Title: Hiilipiirroksia
Author: Siekiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hiilipiirroksia" ***


HIILIPIIRROKSIA

Kirj.

Henryk Sienkiewicz


Puolankielestä [engl. "Charcoal Sketches"] suomentanut Maila Talvio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1901.



SISÄLLYS:

    I. Kertomuksen sankarit.
   II. Uusia henkilöjä ja rumia kuvia.
  III. Sankari keksii keinon.
   IV. Peto pauloissa.
    V. Pässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.
   VI. Alhaison lapsi.
  VII. Alhaison lapsi (jatk.)
 VIII. Alhaison lapsi (jatk.)
   IX. Alhaison lapsi (jatk.)
    X. Neron voitto.
   XI. Tarun loppu.
       Jälkikirjoitus.



I.

Kertomuksen sankarit.


Herrastuomarin kansliassa Pässinpään kylässä vallitsi haudan
hiljaisuus. Vanhanpuoleinen mies, herrastuomari Frans Burak, istui
pöydän ääressä, kirjoittaa raaputellen tavattomalla tarkkaavaisuudella.
Hänen kirjurinsa, nuori, toivorikas herra Zolzikiewicz[1] seisoi
ikkunan ääressä ja hätisteli kärpäsiä kasvoiltaan.

Kansliassa oli kärpäsiä ihan kuin navetassa. Ne olivat läämineet seinät
niin likaisiksi, ettei niiden alkuperäisestä karvasta ollut jälkeäkään
jälellä. Lasi joka peitti pöydän yläpuolella riippuvan kuvan,[2]
paperit, sinetti, krusifiksi[3] ja kansliakirjat -- kaikki oli
paksunaan kärpäsenjälkiä.

Kärpäset ryömivät herrastuomarin päällä ihan yhtä huolettomasti kuin
jos hän olisi ollut tavallinen lautamies, mutta herra Zolzikiewiczin
voideltu ja hyvänhajuinen pää niitä varsinkin houkutteli puoleensa. Sen
pään ympärillä parveili kokonaisia kärpäslaumoja ja kaljulla päälaella
istui eläviä, liikkuvia, mustia täpliä. Tuontuostakin nosti herra
Zolzikiewicz varovaisesti kättään, mutta päästi samassa kämmenensä
läjähtämään päätä vastaan. Silloin surahti kärpäsparvi lentoon ja herra
Zolzikiewicz rupesi ravistamaan pörröänsä, sormillaan keräämään raatoja
ja heittämään niitä lattialle.

Oli iltapäivä, kello saattoi ehkä olla neljä. Kylässä vallitsi
täydellinen hiljaisuus, sillä ihmiset olivat vainioillaan.
Kansliahuoneen ikkunan takana syyhytti lehmä selkäänsä seinää vastaan,
vähäväliä näkyi ruudun läpi sen pärisevät sieraimet ja kuono, josta
valui kinaa.

Välistä heilautti se taappäin raskasta päätään, suojellakseen itseään
kärpäsiltä ja silloin raapasivat sarvet seinää. Samassa katsahti herra
Zolzikiewicz ikkunaan ja huudahti:

-- Kyllä minä sinut siitä opetan!

Sitte katsoi hän peiliin joka riippui ikkunan pielessä ja silitti
hiuksiaan.

Vihdoin katkaisi herrastuomari hiljaisuuden.

-- Herra Zolzikiewicz, virkkoi hän masurilaismurteella, --
kirjoittakaappa te nyt se raportti, minulta ei se oikein tahdo luistaa
ja olettehan te sitäpaitsi kyläkunnan kirjuri.

Mutta herra Zolzikiewicz sattui olemaan huonolla tuulella ja kun hän
oli huonolla tuulella, niin täytyi herrastuomarin pitää huolta
kaikesta.

-- No ja entä jos olenkin kirjuri? -- vastasi hän ylenkatseellisesti.
-- Kirjurin tehtävä on kirjoittaa päällikölle ja komisariukselle, mutta
herrastuomareille, teidän vertaisillenne, saatte itse kirjoittaa.

Majesteetillisella ylenkatseella lisäsi hän vielä:

-- Mikä se herrastuomari muka on olevinaan? Talonpoika se on eikä
mitään muuta. Talonpoika on talonpoika, vaikka voissa paistettaisiin.

Sitte hän taaskin sukasi hiuksiaan ja katsahti peiliin.

Herrastuomari loukkaantui ja puhkesi puhumaan:

-- No jopa nyt jotakin! Tietäkää, että minä olen juonut teetä
_komsarjuksen_ kanssa.

-- Teetä! onpa siinä kehumisen varaa! vastasi Zolzikiewicz entiseen
tapaansa. -- Ehkäpä vielä ilman aarakkia?

-- Aarakin kanssa! niinpä niinkin.

-- Vaikkapa vaan aarakin kanssa -- mutta minä en siltä kirjoita
raporttia.

Herrastuomari tulistui.

-- Koska herra on niin hentoa tekoa, niin kuka käski pyrkimään
kirjuriksi?

-- Kuka teitä sitte käski pyrkimään? Minä olin päällikön tuttava ja...

-- Kyllä kai, mutta kun hän tänne tulee, niin ei herra uskalla
hiiskahtaakaan...

-- Burak, Burak! huomaan ettette pidä kieltänne kurissa. Minä olen jo
muutenkin kyllästynyt talonpoikiinne ja kirjurintoimiinne. Ihminen joka
on saanut hienon kasvatuksen aivan raaistuu teidän joukossanne. Jahka
minä tässä vielä oikein suutun, niin heitän sekä teidät että koko
kirjurinviran hiiteen.

-- Vai niin! No mitä herra sitte rupeaa tekemään?

-- Ettäkö mitä? Luuletteko että minun pitää panna hampaat naulaan ilman
tätä kirjurin virkaa? Hienosti kasvatettu mies kyllä tulee toimeen.
Älkää te ensinkään surko hienosti kasvatetun miehen kohtaloa. Vasta
eilen sanoi minulle reviisori Stolbicki:[4] "aijai sinua Zolzikiewicz,
sinusta se vasta helkkarin alireviisori tulisi: sinähän kuulet ruohon
kasvavan." Sellaisia sanoja ei sanota tyhmeliineille. Minä annan
palttua teidän kirjurinviroillenne. Hienosti kasvatettu mies...

-- No, no, ei se maailma nyt siltä nurin mene.

-- Ei, maailma tosin ei mene nurin, mutta te saatte kastaa sutinne
tervapyttyyn ja sillä sudilla kirjoittaa kirjanne. Ja kyllä teidän
tulee lämmin, kun patukka paukkuu selässänne.

Herrastuomari alkoi raappia päätään.

-- Mitä herra kanssa paikalla nousee takajaloilleen!

-- Mitä te sitte älmennätte suun täydeltä...

-- Jätetään se nyt sikseen.

Taas syntyi hiljaisuus, ainoastaan herrastuomarin kynä raapiskeli
hitaasti paperia.

Vihdoin hän oikaisihe, pyyhkäisi kynää takkiinsa ja huudahti:

-- No, nyt se on valmis, jumalankiitos.

-- Lukekaappas nyt sitte mitä siinä olette töhrinyt.

-- Töhrin mitä piti töhriä, kirjoitin kaikki mitä piti kirjoittaa.

-- Lukekaa nyt vaan, kun sanon.

Herrastuomari kävi molemmin käsin kiinni paperiin ja alkoi lukea:

"Herrastuomarille _Ovisalvan_ seurakunnassa. Nimeen Isän ja Pojan ja
Pyhän Hengen. Amen. Päällikkö on käskenyt että sotamiesluettelot pitää
lähettää Maarianpäiväksi ja että henkiluettelot kirkonkirjan mukaan
siellä pappilassa ja ne meidän talonpojat tulevat teidän luo
leikkuulle, ymmärrättekö että se pitää kirjoittaa ja että leikkuumiehet
kanssa pitää lähettää Maarianpäiväksi, kun ovat täyttäneet
kahdeksantoista vuotta, sillä jos ette sitä tee, niin saatte pitkin
turpaanne, jota itselleni ja teille toivotan Amen."

Kelpo herrastuomari oli joka sunnuntai kuullut rovastin lopettavan
saarnansa tällä tavalla, sentähden piti hän tietysti tätä loppua sekä
välttämättömänä että virallisen kirjoitustavan mukaisena. Mutta
Zolzikiewicz purskahti nauruun.

-- Sekö siitä nyt tuli? virkkoi hän.

-- Herra saa sitte kirjoittaa paremmin.

-- Tietysti minä kirjoitan, sillä minua hävettää koko Pässinpään
puolesta.

Näin sanottuaan Zolzikiewicz istuutui, otti kynän käteensä, piirsi
sillä kaaren ilmaan ikäänkuin päästäkseen alkuun ja rupesi sitte
nopeasti kirjoittamaan.

Pian oli kirjoitus valmis; sen tekijä silitti hiuksiaan ja luki sitte
ääneen:

"Pässinpään seurakunnan herrastuomari Ovisalvan seurakunnan
herrastuomarille!"

"Koska korkeitten viranomaisten käskyn mukaan sotilasluetteloiden tulee
olla valmiina sinä ja sinä päivänä sitä ja sitä vuotta, tehdään täten
Ovisalvan seurakunnan herrastuomarille tiettäväksi, että luettelot
pässinpääläisistä talonpojista, jotka löytyvät sikäläisessä
kirkonkansliassa, ovat sieltä ulosotettavat ja viipymättä Pässinpään
seurakuntaan lähetettävät. Samaten tulee Pässinpään talonpoikien, jotka
Ovisalvan seurakunnassa oleskelevat raha-ansiolla, asianomaisena
päivänä olla täällä saapuvilla."

Herrastuomarin korvaa hivelivät nämä sanat ja hänen kasvoihinsa tuli
altis, melkeinpä uskonnollisen hartauden ilme. Kuinka tuo kirjoitus
kuului kauniilta, juhlalliselta, läpeensä viralliselta! Esimerkiksi tuo
alku: "koska korkeitten viranomaisten käskystä" j.n.e. Herrastuomari
ihaili suuresti tuota "koska korkeitten viranomaisten käskystä", mutta
ei millään saanut sitä päähänsä, tai oikeastaanhan hän alun jo osasi,
mutta ei koskaan päässyt sen pitemmälle! Mutta Zolzikiewiczin kynästä
sitä valui kuin vettä, ei sitä piirikaupunginkaan kanslioissa sen
paremmin kirjoitettu. Eikä enään muuta kuin sinetti perään jotta pöytä
tärisee!

-- No, ei puutu päätä, sanoi herrastuomari.

Zolzikiewicz oli jo leppynyt.

-- Kirjurihan minä olenkin, siis kirjoitan kirjoja.

-- Kirjoittaako herra sitte todella kirjojakin?

-- Kysytte ikäänkuin ette tietäisi, mutta kuka se sitte kansliakirjat
kirjoittaa?

-- Tosiaan! huudahti herrastuomari.

Hetkisen perästä hän lisäsi:

-- Luettelot valmistuvat kuin lentämällä.

-- Kunhan te toimittaisitte edes heittiöt pois tästä kylästä.

-- Millä hitolla niistä pääsee?

-- Mutta minäpä sanon teille, että piiripäällikkö on moittinut
Pässinpään kansaa. Hän on sanonut ettei ne muuta tee kun juovat. Burak
ei pidä niitä silmällä, siis syy on hänen.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi herrastuomari, -- että kaikesta syytetään
minua. Kun Sepän Rosalia teki lapsen, niin hän tuomittiin saamaan
kaksikymmentäviisi paria raippoja jotta toisen kerran muistaisi, ettei
sellainen ole tytölle soveliasta. Kuka käski antaa ne hänelle? En
suinkaan minä vaan tuomari. Mitä se minuun kuului? Minun puolestani
saavat vaikka kaikki tytöt tehdä lapsia. Tuomari käski, mutta syy
lankesi minun niskoilleni.

Samassa töytäsi lehmä sellaisella jyryllä seinään, että koko
kansliahuone tärisi.

-- Piru sinut vieköön, senkin...! huusi herrastuomari suuttuneena.

Kirjuri joka jonkun aikaa oli istunut pöydällä, alkoi taasen katsoa
peiliin.

-- Oikein se on teille, puhui hän, -- miksette pidä heitä kurissa.
Juominen kasvaa kasvamistaan. Joku tuhmeliini asettuu etunenään ja
vetää kaikki ihmiset perässään kapakkaan.

-- Minä vaan en tiedä kenenkään juopottelemisesta, mutta täytyyhän
väsyneen työmiehen saada juoda janoonsa.

-- Sen minä teille vaan sanon, että toimittakaa se Rzepa[5] pois
täältä, niin palaa rauha maahan.

-- Pitäisikö minun sitte napata häneltä pää poikki?

-- Ei teidän tarvitse häneltä päätä napata, mutta kun nyt
sotilasluettelot tulevat, niin pankaa hänet listaan, hän nostaa arvan
jotta helähtää.

-- Hänhän on naimisissa, johan hänellä on vuoden vanha poikakin.

-- Entä sitte. Ei hän rupea nostamaan kannetta ja jos nostaisikin, niin
kuka häntä kuuntelisi! Ei sellaisiin ole aikaa sotamiesoton kestäessä.

-- Voi, voi herra kirjuri! Mitä siitä juopporentusta, mutta mihin vaimo
joutuisi. Se olisi sulaa Jumalan pilkkaamista.

-- Mitä te siitä välitätte. Muistakaa että oma poikanne on
yhdeksäntoista vanha ja että hänenkin täytyy nostaa arpaa.

-- Kyllä minä sen tiedän, mutta minäpä en hänestä luovu. Jollei muuta
keinoa ole, niin ostan hänet vapaaksi...

-- Jos kerran olette niin rikas mies...

-- Vähänpä Jumala minulle on kolikoita antanut, mutta ehkä ne nyt
riittävät...

-- Kahdeksansataa ruplaa teidän täytyy luovuttaa kolikoistanne.

-- Minä maksan ne, koska olen sanonut maksavani ja jos Jumala suo minun
pysyä herrastuomarina, niin Hänen korkealla avullaan ehkä jo parissa
vuodessa hankin ne takaisin.

-- Hankkikaa tai olkaa hankkimatta. Mutta minulla on vaatimukseni
minullakin, enkä minä aio niistä luopua. Hienosti kasvatetulla miehellä
on aina suuremmat menot kuin yksinkertaisilla ihmisillä ja jos te
poikanne sijalle kirjoittaisitte Rzepan, niin olisihan se teille aika
säästö... ei sitä kahdeksaasataa ruplaa niinkään tiepuolesta siepata.

Herrastuomari mietti hetkisen. Mainitun summan säästäminen alkoi häntä
houkutella ja hän hymähteli tyytyväisesti.

-- Niin, virkkoi hän vihdoin, -- mutta se on aika vaarallinen juttu.

-- No ei teidän päänne siltä mene.

-- Mutta sitä minä juuri pelkään, että herrojen päät keksivät koukut ja
minun pääni niistä vastaa.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, maksakaa vaan kahdeksansataa ruplaa...

-- Pahaltahan se tuntuu, enhän minä sitä kiellä.

-- Miltäs pahalta se tuntuu, koska pian aiotte hankkia rahat takaisin!
Mutta älkää te niin lujasti luottako herrastuomarinvirkaanne. Kaikki
eivät vielä tiedä mitä minä, mutta saisivatpa tietää...

-- Kantaahan herra enemmän kansliakuluja kuin minä.

-- En minä nyt puhu kansliakuluista vaan entisistä ajoista...

-- Minä en pelkää. Olen vain tehnyt niinkuin käskettiin.

-- No, saattepahan selvittää asianne asianomaisessa paikassa.

Niin sanottuaan otti kirjuri viheriäraitaisen lakkinsa ja läksi
kansliasta. Aurinko oli jo alhaalla ja väki palasi vainioilta.
Sentähden tuli herra kirjuria vastaan viisi heinämiestä, viikatteet
olalla. He kumarsivat hänelle, sanoen: "ylistetty", mutta herra kirjuri
vaan nyökäytti heille pomaadalla voideltua päätänsä eikä vastannut
"iankaikkisesta iankaikkiseen",[6] sillä se ei hänen mielestään sopinut
hienosti kasvatetulle miehelle. Kaikki tiesivät että herra Zolzikiewicz
oli saanut hienon kasvatuksen; sitä epäilivät ainoastaan häijyt ja
pahansuovat ihmiset, jotka eivät siedä ainoankaan yksilön pään kohoavan
muita ylemmä, paikalla rupeamatta pitämään häntä silmätikkunaan ja
häiritsemään hänen öittensä unta.

Jos kaikkien kuuluisten miestemme elämäkerrat olisivat kirjoitetut
muistiin, niin saisimme tämän mainion miehen elämäkerrasta lukea, että
hän oli saanut alkusivistyksensä Aasinkorvan piirikunnan samannimisessä
pääkaupungissa, jossa piirikunnassa Pässinpääkin on. Seitsemäntoista
vanhana oli nuori Zolzikiewicz jo toisella luokalla ja varmaan hän
samalla vauhdilla olisi ylennyt, jolleivät myrskyiset ajat äkkiä ja
ainiaaksi olisi katkaisseet hänen niin puhtaasti tieteellistä uraansa.
Nuoruudenkiihkossaan herra Zolzikiewicz, joka muuten jo aikaisemmin oli
saanut kärsiä kaikellaista vääryyttä opettajien puolelta, asettui
samoinajattelevien virkaveljien etunenään ja toimitti vainoojilleen
kissannaukujaiset; hän repi rikki kirjansa, katkoi viivoittimensa ja
kynänsä, hylkäsi Minervan ja astui uudelle uralle. Tätä uutta uraa
myöten astellen hän jo oli päässyt kyläkunnan kirjuriksi ja uneksi,
kuten tiedämme, alireviisorinvirkaa.

Tässä kirjurinvirassakin hänen sentään oli aika hyvä olla.
Perusteelliset tiedot tuottavat ihmiselle aina kunnioitusta ja koska
tämän kertomuksen miellyttävä sankari tiesi jotakin jokainoasta
ihmisestä Aasinkorvan piirikunnassa, niin kaikki kunnioittivat häntä,
samalla vaarinottaen jonkillaista varovaisuutta hänen seurassaan,
jotteivät vaan loukkaisi mainiota miestä. Hienosto tervehti häntä ja
talonpojat paljastivat jo kaukaa päänsä, sanoen hänelle: "ylistetty
olkoon!" Tässä minun sentään täytyy tarkemmin selittää lukijoilleni,
minkätähden ei herra Zolzikiewicz tervehdykseen "ylistetty olkoon"
vastannut tavanmukaisella "iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Muistamme hänen olleen sitä mieltä ettei se sovi miehelle joka on
saanut hienon kasvatuksen; mutta siihen oli vielä muitakin syitä.
Läpeensä itsenäiset henget ovat usein uhkarohkeat ja hurjat. Sentähden
herra Zolzikiewiczkin tuli siihen johtopäätökseen, että ihmisen sielu
totisesti on paljasta tomua. Lisäksi herra kirjuri paraikaa luki
varsovalaisen kirjakauppiaan, herra Breslauerin kustantamaa teosta
"Isabella Espanjalainen eli Madridin hovin salaisuudet." Tämä kuuluisa
romaani miellytti häntä suuresti, jopa innostutti häntä siihen määrään,
että hän jo aikoinaan oli ollut heittämäisillään kaikki ja
lähtemäisillään Espanjaan. "Koska Marforin yritykset onnistuivat, niin
mikseivät minun onnistuisi!" mietti hän itsekseen. Ja ehkä hän olisikin
lähtenyt matkaan, sillä olihan hän sitä mieltä ettei tässä typerässä
maassa kukaan tule toimeen, mutta onneksi tuli väliin muita
asianhaaroja, joista tässä epopeassa edempänä kerrotaan.

Luettuaan tätä Espanjan Isabellaa, joka suureksi kunniaksi Puolan
kirjallisuudelle vihottain oli ilmestynyt herra Breslauerin
kustannuksella, katseli herra Zolzikiewicz epäilevin silmin hengellistä
säätyä ja kaikkea mikä välillisesti tai välittömästi oli sen kanssa
yhteydessä. Sentähden ei hän heinämiehillekään vastannut
"iankaikkisesta iankaikkiseen", kuten oli tapana, vaan kulki ääneti
eteenpäin. Kulkiessaan hän vihdoin kohtasi tytötkin, jotka sirpit
olalla palasivat vainiolta. He olivat juuri kulkemassa suuren
vesilätäkön sivutse; heidän piti astella peräkanaa ja he nostelivat
takaapäin hameitaan, joten punertavat pohkeet näkyivät. Nyt vasta herra
Zolzikiewicz avasi suunsa ja sanoi: "mitä teille kuuluu, lintuseni?"
Hän pysähtyi keskelle polkua ja kun tytöt tulivat, koppasi hän heiltä
jokaiselta suudelman ja sysäsi heidät lätäkköön, noin vaan lystikseen.
"Voi, voi!" huusivat tytöt ja nauroivat jotta takahampaat näkyivät. Kun
he sitte vihdoin olivat päässeet ohitse, kuunteli kirjuri tyytyväisenä
heidän puheitaan. "Korea poika tuo meidän kirjurimme!" sanoi toinen
toiselle. "Ja punainen kuin mättään puola." "Ja sen pää hajahtelee kuin
ruusu. Ihan olet pyörtymäisilläsi, kun se kaulaan kapsahtaa", virkkoi
kolmas tytöistä. Herra kirjuri asteli eteenpäin mitä parhaimmalla
tuulella. Erään mökin kohdalla kuuli hän äkkiä, että puhuttiin hänestä.
Silloin hän kätkeytyi aidan taakse. Puutarhassa aidan toisella puolen
oli tiheä kirsikkametsä ja mehiläiskekoja. Vähän matkan päässä
mehiläiskeoista seisoi kaksi akkaa, puhellen keskenään. Toisen helmassa
oli perunoita joita hän veitsellä kaaputteli, toinen puhui:

-- Voi, voi, hyvä ystävä, kuinka minä pelkään että vievät Fransini
sotamieheksi. Ihan sydäntäni vihlasee kun sitä ajattelen.

