Title: Yhteiskuntasopimuksesta - eli Valtio-oikeuden johtavat aatteet
Author: Rousseau, Jean-Jacques
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yhteiskuntasopimuksesta - eli Valtio-oikeuden johtavat aatteet" ***


YHTEISKUNTASOPIMUKSESTA

         ELI

VALTIO-OIKEUDEN JOHTAVAT AATTEET

Kirj.

JEAN-JAQUES ROUSSEAU

Suomentanut ja johdannolla varustanut

J. V. LEHTONEN

Alkuperäinen nimi: Du Contrat Social ou Principes du Droit Politique



Hämeenlinnassa,
Arvi a. Karisto,
1918.



SISÄLLYS:

Johdanto

Ensimäinen kirja.

  Alkusana.
  Ensimäinen luku: Tämän ensimäisen kirjan aihe.
  Toinen luku: Ensimäisistä yhteiskunnista.
  Kolmas luku: Väkevämmän oikeudesta.
  Neljäs luku: Orjuudesta.
  Viides luku: On aina palattava ensimäiseen sopimukseen.
  Kuudes luku: Yhteiskuntasopimuksesta.
  Seitsemäs luku: Ylimmästä valtiovallasta.
  Kahdeksas luku: Yhteiskuntatilasta.
  Yhdeksäs luku: Kiinteästä omaisuudesta.

Toinen kirja.

  Ensimäinen luku: Ylin valtiovalta on luovuttamaton.
  Toinen luku: Ylin valtiovalta on jakamaton.
  Kolmas luku: Voiko yleistahto erehtyä?
  Neljäs luku: Ylimmän valtiovallan rajoista.
  Viides luku: Elämän ja kuoleman oikeudesta.
  Kuudes luku: Laista.
  Seitsemäs luku: Lainlaatijasta.
  Kahdeksas luku: Kansasta.
  Yhdeksäs luku: Jatkoa.
  Kymmenes luku: Jatkoa.
  Yhdestoista luku: Erilaisista lainlaatimisjärjestelmistä.
  Kahdestoista luku: Lakien jako.

Kolmas kirja.

  Ensimäinen luku: Hallituksesta yleensä.
  Toinen luku: Erilaisten hallitusmuotojen pohjana
     olevasta periaatteesta.
  Kolmas luku: Hallitusten jako.
  Neljäs luku: Kansanvallasta.
  Viides luku: Ylimysvallasta.
  Kuudes luku: Yksinvallasta.
  Seitsemäs luku: Sekahallituksista.
  Kahdeksas luku: Kaikki hallitusmuodot eivät sovellu
     kaikille valtioille.
  Yhdeksäs luku: Hyvän hallituksen tunnusmerkeistä.
  Kymmenes luku: Hallituksen väärinkäyttämisestä ja sen
     helposta turmeltumisesta.
  Yhdestoista luku: Valtioruumiin kuolemasta.
  Kahdestoista luku: Kuinka ylin valtiovalta pysyy voimassa.
  Kolmastoista luku: Jatkoa.
  Neljästoista luku: Jatkoa.
  Viidestoista luku: Valtiopäivämiehistä eli kansanedustajista.
  Kuudestoista luku: Hallituksen asettaminen ei ole
     sopimusluontoinen teko.
  Seitsemästoista luku: Hallituksen asettamisesta.
  Kahdeksastoista luku: Kuinka on estettävä hallituksen anastuspyyteet.

Neljäs kirja.

  Ensimäinen luku: Yleistahto on häviämätön.
  Toinen luku: Äänestyksestä.
  Kolmas luku: Vaaleista.
  Neljäs luku: Roomalaisista kansankokouksista.
  Viides luku. Tribuuninvirasta.
  Kuudes luku: Diktaattorinvirasta.
  Seitsemäs luku: Sensorinvirasta.
  Kahdeksas luku: Kansalaisuskonnosta.
  Yhdeksäs luku: Loppusana.



JOHDANTO.


_Jean-Jacques Rousseau_ (1712-1778), tuo valistusajan monista
kuuluisista ranskalaisista ajattelijoista ehkäpä kuuluisin, ei ole
aivan tuntematon suomalaisellekaan yleisölle. Jo vuodesta 1898 on ollut
suomeksi luettavana tanskalaisen filosofin Harald Höffdingin esitys
Rousseaun kirjavista elämänvaiheista ja hänen ajattelunsa pääsuunnista.
Onpa tästä kirjasta, jota muuan englantilainen Rousseaun tutkija
nimittää "ihastuttavaksi", ilmestynyt toinen painoskin v. 1911,
huolimatta suomennoksen tavallista kehnommasta kieliasusta. Lisäksi on
v. 1905 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitusten sarjassa
ilmestynyt muuan Rousseaun pääteoksia, _Émile eli Kasvatuksesta_, jonka
suomentaja, tri J. Hahl, on varustanut sekä hänen elämäkertaansa että
tuotantoaan selostavalla johdannolla ja jonka 1029 sivua ovat
tarjonneet ja tarjoavat lukijalle runsasta tilaisuutta tutustua hänen
hehkuvan kaunopuheiseen sanontaansa, samoin kuin hänen rohkeihin
kasvatusopillisiin ja uskonnollisiin aatteisiinsa.

Nyt on tullut Rousseaun toisen teoreettisen pääteoksen, _Contrat
social'in eli Yhteiskuntasopimuksen_ vuoro joutua suomeksi käännettynä
yleisömme käsiin.

Dreylus-Brissac, muuan _Yhteiskuntasopimuksen_ julkaisijoita, sanoo
tätä teosta siksi Rousseaun kirjaksi, "josta Ranskassa eniten puhutaan
ja jota ehkä vähiten luetaan". Nämä sanat viittaavat siihen, että
_Yhteiskuntasopimus_ on yhä vielä elävä teos, että sen kehittelemien
periaatteiden ympärillä käyvät päivän valtiolliset mielipiteet yhä
kiivasta kamppailuaan, mutta että vain harvat lukijat jaksavat
perinpohjin harkita ja vertailla siinä esitettyjä oppeja, tyytyäkseen
vain muutamiin yksinäisiin voimalauseisiin. Nykyisenä ajankohtana,
jolloin suuri valtakunta kaikista liitoksistaan natisten heittelehtii
hurjan vallankumouksen ristiaallokossa, luulisi tämän vallankumouksen
keskellä elävien suomalaistenkin erinomaisen mielellään tutustuvan
teokseen, jota on sanottu Ranskan suuren vallankumouksen raamatuksi ja
joka on osaltaan varsin tehokkaasti jouduttanut tämän vallankumouksen
tuloa. Lisäksi otaksuisi paraillaan hallitusmuotoaan etsivän kansan
kernaasti ottavan selkoa niistä periaatteista ja näkökohdista, joita
niin merkillisellä kirjalla on esitettävänään.

Onhan sitäpaitsi jo yksistään Rousseaun kirjoitustavassa jotakin niin
sydäntäsykähyttävää, lämmittävää ja inhimillistä, että hänen kirjansa,
huolimatta kaikesta, mitä niissä saattaa olla liioiteltua ja
haaveellista, tuntuvat ikäänkuin juuri meidän ajallemme kirjoitetuilta
ja ikäänkuin meidän kauneimpia pyrkimyksiämme edistäviltä. Gustave
Lanson, tunnettu ranskalainen kirjallisuushistorioitsija, tuleekin
Rousseauta ja Voltairea, toista valistusajan suurtaistelijaa,
vertaillessaan siihen tulokseen, ettei Voltaire kosketa meihin
läheskään niin syvältä kuin Rousseau ja että hän kuuluu jo tavallaan
menneisyyteen, kun sitävastoin "Rousseau kuuluu meidän aikaamme; ja
hyvin luultavaa on, että monet sukupolvet tulevat vielä häneen nähden
tuntemaan aivan samoin".

Voltaire ja Rousseau edustivatkin kahta vastakkaista ihmislaatua.
Edellinen oli kirkkaan järjen, kuivan tosiasian, armottoman naurun
mies, jälkimäinen taas oli täynnä tunnetta ja liikutusta, eikä voinut
sietää naurua. Voltaire oli ylimys kiireestä kantapäähän, eli
yhteiskunnan kukkuloilla ja halveksi köyhiä. Rousseau oli koko ikänsä
saanut kokea yhteiskunnan kovuutta, säätyetujen vääryyttä, kulkurin
köyhyyttä. Hän oli monilla jalkamatkoillaan halki Ranskan nähnyt
talonpojan kurjan tilan, hän oli pääkaupungin seurapiireissä pannut
merkille ylhäisön turhamaisen, tarkoituksettoman elämän, hän oli nähnyt
kuningashallituksen rajattoman ahneuden ja pöyristyttävän mielivallan.
Sentähden kävi hän intohimoisesti puolustamaan köyhiä ja kovaosaisia,
sentähden vaati hän jyrkästi kansaa vapautettavaksi niistä kahleista,
joissa se oli vuosisatoja huokaillut.

Haltioituneena hän haaveili siitä kadonneesta kulta-ajasta, jolloin
ihminen oli ollut onnellinen armaan luontoäidin helmassa, ja
lannistumattomalla uskolla kävi hän parantamaan ihmistä ja parantamaan
yhteiskuntaa, niin että edes jotakin tuon hävinneen kulta-ajan onnesta
voitaisiin uudelleen saavuttaa. Samalla kun Rousseau on ensimäinen
luonnonnäkyjen taiteellinen, syvästi tunteva kuvaaja uudemmalla ajalla,
kohottaa hän myös kaikkein voimakkaimmin huudon: "Takaisin luontoon!"
ja tekee siitä elämänohjeen sekä itselleen että ihmiskunnalle. Rousseau
tahtoi elämän elettäväksi personallisesti, suurin, selvin,
yksinkertaisin muodoin, hän moitti sivistyksen heikontavan tällaista
elämää pirstomalla sen moninaisiin pintapuolisiin harrasteluihin, hän
puolsi sielun, sydämen ja vaiston oikeuksia, järjen, hengen ja
harkinnan siihen asti niin yksinvaltiaita oikeuksia vastaan.

Miltä kohdalta liittyy nyt _Yhteiskuntasopimus_ näihin Rousseaun
yleisiin pyrkimyksiin ja aatteisiin? Muutamat tutkijat, niinkuin esim.
Émile Faguet ja Jules Lemaître, vastaavat tähän, ettei juuri miltään
kohdalta ja että _Contrat social_, samalla kun se on keskinkertaisin,
hämärin ja tuhoisin kaikista Rousseaun teoksista sekä se, missä jo voi
huomata alkavan mielipuolisuuden merkkejä, on ajatuksellisesti kaikkein
vaikeimmin liitettävissä hänen tuotantonsa kokonaisuuteen. Toiset taas,
kuten esim. Lanson, katsovat olevan varsin helppoa havaita
_Yhteiskuntasopimuksenkin_ suorastaan välttämättömänä renkaana
liittyvän Rousseaun muiden teosten aateketjuun.

Rousseaun perusaate, se, josta hän aina lähtee ja johon hän aina tulee,
on, niin esittää asian Lanson, tämä: Luonto oli tehnyt ihmisen hyväksi
ja yhteiskunta on tehnyt hänet pahaksi; luonto oli tehnyt ihmisen
vapaaksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä orjan; luonto oli tehnyt
ihmisen onnelliseksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä kurjimmista
kurjimman olennon. Luonnontilassa ollessaan oli ihminen hyvä. Kuinka
olisikaan hän voinut rikkoa sääntöjä vastaan, kun ei mitään sääntöjä
ollut? Hän seurasi vain itsesäilytysvaistoaan, oli viaton kuin eläin,
eikä vahingoittanut ketään. Hän tyydytti vain tarpeensa eikä pyytänyt
yli sen mitään, vieläpä auttoikin kaltaisiaan silloin kun oli itse
kylläinen. Turmelus alkoi sinä päivänä, jolloin harkinta liittyi
aistimukseen, jolloin järki otti vangikseen vaiston, jolloin ihminen
keksi pitää huolta myös tulevista tarpeistaan, jolloin hän näiden
tulevien tarpeiden nimessä jakoi esineet käsitteiden "minun" ja "sinun"
mukaan ja loi omaisuuden. Näin syntyi luonnollisen tasa-arvoisuuden
tilalle omaisuuteen ja voimaan ja viekkauteen ja julmuuteen perustuva
eriarvoisuus. Näin syntyivät etuoikeudet, näin joutuivat toiset saamaan
kaikki, mitään tekemättä, kun taas toisten oli pakko raataa
nääntymykseen asti herrojensa hyväksi. Näin syntyi yhteiskunta, joka
näyttää vain tukevan anastajia heidän anastuksissaan ja raastavan
köyhän vieläkin köyhemmäksi. Omaisuus on yhteiskunnan perustus, ja
valta, ylhäisyys, kunnia, kaikki lähtee siitä. Yhteiskunta kulkee yhä
eteenpäin turmeltumisensa tiellä, ja juuri se, mitä tämä yhteiskunta
pitää korkeimman kehityksensä mittana ja mistä se eniten ylpeilee,
taiteet ja tieteet, onkin parhaana merkkinä tästä turmeltumisesta.
Ovathan taiteet ja tieteet ylellisyyttä, josta kansan suuri enemmistö
ei tiedä eikä hyödy mitään, ja ylellisyyshän on taas samaa kuin
muutamien rikkaus ja lukemattomien kurjuus. Kas siinä Rousseaun
molempien ensimäisten esitelmien (_Discours_) aatteellinen tausta,
esitelmän _Taiteiden ja tieteiden turmelevasta vaikutuksesta_ (1750) ja
esitelmän _Eriarvoisuudesta_ (1755).

Edelliseen näistä liittyy hyvin läheisesti _Kirje teatteriesityksistä_,
jonka Rousseau v. 1758 kirjoitti d'Alembertille vastustaakseen tämän
ehdottaman teatterin perustamista vakavaan Genève'iin, koska
näytelmätaide juuri parhaiten kuvastaa yhteiskunnan turmeltunutta tilaa
ja tehokkaimmin levittää sen erehdyksiä ja paheita.

Ihanteena on siis luontoon palaaminen. Mutta siitä huolimalta ei tule
otaksua Rousseaun vaativan nykyaikaisen ihmisen palaamista orang-utanin
asteelle tai yhteiskuntatilan hylkäämistä ja luonnontilan omaksumista
uudelleen. Ihminen on jo vuosituhansien kuluessa siinä määrin muuttunut
kaikilta vaistoiltaan ja elämänvaatimuksiltaan, että luonnontilaan
palaaminen merkitsisi hänelle suurta onnettomuutta. Lisäksi on
yhteiskuntatila eräissä suhteissa luonnontilaa korkeampikin tila, kun
asiaa tarkemmin ajattelee. "Vaikkakin ihminen luopuu tässä tilassa
useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän
korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja
kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat,
koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden
elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa
alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä
onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki
typerästä, kehittymättömästä eläimestä älykkään olennon ja ihmisen",
lausutaan tästä _Yhteiskuntasopimuksessa_ (I, 8). Säilyttämällä siis
kehityksen aiheuttaman älyllisen ja siveellisen olentomme jalostumisen
ja avartumisen, tulee meidän muutoin pyrkiä saavuttamaan niitä hyviä
ominaisuuksia ja sitä vapautta, joiden kuvitellaan luonnonihmiselle
kuuluneen. Siinä mielessä tulee meidän palata luonnontilaan ja
toimittaa itsessämme parannus.

Tämä parannus käsittää kaksi laajaa tehtävää: yksilön parantamisen ja
yhteiskunnan parantamisen.

Yksilön parantaminen tapahtuu ensi sijassa kasvatuksen avulla. Luonto
on hyvä ja yhteiskunta paha. Antakaamme siis luonnon tehdä tehtävänsä
ja pysyttäkäämme yhteiskuntaa aluksi etäällä lapsesta. Luonto loi
villi-ihmisen: tehkäämme mekin oppilaastamme villi-ihminen,
vahvistakaamme hänen ruumistaan, teroittakaamme hänen aistejaan,
harjoittakaamme vaistoa, odottakaamme harkinnan selviytymistä
aistimuksista, ihmiskunta on kehittynyt pakottavan tarpeen ja
kokemuksen tietä: pankaamme lapsi tuntemaan tarpeita ja toimittakaamme
hänelle kokemuksia. Poistakaamme hänen lähettyviltään turmiollinen
kirjallisuus ja antakaamme hänen lukea vain luonnon suurta kirjaa ja
etsiä siitä jumalaa. Uskontojen opinkappaleet ovat yhteiskunnan
keksintöjä ja vihan ja teeskentelyn välikappaleita: hyljätkäämme ne ja
koettakaamme saada oppilaamme hänen ennätettyään järjen ikään
käsittämään Jumala kaikessa Hänen puhtaudessaan ja äärettömyydessään.
Näin kehittyy lapsesta yhteiskuntaihminen, jolla on kaikki
luonnonihmisen edut ilman yhteiskunnan luomia paheita. Tämän kehityksen
tie osoitetaan yksityiskohtaisesti _Émile'issä_ (1762).

_Uusi Héloïse_ (1761) taas osoittaa, kuinka kukin meistä voi keskellä
jokapäiväistä elämää suorittaa tämän kehityskulun kohti luonnollisen
ihmisen hyveitä. Luonnon mukaan on kyllä Saint-Preux'n ja Julie'n
rakkaus aivan viatonta: mutta he ovat unohtaneet, että rakkaus luonnon
mukaan on nykyään mahdoton. Yhteiskunta ei hyväksy heidän rakkauttaan,
vaan eroittaa heidät, naittaen Julie'n miehelle, jota hän ei rakasta.
Julie on sortumaisillaan aviorikokseen: valhehan kuuluukin niin
läheisesti nykyiseen yhteiskuntaan. Mutta uskonnollisen tunteen
johtamana päättää Julie elää täysin vilpitöntä elämää. Hänen miehensä
avustaa siinä häntä, ja he molemmat yhdessä nostavat totuuden,
suoruuden, vapauden, hyveen ja onnen vallitsemaan siinä
mallikelpoisessa perheessä, jonka he luovat ja jossa sivistyksen
keskelläkin ihmisen älyllinen puoli kehittyy sydämen turmeltumatta.

_Yhteiskuntasopimus_ (1762) käsittelee sitten keinoja, joiden avulla
perinjuurin turmeltuneen yhteiskunnan parantaminen on toimitettava ja
sovitettava keskenään yhteiskuntatilan tarjoomat monilukuiset edut ja
luonnontilan vapaus ja onnellisuus. Sitävarten on ajatuksissa palattava
siihen hetkeen, jolloin yhteiskunta syntyi. Tällä hetkellä tekivät
keskenään tasa-arvoiset ja luonnostaan vapaat ihmiset sopimuksen, jonka
mukaan he liittyivät yhteisöksi ja suostuivat kaikki luopumaan
vapaudestaan ja omaisuudestaan yhteisön hyväksi. Tämän yhteisön ainoana
päämääränä ja tehtävänä on ilmeisesti sen jäsenten menestys ja onni.
Sitä johtaa kaikkien näiden jäsenten tahtojen yhteisvaikutuksesta
syntyvä yleistahto, joka tarkoittaa aina yhteiskunnan parasta.
Kansalaiset alistavat kaikki tahtonsa tämän yleistahdon alaiseksi,
mutta kun tämä yleistahto tähtää samaan kuin heidän kunkin
yksityinenkin tahto, nimittäin yhteiskunnan menestykseen, on
kansalainen vapaa, koska hän tottelee vain omaa tahtoansa. Luopumalla
näennäisesti vapaudestaan ja antautumalla yhteiskunnan alamaiseksi,
lujittaa siis vain kansalainen vapauttaan, samoin kuin hän lujittaa
omistusoikeuttaan, jota yhteiskunta suojelee. Kaikkien kansalaisten
tahdoista syntyvä yleistahto on samalla ylin valtiovalta, mitä on
olemassa: vain sen päätökset ovat laki. Hallitus, olkoon se millainen
tahansa, olkoon sen etunenässä kuningas tai ylimystö tai suurempi
hallituskunta, on vain tämän kansan yleistahdon palvelija.
Yieistahdolla on valta, koska se on ylin käskijä, minä päivänä tahansa
muuttaa hallitusmuotoa, poistaa kuningas, kumota perustuslait, jopa
purkaa yhteiskuntasopimuskin. Näiden luonnollisten periaatteiden
mukaisesti tulisi nyt koettaa uudelleen järjestää inhimillisiä
yhteiskuntia, asettaa niihin sellainen hallitus, kuin niistä kukin
näyttää vaativan, laatia niille sellaiset lait, jotka takaavat niiden
menestyksen ja poistavat kaikki väärinkäytökset, kaiken sorron ja
mielivallan.

Jos _Yhteiskuntasopimuksen_ voi näin suuremmitta vaikeuksitta yhdistää
Rousseaun muiden pääteosten aatteelliseen kokonaisuuteen, niin liittyy
se taas toisaalta varsin elimellisesti hänen omaan elämäänsä ja sen
kokemuksiin.

Niinkuin hän teoksensa alkusanassa viittaa, on _Yhteiskuntasopimus_
vain ote laajemmasta teoksesta, jota hän oli ryhtynyt sepittämään
Venetsiassa vv. 1743-1744. Hänen vaikutusvaltaiset pariisilaiset
ystävänsä olivat nimittäin hankkineet hänelle lähettilään sihteerin
paikan Venetsiaan. Niin vähän mieskohtaista iloa kuin työskentely
typerän ja saiturimaisen lähettilään kanssa Rousseaulle tuottikin,
tarjosi tämä toimi hänelle kuitenkin oivallisen tilaisuuden tutustua
Europan valtiolliseen elämään, julkiseen ja salaiseen, yksityiseen ja
kansainväliseen. Lisäksi tutki hän innokkaasti valtiotieteellisiä
kirjailijoita, ja käytännön ja teorian innostamana suunnitteli ja pani
hän osittain alulle itsekin laajan teoksen, jonka oli nimensä
mukaisesti (_Institutions politiques_) määrä käsitellä valtiolaitosta
kokonaisuudessaan, Hän joutui kuitenkin Venetsiasta niin pian pois,
ettei hän ennättänyt saada työtään valmiiksi. Vasta sitten kun hän oli
päässyt Pariisin hyörinästä Montmorencyn rauhaan, sai hän aikaa
kirjoittaa yhteen jaksoon kaikki tärkeimmät teoksensa ja samalla
eroittaa määrätyn osan vanhemmasta valtiotieteellisestä teoksesta ja
muodostaa siitä _Yhteiskuntasopimuksen_, mahdollisesti korjailemalla
tätä osaa vakiintuneempien periaatteittensa mukaiseksi.

Näitä periaatteita oli Rousseau muiden asiain yhteydessä julistanut
jo eräissä aikaisemmin ilmestyneissä kirjoituksissaan, ennen
kuin hän ne lopullisesti kokosi erikoiseksi oppirakennukseksi
_Yhteiskuntasopimukseen_. Niinpä oli hän jo suureen ensyklopediaan
laatimassaan esityksessä valtiotaloudesta ensimäisen kerran
hahmostellut teoriansa yleistahdosta. Edelleen oli esitelmään
eriarvoisuudesta sisältynyt useita _Yhteiskuntasopimuksen_ aineksia,
niinkuin esim. viittauksia perustavaan sopimukseen, kansalle kuuluvaan
ylimpään valtiovaltaan, lakien luonteeseen y.m. _Yhteiskuntasopimus_
onkin tavallaan tämän esitelmän välttämätön täydennys: sehän osoittaa,
millä tavalla ihmiskunta saattaa pelastua siitä synkästä, suorastaan
toivottomasta tilasta, mihin se esitelmän mukaan oli joutunut.

Paljon enemmän kuin tutustuminen kansainvälisiin valtiollisiin
suhteisiin ja Venetsian tasavallan oloihin vaikutti kuitenkin
_Yhteiskuntasopimuksen_ lopulliseen muodostumiseen se seikka, että
Rousseau oli kotoisin toisesta kaupunkitasavallasta, Genève'istä. Tosin
ei hän senjälkeen kun hän v. 1728 16-vuotiaana karkasi kalvinilaisesta
synnyinkaupungistaan, ollut oleskellut siellä muuta kuin käymätien.
Mutta hän sanoo isänsä jo lapsena istuttaneen häneen "vapaan
tasavaltalaisen hengen", ja koko elämänsä ijän katsoikin hän syvällä
kunnioituksella ja ihailulla tämän porvaristasavallan puoleen.
Kuuluisaksi tultuaan kävi Rousseau v. 1754 Genève'issâ ja kääntyi
uudelleen protestanttisuuteen, päästäkseen tasavallan kansalaiseksi --
arvo, josta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan suurempien valtioiden
komeimmistakin kunnianimistä. Niinpä kirjoittaakin hän useina vuosina,
siksi kunnes synnyinkaupungin johtomiesten ja hänen välinsä
ennättävät kylmetä, teostensa kansilehdelle arvokseen "Genève'in
kansalainen" ja panee sen, missä suinkin tilaisuutta on, toisten
kirjailijain monilukuisten pöyhkeiden arvonimien vastakohdaksi. Heti
_Yhteiskuntasopimuksen_ ensimäisen kirjan alussa viittaa hän myös tähän
kansalaisarvoonsa ja äänestysoikeuteensa ja jatkaa: "Joka kerta kun
harkitsen hallitusmuotoja, olen onnellinen saadessani tutkimuksistani
yhä uusia syitä isänmaani hallitusmuodon rakastamiseen!"

Tuolla käynnillään v. 1754 oli Rousseau nimittäin erikoisesti
tutustunut Genève'in hallitusmuotoon, ja onkin näytetty toteen, että
useat kohdat _Yhteiskuntasopimusta_ on enemmän tai vähemmän
uskollisesti muovailtu tämän hallitusmuodon mukaisiksi. Joka
tapauksessa ajatteli Rousseau pientä, ei liian rikasta eikä
liian köyhää -- rikkauden tasaisen jakautumisen vaatiminen,
maanviljelyksen ja maaseudun ylistäminen kaupan ja kaupunkien edellä ja
suurteollisuuden vaatiman työnjaon vastustaminen ovatkin Rousseaulle
varsin kuvaavia piirteitä -- valtiota, juuri sellaista kuin Genève tai
Bern, ja vain sellaisen pienen valtion piirissä katsoo hän ihanteensa
mahdolliseksi toteuttaa, mikäli se yleensä on mahdollinen toteuttaa.
Mielikuvituksessaan yhdisti hän ihailemansa Genève'in tasavallan
antiikin tasavaltoihin, joita hän ihaili vielä enemmän ja joiden
edustamia aatteita hän niinikään koetti sovittaa suunnitelmiinsa. Onhan
tuo aate, että kansalainen on jotakin vain valtion jäsenenä, että hän
on vain sikäli vapaa kuin valtiokin on vapaa ja että kansalaisen tulee
näin ollen kaikkine voimineen, kykyineen ja omaisuuksineen antautua
valtiolle, täysin antiikkinen. Lisäksi sijoittaa Rousseau teoksensa
loppuun laajan esityksen Rooman tasavallan kansankokouksista ja
tribuunin, diktaattorin ja sensorin viroista, ikäänkuin tahtoisi hän
suositella kaikkia niitä esikuviksi nykyajankin valtioille.
Puoltaessaan 16. vuosisadalla protestanttisen kansan oikeutta nousta
uskonsa puolesta kapinaan ja vastustaessaan myöhemmin Ludvig XIV:n
itsevaltiutta olivat taas protestanttiskalvinistiset jumaluusoppineet
kehitelleet teoriaa kansan suvereenisuudesta, kansalle kuuluvasta
ylimmästä valtiovallasta, ja tämä teoriahan on Rousseaunkin
valtiollisen aaterakennuksen kulmakiviä. Edelleen tuntuu ikäänkuin
armottoman kalvinilaisuuden ja Genève'in vanhojen asetusten vaikutusta
siinä karkotuksella ja kuolemalla uhkaavassa ankaruudessa, millä
Rousseau teoriansa huipuksi pystyttää, menetellen tässä vastoin
Montesquieun varovampia ja järkevämpiä suunnitelmia, deistisiin
opinkappaleihin, sellaisiin kuin kostavan ja auttavan Jumalan
olemassaoloon, vanhurskaiden autuuteen ja pahojen rangaistukseen,
nojaavan valtionuskontonsa.

Jos näin Rousseaun oppi kansalle kuuluvasta ylimmästä valtiovallasta
ulottuu verrattain syvälle inhimillisen ajattelun historiaan, niin
vielä paljoa syvemmät juuret on sillä teorialla, josta hänen teoksensa
on saanut nimensä ja joka on hänen koko valtiotieteellisen ajattelunsa
lähtökohta, nimittäin sopimusteorialla. Prof. Erich huomauttaa
valtiosääntöjen säätämistä ja muuttamista käsittelevässä teoksessaan,
että sillä opilla, jonka mukaan valtion oikeusperusteena on
jonkunlainen sopimus, oli kannattajia jo vanhojen kreikkalaisten
filosofien keskuudessa. Keskiaikaisillakin kirjailijoilla tavataan
tämän opin suuntaisia ajatuksia ja uudennusajalla kehittävät n.s.
luontaisoikeuden puoltajat sitä aivan erikoisen innokkaasti. Ja
myöhemminkin on sen vaikutus valtio-oppiin ja valtioitten
oikeusmuotoihin ollut tavattoman tärkeä. Sisälsihän tuo käsitys, että
valtion olemassaolon perustuksena on jonkunlainen sopimus, millainen
tahansa, ytimeltään kansanvaltaisen periaatteen, josta kehitettynä
saattoi tulla hallitsijain yleensä ehdottomaksi ja alkuperältään
suorastaan jumalalliseksi julistetun ylimmän vallan terveellinen
vastapaino.

Tällaisen sopimuksen tekemistä ovat kaiketi hyvin harvat pitäneet
varsinaisena historiallisena tapahtumana: pikemminkin on sitä käsitetty
jonkunlaiseksi luontaiseksi oikeuspohjaksi, jolle valtio on
rakennettava. Mutta myönnettävä on, että tätä sopimusperiaatetta on
aikojen kuluessa käytetty mitä vastakkaisimpiin tarkoituksiin ja että
siitä vedetyt käytännölliset johtopäätökset ovat olleet mitä
ristiriitaisimpia. Niinpä on keskiajalta lähtien puolustettu sellaista
katsantokantaa, että sopimus on alkuaan tehty kuninkaan ja kansan
välillä, mutta ettei kansalla sitten, kun se kerran on antautunut
kuninkaan valtaan, ole enää mitään sanansijaa, hallittiinpa sitä millä
tavalla tahansa. Toisaalta on taas sopimus käsitetty tehdyksi niiden
ihmisten kesken, jotka ovat valtion muodostaneet, niin että
"kuninkaiden ja hallitusmiesten valta on ainoastaan johdettua valtaa",
niinkuin lausuu Milton, joka toisen tunnetun englantilaisen ajattelijan
Locke'in kanssa on tätä käsitystä puolustanut.

Kuuluisa on kolmannen englantilaisen filosofin Hobbes'in kanta. Hänkin
lähtee kyllä siitä ajatuksesta, että sopimuksen ovat tehneet ne
yksilöt, jotka ovat valtion muodostaneet, ilman että hallituksella on
ollut siihen mitään osaa. Mutta hän katsoo kansan suostuneen ei
ainoastaan valtion muodostamiseen, vaan myöskin määrätyn henkilön tai
määrättyjen henkilöiden asettumiseen tämän valtion etunenään. Hän
myöntää kyllä kansalla olevan luonnostaan ylimmän vallan, mutta hän
katsoo kansan luovuttaneen tuon ylimmän vallan juuri sopimuksen teolla
hallitukselle kokonaan ja ikiajoiksi. Niinpä siis muuttuukin hallitus
heti valtion syntyessä samalla ylimmäksi vallaksi, eikä kansalla ole
enää mitään muuta jälellä kuin ehdoton kuuliaisuus: sopimus sitoo
kansan tottelemaan hallitsijaansa, menettelipä tämä miten tahansa.
Kansa on luovuttanut kerta kaikkiaan oikeutensa hallitsijalle, jolla on
valta käytellä näitä oikeuksia aivan mielensä mukaan. Ja kerran tehty
sopimus sitoo ei ainoastaan niitä yksilöitä, jotka alkuaan sopimuksen
tekivät, vaan myös kaikkia heidän jälkeläisiään. Hobbes on siis
Grotiuksen kanssa sitä mieltä, että ihminen voi luovuttaa sekä oman
vapautensa että myös jälkeläistensä vapauden, ja että siis koko
kansakin voi tehdä samoin.

Liittyen lähemmin Miltoniin ja Locke'iin käy nyt Rousseau ankarasti
vastustamaan näitä Hobbes'in ja osaksi myös Grotiuksen käsitystapoja.

Hän lähtee myös siitä ajatuksesta, että ihmiset sitten, kun luonnontila
kävi heille mahdottomaksi, siirtyivät yhteiskuntatilaan, tekemällä
keskenään sopimuksen heidän kaikkien yhteistä hyvää tarkoittavan
valtion perustamisesta. Kaikki ovat sopimuksen teossa samassa asemassa:
he luovuttautuvat valtiolle kokonaan, kaikkine oikeuksineen, ja kun
kaikki tekevät niin, ei ole kellään syytä valittaa. Mutta kun ei kukaan
voi tehdä mitään sitoumuksia toisten puolesta, vaatii Rousseau kansan
laillisissa kokouksissa aina ensimäiseksi esitettäväksi tämän
kysymyksen: "Tahtooko ylin valtiovalta (= kansa) säilyttää nykyisen
hallitusmuodon?" sekä toiseksi: "Tahtooko kansa jättää tämän
hallituksen hoidon niille henkilöille, joiden huolena se nykyäänkin
on?" Näin siis kansa itse ratkaisee lyhyiden väliaikojen kuluttua,
millä tavalla se haluaa itseään hallittavan.

Minkäänlainen ylin valtiovalta ei siis Rousseaun mukaan ole voinut
siirtyä sopimuksen teossa kansalta hallitukselle. Päinvastoin. Rousseau
on jyrkästi sitä mieltä, että kansan yhteisölle kuuluva ylin
valtiovalta, suvereniteetti, on yhtä luovuttamaton kuin se on jakamaton
ja häviämätön. Onpa sitä Rousseaun mukaan mahdoton edustaakin: kansan
on itse välittömästi omissa kokouksissaan vahvistettava sille esitetyt
lait. Hallituksen tehtävänä on ainoastaan näiden kansan yleistahtoa
ilmaisevien lakien toimeenpaneminen ja sovittaminen yksityistapauksiin,
koska yleistahto ei voi tehdä muita kuin yleisiä päätöksiä. Hallitus,
olipa se millainen tahansa: kansanvaltainen, ylimysvaltainen tai
yksinvaltainen, on ainoastaan ja yksinomaan tämän kansan yleistahdon
palvelija, ja Rousseau kieltää ehdottomasti, että sen tai tämän
hallituksen asettaminen olisi sopimusluontoinen teko (III, 16). Sillä
kuinka voitaisiin tehdä sellainen sopimus, missä korkeampi sitoutuisi
tottelemaan alempaansa! Lisäksi tietäisi moinen sopimus ylimmän
valtiovallan luovuttamista, rajoittamista ja hävittämistä, mikä ei saa
tapahtua, samalla kun se olisi ainoan valtion olemukseen kuuluvan
sopimuksen, alkuperäisen yhteiskuntasopimuksen loukkaamista. Tässä
kohdassa on Rousseaun kansanvaltainen kanta jyrkkä ja järkähtämätön.

Mutta puhuessaan eri hallitusmuodoista ei hän suinkaan asetu yhtä
jyrkästi kansanvaltaisimman hallitusmuodon puolelle. Eroittaessaan
kansanvaltaisen, ylimysvaltaisen ja yksinvaltaisen hallitusmuodon pitää
hän päinvastoin ensimäistä siihen liittyvien monien haittojen takia
suorastaan mahdottomana ihmisten muodostamaan valtioon: "Jos olisi
olemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se itseänsä
kansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu ihmisille."
(III, 4.) Vaikka hänellä onkin kuninkaista sanottavana monta
katkeraa ja pilkallista sanaa, ei hän sentään pidä yksinvaltaista
kuningashallitustakaan mahdottomana erinäisissä oloissa, niin
ilmeisesti kuin hänen vahvin mieltymyksensä valinnaisen ylimysvallan
puoleen kallistuukin Genève'in malliin.

Rousseaulla täytyy nimittäin myöntää olleen niin paljon historiallista
älyä, ettei hän käynyt laatimaan kerta kaikkiaan kaikille valtioille
pakotettavaa kaavaa, vaan myönsi kunkin hallituksen saattavan olla
paikallaan eri aikoina ja eri oloissa aina kansan lukumäärän,
entisyyden, luonteen ja kehitysasteen sekä sen asuman alueen ilmanalan,
maaperän laadun ja yleensä ulkonaisten suhteiden mukaan. Pääasia
hänelle oli vain, että kansalla on kaikkialla ylin valtiovalta, että
kansa saa itse ratkaista hallitusmuotokysymyksen ja että siis kansalla
on aina kohtalonsa omissa käsissään. Niinpä onkin hän taipuvainen
nimittämään tasavallaksi jokaista valtiota, missä näin on laita, vaikka
sen hallitusmuoto olisi esim. yksinvaltainen. Valtion tärkein tehtävä
on kaikkien sen jäsenten menestyksen ja onnen valvominen, ja kun se
vain tämän tehtävän täyttää, ei ole väliä, millaisen hallitusmuodon
kansa on sille suvainnut antaa, kunhan tämä hallitusmuoto vain takaa
tämän tehtävän täyttymisen.

Kaikki riippuu siis lopullisesti kansan tahdosta. Rousseau nimittää
tätä tahtoa yleistahdoksi. Tämä yleistahto on hänen ajattelussaan
kietoutunut jonkunlaiseen salaperäisyyden verhoon. Yleistahto
ei näet ole pelkkä kansan tahto sellaisenaan, vaan kuvastaa se
jonkunlaista kansakunnan elämisen periaatetta, jonkunlaista jatkuvan
menestyksellisen olemassaolon pyrkimystä, joka ei voi kadota
kansakunnasta niin kauvan kuin se yleensä on kansakunta. Sentähden
voikin Rousseau väittää yleistahdon aina olevan "oikean", aina
tähtäävän valtion parhaaseen, vaikka yksityisedut ja puoluepyyteet
voivatkin joskus johtaa äänestäjiä harhaan ja hetkiseksi himmentää
yleistahdon. Tämä tahto on sen siveellisen henkilön tahto, joka syntyy
silloin kun ihmiset yhteiskuntasopimuksella muodostavat valtion ja
antautuvat sen jäseniksi. Yleistahto pakottaa yksityisen olemaan
vapaan, se on: tahtomaan omaa parastaan, aivan niinkuin Kantin
siveysopin järjestelmässä ihmisen korkeampi ja järjellisempi tahto
pakottaa hänen alemman luontonsa suorittamaan oikeita tekoja.

Rousseaun mielestä on olemassa tuntuva ero _yleistahdon_ (volonté
générale) ja _kaikkien tahdon_ (volonté de tous) välillä. Edellinen
tarkoittaa aina vain yhteistä etua, kun taas jälkimäinen pyrkii
työntämään etualalle yksityisharrastuksia, ollessaan vain
yksityistahtojen summa. Milloin nämä yksityistahdot esiintyvät
äänestyksissä sellaisella tavalla, että valtion edusta ei näytä kukaan
välittävän rahtuakaan, ei Rousseau edes silloinkaan myönnä yleistahdon
olevan tuhotun tai turmeltuneen. "Se on yhäti järkähtämätön,
muuttumaton ja puhdas; mutta se on joutunut toisten tahtojen valtaan,
jotka ovat voimakkaampia kuin se. Irroittaessaan etunsa yhteisestä
edusta huomaa jokainen kyllä, ettei hän voi sitä irroittaa siitä
täydellisesti; mutta hänen osuutensa yhteisestä pahasta ei näytä
hänestä miltään sen hänelle yksinään kuuluvan hyvän rinnalla, jonka hän
luulee saavuttavansa. Ellemme ota lukuun tätä yksityistä hyvää, tahtoo
hän yleistä hyvää jo oman etunsakin nimessä yhtä voimakkaasti kuin kuka
muu tahansa. Silloinkaan, kun hän myy äänensä rahasta, ei hän sammuta
yleistahtoa sisimmässään; hän vain kiertää sitä." (IV, 1.)

Epäilemättä on tämä syvää ja kaunista sielunerittelyä, mutta Rousseaun
arvostelijat ovat huomauttaneet, että lopputulos on kuitenkin
todellisuudessa se, että Rousseaun valtiossa tulisi riehumaan
aivan sietämätön enemmistömielivalta, kun kerran käytännössä on
mahdoton eroittaa tuota ikiviisasta yleistahtoa häikäilemättömän
enemmistöpuolueen tahdosta ja kun kerran Rousseau, asettuen jälleen
vastustamaan Montesquieun ajatuksia, vaatii jyrkästi poistettavaksi
kaikki suojelevat väliasteet ja vallanjaot ylivaltiaana käskevän kansan
ja palvelijana tottelevan hallituksen väliltä. Rousseau vaatii
kuitenkin sitä suurempaa yksimielisyyttä päätöksen teossa, mitä
tärkeämpi asia on. Täydellistä yksimielisyyttä vaatii kuitenkin vain
itse yhteiskuntasopimus, sillä "yhteiskunnan jäseneksi liittyminen on
maailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on syntynyt
vapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn varjolla
se sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman hänen
suostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi, merkitsee
samaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi." (IV, 2.)

Tämä yleistahto ohjaa nyt kansalle kuuluvan ylimmän valtiovallan tekoja
ja päätöksiä. "Niinkuin luonto antaa jokaiselle ihmiselle ehdottoman
vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden, niin antaa myös
yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan kaikkiin sen
jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla vallalla on...
ylimmän valtiovallan nimi" (II, 4). Kaikki kansalaiset ovat siis
alamaisina tästä ylimmästä valtiovallasta täydellisesti ja ehdottomasti
riippuvaisia. "Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä
valtiolle, täytyy hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää;
mutta ylin valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia
ainoallakaan kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes
sitä tahtoa: sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman
syytä, samoin kuin ei luonnonkaan lain vallitessa" (II, 4). Se, mitä
kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa voimastaan, omaisuudestaan,
vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan tuosta kaikesta, jonka
käyttäminen on tärkeä yhteisölle. "Mutta", huomauttaa Rousseau, "on
myönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän
tärkeyden" (II, 4). Ylin valtiovalta, s.o. kansan enemmistö, siis
arvostelee, mitä alamaisten tulee luovuttaa vapaudestaan, voimastaan ja
omaisuudestaan valtion hyväksi, koska he ovat kaiken tämän valtiolta
saaneet ja koska he esim. omaisuuteen nähden ovat vain oikeastaan
valtiolle kuuluvan omaisuuden säilyttäjiä ja huoltajia (dépositaires).

On usein huomautettu, että Rousseau, myöntämällä valtiolle näin suuren
vallan joka suhteessa, kallistuu vahvasti n.s. valtiososialismiin päin.
Joka tapauksessa luo hän aikansa ehdottoman yksinvallan vastapainoksi
yhtä ehdottoman valtiovallan, jonka lopullinen hoito on kansan käsissä.
Ranskassahan oli kuninkaalla jo pitkät ajat ollut täydellinen ja
rajaton valta kaikissa suhteissa. Katoliset jumaluusoppineet olivat
julistaneet, että kuningas oli saanut valtansa Jumalalta ja että se oli
siis loukkaamaton. Kuninkaalla oli yksinään oikeus säätää lakeja,
oikeus "ilman riippuvaisuutta ja kenenkään muun osaa". Hän katsoi
alamaistenkin kaiken omaisuuden kuuluvan yksinään hänelle, ja jos hän
jätti tuon omaisuuden hallinnan alamaisilleen, niin tapahtui se
"sulasta armosta". Kuningas oli siis suvereeni, kaiken alku ja loppu,
kaiken käskijä ja määrääjä. Rousseaun tärkeistä tärkein historiallinen
merkitys on siinä, että hän _Yhteiskuntasopimuksessaan_ niin terävästi
ja kaunopuheisesti osoitti tällaiset kuninkuuden vaatimukset
järjettömiksi ja kaikkea oikeusperustetta puuttuviksi ja siirsi
suvereniteetin eli ylimmän valtiovallan päättävästi kansalle, tekemällä
kuninkaasta vain kansan palvelijan.

Ja Rousseau osoittaa selvästi keinonkin, jonka avulla kansa pääsee
tuollaisista suhdattomista vaatimuksista ja yleensä hallituksesta,
jonka toiminta ei enää tarkoita kansan eli yhteisön parasta ja joka
siis on rikkonut yhteiskuntasopimuksen: "Niin kauvan kuin kansa on
pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se
voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee
paremmin." (I, 1.) Sillä heti kun yhteiskuntasopimus on rikottu,
lakkaavat kaikki sitoumukset ja oikeudet ja yksinään voima ratkaisee
kysymyksen. Heti kun kansalla vain on voimaa kukistaa itsevaltainen
hallitus ja sen voima, on sen velvollisuus se tehdä ihmiselle
luonnostaan kuuluvan vapauden nimessä, sillä toisen orjana oleminen ei
ole ihmisen arvon mukaista, eikä voima luo koskaan oikeutta.

Yhteiskuntasopimus, yleistahto, ylin valtiovalta, nämä Rousseaun
valtio-opin kolme pääpylvästä, kaikki ne pohjautuvat lopullisesti
kansaan, jonka menestyminen on valtion ja kaikkien sen laitosten ainoa
silmämäärä. Rousseau ei ole kuitenkaan ehdoton kansan ihailija. Hän
nimittää sitä joskus "sokeaksi joukkioksi", joka ei osaa tahtoa sitä,
mikä on oikein, koska se ei useinkaan tiedä, mikä sille on hyväksi.
Sentähden katsoo Rousseau välttämättömäksi antaa lainlaatijan kansalle
oppaaksi ja avustajaksi tämän kansan olojen järjestämisessä. Tämän
ihmeellisen lainlaatijan verhoaa Rousseau samanlaiseen ylevään
salaperäisyyteen kuin yleistahdonkin. Hänellä tulisi olla korkeampi,
melkeinpä jumalallinen äly, hänen tulisi tuntea kaikki ihmisten
intohimot, omaamatta niistä ainoatakaan, ja hänen tulisi kyetä omasta
onnestaan ja kunniastaan välittämättä työskentelemään muiden onnen
hyväksi. Kuitenkaan ei hänellä saa olla minkäänlaista lakiasäätävää
valtaa, koska kansa ei voi sitä milloinkaan itseltään luovuttaa. Hän on
yksinomaan lakien _laatija_, eikä mitään muuta. Kansan asiana on joko
hyväksyä tai hyljätä hänen esityksensä. Mutta mistä saa nyt tämä "sokea
joukkio" kyvyn ja ymmärryksen hyväksyä juuri ne oikeat lakiehdotukset?
Eivätkö useinkin juuri pahimmat petkuttajat uskottele kansalle
omaavansa lainlaatijan "suuren sielun" ja näin tunkeudu sitä johtamaan
joko itsensä tai jonkun erikoisen puolueen eduksi? Ja kuinka saattaa
sitten kansa ensin laatia hallitusmuotonsa, jonka sovelluttaminen
kunkin maan kehitysasteeseen ja oloihin on niin erinomaisen vaikea
tehtävä, ja vasta myöhemmin tarvita lainlaatijan apua muita vähemmän
tärkeitä lakejaan säätäessään?

Näitä ja monen monia muistutuksia on tehty Rousseaun teorioja vastaan.
Niinpä on huomautettu Rousseaun _Yhteiskuntasopimuksessakin_ pitävän
liiaksi kiinni tuosta niin suurella ponnella julistamastaan opista,
että ihminen on luonnostaan hyvä, kun hän ilman muuta otaksuu
sopimusta tehtäessä vahvojen ja älykkäiden kiltisti suostuvan olemaan
tasa-arvoisia heikkojen ja typerien kanssa, vaatimatta etuoikeuksia.
Eikö lisäksi yhteiskuntakin ole kaikessa pahuudessaankin luonnollisen
kehityksen tulos ja oikeastaan siis hyvä, jos luontokin on hyvä?
Edelleen väitetään Rousseaun uhraavan kokonaan ihmisen yksilölliset
oikeudet tehdessään hänet niin täydelleen riippuvaksi valtiosta ja
pakottaessaan hänet niin ehdottomasti sille antautumaan. Näin joutuu
_Yhteiskuntasopimus_ tavallaan ristiriitaan _Uuden Héloïsen_ kanssa,
koska tämän romaanin voimakkaasti kehittyneet siveelliset luonteet vain
suurella vaivalla, jos lainkaan, saattaisivat alistua Rousseaun
ihannevaltion harjoittamaan ehdottomaan niin ulkonaiseen kuin sisäiseen
määräämisvaltaan. Niinikään havaitaan Rousseaun joutuvan muihinkin
ristiriitaisuuksiin ja varsinkin jättävän ylimalkaisella sanonnallaan
monet kohdat hämäriksi ja eri lailla tulkittaviksi. Toisaalta on tähän
kuitenkin huomautettu, että silloisessa Ranskassa oli yleensä
turvallisinta pysyä aivan yleisissä periaatteissa ja karttaa liian
yksityiskohtaisia näiden periaatteiden sovellutuksia, jos mieli välttää
kaikenlaisia ikäviä tuttavuuksia kuninkaallisen järjestysvallan ja
vankilan kanssa.

Edelleen on Rousseauta ankarasti moitittu siitä, että hän on useat
teoksensa aatteet, niinkuin esim. hänen suunnitelmiensa mukaan
hallittavan valtion laadun, lainlaatijan tehtävän, yleistahdon
ilmenemisen y.m. kohottanut niin korkean ihanteellisuuden huipulle,
että niitä on mahdotonta käytännössä saavuttaa ja että koko kirja saa
näin hyödyttömän haaveen leiman. Niinpä mainitaankin Rousseaun
vanhoilla päivillään sanoneen _Yhteiskuntasopimuksesta_: "Ne, jotka
luulevat ymmärtävänsä sen täydellisesti, ovat minua taitavampia", aivan
niinkuin hän kirjeissään piti _Émile'in_ ohjeiden mukaan suoritettua
kasvatusta sen tarjoamien lukemattomien vaikeuksien ja pienimmänkin
erehdyksen tuottaman tuhon vuoksi käytännöllisesti mahdottomana.
Kun Rousseauta pyydettiin laatimaan ohjeet Korsikan ja Puolan
hallitusmuotoja varten, näytti hän unohtavan kirjansa jyrkät väitteet
ja esiintyi tavattoman varovaisesti. Hänen nähdäkseen on hyvin
vaarallista käydä käsiksi juurtuneihin epäkohtiin, vaikka ne olisivat
kuinka pahoja, sillä kansa ei siedä niihin kajottavan ja valtio on
mullistusten hetkellä aina heikoin ja voi silloin helposti suistua
sekasortoon tai tyranniaan. Niinpä ei hän ole halukas ilman muuta
vapauttamaan edes Puolan maaorjia, koska heille olisi sitä ennen
hankittava sielu, joka tekisi nämä orjat vapauden arvoisiksi. Edelleen
säilyttää hän Puolassa yksinvaltiuden, mutta toivoo kuitenkin naapurien
pienentävän Puolaa, koska pieniä valtioita on helpompi hallita kuin
suuria. Kaikki tämä osoittaa kuitenkin vain Rousseaulla olleen sen
verran järkeä, ettei hän ilman muuta käynyt sovittamaan jotakin
kaavamaista ihannetta historian luomiin ja vain vaikeasti muutettaviin
oloihin. Tuomitseehan hän itse _Yhteiskuntasopimuksessa_ (II, 8)
jyrkästi Pietari Suuren yritykset tehdä venäläisistä ilman muuta
saksalaisia tai englantilaisia, koska noista yrityksistä on ollut
venäläisille se surullinen seuraus, ettei heistä voi enää koskaan tulla
sivistynyttä, lainalaiseen järjestykseen pystyvää kansakuntaa.

