sitten... koko elämä!

Vanhuksen tummat kasvot alkoivat heilua kummallisesti oven reiässä ja
huoattuaan raskaasti, vai lieneekö haukotellut, alkoi hän puhua
hitaasti:

-- N-niin... sen sanoitte oikein... parantumaton elämä!

... Tällaisissa keskusteluissa viettivät vanhus ja nuorukainen useat
pitkät hetket, toinen -- huoletonna ja kylmänä, toinen -- täynnänsä
voimatonta suuttumusta ja murheellista neuvottomuutta. Heidän välillään
seisoi lujasti raudoitettu, ruosteen syömä vanha paksu ovi, jonka
pienestä aukosta vankilan uneton lörppä asukas syyti nuorukaisen
sieluun muistojensa synkkää romua. Mischa havaitsi, että hänessä alkoi
kasvaa jotain raskasta ja synkkää. Mutta hän ymmärsi, ettei se ole
vankila -- tämä vanha kömpelö kivirakennus -- joka häntä painostaa,
vaan että kaikki se, mitä hän näki ja kuuli siellä, laskeutuu
tiilikivinä hänen rintaansa, muodostaen sydämmen ympärille synkät,
ahtaat, pimeät seinät...

Unettomina öinä loikoillessaan makuulavalla, jossa oli ikäänkuin
puristuksissa kivisen holvikaarroksen alla, koetti hän korjata kokoon
kaikkien vaikutusten sekasorron sielussaan, tahtoi puristaa ne yhdeksi
kokonaiseksi pyöreäksi palloksi, mutta -- ei voinut...

Kerran hän sattui kysymään Ofizerovilta:

-- Kuulkaahan -- viihdyttekö te todellakin täällä?

-- Jos eivät tappelisi niin -- menisihän se mukiin... -- vastasi
ruhvorikko hiljaisella pehmeällä äänellään.

-- Lyödäänkö -- teitä? Ken?

-- Eihän minua usein lyödä... joskus toisinaan päällikön vanhin
apulainen antaa nyrkillään hampaita vasten... Minä puhun ylipäänsä...
kaikista... Vangit tappelevat... pieksävät toinen toistaan niin että --
peloittaa!... Ja vanginvartijat lyövät heitä... ei kaikkia... jokaista
ei voi lyödä! Vaan ketä voidaan niitä lyödään säälimättä!

Hän kohoutti pelokkaasti olkapäitään, katsahti ympärilleen, aukasi
kauhistuneet kauniit silmänsä ja jatkoi väristen:

-- Mutta minä -- en voi mitenkään... kun lyödään... minua peloittaa! En
voi nähdä... että lyödään!

-- Tepä hankkisitte itsellenne jonkun toisen paikan, -- kehoitti
Mischa...

-- Mistä? -- sanoi surullisesti Ofizerov luoden silmänsä alas. --
Kaikkialla tapellaan... koko elämä on -- tappelua, minä tiedän...
Ainoastaan äitini... kenties ehkä ei luostareissa myöskään tapahdu
semmoista... Luostariinhan minäkin tietysti olisin mennyt... jos
vaan...

Hän vaikeni äkisti. He seisoivat vankilan tornin nurkan takana lähellä
roukkioita, joissa oli hakatuita kiviä, puupalasia ja kaikenlaista
soraa. Heidän päänsä päällitse kulkivat hitaasti ja juhlallisesti
tummat pilvet, tuuli puhalsi ja kuletti mukanaan jostain kaupungilta
särkyneitä, hajanaisia ääniä...

-- Mitä -- jos vaan? -- kysyi Mischa.

-- Suokaa anteeksi -- sanoi hätäisesti kuiskaten Ofizerov ja räpäytteli
silmiään aivan kuin olisi nähnyt edessään jotain häikäisevän kirkasta,
-- suokaa anteeksi -- ehkä se on vaan -- minun suurta tyhmyyttäni --
eikä mitään muuta...

-- Mistä on kysymys? -- kysäsi nuorukainen levottomasti, alentaen
ääntään.

Ofizerov siirtyi hänen luokseen ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Se on -- Jumalasta... Uskotteko te?

Mischa painoi päänsä alas ja vastasi hetkisen kuluttua hiljaan:

-- Hm, en tiedä...

-- En minäkään tiedä! -- tarttui vanginvartija sukkelasti puheeseen. --
Minä ajattelen hyvin paljon Hänestä... jos Jumala todellisesti on...
niin minkä tähden sitten tämmöinen kauhistus kaikkialla?... Ja julmuus?
Te -- olette oppinut... mitä varten tämä julmuus ja kauhistus?

Hänen silmiinsä ilmestyivät isot himmeät kyyneleet, heilauttaen päätään
karisti hän ne maahan ja taakseen katsomatta poistui kiiruusti.



VIII.