-- Lähtekää kirjurin luo, virkkoi toinen akoista. -- Jollei hän auta,
niin ei mikään auta.

-- Mutta mitä minä hänelle vien, hyvä naapuri! Eihän hänen luokseen
sovi mennä tyhjin käsin. Herrastuomari on höylimpi: viet hänelle
tuoreita krapuja tai voita tai nipun pellavia tai kanan, niin kelpaahan
hänelle kaikki. Mutta kirjuri ei ole näkevinäänkään. Hän on hirveän
ylpeähenkinen. Hänelle pitää paikalla käydä aukaisemaan liinansolmua ja
vetämään esiin ruplaa!

-- Älkää odottakokaan, mutisi kirjuri itsekseen, -- että minä teidän
munianne ja kanojanne huolisin! Vai rupeisin minä ottamaan vastaan
lahjoja! Vie sinä vaan herrastuomarille kanasi!

Näin ajatellen siirsi hän syrjään kirsikkapuiden oksia ja oli jo
puhuttelemaisillaan vaimoja, kun äkkiä takaapäin alkoi kuulua rattaiden
räminää. Herra kirjuri kääntyi katsomaan. Rattailla istui nuori
ylioppilas, lakki kallellaan päässä, paperossi hampaissa ja ohjaksissa
sama Frans, josta vaimot vasta olivat puhuneet.

Ylioppilas kääntyi katsomaan, tunsi herra Zolzikiewiczin, heilautti
kättään tervehdykseksi ja huudahti:

-- Mitä kuuluu, herra Zolzikiewicz? Mitä uutta? Vieläkö te voitelette
hiuksenne pomaadalla yhtä paksulta kuin ennen?

-- Nöyrin palvelijanne! vastasi Zolzikiewicz syvään kumartaen, mutta
kun vankkurit olivat vierineet edemmäksi, huusi hän hiljaa perässä: --
kunhan edes niskasi taittaisit ennenkuin pääset perille!

Herra Zolzikiewicz ei sietänyt ylioppilasta. Hän oli herrasväki
Skorabiewskin serkku ja hän tuli aina viettämään kesää heille. Herra
Zolzikiewicz ei ainoastaan vihannut häntä vaan hän häntä pelkäsi kuin
tulta, sillä ylioppilas oli aika irvihammas ja suuri keikari: hän teki
herra Zolzikiewiczistä pilkkaa ihan tahallaan ja hän oli ainoa koko
kylässä, joka ei vähääkään välittänyt kirjurista. Kerran hän keskellä
käräjäistuntoa oli tullut kansliaan ja sanonut Zolzikiewiczille vasten
naamaa, että hän on tyhmyri ja talonpojille, ettei heidän tarvitse
häntä totella. Kyllä herra Zolzikiewiczin olisi tehnyt mieli hänelle
kostaa... mutta mitä hän hänelle mahtoi? Muitten syntiluettelon hän
edes osaksi tunsi, mutta hänestä hän ei tietänyt hölynpölyä.

Tuon ylioppilaan tulo ei ollut hänelle ensinkään mieluinen, sentähden
hän synkkänä asteli eteenpäin. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen, joka
oli vähän matkan päässä tiestä ja hänen otsansa kirkastui, kun hän sen
näki. Mökki oli ehkä muita köyhempi, mutta siellä näytti siistiltä.
Pihamaa oli puhdas ja sinne tänne oli istutettu sipulia. Aidan luona
oli pilkotuita puita ja tukkiin oli lyöty kirves. Vähän etempää näkyi
riihi, jonka ovet olivat auki, ja sen vieressä lato, jota samalla
pidettiin sekä sikolättinä että navettana; etempänä oli aitaus jossa
hevonen kävi laitumella. Sikolätin edessä oli suuri likalätäkkö ja
siinä vetelehti kaksi sikaa. Hanhet kahlivat lätäkön ympärillä.
Puupinon luona, keskellä lastukasaa seisoi kukko, raapimassa maata.
Löydettyään jyvän tai matosen, alkoi se kotkottaa; kanat karkasivat
kilvan paikalle ja koettivat vuoronperään noukkaista itselleen
herkkupalaa.

Mökin ovella istui nainen loukuttamassa hamppuja. Hän hyräili hiljaa
itsekseen ja hänen vieressään makasi koira, etukäpälät ojollaan ja
kuono hätyyttämässä kärpäsiä, jotka pyrkivät istuutumaan sen
haavoittuneelle korvalle.

Nainen oli nuori, ehkä kahdenkymmenen vanha, ja erinomaisen kaunis.
Hänen päässään oli huntu, jommoisia naidut naiset käyttävät ja hänen
valkea paitansa oli nyörätty kiinni punaisella nauhalla. Hän oli
voimakkaan näköinen kuin itse terveys, harteva ja leveä lanteiltaan,
mutta vyötäisen kohdalta hoikka ja notkea, -- sanalla sanoen aivan kuin
vuorikauris.

Hänen kasvonpiirteensä olivat hienot, pää pieni, iho kalpeahko ja
ainoastaan hiukan auringonsäteitten kultaama; silmät olivat suuret,
mustat, kulmakarvat kuin maalatut, nenä pieni ja ohut, suu punainen
kuin kirsikka. Kauniit, tummat hiukset tunkivat esiin hunnun alta.

Herra kirjurin lähestyessä nousi koira joka oli maannut loukun
vieressä, veti hännän koipien väliin ja rupesi murisemaan,
tuontuostakin näyttäen hampaitaan, ikäänkuin olisi nauranut.

-- Musti, huudahti nainen heläjävällä, miellyttävällä äänellä -- oletko
siivolla, mitä sinä nyt siinä...!

-- Hyvää iltaa, Rzepowa![7] -- alkoi kirjuri.

-- Hyvää iltaa, herra kirjuri, vastasi nainen, työtään keskeyttämättä.

-- Onko miehenne kotona?

-- Työssä metsällä.

-- Sepä vahinko. Hänelle olisi tässä vähän asiaa kunnan puolesta.

Yksinkertaisen kansan silmissä tietävät "asiat kunnan puolesta" aina
pahaa. Rzepan vaimo lakkasi loukuttamasta, nosti silmänsä ja kysyi
levottomasti:

-- No, mikä nyt on?

Herra kirjuri astui sisään portista ja seisahtui ihan hänen viereensä.

-- Jos annatte minulle suudelman, niin sanon teille.

-- No kaikkea tässä vielä! vastasi nainen.

Mutta herra kirjuri oli jo kietaissut kätensä hänen ympärilleen ja
painoi häntä vastaansa.

-- Herra, minä huudan! kirkasi Rzepowa, koettaen riistäytyä irti.

-- Oma herttainen Rzepowani... Marysiani!

-- He-erra! Tämä on synti ja häpeä. Herra...

Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta herra Zolzikiewicz oli aika väkevä
eikä päästänyt irti.

Silloin riensi Musti auttamaan emäntäänsä. Sen niskakarvat nousivat
pystyyn ja vimmatusti haukkuen se karkasi herra kirjurin kimppuun,
mutta koska herra kirjurin yllä oli vain lyhyt takki, niin Musti
tarttui suojattomiin nankini-kankaasta tehtyihin housuihin, repi ja
raastoi niitä, pääsi ihoon asti, repi sitäkin ja vihdoin, tuntien
saaneensa kitansa täyteen, alkoi vimmatusti ravistella päätään ja
tempoa.

-- Jeesus Maria! huusi herra kirjuri, joka nyt kokonaan unohti
kuuluvansa niihin voimakkaisiin henkiin, jotka eivät tarvitse uskontoa.

Mutta Musti ei päästänyt herra kirjuria rauhaan ennenkuin tämä oli
saanut käsiinsä halon, jolla umpimähkää alkoi hosua taaksensa. Halko
sattui vihdoin Mustin selkään ja koira pakeni, surkeasti ulisten.

Hetkisen perästä se taas alkoi tappelun.

-- Korjaa siitä jo koiraperkeleesi! huusi herra kirjuri, heristellen
halkoa ilmassa.

Nainen huusi koiran luokseen ja ajoi sen ulos portista.

Sitte he kirjurin kanssa hetkisen katselivat toisiansa silmästä
silmään, vaieten.

-- Voi minua onnetonta, mitä te nyt oikeastaan tahdotte minusta?
huudahti vihdoin Rzepowa, jota asian verinen käänne peloitti.

-- Kyllä minä teille kostan! huusi herra kirjuri. -- Kostan kun
kostankin! Odottakaappa! Rzepa viedään sotaväkeen! Tarkoitukseni oli
teitä suojella... mutta nyt... Kyllä te vielä pakenette turviini...
Kyllä minä teille kostan!

Nainen kalpeni niinkuin häntä olisi kirveenhamaralla lyöty, kytki kädet
ristiin ja avasi huulensa ikäänkuin jotakin sanoakseen, mutta herra
kirjuri vaan nosti maasta vihriäraitaisen lakkinsa ja läksi kiireesti
tiehensä, toisella kädellä heiluttaen halkoa, toisella pidellen koossa
hirveästi runneltuja, nankini-kankaasta tehtyjä housujaan.



II.

Uusia henkilöjä ja rumia kuvia.


Tuntia myöhemmin tuli Rzepa nikkari Lukaksen kanssa kartanon
vankkureilla metsästä. Rzepa oli tanakka poika, sorja kuin poppelipuu
ja muutenkin kuin kirveellä veistetty. Hän kävi tätänykyä joka päivä
metsässä, sillä kartanon herra oli myynyt sen osan metsää, joka ei
ollut talonpoikien yhteisomaisuutta[8] juutalaiselle ja sentähden
kaadettiin siellä nyt honkia. Siitä oli Rzepalla hyvää raha-ansiota,
sillä hän teki työtä kuin mies. Kun hän sylkäsi kämmeniinsä, tarttui
kirveeseen, heilautti sitä, ähkäsi ja iski, niin jo vapisi honka ja
puolen kyynärän lastu lensi rungosta. Kun tukkia sitte ladottiin
kuormaan, niin hän tässäkin työssä vei voiton muilta. Juutalaiset
jotka, mittapuu kädessä, kiertelivät metsää, tarkastellen
petäjänlatvoja ikäänkuin olisivat etsineet variksenpesiä, kummastelivat
hänen voimiaan. Rikas kauppias Drysla Aasinkorvasta sanoi hänelle
monasti:

-- Aijai sinua, Rzepa, piru sinut vieköön. Tuoss'on kuusi äyriä! ota
ryyppy niillä... äläs sentään! Tuossa saat viisi äyriä!

Rzepa ei siitä paljon välitä. Hän vain heilauttaa kirvestä ja iskee.
Mutta välistä hän huvikseen huutelee metsässä:

-- Hohoi! hohoi!

Hänen äänensä lentää runkojen välitse ja palaa kaikuna takaisin.

Eikä taas pitkään aikaan kuulu muuta kuin Rzepan kirveen iskut. Välistä
puhelevat petäjät keskenään, humisten toisilleen tuuheitten oksiensa
läpi.

Välistä työmiehet laulavat, Rzepa taaskin ensimmäisenä. Kelpaa sitä
kuulla, kun hän heidän kanssaan laulaa laulua, jonka itse on heille
opettanut:

    Ja mikäs siellä metsässä humisee?
       Huhuu! huhuu!
    Ja rytisee ja kumisee!
       Huhuu! huhuu!
    Putos' oksalta hyttynen tammipuun
       Huhuu! huhuu!
    Ja taittoi siinä niskaluun.
       Huhuu! huhuu!
    Ja kärpänen säälistä itkein
       Huhuu! huhuu!
    Paikalle lensi ja kysyi:
       Huhuu! huhuu!
    Eikö olis tohtori tarpeen?
       Huhuu! huhuu!
    Ei ole tohtori tarpeen
       Huhuu! huhuu!
    Eikä apteekin rohdot.
       Huhuu! huhuu!
    Lapio vaan on tarpeen
       Huhuu! huhuu!

Kapakassa Rzepa niinikään keikkui muita ylinnä. Hän piti viinasta ja
oli paha tappelemaan, kun päihtyi. Kerran hän puhkasi erään kartanon
rengin päähän sellaisen reiän, että emännöitsijä vannoi voivansa sen
läpi nähdä hänen sielunsa. Kerran joutui hän kapakassa tappeluun
irtolaisten kanssa -- hän oli silloin tuskin seitsemäntoista vuoden
vanha. Herra Skorabiewski, joka siihen aikaan vielä oli lautamiehenä,
kutsutti hänet kansliaan, veti häntä pari kertaa korvalle -- vaikka
vaan näön vuoksi -- ja kysyi leppeästi:

-- Taivaan tähden, Rzepa, mitenkä sinä saatoit tulla toimeen heidän
kanssaan, heitähän oli seitsemän?

-- Kas, hyvä herra, vastasi Rzepa, -- heidän jalkansa olivat
marssimisesta niin veltostuneet, että kun vaan vähänkin tönäsi, niin
kaatuivat siihen paikkaan.

Herra Skorabiewski sovitti asian. Hän oli ennenkin kohdellut Rzepaa
tavattoman suosiollisesti. Akat kuiskuttelivat keskenään, että Rzepa on
hänen poikansa: "näkeehän sen tok' paikalla, että siinä hunsvotissa on
aatelisvertä."

Mutta se ei ollut totta, vaikka kaikki tunsivatkin Rzepan äidin eikä
kukaan hänen isäänsä. Rzepa itse oli vuokrannut mökin ja kolme morgia
maata, jotka hän sittemmin hankki omakseen. Nyt hallitsi hän isäntänä
omaa maatilkkuaan ja koska hän oli reiru mies, niin hän tuli toimeen
kutakuinkin. Hän meni naimisiin ja sai niin hyvän vaimon, ettei
parempaa olisi löytänyt, vaikka olisi hakenut kynttilä kädessä. Hänen
asiansa olisivat siis olleet mainiolla kannalla, jollei hän vähän
liiaksi olisi pitänyt viinasta.

Mutta häntä ei ollut neuvominen. Jos joku yrittikään varoittaa, niin
hän paikalla vastasi:

-- Juon omillani, mitä se teihin kuuluu?

Hän ei pelännyt ketään koko kylässä, paitsi kirjuria. Kun hän vaan
kaukaakin näki vihriäraitaisen lakin, pystyn nokan ja pienen
pukinparran korkeilla jaloillaan ja hiljalleen likenevän, niin hän
paikalla kävi kiinni lakkiinsa. Kirjuri tiesi hänestäkin pienen jutun.
Kerran myrskyisinä aikoina oli Rzepaa käsketty viemään eräitä papereita
johonkin ja hän oli ne vienyt. Sen enempää hän ei niistä tietänyt.
Olihan hän siihen aikaan vasta viidentoista vanha poika ja paimensi
hanhia ja sikoja. Mutta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että häntä
ehkä sentään vaaditaan tilinteolle noitten paperien kuljetuksesta ja
sentähden hän pelkäsi kirjuria.

Tällainen henkilö oli Rzepa.

Kun hän nyt tänäpänä palasi kotiin metsästä, karkasi vaimo suurella
itkulla häntä vastaan ja alkoi:

-- Voi sinua onnetonta, eivät silmäni enään kauvankaan saa sinua
katsella, en saa paitojasi pestä, en ruokaasi keittää. Sinä menet,
onneton, kaiken maailman tietä.

Rzepa hämmästyi.

-- Mitä sinä hulluttelet, vaimo, sanoi hän, -- oletko syönyt
piparjuurta tai onko sinua ampiainen pistänyt.

-- En ole syönyt piparjuurta eikä minua ampiainen ole pistänyt, mutta
kirjuri kävi täällä ja sanoi, ettei sinua enään mikään pelasta
sotaväestä... Voi, voi, kyllä sinä nyt menet kaiken maailman tietä!

Rzepa rupesi tarkemmin kyselemään ja vaimo kertoi hänelle kaikki.
Ainoastaan kirjurin hakkailemisen hän salasi, sillä hän pelkäsi, että
Rzepa sanoisi kirjurille jotakin tyhmyyksiä tai ehkä karkaisi hänen
niskaansa. Jumala varjelkoon! Siitä ei asia paraneisi!

-- Sinä olet hullu! sanoi Rzepa vihdoin -- mitä sinä itket? ei ne minua
sotaväkeen vie, sillä enhän minä enään siinä iässä ole; ja onhan
minulla lisäksi mökki ja maata ja vaimo hupakko ja tuo pahankurinen
pikku rapu tuossa...

Hän osoitti kehtoa jossa "pahankurinen rapu", s.o. tukeva, vuoden vanha
poikanen vallattomasti liikutteli jalkojaan ja kirkui, jotta ihan
korvat olivat mennä lukkoon.

Vaimo pyyhki silmänsä esiliinalla ja lausui:

-- Mitä siitä? Kyllä hän tietää, että sinä kannoit ne paperit toisesta
metsästä toiseen.

Rzepa raapasi korvallistaan.

-- Taitaa vaan tietää.

Hetkisen perästä hän jatkoi:

-- Lähdenpä itse puhumaan hänelle. Ehkei se nyt ole niin vaarallista.

-- Mene, mene, kehoitti vaimo. -- Mutta ota rupla mukaasi. Älä mene
hänen luokseen ilman ruplaa.

Rzepa otti rasiasta ruplan ja läksi herra kirjurin luo.

Kirjuri oli nuorimies, hänellä ei siis ollut omaa taloutta, vaan hän
asui neliskulmaisessa, niinkutsutussa "rapatussa talossa", joka oli
lammin rannalla. Hänellä oli siellä erityinen etehinen ja kaksi
huonetta. Ensimmäisessä huoneessa ei ollut muuta kuin hiukan olkia ja
päällyssaappaat. Toista huonetta käytettiin sekä salina että
makuuhuoneena. Vuode näytti siltä kuin ei sitä ikinä olisi järjestetty,
tyynyissä ei ollut vaaruja ja höyhenet pistivät esiin. Vuoteen vieressä
oli pöytä, pöydällä mustepullo, kyniä, kansliakirjoja, muutama vihko
herra Breslauerin kustantamaa Isabella Espanjalaista, kaksi likaista
englantilaista kaulusta, pomaadapurkki, paperossihylssyjä ja lopuksi
talikynttilä, joka seisoi läkkisessä jalassa ja jonka sydän oli
ruskeahtava; kärpäsiä oli hukkunut taliin kynttilän sydämen ympärille.

Ikkunan luona riippui suurehko peili ja vastapäätä ikkunaa oli
piironki, jonka päälle herra kirjurin hienonhieno vaatevarasto oli
sälytetty: siinä oli kaikenkarvaisia housuja, satumaisen kauniita
liivejä, kaulaliinoja, hansikkaita, lakeerisaappaita, jopa
silinterihattukin, jota herra kirjuri käytti, kun hänen piti esiintyä
Aasinkorvan piirikaupungissa.

Tällä hetkellä oli tuolilla vuoteen vieressä myöskin herra kirjurin
nankini-kankaasta valmistetut housut ja liivit. Itse herra kirjuri oli
pitkänään sängyssä ja luki paraikaa "Isabella Espanjalaista", joka oli
ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella.

Hän -- nimittäin ei herra Breslauer vaan herra kirjuri -- oli surkeassa
tilassa; hänen tilansa oli niin surkea, ettei sitä surkeutta pystyisi
kuvaamaan kuin Victor Hugo'n kynä. Hänen haavaansa pakotti vimmatusti.
Isabellan lukeminen oli aina ennen tuottanut hänelle suurinta huvia ja
virkistystä, mutta nyt se vaan enensi tuskaa ja kiihoitti katkeruutta,
jonka kohtaus Mustin kanssa oli synnyttänyt. Hänellä oli hiukan
haavakuumetta ja hän ei millään tahtonut saada ajatuksiaan pysymään
koossa. Tuontuostakin näki hän kauheita näkyjä. Hän oli juuri lukenut
nuoren Serranon tulosta Escorialiin: hän on saanut loistavan voiton
karlisteista ja hän on täynnä haavoja. Nuori Isabella ottaa hänet
vastaan kalpeana, mielenliikutuksissaan. Harsokangas kohoilee
kiihkeästi hänen rinnoillaan.

-- Kenraali, oletko haavoitettu? kysyy hän Serranolta ja hänen äänensä
vapisee.

Onneton Zolzikiewioz kuvittelee tällä hetkellä olevansa Serrano.

-- Voi, voi, olen! vastaa hän ääntänsä hilliten. -- Suo anteeksi,
kuningatar! Varjelkoon sinua korkein...

-- Lepää, kenraali! Istuudu! Kerro minulle sankartöistäsi.

-- Kertoa minä kyllä voin, mutta en millään muotoa istuutua, huudahtaa
epätoivoissaan Serrano... Suo anteeksi, kuningatar! Se kirottu Musti...
tarkoitan: Don José... Voi, voi, voi!

Nyt mielikuvien täytyi väistyä kivun tieltä. Serrano katsahti
ympärilleen: pöydällä palaa kynttilä, joka ritisee ja räiskii, sillä
taliin tarttunut kärpänen on juuri syttynyt palamaan; seinillä kulkee
toisia kärpäsiä. Onko hän siis kotona eikä Escorialissa? Eikö
kuningatar Isabella olekaan täällä? Nyt herra Zolzikiewicz vasta herää
täyteen tajuntaan, nousee istumaan vuoteelleen, kastaa liinasen
vesiastiaan joka on sängyn alla ja muuttaa käärettä.

Sitte hän kääntyy seinään päin, menee uneen ja mielikuvittelu vie hänet
taaskin, puoleksi unessa, puoleksi valveilla, ylimääräisellä kyydillä
Escorialiin.

-- Kallis Serrano! armaani! tahdon itse hoitaa haavasi, kuiskaa
kuningatar.