Sentähden tehdäänkin oikeastaan Rousseaulle suurta vääryyttä, kun
sälytetään hänen hartioilleen kaikki ne erehdykset ja julmuudet, mitä
hänen oppilaansa varsinkin Ranskan suuren vallankumouksen aikana hänen
aatteidensa nimessä tekivät. Menetteliväthän nämä oppilaat ilmeisesti
vastoin Rousseaun selviä ohjeita, kun he kävivät sovittamaan pienelle,
ehkä vain muutamia tuhansia kansalaisia käsittävälle ja muutoinkin
niin monin tavoin rajoitetulle valtiolle aijottua valtiomuotoa
monimiljoonaiseen ja ikivanhoihin perinnäistapoihin piintyneeseen
kansaan.

Epäilemättä oli _Yhteiskuntasopimus_ kumouksellinen kirja ja
epäilemättä se ehdotonta kansanvaltaa julistamalla antoi aseet 30
vuotta myöhemmin esiintyvien kumousmiesten käsiin. Mainitaanhan Marat'n
juuri vallankumouksen aattona v. 1788 lukeneen ja selitelleen
_Yhteiskuntasopimusta_ julkisilla kävelypaikoilla innostuneelle
kuulijakunnalle, ja kun Sieyès kuuluisassa lentokirjassaan _Mitä on
kolmas sääty?_ julisti jyrkästi: "Millä tavalla kansakunta
tahtoneekaan, riittää, että se tahtoo; kaikki muodot ovat hyviä
ja sen tahto on aina korkein laki", niin tuntuuhan siinä selvästi
Rousseaun äänensävy. Niinkuin Rousseau antoi _Kirjeessään
teatteriesityksistä_ vallankumoukselle kansalaisjuhlat, samoin antoi
hän _Yhteiskuntasopimuksessaan_ sille lauseparret ja voimasanat. Hän
"hallitsi Robespierre'in mukana", lukemattomissa julkaisuissa
ylistettiin häntä oikeuden ja vapauden suurimmaksi esitaistelijaksi,
Thérèse'ille, hänen rakastajattarelleen ja myöhemmin vaimolleen
annettiin eläke suurin kunnianosoituksin, hänen ruumiinsa muutettiin v.
1794 Pantheoniin ja hänelle päätettiin pystyttää muistopatsas. Rousseau
oli kuin olikin "vallankumouksen jumala", mutta sittenkin on väärin
tehdä häntä vastuunalaiseksi kaikista vallankumouksen väärinkäytöksistä
ja kaikista intoilijain yltiömäisyyksistä. Viitattuaan siihen
mahdollisuuteen, että Rousseausta olisi varmaankin tullut
hirmuhallituksen aikana yksi sen uhreja, ratkaisee Höffding tämän
kiistakysymyksen näillä kauneilla sanoilla: "Jos käsitämme
vallankumouksen suureksi innostuksen purkaukseksi, sen toivon
ilmituojaksi, että yhteiskunnan epäkohtia voidaan lieventää yhteisen
työn avulla, niin on Rousseau sen profeetta."

Joka tapauksessa on nyt Rousseaulla ollut paljon vihamiehiä joko hänen
aatteittensa tai niiden otaksuttujen seurausten takia. Varsinkin
Englannissa on hänellä ollut huono maine. Tri Johnson sanoi häntä
aikoinaan "pahaksi mieheksi" ja olisi mielellään lähettänyt hänet
rangaistussiirtolaan. Osa englantilaisia oikeustieteilijöitä on
Britannian etujen nimessä vastustanut eräitä Rousseaun vaatimia
rajoituksia sodankäyntiin, varsinkin mitä tulee yksityisen omaisuuden
anastamiseen ja siihen liittyvään kaappausoikeuteen, samoin kuin
ennakolta tapahtuvaan sodanjulistukseen, kun taas ranskalaiset,
viimeksi Henri Rodet, joka on kirjoittanut laajan teoksen
_Yhteiskuntasopimuksesta_ ja Rousseaun valtiollisista aatteista,
ylistävät aivan erikoisesti Rousseauta siitä, että hän on niin
pontevasti julistanut sodan olevan valtioiden eikä suinkaan yksityisten
välisen asian ja että hän on tehnyt siitä erittäin tärkeitä
johtopäätöksiä. Meidän päiviemme englantilaiset näkevät taas
Rousseaussa sen valtioihanteen luojan, joka toteuttaa tarkoituksiaan
asettumalla "tuolle puolen hyvän ja pahan" ja jota muka Saksa
nykyisessä sodassa niin häikäilemättömästi ja niin musertavalla
voimalla seuraa. Benjamin Constant on huomauttanut Rousseaun tuhoisasta
vaikutuksesta Ranskan myöhempään historiaan siinä suhteessa, että
milloin vain on tahdottu vapautta sortaa ja itsevaltiutta puolustaa,
niin siiloin on vedottu Rousseauhon, joka lopultakin ymmärsi vain hyvin
hämärästi vapauden todellisen luonteen. Jules Lemaître taas, joka on
kirjoittanut hyvin mieltäkiinnittävän, mutta pohjaltaan hyvin
pahansuovan kirjan Rousseausta, nimittää Rousseauta "muutamien 18. ja
19. vuosisadan raskaimpien erehdysten isäksi" ja lausuu m.m.
_Yhteiskuntasopimuksesta_: "Vaikka siihen olikin ryhdytty
tarkoituksessa tehdä ihmiset vapaiksi ja onnellisiksi, on siitä tullut
kaikkein täydellisimpiä sorron välikappaleita, mitä mikään kiihkoilija
on milloinkaan takonut."

Paraimpienkin inhimillisten aatteiden luonnossa on, että ne
puhaltaessaan läpi vuosisatojen vaikuttavat kaiken hyvän ohella myös
paljon pahaa. Rousseaun kiihkeinkään vastustaja ei sentään kieltäne,
ettei Rousseau olisi aatteineen vaikuttanut paljon hyvääkin, jopa
enemmän hyvää kuin pahaa, vaikka hänen omat erehdyksensä ja hänen
osuutensa muiden erehdyksiin tehtäisiin kuinka suuriksi tahansa.
Käsityksen kansojen vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta, valtion
tehtävästä kaikkien sen jäsenten onnen ja menestymisen edistäjänä ja
yhteiskunnallisen kysymyksen tärkeydestä täytyy sanoa hänen
esiintymisensä kautta suuresti syventyneen ja lujittuneen. Sitäpaitsi
on hän alottanut kasvatusopin historiassa uuden ajanjakson, opettanut
ihmisiä ymmärtämään ja ihailemaan luontoa, ollut ehkenpä kaikkein
voimakkaimpana välikappaleena synnyttämässä uutta ja varsin tärkeätä
kirjallisuuskautta, romantiikkaa ja hahmostellut jo edeltäpäin useita
sen tärkeimpiä aiheita, ja hän on lopuksi syvästi vaikuttanut miehiin
sellaisiin kuin Kantiin, Goetheen, Schilleriin, Fichteen, Byroniin ja
meidän päivinämme ennen kaikkea Tolstoihin. Ja jos hän on vuorostaan
ottanut vastaan vaikutuksia muilta, jos hyvin useat hänen aatteensa --
niinkuin esim. juuri hänen valtiollisen filosofiansa pohjana oleva
sopimusaate -- ovat olleet hänen aikansa yhteisomaisuutta, niin on
vasta hän esityksensä tulisella kaunopuheisuudella osannut antaa lentoa
noille aatteille ja tehdä niistä eläviä voimia ihmiskunnan historiaan.
Siinä merkityksessä on rva de Staëlin sana hänestä varsin sattuva:
"Rousseau ei ole mitään keksinyt, mutta hän on sytyttänyt kaikki
ilmiliekkiin."

_J. V. Lehtonen_.



ALKUSANA.


                  Foederis aequas
    Dicamus leges.[1]

                   (Vergilius: _Aeneidi_, XI. 321.)


Tämä pieni tutkielma on ote laajemmasta teoksesta, johon muinoin
ryhdyin ottamatta selkoa voimistani ja josta olen jo aikoja sitten
luopunut. Niistä eri kappaleista, joita valmistuneesta osasta saattoi
käyttää, on tämä huomattavin, ja on se minusta näyttänyt vähimmin
arvottomalta yleisölle tarjottavaksi. Muita kappaleita ei ole enää
olemassakaan.



ENSIMÄINEN KIRJA.



Aikomukseni on tutkia, voiko yhteiskuntajärjestyksen alalla olla
olemassa mitään oikeutettua ja varmaa hallitsemissääntöä, kun otetaan
ihmiset sellaisina kuin he ovat ja lait sellaisina kuin ne saattavat
olla. Tätä tutkimusta toimittaessani olen aina koettava yhdistää sen,
mitä oikeus sallii, siihen, mitä hyöty määrää, niin etteivät
oikeudenmukaisuus ja hyödyllisyys suinkaan joudu ristiriitaan
keskenään.

Käyn asiaan todistamatta aiheeni tärkeyttä. Minulta tiedusteltanee,
olenko ruhtinas tai lainlaatija kirjoittaakseni valtiollisista
kysymyksistä. Minä vastaan, etten ole, ja että minä juuri siitä syystä
kirjoitan valtiollisista kysymyksistä. Jos olisin ruhtinas tai
lainlaatija, en hukkaisi aikaani sanoakseni, mitä olisi tehtävä; minä
tekisin sen tai olisin vaiti.

Koska olen syntynyt vapaan valtion kansalaisena ja koska olen ylimmän
valtiovallan jäsen, niin kuinka heikko vaikutus minun äänelläni liekään
yleisiin asioihin, yksin jo oikeus äänestää niistä velvoittaa minut
ottamaan niistä selkoa, joka kerta kun harkitsen hallitusmuotoja olen
onnellinen saadessani tutkimuksistani yhä uusia syitä isänmaani
hallitusmuodon rakastamiseen!



Ensimäinen luku.

Tämän ensimäisen kirjan aihe.


Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa. Moni
luulee olevansa muiden herra, mutta onkin enemmän orja kuin he. Kuinka
on tämä muutos tapahtunut? Sitä en tiedä. Mikä voi tehdä sen
oikeutetuksi? Luulen voivani ratkaista tämän kysymyksen.

Ellen ottaisi muuta huomioon kuin voiman ja sen seuraukset, sanoisin:
Niin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se
tekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen
pudistaa, se tekee paremmin; sillä vallatessaan jälleen vapautensa
samalla oikeudella, mikä sen siltä ryöstikin, on sillä joko aihetta
ottaa se takaisin tai sitten ei ole ollut mitään syytä sitä siltä
anastaa. Mutta yhteiskunnallinen järjestys on pyhä oikeus, joka on
kaikkien muiden perustus. Tämä oikeus ei johdu kuitenkaan luonnosta; se
nojautuu siis sopimuksiin. Nyt on päästävä selville, millaisia nämä
sopimukset ovat. Ennen sitä on minun velvollisuuteni kuitenkin
todistaa, mitä juuri väitin.



Toinen luku.

Ensimäisistä yhteiskunnista.


Vanhin kaikista yhteiskunnista ja ainoa luonnollinen on perheen
muodostama yhteiskunta. Ja siinäkin pysyvät lapset isään liittyneinä
vain niin kauvan kuin he tarvitsevat häntä hengissä säilyäkseen. Heti
kun tämä tarve lakkaa, katkeaa luonnollinen sidekin. Lapset,
vapautuneina kuuliaisuudesta, jonka he olivat isälle velkaa; isä,
vapautuneena huolenpidosta, jonka hän oli lapsille velkaa, palaavat
kaikki samalla tavalla riippumattomuuteen. Jos he jatkavat yhdessäoloa,
niin ei se enää tapahdu luontaisesti, vaan tahtomalla, eikä itse
perhekään pysy pystyssä muutoin kuin sopimuksen nojalla.

Tämä yhteinen vapaus on seuraus ihmisen luonnosta. Hänen ensimäisenä
lakinaan on huolehtiminen omasta olemassaolostaan, ensimäiset
varotoimensa on hän velkaa omalle itselleen; ja kun hän itse on yksin
hänen säilymisekseen sopivien keinojen tuomari, tulee hän heti järjen
ikään ehdittyään siten omaksi herrakseen.

Perhe on siis, jos niin tahdotaan, valtiollisten yhteiskuntien
ensimäinen malli. Valtionpäämies on isän kuva, kansa on lasten kuva: ja
kun kaikki ovat syntyneet tasa-arvoisina ja vapaina, luovuttavat he
vapautensa vain hyötynsä nimessä. Ainoa eroitus on se, että perheessä
isän rakkaus lapsia kohtaan korvaa hänelle sen huolenpidon, mitä hän
heille osoittaa, kun taas valtiossa käskemisen nautinto vastaa
rakkautta, jota valtionpäämies ei tunne kansojaan kohtaan.

Grotius kieltää sen seikan, että jokainen inhimillinen valta
olisi syntynyt hallittujen etua silmällä pitäen: tuekseen viittaa
hän orjuuteen. Hänen yleiseen todistelutapaansa kuuluu aina
oikeuden perusteleminen käytännöllä.[2] Voitaisiin kyllä turvautua
johdonmukaisempaan, mutta ei tyranneille suotuisampaan menettelyyn.

Grotiuksen mukaan on siis epätietoista, kuuluuko ihmiskunta sadalle
miehelle vai kuuluvatko nämä sata miestä ihmiskunnalle; ja hän
näyttääkin koko kirjassaan kallistuvan edelliseen mielipiteeseen:
se on myöskin Hobbes'n ajatus. Niinpä on siis ihmissuku jaettu
karjalaumoihin, joista jokaisella on oma päämiehensä, ja tämä päämies
kaitsee laumaansa sen sitten syödäkseen.

Niinkuin paimen on luonnoltaan laumaansa ylempänä, niin ovat myös
ihmisten kaitsijat, jotka ovat heidän päämiehiään, luonnoltaan
kansojaan ylempänä. Näin harkitsi Philon kertomuksen mukaan asian
keisari Caligulakin, kun hän päätti sangen sattuvasti tästä
yhdenmukaisuudesta, että kuninkaat olivat jumalia tai että kansat
olivat elukoita.

Tämän Caligulan mietteet sopivat hyvin Hobbes'in ja Grotiuksen
ajatuksiin. Aristoteles oli ennen kaikkia heitä sanonut myöskin,
etteivät ihmiset ole suinkaan luonnostaan tasa-arvoisia, vaan että
yhdet syntyvät orjuuteen ja toiset hallitsemaan.

Aristoteles oli oikeassa, mutta hän piti seurausta syynä. Jokainen
orjuudessa syntynyt ihminen syntyy orjuuteen, mikään ei ole sen
varmempaa. Orjat menettävät kahleissaan kaikki, yksinpä halunkin päästä
niistä irti: he rakastavat orjuuttansa, niinkuin Odysseuksen kumppanit
rakastivat eläimellisyyttänsä.[3] Jos siis on olemassa luonnostaan
orjia, niin johtuu se siitä, että on ollut orjia vastoin luontoa.
Väkivalta teki ensimäiset orjat, ja heidän pelkurimaisuutensa pysytti
heidät jatkuvasti siinä tilassa.

Minä en ole puhunut mitään kuningas Aatamista enkä keisari Noasta,
niiden kolmen suuren yksinvaltiaan isästä, jotka jakoivat keskenään
maailman, niinkuin tekivät Saturnuksen lapset, joiden on luultu
tarkoittavan heitä. Toivoakseni ollaan minulle kiitollisia tästä
maltillisuudesta; sillä kun minä polveudun suoraan toisesta näistä
ruhtinaista ja ehkäpä vielä vanhemmasta haarasta, niin enhän tiedä,
vaikka minut oikeusperusteita tarkastettaessa huomattaisiinkin
ihmissuvun lailliseksi kuninkaaksi? Miten tämä asia liekään, niin ei
käy kieltäminen, että Aatami oli maailman valtias samoin kuin Robinson
saarensa valtias niin kauvan kuin hän oli sen ainoa asukas; ja mainiota
tässä valtakunnassa oli, ettei vakavasti valtaistuimellaan istuvan
hallitsijan tarvinnut pelätä ei kapinoita eikä sotia eikä
salaliittolaisia.



Kolmas luku.

Väkevämmän oikeudesta.


Väkevinkään ei ole milloinkaan kylliksi väkevä pysyäkseen aina herrana,
ellei hän muuta voimaansa oikeudeksi ja kuuliaisuutta velvollisuudeksi.
Siitä on saanut alkunsa väkevämmän oikeus, josta on puhuttu näennäisen
ivallisesti, mutta joka todellisuudessa on kohotettu periaatteeksi.
Mutta eikö meille milloinkaan selitetä tätä sanaa? Voima on
ruumiillinen kyky; en jaksa huomata, mitä siveellisiä velvoituksia sen
seurauksista voi johtua. Voiman totteleminen on pakon teko, eikä
tahdon; se on korkeintaan varovaisuuden neuvoma teko. Missä nimessä
voisi siitä tulla velvollisuus?

Otaksukaamme hetkiseksi tämän väitetyn oikeuden olevan olemassa. Minä
sanon, ettei siitä synny muuta kuin selittämätöntä sekasotkua. Sillä
heti kun voima tekee oikeuden, sekaantuu seuraus syyhyn; jokainen
voima, joka on suurempi kuin ensimäinen, perii sen oikeuden. Heti kun
voidaan olla tottelematta rankaisematta, on siihen laillinen oikeus; ja
koska vahvin on aina oikeassa, tulee vain järjestää asiat niin, että
ollaan vahvin. Mutta mikä on sellainen oikeus, joka tuhoontuu silloin
kun voima lakkaa? Jos on toteltava voiman pelosta, ei ole tarvis
totella velvollisuudesta; ja ellei ole enää pakko totella, ei siihen
ole enää velvollisuuttakaan. Nähdään siis, ettei tämä sana "oikeus"
lisää mitään voimaan; se ei merkitse tässä kerrassaan mitään.

Totelkaa vallanpitäjiä! Jos se tarkoittaa samaa kuin totelkaa voimaa,
on käsky hyvä, mutta tarpeeton; vastaan siitä, ettei sitä koskaan
rikota. Kaikki valta tulee Jumalalta, myönnän sen; mutta kaikki sairaus
tulee myös häneltä. Merkitseekö se sitä, että olisi kiellettyä kutsua
lääkäriä? Jos rosvo yllättää minut jossakin metsän sopukassa, niin on
minun väkipakosta annettava kukkaroni; mutta olenko minä omantunnon
mukaisesti velvollinen antamaan sen silloinkin, kun minä voisin sen
piiloittaa: sillä merkitseehän pistooli, jota hän pitelee, kaikissa
tapauksissa myös valtaa?

Sopikaamme siis siitä, ettei voima tee oikeutta ja ettei ole
velvollisuus totella muita kuin laillisia vallanpitäjiä. Niin palaa
ensimäinen kysymykseni yhä uudelleen.



Neljäs luku.

Orjuudesta.


Koska ei ainoallakaan ihmisellä ole luonnollista käskyvaltaa
kaltaiseensa nähden ja koska voima ei synnytä oikeutta, jäävät siis
sopimukset kaiken laillisen käskyvallan perustukseksi ihmisten
keskuudessa.

Jos yksityinen ihminen, sanoo Grotius, voi luovuttaa vapautensa ja
antautua jonkun mahtimiehen orjaksi, niin miksi ei kokonainen kansa
voisi luovuttaa vapauttansa ja antautua kuninkaan alamaiseksi? Tässä on
paljon epämääräisiä sanoja, jotka kaipaisivat selittämistä; mutta
pysykäämme nyt sanassa _luovuttaa_. Luovuttaa, se on samaa kuin
lahjoittaa tai myydä. Nythän ei ihminen, joka rupeaa toisen orjaksi,
lahjoita vapauttansa ilman muuta; hän myy itsensä, ainakin elatuksensa
hinnalla: mutta mistä hinnasta myy kansa itsensä? Kaukana siitä, että
kuningas hankkisi alamaisilleen elatuksen, hän ottaa oman elatuksensa
heiltä; eikä Rabelais'n mukaan kuningas eläkään vähästä. Alamaiset
lahjoittavat siis henkilönsä ehdolla, että heiltä otetaan myös heidän
omaisuutensa. Minä en huomaa, mitä heille vielä jäisi säilytettäväksi.

Sanottanee, että itsevaltias takaa alamaisilleen kansalaisrauhan;
olkoon, mutta mitä he siitä hyötyvät, jos sodat, joita hänen
kunnianhimonsa heille hankkii, jos hänen sammumaton ahneutensa, jos
hänen ministeriensä rettelöimiset tuottavat heille enemmän huolta ja
tuskaa kuin heidän keskinäiset riitansa? Mitä he siitä hyötyvät, jos
juuri tämä rauha on yksi heidän kurjuutensa syitä? Rauhassa sitä
eletään vankilan komeroissakin; tuntuuko olo niissä sentähden hyvältä?
Kykloopin luolaan suljetut kreikkalaiset elivät hyvässä rauhassa siksi
kunnes heidän vuoronsa tuli joutua syödyiksi.

Jos siis sanotaan, että ihminen lahjoittaa vapautensa ilmaiseksi,
puhutaan järjettömiä ja mahdottomia; sellainen teko on laiton ja
mitätön jo yksistään senkin tähden, että henkilö, joka niin menettelee,
ei ole täydessä järjessään. Jos sanotaan samaa kokonaisesta kansasta,
otaksutaan kansan olevan pelkkiä hulluja: hulluus ei tee oikeutta.

Ja jos kukin voisikin luovuttaa itsensä, ei hän voi luovuttaa lapsiaan;
he syntyvät ihmisinä ja vapaina; heidän vapautensa kuuluu heille, eikä
kellään muulla kuin heillä ole oikeutta siitä määrätä. Ennen kuin he
ovat tulleet täyden ymmärryksen ikään, saattaa isä tehdä heidän
nimessään sopimuksia heidän toimeentulokseen ja hyvinvoinnikseen, mutta
ei lahjoittaa heitä pois peruuttamattomasti ja ehdottomasti; sillä
sellainen lahjoittaminen sotii luonnon tarkoituksia vastaan, eikä kuulu
isyyden oikeuksiin. Jotta mielivaltainen hallitus muuttuisi
lailliseksi, täytyisi siis kansalla välttämättä olla vapaus jokaisen
sukupolven vaihtuessa hyväksyä tai hyljätä se: mutta silloin ei tämä
hallitus enään olisikaan mielivaltainen.

Vapaudestaan luopuminen on ihmisyydestään, ihmisoikeuksistaan, jopa
velvollisuuksistaan luopumista. Ken kaikesta luopuu, hänen menetystään
ei voida enää millään korvata. Sellainen luopuminen ei sovellu
ihmisluontoon, ja milloin hänen tahdoltaan otetaan kaikki vapaus,
otetaan myös hänen teoiltaan kaikki siveellinen arvo. Lyhyesti:
sellainen sopimus on mitätön ja ristiriitainen, missä yhdelle puolelle
tulee ehdoton käskyvalta ja toiselle rajaton kuuliaisuus. Eikö ole
selvää, ettei sitouduta mihinkään sellaisen henkilön suhteen, jolta on
oikeus kaikki vaatia? Ja eikö tämä yksi ainoa ehto, siitä kun puuttuu
kokonaan vastavuoroisuus ja samanarvoisuus, saata koko tekoa
mitättömäksi? Sillä mitä oikeutta olisi minun orjallani minua vastaan,
koska kaikki, mitä hänellä on, kuuluu minulle, ja koska siitä syystä,
että hänen oikeutensa on minun oikeuteni, tämä minun oikeuteni minua
vastaan on sana, missä ei ole mitään järkeä?

Grotius ja muut mainitsevat sodan toiseksi tuon väitetyn
orjuuttamisoikeuden lähteeksi. Koska voittajalla on heidän nähdäkseen
oikeus tappaa voitettu, saattaa tämä ostaa henkensä vapautensa
kustannuksella; sitäkin oikeutetumpi sopimus, koska siitä on molemmille
hyötyä.

Mutta nythän on selvää, ettei tämä väitetty oikeus tappaa voitetut
mitenkään johdu sotatilasta. Jo yksistään siitä syystä, ettei
alkuperäisessä riippumattomuudessaan elävillä ihmisillä ole keskenään
kyllin kestäviä suhteita, jotta nämä loisivat rauhantilan tai
sotatilan, eivät he ole suinkaan luonnostaan vihollisia. Asiain suhteet
eivätkä ihmisten suhteet luovat sodan; ja kun sotatila ei saata syntyä
yksinkertaisista henkilökohtaisista suhteista, vaan yksinomaan
aineellisista, ei yksityissotaa eli sotaa mies miestä vastaan saata
olla olemassa luonnontilassa, missä ei ole pysyvää omaisuutta, eikä
yhteiskuntatilassa, missä kaikki on lakien määrättävissä.

Mieskohtaiset kahakoimiset, kaksinkamppailut, taistelut ovat tekoja,
jotka eivät luo mitään erikoista tilaa; ja mitä tulee yksityissotiin,
Ludvig IX:n, Ranskan kuninkaan, säädösten sallimiin ja jumalanrauhan
keskeyttämiin, niin ovat ne läänityslaitoksen väärinkäytöksiä,
järjestelmän, joka oli mieletön jos mikään ja joka oli ristiriidassa
luontaisoikeuden periaatteiden ja kaiken hyvän valtiotaidon kanssa.

Sota ei ole siis mikään suhde miehen ja miehen, vaan valtion ja valtion
välillä, eivätkä siinä yksityiset ole vihamiehiä muutoin kuin
sattumalta, eivät suinkaan ihmisinä, eivätkä kansalaisinakaan,[4] vaan
sotilaina; eivät suinkaan isänmaan jäseninä, vaan sen puolustajina.
Lyhyesti: kullakin valtiolla voi olla vihollisinaan toisia valtioita,
eikä yksityisiä ihmisiä, koska eriluontoisten asiain välillä ei saata
olla olemassa mitään todellista suhdetta.

Tämä periaate soveltuukin kaikkien aikojen vakiintuneihin
menettelyohjeisiin ja kaikkien sivistyneiden kansojen pysyviin
toimintatapoihin. Sodanjulistukset ovat vähemmän tiedonantoja
vallanpitäjille kuin heidän alamaisilleen. Muukalainen, olkoonpa sitten
kuningas, yksityinen henkilö tai kansa, joka ryöstää, tappaa tai
pidättää alamaisia julistamatta sotaa ruhtinaalle, ei ole vihollinen,
vaan rosvo. Sodan kestäessä anastaa tosin oikeamielinenkin ruhtinas
vihollismaassa kaikki, mikä kuuluu valtiolle; mutta hän kunnioittaa
yksityisten henkeä ja omaisuutta: hän kunnioittaa oikeuksia, joihin
hänen omatkin oikeutensa perustuvat. Koska sodan tarkoituksena on
vihollisvaltion hävittäminen, on oikeus tappaa sen puolustajat milloin
heidät vain tavataan ase kädessä; mutta heti kun he niistä luopuvat ja
antautuvat vangeiksi ja kun he näin lakkaavat olemasta vihollisia tai
vihollisen välikappaleita, muuttuvat he yksinkertaisesti ihmisiksi,
eikä kellään ole enään oikeutta ottaa heidän henkeänsä. Joskus voidaan
tappaa valtio tappamatta ainoatakaan sen jäsentä: sota ei anna oikeutta
muuhun kuin mikä on tarpeen sen päämäärän saavuttamiseksi. Nämä
periaatteet eivät ole Grotiuksen: ne eivät perustu runoilijain
arvovaltaan; mutta ne johtuvat asioiden luonnosta ja perustuvat
järkeen.

Mitä tulee valloitusoikeuteen, niin ei sillä ole muuta perustusta kuin
väkevämmän laki. Ellei sota anna voittajalle oikeutta teurastaa
voitettuja kansoja, niin ei tämä oikeus, jota ei hänellä ole, saata
myöskään antaa hänelle oikeutta panna niitä ikeeseen. Ei ole oikeutta
tappaa vihollista muulloin kuin silloin kun ei voida tehdä häntä
orjaksi: oikeus tehdä hänet orjaksi ei siis johdu oikeudesta ottaa
hänet hengiltä; niinmuodoin on epätasaista vaihtokauppaa panna
hänet ostamaan vapautensa hinnalla henki, johon ei kellään
ole mitään oikeutta. Kun perustetaan elämän ja kuoleman oikeus
orjuuttamisoikeuteen, ja orjuuttamisoikeus elämän ja kuoleman
oikeuteen, niin eikö ole selvää, että silloin tehdään kehäpäätelmä?

Vaikkapa otaksuisimme tuon kamalan kaikkien tappamisen oikeudenkin
mahdolliseksi, niin sanon minä, ettei sodassa tehty orja eikä ikeeseen
pantu kansa ole velvollinen herraansa kohtaan mihinkään muuhun kuin
tottelemaan häntä niin paljon kuin on pakko. Ottamalla korvauksen hänen
hengestään ei voittaja ole sitä suinkaan hänelle ilmaiseksi
lahjoittanut; sensijaan että olisi tappanut hänet vahingokseen, on hän
tappanut hänet hyödyllisellä tavalla. Kaukana siitä, että hän olisi
saanut häneen nähden mitään voimaan lisäksi tulevaa oikeusvaltaa, jää
siis sotatila pysymään heidän välilleen kuten ennenkin; heidän
suhteensakin on sen seuraus, eikä sodan oikeuden käyttäminen suinkaan
edellytä rauhansopimusta. He ovat kyllä tehneet jonkunlaisen
sopimuksen; olkoon, mutta tämä sopimus, millään tavalla hävittämättä
sotatilaa, edellyttää sen jatkumista.

Miltä kannalta siis katseltaneekaan asioita, on orjuuttamisoikeus
mitätön, ei ainoastaan siksi, että se on väärä, vaan myös siksi, että
se on järjetön eikä merkitse mitään. Nämä sanat _orjuus_ ja _oikeus_
ovat toisilleen vastakkaisia; ne tekevät toisensa tyhjiksi. Olkoon
sitten kysymyksessä ihmisen suhde ihmiseen tai yksityisen suhde
kansaan, tällainen puhe on aina oleva yhtä mieletöntä: "Minä teen sinun
kanssasi sopimuksen, joka tarkoittaa kokonaan sinun vahinkoasi ja minun
hyötyäni, jota minä noudatan niin kauvan kuin minä näen hyväksi ja jota
sinä noudatat niin kauvan kuin minä näen hyväksi."



Viides luku.

On aina palattava ensimäiseen sopimukseen.


Vaikka myöntäisinkin kaikki, mitä olen tähän asti vastustanut, eivät
itsevaltiuden puolustajat silti pääsisi sen pitemmälle. Aina tulee
kuitenkin olemaan suuri eroitus joukon orjuuttamisen ja yhteiskunnan
hallitsemisen välillä. Jos erillään pysyttelevät ihmiset joutuvatkin
toinen toisensa jälkeen yhden ainoan valtaan, niin miten suureksi
heidän lukunsa saattaneekaan paisua, näen minä siinä vain herran ja
orjia, enkä suinkaan kansaa ja sen päämiestä: se on kyllä, jos niin
tahdotaan, jonkunlainen ryhmämuodostuma, mutta ei suinkaan
yhteiskunnallinen kokonaisuus: siinä ei ole olemassa yleistä hyvää eikä
valtioruumista. Vaikka tämä mies olisi laskenut valtansa alle puolet
maailmaa, ei hän kuitenkaan koskaan ole muuta kuin yksityishenkilö;
hänen etunsa, eroitettuna muiden edusta, ei ole koskaan muuta kuin
yksityisetu. Jos tämä mies sortuu, jää hänen valtakuntansa hänen
jälkeensä hajanaiseksi ja yhteydettömäksi, niinkuin tammikin hajoaa ja
raukenee tuhkaläjäksi sitten kun tuli on sen syönyt.

Kansa, sanoo Grotius, voi antautua kuninkaan alamaiseksi. Grotiuksen
mukaan on siis kansa kansa ennen antautumistaan kuninkaan alamaiseksi.
Tämä antautuminen on kansan tahdon ilmaisu ja se edellyttää julkista
neuvottelua ja päätöstä. Ennenkuin siis lähdetään tutkimaan tekoa,
jolla kansa valitsee itselleen kuninkaan, olisi hyvä ottaa selkoa
teosta, joka muodostaa kansasta kansan. Sillä kun tämä teko on
pakostakin aikaisempi kuin tuo toinen, niin on se myös yhteiskunnan
todellinen perustus.

Ellei tosiaankaan olisi olemassa edeltävää sopimusta, niin mikä
velvoittaisi, ellei vaali olisi yksimielinen, vähemmistön alistumaan
enemmistön valintaan? Ja mistä saavat sata, jotka tahtovat itselleen
hallitsijan, oikeuden äänestää niiden kymmenen puolesta, jotka eivät
sitä mitenkään tahdo? Enemmistöäänestyksen laki perustuu itsekin
sopimukseen ja edellyttää ainakin kerran yksimielisyyttä.



Kuudes luku.

Yhteiskuntasopimuksesta.


Minä otaksun ihmisten tulleen sellaiseen kohtaan, että ne esteet,
jotka haittaavat heidän säilymistään luonnontilassa, voittavat
vastustuksellaan ne voimat, mitä kukin yksilö voi käyttää pysyäkseen
hengissä tässä tilassa. Silloin ei tämä alkeellinen tila saata
kauvemmin jatkua, ja ihmissuku hukkuisi, ellei se muuttaisi
elintapaansa.

Kun nyt ihmiset eivät voi synnyttää uusia voimia, vaan ainoastaan
yhdistää ja ohjata niitä, jotka jo ovat olemassa, ei heillä ole
säilymisekseen muuta neuvoa kuin muodostaa toisiinsa liittymällä
sellainen voimien summa, että se kykenee voittamaan vastustuksen,
saattamalla nämä voimat toimimaan yhdestä ja samasta syystä ja
vaikuttamaan samaan suuntaan.

Tämä voimien summa saattaa syntyä vain useampien yhteistoiminnasta:
mutta kun jokaisen ihmisen voima ja vapaus ovat hänen säilymisensä
ensimäisiä välikappaleita, niin kuinka voi hän sitoa niitä
vahingoittamatta itseään ja lyömättä laimin sitä huolenpitoa, minkä hän
on itselleen velkaa? Tämä vaikeus voidaan käsittelemääni asiaan nähden
lausua seuraavasti:

"On keksittävä yhtymismuoto, joka kaikella yhteisellä voimalla
puolustaa ja varjelee jokaisen yhteisön jäsenen henkilöä ja omaisuutta
ja jossa kukin sellainen jäsen, liittyessään kaikkiin muihin, tottelee
kuitenkin vain itseään ja pysyy yhtä vapaana kuin ennenkin." Tällainen
on se perusvaikeus, jonka yhteiskuntasopimus ratkaisee.

Tämän sopimuksen ehdot seuraavat niin kiinteästi asian luonnosta, että
pieninkin muutos tekisi ne tyhjiksi ja tehottomiksi; niin että, vaikkei
niitä ole ehkä milloinkaan nimenomaan julistettu, ne ovat kaikkialla
samat, kaikkialla puhumatta hyväksytyt ja tunnustetut, siksi kunnes
yhteiskuntasopimus rikotaan, jolloin kukin palaa taas ensimäisiin
oikeuksiinsa ja saa takaisin luonnollisen vapautensa, menettämällä
sopimukseen perustuvan vapauden, jonka takia hän siitä luopui.

Oikein käsitettyinä sisältyvät kaikki nämä ehdot yhteen ainoaan, siihen
nimittäin, että kukin liittokumppani luovuttautuu kokonaan ja kaikkine
oikeuksineen koko yhteisölle. Sillä kun ensiksikin jokainen antautuu
kokonaan, on asema sama kaikille; ja kun asema on sama kaikille, ei
kellään ole syytä tehdä sitä rasittavaksi toisille.

Kun lisäksi luovuttautuminen tapahtuu ilman rajoituksia, on
yhtyminen niin täydellinen kuin se suinkin voi olla, eikä kellään
liittokumppanilla ole enää mitään vaatimista: sillä jos yksityisille
jäisi joitakin oikeuksia, niin, kun ei olisi yhteistä esimiestä, joka
saattaisi ratkaista heidän ja yhteisön välisen riidan, ja kun kukin
olisi muutamissa suhteissa oma tuomarinsa, pyrkisi hän pian olemaan
sitä kaikissa, ja näin jatkuisi luonnontila, ja liitosta tulisi
pakostakin hirmuvaltainen tai mitätön.

Koska vihdoin kukin antautuu kaikille, ei hän antaudu kenellekään, ja
kun ei ole ainoatakaan liittokumppania, johon nähden me emme saisi
samaa oikeutta kuin minkä me hänelle myönnämme itseemme nähden, saamme
me korvauksen kaikesta, minkä menetämme, ja lisää voimaa säilyttää
sitä, mitä meillä on.

Jos siis yhteiskuntasopimuksesta eroitetaan kaikki, mikä ei kuulu sen
olemukseen, huomataan sen sisältyvän seuraavaan lauselmaan:

"Kukin meistä asettaa yhteisesti henkilönsä ja kaiken voimansa
yleistahdon ylimmän johdon alaiseksi; ja me otamme kaikin jokaisen
jäsenen kokonaisuuden eroittamattomaksi osaksi."

Kunkin sopimuksentekijän yksityisen henkilön tilalle luo tämä
liittymisteko heti siveellisen yhdyskunnan, jossa on yhtä monta jäsentä
kuin ääntäkin ja joka tästä teosta saa yhteytensä, yhteisen _minänsä_,
elämänsä ja tahtonsa. Tätä julkista henkilöä, joka näin muodostuu
kaikkien muiden yhdynnästä, nimitettiin muinoin _kaupunkivaltioksi
(cité)_[5] ja nykyään annetaan sille nimi _valtakunta (république)_ tai
_valtioruumis (corps politique)_, jota sen jäsenet sanovat _valtioksi
(état)_, milloin se on passiivinen, _ylimmäksi valtiovallaksi
(souverain)_, milloin se on aktiivinen ja _vallaksi (puissance)_,
verratessaan sitä muihin samanlaisiin. Mitä liittokumppaneihin tulee,
nimitetään heitä yhteisesti _kansaksi_, ja erikoisesti ylimmän vallan
osakkaina _kansalaisiksi_ ja valtion lakien alaisina _alamaisiksi_.
Mutta näitä nimityksiä sekoitetaan usein toisiinsa ja käytetään
toistensa asemasta; riittää, kunhan osaa ne eroittaa silloin kun niiden
täysi tarkkuus on kysymyksessä.



Seitsemäs luku.

Ylimmästä valtiovallasta.


Edellä esitetystä lauselmasta näkyy, että liittymistekoon sisältyy sekä
yhteisön että yksityisten molemminpuolinen sitoutuminen ja että
jokainen yksilö, tehdessään niin sanoaksemme sopimuksen itsensä kanssa,
tulee sitoutuneeksi kahdessa katsannossa, nimittäin ylimmän vallan
jäsenenä muihin yksityisiin nähden ja valtion jäsenenä ylimpään valtaan
nähden. Mutta tähän ei voida sovelluttaa sitä yksityisoikeuden
määräystä, ettei kukaan ole sidottu itsensä kanssa tehtyihin
sopimuksiin, sillä onhan suuri ero sillä, käymmekö sitoumuksiin itsemme
kanssa tai kokonaisuuden, jonka osa olemme.

Edelleen on huomattava, että julkinen päätös, joka voi sitoa kaikki
alamaiset ylimpään valtaan nähden sen kahdenlaisen suhteen nimessä,
minkä kannalta kutakin heistä on katsottava, ei saata vastakkaisesta
syystä sitoa ylintä valtaa omaan itseensä nähden, ja että siis on
valtioruumiin luontoa vastaan, jos ylin valta säätää itsellensä lain,
jota se ei voi rikkoa. Koska siihen nähden voi olla kysymyksessä
ainoastaan yksi ja sama suhde, on se silloin itsensä kanssa sopimuksia
tekevän yksityisen asemassa: siitä nähdään, ettei ole, eikä voikaan
olla minkäänlaista perustuslakia, joka sitoisi kansan yhdyskuntaa: ei
edes yhteiskuntasopimus ole sellainen; mikä ei kuitenkaan merkitse
sitä, ettei tämä yhdyskunta voisi aivan hyvin käydä sitoumuksiin muihin
nähden sellaisissa asioissa, jotka eivät loukkaa tätä sopimusta, sillä
muukalaisen suhteen muuttuu se pelkäksi yksityisolennoksi,
jakamattomaksi yksilöksi.

Mutta kun valtioruumis eli ylin valtiovalta saa olemassaolonsa vain
sopimuksen pyhyydestä, ei se voi milloinkaan käydä sellaisiin
sitoumuksiin, ei edes muihin nähden, jotka loukkaisivat tätä
alkuperäisintä päätöstä, kuten esim. luovuttaa jotakin osaa itsestään
tai antautua jonkun muun ylimmän vallan alaiseksi. Jos se rikkoisi
päätöksen, jonka voimasta se on olemassa, tuhoaisi se samalla itsensä;
ja mikä ei ole mitään, se ei voi myöskään mitään luoda.

Niin pian kun tämä joukko on liittynyt yhdyskunnaksi, ei voida loukata
ainoatakaan sen jäsentä käymättä koko yhdyskunnan kimppuun, ja vielä
vähemmän loukata yhdyskuntaa jäsenten siitä kärsimättä. Näin kehottavat
velvollisuus ja hyöty samalla tavalla molempia sopimuspuolia avustamaan
toisiaan, ja näiden samojen ihmisten on koetettava yhdistää tähän
kaksinaiseen suhteeseen kaikki ne etuisuudet, jotka siitä riippuvat.

Kun taas ylin valtiovalta ei ole muodostunut mistään muusta kuin niistä
yksityisistä, jotka ovat sen osina, ei sillä ole eikä voi olla etuja,
jotka olisivat näiden eduille vastakkaisia: ylimmän vallan ei siis
tarvitse antaa minkäänlaista takuuta alamaisille, koska on mahdotonta,
että ruumis haluaisi vahingoittaa kaikkia jäseniään; ja me tulemmekin
myöhemmin näkemään, ettei se saata vahingoittaa ketään heistä
yksityisesti. Ylin valtiovalta, jo siksi vain, että se on olemassa, on
aina sitä, mitä sen tulee olla.

Mutta tällainen ei ole alamaisten suhde ylimpään valtaan, koska ei
yhteisestä edusta huolimatta mikään vastaisi tälle heidän
sitoumuksiensa täyttämisestä, ellei sillä olisi keinoja päästä
varmuuteen heidän uskollisuudestaan.

Itse asiassa saattaakin jokaisella yksilöllä ihmisenä olla oma
erikoinen tahtonsa, joka voi olla vastakkainen sille yleistahdolle,
mikä hänellä on kansalaisena, tai ainakin käydä siitä erilleen. Hänen
yksityisetunsa voi puhua hänelle aivan toista kuin yhteinen etu: hänen
itsenäinen ja luonnostaan riippumaton elämänsä voi saada hänet pitämään
sitä, mitä hän on velkaa yhteisölle, jonkunlaisena vapaaehtoisena
verona, jonka menettäminen vahingoittaa vähemmän toisia kuin sen
suorittaminen rasittaa häntä; ja katsoessaan sitä siveellistä henkilöä,
joka muodostaa valtion, vain jonkunlaiseksi kuvitelluksi olennoksi,
koska se ei ole ihminen, nauttisi hän kansalaisen oikeuksia tahtomatta
täyttää alamaisen velvollisuuksia: väärä menettelytapa, jonka
leviäminen aiheuttaisi piankin valtioruumiin tuhoutumisen.

Jottei siis yhteiskuntasopimus jäisi vain tyhjäksi sananparreksi,
täytyy siihen hiljaisesti sisältyä sen sitoumuksen, joka yksinään voi
antaa voimaa muille, nimittäin sen sitoumuksen, että jos ken kieltäytyy
tottelemasta yleistahtoa, koko yhdyskunta saa hänet siihen pakottaa:
mikä taas merkitsee vain sitä, että hänet pakotetaan olemaan vapaa:
sillä sellainen on ehto, joka, antaessaan jokaisen kansalaisen
isänmaalle, takaa hänelle turvan kaikkea mieskohtaista riippuvaisuutta
vastaan, ehto, joka on valtiokoneiston perusaate ja liikevoima ja joka
yksinään tekee yhteiskunnalliset sitoumukset oikeutetuiksi, koska nämä
olisivat ilman sitä järjettömiä, hirmuvaltaisia ja mitä peloittavimpiin
väärinkäytöksiin johtavia.



Kahdeksas luku.

Yhteiskuntatilasta.


Tämä siirtyminen luonnontilasta yhteiskuntatilaan saa ihmisessä aikaan
hyvin huomattavan muutoksen, asettamalla vaiston sijasta oikeuden hänen
menettelytapansa perustukseksi ja antamalla hänen toimilleen sen
siveellisen tarkoitusperän, mikä niiltä siihen asti puuttui. Vasta
silloin, velvollisuuden äänen tultua ruumiillisten tuokiohalujen
tilalle ja oikeuden päästyä voitolle himoista, havaitsee ihminen, joka
oli siihen asti ottanut huomioon vain itsensä, olevansa pakotettu
toimimaan toisten periaatteiden mukaan ja kysymään järkensä neuvoa
ennen kuin kuuntelee viettejään. Vaikkakin hän luopuu tässä tilassa
useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän
korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja
kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat,
koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden
elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa
alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä
onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki
typerästä, kehittymättömästä eläimestä älyllisen olennon ja ihmisen.

Osoittakaamme muutamin helposti verrattavin seikoin koko tämän voiton
ja tappion lopullinen suhde. Yhteiskuntasopimuksessa menettää ihminen
luonnollisen vapautensa ja rajoittamattoman oikeuden kaikkeen, mikä
häntä houkuttelee ja mihin hän yltää; toisaalta voittaa hän
kansalaisvapauden ja omistusoikeuden kaikkeen siihen, mitä hän pitää
hallussaan. Jotta emme erehtyisi molempien tilojen etuja punnitessamme,
on meidän tarkoin eroitettava luonnollinen vapaus, jonka rajoina ovat
vain yksilön voimat, kansalaisvapaudesta, jota rajoittaa yleistahto,
sekä hallussaanpitäminen, joka on vain voiman tulosta tai ensimäisen
valtaajan oikeutta, omistusoikeudesta, joka saattaa nojautua ainoastaan
todelliseen oikeusperusteeseen.

Edellä sanottuun voitaisiin vielä yhteiskuntatilan hyväksi lisätä
siveellinen vapaus, joka yksin tekee ihmisestä tosiaankin itsensä
herran; sillä pelkän mieliteon noudattaminen on orjuutta, kun taas
sellaisen lain totteleminen, jonka on itse itselleen säätänyt, on
vapautta. Mutta tästä asiasta olen jo liiaksikin puhunut, eikä
_vapaus_-sanan filosofinen merkitys kuulu tässä selitettäviini.



Yhdeksäs luku.

Kiinteästä omaisuudesta.


Kukin yhteisön jäsen liittyy siihen sillä hetkellä, jolloin se
muodostuu, sellaisena kuin hän silloin on, hän ja kaikki hänen
voimansa, niihin luettuna myös kaikki se, mitä hän pitää hallussaan.
Asiaa ei ole suinkaan niin ymmärrettävä, että hallussaanpitäminen
muuttaisi tämän teon kautta luonnettaan muuttaessaan käsiä ja
sukeutuisi omistusoikeudeksi ylimmän valtiovallan käsissä: mutta kun
valtion voimat ovat verrattomasti yksityisen voimia suuremmat, niin on
yhteinen hallussaanpitäminen tosiasiallisesti lujempi ja
peruuttamattomampi, olematta silti oikeutetumpi, ei ainakaan
muukalaisten kannalta. Sillä jäseniinsä nähden on valtio
yhteiskuntasopimuksen nojalla, joka on valtiossa kaikkien oikeuksien
pohjana, kaiken heidän omaisuutensa herra; mutta muihin valtoihin
nähden on se tämän omaisuuden herra vain ensimäisen valtaajan oikeuden
nojalla, oikeuden, jonka se on perinyt yksityisiltä.

Ensimäisen valtaajan oikeus, vaikka se onkin perustellumpi kuin
väkevämmän oikeus, muuttuu todelliseksi oikeudeksi vasta sitten
kun on saatettu voimaan omistusoikeus. Jokaisella ihmisellä on
luonnostaan oikeus kaikkeen, mitä hän välttämättä tarvitsee; mutta se
ratkaiseva tapahtuma, joka tekee hänestä jonkun tavaran omistajan,
sulkee hänet kaikista muista: kun hänen osansa on kerran määrätty,
on hänen rajoituttava siihen, eikä hänellä ole enää mitään
oikeutta yhteisomaisuuteen. Senpätähden kunnioittaakin jokainen
yhteiskuntatilassa elävä ihminen ensimäisen valtaajan oikeutta, joka
oli niin heikko luonnontilassa. Tässä oikeudessa kunnioitetaan vähemmän
sitä, mikä kuuluu muille, kuin sitä, mikä ei kuulu itselle.

Jotakin maa-aluetta koskevan ensimäisen valtaajan oikeuden pohjaksi
ovat yleensä seuraavat ehdot tarpeen. Ensiksikin, ettei kukaan vielä
asu tällä alueella; toiseksi, ettei siitä vallata enempää kuin mitä
tarvitaan toimeentuloksi; kolmanneksi, että sen haltijaksi asetutaan ei
tyhjien muodollisuuksien, vaan työn ja viljelyn nojalla, nämä kun ovat
ainoa omistusoikeuden merkki, jota muiden on oikeusopillisten
perusteitten puuttuessakin kunnioitettava.

Tosiaankin: kun myönnetään tarpeelle ja työlle ensimäisen valtaajan
oikeus, niin eikö sitä uloteta niin laajalle kuin sitä voidaan ulottaa?
Voidaanko olla rajoittamatta tätä oikeutta? Riittääkö astua jalallaan
jollekin yhteiselle maapalstalle, julistautuakseen heti paikalla sen
herraksi? Riittääkö se seikka, että jollakin on voimaa karkoittaa siltä
hetkeksi kaikki muut ihmiset, ottamaan näiltä ikiajoiksi oikeuden
palata sille? Kuinka saattaa joku ihminen tai joku kansa anastaa
suunnattoman maa-alueen ja jättää koko muun ihmissuvun sitä ilman,
muutoin kuin rangaistavan omankädenoikeuden nojalla, koska silloin
ryöstetään muilta ihmisiltä se asuntopaikka ja ne elintarpeet, jotka
luonto on heille yhteisesti antanut? Kun Nunez Balboa otti Kastilian
kruunun nimessä rannalta käsin haltuunsa Etelämeren ja koko
Etelä-Amerikan, niin riittikö se lakkauttamaan kaikkien asukkaiden
omistusoikeuden niihin ja pidättämään niiltä seuduin kaikki maailman
ruhtinaat? Tältä kannalta katsoen toimitettiin sellaisia muodollisia
menoja kutakuinkin turhaan, eikä katolisen kuninkaan tarvinnut muuta
kuin kerta kaikkiaan työkammiostaan julistautua koko maailman
haltijaksi, eroittaakseen sitten valtakunnastaan kaiken sen, mikä jo
ennestään kuului muille ruhtinaille.

On helppo ymmärtää, kuinka yksityisten yhtyneet, toisiinsa rajoittuvat
maat muuttuvat valtion alueeksi ja kuinka ylimmän vallan oikeus,
ulotessaan alamaisista niihin maihin, joita nämä pitävät hallussaan,
tulee samalla kertaa sekä aineelliseksi että henkilölliseksi; mikä
seikka saattaa omistajat suurempaan riippuvaisuuteen ja tekee juuri
heidän voimistaan heidän uskollisuutensa takeet: etu, jota muinaiset
yksinvaltiaat eivät tunnu oikein hyvin käsittäneen, he kun,
nimittäessään itseään vain persialaisten, skyyttien, makedonialaisten
kuninkaiksi, näyttivät pitävän itseään paremmin ihmisten päämiehinä
kuin maan herroina. Nykyaikaiset yksinvaltiaat esiintyvät taitavammin
Ranskan, Espanjan, Englannin y.m. kuninkaina. Pitäessään näin
hallussaan maa-aluetta, saavat he olla varmat myös sen asukkaista.