Polkua pitkin Mischan akkunan ohitse käveli joka päivä yksikseen
edestakaisin huonosti puettuja ihmisiä, tuijotellen juroina niin
kuin pedot häkissään. Heidän naamansa olivat nälkäiset ja silmät
näyttivät syvämietteisiltä. Lyhyttakkinen mies oli hävinnyt ja hänen
sijallensa ilmestynyt laihankälpeä herrasmies, päässään ympyriäinen
kriminnahkainen hattu ja yllään vanha ruskea drappipaltoo. Hän
käveli hyvin nopeasti lyhyin askelin, melkein juoksujalassa; hänen
päällystakkinsa oli naurettavan iso ja valui alituiseen harteilta alas,
hän hytkäytteli tuontuostakin pientä laihaa ruumistaan saadakseen
pysymään nutun olkapäillään, hänen pieni älykäs naamansa säteili
hymyilystä, huulet vavahtelivat lakkaamatta, ohuella kuivalla kädellään
siveli hän yhtämittaa mustan harmahtavaa pientä pörröistä partaansa,
aika ajoin keikauttaen päätään... Vankilan harmaa muuri taustanaan,
muistutti hän Mischalle, en tiedä mistä syystä, kirkkaasti ja iloisesti
liekehtivää kynttilää suuressa himmeässä ja likaisessa lyhdyssä...

-- Kuka se uusi on? -- kysyi Mischa Korneilta.

-- Vasilij Nikititsch...

-- Onko se työläisiä?

-- Kuka hänet tietää? -- sanoi rauhallisesti vanhus. -- Näyttää siltä
-- niin kuin olisi työläisiä... myöskin jotain niitä politillisia...
eikö liene vähän niin kuin -- tärähtänyt... Useinhan se täällä
oleksii...

-- Oleksii! -- toisti Mischa hymyillen. Hänestä tuntui hauskalta kuulla
sanottavan tästä miehestä että hän -- "oleksii" vankilassa, eikä
"istuu".

-- Se ihminen ei pelkää mitään! -- sanoi Ofizerov Mischalle,
tavallisuuden mukaan katsahtaen varovasti ympärilleen ja alentaen
ääntään vähitellen kuiskaukseksi. -- Hän saattaa sanoa totuuden suoraan
jokaiselle, -- prokuraattorille, päällikölle... Varakuvernööri kävi
täällä, sillekin hän valoi kuulan -- minä, sanoi, ajattelen näin, te --
toisin... ja niin puhuu edemmäksi, että me olemme velvolliset
kunnioittamaan toinen toistamme sentähden, että minä olen -- ihminen ja
te myös olette -- ihminen... ja kaikki muu paitsi tätä -- on
erehdystä... Virkapukukaan, sanoi, ei merkitse mitään. Viikko annettiin
siitä hänelle arestia. Hän ei muuta kuin nauroi ja sanoi: tämä
kerrassaan ei merkitse mitään... se on suorastaan -- tyhmyyttä! Mitä
karsseri, sanoi, tässä voipi todistaa...

Ofizerov oikasi äkkiä itsensä suoraksi ja Mischa huomasi hänen
silmissään ensikerran jonkun oudon välkkeen, joka ilmaisi iloa.

-- Niin kuin se onkin! Jos minä teille sanon totuuden, ja te siitä
annatte minua vasten kuonoa... niin tokkohan totuus siitä siirtyy
teidän puolellenne?

-- Oletteko puhellut hänen kanssaan? -- kysyi Mischa.

-- En... herra paratkoon! -- vastasi vanginvartija ja hypähti syrjään
hyvin pelokkaana. -- Minä -- pelkään! Minä -- ainoastaan teidän
kanssanne... te puhelette hiljakseen... mutta hän ei osaa ollenkaan
hiljaa puhua... ääni on jo sellainen!

Ja vetäen suunsa kainoon hymyyn kuiskasi hän:

-- Minulla olisi yksi runo... joka soveltuu hyvin häneen!

-- Minkälainen? Kertokaa! -- pyysi Mischa.

Ofizerov katsahti ympärilleen, laski ripsit silmillensä ja sanoi
huoattuaan:

-- Jälkeenpäin... minä jollain tavoin... Kävelkää te... minä menen
tuonnemmaksi... etteivät huomaisi!

-- Kuulkaa Ofizerov -- sanoi Mischa harmissaan, ottaen häntä kiinni
virkatakin hihasta: -- teidän pitää... ymmärrättekö, välttämättömästi
lähteä täältä pois! Eihän teistä ole vanginvartijaksi. Teillä on liian
herkkä luonto...

-- Ah... mutta minne minä menen? -- huudahti hiljakseen vanginvartija
temmaten sukkelasti hihansa Mischan kädestä. -- Se on yhden tekevää...
joka paikassa on samanlaista... hiljaiselle ihmiselle on -- koko elämä
vankilaa... yksi paikka on hänelle vain sopiva -- hauta!

Painaen päänsä alas läksi hän pois; Mischa sydän täynnä sekavia säälin
ja harmin tunteita Ofizerovia kohtaan ohjasi askeleensa pitkin vankilan
seinänvierustaa, ajatellen harmissaan:

-- Onkohan tuon ihmisen elämällä minkäänlaista tarkoitusta... onko?