Hiukset Serranon päässä nousevat pystyyn. Hän tuntee asemansa koko
surkeuden. Mitä tehdä? Kieltäytyäkö täyttämästä kuningattaren pyyntöä
tai antautuako hänen vaalittavakseen? Kylmä hiki nousee hänen
otsalleen, kun äkkiä...

Äkkiä kuningatar katoaa, ovi avautuu naristen ja kynnykselle astuu
Serranon leppymätön vihollinen, Don José.

-- Mitä sinä tahdot? Kuka olet? huutaa Serrano.

-- Minä vaan, Rzepa! vastaa synkästi Don José.

Zolzikiewicz herää; Escorial muuttuu taas hänen tavalliseksi
asunnokseen. Kynttilä palaa pöydällä, kärpänen, joka on tarttunut
sydämeen, ritisee ja ratisee sinertävässä valossa, ovella seisoo Rzepa
ja hänen takaansa... voi kauhistus! näkyy oven raosta Mustin pää.

Peto iskee silmänsä herra Zolzikiewicziin ja näyttää nauravan.

Herra Zolzikiewiczin kasvoilla on kylmä hiki ja hänen päähänsä lentää
ajatus: Rzepa on tullut tänne hakatakseen poikki jalkani ja Musti...

-- Mitä te molemmat täältä haette? huutaa hän kauhistuksissaan.

Mutta Rzepa laskee ruplan pöydälle ja vastaa nöyrästi:

-- Armollinen kirjuri! Minä tulin vaan puhumaan siitä sotamiesotosta.

-- Ulos, ulos, ulos! huusi Zolzikiewicz, joka äkkiä sai takaisin
rohkeutensa.

Vimmoissaan aikoi hän karata Rzepan niskaan, mutta karlistilaista
haavaa vihlasi silloin niin kipeästi, että hänen täytyi laskeutua
takaisin vuoteeseen. Eikä sieltä enään kuulunut kuin hiljainen valitus:

-- Voi, voi, voi!



III.

Sankari keksii keinon.


Haava ärtyi.

Arvaan että ihanat lukijattaret jo alkavat itkeä kertomukseni sankaria.
Riennän sentähden ilmoittamaan, ennenkuin joku ehtii pyörtyä, ettei
haava kuitenkaan tappanut sankaria. Hänelle oli vielä sallittu pitkä
elonaika. Jos hän olisi kuollut, niin minä tietysti olisin heittänyt
kynän nurkkaan ja lopettanut koko kertomuksen. Mutta koska hän ei
kuollut, niin minä jatkan.

Haava siis ärtyi ja rupesi tekemään märkää, mutta vastoin kaikkea
odotusta koitui siitäkin uusi etu Pässinpään kylän kirjurille. Asiain
kulku oli sangen yksinkertainen. Märän kanssa meni paha tuuli päästä
pois. Zolzikiewicz alkoi siis ajatella selvemmin ja huomasi silloin,
että hän tähän asti oli tehnyt pelkkiä tyhmyyksiä. Kuulkaappa vaan!
Kanslianpäällikkö oli pannut päänsä pantiksi siitä, että hän voittaa
itselleen Rzepan vaimon. Tämä halu ei ollut ensinkään hämmästyttävä,
sillä toista niin kaunista naista ei löytynyt koko Aasinkorvan
piirikunnassa, mutta siksi tahtoi Zolzikiewicz saada Rzepan pois
tieltä. Kun Rzepa viedään sotaväkeen, niin koittaa kanslianpäällikölle
ilonpäivät. Mutta ei ole ensinkään helppoa herrastuomarin pojan sijasta
pistää Rzepan nimeä listoihin. Kirjuri on aina mahtimies ja
Zolzikiewicz on kirjureidenkin joukossa mahtimies, mutta
onnettomuudeksi hän ei ollut viimeisenä virkamiehenä ratkaisemassa
sotamiesottoa. Tässä piti joutua tekemisiin maapoliisin,
sotamieskomissionin, piiripäällikön ja maapoliisipäällikön kanssa.
Kellään näistä henkilöistä ei ollut vähintäkään syytä lahjoittaa
armeijalle ja valtakunnalle Rzepaa Burakin sijasta. "Jos hänet panisi
asevelvollisuuslistaan. Mutta entä sitte?" mietti miellyttävä
sankarimme itsekseen. Luettelot tarkastetaan, niihin liitetään ote
henkikirjoista ja koska ei Rzepan suuta saata tukkia, niin minä saan
pitkän nenän, minut potkaistaan pois kirjurintoimesta ja siinä lorun
loppu.

Suurimmatkin miehet ovat intohimon vallassa tehneet tyhmyyksiä, mutta
heidän suuruutensa on perustunut juuri siihen, että he ajoissa ovat
arvanneet oman tilansa. Zolzikiewicz myönsi tehneensä ensimmäisen
tyhmyytensä silloin, kun oli luvannut herrastuomarille pistää Rzepan
sotilasluetteloihin. Toisen tyhmyytensä oli hän tehnyt silloin, kun hän
meni Rzepan vaimon luo ja ahdisti häntä hänen loukuttaessaan pellavia.
Pelotellessaan häntä ja hänen miestänsä asevelvollisuudella, oli hän
tehnyt kolmannen tyhmyyden. Oi ylevää hetkeä, jona todella suuri mies
lausuu itselleen: "minä olen aasi!" -- tämä hetki oli nyt koittanut
Pässinpään kylälle, se oli lentänyt sinne kuin siivillä, tullut siitä
maasta, jossa ylevyys ja jalous kulkevat käsikädessä, sillä
Zolzikiewicz sanoi itselleen suoraan: "minä olen aasi!" Mutta olisiko
hänen pitänyt luopua suunnitelmasta, jonka tähden hän jo oli
vuodattanut vertansa (innoissaan tuli hän sanoneeksi "sydänvertansa"),
olisiko hänen pitänyt luopua tuumastaan, uhrattuaan sen tähden uudet
housunsa, joita hän ei vielä ollut räätäli Srulille edes maksanut, ja
alushousunsa, jotka hänellä, tietääkseen, vasta pari kertaa oli ollut
jalassa?

Ei ikinä! Päinvastoin tahtoi hän kostaa sekä Rzepalle että hänen
vaimolleen ja Mustillekin. Zolzikiewicz vannoi, että hän on narri,
jollei hän vielä kärvennä Rzepan nahkaa. Koko ensimmäisen päivän,
muuttaessaan kääreitä, hän mietti, mietti toisen, muuttaessaan
kääreitä, mietti vielä kolmannenkin, muuttaessaan kääreitä -- ja
tiedättekö mihinkä päätökseen hän tuli? Hän ei tullut mihinkään
päätökseen. Neljäntenä päivänä toi kanslianpalvelija Aasinkorvan
apteekista laastaria. Zolzikiewicz levitti sitä liinakankaalle, pani
paiseen päälle ja, voi ihme, kuinka tämä lääke vaikutti! melkein
samassa hetkessä hän huudahti: "nyt olen sen keksinyt!" Hän oli todella
tehnyt keksinnön.



IV.

Peto pauloissa.


Muutamia päiviä myöhemmin -- en oikein muista, olisiko ollut viidentenä
vaiko kuudentena päivänä -- istuivat herrastuomari Burak, lautamies
Gomula ja nuori Rzepa Pässinpään kapakan kulmakamarissa. Herrastuomari
tarttui lasiinsa.

-- Heittäisittepä nyt riitanne, virkkoi hän, -- kun ei ole mitään syytä
riitaan.

-- Mutta sen minä sanon, ettei ranskalainen anna perään
preussiläiselle, sanoi Gomula, iskien nyrkkinsä pöytään.

-- Preussiläiskoirat ovat viekasta väkeä! sanoi Rzepa.

-- Mitä heidän viekkaudestaan? Turkkilainen auttaa Ranskaa ja
turkkilainen se sittenkin on niistä kaikista väkevin.

-- Mitä turhia! Väkevin kaikista on Garibaldi.

-- Se oli oikein osattu. Mutta mistä te sen Garibaldin keksitte?

-- Mitä keksimistä hänessä olisi? Ovathan ihmiset jo kauvan puhuneet,
kuinka hän suurella laivastolla ja voimalla seilasi pitkin Veikseliä.
Mutta ei kuulunut pitäneen varsovalaisesta oluesta, kun kotona saa
parempaa. Sentähden hän kääntyikin takaisin.

-- Älkää lörpötelkö! Kaikki saksalaiset ovat juutalaisia.

-- Mutta Garibaldi ei ole mikään saksalainen.

-- Mikä hän sitte on?

-- Mikäkö on? Keisari hän on!

-- Voi sitä kauheata viisautta!

-- Te ette ole ensinkään viisaampi!

-- No, koska olette olevinanne niin kovin viisas, niin sanokaa, mikä
oli ensimmäisen ihmisen nimi?

-- Jaa mikäkö oli ensimmäisen ihmisen nimi? Aatami.

-- Niin, se oli ristimänimi, mutta entä liikanimi?

-- Mistä minä sen tiedän.

-- Kas niin! Mutta minäpä tiedän. Hänen liikanimensä oli:
"Nieleväinen."

-- Jo te nyt puhutte hulluja!

-- Jollette usko, niin kuulkaa:

    "Meren tähti, emo Herran,
    Armollas jok' autoit kerran
    Ihmisistä ensimmäisen
    _Nieleväise_
    Synnin suosta, surman vuosta."

-- No, eikö se nyt ollut?

-- Taisi vaan olla!

-- Parempi olisi, että kallistaisitte lasejanne! huudahti
herrastuomari.

-- Maljanne, kuomaseni!

-- Maljanne!

-- Haim!

-- Siulim![9]

-- Onneks' olkoon!

He joivat kaikki kolme, mutta koska siihen aikaan juuri oli sota
Ranskan ja Preussin välillä, niin lautamies Gomula taasen palasi
politiikkaan.

-- No! juodaan nyt vielä! virkkoi hetkisen perästä Burak.

-- Onneks' olkoon!

-- Kost' jumala!

-- No, teidän terveydeksenne!

Taasen he joivat aarakkilasit pohjaan. Äkkiä Rzepa kolautti
tyhjennettyä lasiaan pöytään ja huusi:

-- Hei vaan, se oli helkkarin makeaa!

-- Otetaankos vielä? huusi Burak.

-- Antaa tulla!

Rzepan kasvot kävivät yhä punaisemmiksi, Burak täytti täyttämistään
hänen lasiansa.

-- Kuulkaappas, lausui hän vihdoin Rzepalle, -- vaikka te nyt yhdellä
kädellä heilautattekin nelikon herneitä selkäänne, niin taitaisi
sentään peloittaa lähteä sotaan.

-- Mitä vielä! Saisihan sitä tapellakin, jos niiksi tulisi!

-- Moni on mies päältä pieni, sanoi Gomula, -- mutta rohkea sisältä;
moni on myöskin suuren ja muhkean näköinen, mutta pelkuri mieleltään.

-- Valehtelette! huusi Rzepa, -- minä en pelkää!

-- Mikä teidän tietää! sanoi Gomula.

-- Mutta minäpä sanon, tulistui Rzepa ja näytti nyrkkiään, joka oli
kuin paksu leivänkimpale, -- että jos minä tällä karkaisin kimppuunne,
niin te hajoaisitte kuin ravistunut tynnöri.

-- Ei ole sanottu.

-- Tahdotteko koettaa?

-- Olkaa siivolla, keskeytti nyt herrastuomari. -- Oikeinko te aiotte
tapella? Juodaan pois vielä.

Ja he joivat taasen, mutta Burak ja Gomula vain kostuttivat huuliaan,
kun sensijaan Rzepa nielasi koko lasillisen aarakkia. Hänen silmissään
alkoi säkenöidä.

-- Sopikaa nyt pois! kehoitti herrastuomari.

Syleillessään ja suudellessaan riitatoveriaan Rzepa purskahti itkuun.
Hän ei itkenyt muuta kuin silloin kun hän oli aika lailla juovuksissa;
nyt alkoi hän haikeasti valittaa ja vaikeroida lihavaa vasikkaa, joka
häneltä oli kuollut pari viikkoa sitte eräänä yönä navetassa.

-- Voi, voi, minkä vasikan Jumala minulta korjasi! sanoi hän
surullisesti.

-- No, älä sinä sure! virkkoi Burak. -- Kirjurille on jo paperi
saapunut siitä että ehkä kartanon metsä lankeaa kunnan omaksi.

-- Se on oikeus ja kohtuus, vastasi Rzepa. -- Kartanon herra ei ole
kylvänyt sitä metsää.

Hetkisen perästä hän taasen alkoi:

-- Voi sitä vasikkaa, se se vasta oli vasikka! Kun se imi lehmää ja
lehmä tokasi sitä otsallaan, niin se iloissaan hyppäsi kattoon asti.

-- Kirjuri sanoi...

-- Viis minä kirjurista! keskeytti Rzepa vihaisesti. -- Se on minulle
ihan yhtäkaikki, sanoiko kirjuri vaiko Mikko vaiko Matti!

-- Kunhan ei hän ryhtyisi kostoon! Soh, lasit pohjaan, pojat!

Taas he ryyppäsivät. Rzepan mieli lauhtui ja tyynenä istuutui hän
penkille. Äkkiä avautui ovi ja aukkoon ilmestyi -- vihriä lakki, pysty
nokka ja kirjurin pikkuinen pukinparta.

Rzepa oli istunut lakki takaraivolla. Nyt hän kiireesti vetäisi sen
päästään, pudotti maahan, nousi ja änkötti:

-- Ylistetty...

-- Onko herrastuomari täällä? kysyi kirjuri.

-- On! vastasi kolme ääntä yhtaikaa.

Kirjuri astui likemmä ja samassa kapakoitsija Szmulkin[10] lennätti
pöydälle aarakkilasin. Zolzikiewicz haisteli sitä, rypisteli nenäänsä
ja istuutui pöydän ääreen.

Hetkisen ajan vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin alkoi Gomula:

-- Herra kirjuri...

-- Mitä?

-- Onko se metsäasia tosiaan sillä kannalla?

-- On. Kunhan vaan kaikki kuntalaiset allekirjoitatte anomuksen.

-- Minä vaan en allekirjoita, tokasi siihen paikalla Rzepa, joka kuten
muutkin talonpojat kauhulla ajatteli kaikkea allekirjoittamista.

-- Ei sinua kukaan pyydäkään. Tee miten tahdot. Ole vaan
kirjoittamatta, mutta älä myöskään odota metsäosuutta.

Rzepa rupesi raappimaan korvallistaan. Mutta kirjuri kääntyi
herrastuomarin ja lautamiehen puoleen ja puhui virallisella äänellä:

-- Metsäasia on tosi, mutta jokaisen täytyy aidata osansa, jottei
syntyisi riitoja.

-- Ja sitte se aita kanssa maksaa enemmän kuin koko metsä, ehätti Rzepa
sanomaan.

Kirjuri ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa.

-- Aitaamiskustannusten peittämiseksi, puhui hän herrastuomarille ja
lautamiehelle, -- on hallitus lähettänyt rahoja. Jokainen voi niistä
vielä voittaakin, sillä niistä jää viisikymmentä ruplaa miestä päälle.

Rzepan silmät säkenöivät kuten ainakin juopuneen.

-- Mutta sitte minä kirjoitankin. Missä rahat ovat?

-- Minulla ovat, sanoi kirjuri. -- Ja tässä on paperi.

Tämän sanottuaan veti hän taskustaan esiin paperin, joka oli taitettu
nelikulmaiseksi ja luki siitä jotakin, jota talonpojat eivät laisinkaan
ymmärtäneet. He iloitsivat kuitenkin suuresti. Jos Rzepa olisi ollut
selvänä, niin hän kyllä olisi huomannut, että herrastuomari iski silmää
lautamiehelle.

Voi ihmettä! nyt kirjuri todella veti esiin rahaa taskustaan.

-- No, virkkoi hän, -- kuka ensiksi kirjoittaa?

Miehet kirjoittivat vuoronperään, mutta kun Rzepa tarttui kynään, niin
Zolzikiewicz siirsi paperia syrjään ja sanoi:

-- Ehket sinä tahdo. Tämä on ihan vapaaehtoista.

-- Miksen minä tahtoisi?

-- Szmul! huusi kirjuri.

Szmul tuli ovelle.

-- Mitä herra kirjuri tahtoo?

-- Ole sinäkin nyt tässä vieraanamiehenä, että tämä kaikki tapahtui
vapaasta tahdosta.

-- Ehket sinä sentään tahdo? kysyi hän vielä uudestaan Rzepalta.

Mutta Rzepa oli jo kirjoittanut, vieläpä pudottanut paperille aika
mustepilkun. Hän otti kirjurilta rahat, kokonaista viisikymmentä ruplaa
ja pistettyään ne povelleen, huusi:

-- Tuo nyt tänne aarakkiasi!

Szmul toi ja miehet joivat. Sitte Rzepa päästi kyynärpäänsä nojaamaan
polvia vastaan ja torkkui siihen.

Pari kertaa hän nyökäytti sinne tänne, keikahti sitte alas penkiltä,
sopersi mennessään: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" ja
nukkui.

Rzepowa ei tullut häntä noutamaan. Hän tiesi, että Rzepa juovuspäissään
pian antoi korville. Seuraavana päivänä Rzepa sensijaan pyysi
vaimoltaan anteeksi ja suuteli hänen käsiään. Selvänä ollessaan ei hän
koskaan sanonut vaimolleen pahaa sanaa, mutta juovuspäissään oli aika
pahankurinen.

Rzepa makasi kapakassa koko yön. Aamulla, auringon noustessa hän
heräsi. Hän katselee ympärilleen, levittää silmänsä ja huomaa, ettei
hän olekaan omassa mökissään vaan kapakassa, eikä edes kulmakamarissa
missä eilen istuttiin, vaan suuressa kapakkatuvassa, missä
viinatynnörikin on.

-- Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Hän katselee vielä tarkemmin. Aurinko on jo noussut ja paistaa
maalattujen ruutujen läpi viinatynnöriin. Ikkunan ääressä seisoo Szmul,
rukouspaita yllään ja hetaleita päässä; siinä hän huojuttaa ruumistaan
edestakaisin ja rukoilee ääneensä.

-- Szmul, sinä koiranuskolainen! huusi Rzepa.

Mutta Szmul ei ollut kuulevinaankaan. Hänen ruumiinsa huojahti milloin
eteenpäin, milloin sivullepäin ja rukousta yhä jatkui.

Rzepa rupesi nyt koettelemaan paikkojaan, kuten talonpoika aina tekee,
nukuttuaan yön kapakassa. Hän tapasi povestaan rahaa.

-- Jeesus Maria! mitä tämä merkitsee?

Sillaikaa oli Szmul lopettanut rukouksensa, riisunut rukouspaidan ja
hetaleet ja vienyt ne kulmakamariin. Hän palasi tupaan hitain askelin,
tyynenä ja arvokkaana.

-- Szmul!

-- No, mitä tahdot?

-- Mitä rahoja nämät ovat?

-- Etkö, tyhmyri, sitä tiedä? Sinähän eilen sovit herrastuomarin
kanssa, että nostat arpaa hänen poikansa sijasta ja otit jo rahat ja
allekirjoitit kontrahdin.

Nuori talonpoika kävi valkeaksi kuin vaate, viskasi lakkinsa maahan,
kaatui pitkäkseen sen päälle ja itkeä jollotti niin että ikkunaruudut
tärisivät.

-- No, korjaa siitä nyt luusi, sotamies! sanoi Szmul tyynesti.

Puoli tuntia myöhemmin likeni Rzepa mökkiään. Hänen vaimonsa oli
paraikaa valmistamassa ruokaa ja kun hän kuuli portin narahtavan,
karkasi hän suoraan lieden äärestä miestään vastaan, vihan vimmassa.

-- Sinä juopporenttu! alkoi hän.

Mutta nähtyään miehensä, kavahti hän, sillä Rzepa oli muuttunut melkein
tuntemattomaksi.

-- Mikä sinun on?

Rzepa astui tupaan mutta ei aluksi saanut sanaa suustaan. Hän vaan
istui penkillä ja tuijotti maahan. Mutta vaimo rupesi urkkimaan ja sai
vihdoin viimein urkituksi koko asian.

-- He ovat pettäneet minut! huusi Rzepa.

Vaimo vaikeroi ääneensä ja mies hänen kanssaan; lapsikin rupesi
kätkyessään parkumaan ja Musti ulvoi ovella niin surkeasti, että
naapurinakat karkasivat ulos, kauhat kädessä, kuuntelemaan ja
kyselemään toisiltaan:

-- Mitä siellä Rzepan mökissä on tapahtunut?

-- Eiköhän mies mahtane kurittaa vaimoaan.

Rzepowa älmensi vielä pahemmin kuin hänen miehensä, sillä rakastihan
hän, vaimo raukka, miestään enemmän kuin mitään maan päällä.



V.

Pässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.


Seuraavana päivänä oli kylässä käräjät. Koko pitäjän lautamiehet olivat
saapuneet paikalle, paitsi herrat aatelismiehet, joista muutamat olivat
lautamiehinä piirikunnassa. Koska he eivät tahtoneet erota suuresta
yleisöstä, noudattivat he englantilaista, s.o. sekaantumattomuuden
politiikkaa, jota kuuluisa valtiomies John Bright niin suuresti oli
ylistänyt. N.s. "sivistynyt" luokka ei siltä ollut vaikuttamatta kunnan
kohtaloihin. Jos jollakin "sivistyneistä" sattui olemaan asiaa
käräjiin, niin hän istunnon edellisenä päivänä kutsui luokseen herra
Zolzikiewiczin; sivistyksen edustaja tarjosi hänelle nyt viinaa ja
sikareja ja asia pohdittiin pohjia myöten. Päivällisaikaan kehoitettiin
herra Zolzikiewicziä ystävällisesti jäämään päivälliselle. "Istukaa
toki syömään, herra Zolzikiewicz, istukaa!" sanottiin hänelle.