Omituista tässä luovutuksessa on, että ottaessaan vastaan yksityisten
omaisuuden, yhteisö ei suinkaan sitä heiltä riistä, vaan turvaa heille
päinvastoin sen laillisen omistuksen, muuttaa anastuksen todelliseksi
oikeudeksi ja nautinto-oikeuden omistusoikeudeksi. Kun silloin
omistajia pidetään ikäänkuin yhteisen omaisuuden säilyttäjinä, kun
heidän oikeuksiansa kunnioittavat kaikki valtion jäsenet ja kun valtio
puolustaa niitä kaikkine voimineen muukalaista vastaan, niin ovat he,
suostuessaan luovutukseen, joka on edullinen sekä yhteisölle että vielä
enemmän heille itselleen, niin sanoaksemme saaneet omakseen kaiken sen,
mistä he ensin luopuivat: oudolta tuntuva väite, joka on kuitenkin
helposti selitettävissä, kun eroitetaan toisistaan oikeudet, mitä
ylimmällä valtiovallalla ja omistajalla on samaan kiinteimistöön,
niinkuin myöhemmin tulemme näkemään.

Saattaa myöskin tapahtua, että ihmiset alkavat liittyä yhteen ennen
kuin he mitään omistavat, ja että he, vallattuaan jonkun kaikille
riittävän maa-alueen, pitävät sitä yhteisnautintona tai jakavat sen
keskenään, joko tasan tai ylimmän valtiovallan määräämissä suhteissa.
Millä tavalla tämä alueen hankkiminen tapahtuneekin, niin on oikeus,
mikä kullakin yksityisellä on omaan kiinteimistöönsä, aina sen oikeuden
alainen, mikä yhteisöllä on kaikkiin; sillä muutoinhan ei
yhteiskuntaside pysyisi vahvana eikä ylimmän valtiovallan
harjoittamisessa olisi todellista voimaa.

Päätän tämän luvun ja tämän kirjan huomautuksella, jonka täytyy olla
jokaisen yhteiskuntajärjestelmän pohjana, nimittäin sen, ettei
perussopimus suinkaan hävitä luonnollista tasa-arvoa, vaan asettaa
päinvastoin siveellisen ja oikeudenmukaisen tasa-arvoisuuden sen
ruumiillisen eriarvoisuuden tilalle, minkä luonto on saattanut
aiheuttaa ihmisten kesken, niin että he, vaikka eivät mahdollisesti
olekaan tasa-arvoisia voiman eikä älyn puolesta, tulevat kaikki
tasa-arvoisiksi sopimuksen ja laillisen oikeuden nojalla.[6]



TOINEN KIRJA.



Ensimäinen luku.

Ylin valtiovalta on luovuttamaton.


Ensimäinen ja tärkein johtopäätös ylempänä esitetyistä periaatteista
on se, että yleistahto saattaa yksin ohjata valtion voimia sen
perustamisella tavoitellun päämäärän, yhteisen hyvän saavuttamiseksi:
sillä jos yksityisetujen ristiriitaisuus on tehnyt yhteiskuntien
luomisen välttämättömäksi, niin on näiden samojen etujen sopusointu
tehnyt sen mahdolliseksi. Se, mikä näissä erilaisissa eduissa on
yhteistä, muodostaa yhteiskunnallisen siteen; ja ellei olisi mitään
kohtaa, missä kaikki edut yhtyisivät, ei ainoakaan yhteiskunta
saattaisi pysyä pystyssä. Niinpä on siis yhteiskuntaa hallittava
yksinomaan tämän yhteisen edun mukaisesti.

Minä sanon siis, että kun ylin valtiovalta ei ole mitään muuta kuin
yleistahdon toimeenpanemista, niin ei sitä voida koskaan luovuttaa,
samoin kuin ei ylintä valtiovaltaa, joka ei ole mitään muuta kuin
ryhmäolemus, saata edustaa kukaan muu kuin se itse; vallan voi kyllä
siirtää toiselle, mutta ei tahtoa.

Ellei tosiasiallisesti olekaan mahdotonta, että yksityistahto olisi
jossakin kohdassa yleistahdon kanssa sopusoinnussa, niin on ainakin
mahdotonta, että tämä sopusointu olisi kestävä ja alituinen: sillä
yksityistahto pyrkii luonnostaan etuoikeuksiin ja yleistahto
tasa-arvoisuuteen. Vielä mahdottomampaa on saada mitään takuuta tästä
sopusoinnusta; sillä vaikka sen tulisikin aina olla olemassa, ei se
olisi taidon vaikutusta, vaan sattuman. Ylin valtiovalta saattaa kyllä
sanoa: "Minä tahdon tällä hetkellä sitä, mitä se ja se ihminen tahtoo
tai ainakin sanoo tahtovansa"; mutta se ei voi sanoa: "Mitä tämä
ihminen tahtoo huomenna, sitä tahdon minä myös", koska tahdon on
järjetöntä antautua kahleisiin tulevaisuuden varalta ja koska ei ole
minkään tahdon vallassa suostua sellaiseen, mikä on tahtovan olennon
menestykselle vastakkaista. Jos siis kansa lupaa totella ilman ehtoja,
hajoaa se tämän teon kautta, menettäen kansan ominaisuutensa; sillä
hetkellä, jolloin tunnustetaan jotakin yliherraa, ei ole enään olemassa
ylintä valtiovaltaa, ja siitä lähtien on valtioruumis tuhoutunut.

Tämä ei suinkaan merkitse sitä, etteivät päämiesten käskyt saattaisi
esiintyä yleistahdon ilmauksina niin kauvan kuin ylin valtiovalta,
vaikka sillä on vapaus panna vastaan, ei sitä tee. Sellaisessa
tapauksessa on yleisestä vaikenemisesta johdettava kansan suostumus.
Tätä seikkaa selitetään kyllä vielä laajemmin.



Toinen luku.

Ylin valtiovalta on jakamaton.


Samasta syystä kuin ylin valtiovalta on luovuttamaton, on se myöskin
jakamaton. Sillä tahto on yleinen,[7] tai ei ole yleinen; se on kansan
kokonaisuuden tahto tai vain jonkun sen osan. Edellisessä tapauksessa
on tämän tahdon ilmaisu ylimmän valtiovallan teko ja on sillä silloin
lain voima: jälkimäisessä tapauksessa on se vain yksityistahto tai
hallitusteko; korkeintaan on se esivallan antama säädös.

Mutta kun meidän valtiomiehemme eivät voi jakaa ylintä valtiovaltaa sen
periaatteeseen nähden, jakavat he sen sen esineeseen nähden; he jakavat
sen voimaan ja tahtoon, lakiasäätävään valtaan ja toimeenpanevaan
valtaan, verotuksen, oikeudenkäytön ja sodankäynnin oikeuksiin,
sisäiseen hallintoon ja valtaan tehdä sopimuksia ulkomaiden kanssa:
väliin he sekoittavat kaikki nämä osat, ja väliin he ne eroittavat: he
tekevät ylimmästä valtiovallasta jonkunlaisen haaveellisen, useista
erilaisista kappaleista kyhätyn olemuksen: se on aivan samaa kuin jos
he rakentaisivat ihmisen useammista ruumiista, joista yhdellä olisi
silmiä, toisella käsiä, kolmannella jalkoja, eikä mitään muuta.
Japanilaisten silmänkääntäjäin sanotaan paloittelevan lapsen katsojain
nähden, heittävän ilmaan kaikki sen jäsenet, yhden toisensa jälkeen ja
sitten pudottavan taas saman lapsen maahan elävänä ja aivan eheänä.
Kutakuinkin samanlaisia ovat meidän valtiomiestemme veijaritemput;
paloiteltuaan yhteiskuntaruumiin oikealla markkinailveilijän
näppäryydellä, kasaavat he taas sen jäsenet jollakin ihmeellisellä
tavalla.

Tämä erehdys tulee siitä, ettei ole muodostettu tarkkaa käsitystä
ylimmästä valtiovallasta ja että on pidetty tämän vallan osina
sellaista, mikä oli vain sen ilmausta. Niinpä on esim. katsottu sodan
julistamista ja rauhan solmimista ylimmän valtiovallan teoiksi, mitä ne
eivät suinkaan ole, koska mikään näistä teoista ei ole laki, vaan
ainoastaan lain sovellutus, erikoisteko, joka saattaa lain määräyksen
toimintaan, kuten tullaan selvästi näkemään silloin kun _laki_-sanaan
liittyvä ajatus tarkemmin määritellään.

Jos samalla tavoin tutkittaisiin muitakin jakoja, huomattaisiin, että
erehdytään joka kerta kun luullaan nähtävän ylin valtiovalta
paloiteltuna; että ne oikeudet, joita pidetään tämän ylimmän
valtiovallan osina, ovat kaikki sen alaisia ja edellyttävät aina
korkeinta tahtoa, jonka toimeenpanoa nämä oikeudet vain ovat.

On mahdoton sanoa, kuinka paljon tämä epätarkkuus on himmentänyt
valtio-oikeuden alalla esiintyneiden kirjailijain lausuntoja silloin
kun he ovat määräämiensä periaatteiden johdolla käyneet arvostelemaan
kuninkaiden ja kansojen keskinäisiä oikeuksia. Jokainen voi nähdä
Grotiuksen ensimäisen kirjan kolmannesta ja neljännestä luvusta, kuinka
tämä oppinut mies ja hänen kääntäjänsä Barbeyrac sekaantuvat
ja kietoutuvat viisasteluihinsa pelätessään sanovansa omien
tarkoitusperiensä mukaan liikaa tai liian vähän ja loukkaavansa etuja,
jotka heidän oli sovitettava. Grotius, Ranskaan paenneena, isänmaahansa
tyytymättömänä, haluten imarrella Ludvig XIV:tä, jolle hänen kirjansa
on omistettu, ei säästä mitään riistääkseen kansoilta kaikki niiden
oikeudet ja omistaakseen ne kaikella mahdollisella taidolla
kuninkaille. Samaa olisi myöskin kernaasti tahtonut Barbeyrac, joka
omisti käännöksensä Englannin kuninkaalle Yrjö I:lle. Mutta
onnettomuudeksi pakotti Jaakko II:sen karkoitus, jota hän nimittää
kruunustaluopumiseksi, häntä olemaan varuillaan, koukuttelemaan ja
keksimään verukkeita, jottei tulisi tehneeksi Wilhelmistâ
vallananastajaa. Jos nämä kaksi kirjailijaa olisivat omaksuneet oikeat
periaatteet, olisivat kaikki vaikeudet hävinneet ja he olisivat aina
olleet johdonmukaisia; mutta silloin olisivat he myös lausuneet
surullisen totuuden, eivätkä he olisi imarrelleet ketään muuta kuin
kansaa. Mutta totuushan ei suinkaan vie rikkauteen eikä onneen, eikä
kansa jakele lähettilääntoimia eikä professorinpaikkoja eikä eläkkeitä.



Kolmas luku.

Voiko yleistahto erehtyä?


Edellisestä seuraa, että yleistahto on aina oikea ja että se tähtää
aina yleiseen hyötyyn; mutta siitä ei seuraa, että kansan päätökset
olisivat aina yhtä oikeita. Kukin tahtoo kyllä aina omaa parastansa,
mutta ei huomaa sitä aina: kansaa ei käy milloinkaan lahjominen, mutta
kylläkin pettäminen, ja vain silloin näyttää se tahtovan sellaista,
mikä on pahaa.

Useinkin on suuri eroitus kaikkien tahdon ja yleistahdon välillä:
jälkimäinen katsoo vain yhteistä etua, edellinen katsoo yksityisetua,
eikä ole muuta kuin yksityistahtojen summa: mutta ottakaa näistä
samaisista tahdoista pois toisten liian suuret ja toisten liian pienet
vaatimukset, jotka hävittävät toisensa,[8] niin jää eroitusten summaksi
yleistahto.

Ellei silloin kun kansa tarpeellisilla tiedoilla varustettuna tekee
päätöksiään, kansalaisilla olisi mitään yhteyttä keskenään, olisi
pienten eroitusten suuresta luvusta aina tuloksena yleistahto, ja
päätös olisi aina hyvä. Mutta kun syntyy salajuonia, osaliittoja suuren
liiton vahingoksi, muuttuu jokaisen tällaisen liiton tahto yleiseksi
sen jäseniin nähden ja yksityiseksi valtioon nähden: silloin voidaan
sanoa, ettei ole enään yhtä monta äänestäjää kuin on ihmistä, vaan yhtä
monta kuin on liittoa; eroitukset käyvät vähemmän lukuisiksi ja antavat
vähemmän yleisen tuloksen. Kun vihdoin joku liitto on paisunut niin
suureksi, että se voittaa kaikki muut, niin ei tuloksena ole enää
pienten eroitusten summa, vaan yksi ainoa eroitus; silloin ei ole enään
yleistahtoa, ja voittava mielipide on vain yksityinen mielipide.

Jotta siis yleistahto pääsisi selvästi ilmenemään, on tärkeätä, ettei
valtiossa ole osayhtymiä ja että kukin kansalainen noudattaa vain omaa
mielipidettänsä.[9] Sellainen oli suuren Lykurgoksen verraton ja ylevä
järjestelmä. Mutta jos on olemassa osayhtymiä, täytyy niiden lukua
lisätä ja pysyttää ne tasa-arvoisina, kuten tekivät Solon, Numa,
Servius. Vain nämä varovaisuustoimenpiteet saavat aikaan sen, että
yleistahto on aina valistunut ja ettei kansa erehdy.



Neljäs luku.

Ylimmän valtiovallan rajoista.


Ellei valtio eli kansakunta ole muuta kuin siveellinen henkilö, jonka
elämä riippuu sen jäsenten yhteistoiminnasta, ja jos sen tärkein huoli
on sen oma säilyminen, niin tarvitsee se yleispätöistä, pakottavaa
voimaa kyetäkseen panemaan kunkin osan liikkeelle ja käyttelemään sitä
kokonaisuudelle sopivimmalla tavalla. Niinkuin luonto antaa jokaiselle
ihmiselle ehdottoman vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden,
niin antaa myös yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan
kaikkiin sen jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla
vallalla on, niinkuin olen sanonut, ylimmän valtiovallan nimi.

Mutta paitsi valtion henkilöä on meidän myös otettava huomioon ne
yksityishenkilöt, jotka sen muodostavat ja joiden elämä ja vapaus ovat
luonnostaan siitä riippumattomia. On siis tarkoin eroitettava
toisistaan kansalaisten ja ylimmän valtiovallan[10] keskinäiset
oikeudet, samoin kuin on eroitettava ne velvollisuudet, jotka
edellisten on täytettävä alamaisina, niistä luonnollisista oikeuksista,
joita heidän tulee saada nauttia ihmisinä.

Myönnetään kyllä, että se, mitä kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa
voimastaan, omaisuudestaan, vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan
tuosta kaikesta, jonka käyttäminen on tärkeä yhteisölle; mutta on
myönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän
tärkeyden.

Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä valtiolle, täytyy
hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää; mutta ylin
valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia ainoallakaan
kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes sitä tahtoa:
sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman syytä, samoin kuin
ei luonnonkaan lain vallitessa.

Ne sitoumukset, jotka liittävät meidät yhteiskuntaan, ovat velvoittavia
vain siksi, että ne ovat molemminpuolisia; ja niiden luonne on
sellainen, ettei kukaan niitä täyttäessään saata työskennellä muiden
hyväksi, työskentelemättä myös omaksi hyväkseen. Minkätähden on
yleistahto aina oikea ja minkätähden tahtovat kaikki aina itsekunkin
onnea, ellei sentähden, ettei ole ketään, joka ei omaksuisi kohdaltaan
tuota sanaa _itsekukin_ ja joka ei ajattelisi itseään äänestäessään
kaikkien puolesta? Ja tämä taas todistaa, että oikeuksien
tasa-arvoisuus ja sen synnyttämä oikeudenmukaisuuden käsitys johtuvat
siitä etusijasta, jonka kukin itselleen antaa, ja siis ihmisen
luonnosta; että yleistahdon, jotta se tosiaankin olisi yleistahto,
täytyy olla yleisen sekä esineeseensä että olemukseensa nähden; että
sen täytyy lähteä kaikista, jotta sitä voitaisiin sovelluttaa kaikkiin,
ja että se menettää luonnollisen oikeellisuutensa silloin kun se tähtää
johonkin yksityiseen, määrättyyn esineeseen, koska meillä ei ole meille
vierasta asiaa ratkaistessamme mitään todellista tasapuolisuuden
periaatetta ohjaajanamme.

Tosiaankin: heti kun tulee kysymys jostakin yksityistapauksesta tai
yksityisoikeudesta kohdassa, jota aikaisempi yleinen sopimus ei ole
lähemmin määrännyt, käy asia riidanalaiseksi. Silloin on käsillä
oikeustapaus, missä asianosaiset yksityiset muodostavat yhden puolen ja
yhteisö toisen, mutta missä en ainakaan minä voi keksiä lakia, jota
olisi noudatettava, enkä tuomaria, jonka olisi annettava päätös. Olisi
naurettavaa silloin turvautua yleistahdon nimenomaiseen ratkaisuun,
koska tämä ei voi olla muuta kuin toisen riitapuolen päätös ja koska se
siitä syystä on toiselle samaa kuin vieras yksityinen tahto, joka
tällaisessa tilaisuudessa joutuu helposti vääryyteen ja erehdykseen.
Samoin kuin ei yksityistahto saata edustaa yleistahtoa, muuttaa myöskin
yleistahto vuorostaan luonnetta silloin kun sen esine on yksityinen,
eikä se voi, yleinen kun on, ratkaista yksityisihmiseen enempää
kuin yksityistapaukseenkaan kohdistuvaa asiaa. Kun Ateenan
kansa esim. nimitti tai eroitti päällikkönsä, myönsi yhdelle
kunnianosoituksia, määräsi rangaistuksia toiselle ja harjoitti
epälukuisin erikoissäädöksin erotuksetta kaikkia hallituksen toimia, ei
kansalla silloin enään ollut varsinaista yleistahtoa; se ei toiminut
enään ylimpänä valtiovaltana, vaan virkakuntana. Tämä näyttää ehkä
sotivan yleisiä käsityksiä vastaan; mutta annettakoon minulle aikaa
esittää omat käsitykseni.

Edellisestä selvinnee, ettei tahto tule yleiseksi niin paljon äänten
luvun kuin sen yhteisen edun voimasta, joka niitä yhdistää; sillä tässä
järjestelmässä alistuu jokainen välttämättömästi noudattamaan niitä
samoja ehtoja, jotka hän asettaa muidenkin noudatettaviksi: mainio edun
ja oikeuden sopusointu, joka antaa yhteisille päätöksille sellaisen
tasapuolisuuden luonteen, ettei moista nähdä lainkaan yksityisen asian
käsittelyssä, koska siinä ei ole mitään yhteistä etua, joka yhdistäisi
ja samastaisi sekä tuomarin että asianosaisten puoltaman ratkaisun.

Miltä puolelta siis palaammekaan perusaatteeseemme, aina tulemme samaan
johtopäätökseen, nimittäin siihen, että yhteiskuntasopimus luo
kansalaisten välille sellaisen tasa-arvoisuuden, että he kaikki tekevät
sitoumuksensa samoilla ehdoilla ja joutuvat kaikki nauttimaan samoja
oikeuksia. Niinpä johtuukin sopimuksen luonnosta, että jokainen ylimmän
valtiovallan teko, s. o. jokainen yleistahdon oikea ilmaisu velvoittaa
tai suosii samalla tavalla kaikkia kansalaisia, niin että ylin
valtiovalta tuntee vain kansakunnan kokonaisuuden, eroittamatta ketään
niistä, jotka sen muodostavat. Mitä on nyt sitten varsinaisesti ylimmän
valtiovallan teko? Se ei ole ylemmän alempansa kanssa tekemä välipuhe,
vaan yhdyskunnan tekemä välipuhe kunkin jäsenensä kanssa: oikeutettu
välipuhe, koska sen perustuksena on yhteiskuntasopimus; tasapuolinen,
koska se on yhteinen kaikille; hyödyllinen, koska sillä ei voi olla
muuta tarkoitusperää kuin yleinen hyvä; ja luja, koska sen takeena ovat
valtion voima ja ylin valta. Niin kauvan kuin alamaiset ovat vain
sellaisista välipuheista riippuvia, eivät he tottele ketään muuta kuin
omaa tahtoansa; ja jos kysytään kuinka lavealle ylimmän valtiovallan ja
kansalaisten keskinäiset oikeudet ulottuvat, on se samaa kuin jos
kysyttäisiin, kuinka pitkälle nämä viimeksimainitut voivat tehdä
sitoumuksia itsensä kanssa, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Siitä huomataan, että ylin valta, niin ehdoton, niin pyhä, niin
loukkaamaton kuin se onkin, ei mene eikä voi mennä yli yleisten
sopimusten rajojen ja että jokainen ihminen saa täydellisesti hallita
ja vallita sitä, mitä nämä sopimukset ovat jättäneet hänelle omaisuutta
ja vapautta; niin ettei ylin valtiovalta ole milloinkaan oikeutettu
rasittamaan yhtä alamaista enemmän kuin toistakaan, koska silloin asia
muuttuu yksityiseksi, jota se ei ole enää pätevä ratkaisemaan.

Jos nämä eroitukset kerran hyväksytään, on se väite, että
yhteiskuntasopimus vaatisi yksityisten puolelta jotakin todellista
kieltäytymistä, niin väärä, että heidän asemansa tulee tämän sopimuksen
kautta tosiasiallisesti aikaisempaa paremmaksi ja että he ovat
luovutuksen sijaan tehneet vain edullisen vaihtokaupan, vaihtaessaan
epävarman ja tukalan elintavan parempaan ja varmempaan, luonnollisen
riippumattomuuden vapauteen, vallan vahingoittaa toisia omaan
turvallisuuteensa, voimansa, jonka toiset saattoivat masentaa,
oikeuteen, jonka yhteiskunnallinen liittoutuminen tekee
voittamattomaksi. Jopa heidän elämäänsäkin, jonka he ovat pyhittäneet
valtiolle, suojelee tämä lakkaamatta, ja kun he panevat sen vaaraan
valtiota puolustaakseen, niin mitä he silloin muuta tekevät kuin
antavat takaisin sille sen, mitä ovat siltä saaneet? Mitä tekevät he
sellaista, etteivät he olisi tehneet sitä useammin ja suuremman
uhkan alaisina luonnontilassa, puolustaessaan väistämättömissä
taisteluissa henkensä kaupalla sitä, mikä oli heille välttämätöntä sen
säilyttämiseksi? Kaikkien on tarpeen tullen taisteltava isänmaan
puolesta, se on totta; mutta niinpä ei sitten olekaan kenenkään koskaan
tarvis taistella omasta puolestaan. Eikö ole sittenkin edullisempaa
antautua sen puolesta, mikä takaa turvallisuutemme osalta niihin
vaaroihin, joihin meidän olisi pakko antautua omasta puolestamme heti
kun tämä turvallisuus meiltä riistettäisiin?



Viides luku.

Elämän ja kuoleman oikeudesta.


Kysyttänee, kuinka yksityiset, joilla ei ole suinkaan oikeutta määrätä
omasta elämästään, voivat siirtää ylimmälle valtiovallalle tämän
samaisen oikeuden, jota ei heillä ole? Tämä kysymys näyttää
vaikealta ratkaista vain sentähden, että se esitetään sopimattomassa
muodossa. Jokaisella ihmisellä on oikeus panna elämänsä vaaraan sen
säilyttääkseen. Onko milloinkaan sanottu, että se, joka heittäytyy alas
akkunasta paetakseen tulipaloa, joutuu vikapääksi itsemurhaan? Onko
myös milloinkaan syytetty tästä rikoksesta sitä, joka hukkuu myrskyssä,
minkä tarjoamasta vaarasta hän ei suinkaan ollut tietämätön laivaan
astuessaan?

Yhteiskuntasopimuksen päämääränä on sopimuksen tekijäin elämän
turvaaminen. Joka tahtoo päämääriä, tahtoo myös keinoja; ja näihin
keinoihin liittyy väistämättä erinäisiä vaaroja, jopa erinäisiä
vahinkojakin. Joka tahtoo säilyttää elämänsä muiden kustannuksella,
hänen täytyy myöskin uhrata se heidän puolestaan, milloin niin on
tarvis. Niinpä ei kansalainen ole enää sen vaaran tuomari, johon laki
vaatii häntä antautumaan; ja kun ruhtinas on hänelle sanonut:
"Valtiolle on välttämätöntä, että sinä kuolet", niin hänen on kuoltava,
koska hän vain tällä ehdolla on elänyt turvassa siihen asti ja koska
hänen elämänsä ei ole enää vain luonnon hyvätyö, vaan valtion
ehdollinen lahja.

Rikollisille säädettyä kuolemanrangaistusta voidaan katsoa kutakuinkin
samalta näkökannalta: jotta ei jouduttaisi murhamiehen uhriksi
suostutaan kuolemaan, jos itse tullaan murhamieheksi. Tässä
sopimuksessa ei suinkaan määrätä oman tahdon mukaan elämästä, vaan
pyritään vain sitä turvaamaan, eikä ole suinkaan otaksuttavissa, että
joku sopimuksen tekijöistä jo etukäteen aikoisi joutua hirteen.

Muutoin tulee jokaisesta pahantekijästä, joka loukkaa
yhteiskuntaoikeutta, rikostensa takia isänmaan pettäjä ja kapinoitsija;
hän lakkaa olemasta sen jäsen, rikottuaan sen lakeja, jopa käy hän sitä
vastaan sotaa. Silloin on valtion säilyminen jyrkässä ristiriidassa
hänen säilymisensä kanssa; toisen heistä täytyy tuhoutua; ja kun
syyllinen otetaan hengiltä, kohtaa tämä rangaistus häntä vähemmän
kansalaisena kuin vihollisena. Oikeudenkäynti ja tuomio ovat
todistuksena ja julistuksena siitä, että hän on rikkonut
yhteiskuntasopimuksen ja ettei hän siis ole enää valtion jäsen. Mutta
kun hän on tunnustanut olleensa valtion jäsen, ainakin oleskelemalla
sen piirissä, on hänet siitä poistettava, joko maanpaolla sopimuksen
loukkaajana tai kuolemalla valtion vihollisena: sillä sellainen
vihollinen ei ole siveellinen henkilö, vaan pelkästään ihminen; ja
silloin kuuluu sodan oikeuteen voitetun tappaminen.

Mutta, sanottanee, rikollisen tuomitseminen on yksityinen teko.
Myönnetään: niinpä ei tämä tuomitseminen olekaan ylimmän valtiovallan
asia; se on oikeus, jonka se saattaa antaa, voimatta sitä itse
harjoittaa. Kaikki ajatukseni liittyvät kyllä toisiinsa, mutta enhän
voi esittää niitä kaikkia yhtaikaa.

Muutoin on kuolemantuomioiden lukuisuus aina merkkinä hallituksen
heikkoudesta tai huolimattomuudesta. Ei ole ainoatakaan pahantekijää,
jota ei saataisi kelpaamaan johonkin. Ei ole oikeutta ottaa hengiltä
edes esimerkin vuoksi ketään muita kuin sellaisia, joita ei voida
vaaratta säilyttää.

Mitä tulee sitten armahtamisoikeuteen eli oikeuteen vapauttaa syyllinen
lain määräämästä ja tuomarin julistamasta rangaistuksesta, niin kuuluu
se yksinomaan sille, joka on tuomarin ja lain yläpuolella, nimittäin
ylimmälle valtiovallalle: eipä edes sen oikeus ole tässä kohdin aivan
selvä, ja tapaukset, joissa sitä on käytettävä, ovat hyvin harvinaisia.
Hyvin hallitussa valtiossa esiintyy vähän rangaistuksia, ei siksi, että
usein armahdettaisiin, vaan siksi, että on vähän rikollisia: rikosten
lukuisuus takaa niiden jäämisen rankaisematta silloin kun valtio käy
rappeutumistaan kohti. Rooman tasavallassa ei senaatti eivätkä konsulit
yrittäneet milloinkaan armahtaa; kansakaan ei sitä tehnyt, vaikka se
joskus peruutti oman tuomionsa. Lukuisat armahdukset ilmoittavat, että
pian eivät konnantyöt niitä enää tarvitse, ja jokainen näkee, mihin se
vie. Mutta minä tunnen sydämeni napisevan ja pidättävän kynääni;
jättäkäämme nämä kysymykset sellaisen vanhurskaan miehen pohdittaviksi,
joka ei ole koskaan hairahtunut eikä koskaan omasta puolestaan armoa
tarvinnut.



Kuudes luku.

Laista.


Yhteiskuntasopimuksella olemme antaneet olomuodon ja elämän
valtioruumiille: nyt on asianamme antaa sille liikunta ja tahto
lainsäädännöllä, sillä alkuteko, joka tämän ruumiin luo ja liittää
kokonaisuudeksi, ei vielä lainkaan määrää, mitä sen on tehtävä
säilymisekseen.

Mikä on hyvää ja oikean järjestyksen mukaista on hyvää ja oikean
järjestyksen mukaista asioiden luonnon perustuksella, riippumatta
ihmisten sopimuksista. Kaikki oikeudenmukaisuus tulee Jumalalta; hän
yksin on sen lähde; mutta jos me osaisimme ottaa sen vastaan niin
ylhäältä, emme tarvitsisi hallitusta emmekä lakeja. Epäilemättäkin on
olemassa yleispätöinen, yksinään järjestä lähtenyt oikeudenmukaisuus,
mutta tämän oikeudenmukaisuuden, jotta me sen hyväksyisimme, täytyy
olla molemminpuolinen. Kun katselemme inhimillisesti asioita, ovat
oikeudenmukaisuuden lait luonnollisen pyhityksen puuttuessa tehottomia:
ne ovat vain jumalattomalle hyväksi ja vanhurskaalle pahaksi, koska
tämä jälkimäinen noudattaa niitä kaikkiin nähden ilman että kukaan
noudattaa niitä häneen nähden. Täytyy siis olla sopimuksia ja
lakeja liittämässä oikeuksia velvollisuuksiin ja kohdistamassa
oikeudenmukaisuutta esineeseensä. Luonnontilassa, missä kaikki on
yhteistä, en minä ole mitään velkaa niille, joille minä en ole mitään
luvannut, ja minä tunnustan muille kuuluvaksi vain sen, mikä on minulle
hyödytöntä. Näin ei ole asian laita yhteiskuntatilassa, missä laki
määrää kaikki oikeudet.

Mutta mitä on sitten laki? Niin kauvan kuin tyydytään liittämään tähän
sanaan vain metafyysillisiä käsitteitä, saadaan kyllä jatkaa kysymyksen
pohdintaa pääsemättä yhteisymmärrykseen; ja kun on sanottu, mitä on
luonnon laki, ei tiedetä paljoakaan paremmin, mitä on valtion laki.

Minä olen jo maininnut, ettei yksityiseen esineeseen nähden ole
olemassa yleistahtoa. Tosiasiallisesti on tämä yksityisesine valtiossa
tai valtion ulkopuolella. Jos se on valtion ulkopuolella, ei tahto,
joka on sille vieras, ole suinkaan yleinen siihen nähden; ja jos tämä
esine on valtiossa, muodostaa se siitä osan: silloin syntyy kokonaisen
ja sen osan välille suhde, joka tekee niistä kaksi erillistä olentoa;
näistä on osa yksi ja tällä samaisella osalla vähentynyt kokonainen
toinen. Mutta jollakin osalla vähentynyt kokonainen ei ole enää
kokonainen, ja niin kauvan kuin tämä suhde kestää, ei ole enään
olemassa kokonaista, vaan kaksi erisuuruista osaa: mistä seuraa, ettei
toisen tahto ole enää myöskään yleinen toiseen nähden.

Mutta milloin koko kansa tekee säädöksiä koko kansaan nähden, ottaa se
huomioon vain itsensä; ja jos silloin muodostuu suhde, niin muodostuu
se koko esineen välille yhdessä katsannossa ja koko esineen välille
toisessa katsannossa, lainkaan jakamatta kokonaisuutta. Silloin on
asia, josta säädös tehdään, yleinen, samoin kuin tahtokin, joka
säädöksen tekee. Ja juuri tätä tahdon ilmaisua nimitän minä laiksi.

Kun sanon, että lakien esine on aina yleinen, niin tarkoitan sillä,
että laki katselee alamaisia joukkokuntana ja tekoja semmoisinaan, eikä
milloinkaan ihmistä yksilönä eikä tekoa yksityisenä. Niin voi laki
kyllä säätää, että etuoikeuksia on oleva, mutta se ei saata antaa niitä
nimenomaan kenellekään: laki voi luoda useampia kansalaisluokkia, jopa
osoittaa ne ominaisuudetkin, jotka antavat oikeuden näihin luokkiin,
mutta se ei saata nimetä niitä ja niitä henkilöitä niihin otettaviksi;
se voi määrätä kuningashallituksen ja perinnöllisen vallansiirtymisen,
mutta se ei voi valita kuningasta eikä nimittää kuningashuonetta;
sanalla sanoen: mikään toiminta, joka kohdistuu yksityiseen esineeseen,
ei kuulu lakiasäätävälle vallalle.

Tämän ajatuksen perusteella huomaa heti, ettei pidä enää kysyä, kenelle
lakien säätäminen kuuluu, koska ne ovat yleistahdon tekoja; eikä, onko
ruhtinas lakien yläpuolella, koska, hän on valtion jäsen; eikä
myöskään, kuinka voimme olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, koska
nämä lait ovat vain meidän tahdonilmaisujemme kirjaanpanoja.

Samaten on käsitettävissä, että kun laki yhdistää tahdon yleisyyden ja
esineen yleisyyden, niin ei se, mitä joku ihminen, ken hän liekin, omin
päin määrää, ole suinkaan laki; eipä sekään, mitä ylin valtiovalta
määrää yksityisestä esineestä, ole laki vaan käsky, eikä myöskään
ylimmän valtiovallan teko, vaan hallitusvallan.

Minä sanon siis tasavallaksi (république) jokaista lakien ohjaamaa
valtiota, millainen sen hallitusmuoto sitten liekin: sillä vain siinä
on yhteinen etu määräävänä ja vain siinä on yhteinen asia tärkeä asia.
Jokainen oikeudenmukainen hallitus on tasavaltainen.[11] Alempana tulen
selittämään, mitä hallitus on.

Lait eivät ole oikeastaan muuta kuin yhteiskunnallisen liittoutumisen
ehtoja. Lakien alaisen kansan täytyy olla niiden tekijä; vain niille,
jotka liittoutuvat, kuuluu yhteiskunnan ehtojen määrääminen: mutta
millä tavalla on heidän ne määrättävä? Tapahtuuko se yhteisestä
suostumuksesta, äkillisestä innoituksesta? Onko valtioruumiilla joku
elin, joka ilmoittaa sen tahdon? Kuka antaa sille välttämättömän
kaukonäköisyyden, jotta se kykenisi laatimaan ja julkaisemaan
päätöksensä ennakolta, tai millä tavalla saattaisi se julistaa ne
tarvittavalla hetkellä? Kuinka kykenisi sokea joukko, joka ei useinkaan
tiedä, mitä se tahtoo, koska se harvoin tietää, mikä sille on hyvä,
suorittamaan omin päin niin suuren ja niin vaikean yrityksen kuin
lakijärjestelmän laatimisen? Itsestään tahtoo kansa kyllä aina hyvää,
mutta itsestään ei se aina sitä huomaa. Yleistahto on aina oikea; mutta
arvostelukyky, joka sitä ohjaa, ei ole aina valistunut. Sille täytyy
näyttää esineet sellaisina kuin ne ovat, joskus myös sellaisina kuin
miltä niiden pitäisi siitä näyttää; sille täytyy osoittaa paras tie,
jota se etsii, varjella sitä yksityistahtojen houkutuksilta, asettaa
sen silmien edessä paikat ja ajat toistensa yhteyteen, tasoittaa
nykyisten kouraantuntuvien etujen viehätysvoima kaukaisten ja
kätkettyjen kärsimysten vaaralla. Yksityiset näkevät hyvän, jonka he
hylkäävät: yhteisö tahtoo hyvää, jota se ei näe. Kaikki tarvitsevat
samalla tavalla oppaita. Edellisiä täytyy velvoittaa sovittamaan
tahtonsa järkensä mukaiseksi; jälkimäistä täytyy opettaa pääsemään
selville siitä, mitä se tahtoo. Silloin syntyy valtiollisessa
yhdyskunnassa yhteisistä valistuneista katsantokannoista ymmärryksen ja
tahdon sopusointu, ja siitä taas saa alkunsa osien täsmällinen
yhteistoiminta ja vihdoin kokonaisuuden mahdollisimman suuri voima. Kas
siinä syyt, miksi lainlaatija on välttämätön.



Seitsemäs luku.

Lainlaatijasta.


Kansoille parhaiten soveltuvien yhteiskuntasääntöjen keksimiseen
tarvittaisiin korkeampaa älyä, joka näkisi kaikki ihmisten intohimot,
omistamatta niistä itse ainoatakaan; jolla ei olisi mitään yhteyttä
luontomme kanssa, mutta joka tuntisi sen siitä huolimatta perinpohjin;
jonka onni olisi riippumaton meistä, mutta joka sentään tahtoisi pitää
huolta meidän onnestamme; joka vihdoin, tyytyen aikojen vieriessä
saavuttamaansa kaukaiseen kunniaan, voisi tehdä työtä yhdellä
vuosisadalla ja nauttia työnsä hedelmistä toisella.[12] Pitäisi olla
jumalia antamassa lakeja ihmisille.

Saman johtopäätöksen, jonka Caligula teki itse asiasta, teki Platon
oikeudesta, määritelläkseen valtio- eli hallitusmiehen, jonka olemusta
hän selvittelee kirjassaan _Hallituksesta_.[13] Mutta jos on totta,
että suuri ruhtinas on harvinainen ilmiö, niin mitä on silloin
sanottava suuresta lainlaatijasta? Edellisen tarvitsee vain seurata
ohjetta, joka on jälkimäisen esitettävä, jälkimäinen on koneseppä, joka
keksii koneen, edellinen on vain työmies, joka panee sen kasaan ja
käyttää sitä. "Yhteiskuntien syntyessä", sanoo Montesquieu, "laativat
valtioiden päämiehet lakijärjestelmän, ja tämä lakijärjestelmä kehittää
sitten valtioiden päämiehet".

Ken rohkenee ryhtyä laatimaan lakeja jollekin kansalle, hänen täytyy
tuntea voivansa muuttaa niin sanoaksemme ihmisluonto; tehdä jokaisesta
yksilöstä, joka on itsessään täydellinen ja erillinen kokonaisuus, osa
suurempaan kokonaisuuteen, jolta tämä yksilö saa tavallaan elämänsä ja
olemuksensa; muuttaa ihmisen sisäistä rakennetta sitä vahvistaakseen;
panna siveellinen osaelämä sen ruumiillisen ja riippumattoman elämän
sijaan, jonka me olemme kaikki luonnolta saaneet. Hänen täytyy sanalla
sanoen ottaa ihmiseltä hänen omat voimansa antaakseen hänelle toisia
voimia, jotka ovat hänelle vieraita ja joita hän ei voi käyttää ilman
muiden apua. Jota kuolleempia ja muserretumpia nämä luonnolliset voimat
ovat, sitä väkevämpiä ja kestävämpiä ovat hankitut voimat ja sitä
lujempi ja täydellisempi on myös lakijärjestelmä: niin että jos kukin
kansalainen on jotakin, voi jotakin vain kaikkien muiden kautta ja jos
kokonaisuuden saama voima on yhtä suuri tai suurempi kuin kaikkien
yksilöiden luonnollisten voimien summa, käy sanominen lainsäädännön
olevan niin korkealla täydellisyyden kannalla kuin se yleensä voi olla.

Lainlaatija on kaikissa suhteissa aivan erikoinen mies valtiossa. Jos
hänen tulee olla sitä neroltaan, niin ei hän ole sitä vähemmän
toimeltaan. Tämä ei ole hallitusmiehen tointa eikä myöskään ylimmän
valtiovallan tointa. Tämä toimi, joka luo valtion, ei kuulu sen
hallitusmuotoon; se on erikoista ja korkeampaa toimintaa, jolla ei ole
mitään yhteistä tavallisen inhimillisen vallankäytön kanssa: sillä
ellei se, joka käskee ihmisiä, saa käskeä lakeja, niin ei myös se, joka
käskee lakeja, saa käskeä ihmisiä; muutoinhan jatkaisivat hänen lakinsa
hänen intohimojensa palvelijoina useinkin vain hänen vääriä tekojaan,
eikä hän kykenisi milloinkaan estämään yksityisiä tarkoitusperiä
horjuttamasta hänen työnsä pyhyyttä.

Kun Lykurgos sääsi lakeja isänmaalleen, alkoi hän luopumalla
kuninkuudesta. Useimpien kreikkalaisten kaupunkien tapana oli uskoa
lakiensa laatiminen muukalaisille. Italian uudemmat tasavallat
seurasivat monesti tätä tapaa; Genève'in tasavalta teki samoin ja teki
sen onnekseen.[14] Rooma näki kauneimmalla kaudellaan helmastaan
syntyvän uudelleen kaikki hirmuvallan rikokset ja huomasi olevansa
lähellä perikatoa, koska se oli antanut samoihin käsiin lakiasäätävän
ja ylimmän vallan.

Kuitenkaan eivät edes kymmenmiehet milloinkaan anastaneet oikeutta
saattaa voimaan lakeja vain heidän omalla vallallaan. "Ei mikään siitä,
mitä me teille ehdotamme", sanoivat he kansalle, "saata muuttua laiksi
ilman teidän suostumustanne. Roomalaiset, säätäkää itse lait, joiden on
määrä luoda teidän onnenne."

Lakien laatijalla ei siis ole tai ei saisi olla minkäänlaista
lakiasäätävää oikeutta, eikä kansakaan voi, vaikka se tahtoisikin,
kieltäytyä tästä luovuttamattomasta oikeudesta, koska perussopimuksen
mukaan vain yleistahto velvoittaa yksityisiä ja koska ei käy
milloinkaan varmasti sanominen, että yksityistahto olisi sopusoinnussa
yleistahdon kanssa, ennen kuin asia on alistettu kansan vapaan
äänestyksen ratkaistavaksi. Tästä olen jo puhunut, mutta ei ole
hyödytöntä sitä toistaa.

Niinpä nyt esiintyy lainlaatimistyössä samalla kertaa kaksi asiaa,
jotka näyttävät sovittamattomilta: yritys, joka menee yli ihmisvoimien,
ja sen toimeenpanemiseksi valta, jota ei ole.

Esiintyypä vielä toinenkin vaikeus, joka ansaitsee huomiota. Viisaita,
jotka tahtovat puhua rahvaalle omaa kieltänsä eikä sen kieltä, ei tämä
rahvas saata mitenkään ymmärtää. Mutta nyt on olemassa tuhansia
käsitteitä, joita on mahdoton kääntää kansan kielelle. Liian yleiset
näkökannat ja liian kaukaiset päämäärät ovat molemmat sille
yhtä mahdottomia; kun kukin yksilö pitää vain sellaisesta
hallitusjärjestelmästä, joka sopii hänen yksityisetuunsa, on hänen
vaikea havaita etuja, joita hän tulee saamaan niistä lakkaamattomista
kieltäytymyksistä, mitä hyvät lait vaativat. Jotta joku syntyvä kansa
kykenisi omaksumaan valtionhoidon terveet menettelyohjeet ja seuraamaan
valtioviisauden perussääntöjä, täytyisi seurauksen kyetä muuttumaan
syyksi, täytyisi yhteiskuntahengen, joka on oleva lakijärjestelmän
tulos, johtaa juuri samaisen lakijärjestelmän laatimista, täytyisi
ihmisten olla ennen lakeja sitä, miksi heidän on tultava niiden kautta.
Kun nyt ei lainlaatija voi käyttää voimaa eikä todistelutaitoa, täytyy
hänen välttämättä turvautua toisenlaatuiseen valtaan, joka voi temmata
mukaansa ilman väkipakkoa ja joka saa uskomaan ilman todisteluja.

Siinä syy, joka on kaikkina aikoina pakottanut kansakuntien isiä
turvautumaan taivaan välitykseen ja antamaan jumalille kunnian heidän
omasta viisaudestaan, jotta kansat, alistuessaan noudattamaan valtion
lakeja samalla tavalla kuin luonnonkin lakeja ja tunnustaessaan saman
voiman vaikuttavan sekä ihmisen että valtion kehkeämisessä,
tottelisivat vapaasti ja kantaisivat kuuliaisesti yhteisen
onnellisuuden iestä.

Tämän korkeamman, tavallisten ihmisten käsityskyvyn yläpuolelle
kohoavan järjen päätökset panee lainlaatija kuolemattomien suuhun,
temmatakseen jumalallisen arvovallan voimalla mukaan nekin, joihin ei
inhimillinen viisaus pystyisi.[15] Mutta jumalien puhuttaminen ei ole
joka miehen asia, yhtä vähän kuin uskotaan jokaista, joka vain julistaa
olevansa heidän tulkkinsa. Lainlaatijan suuri sielu on todellinen ihme,
jonka on osoitettava hänen tehtävänsä oikeaksi. Jokainen saattaa kyllä
kaivertaa käskyjä kivitauluihin tai ostaa oraakkelin tai teeskennellä
olevansa salaisessa kanssakäymisessä jonkun jumalolennon kanssa tai
harjoittaa linnun puhumaan korvaansa tai keksiä muita kömpelöitä
keinoja kansan uskottamiseksi: ken ei muuta osaa, voi ehkä kerätä
sattumalta ympärilleen parven löyhäpäitä, mutta hän ei perusta koskaan
valtakuntaa ja hänen mieletön työnsä on pian hukkuva hänen kanssaan.
Tyhjät silmänlumeet muodostavat hauraan siteen: vain viisaus tekee sen
kestäväksi. Juutalainen laki, joka on yhä voimassa, Ismaelin lapsen
laki, joka on jo kymmenen vuosisataa hallinnut puolta maailmaa, puhuvat
vielä tänä päivänä niistä suurista miehistä, jotka ne ovat sepittäneet;
ja sillä välin kun ylpeä filosofia tai sokea puoluehenki näkee heissä
vain onnekkaita petkuttajia, ihailee todellinen valtiomies sitä heidän
säädöksissään ilmenevää suurta ja väkevää neroa, joka luo pysyviä
laitoksia.

Tästä kaikesta ei kuitenkaan sovi Warburtonin[16] tavoin päättää,
että valtiotaidolla ja uskonnolla olisi keskuudessamme yhteinen
tarkoitusperä, vaan että toinen on kansakuntien syntyessä toisen
avustajana.



Kahdeksas luku.

Kansasta.


Niinkuin rakentaja ennen suuren rakennuksen alottamista tarkastelee ja
koettelee maaperää, nähdäkseen, kestääkö se tämän rakennuksen painon,
ei myöskään viisas lainlaatija alota sepittämällä itsessään kylläkin
hyviä lakeja, vaan ottaa hän sitä ennen selkoa, onko se kansa, jolle ne
ovat aijotut, omiansa niitä sietämään. Tästä syystä kieltäytyi Platon
antamasta lakeja arkadialaisille ja kyrenaikalaisille, tietäen,
että nämä kaksi kansaa olivat rikkaita, eivätkä voineet kärsiä
tasa-arvoisuutta: tästä syystä nähtiin Kreetan saarella hyviä lakeja ja
huonoja ihmisiä, koska Minos oli yrittänyt totuttaa lakien kuriin
kansaa, joka oli täynnä paheita.

Tuhansia kansoja, jotka eivät olisi milloinkaan voineet kärsiä hyviä
lakeja, on loistanut maan päällä; ja niilläkin, jotka olisivat voineet
sen tehdä, on koko olemassaolonsa kestäessä ollut vain hyvin lyhyt
sellainen aika. Useimmat kansat, niinkuin useimmat ihmisetkin,
ovat kuuliaisia vain nuoruudessaan; ne muuttuvat vanhetessaan
parantumattomiksi. Kun tavat ovat kerran syntyneet ja ennakkoluulot
juurtuneet, on vaarallinen ja turha yritys ryhtyä niitä korjaamaan:
kansa ei edes siedä vammoihinsa koskettavan niiden poistamisen
tarkoituksessa, muistuttaen siinä noita typeriä ja raukkamaisia
sairaita, jotka vapisevat lääkärin nähdessään.

Niinkuin eräät taudit hämmentävät ihmisten pään ja riistävät heiltä
menneisyyden muiston, sattuu myös valtioiden elämässä joskus kiihkon
aikoja, jolloin vallankumoukset tekevät kansoihin saman vaikutuksen
kuin eräät taudinpuuskat yksilöihin, jolloin menneisyyden inho vastaa
unohdusta ja jolloin kansalaissotien polttama valtio syntyy niin
sanoaksemme uudelleen hihastaan ja saa jälleen nuoruutensa voiman
päästyään kuoleman kynsistä. Niin kävi Spartan Lykurgoksen aikaan; niin
kävi Rooman Tarquiniusten jälkeen; ja niin on käynyt meidän joukossamme
Hollannin ja Sveitsin sitten kun niistä oli tyrannit karkoitettu.

Mutta tällaiset tapahtumat ovat harvinaisia; ne ovat poikkeuksia,
joiden syy on aina tällaisen poikkeuksellisen valtion erikoisessa
hallitusmuodossa. Ne eivät hevillä esiinny kahta kertaa saman kansan
elämässä: sillä se voi vapauttaa itsensä niin kauvan kuin se on vielä
sivistymätön; mutta se ei kykene siihen enää sitten kun kansan tarmo on
kulunut. Silloin voivat levottomuudet hävittää sen, vallankumouksien
voimatta palauttaa sitä entiseen voimaansa; ja heti kun sen kahleet on
katkottu, hajoaa se palasiksi, eikä sitä ole enään olemassa: se
tarvitsee siitä lähtien herraa eikä vapauttajaa. Vapaat kansat,
muistakaa tämä perussääntö: vapaus voidaan hankkia, mutta sitä ei saada
milloinkaan takaisin.

Nuoruus ei ole lapsuutta. Kansakunnilla niinkuin ihmisilläkin on
nuoruuden aikansa, tai, jos niin tahdotaan, kypsyyden aikansa, jota on
odotettava ennen kuin niitä käydään taivuttamaan lakien kuuliaisuuteen;
mutta kansan kypsyyttä ei ole aina helppo todeta, ja jos sen edelle
ehätetään, ei työ onnistu. Yksi kansa on lainalaiseen järjestykseen
kelvollinen jo syntyessään, toinen ei pääse siihen tilaan kymmenenkään
vuosisadan kuluttua. Venäläisistä ei tule milloinkaan todellisesti
sivistynyttä kansaa, koska heistä on tahdottu tehdä sitä liian
aikaisin. Pietarilla oli kyllä jäljittelyneroa, mutta hänellä ei ollut
oikeata neroa, sitä, joka luo ja tekee kaiken tyhjästä. Muutamat hänen
toimenpiteensä olivat hyviä, mutta useimmat eivät olleet paikallaan.
Hän näki kyllä, että hänen kansansa oli raakalaisasteella, mutta hän ei
nähnyt, ettei se ollut kypsynyt järjestystä ja lakia kunnioittavaan
sivistykseen; hän tahtoi sitä sivistyttää silloin kun sitä piti vain
karkaista. Hän tahtoi heti luoda saksalaisia ja englantilaisia, kun
piti alkaa luomalla venäläisiä; hän esti alamaisiaan koskaan tulemasta
siksi, mitä he voisivat olla, uskotellessaan heille, että he muka
olivat sitä, mitä he eivät vieläkään ole. Juuri samalla tavalla
kehittää ranskalainen kotiopettaja oppilaansa loistamaan yhden hetken
lapsuudessaan ja sitten olemaan koko ikänsä kaikkea kykyä vailla.
Venäjän keisarikunta aikoo joskus laskea koko Europan valtansa alle,
mutta joutuukin itse ikeeseen: tatareista, sen alamaisista tai sen
naapureista, tulee sen herrat, samoin kuin meidänkin. Tämä mullistus
näyttää minusta väistämättömältä: kaikki Europan kuninkaat
työskentelevät yksissä miehin sen jouduttamiseksi.