Taivaasta leijaillen lentelivät haluttomasti ja surullisesti
lumihiutaleet, putoilivat vankilan märälle katolle ja likaiselle
maanpinnalle haihtuen näkymättömiin.

Vankilan nurkan takana näki Mischa harmaan tiivin vankiryhmän -- yksi
heistä seisoi nojaten seinää vasten kokoon vetäytyneenä ja aivan kuin
vainottu koira riuhtoili levottomasti kaulaansa. Hänen päänsä vapisi
naurettavasti, kädet tiukasti puristettuina rintaa vasten höpisi hän
käheästi puoliääneen:

-- Veljet... minä en ollut! Tämän ristin nimessä -- en!

Hänen edessään seisoi kolme toveria liikahtamatta kuten suuret kivet,
yksi pitkäkasvuinen heistä puhui myöskin hiljaan ja rauhallisesti:

-- Älkää häntä peloitelko, pojat... älkää lyökö häntä!

Ja äkkiä ottaen askeleen taaksepäin, heilautti hän voimakkaasti
jalkaansa ilmassa ja potkasi seinänvierellä seisovaa suoraan vatsan
alapuoleen, yhä vieläkin kehoittaen rauhallisesti tovereitaan:

-- Älkää lyökö... minkä tähden te? No, mitä se nyt on?

Vanki voihkasi kaamealla äänellä, kaatui maahan raskaasti kuin
jauhosäkki ja kolme toverusta hitaasti, ääneti, kaikessa ystävyydessä
alkoi hakata häntä jaloillaan, potkia ja polkea, heidän jalkansa
kohosivat korkealle ja taasen laskeutuivat aivan kuin olisivat
sotkeneet suurta saviläjää... Kengän korkojen mäksähtävät iskut
pehmeään ruumiiseen himmensivät pitkäkasvuisen vangin levollista ääntä,
kun hän pitkällä jalallaan iskuja jaellessaan puheli säännöllisesti ja
tasaisesti:

-- Älkää lyökö!... riittää!... älkää lyökö!... y-yks!

Viha, kauhistus ja inho täyttivät Mischan rinnan ja äkkiä aivan kuin
savusta läkähtymäisillään tunsi hän päähänsä nousevan jotain kuumaa,
mustaa, silmät pimenivät ja ääneti läähättäen juoksi hän eteen päin...

Kolme vankia oli siirtynyt jo syrjään ja pitkä puheli:

-- No Paschka, mitä sinä siinä piehtaroit... noh?

Mischan jalkain edessä kiemurteli ja kohosi maasta möhkyröiden kokoon
survottu, likaan tuhrittu pienenlainen olento vaikeroiden sortuneella
äänellä:

-- Antaahan olla... kyllä -- minä maksan... hyvä!

-- Roistot! -- kiljasi Mischa kääntyen vankeihin.

Pitkä nauraa virnisti ja sanaakaan sanomatta ojensi kätensä ja näytti
hänelle "kukuskaa"... [Se on: puristi kätensä nyrkkiin, pisti
peukalonsa esille pitkän- ja etusormen välistä -- osottaen siten
syvintä halveksumistaan.]

-- Antaahan olla! -- vaikeroi piesty sortuneella äänellä. Hän veti
vapisevilla käsillään hatun päähänsä, hoiperteli kuin humalainen, yski
ja sylki verta. Hänen kasvonsa olivat runnellut, ruskea parta ja
viikset vapisivat, avonainen suu näytti syvältä verihaavalta keskellä
kalpeita kasvoja, hän hengitti ahnaasti. Sinisistä silmistä välkähteli
kylmä, villi julmuus... Mischa auttoi häntä maasta ylös, otti liinan
taskustaan .. Sillä aikaa läheni laiskasti astuskellen vahtisotamies ja
puhui nuhdellen:

-- Taas te herra lähentelette! Montako kertaa...

-- Ne juuri löivät häntä! -- sanoi Mischa koko ruumiinsa värähdellessä.

-- Onhan teille sanottu -- ei saa lähestyä...

-- Mutta ettekö ymmärrä! -- ne löivät häntä! -- toisti Mischa
vakuuttaen.

-- Se ei kuulu teille! -- sanoi surkealla äänellä vahtisotamies kulkien
Mischan perässä.

-- Ettehän te ole täällä mikään päällysmies... siis kävelkääkin
itseksenne teille määrätyssä paikassa... Mutta jos vielä lähentelette
toisia... niin minä ilmoitan sen ja teiltä kielletään kävelytunnit...

-- Jos tietäisitte, kuinka ne häntä löivät! -- kiljahti Mischa
ummistaen silmänsä kauhistuksesta...

-- Entäs sitten? Se on heidän asiansa... kuka lyö, se saa itse
vastata... teillä ei siinä ole mitään pelättävää... jos ette lähesty
ketään... -- muristen ja itsepäisesti vakuutti vahtisotamies.

Mischa kääntyi äkkiä -- sotilaan kasvot olivat väsyneet, katse raukea,
johon oli jähmettynyt, harmaa kaiho.

