Title: Erämaan halki
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan halki" ***


ERÄMAAN HALKI

Kirj.

Henryk Sienkiewicz


Puolankielestä lyhennellen suomentanut

Risto Silvanto



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1922.



1


-- Tiedätkö, Nel, sanoi Stas Tarkowski pienelle englantilaiselle
ystävättärelleen, -- että poliisit vangitsivat eilen Smainin vaimon
ja hänen kolme lastaan. Tämä vaimo on juuri se sama Fatma, joka on
monesti käynyt isiemme konttorissa.

Kuvankaunis Nel katsoi Stasia vihertävillä silmillään ja kysyi
ihmetys ja pelko äänessään:

-- Vietiinkö hänet vankilaan?

-- Ei, mutta hän ei saa matkustaa Sudaniin. Häntä pidetään silmällä,
eikä hän saa poistua kaupungista.

-- Minkä tähden?

Stas oli neljäntoista ikäinen ja Nel kahdeksan. Stas piti kovasti
pikku ystävättärestään, vaikka tämä hänestä olikin vielä aivan lapsi.
Poika selitti itsetietoisesti.

-- Kun olet yhtä vanha kuin minä, saat tietää kaiken, mitä tapahtuu,
ei ainoastaan kanavan varrella Port Saidin ja Suezin välillä, vaan
koko Egyptissäkin. Etkö siis ole koskaan kuullut Mahdista?

-- Olen kuullut, että hän on ruma ja epäkohtelias.

Poika hymähti säälivästi.

-- En tiedä, onko hän ruma. Sudanilaiset väittävät häntä kauniiksi.
Mutta vain kahdeksanvuotias tyttö, jotta on tuollainen polviin
ulottuva mekko yllä, saattaa sanoa epäkohteliaaksi miestä, joka on
tappanut niin paljon ihmisiä.

-- Isä on sanonut niin, ja hän sen parhaiten tietää.

-- Hän sanoi sinulle niin, koska et olisi muuten ymmärtänyt. Minulle
hän ei olisi sanonut sillä tavoin. Mahdi on vaarallisempi kuin lauma
krokotiileja. Ymmärrätkö? On tuokin sana: "epäkohtelias"... Niin
puhutaan vain pikkuvauvoille.

Mutta nähdessään tytön ilmeen synkkenevän hän vaikeni. Hetken
kuluttua hän jatkoi:

-- Kuule Nel, en tarkoittanut mitään pahaa; tulee aika, jolloin
sinäkin olet neljäntoista. Sen voin taata.

-- Niin, tyttö vastasi huolestuneena. -- Mutta jos Mahdi tulee sitä
ennen Port Saidiin ja syö minut suuhunsa?

-- Mahdi ei ole ihmissyöjä, hän ei syö ihmisiä, tappaa vain. Port
Saidiin hän ei pääse, ja jos pääsisikin ja tahtoisi tappaa sinut,
niin sitä ennen hän joutuisi tekemisiin minun kanssani.

Tämä vakuutus ja vihellys, joka ei luvannut hyvää Mahdille, saivat
Nelin rauhoittumaan.

-- Niin, minä tiedän, hän sanoi. -- Sinä et antaisi minua. Mutta
miksi Fatmaa ei päästetä Port Saidista?

-- Fatma on Mahdin sisarpuoli. Hänen miehensä Smain on ilmoittanut
Egyptin Kairon hallitukselle, että hän matkustaa Sudaniin,
missä Mahdi asuu, ja vapauttaa kaikki tämän vangiksi joutuneet
eurooppalaiset.

-- Smain on siis hyvä?

-- Maltahan! Meidän isämme, jotka tunsivat Smainin hyvin, eivät
luottaneet häneen täydellisesti ja varoittivat Nubara-passaakin
hänestä. Mutta hallitus lähetti hänet kuitenkin, ja nyt hän on
ollut jo puolisen vuotta Mahdin luona. Vangit eivät ole kuitenkaan
palanneet, vaan Khartumista tuli jopa sellainen tieto, että
mahdilaiset kohtelivat heitä entistäkin julmemmin ja että Smain on
pettänyt hallituksen. Hän on lyöttäytynyt yhteen Mahdin kanssa ja
hänet on nimitetty emiiriksi. Väitetään, että Smain johti Mahdin
tykistöä siinä hirvittävässä taistelussa, jossa kenraali Hioks
kaatui. Kerrotaan myös, että juuri Smain olisi opettanut mahdilaiset
ampumaan tykillä, sillä sitä nämä villit eivät aikaisemmin osanneet.
Mutta Smain tahtoo nyt vaimonsa ja lapsensa Egyptistä luokseen ja
juuri siksi hallitus vangitsi Fatman ja lapset heidän ollessaan
kaikessa hiljaisuudessa lähdössä Port Saidista. Fatma näet on
nähtävästi selvillä miehensä toimista.

-- Mutta mitä hyötyä hallituksella on Fatmasta ja hänen lapsistaan?

-- Hallitus sanoo Mahdille: "Luovuta vangit meille, niin päästämme
Fatman."

Keskustelu katkesi, sillä Stas huomasi lintuparven lentävän
Menzaleh-järvelle päin. Linnut lensivät verrattain matalalla, ja
kuulaassa ilmassa voi erottaa vääräkaulaisia pelikaaneja jotka
vitkaan huitoivat suuria siipiään. Stas alkoi heti matkia niitten
lentoa, taivutti kaulansa taaksepäin ja juoksi muutaman askelen patoa
pitkin heilauttaen käsiään.

-- Katso, tuolla lentää flamingojakin! huudahti Nel yhtäkkiä.

Stas pysähtyi ja näki pelikaanien yläpuolella kaksi suurta
purppuraista kukkasta.

-- Flamingoja! Flamingoja!

-- Ne palaavat iltaisin saarille pesiinsä, selitti poika. -- Olisipa
minulla nyt pyssy?

-- Miksi sinä niitä ampuisit?

-- Naiset eivät ymmärrä sellaisia asioita. Mutta mennään eteenpäin,
ehkä niitä on siellä enemmänkin.

Sitten hän otti tyttöä kädestä, ja he läksivät kanavan ensimmäiselle
asemalle Port Saidista lukien. Neekerinainen Dinah, pikku Nelin
entinen hoitaja, astui heidän jäljessään. He kulkivat pitkin vallia,
joka erotti Menzaleh-järven kanavasta, jota pitkin paraikaa liukui
luotsin ohjaama suuri, englantilainen höyrylaiva.

Ilta läheni. Aurinko oli jo laskemassa järveen päin. Suolainen vesi
alkoi kimaltaa ja hohtaa kuin riikinkukon sulat. Arabian puoleisella
rannalla levisi silmänkantamattomiin kellertävä, hiekkainen erämaa
-- autio, pahaaennustava, kuollut. Lasimaisen, ikäänkuin elottoman
taivaan ja rannattomain, uurteisten hieta-aavikkojen välillä ei
näkynyt jälkeäkään elävästä olennosta. Samaan aikaan, kun elämä
kanavalla kiehui, veneet pyörivät, höyrylaivat puhalsivat ja
Menzalehilla kalalokit ja villisorsat lentelivät -- tuolla, Arabian
puolella, oli kuin Tuonelan tuvilla. Sitä mukaa kuin aurinko laski
muuttuen punaisemmaksi, hiekka alkoi punertua kuten kanervakangas
syksyllä pohjoisessa.

Egyptissä ovat päivät usein talvellakin kuumia, mutta yöt sitä
vastoin kylmiä, ja koska Nelin terveydestä oli pidettävä hyvää
huolta, ei hänen isänsä, herra Rawlison, antanut tytön olla ulkona
auringon laskettua. He palasivat siis kaupunkiin, jonka laidalla
Rawlisonin huvila sijaitsi; se oli myös lähellä kanavaa. Pian saapui
myöskin päivälliselle kutsuttu insinööri Tarkowski, Stasin isä, ja
koko seurue, johon vielä kuului ranskatar, rouva Olivier, Nelin
opettajatar, istuutui pöytään.

Herra Rawlison, joka oli Suezin kanavayhtiön johtaja, ja Wladislaw
Tarkowski, saman yhtiön yli-insinööri, olivat jo monet vuodet eläneet
hyvinä ystävinä. He olivat molemmat leskimiehiä. Rouva Tarkowska.
syntyään ranskatar, oli kuollut Stasin syntyessä, siis neljätoista
vuotta sitten. Nelin äiti oli kuollut keuhkotautiin Heluanissa tytön
ollessa kolmivuotias. Molemmat leskimiehet asuivat naapuruksina Port
Saidissa ja tapasivat toisensa joka päivä. Yhteinen suru liitti
heidät yhä lähemmin toisiinsa ja vahvisti jo sitä ennen alkanutta
ystävyyttä. Herra Rawlison rakasti Stasia kuin omaa poikaansa
ja herra Tarkowski taas olisi mennyt vaikka tuleen pikku Nelin
tähden. Stas oli hieman ylpeä, mutta edistyi hyvin Port Saidin
englantilaisessa koulussa, jonka opettajat pitivät häntä lahjakkaana.
Rohkeutensa ja kekseliäisyytensä poika oli perinyt isältään, joka
sai kiittää juuri näitä ominaisuuksiaan siitä, että oli kohonnut
näin huomattavaan asemaan. Vuonna 1863 isä oli hellittämättä
taistellut maansa vapauden puolesta yksitoista kuukautta. Lopulta
hänet vangittiin haavoittuneena ja tuomittiin Siperiaan, mutta hän
pakeni Venäjän sydänmailta ja onnistui pääsemään rajan yli. Vuoden
hän vielä opiskeli vesirakennustiedettä, mutta sitten hän sai paikan
kanavalla ja muutaman vuoden kuluttua, kun hänen tietonsa, tarmonsa
ja ahkeruutensa olivat tulleet tunnetuiksi, hän kohosi yli-insinöörin
huomattuun virkaan.

Stas syntyi, kävi koulua ja kasvoi neljätoistavuotiaaksi Port
Saidissa kanavan varrella, ja sentähden insinöörit, isän työtoverit,
sanoivat häntä erämaan lapseksi. Myöhemmin kun hänestä oli tullut
jo koulupoika, hän loma-aikana seurasi isäänsä tai herra Rawlisonia
matkoilla, joita kanavan patoamisen ja uoman syvennystöiden
tarkastamiseksi oli tehtävä Port Saidista aina Sueziin saakka.
Hän tunsi kaikki insinöörit, tullivirkamiehet ja työmiehet, sekä
arabialaiset että neekerit. Hän hyöri ja pyöri kaikkialla, teki
pitkiä matkoja patoa myöten, souti veneellä Menzalehjärvelle, jopa
Arabian puoleiselle rannallekin ja otti jonkin hevosen tai kameelin
tai aasin ja kuvitteli olevansa erämaan villi ratsastaja.

Isä ei vastustanut pojan venematkoja, ratsastusta eikä yleensä
oloa ulkona, koska tiesi sen vahvistavan terveyttä ja kehittävän
kekseliäisyyttä. Sen tähden Stas oli pitempi ja voimakkaampi
ikätovereitaan, ja tarvitsi vain katsoa häntä silmiin voidakseen
huomata, että jos jotakin tapahtuisi, hänellä olisi enemmän vaaraa
liiallisesta rohkeudesta kuin arkuudesta. Jo neljätoista vuotiaana
hän oli Port Saidin parhaita uimareita, mikä ei suinkaan ollut
vähän, sillä arabit ja neekerit uivat kuin kalat. Aseena hänellä
oli ainoastaan pieni luodikko, jolla hän ammuskeli villisorsia ja
egyptiläisiä hanhia, ja hänen kätensä tottui vakaaksi ja silmänsä
tarkaksi. Hänen unelmansa oli saada joskus metsästää suurriistaa
Keski-Afrikassa ja hän kuunteli innostuneena kanavatöissä olevia
sudanilaisia, jotka kertoivat, että heidän kotiseudullaan tapasi
suuria paksunahkaisia petoja. Tämä oli hyödyllistä siitäkin
syystä, että hän samalla oppi heidän kieltään. Lessepsin suurtyö,
Suezin kanava, piti aikanaan 25 000 miestä yhtämittaisessa työssä,
mutta vielä nytkin täytyy uomaa alituisesta syventää, sillä
sitä ympäröivästä erämaasta valuu kanavaan jatkuvasti hiekkaa.
Ruoppauskoneiden yhä kehittyessä on työmiesten määrää voitu vähentää,
mutta vielä nytkin heitä on verrattain paljon. Enimmäkseen he ovat
paikkakuntalaisia, mutta joukossa on myös nubialaisia, sudanilaisia,
somaleja ja erirotuisia neekereitä. Viimeksi mainitut ovat kotoisin
Valkean ja Sinisen Niilin varsilta, niiltä seuduilta, jotka ennen
Mahdin kapinaa olivat Egyptin hallussa. Stas oli kaikkien hyvä
toveri, ja kun hänellä kaikkien puolalaisten tapaan oli taipumuksia
kieliin, hän oppi uusia kieliä melkein huomaamattaan. Kun hän oli
Egyptissä syntynyt, hän puhui arabiaa kuin aito arabialainen.
Sansibarilaisilta, joita oli paljon ruoppauskoneiden lämmittäjinä,
hän oppi koko Keski-Afrikassa hyvin levinneen "ki-suaheli"-kielen,
tulipa puheessa toimeen dinka- ja shiluk-rotuisten neekerien kanssa,
joita asuu Niilin varrella Fashodasta etelään. Sitä paitsi hän puhui
sujuvasti englantia, ranskaa ja puolaa, jota opetti Nelillekin.
Mutta tyttö ei käsittänyt eikä oppinut lausumaan hänen nimeään Stas,
vaan sanoi aina "Stes". Tästä syystä syntyi heidän välilleen joskus
sanaharkka, jota jatkui siksi, kunnes tytön silmissä kyyneleet
alkoivat kimaltaa. Silloin "Stes" pyysi häneltä anteeksi syyttäen
itseään.

Pojalla oli kuitenkin ruma tapa puhua ylenkatseellisesti tytön
kahdeksasta ikävuodesta ja asettaa niitä vastaan kunnioitettava
oma ikänsä ja kokemuksensa. Poika päätteli, että se, joka on
täyttänyt neljätoista vuotta, ei ole enää lapsi, joskaan ei juuri
täysikasvuinenkaan, ja pystyy suorittamaan sankaritöitä, etenkin
jos hänessä on puolalaista ja ranskalaista verta. Ja hän toivoi
hartaasti, että kerran saisi tilaisuuden tällaisiin töihin, etenkin
puolustaessaan Neliä. He koettivat keksiä mitä erilaisimpia vaaroja,
ja Stasin täytyi vastata tytön kysymyksiin, mitä hän tekisi, jos
esimerkiksi Nelin huoneeseen ryömisi ikkunasta kymmenen metriä pitkä
krokotiili tai skorpioni, suuri kuin koira? Kummankaan mieleen ei
juolahtanut ajatus, että pian julma todellisuus voittaisi kaikki
heidän mielikuvituksensa keksinnöt.



2


Sillä välin ilahduttava uutinen odotti heitä kotona. Tarkowski ja
Rawlison olivat etevinä insinööreinä saaneet muutama viikko sitten
kutsun saapua tarkastamaan ja arvostelemaan töitä, jotka olivat
käynnissä pitkin koko kanavaverkkoa El-Fajumin maakunnassa, Medinetin
kaupungin ympäristöillä, Karun-järven läheisyydessä ja pitkin
Jussefin ja Niilin virtoja. He aikoivat viipyä siellä kuukauden
päivät ja olivat sitä varten saaneet yhtiöltään lomaa. Mutta koska
joulu oli tulossa eivätkä he tahtoneet erota lapsistaan, päätettiin
ottaa Stas ja Nel mukaan matkalle Medinetiin. Kuultuaan tämän
uutisen lapset olivat ilosta pakahtua. He tunsivat toistaiseksi
vain kanavan varrella sijaitsevat Ismailan ja Suezin kaupungit ja
sen takana olevat Aleksandrian ja Kairon, joiden ympäristössä he
olivat nähneet suuria pyramiideja ja sfinksin. Mutta nämä olivat vain
lyhyitä taipaleita, kun sitä vastoin matka Medinet-el-Fajumiin kestää
kokonaisen päivän rautateitse Niilin vartta etelään ja sitten El
Wastista länteen kohti Libyan erämaata.

Stas oli kuullut nuorten insinöörien ja matkailijain kertovan,
miten he matkallaan Medinetiin ampuivat erämaan vesilintuja,
susia ja hyenoja. Hän tiesi, että Medinet oli suuri keidas Niilin
vasemmalla rannalla, että se oli erillään tästä virrasta ja että
sillä oli oma vesistönsä pienine kanavoineen. Ne, jotka olivat
nähneet keitaan, kertoivat, että vaikka se kuuluikin Egyptille,
sen erotti tästä erämaa ja se muodosti itsenäisen kokonaisuuden.
Vain Jussef-joki yhdisti seudun sinisellä nauhalla Niilin laaksoon.
Veden runsaus, maaperän hedelmällisyys ja ihana kasvillisuus
tekivät sen paratiisiksi, ja Krokodilopolis-kaupungin laajat
rauniot houkuttelevat luokseen satoja uteliaita matkailijoita.
Mutta Stasia huvittivat enemmän Karun-järven riistaisat rannat ja
sudenmetsästykset Guebel-el-Sedmentin autioilla kunnailla.

Kun joululoma alkaisi vasta muutaman päivän päästä, ja koska töiden
tarkastuksella oli kiire päättivät isät matkustaa heti ja antaa
lasten seurata viikon kuluttua yhdessä rouva Olivier'n kanssa. Sekä
Nel että Stas olisivat kernaasti lähteneet heti mukaan, mutta Stas
ei uskaltanut pyytää siihen lupaa. Udellessaan yhtä ja toista matkaa
koskevista seikoista he saivat ilokseen kuulla, että he eivät perillä
asuisi mukavissa hotelleissa, joita kreikkalaiset siellä ylläpitävät,
vaan Cookin Matkailutoimiston teltoissa. Sillä tavalla asustavat
tavallisesti matkailijat, jotka matkustavat Kairosta pitemmäksi aikaa
Medinetiin. Matkailutoimisto hankkii teltat, palvelijat, kokit,
muonavarat, hevoset, aasit, kamelit ja oppaat, joten matkailijan
ei tarvitse huolehtia mistään. Tällainen matkustustapa oli tosin
kallis, mutta Tarkowskin ja Rawlisonin ei tarvinnut välittää siitä,
koska Egyptin hallitus, joka oli kutsunut heitä tarkastamaan
kanavatöitä, oli ottanut suorittaakseen kaikki matkasta aiheutuvat
menot. Nel, joka piti valtavasti kamelilla ratsastamisesta, oli
saanut isän lupaamaan hänelle oman, kyttyräisen ratsun, jolla hän
yhdessä rouva Olivier'n tai Dinahin, joskus ehkä myös Stasin kanssa,
saisi ottaa osaa yhteisiin retkiin erämaan läheiseen ympäristöön
ja Karuniin. Siinä tapauksessa, että Stas saisi hyvän todistuksen
koulusta, isä lupasi hänelle oikean englantilaisen rihlapyssyn ja
kaikki tarpeelliset metsästyskapineet. Koska Stas oli varma hyvistä
arvosanoista, hän piti itseään nyt jo rihlapyssyn omistajana ja
päätti suorittaa sillä ihmeellisiä ja mainittavia tekoja.

Tällaisten suunnitelmaan ja keskustelujen vuoksi päivällinen
kului onnellisilta lapsilta nopeasti. Rouva Olivier ei ollut niin
iloissaan kuin muut, sillä hän ei olisi tahtonut lähteä mukavasta
huvilasta Port Saidissa. Sitäpaitsi häntä pelotti ajatus, että
piti asua viikkoja teltassa ja ajaa kamelilla. Hän oli jo muutaman
kerran saanut onnettomasti kokea, miltä moinen ajo tuntuu --
kuten tavallisesti käy kaikkien uteliaitten Egyptissä asuvien
eurooppalaisten. Kerran kameli oli noussut liian aikaisin, kun hän
ei vielä ollut ehtinyt asettua satulaan, ja hän oli lentänyt sen
selän yli maahan. Toisella kerralla kevyeen kuormaan tottumaton
dromedaari oli ravistanut häntä niin kovasti, ettei hän ollut kahteen
päivään tullut tuntoihinsa. Lyhyesti, sitä mukaan kuin Nel tuli yhä
varmemmaksi siitä, ettei maailmassa ollut mitään parempaa, rouva
Olivier sai yhä enemmän ikäviä kokemuksia asiasta. Hän sanoi sen
sopivan arabialaisille tai pikkuiselle Nelille, jota eläimen on yhtä
vaikea ravistaa selästään kuin kärpästä, mutta ei täysikasvuisille
eikä raskaanpuoleisille henkilöille, joilla sitäpaitsi on taipumusta
inhottavaan meritautiin.

Mitä Medinet-el-Fajumiin tulee, hän oli peloissaan vielä toisestakin
syystä. Koko Egyptissä ei puhuttu mistään muusta kuin Mahdin
kapinasta ja dervishien julmuuksista. Rouva Olivier ei tiennyt
tarkoin, missä Medinet sijaitsi ja tuli levottomaksi ajatellessaan,
että se ehkä oli lähellä mahdilaisten maata, ja alkoi vihdoin
tiedustella asiaa Rawlisonilta.

Mutta tämä hymähti ja sanoi:

-- Mahdi ahdistaa paraikaa Khartumia, jossa kenraali Gordon
puolustautuu. Tiedättekö, kuinka kaukana Khartum on Medinetistä?

-- Minulla ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.

-- Suunnilleen yhtä kaukana kuin Sisilia on meistä, selitti Tarkowski.

-- Ainakin, vahvisti Stas. -- Khartum on Valkoisen ja Sinisen Niilin
yhtymäkohdassa. Laaja Egypti ja koko Nubia erottavat sen meistä.

Vanhemmat alkoivat puhua Mahdista ja kapinasta, se kun oli vakava
asia Egyptille. Uutiset Khartumin seuduilta olivat ikäviä. Villien
joukot olivat jo puoli kuukautta piirittäneet kaupunkia; Egyptin ja
Englannin hallitukset toimivat hitaasti. Apujoukkoja oli vastikään
lähetetty, ja kaikki pelkäsivät, että kenraali Gordonin urheudesta
huolimatta tämä tärkeä kaupunki joutuisi barbaarien haltuun.
Päivällisen päättyessä Stas rupesi utelemaan, miksi Egyptin hallitus
oli ottanut haltuunsa kaikki maat Nubiasta etelään, nimittäin
Kordofanin, Darfurin ja Sudanin aina Albert-Nyanzaan asti, ja
riistänyt näiden maiden asukkailta vapauden. Rawlison selitti
hänelle, että Egyptin hallitus toimi Englannin määräysten mukaan,
sillä yliherruus kuului Englannille; itse asiassa se hallitsi maata
mielensä mukaan.

-- Egyptin hallitus ei ole riistänyt keneltäkään vapautta, hän
sanoi, -- vaan antanut sen sadoille tuhansille, ehkä miljoonille.
Kordofanissa, Darfurissa ja Sudanissa ei ole viime aikoina ollut
ainoatakaan riippumatonta valtakuntaa. Milloin mikin pikkuruhtinas
on esittänyt oikeuksiaan tiettyihin maihin ja sitten hallinnut
niitä väkivalloin vastoin asukkaiden tahtoa. Maitten asujaimiston
muodostavat pääasiassa riippumattomat arabineekerisuvut, siis
ihmiset, joissa on näiden molempien rotujen verta. Nämä rodut
olivat aina sotajalalla toisiaan vastaan, hyökkäilivät toistensa
kimppuun ja anastivat etupäässä orjia, mutta myös karjaa ja kameleja.
Kaikenlaisia julmuuksia harjoitettiin. Mutta pahimpia olivat
kauppiaat, jotka ryöstivät norsunluuta ja orjia. He muodostivat ikään
kuin erityisen luokan, johon kuuluivat sukujen päämiehet ja rikkaat
kauppiaat. He tekivät aseellisia retkiä Afrikan sydänmaille ryöstäen
norsunluuta kaikkialla ja vieden orjuuteen tuhansia ihmisiä. Sudanin,
Darfurin ja Kordofanin eteläiset seudut sekä Niilin yläjuoksun
ympäristö aina järveen saakka autioituivat. Englanti on kuten tiedät
ahdistanut orjakauppiaita kaikkialla ja suostunut siihen, että
Egyptin hallitus valtaa Kordofanin, Darfurin ja Sudanin, sillä tämä
oli ainoa keino saada nuo rosvot luopumaan inhottavasta kaupasta
ja pakottaa heidät alamaisuuteen. Onnettomille neekereille koitti
parempi aika, kahakat ja ryöstöt lakkasivat ja ihmiset alkoivat
elää jonkinlaisia lakeja noudattaen. Mutta oli luonnollista,
ettei tällainen asiantila ollut kauppamiesten mieleen, ja kun
Mohammed-Ahmed, nykyään tunnettu nimellä Mahdi, ilmaantui heidän
keskuuteensa julistaen pyhää sotaa sillä tekosyyllä, että Egyptistä
muka häviää oikea Muhamedin-usko, nousivat kaikki yhtenä miehenä
aseisiin. Näin syttyi se kauhea sota, joka ainakin tähän mennessä
on ollut egyptiläisille onneton. Mahdi on lyönyt hallituksen joukot
kaikissa taisteluissa ja vallannut Kordofanin, Darfurin ja Sudanin;
hänen joukkonsa piirittävät paraikaa Khartumia ja kulkevat pohjoista
kohti läheten Nubian rajaa.

-- Voivatko he tulla Egyptiin saakka? kysyi Stas.

-- Eivät, Rawlison vastasi. -- Mahdi väittää kyllä valloittavansa
koko maailman, mutta hän on villi ihminen, joka ei käsitä mitään. Hän
ei ikinä voisi valloittaa Egyptiä, koska Englanti ei sitä suvaitsisi.

Keskustelun katkaisi neekeripalvelija, joka tuli ilmoittamaan, että
Fatma Smain pyysi päästä puheille.

Itämailla naiset toimivat vain kotiaskareissa ja poistuvat harvoin
haaremeista. Ainoastaan köyhät käyvät torilla tai työskentelevät
pelloilla, kuten esim. fellahien, egyptiläisten maanviljelijäin
vaimot. Mutta hekin peittävät silloin kasvonsa. Vaikka Sudanissa,
josta Fatma oli kotoisin, ei ollut sellaista tapaa ja vaikka hän jo
aikaisemmin oli käynyt Rawlisonin konttorissa, hämmästytti hänen
tulonsa yksityiseen asuntoon näin myöhään kaikkia. -- Nyt saamme
kuulla jotain uutta Smainista, virkkoi Tarkowski.

Hetkisen kuluttua astui solakka, nuori sudanitar sisään kasvot
peittämättä. Hänen ihonsa väri oli tumma, ja kauniissa, villissä
silmissä oli surullinen ilme. Astuttuaan sisään hän lankesi
kasvoilleen maahan, ja kun herra Rawlison käski häntä nousemaan, hän
kohotti päänsä, mutta jäi polvilleen.

-- Sidi, sanoi nainen, -- siunatkoon Allah sinua, sukuasi, taloasi ja
karjaasi!

-- Mitä tahdot? kysyi insinööri.

-- Armoa, pelastusta ja apua onnettomuudessa, herra! Olen vangittuna
Port Saidissa ja surma uhkaa minua ja lapsiani.

-- Sanot olevasi vangittu ja kuitenkin olet voinut tulla tänne,
vieläpä öiseen aikaan.

-- Poliisit, jotka öin ja päivin vartioivat taloani, ovat saattaneet
minut tänne, ja minä tiedän, että he ovat saaneet käskyn tappaa
meidät.

-- Puhu, kuten ymmärtäväisen naisen sopii, sanoi Rawlison olkapäitään
kohauttaen. -- Sinä et ole nyt Sudanissa, vaan Egyptissä, missä ilman
tuomiota ketään ei mestata, ja voit olla varma, ettei yksikään hius
ole putoava sinun eikä lastesi päästä.

Mutta nainen alkoi rukoilla, että Rawlison vielä kerran koettaisi
anoa hallitukselta lupaa, että hän saisi matkustaa miehensä luo: --
Englantilaiset, kuten sinäkin, herra, ovat mahtavia ja voivat tehdä
kaikki. Hallitus Kairossa luulee, että Smain on pettänyt sen, mutta
se ei ole totta! Minä tapasin eilen arabialaisia kauppamiehiä, jotka
saapuivat Suakinista ja jotka sitä ennen olivat ostaneet guttaperkaa
ja norsunluuta Sudanista, ja he kertoivat minulle, että Smain makaa
sairaana El-Fasherissa ja pyytää minua ja lapsia tulemaan luokseen,
jotta saisi antaa siunauksensa...

-- Tuo kaikki on sinun keksimääsi, Fatma, keskeytti Rawlison hänet.

Mutta Fatma alkoi kautta Allahin vannoa puhuvansa totta. Sitten hän
selitti, että jos Smain paranee, tämä varmaan ostaa vapaiksi kaikki
kristityt vangit, mutta jos kuolee, hän, Fatma, dervishien johtajan
sukulaisena pääsee helposti tämän puheille ja saa hänet suostumaan,
mihinkä tahtoo. Kunpa hän vain pääsisi lähtemään, sillä sydäntä
rinnassa kirveltää surusta, kun hän ei ole pitkään aikaan nähnyt
miestään. Missä suhteessa hän, onneton nainen, on syypää hallituksen
ja kedivin edessä? Onko se hänen syynsä ja mahtaako hän mitään sille,
että on Mahommed-Ahmedin sukulainen?

Fatma ei uskaltanut englantilaisten kuullen mainita nimeä Mahdi,
koska se merkitsee maailman pelastajaa, ja hän tiesi, että Egyptin
hallitus pitää häntä kapinallisena ja vehkeilijänä. Kumartuen maahan
ja vannoen kautta taivaan olevansa viaton ja onneton hän alkoi itkeä
ja valittaa surkeasti, kuten naiset itämailla miehensä tai poikainsa
kuoleman johdosta. Sitten hän laski taas kasvonsa matolle ja jäi
ääneti odottamaan.

Nel, jota päivällisen loppupuolella oli alkanut jo nukuttaa,
virkistyi täydelleen, ja hyväsydäminen kun oli, tarttui isänsä käteen
ja alkoi suudella sitä pyytäen Fatman puolesta: -- Auta häntä, isä,
auta häntä!

Fatma, joka nähtävästi ymmärsi englantia, puhui läpi kyyneltensä
nostamatta kasvojaan matosta:

-- Allah sinua siunatkoon, sinä paratiisin kukkanen, Omain loisto,
tahraton tähti!

Vaikka Stas vihasi mahdilaisia, niin Fatman rukoukset ja kärsimykset
vaikuttivat häneen. Ja Nelkin oli Fatman puolella. Hetken kuluttua
Stas virkkoi ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin niin, että sen
kaikki kuulisivat:

-- Jos minä olisin hallitus, niin minä antaisin Fatmalle luvan lähteä.

-- Mutta koska sinä et ole hallitus, vastasi Tarkowski, -- teet
paremmin, kun et sekaannu toisten asioihin.

Rawlisonkin oli helläsydäminen ja ymmärsi Fatman aseman, mutta hän
ei voinut sietää sanoja, joita piti sulana valheena. Koska hän oli
joka päivä tekemisissä Ismailassa sijaitsevan tullilaitoksen kanssa
hän tiesi hyvin, ettei millään asemalla ollut lastattu guttaperkaa
eikä norsunluuta. Näiden tavaroiden kauppa oli keskeytynyt tykkänään.
Arabialaiset kauppamiehet eivät myöskään olleet voineet palata
Sudanissa sijaitsevasta El-Fasherin kaupungista, sillä mahdilaiset
eivät olisi päästäneet luokseen kauppamiehiä, vaan ryöstäneet heidät
ja ottaneet vangiksi. Juttu Smainin sairaudesta oli myöskin melkein
varmasti valhetta.

Muita kun Nel koko ajan katsoi niin rukoilevasti isää, tämä ei
tahtonut pahoittaa tytön mieltä vaan sanoi Fatmalle hetken kuluttua:

-- Fatma, olen jo kirjoittanut hallitukselle sinun asiastasi, mutta
siitä ei ollut mitään hyötyä. Kuulehan. Huomenna lähden tämän toisen
insinöörin kanssa Medinet-el-Fajumiin. Pysähdymme päiväksi Kairoon,
sillä kediivi tahtoo keskustella tekeillä olevista kanavista ja antaa
ohjeita. Koetan puhua hänelle asiastasi ja taivutella häntä. Mutta
enempää en voi tehdä enkä luvata.

Fatma nousi ja kohotti kätensä kiitollisuuden merkiksi:

-- Minä olen pelastettu!

-- Älä puhu pelastuksesta, Fatma, selitti Rawlison, -- koska kuolema
ei uhkaa sinua eikä lapsiasi. En voi antaa vakuuksia siitä, että
kediivi antaisi sinun matkustaa, sillä Smain ei ole sairas vaan
petturi, joka on ottanut hallitukselta vastaan rahoja, mutta jättänyt
ostamatta vankeja vapaiksi Mahommed-Ahmedilta.

-- Smain on syytön, herra, ja makaa El-Fasherissa, Fatma vakuutti,
-- ja vaikka hän olisikin pettänyt hallituksen, niin vannon
sinun, hyväntekijäni edessä, että jos saan luvan lähteä, rukoilen
Mahommed-Ahmedia siksi kunnes hän vapauttaa kaikki vangit.

-- Hyvä on. Lupaan vieläkin esittää asiasi kediiville.

Fatma alkoi kumarrella maahan saakka.

-- Kiitän sinua, Sidi! Sinä olet mahtava ja oikeamielinen. Pyydän,
että saisin palvella sinua orjana.

-- Egyptissä ei ole orjia, Rawlison vastasi hymyillen. --
Palvelijoita minulla on tarpeeksi. Mutta sinun palveluksiasi en voisi
käyttää hyväkseni vielä toisestakaan syystä sillä, kuten sanoin, me
matkustamme kaikki Medinetiin ja viivymme siellä ehkä ramasaniin
(uuteen vuoteen) saakka.