Yhdeksäs luku.

Jatkoa.


Niinkuin luonto on määrännyt rajat säännöllisesti muodostuneen ihmisen
kasvulle, niin että se näiden rajojen ulkopuolella luo vain jättiläisiä
tai kääpiöitä, samoin on valtion parhaaseen rakenteeseen nähden sen
laajuudella rajansa, jottei se olisi liian suuri voidakseen tulla hyvin
hallituksi, eikä liian pieni voidakseen pysyä pystyssä omin voimin.
Jokaisessa valtioruumiissa on olemassa määrätty summa voimaa, jonka yli
se ei saisi mennä, mutta josta se usein loittonee suurentuessaan.

Jota enemmän yhteiskunnallinen side venyy, sitä heikommaksi se käy; ja
yleensä on pieni valtio suhteellisesti suurta valtiota voimakkaampi.

Tuhannet syyt todistavat tämän perussäännön oikeaksi. Ensinnäkin tulee
hallitustointen hoitaminen hankalammaksi pitkien matkojen takaa, aivan
niinkuin paino tulee raskaammaksi pitkän kiinnikkeen päässä. Hallinto
käy myöskin työläämmäksi sitä mukaa kuin asteita tulee lisää: sillä
kullakin kaupungilla on ensinnäkin oma hallintonsa, jonka kansa maksaa;
kullakin piirikunnalla on oma hallintonsa, jonka niinikään kansa
maksaa; vihdoin kullakin maakunnalla; senjälkeen tulevat suuret
hallitusalueet, käskynhaltijain maat, varakuninkaiden maat, ja
kaikkien näiden hallinnosta on aina maksettava yhä enemmän mitä
korkeammalle noustaan, ja kaikki tämä tapahtuu aina onnettoman kansan
kustannuksella; lopuksi tulee ylin hallitus, joka murskaa kaikki.
Moiset liialliset rasitukset uuvuttavat alamaisia lakkaamatta: kaikki
nämä eriarvoiset virkakunnat eivät hallitse heitä suinkaan paremmin,
vaan huonommin kuin jos heidän yläpuolellaan olisi vain yksi ainoa
virkakunta. Sillä välin jää enää tuskin mitään apuneuvoja
odottamattomien tapausten varalle; ja silloin kun on pakko niihin
turvautua, elää valtio aina perikatonsa aattoa.

Eikä siinä kaikki: hallitus ei ole ainoastaan heikompi ja hitaampi
vaatimaan lakien noudattamista, estämään rettelöitä, korjaamaan
väärinkäytöksiä, torjumaan kapinallisia yrityksiä, joita saattaa syntyä
etäisillä seuduilla, vaan on myöskin kansa vähemmän kiintynyt
päämiehiinsä, joita se ei koskaan näe, isänmaahansa, joka tuntuu siitä
koko maailmalta ja kansalaistovereihinsa, joista useimmat ovat hänelle
vieraita. Samat lait eivät saata soveltua niin monille maakunnille,
joiden tavat ovat erilaiset, jotka elävät aivan vastakkaisissa
ilmanaloissa ja jotka eivät voi kärsiä samanlaista hallitusmuotoa.
Mutta erilaiset lait siittävät taas vain levottomuutta ja sekasortoa
kansoissa, jotka saman esivallan alaisina eläessään ja ollessaan
lakkaamattomassa yhteydessä keskenään siirtyvät toistensa luo tai
solmivat keskenään avioliittoja, tietämättä milloinkaan uusiin oloihin
joutuneina, onko heidän perintöosansa tosiaankin heidän. Kyvyt
hautautuvat, hyveet jäävät piiloon ja paheet rankaisematta tällaisessa
toisilleen tuntemattomien ihmisten laumassa, jonka ylimmän hallinnon
istuin kerää samaan paikkaan. Lukemattomien tehtävien uuvuttamat
päämiehet eivät näe mitään omin silmin; alemmat virkailijat hallitsevat
valtiota. Vihdoin anastavat ne toimenpiteet, joihin on ryhdyttävä
hallitusvallan tukemiseksi, koska niin monet etäisissä paikoissa asuvat
virkamiehet tahtovat päästä sen käskyistä tai suorastaan antaa sille
käskyjä, kaiken valtion huolenpidon, niin ettei siitä jää enää mitään
kansan onnen varalle; tuskin jaksetaan enää puolustaa sitä hätätilassa:
ja näin luhistuu rakenteensa puolesta liian suuri yhtymä kasaan ja
häviää oman painonsa musertamana.

Toiselta puolen täytyy valtion lujuutensa nimessä hankkia itselleen
varma perustus voidakseen kestää ne töytäykset, joita se ei suinkaan
pääse kokemasta, ja ne ponnistukset, joihin sen on pakko säilyäkseen
antautua: sillä kaikilla kansoilla on jonkunlainen keskipakoisvoima,
joka saa ne lakkaamatta toimimaan toisiaan vastaan ja laajentamaan
alueitaan naapurien kustannuksella, niinkuin Descartes'n pyörteet.
Niinpä ovatkin heikot vaarassa joutua pian suurempien saaliiksi, eikä
juuri kukaan saata säilyä muutoin kuin asettumalla kaikkien kanssa
jonkunlaiseen tasapainoon, joka tekee puristuksen kaikilta tahoilta
kutakuinkin samanlaiseksi.

Tästä siis selviää, että on syitä laajentaa aluettaan ja syitä supistaa
sitä; eikä ole suinkaan valtiomiehen pienimpiä taitoja löytää niin
edellisistä kuin jälkimäisistäkin valtion säilymiselle edullisin suhde.
Yleensä voidaan sanoa, että kun ensiksi mainitut ovat vain ulkonaisia
ja suhteellisia, ei niitä käy pitäminen niin tärkeinä kuin toisia,
jotka ovat sisäisiä ja ehdottomia: terve ja luja rakenne on ensimäinen
tavoiteltava; ja parempi on luottaa voimaan, joka syntyy hyvästä
hallituksesta, kuin apuneuvoihin, joita suuri alue tarjoaa.

Muutoin on nähty silläkin tavalla rakennettuja valtioita, että
valloitusten välttämättömyys sisältyi suorastaan niiden rakenteeseen ja
että niiden täytyi pystyssä pysyäkseen laajentua lakkaamatta. On
kylläkin mahdollista, että ne olivat erinomaisen tyytyväisiä tähän
onnekkaaseen välttämättömyyteen, joka näytti niille kuitenkin niiden
suuruuden äärimmäisellä rajalla niiden kukistumisen väistämättömän
hetken.



Kymmenes luku.

Jatkoa.


Valtiollista yhdyskuntaa voidaan mitata kahdella tavalla, nimittäin
alueen laajuuden tai kansan lukumäärän mukaan; ja näiden kahden mitan
välillä on olemassa oikea suhde, joka antaa valtiolle sen todellisen
suuruuden. Ihmiset muodostavat valtion ja maa ruokkii ihmiset: mainittu
suhde on siis sellainen, että maan täytyy riittää sen asujien
toimeentuloon ja että asujia saa olla vain niin paljon kuin maa jaksaa
elättää. Tämä suhde ilmaisee myös jonkun määrätyn kansanjoukon
suurimman mahdollisen voiman: sillä jos maa-aluetta on liiaksi, on sen
suojeleminen rasittavaa, viljeleminen riittämätöntä, tuotanto
tarpeettoman suurta; se on puolustussotien lähin syy: ellei sitä ole
kylliksi, on valtio tarpeellisen lisän hankkimisessa riippuvainen
naapuriensa mielivallasta; se on taas hyökkäyssotien lähin syy.
Jokainen kansa, joka asemansa takia voi valita vain kaupan tai sodan,
on heikko itsessään; se on riippuvainen naapureistaan, se on
riippuvainen tapahtumista, ja sen elämä on aina epävarma ja lyhyt. Se
masentaa muita ja muuttaa tilaansa, tai se masennetaan, eikä ole enää
mitään. Se kykenee säilymään vapaana vain pienuuden tai suuruuden
nojalla.

Ei ole mahdollista laskelmien avulla määrätä riittävän maa-alan ja
siihen soveltuvan ihmisjoukon keskinäistä kiinteätä suhdetta, osaksi
niiden erilaisuuksien takia, joita esiintyy maan laadussa, sen
hedelmällisyysasteessa, sen tuotteiden lajissa, ilmaston vaikutuksessa,
osaksi niiden erilaisuuksien tähden, joita huomataan asukkaiden
luonnonlaadussa, asukkaiden, joista yhdet kuluttavat hedelmällisessä
maassa vähän, toiset taas karulla kamaralla paljon. Edelleen tulee
ottaa huomioon naisten suurempi tai pienempi hedelmällisyys, ne seikat,
jotka voivat jossakin maassa olla enemmän tai vähemmän suotuisia
väestön lisääntymiselle, se vaikutus, minkä lainlaatija puolestaan voi
toivoa säädöksillään tekevänsä tähän lisääntymiseen; lainlaatijan ei
nimittäin tule perustaa arvosteluansa siihen, mitä hän näkee, vaan
siihen, mitä hän aavistaa, eikä pysähtyä niin paljon väkiluvun olevaan
kantaan kuin siihen kantaan, johon sen luonnon mukaan täytyy kohota.
Niinpä onkin tuhansia tilaisuuksia, joissa seudun erikoiset olosuhteet
vaativat tai sallivat suuremman maa-alueen valtaamista kuin näyttää
tarpeelliselta. Siten on pakko levittäytyä laajemmalle alalle
vuorimaassa, missä luonnontuotteet, nim. metsät, laitumet vaativat
vähemmän työtä, missä kokemus osoittaa naisten olevan hedelmällisempiä
kuin tasangoilla ja missä alituiset rinteet ja jyrkänteet tarjoavat
vain vähän vaakasuoraa perustaa, ainoata, joka on otettava lukuun
kasvullisuuden menestymisestä puhuttaessa. Sitävastoin käy eläminen
tiheämmässä meren rannalla, jopa kallioidenkin keskellä ja melkein
hedelmättömillä hietikoilla, koska kalastus saattaa siellä suureksi
osaksi korvata maan tuotteita, koska ihmisten on pakko ahtautua
taajempaan voidakseen torjua merirosvojen hyökkäykset ja koska muutoin
on helpompi siirtokuntia perustamalla vapauttaa maa asukkaista, joita
siihen on mahdollisesti kertynyt liiaksi.

Näihin jotakin kansaa koskevan lainlaadinnan ehtoihin on lisättävä
vielä muuan, joka ei voi korvata toisia, mutta jota ilman ne ovat
kaikki hyödyttömiä: silloin täytyy vallita yltäkylläisyyden ja rauhan,
koska aika, jolloin valtio järjestäytyy, on, samoin kuin hetki, jolloin
taistelurintamaa muodostetaan, sellainen aika, jolloin yhdyskunta on
vähiten vastustuskykyinen ja helpoin hävittää. Paremmin kyettäisi
pitämään puoliaan täydellisen epäjärjestyksen vallitessa kuin kuohunnan
hetkellä, jolloin jokainen pitää vain huolta omasta paikastaan eikä
vaarasta. Jos tuollaisena taitekautena syntyy sota, nälänhätä, kapina,
suistuu valtio ehdottomasti kumoon.

On kyllä totta, että monet hallitukset ovat kohonneet valtaan
tällaisten myrskyjen hetkellä; mutta silloinpa hävittävätkin juuri nämä
hallitukset valtion. Vallananastajat panevat toimeen tai valitsevat
aina tällaisia sekasorron aikoja, saadakseen yleisen kauhun varjossa
voimaan tuhoisia lakeja, joita ei kansa milloinkaan hyväksyisi tyynellä
mielellä ollessaan. Säätämishetken valinta on kaikkein varmimpia
tuntomerkkejä, joiden avulla käy eroittaminen lainlaatijan työ tyrannin
työstä.

Millainen kansa on sitten sopiva lainlaadinnan esineeksi? Sellainen,
jota yhdistää jo sisäisesti alkuperän, edun tai sopimuksen side, joka
ei ole vielä kantanut lakien todellista iestä, jolla ei ole erikoisen
juurtuneita tapoja eikä taikaluuloja, joka ei pelkää äkillisen
päällekarkauksen vaaraa ja joka naapuriensa riitoihin sekaantumatta
kykenee yksinään vastustamaan jokaista niistä tai, käyttäen apunaan
yhtä, torjumaan toisen; sellainen, jonka jokainen jäsen saattaa olla
tuttu kaikille ja jonka keskuudessa ei ole suinkaan pakko sälyttää
ihmiselle suurempaa taakkaa kuin ihminen jaksaa kantaa; sellainen, joka
voi tulla toimeen ilman toisia kansoja ja jota ilman kaikki muut kansat
voivat tulla toimeen;[17] sellainen, joka ei ole rikas eikä köyhä ja
joka tulee omillaan aikaan; sekä vihdoin sellainen, joka yhdistää
vanhan kansan vakaantuneisuuden uuden kansan kuuliaisuuteen.
Lainlaadintatyön tekee tukalaksi vähemmän se, mitä on pystytettävä,
kuin se, mitä on hävitettävä; ja menestyksen tekee taas niin
harvinaiseksi se seikka, että on mahdoton liittää luonnon
yksinkertaisuutta yhteiskunnan tarpeisiin. Kaikkia näitä ehtoja on
tosiaankin vaikea yhdistää: niinpä nähdäänkin vain vähän valtioita,
joissa on hyvät lait.

Europassa on vielä yksi lainlaadintaan kelvollinen maa: Korsikan saari.
Se urheus ja sitkeys, millä tämä uljas kansa on osannut vallata
takaisin vapautensa ja puolustaa sitä, ansaitsisi kylläkin, että joku
viisas mies opettaisi sitä säilyttämään tämän vapauden. Minulla on
eräänlainen aavistus siitä, että tämä pieni saari tulee jonakin päivänä
hämmästyttämään Eurooppaa.



Yhdestoista luku.

Erilaisista lainlaatimisjärjestelmistä.


Jos käydään tutkimaan, mikä on varsinaisesti kaikkien
kansalaisten suurin hyvä, se hyvä, jonka tulee olla jokaisen
lainlaatimisjärjestelmän tarkoitusperänä, havaitaan sen
supistuvan näihin kahteen tärkeimpään päämäärään: _vapauteen_ ja
_tasa-arvoisuuteen_. Vapauteen, koska jokaisen yksityisen riippuvaisuus
merkitsee yhtä suuren voimaerän hukkaantumista vakioyhteydeltä;
tasa-arvoisuuteen, koska vapaus ei voi pysyä pystyssä ilman sitä.

Minä olen jo sanonut, mitä kansalaisvapaus on: mitä tasa-arvoisuuteen
tulee, niin ei ole suinkaan ymmärrettävä tätä sanaa niin, että vallan
ja rikkauden asteet olisivat ehdottomasti samat; vaan että valta pysyy
kaiken väkivallan alapuolella ja että sitä harjoitetaan vain
yhteiskunnallisen aseman ja lakien nojalla; ja ettei rikkauteen nähden
ainoakaan kansalainen ole kylliksi äveriäs voidakseen ostaa toisen
kansalaisen, eikä ainoakaan niin köyhä, että hänen on pakko myydä
itsensä:[18] mikä edellyttää suurten puolelta omaisuuden ja arvon
kohtuullisuutta, ja pienten puolelta ahneuden ja kärkynnän
hillitsemistä.

Tämä tasa-arvoisuus, sanotaan, on ajatushoure, jolla ei voi olla
vastinettaan todellisuudessa. Mutta jos väärinkäytökset ovat
väistämättömiä, niin seuraako siitä, ettei niitä pitäisi ainakin
rajoittaa? Asiahan on päinvastoin niin, että koska olojen voima pyrkii
aina hävittämään tasa-arvoisuutta, lainsäädännän voiman täytyy aina
pyrkiä pitämään sitä pystyssä.

Mutta näiden jokaisen hyvän lakijärjestelmän yleisten
päämäärien täytyy aina muodostua hiukan toisenlaisiksi kussakin
maassa niiden olosuhteiden vaikutuksesta, jotka syntyvät sekä
paikallisesta tilanteesta että asukkaiden luonteesta; ja juuri näiden
olosuhteiden perustuksella on kullekin kansalle määrättävä erikoinen
lakijärjestelmä, joka on paras, ehkei itsessään, mutta kuitenkin sille
valtiolle, mille se on tarkoitettu. Jos esim. maa on karua ja
hedelmätöntä tai alue liian ahdas asukkaille, kääntykää silloin
teollisuuteen ja käsitöihin ja vaihtakaa niiden tuotteita puuttuviin
elintarpeisiin. Jos sitävastoin hallussanne on rikkaita tasankoja ja
hedelmällisiä kunnaita ja jos teillä puuttuu asukkaita mainiolle
maalle, omistakaa kaikki huolenpitonne maanviljelykselle, joka lisää
väkeä, ja karkoittakaa teollisuus, joka vain saisi aikaan lopullisen
väestön vähenemisen, kasatessaan muutamiin valtion alueen kohtiin nekin
harvat asukkaat, mitä sillä on.[19] Jos taas omistatte avaroita ja
mukavia rannikoita, niin peittäkää meri laivoilla, harjoittakaa kauppaa
ja purjehdusta ja teillä tulee olemaan loistava ja lyhyt elinkausi. Jos
meri huuhtelee rannoillanne vain melkein luoksepääsemättömiä kallioita,
niin jääkää raakalaisiksi ja syökää kalaa, ja elämänne on muodostuva
rauhallisemmaksi, paremmaksi ehkä, ja varmastikin onnellisemmaksi.
Sanalla sanoen: kaikille yhteisten perussääntöjen ohessa on kullakin
kansalla itsessään joku syy, joka pakottaa sovelluttamaan niitä aivan
erikoisella tavalla ja joka tekee sen lainsäädännön vain sille yksinään
otolliseksi. Täten oli muinoin heprealaisilla ja myöhemmin
arabialaisilla tärkeimpänä päämääränä uskonto; ateenalaisilla
kirjallisuus; Kartagolla ja Tyroksella kauppa; Rhodos-saarella
merenkulku; Spartalla sota ja Roomalla miehuus. _Lakien Hengen_
tekijä[20] on useilla esimerkeillä osoittanut, kuinka taitavasti
lainlaatija ohjaa lakijärjestelmää kutakin tällaista päämäärää kohti.

Valtion rakenteen tekee tosiaankin lujaksi ja kestäväksi niin
huolellinen kaikkien soveltuvaisuuteen vaikuttavien seikkojen huomioon
ottaminen, että luonnolliset olosuhteet ja lait osuvat aina yksiin
samoista seikoista ja että nämä jälkimäiset vain niin sanoaksemme
vahvistavat, seuraavat, oikovat edellisiä. Mutta jos lainlaatija
erehtyykin päämäärästään ja rakentaa toiselle periaatteelle kuin sille,
mikä syntyy asioiden luonnosta; jos yksi tähtää orjuuteen ja toinen
vapauteen; yksi rikkauteen, toinen väkiluvun lisääntymiseen; yksi
rauhaan, toinen valloituksiin: silloin huomataan lakien vähitellen
heikontuvan ja valtiorakennuksen horjumistaan horjuvan, siksi kunnes
lakkaamattoman sisäisen levottomuuden jäytämä valtio vihdoin joko
häviää tai muuttuu ja kunnes voittamaton luonto on jälleen päässyt
oikeuksiinsa.



Kahdestoista luku.

Lakien jako.


Kun on kysymyksessä kokonaisuuden järjestäminen eli mahdollisimman
parhaan muodon keksiminen yhteisölle, on otettava huomioon useampia
suhteita. Ensinnäkin koko yhteisön vaikutus itseensä, s.o.,
kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen eli ylimmän vallan suhde valtioon;
ja tämän suhteen muodostavat väliasteiden suhteet, niinkuin alempana
saamme nähdä.

Lakeja, jotka järjestävät tämän suhteen, sanotaan valtiosäännöksi, ja
on niiden nimenä myös perustuslait, eikä syyttä, jos nämä lait ovat
viisaita: sillä ellei ole muuta kuin yksi ainoa hyvä tapa järjestää
kutakin valtiota, niin tulee kansan, joka on sen löytänyt, pysyä siinä:
mutta jos voimaan saatettu järjestys on huono, niin miksi pidettäisiin
perustuslakeina lakeja, jotka estävät sitä olemasta hyvä? Muutoin on
kansalla joka tapauksessa aina vapaus muuttaa lakinsa, parhaimmatkin:
sillä jos se suvaitsee tehdä pahaa itselleen, niin kenellä on oikeus
sitä siitä estää?

Toisen suhteen muodostaa jäsenten suhde toisiinsa tai koko yhteisöön:
ja tämän suhteen tulee olla edellisessä kohdassa niin pienen ja
jälkimäisessä niin suuren kuin mahdollista, niin että jokainen
kansalainen on täydellisesti riippumaton kaikista muista ja äärimmäisen
riippuvainen valtiosta, mikä tapahtuu aina samoin keinoin, sillä vain
valtion voimakkuus takaa sen jäsenten vapauden. Tästä toisesta
suhteesta syntyvät yksityisoikeudelliset lait.

Tarkasteltavaksi voidaan ottaa kolmannenkinlaatuinen ihmisen ja lain
suhde, nimittäin tottelemattomuuden suhde rangaistukseen; ja tämä antaa
aiheen rikoslakien säätämiseen, lakien, jotka pohjaltaan ovat vähemmän
erikoinen lakien laji kuin kaikkien muiden vahvistus.

Näihin kolmeen lakien lajiin liittyy vielä neljäs, tärkein kaikista,
jota ei piirretä marmoriin eikä vaskeen, vaan kansalaisten sydämeen;
joka muodostaa valtion todellisen perustuksen; joka saa joka päivä
uusia voimia: joka toisten lakien vanhetessa tai sammuessa elähyttää
tai korvaa niitä ja joka pysyttää kansaa sen lakijärjestelmän hengessä
ja asettaa huomaamatta tottumuksen voiman käskyvallan sijaan: minä
puhun tavoista, luontumuksista ja varsinkin yleisestä mielipiteestä,
tästä tärkeästä tekijästä, joka on meidän valtiomiehillemme aivan
tuntematon, mutta josta riippuu kaikkien muiden menestys, tekijästä,
josta suuri lainlaatija pitää huolta salavihkaa, sillä välin kun hän
näyttää rajoittuvan yksityisiin säännöksiin, jotka ovat vain holvin
kaaria, kunnes tavat, jotka syntyvät hitaammin, muodostavat vihdoin
tämän holvin järkkymättömän päätekiven.

Näistä eri lajeista kuuluu käsittelemääni asiaan yksinomaan
valtiosääntö, joka määrää hallitusmuodon.



KOLMAS KIRJA.



Ennenkuin käymme puhumaan erilaisista hallitusmuodoista, koettakaamme
määritellä tämän sanan täsmällinen merkitys, koska sitä ei ole vielä
tyhjentävästi selitetty.



Ensimäinen luku.

Hallituksesta yleensä.


Minä huomautan lukijalle, että tähän lukuun on perehdyttävä
huolellisesti ja etten minä tunne taitoa sanoa sanottavaani selvästi
sellaiselle, joka ei tahdo olla tarkkaavainen.

Jokaisella vapaalla teolla on kaksi syytä, jotka vaikuttavat yhteisesti
sen tapahtumiseen: toinen niistä on henkinen, nimittäin tahto, joka
määrää teon; toinen on ruumiillinen, nimittäin voima, joka sen
suorittaa. Kun käyn jotakin päämäärää kohti, on ensinnäkin
välttämätöntä, että tahdon mennä sinnepäin; toiseksi, että jalkani
kantavat minut sinne. Jos halvattu tahtoo juosta, ellei
liikuntokykyinen tahdo juosta, jäävät molemmat paikalleen.
Valtioruumiilla on samat toiminnan syyt: siinäkin eroitetaan voima ja
tahto, ja nimitetään jälkimäistä _lakiasäätäväksi vallaksi_, edellistä
_toimeenpanevaksi vallaksi_: mitään ei siinä tapahdu tai ei saa
tapahtua ilman niiden molempien myötävaikutusta.

Me olemme nähneet, että lakiasäätävä valta kuuluu kansalle ja ettei se
voi kenellekään muulle kuuluakaan. Mutta sitävastoin on helppo ylempänä
esitettyjen periaatteiden nojalla huomata, ettei toimeenpaneva valta
saata kuulua yhteisölle, jolla on jo ylin valta ja lakiasäätävä valta,
koska tämä toimeenpaneva valta ilmenee vain yksityisinä tekoina, jotka
ovat lain ja siis myöskin ylimmän valtiovallan määräyspiirin
ulkopuolella, ylimmän valtiovallan kaikki teot kun voivat olla vain
lakeja.

Yhteisellä voimalla täytyy siis olla sopiva välikappale, joka kokoaa
sen ja panee sen toimimaan yleistahdon ohjeiden mukaan; joka pitää yllä
yhteyttä valtion ja ylimmän vallan välillä; joka saa tavallaan aikaan
valtion henkilössä sen, mitä ihmisessä saa aikaan sielun ja ruumiin
yhteistoiminta. Sellainen on valtiossa hallituksen oikeutus, vaikka se,
väärin kyllä, usein sekoitetaankin ylimpään valtiovaltaan, jonka
palvelija se vain on.

Mitä on siis hallitus? Välittävä virkakunta, joka on asetettu
alamaisten ja ylimmän valtiovallan väliin avustamaan niiden keskinäistä
yhteyttä ja jonka tehtävänä on lakien toimeenpaneminen ja vapauden,
sekä kansalais- että valtiollisen vapauden, säilyttäminen.

Tämän virkakunnan jäseniä nimitetään hallitusmiehiksi tai
_kuninkaiksi_, s.o. _käskynhaltijoiksi_; ja koko virkakunnalla on
nimenä _ruhtinas_.[21] Niinpä ovat siis erinomaisen oikeassa ne, jotka
väittävät, ettei tahdon ilmaisu, minkä nojalla joku kansa antautuu
päämiestensä hallittavaksi, ole mikään tasavertainen sopimus:
kysymyksessä ei ole ehdottomasti mikään muu kuin uskottu tehtävä,
virka, jonka hoitajina nämä päämiehet, ollen pelkkiä ylimmän
valtiovallan palvelijoita, harjoittavat sen nimessä valtaa, minkä se on
heille uskonut ja minkä se voi rajoittaa, muuttaa tai kokonaan ottaa
poiskin, milloin se vain haluaa, koska sellaisen oikeuden luovuttaminen
on sopimaton yhdyskunnan luonteeseen ja yhtymisen tarkoituksen
vastainen.

Minä sanon siis _hallinnoksi_ tai ylimmäksi valtion hoidoksi
toimeenpanevan vallan laillista harjoittamista, ja ruhtinaaksi tai
hallitusmieheksi sitä virkakuntaa tai miestä, jolle tämä hoito on
uskottu.

Hallituksessa yhtyvät ne välittävät voimat, joiden suhteet muodostavat
kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli ylimmän valtiovallan suhteen
valtioon. Tätä viimeksi mainittua suhdetta voi kuvitella jatkuvan
verrannon äärimmäisten jäsenten suhteeksi, missä verrannossa hallitus
on keskivertona. Hallitus saa ylimmältä valtiovallalta ne käskyt, jotka
se vuorostaan antaa kansalle; ja jotta valtio olisi hyvässä
tasapainossa, täytyy, kun kaikki punnitaan vastakkain, hallituksen
tuleman eli vallan sellaisenaan olla yhtä suuren kuin kansalaisten
tuleman eli vallan, nämä kansalaiset kun ovat ylimmän valtiovallan
osakkaita yhdeltä puolen ja alamaisia toiselta puolen.

Lisäksi ei käy muuttaminen ainoatakaan näistä kolmesta verrannon
jäsenestä rikkomatta samalla koko verrantoa. Jos ylin valtiovalta
tahtoo hallita tai jos hallitusmies tahtoo säätää lakeja tai jos
alamaiset kieltäytyvät tottelemasta, syntyy epäjärjestys järjestyksen
sijaan, voima ja tahto eivät enää toimi sopusointuisesti ja
näin hajaantunut valtio suistuu hirmuvaltaan tai täydelliseen
vallattomuuteen. Koska vihdoin on olemassa vain yksi ainoa keskiverto
kussakin suhteessa, on myöskin vain yksi ainoa hyvä hallitus
mahdollinen valtiossa: mutta kun tuhannet tapahtumat voivat muuttaa
kansan suhteita, niin eivät ainoastaan erilaiset hallitukset saata olla
hyviä eri kansoille, vaan myöskin samalle kansalle eri aikoina.

Yrittääkseni antaa jonkunlaisen käsityksen niistä erilaisista
suhteista, jotka voivat vallita näiden kahden äärimmäisen jäsenen
välillä, otan esimerkiksi kansan lukumäärän, koska se on helpoimmin
ilmaistavia suhteita.

Olettakaamme, että valtion muodostaa kymmenentuhatta kansalaista.
Ylintä valtiovaltaa voidaan tarkastella vain yhteytenä ja
kokonaisuutena; mutta kukin yksityinen otetaan huomioon yksilönä, koska
hän on alamainen; niinpä suhtautuu nyt ylin valtiovalta alamaiseen
niinkuin kymmenentuhatta yhteen: se merkitsee, että kullakin valtion
jäsenellä on kohdaltaan vain kymmenestuhannes osa ylimmästä vallasta,
vaikkakin hän on sen vallassa kokonaan. Jos taas kansan muodostaa
satatuhatta ihmistä, ei alamaisten asema siitä muutu, vaan kantaa kukin
samalla tavalla lakien koko herruutta, sillä välin kun hänen äänellään,
joka on supistunut sadanneksituhannenneksi osaksi, on kymmenen kertaa
vähemmän vaikutusta niiden säätämiseen. Näin siis alamainen pysyy aina
yksikkönä, mutta ylimmän vallan suhde kasvaa sitä mukaa kuin
kansalaisten lukumäärä kasvaa: mistä seuraa, että mitä enemmän valtio
suurenee, sitä enemmän vapaus pienenee.

Kun minä sanon, että tämä suhde kasvaa, niin minä tarkoitan, että se
etenee tasa-arvoisuudesta: mitä suurempi tämä suhde on geometrisessä
merkityksessä, sitä pienempi se on tavallisessa merkityksessä;
edellisessä merkityksessä tarkastellaan tätä suhdetta paljouden
kannalta ja sitä mitataan eksponentilla; ja jälkimäisessä merkityksessä
tarkastellaan sitä samuuden kannalta ja arvostellaan yhtäläisyyden
mukaan.

Mitä vähemmän nyt yksityistahdot pitävät yhtä yleistahdon kanssa, s.o.
tavat lakien kanssa, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa.
Ollakseen hyvä tulee siis hallituksen olla suhteellisesti sitä
voimakkaampi, mitä lukuisampi kansa on.

Kun toiselta puolen valtion suureneminen tarjoaa valtiovallan
haltijoille enemmän kiusauksia ja keinoja tämän vallan
väärinkäyttämiseen, niin mitä enemmän hallituksella täytyy olla voimaa
pitää kansaa aisoissa, sitä enemmän täytyy taas ylimmällä
valtiovallalla olla vuorostaan voimaa pitää aisoissa hallitusta. Minä
en puhu tässä ehdottomasta voimasta, vaan valtion eri osien
suhteellisesta voimasta.

Tästä kaksinaisesta suhteesta johtuu, ettei ylimmän valtiovallan,
ruhtinaan ja kansan välillä vallitseva jatkuva verranto ole suinkaan
mikään mielivaltainen aate, vaan välttämätön seuraus valtiollisen
yhdyskunnan luonnosta. Edelleen johtuu siitä, että kun toinen
äärimmäinen jäsen, nimittäin kansa alamaisena, on yksiköllä ilmaistu
muuttumaton suhde, niin milloin tahansa kaksinkertainen suhde suurenee
tai pienenee, suurenee tai pienenee myös yksinkertainen suhde samassa
määrässä: keskimäinen jäsen muuttuu siis; mistä selviää, ettei ole
olemassa mitään ainokaista eikä ehdotonta hallitusmuotoa, vaan että voi
olla yhtä monta luonteeltaan erilaista hallitusta kuin on suuruudeltaan
erilaista valtiota.

Jos tehtäisiin tästä järjestelmästä pilkkaa ja sanottaisiin, että tämän
keskiverron löytämiseksi ja hallituskunnan muodostamiseksi tarvitsee
minun oppini mukaan vain ottaa neliöjuuri kansan lukumäärästä, niin
vastaisin minä, että olen tässä ottanut tämän lukumäärän vain
esimerkiksi; ettei niitä suhteita, joista puhun, mitata yksinomaan
ihmisten lukumäärällä, vaan yleensä toiminnan määrällä, joka syntyy
monen monista syistä; että minä muutoin, vaikka minä lausuakseni
ajatukseni lyhyemmin lainaankin hetkiseksi sanontatapoja geometrialta,
tiedän kyllä vallan hyvin, ettei geometristä tarkkuutta suinkaan voida
saavuttaa siveellisten suureiden alalla.

Hallitus on pienessä mittakaavassa samaa, mitä valtioruumis, johon se
sisältyy, on suuressa mittakaavassa: se on siveellinen henkilö, jolla
on määrättyjä kykyjä, joka on toiminnassa ylimmän valtiovallan tavoin,
lepotilassa valtion tavoin ja joka voidaan jakaa toisiin samanlaisiin
suhteisiin; mistä siis syntyy uusi verranto ja tähän uuteen verrantoon
taas uusi verranto tuomioistuinten arvojärjestyksen mukaan, kunnes
tullaan jakaantumattomaan keskijäseneen, s.o. yhteen ainoaan
päällikköön tai korkeimpaan hallitusmieheen, jonka asemaa tämän sarjan
keskustassa voi kuvitella yksikön asemaksi murtolukujen sarjan ja
kokonaisten lukujen sarjan välissä.

Takertumatta enempää tähän yhä uusien jäsenten moninaisuuteen,
tyytykäämme vain pitämään hallitusta uutena yhdyskuntana valtiossa,
joka on erossa kansasta ja ylimmästä vallasta ja jonka paikka on niiden
molempien välissä.

Näiden kahden yhdyskunnan välillä on sellainen oleellinen eroitus, että
valtio on olemassa itsestään ja että hallitus on olemassa vain ylimmän
valtiovallan tahdosta: niinpä ei siis ruhtinaan hallitseva tahto ole
tai ei saa olla mitään muuta kuin yleistahto eli laki; eikä myöskään
hänen voimansa ole muuta kuin häneen keskittynyt yhteinen voima: sillä
hetkellä, jolloin hän tahtoo tehdä omalla vallallaan jonkun ehdottoman
ja riippumattoman teon, alkavat kokonaisuuden liitokset höltyä. Jos
vihdoin tapahtuisi sellaista, että ruhtinaalla olisi tehokkaampi
yksityistahto kuin ylimmällä valtiovallalla ja että hän käyttäisi tämän
yksityistahdon palvelukseen sitä yhteistä voimaa, mikä on hänen
käsissään, niin että olisi olemassa niin sanoaksemme kaksi ylintä
valtaa, toinen oikeudellisesti, toinen tosiasiallisesti, raukeaisi
yhteiskunnallinen liitto heti paikalla ja valtioruumis hajaantuisi.

Jotta hallituskunnalla olisi oma olemassaolonsa, oma todellinen
elämänsä, joka eroittaisi sen valtiollisesta yhdyskunnasta; jotta
kaikki sen jäsenet voisivat toimia sopusointuisesti ja vastata
tarkoitusta, jota varten se on määrätty, täytyy sillä kuitenkin olla
oma erikoinen _minänsä_, sen jäseniä yhdistävä kokonaisuustunne, oma
voima, oma tahto, jotka pyrkivät sitä säilyttämään. Tämä erikoinen
olemassaolo edellyttää kokouksia, neuvotteluja, keskustelemis- ja
päättämisvaltaa, oikeuksia, arvonimiä, etuoikeuksia, jotka kuuluvat
yksinomaan ruhtinaalle ja jotka tekevät hallitusmiehen aseman sitä
kunnioitettavammaksi mitä työläämpi se on. Vaikeudet syntyvät tavasta,
millä olisi kokonaisuudessa järjestettävä tämä alempi kokonaisuus niin,
ettei se suinkaan horjuttaisi yleisrakennusta lujittamalla omaansa,
että se eroittaisi aina yksityisen voimansa, jonka tarkoituksena on sen
itsensä säilyttäminen, yhteisestä voimasta, jonka tarkoituksena on
valtion säilyttäminen, ja että se lyhyesti sanoen olisi aina valmis
uhraamaan hallituksen kansan hyväksi eikä suinkaan kansaa hallituksen
hyväksi.

Vaikka muuten hallituksen keinotekoinen yhdyskunta onkin toisen
keinotekoisen yhdyskunnan luoma ja vaikka sen elämä onkin tavallaan
vain lainattua ja riippuvaista, niin ei se estä sitä toimimasta
suuremmalla tai pienemmällä tarmolla ja nopeudella, nauttimasta niin
sanoaksemme vankempaa tai heikompaa terveyttä. Vihdoin saattaa se,
suorastaan loittonematta perustamisensa päämäärästä, poiketa siitä
enemmän tai vähemmän aina sen mukaan, kuinka se on järjestetty.

Kaikista näistä erilaisuuksista syntyvät ne erilaiset suhteet, joiden
tulee vallita hallituksen ja valtioyhdyskunnan välillä aina niiden
satunnaisten ja erikoisten suhteiden mukaan, jotka aiheuttavat
muutoksia tässä samaisessa valtiossa: sillä usein saattaa itsessään
paraskin hallitus muodostua kehnoimmaksi, ellei sen suhteita muuteta
sen valtiollisen yhdyskunnan vikojen mukaan, jonka osa se on.



Toinen luku.

Erilaisten hallitusmuotojen pohjana olevasta periaatteesta.


Selvittääksemme näiden erilaisuuksien yleisen syyn, täytyy meidän
eroittaa tässä toisistaan ruhtinas ja hallitus, niinkuin minä
aikaisemmin eroitin toisistaan valtion ja ylimmän valtiovallan.

Hallituskunta saattaa olla muodostunut suuremmasta tai pienemmästä
määrästä jäseniä. Me olemme sanoneet, että ylimmän vallan suhde
alamaisiin oli sitä suurempi, mitä lukuisampi kansa oli; ja ilmeisen
yhdenmukaisuuden nojalla voimme sanoa samaa hallituksen suhteesta
hallitusmiehiin.

Kun nyt hallituksen kokonaisvoima on aina sama kuin valtion
kokonaisvoima, ei se vaihtele lainkaan: mistä seuraa, että jota enemmän
se käyttää tätä voimaa omiin jäseniinsä, sitä vähemmän jää sille tätä
samaa voimaa koko kansan vallitsemiseksi.

Jota enemmän siis hallitusmiehiä on, sitä heikompi on hallitus. Koska
tämä sääntö on perustavaalaatua, käykäämme sitä lähemmin selvittämään.

Me saatamme eroittaa hallitusmiehen henkilössä kolme oleellisesti
erilaista tahtoa: ensiksikin yksilön oman tahdon, joka tähtää vain
hänen yksityisetuunsa; toiseksi hallituskunnan yhteisen tahdon, joka
tarkoittaa yksinomaan ruhtinaan etua ja jota voisi nimittää
yhdyskuntatahdoksi: tämä tahto on yleinen hallitukseen nähden ja
yksityinen valtioon nähden, koska hallitus on valtion osa; kolmanneksi
kansan tahdon eli ylimmän tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden
kokonaisuutena että hallitukseen nähden tämän kokonaisuuden osana.

Täydellisessä lainsäädännössä ei yksityisellä eli yksilöllisellä
tahdolla saa olla mitään merkitystä; hallitukselle ominaisen
yhdyskuntatahdon tulee olla hyvin alistetun, ja yleistahdon eli ylimmän
tahdon pitää siis aina vallita ja olla kaikkien muiden ainoana ohjeena.

Luonnon järjestyksen mukaan tulevat toiselta puolen nämä eri tahdot
sitä tehokkaammiksi, mitä enemmän ne keskittyvät: niinpä onkin
yleistahto aina heikoin, virkakuntatahto on toisella sijalla ja
yksityistahto ensimäisellä kaikista: siten on hallituksen kukin jäsen
ensin oma itsensä ja sitten hallitusmies ja sitten kansalainen, mikä
astejärjestys on suorastaan yhteiskuntajärjestyksen vaatimusten
vastainen.

Jos nyt, edellyttämällä, että asia on näin, koko hallitus sattuu
olemaan yhden ainoan miehen käsissä, niin silloin ovat yksityistahto ja
virkakuntatahto täydellisesti yhtyneet ja siten on myös tämä
jälkimäinen saavuttanut korkeimman pontevuusasteen, mikä sille on
mahdollinen. Mutta kun juuri tahdon pontevuusasteesta riippuu voiman
käyttö ja kun hallituksen ehdoton voima ei vaihtele, seuraa siitä, että
hallituksista tehokkain on yhden miehen hallitus.

Yhdistäkäämme päinvastoin hallitus lakiasäätävään valtaan; tehkäämme
ylimmästä valtiovallasta ruhtinas ja kaikista kansalaisista
hallitusmiehiä, niin silloin ei yleistahtoon sekaantuneella
virkakuntatahdolla ole suurempaa tehokkuutta kuin tälläkään, vaan
jättää se yksityistahdon täydelliseen voimaansa: silloin on
hallituksella, vaikka sen ehdoton voima yhä onkin sama, vähin määränsä
suhteellista voimaa eli tehokkuutta.

Nämä suhteet ovat eittämättömiä, ja toisenlaisiakin perusteluja voidaan
esittää niiden tueksi. Nähdäänhän esim., että kukin hallitusmies toimii
tehokkaammin yhdyskuntansa keskuudessa kuin kukin kansalainen oman
yhdyskuntansa keskuudessa ja että siis yksityistahdolla on paljon
enemmän vaikutusta hallituksen tekoihin kuin ylimmän valtiovallan
päätöksiin; sillä jokaiselle hallitusmiehelle on melkein aina uskottu
joku hallitustoimi, kun sitävastoin kukin kansalainen erikseen otettuna
ei ole saanut mitään ylimmän valtiovallan tointa suorittaakseen. Mitä
enemmän muutoin valtio laajenee, sitä enemmän kasvaa sen todellinen
voima, vaikka se ei kasvakaan suhteellisesti sen laajuuden mukana;
mutta jos valtio pysyy samana, saavat hallitusmiehet lisätä lukuaan
minkä tahtovat: hallitus ei voita siitä suurempaa todellista voimaa,
koska tämä voima on valtion voimaa, jonka määrä on aina sama; täten
vähenee hallituksen suhteellinen voima eli tehokkuus ilman että sen
ehdoton eli todellinen voima kasvaa.

Varmaa on lisäksi, että asioiden suorittaminen tulee sitä hitaammaksi,
mitä useammat henkilöt niihin sekaantuvat; että antamalla liiaksi
merkitystä harkitsevalle varovaisuudelle ei sitä anneta tarpeeksi
onnelliselle sattumalle; että päästetään tilaisuus käsistä ja että
pitkällisellä tuumailulla menetetään usein tuumailun hedelmä.

Näin olen siis todistanut, että hallitus höltyy sitä mukaa kuin
hallitusmiesten luku lisääntyy, ja ylempänä osoitin taas, että mitä
lukuisampi kansa on, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa:
mistä seuraa, että hallitusmiesten suhteen hallitukseen täytyy olla
päinvastaisen kuin alamaisten suhteen ylimpään valtiovaltaan, s.o.,
että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän täytyy hallituksen
supistua, niin että päälliköiden lukumäärä vähenee sitä mukaa kuin
kansan lukumäärä kasvaa.

Muutoin puhun minä tässä vain hallituksen suhteellisesta voimasta, enkä
sen oikeasta hoidosta: sillä toiselta puolen on asia niin, että mitä
lukuisampi hallituskunta on, sitä enemmän lähenee virkakuntatahto
yleistahtoa, kun sitävastoin yhden ainoan miehen pitäessä hallitusta
käsissään tämä samainen virkakuntatahto on, niinkuin olen huomauttanut,
vain yksityistahto. Niin siis yhtäältä menetetään mitä toisaalta
voitetaan, ja lainlaatijan taitona onkin osata määrätä se kohta, missä
hallituksen voima ja tahto, jotka ovat aina kääntäin verrannollisia,
yhtyvät valtiolle edullisimmassa suhteessa.



Kolmas luku.

Hallitusten jako.


Edellisestä luvusta kävi selville, miksi erilaiset hallituksen lajit
eli muodot eroitetaan toisistaan niitä muodostavien jäsenten luvun
mukaan: tässä luvussa jää tutkittavaksi, miten tämä jako tapahtuu.

Ylin valtiovalta saattaa ensinnäkin luovuttaa hallituksen koko kansalle
tai ainakin suurimmalle osalle kansaa, niin että on olemassa
enemmän kansalaisia hallitusmiehinä kuin kansalaisia pelkkinä
yksityishenkilöinä. Tälle hallitusmuodolle annetaan _demokratian_ eli
kansanvallan nimi.

Taikka se voi supistaa hallituksen pienemmän joukon käsiin, niin että
on enemmän pelkkiä kansalaisia kuin hallitusmiehiä; ja tämän muodon
nimenä on _aristokratia_ eli ylimysvalta.

Vihdoin saattaa se keskittää koko hallituksen yhden ainoan
hallitusmiehen käsiin, jolta kaikki muut saavat valtansa. Tämä kolmas
muoto on yleisin ja sitä nimitetään _monarkiaksi_, yksinvallaksi eli
kuningashallitukseksi.

On huomautettava, että kaikki nämä muodot tai ainakin kaksi
ensimäistä saattavat laajuudeltaan vaihdella, voivatpa eroitukset
tulla verrattain suuriksikin: sillä kansanvalta saattaa käsittää koko
kansan tai rajoittua vain puoleen; ylimysvalta voi taas vuorostaan
supistua puolesta kansasta kuinka pieneen joukkoon tahansa. Jopa
käy kuninkuuttakin jossain määrin osittaminen: Spartalla oli
valtiosääntönsä mukaan aina kaksi kuningasta ja Rooman valtakunnassa
nähtiin jopa kahdeksankin keisaria samalla kertaa, ilman että voitiin
sanoa valtakuntaa jaetuksi. Niinpä onkin siis olemassa kohta, missä
jokainen hallitusmuoto sekaantuu seuraavaan; ja ilmeisesti saattaa
hallituksella vain kolmea nimitystä käytettäessä todellisuudessa olla
yhtä monta erilaista muotoa kuin valtiossa on kansalaista.

Vieläpä enemmänkin: koska tämä samainen hallitus voi eräissä suhteissa
jakautua edelleen toisiin osiin, joista yhtä hoidetaan tällä tavalla ja
toista taas tuolla tavalla, saattaa näiden kolmen muodon yhtymisestä
olla tuloksena joukko sekamuotoja, joista jokainen voi yhä monistua
kaikilta yksinkertaisilta muodoiltaan.

Kaikkina aikoina on ankarasti kiistelty parhaasta hallitusmuodosta,
ottamatta huomioon, että jokainen niistä on paras eräissä tapauksissa
ja huonoin toisissa.

Jos eri valtiossa korkeimpien hallitusmiesten lukumäärän täytyy olla
päinvastaisessa suhteessa kansalaisten lukumäärään, niin seuraa siitä,
että yleensä soveltuu kansanvaltainen hallitus pienille valtioille,
ylimysvaltainen keskikokoisille ja yksinvaltainen suurille. Tämä sääntö
johtuu välittömästi ylempänä esitetystä periaatteesta; mutta kuinka käy
laskeminen niiden olosuhteiden moninaisuutta, jotka voivat saada aikaan
poikkeuksia?



Neljäs luku.

Kansanvallasta.


Joka lain tekee, tietää myös paremmin kuin kukaan, kuinka se on pantava
toimeen ja kuinka sitä on tulkittava. Näyttää siis siltä kuin ei voisi
olla parempaa valtiosääntöä kuin sellainen, missä toimeenpaneva valta
on yhdistetty lakiasäätävään: mutta juuri tämä seikka tekee sellaisen
hallituksen pätemättömäksi eräissä suhteissa, koska sellaiset asiat,
joiden tulisi olla erossa, eivät ole erossa, ja koska ruhtinas ja ylin
valtiovalta, ollessaan yksi ja sama henkilö, muodostavat vain niin
sanoaksemme hallituksen ilman hallitusta.

Ei ole hyvä, että se, joka tekee lait, panee ne myöskin toimeen, eikä
että kansa kokonaisuudessaan kääntää huomionsa yleisistä näkökohdista,
kohdistaakseen sen yksityisiin esineihin. Ei mikään ole vaarallisempaa
kuin yksityisetujen vaikutus yleisiin asioihin; ja jos hallitus
käyttää lakeja väärin, niin on se pienempi paha kuin lainsäätäjän
turmeltuminen, mikä on yksityisten näkökohtien väistämätön seuraus.
Koska silloin valtio on vialla itse olemuksessaan, käyvät kaikki
uudistukset mahdottomiksi. Kansa, joka ei käyttäisi milloinkaan
hallitusta väärin, ei myöskään käyttäisi riippumattomuutta väärin;
kansaa, joka hallitsisi aina hyvin, ei tarvitsisi lainkaan hallita.

Jos käytämme sanaa sen kaikkein ankarimmassa merkityksessä, niin ei ole
milloinkaan ollut olemassa todellista kansanvaltaa eikä tule
milloinkaan olemaankaan. On vastoin luonnon järjestystä suuren joukon
hallita ja pienen olla hallittavana. Ei käy ajatteleminen, että kansa
olisi lakkaamatta koolla hoitamassa valtion asioita, ja helppo on
nähdä, ettei se saattaisi määrätä siihen tehtävään toimikuntiakaan
hallitusmuodon muuttumatta.

Niinpä luulenkin voivani asettaa perussäännöksi, että milloin
hallitustehtävät on jaettu useammille virkakunnille, saavat
vähälukuisimmat ennemmin tai myöhemmin suurimman sananvallan, vaikkapa
vain helpomman asioiden suorituksen takia, mikä vie ne siihen aivan
luonnollista tietä.

Kuinka useita vaikeasti yhdistettäviä seikkoja edellyttääkään muutoin
tämä hallitusmuoto! Ensiksikin hyvin pientä valtiota, missä kansa on
helppo saada koolle ja missä jokainen kansalainen voi vaikeuksitta
tuntea kaikki muut; toiseksi suurta tapojen yksinkertaisuutta, joka
estää kovin monimutkaisia asioita ja pulmallisia neuvotteluja
syntymästä; edelleen suurta säätyluokkien ja varallisuuksien
tasa-arvoisuutta, jota ilman oikeuksien ja vallan tasa-arvoisuus ei
saattaisi myöskään kauvan säilyä; sekä vihdoin vähän tai ei ollenkaan
ylellisyyttä, sillä ylellisyys on joko rikkauden seuraus tai tekee sen
välttämättömäksi; se turmelee samalla kertaa sekä rikkaan että köyhän,
edellisen omistamisella, jälkimäisen himoitsemisella; se myy isänmaan
velttoudelle, turhamaisuudelle; se ryöstää valtiolta kaikki sen
kansalaiset tehdäkseen ne toinen toisensa orjiksi ja kaikki yleisen
mielipiteen orjiksi.