-- Meikäläisen täytyy teistä vastata -- puhui hän liikutellen laiskasti
huuliaan...

Mischa läksi komeroonsa, vaikka kävelyaika ei vielä ollut
päättynytkään. Kun hän Ofizerovin saattamana astui käytävään, kiljahti
hämärästä heille joku:

-- Takaisin! Odota rappusilla...

-- Mitä se on? -- kysyi Mischa vanginvartijalta, mennessään uudelleen
pihalle.

-- Teille viedään naapuria...

-- Ketä?

-- En tiedä...

Vankilasta astui ulos päällikön vanhin apulainen, loi juron
sivusilmäyksen Mischan kasvoihin ja komensi katkonaisesti Ofizeroville:

-- Saa viedä!

Ja äkkiä kiljasi raivokkaasti:

-- Kuinka sinun revolverisi rippuu? Vohma... Laita kuntoon... p...
penikka!



IX.


Mischa käveli kiihkein mielin pitkin komeronsa lattiaa ja akkunan
ilmareiästä virtasi hämärään huoneeseen pienen puron tavoin hiljainen
valitteleva laulun sävel -- se ei ollut mikään kaunis laulu, se
muistutti nälkäisen suden kaukaista ulvontaa:

-- A-a-a! o-o-oi! e-oi...

Koko se entisyys, minkä nuorukainen tähänasti oli elänyt, nyt aivan
kuin tämän yksitoikkoisen säveleen elvyttämänä heräsi uudelleen eloon
hänen muistissaan johdonmukaisesti, lujasti ja itsepintaisesti, ikään
kuin vaatien häneltä selvitystä.

Hänen "sankarityönsä" näytti nyt vaan jonkinlaiselta himmeältä,
käsittämättömältä, tomun ja noen peittämältä vanhalta taululta, mutta
itsensä hän näki naurettavana ylioppilaana, mielettömästi käsiään
huitomassa keskellä ihmisjoukkoa, joka hämillään ja voimattomana
katseli ällistellen raa'an mekanillisen mutta järjestetyn voiman
helppoa voittoa. Väsyneet, vihaiset, veltostuneet poliisien naamat,
upseeri halveksivine virnistyksineen, jolle Mischa piti puheensa
huutamalla, ylipoliisi hammassärkyineen -- kaikki tämä uiskenteli
nuorukaisen muistissa kylmänä käsittämättömänä pilkkuna ja ahdisti
painajaisena hänen aivojaan... -- Varmaankin he häpesivät tekoansa
meitä voimattomia kohtaan... -- arveli Mischa, mutta samalla hän myös
muisti, että nämät jurot viiksinaamaiset sotamiehet ovat opetetut sekä
tottuneet kohtelemaan ihmisiä kuten nautoja, he eivät osaa hävetä eikä
tuntea muuta kuin ruumiillista kipua ja pelkoa sen voiman edessä, joka
on heidät orjuuttanut ja menettelee heidän kanssaan kuten tahtoo.
Hänelle johtui mieleen ajuri -- miten pelokkaana se nyki ohjaksia, kun
ylipoliisi hänelle kiljui... Korvissaan kajahteli poliisikamarin
portinvartian välinpitämätön ääni -- miehen, joka puheli ihmisistä
kuten tukeista taikka tiilikivistä... Hän muisti Ofizerovin äitiä, joka
ei vastustanut, vaikka hänen pojalleen annettiin sukunimeksi isän
virkanimi, olisihan hänen pitänyt tietää, että tämä nimi tulee antamaan
aihetta moneen vihamieliseen tekoon ja saattaa pojan loukkaavan pilkan
sekä naurun esineeksi... Kenties juuri tämän tähden sai Ofizerov
viettää kolme vuotta pakkotyössä rangaistuskomppaniassa... Mieleen
johtui vankilan päällikön palvelustyttö, joka antoi anteeksi kymmenestä
ruplasta häväistyksensä ja rääkkäyksensä... Ofizerov, jonka ihmisten
julmuus oli tehnyt araksi ja pelkuriksi koko elinijäksi... surkuteltava
ukko Kornei, joka nurkumatta, alistuen vieraan tahdon alle
kahdeksantoista vuotta yhtämittaa tyrkyttää ihmisille yhtä ja samaa
kömpelöä lausetta: -- "ei saa!" -- eikä koskaan elämässään kysynyt edes
itseltänsäkään -- minkätähden ei saa?

Ihmiset näkevät ja tuntevat unissansakin, että heitä lyödään ja kauhun
valtaamina kirkuvat keskellä yötä:

-- Älä lyö! Armahda...

-- Ihmisiä -- ei ole, ei ole ihmisiä! -- ajatteli Mischa suruissaan. --
Maan päällä kävelee ainoastaan jonkinlaisia kummallisia, kurjia toisen
tahdon toimeenpanevia -- pelkureita, vihaisia, julmia ja melkein
yksinomaan -- kaikkea itsenäisyyttä vailla olevia olentoja. He tuskin
ymmärtävät edes sitäkään, mitä välinpitämättöminä tekevät, eikä
yksikään ainoa heistä voi eikä uskalla lausua ihmisellisellä ylpeydellä
lausetta -- en tahdo! Vankeja ovat ihmiset sisällisesti ja koko elämä
heidän ympärillään on yhtä samaa vankilaa...