-- Tiedän, herra, vartija Chadigi kertoi minulle siitä, ja sentähden
tulinkin en ainoastaan pyytämään apua, vaan samalla ilmoittamaan,
että kaksi miestä minun suvustani, Dangalein suvusta, Idrys ja Gebr,
ovat kamelimiehinä Medinetissä ja tarjoavat maahan kumartaen sinulle
palveluaan ja kamelinsa.

-- Hyvä on, hyvä on, johtaja vastasi, -- mutta siitä pitää huolen
Cookin toimisto enkä minä.

Fatma poistui suudellen kummankin insinöörin ja lasten, etenkin
Nelin, käsiä. Molemmat herrat olivat hetken vaiti; sitten sanoi
Rawlison:

-- Vaimo parka... mutta hän valehtelee niin taitavasti kuin vain
Itämailla valehdellaan. Hänen kiitoksensakin kajahti petolliselta.

-- Epäilemättä, vastasi Tarkowski. -- Mutta olkoonpa Smain petturi
tai ei, hallituksella ei ole oikeutta pidättää vaimoa Egyptissä,
koska tämä ei voi vastata miehestään.

-- Hallitus ei salli nyt yhdenkään sudanilaisen ilman eri lupaa
matkustaa Suakiniin tai Nubiaan. Kielto ei koske siis ainoastaan
Fatmaa. Egyptissä on paljon niitä, jotka ovat tulleet ansiotyöhön,
ja heidän joukossaan on useita Dangal-sukuun kuuluvia; siis samaan
sukuun kuin Mahdi. Samoin kuuluvat siihen, paitsi Fatmaa, Chadifi ja
ne kaksi kamelimiestä Medinetissä. Mahdilaiset sanovat egyptiläisiä
turkkilaisiksi ja käyvät sotaa heitä vastaan. Mutta myös täkäläisten
arabien keskuudessa on paljon Mahdin miehiä, jotka mielellään
pakenisivat hänen luokseen. Nämä ovat tyytymättömiä hallitukseen,
joka on kokonaan antautunut Englannin johdettavaksi, ja he väittävät
uskontonsa kärsivän siitä. Kuka tietää, miten paljon heitä on jo
paennut erämaan halki; he näet välttävät tavallista vesitietä, joka
kulkee Suakinin kautta. Kun hallitus sai tietää, että Fatmakin aikoi
paeta, se käski pitää häntä silmällä. Häntä ja hänen lapsiaan. Mahdin
sukulaisia vastaan saattaa näet vaihtaa vangit vapaiksi.

-- Meneekö Egyptin rahvas Mahdin puolelle?

-- Mahdilla on paljon kannattajia armeijassakin, ja ehkä juuri tästä
syystä joukkomme taistelevat niin huonolla menestyksellä.

-- Mutta miten sudanilaiset voivat paeta erämaan halki. Matkahan on
tuhansia maileja!

-- Sitä tietä ainakin vangit kuljetetaan Egyptiin.

-- Luulen, että Fatman lapset eivät kestäisi sellaista matkaa.

-- Hän tahtoisikin lyhentää sitä ja matkustaa vesiteitse Suakiniin.

Tähän keskustelu päättyi.

       *       *       *       *       *

Kaksitoista tuntia myöhemmin Fatma meni salaa vartija Chadigin
pojan luo ja kuiskasi hänelle kulmiaan kohotellen ja synkkä ilme
kasvoillaan:

-- Chamis, Chadigin poika, tässä on maksu. Lähde vielä tänään
Medinetiin ja anna Idrykselle tämä kirje, jonka hurskas dervishi
Bellali on minun pyynnöstäni kirjoittanut hänelle. Insinöörien lapset
ovat hyviä, mutta jollen saa lupaa lähteä matkalle, niin ei ole muuta
keinoa. Minä tiedän, ettet petä minua. Muista että sinä ja sinun
isäsi olette samaa Dangal-sukua, johon suuri Mahdikin kuuluu.



3


Molemmat insinöörit matkustivat illalla Kairoon, missä he aikoivat
käydä Englannin lähettilään ja Egyptin varakuninkaan luona.

Stas laski, että se saattoi viedä kaksikin päivää, ja hänen
laskelmansa näyttikin käyvän toteen, sillä kolmannen päivän iltana
hän sai isältään Medinetissä seuraavan sähkösanoman: "Teltat ovat
valmiina. Matkusta heti kun loma alkaa. Ilmoita Chadigin kautta
Fatmalle, että emme ole voineet tehdä mitään hänen hyväkseen."

Rouva Olivier sai myös sähkösanoman ja ryhtyi heti neekeripalvelija
Dinahin avustamana matkavalmisteluihin.

Pelkkä valmistelujen näkeminen ilahdutti lapsia. Mutta yhtäkkiä
tapahtui jotain, mikä murskasi kaikki suunnitelmat. Juuri samana
päivänä, jolloin loma alkoi, siis lähtöpäivän aattona, puraisi
skorpioni rouva Olivier'ta tämän nukkuessa puutarhassa päiväunta.
Tällaiset myrkylliset puremat eivät tavallisesti Egyptissä ole
hengenvaarallisia, mutta tällä kertaa saattoi haava olla erittäin
vakava. Skorpioni oli näet ryöminyt lepotuolin ylälaitaa pitkin ja
purrut rouva Olivier'ta kaulaan, kun hän oli nukkuessaan painanut
eläintä päällään. Rouva oli juuri parantunut ruusutaudista, ja se
saattoi uusiintua. Lääkäriä lähetettiin heti noutamaan, mutta tämä
oli juuri sairaskäynnillä ja tuli vasta kahden tunnin kuluttua.
Kaula ja kasvot olivat jo turvonneet ja sitten alkoi kuume
tavanomaisine verenmyrkytysoireineen. Lääkäri selitti, että asian
näin ollen ei matkaa saanut ajatellakaan ja hän määräsi sairaan
vuodelepoon. Lapsia uhkasi nyt joulunvietto yksin kotona. Nelille on
annettava täysi tunnustus siitä, että hän ajatteli enemmän sairaan
opettajansa kärsimyksiä kuin huvimatkaa Medinetiin. Hän itki hiljaa
muistellessaan, ettei saisi nähdä isäänsä moneen viikkoon. Stas ei
alistunut yhtä helposti, vaan lähetti sähkeen ja kirjeen, joissa hän
kysyi, mitä oli tehtävä. Isän vastaus tuli kahden päivän kuluttua.
Hän oli nimittäin ensin neuvotellut lääkärin kanssa ja saanut
tältä kuulla, että pahin vaara oli jo ohi, mutta että ruusutaudin
uusiintumisen pelosta hän ei voinut antaa rouva Olivier'lle lupaa
lähteä Port Saidista. Rawlison toimitti ensin potilaalle hyvän
hoidon ja antoi vasta sitten lapsille luvan lähteä matkalle Dinahin
kanssa. Mutta kun Dinah huolimatta suuresta mieltymyksestään Neliin
ei tahtonut vastata matkasta rautateillä ja hotellissa, sai Stas sekä
matkan johtajan että rahastonhoitajan toimen ja Dinah sai seurata
muuten mukana. On helppo kuvitella kuinka ylpeä Stas oli tästä
toimesta! Hän vakuutti ritarillisesti Nelille, ettei yksikään hius
tule taittumaan tytön päästä, vaikka matka Kairoon ja Medinetiin
tuottaisikin vaaroja ja vaikeuksia.

Kaikki matkavalmistelut oli jo aikaisemmin tehty, ja lapset
matkustivat jo samana päivänä kanavaa pitkin Ismailaan ja sieltä
rautateitse Kairoon, jossa heidän oli määrä viettää yö jatkaakseen
seuraavana päivänä matkaa Medinetiin. Lähtiessään Ismailasta he
näkivät Timsah-järven, jonka Stas tunsi vanhastaan, sillä hänen
isänsä, innokas metsästäjä, oli vapaa-aikoina ottanut pojan
mukaansa lähtiessään sinne metsästämään vesilintuja. Sitten tie
kulki Wadi-Tumilatin ohi pitkin kanavaa, jossa suolaton vesi
juoksee Niilistä Ismailaan ja Sueziin. Tämä kanava on kaivettu jo
ennen Suezin kanavaa, sillä muussa tapauksessa Lessepsin suuressa
työssä ahertava työväki olisi jäänyt vaille kelvollista juomavettä.
Kanavoimisella oli ollut toinenkin hyödyllinen seuraus. Hedelmätön
erämaa oli rehevöitynyt kun voimakas ja elähdyttävä suolaton virta
oli suuntautunut sen läpi. Lapset näkivät vasemmanpuoleisista
vaununikkunoista laajan, viheriän niityn, jolla oli hevosia,
kameleja ja lampaita, sekä laajoja vainioita, joilla kasvoi maissia,
hirssiä, alfaheinää sekä muita rehukasveja. Kanavan partaalla
oli kaivoja suurine pyörineen, vesisankoineen ja vintteineen;
fellahit johtivat vettä laitumille ja kuljettivat sitä tynnyreissä
härkien vetämillä rattailla. Viljavainioilla lenteli kyyhkysiä ja
toisinaan pyrähti lentoon suuria peltopyylaumoja. Kanavan rannalla
asteli tärkeännäköisiä haikaroita ja kurkia. Kaukana kohottivat
taatelipalmut töyhtönsä fellahien savimajojen yli.

Mutta rautatiestä pohjoiseen levisi autio erämaa, joka ei kuitenkaan
ollut samanlainen kuin Suezin kanavan toisella puolella. Se oli kuin
meren pohja, jolta vesi on juossut pois jättäen jälkeensä uurteisen
hiekan, mutta hiekka oli keltaista, ja kumpujen laidoilla kasvoi
harmaita pensaita. Näitten paikoittain hyvinkin korkeitten kumpujen
välissä oli laajoja laaksoja, joissa joskus näkyi kiemurtelevia
karavaaneja. Lapset näkivät kuormattuja kameleja, jotka pitkänä
jonona seurasivat toinen toistaan hiekkaisten tasankojen yli.
Jokaisen kamelin edellä kulki arabialainen yllään musta viitta
ja valkoinen turbaani päässä. Pikku Nelin mieleen muistuivat
Raamatun kuvat, joita hän oli kotona katsellut ja jotka esittivät
israelilaisia matkalla Egyptiin Joosefin aikoina. Kuvat olivat aivan
tällaisia. Ikävä kyllä hän ei voinut tarkasti katsoa karavaaneja,
sillä ikkunan luona istui kaksi englantilaista upseeria, jotka
peittivät näköalan.

Mutta kun hän oli sanonut sen Stasille, tämä kääntyi heti vakavan
näköisenä upseerien puoleen nostaen sormensa hatun laitaan ja sanoen:

-- Hyvät herrat, voisitteko tehdä tilaa tälle pikku neidille, joka
haluaisi katsella kameleja?

Molemmat herrat suhtautuivat esitykseen yhtä vakavasti ja toinen
heistä ei ainoastaan luovuttanut paikkaansa uteliaalle missille, vaan
nosti hänet seisomaan penkille ikkunan ääreen.

Stas aloitti nyt esitelmänsä:

-- Tämä on vanhaa viljelysseutua, jonka faarao lahjoitti Joosefille
hänen veljiään varten. Muinoin tässä oli jonkinlainen kanava, ja tämä
uusi on muodostettu siitä. Mutta vanha kanava rappeutui ja seutu
muuttui erämaaksi. Nyt alkaa maa muuttua jälleen hedelmälliseksi.

Vaikka Stas puhui hyvin sujuvasti englantia, oli hänen puheessaan
sittenkin jotakin, mikä kiinnitti toisen upseerin huomiota. Tämä
kysyi:

-- Te, pikku herra, ette taida olla englantilainen?

-- Miss Nel on pieni, ja hänen isänsä on uskonut tytön minun
huostaani, mutta minä en ole englantilainen, vaan puolalainen ja
kanavainsinöörin poika.

Keskustelu muuttui nyt vilkkaaksi, sillä upseerit näyttivät olevan
huvittuneita lapsista. Kävi ilmi, että molemmat upseerit olivat
myöskin matkalla Port Saidista Kairoon käydäkseen Englannin
lähettilään luona saamassa ohjeita pitkän, kohdakkoin alkavan matkan
varalle. Nuorempi heistä oli sotilaslääkäri, ja toinen, joka puheli
Stasin kanssa, oli kapteeni Glen. Hänen oli hallituksensa käskystä
määrä matkustaa Kairosta Suezin kautta Mombasaan ja ottaa siellä
haltuunsa koko satamaan kuuluva seutu, joka ulottui aina Samburuun
asti. Stas, joka oli innokkaasti lukenut matkakertomuksia Afrikasta,
tiesi, että Mombasa oli muutaman asteen päiväntasaajan eteläpuolella
ja että sen vähän tunnetut ympäristöt, jotka kuuluvat Englannin
vaikutuspiiriin, ovat täynnä elefantteja, kirahveja, sarvikuonoja,
puhvelihärkiä ja kaikenrotuisia antilooppeja, joita kaikkia sotilas-,
lähetyssaarnaaja- ja kaupparetkikunnat tapaavat matkoillaan. Hän
kadehti kapteeni Gleniä koko sielustaan ja lupasi käydä tervehtimässä
häntä Mombasassa ja metsästämässä hänen kanssaan leijonia ja
puhvelihärkiä.

-- Hyvä on, mutta ottakaa tuo pikku neiti mukaanne, vastasi kapteeni
Glen hymyillen ja osoittaen Neliä, joka juuri tuli ikkunan luota
hänen viereensä.

-- Miss Rawlisonilla on isä. Stas selitti. -- Minä olen vain hänen
holhoojansa matkalla.

Toinen upseereista kääntyi ja kysyi:

-- Rawlison? Eikö hän ole kanavan johtaja ja eikö hänellä ole veli
Bombayssa?

-- Bombayssa asuu minun setäni, sanoi Nel nostaen sormensa pystyyn.

-- Sinun setäsi on siis naimisissa minun sisareni kanssa, tyttöseni.
Minun nimeni on Clary. Me olemme siis sukulaisia ja olen iloinen
siitä, että olen tutustunut sinuun, rakas lintuseni.

Ja tohtori oli todellakin iloinen. Hän kertoi, että oli käynyt Port
Saidissa kysymässä herra Rawlisonia, mutta konttorissa oli vastattu,
että hän oli matkustanut lomalle. Hän valitti, että laiva, jolla
he Glenin kanssa aikoivat matkustaa Mombasaan, lähtisi Suezista
jo muutaman päivän päästä, mistä syystä hän ei ehtinyt käydä
Medinetissä. Hän lähetti Nelin mukana terveisiä isälle ja lupasi
kirjoittaa tytölle Mombasasta.

Molemmat upseerit puhelivat nyt etupäässä Nelin kanssa, niin että
Stas jäi syrjään. Kaikilla asemilla oli jo runsaasti tarjolla
mandariineja, tuoreita taateleja ja sorbettia (virvoitusjuomaa).

Matka Kairoon kului lasten mielestä nopeasti. Erotessaan upseerit
suutelivat Nelin kätösiä ja otsaa ja puristivat Stasin kättä, samalla
kun kapteeni Glen, jota pojan päättäväisyys suuresti miellytti, sanoi
puoleksi leikillisesti, puoleksi vakavasti:

-- Kuulehan, poikani! Kuka tietää missä, koska ja millaisissa
olosuhteissa me joskus tapaamme. Muista kuitenkin, että aina voit
luottaa minun myötätuntooni ja apuuni.

-- Samoin! vastasi Stas kumartaen arvokkaasti.



4


Sekä Tarkowski että Rawlison olivat hyvin iloissaan lasten tulosta.
Nuori pari vastasi isien iloon ja alkoi heti tarkastella telttoja,
jotka oli jo täydelleen sisustettu ja järjestetty rakkaitten
vieraitten tuloa varten. Teltat näyttivät olevan erinomaisia,
kaksinkertaisia, toiset sinisellä, toiset punaisella flanellilla
vuorattuja, alhaalla voilokilla varustettuja ja tilavia kuin
suuret huoneet. Ensin Rawlison epäili, että teltassa asuminen
voisi vahingoittaa Nelin terveyttä, mutta tarkastettuaan kaikki
huolellisesti hän oli varma, että oli sata kertaa hyödyllisempää
viettää päivät ja yöt raittiissa ilmassa kuin kaupungin hotellien
ummehtuneissa huoneissa. Kaunis sää puolestaan suosi teltassa
asumista.

Medinet eli El-Fajum on Libyan erämaan hiekkakumpujen ympäröimä
ja sen ilmasto on parempi kuin Kairon. Sitä ei syyttä sanota
"ruusujen maaksi". Sen suojellusta asemasta ja raikkaasta ilmasta
johtuu, että yöt eivät siellä ole niin kylmiä kuin muualla
Egyptissä ja vieläpä etelämpänäkin. Talvi on siellä kerrassaan
kaunis, ja juuri marraskuussa alkaa siellä kasvillisuuden rehevyys.
Taatelipalmut, öljypuut, joita yleensä on Egyptissä vähän, viikuna- ja
appelsiinipuut, mandariinit, suuret risinukset, granaatit ja muut
etelän kasvit peittävät metsänä tämän ihanan keitaan. Akaasiat,
sireenit ja ruusut täyttävät suurena aaltona puutarhat, niin että
jokainen tuulenhenkäys yöllä tuo mukanaan hurmaavaa tuoksua. Täällä
hengittää täysin rinnoin "eikä haluta kuolla", kuten paikkakunnan
asukkaat sanovat.

Samantapainen ilmasto on tosin Heluanissa, joka on Niilin toisella
puolella jonkin verran pohjoisempana, mutta siellä ei kasvillisuus
ole yhtä rehevää. Heluan herätti surullisia muistoja Rawlisonin
mielessä; siellä oli Nelin äiti kuollut. Tästä syystä hän piti
Medinetiä sopivampana, ja katsellessaan tytön säteileviä kasvoja
hän hengessään päätti ostaa täältä maapalan ja rakentaa sille
mukavan englantilaistyylisen talon puutarhoineen. Siellä hän
voisi viettää loma-aikaansa ja sinne hän muuttaisi eläkkeelle
päästyään lopullisesti. Mutta tämä oli vain kaukaisen tulevaisuuden
suunnitelmia.

Sillä välin lapset lentelivät ympäri kuin kärpäset ja tahtoivat
vielä ennen päivällistä tutkia kaikki teltat, kamelit ja aasit.
Mutta juhdat olivat kaukaisella laitumella ja ne voisi nähdä vasta
huomenna. Sen sijaan Nel ja Stas tapasivat Rawlisonin teltassa
ilokseen vanhan tuttavan Port Saidista Chamiksan, Chadigin pojan.
Hän ei kuulunut Matkailutoimiston palveluskuntaan, ja Rawlison
oli ihmeissään tavatessaan hänet täällä, mutta koska hän oli
ennenkin käyttänyt poikaa koneita kantamaan, otti hän hänet nytkin
juoksupojakseen.

Myöhäinen päivällinen oli mainio, sillä vanha, monivuotinen kokki
Kopt tahtoi näyttää parastaan. Lapset kertoivat, miten he olivat
matkalla tutustuneet tohtori Claryyn ja kapteeni Gleniin. Tämä
kiinnosti luonnollisesti etenkin Rawlisonia, koska hänen useita
vuosia Intiassa asunut veljensä oli naimisissa tohtori Claryn sisaren
kanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, oli Richard-setä kovasti
mieltynyt pieneen veljentyttäreensä, jonka hän tunsi vain valokuvista
ja jonka vointia hän aina tiedusteli kirjeissään. Isiä huvitti
myös kutsu, jonka Stas oli saanut kapteeni Gleniltä. Poika otti
sen perin vakavasti ja oli päättänyt kerran matkustaa tervehtimään
uutta ystäväänsä päiväntasaajan tuolle puolen. Tarkowski selitti,
että englantilaiset virkamiehet eivät pysy yleensä kauaa yhdessä
paikassa koska Afrikan ilmasto on rasittava, ja ennen kuin Stas olisi
täysikasvuinen, voisi kapteeni olla jo kymmenennessä toimipaikassa
tai vaikka kuollut.

Päivällisen jälkeen seurue meni teltan ulkopuolelle. Oli jo yö,
lämmin yö, ja täysikuun kumottaessa oli valoisaa kuin päivällä.
Kaupungin valkoiset rakennukset vastapäätä telttaa näyttivät
vihertäviltä, tähdet loistivat taivaalla ja tuulenhenkäyksessä tuntui
ruusujen, akaasiain ja heliotrooppien tuoksu. Kaupunki oli unessa.
Hiljaisessa yössä huutelivat kurjet, haikarat ja flamingot: ne
lensivät Niilin rannoilta Karunjärveä kohti. Mutta yhtäkkiä kajahti
koiran matalaääninen haukunta, joka Stasin ja Nelin mielestä tuli
matkatarpeita varten varatusta teltasta.

-- Se mahtaa olla iso koira! Lähdetään katsomaan! Stas huudahti.

Tarkowski alkoi hymyillä, ja Rawlison karisti tuhkaa sikaristaan ja
virkkoi hänkin hymyillen:

-- Kas niin, sen salaaminen ei onnistunutkaan! Sitten hän sanoi
lapsille:

-- Huomenna on jouluaatto, ja koiran on setä Tarkowski hankkinut
lahjaksi Nelille, mutta koska joululahja alkoi haukkua, täytyy minun
kertoa siitä jo tänään.

Kuultuaan sen Nel kiipesi setä Tarkowskin polville ja kiersi kätensä
hänen kaulaansa. Sitten hän riensi isänsä luo:

-- Isä kulta, minä olen niin onnellinen, niin onnellinen!

Syleilystä ja suukoista ei ollut loppua tulla. Sitten kun tyttö
seisoi taas omilla jaloillaan, hän alkoi katsoa Tarkowskia suoraan
silmiin.

-- Setä Tarkowski...

-- Mitä Nel?

-- ... Koska tiedän, että se on siellä, niin enkö saisi nähdä sitä?

-- Tiesinhän minä, virkkoi Rawlison hiukan harmistuneesti, -- ettei
tuo pikku pörriäinen tyytyisi pelkkään uutiseen.

Tarkowski kääntyi Chadigin pojan puoleen ja sanoi:

-- Chamis, tuo koira tänne!

Nuori sudanilainen katosi keittiöteltan taa ja palasi hetken kuluttua
taluttaen koiraa kaulanauhasta.

Nel vetäytyi äkisti taaksepäin.

-- Oh! pääsi häneltä, ja hän tarttui isänsä käsivarteen.

Mutta Stas innostui.

-- Sehän on leijona eikä mikään koira.

-- Sen nimi on Saba (leijona), selitti Tarkowski, -- ja se kuuluu
mastif-nimiseen maailman kookkaimpaan koirarotuun. Se on vain kaksi
vuotta vanha, mutta se on todella iso. Älä pelkää, Nel, sillä se on
lauhkea kuin lammas. Ole rohkea. Päästä se irti, Chamis.

Chamis päästi koiran, ja kun tämä tunsi olevansa vapaa, se alkoi
heiluttaa häntäänsä, liehakoiden lähestyä Tarkowskia, jonka se
vanhastaan hyvin tunsi, ja haukkua ilosta.

Lapset katsoivat ihmetellen sen voimakasta, pyöreää päätä, paksuja
käpäliä, rotevaa vartaloa, joka keltaisen karvansakin puolesta
muistutti suuresta leijonaa. He eivät olleet milloinkaan eläessään
nähneet mitään tähän verrattavaa.

-- Tuollainen koira seuratoverina voisi matkustaa vaikka koko Afrikan
halki, huudahti Stas.

-- Kysypäs siltä, uskaltaisiko se ajaa sarvikuonoa, virkkoi Tarkowski.

Saba heilutti vastaukseksi iloisesti häntäänsä ja käyttäytyi niin
ystävällisesti, että Nelkin lakkasi pelkäämästä ja alkoi silitellä
sen päätä.

-- Saba, oma rakas Saba.

Rawlison kumartui koiran puoleen, nosti sen pään tytön kasvoja kohti
ja sanoi:

-- Saba, tottele tätä tyttöä! Hän on sinun valtiattaresi! Vartioi
häntä hyvin -- kuuletko?

-- Vau! vastasi Saba matalalla äänellä ikäänkuin se todella olisi
ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

Se olikin todella ymmärtänyt paremmin kuin saattoi luullakaan, sillä
kunnioituksensa merkiksi se nuolaisi leveällä kielellään tytön poskea.

Tämä nauratti kovasti muita. Nelin täytyi mennä telttaan pesemään
kasvonsa. Kun hän neljännestunnin kuluttua palasi, hän näki Saban
seisovan etukäpälät Stasin olkapäällä ja huomasi, että poika oli
aivan lyyhistyä painon alle. Koira oli päätä pitempi kuin poika.

Tuli nukkumaan menon aika, mutta lapset pyysivät saada leikkiä
vielä puolisen tuntia tutustuakseen paremmin uuteen ystäväänsä.
Tuttavuus syntyikin helposti, ja Tarkowski nosti Nelin istumaan
koiran selkään ja pidellen tyttöä kiinni hän käski Stasin taluttaa
koiraa kaulahihnasta. Nel ajoi näin muutaman askelen, ja sitten
koetti Staskin ratsastaa tällä erikoisella ajokilla, mutta koira
laskeutuikin yhtäkkiä takajaloilleen, ja Stas löysi itsensä yllättäen
hiekalta koiran hännän vierestä.'

Lapset olivat jo menossa nukkumaan, kun kuun valaisemalle pihalle
ilmaantui kaksi valkoista hahmoa, jotka kulkivat telttoja kohti.
Lempeä Saba alkoi haukkua vihaisesti, ja Rawlisonin täytyi käskeä
Chamiksen kytkeä koiran kiinni. Samassa astui kaksi arabialaiseen
viittaan verhoutunutta miestä telttojen eteen.

-- Kuka siellä? Tarkowski kysyi.

-- Kamelimiehiä, vastasi toinen tulijoista.

-- Kas! Idrys ja Gebr? Mitä tahdotte?

-- Tulimme kysymään, tarvitaanko meitä jo huomenna?

-- Ei. Huomenna ja ylihuomenna on suuri juhla, ja silloin meidän ei
sovi lähteä matkalle. Tulkaa sitä seuraavana päivänä aamulla.

-- Kiitoksia, efendi.

-- Entä onko teillä hyvät kamelit? kysyi Rawlison.

-- Bismillah! Idrys vastasi. -- Oikeita heginkameleja
(ratsukameleja)... kyttyrät leveät ja lauhkeita kuin ha-ga (lammas).

-- Huojuvatko ne ajettaessa?

-- Voitte panna kourallisen papuja minkä tahansa selkään ja katso,
yksikään papu ei putoa vaikka laskettaisitte täyttä ravia.

-- Kylläpäs te liioittelette... kuten aito arabi ainakin, tuumi
Tarkowski naurahtaen.

-- Tai sudanilainen, Rawlison lisäsi.

Idrys ja Gebr seisoivat kuin kaksi valkoista patsasta katsellen
tarkasti Stasia ja Neliä. Kuun valossa heidän tummat kasvonsa
hohtivat pronssinkarvaisina, ja silmät kiilsivät turbaanien alla
vihreinä.

-- Hyvää yötä, sanoi Rawlison.

-- Allah suojelkoon teitä, efendi, sekä yöllä että päivällä!

Sen sanottuaan he kumarsivat ja lähtivät. Saban murina, joka kuulosti
kaukaiselta jyrinältä, seurasi heitä. Nuo kaksi sudanilaista eivät
nähtävästi miellyttäneet sitä.



5


Lähinnä seuraavina päivinä ei tehty retkiä. Jouluaattona, kun
ensimmäinen tähti syttyi taivaalle. Rawlisonin teltassa loisti
satakynttiläinen joulupuu. Kuusen sijaan oli tosin eräästä Medinetin
puutarhasta hankittu tuja-puu. Nel löysi sen oksien välistä makeisia
ja kauniin nuken, jonka isä oli tilannut Kairosta, ja Stas löysi
pitkään toivomansa englantilaisen rihlapyssyn. Sitä paitsi hän
sai isältään patruunoita, metsästystarvikkeita ja satulan. Nel
hypähteli ilosta. Staskaan ei pystynyt hillitsemään iloaan vaikka
ajattelikin, että oikean pyssyn omistajan täytyy olla vakava.
Huomatessaan olevansa yksin teltan ulkopuolella hän rupesi kävelemään
käsillään teltan ympäri. Tämä temppu oli Port Saidin koulussa poikien
keskuudessa hyvin yleinen, ja Stas osasi sen erinomaisesti.

Jouluaatto ja ensimmäinen joulupäivä kuluivat lapsilta osaksi
hartaushetkissä, osaksi lahjoja tarkastellessa ja Sabaa opetettaessa.
Uusi ystävä oli oppivaisempi kuin oli luultukaan. Jo ensimmäisenä
päivänä se oppi antamaan käpälää, tuomaan nenäliinan, jota se ei
kuitenkaan hevin tahtonut hellittää, ja ymmärtämään, ettei hyvin
kasvatetun koiran sopinut nuolla Nelin kasvoja. Lasten kulkiessa
kaupungin hiekkaisilla toreilla Saban maine Medinetissä yhä kasvoi.
Mutta niin kuin kaikella maineella, oli tälläkin myös ikävät
puolensa, sillä koira houkutteli arabilapsia laumoittain luokseen.
Ensin he pysyttelivät loitommalla, mutta huomattuaan, ettei "ihme"
ollut vaarallinen, he tulivat yhä lähemmäksi, kunnes he vihdoin
täyttivät teltan niin, ettei kukaan voinut enää liikkua vapaasti.
Kun arabilapset pitkin päivää imeskelivät sokeriruokoa, kokoontuu
heidän ympärilleen kärpäsiä, jotka sen lisäksi että ne tuskastuttavat,
levittävät egyptiläistä silmätulehdusta. Palvelijat ajoivat siksi
lapsia pois, mutta Nel meni heidän puolelleen ja jakeli pienemmille
makeisia, mikä tietysti keräsi yhä enemmän lapsia tytön ympärille.

Kolmen päivän kuluttua alkoivat retket, jotka tehtiin osaksi
kapearaiteisella rautatiellä, osaksi aaseilla tai kameleilla. Nyt
kävi ilmi, että Idrys oli kehunut kamelejaan aivan liikaa, sillä ei
ainoastaan papujen, vaan ihmistenkin oli vaikea pysytellä satulassa.
Sudanilaiset Idrys ja Gebr miellyttivät hurjasta ulkonäöstään
huolimatta seuruetta suuresti, sillä he olivat kohteliaita ja
pitivät etenkin Nelistä hyvää huolta. Gebrin kasvoilla oli aina
pelottava, melkein petomainen ilme. Idrys taas huomasi heti, että
pikku tyttö oli seurueen silmäterä, ja hän selitti aina tilaisuuden
tullen huolehtivansa tytöstä paremmin kuin "omasta sielustaan".
Rawlison ymmärsi, että Idrys tahtoi Nelin kautta päästä käsiksi hänen
kukkaroonsa, mutta ajatteli samalla, ettei maailmassa ole ihmistä,
joka ei rakastaisi hänen ainoata tytärtään. Hän oli kiitollinen
sudanilaiselle, eikä säästänyt juomarahoja.

Viidessä päivässä seurue tutki ikivanhan Krokodilopolis-kaupungin
rauniot, minne egyptiläiset aikoinaan toivat lahjoja jumalalleen
Sobekille, jolla oli ihmisen ruumis ja krokotiilin pää. Seuraava
retki tehtiin Hanaran pyramideille ja Labyrintin raunioille; se
oli pisin kamelilla tehdyistä retkistä. Karun-järven pohjoinen
ranta on autiota erämaata, missä ikivanhojen kaupunkien raunioita
lukuunottamatta ei näe jälkeäkään ihmiselämästä. Mutta seutu järven
eteläpuolella on hedelmällistä, ja ruokoja kasvavat rannat kuhisevat
vesilintuja. Täällä Stasille tarjoutui tilaisuus näyttää taitoaan.
Hän ampuikin niin hyvin, että Idrys ja arabikalastajat ääntelivät
ihmetyksestä ja huusivat linnun pudotessa veteen: "Bismillah!" tai
"Mashallah!"

Arabit vakuuttivat, että vastakkaisella rannalla oli paljon susia ja
hyeenoja, ja jos sinne pani syötiksi vaikka kuolleen lampaan, sai
varmasti jotakin. Tarkowski ja Stas viettivätkin kaksi yötä erämaassa
lähellä Dimen raunioita. Mutta ensimmäisen lampaan varastivat
beduiinit ja toiselle tuli sakaali, jonka Stas ampui. Tähän oli
metsästysretket lopetettava, sillä insinöörien täytyi lähteä
tarkastamaan El-Lahumin lähistöllä Bahr-Jussefissa meneillään olevia
vesirakennustöitä.

Rawlison odotti yhä rouva Olivier'n tuloa. Mutta hänen sijastaan
saapuikin lääkäriltä kirje, jossa ilmoitettiin, että ruusutauti oli
uusiutunut ja että sairaan täytyi pysyä vielä pitkän aikaa Port
Saidissa.

Tämä aiheutti ylimääräistä puuhaa ja uusia järjestelyjä. Nyt
insinöörit eivät voisi ottaa lapsia, palvelusväkeä ja varusteita
mukaan, koska he joutuivat liikkumaan jatkuvasti. Tarvittaessa heidän
piti olla valmiina lähtemään jopa suurelle Ibrahim-kanavalle saakka.
Lyhyen harkinnan jälkeen Rawlison päätti jättää Nelin vanhan Dinahin
ja Stasin hoidettavaksi ja pyysi Italian konsulaatin agenttia ja
seudun mudiria, kuvernööriä, joihin oli tutustunut, auttamaan heitä
tarvittaessa. Mutta Nelin oli ikävä erota isästään, ja tämä lupasikin
käydä tervehtimässä lapsia tai käskeä heidät luokseen heti, kun hän
tulisi Medinetin läheisyyteen.

-- Me otamme Chamiksen mukaamme, hän sanoi, -- ja lähetämme hänet
tuomaan sanaa, jos tarvitaan. Dinah saa pitää Neliä silmällä, mutta
pidä sinä Stas varmuuden vuoksi huolta heistä molemmista.