Senpätähden onkin muuan kuuluisa kirjailija[22] asettanut hyveen
tasavallan perustukseksi; sillä kaikki nämä ehdot eivät saattaisi
säilyä ilman hyvettä. Mutta kun tämä mainio älyniekka jätti
välttämättömät eroitukset tekemättä, puuttuu häneltä usein
täsmällisyyttä, joskus selkeyttäkin, eikä hän ole huomannut, että kun
ylin valta on kaikkialla sama, täytyy saman periaatteen vallita
jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa, totta kyllä väliin
suuremmassa, väliin pienemmässä määrässä aina hallitusmuodon mukaan.

Lisätkäämme vielä, ettei ole toista kansalaissodille ja sisäisille
levottomuuksille niin altista hallitusta kuin kansanvaltainen, koska ei
ole toista, joka niin voimakkaasti ja niin jatkuvasti pyrkisi
muuttamaan muotoaan ja joka vaatisi enemmän valppautta ja rohkeutta
oikean muotonsa pysyttämiseksi. Varsinkin tämän hallitusmuodon aikana
täytyy kansalaisen varustautua voimalla ja kestävyydellä ja sanoa
elämänsä jokaisena päivänä sydämensä syvyydessä samaa, mitä sanoi muuan
jalo maaherra[23] Puolan valtiopäivillä: _Malo periculosam libertatem
quam quietum servitium_.

Jos olisi olemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se
itseänsä kansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu
ihmisille.



Viides luku.

Ylimysvallasta.


Tässä olemme tekemisissä kahden selvästi erillisen siveellisen henkilön
kanssa, nimittäin hallituksen ja ylimmän valtiovallan; ja siis myös
kahden yleistahdon kanssa, joista toinen on yleinen kaikkiin
kansalaisiin nähden, toinen vain hallituksen jäseniin nähden. Vaikka
hallitus voi järjestää sisäiset olonsa niinkuin sen mieli tekee, ei se
siis saata milloinkaan puhua kansalle muutoin kuin ylimmän valtiovallan
nimessä, s.o. kansan itsensä nimessä; mitä seikkaa ei saa koskaan
unohtaa.

Ensimäisten yhteiskuntien hallitus oli ylimysvaltainen. Perheiden
päämiehet neuvottelivat keskenään yleisistä asioista; nuoret
alistuivat vastustelematta kokemuksen arvovaltaan: siitä nimitykset
_presbyteerit_,[24] _vanhimmat, senaatti, gerontit_. Pohjois-Amerikan
villit käyttävät vielä tänä päivänä tällaista hallitusta, ja ovatkin
oikein hyvin hallittuja.

Mutta sitä mukaa kuin yhteiskuntalaitokseen kuuluva eriarvoisuus pääsi
voitolle luonnollisesta eriarvoisuudesta, annettiin rikkaudelle tai
mahtavuudelle[25] enemmän arvoa kuin iälle, ja ylimysvalta muuttui
valinnaiseksi. Vihdoin mahtavuus, siirtyessään omaisuuden mukana
isältä lapsille ja luodessaan aatelisperheet, teki hallituksen
perinnölliseksi, ja niin nähtiin kaksikymmenvuotiaita senaattoreja.

On siis olemassa kolme ylimysvallan lajia: luonnollinen, valinnainen,
perinnöllinen. Ensimäinen soveltuu vain yksinkertaisille kansoille:
kolmas on pahin kaikista hallituksista; toinen on paras: se on
ylimysvalta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Paitsi sitä etua, että siinä on molemmat vallat eroitettu
toisistaan, on sillä sekin etu, että sen jäsenet valitaan: sillä
kansanvaltaisen hallituksen ollessa voimassa syntyvät kaikki
kansalaiset hallitusmiehiksi: mutta tämä rajoittaa ne pieneen määrään,
eivätkä he pääse niiksi muutoin kuin vaalin kautta:[26] keino, jonka
vaikutuksesta rehellisyys, tiedot, kokemus ja kaikki muut etevämmyyden
ja yleisen arvonannon perusteet ovat kukin osaltaan uusina takeina
siitä, että hallitusta tullaan viisaasti hoitamaan.

Lisäksi käy kokousten pito mukavammin; asiain pohdinta tapahtuu
perusteellisemmin ja niiden suorittaminenkin sujuu tarkemmin ja
nopeammin; valtion arvoa kannattavat muukalaisten silmissä
kunnianarvoisat senaattorit paremmin kuin tuntematon ja halveksittu
joukkio.

Paras ja luonnollisin järjestys on sanalla sanoen se, että
viisaimmat hallitsevat joukkiota, kun silloin voidaan olla varmoja,
että he hallitsevat sitä sen hyödyksi eivätkä omakseen: ei tule
suinkaan suotta käyttää monen monia välikappaleita eikä toimittaa
kahdenkymmenentuhannen miehen avulla samaa, minkä sata valittua
miestä voi suorittaa paljon paremmin. Mutta huomattava on, että
virkakuntaharrastus alkaa tässä ohjata valtion voimaa vähemmän
yleistahdon osoitusten mukaan ja että muuan toinenkin väistämätön
taipumus riistää laeilta osan toimeenpanomahtia.

Mitä erikoisiin sopivimpiin järjestelytapoihin tulee, niin ei valtio
saa olla niin pieni eikä kansa niin yksinkertainen ja suora, että
lakien toimeenpano johtuisi välittömästi yhteisestä tahdosta niinkuin
hyvässä kansanvallassa. Kansakunta ei saa myöskään olla niin suuri,
että päämiesten täytyy hajaantua eri tahoille sitä hallitsemaan ja että
he voivat näin esiintyä ylimpänä valtiovaltana kukin piirissään ja
hankkiutua aluksi riippumattomiksi, tullakseen vihdoin omiksi
herroikseen.

Mutta jos ylimysvalta vaatii eräitä hyveitä vähemmän kuin kansanvalta,
niin vaatii se taas toisia, jotka ovat sille ominaisia, kuten
kohtuullisuutta rikkaiden ja tyytyväisyyttä köyhien puolelta; sillä
tarkka tasa-arvoisuus ei näytä siinä olevan paikallaan; sitä ei
noudatettukaan edes Spartassa.

Jos tämä hallitusmuoto muutoin suvaitsee jonkunlaista varallisuuden
epätasaisuutta, niin tapahtuu se siksi, että yleisten asioiden hoito
joutuisi tavallisesti henkilöille, jotka voivat parhaiten omistaa
niille koko aikansa, eikä suinkaan siksi, kuten Aristoteles väittää,
että rikkaille annettaisiin aina etusija.[27] Päinvastoin on tärkeätä
vastakkaisen vaalin joskus opettaa kansalle, että miesten ansiot ovat
tärkeämpiä erityisen arvonannon syitä kuin rikkaus.



Kuudes luku.

Yksinvallasta.


Tähän asti olemme tarkastelleet ruhtinasta siveellisenä
joukkohenkilönä, jonka lakien voima sitoo kokonaisuudeksi ja jonka
haltuun on annettu toimeenpaneva valta valtiossa. Meidän on nyt
tarkasteleminen tätä valtaa yhden ainoan luonnollisen henkilön,
todellisen ihmisen käsiin keskitettynä, niin että hänellä yksin on
oikeus käytellä sitä lakien mukaan. Sellaista henkilöä nimitetään
yksinvaltiaaksi eli kuninkaaksi.

Päinvastoin kuin toisissa hallitusmuodoissa, missä joukko-olento
edustaa yksilöä, edustaa tässä yksilö joukko-olentoa; niin että se
siveellinen yhteys, joka muodostaa ruhtinaan, on samalla myös
ruumiillinen yhteys, jossa kaikki ne kyvyt, mitkä laki niin suurella
vaivalla yhdistää toisessa, ovat luonnostaan yhtyneinä.

Kansan tahto ja ruhtinaan tahto, valtion yleinen voima ja hallituksen
yksityinen voima, kaikki tottelevat täten samaa vaikutinta, kaikki
koneen pontimet ovat samassa kädessä, kaikki käy samaa päämäärää kohti;
ei ole olemassa minkäänlaisia vastakkaisia liikkeitä, jotka
hävittäisivät toinen toisensa vaikutuksen, eikä voida ajatella toista
valtiomuotoa, missä pienempi ponnistus saisi aikaan suuremman työn.
Arkhimedes, joka istuu kaikessa rauhassa rannalla ja vetää vaivatta
vesille suuren laivan, kuvastaa minusta taitavaa yksinvaltiasta, joka
työhuoneestaan hallitsee laajoja maitaan ja panee kaikki liikkeelle
näyttäessään itse liikkumattomalta.

Mutta ellei olekaan toista hallitusta, jolla olisi enemmän pontevuutta,
niin ei myöskään ole toista, missä yksityistahdolla olisi enemmän
sananvaltaa ja missä se helpommin vallitsisi muita: kaikki käy samaa
päämäärää kohti, se on kyllä totta, mutta tämä päämäärä ei ole suinkaan
yhteisen onnen päämäärä, ja juuri hallituksen voima pyrkii lakkaamatta
vahingoittamaan valtiota.

Kuninkaat tahtovat rajatonta valtaa, ja kaukaa huudetaan heille, että
paras keino sen saavuttamiseksi on heidän kansojensa rakkauden
saavuttaminen. Tämä menettelyohje on hyvin kaunis, jopa varsin
oikeakin, eräissä suhteissa: onnetonta kyllä tullaan siitä aina
tekemään pilkkaa hoveissa. Kansojen rakkaudesta johtuva valta on
epäilemättä suurin; mutta se on riippuvainen ja ehdonalainen: ruhtinaat
eivät ota siihen milloinkaan tyytyäkseen. Parhaatkin kuninkaat haluavat
tilaisuutta olla pahoja, jos se heitä miellyttää, lakkaamatta olemasta
valtiaita: turhaan saa joku valtiollinen saarnamies selittää heille,
että kun kansan voima on samalla heidänkin voimansa, niin vaatii heidän
korkein etunsa, että kansa on kukoistava, lukuisa, peljättävä; he
tietävät erinomaisen hyvin, ettei se ole totta. Heidän mieskohtaiseen
etuunsa kuuluu ensinnäkin, että kansa on heikkoa, kurjaa, niin ettei se
koskaan kykene heitä vastustamaan. Myönnän kyllä, että jos otaksutaan
alamaisten pysyvän aina täydellisesti kuuliaisina, kansan mahtavuus
olisi silloin ruhtinaan edun mukaista, jotta tämä mahtavuus, joka olisi
samalla hänen omaa mahtavuuttaan, saisi hänen naapurinsa häntä
pelkäämään; mutta kun tämä etu on vain toisarvoinen sivuseikka ja kun
nämä molemmat otaksumat ovat vastakkaisia, on luonnollista, että
ruhtinaat pitävät aina parempana menettelyohjetta, joka on heille
välittömimmin hyödyllinen. Tätä seikkaahan Samuel teroitti niin
voimakkaasti heprealaisille, ja senhän Machiavellikin on niin selvästi
osoittanut. Ollen neuvovinaan kuninkaita, onkin hän jakanut tärkeitä
opetuksia kansoille. Machiavellin _Ruhtinas_ on tasavaltalaisten
kirja.[28]

Yleisistä suhteista havaitsimme, että yksinvalta soveltuu vain
suurille valtioille, ja samaan käsitykseen tulemme yhä tarkastelemalla
sitä itseäänkin. Jota lukuisampi valtion hallituskunta on, sitä
pienemmäksi käy ruhtinaan suhde alamaisiin ja sitä enemmän lähenee se
tasa-arvoisuutta; niin että kansanvallassa tämä suhde on sama kuin yksi
eli siis selvä tasa-arvoisuus. Tämä suhde kasvaa taas sitä mukaa kuin
hallitus keskittyy ja se saavuttaa korkeimman määränsä silloin kun
hallitus on yhden ainoan henkilön käsissä. Silloin on ruhtinaan ja
kansan välimatka liian suuri, ja valtiolta puuttuu yhteyttä. Jotta tämä
yhteys saavutettaisiin, täytyy siis olla olemassa välittäviä
arvoluokkia: täytyy olla prinssejä, ylimyksiä, aatelistoa aukkoja
täyttämässä. Mutta kaikesta tästä ei olisi lainkaan pienelle valtiolle,
jonka kaikki nämä arvoasteet saattaisivat perikatoon.

Mutta jos on vaikeata suuren valtion tulla hyvin hallituksi, niin on
paljon vaikeampaa sen tulla hyvin hallituksi yhden ainoan miehen
toimesta; ja jokainen tietää, mitä silloin tapahtuu, kun kuningas
hankkii itselleen sijaisia.

Muuan oleellinen ja väistämätön vika, joka on aina asettava
yksinvaltaisen hallituksen tasavaltaisen hallituksen alapuolelle,
ilmenee siinä, että tässä jälkimäisessä ei yleinen mielipide kohota
melkein milloinkaan ensimäisille sijoille muita kuin valistuneita ja
pystyviä miehiä, jotka täyttävät ne kunnialla; kun sitävastoin ne,
jotka yksinvalloissa näille paikoille pääsevät, ovat useimmiten vain
pieniä rettelöitsijöitä, pieniä veijareita, pieniä juonittelijoita,
joille ne pienet kyvyt, mitkä hoveissa nostavat miehensä suurille
sijoille, tekevät vain sen palveluksen, että ne näyttävät yleisölle
heidän kelvottomuutensa heti kun he ovat johtaviin toimiin joutuneet.
Kansa erehtyy tässä valinnassa paljoa harvemmin kuin ruhtinas; ja
todellakin ansiokas mies on melkein yhtä harvinainen ministeriössä kuin
pölkkypää tasavaltalaisen hallituksen etunenässä. Niinpä kun joskus
onnellisen sattuman oikusta joku tällainen hallitsemaan syntynyt mies
tarttuu yleisten asiain peräsimeen yksinvallassa, jonka nämä monen
monituiset kauniit johtoherrat ovat saattaneet melkein perikadon
partaalle, hämmästytään hänen keksimiänsä apukeinoja, ja hänen
esiintymisensä muodostuu käänteentekeväksi sen maan historiassa.

Jotta yksinvaltainen valtio voisi tulla hyvin hallituksi, olisi sen
suuruus tai sen alue välttämättä mitattava sen hallitsijan kykyjen
mukaan. On helpompi valloittaa kuin hallita. Tarpeellisella vipusimella
varustettuna voidaan sormen liikkeellä järkähyttää maailma sijoiltaan;
mutta sen kantamiseen tarvitaan Herakleen hartioita. Jos valtio on
hiukankaan suurempi, niin on ruhtinas melkein aina liian pieni. Milloin
taas päinvastoin valtio sattuu olemaan liian pieni päämiehelleen, mikä
on harvinaista, on se silloinkin huonosti hallittu, koska päämies,
seuratessaan aina vain päämääriensä suuruutta, unohtaa kansojen edut ja
tekee ne yhtä onnettomiksi käyttämällä väärin kykyjä, joita hänellä on
liikaa, kuin lahjaton päämies niiden kykyjen puutteellisuudella, joita
hänellä ei ole tarpeeksi. Kuningaskunnan pitäisi oikeastaan laajeta ja
supistua jokaisen uuden hallituskauden alkaessa ruhtinaan kelpoisuuden
mukaisesti. Koska sitävastoin senaatin kyvyt ovat määrältään
pysyvämpiä, saattaa valtiolla olla kiinteät rajat ilman että
hallitseminen käy siitä sen huonommin.

Tuntuvin haitta yhden henkilön hallituksesta on tuon eheän
jatkuvaisuuden puute, joka molemmissa toisissa toimii katkeamattomana
yhdyssiteenä. Kuninkaan kuoltua tarvitaan toinen kuningas: vaalit
jättävät vaarallisia väliaikoja ja muodostuvat myrskyisiksi; ja
elleivät kansalaiset ole erinomaisen epäitsekkäitä ja erinomaisen
rehellisiä, mitä ominaisuuksia tämä hallitusmuoto tuskin kehittänee,
sekaantuvat puoluevehkeilyt ja lahjonta asiaan. On vaikeata sen, jolle
valtio on myyty, olla myymättä sitä vuorostaan ja kiskomatta heikoilta
takaisin rahaa, minkä mahtavat ovat ensin häneltä kiristäneet. Ennemmin
tai myöhemmin muuttuu kaikki kaupanalaiseksi sellaisen hallituksen
aikana; ja rauha, jota silloin nautitaan kuningasten turvissa, on
pahempi kuin välihallitusten epäjärjestys.

Mitä on tehty näiden epäkohtien torjumiseksi? On tehty
kruunut perinnöllisiksi eräissä perheissä ja on säädetty
vallanperimysjärjestys, joka estää kaiken kiistan kuninkaiden
kuollessa; se merkitsee, että on pantu sijaishallitusten tarjoamat
haitat vaalien tarjoamain haittojen tilalle, että on pidetty näennäistä
rauhallisuutta viisasta hallitusta parempana ja että on mieluummin
haluttu saada mahdollisesti lapsia, hirviöitä ja vähäjärkisiä valtion
päämiehiksi kuin ryhtyä kiistelemään kunnon kuninkaiden valinnasta. Ei
ole otettu huomioon, että ken näin antautuu vaihtoehdon vaaroihin,
hävittää melkein kaikki menestymisensä mahdollisuudet. Nuori Dionysios
sanoi hyvin älykkään sanan silloin kun hän isällensä, joka moittiessaan
häntä jostakin häpeällisestä teosta lausui: "Olenko näyttänyt sinulle
sellaista esimerkkiä?" vastasi näin: "Ah! Teidänpä isänne ei ollutkaan
kuningas".[29]

Kaikki yhtyy riistämään muiden käskijäksi kasvatetulta mieheltä
oikeudentunnon ja järjen. Sanotaan nähtävän paljon vaivaa
hallitsemistaidon opettamisesta nuorille prinsseille; mutta tämä
kasvatus ei tunnu tuottavan heille suurtakaan hyötyä. Olisi parempi
aluksi opettaa heille tottelemisen taitoa. Suurimpia kuninkaita, joita
historia on ylistänyt, ei suinkaan kasvatettu hallitsemaan; se on
taito, jota ei milloinkaan osata niin huonosti kuin silloin kun sitä on
liiaksi opetettu ja joka on helpommin saavutettavissa tottelemalla kuin
käskemällä. _Nam utilissimus idem ac brevissimus bonarum malarumque
rerum delectus, cogitare quid aut nolueris sub alio principe aut
volueris_.[30]

Muuan seuraus tästä yhtenäisyyden puutteesta on kuninkaallisen
hallituksen häilyväisyys, koska tällä hallituksella, joka väliin
noudattaa tätä suunnitelmaa ja väliin taas tuota, aina hallitsevan
ruhtinaan tai hänen puolestaan hallitsevien henkilöiden luonteen
mukaan, ei saata olla kauvan kiinteätä päämäärää eikä johdonmukaista
menettelytapaa: vaihtelevaisuus, joka heittelee aina valtiota
periaatteesta periaatteeseen, aikomuksesta aikomukseen ja jota ei
esiinny toisissa hallitusmuodoissa, missä ruhtinas on aina sama. Niinpä
nähdäänkin, että jos hovissa on enemmän viekkautta, niin on senaatissa
yleensä enemmän viisautta ja että tasavallat käyvät päämääriänsä kohti
pysyvämpiä ja johdonmukaisempia suunnitelmia seuraamalla, kun sensijaan
jokainen ministeristössä tapahtuva mullistus saa myös aikaan
mullistuksen valtiossa, koska kaikkien ministerien ja melkein kaikkien
kuninkaiden yhteisenä menettelyohjeena on tehdä joka asiassa täsmälleen
päinvastoin kuin heidän edeltäjänsä.

Tästä samaisesta yhtenäisyyden puutteesta saa edelleen ratkaisunsa
muuan kuningasmielisten politikkojen suuresti suosima rikkiviisas
väite; he eivät nimittäin ainoastaan vertaa yhteiskunnan hallitsemista
talon hallitsemiseen ja ruhtinasta perheen isään, mikä erehdyttävä
käsitys on jo kumottu, vaan omistavat he lisäksi anteliaasti tälle
hallitusmiehelle kaikki ne hyveet, joita hän tarvitsisi, ja lähtevät
aina siitä olettamuksesta, että ruhtinas on sitä, mitä hänen tulisi
olla: olettamus, jonka turvin kuninkaallista hallitusta on ilmeisesti
pidettävä kaikkia muita parempana, koska se on eittämättä voimakkain ja
koska siltä, ollakseen myös paras, puuttuu vain herkemmin yleistahtoa
noudattava virkakuntatahto.

Mutta jos Platonin[31] mukaan luonnon luoma kuningas on niin kovin
harvinainen henkilö, niin kuinka usein yhtyvätkään luonto ja onnellinen
sattuma häntä kruunaamaan? Ja jos kuninkaallinen kasvatus turmelee
ehdottomasti ne, jotka sitä nauttivat, niin mitä voidaan toivoa
kokonaiselta hallitsemaan kasvatettujen miesten sarjalta? Tahallaan
siinä siis erehdytään, kun sekoitetaan kuninkaallinen hallitus hyvän
kuninkaan hallitukseen. Nähdäkseen, millainen tämä hallitus itsessään
on, täytyy sitä tarkastella kykenemättömien tai pahojen ruhtinaiden
hoitamana; sillä joko nämä nousevat sellaisina valtaistuimelle tai
tekee valtaistuin heidät sellaisiksi.

Nämä vaikeudet eivät ole jääneet kirjailijoiltamme huomaamatta; mutta
he eivät ole antaneet niiden saattaa itseään pulaan. Parasta on,
sanovat he, totella nurisematta. Jumala lähettää huonot kuninkaat
vihassaan, ja heitä täytyy sietää taivaan rangaistuksina. Tällainen
puhe on epäilemättä mieltä ylentävää; mutta enpä tiedä, eikö se sopisi
paremmin saarnatuoliin kuin valtiollisia asioita käsittelevään kirjaan.
Mitä on sanottava lääkäristä, joka lupaa ihmeitä ja jonka koko taitona
onkin sairaan kehoittaminen kärsivällisyyteen? Tiedetään kyllä, että on
pakko sietää huonoa hallitusta, missä sellainen on: kysymys olisi hyvän
hallituksen löytämisestä.



Seitsemäs luku.

Sekahallituksista.


Yksinkertaista hallitusta ei oikeastaan voi olla olemassa.
Yksinäiselläkin päämiehellä täytyy olla alempia virkamiehiä;
kansanvaltaisellakin hallituksella täytyy olla päämies. Toimeenpanevan
vallan jakautumisessa on siis aina havaittavissa asteittaista vaihtelua
suuresta lukumäärästä pieneen, sillä eroituksella vain, että väliin on
suuri lukumäärä riippuvainen pienestä, väliin pieni suuresta.

Joskus on tämä jakautuminen tasasuhtainen, joko niin, että perusosat
ovat toisistaan riippuvaisia, kuten Englannin hallituksessa, taikka
niin, että kunkin osan määräysvalta on riippumaton, mutta
epätäydellinen, kuten Puolassa. Tämä jälkimäinen muoto on huono, koska
hallituksessa ei ole minkäänlaista kokonaisuutta ja koska valtiolla
näin puuttuu yhdysside.

Kumpi on parempi, yksinkertainenko hallitus vaiko sekahallitus? Kas
siinä kysymys, jota valtiolliset kirjailijat ovat paljon pohtineet ja
johon on annettava sama vastaus, minkä minä olen ylempänä antanut
kaikista hallitusmuodoista.

Yksinkertainen hallitus on paras itsessään jo sentähden, että se on
yksinkertainen. Mutta milloin toimeenpaneva valta ei ole kylliksi
riippuvainen lakiasäätävästä vallasta, s.o., milloin ruhtinas suhtautuu
kiinteämmin ylimpään valtiovaltaan kuin kansa ruhtinaaseen, niin täytyy
korjata tätä epäsuhtaisuutta hallituksen jakamisella; sillä tällöin ei
sen minkään osan määräysvalta suinkaan vähene alamaisiin nähden, kun
taas näiden osien jakaminen tekee ne kaikki heikommiksi ylimpään
valtiovaltaan nähden.

Tätä samaa haittaa käy myöskin torjuminen siten, että asetetaan
välittäviä virkamiehiä, jotka, jättäen hallituksen eheäksi, edistävät
vain molempien valtojen tasapainoa ja niiden keskinäisten oikeuksien
säilyttämistä. Silloin ei hallitus ole sekahallitus; se on vain
tasoitettu.

Samanlaisin keinoin voidaan korjata vastakkaisiakin epäkohtaa,
perustamalla virkakuntia hallituksen keskittämiseksi, milloin se on
liian höllä. Niin menetellään kaikissa kansanvalloissa. Edellisessä
tapauksessa jaetaan hallitus sen heikontamiseksi ja jälkimäisessä sen
vahvistamiseksi; sillä sekä voiman että heikkouden korkeimmat asteet
esiintyvät samalla tavoin yksinkertaisissa hallituksissa, kun
sitävastoin sekamuodot kehittävät keskimääräisen voiman.



Kahdeksas luku.

Kaikki hallitusmuodot eivät sovellu kaikille valtioille.


Kun vapaus ei ole kaikkien ilmanalojen hedelmä, ei se myöskään ole
kaikkien kansojen saavutettavissa. Mitä enemmän miettii tuota
Montesquieun esittämää perus-sääntöä, sitä syvemmin tuntee sen
totuuden: mitä enemmän sitä vastustaa, sitä enemmän tarjoaa
tilaisuuksia sen vahvistamiseen uusilla todistuksilla.

Kaikissa maailman hallituksissa valtion henkilö kuluttaa vain eikä
tuota mitään. Mistä tulee sille silloin tarveaineet, joita se kuluttaa?
Sen jäsenten työstä. Yksityisten henkilöiden liikamäärä tyydyttää
valtion henkilön välttämättömät tarpeet: mistä seuraa, että
yhteiskuntatila saattaa pysyä vain niin kauvan kuin ihmisten työ
tuottaa yli heidän tarpeittensa.

Mutta nythän ei tämä ylijäämä ole suinkaan samanlainen maailman
kaikissa maissa. Muutamissa on se huomattavan suuri, toisissa
keskinkertainen, toisissa yhtä kuin nolla, toisissa suorastaan
kielteinen. Tämä suhde riippuu ilmanalan hedelmällisyydestä, sen työn
luonteesta, mitä maa vaatii, tämän maan tuotteiden laadusta, sen
asukkaiden voimakkuudesta, heidän suuremmasta tai pienemmästä
välttämättömästä kulutuksestaan ja useammista muistakin sentapaisista
seikoista, jotka tämän suhteen muodostavat.

Toiselta puolen eivät taas kaikki hallitukset ole luonteeltaan
samanlaisia; toiset ovat suurempia ahmatteja kuin toiset, ja eroitukset
johtuvat siitä toisesta perussäännöstä, että mitä enemmän yleiset verot
etenevät lähteestään, sitä rasittavampia ne ovat. Tätä rasitusta ei ole
mitattava maksujen suuruuden, vaan sen matkan mukaan, mikä niiden on
kuljettava palatakseen käsiin, joista ne ovat lähteneet. Milloin tämä
kiertokulku on nopea ja hyvin järjestetty, niin ei sillä ole väliä,
maksetaanko vähän tai paljon; kansa on aina rikas ja valtion raha-asiat
ovat aina hyvällä kannalla. Kuinka vähän sitävastoin kansa antaneekaan,
ellei tämä vähä palaa sille jälleen, niin se lakkaamatta antaessaan
tyhjentyy pian kokonaan; valtio ei ole koskaan rikas ja kansa on aina
köyhä kuin kerjäläinen.

Tästä seuraa, että mitä suuremmaksi kansan ja hallituksen välimatka
laajenee, sitä rasittavammiksi käyvät verot: niinpä on kansan kuorma
kansanvallassa kevein, ylimysvallassa on se jo tuntuvampi ja
yksinvallassa kantaa kansa raskainta taakkaa. Yksinvalta soveltuu siis
vain äveriäille kansoille; ylimysvalta sekä rikkautensa että
suuruutensa puolesta keskinkertaisille valtioille; kansanvalta pienille
ja köyhille valtioille.

Tosiaankin: mitä enemmän asiaa miettii, sitä selvemmin huomaa vapaiden
ja yksinvaltaisten valtioiden erilaisuuden olevan tämän: edellisissä
käytetään kaikki yhteiseksi hyödyksi; jälkimäisissä on valtion voima ja
yksityisten voima toisiinsa päinvastaisessa suhteessa: toinen kasvaa
toisen heikontumisesta. Hallitsematta suinkaan alamaisiaan siinä
mielessä, että tekisi heidät onnellisiksi, tekee vihdoin itsevaltias
heidät kurjaakin kurjemmaksi, kyetäkseen heitä hallitsemaan.

Niinpä voidaan siis kussakin ilmanalassa luonnollisiin syihin
nojautumalla osoittaa hallitusmuoto, johon tämän ilmanalan pakottava
vaikutus vie, jopa sanoa, millaisia asukkaitakin siinä pitää olla.
Karujen ja hedelmättömien seutujen, joissa tulos ei vastaa työtä, on
jäätävä viljelemättömiksi ja autioiksi, taikka vain villien
kansoittamiksi; seuduilla, missä ihmisten työ tuottaa hädin tuskin
kaikkein välttämättömimmän, täytyy asua raakalaiskansoja: kaikkinainen
valtiojärjestys olisi siellä mahdoton; seudut, missä työn tulosten
ylijäämä on kohtalainen, sopivat vapaille kansoille; ne taas, missä
uhkuvan hedelmällinen maaperä tuottaa paljon vähällä työllä, vaativat
yksinvaltaista hallitusta, jotta ruhtinaan ylellisyys kuluttaisi
alamaisten liikavarallisuuden ylijäämän; sillä on parempi, että tämän
ylijäämän nielee hallitus kuin että yksityiset sen tuhlaisivat. On
kyllä olemassa poikkeuksia, tiedän sen; mutta nämä poikkeuksetkin
vahvistavat sääntöä sikäli että ne tuottavat ennemmin tai myöhemmin
mullistuksia, jotka palauttavat jälleen asiat luonnolliseen
järjestykseen.

Meidän on aina eroitettava yleiset lait yksityisistä syistä, jotka
voivat muunnella niiden vaikutusta. Vaikka koko Etelä olisi peitetty
tasavalloilla ja koko Pohjola itsevaltaisilla valtioilla, niin siitä
huolimatta olisi aina yhtä totta, että ilmanalan vaikutuksesta
itsevaltaisuus sopii kuumille maille, raakalaisuus kylmille maille ja
hyvä valtiojärjestys lauhkeille seuduille. Minä huomaan edelleen, että
vaikka perussääntö hyväksytäänkin, niin voidaan kiistellä sen
sovelluttamisesta: voidaanhan sanoa, että on olemassa kylmiä maita,
jotka ovat hyvin hedelmällisiä, sekä taas eteläisiä tienoita, jotka
ovat aina karuja. Mutta tämä seikka tuottaa vaikeuksia vain niille,
jotka eivät tutki asiaa kaikilta puolilta: niinkuin jo olen maininnut,
tulee ottaa huomioon töiden, voimien, kulutuksen y.m.s. suhteet.

Olettakaamme, että kahdesta yhtäsuuresta alueesta toinen tuottaa viisi
ja toinen kymmenen. Jos edellisen asukkaat kuluttavat neljä ja
jälkimäisen asukkaat yhdeksän, niin on edellisen tuloksen ylijäämä
viides osa ja jälkimäisen kymmenes osa. Kun näiden kahden ylijäämän
suhde on siis päinvastainen tulosten suhteeseen verrattuna, niin antaa
maa, joka tuottaa vain viisi, kaksi kertaa suuremman liikamäärän kuin
maa, joka tuottaa kymmenen.

Mutta tässä ei ole kysymys kaksinkertaisesta tuloksesta, enkä
minä luule kenenkään rohkenevan asettaa yleensä kylmien maiden
hedelmällisyyttä kuumien maiden hedelmällisyyden tasalle. Olettakaamme
kuitenkin tämä tasa-arvoisuus todelliseksi; pankaamme, jos niin
tahdotaan, Englanti Sisilian ja Puola Egyptin verroille. Etelämmässä
tulevat vastaamme Afrikka ja Intia; pohjoisemmassa ei tule enää
vastaamme mitään. Mikä eroitus viljelystavassa tämän tasa-arvoisen
tuloksen saavuttamiseksi! Sisiliassa tarvitsee vain hiukan pöyhiä
maata; mitä huolta vaatiikaan sen muokkaaminen Englannissa! Mutta missä
tarvitaan enemmän käsivarsia saman tuloksen saavuttamiseksi, siellä
täytyy ylijäämän olla pakostakin pienemmän.

Ottakaa lisäksi huomioon, että sama määrä ihmisiä kuluttaa paljon
vähemmän kuumissa maissa. Ilmanala vaatii kohtuullisuutta, jos mieli
pysyä terveenä: eurooppalaiset, jotka tahtovat elää siellä niinkuin
kotonaankin, sortuvat kaikki punatautiin ja monenmoisiin
ruoansulatushäiriöihin.

"Me olemme", sanoo Chardin,[32] "raatelevia petoja, susia aasialaisiin
verrattuina. Jotkut laskevat persialaisten kohtuullisuuden johtuvan
siitä seikasta, että heidän maansa on huonosti viljeltyä; mutta minä
uskon päinvastoin, että heidän maassaan on vähemmän elintarpeita siitä
syystä, että asukkaat niitä vähemmän tarvitsevat. Jos heidän
niukkaruokaisuutensa", jatkaa hän, "olisi seuraus heidän maassaan
vallitsevasta puutteesta, söisivät vain köyhät vähän, kun nyt
sitävastoin kaikki tekevät niin; samoin syötäisiin enemmän tai vähemmän
eri maakunnissa kunkin hedelmällisyyden mukaan, sensijaan kun nyt samaa
kohtuullisuutta noudatetaan koko valtakunnassa. He ylistävät kovasti
elintapaansa ja sanovat, että tarvitsee vain katsoa heidän ihonväriänsä
tunnustaakseen heidän elintapansa kristittyjen elintapaa melkoista
paremmaksi. Persialaisten ihonväri onkin tosiaan hyvin tasainen; heidän
hipiänsä on kaunis, hieno ja sileä, kun sitävastoin heidän
eurooppalaisittain elävien alamaistensa, armenialaisten iho on karkea
ja näppyläinen ja heidän ruumiinsa paksu ja kömpelö."

Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa, sitä vähemmästä kansat elävät.
Ne eivät syö melkein ollenkaan lihaa; riisi, maissi, kyskys,[33]
hirssi, kassava[34] ovat niiden tavallisia ravintoaineita. Intiassa on
miljoonia ihmisiä, joiden elanto ei maksa viittä penniä päivässä.
Europassakin näemme tuntuvan eroituksen ruokahalussa Pohjolan kansojen
ja Etelän kansojen välillä. Espanjalainen eläisi viikon saksalaisen
yhdellä päivällisellä. Maissa, missä ihmiset ovat ahmatteja,
kohdistuukin ylellisyys syömäseikkoihin. Englannissa tämä ylellisyys
ilmenee lihalla lastatussa pöydässä; Italiassa kestitään teitä
sokerilla ja kukilla.

Pukeutumisylellisyydessä havaitaan edelleen samanlaisia eroavaisuuksia.
Ilmanaloissa, missä vuodenaikojen vaihtelut ovat äkkinäisiä ja rajuja,
käytetään parempia ja yksinkertaisempia vaatteita; siellä taas, missä
pukeudutaan vain koristeeksi, tavoitellaan enemmän loistoa kuin hyötyä,
ja jo vaatteet sellaisinaan ovat siellä ylellisyyttä. Napolissa näette
joka päivä kävelevän Posilipolla miehiä, joilla on kultakirjainen
nuttu, mutta ei lainkaan sukkia. Rakennusten laita on sama; kaikki
omistetaan komeudelle silloin kun ei tarvitse peljätä sään ankaruutta.
Pariisissa, Lontoossa kaivataan lämpimiä ja mukavia asuntoja.
Madridissa on loistavia salonkeja, mutta ei lainkaan suljettavia
akkunoita, ja yöt nukutaan oikeissa rotanpesissä.

Ravintoaineet ovat paljon voimakkaampia ja mehukkaampia kuumissa
maissa; kolmas eroitus, joka ei voi olla vaikuttamatta toiseen. Miksi
syödään Italiassa niin paljon vihanneksia? Koska ne ovat siellä hyviä,
ravitsevia ja erinomaisen maukkaita: Ranskassa, missä niitä ravitaan
vain vedellä, eivät ne myöskään ravitse, eikä niitä lasketa pöydällä
juuri miksikään. Kuitenkin vaativat ne yhtä paljon maata ja niiden
viljeleminen kysyy ainakin yhtä paljon vaivaa. Kokemus on osoittanut,
että Berberian viljalajit, jotka muutoin ovat huonompia kuin Ranskan
viljalajit, antavat paljon enemmän jauhoja, ja että Ranskan viljalajit
antavat vuorostaan enemmän kuin pohjoisempien maiden viljalajit: mistä
voidaan tehdä se johtopäätös, että samansuuntainen asteittainen
vaihtelu on yleensäkin havaittavissa päiväntasaajalta pohjoisnavalle
mentäessä. Mutta eikö nyt todista ilmeistä huonommuutta se, että
samanlaisessa tuotteessa on pienempi määrä ravintoaineita?

Kaikkiin näihin erilaisiin näkökohtiin voin vielä lisätä yhden, joka
johtuu niistä ja joka niitä vahvistaa, nimittäin sen, että kuumat maat
tarvitsevat vähemmän asukkaita kuin kylmät, vaikka ne voisivatkin
elättää niitä enemmän; mikä tuottaa kaksinkertaisen liikamäärän yhä
itsevaltaisuuden eduksi. Jota suurempi alue on saman asukasmäärän
hallussa, sitä vaikeammiksi käyvät kapinat, koska ei voida solmia
yhteisiä tuumia pikaisesti eikä salaa ja koska hallituksen on aina
helppo saada vihiä hankkeista ja katkaista yhdystiet; mutta mitä
ahtaammassa lukuisa kansa asuu, sitä vähemmän voi hallitus anastaa
itselleen ylintä valtiovaltaa; johtajat keskustelevat yhtä hyvässä
turvassa huoneissaan kuin ruhtinas neuvostossaan, ja väkijoukot
kokoontuvat yhtä nopeasti toreille kuin sotamiehet kasarmeihinsa.
Tyrannihallituksen etuna on siis se, että se kykenee toimimaan pitkien
välimatkojen takaa. Asettamiensa tukikohtien avulla lisää se voimaansa
ulottaessaan sitä laajemmalle, aivan niinkuin vipuvarren voima kasvaa
varren pitentyessä.[35] Mutta kansan voima tehoo vain keskitettynä; se
haihtuu ja häviää laajentuessaan, niinkuin ruudin vaikutus silloin kun
se on hajallaan maassa ja syttyy vain jyvä jyvältä. Heikoimmin
kansoitetut maat ovat siis suotuisimmat tyranniudelle: petoeläimet
hallitsevat vain erämaita.



Yhdeksäs luku.

Hyvän hallituksen tunnusmerkeistä.


Jos siis ehdottomasti kysytään, mikä on paras hallitus, niin tehdään
yhtä ratkaisematon kuin epämääräinen kysymys; tai, jos tahdotaan,
kysymys, johon on yhtä monta hyvää ratkaisua kuin on mahdollisia
yhdistelmiä kansojen ehdottomissa ja suhteellisissa asemissa.

Mutta jos kysyttäisiin, millaisista merkeistä voidaan päätellä, onko
joku määrätty kansa hyvin tai huonosti hallittu, niin olisi se kokonaan
toinen asia, ja tällainen tosioloihin perustuva kysymys saisi
mahdollisesti ratkaisunsa.

Sitä ei kuitenkaan ratkaista, koska jokainen tahtoo ratkaista sen
omalla tavallaan. Alamaiset ylistävät yleistä turvallisuutta,
kansalaiset yksityisten vapautta; yksi pitää parempana omistusoikeuden
varmuutta ja toinen henkilön koskemattomuutta; yhden mielestä on paras
hallitus ankarin hallitus, toinen väittää siksi taas lempeintä;
yhtäällä tahdotaan, että rikokset on rangaistava, toisaalla, että ne on
ehkäistävä; muuan harkitsee, että on mainiota olla naapuriensa
pelkäämä, toinen katsoo taas paraaksi, etteivät ne tiedä meistä mitään;
täällä ollaan tyytyväisiä, kun raha liikkuu, tuolla vaaditaan, että
kansalla pitää olla leipää. Ja vaikka oltaisiin yhtä mieltä näistä ja
muista samanlaisista kohdista, niin olisiko sillä päästy sen
pitemmälle? Kun siveellisiä arvoja ei käy tarkalleen mittaaminen, niin
vaikka sovittaisiinkin tunnusmerkistä, miten voitaisiin sopia sen
arvostelemisesta?

Mitä minuun tulee, niin minua on aina ihmetyttänyt, että jätetään
huomaamatta muuan niin yksinkertainen merkki, tai ollaan
epärehellisesti sitä tunnustamatta. Mikä on valtiollisen yhtymän
tarkoitusperä? Sen jäsenten säilyminen ja menestyminen. Ja mikä on
varmin merkki siitä, että ne säilyvät ja menestyvät? Se on niiden
lukumäärän lisääntyminen. Älkää siis lähtekö muualta etsimään tuota
niin kiisteltyä merkkiä. Jos kaikki muut seikat ovat samat, niin
ehdottomasti paras on se hallitus, jonka valtaa pitäessä asukkaiden
lukumäärä eniten vahvistuu ja lisääntyy ilman vieraita apukeinoja,
ilman kansalaisoikeuksien jakelemista, ilman siirtolaisuutta, kun taas
kehnoin on se hallitus, jonka valtakautena kansa vähentyy ja kuihtuu.
Laskumestarit, asia koskee nyt teitä; laskekaa, mitatkaa,
vertailkaa.[36]



Kymmenes luku.

Hallituksen väärinkäyttämisestä ja sen helposta turmeltumisesta.


Aivan niinkuin yksityistahto toimii lakkaamatta yleistahtoa vastaan,
samoin ponnistelee hallitus herkeämättä ylintä valtiovaltaa vastaan.
Mitä suuremmaksi tämä ponnistus käy, sitä enemmän kärsii valtiomuoto;
ja kun ei tässä tapauksessa ole mitään muuta yhdyskuntatahtoa
vastustamassa ruhtinaan tahtoa ja näin pitämässä sitä tasapainossa,
niin täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua, että ruhtinas sortaa
vihdoin ylintä valtiovaltaa ja rikkoo yhteiskuntasopimuksen. Siinä on
se sisäinen ja väistämätön vika, joka valtioruumiin syntymästä lähtien
herkeämättä pyrkii sitä hävittämään, samoin kuin vanhuus ja kuolema
hävittävät viimein ihmisruumiin.

Hallitus saattaa yleensä turmeltua kahta tietä, nimittäin silloin kun
se supistuu ja silloin kun valtio hajoaa.

Hallitus supistuu silloin kun se siirtyy suurelta joukolta pienelle,
s.o. kansanvallalta ylimysvallalle ja ylimysvallalta kuningasvallalle.
Se on sen luontainen taipumus.[37] Jos se palautuisi pieneltä joukolta
suurelle, voitaisiin sanoa sen höltyvän; mutta tämä takaperoinen
kehitys on mahdoton.

Hallitus ei tosiaankaan koskaan muuta muotoaan ennen kuin sen kulunut
ponnin tekee sen liian heikoksi säilyttämään tätä muotoansa. Jos se nyt
vielä höllentyisi laajentumalla, häipyisi sen voima aivan mitättömäksi
ja se voisi pysyä pystyssä vieläkin vähemmän. Täytyy siis kiristää ja
tiukentaa tuota ponninta sitä mukaa kuin se antaa perään, muutoin
romahtaa sen kannattama valtio raunioiksi.

Valtion hajoaminen saattaa tapahtua kahdella tavalla.

Ensinnäkin silloin kun ei ruhtinas ohjaa enää valtiota lakien mukaan ja
kun hän anastaa ylimmän vallan; silloin tapahtuu huomattava muutos:
silloin ei nimittäin supistukaan hallitus, vaan valtio; minä tarkoitan,
että suuri valtio hajoaa ja toinen valtio muodostuu sen sisäpuolelle
yksinomaan hallituksen jäsenistä, jotka ovat enää vain muun kansan
herroja ja tyranneja. Niin että sillä hetkellä, jolloin hallitus
anastaa itselleen ylimmän valtiovallan, rikkoutuu yhteiskuntasopimus ja
kaikki yksityiset kansalaiset, jotka ovat oikeudellisesti joutuneet
takaisin luonnolliseen vapauteensa, ovat pakotettuja, mutta eivät
suinkaan velvollisia tottelemaan.

Sama tapaus esiintyy silloinkin kun hallituksen jäsenet anastavat
erikseen vallan, jota niiden olisi harjoitettava vain yhteisesti; mikä
ei ole suinkaan vähäisempi lakien loukkaus, ja se saakin aikaan vielä
suuremman epäjärjestyksen. Silloin on niin sanoaksemme yhtä monta
ruhtinasta kuin hallitusmiestä, ja valtio, joka on samalla tavalla
jaettu kuin hallituskin, häviää tai muuttaa muotoa.

Valtion hajotessa sanotaan hallituksen väärinkäyttöä, millaista se
liekin yhteisellä nimellä _anarkiaksi_ eli vallattomuudeksi. Jos
toimitetaan tarkempia jaoituksia, niin turmeltuu kansanvalta
_oklokratiaksi_ eli rahvaanvallaksi, ylimysvalta _oligarkiaksi_ eli
harvainvallaksi, voisinpa vielä lisätä, että kuningasvalta turmeltuu
_tyranniaksi_, mutta tämä viimeinen sana on merkitykseltään häilyvä ja
kaipaa selvitystä.

Yleisestihän tarkoitetaan tyrannilla kuningasta, joka hallitsee
väkivaltaisesti, huolimatta laista ja oikeudesta. Mutta täsmällisemmin
puhuttaessa on tyranni yksityinen henkilö, joka anastaa kuninkaan
vallan, olematta siihen oikeutettu. Tällä tavalla käsittivät
kreikkalaiset tämän tyranni-sanan: he nimittivät niin eroituksetta sekä
hyviä että huonoja ruhtinaita, joiden valta vain ei ollut
laillinen.[38] Niinpä ovat siis _tyranni_ ja _vallananastaja_ kaksi
aivan samaa asiaa merkitsevää sanaa.

Antaakseni eri nimet eri asioille, sanon _tyranniksi_ kuningasvallan
anastajaa, ja _despootiksi_ eli itsevaltiaaksi ylimmän valtiovallan
anastajaa. Tyranni on henkilö, joka tunkeutuu valtaan vastoin lakeja,
hallitakseen lakien mukaan; itsevaltias on taas henkilö, joka
asettautuu suorastaan lakien yläpuolelle. Näin ei siis tyrannin
tarvitse olla itsevaltias, kun sitävastoin itsevaltias on aina tyranni.



Yhdestoista luku.

Valtioruumiin kuolemasta.


Sellainen on parhaitenkin järjestettyjen hallitusten luontainen ja
väistämätön taipumus. Kun Sparta ja Rooma ovat hävinneet, mikä valtio
voi toivoa pysyvänsä pystyssä ikuisesti? Jos tahdomme perustaa kestävän
laitoksen, älkäämme siis suinkaan ajatelko tehdä siitä ikiaikaista.
Onnistuakseen ei pidä yrittää mahdottomia eikä luulotella luovansa
ihmistyöhön lujuutta, joka ei inhimillisiin asioihin kuulu.

Valtioruumis alkaa aivan ihmisruumiin tapaan kuolla syntymästään
lähtien ja kantaa itsessään tuhonsa syitä. Mutta kumpaisellakin voi
olla enemmän tai vähemmän vankka rakenne, joka saattaa pitää sitä
elossa pitemmän tai lyhyemmän ajan. Ihmisen ruumiinrakenne on luonnon
työtä; valtion rakenne on ihmistaidon työtä. Ei ole ihmisten vallassa
elämänsä pitentäminen; mutta heidän vallassaan on valtion elämän
pitentäminen niin paljon kuin se suinkin on mahdollista, toimittamalla
sille parhaan rakenteen, minkä se ikinä voi saada. Parhaitenkin
rakennettu valtio häviää kyllä, mutta myöhemmin kuin joku toinen, ellei
mikään aavistamaton onnettomuus aiheuta sen tuhoa ennen aikojaan.

Valtiollisen elämän perusjuuri on ylimmässä valtiovallassa.
Lakiasäätävä valta on valtion sydän; toimeenpaneva valta on sen aivot,
jotka panevat kaikki sen osat liikkeelle. Aivot voivat halvaantua,
mutta yksilö elää siitä huolimatta. Ihminen jää tylsäksi ja elää; mutta
heti kun sydän on lakannut toimimasta, kuolee elävä olento.

Valtio ei suinkaan pysy hengissä lakiensa, vaan lakiasäätävän vallan
turvin. Eilinen laki ei velvoita tänään, mutta hiljainen suostumus
päätetään vaitiolosta ja ylimmän valtiovallan ajatellaan vahvistavan
jatkuvasti lakeja, joita se ei kumoa, vaikka se sen voisi tehdäkin.
Kaikkea, mitä se on kerran julistanut tahtovansa, tahtoo se yhä, ellei
se sitä peruuta.

Miksi siis kunnioitetaan niin suuresti vanhoja lakeja? Juuri niiden
vanhuuden takia. Onhan pakko uskoa, että vain noiden vanhojen
tahdonilmaisujen erinomaisuus on voinut säilyttää niitä niin kauvan;
ellei ylin valtiovalta olisi tunnustanut niitä yhä edelleen
hyödyllisiksi, olisi se jo kumonnut ne tuhannet kerrat. Senpätähden
eivät lait hyvin järjestetyssä valtiossa suinkaan heikkene, vaan saavat
päinvastoin lakkaamatta uutta voimaa; ijäkkyyden luoma ennakkoluulo
tekee ne päivä päivältä yhä kunnioitettavammiksi; kun taas kaikkialla
siellä, missä lait heikkenevät vanhetessaan, tämä heikkeneminen
osoittaa, ettei ole enää lakiasäätävää valtaa ja ettei valtio enään
elä.



Kahdestoista luku.

Kuinka ylin valtiovalta pysyy voimassa.


Koska ylimmällä valtiovallalla ei ole muuta voimaa kuin lakiasäätävä
valta, toimii se vain lakien kautta, ja koska taas lait eivät ole muuta
kuin yleistahdon sitovia ilmaisuja, saattaa ylin valtiovalta toimia
vain kansan koolla ollessa. Kansan koolla ollessa, sanottanee, mikä
haave! Se on haave nykyään, mutta se ei ollut haave kaksi tuhatta
vuotta sitten: ovatko ihmiset muuttuneet luonnoltaan?

Mahdollisuuden rajat henkisissä asioissa ovat vähemmän ahtaita kuin me
ajattelemmekaan: meidän heikkoutemme, paheemme, ennakkoluulomme niitä
supistavat. Alhaiset sielut eivät usko suuriin miehiin: kurjat orjat
hymyilevät ivallisesti jo vapaus-sanankin kuullessaan.

Tarkastelkaamme sen pohjalla, mitä on tapahtunut, sitä, mikä voi
tapahtua. Minä en puhu mitään Kreikan vanhoista tasavalloista; mutta
Rooman tasavalta oli nähdäkseni suuri valtio ja Rooman kaupunki
suuri kaupunki. Viimeinen veronkirjoitus totesi Roomassa olleen
neljäsataatuhatta asekuntoista kansalaista, ja keisarikunnan viimeinen
väenlasku sai tulokseksi yli neljä miljoonaa kansalaista, ottamalta
lukuun alamaisiksi tehtyjä, muukalaisia, naisia, lapsia, orjia.

Kuinka vaikeaksi luultaisiinkaan koota usein tämän pääkaupungin ja sen
ympäristöjen suunnatonta kansaa! Kuitenkin oli harvoja sellaisia
viikkoja, jolloin Rooman kansa ei olisi ollut koolla, jopa useamman
kerrankin. Eikä se käytellyt ainoastaan ylimmän valtiovallan oikeuksia,
vaan osaksi myös hallituksen. Se käsitteli eräitä asioita, se ratkaisi
eräitä käräjäjuttuja, ja koko tämä kansa toimi torilla melkein yhtä
usein hallitusmiehenä kuin kansalaisenakin.