Mischa seisahtui keskelle komeroa -- inhoittava, jonkinlainen tarttuvan
tahmea, kylmä surun sekainen tunne täytti hänen rintansa. Akkunan takaa
kuului alakuloinen laulu:

-- A-a-o-oi...

Mischasta alkoi tuntua, että hänessä itsessään, hänen omassa rinnassaan
vapisee ja valittaa suru, tuska ja katkera häpeäntunne kaikkein
ihmisten puolesta...

-- Kuulkaahan... -- kajahti komeroon hiljainen kuiskaus. Mischa meni
melkein ilomielin ovelle -- ja sen keskellä reiässä loistivat
ystävällisesti Ofizerovin kauniit silmät.

-- Mitä nyt? -- kysyi Mischa.

-- Niin vaan... ettekö vielä nuku?

-- En...

-- Vankilassa useimmat nukkuvat huonosti. Kuulkaa nyt sitä runoa... jos
haluttaa...

-- Tehkää hyvin... lukekaa!

-- Minä luulen vaan -- että se on kiellettyä runoutta... Tämä oli
toisessa kerroksessa... tornin seinään kirjoitettuna, lyijykynällä...
Ihan varmaan tämä on kiellettyä...

Ofizerovin silmät katosivat hetkiseksi ovenreijästä ja niiden sijalle
asetti hän nyt huulensa, komero täyttyi hiljaisesta, salaperäisestä
kuiskeesta, joka oli läpeensä syövytetty lämpimällä huolella ja
pelolla:

    -- Eli kerran miesi moinen...
    Totuutta mi rakasti,
    Siitä syystä kaikki häntä
    Vihasivat ainiaan...

    Kaikki häntä kadehtivat,
    Pelkäsivät, parjasivat.
    Kotia ei miehell' ollut,
    Suojaa häll' ei kukaan suonut..

        Vankilassa yksinäisnä
        Kurjuudessa kuoli hän,
        Eikä ketään saattamassa
        Ollut häntä hautahan...

    Kunne kurja kuopattihin
    Totuuden tää ystävä,
    Sydämeni yksin sen
    Tietää... vaan ei ilmoita...

Vanhan, vahvasti raudoitetun oven pyöreässä reiässä liikkui jotain,
joka näytti tummalta, pehmeältä, elävältä, synnyttäen hiljaisia,
surullisesti vapisevia sanoja. Mischa seisoi silmät selällään, vähän
kumarassa ovirejän luona kuuntelemassa ja hänestä tuntui aivan kuin
puu, josta ovi oli tehty, olisi ahminut itsensä täyteen tuskaa,
yksinäisiä mietteitä, ja näin kyllästytettynä ihmisten raskailla
huokauksilla muodostanut siitä kaikesta surullisen kärsimys-tarun, jota
nyt parhaillaan salaperäisesti saneli. Ja tässä tarussa, jota tuskin
oven takaa pimeässä yössä hengittämättä voi kuulla, uudistuu sama
huokausten loppumaton valitus-laulu.

Ovireiässä siirtyi jotain ja Ofizerovin silmät hymyilivät loistaen
lämpimästi kuin tulenliekit.

-- Pidittekö siitä? -- kuiskasi hän.

Mischan kurkkua kuivasi ja hänen rinnassaan ei ollut riittävästi ilmaa.
Hän katsoi herkeämättä kauniisiin silmiin ja tuli äkkiä siihen
päätökseen, että vanginvartia itse oli sepittänyt nuo värssyt, aivan
varmaan hän on sen tehnyt! Vähän ajan perästä vastasi hän hiljaa:

-- Jaa... pidin... Kuinka te luulette, että tämä kuuluisi kiellettyyn
kirjallisuuteen?

-- Mitenkäs muuten, -- siinähän puhutaan totuudesta! Eikö se muistuta
Vasili Nikititsaa?

-- En tiedä... ehkä... Ettekö te itse milloinkaan... kirjoittele
runoja?

-- Minä? -- kysyi hämmästyen Ofizerov. En... mitenkä minä? En minä --
uskalla... Siitä on jo aikoja kun sotaväessä ollessani sepitin
itselleni rukouksen...

-- Minkälaisen? Kertokaa!

Muutama sekuntti vaitioloa ja -- komerossa suhahteli uudelleen
sydämellisesti lausuttujen yksinkertaisten sanain kuiske:

-- Herra, minun Jumalani! Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta
ja julmuutta? Jumalani -- minkätähden?...

Tämä kysymys vyöryi mahdottoman suuren aallon lailla, loiskahutti
Mischaa vasten rintaa pehmeästi mutta voimakkaasti, tempasi mukanaan ja
ruhjoi hänet. Äänetönnä siirtyi hän askeleen takaperin, istuutui
makuulavan laidalle puristaen lujasti selkänsä uunin syrjää vasten ja
tuijotti liikahtamatta oveen -- ikään kuin jotain odotellen...