-- Siitä voitte olla varmat, Stas vastasi. -- Minä pidän Nelistä
huolta kuin omasta sisarestani. Hänellä on Saba, minulla pyssy,
koettakoon vain joku tehdä hänelle pahaa.

-- Kysymys ei ole siitä, selitti Rawlison. -- Saba ja pyssy eivät
tule olemaan teille tarpeen. Pidä huoli siitä, ettei hän rasita
itseään liiaksi tai vilustu. Olen pyytänyt konsulia lähettämään
lääkärin, jos tarvitsette. Mudiri tulee teitä myöskin tervehtimään.
Luulen, ettemme viivy kauaa poissa.

Tarkowski ei myöskään säästänyt neuvojaan. Hän selitti Stasille,
ettei Nel tarvitse hänen puolustustaan, koskei Medinetissä eikä koko
maakunnassa ole villi-ihmisiä eikä villejä eläimiäkään. Stasin tuli
vain olla huomaavainen, eikä hän saanut lähteä yksin eikä Nelin
kanssa millekään retkelle, kaikkein vähiten kamelilla, koska niillä
ajaminen on rasittavaa.

Kuultuaan tämän Nel tuli niin surulliseksi, että Tarkowskin täytyi
lohduttaa häntä.

-- Sitten, hän sanoi silittäen tytön päätä, -- kun tulemme tai
kun Chamis tulee teitä hakemaan, saatte ajaa kamelilla. -- Emmekö
saa edes vähäsen?... kysyi tyttö. Isät suostuivat vihdoin siihen,
että lapset saisivat ajaa muuleilla, mutta eivät kameleilla,
eivätkä raunioilla, missä saattoi helposti pudota kuoppaan, vaan
puutarhateitä pitkin. Dragomanin ja palvelijoitten tuli aina seurata
lapsia.

Sitten molemmat insinöörit matkustivat, tosin vain
Hamaret-el-Maktiin, josta kymmenen tunnin kuluttua saattaisi palata
yöksi Medinetiin. Näin tapahtui lähinnä seuraavinakin päivinä, kunnes
he olivat tarkastaneet kaikki lähimmät työt. Sitten kun heidän täytyi
lähteä kauemmaksi. Chamis saapui yöllä ja vei Nelin ja Stasin varhain
aamulla niihin kaupunkeihin, joissa isät tahtoivat näyttää lapsilleen
jotakin mielenkiintoista. Lapset viettivät suurimman osan päivää
isiensä seurassa ja palasivat auringon laskiessa teltoille. Oli
kuitenkin päiviä, jolloin Chamis ei lainkaan tullut, ja silloin Nel
pitkästyi huolimatta Stasista ja Sabasta, josta hän löysi yhä uusia
ominaisuuksia. Näin kului aika loppiaiseen asti, jolloin insinöörit
palasivat Medinetiin.

Mutta kahden päivän kuluttua he läksivät uudelleen sanoen tällä
kertaa matkustavansa kauemmaksi, luultavasti aina Beni-Suefiin saakka
ja sieltä El-Facheniin, josta samanniminen kanava alkaa ja kulkee
Niilin vartta pitkin kauas etelään.

Senpä tähden lapset hämmästyivätkin kovasti, kun Chamis kolmantena
päivänä kello yhdentoista tienoissa päivällä saapui Medinetiin.
Stas, joka oli lähtenyt laitumelle kameleja katsomaan, näki hänet
ensin. Chamis keskusteli Idryksen kanssa ja sanoi Stasille tulleensa
noutamaan häntä ja Neliä. Hän lupasi tulla kohta telttaan kertomaan,
minne isät olivat käskeneet heidän matkustaa. Stas juoksi heti
kertomaan Nelille hauskasta uutisesta.

-- Tiedätkö! Chamis on tullut! huusi hän jo kaukaa.

-- Pääsemme matkalle! Pääsemme matkalle! riemastui tyttö ilosta
hypähdellen.

-- Ja pitkälle matkalle.

-- Minne? Nel kysyi pyyhkäisten hiukset silmiltään.

-- En tiedä. Chamis sanoi tulevansa kohta kertomaan.

-- Mistä sinä sitten tiedät, että pitkälle matkalle?

-- Kuulin Idryksen sanovan, että hän ajaa Gebriksen kanssa kameleilla
edellä. Me matkustamme siis rautateitse ja saamme kamelit siellä,
missä isä on ja mistä retki sitten alkaa.

Neljännestunnin kuluttua Chamis tuli. Hän kumarsi ja sanoi Stasille:

-- Kanage (pikku herra), lähdemme matkaan kolmen tunnin kuluttua
ensimmäisellä junalla.

-- Minne?

-- El-Garak-el-Sultaniin ja sieltä insinöörien kanssa kameleilla
Wadi-Rajaniin.

Stasin sydän alkoi sykkiä ilosta, mutta Chamiksen sanat ihmetyttivät
häntä kuitenkin. Hän tiesi, että Wadi-Rajan oli jono hiekkakumpuja
Libyan erämaassa Medinetistä etelään ja lounaaseen, mutta isä ja
Rawlison olivat sanoneet matkustavansa vastakkaiseen suuntaan
Niilille päin.

-- Mitä on tapahtunut? Stas kysyi. -- Isä ja setä Rawlison eivät siis
olekaan nyt Beni-Siefissa, vaan El-Garakissa?

-- Heidän on täytynyt muuttaa matkasuunnitelmaansa, Chamis vastasi.

-- Mutta he ovat käskeneet kirjoittaa El-Facheniin.

-- Kirjeessä vanhempi efendi kertoo, kuinka he ovat joutuneet
El-Garakiin.

Hän etsi kirjettä poveltaan, mutta huudahti samassa:

-- O nabi! (profeetta) kirje on jäänyt kamelimiesten säkkiin.
Juoksen, ennenkuin Idrys ja Gebr ennättävät lähteä.

Ja hän juoksi kamelimiesten luo. Lapset ja Dinah alkoivat sillä
välin varustautua matkaan. Koska oli kysymyksessä pitkähkö matka,
Dinah pakkasi Neliä varten useampia pukuja. Stas huolehti itsestään,
mutta ennen kaikkea pyssystä ja patruunoista, sillä hän kuvitteli
tapaavansa Wadi-Rajanin kummuilla susia ja hyenoja.

Chamis palasi vasta tunnin kuluttua ja niin väsyneenä ja hiostuneena,
että hän huohotti pitkän aikaa.

-- Kamelimiehet ovat jo lähteneet, hän sai sanotuksi. -- Minä
juoksin... mutta turhaan. Eipä hätää... saammehan kirjeen
El-Garakissa, jossa insinööritkin ovat. Onkohan Dinahin lähdettävä
mukaan?

-- Kuinkas muuten?

-- Parempi olisi, että hän ei lähtisi. Insinöörit eivät puhuneet
hänestä mitään, arveli Chamis.

-- Mutta he ovat sanoneet, että Dinahin täytyy aina seurata Neliä, ja
nyt hänen on lähdettävä.

Chamis kumarsi pannen kätensä sydämelle ja sanoi:

-- Rientäkäämme, muuten juna jättää.

Tavarat olivat jo valmiina, ja he saapuivat hyvissä ajoin asemalle.
Matka Medinetistä Garakiin on vain 30 kilometriä, mutta junat ajavat
hiljaa ja pysähtyvät usein. Jos Stas olisi ollut yksinään, hän olisi
ajanut kamelilla, sillä hän laski, että Idrys ja Gebr saapuvat kahta
tuntia aikaisemmin perille. Mutta Nelille matka olisi ollut liian
pitkä, ja nuori holhooja muisti isien neuvon, ettei Neliä saisi
rasittaa. Muuten aika kului hauskasti, eivätkä lapset ennättäneet
vielä oikein asettua, kun jo saapuivat Garakiin.

Pieni asema oli melkein tyhjä. He näkivät vain muutamia mandariineja
myyskenteleviä naisia, kaksi tuntematonta karavaaninkuljettajaa sekä
Idryksen ja Gebrin, joilla oli seitsemän kamelia, yksi raskaasti
kuormattuna. Mutta Tarkowskia ja Rawlisonia ei näkynyt.

-- Herrat lähtivät edeltäpäin erämaahan laittaakseen teltat kuntoon
ja käskivät meidän tulla jäljessä, Idrys selitti.

-- Mutta miten me löydämme heidät sieltä hiekkakumpujen välistä?
kysyi Stas.

-- He käskivät näiden beduiinien opastaa meitä, sanoi Idrys osoittaen
karavaaninkuljettajia, joista vanhempi kumarsi, hieroi sormellaan
ainoata silmäänsä ja sanoi:

-- Meidän kamelimme eivät tosin ole lihavia, mutta ne ovat
nopeajalkaisia. Tunnin kuluttua olemme perillä.

Stas iloitsi saadessaan viettää yön erämaassa, mutta Nel oli hieman
alakuloinen, sillä hän oli toivonut saavansa tavata isänsä Garakissa.

Asemapäällikkö, uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä
ja tummat silmälasit nenällä, lähestyi ja alkoi muun työn puutteessa
katsella eurooppalaisia lapsia.

-- Nämä lapset ovat niitten "inglesien", jotka aamulla ajoivat
pyssyineen erämaahan, kertoi Idrys nostaessaan Neliä satulaan.

Stas antoi pyssynsä Chamikselle ja istuutui Nelin viereen, sillä
satula oli leveä kuin itämainen kantotuoli. Dinah asettui Chamiksen
taa, muut muille kameleille. Lähdettiin.

Jos asemapäällikkö olisi viipynyt asemalla, hän olisi huomannut,
että he ajoivat Taleihin päin, siis päinvastaiseen suuntaan kuin ne
englantilaiset, joista Idrys oli puhunut. Mutta asemapäällikkö oli jo
ennättänyt lähteä kotiin, sillä Garakiin ei tulisi sinä päivänä enää
ainoatakaan junaa.

Kello oli viiden tienoissa iltapäivällä. Sää oli ihana. Aurinko
painui erämaan taakse upoten purppuraiseen hohteeseen; ilma oli
niin täynnä kultaista loistetta, että silmiä häikäisi. Maa paistoi
sinipunervana, ja kaukaiset kummut hohtivat ametistin värein. Koko
maailma oli kuin satua ja taivaallisten valojen leikkiä.

Niin kauan kuin he ajoivat vihreitä vainioita pitkin,
kamelinkuljettaja-beduiini johti karavaania käymäjalkaa, mutta heti
kun kova hiekka alkoi rouskahdella kamelien jalkain alla, kaikki
muuttui kerrassaan.

-- Jalla! Jalla! alkoivat villit äänet huutaa. Samassa kuului
piiskanläimäyksiä ja kamelit lähtivät kiitämään kuin vihuri
lennättäen kavioillaan erämaan hiekkaa ja soraa.

-- Jalla! Jalla!

Hurja ajo huvitti lapsia aluksi, mutta sitten se ja kova keinutus
alkoi pyörryttää, ja jonkin ajan kuluttua, kun vauhti ei hiljentynyt,
rupesi pikku Nelin silmissä mustenemaan.

-- Stas, miksi me lennämme näin? tyttö huudahti kääntyen
matkatoverinsa puoleen.

-- Luulen, että kamelit ovat pillastuneet ja he eivät pysty
hillitsemään niitä, Stas vastasi.

Mutta kun hän huomasi tytön kasvojen kalvenneen, hän alkoi huutaa
edellä ajavalle beduiinille pyytäen heitä ajamaan hiljemmin.
Vastaukseksi pojan huutoihin kuului jälleen: "Jalla! Jalla!", ja
kamelit kiisivät yhä hurjempaa vauhtia.

Ensin poika arveli, etteivät beduiinit olleet kuulleet häntä, mutta
huudettuaan uudestaan saamatta vastausta hän huomasi, että Gebr yhä
vain hoputti heidän kameliaan. Nyt hän rupesi ajattelemaan, etteivät
kamelit rientäneet tällä tavoin itsestään, vaan niitä kannustettiin
jostakin syystä yhä kiireemmin eteenpäin.

Hänen mieleensä juolahti, että ehkä he olivat kulkeneet harhaan ja
nyt yritettiin voittaa menetetty aika, jotteivät isät toruisi heitä
myöhästymisestä. Mutta kohta hän oivalsi, ettei asia voisi olla näin.
Rawlison näet suuttuisi paljon enemmän Nelin rasittamisesta. Mitä
tämä siis merkitsi? Miksi he eivät totelleet? Pojan viha alkoi nousta
ja hän alkoi myös pelätä Nelin puolesta.

-- Seis! hän huusi jaksonsa edestä kääntyen Gebriin päin.

-- Uskut! (vaiti), huusi sudanilainen vastaukseksi.

Ja he kiisivät eteenpäin.

Egyptissä yö alkaa kello kuuden tienoissa. Iltarusko sammui siis
pian, ja jonkun ajan kuluttua nousi taivaalle suuri, punertava kuu
levittäen lempeätä valoa erämaan ylle.

Hiljaisessa yössä kuului kamelien raskas huohotus, kavioitten
kolkot iskut hiekkaan ja joskus ruoskan läimäys. Nel oli jo niin
uuvuksissa, että Stasin täytyi tukea häntä. Tyttö kyseli vähän väliä,
eikö jo tultaisi perille, ja vain toivo siitä, että hän pian saisi
nähdä isänsä, näytti antavan hänelle voimaa kestää. Turhaan lapset
katselivat ympärilleen. Kului tunti ja toinen: ei näkynyt telttoja
eikä tulia missään.

Stasin tukka nousi kauhusta pystyyn, sillä nyt hän ymmärsi, että
heidät oli ryöstetty.



6


Rawlison ja Tarkowski todellakin odottivat lapsia, mutta eivät
Wadi-Rajanin hiekkakummuilla, minne heillä ei ollut asiaa eikä halua
matkustaa, vaan aivan toisella suunnalla, El-Fachenin kaupungissa,
samannimisen kanavan varrella. Rawlison odotti lasten saapuvan heti
auringonlaskun jälkeen, jos he, kuten hän laski, olivat lähteneet
Medinetistä saman päivän aamulla.

-- Niin, vastasi Tarkowski, -- olen lähettänyt Stasille kirjeen,
jossa kielsin matkustamasta yötä myöten, ja koska kysymyksessä on
Nelin terveys, niin poikaan voi luottaa, vaikka hänen mielensä
tekeekin rientää tänne.

-- Hän on terhakka poika ja minä luotan häneen täydellisesti.

Ystävykset istuivat nyt tarkastamaan kanavatöiden suunnitelmia, ja
tätä puuhaa kesti iltaan asti.

Kello kuusi, jolloin yö alkaa, he olivat jo asemalla ja kävelivät
edestakaisin asemasillalla keskustellen hartaasti lapsistaan.

Merkinannot junan lähestymisestä lopettivat keskustelun. Hetken
kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä pimeydestä ja kohta liukui
jono valaistuja vaunuja asemasillan viereen. Juna pysähtyi.

-- Heitä ei näy ikkunassa, Rawlison sanoi.

-- Istuvat kai peremmällä vaunussa ja tulevat kohta ulos.

Matkustajat alkoivat poistua vaunusta, mutta he olivat etupäässä
arabeja. Lapsia ei näkynyt.

-- Joko Chamis on lähtiessä myöhästynyt junasta, sanoi Tarkowski
surullisena, -- tai hän on nukkunut liikaa yön matkustettuaan, ja
siinä tapauksessa he tulevat vasta huomenna.

-- Mahdollisesti, vastasi Rawlison huolestuneena.

-- Mutta entä jos joku heistä on sairastunut?

-- Stas olisi sähköttänyt siinä tapauksessa.

-- Kuka tietää, vaikka sähkösanoma odottaisikin meitä hotellissa.

-- Niin, lähdetäänpä sinne.

Mutta hotelliin ei ollut tullut sanomaa. Rawlisonin huolestuminen
kasvoi.

-- Tiedätkö, mitä vielä on voinut tapahtua, Tarkowski sanoi. -- Jos
Chamis on nukkunut liikaa, niin hän ehkä ei ole puhunut lapsille
mitään, vaan on tullut heidän luokseen vasta tänään ja sanonut,
että he matkustaisivat vasta silloin. Meille hän sitten selittää
ymmärtäneensä väärin. Minäpä sähkötän Stasille varmuuden vuoksi.

-- Ja minä Fajumin mudirille.

He lähettivät kaksi sähkösanomaa. Mutta vaikka ei vielä ollut syytä
olla huolissaan, niin insinöörit nukkuivat seuraavan yön huonosti ja
nousivat varhain aamulla.

Mudirilta tuli kello 10 tienoissa tällainen vastaus:

"Olen tiedustellut asemalta. Lapset matkustivat eilen
Garak-el-Sultaniin."

Saattaa helposti ymmärtää, että moinen tieto sekä ihmetytti että
suututti isiä. Hetken he katselivat toisiaan ikään kuin eivät olisi
ymmärtäneet sähkösanomaa, mutta sitten tulinen Tarkowski löi nyrkillä
pöytään ja sanoi:

-- Se on Stasin keksintöä, mutta kyllä minä pian vieroitan hänet
sellaisesta.

-- Sitä ei olisi häneltä odottanut, Nelin isä vastasi ja kysyi hetken
kuluttua: -- Entä Chamis?

-- Joko hän ei ole tavannut heitä eikä tiennyt, mitä tehdä, tai on
hän lähtenyt ajamaan heitä takaa.

-- Niin minäkin luulen.

Tuntia myöhemmin he matkustivat Medinetiin. Teltoissa he saivat
tietää, etteivät kamelimiehetkään olleet siellä, ja asemalla
vakuutettiin, että Chamis oli lasten kanssa matkustanut El-Garakiin.
Asia muuttui yhä sekavammaksi ja saattoi selvitä vasta El-Garakissa.

Tällä asemalla alkoi vihdoin kauhistuttava totuus tulla ilmi.

Asemapäällikkö, sama uninen egyptiläinen, jolla oli punainen
fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, kertoi nähneensä
neljätoistavuotiaan pojan ja kahdeksanvuotiaan tytön vanhanpuoleisen
neekerinaisen seurassa ja näiden ajaneen erämaahan. Hän ei
muistanut, oliko kameleja ollut kahdeksan vai yhdeksän, mutta yksi
oli ainakin ollut kuormattu kuin pitkälle matkalle ja kahdella
beduiinilla oli ollut suuret mytyt satuloihin sidottuina. Hän muisti
myös erään sudanilaisen kamelimiehen sanoneen, että lapset olivat
englantilaisten, jotka aikaisemmin olivat lähteneet Wadi-Rajaniin.

-- Palasivatko englantilaiset takaisin? kysyi Tarkowski.

-- Palasivat eilen mukanaan kaksi tapettua sutta, vastasi
asemapäällikkö, -- ja minua vielä ihmetytti, miksi he palasivat ilman
lapsia. Mutta en kysynyt heiltä syytä siihen, koska asia ei kuulunut
minulle.

Sen sanottuaan hän poistui omiin toimiinsa.

Asemapäällikön kertoessa Rawlison valahti kalpeaksi kuin paperi.
Tuskainen ilme silmissä hän katsoi ystäväänsä, otti hattunsa, nosti
kätensä tuskan hien kostuttamalle otsalle ja horjahteli ikään kuin
kaatumaisillaan.

-- Rawlison, ole mies! Tarkowski huusi. -- Lapsemme on ryöstetty.
Meidän täytyy pelastaa heidät.

-- Nel, Nel! huokasi onneton englantilainen.

-- Nel ja Stas! Syy ei olekaan Stasin. Heidät molemmat on kavalasti
petetty ja ryöstetty. Mutta mistä syystä? Ehkä lunnaiden toivossa.
Chamis on epäilemättä mukana juonessa, Idrys ja Gebr myöskin.

Nyt hän muisti Fatman sanoneen, että molemmat sudanilaiset kuuluivat
Dangalien sukuun kuten Mahdikin ja että Chadigi, Chamiksen isä, on
samaa sukua. Tätä ajatellessaan hänen sydäntään kouraisi kylmä. Nyt
hän käsitti, että lapsia ei ollut ryöstetty lunnaita varten, vaan
vaihdettaviksi Smainin vaimoa ja lapsia vastaan.

Mutta mitä mahtoivat nuo arabit tehdä heille. He eivät voi piiloutua
erämaahan, missä nälkä ja jano uhkasivat, eivätkä myöskään Niilin
varsille, sillä sieltä heidät löydettäisiin varmasti. He pakenevat
siis kaiketi Mahdin luo lasten kanssa.

Tuo ajatus kauhistutti Tarkowskia, mutta vanhan sotilaan maltilla hän
hillitsi pian itsensä ja alkoi harkita, mitä oli tapahtunut ja miten
voisi pelastaa lapset.

-- Fatmalla, hän arveli, -- ei ollut syytä kostaa meille eikä
lapsille, ja heidät on ryöstetty Smainille luovutettaviksi.
Onni onnettomuudessa on kuitenkin se ettei heitä ainakaan uhkaa
väkivaltainen kuolema. Mutta sitä vastoin heillä on edessään pitkä ja
pelottava matka, joka saattaa käydä heille tuhoisaksi.

Hän ilmoitti heti mielipiteensä Rawlisonille:

-- Idrys ja Gebr luulevat villien ja typerien ihmisten tapaan,
ettei Mahdin väki ole kaukana, mutta Khartum, johon Mahdi nyt on
tunkeutunut, on kahden tuhannen kilometrin päässä täältä. Tämä matka
heidän on kuljettava poistumatta Niilin varrelta, sillä muuten
kuolevat kamelit ja ihmiset janoon. Matkusta sinä Kairoon ja pyydä
kediiviä heti ilmoittamaan sähkösanomilla kaikille sotilasasemille,
että sekä oikealla että vasemmalla puolella Niiliä on heti ryhdyttävä
takaa-ajoon. Lupaa Niilin sheikeille suuri palkinto pakenevien
kiinniottamisesta. Pidätettäköön kylissä kaikki, jotka tulevat
noutamaan virrasta vettä. Näin joutuvat Idrys ja Gebr viranomaisten
käsiin ja me saamme lapsemme.

Rawlison rauhoittui.

-- Minä matkustan, hän sanoi. -- Ne roistot ovat unohtaneet, että
Wolseleyn englantilainen armeija, joka rientää Gordonin avuksi, on jo
matkalla ja erottaa heidät Mahdista. He eivät voi paeta! Lähetän heti
sähkösanoman meidän ministerillemme ja sitten matkustan. Entä mitä
sinä aiot tehdä?

-- Pyydän sähkeitse loman pidennystä ja vastausta odottamatta lähden
ajamaan heitä takaa Niiliä pitkin Nubiaan.

-- Me tapaamme siis toisemme, sillä minä teen Kairosta päin samoin.

-- Hyvä on! Nyt toimeen!

-- Jumala meitä auttakoon! huudahti Rawlison.



7


Sillä välin kamelit kiitivät myrskynä kuun valaisemain hietikkojen
yli. Sydänyö läheni. Kuu, joka ensin oli punainen ja suuri kuin
pyörä, kalpeni ja kohosi korkealle. Kaukaiset kummut peittyivät
hopeisiin sumuharsoihin, jotka eivät sulkeneet niitä kokonaan
näkyvistä, vaan antoivat niille omituisen valaistuksen. Aika ajoin
kuului kallioitten takaa sakaalien ulvontaa.

Kului vielä tunti. Stas kiersi käsivartensa Nelin ympäri yrittäen
siten heikentää hurjan ajon aiheuttamaa heittelehtimistä. Tyttö alkoi
yhä useammin kysyä, miksi he ajoivat näin kovaa ja miksei telttoja
ja isiä jo näkynyt. Stas päätti vihdoin kertoa totuuden, jonka tyttö
ennemmin tai myöhemmin saisi kuitenkin tietää.

-- Nel, hän sanoi, -- ota hansikkaasi ja pudota se salaa maahan.

-- Minkä tähden, Stas?

Stas painoi tytön lähellensä ja sanoi hellästi:

-- Tee nyt niin kuin sinulle sanoin.

Nel piteli toisella kädellä kiinni Stasista, sillä hän pelkäsi
päästää irti, veti hampaillaan hansikkaan toisesta kädestä ja pudotti
sen maahan.

-- Pudota vähän matkan päästä toinenkin, Stas sanoi. -- Minä olen jo
omani pudottanut, mutta sinun hansikkaasi näkyvät paremmin koska ne
ovat vaaleat.

Kun hän näki tytön kysyvän ilmeen hän jatkoi:

-- Älä säikähdä, Nel... Mutta näetkös... ehkä me emme tapaakaan
isiämme täällä... sillä nuo roistot ovat ryöstäneet meidät. Mutta
älä pelkää... Sillä jos asia on niin, niin meitä lähdetään ajamaan
takaa. Meidät saavutetaan ja pelastetaan aivan varmasti. Juuri siitä
syystä minä pyysin sinua pudottamaan hansikkaasi, jotta takaa-ajajat
pääsisivät jäljillemme. Toistaiseksi me emme voi tehdä mitään, mutta
minä koetan myöhemmin keksiä jotakin... Aivan varmasti minä keksin
jonkun keinon... älä siis pelkää, vaan luota minuun.

Mutta kun Nel sai tietää, ettei hän saa nähdä isäänsä ja että he
ajavat kauas erämaahan, hän rupesi vapisemaan pelosta ja itkemään.
Hän painautui Stasiin ja kysyi läpi kyyneltensä, miksi heidät oli
varastettu ja minne heitä nyt vietiin. Stas lohdutti häntä niin hyvin
kuin taisi ja melkein samoilla sanoilla kuin hänen isänsä lohdutti
Rawlisonia. Hän sanoi, että isät lähtevät varmaan itse ajamaan
heitä takaa ja ilmoittavat kaikkiin vartiopaikkoihin, ja vakuutti
puolustavansa Neliä.

Mutta tyttö ikävöi isää enemmän kuin pelkäsi ja itki vielä pitkän
aikaa. Surullisina kiitivät molemmat valoisassa yössä erämaan
valkoisia hietikkoja pitkin.

Stasin sydäntä ei ahdistanut ainoastaan pelko ja suru, vaan häpeäkin.
Hän ei ollut syypää siihen, mitä oli tapahtunut, mutta hän muisti
kerskailunsa, josta isä oli usein häntä moittinut. Ennen hän oli
luullut, ettei voisi joutua sellaiseen asemaan, josta ei omin voimin
selviytyisi. Hän oli pitänyt itseään voittamattomana nuorukaisena
ja oli ollut valmis haastamaan koko maailman taisteluun kanssaan.
Nyt hän käsitti olevansa vain pieni poika ja ajavansa kamelilla
vastoin tahtoaan sen tähden, että puolivilli sudanilainen kannusti
sitä eteenpäin. Hän tunsi suurta nöyryytystä, mutta ei tiennyt miten
asettua vastarintaan. Hänen täytyi tunnustaa pelkäävänsä näitä
ihmisiä, erämaata ja sitä, mitä hänelle ja Nelille vielä saattaisi
tapahtua.

Hän oli vilpittömästi vakuuttanut ei ainoastaan tytölle vaan
itselleenkin puolustavansa tätä, vaikka se maksaisi hänelle hengen.

Itkusta ja jo kuusi tuntia kestäneestä ajosta uupuneena Nel alkoi
lopulta torkkua ja jopa nukkuakin. Stas tiesi, että jos juoksevan
kamelin selästä putoaa, saattaa ruhjoutua kuoliaaksi. Hän sitoi Nelin
kiinni itseensä köydellä, jonka löysi satulasta. Hetken kuluttua
hän huomasi kamelien juoksun hidastuvan vaikka kuljettiinkin yli
tasaisten ja pehmeiden hietikkojen. Kaukaa alkoi häämöttää kallioita,
kuu kävi yhä kalpeammaksi ja edestäpäin, hyvin matalalla, hohti
heikosti vaalean punaisia pilviä, joita tuulenhenki näytti hiljaa
kuljettavan. Kumpareiden läheisyydessä ajo hidastui entisestään.
Maaperä muuttui kiviseksi ja kalliot törröttivät nyt selvästi
keskellä hiekkakunnaita. He ajoivat parin kivisen syvänteen yli,
jotka näyttivät kuivuneilta joen uomilta. Toisinaan osui eteen
rotko, joka oli kierrettävä. Kamelit alkoivat astua varovasti
keskellä kuivuneita, kovia jerikonruusupensaita, jotka peittivät
kukkulat. Joskus kameli oli kompastua ja saattoi huomata, että juhdat
tarvitsivat lepoa.

Eräässä rotkossa beduiinit pysähtyivät, astuivat alas kameleiltaan
ja rupesivat hellittämään taakkoja. Idrys ja Gebr seurasivat heidän
esimerkkiään. He alkoivat tarkastella kameleja, päästivät ne
valjaista, ottivat muonamyttynsä esiin ja alkoivat etsiä litteitä
kiviä tulisijaa varten. Ei ollut puita eikä kuivaa lantaa, mutta
Chamis kokosi kuivia jerikonruusun oksia. Sudanilaisten puuhatessa
Stas, Nel ja vanha Dinah istuivat syrjässä muista. Dinah oli vielä
pelästyneempi kuin lapset eikä saanut sanaakaan suustaan. Hän kiersi
lämpimän huovan Nelin ympäri ja alkoi suudella tytön käsiä. Stas
kysyi heti Chamikselta, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta tämä nauroi
paljastaen kaksi valkoista hammasriviä ja meni ruusunoksia kokoamaan.
Sitten Stas kysyi Idrykseltä, joka vastasi lyhyesti: "Saat nähdä" ja
uhkasi sormellaan. Kun vihdoin hulmahti nuotio, joka enemmän loimusi
kuin lämmitti, niin kaikki paitsi Gebr siirtyivät sen ympärille ja
alkoivat syödä kuivattuja maissikakkuja ja lampaan- ja vuohenlihaa.
Lapset söivät myöskin pitkästä matkasta nälkiintyneinä, mutta Neliä
rupesi yhä enemmän nukuttamaan. Silloin välähtivät tummaihoisen
Gebrin valkoiset silmät nuotion heikossa valossa ja hän nosti ilmaan
kaksi pientä valkoista hansikasta kysyen:

-- Kenen nämä ovat?

-- Minun, vastasi Nel väsyneesti unissaan.

-- Sinun, pikku käärme? sähisi sudanilainen hampaittensa välistä. --
Vai merkitset sinä tietä, jotta isäsi osaisi ajaa meitä takaa?

Ja hän löi tyttöä arabialaisella ruoskalla, joka veristää kamelinkin
paksun nahan. Nel, jonka ympärillä oli huopa, parkaisi sekä kivusta
että pelosta. Mutta Gebr ei ennättänyt lyödä häntä toista kertaa,
kun Stas hyppäsi kuin villikissa hänen päälleen ja kävi kurkkuun
kiinni. Tämä tapahtui niin äkkiä, että sudanilainen kaatui selälleen
maahan. Stas kaatui hänen päälleen ja molemmat vierivät maata pitkin.
Vaikka poika oli ikäisekseen hyvin vahva, sai Gebr hänestä kuitenkin
voiton, irroitti kädet kurkusta, käänsi kasvot maata vasten ja alkoi
piiskalla lyödä Stasia selkään.

Villin käteen tarttuvan Nelin kyyneleet ja pyynnöt eivät olisi
auttaneet mitään, jollei Idrys olisi tullut pojan avuksi. Idrys oli
vanhempi ja vahvempi kuin Gebr ja häntä olivat kaikki totellet koko
paon aikana. Idrys tempasi piiskan Gebrin kädestä, viskasi sen kauas
syrjään ja sanoi:

-- Pois, tolvana.

-- Minä ruoskin tämän skorpionin!... vastasi Gebr hammasta purren.

Tarttuen Gebriä rinnukseen Idrys katsoi häntä silmiin ja sanoi
hiljaisella, mutta peloittavalla äänellä:

-- Jalosukuinen Fatma kielsi loukkaamasta näitä lapsia, koska he ovat
häntä puolustaneet...

-- Minä lyön hänet kuoliaaksi!... uhkasi Gebr.

-- Mutta minä sanon: älä koske lapsiin. Jokaisesta ruoskaniskusta
saat itse kymmenen.

Ja hän ravisti Gebriä kuin palmun oksaa.

-- Nämä lapset, jatkoi hän, -- ovat Smainin omaisuutta, ja jos
jompikumpi heistä sattuisi kuolemaan, niin Mahdi (Jumala suokoon
hänelle pitkää ikää) hirttäisi sinut varmasti. Paina mieleesi, hölmö.

Mahdin nimi vaikutti voimakkaasti kaikkiin sudanilaisiin, ja Gebr
painoi heti päänsä alas ruveten peloissaan toistamaan:

-- Allah akbar! Allah akbar!

Stas nousi pystyyn hengästyneenä ja naarmuisena. Hän tiesi, että jos
isä nyt voisi nähdä hänet, hän olisi ylpeä pojastaan, joka puolusti
urheasti Neliä ja rupesi kirvelevistä ruoskaniskuista huolimatta heti
lohduttamaan suojattiaan. Sitten hän sanoi:

-- Minä sain, minkä sain, mutta kyllä hän vastedes antaa sinun olla
rauhassa. Olisipa minulla nyt joku ase!

Pikku Nel kiersi kätensä pojan kaulaan ja kostuttaen kyynelillänsä
hänen poskiaan alkoi vakuuttaa, ettei häneen koskenut, vaan että hän
itkee, kun säälii Stasia niin kovasti.

Gebr ja Idrys olivat sopineet ja levittäneet viittansa maahan
käydäkseen sille levolle. Chamis seurasi heidän esimerkkiään.
Beduiinit antoivat kameleille durraa, ottivat sitten kaksi niistä
ja ajoivat Niilille päin. Nel pani päänsä vanhan Dinahin syliin ja
nukahti. Nuotio sammui ja kuului vain kuinka durra rouskui kamelien
hampaissa. Taivaalla liiteli pilvenhattaroita, jotka joskus osuivat
kuun eteen. Yö oli valoisa. Kallioitten takaa kuului sakaalien
surkeaa ulvontaa.