Jos palattaisiin kansakuntien alkuaikoihin, huomattaisiin, että
useimmat vanhat hallitukset, jopa yksinvaltaisetkin, kuten
makedonialaisten ja frankkien, käyttivät tällaisia neuvottelukokouksia.
Miten tämän asian laita liekään, jo tämä yksi ainoa eittämätön tosiasia
vastaa kaikkiin vaikeuksiin: mahdollisen perustaminen olleeseen tuntuu
minusta hyvältä johdonmukaisuudelta.



Kolmastoista luku.

Jatkoa.


Ei riitä, että kokoontunut kansa on kerran määrännyt valtion rakenteen
vahvistamalla yhden tai toisen lakijärjestelmän: ei riitä, että se on
asettanut pysyvän hallituksen tai että se on kerta kaikkiaan pitänyt
huolta hallitusmiesten valitsemisesta. Paitsi ylimääräisiä kokouksia,
joita aavistamattomat tapaukset saattavat vaatia, täytyy vielä olla
säännöllisiä, määrätyn ajan kuluttua uudistuvia kokouksia, joita ei
mikään voi lakkauttaa eikä lykätä, niin että kansa kokoontuu tiettynä
päivänä suorastaan lain perustuksella, sen tarvitsematta odottaa
minkäänlaista muuta muodollista kutsua.

Mutta ulkopuolella näiden kokousten, jotka ovat laillisesti päteviä jo
yksistään aikamääräyksensä nojalla, on jokaista kansan kokousta, jota
tähän tehtävään asetetut hallitusmiehet eivät ole säädettyjä
muodollisuuksia noudattamalla kutsuneet koolle, pidettävä laittomana ja
kaikkia sen tekoja mitättöminä, koska itse kokoontumiskäskynkin tulee
lähteä laista.

Mitä tulee tiheämpään tai harvempaan laillisten kokousten pitoon,
riippuu se seikka niin monenlaisista asianhaaroista, ettei siitä käy
esittäminen mitään täsmällisiä sääntöjä. Voidaan vain sanoa ylimalkaan,
että mitä enemmän hallituksella on voimaa, sitä useammin tulee ylimmän
valtiovallan näyttäytyä.

Tämä, sanottanee minulle, saattaa ehkä olla hyvä yhdelle ainoalle
kaupungille; mutta mitä on tehtävä silloin kun valtioon kuuluu niitä
useampia? Käydäänkö jakamaan ylintä valtiovaltaa tai pitääkö
päinvastoin keskittää se yhteen ainoaan kaupunkiin ja tehdä kaikista
muista sen alamaisia?

Minä vastaan, ettei pidä tehdä kumpaakaan. Ensiksikin on ylin
valtiovalta jakamaton ykseys, jota ei voida paloitella sitä
hävittämättä. Toiseksi ei mikään kaupunki enempää kuin kansakuntakaan
saata laillisesti olla toisen alamainen, koska valtioruumiin olemus
perustuu kuuliaisuuden ja vapauden sopusointuun ja koska sanat
_alamainen_ ja _ylin valtiovalta_ osoittavat samaan asiaan tähtäävää
vuorosuhdetta, jonka ajatus keskittyy tuohon yhteen ainoaan sanaan
_kansalainen_.

Minä vastaan edelleen, että on aina paha yhdistää useampia kaupunkeja
yhdeksi ainoaksi kaupunkivaltioksi, ja että jos tämä yhdistäminen
halutaan suorittaa, ei pidä myöskään luulotella väistettävän siitä
johtuvia luonnollisia haittoja. Ei ole suinkaan suurten valtioiden
epäkohtiin vetoamalla vastustettava häntä, joka tahtoo vain pieniä
valtioita: mutta millä tavalla voitaisiin antaa pienille valtioille
kylliksi voimaa, jotta ne kykenisivät pitämään puoliaan suuria vastaan?
Sillä tavalla kuin muinoin kreikkalaiset kaupungit pitivät puoliaan
suurkuningasta ja myöhemmin Hollanti ja Sveitsi Itävallan
hallitsijahuonetta vastaan.

Ellei kuitenkaan voida supistaa valtiota oikeihin rajoihin, on olemassa
muuan toinen apukeino, nimittäin se, ettei lainkaan suvaita
pääkaupunkia, vaan siirretään hallitus perä perää jokaiseen kaupunkiin
ja pidetään niissä myös vuorotellen maan valtiopäivät.

Levittäkää asutusta tasaisesti koko alueelle, ulottakaa kaikkialle
samat oikeudet, puhaltakaa kaikkialle yltäkylläisyyttä ja elämää, ja
sillä tavalla on valtio tuleva sekä mahdollisimman voimakkaaksi että
mahdollisimman hyvin hallituksi. Muistakaa, että kaupunkien muurit
syntyvät vain maalaistalojen raunioista. Jokaiselta palatsilta, minkä
minä näen kohoavan pääkaupunkiin, on kuin näkisin kokonaisen maankolkan
peittyvän hökkeleillä.



Neljästoista luku.

Jatkoa.


Sillä hetkellä, jolloin kansa on laillisella tavalla kokoontunut
harjoittamaan ylimmän valtiovallan toimia, lakkaa hallituksen
tuomiovalta kokonaan, toimeenpaneva valta seisahtuu ja halvimmankin
kansalaisen henkilö on yhtä pyhä ja loukkaamaton kuin korkeimman
hallitusmiehen, sillä missä on edustettu läsnä, siinä ei ole enää
edustajaa. Useimmat niistä mellakoista, joita syntyi Rooman
vaalikokouksissa, johtuivat siitä, ettei tätä sääntöä tunnettu tai
ettei siitä pidetty väliä. Silloin olivat konsulit vain kansankokouksen
johtajia, tribuunit pelkkiä puhemiehiä;[39] senaatti ei ollut
kerrassaan mitään.

Nämä vallankäytön keskeytyskaudet, jolloin ruhtinas tunnustaa tai hänen
tulisi tunnustaa todellisen korkeamman vallan olemassaolo, ovat hänestä
aina olleet peloittavia; ja nämä kansankokoukset, jotka ovat
valtioruumiin kilpi ja hallituksen suitset, ovat kaikkina aikoina
olleet päämiesten kauhistus: niinpä eivät he milloinkaan säästäkään
vaivoja, vastaväitteitä, vaikeuksia, lupauksia saadakseen kansalaiset
niihin kyllästymään. Milloin nämä ovat ahneita, pelkurimaisia,
saamattomia, mieltyneempiä lepoon kuin vapauteen, eivät he kestä
kauvaakaan hallituksen yhä yltyviä ponnistuksia; kun vastustava voima
lakkaamatta kasvaa, häipyy ylin valtiovalta täten lopulta olemattomiin
ja useimmat valtiot rappeutuvat ja häviävät ennen aikojansa.

Mutta ylimmän valtiovallan ja omavaltaisen hallituksen väliin nousee
joskus eräänlainen välivoima, josta on puhuttava.



Viidestoista luku.

Valtiopäivämiehistä eli kansanedustajista.


Silloin kun valtion palveleminen lakkaa olemasta kansalaisten tärkein
tehtävä, ja kun he mieluummin suorittavat tämän palveluksensa
kukkarollaan kuin omalla henkilöllään, on valtio jo lähellä
perikatoansa. Jos on kysymys taisteluun menosta, palkkaavat he
sotajoukkoja ja jäävät itse kotiin. Jos on lähdettävä yhteisiin
neuvottelukokouksiin, nimittävät he edustajia ja jäävät itse kotiin.
Kun heillä näin on runsaasti laiskuutta ja rahaa, hankkivat he
sotilaita isänmaata orjuuttamaan ja edustajia sitä myymään.

Kaupan ja ammattien hyörinä, ahnas ansion tavoittelu, velttous ja
mukavuudenhalu, ne ne muuttavat mieskohtaisen palveluksen
rahapalvelukseksi. Luovutaan yhdestä voiton osasta, jotta saataisiin
sitä lisätä mielin määrin. Antakaa rahaa ja pian olette te oleva
kahleissa. Sana _raha-asia_ on orjan sana; se on tuntematon oikeassa
kansalaisvaltiossa. Todellakin vapaassa valtiossa tekevät kansalaiset
kaikki omilla käsillään eivätkä mitään rahalla: he eivät suinkaan
maksaisi siitä, että pääsisivät suorittamasta velvollisuuksiaan, vaan
maksaisivat päinvastoin saadakseen täyttää ne itse. Minä en katsele
läheskään asioita tavalliselta näkökannalta: minä pidän mieskohtaista
työvelvollisuutta vapaudelle vähemmän vastakkaisena kuin rahaveroja.

Mitä paremmin valtio on järjestetty, sitä enemmän anastavat yleiset
asiat kansalaisten mielissä tilaa yksityisiltä asioilta. Silloin onkin
suorastaan paljon vähemmän yksityisiä asioita, sillä koska yhteisen
hyvinvoinnin summasta riittää huomattava osuus kunkin yksilön
hyvinvointiin, jää hänelle vähemmän hankittavaa yksityisellä
vaivannäöllä. Hyvin ohjatussa valtiossa kiirehtii jokainen yleisiin
kokouksiin: huonon hallituksen aikana ei kukaan halua astua askeltakaan
niihin mennäkseen, koska kellään ei ole mielenkiintoa siihen, mitä
siellä tehdään, koska on jo edeltäpäin nähtävissä, ettei yleistahto
tule siellä pääsemään valtaan ja koska vihdoin kotoiset huolet
anastavat kaiken ajan ja kaikki ajatukset. Hyvät lait saattavat
tekemään parempia, huonot lait synnyttävät yhä huonompia. Heti kun joku
vain sanoo valtion asioista: _Mitä ne minua liikuttavat?_ on valtiota
pidettävä häviöön tuomittuna.

Isänmaanrakkauden laimeneminen, yksityisetujen harrastus, valtioiden
suunnaton laajuus, valloitukset, hallituksen väärinkäyttö ovat
johtaneet keksimään sen keinon, että kokonaisen kansakunnan yleiset
kokoukset korvataan valtiopäivämiesten eli kansanedustajain
kokouksilla. Tällaisia edustajia rohjetaan eräissä maissa nimittää
kolmanneksi säädyksi.[40] Kahden säätyluokan yksityisetu asetetaan siis
ensimäiselle ja toiselle sijalle, ja valtion etu on vasta kolmannella.

Ylintä valtiovaltaa ei voida edustaa, samasta syystä kuin ei sitä voida
luovuttaakaan; sen olemuksena on yleistahto, ja tahtoahan ei käy
edustaminen: se on sama tai se ei ole sama; keskiväliä ei ole. Kansan
valitsemat valtiopäivämiehet eivät siis ole eivätkä voikaan olla sen
edustajia; ne ovat vain sen toimimiehiä; ne eivät voi päättää mitään
lopullisesti. Jokainen laki, jota kansa ei ole henkilökohtaisesti
vahvistanut, on mitätön; se ei ole mikään laki. Englannin kansa luulee
olevansa vapaa; se erehtyy suuresti: se on vapaa vain parlamentin
jäseniä valitessaan; heti kun ne on valittu, on se orja, ei se ole
mitään. Tapa, millä se käyttää vapautensa lyhyitä hetkiä, ansaitseekin
hyvin tämän vapauden menettämisen.

Edustaja-ajatus kuuluu uudempiin aikoihin; se on periytynyt meille
läänityshallituksesta, tästä väärästä ja järjettömästä hallituksesta,
joka alentaa ihmissuvun arvoa ja häpäisee ihmisen nimeä. Vanhoissa
tasavalloissa ei kansalla ollut koskaan edustajia, eikä edes
yksinvalloissakaan: sitä sanaakaan ei tunnettu. On hyvin merkillistä,
ettei Roomassa, missä tribuunit olivat niin pyhiä henkilöitä, edes
osattu kuvitella heidän voivan anastaa kansan tehtäviä, ja etteivät he
niin suuressa joukossa milloinkaan edes yrittäneet omin päin ajaa läpi
kansanpäätöksiä. Ajateltakoon kuitenkin sitä tungosta, minkä väkijoukko
joskus aiheutti, kun Gracchustenkin aikaan osa kansalaisia antoi
äänensä rakennusten katoilta.

Missä oikeus ja vapaus ovat kaikki kaikessa, eivät moiset haitat
merkitse mitään. Tämän viisaan kansan keskuudessa oli kaikella oikea
suhtansa: se salli liktoriensa tehdä sellaista, mitä sen tribuunit
eivät olisi milloinkaan uskaltaneet tehdä; se ei pelännyt, että sen
liktorit olisivat tahtoneet käydä sitä edustamaan.

Selittääksemme kuitenkin, miten tribuunit sitä joskus edustivat,
riittää päästä selville siitä, miten hallitus yleensä edustaa ylintä
valtiovaltaa. Kun laki on vain yleistahdon ilmaus, on selvää, ettei
kansaa saata kukaan edustaa lakiasäätävän vallan puolesta; mutta sitä
voidaan edustaa ja sitä täytyy edustaa toimeenpanevan vallan puolesta,
koska tämä on vain lain mukaisesti käytettyä voimaa. Tästä selviää,
että lähemmin asioita tutkittaessa huomattaisiin vain hyvin harvoilla
kansakunnilla olevan lakeja. Miten tämän seikan liekään, varmaa vain
on, että kun ei tribuuneilla ollut mitään osaa toimeenpanevaan valtaan,
eivät he myöskään voineet milloinkaan edustaa Rooman kansaa virkaansa
kuuluvien oikeuksien nojalla, vaan ainoastaan anastamalla senaatin
oikeuksia.

Kreikkalaisten keskuudessa teki kansa itse kaiken mitä sillä oli
tehtävää. Se oli lakkaamatta koolla torilla; se asui lempeässä
ilmanalassa; se ei ollut ahne; orjat toimittivat sen työt; sen tärkein
asia oli sen vapaus. Kun ei ole enää samoja etuja, kuinka voidaan
säilyttää samat oikeudet? Ankarammat ilmanalanne luovat teille enemmän
tarpeita;[41] kuutena kuukautena vuodesta on torilla mahdoton
oleskella; kaiuttomat kielenne eivät kuulu ulkoilmassa; te pidätte
suurempaa huolta ansiostanne kuin vapaudestanne ja te pelkäätte paljon
vähemmän orjuutta kuin köyhyyttä.

Kuinka! Eikö vapaus pysy pystyssä muutoin kuin orjuuden turvin? Ehkä
ei. Äärimmäisyydet koskettavat toisiaan. Kaikella, mikä ei ole luonnon
luomaa, on omat heikot puolensa, ja inhimillisellä yhteiskunnalla
enemmän kuin millään muulla. On sellaisia onnettomia olosuhteita,
joissa ei voi säilyttää vapauttansa muutoin kuin toisten vapauden
kustannuksella ja joissa kansalainen saattaa olla täysin vapaa vain
sillä ehdolla, että orja on perinpohjin orja. Sellaiset olivat
olosuhteet Spartassa. Mitä teihin tulee, nykyajan kansat, niin ei
teillä ole orjia, vaan olette te itse orjia; te maksatte heidän
vapautensa omalla vapaudellanne. Te saatatte kyllä kehua tätä toisen
vapauden asettamista omanne edelle; minä näen siinä kuitenkin enemmän
raukkamaisuutta kuin ihmisyyttä.

Kaikella tällä en suinkaan tarkoita, että tulisi pitää orjia tai että
toisen orjuuttaminen olisi oikeutettua, koska olen todistanut aivan
päinvastaista. Minä esitän vain ne syyt, joiden takia nykyajan
kansoilla, jotka luulevat olevansa vapaita, on edustajia ja joiden
takia muinaisilla kansoilla ei niitä ollut. Miten tämän asian laita
liekään, heti kun joku kansa valitsee edustajia, ei se ole enää vapaa,
ei sitä ole enää olemassa.

Kun kaikki tarkoin punnitsen, en huomaa olevan ylimmälle valtiovallalle
täst'edes mahdollista säilyttää keskuudessamme oikeuksiensa käyttöä
muutoin kuin siinä tapauksessa, että valtio on hyvin pieni. Mutta jos
se on hyvin pieni, niin sehän valloitetaan? Ei suinkaan. Jälempänä
tulen osoittamaan,[42] kuinka suuren kansan ulkonainen mahtavuus
voidaan yhdistää pienen valtion mukavaan yleisten asiain hoitoon ja
hyvään järjestykseen.



Kuudestoista luku.

Hallituksen asettaminen ei ole sopimusluontoinen.


Kun lakiasäätävä valta on saatu kerran hyvin järjestetyksi, on
järjestettävä samaten myös toimeenpaneva valta; sillä koska tämä
jälkimäinen, jonka vaikutus ilmenee vain yksityisinä tekoina, ei ole
samaa olemusta kuin edellinen, on se siitä luonnollisestikin
eroitettava. Jos olisi mahdollista ylimmän valtiovallan semmoisenaan
harjoittaa toimeenpanevaa valtaa, sekaantuisivat oikeus ja yksityinen
tapaus siinä määrin toisiinsa, ettei tiedettäisi enää, mikä on lakia ja
mikä ei ole lakia ja tällä tavalla luontoansa muuttanut valtioruumis
joutuisi piankin sen väkivallan saaliiksi, jota ehkäisemään se syntyi.

Koska kansalaiset ovat yhteiskuntasopimuksen nojalla kaikki
tasa-arvoisia, saattavat kaikki määrätä, mitä kaikkien on tehtävä, kun
sitävastoin ei kellään ole oikeutta vaatia toista tekemään sellaista,
mitä hän ei itse tee. Juuri tämän oikeuden, joka on välttämätön tuomaan
elämää ja liikuntoa valtioruumiiseen, antaa ylin valtiovalta
varsinaisesti ruhtinaalle asettamalla hallituksen.

Useammatkin kirjoittajat ovat väittäneet, että tämä asettamistoimitus
olisi jonkunlainen kansan ja sen ottamien päämiesten välillä tehty
sopimus; sopimus, missä määrättäisiin molemmin puolin ne ehdot, joilla
toinen sitoutuisi käskemään ja toinen tottelemaan. Myönnettänee, olen
siitä varma, että olisipa se kummallista sopimuksen tekoa! Mutta
katsokaamme, onko tämä mielipide puolustettavissa.

Ensinnäkin voidaan ylintä valtaa yhtä vähän muuttaa kuin luovuttaakin;
sen rajoittaminen on sen hävittämistä. On järjetöntä ja ristiriitaista,
että muka ylin valtiovalta asettaisi itselleen ylemmän määrääjän;
jonkun ylivaltijaan käskettäväksi sitoutuminen merkitsee täyteen
alkuperäiseen vapauteen palaamista.

Lisäksi on ilmeistä, että tämä kansan tekemä sopimus niiden ja niiden
henkilöiden kanssa olisi yksityisluontoinen teko: mistä seuraa, ettei
tämä sopimus voi olla laki eikä ylimmän valtiovallan teko eikä siis
myöskään oikeudellisesti pätevä.

Edelleen on helppo huomata, että sopimuspuolet olisivat keskinäisessä
suhteessaan vain luonnon lain alaisia ja että niiltä puuttuisi kaikki
takeet molemminpuolisten sitoumusten täyttämisestä, mikä on kaikin
tavoin yhteiskuntatilan vastaista. Koska se, jolla on valta käsissään,
kykenee aina määräämään mielensä mukaan tämän täyttämisen, niin yhtä
järkevää olisi nimittää "sopimukseksi" sellaisen miehen tahdonilmaisua,
joka sanoisi toiselle: "Minä annan teille kaiken omaisuuteni sillä
ehdolla, että te annatte siitä minulle takaisin niin paljon kuin
suvaitsette."

Valtiossa saattaa olla vain yksi ainoa sopimus, nimittäin
yhteiskuntasopimus; ja tämä yksinään tekee kaikki muut mahdottomiksi.
Ei voida ajatella mitään yleistä sopimusta, joka ei merkitsisi
ensimäisen loukkaamista.



Seitsemästoista luku.

Hallituksen asettamisesta.


Millä tavalla on siis käsitettävä teko, jonka tuloksena on hallituksen
asettaminen? Minä huomautan ensinnäkin, että tämä teko ei ole
yksinkertainen, vaan kahdesta muusta teosta yhdistetty, nimittäin lain
säätämisestä ja lain toimeenpanosta.

Edellisellä teolla määrää ylin valtiovalta, että on oleva siihen ja
siihen muotoon järjestetty hallituskunta; ja selvää on, että tämä
tahdonilmaisu on laki.

Jälkimäisellä teolla kansa nimittää ne päämiehet, joiden huolena on
oleva tämän näin järjestetyn hallituksen hoitaminen. Mutta kun tämä
nimitys on yksityisiin kohdistuva teko, ei se ole toinen laki, vaan
ainoastaan edellisen seuraus ja hallituksen toimi.

Vaikeutena on nyt ymmärtää, kuinka voidaan puhua hallituksen toimesta
ennen kuin hallitusta on olemassakaan; ja kuinka kansa, joka on vain
ylin valtiovalta tai alamainen, saattaa eräissä olosuhteissa esiintyä
myös ruhtinaana tai hallitusmiehenä.

Tässäkin paljastuu jälleen muuan niitä valtioruumiin hämmästyttäviä
ominaisuuksia, jotka saattavat sopusointuun näennäisesti aivan
ristiriitaisia tekoja. Sillä tämäkin teko käy mahdolliseksi siten, että
ylin valtiovalta vaihtuu äkkiä kansanvallaksi, niin että kansalaisista,
joista ilman huomattavaa muutosta ja pelkästään kaikkien joutuessa
uuteen suhteeseen kaikkiin, tulee hallitusmiehiä, he siirtyvät
yleisteoista yksityistekoihin ja laista lain toimeenpanoon.

Tämä suhteen vaihtuminen ei ole suinkaan rikkiviisaan aateskelun tulos,
joka olisi ilman vastinettaan todellisuudessa: se esiintyy joka päivä
Englannin parlamentissa, missä alahuone muodostuu eräissä
tilaisuuksissa suureksi valiokunnaksi voidakseen paremmin pohtia
asioita, muuttuen siten ylintä valtiovaltaa edustavasta laitoksesta,
mikä se oli vähää ennen, pelkäksi neuvottelukokoukseksi; niin että se
tekee itselleen alahuoneena selkoa siitä, mitä se on juuri toimittanut
suurena valiokuntana, ja päättää uudelleen yhdellä nimellä sen, mistä
se on jo sopinut toisella.

Sehän onkin kansanvaltaiselle hallitukselle luonteenomainen etu, että
sen voi heti paikalla kutsua olemaan yleistahdon yksinkertainen päätös.
Minkä jälkeen tämä väliaikainen hallitus jää valtaan, jos hyväksytty
hallitusmuoto on sellainen, tai asettaa ylimmän valtiovallan nimessä
lain määräämän hallituksen, ja kaikki on silloin kohdallaan. Ei ole
mahdollista asettaa hallitusta millään muulla laillisella tavalla,
hylkäämättä ylempänä esitettyjä periaatteita.



Kahdeksastoista luku.

Kuinka on estettävä hallituksen anastuspyyteet.


Kuudennessatoista luvussa lausuttujen väitteiden tueksi käy
näistäkin selvittelyistä ilmi, ettei tahdonilmaisu, joka asettaa
hallituksen, ole mikään sopimus, vaan laki; etteivät toimeenpanevan
vallan haltijat ole suinkaan kansan herroja, vaan sen palvelijoita;
että se voi asettaa heidät virkaansa ja eroittaa siitä milloin se
vain haluaa; ettei heihin nähden ole lainkaan kysymys sopimuksen
tekemisestä, vaan tottelemisesta; etteivät he ottaessaan huolekseen ne
tehtävät, jotka valtio heille antaa, tee muuta kuin täyttävät
kansalaisvelvollisuuksiaan, ilman että heillä olisi minkäänlaista
oikeutta kiistellä ehdoista.

Milloin siis sattuu niin, että kansa asettaa perinnöllisen hallituksen,
joko yksinvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn perheeseen, tai
ylimysvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn kansalaisluokkaan,
niin ei se suinkaan tee mitään sitoumusta; kysymys on vain
väliaikaisesta muodosta, minkä se määrää valtion asiain hoidolle, siksi
kunnes sitä miellyttää päättää siitä toisin.

On kyllä totta, että nämä muutokset aina ovat vaarallisia ja ettei pidä
milloinkaan koskea kerran asetettuun hallitukseen, ennen kuin se tulee
kokonaan kelvottomaksi yhteistä hyvää edistämään; mutta tämä
varovaisuus on valtiotaitoon kuuluva menettelyohje eikä suinkaan
oikeussääntö; eikä valtio ole sen velvollisempi luovuttamaan yleistä
käskyvaltaa päämiehilleen kuin sotilaallista käskyvaltaa
kenraaleilleen.

Edelleen on totta, ettei sellaisessa tapauksessa voida koskaan liian
huolellisesti noudattaa kaikkia tarpeellisia muodollisuuksia
säännöllisen ja laillisen tahdonilmaisun eroittamiseksi kapinallisesta
mellastuksesta ja koko kansan tahdon eroittamiseksi jonkun vehkeilevän
puolueen kirkunasta. Varsinkaan ei ole tällöin myönnettävä
vastenmieliselle asialle muuta kuin mitä siltä ei voida ankarimman
oikeuden nimessä kieltää; ja juuri tästä velvollisuudesta saa ruhtinas
suurta etua valtansa säilyttämiseksi kansasta huolimatta, ilman että
voitaisiin sanoa hänen sen anastaneen: sillä näyttäessään käyttelevänsä
vain oikeuksiaan on hänen varsin helppo niitä laajentaa ja estää
yleiseen rauhaan vedoten hyvän järjestyksen palauttamiseksi
suunnitellut kokoukset; niin että hän käyttää vaitioloa, jota hän ei
salli kenenkään rikkoa, tai säännöttömyyksiä, joita hän pakottaa
tekemään, selittääkseen omaksi edukseen niiden suostumuksen, jotka
pelko saa vaikenemaan, ja rangaistakseen niitä, jotka rohkenevat puhua.
Juuri tällä tavallahan kymmenmiehetkin, jotka oli ensin valittu yhdeksi
vuodeksi ja joiden virka-aikaa oli sitten pitennetty toisella vuodella,
yrittivät säilyttää valtansa yhä edelleen estämällä vaalikokousten
pidon; ja tähän helppoon keinoon turvautuvat yleensä kaikki maailman
hallitukset kerran valtion voiman käsiinsä saatuaan, ennemmin tai
myöhemmin anastaakseen myös ylimmän valtiovallan.

Säännöllisesti toistuvat kokoukset, joista ylempänä puhuin, ovat
omiansa estämään tämän onnettomuuden tai ainakin viivyttämään sen
tuloa, varsinkin silloin kun ne eivät tarvitse muodollista kutsua:
sillä silloin ei ruhtinas saata niitä estää avoimesti julistautumatta
lakien rikkojaksi ja valtion viholliseksi.

Nämä kokoukset, joiden ainoana tehtävänä on yhteiskuntasopimuksen
voimassapitäminen, on aina alotettava kahdella esityksellä, joita ei
pitäisi koskaan jättää tekemättä ja jotka on erikseen pantava
äänestykseen, nimittäin:

Ensiksi: _Tahtooko ylin valtiovalta säilyttää nykyisen hallitusmuodon?_

Toiseksi: _Tahtooko kansa jättää tämän hallituksen hoidon niille
henkilöille, joiden huolena se nykyäänkin on?_

Minä edellytän tässä sellaista, minkä luulen jo todistaneenikin,
nimittäin ettei valtiossa ole ainoatakaan perustuslakia, jota ei
voitaisi kumota, ottamalla lukuun yhteiskuntasopimuksenkin; sillä jos
kaikki kansalaiset kokoontuisivat yksimielisesti peruuttamaan tämän
sopimuksen, niin ei käy epäileminen, ettei sitä olisi silloin sangen
laillisesti peruutettu. Ajatteleepa Grotius niinkin, että kukin voi
luopua valtiosta, jonka jäsen hän on, ja saada maasta poistuessaan
luonnollisen vapautensa ja omaisuutensa takaisin.[43] Mutta
niinmuodoinhan tultaisiin järjettömyyksiin, elleivät kaikki kansalaiset
yhtyneinä voisi tehdä sitä, minkä kukin heistä voi tehdä erikseen.



NELJÄS KIRJH.



Ensimäinen luku.

Yleistahto on häviämätön.


Niin kauvan kuin useammat liittoutuneet ihmiset katsovat muodostavansa
yhden ainoan yhdyskunnan, on heillä myös vain yksi ainoa tahto, jonka
tarkoitusperänä on heidän yhteinen säilymisensä ja heidän yleinen
hyvinvointinsa. Silloin ovat kaikki valtion pontimet vankkoja ja
yksinkertaisia, sen menettelyohjeet selviä ja kirkkaita; sillä ei ole
mitään sekavia ja ristiriitaisia etuja tyydytettävänään; yhteinen hyvä
näyttäytyy kaikkialla ilmeisenä eikä sen huomaamiseen tarvita mitään
muuta kuin tervettä järkeä. Rauha, yhteistunto, tasa-arvoisuus ovat
valtiollisten viekastelujen vihollisia. Suoria ja yksinkertaisia
ihmisiä on vaikea pettää juuri heidän yksinkertaisuutensa tähden:
ovelat houkuttelut ja verukkeet eivät tee heihin mitään vaikutusta; he
eivät ole edes kylliksi viekkaita, jotta he osaisivat mennä ansaan. Kun
näkee maailman onnellisimman kansan keskuudessa talonpoikaisjoukkojen
järjestelevän valtion asioita tammen siimeksessä ja menettelevän aina
järkevästi, saattaako silloin olla halveksimatta muiden kansakuntien
rikkiviisauksia, kun nämä hankkivat itselleen kuuluisuutta ja kurjuutta
niin monin salaperäisin keinoin?

Tällä tavalla hallittu valtio tarvitsee hyvin vähän lakeja, ja milloin
käy välttämättömäksi julistaa uusia lakeja, huomaavat tämän
välttämättömyyden kaikki. Ensimäinen, joka niitä ehdottaa, lausuu vain
sen, minkä kaikki ovat jo tunteneet, eikä ole kysymys juonitteluista
eikä kaunopuheisuudesta sen saadessa lain voiman, minkä jokainen on jo
päättänyt tehdä, heti kun hän vain on päässyt varmuuteen siitä, että
toisetkin tekevät samoin kuin hän.

Järkeistelijöitä pettää se seikka, että kun he näkevät vain jo alusta
alkaen huonosti järjestettyjä valtioita, heistä tuntuu ilman muuta
mahdottomalta saada niissä aikaan moista valtiolaitosta. Suureksi
huvikseen kuvittelevat he, mitä kaikkia typeryyksiä joku ovela veijari,
joku liukas suunsoittaja saattaisi uskotella Pariisissa tai Lontoon
kansalle. He eivät tiedä, että Bernin kansa olisi pannut Cromwellin
kuritushuoneeseen ja että geneveläiset olisivat julkisesti
ruoskituttaneet Beaufortin herttuaa.

Mutta kun yhteiskunnallinen solmu alkaa höltyä ja valtio heiketä, kun
yksityisedut alkavat käydä tuntuviksi ja pienet yhdyskunnat vaikuttaa
suureen, silloin kärsii yhteisetu ja saa vastustajia; yksimielisyys ei
enää vallitse äänestyksissä, yleistahto ei ole enää kaikkien tahto;
syntyy ristiriitoja ja kiistoja, eikä paras katsantokanta pääse
voitolle ilman taistelua.

Kun vihdoin perikatonsa partaalla hoippuva valtio pysyy pystyssä vain
kuvitellun, tehottoman muodon varassa, kun yhteiskunnallinen side on
katkennut kaikkien sydämestä, kun mitä inhoittavin itsekkyys
koristeleikse julkeasti yhteisen hyvän pyhällä nimellä, silloin
mykistyy yleistahto; salaisten vaikutinten ohjaamina äänestävät kaikki
niin vähän todellisten kansalaisten tavoin kuin ei valtiota olisi
koskaan ollut olemassakaan, ja lain nimellä saatetaan väärin voimaan
kohtuuttomia säädöksiä, joiden päämääränä on vain yksityinen etu.

Seuraako siitä, että yleistahto olisi tuhottu tai turmeltunut? Ei; se
on yhäti järkähtämätön, muuttumaton ja puhdas; mutta se on joutunut
toisten tahtojen valtaan, jotka ovat voimakkaampia kuin se.
Irroittaessaan etunsa yhteisestä edusta huomaa jokainen kyllä, ettei
hän voi sitä irroittaa siitä täydellisesti; mutta hänen osuutensa
yhteisestä pahasta ei näytä hänestä miltään sen hänelle yksinään
kuuluvan hyvän rinnalla, jonka hän luulee saavuttavansa. Ellemme ota
lukuun tätä yksityistä hyvää, tahtoo hän yleistä hyvää jo oman
etunsakin nimessä yhtä voimakkaasti kuin kuka muu tahansa. Silloinkaan,
kun hän myy äänensä rahasta, ei hän sammuta yleistahtoa sisimmässään;
hän vain kiertää sitä. Hänen tekemänsä virhe johtuu kysymyksen
muuttamisesta: hän vastaa aivan toista kuin mitä häneltä kysytään; niin
että kun hänen pitäisi vastata äänestyksellään: _On valtiolle
edullista_, hän sanookin: _On sille ja sille miehelle tai sille ja
sille puolueelle edullista, että se ja se mielipide voittaa_. Niinpä ei
julkisissa kokouksissa noudatettava yleinen järjestyslaki tarkoitakaan
niin paljon yleistahdon pystyssä pitämistä niissä kuin huolenpitoa
siitä, että tätä yleistahtoa aina kuulustetaan ja että se aina vastaa.

Minulla olisi tässä kohdassa esitettävänä paljonkin mietteitä jo
yksinään äänestämisoikeudesta kaikissa ylimmän valtiovallan päätöksiä
koskevissa asioissa, oikeudesta, jota ei mikään voi kansalaisilta
riistää; ja oikeudesta lausua mielipiteensä, tehdä esityksiä, väitellä,
neuvotella, minkä oikeuden hallitus aina niin suurella huolella
pidättää jäsenilleen: mutta tämä tärkeä asia vaatisi oman
erikoistutkimuksensa, enkä minä voi sanoa kaikkea tässä teoksessa.



Toinen luku.

Äänestyksestä.


Edellisestä luvusta käy selville, että yleisten asiain käsittelytapa
saattaa olla varsin luotettava merkki tapojen kulloisestakin tilasta ja
valtioruumiin terveydestä. Mitä suurempi sopu vallitsee kokouksissa,
s.o., mitä enemmän eri katsantokannat lähenevät yksimielisyyttä, sitä
suurempi on myös yleistahdon voima; mutta pitkälliset sanasodat,
riidat, melskeet julistavat yksityisetujen voittoa ja valtion
rappeutumista.

Tämä näyttää vähemmän ilmeiseltä silloin kun kaksi säätyluokkaa tai
useammat säätyluokat muodostavat valtion, niinkuin Roomassa patriisit
ja plebeijit, joiden riidat häiritsivät usein vaalikokouksia tasavallan
kauneimpinakin päivinä; mutta tämä poikkeus on enemmän näennäinen kuin
todellinen, sillä tällöin sisältyy valtioruumista haittaavan vian takia
niin sanoaksemme kaksi valtiota yhteen. Mikä ei pidä paikkaansa
molemmista yhteensä, pitää paikkansa kummastakin erikseen. Ja tosiaan
suoritettiin myrskyisimpinäkin aikoina kansanpäätökset, milloin
senaatti ei niihin sekaantunut, aina rauhallisesti ja suurella äänten
enemmistöllä: kun kansalaisilla oli vain yksi etu, oli kansallakin vain
yksi tahto.

Kehän toisessa päässä palaa yksimielisyys jälleen: nimittäin silloin
kun orjuuteen vajonneilla kansalaisilla ei ole enää vapautta
eikä tahtoa. Silloin muuttavat pelko ja imartelu äänestykset
suostumushuudoiksi; ei enää neuvotella, jumaloidaan vain tai kirotaan.
Sellainen oli senaatin häpeällinen esiintymistapa keisarien aikana.
Joskus noudatettiin naurettavaa varovaisuutta. Tacitus huomauttaa,[44]
että keisari Othon aikana senaattorit, syytäessään Vitelliukselle
hurjia herjasanoja, tekivät samalla parastaan saadakseen syntymään
kauhean melun, jottei hän, jos hän sattumalta pääsisikin hallitsijaksi,
voisi tietää, mitä kukin heistä oli sanonut.

Näistä erilaisista näkökannoista johtuvat ne menettelyohjeet, joiden
mukaan on säännösteltävä äänten laskemis- ja mielipiteiden
vertailemistapa, sikäli kuin yleistahto on enemmän tai vähemmän
helposti havaittavissa ja valtio enemmän tai vähemmän rappiolla.

On vain yksi ainoa laki, joka luonteensa puolesta vaatii yksimielistä
hyväksymistä. Se on yhteiskuntasopimus: sillä yhteiskunnan jäseneksi
liittyminen on maailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on
syntynyt vapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn
varjolla se sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman
hänen suostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi,
merkitsee samaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi.

Jos siis yhteiskuntasopimusta tehtäessä jotkut asettuvat sitä
vastustamaan, niin ei heidän vastustuksensa tee sopimusta mitättömäksi;
se estää vain heidän ottamisensa muiden joukkoon: he jäävät
muukalaisiksi kansalaisten keskelle. Kun valtio on perustettu,
merkitsee vakinainen maassa oleskeleminen suostumusta; valtion alueella
asuminen on ylimmän valtiovallan alaiseksi taipumista.[45]

Ellei oteta lukuun tätä alkusopimusta, velvoittaa enemmistön ääni aina
kaikkia muita; se seuraa itsestään sopimuksesta. Mutta kysyttänee:
kuinka saattaa ihminen olla vapaa ja kuitenkin pakotettu noudattamaan
tahdonilmaisuja, jotka eivät ole hänen omiaan? Kuinka saattavat
vastustajat olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, joihin he eivät
ole suostuneet?

Minä vastaan, että kysymyksen muoto on väärä. Kansalainen suostuu
kaikkiin lakeihin, niihinkin, jotka saatetaan voimaan vastoin hänen
tahtoaan, jopa niihinkin, jotka rankaisevat häntä silloin kun hän
uskaltaa loukata niistä jotakuta. Kaikkien valtion jäsenten pysyvä
tahto on yleistahto; sen nojalla ovat he kansalaisia ja vapaita.[46]
Milloin kansan kokouksessa esitetään joku laki, niin ei heiltä itse
asiassa kysytä, hyväksyvätkö vai hylkäävätkö he tehdyn esityksen, vaan
onko vai eikö se ole yleistahdon mukainen, tahdon, joka on heidän
tahtonsa; antaessaan äänensä lausuu kukin siitä mielipiteensä, ja
äänten laskeminen selvittää yleistahdon suhtautumisen kysymykseen.
Milloin siis minun mielipiteeni vastakkainen mielipide voittaa, niin
osoittaa se vain sitä, että minä olin erehtynyt ja että se, mitä minä
olin pitänyt yleisenä tahtona, ei sitä ollutkaan. Jos minun yksityinen
mielipiteeni olisi voittanut, olisin minä tehnyt jotakin toista kuin
mitä minä olin tahtonut; juuri silloin en olisikaan ollut vapaa.

Tämä edellyttää, se on kyllä totta, että enemmistöllä on yhä kaikki
yleistahdon luonteenomaiset tunnusmerkit: milloin niitä ei sillä enään
ole, niin liitytäänpä mihin katsantokantaan tahansa, vapautta ei ole
myöskään enään olemassa.

Näyttäessäni ylempänä, millä tavalla yksityistahdot saattavat anastaa
yleistahdon aseman julkisissa neuvotteluissa, osoitin myös riittävästi
ne keinot, joita sopii käyttää tämän epäkohdan torjumiseksi; tulen
siitä asiasta puhumaan vielä myöhemminkin. Mitä tulee siihen äänten
suhteelliseen lukumäärään, jonka voi sanoa ilmaisevan tämän tahdon,
esitin myös ne periaatteet, joiden mukaan sitä käy arvioiminen.
Yhdenkin äänen ero rikkoo tasasuhdan; yksikin vastustaja rikkoo
yksimielisyyden; mutta yksimielisyyden ja tasasuhdan välillä voi olla
useampia epätasaisiakin jakoja, joihin kaikkiin tämä lukumäärä saattaa
pysähtyä aina valtioruumiin tilan ja tarpeiden mukaan.

Kaksi yleistä ohjetta voi olla hyödyksi näitä suhteita
säännösteltäessä: ensiksikin, että mitä tärkeämmät ja vakavammat
neuvottelut ovat kysymyksessä, sitä enemmän täytyy voittavan
mielipiteen lähetä yksimielisyyttä; toiseksi, että mitä suurempaa
nopeutta käsitelty asia vaatii, sitä enemmän tulee supistaa äänten
jakautumisessa sallittua eroitusta; päätöksissä, jotka on tehtävä heti
paikalla, täytyy jo yhden äänen enemmistön riittää. Edellinen
menettelyohje näyttää paremmin sopivan lakeihin, jälkimäinen
käytännöllisiin asioihin. Joka tapauksessa syntyvät niiden yhtymästä
parhaat suhteet, mitä ratkaisevia päätöksiä tekevälle enemmistölle
voidaan keksiä.



Kolmas luku.

Vaaleista.


Ruhtinaan ja hallitusmiesten vaaleissa, jotka, niinkuin olen maininnut,
ovat yhdistettyjä toimituksia, voidaan käyttää kahta menettelytapaa,
nimittäin varsinaista valintaa ja arpaa. Kumpiakin on käytetty eri
tasavalloissa, ja vielä tänä päivänäkin nähdään niiden sangen
monimutkaisen sekoituksen esiintyvän Venetsian dogin vaaleissa.

"Arvalla tapahtuva valinta", sanoo Montesquieu,[47] "soveltuu hyvin
kansanvallan luonteeseen". Myönnän sen, mutta miksi se soveltuu?
"Arvonta", jatkaa hän, "on sellainen valitsemistapa, joka ei loukkaa
ketään; se jättää kullekin kansalaiselle kohtuullisen toivon päästä
kerran isänmaata palvelemaan". Nämä eivät ole mitään syitä.

Jos pidetään mielessä, että päämiesten valinta on hallituksen eikä
ylimmän valtiovallan tointa, niin huomataan myös, miksi arvan
käyttäminen soveltuu paremmin kansanvallan luonteeseen, koska
kansanvallassa asioiden hoito on sitä parempi, mitä yksinkertaisempia
siinä tarvittavat toimitukset ovat.

Ei missään todellisessa kansanvallassa hallitusmiehentoimi ole suinkaan
mikään etu, vaan raskas taakka, jota ei oikeudenmukaisesti voida
sälyttää ennemmin yhden yksityisen hartioille kuin toisenkaan. Laki
yksin voi sälyttää tämän taakan sen hartioille, jolle arpa lankeaa:
sillä kun tällöin ehdot ovat samat kaikille ja kun valinta ei riipu
kenenkään ihmisen tahdosta, ei ole myöskään kysymys mistään yksityisiin
kohdistuvasta sovelluttamisesta, joka järkähyttäisi lain
yleisluontoisuutta.

Ylimysvallassa valitsee ruhtinas ruhtinaan, hallitus turvaa itse
säilymisensä, ja silloin on äänestys varsin paikallaan.

Esimerkki, jonka tarjoaa Venetsian dogin valitsemistapa, vahvistaa vain
tätä eroitusta, sitä suinkaan kumoamatta; tämä sekamuoto sopii
sekahallitukselle, sillä on erehdys pitää Venetsian hallitusta
todellisena ylimysvaltana. Ellei kansalla olekaan siellä mitään osaa
hallitukseen, niin on aatelisto siellä kansaa itse. Suuri joukko köyhiä
jalosukuisia ei ole milloinkaan päässyt hallitusmiehen virkoja
lähellekään, eikä heillä ole aateliudestaan muuta hyvää kuin tuo turha
ylhäisyyden arvonimi ja oikeus olla läsnä Suuren Neuvoston istunnoissa.
Mutta kun tämä Suuri Neuvosto on taas yhtä mieslukuinen kuin meidän
geneveläinen Yleisneuvostomme, niin ei sen jalosukuisilla jäsenillä ole
sen suurempia etuoikeuksia kuin meidän pelkillä kansalaisillamme. On
epäilemätöntä, että ellei oteta huomioon näiden molempien tasavaltojen
suunnatonta erilaisuutta, Genève'in porvaristo vastaa täsmälleen
Venetsian ylimystöä, meidän syntyperäiset kansalaisemme ja
asukkaamme vastaavat Venetsian kaupunkikuntalaisia ja kansaa,
meidän talonpoikamme mantereen alamaisia. Miltä puolelta siis
tarkasteltaneekin tätä tasavaltaa, jos sen suuruus poistetaan
laskuista, ei sen hallitus ole ylimysvaltaisempi kuin meidänkään: ainoa
eroitus on siinä, että kun meillä ei ole elinijäksi valittua päämiestä,
meidän ei ole samassa määrin tarvis käyttää arpaa.

Arvalla tapahtuviin vaaleihin liittyisi varsin vähän haittoja
todellisessa kansanvallassa, missä kaikki olisivat tasa-arvoisia yhtä
hyvin tapojen ja kykyjen kuin periaatteiden ja varallisuussuhteidenkin
puolesta ja missä siis valinta olisi kutakuinkin samantekevä. Mutta
minä olen jo sanonut, että todellista kansanvaltaa ei ole lainkaan
olemassa.

Milloin suoraa valintaa ja arpomista käytetään sekaisin, on edellisen
täytettäväksi jätettävä paikat, jotka vaativat erikoisia kykyjä, kuten
esim. sotilasvirat; jälkimäinen sopii sellaisiin toimiin, joissa
riittävät terve järki, oikeudentunto, rehellisyys, niinkuin esim.
tuomarintoimiin, koska hyvin järjestetyssä valtiossa nämä ominaisuudet
ovat yhteisiä kaikille kansalaisille.

Arpomisella ja äänestyksellä ei ole mitään tekemistä yksinvaltaisessa
hallituksessa. Kun yksinvaltias on oikeudellisesti ainoa ruhtinas ja
hallitusmies, kuuluu hänen apulaistensa valinta yksinomaan hänelle. Kun
pappi de Saint-Pierre[48] ehdotti lisättäväksi Ranskan kuninkaan
neuvoskuntien lukua ja niiden jäsenet valittaviksi suljetulla
lippuäänestyksellä, ei hän huomannut, että hän ehdotti muutettavaksi
hallitusmuotoa.

Minun olisi vielä puhuttava äänten antamisesta ja keräämisestä
kansankokouksissa; mutta ehkäpä historiallinen esitys roomalaisten
vastaavista menettelytavoista selittää havaannollisemmin kaikki ne
ohjeet, mitä minä voisin antaa. Ymmärtäväisen lukijan sopii kylläkin
tarkastella hiukan yksityiskohtaisemmin, kuinka yleisiä ja yksityisiä
asioita käsiteltiin kahdensadantuhannen miehen neuvostossa.



Neljäs luku.

Roomalaisista kansankokouksista.


Meillä ei ole minkäänlaisia varmoja muistomerkkejä Rooman alkuajoista;
onpa hyvin luultavaa, että suurin osa kaikesta siitä, mitä niistä
kertoellaan, on pelkkää tarua;[49] ja yleensäkin puuttuu meiltä
täydellisimmin juuri opettavin osa kansojen aikakirjoja, nimittäin
niiden syntymän historia. Kokemus näyttää meille joka päivä, mistä
syistä saavat alkunsa valtakuntien kumoukset; mutta kun ei nykyään enää
synny kansoja, on meidän pakko melkein kokonaan turvautua arveluihin,
selittääksemme, kuinka nämä valtakunnat ovat muodostuneet.

Tavat, joiden huomataan olevan käytännössä, todistavat ainakin,
että näillä tavoilla on ollut alkunsa. Perimätietoja, jotka
koskettelevat tätä alkua, sellaisia perimätietoja, jotka nojautuvat
arvokkaimpiin lähteisiin ja joita tukevat vankimmat syyt, tulee pitää
luotettavimpina. Siinä menettelyohjeet, joita olen koettanut seurata
tutkiessani, millä tavoin maailman vapain ja mahtavin kansa harjoitti
ylintä valtiovaltaansa.

Rooman perustamisen jälkeen jaettiin syntyvä tasavalta, s.o. perustajan
sotajoukko, jonka muodostivat albalaiset, sabinilaiset ja muukalaiset,
kolmeen luokkaan, jotka tästä jaosta saivat nimekseen _tribus_.
Jokainen näistä tribuksista jaettiin edelleen kymmeneen _kuriaan_, ja
jokainen _kuria_ taas _dekurioihin_, joiden etunenään asetettiin
_kurioneiksi_ ja _dekurioneiksi_ nimitetyt päälliköt.

Paitsi tätä otettiin kustakin tribuksesta sata ratsumiestä eli ritaria
käsittävä joukko, jota sanottiin _kenturiaksi_: mistä nähdään, että
nämä jaoitukset, jotka eivät olleet kovinkaan tarpeellisia
alottelevassa kaupungissa, olivat lähteneet aluksi yksinomaan
sotilaallisista tarkoitusperistä. Mutta näyttää kuin olisi vaistomainen
suuruuden aavistus johdattanut pientä Rooman kaupunkia jo ennakolta
laatimaan maailman pääkaupungillekin soveltuvan järjestysmuodon.

Tästä ensimäisestä jaosta syntyi kuitenkin ennen pitkää muuan epäkohta,
se nimittäin, että kun albalaisten tribus[50] ja sabinilaisten
tribus[51] pysyivät aina samalla kannallaan, mutta muukalaisten
tribus[52] kasvoi kasvamistaan, koska näitä muukalaisia virtasi
kaupunkiin lakkaamatta lisää, tämä viimeksi mainittu tribus paisui
piankin molempia toisia suuremmaksi. Tämän vaarallisen haitan
poistamiseksi keksi Servius sen apukeinon, että hän muutti
jakoperustuksen, pannen kumoamansa rotujaon tilalle toisen, jonka
pohjana oli kunkin tribuksen asuntopaikka kaupungissa. Kolmen tribuksen
asemasta muodosti hän neljä, joista kukin piti hallussaan yhtä Rooman
kukkulaa ja sai nimensä sen mukaan. Poistaessaan näin olevan
eriarvoisuuden, ehkäisi hän sen syntymisen myös tulevaisuudessa; ja
jottei tämä jako olisi ainoastaan paikkojen, vaan ihmisten jako, kielsi
hän yhden kaupunginosan asukkaita muuttamasta toiseen, mikä esti rotuja
sekaantumasta.

Hän teki myös kolmen vanhan ratsumieskenturian lukumäärän
kaksinkertaiseksi ja liitti niihin kaksitoista uutta, mutta yhä
entisillä nimillä: yksinkertainen ja älykäs keino lopullisesti eroittaa
ritaristo kansasta, ilman että tämä jälkimäinen sai syytä nurkumiseen.

Näihin neljään kaupunkitribukseen lisäsi Servius viisitoista uutta,
joita nimitettiin maalaistribuksiksi, koska ne olivat syntyneet yhtä
moneen piiriin jaetun maaseutuympäristön asukkaista. Myöhemmin
muodostettiin yhtä monta uutta tribusta lisää, ja lopulta oli Rooman
kansa jaettu kolmeenkymmeneenviiteen tribukseen; lukumäärä, joka pysyi
sellaisenaan aina tasavallan viimeisiin päiviin asti.