Ofizerov puhui levollisesti:

-- Se oli ennen jotenkin pitkä... nyt olen sen jo unohtanut...
Tiedättekö -- minä rakastan äärettömästi runoja... ne eivät ollenkaan
muistuta semmoista, mitä ihmiset puhuvat...

Mischa näki, että vanginvartijan silmät tähystivät häntä
tarkkaavaisesti; oven takaa kuului jotain kahinaa ja akkunasta virtasi
sisälle yksitoikkoinen alakuloinen laulun sävel... Uunista hänen
selkänsä lämpeni, mutta rintaa kylmi sekä ahdisti.

-- Voitteko pahoin? -- kysyi vanginvartia. -- Ilmakin on nyt semmoinen
painostava...

-- Ei, ei se mitään... mutisi Mischa. Hänestä tuntui komerossa
tukahduttavalta, ilma oli siinä kummallisen paksua, ikään kuin
syövytetty täyteen raskasta, lämmintä kuisketta, jota kaikkea oli
vaikea hengittää.

-- Käykää levolle, -- kehoitti Ofizerov. Jo on aika mennä nukkumaan.

Ja hän lisäsi odottamatta:

-- Minä tiedän, kuka teidän viereiseenne komeroon pantiin...

Mischa oli ääneti. Ofizerovin silmät välähtivät herttaisesti ja
katosivat.

Nyt niiden sijalla oli vaan pieni pyöreä reikä keskellä ovea, jonka
lävitsen näkyi pyöreä palanen harmaata kuollutta seinää, jota valaisi
tasainen värähtelemätön valo. Sairaloisesti rypistäen otsansa tuijotti
Mischa siihen ja luki itsekseen:

    -- Kotia ei miehell' ollut
    Suojaa häll'ei kukaan suonut...

Akkunan takaa kuului hiljaa väräjävä laulu, ikään kuin harhaillen
pimeydessä... Tuntui siltä kuin laulun alkaja ei olisi enää voinut sitä
keskeyttää, vaan tahtomattaan repi nyt rintansa auki ja antaunut tämän
yksitoikkoisen valituksen valtaan...

Senjälkeen Mischan kuulohermot kohdistuivat käsittämättömään
rapinaan... aivan kuin johonkin olisi pudonnut useampia
sadepisaroita...



X


Mischa riisui takin päältään ja aikoi laskeutua levolle, mutta komeron
nurkassa sattui hänen silmiinsä tumma homepilkku ja samalla hän myös
muisti vankilan seinän vierellä muodottomaksi runneltua harmaata vangin
ruumista. Säälin ja inhon tunteitten valtaamana käveli hän nopeasti
pitkin komeronsa lattiaa, hyppäsi akkunalaudalle, nojasi päänsä
rautaristikkoon, naputellen hiljakseen sormillaan seinään ja vaipui
ajatuksiinsa, sydän täynnä raskasta levottomuutta.

Ulkopuolella akkunan laseihin kiinni liimettunut synkkä pimeys katseli
äänetönnä nuorukaisen ulos kurkistelevia kalpeita kasvoja. Harvat,
kuivat lumihiuteet, hetkiseksi irtautuen pimeydestä, -- hiljaa
surumielisesti surahtaen ponnahtivat lasista ja katosivat yön pimeään
kitaan...

Mischasta tuntui koko ihmisten elämä olevan käärittynä sakeaan,
samean-keltaiseen pilveen, jota julmuus sairaloisesti puristaa. Kaikki
ihmisten hommat ovat ikään kuin kyllästytetyt käsittämättömän
mielettömällä vihan tunteella toinen toistansa kohtaan ja inhoittavalla
rääkkäyksen, pilkan ja kidutuksen halulla. Milloin avonaisen törkeästi,
milloin -- syvälle ihmisen sisälle piiloitettuna -- hienona, villinä
tai kömpelönä ja raskaana -- maalaa tämä pimeä tunne koko elämän synkän
syksyisen hämärän muotoiseksi, joka on täynnä kuolettavaa ikävyyttä ja
kalvavaa kylmyyttä... Ja keskellä tämmöistä vihaisten ihmisten villiä
tungosta välkähtelevät pelokkaasti, kuten lumikiteet yössä, lempeät,
hyväsydämiset voimattomat ihmiset, kuten Ofizerov ja hänen äitinsä...
Mischan muistissa kajahti selvästi arka valitus:

-- Herra, minun Jumalani: Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta
ja julmuutta? Jumalani -- minkätähden?

Hauskasti hymyillen kuvastuivat hänen edessään Vjasmalaiset, "kaksi
reuhkanräyhkänää", sekä Jakov Usov... joka varmasti vakuutettuna uskoi
olevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä...

Ja mistä lieneekin -- kuten tulen välähdykset yön pimeydessä ilmestyvät
yksinäisinä, rohkeina synkät, vahvat ihmiset. He kävelevät pitkin
vankilan seinän vierustaa ja "ovat tyytymättömät kaikkeen" heidän
ajatuksensa ovat keskittyneet vaan yhteen jonkinlaiseen suureen, koko
elämää käsittävään ajatukseen...