Parin tunnin kuluttua beduiinit palasivat kameleineen, jotka
kantoivat kahta nahkaista, vedellä täytettyä säkkiä. Kohennettuaan
nuotiota he istuutuivat hiekalle ja alkoivat syödä. Heidän tulonsa
herätti Stasin, joka oli nukahtanut, molemmat sudanilaiset ja
Chamiksen. Nuotion ääressä syntyi seuraava keskustelu:

-- Joko voimme ajaa eteenpäin? kysyi Idrys.

-- Ei. Sekä meidän että kamelien täytyy vielä saada levätä.

-- Eikö kukaan nähnyt teitä?

-- Ei kukaan. Me lähestyimme virtaa kahden kylän välillä. Koirat vain
haukkuivat jossakin kaukana.

-- Täytyy vastedes ajaa vettä noutamaan puolen yön aikaan ja ottaa
sitä autioilla rannoilla. Kun olemme sivuuttaneet ensimmäisen kosken
onnellisesti, niin kylät harvenevat ja ovat myötätuntoisempia
profeetalle. Meitä tullaan varmasti ajamaan takaa.

Chamis kääntyi vatsalleen, painoi päänsä käsien varaan ja sanoi:

-- Kyllä insinöörit odottavat El-Fachenissa koko yön seuraavaa junaa,
mutta sitten he kaiketi matkustavat Fajumiin ja sieltä Garakiin.
Vasta siellä he saavat tietää mitä on tapahtunut, ja silloin heidän
täytyy palata Medinetiin lähettääkseen kuparilankaa pitkin lentäviä
sanomia Niilin varrella oleviin kaupunkeihin, joista varustetaan
kameliratsastajia ajamaan meitä takaa. Kaikki tämä vaatii ainakin
kolme päivää. Sitä ennen ei meidän tarvitse kiusata kamelejamme, vaan
voimme rauhassa "juoda savua" piipuistamme.

Hän otti nuotiosta palavan ruusunoksan, jolla sytytti piippunsa, ja
Idrys alkoi arabialaisten tavoin maiskutella tyytyväisenä suutaan.

-- Sinä Chadigin poika olet tämän hyvin järjestänyt, hän virkkoi,
-- mutta meidän täytyy säästää aikaa ja ajaa näinä kolmena päivänä
mahdollisimman kauaksi etelään. Minä en saa rauhaa ennenkuin olemme
Niilin ja Khargen (keitaita Niilistä länteen) välisessä erämaassa.
Jumala antakoon kamelien kestää.

-- Kyllä ne kestävät, virkkoi toinen beduiineista.

-- Puhutaan, huomautti Chamis, -- että Mahdin joukot (Jumala suokoon
hänelle pitkää ikää) ovat jo lähellä Assunia.

Stas, joka ei päästänyt yhtäkään sanaa keskustelusta korvansa ohi,
nousi ja sanoi:

-- Mahdin joukot ovat Khartumin ympäristössä.

-- La! la! (ei, ei) vastasi Chamis.

-- Älkää piitatko hänen sanoistaan, sanoi Stas, -- sillä hänen
aivonsa ovat yhtä hämärän tummat kuin hänen ihonsakin. Vaikka te joka
kolmas päivä ostaisitte uudet kamelit ja ajaisitte niitä niinkuin
tänään, niin teiltä menisi sittenkin kokonainen kuukausi ennenkun
olisitte Khartumissa. Ette taida tietää, että teiltä sulkee tien
sotajoukko, ei egyptiläinen, vaan englantilainen...

Kun Stas huomasi sanojensa vaikutuksen, hän jatkoi:

-- Ennenkuin ehditte Niilin ja suuren keitaan väliin, sulkevat
sotilasvartiot kaikki tiet erämaassa. Sanat juoksevat noita kuparisia
lankoja pitkin pikemmin kuin kamelit! Kuinka aiotte pujahtaa vartion
läpi?

-- Erämaa on laaja, vastasi beduiini.

-- Mutta teidän täytyy pysytellä Niilin läheisyydessä.

-- Voimmehan siirtyä vaikka toiselle puolelle.

-- Sanat lentävät kuparilankoja pitkin Niilin kummallekin puolelle.

-- Mahdi lähettää meille enkelin, joka peittää englantilaisten ja
turkkilaisten (egyptiläisten) silmät, mutta antaa meille siivet.

-- Idrys, sanoi Stas, -- minä en puhu Chamikselle, jonka pää on
tyhjä kuin vesimeloni, enkä Gebrille, joka on kelvoton kuin sakaali,
vaan sinulle. Minä tiedän, että te aiotte viedä meidät Mahdille ja
antaa meidät Smainin käsiin. Mutta jos teette sen rahan tähden, niin
muistakaa, että tuo pienen bintin (tytön) isä on rikkaampi kuin
kaikki sudanilaiset yhteensä.

-- Mitäs sitten? Idrys keskeytti.

-- Mitäkö? Antakaa meidät takaisin, niin insinööri ei säästä
rahojaan, eikä minun isänikään...

-- Tai antavat he meidät hallitukselle, joka käskee hirttämään meidät.

-- Ei, Idrys. Teidät hirtetään siinä tapauksessa, että teidät saadaan
kiinni takaa-ajossa. Ja niin käy varmasti. Mutta jos te palaatte
vapaaehtoisesti takaisin, niin teitä ei rangaista ja te tulette
rikkaiksi. Sinä tiedät, että valkoihoiset pitävät sanansa. Minä
vakuutan molempien insinöörien puolesta, että tulee tapahtumaan niin
kuin sanon.

Stas oli todellakin varma siitä, että hänen isänsä ja Rawlison
sata kertaa mieluummin pitäisivät hänen antamansa lupauksen kuin
päästäisivät pojan ja etenkin tytön vaaralliselle matkalle ja
levottomiin oloihin Mahdin villien ja hillittömien joukkojen
keskuuteen.

Pamppailevin sydämin hän odotti Idrykseltä vastausta. Tämä kuitenkin
vitkasteli ja sanoi vasta hetken kuluttua:

-- Sinä vakuutat, että pienen "bintin" ja sinun isäsi antavat meille
paljon rahaa?

-- Niin.

-- Mutta voivatko heidän rahansa avata meille paratiisin portin,
jonka Mahdin yksi ainoa siunaus avaa?

-- Bismillah! huusivat siihen beduiinit, Chamis ja Gebr.

Stas menetti kerrassaan toivonsa, sillä hän tiesi, että vaikka
ihmiset Itämailla ovatkin ahneita ja lahjottavia, niin uskontonsa
puolesta taistelevaa muhamettilaista ei lahjota kaikilla maailman
aarteilla.

Huudahduksen innostamana Idrys jatkoi, ei vastatakseen Stasille vaan
saadakseen yhä suurempaa tunnustusta tovereiltaan:

-- Meillä on onni kuulua heimoon, joka on synnyttänyt pyhän
profeetan, ja jalosukuinen Fatma ja hänen lapsensa ovat profeetan
sukulaisia ja Mahdi rakastaa heitä. Kun me annamme sinut ja pienen
"bintin" hänelle, hän vaihtaa teidät Fatmaan ja tämän lapsiin ja
siunaa meitä. Sillä tiedä, että se vesi, jossa hän joka aamu koraanin
määräyksen mukaisesti peseytyy, parantaa sairaita ja pelastaa
synnistä. Mitä vaikuttaa sitten hänen siunauksensa!

-- Bismillah! toistivat sudanilaiset ja beduiinit. Mutta Stas tarttui
viimeiseen pelastumisen mahdollisuuteen ja sanoi:

-- Ottakaa sitten minut, kunhan beduiinit vievät pikku "bintin"
takaisin. He vaihtavat Fatman ja hänen lapsensa minuunkin yksin.

-- Vielä varmemmin teihin molempiin. Stas kääntyi Chamiksen puoleen:

-- Vastaako isäsi sinun teoistasi?

-- Minun isäni on jo erämaassa matkalla profeetan luo, vastasi Chamis.

-- Hänet vangitaan ja hirtetään.

Nyt Idrys piti hetkeä sopivana rohkaista tovereitaan:

-- Ne haukat, jotka kynivät lihan meidän ruumiistamme, eivät ole ehkä
vielä syntyneet. Me tiedämme, mikä meitä uhkaa, mutta me emme ole
enää lapsia ja erämaan tunnemme vanhastaan. Nämä miehet (hän osoitti
beduiineja) ovat monen monta kertaa olleet Berberissä ja he tietävät
tien, jota vain gasellit kulkevat. Siellä kukaan ei aja meitä takaa
eikä löydä meitä. On totta, että meidän täytyy ajaa Niilin rantaan
vettä noutamaan, mutta me teemme sen öisin. Luuletteko muuten, ettei
virran varrella ole Mahdin ystäviä? Mutta minä sanon, että mitä
pitemmälle etelään tulemme, sitä enemmän heitä on, ja kokonaiset
heimokunnat ja heidän sheikkinsä odottavat otollista hetkeä
tarttuakseen miekkaan ja noustakseen totista uskoa puolustamaan. He
tuovat meille vettä, ruokaa ja kameleja ja johtavat takaa-ajajat
harhaan. Me tiedämme, että Mahdi on kaukana, mutta tiedämme myös,
että jokainen päivä vie meidät lähemmäksi lampaantaljaa, jolla pyhä
profeetta polvillaan rukoilee.

-- Bismillah! huusivat toverit kolmannen kerran.

Saattoi huomata, että Idryksen vaikutusvalta heihin oli kasvanut.
Stas ymmärsi, että kaikki oli menetetty ja tahtoen suojella Neliä
sudanilaisten ilkeydeltä sanoi:

-- Tyttö oli melkein menehtynyt kuuden tunnin ajosta. Kuinka voitte
luulla, että hän kestäisi sellaisen matkan? Jos hän kuolee, niin
minäkin kuolen, mitä te sitten viette Mahdille?

Idrys ei heti voinut siihen vastata. Sen huomattuaan Stas jatkoi:

-- Kuinka te uskallatte lähestyä Mahdia ja Smainia, kun he saavat
tietää, että Fatman ja hänen lastensa täytyy hengellään maksaa teidän
tyhmyytenne?

Sudanilainen havahtui ja vastasi:

-- Kyllä minä näin, kuinka sinä karkasit Gebrin kurkkuun. Vannon
kautta Allahin: sinä jalopeuranpenikka et kuole, mutta tyttö...

Idrys katsoi Neliin, joka nukkui pää vanhan Dinahin sylissä, ja
lisäsi lempeästi:

-- Hänelle laitamme kamelin kyttyrälle pesän kuin linnulle, jottei
hän rasittuisi, vaan saisi matkalla nukkua yhtä rauhallisesti kuin
nyt.

Sen sanottuaan hän meni erään kamelin luo ja alkoi yhdessä beduiinien
kanssa laittaa parhaan dromedaarin kyttyrälle sijaa Neliä varten.
Sitä tehdessään he keskustelivat, vieläpä riitelivätkin, mutta
vihdoin köysistä, peitteistä ja bamburuo'oista syntyi laite, joka
muistutti syvää koria. Siinä Nel saattoi istua ja maata tarvitsematta
pelätä putoavansa. Korin yli, joka oli niin suuri, että Dinahkin
mahtui siihen, pingotettiin vaate katoksi.

Stas oli iloinen, kun sai edes tämän aikaan. Ajateltuaan
heidän asemaansa hän tuli siihen johtopäätökseen, että heidät
saavutettaisiin ennen ensimmäistä koskipaikkaa, ja tämä ajatus
lohdutti häntä. Mutta nyt hän oli väsynyt, ja hän päätti sitoa
itsensä köydellä kiinni satulaan voidakseen nukkua kun hänen ei enää
tarvinnut tukea Neliä.

Yö kului ja sakaalien ulvonta lakkasi. Karavaanin oli määrä lähteä
liikkeelle. Nähdessään aamun koittavan sudanilaiset menivät muutaman
askelen päässä olevan kallion taa ja alkoivat siellä peseytyä
Koraanin määräysten mukaisesti käyttäen siihen hiekkaa veden
asemesta, jota katsoivat parhaaksi säästää. Kuului kuinka he lukivat
aamurukousta nimeltä "subg". Syvässä hiljaisuudessa saattoi selvästi
erottaa sanatkin: "Armollisen ja laupiaan Jumalan nimeen. Ylistetty
olkoon Herra, maailman valtias, armollinen ja laupias tuomari! Sinua
me kunnioitamme, Sinuun uskomme. Sinulta apua rukoilemme. Johdata
meitä sitä tietä pitkin, joka tuottaa Sinun armosi ja hyvyytesi,
mutta ei tielle syntisten, jotka ovat vihasi ansainneet ja kulkevat
eksyksissä. Amen."

Kuullessaan rukouksen Stas kohotti katseensa taivasta kohti ja tässä
kaukaisessa seudussa, keskellä autioita hietikoita, lausui:

-- "Sinuun turvaten me iloitsemme, pyhä Jumalan Äiti..."



8


Yö valkeni päiväksi. Matkanteko oli juuri alkamassa, kun yhtäkkiä
joku huomasi suden noin sadan askeleen päässä karavaanista. Se näytti
olevan peloissaan ikään kuin se juoksisi vihollista pakoon. Egyptissä
ei ole sellaisia petoja, joita susi pelkäisi, ja siksi tulivat arabit
levottomiksi säikähtyneen suden näkemisestä. Mitä tämä saattoi
merkitä? Olivatko takaa-ajajat jo lähellä? Toinen beduiineista
kiipesi vikkelästi kalliolle, mutta kerran ympärilleen vilkaistuaan
hän syöksyi sieltä alas vielä nopeammin.

-- Pyhä profeetta! hän huusi peloissaan. -- Leijona juoksee suoraan
meitä kohti. Se on aivan lähellä!

Samassa kuului kallion takaa matala "vou"! ja Stas ja Nel huudahtivat
yhteen ääneen:

-- Saba!

Koska sana "saba" merkitse leijonaa arabian kielessä, kauhistuivat
arabit kovasti, mutta Chamis purskahti nauruun ja sanoi:

-- Tuon leijonan tunnen kyllä!

Chamis vihelsi ja iso koira laukkasi kamelien luo. Kun koira huomasi
lapset, se juoksi heidän luokseen, kaatoi iloissaan Nelin, joka oli
ojentanut kätensä koiraa kohti, hyppäsi Stasin luo, juoksenteli
haukkuen lasten ympärillä, kaatoi Nelin uudestaan, loikkasi Stasin
viereen ja heittäytyi vihdoin pitkälleen heidän jalkojensa juureen
ruveten haukottelemaan.

Koira oli laihtunut ja sen suu oli vaahdossa, mutta siitä huolimatta
se heilutti häntäänsä ja katsoi lempeästi Neliin, ikään kuin olisi
tahtonut sanoa: "Isäsi on käskenyt minun vartioida sinua; tässä minä
nyt olen!"

Lapset istuutuivat Saban viereen ja alkoivat hyväillä sitä.
Beduiinit, jotka eivät ikinä olleet nähneet niin suurta koiraa,
katselivat sitä ihmeissään toistaen: "Allah! o kelb kebir!" (Hyvä
Jumala, kuinka suuri koira!) Vähän aikaa paikallaan maattuaan Saba
nosti suuren kuononsa ylös, vainusi jotakin ja meni sammuneen nuotion
paikalle, jossa oli ruoan jätteitä. Kohta rutisivat lampaan- ja
vuohenluut sen suurissa hampaissa katketen kuin oljenkorret.

Sudanilaiset olivat rauhattomia koiran tulosta. He kutsuivat
Chamiksen syrjään ja keskustelivat levottomina.

-- Paholainen tuon koiran on tänne lennättänyt! huudahti Gebr. --
Kuinka se on voinut löytääkin tänne, jos lapset kerran ajoivat
rautateitse Garakiin?

-- Varmaankin kamelin jälkiä pitkin, vastasi Chamis.

-- Ikävä juttu. Jokainen, joka näkee sen, muistaa meidän karavaanimme
ja näyttää, minne olemme ajaneet. Meidän täytyy ehdottomasti päästä
siitä.

-- Mutta miten? kysyi Chamis.

-- Onhan meillä pyssy. Ammu koira.

-- Pyssy on, mutta minä en osaa ampua. Ehkä te osaatte?

Chamis olisi ehkä jotenkuten osannutkin, sillä olihan Stas muutaman
kerran ladannut ja ampunut hänen nähtensä, mutta hän sääli koiraa,
josta hän piti kovasti ja jota hän oli hoitanut jo ennen lasten tuloa
Medinetiin. Hän tiesi hyvin, että sudanilaiset eivät osanneet käyttää
uudenmallista pyssyä ja että koira tässä suhteessa olisi turvassa.

-- Jollette osaa ampua, sanoi Chamis viekkaasti hymyillen, -- niin
ainoastaan tuo pieni "nusrani" (kristitty) voi tappaa koiran, mutta
tällä pyssyllä voi ampua yhtä mittaa useamman kerran ja minä en
ainakaan kehoita antamaan pyssyä hänen käsiinsä.

-- Jumala varjelkoon! vastasi Idrys. -- Hän ampuisi meidät kuin
parven lintuja.

-- Meillä on veitset, huomautti Gebr.

-- Koetahan, mutta muista, että sinulla on kurkku, jonka koira puree
poikki ennenkuin olet surmannut sen.

-- Mitä on siis tehtävä?

Chamis kohautti olkapäitään.

-- Miksi te oikeastaan tahdotte tappaa sen? Vaikka peittäisitte sen
raadon hiekkaan, löytää hyeena sen kuitenkin, takaa-ajajat löytävät
luut ja näkevät, ettemme ole soutaneet Niilin yli, vaan pakenemme
tätä tietä. Juoskoon se perässämme. Aina kun beduiinit ajavat vettä
noutamaan, me piilotamme sen lasten kanssa johonkin kuoppaan. Heitä
se ei jätä, olkaa huoletta. Allah! Oli hyvä, että se tuli nyt, muuten
se olisi johtanut ahdistajat meidät jäljillemme. Sitä pitää tosin
ruokkia, mutta jolleivät ruoanjätteet riitä, niin kyllä se löytää
sakaalin tai hyeenan. Jättäkää se rauhaan, älkääkä tuhlatko aikaa
keskusteluun.

-- Ehkä olet oikeassa, arveli Idrys.

-- Jos olen, annan sille vettäkin, jottei se menisi itse juomaan
Niilistä ja näyttäytymään kylissä.

Näin päätettiin Saban kohtalosta.

He ajoivat laajalle tasangolle, jonka hiekkaan tuuli oli uurtanut
vakoja. Erämaa oli ääretön. Taivas oli kuin simpukankuori. Idässä
liitivät pilvet opalinvärisinä, pian kullankeltaisiksi muuttuen.
Näkyi yksi säde, sitten toinen ja aurinko nousi, kuten aina etelässä,
yhtäkkiä pilvistä puhjeten ja kirkastaen taivaanrannan. Taivas ja maa
iloitsivat ja rannattomat hietikot avautuivat silmälle.

-- Meidän täytyy rientää, Idrys sanoi, -- muuten joku vielä huomaa
meidät kaukaa.

Levänneet ja juotetut kamelit kiitivät nopeasti kuin gasellit.
Saba jäi kauaksi jälkeen, mutta turhaa oli pelätä sen eksyvän,
sillä seuraavassa levähdyspaikassa se saavuttaisi joukon varmasti.
Dromedaari, jolla Idrys ja Stas ajoivat, juoksi Nelin kamelin
vieressä, että lapset voisivat keskustella. Sudanilaisten tekemä sija
osoittautui erinomaiseksi, ja tyttö oli siinä todellakin kuin lintu
pesässään. Hän ei päässyt nukkuessaankaan putoamaan, ja matka rasitti
häntä nyt entistä vähemmän. Päivän valo rohkaisi lapsia. Stasin
sydämen täytti toivo, että jos kerran Saba voi saavuttaa heidät,
täytyi takaa-ajajainkin voida. Hän kertoi tästä Nelille, joka hymyili
ensi kertaa sen jälkeen kun sai tietää, että heidät oli ryöstetty.

-- Koskahan he saavuttavat meidät? kysyi tyttö ranskaksi, jottei
Idrys ymmärtäisi.

-- En tiedä. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä parin kolmen päivän
päästä.

-- Mutta emmehän me aja takaisin kameleilla?

-- Emme. Niilin rantaan vain kameleilla, mutta sitten Niiliä pitkin
El-Wastaan.

-- Se on hyvä.

Nel parka, joka ennen niin mielellään ajoi kamelilla, oli nyt saanut
siitä kylläkseen.

Sillä välin beduiinit hoputtivat kameleja minkä jaksoivat, ja Stas
huomasi heidän suuntaavan kulkunsa syvemmälle erämaahan.

Horjuttaakseen Idryksen varmuutta paon onnistumisesta ja näyttääkseen
samalla olevansa varma siitä, että takaa-ajajat saavuttavat heidät,
Stas sanoi:

-- Eihän se auta teitä, että ajatte kauemmaksi Niilistä ja
Bahr-Jussefista, sillä teitä ei tulla etsimään Niilin rannoilta, vaan
erämaasta.

-- Mistä sinä tiedät että me ajamme kauemmaksi Niilistä, kun et voi
nähdä virran rantoja? Idrys kysyi.

-- Siitä, että aurinko, joka on idässä, paistaa nyt suoraan
selkäämme; se merkitsee, että olemme kääntyneet länteen.

-- Sinä olet viisas poika, myönsi Idrys. Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Mutta takaa-ajajat eivät saavuta meitä, etkä sinä pääse pakenemaan.

Puoleen päivään asti he ajoivat pysähtymättä, mutta kun aurinko
alkoi paahtaa keskipäivän korkeudesta, peittyivät helteeseen
tottuneet kamelitkin hikeen ja hiljensivät vauhtiaan. Taaskin
ympäröivät kalliot ja kumpareet karavaania. Syvänteet, jotka sateiden
aikana muuttuivat joiksi eli "khoreiksi", harvenivat. Beduiinit
pysähtyivät vihdoin tällaiseen syvänteeseen, joka oli kallioiden
keskellä aivan näkymättömissä. He olivat laskeutumassa kamelien
selästä, kun he yhtäkkiä alkoivat parkua ja heitellä kiviä. Suuri
käärme oli luikerrellut esiin pensaista, joita kasvoi syvänteen
pohjalla. Salamannopeasti se syöksyi kallion koloon. Gebr juoksi
beduiinien avuksi veitsi kädessä. Mutta maa oli niin epätasaista,
että käärmeeseen oli vaikea osua kivellä tai iskeä sitä veitsellä,
ja kaikki kolme palasivat tyhjin toimin käärmejahdista. Tavanomaiset
huudahdukset kaikuivat:

-- Allah! Bismillah! Mashallah! Sudanilaiset alkoivat katsella
Stasia omituisen uteliaina. Stas ei tiennyt, mitä nämä läpitunkevat
silmäykset tarkoittivat.

Nel kiipesi alas kamelin selästä, ja vaikkei hän ollutkaan nyt niin
rasittunut kuin yöllä, Stas levitti hänelle huovan varjoisaan,
tasaiseen paikkaan ja käski tytön lepuuttaa jalkojaan. Arabit
kokoontuivat aterialle; siihen kuului kuivaa leipää, taateleita ja
kulaus vettä. Heidän kasvoillaan oli huolestunut ilme. Ateria kului
täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Kun se oli päättynyt, Idrys vei
Stasin syrjään ja kysyi salaperäisesti:

-- Näitkö tuon käärmeen?

-- Näin.

-- Oletko sinä loihtinut sen luoksemme?

-- En.

-- Meitä kohtaa jokin onnettomuus, kun nuo hölmöt eivät saaneet
käärmettä tapetuksi.

-- Teitä kohtaa hirsipuu.

-- Vaiti! Onko sinun isäsi noita, tietäjä?

-- On, vastasi Stas, joka nyt ymmärsi, että nämä taikauskoiset
ihmiset pitivät käärmettä pahana enteenä ja pelkäsivät joutuvansa
kiinni.

-- Sinun isäsi on siis lähettänyt sen, Idrys vastasi, -- mutta
muistakoon, että me kostamme sinulle hänen noitumisensa.

-- Te ette voi tehdä minulle mitään, sillä Fatman pojat kostavat
teille jos loukkaatte minua.

-- Joko sinä senkin olet ymmärtänyt? Mutta muista, jollei minua olisi
ollut, niin sinä olisit vuodattanut veresi Gebrin ruoskan iskuista,
sinä ja pikku "bint".

-- Sinua minä puolustan, mutta Gebr joutuu hirsipuuhun!

Vastaukseksi Idrys katsoi ihmeissään poikaan ja sanoi:

-- Meidän henkemme ei vielä ole sinun käsissäsi, vaikka sinä puhutkin
kuin olisit herramme...

Mutta vähän ajan kuluttua hän lisäsi:

-- Sinä olet ihmeellinen "uled" (poika); en ole sinunlaistasi vielä
nähnyt. Olen tähän saakka ollut teille hyvä, älä sinä siis uhkaat
meitä.

-- Jumala rankaisee petoksesta, vastasi Stas. Saattoi huomata,
että pojan varma puhe yhdessä huonon enteen kanssa teki Idryksen
levottomaksi. Istuuduttuaan satulaan hän toisti vielä muutaman
kerran: "Olenhan minä ollut teille hyvä", ikään kuin painaakseen
sen pojan mieleen vastaisen varalle. Sitten hän rupesi rukoilemaan
siirrellen pähkinöistä tehtyjä rukousnauhan pallosia.

Kello kahden tienoissa iltapäivällä oli vielä paahtavan kuumaa,
vaikka olikin talvi. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilvenhattaraa,
mutta taivaanrannat rupesivat tummenemaan. Karavaanin yläpuolella
lenteli muutamia haukkoja, joiden levitetyt siivet heittivät
hietikolle mustia, vaappuvia varjoja. Kuumassa ilmassa tuntui
palaneen käryä. Yhä täyttä vauhtia juoksevat kamelit alkoivat korista
kummallisesti. Toinen beduiineista lähestyi Idrystä:

-- Jotakin pahaa on tulossa, beduiini sanoi.

-- Mitä?

-- Pahat henget ovat herättäneet hietikoista läntisen tuulen, joka
nyt rientää meitä vastaan.

Idrys ojentautui satulassaan, loi katseensa etäisyyteen ja sanoi:

-- Se on totta. Tuuli nousee lounaasta, mutta se ei ole yhtä paha
kuin kmasin, kevätmyrsky.

-- Kolme vuotta sitten se hautasi Abu-Hamedin läheisyydessä
kokonaisen karavaanin ja puhalsi vasta viime talvena hiekan pois sen
päältä. Jalla! Myrsky voi olla niin voimakas, että se tukkii kamelien
sieraimet ja kuivattaa veden nahkaisista säkeistä.

-- Meidän on kiiruhdettava, ettemme joutuisi suoraan myrskyn keskelle.

-- Olemme menossa suoraan sitä kohti, emmekä voi enää välttää sitä.

-- Mitä pikemmin se tulee, sitä pikemmin myös menee.

Idrys sivalsi kameliaan ruoskalla, ja toiset tekivät samoin. Jonkun
aikaa kuului vain jalla-huutoja ja ruoskan sivalluksia, jotka
paukkuivat kuin laukaukset. Lounainen taivaanranta tummui. Kuumuus
ei hellittänyt, vaan aurinko paahtoi jatkuvasti. Haukat nousivat
korkeuksiin, niiden siipien varjot muuttuivat heikoiksi ja katosivat
lopulta kokonaan.

Ilma oli tukahduttava.

Arabit olivat huutaneet kurkkunsa kuiviksi juhdilleen, sitten he
vaikenivat, eikä hiljaisuutta enää rikkonut muu kuin kamelien korina.
Kaksi pienikokoista kettua juoksi karavaanin ohi päinvastaiseen
suuntaan.

Sama beduiini, joka oli äsken puhellut Idryksen kanssa, sanoi jälleen
oudolla äänellä:

-- Se ei ole mikään tavallinen tuuli. Pahat henget vainoavat meitä.
Se käärme on syypää kaikkeen...

-- Tiedän, vastasi Idrys.

-- Katso, ilma väreilee. Sellaista ei tapahdu talvella.

Hehkuvan kuuma ilma todella väreili, ja optisen näköharhan johdosta
myös hiekka näytti väreilevän. Beduiini riisui hiestä kostean
päähineensä ja sanoi:

-- Erämaan sydän värisee tuskasta.

Yhtäkkiä kääntyi karavaanin kärjessä ajava beduiini ympäri ja alkoi
huutaa:

-- Se lähestyy jo, se lähestyy!

Myrsky oli todellakin nousemassa. Kaukana näkyi kuin tumma pilvi,
joka kohosi ylemmäs ja läheni karavaania. Tuulenpuuskat alkoivat
tanssia joukon ympärillä, ja samassa tuulenpyörteet rupesivat
lennättämään hiekkaa; ne muodostivat suppiloita ikään kuin joku
olisi pyöritellyt valtavalla kepillä erämaan hiekkapintaa. Paikoin
kohosi pyöriviä patsaita, jotka olivat alhaalta kapeita ja avautuivat
ylöspäin. Tätä kesti vain hetken. Pilvi, jonka karavaanin kärkimies
oli ensimmäisenä havainnut, lähestyi huimaa vauhtia. Tuntui kuin
suuren linnun siipi olisi pyyhkäissyt ihmisten ja kamelien yli.
Tuossa tuokiossa olivat ajajien suut ja silmät täynnä pölyä.
Pölypilvet peittivät taivaan, ja tuli pimeä. Ihmiset katosivat
näkyvistä, ja lähimmät kamelit häämöttivät kuin sumun seasta. Ei
suhina -- sillä erämaassa ei ole puita -- vaan tuulen pauhina
tukahdutti matkamiesten huudot ja kamelien mylvinnän. Ilmassa tuntui
palaneen katkua. Kamelit pysähtyivät, kääntyivät selin tuuleen
ja ojensivat pitkät kaulansa niin alas, että sieraimet miltei
koskettivat maata.

Sudanilaiset, eivät kuitenkaan tahtoneet pysähtyä, sillä karavaanit,
jotka olivat sen tehneet, ovat usein hautautuneet hiekkaan. Yleensä
on paras ajaa tuulen mukana, mutta näin menetellen karavaani olisi
joutunut Fajumiin, josta he odottivat takaa-ajajia. Kun ensimmäiset
tuulenpuuskat olivat ohi, he lähtivät taas eteenpäin.

Seurasi lyhyt tyven, mutta punertava pimeys hälveni hitaasti, sillä
auringon säteet eivät pystyneet tunkeutumaan ilmassa leijuvan
hiekkapölyn läpi. Suuremmat ja raskaammat hiekkajyväset alkoivat
kuitenkin pudota alas. Ne täyttivät satuloiden kolot ja vaatteiden
poimut. Ihmiset ja eläimet vetivät joka henkäyksellä sisäänsä pölyä,
joka ärsytti keuhkoja ja narskui hampaissa. Mutta tuuli saattaisi
nousta uudelleen ja peittää heidät kokonaan. Stasin mieleen juolahti,
että jos hän pimeydessä voisi siirtyä Nelin kamelille, niin hän voisi
ajaa sillä myötätuuleen ja paeta pohjoista kohti. Ehkäpä miehet eivät
huomaisi sitä pimeyden keskellä, ja jos he kerran pääsisivät johonkin
Bahr-Jussefin lähistöllä olevaan kylään Niilin varrelle, niin he
olisivat pelastuneet. Idrys ja Gebr eivät varmasti uskaltaisi ajaa
sinne saakka peläten joutuvansa viranomaisten käsiin.

Stas tönäisi Idrystä olkapäähän sanoen:

-- Anna minulle vettä.

Idrys antoi auliisti, koska vettä oli vielä runsaasti jäljellä ja
kamelit oli sitä paitsi juotettu edellisenä yönä. Sitä paitsi hän
tiesi kokeneena erämaan kulkijana, että myrskyä tavallisesti seurasi
sade, joka täyttää syvänteet vedellä.

Stasin oli todellakin jano, hän joi paljon ja antamatta vesileiliä
takaisin hän tönäisi Idrystä uudelleen ja sanoi:

-- Pysäytä karavaani.

-- Miksi? sudanilainen kysyi.

-- Tahdon nousta pikku "bintin" kamelille ja antaa hänelle vettä.

-- Dinahilla on enemmän vettä kuin minulla.

-- Mutta hän on ahne ja on kai juonut sen loppuun. Sitä paitsi teidän
tekemässänne satulassa on varmaankin paljon hiekkaa. Dinah ei tiedä,
miten sen kanssa on meneteltävä.

Idrys sivalsi kamelia ruoskalla, ja he ajoivat hetken ääneti.

-- Mikset vastaa? kysyi Stas.

-- Ajattelen, että olisikohan parempi sitoa sinut satulaan vai sitoa
kätesi selän taa?

-- Hulluttelet!

-- En. Kyllä minä arvasin suunnitelmasi.

-- Mitäpä minä tekisin, kun takaa-ajajat näinkin saavat meidät kiinni.

-- Erämaa on Jumalan käsissä.

He vaikenivat. Karkeampi hiekka oli pudonnut maahan, mutta ilmassa
oli vielä hienoa, punertavaa hiekkaa, jonka läpi aurinko hohti
kuin kiiltävä kuparilevy. Saattoi kuitenkin nähdä jo kauemmaksi.
Karavaanin edessä levisi tasainen hietikko, jonka rannalla
teräväsilmäiset arabit huomasivat uuden pilven. Se oli edellistä
korkeampi ja siitä kohosi patsaita, jotka olivat yläpäästä hyvin
leveitä. Sieltä lähestyi hurja pyörremyrsky, joka pani arabien ja
beduiinien sydämet takomaan hurjasti. Idrys peitti korvansa käsillä
ja rupesi kumartelemaan lähestyvälle myrskylle. Hänen uskonsa yhteen
ainoaan Jumalaan ei näyttänyt estävän häntä kunnioittamasta ja
pelkäämästä muitakin jumalia, sillä Stas kuuli selvästi hänen sanovan:

-- Herra! Me olemme sinun lapsiasi, älä surmaa meitä!