Ja herra Zolzikiewicz istuutui, mutta seuraavana päivänä kertoi hän
ikäänkuin sivumennen herrastuomarille: "olin eilen päivällisillä
Miedzizsewskillä, Skorabiewskillä tai Oscierzynskillä. Kyllähän minä
ymmärrän yskän: talossa on tytär...!" Päivällispöydässä herra
Zolzikiewicz koetti käyttäytyä niin hienosti kuin suinkin, hän koetti
syödä mitä eriskummallisimpia ruokalajeja samalla tavalla kuin näki
muiden niitä syövän, eikä hänen käytöksestään pitänyt kenenkään
huomata, että tutunomainen kohtelu herrasväen puolelta oli hänelle
hyvin mieluinen.

Hän oli mies joka tiesi hienon maailman tavat ja joka ei koskaan
joutunut hämilleen. Hän ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan
sekaantui rohkeasti keskusteluun, muistellen joko "tuota kelpo
komisariusta" tai "tuota erinomaista tirehtööriä", jonka kanssa hän
"eilen tai tässä tuonnoin" pelasi yhden kopeekan tikkiä. Sanalla
sanoen: Zolzikiewicz koetti kaikin voimin näyttää, että hän ja
Aasinkorvan piirikunnan johtavat miehet ovat likeisissä väleissä
keskenään. Tosin hän huomasi, että herrasväet hänen kertoessaan vähän
oudosti painuivat katselemaan lautasiaan, mutta hän ajatteli
että tapa sen vaatii. Monasti häntä myöskin oli hämmästyttänyt se,
ettei aatelinen isäntä, päivällisen päätyttyä, odottanut hänen
hyvästijättöään, vaan itse tuli taputtamaan häntä olalle ja sanomaan:
"no, jääkää hyvästi nyt, herra Zolzikiewicz!" mutta hän arveli taaskin
että tapa hienossa seurassa sen vaati. Kun hän sitte hyvästi sanoessaan
painoi talon herran kättä, tapasi hän aina siitä jotakin kilisevää.
Paikalla hän pusersi kokoon sormensa ja raapaisten aatelisherran
kämmentä, koppasi siitä kilisevän kappaleen. Mutta samalla ei hän
koskaan unohtanut lisätä: "voi, hyvä herra, ei sitä nyt olisi ensinkään
tarvittu!... Tuohon käräjäjuttuun nähden taas ei herran ensinkään
tarvitse huolehtia."

Näin erinomaisella johdolla ja katsoen herra Zolzikiewiczin
synnynnäisiin lahjoihin, olisivat kunnan asiat varmaan käyneet
erinomaisessa järjestyksessä, jos herra Zolzikiewicz vaan aina olisi
esiintynyt ja selittänyt tuomioistuimelle, miten asianomaista juttua on
käsiteltävä oikeuden kannalta. Mutta hän korotti äänensä kuuluville
vaan muutamissa erityisissä tapauksissa: sellaiset jutut joita ei
edeltäkäsin oltu valmistettu kilisevillä kolikoilla, jätti hän
tuomioistuimen omaan harkintaan ja istui, niitä käsiteltäessä,
levollisena paikallaan, suureksi levottomuudeksi lautamiehille, jotka
silloin tunsivat olevansa aivan päättömät.

Aatelisista eli tarkemmin sanoen herroista, otti ainoastaan muuan herra
Floss, Pikkuedistyksen kartanon pehtori, lautamiehenä osaa kunnan
asioihin. Mutta siitä sai hän osakseen yleistä paheksumista. Aatelisto
huomautti, että hän tietysti on "punainen", kuten saksalainen nimi
Floss'kin jo osoittaa, ja talonpojat, arvaten oman erityisen
talonpoikaisen asemansa, väittivät itsepintaisesti, ettei herran sovi
istua samalla penkillä talonpojan kanssa: johan sen parhaiten todistaa
sekin, etteivät "toiset herrat sitä tee." Yleensä talonpojat moittivat
herra Flossia siitä, ettei hän ollut "oikea herra" ja ettei herra
Zolzikiewiczkään pitänyt hänestä, koskei herra Floss koskaan
kilisevillä kolikoilla ollut pyrkinyt hänen suosioonsa. Kerran hän
lautamiehenä istunnossa oli käskenyt herra Zolzikiewicziä vaikenemaan.
Tyytymättömyys häneen oli siis yleinen ja eräänä kauniina päivänä sai
hän keskellä istuntoa vieressään istuvan lautamiehen suusta kuulla
seuraavan huomautuksen: "onko herra mikään oikea _herra_? Herra
Oscierzynski on herra ja herra Skorabiewski on myöskin herra, mutta te,
hyvä herra ette ole herra, vaan ammattilainen!" Tämän kuultuaan herra
Floss, joka hiljan oli ostanut itselleen maatilan, antoi kunnan
asioille palttua, kuten hän aikoinaan oli kääntänyt selkänsä
kaupungillekin. "Hän on pelannut itsensä pussiin", sanoivat aateliset
ja sekaantumattomuuden politiikkaa tukeakseen mainitsivat he
sananlaskun, jonka -- kuten kaikkien sananlaskujen -- tuli sisältää
kansan syvää viisautta ja tässä tilaisuudessa todistaa, että talonpoika
on talonpoika -- häntä ei mikään paranna.

Rauhassa sivistyneitten neuvoilta ja ilman heidän valistunutta apuaan,
keskusteli kunta siis nyt asioistaan, turvautuen ainoastaan
pässinpääläiseen älyynsä. Olisihan sen tosin pitänyt Pässinpäälle
riittää, ainakin sen väitteen mukaan että parisilainen äly riittää
Parisille. Onhan sitäpaitsi tunnustettu asia, että käytännöllinen
ymmärrys eli niinkutsuttu "terve talonpoikainen järki" merkitsee
enemmän kuin epäkansallinen, ulkoapäin tullut sivistys. "Terveen
järjen" ovat maan omat asukkaat jo syntyessään tuoneet maailmaan --
sitäkään ei, ymmärtääkseni, kukaan väitä valheeksi..

Kaikki tämä tuli ilmi Pässinpään käräjissä. Siellä luettiin esitys,
jossa viranomaiset anovat, että kunta omalla kustannuksellaan
korjauttaisi maantien, joka Pässinpään maiden halki vie Aasinkorvaan.
Esitys ei ensinkään miellyttänyt kokoontuneita kunnan isiä ja eräs
paikkakunnan senaattoreista ilmilausui selvästi, ettei tie ensinkään
ole korjauksen tarpeessa, sillä voidaan ajaa herra Skorabiewskin niityn
poikki. Jos herra Skorabiewski olisi ollut läsnä istunnossa, niin hän
ehkä olisi huomannut olevan syytä vastustaa tätä yleishyvää
tarkoittavaa huomautusta, mutta hän ei ollut läsnä, sillä hän suosi
sekaantumattomuuden politiikkaa. Kyllä senaattorin esitys varmaan olisi
saavuttanut yksimielistä kannatusta, jollei herra Zolzikiewicz
edellisenä päivänä olisi ollut päivällisillä herra Skorabiewskin luona.
Hän oli silloin kertonut neiti Jadwigalle kahden espanjalaisen
kenraalin kuristamisesta Madridissa, jonka kohtauksen hän oli lukenut
herra Breslauerin kustantamasta "Isabella Espanjalaisesta." Päivällisen
jälkeen painaessaan herra Skorabiewskin kättä, oli hänen käteensä
sattunut kilisevä kolikka. Herra kirjuri ei ollut huolinut panna
vastaustaan paperille, vaan laski nyt kynän kädestään, josta kaikki
paikalla ymmärsivät, että hän haluaa puheenvuoroa.

-- Herra kirjuri tahtoo sanoa jotakin, kajahti useista suista yhtaikaa.

-- Minä tahdon vaan sanoa, että olette aika tyhmyrejä, virkkoi herra
kirjuri tyynesti.

Tämän todella valtioviisaan puheen voima, tässä sen supistuneessakin
muodossa, oli sangen suuri. Lausutut sanat sisälsivät vastalauseen sekä
lautamiehen huomautusta että yleensä Pässinpään koko lainsäätävää
hallintoa vastaan. Mainitun hallinnon jäsenet rupesivatkin nyt
levottomina katselemaan toisiinsa ja raappimaan ajatuskyvyn jaloa
jäsentä, päätä. Se osoitti, että Pässinpään hallinnon jäsenet olivat
painuneet punnitsemaan asiaa pohjia myöten. Pitkän vaitiolon jälkeen
muuan edustajista vihdoin aukaisi suunsa ja kysyi:

-- Mutta minkätähden?

-- Siksi että olette tyhmyrejä!

-- Ehkä! virkkoi muuan ääni.

-- Niitty on aina niitty, huomautti toinen.

-- Keväällä ei siitä pääse edes kulkemaankaan, jatkoi kolmas.

Tämän johdosta hylättiin herra Skorabiewskin niittyä koskeva esitys,
hallituksen ehdotus hyväksyttiin ja myötäseuranneen kustannusarvion
mukaan ryhdyttiin keskustelemaan siitä, miten korjauskustannukset
olisivat jaettavat kuntalaisten kesken. Oikeudentunto oli jo siihen
määrään juurtunut Pässinpään lainsäätävän hallinnon katsantokantaan,
ettei kenenkään muun kuin herrastuomarin ja lautamies Gomulan päähän
pälkähtänyt koettaa päästä vapaaksi yllämainitusta taakasta. Sensijaan
ottivat he niskoilleen vastuunalaisen toimen pitää huolta siitä, että
asiain käsittely luistaisi hyvin nopeasti.

Huomattava kuitenkin on, että herrastuomarin ja lautamiehen epäitsekäs
uhrautuminen, joka kuten hyveet yleensä ei mahtunut jokapäiväisen
ihmisen ajatuspiirin sisäpuolelle, herätti kateutta muissa
lautamiehissä. Muuan ääni nousi heitä vastustamaan, virkkaen kiivaasti:

-- Miksette te sitte maksaisi?

-- Mitä me turhaan panisimme rahaa likoon, kun se jo riittää mitä te
maksatte, vastasi siihen Gomula.

Tätä todistuskappaletta vastaan ei Pässinpään terveellä järjellä ollut
mitään sanomista, eikä toivottavasti olisi ollut kenelläkään muulla.
Vastustava ääni vaikeni hetkiseksi ja virkkoi sitte vakuutuksella:

-- Onhan se niinkin!

Asia oli siis lopullisesti päätetty ja piti juuri siirryttämän muiden
asiain käsittelyyn, kun äkkiä ja odottamatta käräjätupaan karkaa kaksi
porsasta, suoraa päätä avoimesta ovesta sisään, ihan vimmoissaan. Ilman
pienintäkään järkevää syytä alkavat ne nyt juosta pitkin huonetta,
suikahdella ihmisten jalkojen välitse ja röhkiä riivatusti. Tietysti
istunto keskeytettiin, lakiasäätävä eduskunta rupesi ajamaan takaa
rauhanhäiritsijöitä ja kokonaisen tunnin kuluessa edustajat
harvinaisella yksimielisyydellä toistelivat: "siku, siku, siku! Sikan',
sikan', sikan'" -- tai muita senkaltaisia. Porsaat pakenivat herra
Zolzikiewiczin jalkoihin ja tahrivat ne hiekankarvaiset housut, jotka
nyt olivat hänen jalassaan, vihriähtäviksi. Eikä niitä vihriöitä
tahroja sitte saanut pois, vaikka herra Zolzikiewicz pesi housujaan
glyseriinisaippualla ja omalla hammasharjallaan.

Tavanmukaisella innollaan ja kestävyydellään Pässinpään kunnan
edustajat kuitenkin nytkin puolustivat asemaansa: kiihkeästä
vastarinnasta huolimatta otettiin porsaat kiinni takajaloista ja
viskattiin menemään pihalle. Sitte saattoi lainsäätävä eduskunta taas
siirtyä päiväjärjestykseen. Seurasi erään Sroda nimisen maalaisen
riita-asia edellämainittua herra Flossia vastaan. Kuulustelussa kävi
selville, että Srodan härät yöllä olivat käyneet herra Flossin
apilaspellossa ja syöneet ylenmäärin. Aamulla ne sitte olivat
heittäneet tämän surun ja murheen laakson, muuttaakseen parempaan
härkämaailmaan. Epätoivoissaan Sroda nyt esitti surullisen asiansa
tuomioistuimelle, rukoillen apua ja oikeutta.

Tuomioistuin syventyi asiaan ja, ollen nopea toimissaan, tuli piankin
siihen johtopäätökseen, että vaikka Sroda tahallaan olikin päästänyt
härkänsä herra Flossin vainiolle, härät, jos vainio olisi kasvanut
kauraa tai vehnää eikä tuota apilapakanaa, eivät suinkaan olisi
joutuneet surkean turvotustaudin uhreiksi, vaan olisivat vielä tänäkin
päivänä parhaimmissa terveyden voimissa. Tästä edellytyksestä lähtien
tuli tuomioistuin siihen sekä järkevään että lainmukaiseen
johtopäätökseen, että syynä härkien kuolemaan oli herra Floss eikä
Sroda; herra Flossin tulee siis Srodalle maksaa härät sekä
varoitukseksi tulevaisuuden varalta luovuttaa kunnan kassaan
kansliakuluja 5 hopearuplaa. Jos syyllinen kieltäytyisi maksamasta,
niin on summa korotettuna vaadittava Icik Zwejnosilta, joka on
vuokrannut herra Flossin maitotalouden.

Sitte käsiteltiin vielä useita siviilialaan kuuluvia asioita ja ne
ratkaistiin kaikki, mikäli eivät jollakin lailla koskeneet nerokasta
Zolzikiewicziä, aivan itsenäisesti, puhtaan oikeuden vaa'alla,
Pässinpään terveen järjen punninnan mukaan. Englantilaisen
sekaantumattomuuspolitiikan mukaan, jota paikkakunnan sivistynyt sääty
noudatti, kulki käräjissäkin kaikki tasaista kulkuaan, ainoastaan
silloin tällöin häiriytyi yleinen sopu ja yksimielisyys siitä, että
joko riitapuolet tai itse tuomarit viskasivat toisilleen
sivuletkauksia, toivottaen halpausta, ruttoa tai paiseita.

Tuota kallisarvoista sekaantumattomuuden periaatetta luultavasti on
kiittäminen siitäkin, että kaikissa riita-asioissa sekä voittava että
kärsivä puoli aina sai suorittaa melkoisen määrän "kansliakuluja." Se
teki herrastuomarin ja kirjurin aseman riippumattomaksi -- tila jota
kunnan laitoksissa aina on toivottu --. Sitäpaitsi se saattoi
vieroittaa ihmisiä käräjöimästä ja kohottaa Pässinpään kunnan
siveellistä kantaa niin korkealle, että sellaista tuskin saattoivat
uneksiakaan 1700-luvun filosofit. Huomattava on myöskin, että herra
Zolzikiewicz -- me puolestamme emme tahdo lausua hänen menettelystään
sitä emmekä tätä -- merkitsi kirjoihin aina vaan puolet kansliakuluiksi
määrätyistä sakoista, jotavastoin toinen puoli oli määrätty
"odottamattomia tapauksia" varten, jommoisia saattoi sattua kirjurille,
herrastuomarille ja lautamies Gomulalle.

Vihdoin siirryttiin käsittelemään rikosasioita ja kunnanpalvelija
sai käskyn tuoda syylliset tuomarien kasvojen eteen. Ohimennen
mainittakoon, että Pässinpään kunnassa tietysti oli otettu käytäntöön
uusin, paras ja ajanmukaisin koppi- eli komerojärjestelmä vanoja
varten. Sitä eivät pahat kieletkään voi tehdä epäilyksen alaiseksi,
siellä vielä tänäkin päivänä saattaa kuka tahansa nähdä, että
Pässinpään herrastuomarin sikolätissä on neljä väliseinää, jotka
muodostavat koppeja. Näissä istuivat vangit yksin, seuranaan vain se
elukka, josta muuan "Eläintieteen oppikirja nuorisolle" sanoo: "sika
kantaa syystä nimeään likaisuutensa vuoksi" j.n.e., ja jolta luonto
ehdottomasti on kieltänyt sarvet. Tähän viimemainittuunkin
toimenpiteeseen on luonto varmaan ryhtynyt tarkoituksella. Vangit
istuivat siis kopeissaan, seurassa, joka kuten näkyy, ei voinut häiritä
heitä vaipumasta ajatuksiin. He saattoivat vapaasti miettiä sitä pahaa
mitä olivat tehneet ja tapojensa parantamista tulevaisuudessa.

Palvelija läksi nyt viipymättä tähän koppivankilaan ja kuljetti sen
kopeista tuomarien kasvojen eteen kaksi pahantekijää. Mutta he eivät
oikeastaan olleet kaksi eri pahantekijää, vaan pariskunta. Lukija
saattaa siis käsittää, että Pässinpään tuomareilla nyt oli
hienotunteinen, syvästi sielutieteellinen ja monimutkainen juttu
ratkaistavana. Asia oli todella erittäin arkatuntoista laatua. Muuan
Romeo, tai toisin sanoen Wach Rechnio ja muuan Julia, toisin sanoen
Baska Zabianka, olivat yhtaikaa palvelleet samalla isännällä, toinen
renkinä toinen piikana. Ja mitä siinä on salaamista: he rakastuivat
toisiinsa eivätkä voineet elää ilman toisiaan, aivan kuten oikea Romeo
ja Julia Shakespearen näytelmässä. Pian kuitenkin mustasukkaisuus hiipi
Romeon ja Julian välille, kun Julia kerran näki Romeon liian kauvan
juttelevan Jagnan, karjapiian kanssa. Onneton Julia odotti nyt vaan
sopivaa tilaisuutta. Eräänä päivänä, kun Romeo Julian mielestä tuli
kotiin vainiolta liian aikaiseen ja pyysi ruokaa liian hätäisesti,
syntyi kahakka. Molemminpuolisia selityksiä antaessa vaihdettiin
myöskin muutamia tusinallisia korvapuusteja: toinen löi nyrkillään,
toinen kauhalla. Tappelun jälkiä saattoi vielä sinisinä kuhmuina nähdä
Julian ihanassa naamassa ja Romeon otsa oli halki, hänen miehekkäät ja
älykkäät kasvonsa sinermillä. Oikeuden piti nyt päättää, kuka oli
oikeassa ja kenen piti uskottomuudesta tai tappelun tuottamista
vammoista maksaa toiselle sakkoja viisi puolalaista guldenia tai
virallisesti lausuen seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa hopeassa.

Lännen tuulahdukset eivät vielä olleet päässeet turmelemaan tuomarien
tervettä mieltä; he inhosivat syvästi naisemansipatsioonin henkeä, joka
muuten kokonaan sotiikin slaavilaisten herttaisia luonnollisia
taipumuksia vastaan, ja antoivat sentähden puheenvuoron ensiksi
Romeolle; pidellen haavoitettua otsaansa tämä alkoi:

-- Korkea laki ja oikeus! Tuo heittiö ei ole enään moneen aikaan
antanut minulle rauhaa. Yhtenäkin iltana tulen mitään pahaa
aavistamatta illalliselle, silloin hän jo kiljumaan vastaani: "vai
tulet sinä koira jo kotiin, vaikka isäntä jäi pellolle! Aiot kai nousta
uunille vetelehtimään ja sieltä iskemään silmää minulle!" Minä en ikinä
ole iskenyt silmää hänelle. Mutta kun hän kerran näki minut Jagnan,
karjapiian kanssa, kun minä autoin häntä nostamaan vesiämpäriä
kaivolta, niin hän siitä asti on vihannut minua. Ja ruokavaditkin hän
viskeli eteeni pöydälle sellaisella jyryllä, että keitot läikähtivät
päälleni. Eikä sitte antanut syödä, vaan haukkui kaiken aikaa pakanaksi
ja heittiöksi ja peijakkaaksi ja sufragaaniksi.[11] Vasta kun
sufragaaniksi sanoi, suutuin minä ja annoin vasten kuonoa, mutta
silloin hän korvilleni kauhalla...

Nyt ei ihanteellinen Julia enään voinut pidättyä, hän puristi kätensä
nyrkille ja heristeli sitä Romeon nenän alla.

-- Sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! huusi hän käheällä äänellä.
-- Sinä haukut kuin koira!

Siinä hän purskahti itkemään koko ylivuotavan sydämensä kyllyydestä ja
virkkoi kääntyen tuomarien puoleen:

-- Korkea laki ja oikeus! Voi auttakaa minua, minua onnetonta orpoa,
Jumalan tähden auttakaa! Piru heiltä silmät sokaiskoon! vai kaivolla
minä muka olisin nähnyt hänet Jagnan kanssa! Etkö sinä, saastainen
sikiö, muista sen seitsemän kertaa sanoneesi minulle, että niin
rakastat minua, että tekisi mielesi suuhusi syödä. Saisit siihen
paikkaan nutistua, saisi kielesi ikipäiviksi kangistua! Vai kauhalla
minä sinua otsaan iskin! eipäs ollutkaan kuin vaahterainen halko! Päivä
on vielä korkealla, kun hän jo tulee pellolta ja tahtoo ruveta syödä
hotkimaan. Minä puhun hänelle ihan kauniisti ja kohteliaasti: kas vaan
sitä veijaria, kun jo tulee kotiin ja isäntä on vielä pellolla! Mutta
sufragaaniksi en minä häntä ole sanonut, niin totta kuin Herra Jumala
minua auttakoon. Periköön hänet per...

Herrastuomari kutsui hänet nyt järjestykseen, antaen oikaisunsa
kysymyksen muodossa.

-- Pidätkö siitä jo kitasi kiinni, akka?

Seurasi hetkisen hiljaisuus; tuomarit rupesivat miettimään
langetettavaa tuomiota ja voi heidän hienotunteisuuttaan! eivät
tuominneet kumpaakaan riitapuoluetta viiden guldenin sakkoihin! Oman
arvonsa vuoksi ja varoitukseksi kaikille rakastuneille pareille koko
Pässinpäässä, tuomitsi oikeus valittajat istumaan kopeissa vielä
kaksikymmentäneljä tuntia ja maksamaan kansliakuluja hopearuplan
kutakin henkeä kohden.