-- Mitä ajattelevat he?

Mischa hyppäsi raskaasti akkunalaudalta ja alkoi kävellä uudelleen
pitkin komeroa.

Oven takaa, käytävän hievahtamattomasta hiljaisuudesta, kuului
kummallista sihinää, joka muistutti veden kiehumista. Mischa seisahtui
sitä kuuntelemaan... Vastapäisessä komerossa kuului joku uneksivan ja
joku höpisi sukkelaan epäselviä sanoja, ikään kuin olisi ollut
läkähtymäisillään -- kuului myöskin valitusta... Käytävän päässä
puhelivat hiljakseen vanginvartijat.

Siinä kaikki! -- Mischa kuuli vielä Ofizerovin haaveksivaisen
huudahtuksen.

Komeroon alkoi kuulua jotain kummallista naputusta, -- muutamia tiheitä
lyöntejä, eroitettuina epäsäännöllisillä pauseilla. Mischa katsahti
synkkämielisenä ympärilleen -- lattialla juoksi keveästi hiiri -- aivan
kuin pieni karvapallo olisi vierinyt -- ja katsoi makuulavan alle.
Vielä kerran kuului tuo itsepintainen hermostuttava naputus. Nyt Mischa
arvasi asian, hän vavahti ja mistä syystä lieneekin, painoi kämmenensä
kovasti seinään kiinni ja alkoi silitellä karkeata seinärappausta,
aivan kuin olisi koettanut saada naputukset kiinni.

Hänestä tuntui että naputus ilmestyy seinässä juuri siinä pisteessä, --
senjälkeen hän laskeutui polvilleen, jostain syystä muuttui totiseksi,
nosti kätensä ylös... laski sen harmistuneena alas, nosti uudelleen ja
ilman mitään ajatusta alkoi rummuttaa kynsillään seinään... Senjälkeen
kuunteli -- ja kaikki oli hiljaista...

Hän hypähti ylös, ryntäsi ovelle, asetti huulensa oviaukkoon ja
huudahti hätäisesti rukoilevalla, mutta hiljaisella äänellä:

-- Ofizerov! Vartija...

Kun Ofizerov ilmestyi ovelle, kuiskasi Mischa sukkelaan,
hermostuneesti:

-- Kuulkaa... ystäväni! hän koputtaa...

-- Vasilij Nikititsch?

-- Niin? Hänkö se on?

-- Hän... mutta...

-- Sanokaa... kuiskatkaa hänelle -- minä en osaa!

-- Minä en uskalla...

-- Ei se mitään! Me -- hyvin varovaisesti...

-- Mutta jos tulee ilmi... silloin minut...

-- Ei millään tavoin! Sanokaa että aakkosjärjestyksessä... Minä en
osaa...

Ofizerov hypähti ovelta edemmäksi ja käytävästä kuului hänen nöyrä
kuiskauksensa:

-- Hyvä... minä sanon...

Hän meni... Hetkisen perästä ilmestyi uudelleen, hänen surulliset
silmänsä välkähtivät ja samalla kuului kuiskaus:

-- Kuunnelkaa...

Sanomatta hänelle sanaakaan, juoksi Mischa pois ovelta, seisahtui
jännityksissään seinän ääreen, hymyili, mykistyi ja hänet valtasi
vapisuttava halu saada puhella, puhella!

Suu puoleksi avoinna, seisoi hän harmaan, raskaan seinän ääressä,
valmiina vaikka kumartamaan ja katseli sitä ahnaasti palavin silmin...

Seinästä alkoi kuulua yhtämittaiset, tarkat, selvät, ei kovat, mutta
varmat, itsepintaiset, kuivat kiven kolahdukset ja Mischan oikean käden
sormet vavahtelivat tahtomattaan ja toistivat jokaisen kolahduksen
uudelleen.

... Muutaman päivän kuluttua seisoi Mischa vaippaan kääriytyneenä
akkunalaudalla, nojasi vahvasti olkapäällään pihtipieltä vasten ja
katseli kulmakarvat rypistettyinä kummallisia pakkasen lasiin laittamia
piirustuksia.

Vankilan muurin takana kylmälle talviselle taivaalle nousi näkymätön
aurinko, harmaat, ikävät pilvet tulivat vaaleiksi ja läpinäkyviksi.
Lunta oli satanut; se peitti maanpinnan hienolla kerroksella, tumma,
jäätynyt lika repi rikki lumen valkoisen pinnan ja katseli synkästi
kohti taivasta...

Kylmästä vavisten -- muisteli Mischa niitä kuivia, varmoja naputuksia,
joita hänelle tänä yönnä halkeamilla täytetty vanha komeron seinä oli
sanellut, hän muisteli -- sovitteli ne sanoiksi ja ajatuksiksi...

Niin! Elämä on -- kovaa ja armotonta... Elämä on -- orjille taistelu
vapaudesta ja herroille -- vallasta, se ei voi olla pehmeätä ja
rauhallista, se ei tule hyväksi eikä kauniiksi niin kauvan kun on
olemassa herroja ja orjia!...