Mutta herra syöksyi heidän ylitseen ja iski kameleihin niin
hirmuisella voimalla, että ne olivat tuupertua nurin. Eläimet
kokoontuivat lähelle toisiaan ja painoivat päänsä yhteen. Hiekka
nousi sakeana pilvenä ylös. Entistä synkempi pimeys peitti
karavaanin, ja tässä pimeydessä heidän ohitseen lensi käsittämättömiä
mustia esineitä, ikään kuin suuria kameleita. Pelko valtasi arabit,
jotka luulivat niitä hiekan alle hautautuneiden vainajien sieluiksi.
Huminan keskellä kuului kauheita huutoja, jotka olivat kuin itkua
tai naurua, joskus kuin avunhuutoja. Mutta ne olivat ääniharhoja.
Karavaania uhkasi paljon suurempi vaara. Sudanilaiset tiesivät hyvin,
että suuri pyörre voisi heittää heidät kaikki ilmaan ja viskellä
hietikolle. Sinne he hautautuisivat, kunnes seuraava pyörremyrsky
joskus puhaltaisi hiekan heidän jäännöstensä yltä.

Stasia pyörrytti, hengitystä ahdisti ja silmät sokaistuivat hiekasta.
Hän oli joskus kuulevinaan Nelin itkua ja ajatteli sen tähden vain
tyttöä. Käyttäen hyväkseen sitä, että kamelit seisoivat pienessä
rykelmässä ja että Idrys ei voinut nähdä häntä, hän päätti kiivetä
hiljaa Nelin kamelille, mutta ei paetakseen vaan auttaakseen ja
rohkaistakseen tyttöä. Tuskin hän oli kohottanut jalkojaan ja
ojentanut kätensä Nelin satulaa kohti, kun suuri käsi sieppasi
hänestä kiinni. Sudanilainen nosti hänet ilmaan kuin höyhenen,
asetti eteensä ja sitoi palmuköydellä hänen kätensä ja sitten koko
pojan satulaan kiinni. Stas puri hammasta ja koetti vastustaa, mutta
turhaan. Kurkku kuivana ja suu hiekkaa täynnä hän ei voinut eikä
halunnut vakuuttaa Idrykselle, että oli aikonut auttaa tyttöä, eikä
paeta. Mutta kun hän hetken kuluttua luuli tukehtuvansa, hän alkoi
huutaa:

-- Pelastakaa pikku "bint"!... Pelastakaa pikku "bint"!...

Mutta arabit pitivät omaa henkeään tärkeämpänä. Tuuli oli niin
tuima, että he eivät pysyneet satuloissaan, eivätkä kamelit voineet
seistä samalla paikalla. Beduiinit, Chamis ja Gebr hyppäsivät
maahan pitääkseen kameleja suitsista kiinni. Idrys päästi Stasin
takapaikalle ja teki samoin. Eläimet levittivät jalkansa seistäkseen
lujemmin tuulta vastaan, mutta niitten voimat eivät riittäneet, ja
karavaani alkoi hienon kivisateen piiskaamana ja tuulen työntämänä
kiertyä ympäri. Näin kului tunti, toinen... Asema kävi yhä
vaarallisemmaksi. Idrys käsitti, että ainoa pelastuskeino oli nousta
kamelien selkään ja ajaa myötätuuleen. Mutta niin he joutuisivat
Fajumiin, jossa heitä odottaisi egyptiläinen tuomioistuin ja hirsipuu.

-- Surkeata! Idrys ajatteli. -- Mutta myrsky pidättää myös
takaa-ajajia, ja kun tyyntyy, ajamme taas etelää kohti.

Hän huusi, että kaikki istuisivat kameleille.

Samassa tapahtui jotakin, mikä muutti tilanteen täysin.

Tummat, melkein mustat hiekkapilvet alkoivat sinertää. Pimeys
kasvoi, ja samassa jyrähti korkeudessa nukkunut, tuulen herättämä
ukkonen. Se alkoi mahtavana, uhkaavana, vihaisena kulkea Arabian
ja Libyan erämaiden väliä. Kuului ryske kuin vuoria ja kallioita
olisi sortunut taivaasta alas. Ukkosen jyrinä kasvoi kasvamistaan,
vapisutti maailmaa, juoksi pitkin taivaanrantoja, salama iski joskus
sellaisella voimalla, että taivaankansi tuntui romahtavan maahan;
sitten se taas vyöryi kolkosti jyristen, kohosi, häikäisi salamalla,
ärsytti jyrinällä, heikkeni, kasvoi...

Tuuli tyyntyi kuin omaa voimaansa ihmetellen, ja jossakin
äärettömän kaukana taivaan portit menivät ryskyen kiinni. Seurasi
kuolonhiljaisuus.

Sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa johtajan ääni:

-- Jumala on vihurin ja myrskyn herra! Olemme pelastuneet!

He lähtivät liikkeelle. Mutta ympäröivä yö oli niin pimeä, ettei
kameleja voinut erottaa, vaikka he ajoivat lähellä toisiaan. Sen
tähden miesten täytyi koko ajan puhua äänekkäästi, jotteivät eksyisi
toisistaan. Aika ajoin kirkkaat, siniset ja punaiset salamat
sinkoilivat erämaan avaruudessa, mutta sitten tuli taas niin mustaa,
että pimeys tuntui aivan käsin kosketeltavalta. Vaikka etummaisena
ajavan beduiinin ääni koko ajan rohkaisi toisia, he olivat edelleen
levottomia, sillä he ajoivat umpimähkään tietämättä minne päin
kulkivat. Kamelit kompastelivat vähän väliä eivätkä pystyneet
juoksemaan nopeammin. Ne hengittivät niin omituisen äänekkäästi, että
koko erämaa tuntui huohottavan levottomasti. Vihdoin alkoivat suuret
sadepisarat putoilla, ja samassa kajahti etumaisena ajavan ääni
pimeydessä:

-- Kohr!...

He olivat syvänteen reunalla. Kamelit pysähtyivät ja alkoivat sitten
varovasti laskeutua.



9


Syvänne oli leveä. Sen pohjalla oli paljon kiviä, joitten välissä
kasvoi matalia, okaisia pensaita. Syvänteen eteläisen seinän
muodostivat korkeat kalliot, jotka olivat täynnä halkeamia ja
koloja. Arabit tarkastelivat kalliota hiljaisen, mutta yhä tihenevän
salamoinnin valossa. Pian he sattuivatkin löytämään matalanpuoleisen,
mutta leveän, luolamaisen syvennyksen, johon he voisivat helposti
sijoittua rankkasateen tullessa. Kamelit vietiin pienelle kunnaalle
luolan edustalle. Beduiinit ja molemmat vanhemmat sudanilaiset
riisuivat kameleilta valjaat ja taakat, jotta ne voisivat paremmin
levätä, mutta Chamis valmisteli sillä aikaa nuotiota okaisista
pensaista. Koko ajan putoili harvakseltaan suuria sadepisaroita,
mutta vasta sitten, kun he jo olivat levolla, alkoi sataa niin
rankasti, että vesi valui virtoina maahan. Sellaiset sateet, joita
sattuu vain kerran muutamaan vuoteen, nostavat veden talvellakin
kanavissa ja Niilissä, ja Adenissa ne täyttävät suuret vesisäiliöt,
joita ilman kaupunki ei voisi tulla toimeen. Stas ei ollut ikinä
nähnyt sellaista. Vesi alkoi virrata solisten pitkin syvänteen
pohjaa. Arabit vilkaisivat tuon tuostakin ulos nähdäkseen, uhkasiko
mikään vaara eläimiä. Ihmisten oli mukava istua luolassa suojassa
sateelta kuivien, kirkkaasti palavain risujen valossa. Kaikki
näyttivät iloisilta. Idrys oli heti heidän tultuaan irrottanut Stasin
kädet, jotta tämä voisi syödä. Hän kääntyi hymyillen pojan puoleen ja
virkkoi:

-- Mahdi on suurempi kaikkia valkoisia noitia. Hän asetti
hirmumyrskyn ja lähetti sateen.

Stas ei vastannut mitään, sillä hän hoiteli Neliä, joka oli
menehtymäisillään. Hän ravisti hiekan tytön hiuksista, kastoi
pyyhinliinan veteen ja pyyhki hänen kasvonsa ja silmänsä. Dinah
ei olisi voinut tehdä sitä, sillä myrskyn aikana oli hänen ainoa
silmänsä tullut melkein sokeaksi. Nel antoi Stasin tehdä, mitä tämä
tahtoi, katsoi kuin väsynyt lintu häneen ja vasta sitten, kun Stas
oli riisunut hänen kenkänsä, pudistanut niistä hiekan ja levittänyt
hänelle huopapeitteen makuusijaksi, Nel kiersi pienet kätensä pojan
kaulaan.

Stasin sydämen täytti sääli. Hän tunsi olevansa tytön holhooja,
vanhempi veli, ainoa puolustaja tällä hetkellä. Hän tunsi
rakastavansa tätä pientä sisarta, rakastavansa paljon enemmän kuin
koskaan ennen. Olihan hän rakastanut Neliä jo Port Saidissa, mutta
pitänyt myöskin "pienokaisena", ja sentähden Stasin mieleen ei ollut
koskaan juolahtanut suudella tyttöä edes kädelle sanoessaan hänelle
hyvää yötä. Mutta nyt oli yhteinen onnettomuus herättänyt hänessä
uinuvan tunteen, ja hän suuteli tytön pieniä kätösiä.

Mentyään levolle Stas ajatteli Neliä ja päätti tehdä kaikkensa
vapauttaakseen hänet vankeudesta. Poika oli valmis kaikkeen, vieläpä
haavoihin ja kuolemaan, mutta sillä pienellä, salaisella ehdolla,
etteivät haavat kirvelisi kovasti ja ettei kuolemakaan olisi aivan
todellinen, sillä muussa tapauksessa hän ei saisi nähdä vapautetun
Nelin iloa. Sitten hän alkoi miettiä sankarillisia pelastuskeinoja,
mutta ajatukset alkoivat hämmentyä, eikä kestänyt kauan ennen kuin
hän näki suurten hiekkapilvien putoavan päälleen... näki kamelien
ryömivän päänsä sisään -- ja nukahti.

Varustettuaan kamelit yökuntoon arabit vaipuivat pian sikeään uneen,
sillä he olivat väsyneet kamppailussa myrskyä vastaan. Nuotio sammui,
luola pimeni. Kuului nukkuvain kuorsauksia ja veden kohinaa ulkoa.
Näin kului yö.

Aamun lähetessä Stas heräsi viluun. Hänestä tuntui, että
kalliokuoppiin kokoontunut vesi tippui halkeamista hänen päälleen.
Poika nousi istumaan, taisteli unta vastaan eikä voinut käsittää,
missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut.

Vähitellen hän tuli tajuihinsa.

-- Ahaa! hän ajatteli. -- Eilen oli rajumyrsky ja me olemme nyt
luolassa sadetta paossa.

Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän huomasi ihmeekseen, että
sade oli ohi ja ettei luola ollutkaan pimeä, sillä sitä valaisi
laskeutumassa oleva kuu. Sen kalpeiden säteitten valossa saattoi
nähdä matalan, mutta leveän luolan koko sisustan. Stas näki selvästi
vieressään nukkuvat arabit ja luolan vastakkaisella puolella Dinahin
vieressä nukkuvan Nelin valkoiset vaatteet. Hän tunsi taaskin syvää
myötätuntoa tyttöä kohtaan.

-- Nel nukkuu... Nel nukkuu, hän kuiskasi itsekseen, -- mutta minä en
nuku ja... minun täytyy pelastaa hänet.

Katseltuaan arabeja tarkemmin hän ajatteli:

-- Oh, tahtoisinpa kaikki nuo roistot...

Hän hätkähti. Hänen katseensa osui nahkakoteloon, jossa hänen
joululahjaksi saamansa pyssy oli, ja patruunalaukkuun, joka oli hänen
ja Chamiksen välissä käden ulottuvilla.

Hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaasti. Jospa hän saisi käsiinsä
pyssyn ja patruunat, niin hän olisi tilanteen herra. Hänen tarvitsisi
vain hiipiä hiljaa luolasta ulos, piiloutua kallionkielekkeitten
väliin ja odottaa, kunnes he tulisivat ulos.

-- Kun sudanilaiset ja beduiinit heräävät, hän ajatteli, -- ja
huomaavat minun olevan poissa, niin he rientävät kaikki luolasta
ulos, mutta silloin minä kahdella laukauksella kaadan kaksi
ensimmäistä, ja ennen kuin toiset ovat ehtineet juosta luokseni, on
pyssy taas ladattu. Jäljelle jää vain Chamis, mutta hänen kanssaan
tulen kyllä toimeen...

Hän näki mielikuvituksessaan neljä veristä ruumista. Hänen rintansa
täyttyi pelosta ja kauhusta. Murhata neljä ihmistä! Hän muisti
nähneensä kerran Port Saidissa työmiehen, jonka höyryruoppaajan
rautalapio oli surmannut. Kuinka hirveältä verinen ruumis oli
näyttänyt. Hän värisi pelkästä muistosta. Ja nyt niitä olisi
neljä!... Synti ja kauhistus!... Ei, ei, sitä en ikinä voisi tehdä.

Hän alkoi kamppailla omia ajatuksiaan vastaan. Itsensä tähden hän ei
sitä tekisi... Mutta tässä on kysymys Nelistä, tytön puolustamisesta,
pelastumisesta ja elämästä, sillä hän ei voi kestää tätä, vaan
kuolee jo matkalla tai villien dervishilaumain keskuudessa. Mitä
merkitsee tuollaisten roistojen veri Nelin elämän rinnalla? Saattaako
tällaisissa tapauksissa epäillä?

-- Nelin tähden! Nelin tähden!...

Mutta yhtäkkiä Stasin mieleen juolahti kauhistuttava ajatus. Miten
käy, jos joku noista roistoista kohottaa veitsensä Nelin rintaa kohti
ja sanoo tappavansa tytön, jos hän, Stas, ei antaudu eikä anna pyssyä
pois? Miten silloin käy?

-- Silloin, vastasi poika omaan kysymykseensä, -- me heti antaudumme.

Tuntien heikkoutensa hän heittäytyi takaisin makuusijalleen.

Kuu katsoi nyt vain silloin tällöin luolaan, jossa tuli pimeämpi.
Arabit kuorsasivat taukoamatta. Stas makasi vähän aikaa hiljaa,
kunnes uusi ajatus heräsi hänen mielessään.

Entä jos hän ei ampuisikaan ihmisiä, vaan kamelit? Onhan sääli
viattomia eläimiä, mutta mikä auttoi? Jos hänen onnistuisi tappaa
neljä tai viisi kamelia, olisi mahdotonta jatkaa matkaa. Kukaan
miehistä ei uskaltaisi ajaa rantakyliin ostamaan kameleja. Silloin
Stas isien puolesta lupaisi, että heitä ei rangaistaisi, vaan että he
saisivat rahaa... eikä auttaisi muu kuin palata.

Niin. Entä jos he eivät anna aikaa tehdä lupauksia, vaan raivoissaan
tappavat hänet heti.

Mutta heidän täytyisi kuunnella, sillä ladattu pyssy kädessä hän
voisi pitää heidät loitolla, kunnes oli sanonut kaikki. Kun hän niin
tekee, he käsittävät, että ainoa pelastuskeino on antautuminen.
Sitten hän asettuu karavaanin etupäähän ja johtaa sen suoraa päätä
Bahr-Jussefiin ja Niilin rannalle. On totta, että he paraikaa
ovat näistä paikoista parin päivän matkan päässä, koska arabit
varovaisuuden vuoksi olivat ajaneet syvälle sisämaahan. Mutta se ei
haittaisi, sillä jäisihän muutamia kameleja jäljelle, ja yhdellä
niistä saisi Nel ajaa. Stas alkoi tarkastella arabeja. He näyttivät
nukkuvan sikeästi. Mutta koska yö oli loppumaisillaan, he voisivat
kohdakkoin herätä. Täytyi siis toimia vitkastelematta. Patruunalaukun
saattoi ottaa helposti, sillä se oli melkein vieressä. Toisin oli
pyssyn laita; Chamis oli näet pannut sen viereensä. Stas toivoi
voivansa anastaa sen, mutta päätti ottaa sen ulos kotelostaan ja
liittää piipun tukkiin vasta ulkona muutaman askelen päässä luolasta,
sillä metallin kilahdus voisi herättää nukkuvat.

Hetki lähestyi. Stas kumartui Chamiksen yli, otti kotelon
kädensijasta kiinni, nosti ja rupesi hivuttamaan koteloa omalle
puolelleen. Sydän jyskytti, silmissä musteni, hengitystä ahdisti,
mutta hän puri hammasta ja koetti säilyttää mielenmalttinsa.
Kun kotelon hihnat hiukan narahtivat, pusertui kylmä hiki pojan
otsalle. Tämä hetki oli hänestä pitkä kuin iankaikkisuus. Chamis
ei hievahtanutkaan. Kotelo vilahti kaaressa hänen ylitseen ja oli
patruunalaukun vieressä.

Stas hengähti helpotuksesta. Puolet oli tehty. Nyt oli hiivittävä
äänettömästi ulos luolasta, juostava muutaman askelen päähän,
piilouduttava kallioiden suojaan, laitettava pyssy kuntoon ja
varustettava muutamia patruunoita taskuun varalle. Silloin olisi koko
karavaani hänen vallassaan.

Stasin musta varjo ilmaantui luolan suuhun. Vielä sekunti, ja
hän on luolan ulkopuolella. Vielä hetki, ja hän on piilossa
kalliolla. Silloin, vaikka joku rosvoista heräisikin... olisi jo
myöhäistä. Poika siirsi toisen jalkansa ja tunnusteli maata peläten
kolauttavansa kiviä, joita oli luolan pohjalla. Nyt hän kurkotti jo
päänsä luolan aukosta ulos valmiina ryömimään kokonaan ulos, kun
yhtäkkiä tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään pojan suonissa.

Keskellä syvää hiljaisuutta kajahti ukkosena Saban haukunta täyttäen
koko syvänteen. Arabit heräsivät hetkessä ja ensimmäisenä osui heidän
silmiinsä -- Stas pyssy toisessa ja patruunalaukku toisessa kädessä.

Voi Saba, mitä sinä teit!



10


Silmänräpäyksessä kaikki hyökkäsivät huutaen Stasin kimppuun,
riistivät häneltä pyssyn ja patruunalaukun, heittivät hänet maahan,
sitoivat kädet ja jalat köysillä ja löivät ja potkivat häntä, kunnes
Idrys ajoi heidät pois peläten heidän rääkkäävän pojan kuoliaaksi.
Sitten he alkoivat keskustella katkonaisin lausein ja sanoin, kuten
ihmiset, jotka ovat pelastuneet kauheasta vaarasta.

-- Tuo on itse saatana! ärähti Idrys pelästyksestä ja
mielenliikutuksesta kalpeana.

-- Hän olisi ampunut meidät kaikki kuin parven villisorsia, lisäsi
Gebr.

-- Oh, ellei tuo koira olisi...

-- Jumala sen lähetti.

-- Ja te aioitte tappaa sen, virkkoi Chamis.

-- Tästä lähtien kukaan ei saa koskea siihen.

-- Siltä ei tule koskaan puuttumaan luita eikä vettä,

-- Allah! Allah! toisti Idrys yhä levottomana. -- Kuolema liikkui
meidän päällemme.

He katsoivat vihoissaan maassa makaavaa Stasia ja ihmettelivät, miten
tuollainen pieni poika oli ollut vähällä syöstä heidät onnettomuuteen
ja perikatoon.

-- Profeetan nimessä! huudahti toinen beduiineista. -- Varokaamme,
ettei tuo paholaisen poika väännä niskojamme nurin! Käärmettä me
Mahdille kuljetamme! Mitä te aiotte tehdä hänelle!

-- Lyödään häneltä oikea käsi pois! huusi Gebr.

Beduiinit eivät vastanneet siihen mitään, mutta Idrys ei tahtonut
suostua sellaiseen. Hän tuli ajatelleeksi, että jos takaa-ajajat
saavat heidät kiinni, niin heitä odottaisi pojan silpomisen tähden
kauhein mahdollinen rangaistus. Ja kuka vastaisi siitä, ettei Stas
kuolisi moisesta leikkauksesta? Siinä tapauksessa jäisi vain Nel,
jolla Fatma ja hänen lapsensa lunastettaisiin.

Kun Gebr otti veitsensä pannakseen täytäntöön uhkauksensa, Idrys
tarttui hänen käteensä sanoen:

-- Ei! Mikä häpeä viidelle Mahdin sotilaalle pelätä yhtä kristittyä
penikkaa niin kovasti, että käsi lyödään poikki! Sidotaan hänet öiksi
kiinni ja rangaistaan häntä kymmenellä ruoskaniskulla.

Gebr oli valmis täyttämään tuomion, mutta Idrys esti häntä jälleen
ja käski erään beduiineista lyödä kuiskaten samalla tämän korvaan,
ettei tämä löisi liian lujaa. Kun Chamis ei tahtonut sekaantua
asiaan joko siksi, että oli ennen ollut insinöörin palveluksessa tai
jostakin muusta syystä, käänsi toinen beduiineista Stasin vatsalleen.
Mutta juuri kuin rangaistus aiottiin panna täytäntöön, ilmaantui
odottamaton este.

Nel ja Saba tulivat luolasta.

Nel oli leikkinyt koiran kanssa, joka luolaan tultuaan oli heti
heittäytynyt tytön jalkojen juureen. Hän oli kyllä kuullut arabien
huudot, mutta ei ollut välittänyt siitä sen enempää, sillä Egyptissä
sekä arabit että beduiinit huutavat milloin vain mieli tekee, niin
että aluksi saattaa luulla heidän aina haastavan tappelua. Mutta
kun tyttö oli huutanut Stasia luokseen saamatta vastausta, hän meni
katsomaan, missä poika oli, ja näki kauhukseen aamun himmeässä
valossa Stasin makaavan maassa ja beduiinin hänen päällään ruoska
kädessä. Nel alkoi huutaa ja tömistää jalkojaan, mutta kun beduiini
ei siitä välittänyt, vaan löi, hän juoksi Stasin luo ja peitti pojan
itsellään. Beduiini ei uskaltanut luvatta lyödä tyttöä, joka samassa
huusi epätoivoisesti:

-- Saba! Saba!

Saba ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Yksi loikkaus -- ja se
oli Nelin vieressä. Koiran selkäkarvat nousivat pystyyn, silmät
veristyivät ja sen rinnasta nousi vihainen haukunta, joka oli kova
kuin ukkosen jyrinä.

Rypistyneet huulet kohosivat ja niitten alta näkyivät suuret
valkoiset hampaat ja punaiset ikenet. Koira alkoi kääntää päätään
oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin se olisi tahtonut näyttää
sudanilaisille ja beduiineille pelottavat aseensa ja sanoa:

-- Katsokaa millä minä puolustan lapsia! Kaikki peräytyivät nopeasti,
koska ensinnäkin tiesivät, että Saba oli pelastanut heidän henkensä,
ja toiseksi koska he näkivät, että suuttunut koira upottaisi
empimättä hampaansa sen kurkkuun, joka tällä hetkellä uskaltaisi
lähestyä Neliä. He seisoivat siinä avuttomina katsoen arastellen
toisiinsa ja ikäänkuin kysyen, mitä nyt, oli tehtävä. He epäröivät
niin kauan, että Nel ehti kutsua vanhan Dinahin vapauttamaan Stasin
siteistä. Poika nousi ja laskien kätensä Saban pään päälle sanoi
hammasta purren miehille:

-- Minä en aikonut tappaa teitä, vaan kamelit. Mutta nämäkin sanat
vaikuttivat arabeihin niin järkyttävästi, että he olisivat varmasti
hyökänneet uudestaan Stasin niskaan, jolleivät Saban säkenöivät
silmät ja hurja olemus olisi pidättäneet heitä siitä.

Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kajahti Idryksen kantava ääni:

-- Eteenpäin! Eteenpäin!



11


Kului päivä, yö ja vielä päivä, mutta he ajoivat yhä etelää kohti
pysähtyen silloin tällöin hetkeksi syvänteisiin lepuuttamaan,
juottamaan ja ruokkimaan kameleja ja tyydyttämään omaa janoa ja
nälkää. Takaa-ajajia peläten he kääntyivät vielä enemmän länteen,
sillä vettä heillä oli joksikin aikaa riittävästi eikä sitä varten
tarvinnut siis ajaa Niilin rantaan. Sadetta oli kestänyt vain
seitsemän tuntia, mutta sen ajan olikin vettä tullut kuin pilvet
olisivat revenneet. He tiesivät, että syvänteitten pohjilla ja
kalliosyvennyksissä olisi vettä ainakin muutaman päivän ajan,
niin että riittäisi heille ja kameleille, ehkäpä varastoonkin.
Rankkasadetta seurasi ihmeen ihana sää. Taivaalla ei näkynyt
ainoatakaan pilveä ja ilma oli kirkas. Öisin säteili tähtien peittämä
taivas tuhansin timantein. Erämaan hietikot huokuivat viileyttä.

Kamelien kyttyrät olivat pienentyneet, mutta kun niitä ruokittiin
hyvin, eivät ne uupuneet matkasta, vaan juoksivat nopeammin kuin
ensimmäisenä päivänä Garak-el-Sultanista lähdettyä. Stas huomasi
ihmeekseen, että beduiinit löysivät muutamista syvänteistä ja
kallionkoloista durraa ja taateleja, mistä saattoi päätellä, että
he olivat edeltäpäin varustautuneet ryöstöön ja sopineet siitä
keskenään. Olihan luonnollista, että beduiinit olivat Mahdin
hengenheimolaisia, ja juuri siksi sudanilaiset saivat heidät niin
helposti salaliittoonsa. Fajumin ja Garak-el-Sultanin ympäristöissä
oli paljon beduiineja, jotka osaksi lapsineen ja kameleineen
kuljeskelivat pitkin erämaata, osaksi tulivat Medinetiin tai
muille rautatieasemille ansiotöihin. Näitä kahta beduiinia Stas ei
ollut milloinkaan nähnyt, ja he lienevät tuskin olleetkaan koskaan
Medinetissä, koska eivät tunteneet Sabaa.

Toisinaan juolahti Stasin mieleen lahjoa beduiinit, mutta
muistettuaan heidän innokkaat huudahduksensa joka kerta, kun Mahdin
nimi oli mainittu, hän ymmärsi sen mahdottomaksi. Stas ei kuitenkaan
antautunut toivottomuuden valtaan, sillä hänen sielussaan piili
ihmeteltävä voima, joka vain kasvoi vastoinkäymisistä. "Kaikki,
mitä olen yrittänyt", hän ajatteli, "on päättynyt tappioon. Mutta
vaikka minua joka päivä ruoskittaisiin, vaikka minut ruoskittaisiin
kuoliaaksi niin en lakkaa ajattelemasta sitä, miten voisin pelastaa
Nelin ja itseni näiden roistojen käsistä. Jos takaa-ajajat saavat
heidät kiinni, on se sitä parempi, mutta minä koetan joka tapauksessa
myös toimia itsenäisesti."

Kun hän muisti, kuinka he olivat lyöneet ja potkineet häntä ja
ottaneet häneltä pyssyn, täytti viha hänen sydämensä. Hän tunsi
olevansa nöyryytetty. Mutta ennen kaikkea häntä kuohutti Neliä
kohdannut vääryys, ja tämä tunne yhdessä viimeisen epäonnistuneen
yrityksen herättämän katkeruuden kanssa muuttui suunnattomaksi
vihaksi molempia sudanilaisia kohtaan. Isältään hän oli kuullut, että
viha sokaisee ihmisen ja että sen valtaan joutuvat vain sellaiset,
jotka eivät voi aikaansaada mitään parempaa. Mutta nyt ei Stas
ainakaan voinut voittaa eikä salata tuota tunnetta.

Sen huomasi Idryskin, joka tuli siitä levottomaksi, sillä hän
ymmärsi, että jos he joutuvat kiinni, ei hän voisi toivoa apua
Stasilta. Idrys oli raaka, mutta hän oli myöskin viisas, ja käsitti,
että pitää ajatella tulevaisuutta ja jättää pelastuksen tie vapaaksi
mahdollisen onnettomuuden varalle. Sen tähden hän tahtoi nyt tehdä
sovinnon Stasin kanssa ja rupesi tässä tarkoituksessa juttelemaan
hänelle seuraavassa levähdyspaikassa.

-- Kaikesta siitä, mitä sinä aioit meille tehdä, minun täytyi
rangaista sinua, muuten toiset olisivat tappaneet sinut. Mutta minä
kielsin beduiinia lyömästä liian kovaa.

Kun Stas ei vastannut, hän hetken kuluttua jatkoi:

-- Kuulehan, sinä olet itse sanonut, että valkoihoiset pitävät
lupauksensa. Jos sinä Jumalasi nimessä ja pienen "bindin" pään kautta
vannot, ettet juonittele enää meitä vastaan, niin minä en käske sitoa
sinua yöksi.

Stas ei nytkään vastannut, mutta pojan ilmeestä Idrys ymmärsi
puhuvansa turhaan.

Kaikesta huolimatta Idrys kielsi sitomasta poikaa yöksi, vaikka Gebr
ja beduiinit olivat kovasti sitä vastaan, ja kun Gebr itsepäisesti
piti puoliaan, toinen huudahti vihastuneena:

-- Ensi yönä, kun kaikki nukkuvat, sinä vartioit. Tästä päivästä
lähtien yksi meistä vuoron perään varioi muitten nukkuessa.

Ja siitä päivästä saakka oli todellakin vuoron perään aina joku
öisin vartioimassa. Tämä häiritsi Stasia ja esti häntä panemasta
suunnitelmiaan täytäntöön.

Mutta nyt lapset saivat olla hyvin vapaasti, niin että voivat olla
paljon yhdessä ja jutella keskenään. Seuraavassa levähdyspaikassa
Stas istuutui Nelin viereen kiittääkseen tyttöä avusta. Hän puristi
tytön käsiä sanoen:

-- Nel, sinä olet oikein hyvä ja minä olen kiitollinen sinulle,
ja minä sanon sinulle suoraan, että sinä menettelit kuin ainakin
kolmetoistavuotias.

Stasin suussa moiset sanat olivat suurta ylistystä, ja tytön sydän
täyttyi ilosta ja ylpeydestä. Tällä hetkellä Nelistä tuntui kuin
hänelle ei olisi mikään mahdotonta.

-- Kun minä tulen ihan täysi-ikäiseksi, niin nuo saavat nähdä! tyttö
sanoi katsoen urhoollisesti sudanilaisiin päin.

Mutta koska hän ei ollut käsittänyt, miksi arabit oikeastaan olivat
hyökännet Stasin kimppuun, tämä alkoi kertoa, kuinka oli päättänyt
varastaa pyssyn, ampua kamelit ja pakottaa kaikki kääntymään Niilin
rantaan.

-- Jos se olisi onnistunut, olisimme nyt vapaita, sanoi Stas.

-- Mutta he heräsivät? tyttö kysyi.

-- Heräsivät. Ja syy oli Saban, joka juoksi syvänteeseen ja alkoi
haukkua niin kovaa, että kuollutkin olisi herännyt.

Tytön mieli kuohahti.

-- Paha Saba! Kun se saa meidät kiinni, en sano sille sanaakaan, en
muuta kuin että se on paha.

Stas hymähti:

-- Mutta kuinka on mahdollista olla virkkamatta sille sanaakaan ja
kuitenkin sanoa, että se on paha?

Nelin kulmakarvat kohosivat ja hämillään hän vastasi:

-- Se näkee sen minun kasvoistani.

-- Ehkä. Mutta se ei ole syyllinen, koska se ei voinut tietää, mitä
oli tekeillä. Muista myös, että se oli myöhemmin meille avuksi.

Tämä vähensi jonkin verran Nelin vihaa, mutta hän ei kuitenkaan
tahtonut heti antaa syylliselle anteeksi.

Vähän ajan kuluttua suru alkoi sumentaa Stasin silmiä, hän huokasi,
nousi kiveltä ja sanoi:

-- Ikävintä on se, etten voinut vapauttaa sinua. Nel kohosi
varpailleen ja kiersi kätensä Stasin kaulaan. Hän olisi tahtonut
lohduttaa poikaa, kuiskata hänelle kiitollisuuttaan, mutta kun hän ei
löytänyt sopivia sanoja, hän kiersi käsivartensa vieläkin tiukemmalle
ja suuteli Stasia. Silloin Saba saavutti heidät haukkuen taas yhtä
kovaa kuin ennenkin. Se myöhästyi aina, sillä se ei juossut yhtä
nopeasti kuin kamelit ja ahdisteli sitä paitsi usein juostessaan
sakaaleja ja matalilla kallioilla istuvia kotkia. Nähdessään sen
lapset unohtivat kaikki ja huolimatta surullisesta asemastaan
alkoivat leikkiä koiran kanssa ja hyväillä sitä, kunnes arabit
keskeyttivät heidät.

Chamis antoi koiralle syötävää ja juotavaa, ja sitten kaikki
istuutuivat taas kameleilleen ja ajoivat täyttä vauhtia etelään päin.



12


He olivat kulkeneet pisimmän taipaleen ajaen melkein yhtä mittaa
kahdeksantoista tuntia ja levähtäen vain kerran hiukan. Ainoastaan
hyvät ratsukamelit, joilla on runsas varasto vettä vatsassa, voivat
kestää sellaista ajoa. Idrys ei säälinyt juhtia, sillä hän todellakin
pelkäsi takaa-ajajia, jotka hänen arvelunsa mukaan olivat jo aikoja
sitten lähteneet matkalle molempien insinöörien johtamina. Vaara
uhkasi Niilin puolelta, sillä varmaa oli, että kaikille sheikeille
Niilin kahden puolen oli sähkeitse ilmoitettu lasten ryöstämisestä
ja käsketty lähettää vartioita erämaahan. Chamis vakuutti, että
hallitus ja insinöörit ovat luvanneet suuren palkinnon pakolaisten
vangitsemisesta ja että erämaa tästä syystä on täynnä vaanijoita.
Ainoa keino välttää näitä on ajaa mahdollisimman kauas länteen, mutta
siellä päin on suuri Kharge-keidas, jonne myöskin on voitu lähettää
sähkösanomia. Sitä paitsi heidän vesivarastonsa loppuisi muutaman
päivän kuluttua ja jos he etenisivät kovin kauaksi länteen, olisi
kuoleminen janoon uhkana.