"Wach Rechniolta ja Baska Zabiankalta kansliakuluja viisikymmentä
kopeekkaa hopeassa", kirjoitti herra Zolzikiewicz kirjoihin.

Siihen loppui istunto. Herra Zolzikiewicz nousi, veti ylöspäin
hiekankarvaisia housujaan ja alaspäin sinipunertavia liivejään,
lautamiehet, aikeissa erota, ottivat myöskin jo hattunsa ja piiskansa.
Silloin ovi, joka porsaitten hyökkäyksen jälkeen oli suljettu, äkkiä
avautui selkosen selälleen ja sisään astui Rzepa, synkkänä kuin yö, ja
hänen perässään Rzepowa ja Musti.

Rzepan vaimo oli kalpea kuin liinavaate: hänen kauniit, hienot
piirteensä henkivät surua ja nöyryyttä, mutta mustista silmistä vieri
kyyneleitä poskille.

Rzepa astui sisään uhkamielisenä, pää pystyssä, mutta nähdessään koolla
koko korkean oikeuden, katosi häneltä rohkeus ja hiljentäen ääntään,
virkkoi hän:

-- Ylistetty olkoon!

-- Iankaikkisesta iankaikkiseen! -- vastasivat lautamiehet kuorossa.

-- Mitä te täältä haette? kysyi herrastuomari kiivaasti. Hän oli ensin
käynyt hiukan hämilleen, mutta tointui pian. -- Mitä asiaa teillä on?
Oletteko tapelleet, vai mitä?

Vastoin tavallisuutta sekaantui kirjuri nyt puheisiin:

-- Antaa heidän puhua, lausui hän.

Rzepa alkoi:

-- Korkea laki ja oikeus... jos kaikkein armollisin...

-- Ole vaiti, ole vaiti, keskeytti vaimo äkkiä. -- Anna kun minä puhun
ja ole sinä hiljaa.

Näin sanottuaan pyyhki hän esiliinallaan silmänsä ja nenänsä ja alkoi
vapisevalla äänellä kertoa asiaa alusta alkaen. Mutta mihin hän,
onneton olikaan joutunut? Syyttämään herrastuomaria ja kirjuria --
saman herrastuomarin ja kirjurin eteen! "Ottivat hänet", kertoi vaimo,
"lupasivat hänelle metsää, jos hän vaan kirjoittaisi nimensä ja hän
kirjoitti. Antoivat hänelle viisikymmentä ruplaa, mutta hän oli
juovuksissa eikä tietänyt, että hän myi sekä omansa että minun ja
lapsen kohtalon. Hän oli juovuksissa, korkea oikeus, juovuksissa kuin
järjetön luontokappale", kertoi vaimo, itku kurkussa. "Eihän juopunut
tiedä mitä tekee, sentähden häntä oikeudessakin armahdetaan, vaikka hän
on rikkonut, sillä sanotaan: hän ei tietänyt mitä hän teki. Jumalan
armollisen tähden! eihän selvä mies menisi myymään elämäänsä
viidestäkymmenestä ruplasta! Voi, armahtakaa minua ja häntä ja lasta
viatonta! Mihin minä onneton joudun yksin, ihan yksin maailmassa,
jollei hän, rakas raukkani ole luonani! Voi, Jumala teille palkitsee
meidän köyhien puolesta, antaa teille kaikkea onnea!"

Siinä itku keskeytti hänen puheensa. Rzepakin itki ja niisti yhtämittaa
nenää sormiinsa. Lautamiehet olivat käyneet vakaviksi, he vilkuilivat
vuoroin toisiinsa, vuoroin herrastuomariin ja kirjuriin eivätkä
käsittäneet, mitä tehdä.

-- Poika elää kuin hänen sisässään olisi myrkkyä. Sinut, sanoo hän,
minä tapan, lapsen kuristan ja mökin poltan, mutta sotamieheksi en
mene. Millä minä, onneton, sitte olen rikkonut? tai mitä lapsi on
tehnyt? Ei hän enään välitä töistä, ei katso viikatteeseen eikä
kirveeseen, istuu vaan tuvan penkillä ja ähkii ja puhkii. Minä odotin
käräjiä, olettehan te ihmisiä ja asuuhan teidän sydämissänne Jumala,
ettehän te salli meidän kärsiä tällaista vääryyttä! Voi Jeesus
Naatsarealainen, voi lempeä Jumalan äiti Czenstochowassa,[12] rukoilkaa
puolestamme!

Vähään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin Rzepowan nyyhkytykset,
vihdoin virkkoi lautamiesten joukosta muuan vanhus:

-- Onhan se rumaa juottaa ihminen juovuksiin ja myydä hänet.

-- Rumaa on! myönsivät muut.

-- Jumala ja Hänen kaikkein pyhin Synnyttäjänsä siunatkoot teitä
sanoistanne! huudahti Rzepowa, langeten polvilleen kynnykselle.

Herrastuomaria hävetti ja lautamies Gomula oli aika lailla harmissaan;
he katselivat molemmat kirjuriin, mutta tämä pysyi vaiti, kunnes
Rzepowa oli lakannut puhumasta.

-- Tyhmyrejä te olette! huusi hän sitte tyytymättömille lautamiehille.

Sanat synnyttivät haudan hiljaisuuden. Kirjuri jatkoi:

-- Seisoo ihan selvästi kirjoitettuna, että joka sekaantuu
vapaaehtoiseen konhtrahtiin, joutuu merilain mukaan tuomittavaksi,
mutta tiedättekö te, tomppelit, edes mikä merilaki on? Te olette niin
tyhmiä ettette tiedä, että merilaki...

Kirjuri veti nyt taskustaan liinasen ja niisti nenänsä. Sitte hän
kylmällä, virallisella äänellä jatkoi puhettaan:

-- Joka tomppeli ei tiedä mikä merilaki on, se pistäköön vaan
lusikkansa tällaiseen soppaan. Kyllä sitte tietää mikä merilaki on, kun
luita ja ytimiä polttaa. Jos mies vapaaehtoisesti on kirjoittanut
itsensä sotaväkeen, niin varokoon sekä yksi että toinen sekaantumasta
siihen asiaan. Välikirja on allekirjoitettu vieraittenmiesten
läsnäollessa -- se pitää siis paikkansa. Niin seisoo lakitieteessä,
jollet usko, niin katso lakiin ja asetuksiin. Kuka sille mitä voi, että
kaupan päälle juodaan? Ainahan te juotte, tyhmeliinit, aina ja
alituisesti!

Jos itse oikeuden jumalatar, toisessa kädessä vaaka ja toisessa
paljastettu miekka, äkkiä olisi astunut esiin käräjätuvan uunin takaa
ja seisahtunut lautamiesten eteen, niin ei hän olisi taitanut heitä
enemmän kauhistuttaa kuin sanat merilaki, laki ja asetukset. Hyvän
aikaa vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus. Vihdoin rupesi lautamies
Gomula puhumaan. Hän puhui hiljaisella äänellä, mutta kaikki kääntyivät
häneen katsomaan, ikäänkuin kummissaan hänen rohkeudestaan.

-- Sellaistahan se on tässä maailmassa! Mikä myy hevosensa ja juo sen,
mikä härkänsä, mikä sikansa ja antaa mennä alas kurkustaan.
Sellainenhan se on tapa.

-- Vanhan tavan mukaanhan me vaan juotiinkin! sanoi herrastuomari.

Lautamiehetkin kohtelivat Rzepaa nyt rohkeammin.

-- Kosk'olet oluesi tällä lailla laittanut, niin juo pois!

-- Oletko sinä mikä kapalovauva, ettes tiedä mitä teet?

-- Ei sinulta siellä päätä viedä.

-- Ja kun menet sotaväkeen, niin voithan pestata taloon rengin, joka
tekee työt ja on vaimon kanssa.

Korkea oikeus alkoi jo päästää valloille hyvää tuultansa.

Äkkiä kirjuri taas avasi suunsa ja kaikki muut vaikenivat:

-- Ette te näy yhtään tietävän, virkkoi hän, -- koska teidän pitää
sekaantua asioihin ja koska olla sekaantumatta. Siihen että Rzepa on
uhannut vaimoaan ja lastaan, että hän on luvannut polttaa oman
mökkinsä, siihen te kyllä saatte sekaantua ja sellaista asiaa ette edes
_saa_ heittää leväperäiselle kannalle. Koska Rzepowa on tullut
valittamaan, niin ei hän luvatta saa jättää käräjätaloa.

-- Se ei ole totta, se ei ole totta, huusi Rzepowa epätoivoissaan. --
En ole tullut valittamaan, hän ei ikinä ole sanonut minulle pahaa
sanaa. Oi Jeesus, oi elävän Jumalan suloiset haavat, joko tästä tulee
maailman loppu!

Mutta, tuomioistuin kokoontui taasen ja lopulliseksi päätökseksi tuli,
ettei Rzepa eikä hänen vaimonsa olleet saaneet aikaan mitään. Eikä
siinä kyllä, vaan kiitettävässä virkainnossaan ja turvatakseen Rzepowan
hengen, sulki korkea oikeus vielä Rzepan kahdeksi päiväksi sikolättiin.
Jottei Rzepan päähän tulevaisuudessa enään johtuisi tällaisia
synnillisiä ajatuksia, tuomittiin hän sitäpaitsi suorittamaan kaksi
ruplaa viisikymmentä kopeekkaa hopeassa kansliakuluja.

Rzepa viskeli itseään raivoissaan ja sanoi ettei hän lähde sikolättiin.
Kansliakuluja hän sensijaan maksoi kokonaista viisikymmentä ruplaa,
sillä hän heitti kaikki kirjurilta saamansa rahat maahan ja huusi:
"ottakoon kuka tahtoo!" Syntyi kauhea meteli. Kunnanpalvelija tuli
kuljettamaan Rzepaa ulos, Rzepa häntä nyrkillään uhkaamaan, hän Rzepaa
niskasta kiinni. Rzepowa nosti hirveän huudon, yksi lautamiehistä
tarttui hänen kurkkuunsa, laahasi hänet ulos ovesta ja tyrkkäsi hyvää
kyytiä pihalle; toiset lautamiehet auttoivat palvelijaa, joka tukasta
talutti Rzepaa sikolättiin.

Sillaikaa kirjoitti kirjuri kirjoihin: "Wawrzon Rzepalta 1 r. 25 kop.
hop. kansliakuluja."

Melkein tajuttomana kulki Rzepowa autiota mökkiään kohti. Hän ei
ensinkään nähnyt mitä hänen eteensä sattui, vaan kompastui kiviin ja
kantoihin.

-- Voi! voi! voi! vaikeroi hän, väännellen käsiään.

Herrastuomari joka oli hyväsydäminen mies, asteli hiljalleen kapakkaan
päin Gomulan kanssa.

-- Minun käy totisesti sääli tuota vaimoa, virkkoi hän. --
Lahjoittaisinkohan heille vielä nelikon herneitä, vai kuinka arvelette?



VI.

Alhaison lapsi.


Toivottavasti lukija nyt on täydelleen käsittänyt miellyttävän
sankarini suunnitelman ja osaa antaa sille sen arvon. Herra
Zolzikiewicz piti jo Rzepaa ja hänen vaimoaan nutistettuina. Rzepan
kirjoittamisesta sotilasluetteloihin ei olisi ollut mitään hyötyä,
mutta juttu oli käynyt aika monimutkaiseksi senkautta, että Rzepa oli
saatu juotetuksi juovuksiin, itse vapaaehtoisesti allekirjoittamaan
kontrahdin ja ottamaan vastaan rahat. Suotuisten asianhaarojen
vallitessa saattoi herra Zolzikiewicz toivoa saavansa näytellä mainion
osansa loppuun asti. Herrastuomari joka olisi ollut valmis maksamaan
pojastaan kahdeksansataa ruplaa, s.o. kaikki "säästetyt kolikkansa",
suostui tähän tuumaan ilolla, varsinkin koska Zolzikiewicz vaati
itselleen ainoastaan kaksikymmentäviisi ruplaa koko vaivasta.
Zolzikiewicz oli yhtä vaatimaton kuin hän oli nerokas. Ei se ollut
rahanhimo joka sai hänet jakamaan "kansliakulut" Burakin kanssa. Minun
täytyy tunnustaa, että herra Zolzikiewicz alituisesti oli velkaa
Aasinkorvan räätälille Srulille, joka puetti koko ympäristön "Parisin
viime muodin mukaan."

Mutta koska tässä nyt olen alkanut tehdä tunnustuksia, niin voinpa
ilmoittaa syynkin, miksi herra Zolzikiewicz pukeutui niin
huolellisesti. Osaksi se tietysti johtui hänen esteetillisen tunteensa
vaatimuksista, mutta oli siihen toinenkin syy. Herra Zolzikiewicz oli
rakastunut. Älkää sentään luulko Rzepowaa hänen lempensä esineeksi.
Rzepowaa hänen, kuten hän itse sanoi, teki vaan mieli hiukan
"maistella." Ei! herra Zolzikiewiczissä liikkui paljon laajempia ja
monimutkaisempia tunteita. Arvelen että jolleivät lukijat, niin ainakin
lukijattaret jo tietävät, ettei näitten ihanain tunteitten esineenä
saattanut olla kukaan muu kuin neiti Jadwiga Skorabiewski. Monasti, kun
hopeinen kuu nousi taivaalle, oli herra Zolzikiewioz ottanut
käsihanurinsa, jota hän taitavasti osasi soittaa, istuutunut penkille
asuntonsa seinustalla, luonut katseensa kartanoon päin ja surumielisen,
hiukan sorahtelevan soittokoneen säestyksellä hyräillyt:

    "Ah, päivät ikävässä
    Ma kuljen itkevässä;
    Öin tuskiin sydän turtuvi,
    Murheesen toivo murtuvi."

Ääni kajahteli kartanoa kohti läpi kesäyön runollisen hiljaisuuden.
Hetkisen perästä herra Zolzikiewicz jatkoi:

    "Oi sukulaiset ankarat,
    Miks' nuorukaisen surmaatte?"

Sille joka luulee herra Zolzikiewicziä ylenmäärin tunteelliseksi, voin
muuten vakuuttaa että hän erehtyy. Tämän suuren miehen luonne oli ihan
liian järkevä ollakseen tunteellinen. Ainoastaan unissa hän kuvitteli
neiti Jadwigaa Isabellaksi ja itseään Serranoksi tai Marforiksi. Mutta
koskeivät unelmat olleet yhtäpitävät todellisuuden kanssa, niin tämä
rautainen mies kerran tuli antaneeksi ilmi tunteensa. Se tapahtui
eräänä iltana, kun hän halkoliiterin luona näki kuivumaan ripustettuja
alushameita, jotka hän tunsi Jadwigan omiksi, koska niissä oli
kirjaimet J.S. sekä kruunu. Sanokaa, hyvät ystävät, kuka tällaisessa
tilaisuudessa olisi jaksanut hillitä itseään? Hän ei koettanutkaan,
vaan astui lähemmä ja alkoi tulisesti suudella yhtä alushametta. Mutta
sen näki palvelustyttö Malgoska ja hän juoksi paikalla sisään
kantelemaan, että "herra kirjuri niistää nenäänsä neidin
alushameeseen." Onneksi ei kukaan uskonut hänen sanojaan ja niin herra
kirjurin tunteet yhä pysyivät salassa maailmalta.

Toivoiko hän sitte todellakin? Älkää panko pahaksi, hyvät herrasväet,
mutta hän toivoi todellakin! Monasti kun hän kartanoa likeni, kuuli hän
sisällisen äänen, tosin heikosti, mutta lakkaamatta kuiskaavan
korvaansa: "entäs jos neiti Jadwiga tänään päivällistä syödessä polkee
varpaitasi pöydän alatse...?"

-- Viis lakeerisaappaistani! lisäsi hän ja hänen mielessään liikkui
ylevyys, jota ainoastaan rakastunut voi tuntea.

Herra Breslauerin kustantama teos oli herättänyt hänessä uskon
tuollaisten poljentojen mahdollisuuteen. Mutta neiti Jadwiga ei
laisinkaan polkenut hänen varpaitansa. Päinvastoin -- niin, kuka
käsittää naisen mielen? -- hän katseli häntä samalla katseella, jolla
hän katseli aitaa tai kissaa tai lautasta tai jotakin muuta esinettä.
Ja mies raukka mietti päänsä halki, miten hän saisi impyen huomion
heräämään. Kuinka monasti hän oli sitonut kaulaansa uskomattoman
heleävärisen huivin tai vetänyt jalkaansa satumaisen kaunisraitaiset
housut ja ajatellut: "kyllä hän nyt huomaa!" Yksin Srulkin, tuodessaan
hänelle uusia vaatteita, oli monasti sanonut: "no, tällaisissa
tamineissa kelpaa jo mennä kosimaan vaikka kreivin tytärtä." Mitä
kanssa! Hän tulee päivällisille ja neiti Jadwigakin astuu huoneeseen,
puhtoisena, neitseellisenä, ylpeänä kuin kuningatar. Hänen pukunsa
rimssuineen ramssuineen kahisee; hän istuutuu, ottaa hienojen
hyppystensä väliin lusikan, mutta ei katsokaan!

-- Eikö hän toki käsitä, mitä tämä minulle maksaa! miettii herra
Zolzikiewicz epätoivoissaan.

Mutta hän ei sittenkään lakannut toivomasta. "Kunhan tästä pääsee
alireviisoriksi", mietti hän. "Sitte on aina asiaa kartanoon.
Alireviisorista ei ole pitkä matka reviisorin virkaan! Sitte sopii
hankkia ajopelit ja hevoset... ja kyllä se jo sitte ojentaa ainakin
kätensä pöydän alatse..." Herra Zolzikiewicz teki näiden pöydänalaisten
merkkien nojalla vielä paljon johtopäätöksiä, mutta jääkööt nämät
sydämen salaisuudet nyt ilmiantamatta.

Herra Zolzikiewiczin monipuolisuutta ja runsaita luonnonlahjoja
todistaa sekin, että hänen sydämeensä aivan helposti mahtui sekä
ihanteellinen rakkaus neiti Jadwigaan että tuo niinkutsuttu
"maistelemisenhalu", jonka Rzepowa hänessä herätti. Rzepowa oli
kieltämättä kaunis nainen, mutta ei Pässinpään kylän Don Juan
kuitenkaan ikinä olisi viitsinyt nähdä hänestä tällaista vaivaa, jollei
tuon naisen kummallinen ja hävytön itsepintaisuus olisi häntä
ärsyttänyt. Talonpoikaisnainen tekee itsepintaisesti vastarintaa -- ja
kenelle? Hänelle! Se on julkeata ja kuulumatonta, mutta sen kautta käy
Rzepowa hänen silmissään viehättäväksi, kuin itse kielletty hedelmä.
Kyllä se nainen sen ohessa ansaitsee aika läksyt ja ne päättää kirjuri
hänelle antaakin. Kahakka Mustin kanssa vielä lujittaa hänen
päätöstään. Hän tietää, että hänen uhrinsa koettaa puolustaa itseään,
sentähden ehdottaa hän vapaaehtoista sopimusta Rzepan ja herrastuomarin
välillä; tämän toimenpiteen kautta Rzepa vaimoineen päivineen, ainakin
näennäisesti, joutuu hänen armoihinsa.

Rzepowan mielestä eivät asiat laisinkaan vielä olleet hukassa, vaikka
käräjiltä olikin palattu tyhjin toimin. Seuraava päivä oli sunnuntai,
piti siis lähteä messuun Ovisalpaan, kuten tavallisesti. Hän päätti
samalla käydä kysymässä neuvoa papilta. Heitä oli kaksi pappia: toinen
lääninrovasti Ulanowski, mutta hän oli jo niin vanha, että silmät
vanhuuttaan olivat pullahtaneet pystyyn kuin kalalla ja pää keikkui
kaiken aikaa kahden puolen; hänen luokseen Rzepowan siis ei kannattanut
mennä. Mutta hänen apulaisensa, pappi Czyzyk[13] oli hyvin hurskas ja
ymmärtäväinen mies, hän voi varmaan antaa hyviä neuvoja ja lohduttaa.
Rzepowa olisi tahtonut lähteä matkaan ajoissa, jotta jo ennen messua
olisi saanut puhua pappi Czyzykin kanssa, mutta hänen täytyi ensin
saada pois tieltä sekä omat että miehensä työt, sillä Rzepa istui
sikolätissä. Ennenkuin hän siis oli puhdistanut mökkinsä, ruokkinut
hevosen, siat ja lehmän, valmistanut aamiaisen ja lennättänyt sen
sikolättiin Rzepalle, oli aurinko jo niin korkealla, että hän huomasi
mahdottomaksi ehtiä kirkolle ennen messua.