Tästä kaupungin tribuksien ja maaseudun tribuksien eroittamisesta oli
muuan huomiota ansaitseva seuraus, koska siitä ei ole olemassa muuta
esimerkkiä ja koska Rooman oli sitä kiittäminen sekä tapojensa
säilymisestä että valtansa laajenemisesta. Olisi luullut
kaupunkitribusten piankin anastavan kaiken vallan ja kaikki
kunniapaikat ja kaikin tavoin alentavan maalaistribusten arvoa:
tapahtui aivan päinvastoin. Onhan tunnettu ensimäisten roomalaisten
mieltymys maalaiselämään. Tämän mieltymyksen oli heihin istuttanut
viisas yleisien olojen järjestäjä, joka yhdisti vapauteen maalaistyöt
ja sodan toimet ja joka niin sanoaksemme karkoitti kaupunkiin taiteet,
käsityöt, juonittelut, rikkauden ja orjuuden.

Koska nyt kaikki, mitä Roomalla oli mainiota ja etevää, eli maalla ja
muokkasi peltoa, totuttiin näin etsimään tasavallan tukeita vain
sieltä. Koska tämä toimiala oli edelleen kaikkein arvokkainten
patriisien toimialaa, kunnioittivat sitä kaikki: maalaisten
yksinkertaista ja uutteraa elämää pidettiin Rooman porvarien joutilasta
ja velttoa elämää parempana; ja moni, joka olisi kaupungissa ollut vain
onneton alhaisolainen, muuttui maanviljelijänä kunnioitetuksi
kansalaiseksi. Eivätpä perustaneet meidän ylevämieliset esi-isämme,
sanoi Varro, ilman syytä maalaiskyliimme näiden väkeväin ja
urhoollisten miesten taimitarhaa, jotka puolustivat heitä sodan ja
ruokkivat heitä rauhan aikana. Plinius sanoo suoraan, että
maalaistribuksia pidettiin arvossa niihin kuuluvien miesten tähden, kun
sensijaan kaupungin tribuksiin siirrettiin pelkureita, joita tahdottiin
häpeällä rangaista. Kun sabinilainen Appius Claudius asettui Roomaan
asumaan, osoitettiin hänelle suurta kunnioitusta ja hänet kirjoitettiin
erääseen maalaistribukseen, joka sittemmin omaksui hänen perheensä
nimen. Vihdoin liitettiin vapautetut orjat johonkin kaupunkitribukseen,
mutta ei milloinkaan maalaistribukseen; eikä koko tasavallan aikana
esiintynyt ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku näistä vapautetuista
olisi päässyt hallitusmiehen virkaan, vaikka hän olikin päässyt
kansalaiseksi.

Tämä menettelytapa oli mainio; mutta se ajettiin niin pitkälle, että
siitä oli lopulta seurauksena järjestyssääntöjen muutos ja epäilemättä
väärinkäytöksiin johtava muutos.

Ensiksikin sallivat sensorit, vallattuaan jo aikoja sitten oikeuden
siirtää mielivaltaisesti kansalaisia yhdestä tribuksesta toiseen,
useimpien kirjoittautua mihin tribukseen he vain halusivat: lupa,
joka varmastikaan ei kelvannut mihinkään ja joka vain riisti
sensorintoimelta yhden sen tärkeimpiä vaikutuskeinoja. Kun lisäksi
suuret ja mahtavat kirjoittautuivat kaikki maaseudun tribuksiin ja
kansalaisiksi päässeet vapautetut jäivät alhaison kanssa kaupungin
tribuksiin, ei tribuksilla yleensä enään ollut kotipaikkaa eikä
aluetta, vaan olivat ne kaikki niin sekaisin, ettei voitu enään
eroittaa kunkin tribuksen jäseniä muutoin kuin luetteloihin
turvautumalla, niin että tribus-nimityksen merkitys muuttui
aineellisesta henkilölliseksi tai haihtui pikemminkin melkein
haavekuvaksi.

Tapahtui edelleen, että kun kaupungin tribukset joutuivat
helpommin saapuville, olivat ne useinkin voimakkaimpana aineksena
kansankokouksissa ja myivät valtion niille, jotka suvaitsivat ostaa
niihin kuuluvan roskaväen äänet.

Kun yleisten olojen järjestäjä oli muodostanut kymmenen kuriaa kuhunkin
tribukseen, kuului silloin kaupungin muurien suojassa asuvaan koko
Rooman kansaan kolmekymmentä kuriaa, joista jokaisella oli omat
temppelinsä, jumalansa, virkamiehensä, pappinsa ja juhlansa; näiden
juhlien nimenä oli _compitalia_, ja olivat ne samanlaisia kuin ne
_paganalia_-juhlat, joita maalaistribukset myöhemmin panivat toimeen.

Serviuksen toimittaessa uutta jakoa ei tätä lukumäärää kolmekymmentä
voitukaan tasaisesti jakaa hänen neljän tribuksensa kesken, minkä
tähden ei hän halunnutkaan siihen lainkaan koskea, niin että kuriat
muodostivat tribuksista riippumatta toisen Rooman asukkaiden jaon:
mutta kurioista ei ollut puhettakaan maalaistribuksissa eikä niihin
kuuluvan väestön keskuudessa, koska tribusten kehityttyä puhtaaksi
yhteiskunnalliseksi laitokseksi ja sotajoukkojen noston tultua toisella
tavalla järjestetyksi Romuluksen sotilaalliset jaoittelut olivat
käyneet tarpeettomiksi. Vaikka siis jokainen kansalainen olikin
kirjoitettu johonkin tribukseen, eivät läheskään kaikki kuuluneet
kurioihin.

Servius pani toimeen kolmannenkin jaoituksen, joka ei ollut missään
yhteydessä molempien edellisten kanssa ja josta seurauksiltaan tuli
tärkein niistä kaikista. Hän jakoi koko Rooman kansan kuuteen luokkaan,
joita hän ei eroittanut paikan eikä miesluvun, vaan omaisuuden
perusteella, niin että ensimäiset luokat kuuluivat rikkaille, viimeiset
köyhille ja keskimäiset keskinkertaisen varallisuuden haltijoille. Nämä
kuusi luokkaa oli edelleen jaettu 193:een pienempään osastoon, joita
sanottiin kenturioiksi; ja näiden osastojen suhde oli sellainen, että
ensimäinen luokka käsitti niistä yksinään enemmän kuin puolet ja
viimeinen muodosti vain yhden ainoan. Täten oli vähimmin mieslukuisassa
luokassa eniten kenturioita, ja koko viimeinen luokka laskettiin vain
yhdeksi alaosastoksi, vaikka se sisälsi yksinään yli puolet Rooman
asukkaista.

Jotta kansa ei huomaisi niin hyvin tämän viimeisen järjestelyn
seurauksia, koetti Servius antaa sille sotilaallisen näön: toiseen
luokkaan liitti hän kaksi kenturiaa aseseppiä ja neljänteen kaksi
kenturiaa sotakoneiden tekijöitä. Kussakin luokassa, paitsi
viimeisessä, eroitti hän nuoret vanhoista, s.o., ne, joiden oli
velvollisuus kantaa aseita, niistä, jotka ikä siitä laillisesti
vapautti: mikä eroitus pakotti vielä useammin kuin omaisuuden eroitus
toimittamaan arvioimisen tai laskemisen. Edelleen määräsi hän kokoukset
pidettäviksi Mars-kentällä, minne kaikkien niiden, jotka olivat
sotapalvelusijässä, oli saavuttava aseineen.

Syynä siihen, miksi hän ei viimeisessä luokassa noudattanut tätä
nuorten ja vanhojen jakoa, oli se seikka, ettei siihen kuuluvalle
alhaisolle myönnetty kunniaa kantaa aseita isänmaan puolustamiseksi:
täytyi olla oma kotiliesi sillä, joka halusi oikeutta sitä varjella; ja
kaikkien noiden lukemattomien kulkurirenttujen laumassa, jotka nykyään
loistavat kuningasten sotajoukoissa, on tuskin ainoatakaan, jota ei
olisi halveksien karkoitettu roomalaisesta kohortista, silloin kun
sotilaat olivat vielä vapauden puolustajia.

Viimeisessä luokassa eroitettiin kuitenkin vielä _proletaarit_ niistä,
joiden nimenä oli _capite censi_. Edelliset, jotka eivät sentään olleet
perin vailla kaikkea omaisuutta, antoivat ainakin kansalaisia
valtiolle, joskus sotilaitakin pakottavissa tilaisuuksissa. Sitävastoin
pidettiin taas niitä, joilla ei ollut kerrassaan mitään ja joita
voitiin laskea vain pääluvun mukaan, täydellisesti mitättöminä ja
arvottomina, ja Marius suvaitsi ensimäisenä värvätä heitä
sotajoukkoihinsa.

Käymättä tässä ratkaisemaan, oliko tämä kolmas jaoitus itsessään hyvä
vai huono, luulen voivani vakuuttaa, että vain ensimäisten roomalaisten
yksinkertaiset tavat, heidän epäitsekkyytensä, heidän mieltymyksensä
maanviljelykseen, heidän kaupankäynnin ja voitonhimon halveksuntansa
saattoivat tehdä sen käytännössä mahdolliseksi. Missä on nykyaikainen
kansa, jonka keskuudessa nielevä ahneus, levottomuuden henki,
juonittelut, alituiset siirtymiset, lakkaamattomat varallisuuden
mullistukset sallisivat sellaisen laitoksen pysyä pystyssä
kaksikymmentä vuotta hämmentämättä perinpohjin koko valtiota? On
myöskin tarkoin huomattava, että ankarat tavat ja arvioimisperiaatteet,
joilla oli suurempi vaikutusvalta kuin tällä järjestelmällä, oikoivat
Roomassa sen virheitä, ja että monikin rikas mies alennettiin köyhien
luokkaan, jos hän oli liiaksi pöyhkeillyt rikkaudellaan.

Kaikesta tästä käy helposti ymmärrettäväksi, miksi melkein aina
puhutaan vain viidestä luokasta, vaikka niitä todellisuudessa oli
kuusi. Kuudetta luokkaa, joka ei tuottanut sotilaita armeijalle eikä
äänestäjiä Mars-kentälle[53] ja jota ei tuskin lainkaan käytetty
tasavallassa, otettiin harvoin lukuun.

Sellaiset olivat Rooman kansan eri jaoitukset. Katsokaamme nyt,
millaisia seurauksia niistä oli kansankokouksissa. Laillisesti
kutsuttujen kokousten nimenä oli _comitia_; niitä pidettiin
tavallisesti Rooman torilla tai Mars-kentällä ja sanottiin niitä
kuriakokouksiksi, kenturiakokouksiksi ja tribuskokouksiksi niiden
kolmen jakomuodon mukaan, joita noudattaen ne oli järjestetty.
Kuriakokoukset olivat Romuluksen säätämiä, kenturiakokoukset Serviuksen
asettamia ja tribuskokoukset kansantribuunien hankkimia. Ei mikään laki
saanut lopullista vahvistustaan, ei ainoatakaan virkamiestä valittu
muualla kuin kansankokouksissa; ja kun ei ollut ainoatakaan
kansalaista, joka ei olisi kuulunut johonkin kuriaan, kenturiaan tai
tribukseen, seuraa siitä, ettei ainoakaan kansalainen ollut suljettu
äänestysoikeudesta ja että Rooman kansa oli todella sekä
oikeudellisesti että asiallisesti ylin valtiovalta.

Jotta kokoukset oli laillisella tavalla toimitettu ja jotta niissä
tehdyillä päätöksillä oli lain voima, tarvittiin kolme ehtoa: ensiksi,
että se virkakunta tai hallitusmies, joka ne kutsui kokoon, omasi
sellaiseen tehtävään kuuluvan vallan; toiseksi, että kokousta pidettiin
jonakin lain sallimana päivänä; kolmanneksi, että ennusmerkit olivat
suotuisia.

Ensimäisen säännöksen syytä ei ole tarvis selittää. Toinen kuuluu
yleisiin järjestysasioihin: niinpä kansankokousten pito ei ollut
sallittu juhla- tai markkinapäivinä, jolloin maaseutulaiset tulivat
Roomaan asioilleen ja jolloin heillä ei siis ollut aikaa viettää
päiväänsä torilla. Kolmannella piti senaatti aisoissa kopeata ja
levotonta kansaa ja hillitsi sopivasti kumouksellisten tribuunien
kiihkoa, vaikka nämä jälkimäiset keksivätkin monet keinot tästä
esteestä vapautuakseen.

Lait ja päämiesten valitseminen eivät suinkaan olleet ainoat
kansankokousten ratkaisuvaltaan kuuluvat asiat: koska Rooman kansa oli
anastanut hallituksenkin tärkeimmät tehtävät itselleen, voidaan sanoa,
että sen kokouksissa määrättiin Europan kohtalot. Tämä tehtävien
moninaisuus synnytti ne erilaiset muodot, jotka olivat näille
kokouksille ominaisia aina niiden asioiden mukaan, mitkä joutuivat
kansan päätettäviksi.

Näiden eri muotojen arvostelemiseksi riittää niiden vertailu.
Säätäessään kuriajärjestyksen tahtoi Romulus hillitä senaattia kansan
ja kansaa senaatin avulla, hänen itsensä vallitessa samalla tavalla
kaikkia. Hän antoi siis kansalle tällä muodolla koko lukumäärän suoman
vallan, pitääkseen siten tasapainossa mahtavuuden ja rikkauden
tarjoamaa valtaa, jonka hän jätti patriiseille: mutta yksinvallan
hengen mukaisesti jätti hän sentään enemmän etuja patriiseille sen
vaikutuksen muodossa, mikä näiden klienteillä saattoi olla äänten
enemmistöön. Tämä ihailtava patronusten ja klienttien järjestelmä oli
valtioviisauden ja ihmisyyden mestarityö, jota ilman ei tasavallan
hengelle niin vastakkainen patriisilaitos olisi voinut pysyä pystyssä.
Roomalla yksin on ollut kunnia antaa maailmalle tämä kaunis esimerkki,
josta ei ollut koskaan minkäänlaisia haitallisia tuloksia, mutta jota
ei kuitenkaan ole koskaan seurattu.

Koska tämä sama kuriajärjestelmä oli ollut voimassa kuningastenkin
aikana aina Serviukseen saakka ja koska viimeisen Tarquiniuksen
hallitusta ei pidetty laillisena, annettiin tavallisesti
kuninkaallisille laeille eroitukseksi muista nimitys _leges curiatae_.

Tasavallan aikana eivät kuriat, jotka rajoittuivat yhä neljään
kaupunkitribukseen ja joihin kuului enää vain Rooman roskaväkeä,
voineet miellyttää senaattia, joka oli patriisien etunenässä, enempää
kuin tribuunejakaan, jotka, niin plebeijejä kuin olivatkin, olivat
hyvin toimeentulevien kansalaisten etunenässä. Ne joutuivat siis
huonoon huutoon, ja niiden arvon aleneminen oli niin suuri, että niiden
kolmekymmentä liktoria toimittivat yhdessä sen, mitä kuriakokousten
olisi pitänyt tehdä.

Kenturiajako oli niin edullinen ylimystölle, ettei ensinnä osaa
käsittää, kuinka ei senaatti suoriutunut aina voittajana tällä nimellä
käyvistä kokouksista, joissa valittiin konsulit, sensorit ja muut
kuruliset virkamiehet. Koska niistä 193:sta kenturiasta, jotka
muodostivat koko Rooman kansan kuusi luokkaa, ensimäiseen luokkaan
kuului 98 ja koska äänet laskettiin vain kenturioittain, niin voitti
tosiaankin tämä ainoa ensimäinen luokka äänten luvussa kaikki muut.
Milloin kaikki sen kenturiat olivat yksimielisiä, ei enää huolittu
jatkaa edes äänten keräämistä; se, mitä pienin kansalaisryhmä oli
päättänyt, kävi suuren joukon ratkaisusta; ja voidaankin sanoa, että
kenturiakokouksissa järjesteltiin asioita paljon enemmän kolikoiden
enemmistön kuin äänten enemmistön perustuksella.

Mutta tätä suunnatonta vaikutusvaltaa voitiin heikontaa kahdella
tavalla. Ensinnäkin siten, että kun tavallisesti tribuunit ja lisäksi
aina suuri joukko plebeijejä kuuluivat rikkaiden luokkaan, nämä olivat
vastapainona patriisien mahtavuudelle tässä ensimäisessä luokassa.

Toinen keino oli sellainen, että kun alkuaan annettiin kenturiain
äänestää arvonsa mukaisesti, mikä pakotti aina alottamaan ensimäisestä,
myöhemmin määrättiinkin alottava kenturia ja tämä[54] arvalla kävi
yksinään suorittamaan vaalia; minkä jälkeen kaikki muut jonakin toisena
päivänä kokoonkutsutut kenturiat toistivat arvonsa mukaisessa
järjestyksessä saman vaalin ja vahvistivat tavallisesti sen. Näin
riistettiin esimerkin tarjoama vaikutusvalta säätyarvolta ja annettiin
se kansanvallan periaatteen mukaisesti arvalle.

Tästä menettelytavasta oli seurauksena toinenkin etu, nimittäin se,
että maaseudun kansalaisilla oli noiden kahden vaalin välillä aikaa
ottaa selkoa toistaiseksi nimitetyn ehdokkaan ansioista, ja että he
osasivat siten antaa äänensä asiantuntemuksen perusteella. Mutta
nopeuden verukkeella saatiin tämä menettelytapa poistetuksi, ja
molemmat vaalit toimitettiin samana päivänä.

Tribuskokoukset olivat varsinaisesti Rooman kansan käräjiä. Niihin
kutsuminen oli yksinomaan tribuunien tehtävänä, ja niissä tribuunit
valittiinkin ja niissä vahvistuttivat he kansanpäätösesityksensä.
Senaatilla ei ollut niissä minkäänlaista sananvaltaa, eikä se edes
saanut olla niissä läsnä; ja kun senaattorien oli näin pakko totella
lakeja, joista he eivät olleet saaneet äänestää, olivat he tässä
suhteessa vähemmän vapaita kuin halvimmat kansalaiset. Tämä oikeuden
loukkaus oli hyvin suuri erehdys ja se riitti yksinään tekemään
pätemättömiksi sellaisen kokonaisuuden päätökset, jonka kaikkia jäseniä
ei tähän kokonaisuuteen luettu. Vaikka kaikki patriisit olisivatkin
ottaneet osaa näihin kokouksiin sen oikeuden perustuksella, mikä heillä
siihen kansalaisina oli, eivät he silloin pelkiksi yksityishenkilöiksi
muuttuneina olisi isostikaan kyenneet vaikuttamaan äänestykseen, joka
tapahtui pääluvun mukaan ja jossa alhaisinkin proletaari merkitsi yhtä
paljon kuin senaatin puheenjohtaja.

On siis ilmeistä, että paitsi järjestystä, joka oli seurauksena näistä
erilaisista jaoista niin suuren kansan äänien keräämisessä, nämä
jaotkaan eivät supistuneet itsessään samantekeviksi muodollisuuksiksi,
vaan tarjosi niistä kukin sen suosimiseen vaikuttaneiden
tarkoitusperien mukaisia tuloksia.

Lähtemättä tätä asiaa yksityiskohtaisemmin tarkastelemaan voimme
ylempänä esitetyistä selityksistä havaita, että tribuskokoukset olivat
edullisimpia kansanvaltaiselle hallitukselle ja kenturiakokoukset
ylimysvallalle. Mitä tulee kuriakokouksiin, joissa Rooman roskaväki
yksinään muodosti enemmistön, niin täytyi niiden joutua huonoon
maineeseen, koska ne eivät kelvanneet muuhun kuin tyranniuden ja
pahojen aikeiden suosimiseen, niin että kumousmiehetkin karttoivat
käyttämästä välikappaletta, joka paljasti liian selvästi heidän
tarkoituksensa. Varmaa on, että Rooman kansan koko majesteetti ilmeni
vain kenturiakokouksissa, jotka yksin olivat täydellisiä, koska
nimittäin kuriakokouksista puuttuivat maalaistribukset ja
tribuskokouksista senaatti ja patriisit.

Äänten keräämisen toimittivat ensimäiset roomalaiset yhtä
yksinkertaisesti kuin olivat yksinkertaisia heidän tapansakin,
vaikkeivät niin yksinkertaisesti kuin spartalaiset. Kukin ilmoitti
kantansa kovalla äänellä ja kirjuri merkitsi sen muistiin. Äänten
enemmistö kussakin tribuksessa määräsi tribuksen kannan, äänten
enemmistö kaikkien tribusten kesken määräsi kansan kannan, ja samoin
oli laita kuriain ja kenturiain. Tämä tapa oli hyvä niin kauvan kuin
rehellisyys vallitsi kansalaisten keskuudessa ja kuin jokainen häpesi
antaa julkisesti ääntänsä väärälle mielipiteelle tai arvottomalle
henkilölle; mutta kun kansa turmeltui ja ääniä ostettiin, pidettiin
salaista äänestystä soveliaampana, jotta ostajia voitaisiin pitää
aisoissa epäluulon avulla ja jotta veijareille hankittaisiin keino
päästä tulemasta isänmaansa pettureiksi.

Tiedän kyllä Ciceron moittivan tätä muutosta ja laskevan osittain sen
syyksi tasavallan häviön. Mutta vaikka tajuankin sen suuren
merkityksen, mikä tässä asiassa on annettava Ciceron arvovaltaiselle
mielipiteelle, en voi yhtyä häneen. Minun ajatukseni on päinvastoin se,
että valtion perikatoa vain joudutettiin, kun ei samanlaisia muutoksia
tehty enemmänkin. Niinkuin ei terveiden ihmisten elintapa sovellu
sairaille, niin ei myös tule hallita turmeltunutta kansaa samojen
lakien nojalla, jotka ovat omiaan hyvälle kansalle. Mikään ei todista
paremmin tämän menettelyohjeen pätevyyttä kuin Venetsian tasavallan
pitkä ikä, sen varjokuva kun on vielä tänä päivänäkin olemassa
yksinomaan sentähden, että sen lait soveltuvat vain kelvottomille
ihmisille.

Kansalaisille jaettiin siis pieniä tauluja, joilla kukin saattoi
äänestää kenenkään tietämättä hänen kantaansa. Säädettiin myös uusia
taulujen keräämisen, äänten laskemisen, lukujen vertaamisen y.m.s.
menettelytapoja, mikä ei sentään estänyt usein epäilyksiä syntymästä
näihin tehtäviin määrättyjen virkamiesten[55] uskollisuudesta. Lopulta
oli pakko puoluejuonten ja äänikaupan ehkäisemiseksi julkaista
suoranaisia asetuksia, joiden lukuisuus osoittaa niiden hyödyttömyyden.

Viimeisinä aikoina oli usein pakko turvautua aivan erikoisiin keinoihin
lakien tehottomuuden auttamiseksi. Väliin puhuttiin ihmeistä; mutta
tämä keino, joka saattoi vaikuttaa kansaan, ei vaikuttanut niihin,
jotka sitä hallitsivat. Väliin kutsuttiin kokous yht'äkkiä, ennenkuin
ehdokkailla oli ollut aikaa virittää juoniansa. Väliin kulutettiin koko
istunto puhumiseen, jos nähtiin määrätyn mielipiteen kannattajaksi
houkutellun kansan olevan valmiina tekemään huonon päätöksen. Mutta
lopultakin teki kunnianhimo kaikki tyhjäksi; ja uskomatonta on, että
tämä suunnaton kansa kykeni niin monista väärinkäytöksistä huolimatta
muinaisten säädöstensä turvin yhä edelleen valitsemaan virkamiehensä,
vahvistamaan lakinsa, ratkaisemaan oikeusjuttunsa, suorittamaan
yksityiset ja yleiset asiansa melkein yhtä luistavasti kuin senaatti
itse.



Viides luku.

Tribuuninvirasta.


Milloin ei voida saada aikaan täsmällistä suhdetta valtion perusosien
välillä tai milloin poistamattomat syyt lakkaamatta muuttelevat tätä
suhdetta, silloin asetetaan erikoinen virkakunta, joka ei ole missään
kiinteässä yhteydessä toisten kanssa, joka palauttaa kunkin jäsenen
oikeaan suhteeseensa ja joka muodostaa yhdyssiteen tai välittävän
jäsenen joko ruhtinaan ja kansan tai ruhtinaan ja ylimmän valtiovallan
tai samalla kertaa molempien puolten välille, jos niin tarvitaan.

Tämä virkakunta, jota minä nimitän _tribunaatiksi_, pitää voimassa
lakeja ja lakiasäätävää valtaa. Joskus se suojelee ylintä valtiovaltaa
hallitukselta, niinkuin tekivät Roomassa kansantribuunit; joskus se
taasen tukee hallitusta kansaa vastaan, niinkuin tekee nykyään Kymmenen
Miehen neuvosto Venetsiassa; ja joskus pitää se tasapainossa puolta ja
toista, kuten tekivät Spartan eforit.

Tribuunin virka ei kuulu kansalaisvaltion oleellisiin osiin, eikä sillä
myös saa olla minkäänlaista osaa lakiasäätävään, enempää kuin
toimeenpanevaankaan valtaan; mutta juuri tästä syystä on sen valta sitä
suurempi, sillä kun se ei voi mitään tehdä, voi se kaikki estää.
Tribuuni on lakien suojelijana loukkaamattomampi ja kunnioitetumpi kuin
ruhtinas, joka panee ne toimeen, ja kuin ylin valtiovalta, joka ne
säätää. Se nähtiin hyvin selvästi Roomassa, kun noiden kopeiden
patriisien, jotka aina halveksivat kansaa kokonaisuudessaan, oli pakko
taipua pelkän yksityisen, kansan asettaman virkamiehen edessä, jolla ei
ollut käsky- eikä tuomiovaltaa.

Viisaasti rajoitettu tribuunintoimi on hyvän valtiojärjestyksen lujin
tuki; mutta jos siihen sisältyy hiukkanenkin liikaa voimaa, kaataa se
kaikki. Heikkous ei kuulu lainkaan sen luonteeseen; ja jos se vain on
jotakin, ei se ole koskaan vähemmän kuin sen pitää.

Se turmeltuu tyranniaksi silloin kun se anastaa toimeenpanevan vallan,
jonka hillitsijä se vain on, tai kun se tahtoo säätää lakeja, joita sen
tulisi vain suojella. Eforien suunnaton valta, joka oli vaaraton niin
kauvan kuin Sparta säilytti tapansa, joudutti niiden turmeltumista
sitten kun se oli kerran päässyt alkuun. Näiden tyrannien murhaaman
Agis-kuninkaan veren kosti hänen seuraajansa: eforien rikos ja sen
rangaistus jouduttivat samalla tavalla tasavallan perikatoa; ja
Kleomeneksen jälkeen ei Sparta ollut enää mitään. Rooma kulki myös
häviöönsä samaa tietä, ja tribuunien vähitellen anastama liiallinen
valta suojeli vihdoin vapauden säilyttämiseksi laadittujen lakien
avulla keisareja, jotka tämän vapauden tuhosivat. Mitä tulee
venetsialaiseen Kymmenen Miehen neuvostoon, niin on se verioikeus, yhtä
kauhistava patriiseille kuin kansallekin, verioikeus, joka ei suinkaan
julkisesti suojele lakeja, vaan joka näiden lakien menetettyä arvonsa
vain iskee pimeässä iskuja, joita ei uskalleta huomata.

Tribuuninviran teho heikkenee niinkuin hallituksenkin sen jäsenten
lisääntyessä. Kun roomalaiset kansantribuunit, joita oli ensin kaksi,
sitten viisi, halusivat korottaa tämän luvun kaksinkertaiseksi, antoi
senaatti heidän niin tehdä, koska se oli varsin varma siitä, että se
voisi siten pitää aisoissa yksiä toisten avulla; niinkuin tapahtuikin.

Paras keino niin peloittavan virkakunnan anastuspyyteiden
ehkäisemiseksi, keino, jota ei yksikään hallitus ole tähän asti
älynnyt, olisi se, ettei tätä virkakuntaa tehtäisi pysyväksi, vaan että
säädettäisiin määräajat, jolloin se olisi kokonaan lakkautettuna. Nämä
väliajat, joiden ei tulisi olla niin pitkiä, että väärinkäytökset
ennättäisivät juurtua, saattaisi laki määrätä sillä tavalla, että niitä
olisi tarvittaessa helppo lyhentää erikoisilla valtuuksilla.

Tästä keinosta ei minun nähdäkseni johdu minkäänlaisia haittoja, koska,
niinkuin olen sanonut, tribuunintoimi ei kuulu valtiojärjestykseen ja
koska sen voi siis siitä poistaakin tämän siitä kärsimättä; ja se
näyttää minusta tehokkaaltakin, koska äskettäin asetettu virkamies ei
lähde siitä vallasta, mikä oli hänen edeltäjällään, vaan siitä, minkä
laki hänelle antaa.



Kuudes luku.

Diktaattorinvirasta.


Lakien jäykkyys, joka estää niitä taipumasta tapausten mukaan, saattaa
eräissä olosuhteissa tehdä ne tuhoatuottaviksi ja aiheuttaa niiden
kautta valtion häviön jossakin uhkaavassa käänteessä. Muodollisuuksien
järjestys ja hitaus vaativat oman aikansa, jota olosuhteet eivät joskus
myönnä. Saattaa esiintyä tuhansia tapauksia, joita lainsäätäjä ei ole
ottanut lainkaan huomioon; ja erinomaisen tarpeellinen ennakkotieto
onkin se, ettei kaikkea voida ennakolta tietää.

Ei tule siis suinkaan tahtoa lujittaa valtiollisia laitoksia siihen
määrään, ettei enää kyetä niiden toimintaa seisauttamaan. Itse
Spartakin antoi joskus lakiensa levätä.

Mutta vain kaikkein suurimmat vaarat voivat oikeuttaa yleisen
järjestyksen rikkomisesta johtuvan vaaran, eikä tule milloinkaan
lakkauttaa lakien pyhää valtaa muulloin kuin silloin, kun on kysymys
isänmaan pelastamisesta. Tällaisissa harvinaisissa ja ilmeisissä
tapauksissa pidetään huolta yleisestä turvallisuudesta erikoisella
päätöksellä, joka uskoo sen säilyttämisen kaikkein arvokkaimmalle. Tämä
valtuutus voidaan antaa kahdella tavalla, aina vaaran laadun mukaan.

Jos hallituksen toimitehon lisääminen on riittävä apukeino, keskitetään
tämä hallitus sen yhden tai kahden jäsenen käsiin; täten ei muuteta
lakien pätevyyttä, vaan ainoastaan niiden käyttelemisen muotoa. Mutta
jos taas vaara on niin suuri, että lakien koneisto on sen torjumisen
esteenä, silloin nimitetään ylipäällikkö, joka käskee kaikki lait
vaikenemaan ja keskeyttää hetkeksi ylimmän valtiovallan; sellaisessa
tapauksessa ei yleistahdosta voida olla epätietoisia, koska kansan
ensimäisenä tarkoituksena ilmeisesti on, ettei valtio joutuisi
perikatoon. Tällä tavalla ei lakiasäätävän vallan seisahduttaminen
suinkaan merkitse sen poistamista kokonaan: hallitusmies, joka pakottaa
sen vaikenemaan, ei voi pakottaa sitä puhumaan; hän vallitsee sitä,
voimatta sitä edustaa; hän saattaa tehdä kaikkea, paitsi lakeja.

Edellistä keinoa käytti Rooman senaatti silloin kun se vakiintuneen
kaavan mukaisesti antoi konsulien huoleksi tasavallan pelastamisen;
jälkimäinen tuli kysymykseen silloin kun toinen kahdesta konsulista
nimitti diktaattorin,[56] minkä tavan Rooma oli oppinut Albalta.

Tasavallan alkuaikoina turvauduttiin sangen usein diktaattorin
asettamiseen, koska valtio ei ollut vielä kylliksi vakiintunut
voidakseen pysyä pystyssä vain oman järjestyksensä voimalla. Kun
turmeltumattomat tavat tekivät silloin tarpeettomiksi monet niistä
varokeinoista, jotka olisivat olleet välttämättömiä jonakin toisena
aikana, ei pelätty diktaattorin käyttävän väärin valtaansa eikä
yrittävän pitää sitä määräaikaa kauvemmin. Näytti päinvastoin siltä,
että niin suuri mahti rasitti ankarasti sitä, jolle se oli uskottu,
niin kiireesti pyrki hän siitä luopumaan, ikäänkuin olisi ollut liian
vaivaloinen ja liian vaarallinen tehtävä olla lakien sijassa.

Niinpä ei väärinkäytösten vaara, vaan arvon alenemisen vaara saatakaan
minua moittimaan tämän korkeimman viran varomatonta käyttämistä
alkuaikoina. Sillä kun sitä tuhlailemalla tuhlattiin vaaleihin,
vihkimyksiin ja kaikenlaisiin puhtaasti muodollisiin toimituksiin, oli
pelättävissä, että se muuttuisi vähemmän kunnioitusta herättäväksi
silloin kun sitä tosiaan tarvittiin ja että totuttaisiin pitämään vain
turhana arvonimenä virkaa, jota käytettiin vain turhiin juhlamenoihin.

Tasavallan loppuaikoina käyttivät varovaisemmiksi muuttuneet
roomalaiset diktaattorin apua yhtä ymmärtämättömästi säästellen kuin he
olivat ennen käyttäneet sitä tuhlaten. Oli helppoa huomata, että heidän
pelkonsa oli huonosti perusteltu, että pääkaupungin heikkous oli
silloin sen turvana sen piirissä asuvia hallitusmiehiä vastaan, että
diktaattori saattoi eräissä tapauksissa puolustaa yleistä vapautta
voimatta milloinkaan sitä vahingoittaa ja ettei Rooman kahleita
suinkaan tultaisi takomaan Roomassa itsessään, vaan sen sotajoukoissa:
se vähäinen vastarinta, mitä Marius kykeni tekemään Sullalle ja
Pompejus Caesarille, osoitti selvästi, mitä voitiin odottaa sisäiseltä
virkamahdilta ulkoisen voiman kukistamiseksi.

Tämä erehdys sai roomalaiset tekemään suuria virheitä. Suuren virheen
tekivät he esimerkiksi silloin, kun eivät nimittäneet diktaattoria
Catilinan jutussa: sillä kun oli kysymys vain pääkaupungista ja
korkeintaan jostakin Italian maakunnasta, olisi diktaattori sillä
rajattomalla vallalla, minkä lait hänelle antoivat, helposti
hajoittanut salaliiton, jonka nyt tukahutti vain onnellisten sattumain
yhtymä, ja tällaisia onnellisia sattumiahan ei inhimillisen
varovaisuuden olisi pitänyt koskaan odottaa.

Sen sijaan tyytyi senaatti luovuttamaan kaiken valtansa konsuleille:
mistä seurasi, että Ciceron oli voidakseen toimia tehokkaasti pakko
mennä tämän vallan rajojen yli eräässä erinomaisen tärkeässä kohdassa,
ja että jos ensimäisessä ilon huumauksessa hyväksyttiinkin hänen
menettelynsä, vaadittiin häneltä myöhemmin täydellä oikeudella tiliä
vastoin lakeja vuodatetusta kansalaisten verestä, moite, jota ei olisi
voitu kohdistaa diktaattoriin. Mutta konsulin kaunopuheisuus tempasi
kaikki mukaansa; ja kun hän itse, vaikka olikin roomalainen, rakasti
enemmän omaa kunniaansa kuin isänmaatansa, ei hän etsinyt niin paljon
laillisinta ja varminta keinoa valtion pelastamiseksi kuin keinoa
kaiken tästä selkkauksesta lähtevän kunnian anastamiseksi omalle
osalleen.[57] Niinpä kunnioitettiinkin häntä aivan oikein Rooman
vapauttajana ja rangaistiin aivan oikein lakien rikkojana. Kuinka
loistava hänen paluunsa lie ollutkin, niin oli se varmastikin vain
armonosoitus.

Millä tavalla muutoin tämä tärkeä valtuutus annettaneekaan, niin on
välttämätöntä määrätä sen kestämisaika hyvin lyhyeksi, eikä sitä saisi
milloinkaan pidentää; sellaisissa murroskohdissa, jotka pakottavat sen
antamaan, on valtio pian joko hävitetty tai pelastettu; ja sitten kun
polttava tarve on ohi, muuttuu diktaattorinvirka tyrannimaiseksi tai
hyödyttömäksi. Roomassa, missä diktaattorien virka-aika oli vain kuusi
kuukautta, luopuivat useimmat vallastaan jo ennen määrähetkeä. Jos
virka-aika olisi ollut pitempi, ehkäpä olisivat he tunteneet houkutusta
pidentää sitä yhä, niinkuin tekivät decemvirit eli kymmenmiehet yhden
vuoden kestäneelle virka-ajalleen. Diktaattorilla oli vain niin paljon
aikaa, että hän ennätti täyttää sen välttämättömän tehtävän, jota
varten hänet oli valittu, mutta hänellä ei ollut aikaa hautoa muita
tuumia.



Seitsemäs luku.

Sensorinvirasta.


Niinkuin yleistahdon julistamisen toimittaa laki. niin toimittaa
julkisen arvostelun julistamisen sensori: yleinen mielipide on
jonkunlainen laki, jonka toimeenpanija sensori on ja jota hän vain
ruhtinaan tavoin sovelluttaa yksityistapauksiin.

Sensori ei ole siis suinkaan kansan mielipiteen valtias, vaan
ainoastaan sen julistaja; ja heti kun hän siitä poikkeaa, ovat hänen
päätöksensä turhia ja tehottomia.

On hyödytöntä eroittaa jonkun kansakunnan tavat sen kunnioituksen
esineistä; sillä kaikki tuo lähtee samalta perustalta ja sekaantuu
pakostakin keskenään. Kaikkien maailman kansojen keskuudessa ei
suinkaan luonto määrää niiden käyttämien nautintojen valintaa, vaan
yleinen mielipide. Opastakaa ihmisten mielipiteet oikealle tolalle ja
heidän tapansa puhdistuvat itsestään. Aina rakastetaan sitä, mikä on
kaunista tai mitä pidetään kauniina, mutta juuri tässä arvostelussa
erehdytään: tätä arvostelua tulee siis ohjata. Joka arvostelee tapoja,
arvostelee kunniaa, ja joka arvostelee kunniaa, saa lakinsa yleiseltä
mielipiteeltä.

Jonkun kansan mielipiteet syntyvät sen valtiojärjestyksestä; vaikka
laki ei määrääkään tapoja, synnyttää lainsäädäntö ne kuitenkin: milloin
laki heikkenee, turmeltuvat tavatkin; mutta silloin ei sensorien
arvostelu kykene tekemään sitä, mitä lakien voima ei kyennyt tekemään.

Tästä seuraa, että sensorien toiminta saattaa olla hyödyllinen tapojen
säilyttämiseksi, mutta ei koskaan niiden palauttamiseksi entiselleen.
Asettakaa sensoreja lakien tehokkuuden aikana: heti kun ne ovat tämän
tehokkuuden menettäneet, on kaikki epätoivoista; ei millään laillisella
eikä oikeutetulla ole enää voimaa sitten kun ei sitä ole enää
laeillakaan.

Sensorien toiminta pitää hyviä tapoja voimassa, estämällä yleistä
mielipidettä turmeltumasta, pitämällä huolta sen oikeasta suunnasta
viisailla menettelytavoilla, joskus suorastaan antamalla sille määrätyn
muodon silloin kun se vielä häilyy. Tapa käyttää varamiehiä
kaksintaisteluissa, tapa, joka oli yltynyt suoranaiseksi raivoksi
Ranskan kuningaskunnassa, hävisi sieltä yksinomaan näiden sanojen
voimasta, jotka olivat luettavina eräässä kuninkaallisessa
julistuksessa: _Mitä niihin tulee, jotka ovat kyllin raukkamaisia
kutsuakseen varamiehiä_... Kun tämä arvostelu kävi edeltäpäin samaan
suuntaan kuin yleisönkin arvostelu, määräsi se sen yhdellä iskulla.
Mutta kun samaiset julistukset tahtoivat tehdä tiettäväksi, että oli
myöskin raukkamaista antautua kaksintaisteluun, mikä oli kylläkin aivan
totta, mutta yleisen mielipiteen vastaista, teki yleisö pilkkaa
sellaisesta päätöksestä, josta se oli jo muodostanut oman arvostelunsa.

Olen maininnut muualla,[58] että kun yleinen mielipide ei siedä
minkäänlaista pakkoa, ei pakosta saanut myöskään näkyä jälkeäkään
virkakunnassa, joka oli asetettu sitä edustamaan. Ei voi liiaksi
ihailla sitä taitoa, millä roomalaiset ja vielä paremmin
lakedaimonilaiset käyttelivät tätä uudempien kansojen keskuudesta
kokonaan hävinnyttä vaikutuskeinoa.

Jos huonoista tavoistaan tunnettu mies oli esittänyt oivallisen
mielipiteen Spartan neuvostossa, toimittivat eforit sitä huomioon
ottamatta jonkun hyveellisen kansalaisen tekemään saman ehdotuksen.
Mikä kunnia yhdelle, mikä häpäisevä huomautus toiselle, kehumatta tai
moittimatta kumpaakaan! Eräät juoppolallit saastuttivat kerran
Samos-saarella[59] eforien virkaistuimen: seuraavana päivänä
kuulutettiin julkisesti ruokoton esiintyminen samoslaisille sallituksi.
Todellinen rangaistus ei olisi koskenut niin ankarasti kuin moinen
lupa. Kun Sparta on lausunut mielipiteensä siitä, mikä on tai mikä ei
ole kunniallista, ei Kreikka vetoa sen tuomioista.



Kahdeksas luku.

Kansalaisuskonnosta.


Ihmisillä ei alkuaan ollut muita kuninkaita kuin jumalat, eikä muuta
hallitusta kuin jumalhallitus. He ajattelivat samoin kuin Caligula ja
ajattelivat siihen aikaan oikein. Tarvitaan pitkällistä tunteiden ja
käsitystapojen muutosta, ennenkuin ihminen jaksaa alistua hyväksymään
kaltaisensa herrakseen ja uskoa tulevansa hyvin toimeen silläkin
tavalla.

Yksin siitä seikasta, että jumala asetettiin jokaisen valtiollisen
yhdyskunnan pääksi, seurasi, että oli yhtä monta jumalaa kuin
kansaakin. Kaksi toisilleen vierasta ja melkein aina toisilleen
vihamielistä kansaa ei voinut kauvan tunnustaa samaa herraa: kaksi
keskenään taistelevaa sotajoukkoa ei voisi totella samaa päällikköä.
Näin oli kansallisista jakautumisista seurauksena monijumalaisuus ja
siitä taas uskonnollinen ja kansallinen suvaitsemattomuus. jotka ovat
luonnostaan sama asia, niinkuin jälempänä osoitetaan.

Kreikkalaisten päähänpisto nähdä omia jumaliaan raakalaiskansojen
keskuudessa johtui siitä päähänpistosta, että he olivat mielestään myös
näiden kansojen luonnollisia ylivaltiaita. Mutta meidän päivinämme
tuhlataan oppineisuutta sangen naurettavalla tavalla silloin kun
väitetään eri kansojen jumalia samoiksi olennoiksi; ikäänkuin Moolok,
Saturnus ja Kroonos voisivat olla yksi ja sama jumala; ikäänkuin
foinikialaisten Baal, kreikkalaisten Zeus ja latinalaisten Jupiter
voisivat olla sama jumala; ikäänkuin voisi olla mitään yhteistä
haaveolennoiila, joilla on eri nimetkin!

Mutta jos kysyttäisiin, kuinka pakanuuden aikana, jolloin jokaisella
valtiolla oli omat palvontamenonsa ja jumalansa, ei ollut lainkaan
uskonsotia, niin vastaan minä sen johtuneen juuri siitä, ettei
ainoakaan valtio, jolla oli oma jumalanpalveluksensa yhtä hyvin kuin
hallituksensakin, eroittanut jumaliaan laeistaan. Valtiollinen sota oli
samalla myös uskonnollista sotaa: jumalain hallintoalueiden rajat
kulkivat niin sanoaksemme pitkin kansakuntien rajoja. Yhden kansan
jumalalla ei ollut mitään oikeuksia toisiin kansoihin. Pakanain jumalat
eivät olleet suinkaan kateellisia jumalia; he jakoivat keskenään
maailman herruuden. Jopa taipuivat Mooses ja Heprean kansakin joskus
tähän käsitykseen Israelin jumalasta puhuessaan. He pitivät kyllä, se
on totta, kananealaisten jumalia mitättöminä ja voimattomina olentoina,
koska nämä kananealaiset olivat henkipattoja, tuhoon vihittyjä kansoja,
joiden maat heidän oli määrä anastaa. Mutta katsokaahan vain, kuinka he
puhuivat niiden naapurikansojen jumalista, joita heidän oli kielletty
ahdistamasta! _Jos sinun jumalas Kamos on jonkun ajanut pois_, sanoi
Jefta Ammonin lapsille, _omista se ja anna meidän omistaa kaikki ne,
jotka Herra meidän Jumalamme meidän edestämme on ajanut pois_.[60]
Nähdäkseni tunnustetaan siinä hyvin selvästi Kamoksen oikeuksien ja
Israelin jumalan oikeuksien samanarvoisuus.

Mutta kun juutalaiset, jouduttuaan ensin Babylonian kuninkaiden ja
sittemmin Syyrian kuninkaiden valtaan, tahtoivat itsepintaisesti olla
tunnustamatta mitään muuta jumalaa kuin omaansa, toimitti tämä
kieltäytyminen, jota pidettiin kapinoimisena voittajaa vastaan, heille
monia vainoja, joista kerrotaan heidän historiassaan ja joista ei nähdä
ainoatakaan muuta esimerkkiä ennen kristinuskon ilmestymistä.[61]

Koska jokainen uskonto oli yksinomaan sidottu sen valtion lakeihin,
joka sen määräsi, ei ollut olemassa toista keinoa jonkun kansan
kääntämiseksi kuin sen orjuuttaminen eikä muita lähetyssaarnaajia kuin
valloittajat; ja kun pakko muuttaa uskoa oli voitettujen laki, täytyi
aluksi voittaa ennenkuin saattoi puhua uskon muuttamisesta. Ihmiset
eivät suinkaan taistelleet jumalain puolesta, vaan taistelivat jumalat,
niinkuin Homeroksessakin, ihmisten puolesta; kukin pyysi omalta
jumalaltaan voittoa ja maksoi sen uusilla alttareilla. Ennenkuin
roomalaiset valloittivat jonkun paikan, kehoittivat he sen jumalia
poistumaan; ja jos he jättivät tarentumilaisille näiden vihastuneet
jumalat, niin tapahtui se siksi, että he pitivät näitä jumalia omien
jumaliensa alamaisina, joiden oli pakko osoittaa niille nöyryyttään: he
jättivät voitetuille näiden jumalat, niinkuin he jättivät heille heidän
lakinsa. Kapitoliumin Jupiterille lahjoitettu seppele oli useinkin
ainoa vero, mitä he tässä suhteessa vaativat.

Kun roomalaiset olivat valtansa mukana levittäneet myös uskontoaan ja
jumaliaan ja usein vielä itse omaksuneet voitettujen jumalia
myöntämällä molemmille kansalaisoikeudet, kerääntyi tämän laajan
valtakunnan kansoille vähitellen suuret joukot jumalia ja
palvontamenoja, jotka olivat kutakuinkin samanlaisia kaikkialla: ja
siitä syystä muodosti pakanuus lopulta koko silloin tunnetussa
maailmassa vain yhden ja saman uskonnon.

Tällaisten olosuhteiden vallitessa tuli Jeesus maan päälle perustamaan
hengen valtakuntaa: kun uskonnollinen periaate joutui näin eroon
valtiollisesta, oli siitä se seuraus, että valtio lakkasi olemasta yksi
yhtenäinen kokonaisuus ja että syntyi paljon sisäisiä eripuraisuuksia,
jotka eivät ole koskaan suoneet kristityille kansoille rauhaa. Mutta
kun tämä uusi toiseen maailmaan kuuluvan valtakunnan ajatus ei jaksanut
koskaan pystyä pakanain päähän, pitivät he aina kristittyjä oikeina
kapinoitsijoina, jotka alistumista teeskennellen odottivat vain sopivaa
hetkeä päästäkseen riippumattomiksi, jopa suorastaan kaikkien
käskijöiksi ja ovelasti anastaakseen vallan, jota he olivat
heikkoudessaan kunnioittavinaan. Ja se oli syynä vainoihin.

Se, mitä pakanat pelkäsivät, tapahtui. Silloin muutti kaikki muotoaan:
nöyrät kristityt muuttivat puhetapaansa, ja pian nähtiin tuon n.s.
toiseen maailman kuuluvan valtakunnan sukeutuvan näkyvän päämiehen
johdossa kaikkein häikäilemättömimmäksi itsevaltiudeksi tässä
maailmassa.

Mutta kun on silti aina ollut olemassa myös ruhtinas ja maallisen
valtion lait, on tästä kaksoisvaltiudesta ollut seurauksena
lakkaamattomia tuomiovallan ristiriitoja, jotka ovat tehneet kaiken
hyvän valtiojärjestyksen mahdottomaksi kristityissä maissa, eikä
koskaan ole päästy selville siitä, kumpaako oli velvollisuus totella,
maallista valtiasta vaiko pappia.

Useat kansat ovat kuitenkin sekä Europassa että sen naapuristossa
tahtoneet säilyttää tai uudelleen saattaa voimaan vanhan järjestelmän,
mutta menestyksettä: kristinuskon henki on voittanut kaikkialla. Pyhä
uskonto on aina jäänyt tai päässyt riippumattomaksi ylimmästä
valtiovallasta, ja sen ja valtioruumiin väliltä on aina puuttunut
välttämätön yhdysside. Muhammedilla oli hyvin järkeviä näkökantoja ja
hän liitti valtiollisen järjestelmänsä lujaksi kokonaisuudeksi; ja niin
kauvan kuin hänen luomansa hallitusmuoto pysyi voimassa kaliifien,
hänen seuraajainsa aikana, oli tämä hallitus ehdottoman eheä ja sikäli
siis hyvä. Mutta kun arabialaisista oli tullut ylellisiä, sivistyneitä,
hienostuneita, velttoja ja pelkurimaisia, joutuivat he raakalaisten
ikeeseen: silloin alkoi taas molempien mahtien erkaneminen toisistaan.
Vaikka tämä erkaneminen onkin muhamettilaisten keskuudessa vähemmän
ilmeinen kuin kristittyjen, on se kuitenkin olemassa, varsinkin Alin
perustamassa lahkossa; ja on valtioita, kuten esim. Persia, missä se
pyrkii lakkaamatta näkyviin.

Meidän keskuudessamme ovat Englannin kuninkaat asettuneet myös kirkon
päämiehiksi; saman ovat tehneet tsaarit: mutta tässäkin asemassa
ollessaan eivät he ole joutuneet niin paljon herroiksi kuin
palvelijoiksi; he ovat saaneet pikemmin vain vallan tukea kirkkoa kuin
oikeuden toimittaa siinä muutoksia; he eivät ole sen piirissä
lainsäätäjiä, vaan ainoastaan ruhtinaita. Kaikkialla, missä papisto
muodostaa lujan yhdyskunnan,[62] on se herra ja lainsäätäjä
isänmaassaan. On siis olemassa kaksi mahtia, kaksi ylintä valtaa myös
Englannissa ja Venäjällä, aivan niinkuin muuallakin.