Ruokavaroja he tarvitsivat myöskin. Beduiinit olivat tosin pari
päivää ennen ryöstöä varanneet durraa, kuivaa leipää ja taateleja
määrättyihin paikkoihin, mutta vain jonkun päivän matkalle
Medinetistä. Idrys ajatteli peloissaan, että kun ruokavarat loppuvat,
täytyisi lähettää miehiä rantakyliin ostamaan lisää, ja silloin nämä
saattaisivat helposti joutua paikallisten sheikkien käsiin ja antaa
koko karavaanin ilmi. Tilanne oli todella arveluttava, melkeinpä
epätoivoinen, ja Idrys näki päivä päivältä yhä selvemmin, miten
mielettömään tekoon oli ryhtynyt.

-- Kunpa jo olisimme onnellisesti sivuuttaneet Assuanin! hän hoki
itsekseen levottomana.

Hän ei uskonut Chamiksen vakuutuksiin, että Mahdin joukot muka olivat
jo aivan lähellä Assuania, sillä hän oli jo aikaa sitten pannut
merkille, että tuo valkoihoinen "uled", joka oli toista mieltä, tiesi
enemmän kuin muut. Mutta hän toivoi ensimmäisen koskipaikan takana
olevan enemmän profeetan hengenheimolaisia ja näitten auttavan heitä
toimittamalla ruokavaroja ja kameleja. Mutta beduiinien laskelmien
mukaan Assuaniin oli vielä noin viiden päivän matka, enimmäkseen
erämaata, ja jokaisessa levähdyspaikassa vähenivät ihmisten ja
eläinten ruokavarat silminnähtävästi.

Kaikeksi onneksi he saattoivat ajaa kameleilla täyttä vauhtia,
sillä helle ei näyttänyt uuvuttavan niitten voimia. Vaikka aurinko
keskipäivällä paahtoikin palavasti, oli ilma silti raikas. Mutta yöt
olivat niin kylmiä, että Stas sai Idryksen luvalla siirtyä Nelin
kamelille pitämään huolta tytön terveydestä ja suojelemaan häntä
vilustumiselta.

Pojan pelko oli kuitenkin turha, sillä Dinah, jonka silmät, tai
oikeammin silmä, oli parantunut, piti pikku neidistä hyvää huolta.
Stasia ihmetytti, ettei Nelin terveys ollut ainakaan tähän mennessä
mitenkään heikentynyt ja että tyttö kesti matkan yhtä hyvin kuin
hänkin, vaikka he pysähtyivät yhä harvemmin lepäämään. Suru,
pelko ja kyyneleet, joita Nel vuodatti isäänsä ikävöidessä, eivät
vahingoittaneet hänen terveyttään. Hän oli laihtunut hiukan, mutta
hänen ennen kalpeat kasvonsa olivat ruskettuneet, eikä hän ollut
viime päivinä väsynyt läheskään yhtä paljon kuin matkan alussa.
Mutta Idrys olikin antanut hänelle parhaan kamelin ja tehnyt
hänen satulansa niin mainioksi, että tyttö saattoi maata siinä ja
nukkuakin. Erämaan raitis ilma, jota hän hengitti päivisin ja öisin,
antoi hänelle voimia kestää matkan rasituksia ja puutetta.

Stas ei ainoastaan pitänyt tytöstä huolta, vaan osoitti hänelle
varta vasten suurta kunnioitusta, ja hän huomasi tämän vaikuttavan
arabeihinkin, jotka kuvittelivat kuljettavansa hyvin kallisarvoista
ja tärkeää vankia, jota oli kohdeltava hellävaroen. Idrys oli
tottunut tähän jo Medinetissä, jossa kaikki olivat olleet tytölle
helliä. Neliltä ei puuttunut vettä eikä taateleita. Hirmuinen Gebr ei
olisi enää uskaltanut kohottaa kättään tyttöä vastaan. Tähän vaikutti
kaiketi osaltaan tytön tavaton kauneus, joka hurmasi jopa kylmät
arabitkin. Usein, kun hän lepopaikalla seisoi ruusupensaista tehdyn
nuotion ääressä ja hänen kasvonsa rusottivat liekkien valossa ja kuu
hopeoi hänen hiuksiaan, eivät sudanilaiset ja beduiinit pystyneet
irrottamaan katsettaan hänestä. Tapansa mukaan suutaan ihmetyksestä
maiskutellen he huudahtelivat: Allah! Mashallah! tai Bismillah!

Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan Stas ja Nel näkivät
jotakin hauskaa. Heti auringon noustua ilmaantui erämaan ylle
läpikuultavaa usvaa, joka kuitenkin pian hälveni. Auringon kohottua
korkeammalle, helle yltyi entistä tulisemmaksi. Kun kamelit
olivat pysähtyneet, ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä.
Ilma ja hiekka näyttivät nukkuvan helteessä. Karavaani oli juuri
tullut suurelle, yksitoikkoiselle tasangolle, kun lapset yhtäkkiä
huomasivat ihmeellisen näyn. Solakat palmut ja pippuripuut,
mandariini-istutukset, valkoiset talot, pieni temppeli nuolisuorine
torneineen ja alempana kaupunkia ympäröivät muurit -- kaikki tämä
näkyi niin selvästi ja niin lähellä, että saattoi luulla karavaanin
puolen tunnin kuluttua olevan keskellä keidasta.

-- Mitä tämä on? Stas huudahti. -- Nel, katso!

Nel nousi katsomaan ja meni samassa aivan mykäksi ihmetyksestä, mutta
hetken kuluttua hän alkoi huutaa iloisesti:

-- Medinet! Isän luokse!

Stas kalpeni mielenliikutuksesta.

-- Todellakin... Ehkä se on Kharge... Ei! Sen täytyy olla Medinet...
Minä tunnen temppelin ja nuo tuulimyllyt kaivoilla...

Amerikkalaiset kaivotuulimyllyt paistoivat todellakin kaukaa kuin
suuret tähdet. Vihreätä taustaa vasten ne erottautuivat niin
selvästi, että Stas näki niitten punaiseksi maalatut siivet.

-- Se on Medinet!...

Stas oli kuullut kerrottavan ja lukenut kirjoista, että erämaassa
toisinaan esiintyy kangastus, "fata morgana". Matkamies saattaa nähdä
keitaita, kaupunkeja, metsiä, järviä -- kaukaisten, todellisten
esineitten petollista heijastusta. Mutta tällä kertaa näky oli
niin selvä, ettei hän voinut epäillä todella näkevänsä Medinetin.
Tuossa torni mudirin talon kohdalla, tuossa temppelitornin huippuun
tehty parveke, jolta muezzin kutsuu kansaa hartaushetkeen, tuossa
tutut palmuryhmät ja etenkin nuo tuulimyllyt! Ei -- tämän täytyy
olla totta! Pojan mieleen juolahti, että mahdollisesti sudanilaiset
olivat huomanneet joutuvansa kiinni ja päättäneet kaikessa
hiljaisuudessa palata Fajumiin. Mutta heidän levollisuutensa
sammutti hänen toivonsa. Jos se olisi Fajum, he eivät katsoisi sitä
noin rauhallisesti. He näkivät näyn, osoittivat sitä sormellaan,
mutta heidän kasvoillaan ei ollut pienintäkään epävarmuuden tai
levottomuuden ilmettä. Stas katsoi vielä kerran, mutta näky oli
hänestä epäselvempi; ehkä arabien välinpitämättömyys aiheutti sen.
Hän ajatteli myös, että jos he todella olivat kääntyneet takaisin,
olisi karavaani jo pelostakin pysytellyt koossa. Mutta beduiineja,
jotka Idryksen käskystä olivat jo parina päivänä ajaneet edellä, ei
näkynyt lainkaan, ja Chamis oli niin kaukana jäljessä, että näytti
pieneltä kuin haukka.

-- Fata morgana, Stas ajatteli.

Samassa Idrys ajoi hänen viereensä ja huudahti:

-- Hei! Joudu! Näetkö Medinetiä?

Hänen äänensä oli niin pilkallinen, että pojan mielestä katosi
viimeinenkin toivo. Alla päin hän kääntyi Nelin puoleen aikoen
hälventää hänen harhaluulonsa, kun yhtäkkiä sattui jotakin, mikä
johti kaikkien ajatukset toiseen suuntaan.

Ensin ajoi toinen beduiineista täyttä laukkaa heitä vastaan
heiluttaen pitkää arabialaista pyssyä, jollaista ei kenelläkään
karavaanissa ollut. Idryksen luo tultuaan hän vaihtoi tämän kanssa
hätäisesti pari sanaa, minkä jälkeen karavaani heti kääntyi
syvemmälle erämaahan. Jonkin ajan kuluttua tuli toinenkin beduiini
taluttaen köydestä lihavaa kamelia, jolla oli satula kyttyrällä
ja nahkaiset pussit kyljillä kahden puolen. Taas vaihdettiin
lyhyesti muutamia sanoja, joista Stas ei kuitenkaan voinut erottaa
ainoatakaan. Karavaani kiirehti länteen ja pysähtyi vasta kapeaan
syvänteeseen, joka oli täynnä kallionkielekkeitä, koloja ja luolia.
Yksi luolista oli niin suuri, että beduiinit voivat piilottaa siihen
sekä kamelit että ihmiset. Stas aavisti, mitä oli tapahtunut, kävi
levolle lähelle Idrystä ja oli nukkuvinaan. Hän toivoi arabien,
jotka olivat vaihtaneet vain muutaman sanan keskenään, rupeavan nyt
puhumaan asiasta lisää. Eikä hänen toiveensa pettänytkään, sillä
kamelien saatua syötävää beduiinit, sudanilaiset ja Chamis alkoivat
neuvotella keskenään.

-- Täältä me emme voi lähteä ennenkuin yöllä, ja päivisin meidän
täytyy pysytellä piilossa, virkkoi yksisilmäinen beduiini. -- Tästä
eteenpäin on syvänteitä runsaasti ja jokaiseen niistä voi piiloutua.

-- Mutta oletko varma, että se oli vartiomies? kysyi Idrys.

-- Allah! Me puhuimme hänen kanssaan. Onneksi hän oli yksin. Hän oli
kallion takana, emmekä me voineet nähdä häntä, mutta me kuulimme
hänen kamelinsa äänen jo kaukaa. Silloin me ajoimme niin hiljaa,
että hän huomasi meidät vasta, kun olimme muutaman askelen päässä
hänestä. Hän säikähti kovasti ja aikoi ampua meitä. Vaikka hän ei
olisikaan osunut meihin olisivat toiset vartiomiehet voineet kuulla
laukauksen, ja sen tähden huusin hänelle heti: "Seis! Me ajamme takaa
karkulaisia, jotka ovat varastaneet kaksi valkoihoista lasta. Kohta
saapuu koko takaa-ajajain joukko tähän." Mies oli nuori ja typerä,
uskoi ja vannotti meitä kautta Koraanin, että puhuimme totta. Mahdi
suokoon syntimme anteeksi...

-- Ja siunatkoon, virkkoi Idrys. -- Puhu, mitä sitten teitte?

-- Kun olimme vannoneet, kertoi beduiini, -- sanoin miehelle: "Mutta
kuka todistaa sen, ettet sinä itse kuulu rosvoihin, jotka ovat
varastaneet lapset ja jotka mahdollisesti ovat käskeneet sinun tässä
estää takaa-ajajia?" Minä käskin hänen vannoa; hän suostui siihen ja
luotti meihin yhä enemmän. Me aloimme kysellä, oliko kuparilankoja
pitkin saapunut minkäänlaisia määräyksiä sheikeiltä ja oliko
takaa-ajoon ryhdytty. Hän myönsi ja sanoi, että luvassa oli suuria
palkintoja. Hän kertoi myös, että kaikkia kahden päivän matkan päässä
Niilistä olevia syvänteitä vartioidaan ja että virtaa pitkin kulkee
alinomaa suuria badureja (höyrylaivoja), jossa on englantilaista
sotaväkeä...

-- Eivät auta "badurit" eivätkä sotajoukot Allahin ja profeetan
voimaa vastaan...

-- Tapahtukoon niin kuin sanot!

-- Mutta kerro, mitä sitten teitte miehelle? Yksisilmäinen beduiini
osoitti toveriaan.

-- Abu-Anga, hän jatkoi, -- kysyi mieheltä vielä, oliko läheisyydessä
muitakin vartiomiehiä, ja kun mies vastasi, ettei muita ole, niin
Abu-Anga pisti vartiomiestä veitsellä kurkkuun niin nopeasti, ettei
tämä ehtinyt edes huutaa. Heitimme hänet sitten rotkoon ja peitimme
kivillä ja pensaitten oksilla. Kylässä luulevat hänen paenneen Mahdin
luo; hän sanoi, että sellaista tapahtuu.

-- Jumala pelastakoon ne, jotka pakenevat, kuten on teidätkin
pelastanut, virkkoi siihen Idrys.

-- Niin... pelastanut on, sanoi Abu-Anga, -- sillä nyt tiedämme, että
meidän täytyy pysytellä kolmen päivän matkan päässä Niilistä, ja sitä
paitsi saimme pyssyn ja lypsävän kamelin.

-- Nahkapussit, sanoi yksisilmäinen, -- ovat täynnä vettä ja
laukuissa on runsaasti ruokaa, mutta ruutia löysimme vähän.

-- Chamiksella on muutamia satoja patruunoita valkoihoisen pojan
pyssyyn, mutta me emme osaa käyttää sitä. Ruuti on aina samanlaista
ja kelpaa meidänkin pyssyymme.

Sen sanottuaan Idrys vaipui ajatuksiinsa ja hänen kasvoilleen nousi
hyvin huolestunut ilme, sillä hän ymmärsi, että jos he vartiomiehen
kuolemaan syyllisinä joutuisivat Egyptin hallituksen käsiin, ei
Staskaan voisi vapauttaa heitä tuomiosta ja rangaistuksesta.

Stas kuunteli jännittyneenä, sydän sykkien. Hän lohdutti se, että
takaa-ajoon oli ryhdytty, palkintoja luvattu ja sheikeille annettu
määräys pidättää kaikki etelään päin kulkevat karavaanit. Poikaa
ilahdutti myöskin se tieto, että Niiliä pitkin kulki englantilaista
sotaväkeä höyrylaivoissa. Mahdin dervishit saattoivat taistella
egyptiläisiä vastaan, vieläpä voittaakin, mutta englantilaisiin
sotajoukkoihin nähden oli asian laita aivan toinen, eikä Stas
epäillyt hetkeäkään, ettei jo ensimmäinen taistelu päättyisi omien
voittoon. Iloisemmin mielin hän nyt ajatteli: "Vaikka meidät
vietäisiinkin Mahdin luo, saattaa tapahtua, että perille saapuessamme
ei Mahdia eikä hänen dervishejään ole enää olemassa." Mutta tätä iloa
synkensi ajatus, että siinä tapauksessa heitä odottaisi kokonaisia
viikkoja kestävä matka, joka vihdoin uuvuttaisi Nelin voimat, ja koko
tämän ajan täytyisi heidän olla roistojen ja murhamiesten seurassa.
Muistellessaan nuorta arabia, jonka beduiinit olivat teurastaneet
kuin lampaan, Stas tunsi pelkoa ja sääliä. Hän päätti olla puhumatta
siitä Nelille, jottei pelottaisi tyttöä. Kun Stas oli kuullut
beduiineilta haluamansa, hän oli heräävinään ja meni Nelin luo. Tyttö
istui nurkassa Dinahin vieressä ja söi taateleita kostuttaen niitä
kyynelillään. Nähdessään Stasin tulevan hän puri taatelin sydänkiveä
pidättääkseen kyyneleitään.

-- Nel, Stas virkkoi. -- Medinet oli harhanäky, mutta minä tiedän nyt
varmasti, että takaa-ajajat ovat matkassa. Älä siis sure äläkä itke.

Tyttö katsoi itkettyneillä silmillään häneen ja vastasi katkonaisella
äänellä:

-- Ei, Stas... minä en tahdo itkeä... mutta minun silmiäni
kirveltää...

Samassa alkoi tytön leuka vapista, ummistettujen silmäripsien alta
valui kyyneleitä ja hän hyrähti itkuun.

Stas rupesi lohduttamaan:

-- Nel, älä nyt ole mikään suihkulähde. Näitkö, että he ovat
ottaneet joltakin pyssyn ja kamelin? Tiedätkö, mitä se merkitsee?
Se merkitsee, että erämaassa on paljon vartiomiehiä. Tällä kertaa
nuo roistot onnistuivat saamaan kiinni vartiomiehen, mutta ensi
kerralla he joutuvat itse kiinni. Niiliä pitkin kuulemma kulkee
höyrylaivoja... Me palaamme takaisin, Nel, ja höyrylaivalla
palaammekin. Älä pelkää!...

Hän olisi ehkä näin lohduttanut tyttöä kauankin, jollei omituinen
ääni olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se kuului tulevan
hiekkakummuilta ja oli metallinen ja kirkas. Stas kuunteli. Pian
alkoi ääniä kuulua joka puolelta. Hänen mieleensä juolahti ajatus,
että arabialaiset vartiomiehet ehkä antoivat merkkejä toisilleen.
Pojan sydän alkoi lyödä kiivaasti. Hän katsoi useamman kerran
sudanilaisiin nähdäkseen olivatko nämä levottomia. Mutta ei! Idrys,
Kebr ja molemmat beduiinit nakersivat kaikessa rauhassa kuivaa
leipäänsä; Chamis vain näytti ihmettelevän. Ääniä kuului yhä. Vähän
ajan kuluttua Idrys nousi, katsoi luolasta ulos ja palasi takaisin
jääden lasten viereen seisomaan.

-- Hietikot alkavat laulaa.

Stas tuli niin uteliaaksi, että unohti päätöksensä olla puhumatta
Idryksen kanssa, ja kysyi:

-- Hietikot? Mitä se merkitsee?

-- Erämaassa saa sellaista usein kuulla ja se merkitsee, ettei
pitkään aikaan tule sadetta. Mutta helle ei tule meitä rasittamaan,
sillä Assuaniin saakka me ajamme öisin.

Enempää hän ei saanut tietää. Stas ja Nel kuuntelivat kauan näitä
ääniä, joita kesti siihen saakka, kunnes aurinko alkoi painua
länteen. Tuli yö ja karavaani lähti liikkeelle.



13


Päivisin he pysyttelivät suljetuissa, vaikeapääsyisissä paikoissa
kallioitten ja kiviröykkiöiden keskellä, mutta öisin he ajoivat
levähtämättä, kunnes olivat sivuuttaneet Niilin ensimmäisen
koskipaikan. Kun beduiinit syvänteitten asennoista ja muodoista
päättelivät, että Assuan oli jo takana päin, oli kuin raskas paino
olisi pudonnut Idryksen harteilta. Veden puutteessa heidän täytyi
kääntyä Niiliin päin pysytellen siitä noin puolen päivän matkan
päässä. Kätkettyään karavaanin Idrys lähetti beduiinit yöllä virran
rantaan juottamaan kameleja pitkäksi aikaa. Assuanin eteläpuolella
oli Niilin rannalla enää vähän hedelmällisiä paikkoja. Joissakuissa
kohdissa erämaa ulottui aina virtaan saakka. Kylät olivat kaukana
toisistaan ja beduiinit kävivät kenenkään huomaamatta Niilin rannassa
tuoden palatessaan runsaan varaston vettä. Mutta ruokavaroja oli
myöskin hankittava, sillä viikon ajan huonosti syötetyt kamelit
alkoivat kovasti laihtua. Niitten kaulat venyivät entistä pitemmiksi,
kyttyrät painuivat ja jalat heikontuivat. Ruokavaroja oli korkeintaan
kahdeksi päiväksi. Idrys arveli, että kahden päivän kuluttua he
voivat, jollei päivällä, niin yöllä ajaa johonkin rantakylään,
josta he ehkä voisivat ostaa kuivaa leipää ja taateleita. Saballe
ei annettu enää lainkaan syötävää tai juotavaa, ja lapset hankkivat
sille salaa ruoanjätteitä. Koiran täytyi näin ollen itse hankkia
ravintonsa, ja se saapuikin toisinaan levähdyspaikkaan kuono
veressä ja kaula naarmuissa. Mitä eläimiä se liekin sitten syönyt,
niin nälkäiseltä se ei ainakaan näyttänyt. Toisinaan sen mustat
huulet olivat märät, ja beduiinit arvelivat, että se oli kaivanut
syvänteitten pohjiin kuoppia saadakseen vettä. Eksyneet erämaan
kulkijat kaivavat joskus sellaisia kuoppia, ja jolleivät saakaan
vettä, niin ainakin kosteata hiekkaa ja sitä imemällä sammuttavat
janonsa.

Sabassakin oli tapahtunut suuria muutoksia. Sen rinta ja selkä olivat
yhtä voimakkaat, mutta kyljet olivat painuneet, ja tästä syystä se
näytti entistä korkeammalta. Sen veristyneissä silmissä oli nyt
jotakin villiä ja julmaa. Stasiin ja Neliin se oli yhä kiintynyt,
heiluttipa Chamiksellekin joskus häntäänsä, mutta beduiineille
ja sudanilaisille se murisi ja näytti hampaitaan. Idrys ja Gebr
pelkäsivät ja vihasivat sitä ja olisivat ampuneet sen varastamallaan
pyssyllä, jolleivät olisi niin kovasti halunneet viedä Smainille tätä
merkillistä eläintä.

Assuan oli siis sivuutettu. Stas oli ajatellut tätä pitkän aikaa ja
alkoi jo epäillä, tokko takaa-ajajat heitä enää saavuttavatkaan.
Hän tiesi, ettei ainoastaan Egypti, vaan myös koko Nubia oli yhä
Egyptin hallituksen käsissä, mutta hän ymmärsi, että Assuanista
etelään takaa-ajajien on vaikeampi toimia ja että hallituksen
määräyksien täyttämisellä ei pidetä suurtakaan väliä. Yksi toivo
oli vielä jäljellä: että hänen isänsä yhdessä Rawlisonin kanssa
ajaisi ensin höyrylaivalla Niiliä ylös Wadi-Halfaan asti ja saatuaan
sieltä hallitukselta sotamiehiä ja kameleja katkaisisi pakenevalta
karavaanilta tien etelästä käsin.

Stas ei kuitenkaan herennyt ajattelemasta pelastautumisesta omin
voimin. Sudanilaiset tahtoivat ruutia omaa arabialaista pyssyään
varten ja päättivät avata muutamia Stasin pyssyn patruunoita.
Poika selitti heille, että ainoastaan hän osaa tehdä sen, sillä
jos joku käsittelee niitä taitamattomasti, ne saattavat räjähtää
käsissä. Idrys, joka pelkäsi kaikkia outoja aseita ja englantilaisia
keksintöjä, uskoi toimen Stasin tehtäväksi. Stas ryhtyikin siihen
mielellään koska toivoi englantilaisen ruudin särkevän arabialaisen
pyssyn ja koska hän arveli voivansa piilottaa salaa muutamia
patruunoita. Kaikki kävi paremmin kuin hän luulikaan. He pitivät
kyllä silmällä poikaa, mutta alkoivat pian jutella keskenään ja
unohtivat hänet. Ja silloin Stas sai kätketyksi seitsemän patruunaa
poveensa. Nyt oli hänen saatava vielä oma rihlapyssy käsiinsä.

Stas arveli, että Wadi-Halfan, toisen kataraktin (koskipaikan)
takana se ei olisi niinkään vaikeata, sillä hän otaksui, että heidän
lähestyessään matkan päätä, miesten tarkkaavaisuuskin vähenisi.
Ajatus, että hänen pitäisi surmata sudanilaiset, beduiinit ja ehkä
Chamiskin, kauhistutti häntä aika lailla, mutta beduiinien tekemän
murhan jälkeen hän ei säälinyt heitä rahtuakaan. Olihan kysymyksessä
Nelin vapaus ja elämä ja siksi hän ei voinut ottaa huomion
vihamiesten henkeä, etenkään, jos nämä nousisivat vastarintaan.

Mutta oma luodikko oli saatava. Stas päätti ottaa sen viekkaudella
heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa ja odottamatta Wadi-Halfaa
tehdä se niin pian kuin suinkin.

Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Kaksi päivää oli kulunut siitä,
kun he sivuuttivat Assuanin, ja kolmannen päivän aamuna Idryksen
täytyi lähettää beduiinit hankkimaan muonaa. Nyt oli vihollisia
vähemmän ja Stas päätti: "Nyt tai ei koskaan!" Hän kääntyi Idryksen
puoleen kysyen:

-- Tiedätkö, että seutu, joka alkaa heti Wadi-Halfan takaa, on Nubiaa?

-- Tiedän. Olin viisitoistavuotias ja Gebr kahdeksan, kun isä vei
meidät Sudanista Fajumiin, ja minä muistan, että ajoimme halki Nubian
kameleilla. Tämä maa on vielä turkkilaisten (egyptiläisten) hallussa.

-- Niin. Mahdi on vielä Khartumin lähistöllä. Nyt näet, kuinka
typerästi Chamis puhui sanoessaan dervishien joukkojen edenneen muka
Assuaniin saakka. Mutta minä en kysy sinulta tätä, vaan jotakin
muuta. Olen kirjoista lukenut, että Nubiassa on paljon peto-eläimiä
ja rosvoja, jotka hyökkäävät sekä egyptiläisten että mahdilaisten
kimppuun. Millä aiotte puolustautua, jos petoeläimet tai rosvot
hyökkäävät päällemme?

Stas liioitteli tahallaan puhuessaan petoeläimistä. Mitä rosvoihin
tulee, niin sodan kestäessä he ahdistivat matkamiehiä usein
etelä-Nubiassa, lähempänä Sudanin rajaa.

Idrys pohti kotvan odottamatonta kysymystä, sillä hän ei ollut tähän
mennessä tullut ajatelleeksi tuota vaaraa.

-- Meillä on veitsiä ja pyssy, hän vastasi.

-- Teidän pyssynne ei kelpaa mihinkään.

-- Minä tiedän. Sinun pyssysi on kyllä parempi, mutta me emme osaa
ampua sillä, ja sinun käsiisi emme sitä anna.

-- Ettekö lataamattomanakaan?

-- Ei, sillä se on ehkä noiduttu. Stas kohautti olkapäitään.

-- Jos tuo olisi Gebrin puhetta, en ihmettelisi, mutta sinua
luulin todella järkevämmäksi. Eipä osaisi itse Mahdinnekaan ampua
lataamattomalla pyssyllä.

-- Vaiti, keskeytti Idrys ankarasti. -- Mahdi voi ampua vaikka
sormellaan.

-- Ammuhan sinäkin sitten sillä tavalla. Sudanilainen katsoi
tutkivasti poikaa silmiin.

-- Miksi sinä tahtoisit pyssysi?

-- Tahtoisin opettaa sinua ampumaan sillä.

-- Mitä sinä sillä?

-- Jos rosvot hyökkäävät päällemme, he voivat tappaa meidät kaikki.
Mutta jos sinä pelkäät sekä pyssyä että minua, niin olkoon sitten.

Idrys vaikeni. Hän pelkäsi, mutta ei tahtonut tunnustaa. Hänen teki
todellakin mieli tutustua englantilaiseen pyssyyn, sillä jos hän
osaisi käyttää sitä, pidettäisiin häntä Mahdin leirissä suuressa
arvossa, puhumattakaan siitä, että rosvojen hyökätessä olisi helpompi
puolustautua.

-- Hyvä on, hän tokaisi hetken kuluttua. -- Chamis, tuo pyssy, ja ota
sinä se ulos.

Chamis totteli kylmäverisesti eikä Gebrkään ollut vastustamassa
käskyä, sillä hän hoiteli kameleja jonkun matkan päässä.

Stas otti pyssyn tukin ja piipun vapisevin käsin ja antoi ne
Idrykselle.

-- Katso, se on tyhjä, sanoi poika.

Idrys otti piipun ja katsoi sen läpi taivasta vasten.

-- Siinä ei näy olevan mitään.

-- Katso nyt, sanoi Stas, -- näin sen osat yhdistetään (hän yhdisti
piipun tukkiin) ja näin ne erotetaan. Näetkö? Minä erotan nyt, niin
saat itse yhdistää...

Sudanilainen, joka oli tarkkaavasti seurannut Stasin liikkeitä, alkoi
yrittää. Se ei onnistunutkaan ilman muuta, mutta koska arabit yleensä
ovat näppäriä, niin olivat pyssyn osat pian koossa.

-- Erota! Stas komensi. Idrys erotti verrattain helposti.

-- Yhdistä!

Nyt se meni entistä helpommin.

-- Anna nyt minulle kaksi tyhjää patruunaa. Minä näytän kuinka pyssy
ladataan.

Idrys antoi ja harjoitus jatkui edelleen. Hänen luottamuksensa
Stasiin kasvoi, sillä poika antoi vähän väliä pyssyn hänen käteensä.

-- No niin, sanoi Stas, -- nyt sinä osaat jo yhdistää ja erottaa
pyssyn osat, ladata, asettaa olkapäätä vasten ja painaa liipaisinta.
Vielä pitää oppia tähtäämään, ja se onkin kaikkein vaikeinta. Ota
tyhjä vesipussi ja vie se sadan askelen päähän... pane tuonne kivelle
ja tule sitten takaisin, niin näytän kuinka tähdätään.

Idrys otti pussin ja vähääkään epäilemättä läksi viemään sitä
määrätylle paikalle. Mutta ennenkuin hän oli perillä, oli Stas
ottanut tyhjät patruunat pyssystä ja pannut täysinäiset sijaan.
Verisuonet ohimoissa alkoivat tykyttää niin lujasti, että Stas luuli
päänsä halkeavan. Hetki oli tullut, Nelin ja hänen vapautuksen hetki,
voiton hetki, kauhistuttava ja toivottu!

Idryksen elämä oli nyt hänen käsissään. Vain kosketus liipasimeen
ja Nelin ryöstäjä kaatuu kuolleena maahan. Mutta Stas jossa virtasi
puolalaista ja ranskalaista verta, tunsi, ettei hän voisi ampua
ihmistä salaa takaapäin. Kääntyköön ensin päin ja katsokoon kuolemaa
suoraan silmiin. Entä sitten? Sitten hyökkää Gebr häntä kohti, mutta
otettuaan kymmenen askelta kaatuu samaten maahan. Jäljelle jää
Chamis. Mutta Chamis joutuu ymmälle, ja jollei joutuisikaan, niin
ennättää hän ladata pyssyn uudestaan. Kun beduiinit palaavat, he
löytävät kolme ruumista ja samalla sen, minkä ovat ansainneet. Sitten
hän ajaa kameleilla Niilin rantaan.

Vihurina pyörivät tällaiset ajatukset Stasin päässä. Silmänräpäyksen
hän epäili, mutta muistettuaan ne monet kärsimykset, jotka olivat
tulleet valkoihoisten vankien osalle, muistettuaan isänsä,
Rawlisonin, pikku Nelin ja julman Gebrin, joka oli ruoskalla lyönyt
tyttöä -- viha kuohahti hänessä voimakkaasti.

Idrys oli pannut pussit kivelle ja kääntyi takasin. Stas näki hänen
hymyilevät kasvonsa ja kookkaan vartalonsa. Viimeisen kerran välähti
hänen aivoissaan ajatus, että nyt tuo ihminen kaatuisi maahan ja
kuoleman tuskassa kourisi hiekkaa. Kun Idrys oli lähestynyt noin
viisikymmentä askelta, hän nosti pyssynsä hitaasti poskeaan vasten ja
alkoi tähdätä.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt siirtää sormensa pyssyn
liipasimelle kajahti hiekkakumpujen takaa hurjia huutoja ja samassa
ajoi parikymmentä miestä hevosilla ja kameleilla hietikolle. Idrys
hämmästyi sanattomaksi. Stas ei hämmästynyt vähemmin, mutta samassa
hänen hämmästyksensä muuttui riemuksi. Tuolla ovat vihdoinkin
odotetut takaa-ajajat! Beduiinit olivat nähtävästi joutuneet kylässä
kiinni ja sanoneet, missä karavaani piileksi! Samalla tavalla ymmärsi
sen Idryskin, joka hämmästyksestä toinnuttuaan juoksi Stasin luo
tuhkanharmaana pelosta, heittäytyi polvilleen pojan eteen ja alkoi
hengästyneenä puhua:

-- Herra, olenhan minä ollut teille hyvä!... Ja pikku "bintille" olen
ollut hyvä... muistakaa se...

Stas otti koneellisesti patruunat pyssystä ja jäi katselemaan.
Tulijat ajoivat täyttä laukkaa heitellen ilmaan pitkiä arabialaisia
pyssyjään, jotka he ihmeen taitavasti sieppasi kiinni. Joukon
etupäässä ajoivat molemmat beduiinit, jotka huitoivat vimmatusti
käsiään ja viittojaan.

Parin minuutin kuluttua he olivat karavaanin luona. Toiset
laskeutuivat alas hevosten ja kameelien selästä, toiset jäivät
satulaan huutaen yhä hurjasti. Melusta saattoi erottaa vain kaksi
sanaa: "Khartum! Gordon! Gordon! Khartum!"

Kohta hyökkäsi toinen beduiineista, Abu-Anga, Idryksen luo, joka oli
polvillaan Stasin edessä:

-- Khartum on valloitettu! Gordon tapettu! Idrys nousi uskomatta
vieläkään kuulemaansa.

-- Entä nämä ihmiset? kysyi hän vapisevalla äänellä.

-- Nämä ihmiset on lähetetty meitä takaa-ajamaan, mutta nyt he
lähtevät yhdessä kanssamme profeetan luo.

Stasin silmissä musteni...



14


Viimeinen toivo oli mennyt. Stas käsitti nyt, ettei hän enää voisi
tehdä mitään ja ettei heitä saataisi kiinni, ja että jos he kestävät
matkan vaivat, he joutuisivat Mahdin luo ja Smainin käsiin. Hänen
ainoa lohdutuksensa oli nyt se, että heidät oli varastettu sitä
varten, että Smain voisi heitä vastaan vaihtaa omaisensa vapaiksi.
Mutta mitä saattaa heille tapahtua verenhimoisten joukkojen keskellä?
Kestäisikö Nel matkan rasitukset ja vaivat? Siihen ei kukaan osaisi
vastata. Mutta se vain oli varmaa, että Mahdi ja hänen dervishinsä
vihasivat kristittyjä ja eurooppalaisia yleensä. Stas rupesi jopa
pelkäämään, ettei Smainin vaikutusvalta olisi niin suuri, että hän
voisi suojella heitä mahdilaisten raivolta ja julmuuksilta, sillä
tappoivathan nämä hallituksen puolella olevia muhamettilaisiakin.