Jumalanpalvelus olikin jo alkanut, kun hän tuli kirkolle. Naiset,
puettuina viheriöihin röijyihin, istuivat hautausmaalla, kiireesti
panemassa jalkaansa kenkiä, joita olivat kantaneet käsissään. Rzepowa
teki niinkuin hekin ja astui sitte kirkkoon. Pappi Czyzyk oli juuri
saarnassa ja rovasti, baretti päässä, istui tuolilla alttarin vieressä,
loksotellen silmillään ja huojuttaen päätään omalla omituisella
tavallaan. Evankeliumin luettuaan rupesi pappi Czyzyk -- en muuten
käsitä mistä syystä -- puhumaan keskiaikaisista uskonlahoista ja
selittämään oppilapsilleen, miltä kannalta heidän tulee katsoa noita
uskonlahkoja sekä paavin niitä vastaan tähtäämää bullaa Ex stercore.
Sitte hän kaunopuheisesti ja suurella innolla varoitti lampaitansa,
etteivät he jotka ovat yksinkertaisia ja köyhiä niinkuin taivaan linnut
ja juuri sentähden Jumalalle rakkaita, kuuntelisi kaikellaisia vääriä
viisaita, oppineita ja yleensä saatanallisen ylpeyden sokaisemia
ihmisiä, jotka kylvävät ohdakkeita nisujen sijasta ja niittävät
kyyneleitä ja syntiä. Sitte hän sivumennen mainitsi Condillac'in,
Voltairen, Rousseaun ja Ochorowiczin,[14] tekemättä muuten mitään eroa
näitten miesten välillä, ja teki lopulta perinpohjaisesti ja
yksityiskohtia myöten selkoa niistä erilaisista tuskista, joihin
paatuneet tuomitaan tulevassa maailmassa. Mutta Rzepowan oli äkkiä
vallannut ikäänkuin uusi henki. Hän ei ymmärtänyt mitä pappi Czyzyk
puhui, mutta hän ajatteli, että hän "mahtaa puhua hyvin kauniisti,
koska huutaa niin että hiki virtana valuu otsasta ja koska ihmisraukat
huokaavat niinkuin viimeisiä henkiään päästäisivät rinnasta." Jo loppui
saarna ja messu alkoi. Oi, kuinka hartaasti Rzepowa raukka rukoili, hän
rukoili hartaammin kuin koskaan ennen ja sydämessä rupesikin heti
tuntumaan helpommalta.

Vihdoin tuli juhlallinen hetki. Valkeana kuin kyyhkynen otti rovasti
Kaikkeinpyhimmän Sakramentin alttarikaapista, kääntyi seurakunnan
puoleen ja piteli vapisevin käsin, ihan likellä kasvojaan,
monstranssia, joka loisti auringon kirkkaudella. Jonkun aikaa hän
seisoi silmät suljettuina, pää kumarassa ja vaipuneena syviin
mietteisiin, mutta alkoi sitte laulaa: "Pyhää Sakramenttiamme...!"

Ja pauhuna yhtyi häneen heti kansa, veisaten sadoin äänin:

    "Pyhää sakramenttiamme
    Polvistuin me kumarramme."

Virsi vyöryi niin voimakkaana, että ikkunaruudut tärisivät; urut
pauhasivat, kellot soivat ja kilisivät; kirkon edustalla pärisi rumpu,
pyhä savu kiiri sinertävinä pilvinä korkeutta kohti ja ikkunasta loisti
aurinko, värjäten savukiemurat taivaankaaren karvaisiksi. Keskellä
pauhua, savua, valoa ja äänten hyminää loisti nyt Kaikkeinpyhin
Sakramentti, jota pappi milloin nosti, milloin laski. Valkea vanhus,
joka piteli monstranssia, oli kuin taivaallinen ilmestys, joka
savupilviin verhottuna loisti ja valoi autuutta ja lohtua kaikkiin
sydämiin, kaikkiin hurskaisiin mieliin. Tuo autuus ja suuri rauha
johdattivat Rzepowankin kidutetun sielun Jumalan siipien suojaan.
"Jeesus, joka asut kätkettynä Kaikkeinpyhimpään Sakramenttiin", huusi
onneton nainen, -- "Jeesus, älä hylkää minua kurjaa!" Ja hänen
silmistään vuosi kyyneltulva, mutta hän ei enään itkenyt samalla
tavalla kuin herrastuomarin edessä, vaan hänen kyyneleensä olivat
suuret kuin karpalot, suloiset vuodattaa ja täynnä rauhaa. Rzepowa
heittäysi polvilleen kaikkivaltiaan Jumalan eteen ja painoi otsansa
permantoa vastaan. Vihdoin ei hän enään itsekään tietänyt, mitä hänelle
tapahtui. Tuntui siltä kuin taivaan enkelit olisivat nostaneet hänet
maasta ja vieneet, ikäänkuin hän olisi ollut kuiva lehti vaan,
taivaaseen asti, ijäiseen onneen, jossa ei ole herra Zolzikiewicziä, ei
herrastuomaria eikä sotilasluetteloja, vaan ainainen aamun koi ja
keskellä sitä punertavaa koita Jumalan istuin ja ympärillä sellainen
kirkkaus, että silmiä häikäisee, ja kokonaisia enkelilaumoja valkeine
siipineen...

Rzepowa viipyi kauvan siinä permannolla. Kun hän nousi, oli messu jo
loppunut ja kirkko tyhjeni tyhjenemistään; savupilvet kiertelivät jo
katon rajalla; viimeiset kirkkomiehet astuivat jo ovesta ja alttarilta
sammutteli vanha kirkonpalvelija kynttilöitä. Rzepowa läksi pappilaan
puhumaan apulaisen kanssa.

Pappi Czyzyk oli paraikaa päivällisellä, mutta hän nousi heti, kun
kuuli, että joku itkettynyt nainen tahtoo häntä puhutella. Pappi oli
vielä nuori, hänen kalpeat kasvonsa olivat tyynet, otsa oli valkea,
korkea, ja huulilla lempeä hymy.

-- Mitä te tahdotte, ystäväni? kysyi hän hiljaisella, sointuvalla
äänellä.

Rzepowa kumarsi syvään ja rupesi sitte kertomaan asiaansa. Vähäväliä
hän purskahti itkuun tai suuteli papin käsiä. Vihdoin hän loi mustat
silmänsä pappiin ja lausui:

-- Oi armollinen herra, tulin kysymään teiltä neuvoa.

-- Ette ole tullut turhaan, ystäväni, vastasi pappi Czyzyk lempeästi,
-- mutta minä voin antaa vain yhden neuvon. Uhratkaa Jumalalle kaikki
tuskanne: Jumala koettelee uskovaisiaan, koettelee kovastikin, kuten
Jobia, jonka pakottavia haavoja koirat nuolivat, tai Asariasta, jonka
hän teki sokeaksi. Mutta Jumala tietää mitä hän tekee ja uskollisiaan
hän voi palkitakin. Pitäkää sitä onnettomuutta joka on kohdannut
miestänne Jumalan rangaistuksena hänen suuresta synnistään
juopumuksesta ja kiittäkää Jumalaa siitä että hän, rankaisemalla tässä
elämässä, ehkä armahtaa häntä kuoleman jälkeen.

Rzepowa katsoi häneen mustilla silmillään, kumarsi syvään ja läksi pois
hiljaa, sanaakaan sanomatta.

Mutta matkalla hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kurkusta
kuristettu.

Hän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut.



VII.

Alhaison lapsi.


Kello viiden aikaan iltapäivällä välähteli valtamaantiellä mökkien
välissä sininen päivänvarjostin, keltainen, sinisillä nauhoilla
koristettu olkihattu ja mantelinkarvainen, niinikään sinisellä
koristettu puku: neiti Jadwiga oli iltapäiväkävelyllä. Hänen rinnallaan
asteli serkku Wiktor.

Neiti Jadwiga oli ihana immyt, hänestä sopi todella sanoa että hänen
hiuksensa ovat mustat kuin yö, silmät taivaan siniset ja iho valkea
kuin maito. Tavattoman aistikas, siro ja huolellinen puku vielä enensi
hänen kauneuttaan, muodostaen hänen ympärilleen ikäänkuin sädekehän.
Hänen sorja, neitseellinen vartalonsa näytti miltei leijailevan
ilmassa, kun hän liikkui. Toisessa kädessään piti neiti Jadwiga
päivänvarjostinta, toisella kädellään kantoi hän hamettaan, jonka alta
näkyi valkean alushameen rimssu ja somat pienet, unkarilaisiin
nyörikenkiin puetut jalat.

Herra Wiktor joka asteli hänen rinnallaan oli hänkin kaunis kuin kuva,
vaikka hänen vaalea tukkansa liehui suurena kiharaisena pörrönä ja
vaikka parta olikin vasta alulla.

Tuossa ihmisparissa hehkui terveys, nuoruus, ilo, onni; heistä
molemmista henki tuo korkeampi, pyhäisempi elämä, joka pyrkii kohoamaan
lentoon eikä tyydy yksin näkyväiseen maailmaan, vaan nousee ajatusten
ja kaihojen ja suurten ihanteiden maille, tai painuu kultaisten ja
säteilevien ja suloisten unelmien mereen.

Keskellä töllejä, talonpoikien ja heidän lastensa rinnalla, keskellä
koko tätä arkipäiväistä ympäristöä näyttivät he molemmat vierailta
olennoilta, jotka ovat kotoisin jostakin toisesta taivaankappaleesta.
Ja suloiselta tuntui tietää ettei tämän komean, kehittyneen ja
runollisen ihmisparin ja tuon arkipäiväisen, harmaan todellisuuden
orjuuttaman ja melkein eläimistyttämän kyläkansan välillä ole mitään
yhteistä. Heidän välillään ei todellakaan ollut mitään yhdyssidettä, ei
ainakaan mitään henkistä. He astelivat rinnan, jutellen runoudesta ja
kirjallisuudesta, kuten herrasmiehen ja herrasnaisen sopii. Kylän
karkeapukuiset miehet ja vaimot eivät olisi ymmärtäneet edes heidän
sanojaan ja kieltään. Eikö ole suloista sitä ajatella? myöntäkää pois
vaan, hyvät herrasväet!

Tämän uljaan parin keskustelussa ei ollut mitään sellaista jota ei jo
olisi kuultu satoja kertoja. He lensivät kirjasta kirjaan, niinkuin
perhonen lentää kukkasesta kukkaseen. Mutta tuollainen keskustelu ei
koskaan tunnu turhalta eikä arkipäiväiseltä, kun keskustelet rakkaan
henkilön kanssa. Keskustelu on silloin vain loimena, johon oman
sielusi, omien tunteittesi ja ajatustesi kultaiset kukat kutoutuvat, ja
joka silloin tällöin kehittyy avaamaan teränsä kirkkaaksi kuin valkean
ruusun terä. Tuollainen keskustelu kohoaa kuin lintu ilmoihin, kohti
sinistä korkeutta, se imeytyy kiinni hengen maailmaan ja nousee
ylöspäin, ylöspäin niinkuin humala nousee pitkin riukuansa. Tuolla
kapakassa juopottelee alhaiso, puhellen raa'asti raa'oista asioista,
nämät kaksi tulevat muilta mailta, purjehtivat laivalla, josta Gounod
laulaa:

    "Sen masto on elfenluusta,
    Jossa silkkinen lippu liehuu,
    Ja ruori on puhdasta kultaa."

Mainittakoon vielä että neiti Jadwiga harjoituksen vuoksi oli päättänyt
panna serkkunsa pään pyörälle. Ja sellaisten asianhaarojen vallitessa
on aina paras puhella runoudesta.

-- Onko neiti lukenut Elyn[15] viimeisen kirjan? kysyi nuori herra.

-- Tiedättekö, herra Wiktor, huudahti neiti Jadwiga, -- minä jumaloin
Elyä. Kun häntä luen, tuntuu minusta siltä kuin kuulisin ihanaa soittoa
ja ehdottomasti tulen sovittaneeksi mielialaani Ujejskin[16] runon:

    "Päällä pilven leijaan
    Aamun kultakyliin,
    Kyyneleenä syliin
    Haihdun siinnon seijaan;
    Tyyntyy tuulten juoksu,
    Orvokkien tuoksu
    Täyttää avaruuden;
    Liitän käden käteen,
    Liidän lailla säteen
    Ääriin kaukaisuuden..."

-- Oi! keskeytti hän äkkiä, -- tiedän varmaan että rakastuisin häneen,
jos tuntisin hänet. Me ymmärtäisimme varmaan toisemme.

-- Onneksi hän on naimisissa! virkkoi herra Wiktor kuivasti.

Neiti Jadwiga painoi päätään hiukan alas, pusersi kokoon hymyilevät
huulensa, jotta poskiin syntyi kuoppaset, katsahti syrjästä herra
Wiktoriin ja kysyi:

-- Miksi te sanotte "onneksi"?

-- Onneksi kaikille niille, joille elämä ei sitte enään tarjoaisi
mitään viehätystä.

Näitä sanoja lausuessaan herra Wiktor oli hyvin synkännäköinen.

-- Oi, nyt te luulette minusta liian hyvää!

Herra Wiktor palasi lyriikkaan.

-- Te olette enkeli, neiti...

-- No... vai niin... puhutaan sitte jostakin muusta. Te siis ette pidä
Elystä?

-- Rupesin inhoamaan häntä pari minuuttia sitte.

-- Olettepa te aika mörökölli. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ruvetkaa
taas hyvälle tuulelle ja sanokaa minulle, kuka teidän lempirunoilijanne
on.

-- Sowinski,[17] mutisi herra Wiktor jurosti.

-- Ja minä häntä suorastaan pelkään. Ivaa, verta, tulta... rajuja
purkauksia!

-- Ne eivät minua laisinkaan peloita.

Näitä sanoja lausuessa näytti herra Wiktor niin sotaiselta, että koira
joka oli juossut tielle, peloissaan ja häntä koipien välissä pakeni
kotimökkiinsä.

He olivat nyt tulleet rapatun talon kohdalle, jonka ikkunasta loisti
pukinparta, pysty nenä ja heleänvihreä kaulaliina, mutta he
seisahtuivat vasta kun tulivat soman pienen talon luo, jonka seinät
olivat villin viiniköynnöksen peitossa. Taemmat ikkunat olivat lammelle
päin.

-- Katsokaapa kuinka soma talo! Se on ainoa runollinen paikka koko
Pässinpäässä.

-- Mikä talo se on?

-- Siinä oli ennen lastentarha. Kylän lapset saivat siellä oppia
lukemaan, kun vanhemmat olivat vainiolla. Isä antoi vartavasten
rakentaa talon siihen tarkoitukseen.

-- Mitä siellä nyt on?

-- Viinatynnöreitä...

Näitä ajatuksia ei jatkunut sen pitemmältä, sillä nyt he tulivat
suurelle lätäkölle, jossa rypi muutamia sikoja eli niitä elukoita,
"jotka syystä kantavat nimeänsä likaisuutensa vuoksi." Päästäkseen
lätäkön sivuitse täytyi heidän kulkea Rzepowan mökin ohi.

Rzepowa istui ovella, halkotukin päällä. Hänen kyynärpäänsä nojasivat
polviin ja pää oli käsien varassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
ikäänkuin kivettyneet, verestävät silmät tuijottivat sameina kauvas
pois; niissä ei kuvastunut mitään ajatusta.

Rzepowa ei edes huomannut tulijoita, mutta neiti huomasi hänet paikalla
ja huudahti:

-- Hyvää iltaa, Rzepowa.

Rzepowa nousi, tuli likemmä ja kumarsi syvään neiti Jadwigalle ja herra
Wiktorille. Kyyneleet valuivat hiljaa alas hänen poskiaan.

-- Mikä teidän on, Rzepowa? kysyi neiti.

-- Voi kultainen marjaseni, voi punertava aamuruskoni, ehkä Jumala itse
on sinut lähettänyt luoksesi! Lohduta sinä minua hädässämme!

Rzepowa kertoi nyt hänelle asiat alusta loppuun asti, itkeä nyyhkytti
kaiken aikaa ja suuteli vähäväliä neidin käsiä, tai oikeastaan
hansikkaita, jotka vallan tahri kyynelillään. Neiti joutui kovin
hämilleen; hänen kauniisiin kasvoihinsa syntyi levoton ilme, hän ei
käsittänyt mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi, hiukan epävarmana:

-- Mitä neuvoa minä teille voisin antaa, hyvä Rzepowa? Minun on teitä
hyvin sääli .. Minä todellakaan en voi antaa teille mitään neuvoa.
Mutta jos menisitte isän luo... ehkä isä... Niin, no hyvästi nyt,
Rzepowa...

Näin sanottuaan nosti neiti Jadwiga mantelinkarvaista hamettaan niin
korkealle, että kenkien yläpuolelta välähti valkeat, siniraitaiset
sukat. Neiti Jadwiga ja herra Wiktor jatkoivat matkaansa.

-- Jumala sinua, ihanainen kukka, siunatkoon! huusi Rzepowa heidän
jälkeensä.

Neiti Jadwiga oli käynyt surulliseksi ja herra Wiktor oli huomaavinaan
kyyneleitä hänen silmissään. Karkoittaakseen hänen suruaan rupesi herra
Wiktor puhumaan Kraszewskista ja muista pienemmistä kaloista
kirjallisuuden meressä. Keskustelu kävi pian vilkkaaksi ja koko tuo
"ikävä tapaus" unohtui.

-- Kartanoon! virkkoi Rzepowa äkkiä itsekseen. -- Sinnehän minun
kaikista ensiksi olisikin pitänyt mennä. Kylläpä minä, vaimo raukka,
olenkin ollut tyhmä!



VIII.

Alhaison lapsi.


Kartanon kuistia kierteli upea viiniköynnös, sieltä näkyi piha ja
poppelikuja. Kesäisin oli herrasväellä tapana juoda iltapäiväkahvit
tällä kuistilla. Siellä he istuivat nytkin ja heidän vierainaan oli
lääninrovasti Ulanowski, pappi Czyzyk ja viinakontrolööri Stolbicki.
Herra Skorabiewski, lihavahko mies, kasvot punaisina, suuret viikset
pystyssä, istui tuolilla, polttaen piippua. Rouva Skorabiewski kaasi
kahvia, kontrolööri joka oli skeptikko, teki pientä pilaa vanhasta
lääninrovastista.

-- No, eikö rovasti nyt olisi hyvä ja kertoisi siitä kuuluisasta
tappelusta, virkkoi kontrolööri.

Rovasti nosti kätensä korvan taa ja kysyi:

-- Häh?

-- Tappelusta! toisti kontrolööri, ääntään korottaen.

-- Tappelustako? huusi rovasti ja alkoi, ikäänkuin hänen mieleensä nyt
olisi muistunut jotakin, soperrella itsekseen ja tuijottaa ylöspäin:
kontrolöörin kasvot olivat jo naurun asennossa ja kaikki odottivat
kertomusta, jonka olivat kuulleet satoja kertoja ja johon he kuitenkin
aina houkuttelivat ukkoruhjan.

-- No niin, alkoi lääninrovasti, -- minä olin vielä silloin apulaisena
ja rovastina oli pappi Gladysz... se sama pappi Gladysz, joka
rakennutti sakariston uudelleen... Rauha hänen tomuilleen!... Heti
messun päätyttyä virkan minä hänelle: kuulkaapas rovasti? Ja hän
vastaa: mitä? Minä luulen että nyt siitä tulee jotakin, sanon taasen.
Ja hän vastaa: niin, minustakin näyttää että sieltä tulee jotakin.
Katsomme ikkunasta: tuulimyllyn takana kulkee jo miehiä ratsain,
marssii jalkaväkeä, tulee lippuja, tykkiä. Minä paikalla ajattelemaan:
mitähän toiselta puolen tulee? Lampaitakohan? ajattelen; ei sieltä
lampaita tule vaan ratsuväkeä. Kun sitte huomaavat toiset, niin
huutavat: seis! Ja vastaiselta puolen huudetaan kanssa: seis! Samassa
karkaa metsästä ratsuväkeä, toiset oikealle, toiset vasemmalle, toiset
toisten perässä. Vasta nyt he huomaavat, että jo nyt paha perii, sillä
päällekarkaajat tulevat. Samassa he rupeavat ampumaan ja vuoren
takanakin taas välkkyy jotakin. Mitä rovasti näkee? kysyn, ja rovasti
vastaa: näen että tuolla jo lataavat tykkejään ja pyssyjään; toiset
yrittävät joelle; toiset tekevät vastarintaa; jo joutuvat
käsikahakkaan; milloin ovat voiton, milloin tappion puolella. Melua!
savua! jo käydään kiinni painetteihin! Nyt minusta jo tuntui siltä kuin
toiset olisivat olleet tappiolla. Rovasti, virkan, jo nuo nyt ovat
lyödyt! Hän vastaa: niin minustakin! Tuskin olin sanat lausunut, kun ne
lyödyt karkasivat pystyyn ja ne toiset heidän niskaansa: sitte ne
hukuttivat toisiaan, tappelivat ja ottivat vangiksi. Minä ajattelen:
nyt se loppuu... mutta mitä vielä! niin... sanon, juuri sillä lailla!

Ukko heilautti kättään, painui syvälle nojatuoliin ja unohtui
mietteisiinsä. Hänen päänsä vaan heilui tavallista kiivaammin ja silmät
loksahtelivat kovasti.

Kontrolööri nauroi ihan katketakseen.

-- Kunnianarvoisa rovasti, lausui hän, -- kutka sitte oikeastaan
tappelivat ja missä ja koska?

Rovasti nosti käden korvan taakse.

-- Häh?

-- Minä kuolen nauruun! huusi kontrolööri herra Skorabiewskille.

-- Tahdotteko sikarin?

-- Tai ehkä kahvia?

-- En voi... minä nauran...

Skorabiewskin herrasväki nauroi kohteliaisuudesta kontrolööriä kohtaan,
vaikka heidän, kuten sanottu, joka sunnuntai täytyi kuulla sama juttu.
Mieliala kuistilla oli hilpeimmillään, kun äkkiä parvekkeen alta kuului
arka, hiljainen ääni:

-- Ylistetty olkoon!

Herra Skorabiewski nousi, likeni kaidepuuta ja kysyi:

-- Kuka siellä?

-- Minä, Rzepowa.

-- Mitä nyt?

Rzepowa kumarsi niin syvään kuin hän lapsi sylissä suinkin taisi.

-- Tulin rukoilemaan pelastusta, armollinen herra, ja neuvoa!

-- Hyvä Rzepowa, antakaa minun nyt edes sunnuntaina olla rauhassa,
keskeytti herra Skorabiewski äänellä josta saattoi päättää, että hän
milloin hyvänsä viikolla on valmis auttamaan Rzepowaa. -- Näettehän
sitäpaitsi että minulla nyt on vieraita. Enhän minä toki teidän
tähtenne voi jättää heitä.

-- Kyllä minä odotan.

-- No odottakaa sitte. Valitettavasti minä en voi jakaa itseäni
kahtia...