Kaikista kristityistä kirjailijoista on filosofi Hobbes ainoa, joka on
mainiosti älynnyt sekä vian että sen parannuskeinon, joka on uskaltanut
ehdottaa kotkan molemmat päät yhdistettäviksi ja kaikki alistettavaksi
palvelemaan valtiollista kokonaisuutta, jota ilman ei valtio eikä
hallitus saata milloinkaan olla hyvin järjestetty. Mutta hänen on
täytynyt huomata, että kristinuskon vallanhimoisen hengen oli mahdoton
sopeutua hänen järjestelmäänsä ja että papin etu tulisi aina olemaan
valtion etua voimakkaampi. Hänen valtiollisissa opeissaan esiintyvä
hirveä ja väärä ei ole tehnyt niitä niin vihatuiksi kuin niissä
ilmenevät oikeat ja todet kohdat.[63]

Luullakseni olisi historiallisia tosiasioita tältä näkökannalta lähtien
kehittelemällä hyvin helppo kumota Baylein ja Warburtonin vastakkaiset
mielipiteet, edellinen kun väittää, ettei minkäänlainen uskonto ole
hyödyllinen valtiolliselle yhdyskunnalle, jälkimäisen taas kannattaessa
sitä ajatusta, että kristinusko on sen voimakkain tuki. Edelliselle
kävisi todistaminen, ettei ikinä ole vielä valtiota perustettu uskonnon
olematta sen pohjana: ja jälkimäiselle, että kristillinen laki on
syvimmältään enemmän vahingollinen kuin hyödyllinen valtion lujalle
järjestäytymiselle. Jotta kävisi täysin ymmärrettäväksi, mitä minä
ajattelen, on minun vain tarvis hiukan tarkistaa uskontoon kohdistuvia
ja aiheeseeni liittyviä liian epämääräisiä käsitteitä.

Tarkastettuna suhteessaan yhteiskuntaan, joka on joko yleinen tai
yksityinen, on uskontokin jaettavissa kahteen lajiin, nimittäin ihmisen
uskontoon ja kansalaisen uskontoon. Edellinen, joka tulee toimeen ilman
temppelejä, ilman alttareja, ilman kirkonmenoja, joka rajoittuu vain
puhtaasti sisäiseen ylimmän jumalan palvelemiseen ja siveyden
ijankaikkisiin velvollisuuksiin, on evankeliumin puhdasta ja
yksinkertaista uskontoa, todellista jumaluskoa, sitä, mitä voitaisiin
nimittää luonnolliseksi jumaloikeudeksi. Yhdessä ainoassa maassa
hyväksyttynä antaa jälkimäinen tälle maalle sen omat erikoiset jumalat
ja suojelijat; sillä on omat opinkappaleensa, menonsa, lakien määräämä
ulkonainen jumalanpalveluksensa: paitsi sitä yhtä ainoata kansakuntaa,
joka sitä seuraa, ovat kaikki muut sen kannalta katsoen uskottomia,
muukalaisia, raakalaisia; se ulottaa ihmisen velvollisuudet ja oikeudet
vain niin laajalle kuin alttarinsakin. Sellaisia olivat kaikki
ensimäisten kansojen uskonnot, joille voidaan antaa nimitys
valtiollinen tai aineellinen jumaloikeus.

On olemassa myös kolmas kummallisempi uskonnon laji, joka antaa
ihmisille kaksi lakia, kaksi päämiestä, kaksi isänmaata ja joka näin
sitoo heidät ristiriitaisiin velvollisuuksiin, koska se tekee heille
mahdottomaksi olla samalla kertaa sekä uskovaisia että kansalaisia.
Sellainen on lamojen uskonto, sellainen on japanilaisten uskonto,
sellainen on roomalaiskatolinen kristinusko. Tätä jälkimäistä voidaan
sanoa pappisuskonnoksi. Siitä on seurauksena jonkunlainen
epäyhteiskunnallinen sekaoikeus, jolla ei ole nimeä.

Kun näitä kolmea uskonnon lajia tarkastetaan valtiolliselta
näkökannalta, on niillä kaikilla omat vikansa. Kolmas on niin ilmeisen
kehno, että tämän kehnouden osoittaminen olisi turhaa ajan hukkaa.
Kaikki, mikä rikkoo yhteiskunnallisen yhteyden, on arvotonta: kaikki
laitokset, jotka saattavat ihmisen ristiriitaan itsensä kanssa, ovat
arvottomia.

Toinen on sikäli hyvä, että se yhdistää jumalan palvelemisen ja lakien
rakastamisen, että se, tehdessään isänmaasta kansalaisten ihantelun
esineen, opettaa heille valtion palvelemisen olevan sen suojelusjumalan
palvelemista. Se on jonkunlaista jumalvaltaa, jossa ei saa olla muuta
ylimmäistä pappia kuin ruhtinas eikä muita tavallisia pappeja kuin
hallitusmiehet. Silloin on kuolema isänmaan puolesta marttyyrikuolema;
lakien loukkaaminen on jumalattomuutta; ja syyllisen tuomitseminen
yleiseen kiroukseen on samaa kuin hänen jättämisensä jumalain vihan
valtaan: _sacer estod_.[64]

Mutta se on huono sikäli, että kun se on perustettu erehdykselle ja
vaiheelle, se pettää ihmisiä, tekee heistä herkkä- ja taikauskoisia ja
hukuttaa totisen jumalan palvelemisen turhiin menoihin. Se on myöskin
huono silloin kun se muuttuu itsevaltaiseksi ja tyrannimaiseksi ja
tekee kansan verenhimoiseksi ja suvaitsemattomaksi, ja niin se
hengittää enää vain murhaa ja teurastusta ja luulee tekevänsä pyhän
työn tappamalla jokaisen, joka ei omaksu sen jumalia. Se saattaa moisen
kansan luonnolliseen sotatilaan kaikkien muiden kanssa, tilaan, joka on
sangen haitallinen sen omalle turvallisuudelle.

Jälellä on siis enää vain ihmisen uskonto eli kristinusko, ei suinkaan
nykyajan kristinusko, vaan evankeliumin kristinusko, joka on aivan
erilainen kuin se. Tämän pyhän, ylevän, totisen uskonnon vaikutuksesta
tunnustavat ihmiset saman jumalan lapsina kaikki toisensa veljikseen,
eikä se yhteys, joka heidät liittää toisiinsa, katkea edes
kuolemassakaan.

Mutta kun tämä uskonto ei ole minkäänlaisessa erityisessä suhteessa
valtiokokonaisuuteen, jättää se laeille vain sen voiman, mikä niillä
itsestään on, suomatta niille minkäänlaista lisävoimaa, ja siten jää
muuan erikoisen yhteiskunnan parhaita siteitä tehottomaksi. Vieläpä
enemmänkin: kiinnittämättä suinkaan kansalaisten sydämiä valtioon, se
irroittaa ne siitä, niinkuin kaikista muistakin maallisista asioista.
Minä en tiedä mitään yhteiskunnalliselle hengelle sen vastakkaisempaa.

Meille sanotaan, että oikeiden kristittyjen kansa muodostaisi
täydellisimmän yhteiskunnan mitä voidaan kuvitella. Minä näen tässä
olettamuksessa vain suuren ristiriidan; sillä oikeiden kristittyjen
yhteiskunta ei olisi enään ihmisten yhteiskunta.

Sanonpa senkin, ettei tämä oletettu yhteiskunta kaikessa
täydellisyydessään olisi voimakkain eikä kestävinkään yhteiskunta: kun
se olisi niin kovin täydellinen, puuttuisi siltä yhteyttä; sen tuhoon
vievänä vikana olisi juuri sen täydellisyys.

Jokainen täyttäisi velvollisuutensa; kansa tottelisi lakeja: päämiehet
olisivat oikeamielisiä ja maltillisia; hallitusmiehet rehellisiä,
lahjomattomia: sotilaat halveksisivat kuolemaa; ei olisi turhamaisuutta
eikä ylellisyyttä. Kaikki tämä on sangen hyvin. Mutta katsokaamme
kauvemmas.

Kristinusko on kokonaan henkinen uskonto, joka askartelee yksinomaan
taivaallisissa asioissa: kristityn isänmaa ei ole tästä maailmasta. Hän
täyttää velvollisuutensa, se on kyllä totta; mutta hän täyttää sen
syvästi välinpitämättömänä puuhiensa hyvästä tai huonosta
menestyksestä. Kunhan hänen ei vain tarvitse itseään mistään soimata,
vähät hän huolii siitä, meneekö kaikki hyvin tai huonosti täällä maan
päällä, jos valtio kukoistaa, tuskin uskaltaa hän nauttia yleisestä
hyvinvoinnista ja hän pelkää tulevansa ylpeäksi isänmaansa kunniasta;
jos valtio käy kohti häviötään, siunaa hän Jumalan kättä, joka lepää
raskaana hänen kansansa päällä.

Jotta yhteiskunta pysyisi rauhassa ja sopusointu vallitsisi siinä
lakkaamatta, täytyisi kaikkien kansalaisten ilman poikkeusta olla yhtä
hyviä kristittyjä. Mutta jos heidän keskuudessaan olisi onnettomuudeksi
yksi ainoakin kunnianhimoinen, yksi ainoakin tekopyhä, joku Catilina
esimerkiksi, joku Cromwell, pistäisi hän varmastikin hyvin helpolla
hurskaat kansalaiskumppaninsa pussiin. Kristillinen rakkaus ei hevin
salli ajatella pahaa lähimmäisestään. Heti kun tällainen mies on
jollakin juonella keksinyt keinon pettää heitä ja anastaa osan valtion
käskyvaltaa, nousee hän arvoasemaan: Jumala tahtoo, että häntä pitää
kunnioitettaman. Pian kohoaa hän mahtiasemaan: Jumala tahtoo, että
häntä pitää toteltaman. Entä jos tämän mahtiaseman haltija käyttää sitä
väärin? Se on ruoska, jolla Jumala kurittaa lapsiaan. Ei rohjettaisi
karkoittaa tätä anastajaa; täytyisihän silloin häiritä yleistä rauhaa,
käyttää väkivaltaa, vuodattaa verta: kaikki sellainen sopii huonosti
kristityn lempeyteen. Ja loppujen lopuksi: mitä siitä, onko sitä vapaa
tai orja tässä murheiden laaksossa? Tärkeintä on päästä paratiisiin, ja
alistuminenhan on vain yksi keino lisää sen päämäärän saavuttamiseksi.

Entä jos syttyy ulkomainen sota? Kansalaiset marssivat nurkumatta
taisteluun: ei yksikään heistä ajattele pakoa; he tekevät
velvollisuutensa, mutta tavoittelematta intohimoisesti voittoa;
he osaavat paremmin kuolla kuin voittaa. Mitä siitä, ovatko he
voittajia tai voitetuita? Eikö Kaitselmus tiedä paremmin kuin he,
mikä heidän osansa on oleva? Kuvitelkaahan, millä tavalla ylpeä,
hurja, intohimoinen vihollinen voi käyttää hyödykseen heidän
yhtäkaikkisuuttaan! Pankaa heitä vastaan nuo uljaat kansat, joita
poltti tulinen kunnian ja isänmaan rakkaus, olettakaa kristitty
tasavaltanne Spartan tai Rooman viholliseksi: nuo hurskaat kristityt
lyötäisiin, murskattaisiin, tuhottaisiin ennen kuin he ennättäisivät
sitä huomatakaan, tai saisivat he kiittää pelastuksestaan vain sitä
halveksumista, jota heidän vihollisensa tuntisi heitä kohtaan. Minun
mielestäni oli se kaunis vala, minkä Fabiuksen sotilaat vannoivat; he
eivät vannoneet kuolevansa tai voittavansa: he vannoivat palaavansa
kotiin voittajina ja he pitivät valansa. Kristityt eivät olisi
milloinkaan tehneet moista valaa: he olisivat pelänneet siten
kiusaavansa Jumalaa.

Mutta minä erehdyn puhuessani kristitystä tasavallasta: kumpikin näistä
kahdesta sanasta tekee toisen mahdottomaksi. Kristinusko saarnaa vain
orjuutta ja alistumista. Sen henki on liian suosiollinen tyranniudelle,
jottei tämä käyttäisi sitä kaikissa tilaisuuksissa hyväkseen. Oikeat
kristityt ovat omiaan orjiksi: he tietävät sen eivätkä siitä isosti
kuohahda; tällä lyhyellä elämällä on liian vähän arvoa heidän
silmissään.

Kristityt sotajoukot ovat erinomaisia, sanotaan meille. Minä kiellän
sen. Näytettäköön minulle sellaisia! Minä puolestani en tunne
kristittyjä sotajoukkoja. Minulle mainitaan ristiretket. Lähtemättä
kiistelemään ristinsoturien urhoollisuudesta, minä huomautan vain, että
he eivät olleet suinkaan kristittyjä, vaan papin sotilaita, kirkon
kansalaisia; he taistelivat tämän kirkon hengellisen kotimaan puolesta,
josta se oli tehnyt maallisen kotimaan, ei kukaan tiedä, millä tavalla,
jos asiaa katsotaan tarkemmin, merkitsee tämä pakanuuteen palaamista:
kun ei evankeliumi perusta minkäänlaista kansallista uskontoa, on
jokainen pyhä sota mahdoton kristittyjen keskuudessa.

Pakanallisten keisarien aikana olivat kristityt sotilaat urhoollisia;
kaikki kristityt kirjailijat vakuuttavat niin. Ja minä uskon sen: se
oli kilvoittelemista kunniasta pakanallisten joukkojen kanssa. Heti kun
keisarit muuttuivat kristityiksi, ei tätä kilvoittelua enään ollut; ja
kun risti oli karkoittanut kotkan, hävisi roomalainen sankaruus
kokonaan.

Mutta jättäkäämme nämä valtiolliset mietteet ja palatkaamme oikeuteen
ja määrätkäämme tämän tärkeän kohdan periaatteet. Oikeus, jonka
yhteiskuntasopimus antaa ylimmälle valtiovallalle alamaisiin nähden, ei
ulotu, niinkuin olen jo sanonut, yli yhteisen hyödyn rajojen.
"Tasavallassa", lausuu Argensonin markiisi, "on kukin täysin vapaa
siinä, mikä ei tuota toisille vahinkoa". Siinä on muuttumaton raja;
sitä ei voida täsmällisemmin määrätä. En ole voinut kieltää itseltäni
nautintoa viitata joskus tähän käsikirjoitukseen, vaikka yleisö ei sitä
tunnekaan, kunnioittaakseni kuuluisan ja arvokkaan miehen muistoa,
miehen, joka säilytti ministerinäkin todellisen kansalaisen sydämen ja
oikeat ja järkevät mielipiteet maansa hallitsemisesta.

Alamaiset ovat siis velvollisia tekemään ylimmälle valtiovallalle tiliä
mielipiteistään vain sikäli kuin nämä mielipiteet ovat tärkeitä
yhteisölle. Nythän on hyvinkin tärkeätä valtiolle, että jokaisella
kansalaisella on sellainen uskonto, joka saa hänet rakastamaan
velvollisuuksiaan; mutta tämän uskonnon opinkappaleet kiinnittävät
valtion ja sen jäsenten huomiota vain sikäli kuin nämä opinkappaleet
koskevat siveysohjeita ja niitä velvollisuuksia, joita tämän uskonnon
tunnustajan on täyttäminen muita kohtaan. Jokaisella voi lisäksi olla
millaisia mielipiteitä tahansa, ilman että ylimmän valtiovallan asiana
olisi ottaa niistä selkoa; sillä kun tällä ei ole minkäänlaista
pätevyyttä toisessa maailmassa, niin ei sitä lainkaan koske se seikka,
millaisen kohtalon sen alamaiset saavat tulevassa elämässä, kunhan he
vain ovat hyviä kansalaisia tässä elämässä.

On siis olemassa puhdas kansalaisuskontunnustus, jonka kohdat kuuluvat
ylimmän valtiovallan määrättäviin, ei varsinaisesti uskonnollisina
opinkappaleina, vaan yhteistunteeseen kohdistuvina ajattelutapoina,
joita ilman on mahdoton olla hyvä kansalainen ja uskollinen
alamainen.[65] Voimatta velvoittaa ketään niitä uskomaan, saattaa se
karkoittaa valtiosta jokaisen, joka ei niitä usko; se saattaa
karkoittaa hänet, ei jumalattomana ihmisenä, vaan epäyhteiskunnallisena
ihmisenä, joka ei kykene rakastamaan vilpittömästi lakeja ja oikeutta
eikä uhraamaan tarvittaessa henkeänsä velvollisuudelleen. Jos taas
joku, joka on julkisesti tunnustanut nämä opinkappaleet, menettelee
niinkuin hän ei niihin uskoisikaan, rangaistakoon häntä kuolemalla: hän
on tehnyt rikoksista suurimman, hän on valehdellut lakien edessä.

Kansalaisuskonnon opinkappaleiden tulee olla yksinkertaisia.
vähälukuisia, täsmällisesti kaavaeltuja, vailla selityksiä ja
muistutuksia. Kaikkivaltiaan, viisaan, laupiaan, huoltavan ja kaitsevan
jumaluuden olemassaolo, tuleva elämä, oikeamielisten onni, pahojen
rangaistus, yhteiskuntasopimuksen ja lakien pyhyys, siinä myönteiset
opinkappaleet. Mitä tulee kielteisiin, rajoitan ne yhteen ainoaan; se
on suvaitsemattomuus: se kuuluu hylkäämiimme uskonnonmuotoihin.

Ne, jotka eroiltavat toisistaan valtiollisen suvaitsemattomuuden ja
jumaluusopillisen suvaitsemattomuuden, erehtyvät minun nähdäkseni: nämä
kaksi suvaitsemattomuutta ovat eroittamattomia. On mahdotonta elää
rauhassa ihmisten kanssa, joita pitää kadotukseen tuomittuina; jos
heitä rakastaisi, vihaisi Jumalaa, joka heitä rankaisee; täytyy
ehdottomasti joko kääntää heidät tai kiusata heitä kaikin tavoin. Missä
ikinä jumaluusopillinen suvaitsemattomuus on sallittu, siellä on sen
mahdotonta olla vaikuttamatta yhteiskunnallisiinkin oloihin;[66] ja
heti kun se pääsee niihin vaikuttamaan, ei ylin valtiovalta ole enään
ylin valtiovalta, ei edes maallisissa asioissa: siitä hetkestä ovat
papit todellisia valtiaita ja kuninkaat ovat vain heidän
palvelijoitaan.

Nykyään, jolloin ei enään ole eikä enää voi ollakaan ehdotonta
kansallista uskontoa, on suvaittava kaikkia niitä uskontoja, jotka
suvaitsevat toisia, mikäli niiden opinkappaleissa ei esiinny mitään
kansalaisvelvollisuuksien vastaista. Mutta jokainen, joka rohkenee
sanoa: _Kirkon ulkopuolella ei ole mitään pelastusta_, on karkoitettava
valtiosta, ellei valtio ole kirkko ja ellei ruhtinas ole ylimmäinen
pappi. Sellainen opinkappale soveltuu vain jumalvaltaiseen
hallitusmuotoon; jokaiseen muuhun yhdistettynä on se turmiollinen.
Syyn, jonka tähden Henrik IV:n sanotaan omaksuneen roomalaiskatolisen
uskonnon, pitäisi saada jokainen kunniallinen ihminen ja varsinkin
jokainen ajatteleva ruhtinas hylkäämään se.



Yhdeksäs luku.

Loppusana.


Esitettyäni valtio-oikeuden todelliset johtavat aatteet ja koetettuani
pystyttää valtion omalle perustalleen, olisi minun nyt vielä tuettava
sitä sen ulkonaisilla suhteilla; mikä käsittäisi kansainvälisen
oikeuden, kaupan, sodan ja valloitusten oikeuden, julkisen oikeuden,
liitot, neuvottelut. sopimukset y.m.s. Mutta tämä kaikki muodostaa
uuden, minun rajoitetulle katseelleni liian avaran tutkimusalueen;
minun olisi yleensäkin pitänyt suunnata se vain lähemmäs itseäni.



Viiteselitykset:


[1] Laatikaamme liiton laatuisat säännöt.

[2] "Valtio-oikeuden oppineet tutkimukset eivät ole useinkaan muuta
kuin vanhojen väärinkäytösten historiaa, ja huonossa asiassa on
osoitettu sitkeyttä silloin kun on otettu vaivakseen tutkia niitä
liiaksi" (_Traité des intérêts de la France avec ses voisins_,
kirjoittanut Argensonin markiisi). Niinpä juuri on Grotius tehnyt.

[3] Kts. erästä Plutarkoksen pientä tutkielmaa, jonka nimenä on: _Onko
eläimillä järkeä?_

[4] Roomalaiset, jotka ymmärsivät ja kunnioittivat sotaoikeutta
paremmin kuin mikään muu maailman kansa, olivat niin tunnontarkkoja
tässä suhteessa, ettei kansalaisen ollut sallittu palvella
vapaaehtoisenakaan, ellei hän ensin ollut erikoisesti sitoutunut
taistelemaan vihollista ja nimenomaan jotakin määrättyä vihollista
vastaan. Kun se legioona, missä nuorempi Cato suoritti ensimäistä
asepalvelustaan Popiliuksen johdolla, oli laskettu hajalleen, kirjoitti
Cato Vanhempi Popiliukselle, että jos tämä salli hänen poikansa jatkaa
palvelustaan käskynsä alaisena, täytyi hänellä vannottaa uusi
sotilasvala, sillä kun ensimäinen oli käynyt mitättömäksi, ei hän enää
voinut kantaa aseita vihollisen tuhoksi. Ja samainen Cato kirjoitti
pojalleen, että tämän tuli tarkoin varoa menemästä taisteluun, ennen
kuin hän oli vannonut uuden valan.

Tiedän kyllä, että minua vastaan voidaan vedota Clusiumin piiritykseen
ja muihin erikoistapauksiin. Mutta minä vetoan lakeihin ja tapoihin.
Roomalaiset ovat harvimmin rikkoneet lakejansa, ja vain heillä onkin
ollut niin kauniit lait.

[5] Tämän sanan oikea merkitys on melkein kokonaan unohtunut uudempien
kansojen keskuudessa; useimmat pitävät kaupunkia kaupunkivaltiona ja
porvaria (_bourgeois_) kaupunkivaltion kansalaisena (_citoyen_). He
eivät tiedä, että talot muodostavat kaupungin, mutta että kansalaiset
muodostavat kaupunkivaltion. Tästä samasta erehdyksestä saivat
kartagolaiset ennen kalliisti maksaa. En ole lukenut nimitystä _cives_
milloinkaan annetun jonkun ruhtinaan alamaisille, ei edes muinoin
makedonialaisille, eikä meidän päivinämme englantilaisille, vaikka nämä
ovatkin lähimpänä vapautta kuin kutkaan muut. Vain ranskalaiset
omaksuvat muitta mutkilta nimen _kansalainen_, koska ei heillä ole
siitä minkäänlaista todellista käsitystä, niinkuin voi nähdä heidän
sanakirjoistaankin: muutoinhan he tekisivät sen anastaessaan
majesteettirikoksen; tämä nimi merkitsee heidän keskuudessaan vain
hyvettä eikä oikeutta. Kun Bodin halusi puhua meidän kansalaisistamme
ja porvareistamme, teki hän raskaan erehdyksen pitäessään molempia
samoina. Hra d'Alembert ei ole hairahtunut tässä suhteessa, vaan on
kirjoituksessaan _Genève'istâ_ tarkoin eroittanut ne neljä ihmisluokkaa
(jopa viisikin, jos niihin lisätään selvät muukalaiset), jotka
kaupungissamme asuvat ja joista vain kaksi muodostaa valtion. Kukaan
muu ranskalainen kirjailija ei ole tietääkseni ymmärtänyt
_kansalainen_-sanan oikeata merkitystä.

[6] Milloin maassa on huono hallitus, on tämä tasa-arvoisuus vain
näennäinen ja pettävä; sen tehtävänä on yksinomaan köyhän pysyttäminen
kurjuudessaan ja rikkaan anastuksissaan. Tosiasiallisesti ovatkin lait
aina hyödyksi niille, joilla jotakin on, ja vahingoksi niille, joilla
ei ole mitään; mistä seuraa, että yhteiskuntatila on edullinen
ihmisille vain sikäli kuin heillä kaikilla on jotakin ja kuin ei
kellään heistä ole liikaa.

[7] Jotta tahto olisi yleinen, ei ole aina välttämätöntä, että se on
yksimielinen, mutta välttämätöntä on, että kaikki äänet lasketaan;
jokainen nimenomainen huomiottajättäminen rikkoo yleisyyden.

[8] "Jokaisella edulla", sanoo Argensonin markiisi, "on erilaiset
perusteet. Kahden yksityisedun sopusointu syntyy vastakohtana
kolmannelle." Hän olisi voinut lisätä, että kaikkien etujen sopusointu
syntyy vastakohtana jokaisen yksityisen edulle. Ellei olisi lainkaan
erilaisia etuja, niin yhteistä etua tuskin huomattaisiin, tällä kun ei
olisi koskaan mitään estettä: kaikki kävisi itsestään ja valtiotaito
lakkaisi olemasta taito.

[9] "Totta on", sanoo Machiavelli, "että eräät jakautumiset ovat
vahingollisia valtiolle, toiset taas hyödyllisiä: vahingollisia ovat
ne, jotka synnyttävät lahkoja ja puolueita; hyödyllisiä ne, jotka eivät
anna aihetta mihinkään lahkoihin eikä puolueisiin. Ellei siis valtion
perustaja kykenekään estämään vihollisuuksia siinä syntymästä, niin
tulee hänen ainakin estää niiden kehkeytyminen lahkoiksi." (_Firentsen
Historia_, VII 1.) [Rousseau esittää Machiavellin tekstin
italiankielisenä.]

[10] Tarkkaavat lukijat, minä pyydän teitä, älkää kiirehtikö syyttämään
minua tässä ristiriitaisuudesta. En ole voinut kielen köyhyyden takia
välttää sitä oppisanoissa, mutta odottakaa.

[11] Tällä sanalla en tarkoita yksinomaan ylimysvaltaa tai
kansanvaltaa, vaan yleensä jokaista hallitusta, jota ohjaa yleistahto,
mikä on laki. Ollakseen oikeudenmukainen ei hallitus saa sekaantua
ylimpään valtiovaltaan, vaan täytyy sen olla ylimmän vallan palvelija:
silloin on yksinvaltakin tasavalta. Tämä asia selviää seuraavassa
kirjassa.

[12] Kansa tulee kuuluisaksi vasta sitten kun sen lainsäädäntö alkaa
rappeutua. On tietymätöntä, kuinka monta vuosisataa Lykurgoksen
lakijärjestelmä oli vaikuttanut spartalaisten onneksi, ennenkuin heistä
tuli puhe muussa Kreikassa.

[13] Tämä vuorokeskustelu on yleisimmin tunnettu nimellä _Politikos
(Hallitusmies)_. Suom. huom.

[14] Jotka pitävät Calvinia vain jumaluusoppineena, tuntevat huonosti
hänen neronsa laajuuden. Meidän viisaiden säädöstemme laatiminen, johon
hän otti tehokkaasti osaa, tuottaa hänelle yhtä paljon kunniaa kuin
hänen _Institutionsa_. Millaisia mullistuksia aika toimittaneekaan
meidän jumalanpalveluksessamme, niin kauvan kuin isänmaan ja vapauden
rakkaus ei ole sammunut keskuudestamme, ei ole milloinkaan lakattava
siunaamasta tämän suuren miehen muistoa.

[15] "Tosiaankaan", sanoo Machiavelli, "ei ole niinkään kansan
keskuudessa esiintynyt erikoista lainsäätäjää, joka ei olisi
turvautunut Jumalaan, koska hän ei olisi muutoin saanut lakejaan
hyväksytyiksi; onkin olemassa useita hyödyllisiä totuuksia, joista
viisaalla miehellä saattaa olla tietoa, ilman että niissä näkyisi niin
ilmeistä järkeä, että ne kykenisivät muitakin vakuuttamaan."
(_Tutkielmia Titus Liviuksesta_, I kirja, 11. luku.) [Tässäkin esittää
Rousseau Machiavellin tekstin alkukielellä. Suom. huom.]

[16] Kuuluisa englantilainen jumaluusoppinut (kuollut v. 1779).
Suom. huom.

[17] Ellei kahdesta naapurikansasta toinen voisi tulla toimeen ilman
toista, olisi moinen tilanne sangen hankala edelliselle ja sangen
vaarallinen jälkimäiselle. Sellaisessa tapauksessa pyrkisi jokainen
viisas kansa hyvin pian vapauttamaan toisen tästä riippuvaisuudesta.
Keskelle Meksikon valtakuntaa saarrettu Thlascalan tasavalta piti
parempana tulla toimeen ilman suolaa kuin ostaa sitä meksikolaisilta
tai ottaa sitä edes vastaan ilmaiseksi. Viisaat thlascalalaiset näkivät
tämän anteliaisuuden alle kätkeytyvän ansan. He pysyttelivät vapaina;
ja tästä pienestä valtiosta, joka oli suljettu tämän suuren valtakunnan
sisään, tuli vihdoin sen häviön ase.

[18] Tahdotteko siis tehdä valtion lujaksi? Lähentäkää äärimmäisiä
asteita niin paljon kuin mahdollista; älkää suvaitko äveriäitä ihmisiä,
älkääkä myös kerjäläisiä. Nämä kaksi luokkaa, jotka ovat luonnostaan
eroittamattomia, ovat yhtä tuhoisia yhteishyvälle; toisesta tulevat
tyrannien kannattajat, toisesta tyrannit: heidän välillään käydään aina
kauppaa valtion vapaudesta; yksi sen ostaa ja toinen sen myy.

[19] "Moni ulkomaankaupan haara", sanoo Argensonin markiisi, "tarjoaa
tuskin muuta kuin näennäistä hyötyä valtakunnalle yleensä: se saattaa
rikastuttaa muutamia yksityisiä, jopa muutamia kaupunkejakin; mutta
kansakunta kokonaisuudessaan ei voita siinä mitään, eikä väestön ole
siitä suinkaan sen parempi olla".

[20] Montesquieu. Suom. huom.

[21] Niin annetaan Venetsiassa neuvostolle nimi _Hänen Jaloutensa.
Ruhtinas_ silloinkin, kun dogi ei ole saapuvilla.

[22] Montesquieu: Lakien henki, III. kirja, 3. luku. Suom. huom.

[23] Posenin maaherra, Puolan kuninkaan isä, Lotringenin herttua.
"Pidän vaarallista vapautta parempana kuin rauhallista orjuutta."
Suom. huom.

[24] Rousseau käyttää ranskalaista sanaa _prêtres_ (papit), joka on
latinan välityksellä muodostunut kreikkalaisesta sanasta _presbyteros_:
tämä presbyteros, samoinkuin _senaatti_ (senatus: senex = vanhus) ja
_gerontit_ (gerontes = vanhukset), merkitsee _vanhempaa_ ja siis
kokeneempaa henkilöä tai henkilöryhmää, mitä Rousseau näiden nimien
luettelemisella haluaakin lausua. Suom. huom.

[25] Onkin selvää, ettei muinaisten roomalaisten käyttämä sana
_optimaatit_ suinkaan tarkoita parhaita, vaan mahtavimpia.

[26] On erinomaisen tärkeätä määrätä laeilla hallitusmiesten vaalitapa:
sillä jos se heitetään ruhtinaan tahdosta riippuvaksi, ei voida välttyä
joutumasta perinnölliseen ylimysvaltaan, niinkuin on käynyt _Venetsian_
ja _Bernin_ tasavalloissa. Niinpä onkin edellinen jo aikaa sitten
hajonnut valtiona; mutta jälkimäinen on pysynyt yhäti pystyssä
senaattinsa erinomaisen viisauden turvin: se on hyvin kunnioitettava ja
hyvin vaarallinen poikkeus.

[27] Vrt. _Valtio-oppia_, III. kirjaa, 14. lukua sekä IV. k., 10. ja
11. 1. Suom. huom.

[28] Machiavelli oli kunnon mies ja kelpo kansalainen, mutta Medicien
huoneeseen sidottuna oli hänen pakko keskellä isänmaansa sortoa peittää
vapaudenrakkauttaan. Jo hänen inhoittavan sankarinsa valinta osoittaa
kyllin selvästi hänen salaisen tarkoituksensa; ja hänen _Ruhtinaansa_
julistamien sekä hänen Titus Livius-tutkielmissaan ja Firentsen
historiassaan esiintyvien menettelyohjeiden vastakkaisuus todistaa,
että tällä syvällisellä valtiomiehellä on tähän asti ollut vain
pintapuolisia tai epärehellisiä lukijoita. Rooman hovi on ankarasti
kieltänyt hänen kirjansa. Sen minä uskon kernaasti: sitähän hän
selvimmin kuvaakin.

[29] Jutun on Rousseau saanut niin uutterasti lukemaltaan
Plutarkokselta. Suom. huom.

[30] "Sillä hyödyllisin ja samalla lyhyin keino saada selville, mikä on
hyvää ja mikä pahaa, on ajatella, mitä et ole tahtonut ja mitä taas
olet tahtonut toisen ruhtinaan hallitessa." (Tacituksen historiateoksen
I. kirja, 16. luku.) Suom. huom.

[31] Hallitusmiehestä.

[32] Ranskalainen tutkimusmatkailija (1643-1713), joka kuvaili
varsinkin Persiaa ja Itä-lntiaa. Suom. huom.

[33] Rousseau kirjoittaa _cuzcuz_; yleisin muoto on _couscou_, mutta
tavataan myös sellaisia kirjoitustapoja kuin _cousse-couche_ ja
_couchecouche_. Sana on lainattu Antillien kreolinkielestä ja
tarkoittaa _tähkämesiheinän_ (Holcus spicatus) jyvää, jota neekerit
käyttävät ravintonaan. Pari _Holcus_-lajia esiintyy hyvin harvinaisina
Suomessakin, ja tämän heinäkasvin eräät sukulaiset, kuten esim.
_Andropogon sorghum_ ("durrah", "iilja") ovat Afrikan kansojen
pääviljoja. Suom. huom.

[34] _Maniok_-kasvin juurimukuloista tehdyt jauhot tai leipä. Maniok on
Amerikan ja Afrikan kuumien vyöhykkeiden tärkeimpiä viljelyskasveja.
Sitä nimitetään myös _kassavapensaaksi_. Suom. huom.

[35] Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä minä sanoin Toisen
kirjan yhdeksännessä luvussa suurten valtioiden haitoista; sillä siellä
oli kysymys hallituksen vallasta jäseniinsä nähden, kun taas tässä on
puhe sen voimasta alamaisiin nähden. Sen hajallaan asuvat jäsenet ovat
sen tukikohtina sen vaikuttaessa kaukaa kansaan, mutta sillä ei ole
mitään tukikohtaa vaikuttaakseen suoraan näihin jäseniinsä. Niinpä siis
muodostaa yhdessä tapauksessa vipuvarren pituus sen heikkouden,
toisessa taas sen voiman.

[36] Saman periaatteen mukaan on arvosteltava vuosisatoja, jotka
ansaitsevat etusijan siitä syystä, että ihmiskunta on niiden kuluessa
parhaiten menestynyt. On liiaksikin ihailtu niitä aikakausia, jolloin
on nähty kirjallisuuden ja taiteiden kukoistavan, tutkimatta syvemmin
niiden viljelemisen salaista tarkoitusta, ottamatta huomioon niiden
tuhoisaa vaikutusta. _Idque apud imperitos humanitas vocabatur, quum
pars servitutis esset_. [Tacitus, _Julius Agricolan elämäkerta_, kpl.
XXI: "Ja nämä typerät ihmiset nimittivät sivistykseksi sitä, mikä oli
osa heidän orjuuttaan."] Emmekö sitten milloinkaan opi näkemään
kirjojen antamissa ohjeissa sitä karkeata oman edun tavoittelua, joka
panee niiden tekijät puhumaan? Ei, mitä he mahtanevatkaan sanoa:
milloin joku maa loistostaan huolimatta menettää asukkaitaan, niin ei
ole totta, että kaikki käy hyvin, eikä se seikka, että jollakin
runoilijalla on sadantuhannen markan tulot, riitä tekemään hänen
vuosisadastaan parasta kaikista. Täytyy katsoa vähemmän päämiesten
näennäistä rauhaa ja varmuutta kuin kokonaisten kansakuntien ja
varsinkin väkirikkaimpien valtioiden hyvinvointia. Rakeet voivat
hävittää muutamia maakuntia, mutta saavat harvoin aikaan nälänhädän.
Kapinat, kansalaissodat säikähdyttävät kovin päämiehiä; mutta ne eivät
ole kansojen todellisia onnettomuuksia, näillä kun voi olla suorastaan
hengähtämisen aika silloin kun kiistellään siitä, kuka pääsee niiden
tyranniksi. Niiden pysyvästä tilasta syntyy niiden todellinen menestys
tai hätä; milloin kaikki on poljettu ikeen alle, silloin kuihtuu
kaikki, silloin tuhoavat päämiehet niitä mielin määrin ja _ubi
solitudinem faciunt, pacem appellant_ [Tacitus, _Julius Agricolan
elämäkerta_, kpl. XXX: "kun he tekevät maan autioksi, nimittävät he
sitä rauhaksi"]. Kun maan mahtavain rettelöimiset myllersivät
Ranskan kuningaskuntaa ja kun Pariisin piispanapulainen kuljetti
parlamentissakin tikaria taskussaan, niin ei se estänyt Ranskan kansaa
elämästä onnellisena ja lukuisana kunniallisen ja vapaan hyvinvoinnin
helmassa. Muinoin kukoisti Kreikka mitä julmimpien sotien raivotessa:
veri vuoti siellä virtoinaan, ja kuitenkin oli koko maa täynnä ihmisiä.
"Näytti siltä", sanoo Machiavelli, "että meidän tasavaltamme voima vain
kasvoi murhien, maanpakotuomioiden, kansalaissotien keskellä". Sen
kansalaisten kunto, heidän tapansa, heidän riippumattomuutensa tekivät
enemmän sen vahvistamiseksi kuin kaikki sen riidat sen heikontamiseksi.
Hiukkanen kuohuntaa luo pontevuutta mieliin, ja ihmissuvun saa
todellakin menestymään vähemmän rauha kuin vapaus.

[37] Venetsian tasavallan hidas muodostuminen ja kehittyminen
laguuniensa keskellä tarjoaa huomattavan esimerkin tällaisesta
siirtymisestä: ja varsin kummallista on, että venetsialaiset näyttävät
tuhannenkahdensadan vuoden kuluttua olevan vasta toisessa asteessa,
joka alkoi _Serrar di Consiglio'lla_ v. 1198. Mitä tulee muinaisiin
herttuoihin, joista heitä moititaan, niin on todistettu, mitä siitä
sitten sanoneekaan _Squittinio della libertà veneta_, etteivät he ole
suinkaan olleet heidän täysivaltaisia hallitsijoitaan.

Varmaankaan ei olla esitykseni vastustamiseksi vetoamatta Rooman
tasavaltaan, joka seurasi, sanottanee, aivan päinvastaista
kehityskulkua, siirtyessään yksinvallasta ylimysvaltaan ja
ylimysvallasta kansanvaltaan. Minä en ajattele läheskään niin.

Romuluksen ensimäinen laitos oli sekahallitus, joka piankin turmeltui
itsevaltiudeksi. Erikoisista syistä hävisi valtio ennen aikaansa, aivan
niinkuin nähdään vastasyntyneen lapsenkin kuolevan ennen miehenikään
ehtimistään: Tarquiniusten karkoitus oli todellinen tasavallan
syntymisen hetki. Mutta se ei saanut aluksi pysyvää muotoa, koska
tehtiin vain puolet työstä, kun ei poistettu patriisijärjestelmää.
Sillä kun tällä tavalla perinnöllinen ylimysvalta, joka on pahin
laillisista hallituksista, jäi ristiriitaan kansanvallan kanssa, ei
yhäti epävarma ja häilyvä hallitusmuoto päässyt vakiintumaan, niinkuin
Machiavelli on osoittanut, ennenkuin asetettiin kansantribuunit: vasta
silloin oli olemassa todellinen hallitus ja oikea kansanvalta. Kansa ei
tosiaan ollut silloin vain ylin valtiovalta, vaan myös hallitusmies ja
tuomari; senaatti oli vain alempi virasto, jonka oli määrä tasoittaa ja
keskittää hallitusta; ja konsulitkin, vaikka olivatkin patriiseja,
vaikka olivatkin ensimäisiä hallitusmiehiä, vaikka olivatkin
rajattomalla vallalla varustettuja päälliköitä sodassa, olivat Roomassa
vain kansan puheenjohtajia.

Siitä lähtien nähtiin myös hallituksen seuraavan luontaista
taipumustaan ja pyrkivän voimakkaasti ylimysvaltaan. Kun
patriisijärjestelmä oli hävinnyt kuin itsestään, ei ylimysvalta
perustunut enää patriisikuntaan niinkuin Venetsiassa ja Genovassa, vaan
senaatin virkakuntaan, johon kuului sekä patriiseja että plebeijejä,
jopa tribuunienkin virkakuntaan silloin kun se alkoi anastaa itselleen
tehokasta valtaa: sillä nimethän eivät vaikuta mitään itse asioihin; ja
milloin kansalla on päämiehiä, jotka hallitsevat sen puolesta, niin
mikä nimi näillä päämiehillä liekin, kysymys on aina ylimysvallasta.

Ylimysvallan väärinkäytöksistä syntyivät kansalaissodat ja
triumviraatti. Sulla, Julius Caesar, Augustus olivat itse asiassa
todellisia yksinvaltiaita; ja vihdoin hajosi valtio Tiberiuksen
itsevaltiuden aikana. Rooman historia ei siis suinkaan osoita
perussääntöäni vääräksi, vaan vahvistaa sitä yhä.

[38] _Omnes enim et habentur et dicuntur tyranni qui potestate utuntur
perpetua, in ea civitate quae libertate usa est_. [Cornelius Nepos,
_Miltiades_, kpl. VIII: "Sillä tyranneina pidetään ja tyranneiksi
sanotaan kaikkia niitä, jotka käyttelevät pysyväistä valtaa valtiossa,
joka on ennen nauttinut vapautta."] On kyllä totta, että Aristoteles
(_Nikomakholainen siveysoppi_, VIII kirja 10. luku) eroittaa tyrannin
kuninkaasta sikäli että edellinen hallitsee omaksi hyödykseen ja
jälkimäinen yksinomaan alamaistensa hyödyksi; mutta paitsi sitä, että
yleensä kaikki kreikkalaiset kirjailijat ovat käyttäneet tätä
tyrannisanaa toisessa merkityksessä, niinkuin selviää varsinkin
Ksenophonin _Hieronista_, seuraisi Aristoteleen eroituskäsityksestä,
ettei maailman alusta alkaen olisi vielä ollut olemassa ainoatakaan
kuningasta.

[39] Jotakuinkin siinä merkityksessä, mikä tälle nimitykselle annetaan
Englannin parlamentissa (_orateur; speaker_). Näiden tointen
samanlaisuus olisi saattanut konsulit ja tribuunit riitaan keskenään,
vaikkapa kaikki tuomiovalta olisi ollutkin lakkautettu.

[40] _Le tiers-état_. Niin oli laita juuri Ranskassa. Suom. huom.

[41] Jos kylmissä maissa omaksuttaisiin itämaalaisten ylellisyys ja
veltot tavat, olisi se samalla heidän kahleittensa omaksumista, se
olisi niihin sitoumista vielä lujemmin kuin he.

[42] Sen aijoin tehdä myöhemmin tässä teoksessa silloin kun minä
ulkomaisia suhteita käsitellessäni olisin tullut valtioliittoihin,
aivan uuteen aiheeseen, jonka johtavat aatteet ovat vielä
selvittämättä.

[43] Luonnollisestikin sillä edellytyksellä, ettei lähdetä maasta
velvollisuuksia pakoon ja yritetä väistää isänmaan palvelemista silloin
kun se tätä palvelusta tarvitsee. Pakeneminen olisi silloin rikollista
ja rangaistavaa; se ei olisi enää poistumista, vaan karkaamista.

[44] _Historiateos_, I. kirja, 85. luku.

[45] Tällöin on aina ajateltava vapaata tilaa: sillä muutoinhan
saattavat perhe, kiinteä omaisuus, turvapaikan puute, pakko, väkivalta
pidättää asukkaan maassa vastoin hänen tahtoaan; ja silloin ei
yksinomaan hänen oleskelunsa edellytä enää hänen suostumustaan
sopimukseen tai sopimuksen loukkaamiseen.

[46] Genovassa on vankiloiden julkipuolella ja kaleerivankien kahleissa
luettavana sana _Libertas_ (Vapaus). Tämä kilpikirjoituksen
käyttämistapa on kaunis ja oikea. Vain kaikensäätyiset pahantekijät
estävät tosiaan kansalaista olemasta vapaa. Maassa, missä kaikki
sellaiset henkilöt olisivat kaleereilla, nautittaisiin täydellisintä
vapautta.

[47] _Lakien henki_, II. kirja, 2. luku. Suom. huom.

[48] Abbé Charles-Irénée de Saint-Pierre (1658-1743), tunnettu
varsinkin kirjastaan _Ikuisen rauhan suunnitelma_. Suom. huom.

[49] _Rooman_ nimi, jonka väitetään johtuvan _Romuluksesta_, on
kreikkaa ja merkitsee _voimaa_; _Numan_ nimi on kreikkaa myös ja
merkitsee _lakia_. Onko todennäköistä, että tämän kaupungin molemmilla
ensimäisillä kuninkailla oli jo ennakolta nimet, jotka niin hyvin
vastasivat heidän myöhempiä tekojaan?

[50] Ramnenses.

[51] Tatienses.

[52] Luceres.

[53] Minä sanon _Mars-kentälle_, koska kansa kokoontui sinne
kenturioittain; molemmissa toisissa muodoissaan kokoontui kansa
Forumille tai muualle, ja silloin oli _capite censi'llä_ yhtä paljon
vaikutusta ja valtaa kuin ylhäisimmilläkin kansalaisilla.

[54] Tämän arvalla määrätyn kenturian nimenä oli _praerogativa_, koska
se oli ensimäinen, jonka mieltä kysyttiin; ja siitä on tullut sana
_prérogative_ (etuoikeus).

[55] Custodes, dirigitores, rogatores suffragiorum.

[56] Tämä nimitys tapahtui salaa, yöllä, ikäänkuin olisi hävetty
kohottaa joku lakien yläpuolelle.

[57] Tästä hän ei saattanut olla varma diktaattoria ehdottaessaan:
eihän hän uskaltanut itseään nimittää, eikä hän taas toiselta puolen
voinut luottaa siihenkään, että hänen virkaveljensä nimittäisi juuri
hänet.

[58] Tässä luvussa viittaan vain siihen, mitä olen käsitellyt laveammin
kirjeessäni hra d'Alembert'ille.

[59] He olivat kotoisin eräästä toisesta saaresta, jonka nimeä kielemme
hienotunteisuus estää minua tässä tilaisuudessa mainitsemasta.

[60] _Tuomarein kirja_, XI, 24. Näin kuuluu suomalainen käännös.
Vulgatan teksti on seuraava: _Nonne ea quae possidet Chamos deus tuus,
tibi jure debentur?_ (Eivätkö kaikki ne, mitä sinun jumalasi Kamos
omistaa, kuulu oikeuden mukaan sinulle?) Rousseaun käännös kuuluu:
_Eikö sen omistamista, mikä kuuluu Kamokselle, teidän jumalallenne, ole
oikeuden mukaisesti teille myönnettävä? Me omistamme samalla
perusteella maat, jotka meidän voittoisa Jumalamme on itselleen
hankkinut_. Esitettyään alahuomautuksessa Vulgatan tekstin, jatkaa
Rousseau: Isä de Carrières on kääntänyt: _Ettekö luule teillänne olevan
oikeutta omistaa sitä, mikä kuuluu Kamokselle, teidän jumalallenne?_
Minä en tunne heprealaisen tekstin ajatusta; mutta minä näen, että
Jefta Vulgatassa tunnustaa tosiasiallisesti Kamosjumalan oikeuden ja
että ranskalainen kääntäjä heikontaa tätä tunnustusta lisäämällä
tekstiin sanat _selon vous_ (teidän mielestänne), joita ei ole
latinalaisessa tekstissä.

Uudemmissa ranskalaisissa raamatunkäännöksissä ei ole näitä Rousseaun
moittimia sanoja. -- Suom. huom.

[61] On päivänselvää, ettei phokilaisia vastaan käyty n.s. pyhä sota
ollut suinkaan mikään uskonsota. Sen tarkoituksena oli pyhänraastajain
rankaiseminen eikä suinkaan vääräuskoisten kukistaminen.

[62] On hyvin huomattava, etteivät papistoa liitä kokonaisuudeksi niin
paljon varsinaiset seurat, kuten Ranskassa, kuin kirkkojen yhteys.
Kirkkojen yhteys ja kirkosta eroittaminen muodostavat papiston
yhteiskunnallisen sopimuksen, sopimuksen, jonka avulla se on aina oleva
kansojen ja kuninkaiden valtias. Kaikki papit, jotka pitävät yhteyttä
keskenään, ovat kansalaiskumppanuksia, vaikka he sitten asuisivat
kahdessa päässä maailmaa. Tämä keksintö on valtiotaidon mestariteos.
Pakanallisten pappien keskuudessa ei ollut mitään sellaista
havaittavana: niinpä eivät he ole koskaan muodostaneetkaan yhtenäistä
pappiskuntaa.

[63] Katsokaa m.m. eräästä Grotiuksen 11 p. huhtik. 1643 päivätystä ja
veljelle lähetetystä kirjeestä, mitä tämä oppinut mies hyväksyy ja mitä
hän paheksuu _de Cive_-kirjasta. On kyllä totta, että hän lempeyteen
taipuvaisena näyttää antavan tekijälle hyvän anteeksi pahan tähden;
mutta kaikki eivät ole niin laupiaita.

[64] Ollos jumalille pyhitetty > ollos jumalille uhrattu > ollos
kirottu. Suom. huom.

[65] Puolustaessaan Catilinaa koetti Caesar todistaa opin sielun
kuolevaisuudesta oikeaksi. Sitä kumotakseen eivät Cato ja Cicero
suinkaan tuhlanneet aikaa filosofoimisiin: he tyytyivät osoittamaan,
että Caesar puhui huonon kansalaisen tavoin ja esitti valtiolle
vahingollisia mielipiteitä. Ja tosiaan: _siitä_ asiastahan oli Rooman
senaatin annettava tuomionsa, eikä suinkaan mistään jumaluusopillisesta
kysymyksestä.

[66] Kun avioliitto esimerkiksi on yhteiskunnallinen sopimus, on siitä
myös yhteiskunnallisia seurauksia, joita ilman yhteiskunnan olisi
suorastaan mahdotonta pysyä pystyssä. Olettakaamme siis, että papiston
onnistuu vallata itselleen yksinomainen oikeus vahvistaa tämä
sopimus, oikeus, joka sen täytyykin välttämättä anastaa jokaisen
suvaitsemattoman uskonnon mukaan. Eikö ole silloin selvää, että kun se
taitavasti käyttelee kirkon valtaa, se tekee tyhjäksi ruhtinaan vallan,
ruhtinaan, jolla on enää vain sen verran alamaisia kuin papisto
suvaitsee sille jättää? Jos tällä papistolla on vapaus vihkiä
avioliittoon tai ei vihkiä ihmisiä aina sen mukaan, onko heillä tai
eikö heillä ole se tai se usko; sen mukaan, hyväksyvätkö he tai
hylkäävätkö he sen tai sen opinkaavan; sen mukaan, ovatko he tämän
papiston enemmän tai vähemmän hartaita kannattajia: eikö ole selvää,
että tämä papisto viisaasti ja lujasti toimiessaaan hallitsee yksinään
perintöjä, virkoja, kansalaisia, jopa valtiotakin, joka ei voisi pysyä
pystyssä, koska sen muodostaisivat enää vain pelkät äpärät? Mutta,
sanottanee, voidaanhan väärinkäytöksistä valittaa, voidaanhan haastaa
oikeuteen, voidaanhan julkaista asetuksia, voidaanhan kirkon maallinen
omaisuus ottaa takavarikkoon. Kuinka naurettavaa! Papisto, jos sillä on
hiukankin, minä en sano rohkeutta, vaan tervettä järkeä, antaa kaiken
tämän tapahtua ja jatkaa entiseen tapaansa; se antaa kaikessa rauhassa
valittaa, haastaa, julistaa, takavarikoida ja pysyy lopultakin
valtiaana. Eipä ole minun nähdäkseni suurikaan uhraus luopua osasta,
kun varmasti tietää anastavansa kaikki.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yhteiskuntasopimuksesta - eli Valtio-oikeuden johtavat aatteet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.