Mutta jollei Khartumia olisi valloitettu tai jos se olisi antautunut
vasta muutamia päiviä myöhemmin, niin nämä ihmiset, jotka nyt olivat
menneet Mahdin puolelle, olisivat ottaneet ryöstäjät kiinni ja
antaneet egyptiläisten viranomaisten käsiin. Heti kun karavaani oli
lähtenyt liikkeelle, takaa-ajajien johtaja alkoi kertoa, mikä oli
saanut heidät luopumaan kediivistä. He olivat kyllä nähneet suuren
englantilaisen sotajoukon Wolseleyn johdolla kulkevan höyrylaivoilla
Niiliä pitkin etelään Assuanista Wadi-Halfaan, josta oli varta
vasten tehty väliaikainen rautatie Abu-Hammediin. Pitkän aikaa
kaikki sheikit, sekä Egyptin hallitukselle uskolliset että Mahdille
myötämieliset, olivat varmoja siitä, että dervishien ja heidän
profeettansa tappio on selvä, koska englantilaiset ovat tähän saakka
olleet voittamattomia.

-- Akbar Allah! huudahti Idrys nostaen kätensä ylös. -- Ja nyt heidät
on kuitenkin voitettu!

-- Ei, vastasi takaa-ajajien johtaja, -- Mahdi lähetti Dshalno-,
Barbara- ja Dadsima-suvut heitä vastaan, kaikkiaan noin kolmekymmentä
tuhatta urhoollista miestä, joita Musa, Helun poika, johti.
Abu-Klean lähistöllä syntyi hirvittävä taistelu, jossa Jumala antoi
voiton vääräuskoisille. Musa, Helun poika, sai surmansa ja hänen
sotilaistaan palasi vain pieni osa Mahdin luo. Toisten sielut
ovat paratiisissa, mutta ruumiit makaavat hietikoilla odottaen
tuomiopäivää. Sanoma taistelusta levisi nopeasti pitkin Niiliä, ja
me luulimme, että nyt englantilaiset jatkavat matkaansa etelään
vapauttaakseen Khartumin. Ihmiset sanoivat: "Loppu on tullut!" Mutta
Jumala määräsi toisin.

-- Kuinka? Mitä tapahtui? kysyi Idrys innokkaasti.

-- Mitäkö tapahtui? johtaja toisti loistavin kasvoin. -- Mahdi
valloitti Khartumin, ja rynnäkössä lyötiin kenraali Gordonilta pää
poikki. Mutta koska englantilaisilla oli vain heidän kenraalinsa
Gordonin henki kysymyksessä, niin he tämän kuolemasta tiedon saatuaan
kääntyivät takaisin pohjoiseen. Allah! Me näimme taas höyrylaivojen
sotilaineen kulkevan Niiliä pitkin, mutta nyt pohjoiseen päin,
emmekä me ymmärtäneet, mitä se merkitsi. Englantilaiset levittävät
kyllä heille mieluisia sanomia nopeasti, mutta epämieluisista he
vaikenevat. Muutamat meikäläisistä väittivät jo Mahdin joutuneen
tappiolle, mutta sitten tuli totuus ilmi. Tämä maa kuuluu vielä
Egyptin hallitukselle. Wadi-Halfassa ja kolmanteen, ehkäpä
neljänteenkin koskeen saakka on vielä Egyptin kediivin sotaväkeä,
mutta nyt, kun englantilaiset ovat peräytyneet, olemme varmoja, että
Mahdi ei valloita ainoastaan Nubiaa ja Egyptiä, vaan vieläpä Mekan ja
Medinan ja koko maailman. Ja juuri tästä syystä me, sen sijaan että
vangitsisimme teidät ja luovuttaisimme egyptiläisille, lähdemmekin
yhdessä teidän kanssanne profeetan luo.

-- Meidät oli siis käsketty vangita?

-- Joka kylään, joka sheikille, joka vartiopaikkaan oli ilmoitettu
sellainen käsky. Mutta niihin paikkoihin, minne ei ole kuparilankaa,
jota myöten käskyt lentävät Kairosta, saapui "sabdeja" (santarmeja),
jotka lupasivat tuhat puntaa palkinnoksi sille, joka saa teidät
kiinni. Mashallah... se on suunnaton rikkaus!... Suunnaton!...

Idrys katsoi epäluuloisesti puhujaan.

-- Mutta te pidätte Mahdin siunausta suuremman arvoisena?

-- Niin pidämme. Sitä paitsi on hänen saaliinsa Khartumissa niin
runsas, että hän jakaa säkittäin puntia hengenheimolaisilleen.

-- Entä jos Wadi-Halfassa on vielä egyptiläistä sotaväkeä, joka
sulkee meiltä tien edemmäksi?

-- Ei. Meidän pitää vain kiiruhtaa, etteivät he saisi aikaa ajatella
asiaa. Nyt, kun englantilaiset ovat poissa, he ovat ihan ymmällään,
niin sheikit kuin sotamiehet. Kaikki luulevat, että Mahdi voi tuossa
tuokiossa saapua, eikä kukaan uskalla antaa käskyä, eikä edes tiedä,
ketä totella.

-- Aivan oikein, Idrys vastasi, -- pitää rientää, ennenkuin nuo
toipuvat pökerryksestään, sillä Khartumiin on vielä pitkä matka.

Stas oli kuullut keskustelun, joka sytytti hänen sielussaan toivon
kipinän. Jos englantilaiset sotajoukot palaavat virtaa pitkin
laivoilla, niin egyptiläiset perääntyvät maitse ja näin ollen saattaa
joku sotaväenosasto yllättää karavaanin. Hän arveli myöskin, että
se lamaannus, joka oli ensin vallannut egyptiläiset, oli väistynyt.
Mutta kokemattoman pojan mieleen ei juolahtanut, että Khartumin
antautuminen ja kenraali Gordonin kuolema saattavat joka tapauksessa
kaiken muun unohduksiin ja että hallitukselle uskollisilla selkeillä
samoin kuin egyptiläisillä viranomaisilla olisi nyt niin paljon muuta
työtä, ettei heillä olisi aikaa ajatella kahden valkoihoisen lapsen
pelastamista.

Karavaaniin yhtyneet arabialaiset eivät pelänneet pahasti joutuvansa
kiinni. He ajoivat kyllä nopeasti kameleja säästämättä, mutta
pysyttelivät lähellä Niiliä, ja ajoivat usein öisin virran rantaan
juottamaan juhtia ja täyttämään vesipussinsa. Joskus päivällä he jopa
rohkenivat viivähtää kylässä. Varmuuden vuoksi he lähettivät muutamia
ratsastajia edeltäpäin muka ostamaan muonavaroja, mutta itse asiassa
tiedustelemaan, oliko egyptiläisiä sotajoukkoja lähistöllä ja oliko
kansan keskuudessa "turkkilaisille" myötämielisiä asukkaita. Jos he
joutuivat Mahdia kannattavaan kylään, ajoi koko karavaani sinne, ja
usein se jatkoi matkaa entistä lukuisampana.

Idrys oli saanut tietää, että englantilaiset sotajoukot olivat
enimmäkseen Niilin oikealla, itäisellä puolella. Näitä välttääkseen
oli siis kuljettava vasenta puolta. Saattoikin olettaa, ettei
tällä puolella ainakaan Selim-keitaasta alkaen olisi vaanijoita.
Sudanilaisten matka kului nyt rattoisasti suuressa seurassa, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun vettä ja ruokaa oli runsaasti.

Kun he olivat sivuuttaneet kolmannen kosken, he löysensivät
tahtia, rupesivat ajamaan vain öisin ja pysyttelivät päivin
hiekkakumpujen suojassa ja syvänteitten pohjalla. Heidän ylitseen
kaareutui pilvetön, tyyni taivas, joka harmaantui rannoille päin.
Mitä etelämmäksi he tulivat, sitä rasittavammaksi kävi kuumuus,
ja yksinpä syvänteitten siimeksessäkin oli hellettä. Yöt sitä
vastoin olivat viileitä ja tuhannet tuikkivat tähdet muodostivat
kaikenlaisia kuvioita. Stas huomasi, että ne eivät olleet samanlaisia
sikermiä kuin mitä oli Port Saidissa nähnyt. Usein hän oli toivonut
saavansa nähdä Etelän ristin -- ja nyt hän sen keksi. Mutta tämän
tähtisikermän loisto ennusti hänelle vain onnettomuutta. Viime
aikoina iltaruskon sammuttua hohti myöskin heikko linnunradan valo
hopeoiden läntisen taivaanpuoliskon aina myöhäiseen yöhön saakka.



15


Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet Wadi-Halfan,
karavaani ajoi Mahdin valloittamaan maahan. He olivat juoksujalkaa
ajaneet kumpuisen Gezire-erämaan halki ja olivat nyt lähellä Chendiä,
jossa englantilaiset olivat lyöneet Musan. Hietikkoja hiekkakumpuja
ei enää näkynyt. Niin kauas kuin silmä kantoi oli aroa, jolla
kasvoi vihreää ruohoa ja "dshunglaa". Siellä täällä oli okaisia
akaasiapensaita, joista saadaan sudanilaista kumia, ja tuuheita
jättiläispuita, joiden alle saattoi satakin ihmistä asettua suojaan
auringon paahteelta. Karavaani ajoi ohi korkeitten, kekomaisten
termiittipesien, joita näkee tuhkatiheään trooppisessa Afrikassa.
Ruohokenttien ja akaasioiden vihreys hiveli suloisesti silmää
hietikkojen yksitoikkoisuuden jälkeen.

Eräällä niityllä Mahdin soturit paimensivat kamelilaumoja. Kun he
huomasivat karavaanin, he hyökkäsivät kuin petolinnut tulijoita
kohti, ympäröivät heidät joka puolelta heilutellen keihäitään
ja kysyivät huutaen, mistä he olivat kotoisin, miksi he tulivat
pohjoisesta ja minne he olivat matkalla. Heidän esiintymisensä oli
niin uhkaavaa, että Idryksen täytyi kiireesti vastata välttääkseen
väkivallantekoja.

Stas oli kuullut, että sudanilaiset eroavat muista Egyptissä asuvista
arabeista vain siinä, että he uskoivat Mahdiin eivätkä tahtoneet
tunnustaa kediivin ylivaltaa, mutta nyt hän huomasi erehtyneensä
suuresti. Karavaania ympäröivät ihmiset olivat iholtaan tummempia
kuin Idrys ja Gebr, mutta melkein saman värisiä kuin beduiinit.
Neekerirodun tuntomerkit olivat voimakkaammat kuin arabialaisen.
Heidän kasvonsa ja rintansa olivat täynnä tatuointeja: niissä oli
kuvioita ja otsakkeita Koraanista. Toiset olivat aivan alasti,
toisilla oli yllä valkoinen puuvillasta tehty kaapu, johon oli
ommeltu kirjavia tilkkuja. Jotkut olivat koristaneet nenänsä,
huulensa ja korvalehtensä koralleilla ja norsunluulla. Johtajilla
oli valkoiset päähineet samasta kankaasta kuin kaavutkin, mutta
tavalliset soturit olivat avopäin; heidän tukkansa oli lyhyt kuten
arabeilla tai egyptiläisillä, mutta pörröinen ja töyhtömäinen ja
punertunut kalkista, jolla he hankasivat hiuksiaan suojellakseen
siten itseään syöpäläisiltä. Heidän aseinaan olivat keihäät, jotka
näyttivät peloittavilta heidän käsissään, ja olipa muutamilla
Remington-kiväärikin, sotasaalis voitokkaasti Egyptiä vastaan
käydystä sodasta ja Khartumin antautumisesta. Heidän ulkomuotonsa
oli kokonaisuudessaan pelottava ja heidän käytöksensä karavaania
kohtaan vihamielinen, sillä he epäilivät tulijoita egyptiläisiksi
kauppamiehiksi, joilta Mahdi heti voittonsa jälkeen oli kieltänyt
pääsyn Sudaniin. Stasia peloitti. Idrys oli myöskin elänyt useita
vuosia sivistyneessä maassa, eikä voinut aavistaakaan mitään
tällaista. Hän oli suorastaan iloissaan, kun emiiri Nur-el-Tadhilin
sotaväen osasto eräänä iltana ympäröi heidät ja vei Khartumiin.

Nur-el-Tadhil oli ennen pakoaan Mahdin luo ollut upseerina Egyptin
kediivin neekerirykmentissä. Hän ei ollut siis yhtä villi kuin muut
mahdilaiset, ja Idrys tuli hänen kanssaan toimeen melko hyvin. Mutta
nyt häntä odotti pettymys. Idrys oli näet kuvitellut mielessään, että
mahdilaiset ottavat hänet avosylin vastaan ja vievät riemukulkueessa
profeetan luo, joka tuhlaten tarjoaa hänelle kultaa ja kunniaa, koska
hän oli pannut elämänsä vaaralle alttiiksi tehdäkseen palveluksen
profeetan sukulaiselle, Fatmalle. Mutta mahdilaiset uhkasivat
karavaania keihäillä ja Nur-el-Tadhil kuunteli välinpitämättömästi
Idryksen kertomusta matkan vaaroista. Kun tämä lopuksi kysyi, tunsiko
emiiri Smainin, hän sai vastaukseksi:

-- En. Omdurmanissa ja Khartumissa on satoja tuhansia sotureja.
Päälliköt eivät siis kaikki tunne toisiaan. Profeetan valtakunta
on suuri, ja hänen emiirinsä hallitsevat kaukaisia seutuja
aina Senarissa, Kordofanissa ja Darfurissa ja Fashodassa asti.
Mahdollisesti mainitsemasi Smain on jossakin kaukana.

Idrys huomasi Nur-el-Tadhilin puhuvan välinpitämättömästi Smainista
ja sanoi kärsimättömästi:

-- Smain on nainut Mahdin sisarentyttären, ja Smainin lapset ovat
siis profeetan sukulaisia.

Nur-el-Tadhil kohautti olkapäitään:

-- Mahdilla on paljon sukulaisia, eikä hänellä ole aikaa ajatella
kaikkia.

Vähän aikaa he ajoivat ääneti; sitten Idrys kysyi:

-- Koska me saavumme Khartumiin?

-- Ennen puoltayötä, vastasi Nur-el-Tadhil katsoen tähtiin, jotka
alkoivat tuikkia itäisellä taivaalla.

-- Saammeko niin myöhään vielä syötävää? Emme ole syöneet mitään
sittenkun keskipäivän aikaan levähtäessämme...

-- Tänä yönä minä kestitsen teitä omassa talossani, mutta huomenna,
Omdurmanissa, saat itse pitää huolta ravinnosta. Sanon jo edeltä
päin, että se ei tule olemaan helppoa.

-- Miksi?

-- Koska on sota. Ihmiset eivät ole muutamaan vuoteen hoitaneet
vainioitaan, vaan syöneet lihaa. Kun vihdoin tuli lihastakin puute,
alkoi nälänhätä, joka on levinnyt yli Sudanin. Säkki durraa maksaa
nykyään välistä enemmän kuin orja.

-- Allah Akbar! huudahti Idrys ihmetellen. -- Mutta minä näin
kameleja ja karjaa arolla.

-- Ne ovat profeetan, ylhäisten ja kalifien... Baggareilla, joitten
johtaja on ylikalifi Abdullah, on karjaa vielä runsaasti, mutta
toisten sukujen on yhä vaikeampi tulla toimeen.

Nur-el-Tadhil löi rintaansa ja jatkoi:

-- Profeetan palveluksessa minulla on korkeampi virka ja suurempi
palkka, mutta kediiviä palvellessani oli vatsa suurempi...

Mutta huomattuaan sanoneensa ehkä liikaa hän hetken kuluttua lisäsi:

-- Mutta kaikki muuttuu, kun oikea usko on päässyt voitolle.

Idrys kuunteli toisen puhetta ja ajatteli samalla, ettei hän
Fajumissa englantilaisten palveluksessa ollut koskaan nähnyt nälkää
ja että oli ansainnut hyvin. Synkkä ilme nousi hänen kasvoilleen:

Kotvan kuluttua hän kysyi:

-- Huomenna sinä viet meidät Omdurmaniin?

-- Vien. Khartum hävitetään profeetan käskystä, eikä siellä enää
kukaan asukaan. Suurimmat rakennukset särjetään ja tiilet kuljetetaan
muun saaliin mukana Omdurmaniin. Profeetta ei tahdo asua väärän uskon
saastuttamassa kaupungissa.

-- Jos menen huomenna hänen luokseen ja kumarran syvään, niin kaiketi
hän hankkii minulle elintarpeita.

-- Jos sinä todella olet Dangalien sukua, niin taidat päästä hänen
kasvojensa eteen. Sadat ihmiset vartioivat päivin ja öin hänen
asuntoaan ja ajavat armotta pois kaikki, jotka ilman lupaa pyrkivät
Mahdin luo. Muuten ei väkijoukko soisi pyhälle miehelle hetkenkään
lepoa... Allah! Minä olen nähnyt Dangalienkin selässä verisen ruoskan
jäljen.

Mahdin herättämä lumous alkoi hävitä Idryksen mielestä.

-- Eivätkö oikeauskoisetkaan saa siis nähdä profeettaansa? hän kysyi.

-- He näkevät hänet joka päivä rukouspaikalla, kun hän lampaan
taljalle polvistuneena rukoilee Jumalaa kohottaen kätensä taivasta
kohti tai kun hän opettaa kansaa ja vahvistaa siinä oikeata uskoa.
Mutta hänen puheilleen on hyvin vaikea päästä, ja se, jonka osalle
tämä onni on suotu, paranee kaikesta, sillä Jumalan armo vuotaa hänen
ylitsensä ja vapauttaa hänet kaikista aikaisemmista synneistä.

Tuli sydänyö ja sen mukana läpitunkeva vilu. Hevosten riveistä kuului
pärskyntää. Ero päivän helteen ja yön kylmyyden välillä oli niin
suuri, että ratsut alkoivat höyrytä ja osasto ajoi kuin usvassa.

Stas kumartui Idryksen takaa Nelin puoleen ja kysyi:

-- Eikö sinua palella?

-- Ei, vastasi tyttö, -- mutta... nyt ei kukaan enää suojele meitä...

Hän hyrähti itkemään. Tällä kertaa Stas ei osannut lohduttaa häntä,
sillä hän tiesi, ettei heillä enää ollut pelastusta.

He olivat saapuneet kurjuuden, nälän, julmuuksien ja veren maahan. He
olivat kuin kaksi lehteä myrskyssä, joka toi kuolemaa ja hävitystä,
ei ainoastaan yksityisille ihmisille, vaan kokonaisille kyläkunnille
ja heimoille. Kuka olisi voinut temmata nuo kaksi pientä turvatonta
lasta sen myrskyn vallasta?

Kuu kohosi korkealle taivaalle ja hopeoi mimosat ja akaasiat.
Sakeasta dshunglasta kuului hyeenain peloittavaa, mutta samalla
ikäänkuin iloista mörinää. He löysivät tästä verisestä maasta
paljon ihmisruumiita. Karavaania johtava osasto tapasi matkalla
muita sotaväen osastoja, joitten kanssa se vaihtoi tunnussanoja.
He saapuivat vihdoin rantatöyräille ja laskeutuivat syvännettä
pitkin Niilin uomaan. Ihmiset, hevoset ja kamelit astuivat leveihin,
tasapohjaisiin dahabij-aluksiin, ja kohta alkoivat raskaat airot
tahdikkaasti liikkuen särkeä virran pintaa, johon tähdet kuvastuivat.

Puolen tunnin kuluttua alkoi näkyä punertavia tulia. Nur-el-Tadhil
tönäisi Idrystä kylkeen, viittasi kädellään ja virkkoi:

-- Khartum!



16


He pysähtyivät kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, joka oli ollut
rikkaan italialaisen kauppiaan oma, mutta kun tämä oli taistelussa
tullut murhatuksi, oli talo joutunut saaliinjaossa Tadhilille.
Emiirin naiset ottivat huostaansa matkasta uupuneen Nelin. Vaikka
Khartumissa vallitsi suuri puute elintarpeista, he löysivät
"sydänkäpyselle" kuivattuja taateleita ja riisiä sekä hunajaa. Sitten
he veivät tytön yläkertaan ja panivat hänet nukkumaan.

Stas, joka joutui viettämään yön pihamaalla kamelien ja hevosten
keskellä, sai tyytyä kuivaan leipään. Niin väsynyt kuin hän olikin,
hän ei nukkunut pitkään aikaan, sillä skorpionit ryömivät tuon
tuostakin huopapeitteelle, jolla hän makasi, ja sitä paitsi hän oli
kovin levoton siitä, että joutuisi eroon Nelistä eikä sitten voisi
pitää huolta tytöstä. Saba näytti ottavan osaa pojan levottomuuteen,
koska se liikuskeli nuuskien ympäriinsä ja ulvahteli. Sotamiehet
olivat sille siitä vihoissaan. Stas koetti parhaansa mukaan
tyynnyttää koiraa, jotta sotamiehet eivät ärsyttäisi sitä. Suuri
koira oli siinä määrin herättänyt ihmetystä emiirissä ja kaikissa
dervisheissä, ettei kukaan uskaltanut nostaa kättään sitä vastaan.

Idrys ei myöskään saanut unta. Hän ei ollut eilisestä lähtien ollut
oikein terve, ja sitä paitsi keskustelu Nur-el-Tadhilin kanssa oli
riistänyt häneltä niin paljon kauniita toiveita, että tulevaisuus
näytti synkältä. Mutta hänellä oli syytä iloitakin: huomenna hän
olisi Omdurmanissa. Valkoisen Niilin toisella puolella, ja saisi
tavata siellä Smainin. Hän uskoi vilpittömästi profeettaan, ja
hänen sydämensä kaipasi sitä suuremmalla syyllä tämän luo, koska
he olivat samaa sukua. Mutta Idrys oli, kuten jokainen aito arabi,
kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Hän oli uneksinut saavansa kultaa
ja tulevansa nimitetyksi ainakin emiiriksi. Mutta sen perusteella,
mitä oli Tadhililta kuullut, hän rupesi pelkäämään, että hänen
vaivansa hukkuisi kuin pisara mereen. Ehkei -- hän ajatteli katkerana
-- kukaan välitäkään siitä, mitä hän on tehnyt, ja ehkei Smain
iloitsekaan näitten lasten tulosta.

Kello kuusi aamulla aurinko nousi, ja dervishien keskuudessa syntyi
liikettä. Pian tuli Tadhil ja käski varustautua matkaan. Hän
ilmoitti, että virran ylimenopaikkaan kuljetaan jalkaisin. Stasin
suureksi iloksi Dinah talutti Nelin yläkerrasta alas, ja he kulkivat
vallia pitkin kaupungin halki paikalle, missä veneet olivat valmiina
ylikulkua varten. Tadhil yksin ajoi hevosella edellä, Stas talutti
Neliä kädestä, heidän jäljessään kulkivat Idrys, Gebr, Chamis, Dinah
ja Saba ja lopuksi kolmekymmentä emiirin sotamiestä. Muut jäivät
Khartumiin.

Stas katseli ympäristöä ja ihmetteli, että niin lujasti varustettu
kaupunki oli antautunut, vaikka sillä oli niin turvallinen asema
Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdassa, että ainoastaan
etelästä päin saattoi maitse lähestyä kaupunkia. Sittemmin hän
sai kristityiltä vangeilta kuulla, että vesi oli silloin ollut
niin matalalla, että virtaan oli ilmaantunut hiekkasärkkiä, jotka
helpottivat luoksepääsyä. Varusväki oli menettänyt toiveensa avusta,
ja kun se sitä paitsi oli saanut kärsiä nälkää, se ei jaksanut
kestää villien laumain rynnäkköä. Kaupunki antautui ja sen asukkaat
tapettiin.

Vaikka valloituksesta oli kulunut kuukausi, näkyi kaikkialla vielä
taistelun jälkiä. Kaupungissa oli sortuneita rakennuksia, ja
juoksuhaudat olivat täynnä ruumiita, joita kukaan ei aikonutkaan
haudata. Heidän kulkiessaan ylimenopaikalle Stas laski yli neljäsataa
ruumista. Mutta ne eivät saastuttaneet ilmaa, sillä Sudanin aurinko
paahtoi ne nopeasti muumioiksi. Ne näyttivät harmaalta pergamentilta,
ja oli mahdoton erottaa, mitkä niistä olivat eurooppalaisia, mitkä
egyptiläisiä, mitkä neekerejä. Ruumiitten välissä juoksenteli
sisiliskoja, jotka ihmisten kulkiessa ohi piiloutuivat nopeasti.

Stas asettui kulkiessaan Nelin viereen siten, ettei tämä huomaisi
kauheata näkyä, ja käski tytön katsoa toisaalle, kaupunkiin päin.
Mutta sielläkin näkyi jotakin, mikä täytti tytön mielen pelolla.
Vangitut "englantilaiset" lapset ja Saba, jota Chamis talutti
köydestä, houkuttelivat luokseen väkijoukkoja, jotka yhä kasvoivat.
Tungos paisui pian siinä määrin, että heidän täytyi pysähtyä.
Joka puolelta kuului julmia huutoja. Pelottavat tatuoidut kasvot
kumartuivat Stasin ja Nelin yli. Monet villeistä nauraa kähisivät
ilosta nähdessään lapset, toiset huusivat vihaisesti kuin pedot,
purivat hammasta ja vääntelivät silmiään. Vihdoin he alkoivat uhata
lapsia ja yrittivät pistää heitä veitsillä. Kauhusta suunniltaan
Nel painautui Stasia vasten. Tämä suojeli tyttöä minkä taisi, mutta
luuli itsekin viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi Tadhilkin arveli
villien tungeksivan liiaksi, ja hän käski toisten sotamiesten
ympäröidä lapset ja toisten armotta ruoskimalla karkottaa tunkeilevat
kauemmaksi.

Virran yli kuljettaessa lapset huokasivat helpotuksesta. Stas
lohdutti Neliä selittämällä, että kun dervishit tottuvat heihin, he
lakkaavat uhkaamasta, ja että Smain suojelisi heitä. Mutta pikku Nel
oli tyrmistynyt niin kovasti väkijoukon uhkaavasta käytöksestä, että
hän puristautui kiinni Stasin käsivarteen eikä tahtonut hellittää.
Hän hoki kuin kuumeessa: "Minä pelkään! Minä pelkään!"

Stas toivoi, että he mitä pikimmin joutuisivat Smainin käsiin. Tämä
tunsi heidät entuudestaan ja Stas oli ollut hänelle ystävällinen
Port Saidissa. Smain ei ollut ainakaan yhtä villi kun muut Sudanin
Dangalit, ja vankeus hänen talossaan saattaisi ehkä olla siedettävää.

Nur-el-Tadhilin mieleen muistui, että hän sittenkin oli kuullut
puhuttavan jostakin Smainista, joka oli opettanut dervishejä ampumaan
egyptiläisiltä anastetuilla tykeillä ja josta sitten oli tullut
suuri orjanpyydystäjä. Tadhil neuvoi Idrystä etsimään emiiri Smainia
seuraavalla tavalla:

-- Kun kuulet iltapäivällä umbajan, norsunluisen torven äänen,
niin mene lasten kanssa rukouspaikalle, jossa profeetta joka päivä
rukoilee vahvistaakseen kansan uskoa. Siellä sinä saat nähdä paitsi
Mahdia kaikki jalosukuiset, kolme kalifia, pashat ja emiirit. Siellä
on Smainkin emiirien joukossa.

-- Entä mitä minä saan tehdä ja missä olla siihen saakka?

-- Saat olla sotilaitteni kanssa.

-- Jätätkö sinä meidät, Nur-el-Tadhil?

-- Minä lähden kalifi Abdullahin luo saamaan määräyksiä.

Jonkin aikaa veneet lipuivat hiljaa eteenpäin. Kuului vain
airojen loisketta ja joskus krokotiilin pyrstön molskahdus. Näitä
vastenmielisiä eläimiä oli tullut etelästä Khartumiin, jossa
niillä oli runsaasti syötävää, sillä virrassa oli paljon ruumiita,
ei ainoastaan surmattuja kaupunkilaisia, vaan myöskin tauteihin
kuolleita mahdilaisia ja orjia. Kalifit olivat kyllä kieltäneet
saastuttamasta vettä, mutta heidän käskyään ei noudatettu, ja ne
ruumiit, joita krokotiilit eivät syöneet, kulkivat virran mukana
kasvot alaspäin Niilin kuudenteen koskipaikkaan, vieläpä Berberiin
saakka.

Mutta Idrys ajatteli nyt muuta, ja jonkin ajan kuluttua hän virkkoi:

-- Emme ole tänään saaneet vielä mitään syödäksemme. Kuinka voimme
siis kestää rukoushetkeen saakka, ja kuka sitten antaa meille ruokaa?

-- Sinä et ole orja, vastasi Tadhil. -- Voithan siis mennä torille,
missä myydään ruokatavaroita. Sieltä saat kuivattua lihaa ja joskus
hirssiäkin, mutta niistä pitää maksaa paljon, sillä kuten sanoin,
Omdurmanissa kärsitään nälkää.

-- Mutta sillä aikaa pahat ihmiset voivat varastaa tai tappaa nämä
lapset.

-- Kyllä sotamiehet vartioivat. Ja jos annat jollekin heistä rahaa,
niin kyllä hän mielellään käy hakemassa sinulle ruokaa.

Tämä neuvo ei ollut Idryksen mieleen, sillä hän kernaammin otti
kuin antoi rahaa. Mutta ennenkuin hän ehti ajatella vastausta, vene
karahti rantaan.

Omdurman vaikutti lapsiin aivan toisin kuin Khartum, jossa
sankarillinen Gordon oli kaatunut. Siellä oli useampikerroksisia
kivitaloja, kuvernöörin palatsi -- mudirium -- kirkko, sairaala,
lähetystalo, asevarasto, kasarmi ja sekä suuria että pieniä
puutarhoja troopillisine kasvineen. Mutta Omdurman oli kuin suuri
leiri. Kaupungin itäpuolella oli Gordonin rakennuttama linnoitus.
Muuten oli niin kauas kuin silmä kantoi kartiomaisia, ruokokattoisia
majoja, joitten välillä oli piikkisiä pensasaitoja ja kujia. Olipa
jokunen telttakin, nähtävästi sotasaalista egyptiläisten leiristä.
Muutamat asunnot oli tehty siten, että bambusalkojen päähän oli
kiinnitetty palmumattoja suojaksi. Asukkaat menivät näet asumuksiinsa
vain sadetta ja auringonpaistetta pakoon. Muuten he elivät, söivät
ja askartelivat taivasalla. Siksi oli kaduilla sellainen hyörinä,
että sotilaiden oli vaikea päästä kulkemaan. Ennen oli Omdurman ollut
kurja kyläpahanen, mutta nyt siinä oli kolmattasataatuhatta asukasta,
orjat mukaan lukien. Mahdi ja hänen kalifinsa pelkäsivät tätä väen
paljoutta, etenkin kun nälkä ja kulkutaudit uhkasivat kansaa. Siksipä
lähetettiinkin alituisesti uusia joukkoja pohjoiseen valloittamaan
Egyptin hallitukselle uskollisia kyliä ja kaupunkeja.

Valkoihoisten lasten näkeminen herätti täälläkin ihmetystä ja
huutoja, mutta väkivaltaisuus ei uhannut heitä yhtä pahasti kuin
Khartumissa, ehkä siksi, että Mahdi oli niin lähellä. Kansa oli myös
tottunut näkemään valkoihoisia, joita oli tuotu vankina Khartumista.

Omdurmanissa Stas ja Nel näkivät helvetin maan päällä. He näkivät
eurooppalaisia ruoskittavan ja rääkättävän ja ennen mukavasti
eläneiden valkoihoisten naisten ja lasten kerjäävän ruokaa.
Kuin kummitukset nämä laihat, kärsimyksistä sinistyneet ihmiset
harhailivat ympäriinsä tuskainen epätoivon ilme kasvoilla.
Punatauti ja lavantauti olivat levinneet hirveästi, mutta pahiten
raivosi isorokko. Sairaita makasi asumusten kynnyksillä ja vangit
raahasivat kuolleita kaupungin ulkopuolelle haudatakseen ne sinne
hiekkaan. Mutta niitten todellinen hauta oli hyeenan kita. Kaupungin
yläpuolella lenteli haukkoja, joiden siipien varjot lankesivat
valkoiselle hiekalle.

Kun Stas näki kaiken tämän, hän ajatteli, että hänelle ja Nelille
olisi parasta kuolla mitä pikimmin.

Mutta tässäkin kurjuuden ja paheen kaaoksessa kukki hyväsydämisyys
kuin kalpea kukkanen lian keskellä. Omdurmanissa oli kourallinen
kreikkalaisia ja kopteja, jotka Mahdi oli säästänyt koska tarvitsi
heitä. He saivat kulkea vapaasti tehden kauppaa ja toimittaen
muita asioita. Toiset heistä olivat Mahdin virkamiehiä ja se
kohotti heidän arvoaan kansan silmissä. Eräs näistä kreikkalaisista
poikkesi Tadhilin osaston asumukselle ja kysyi mistä valkoihoiset
lapset olivat. Saatuaan kuulla, että heidät oli ryöstetty ja tuotu
tänne Fajumista, hän lupasi puhua siitä Mahdille. Hän nyökytti
osaaottavasti päätään Nelille ja antoi kummallekin kourallisen
kuivattuja viikunoita ja hopearahan, jossa oli Maria Teresian kuva.
Sitten hän varoitti sotamiehiä tekemästä lapsille pahaa ja poistui
virkkaen englanniksi tytölle: "Poor little bird!" (Pienoinen lintu
parka.)