Ja tämän sanottuaan lihava herra Skorabiewski meni takaisin kuistille.
Rzepowa vetäytyi puutarhan aidan luo ja jäi sinne nöyrästi odottamaan.
Kauvan hän saikin odottaa. Herrasväet juttelivat iloisesti, raikas
nauru kuului Rzepowankin korviin. Omituisesti se hänen sydäntään
vihlasi, sillä hän ei ollut naurutuulella. Myöhemmin palasi neiti
Jadwiga herra Wiktorin kanssa kotiin ja kaikki läksivät sisään.
Vähitellen likeni aurinko laskuaan. Passaripoika Jasiek, jota herra
Skorabiewskin oli tapana kutsua "erääksi", tuli kuistille kattamaan
teepöytää. Hän muutti toisen pöytäliinan, asetti kupit pöydälle ja
laski lusikat lautasille, jotta kilisi. Rzepowa odotti odottamistaan.
Hänen päähänsä lensi ajatus että ehkä olisi paras lähteä kotiin ja
palata myöhemmällä, mutta hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Hän
istuutui siis nurmeen aidanvierustalle ja rupesi imettämään lastaan.
Lapsi söi ja meni sitte uneen, mutta sen uni oli levotonta, sillä se ei
koko päivänä ollut ollut terve. Rzepowakin tunsi vuoroin kylmän,
vuoroin kuuman väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi, kiireestä
kantapäähän asti. Tuontuostakin häneen tuli kuin suonenveto, mutta hän
ei välittänyt siitä, vaan odotti kärsivällisesti. Alkoi hämärtää ja kuu
nousi taivaalle. Teepöytä oli jo katettu, mutta herrasväet viipyivät
sisällä, sillä neiti soitti pianoa. Rzepowa rupesi rukoilemaan "Jumalan
enkelin" rukousta ja ajatteli sitte herra Skorabiewskiä, joka pelastaa
hänet. Tosin ei hän käsittänyt millä tavalla, mutta hän tiesi että
herra on herra ja herra tuntee sekä komisariuksen että päällikön; eihän
hänen tarvitse muuta kuin parilla sanalla selittää, miten kaikki on
tapahtunut, niin Jumalan avulla asiat kääntyvät parhaiten päin. Ja jos
Zolzikiewicz tai herrastuomari paneekin vastaan, niin kyllä herra
tietää, mistä oikeatta on etsittävä. "Herra on aina kohdellut kansaa
hyvästi ja armollisesti", ajatteli Rzepowa, "ei hän minuakaan heitä."
Hän oli oikeassa: herra Skorabiewski oli todella ihmisystävällinen
mies. Hänen mieleensä muistui että herra aina oli ollut Rzepallekin
ystävällinen ja että hänen, Rzepowan äiti vainaja oli imettänyt neiti
Jadwigaa. Nämät ajatukset rauhoittivat hänen sydäntään. Hän oli saanut
odottaa jo pari tuntia, mutta se oli hänestä niin luonnollista, ettei
hän siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Herrasväki palasi nyt
kuistille. Rzepowa näki viiniköynnöksen lehtien lomitse neiti Jadwigan
hopeakannusta kaatavan teetä tai "sellaista hyvänhajuista vettä, joka
on niin makeata suussa että kielensä tahtoo niellä", kuten Rzepowan
äiti vainaja oli sanonut. Kaikki herrasväet joivat teetä, puhelivat ja
nauroivat iloisesti. Nyt vasta tuli Rzepowa ajatelleeksi, että
herrassäätyläisten elämässä sentään aina on enemmän onnea kuin rahvaan
elämässä ja kyyneleet alkoivat taasen valua alas hänen poskipäitään,
hän ei itsekään tietänyt miksi. Mutta pian väistyivät kyyneleet toisen
tunteen tieltä, sillä "eräs" kantoi juuri kuistille höyryävää
ruokavatia. Rzepowa muisti äkkiä, että hänen on nälkä, sillä
päivällistä ei hän ollut saanut maistaakaan ja aamulla oli hän ehtinyt
juoda vain hiukan maitoa.

-- Voi, kun antaisivat edes luun kalvettavakseni! ajatteli hän
itsekseen ja hän tiesi varmaan, että olisi annettu luu ja lihaakin,
mutta hän ei uskaltanut pyytää, sillä hän ei tahtonut häiritä,
varsinkin kun oli vieraita; siitä olisi herra voinut suuttuakin.

Vihdoin loppui illallinen; kontrolööri läksi paikalla matkaan ja puolen
tunnin kuluttua istuutuivat molemmat papit kartanon vaunuihin. Rzepowa
näki herran auttavan lääninrovastia ajopeleihin, hän arveli siis
sopivan hetken nyt tulleen ja likeni kuistia.

Vaunut läksivät liikkeelle. "Jos sinä kaadat siellä lammikon luona",
huusi herra kuskille, "niin saat selkääsi!" Sitte hän katseli taivasta,
nähtävästi voidakseen päättää, kummoinen ilma huomenna tulisi, ja
huomasi vihdoin pimeästä Rzepowan vaalean hameen.

-- Kuka siellä?

-- Rzepowa.

-- Vai tekö! Puhukaa nyt sitte pian asianne, sillä on jo myöhäistä.

Rzepowa kertoi taaskin kaikki tyyni; herra kuunteli piippua poltellen
ja virkkoi vihdoin:

-- Rakas ystävä! auttaisin teitä mielelläni, jos voisin, mutta minä
olen tehnyt sen pyhän lupauksen, etten sekaannu kunnan asioihin.

-- Minä tiedän sen, armollinen herra, sanoi Rzepowa vapisevalla
äänellä, -- mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä armollinen herra
armahtaa minua!

Hänen äänensä katkesi äkkiä.

-- Hyvähän se olisi, huudahti herra Skorabiewski, mutta mitä minä
saatan tehdä? Enhän minä teidän tähtenne voi rikkoa sanaani enkä liioin
matkustaa päällikköä puhuttelemaan, sillä hän moittii minua jo
muutenkin siitä, että alituisesti vaivaan häntä omilla asioillani...
Onhan teidän kunnassanne tuomioistuin ja jollette sieltä saa apua, niin
tiedättehän tien päällikön luo yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä minun nyt
pitikään sanoa, hyvä ystävä? Niin, no Jumalan haltuun nyt!

-- Jumala teitä palkitkoon! pääsi raskaasti vaimon huulilta ja hän
kumarsi syvään kartanon herran edessä.



IX.

Alhaison lapsi.


Kun Rzepa pääsi sikolätistä, niin meni hän suoraa päätä kapakkaan, eikä
kotiinsa. Tunnettu asia on, että kun talonpoikaa painaa huoli, niin hän
juo. Kapakasta läksi hän, saman ajatuksen johtamana kuin Rzepowakin,
herra Skorabiewskin luo ja teki siellä tyhmyyksiä.

Mies joka on juovuksissa ei tiedä mitä hän puhuu. Rzepa oli kiivas ja
kun hän sai kuulla saman minkä Rzepowa oli kuullut sekaantumattomuuden
periaatteesta, niin ei hänen juro, talonpoikainen järkensä tietysti
ymmärtänyt mitään koko tuosta valtioviisaasta periaatteesta. Talonpojan
tapaan antoi hän raa'an vastauksen ja heitettiin ulos ovesta.

Kun hän palasi mökilleen, kertoi hän itse vaimolleen:

-- Olin kartanossa.

-- Etkä saanut aikaan mitään.

Rzepa iski nyrkkinsä pöytään.

-- Kärventää minä tahtoisin ne kirotut koirat!

-- Puhu hiljemmin, hurjapää! Mitä herra sanoi sinulle?

-- Käski menemään päällikön puheille. Hitto hänet...

-- Pitää sitte lähteä Aasinkorvaan.

-- Aasinkorvaan minä lähdenkin, sanoi Rzepa kiireesti, -- ja näytän
heille, että tulen toimeen ilman heitä.

-- Älä mene sinä, mies rukka, oma rakkaani, anna minun mennä. Sinä
siellä joisit, käyttäytyisit sopimattomasti ja vaan pahentaisit asian.

Alussa Rzepa pani vastaan, mutta heti iltapäivällä hän läksi kapakkaan
"tappamaan mielensä matoa." Sama tapahtui taas seuraavana päivänä.
Hänen vaimonsa ei enään osannut ajatella minnekään päin, vaan heitti
kaikki Jumalan haltuun ja läksi keskiviikkona Aasinkorvaan, lapsi
sylissä.

Hevosta tarvittiin sinä päivänä työssä, hänen täytyi siis käydä
jalkaisin. Hän läksi hyvissä ajoin, sillä Aasinkorvaan oli runsaasti
kolme peninkulmaa. Hän toivoi tiellä tapaavansa hyviä ihmisiä, jotka
sallisivat hänen istuutua rattailleen, mutta ei tullut vastaan ketään.
Kello yhdeksän aikaan hän väsyneenä istuutui metsänlaitaan, söi
leipäpalasen ja pari munaa, jotka oli pannut pieneen koppaan evääkseen
ja jatkoi sitte matkaansa. Aurinko rupesi jo paahtamaan. Vihdoin
saavutti hänet Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja, joka
häkkirattailla oli kuljettamassa hanhia kaupunkiin. Rzepowa pyysi häntä
ottamaan rattailleen.

-- Jumal' avita, hyvä Rzepowa, vastasi Herszek, -- tässä on jo
sellainen kuorma, että hevonen tuskin jaksaa vetää minuakaan. Mutta
otan kuitenkin, jos annatte guldenin.

Rzepowa muisti nyt köyttäneensä huivinsa kulmaan vain kuudenäyrin
rahan. Hän tarjosi sitä paikalla juutalaiselle, mutta tämä virkkoi:

-- Vai kuusi äyriä? Sellaista rahaa ei kukaan viitsi maastakaan nostaa,
mikäs raha se on! Ehei!

Ja tämän sanottuaan hän tarttui ohjaksiin ja ajoi eteenpäin. Auringon
paahde kävi yhä polttavammaksi, virtoina valui hiki pitkin Rzepowan
ruumista, mutta hän koetti vaan rientää eteenpäin ja saavuttikin jo
tunnin kuluttua Aasinkorvan.

Joka vähänkin osaa maantiedettä, tietää, että Pässinpään puolelta
tullessa Aasinkorvaan, täytyy kulkea sen kirkon ohitse, joka nykyään on
reformeeratun seurakunnan hallussa. Tässä kirkossa kuuluu joskus olleen
merkillinen Jumalan Äidin kuva ja sentähden istuu sen ulkopuolella
vielä nytkin joka sunnuntai kadun täydeltä kerjäläisiä, veisaten
hengellisiä lauluja. Näin arkipäivänä ei kirkkoaitauksen sisäpuolella
näkynyt kuin yksi ainoa kerjäläinen, mutta hän pisti paikalla
rääsyjensä alta esiin paljaan jalan, jossa ei ollut varpaita ja
ojentaen kätensä, jossa piteli kenkämusterasian kantta, lauloi:

    "Oi, tahraton sa taivahainen,
    Sa puhdas, pyhä, jumalainen!"

Kun hän huomasi jonkun astuvan ohitse, lakkasi hän laulamasta, mutta
tyrkkäsi jalkaansa vieläkin ulomma ja huusi ikäänkuin olisi ollut
nylkijöiden käsissä:

-- Hyvät ihmiset! Kurja raajarikko rukoilee apua! Antakoon armollinen
Herra Jumala teille kaikkea hyvää tässä maailmassa!

Kun Rzepowa huomasi hänet, irroitti hän rahan huivinsa kulmasta, meni
hänen luokseen ja kysyi:

-- Voittekos antaa takaisin viisi äyriä?

Hän olisi tahtonut antaa vain yhden äyrin, mutta kun kerjäläinen oli
saanut koko rahan hyppysiinsä, puhkesi hän puhumaan: "Jollette te raski
antaa Herralle Jumalalle kuutta äyriä, niin ei Herra Jumalakaan anna
teille apuaan. Ja menkää nyt tiehenne, ennenkuin tästä suutun."

-- Tapahtukoon sitte Jumalan tahto! virkkoi Rzepowa ja jatkoi
matkaansa.

Kun hän saapui torille, niin hän vasta oikein pelästyi. Aasinkorvaan
oli kyllä ollut helppo löytää, mutta vielä helpommin Aasinkorvassa
eksyi. Ei se kaupunginmatka ole leikintekoa! Vieraassa kylässäkin jo
täytyy kysyä, missä tuttava asuu, entä sitte tällaisessa Aasinkorvassa!
"Ihan minä täällä eksyn kuin metsässä", mietti Rzepowa. Ei ollut muuta
neuvoa kuin kysyä ihmisiltä. Pian hän löysi komisariuksen asunnolle,
mutta siellä ilmoitettiin komisariuksen lähteneen virkamatkoille.
Päällikköä neuvottiin hakemaan piirivirastosta. Mutta missä se
piirivirasto sitte on? No, jo nyt olet tyhmä, vaimo parka! Missä se
olisi jollei Aasinkorvassa! Missäs muualla.

Hän rupesi siis etsimään Aasinkorvan piirivirastoa. Vihdoin hän näkee
edessään hirveän palatsin ja sen edustalla lukemattomia kuormia,
vankkureita ja juutalaisten puoteja. Rzepowa tuli siihen käsitykseen,
että kaupungissa paraikaa on suuret messut. "Missäs täällä on
piirivirasto?" kysyi hän frakkiin puetulta herralta ja kumarsi syvään.
"Tuossahan se on edessäsi." Nainen rohkaisi mieltään ja astui
palatsiin. Nyt hän näki joukottain käytäviä, vasemmalla ovia ja
oikealla ovia ja etempänä taas yhä uusia ovia ja jokaisessa ovessa oli
joku kirjoitus. Rzepowa siunasi itsensä ja avasi arasti, hyvin hiljaa
ensimmäisen oven. Hän tuli suureen tupaan, josta osa oli erotettu
ristikolla niinkuin kirkossa.

Ristikon takana istui herra, kiiltävät napit frakissa ja kynä korvan
takana. Ristikon etupuolella oli lukematon joukko kaikellaisia herroja
ja he maksoivat maksamistaan sille herralle joka oli frakissa. Hän taas
poltti paperossia ja kirjoitti kuitteja, joita antoi herroille. Joka
otti kuitin, se meni pois. Ensin Rzepowa ajatteli, että täällä täytyy
maksaa ja pahoitteli jo että oli antanut pois rahansa. Hyvin peloissaan
hän vihdoin astui ristikolle. Mutta kukaan ei edes katsahtanut häneen.
Hän odottaa odottamistaan; kuluu melkein tunti, toisia tulee, toisia
menee, kello naksuttaa ristikon takana -- hän yhä vaan seisoo
odottamassa. Vihdoin tyhjentyi huone eikä uusia kävijöitä enään tullut.
Virkamies istuutui pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan. Rzepowa
rohkaisi nyt mieltään:

-- Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!...

-- Kuka siellä?

-- Armollinen päällikkö!...

-- Tämä on kassa.

-- Armollinen päällikkö!

-- Tämä on kassa, sanon minä.

-- Ja entä päällikkö?

Virkamies viittasi kynän toisella päällä oveen.

-- Tuolla.

Rzepowa tuli taaskin käytävään. Täälläkö? Niin, mutta missä täällä?
Ovia oli suuri määrä, mistä mennä? Vihdoin hän edestakaisin virtaavan
ihmisjoukon keskellä huomaa talonpojan seisomassa, piiska kädessä.
Hänen luokseen hän suuntaa askeleensa.

-- Vaari kulta...

-- Mitä tahdotte?

-- Mistäs olette?

-- Sikomäestä.

-- Missäs täällä on päällikkö?

-- En minä vaan tiedä.

Rzepowa teki saman kysymyksen eräälle herralle, jonka nutussa oli
kiiltäviä nappia, vaikkei se ollutkaan frakki, ja jonka hihat
kyynärpäiden kohdalta olivat rikki, mutta tämä ei kallistanut korvaansa
sinnepäinkään, vastasi vaan:

-- Ei minulla ole aikaa.

Rzepowa meni siitä ovesta joka ensinnä eteen sattui. Raukka ei nähnyt
että ovella oli kirjoitus: "henkilöiltä jotka eivät kuulu virastoon on
pääsy kielletty." Hän ei kuulunut virastoon, mutta hän ei myöskään
ollut nähnyt kirjoitusta.

Hän tuli suureen, tyhjään huoneeseen. Penkillä ikkunan alla makasi
joku. Ovi seuraavaan huoneeseen oli auki, univormuihin ja frakkeihin
puettuja herroja kulki siellä edestakaisin.

Rzepowa likeni miestä joka oli penkillä pitkänään. Hän ei pelännyt
häntä, sillä hän näytti olevan yhteistä kansaa ja hänen saappaansa
olivat rikki.

Rzepowa kosketti häntä olkapäähän.

Mies hypähti ylös, näki naisen ja huusi paikalla:

-- Ei tänne saa tulla!

Rzepowa läksi kiireen kautta ulos ja mies sulki oven hänen jälkeensä.

Nyt hän kolmannen kerran tuli samaan käytävään. Hän istuutui jonkun
oven eteen ja päätti kärsivällisesti odottaa siinä vaikka maailman
loppuun asti. "Täytyyhän toki jonkun kysyä minulta asiaani", mietti
hän. -- Hän ei itkenyt, mutta hänen piti kehnätä silmiään, sillä niitä
syhytti. Hän tunsi että koko käytävä ja kaikki ovet alkavat pyöriä
hänen silmissään.

Ihmisiä kulki hänen ohitsensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan; ovet
läjähtelivät, ihmiset keskustelivat. Oli sellainen hälinä että olisi
luullut olevansa markkinoilla.

Vihdoin Jumala sentään armahti Rzepowaa. Siitä ovesta jonka edessä hän
istui, tuli komea aatelisherra, jonka hän joskus oli nähnyt Ovisalvan
kirkossa; ohi astuessaan tuli hän tuupanneeksi Rzepowaa ja kysyi
silloin:

-- Miksi te tässä istutte, vaimo? Ketä te haette?

-- Päällikköä...

-- Täällä tavataan kamreeri eikä päällikkö.

Aatelisherra osoitti ovea käytävän päässä.

-- Tuolla missä tuo vihriä taulu näkyy, ymmärrättekö? Mutta älkää nyt
menkö hänen luokseen, sillä nyt hänellä on työtä, ymmärrättekö? Vaan
odottakaa täällä, hänen täytyy tulla tästä.

Aatelisherra poistui, mutta Rzepowa katseli hänen jälkeensä ikäänkuin
hän olisi pitänyt häntä suojelusenkelinään.

Kauvan sai hän vielä odottaa, vihdoin sentään ovi, jossa oli se vihriä
taulu, avautui naristen; vanhanpuoleinen sotaherra tuli käytävään ja
alkoi kiireesti astua ulko-ovea kohden. Voi, heti paikalla saattoi
nähdä että se oli päällikkö, sillä sekä oikealta että vasemmalta
karkasi ihmisiä hänen luokseen ja Rzepowakin saattoi kuulla heidän
huudahduksiaan: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen
vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!" Mutta hän ei
ottanut niitä korviinsa, astui vaan eteenpäin. Kun Rzepowa hänet näki,
musteni kaikki hänen silmissään. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" ehti hän
ajatella ja heittäytyen polvilleen keskelle käytävän permantoa, kädet
ristissä, sulki hän tien päälliköltä.

Päällikkö seisahtui katselemaan; kaikki ihmiset kerääntyivät Rzepowan
ympärille.

-- Mikä on? kysyi päällikkö.

-- Kaikkein ylhäisin päällik...

Hän ei voinut jatkaa; häntä peloitti niin että ääni takertui kurkkuun:
kieli kankeni puupulikaksi.

-- Mitä?

-- Oi, oih, tahtovat... sotamieheksi.

-- Tahtovatko teitä sotamieheksi? Mitä? kysyi päällikkö.

Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun, sillä he tahtoivat pitää
päällikköä hyvällä tuulella, mutta päällikkö huomautti heille heti:

-- Hiljaa, hiljaa, pyydän!

Hiukan malttamattomana virkkoi hän sitte Rzepowalle:

-- Sanokaa pian asianne. Minulla ei ole aikaa.

Mutta herrojen nauru oli vienyt Rzepowalta viimeisenkin rohkeuden.

-- Burak! Rzepa! Rzepa! Burak, voi...! sammalsi hän samana
sekamelskana.

-- Hän on varmaan juovuksissa, huomautti eräs katselijoista.

-- Häneltä on kieli jäänyt kotiin, sanoi toinen.

-- Mitä te tahdotte? kysyi päällikkö entistä kärsimättömämpänä. --
Oletteko juonut?

-- Oi Jeesus, Maria! huusi Rzepowa epätoivoissaan, tuntien viimeisen
pelastuksen ankkurin luisuvan käsistään. -- Kaikkein armollisin
päällikkö...

Päälliköllä oli todellakin paljon työtä, sillä sotamiesluettelojen
kirjoittaminen oli jo alkanut ja piirikunnassakin oli paljon asioita
hoidettavana. Eihän tuon naisen kanssa sitäpaitsi voinut puhua.
Päällikkö kohautti olkapäitään.

-- Sitä viinaa, sitä viinaa! lausui hän. -- Ja nainen on nuori ja
kaunis.

Sitte hän kääntyi Rzepowan puoleen ja hänen äänensä oli sellainen, että
Rzepowa olisi tahtonut vaipua maan alle.

-- Kun nyt selviät, niin esitä asiasi oman kuntasi tuomioistuimelle,
esittäköön tuomioistuin sen sitte minulle!

Päällikkö jatkoi kiireesti matkaansa ja herrat häärivät taas hänen
ympärillään, huudahdellen: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!"
"Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!"

Käytävä tyhjeni, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, ainoastaan Rzepowan
lapsi rupesi kitisemään. Vaimo heräsi kuin unesta, nousi, nosti lasta
ja rupesi hyräilemään sille. Hänen äänensä tuntui niin ihmeellisen
vieraalta.

-- Aa! aa! aa!