Minkähänlainen ääni sillä on? -- ajatteli Mischa naapuristaan. Muistaen
hänen laihaa, hentoa ruumistaan, tuli Mischa siihen päätökseen että
äänen täytyy olla korkea, kirpeä, epämiellyttävä, ja että siitä
puuttuvat tykkänään ne mehevät rinta-äänet jotka kajahtelevat hyvien ja
lempeitten ihmisten puhuessa. Ja Mischa loi vähän epäystävällisen
silmäyksen seinään, jonka takana nyt jo luultavasti nukkui se sama
mies, joka niin kovin muistutti kirkkaasti palavaa kynttilää likaisessa
lyhdyssä.

Nuorukaisen muistiin tuppautuivat väkisinkin täysimittaisina jyrkkinä
riveinä miehekkäät, varmat -- kylmät kuten jääpalaset -- sanat,
asetettuina vahvoihin pyöreisiin ajatuksiin:

-- Niin! Elämä ei tule oikeaksi eikä kauniiksi niin kauvan kuin herrat
turmeltuvat hallitsemalla ja orjat -- nöyrtymällä... Ei! Elämä tulee
olemaan täynnänsä kauhua ja julmuutta siihen asti, kunnes ihmiset
tulevat ymmärtämään, että yhtä vahingollista ja häpeällistä on olla
herrana kuin orjanakin...

Aamun kylmyys halaili Mischan ruumista kovalla karkealla syleilyllään.
Räpytellen yön valvonnasta punaisia silmiään, katseli Mischa pakkasen
piirustuksia ja vilkaisi toisinaan seinään ollen huonolla tuulella,
jota hän ei olisi kuitenkaan tahtonut itsessään huomata, mutta huomasi
tahtomattansakin. Näinä muutamina öinä lastasi seinä hänen sieluunsa
tyhjentämättömän paljouden pikaisia, hermostuneita, varmoja koputuksia
ja nyt, muodostaen ne ajatuksiksi, tunsi hän sydämensä peittyvän
samanlaisilla kylmillä kuvilla, joita pakkanen laittelee
akkunalaseihin.

Mutta yhdessä näitten kanssa, jossakin hyvin syvällä hänen sydämensä
pohjalla, paloi hiljakseen vieno, lämmittävä miete:

-- Tämähän on kaikki vaan mielivaltaista ja väärää... Kuinka saattaa
ihmiset jakaa ainoastaan kahteen leiriin?... Esimerkiksi minä? Enhän
minä todellisuudessa ole mikään -- herra ja... enkä myöskään orja!

Välähtäen kuin kipinä hänen sielussaan, teki tämä pieni sukkela miete
heti tilaa suuremmille, ankarammille, vankemmille mietteille. Ne
asettivat nuorukaisen eteen rautaisen vaatimuksen työhön, vaivaloiseen
huomiotaherättämättömään suureen työhön, työskentelemään
järkähtämättömällä tarmolla, tyynnyttävällä mielenmaltilla
yksinkertaisen, vaatimattoman työmiehen osassa, joka puhdistaa elämän
oman järkensä tulella ja sydämensä kaikista roskaisista epäsikijöistä,
vanhoista mädänneistä turhista ennakkoluuloista ja yllytyksistä,
auktoriteeteistä ja tavoista...

-- Voinko minä tämän tehdä? -- kysyi Mischa sisällisesti liikutettuna
itseltään.

Mutta samalla tunnusti hän heti häveten, että hän vaan ilmanaikojaan,
jonkinlaisen pelon vaikutuksesta kysyi itseltään vähän toisin -- eikä
niin kuin olisi pitänyt.

Sitten hän asetti kysymyksen todenperäisemmäksi:

-- Tahdonko minä tämän tehdä?

... Tuli kylmä, synkkä talvinen päivä. Vankila heräsi -- käytävässä
kumisten rämähtelivät lukkoraudat, nirisivät ja vonkuivat ruostuneet
ovien saranat, ankarasti kajahtelivat päällysmiesten jyrkät huudot,
kuului myöskin toisinaan koleita ja pelokkaita, toisinaan rohkeita ja
ärtyneitä vankien ääniä.

Mischan muistissa heräsivät naapurin ylpeät sanat, jotka hän oli saanut
läpi vanhojen vankilan-seinäkivien:

-- Ken on vapauttanut järkensä ennakkoluulojen vankeudesta -- sitä
varten ei ole vankilaa olemassa, -- koska näin me pakoitamme kivet
puhumaan, -- ja kivet puhuvat meidän puolestamme!...

... Akkunan takana, pitkin vankilan aidan vierustaa -- kovasti
jalkojaan kopistellen jäätyneesen maahan -- käveli miettiväisenä
vahtisotamies, mutta muurin päällä istui varis, pää väärällään, ja
seurasi häntä uteliasti ympyriäisillä mustilla silmillään... Mischa
katseli ulos akkunasta ja haki sielussaan vastausta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vankila" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.