Hän astui ulos talosta. Taivas oli peittynyt pilviin, metsän reunalla
salamoi.

Ilma oli tukahduttavan raskas.

En koetakaan kuvata mitä Rzepowan mielessä liikkui, kun hän kulki
reformeeratun kirkon sivutse, paluumatkalla Pässinpäähän. Jos neiti
Jadwiga joutuisi sellaiseen tilaan, niin minä paikalla kirjoittaisin
jännittävän romaanin, jolla pakoittaisin itsepintaisimmatkin
positivistit uskomaan, että maailmassa vielä löytyy ihanteellisuutta.
Mutta neiti Jadwigassa kehittyisi jokainen vaikutus itsetietoiseksi;
hänen sielunsa epätoivoiset liikkeet olisivat esitettävät vastaavalla
epätoivolla ajatuksissa ja sanoissa; ne tulisivat siten erittäin
dramaatisiksi. Tämä tila: olla avuttomana, neuvottomana, ylivoiman
murskaamana, tuntea haikeaa, syvää epätoivoa, olla lehtenä keskellä
myrskyä, tietää ettei tule mitään pelastusta, ei taivaasta eikä maan
päältä -- tämä tila olisi varmaan saanut neiti Jadwigan sepittämään
innostuneen yksinpuhelun. Eikä minun olisi muuta tarvinnut kuin panna
se paperille, niin olisin tullut kuuluisaksi mieheksi. Entä Rzepowa?
Kun yksinkertainen kansa kärsii, niin se vaan kärsii ja kärsii. Rzepowa
kärsi kohtalon kovissa käsissä niinkuin lintu kituu ilkikurisen lapsen
kynsissä. Hän asteli ajatuksiin vaipuneena, tuuli kiidätti häntä, hiki
valui hänen otsaltaan ja pitkin ruumista. Vain kun kipeä lapsi välistä
rupesi aukomaan suutaan ja läähättämään, ikäänkuin sinä hetkenä
sammuakseen, puheli hän sille: "Jasek, pikku kultaseni, oma lintuseni!"
ja painoi äidilliset huulensa lapsen polttavalle poskelle.

Hän oli astunut reformeeratun kirkon ohitse ja kulki jo kaukana,
maalaisvainioilla, kun hän äkkiä seisahtui, sillä juopunut mies tuli
häntä vastaan.

Pilviä kerääntyi kerääntymistään taivaalle, ne näyttivät ennustavan
rajuilmaa; tuontuostakin salamoi, mutta mies ei siitä välittänyt. Hän
leikitteli takkinsa liepeillä, antaen niiden lepatella tuulessa, työnsi
lakin toiselle korvalleen, hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle
ja lauloi:

    Mari juoksi
    Tarhan luoksi,
    Minä takaa
    Naurishakaan.
    Keppi kävi jalkaan,
    Mari huutaa alkaa:
               uu, uu!

Nähdessään Rzepowan, avasi hän sylinsä ja huusi:

-- Tule tänne, henttu!

Hän oli jo tulemaisillaan halailemaan, mutta Rzepowa pakeni tiepuoleen.
Mies perässä, mutta juopuneena ei hän päässyt pitkälle, ennenkuin teki
kuperkeikan. Hän nousi paikalla, mutta ei enään ajanut takaa, heitti
vaan kivellä perässä, jotta ilma vinkui. Rzepowan otsaan koski, maailma
musteni hänen silmissään ja hän vaipui polvilleen. Mutta samassa muisti
hän lapsensa ja alkoi juosta pakoon. Vasta ristin viereen hän pysähtyi
ja uskalsi katsoa taakseen: mies oli jo puolen virstan päässä ja kulki
hoippuen kaupunkiin päin.

Äkkiä tunsi hän kaulallaan jotakin kummallisen lämmintä. Hän koetti
kädellään, katseli sitte sormiaan ja huomasi niiden olevan veressä.

Hänen silmissään musteni, hän vaipui tiedotonna maahan.

Kun hän heräsi, huomasi hän nojaavansa ristiin. Kaukaa likenivät
Oscieszynin kääsit ja niissä istuivat nuori herra Oscieszynski ja
kartanon kotiopettajatar.

Herra Oscieszynski ei tuntenut Rzepowaa, mutta Rzepowa oli nähnyt hänet
kirkossa; sentähden päätti hän juosta kääsejä vastaan ja rukoilla, että
he Jumalan tähden ottaisivat edes lapsen mukaansa ennen rajuilman
tuloa. Hän nostautui pystyyn, mutta ei voinut kävellä.

Nuori herra oli jo ajanut kohdalle ja huomannut tuntemattoman naisen
ristin juurella:

-- Vaimo, vaimo, huusi hän hänelle, -- istukaa!

-- Jumala teitä...

-- Maahan, maahan tietysti!

Hehei! nuori herra Oscieszynski oli aika hulivili. Koko ympäristö hänet
tunsi, sillä hän teki pieniä kepposia jokaiselle joka tiellä vastaan
tuli. Kun Rzepowa oli saanut osansa, jatkoi hän matkaansa. Rzepowan
korviin kuului selvästi sekä hänen että kotiopettajattaren nauru; sitte
hän näki kuinka he rupesivat suutelemaan toisiaan. Vihdoin he kääsineen
päivineen hävisivät kaukaiseen hämärään.

Rzepowa jäi yksin. Eipä turhaan sanota sananlaskussa, että "naista ja
kilpikonnaa et saa tapetuksi kirveelläkään." Tunnin perästä hän taas
nousi ylös ja vaikka jalat huojuivat, niin hän kulki eteenpäin!

-- Mitä tämä lapsi rukka, tämä kultainen pääskynen on tehnyt, hyvä
Jumala? virkkoi hän tuontuostakin, painaen lasta rintaansa vastaan.

Mutta äkkiä hänet valtasi kuumehoure ja hän rupesi lavertelemaan kuin
juopunut.

-- Tyhjänä on töllissä kehto ja minun kultani otti pyssyn ja läksi
sotaan.

Tuuli riisti myssyn hänen päästään; hänen kauniit hiuksensa
hajaantuivat olkapäille ja jäivät liehumaan tuuleen. Äkkiä leimahti
salama: ukkonen jyrähti niin likellä että tulikiven haju tuntui.
Rzepowa istuutui ja hänen tajuntansa palasi. "Ja sana tuli lihaksi!"
huudahti hän ja katseli taivasta, raivoisaa, armotonta, hirmuista...
"Joka korkeimman suojeluksessa istuu", alkoi hän laulaa vapisevalla
äänellä. Pahaa ennustava, vaskenkarvainen kajastus putosi pilvistä
maahan. Rzepowa tuli metsään, mutta metsässä tuntui vielä pimeämmältä
ja kauheammalta. Ajottain ei kuulunut muuta kuin kohinaa, oli kuin
hongat kauhistuksissaan, valtaavalla kuiskeella olisivat kuiskanneet
toisilleen: "mitä tästä tulee! Oi, auta Jumala!" Sitte kaikki taas
hiljeni, mutta äkkiä oli metsän syvyydestä kuuluvinaan ääni. Rzepowan
pintaa karmi. Varmaan siellä nyt peikko nauraa taikka paholainen
tanssittaa väkiään. "Kunhan ei olisi metsää, kunhan ei olisi metsää!"
ajatteli hän itsekseen. "Mutta metsän takana on mylly ja myllärin
mökki!" Hän läksi nyt juoksemaan, pannen liikkeelle viimeiset voimansa
ja työläästi vetäen ilmaa kuivaan suuhunsa: Taivas oli avannut kaikki
sulkunsa hänen päänsä päällä: rakeensekaista vettä tuli kuin saavista
kaatamalla; tuuli puhalsi sellaisella voimalla, että hongat taipuivat
maahan saakka; metsä oli sumun, höyryn ja sadeaaltojen vallassa; tietä
ei näy missään, puut kiertelevät pitkin maata, narisevat ja humisevat;
oksat taittuvat rasahdellen. On pilkkosen pimeä yö.

Rzepowa tunsi käyvänsä kovin voimattomaksi.

-- Auttakaa! ihmiset! huusi hän heikolla äänellä, mutta kukaan ei
kuullut. Tuuli ajoi äänen takaisin kurkkuun ja tukahdutti hengityksen.
Rzepowa tunsi, ettei hän pääse edemmäksi.

Hän otti huivin hartioiltaan, riisui röijynsä, esiliinansa, kaikki
miltei paitaan asti, ja kääri lapsen niihin. Sitte hän nelinryömin
laahautui itkuraidan alle, jonka oli huomannut likeisyydessä, laski
lapsen oksien suojaan ja heittäytyi maahan sen viereen.

-- Jumala! ota haltuusi minun sieluni! kuiskasi hän hiljaa.

Ja sulki silmänsä.

Rajuilmaa kesti vielä jonkun ajan, mutta vihdoin tyyntyi. Oli jo pimeä;
repaleisten pilvien lomista alkoi pilkoittaa tähtiä. Itkuraidan alta
häämöitti Rzepowan ruumis, liikkumattomana.

-- Soh! kuului äkkiä ääni pimeydestä.

Hetken perästä erottautui jo rattaiden räminää ja loiskintaa, kun
hevosen jalat astuivat vesilätäkköihin.

Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja oli myynyt hanhensa
kaupungissa ja palasi nyt kotiin.

Kun hän äkkäsi Rzepowan, laskeusi hän alas rattailtaan.



X.

Neron voitto.


Herszek oli nostanut Rzepowan raidan alta ja kuljettanut hänet
Pässinpäähän. Tiellä olivat he kohdanneet Rzepan, joka nähdessään
rajuilman likenevän, oli valjastanut hevosensa ja lähtenyt vaimoaan
vastaan. Sen yön ja seuraavan päivän oli vaimo vuoteen omana, mutta
toisena päivänä hän jo nousi hoitamaan sairasta lastaan. Kummitkin
tulivat nyt taloon, polttivat vihityitä seppeleitä ja Cisowa, sepän
vanha vaimo luki sairaalle, toisessa kädessään seula, toisessa musta
kana. Lapsi rupesikin pian paranemaan, mutta Rzepa itse oli kaikkein
tukalimmassa tilassa: hän kaasi tätä nykyä viinaa sisäänsä aivan
määrättömästi, eikä kukaan tahtonut saada tulluksi aikaan hänen
kanssaan. Kun Rzepowa rupesi tointumaan tainnoksistaan, kysyi hän
paikalla lasta. Kumma kyllä ei Rzepa silloin antanut hänelle
ystävällistä vastausta, vaan ärähti: "sinä vaan juoksentelet
pitkin kaupunkia ja piru vie lapsen! Mutta kyllä sinut olisi hukka
perinyt, jos sille jotakin olisi tapahtunut!" Nainen tunsi näiden
kiittämättömien sanojen valavan kovaa katkeruutta mieleensä ja hän oli
jo päästämäisillään särkevän sydämensä äänen puhumaan, mutta hän ei
saanut suustaan muuta kuin: "Wawrzon!..." Ja siinä hän loi mieheensä
katseen kyyneltensä läpi. Mutta mies hypähti äkkiä pystyyn kirstulta,
jonka päällä oli istumassa. Hetkisen ajan pysyi hän ihan hiljaa, mutta
sitte alkoi hän aivan muuttuneella äänellä:

-- Oma Marysko, kultaseni, anna anteeksi sanani, olen loukannut sinua!

Rzepa itki ääneen ja heittäytyi suutelemaan vaimonsa jalkoja. Rzepowa
säesti häntä itkullaan. Rzepa tunsi, ettei hän ansaitse tällaista
vaimoa. Mutta tätä sopua ei kestänyt kauvan. Ärtyvänä haavana ärsytti
suru heitä toisiaan vastaan. Kotiin palatessa ei Rzepa puhunut
vaimolleen sanaakaan; hän vaikeni itsepintaisesti sekä juovuspäissään
että selvänä, istuutui vaan kirstulle ja tuijotti siinä maahan kuin
susi. Ja siinä hän istui tuntikausia ihan kuin kivettyneenä. Vaimo
askaroitsi pirtissä kuten ennenkin, mutta vaieten. Vihdoin kun
jompikumpi olisi tahtonutkin sanoa jotakin toiselle, niin ei puhe
luistanut. He elivät yhdessä, mutta ikäänkuin olisivat kantaneet vihaa
toisiaan kohtaan ja mökissä vallitsi haudan hiljaisuus. Mistä he
olisivatkaan osanneet puhua, kun molemmat tiesivät, ettei apua voi
tulla mistään ja että heidän kohtalonsa jo on ratkaistu. Muutamia
päiviä sitte oli miehen päässä alkanut liikkua pahoja tuumia. Hän oli
mennyt korvaripille pappi Czyzykin luo, mutta pappi ei antanut hänelle
synninpäästöä, vaan käski palaamaan seuraavana päivänä. Määrättynä
päivänä läksi Rzepa kapakkaan eikä kirkkoon. Ihmiset kuulivat hänen
juovuspäissään sanovan, että jollei Jumala häntä auta, niin hän myy
sielunsa pirulle. Siitä alkoivat ihmiset häntä väistellä. Hänen
mökkiään painoi heidän silmissään kirous. He rupesivat jo huutamaan,
että herrastuomari ja kirjuri ovat tehneet hyvän työn, sillä johan
tuollainen roisto tuottaisi Jumalan vihan koko Pässinpään kylälle.
Rzepowastakin tiesivät kylän ämmät kertoa kummallisia asioita.

Rzepalla sattui näihin aikoihin kaivo kuivumaan. Rzepowan piti siis
noutaa vettä kylältä ja hänen täytyi aina kulkea kapakan ohi. Tiellä
kuuli hän poikien puhuvan keskenään: "kas, kas sotamiehen akkaa!" Ja
toinen poika virkkoi: "ei se ole sotamiehen akka vaan pirun akka!"
Sanaa lausumatta jatkoi vaimo matkaansa, näki vaan että pojat tekivät
ristinmerkin. Hän otti astiansa vettä täyteen ja kääntyi kotiinpäin.
Kapakan edessä seisoi Szmul. Rzepowan nähdessään päästi hän paikalla
hampaistaan porsliinisen piipun, joka oli riippunut partaa vasten.

-- Rzepowa! sanoi hän.

-- Mitä te tahdotte? sanoi Rzepowa vastaan ja pysähtyi.

Kapakoitsija jatkoi:

-- Oletteko käynyt kunnan käräjissä?

-- Olen!

-- Entä papin puheilla?

-- Olen!

-- Entä kartanossa?

-- Olen!

-- Entä piiripäällikön puheilla?

-- Olen!

-- No ettekö ole saanut aikaan mitään?

Rzepowa huokasi syvään ja Szmul jatkoi:

-- No olettepa te niin tyhmä, ettei koko Pässinpäässä enään toista sen
tyhmempää! Mitä te sellaisiin menitte?

-- Mihin minun sitte olisi pitänyt mennä?

-- Mihin? matki juutalainen. -- Missä sopimus seisoo? Paperilla
tietysti. Jollei paperia ole, niin ei ole sopimustakaan: paperi on siis
revittävä.

-- Se on totta! äänteli Rzepowa. -- Kun vaan olisin saanut sen käsiini,
niin jo aikoja sitte olisin repinyt sen!

-- Ettekö te sitte tiedä, että paperi on kirjurilla? No niin... minä
tiedän, että te, Rzepowa, saatte aikaan paljon, jos menette hänen
luokseen; itse hän sanoi minulle: tulkoon vaan, sanoi, Rzepowa
pyytämään, niin minä revin koko paperin, sanoi!

Rzepowa ei puhunut mitään, nosti vaan kannun olkapäälleen ja rupesi
astelemaan rapattua taloa kohti.

Oli jo hämärä -- -- -- -- --



XI.

Lorun loppu.


Tähdet jo tuikkivat taivaalla, kun ovi narahti ja Rzepowa hiljaa astui
miehensä majaan, Hän seisahtui samassa, ikäänkuin olisi siihen paikkaan
kivettynyt, sillä hän oli toivonut, että Rzepa viettäisi yön kapakassa,
kuten tavallisesti; mutta Rzepa istuikin penkillä, selkä seinää
vastaan, kädet polvilla, ja tuijotti maahan. Hiilos hehkui.

-- Missä sinä olit? kysyi Rzepa synkästi.

Vastauksen asemasta heittäysi vaimo maahan hänen jalkainsa juureen ja
huusi itkien ja nyyhkyttäen:

-- Wawrzon! Wawrzon! sinun tähtesi, sinun tähtesi minä häpeään
alistuin. Hän petti, hän petti minut ja ajoi sitte menemään. Wawrzon,
armahda edes sinä minua, oma rakkaani! -- Wawrzon! Wawrzon!

Rzepa otti kirstun takaa kirveen.

-- En, virkkoi hän tyynesti, -- sinun loppusi on nyt tullut, vaimo
raukka! Ota sinä vaan jäähyväiset tältä maailmalta, sillä et sinä enään
sitä näe. Et sinä, onneton, enään saa istua tässä pirtissä, sinä saat
nukkua hautausmaassa... et sinä...

Vasta nyt Rzepowa loi häneen kauhistuneen katseensa.

-- Aiotko sinä surmata minut?

Mies vastasi:

-- No, Marysko! älä tuhlaa aikaa turhaan; siunaa itsesi, niin lopetan
sinut, se käy niin helposti, että tuskin tunnetkaan...

-- Wawrzon, aiotko todella...?

-- Laske pääsi kirstun laitaa vastaan...

-- Wawrzon!

-- Laske pääsi kirstun laitaa vastaan! huusi hän ja hänen huulensa
olivat jo vaahdossa.

-- Jumalan tähden! tulkaa auttamaan! ihmiset! autta...

Kuului kumea isku, ähkinää, voivotusta.... Pää kolahteli permantoon. Jo
kumahti toinen isku, vaikka heikompana, sitte kolmas, neljäs, viides,
kuudes isku. Permannolla kulki verivirta. Hiilet takassa olivat
sammuneet. Rzepowan ruumis vavahti kiireestä kantapäähän asti,
oikaisihe äkisti suoraksi ja jäi sitte liikkumattomana paikoilleen.

Vähän ajan perästä leimahti suuri, verenkarvainen liekki yön pimeyteen:
kartanon rakennukset olivat ilmi tulessa.



Jälkikirjoitus.


Nyt minä, näin meidän kesken, uskon teille, arvoisat lukijattaret,
ettei Rzepaa laisinkaan olisi viety sotaväkeen. Se sopimus joka
kirjoitettiin kapakassa, ei olisi merkinnyt mitään. Mutta kas
talonpojat eivät tiedä sellaisia asioita, ja sivistyneet eivät myöskään
tiedä paljon, koska he tahtovat noudattaa sekaantumattomuuden
periaatetta. Herra Zolzikikiewicz joka tiesi kaiken tämän, toivoi että
asian selvitys kestäisi ainakin jonkun aikaa ja että vaimo
pelästyksissään heittäytyisi hänen syliinsä.

Tämä nerokas mies oli tehnyt laskunsa aivan oikein.

Tahdotteko tietää miten hänen kävi?

Pistettyään kartanon rakennukset tuleen läksi Rzepa kirjurin asunnolle,
kostaakseen hänellekin. Mutta koko kylä heräsi, kun se kuuli huudon:
"tuli on irti!" ja siinä mellakassa pelastui Zolzikiewiczkin.

Hän on vielä kirjurina Pässinpäässä, mutta hänellä on syytä aivan
varmasti toivoa, että hänet pian valitaan tuomariksi. Hän on juuri
saanut luetuksi loppuun Barbara Ubrykin ja elää siinä varmassa
toivossa, että neiti Jadwiga jonakin kauniina päivänä painaa hänen
kättään pöydän alatse.

Toteutuvatko hänen toiveensa: pääseekö hän tuomariksi ja painetaanko
hänen kättään pöydän alatse? Sen voi vasta tulevaisuus osoittaa.



Viiteselitykset:


[1] Lue: Solsikiewitsh.

[2] Virastohuoneissa Venäjällä ja Puolassa pitää aina olla hallitsijan
muotokuva.

[3] Krusifiksia eli ristiinnaulitun kuvaa käytetään katolisissa maissa
m.m. valanteossa. Suoment. muist.

[4] Lue: Stolbitski.

[5] Lue: Sheepa.

[6] Tervehdys kansan kesken Puolassa kuuluu: "ylistetty olkoon Jeesus
Kristus" ja siihen vastataan: "iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."
Juhlallisemmissa tilaisuuksissa tervehdys vastauksineen lausutaan
lyhentämättä, mutta arkipuheessa se tavallisesti lyhennetään. Suoment.
muist.

[7] Rzepowa = Rzepan vaimo.

[8] Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen saivat talonpojat Puolassa ja
Liettuassa -- päinvastoin kuin Venäjällä -- omakseen kappaleen maata,
mutta metsä oli yhteinen. Suoment. muist.

[9] _Haim_ ja _Stulim_ ovat heprealaisia tervehdyssanoja, merkitsevät:
_elämää, rauhaa_. Paikkakuntalaiset ovat tietysti juutalaiselta
kapakoitsijalta oppineet ne. Suoment. muist.

[10] Lue: Shmul.

[11] Sufragaani on katolisessa kirkossa piispan apulainen, mutta Baska
kun ei ymmärtänyt tätä ylhäistä latinankielistä arvonimeä, luuli sitä
haukkumasanaksi. Suoment. muist.

[12] Czenstochowa (lue Tshenstohoova) on Puolan kuuluisin
pyhiinvaelluspaikka ihmeitätekevine Neitsyt-Mariankuvineen. Suoment.
muist.

[13] Lue: Tshiishik.

[14] _Ochorowicz_ eräs vielä nykyään elävä vapaamielinen puolalainen
kirjailija. Suoment. muist.

[15] _Ely_, puolalaisen runoilijan Adam Asnykin salanimi.

[16] _Ujejski_, puolalainen runoilija s. 1823 k. 1897.

[17] _Sowinski,_ puolalainen runoilija, s. 1831 k. 1887.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hiilipiirroksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.