17


Mutkikasta katua pitkin he saapuivat vihdoin torille, joka oli
keskellä kaupunkia. Matkalla he näkivät silvottuja rikoksentekijöitä,
joilta oli isketty toinen käsi tai jalka poikki. Tottelemattomuudesta
ja oikeuksien loukkaamisesta rangaistiin hirvittävästi, ja yksinpä
tupakoimisesta ruoskittiin verille tai tajuttomaksi. Mutta kalifit
noudattivat määräyksiä vain ulkonaisesti, sillä kotonaan he sallivat
itselleen mitä hyvänsä, joten rangaistus kohtasi ainoastaan
köyhää kansaa. Vallanpitäjät keräsivät itselleen omaisuutta minkä
ennättivät, ja kun Omdurmanissa oli puute ruokavaroista, uhkasi
nälkäkuolema kansaa.

Ensimmäisenä kiintyi lasten huomio keskelle toria bambuseipääseen
pistettyyn ihmisen päähän. Kun Stas sai kuulla, että pää oli kenraali
Gordonin, tuska ja polttava kostonhalu valtasivat hänen mielensä.
Noin siis kuoli sankari, moitteeton ritari, oikeudenmukainen ja
Sudanissakin pidetty mies. Englantilaiset eivät olleet tulleet
ajoissa apuun, ja he olivat perääntyneet jättäen kenraalin ruumiin
raakalaisten häväistäväksi.

Stas menetti luottamuksensa englantilaisiin. Tähän saakka hän oli
kuvitellut Englannin pienimmästäkin vääryydestä rupeavan sotaan
vaikka koko maailmaa vastaan. Syvällä hänen sielussaan oli piillyt
toivo, että vaikka takaa-ajo ei ollut tähän mennessä onnistunut,
niin urheat englantilaiset rykmentit hyökkäsivät aina Khartumiin
saakka, vieläpä kauemmaksikin pelastamaan Rawlisonin tytärtä. Nyt hän
näki Khartumin ja koko maan Mahdin käsissä ja Egyptin samoin kuin
Englannin hallituksen vähät välittävän eurooppalaisista vangeista.

Hän ymmärsi joutuneensa Nelin kanssa kuiluun, josta heidän oli
vaikea nousta, ja tämä ajatus sekä hänen Omdurmanissa näkemänsä
väkivallanteot saivat hänet epätoivoon. Mitään ajattelematta hän
katseli ympärilleen, kun Idrys osteli ruokavaroja. Etupäässä naiset
myyskentelivät dshubeja, akaasiakumia, vesimeloneja, lasihelmiä,
tulikiveä ja kaikenlaisia mattoja. Ruokamyymälöitä oli vähän ja
niitten ympärillä tunkeili ostajia. Mahdilaiset ostivat kalliista
hinnasta kuivattua lihaa, sekä naudan että villieläinten. Taateleita,
viikunoita ja durraa ei ollut nimeksikään. Muutamin paikoin myytiin
hunajavettä ja jonkinlaista olutta. Idrys tuli levottomaksi
huomatessaan, että hintojen ollessa näin korkeat hänen Fatmalta
saamansa rahat hupenisivat pian ylläpitoon, ja sitten olisi kerjuu
edessä. Hän pani nyt kaiken toivonsa Smainiin, ja ihmeellistä kyllä,
hän nyt todella luotti kokonaan Smainin apuun.

Noin tunnin kuluttua palasi Nur-el-Tadhil kalifi Abdullahin luota.
Hänet oli kaiketi otettu huonosti vastaan, koska hän oli pahalla
tuulella. Kun Idrys kysyi, oliko hän kuullut mitään Smainista, hän
vastasi äreästi:

-- Hölmö, luuletko, ettei kalifilla ja minulla ole muuta tehtävää
kuin etsiä sinun Smainiasi?

-- Mitä sinä nyt aiot tehdä minulle?

-- Tee itse, mitä haluat. Olen sallinut sinun olla yötä talossani ja
antanut sinulle paljon hyviä neuvoja, mutta nyt en enää tahdo olla
missään tekemisissä kanssasi.

-- Entä missä saan olla yötä?

-- Se on minulle yhdentekevää.

Sen sanottuaan Tadhil kokosi sotamiehensä ja lähti. Vaivoin Idrys sai
hänet suostumaan lähettämään torille kamelit ja lopun karavaanista
sekä ne arabit, jotka, olivat yhtyneet heihin Assuanin ja Wadi-Halfan
välillä.

Nyt ei kukaan tiennyt, mitä oli tehtävä. Beduiinit alkoivat riidellä
Idryksen ja Gebrin kanssa väittäen näiden houkutelleen heidät mukaan
ja luvanneen aivan toisenlaisen vastaanoton. Kotvan riideltyään ja
neuvoteltuaan he ryhtyivät rakentamaan majoja, joissa voisivat olla
yötä, mutta muuten he uskoivat itsensä kohtalon haltuun.

Majojen tekeminen kävi sudanilaisilta ja neekereiltä nopeasti. Sen
jälkeen lähtivät kaikki rukouspaikalle, vain Chamis jäi majoille
valmistamaan illallista. Rukouspaikalle oli helppo osata seuraten
väkijoukkoja, joita virtasi joka puolelta. Paikka oli avara ja
ympäröity osaksi pensasaidalla, osaksi savimuureilla. Keskellä oli
puinen koroke, jolta käsin profeetta opetti kansaa. Korokkeelle oli
levitetty lampaantaljoja Mahdia, kalifeja ja huomatuimpia sheikkejä
varten. Kahden puolen oli emiirien lippuja, jotka hulmusivat tuulessa
loistaen erilaisin värein kuin suuret kukkaset. Dervishien sankat
rivit ympäröivät paikan kaikilta neljältä puolelta ja kauempana oli
läpäisemätön keihäsmetsä.

Idrykselle, Gebrille ja karavaanin muille jäsenille oli onneksi, että
heidät luettiin emiirin seurueeseen kuuluviksi, sillä he pääsivät
paikkaa ympäröivän väkijoukon ensi riveihin.

Mahdin tulo ilmoitettiin umbajalla, mutta kun hän ilmaantui näkyviin,
syntyi helvetillinen hälinä. Sanomaton innostus valtasi joukot.
Toiset lankesivat polvilleen, toiset huusivat täyttä kurkkua:
"Jumalan lähettämä! Voittoisa! Armollinen!" Tätä kesti kunnes Mahdi
astui saarnatuoliin. Seurasi kuolonhiljaisuus, profeetta nosti
kätensä, painoi peukalot korviinsa ja rukoili.

Lapset seisoivat lähellä ja näkivät hänet hyvin. Hän oli
keski-ikäinen mies, pöhöttyneen lihava ja hyvin tumma. Stas huomasi,
että hänen kasvonsa olivat tatuoidut. Toisessa korvalehdessä riippui
suuri norsunluinen rengas. Hänellä oli yllään valkoinen viitta ja
pieni päähine. Hän oli avojaloin, sillä noustuaan korokkeelle hän oli
ottanut punaiset saappaansa jalasta ja asettanut ne lampaantaljan
viereen. Hänen pukunsa oli mahdollisimman yksinkertainen.
Toisinaan toi tuulenhenkäys hänestä väkevää santelin hajua, jota
uskovaiset ahnaasti vetivät sieraimiinsa. Stas oli kuvitellut
aivan toisenlaiseksi tuon kauhean profeetan, joka oli ryöstänyt ja
murhannut niin monta tuhatta ihmistä. Nähdessään nyt nuo lihavat
kasvot, lempeän ilmeen, kyynelkimalteiset silmät ja hymyilevän suun
hän ei voinut olla ihmettelemättä. Pojan mielestä sellaisen miehen
hartioille sopisi paremmin hyeenan tai krokotiilin pää, mutta hän
näkikin sen sijaan edessään turpean melonin, joka suuresti muistutti
täysikuuta.

Profeetta alkoi saarnansa. Hänen syvä ja soinnukas äänensä kajahti
yli rukouspaikan niin selvänä, että uskovaiset kuulivat joka sanan.
Hän puhui ensin rangaistuksista, joilla Jumala kurittaa niitä, jotka
eivät noudata Mahdin käskyjä ja jotka salaavat saalista, juovat
itsensä päihdyksiin, varastavat, auttavat taistelussa vihollista
tai polttavat tupakkaa. Näitten rikosten tähden Allah on lähettänyt
keskuuteemme nälän ja sen taudin, joka tekee kasvot kuparinruskean
vahan kaltaiseksi. Elämämme täällä maan päällä on kuin reikäinen
vesisäkki. Rikkaus ja loisto valuvat hiekkaan, joka peittää kuolleet.
Mutta paratiisin portit avautuvat vain voittajille. Ken vihollisen
voittaa, se saa anteeksiantamuksen. Ken heittää henkensä uskon
tähden, se voittaa iankaikkisen elämän. Onnelliset, tuhannesti
onnelliset ovat ne, jotka jo ovat kaatuneet!...

-- Me tahdomme kuolla uskon puolesta! vastasi väkijoukko hurjasti
huutaen.

Syntyi taas helvetillinen hälinä. Umbajat ja rummut soivat, soturit
löivät miekan miekkaa ja keihään keihästä vasten. Sotaisa innostus
yltyi kuin tuli. Toiset huusivat: "Uskomme on voittava!", toiset:
"Kuolon kautta paratiisiin!"

Stas käsitti nyt, miksi egyptiläinen sotaväki ei ollut pystynyt
voittamaan näitä villejä laumoja.

Kun profeetta kohotti kätensä, hiljaisuus palasi. Hän kertoi
näyistään ja kutsusta, jonka Jumala oli hänelle antanut. Allah oli
käskenyt hänen puhdistaa uskon ja levittää sen kaikkialle maailmaan.
Ken ei tunnusta häntä Mahdiksi, pelastajaksi, on tuomittu ikuiseen
kadotukseen. Maailmanloppu on jo lähellä, mutta hänen uskolaistensa
velvollisuus on sitä ennen valloittaa Egypti, Mekka ja kaikki ne
merentakaiset maat, joissa pakanoita asuu. Se on Jumalan tahto, eikä
kukaan voi sitä muuttaa.

Profeetta ojensi kätensä väkijoukkoa kohti ja lopetti näin sanoen:

-- Minä, pelastaja, Jumalan palvelija, siunaan pyhän sodan ja teidät,
soturit. Minä siunaan teidän kärsimyksenne, haavanne ja kuolemanne.
Minä siunaan voiton ja itken teitä kuin isä, joka teitä rakastaa...

Hän hyrskähti itkuun.

Melu ja ulvonta kiihtyi, kun profeetta astui alas saarnatuolista.
Kaikki itkivät. Kalifit Abdullah ja Ali-Uled-Helu tarttuivat
profeetan käsivarsiin ja taluttivat hänet lampaantaljalle, jolle hän
polvistui.

Idrys kysyi hätäisesti Stasilta, oliko Smain emiirien joukossa.

-- Ei, vastasi poika, joka turhaan etsi tuttuja kasvoja. -- En näe
häntä missään. Ehkä hän on kaatunut Khartumin rynnäkössä.

Päivä painui jo länteen, kun Mahdi nousi ja läksi kotiinsa. Lapset
saattoivat nyt nähdä missä määrin dervishit palvelivat profeettaansa,
sillä suuret joukot seurasivat häntä ja raapivat niitä kohtia maasta,
missä oli Mahdin jalan jälki. Sitä tehdessään he sysivät ja löivät
toisiaan, sillä he uskoivat, että sellainen maa suojelee terveitä ja
parantaa sairaita.

Rukouskenttä tyhjeni hitaasti. Idrys ei tiennyt, mitä tehdä, ja hän
oli juuri aikeissa palata lasten ja muitten matkatoveriensa kanssa
yömajoille ja Chamiksen luo, kun kreikkalainen, joka oli aamulla
antanut lapsille taateleita ja rahaa, ilmaantui yhtäkkiä heidän
eteensä.

-- Olen puhunut teistä Mahdille, hän virkkoi arabiankielellä, -- ja
profeetta tahtoo nähdä teidät.

-- Kiitos Allahille ja sinulle, herra! huudahti Idrys. -- Ehkä me
löydämme Smaininkin Mahdin luota?

-- Smain on Fashodassa, vastasi kreikkalainen. Sitten hän kääntyi
Stasin puoleen ja sanoi englanniksi:

-- Profeetta mahdollisesti ottaa teidät suojelukseensa; olen
nimittäin koettanut vaikuttaa häneen siihen suuntaan. Sanoin, että
siten hänen armeliaisuutensa maine leviäisi valkoihoisten kansain
keskuuteen. Täällä tapahtuu kauheita asioita, ja jollei hän ota
suojellakseen teitä, niin te voitte kuolla nälkään, kulkutauteihin
tai roistojen käden kautta. Mutta teidän pitää voittaa hänet
puolellenne, ja se riippuu sinusta.

-- Mitä minun pitää tehdä, herra? kysyi Stas.

-- Kun astut hänen eteensä, polvistu, ja jos hän tarjoaa kätensä,
suutele sitä ja pyydä, että hän ottaisi teidät siipiensä suojaan.

Samassa kreikkalainen keskeytti puheensa ja kysyi:

-- Eikö kukaan noista miehistä ymmärrä englanninkieltä?

-- Ei. Chamis jäi majaan, Idrys ja Gebr ymmärtävät vain muutamia
yksityisiä sanoja, mutta muut eivät rahtuakaan.

-- Hyvä on. Kuuntele tarkkaavaisesti, sillä sinun pitää valmistautua
kaiken varalle. Mahdi on luultavasti valmis suojelemaan sinua,
jos sinä käännyt hänen uskoonsa. Vastaa hänelle suoraan, että
suostut siihen ja että heti hänet nähtyäsi armon käsittämätön valo
lankesi sinun päällesi. Muista: "armon käsittämätön valo"... Se on
oleva hänelle mieluista ja hän saattaa ottaa sinut mulaxemiinsa,
yksityiseen palvelijakuntaansa. Siinä tapauksessa saatte mukavat olot
ja kaikenlaisia etuja, jotka varjelevat teitä taudeista... Jos toisin
menettelet, voit saattaa vaaraan pikku tyttösen ja minutkin, joka
tahdon parastanne. Ymmärrätkö?

Stas puri hammasta eikä vastannut. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja
silmänsä synkkenivät. Kreikkalainen huomasi sen ja jatkoi:

-- Minä tiedän, poikaseni, että se on vaikeata, mutta se on ainoa
keino. Kaikki, jotka ovat Khartumin verilöylystä pelastuneet, ovat
omaksuneet Mahdin opin. Ainoastaan muutamat katoliset papit ja
diakonissat eivät ole suostuneet siihen, mutta heidän asemansa on
aivan toinen. Koraani kieltää surmaamasta hengellisiä, eikä heitä
ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema, vaikka heidän asemansa muuten
onkin kauhea. Muilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä
Mahdin uskoon. Näin ovat tehneet saksalaiset, italialaiset, koptit,
englantilaiset, kreikkalaiset... minä itse...

Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi:

-- Minun ei tarvitse sanoa, että emme ole luopioita, uskottomia.
Hengessään jokainen on pysynyt sellaisena kuin oli... Jumala näkee
sen. Ylivoiman edessä on taivuttava, vaikka vain ulkonaisesti...
Ihmisen velvollisuus on suojella henkeään. Muista, ettei ainoastaan
oma elämäsi, vaan myöskin pikku ystävättäresi elämä on sinun
käsissäsi. Minä uskallan vakuuttaa sinulle, että kun Jumala vapauttaa
sinut tästä asemasta, sinä et soimaa itseäsi eivätkä muutkaan sitä
tee.

Puhuessaan näin kreikkalainen petti ehkä itseään, mutta erehtyi
myöskin Stasin sanattomuuteen nähden. Hän tahtoi vielä rohkaista
poikaa.

-- Tämä on Mahdin talo, hän sanoi. -- Hän asuu mieluummin näissä
puuhökkeleissä Omdurmanissa kuin Khartumissa, jossa voisi asettua
kenraali Gordon-vainajan palatsiin. Ole nyt rohkea! Älä menetä
mielenmalttiasi! Älä luule, että Mahdi huutaa sinulle kuin peto. Ei!
Hän hymyilee aina, vieläpä silloinkin, kun ei ajattele mitään hyvää.

Sen sanottuaan kreikkalainen huusi talon edessä tunkeilevalle
joukolle, että se tekisi tietä profeetan "vieraille".



18


Kun he astuivat sisään, makasi Mahdi pehmeällä lavitsalla vaimojensa
ympäröimänä, joista kaksi piteli strutsinsulkaisia viuhkoja ja
kaksi raaputteli hänen jalkapohjiaan. Paitsi vaimoja olivat kalifit
Abdullah ja Sherif läsnä.

Nähdessään tulijat profeetta työnsi vaimonsa syrjään ja nousi
lavitsalle istumaan. Idrys, Gebr ja molemmat beduiinit lankesivat
kasvoilleen kädet ristissä rinnalla. Kreikkalainen vilkaisi Stasiin,
jotta tämä tekisi samoin, mutta poika ei ollut näkevinään häntä,
kumarsi vain ja jäi seisomaan. Stasin kasvot olivat kalpeat, mutta
silmissä oli voimakas loiste, ja koko hänen ryhdikkäästä asennostaan
saattoi huomata, että hän oli voittanut itsessään jotakin ja saanut
varmuuden, josta ei tinkisi. Kreikkalainen oli nähtävästi ymmärtänyt
sen, koska oli kovin levoton.

Mahdi silmäili ohimennen lapsia, otti lihaville kasvoilleen
tavanmukaisen hymyilevän ilmeensä ja kääntyi ensin Idryksen ja Gebrin
puoleen.

-- Olette tulleet kaukaa pohjoisesta, hän virkkoi. Idrys kosketti
otsallaan lattiaa ja vastasi:

-- Niin olemme, oi Mahdi! Kuulumme Dangalien sukuun ja sentähden
olemme jättäneet Fajumin ja tulleet tänne saadaksemme polvistua
jalkojesi juureen.

-- Olen nähnyt teidät erämaassa. Se oli kauhea matka, mutta minä
lähetin enkelin, joka vartioi ja suojeli teitä vääräuskoisilta. Te
ette nähneet enkeliä, mutta hän liiteli teidän yläpuolellanne.

-- Minä kiitän sinua, pelastaja.

-- Ja te olette tuoneet nämä lapset Smainille, jotta hän saisi näillä
vaihtaa vapaaksi omaisensa, jotka ovat turkkilaisten vankina Port
Saidissa.

-- Me tahdomme palvella sinua.

-- Ken palvelee minua, se palvelee omaa pelastustaan. Te olette siis
avanneet itsellenne tien paratiisiin. Fatma on minun sukulaiseni...
mutta minä sanon teille, että kun olen valloittanut koko Egyptin,
silloin saavat Fatma ja hänen lapsensakin vapautensa.

-- Tee näille lapsille mitä haluat, sinä siunattu!...

Mahdi sulki silmänsä, avasi ne jälleen, hymyili hyväntahtoisesti ja
sanoi viitaten Stasia luokseen:

-- Tule tänne, poika.

Stas astui muutaman askelen tarmokkaasti kuin sotamies, kumarsi
uudestaan, ojensihe aivan suoraksi, katsoi Mahdin silmiin ja odotti.

-- Oletteko iloisia, kun jouduitte luokseni? kysyi Mahdi.

-- Emme, profeetta. Meidät on vastoin tahtoamme ja väkivaltaisesti
viety isiltämme.

Tämä suora vastaus vaikutti tyrmistyttävästi sekä hymyilevään
tyranniin että muihin läsnäolijoihin. Kalifi Abdullah rypisti
kulmakarvansa, kreikkalainen puri viiksiään ja puristi käsiään
nyrkkiin, mutta Mahdi hymyili yhä.

-- Te olette nyt totuuden lähteellä, hän sanoi. -- Tahdotko juoda
siitä lähteestä?

Seurasi hetken vaitiolo. Kun Mahdi luuli, ettei poika ymmärtänyt
hänen kysymystään, hän toisti selvemmin:

-- Tahdotko tunnustaa minun oppini omaksesi?

-- Profeetta, sanoi Stas, -- minä en tunne sinun oppiasi. Jos minä
nyt tunnustaisin sen omakseni, niin tekisin sen pelosta niin kuin
arka ja kehno ihminen. Mutta pitäisitkö sinä siitä, että oppisi saisi
yhden aran ja kehnon tunnustajan lisää?

Sanoessaan tämän Stas katsoi Mahdia silmiin.

Seurasi niin syvä hiljaisuus, että saattoi kuulla kärpäsen lennon.

Mutta samalla tapahtui jotakin tavatonta. Mahdi hämmentyi eikä
osannut heti vastata. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja sijaan nousi
mielipahan ilme. Hän ojensi kätensä, otti hunajavedellä täytetyn
vesimelonin kuoren ja alkoi juoda. Nähtävästi hän teki näin
saadakseen aikaa ajatella ja peittääkseen hämminkinsä.

Mutta urhea poika seisoi pää pystyssä ja odotti tuomiota. Hänen
laihtuneet ja erämaan tuulen ahavoittamat poskensa punoittivat,
hänen silmänsä säihkyivät ja innostus pyörrytti. "Kaikki muut", hän
ajatteli, "ovat tunnustaneet hänen oppinsa omakseen, mutta minä en
kiellä uskoani enkä myy sieluani". Pelko uhkarohkeuden seurauksista
katosi hänen mielestään ja sijaan tuli ilo ja ylpeys.

Mahdi oli pannut vesimelonin kuoren pois ja kysyi:

-- Sinä siis hylkäät minun oppini?

-- Olen kristitty niinkuin isänikin.

-- Ken sulkee korvansa Jumalan ääneltä, sanoi Mahdi hitaasti
muuttuneella äänellä -- kelpaa vain poltettavaksi kuin puu.

Ankaruudestaan ja julmuudestaan kuuluisa kalifi Abdullah irvisti,
niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät kuin petoeläimellä, ja
sanoi:

-- Poika puhuu julkeasti. Rankaise häntä, herra, tai anna minun
kurittaa häntä.

-- Nyt se on tapahtunut, ajatteli Stas.

Mutta Mahdi toivoi, että hänen armeliaisuutensa maine leviäisi ympäri
maailman. Hän ajatteli, että liian ankara tuomio, etenkin näin pientä
poikaa kohtaan, voisi olla hänen maineelleen vahingoksi. Jonkin aikaa
profeetta kuljetti rukousnauhansa helmiä sormiensa välissä ja lausui
sitten:

-- Ei, nämä lapset on tuotu Smainille. En ryhdy minkäänlaiseen
yhteyteen vääräuskoisten kanssa, mutta lapset lähetettäköön
Smainille. Se on minun tahtoni.

-- Tapahtukoon niin! vastasi kalifi.

Mahdi osoitti Idrystä, Gebriä ja beduiineja.

-- Palkitse heitä minun puolestani, Abdullah, sillä he ovat tehneet
pitkän ja vaarallisen matkan palvellakseen Jumalaa ja minua.

Sitten Mahdi antoi merkin, että he saivat mennä.

Kun he olivat taas ulkona pimeällä rukouspaikalla, tarttui
kreikkalainen Stasin hartioihin ja ravisti poikaa vihaisesti ja
epätoivoissaan.

-- Kirottu! sinä surmaat tahallasi tuon viattoman pikku tytön, ärähti
hän ja osoitti Neliä, -- saatat itsesi ja ehkäpä minutkin perikatoon.

-- En voinut muuta, Stas vastasi.

-- En voinut! Tiedä, että olette tuomitut toiselle matkalle, joka
on sata kertaa edellistä pahempi. Se on kuolemaksi -- ymmärrätkö?
Fashodassa kuume tappaa teidät viikon kuluessa. Mahdi tietää kyllä,
miksi hän lähettää teidät Smainin luo.

-- Omdurmanissa me kuolisimme myöskin.

-- Se ei ole totta! Mahdin talossa, ylellisyydessä ja mukavuudessa
te ette kuolisi. Ja hän oli taipuvainen suojelemaan teitä. Minä
tiedän aivan varmasti, että hän oli suostuvainen. Kauniistipa sinä
minut palkitsit, vaikka puolustin teitä. Mutta tee nyt, mitä tahdot!
Abdullah lähettää viikon kuluttua kamelipostin Fashodaan. Siihen
mennessä voitte tehdä, mitä haluatte! Minua ette enää näe!...

Hän poistui.

He menivät pimeitä katuja pitkin majoilleen. He kulkivat kauan, sillä
kaupunki oli laaja. Nel alkoi uupua; nälkä, pelko ja jännitys olivat
kuluttaneet hänen voimansa. Idrys ja Gebr hoputtivat häntä kävelemään
nopeammin, mutta pian hänen jalkansa herpaantuivat kokonaan. Silloin
Stas otti hänet syliinsä ja kantoi eteenpäin. Poika olisi nyt
tahtonut selittää Nelille, miksi hän ei voinut menetellä toisin,
mutta hänen ajatuksensa olivat lamassa ja hän toisteli vain: "Nel,
Nel, Nel..." ja painoi tyttöä rintaansa vasten.

Kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, nukahti Nel uupumuksesta hänen
käsivarsilleen. Stas kulki ääneti syvässä hiljaisuudessa, jota vain
Idryksen ja Gebrin keskustelu häiritsi. Nämä olivat hyvin iloisia, ja
se oli onneksi Stasille, sillä muuten he olisivat rangaisseet häntä,
kun hän oli puhunut niin julkeasti Mahdille. Mutta odotettavissa
oleva palkinto kiehtoi heidän mieliään siinä määrin, etteivät he
osanneet ajatella mitään muuta.

-- Tunsin itseni sairaaksi, Idrys sanoi, -- mutta nähdessäni
profeetan minä parannuin.

-- Hän on kuin palmu erämaassa, kuin kylmä vesi kuumana päivänä, ja
hänen sanansa ovat kuin kypsät taatelit, Gebr vastasi.

-- Abdullah antaa meille runsaat lahjat, sillä Mahdin tahto on pyhä.

-- Bismillah! Tapahtukoon, mitä sanot! virkkoi toinen beduiineista,

Gebr uneksi suuresta kamelilaumasta, sarvikarjasta, hevosista ja
säkeistä, jotka olisivat täynnä piastereita.

Näistä unelmista herätti hänet Idrys. Tämä osoitti Stasia, joka
kantoi nukkuvaa Neliä, ja kysyi:

-- Mutta mitä me teemme tuolle paarmalle ja tuolle kärpäselle?

-- Smain palkitkoon meitä erikseen heistä.

-- Mutta profeetta sanoi, ettei hän rupea mihinkään yhteyteen
vääräuskoisten kanssa, eikä Smain välitä siis enää lapsista.

-- Siinä tapauksessa on vahinko, etteivät he joutuneet kalifin
käsiin. Hän olisi opettanut tuolle penikalle, mitä on totuuden ja
Jumalan valitun vastustaminen.

-- Mahdi on hyväsydäminen, Idrys sanoi. Hetken ajateltuaan hän lisäsi:

-- Kun Smain on saanut nämä lapset, hän voi olla varma, etteivät
turkkilaiset eivätkä englantilaiset surmaa hänen omia lapsiaan eikä
Fatmaa.

-- Ehkä hän palkitseekin meitä?

-- Ehkä. Ottakoon Abdullahin posti heidät mukaansa Fashodaan, niin
olemme vapaat heistä, ja kun Smain sitten tulee tänne, puhumme
hänelle palkinnosta.

-- Aiot siis jäädä Omdurmaniin?

-- Allah? Eikö matka Fajumista Khartumiin riitä sinulle? Nyt voimme
levähtää.

Yömajat eivät olleet enää kaukana. Mutta Stasin askelet alkoivat
hidastua, sillä hänenkin voimansa alkoivat ehtyä. Nel painoi häntä,
niin kevyt kuin olikin. Sudanilaiset, jotka halusivat lepoa, huusivat
pojalle, että tämä kulkisi nopeammin, ja löivät häntä päähän. Gebr
jopa pisti häntä veitsen kärjellä olkapäähän. Poika kärsi tämän
ääneti ja koetti vain suojella pikku sisarta. Vasta kun toinen
beduiineista iski häntä niin kovasti, että hän oli kaatua, sanoi hän
heille hammasta purren:

-- Meidän on määrä päästä elävänä Fashodaan. Nämä sanat vaikuttivat
arabeihin, sillä he eivät uskaltaneet rikkoa Mahdin käskyä. Lasten
onneksi alkoi Idrystä yhtäkkiä pyörryttää niin kovasti, että hänen
täytyi nojautua Gebriin. Hetken kuluttua pyörrytys meni ohi, mutta
sudanilainen oli peloissaan ja virkkoi:

-- Allah! En voi hyvin! Kunpa en vain sairastuisi!

-- Olet nähnyt Mahdin, et sinä siis sairastu. Vihdoin he saapuivat
perille. Stas oli koonnut viimeiset voimansa ja antoi Nelin vanhan
Dinahin huostaan. Tämä ei myöskään voinut hyvin. Kuitenkin hän oli
valmistanut pikku neidille mukavan lepopaikan.

Kun sudanilaiset olivat syöneet hiukan raakaa lihaa, he heittäytyivät
väsyneinä levolle. He eivät antaneet Stasille syötävää, mutta vanha
Dinah työnsi hänelle kourallisen durraa, jota oli salaa ottanut
kameleilta.

Mutta Stasin mieli ei tehnyt levätä eikä syödä. Hänen osakseen tullut
taakka oli todella liian raskas. Hän tunsi menetelleensä oikein, kun
epäsi Mahdin armon, joka olisi täytynyt maksaa uskonsa kieltämisellä,
mutta samalla hän ajatteli, että oli syössyt perikatoon rakastamansa
pikku ystävättären ja sisaren.

Kun kaikki nukkuivat, hyrskähti Stas itkemään. Hän itki kauan kuin
lapsi. Ja lapsi hän oikeastaan vielä olikin.



19


Käynti Mahdin luona ja keskustelu hänen kanssaan eivät olleet
parantaneet Idrystä, sillä samana yönä hän sairastui vaikeasti ja
oli aamulla tajuttomassa tilassa. Chamis, Gebr ja molemmat beduiinit
saivat käskyn tulla kalifin luo, joka piti heitä pitkän aikaa luonaan
ylistäen heidän rohkeuttaan. Mutta he palasivat takaisin huonolla
tuulella ja vihaisina, sillä he olivat odottanet runsaita palkintoja,
mutta Abdullah antoikin heille kullekin vain yhden Egyptin punnan ja
hevosen.

Beduiinit rupesivat riitelemään Gebrin kanssa ja siitä oli syntyä
tappelu. Vihdoin he päättivät matkustaa kamelipostin mukana Fashodaan
ja vaatia Smainilta lisäkorvausta. Chamis liittyi heihin, sillä hän
arveli Smainista olevan enemmän hyötyä kuin jäämisestä Omdurmaniin.

Nyt alkoi lapsille nälän ja kurjuuden täyttämä viikko, sillä Gebr
ei edes ajatellut pitää heistä huolta. Onneksi oli Stasilla ne
kaksi hopearahaa, jotka hän ja Nel olivat saaneet kreikkalaiselta.
Stas meni siis ostamaan taateleita ja riisiä. Sudanilaiset antoivat
hänen liikkua vapaasti, sillä he tiesivät, ettei hän voinut paeta
Omdurmanista eikä hän missään tapauksessa jättäisi pikku "bintiä".
Heti kun puolivillit dervishit näkivät eurooppalaiseen asuun puetun
pojan torilla, he ympäröivät hänet huutaen ja metelöiden. Onneksi
useat heistä tiesivät Stasin käyneen Mahdin luona, ja nämä estelivät
toisia hyökkäämästä pojan kimppuun. Tummaihoiset lapset heittivät
hiekkaa ja kiviä hänen päälleen, mutta hän ei välittänyt siitä.

Torihinnat olivat korkeat. Stas ei pystynyt ostamaan taateleita, ja
suurimman osan riisistä otti Gebr muka sairaalle veljelleen. Kun Stas
teki vastarintaa, syntyi tappelu, jossa hävinnyt sai sinelmiä ja
kuhmuja.

Chamiksen julmuus tuli nyt ilmi. Hän oli ystävällinen ainoastaan
Saballe ja hän ruokki sitä raa'alla lihalla, mutta lasten puutteesta
hän ei välittänyt, vaikka hän oli tuntenut lapset niin kauan ja
vaikka nämä olivat aina olleet ystävällisiä hänelle. Kun Stas pyysi
hiukan ruokaa Nelille, Chamis vastasi hymähtäen:

-- Mene kerjäämään.

Ja Stasin todella täytyi muutamina seuraavina päivinä mennä
kerjäämään pelastaakseen Nelin nälkäkuolemalta. Aina se ei ollut
tuloksetonta. Toisinaan antoi joku entinen sotamies tai Egyptin
armeijan upseeri hänelle pari piasteria tai muutamia kuivattuja
viikunoita ja lupasi auttaa vielä seuraavanakin päivänä. Eräänä
päivänä hän tapasi lähetyssaarnaajan ja diakonissan.

Kuultuaan lasten kohtalosta he itkivät ja jakoivat kaiken, mitä
heillä oli, vaikka he itsekin näkivät nälkää. He lupasivat myös käydä
tapaamassa lapsia majalla.

Seuraavana päivänä he todella tulivat ja tahtoivat saada lapset
luoksensa siksi kunnes posti lähtee, mutta Gebr ja Chamis ajoivat
heidät ruoskilla pois. Sitten Stas tapasi heidät jälleen ja sai
riisiä ja kaksi kiniinipulveria, jotka lähetyssaarnaaja käski
säilyttämään visusti, sillä hän pelkäsi lasten sairastuvan Fashodassa
kuumetautiin.

-- Te joudutte nyt, hän sanoi, -- Valkoisen Niilin seuduille eli
niin sanotuille sudceille. Oksat ja lehvät patoavat siellä veden
virtaamasta, joki tulvii yli äyräidensä ja muodostaa suuria soita,
joilla kuumetauti kohtaa jopa neekereitä. Älkää milloinkaan maatko
paljaalla maalla ilman nuotiota.

-- Parempi olisi, kun kuolisimme kohta, sanoi Stas tuskaisena.

Silloin lähetyssaarnaaja kohotti kärsivät kasvonsa kohti taivasta,
rukoili ja siunasi pojan sanoen:

-- Luota Jumalaan. Sinä et kieltänyt häntä, ja sen tähden Hänen
armonsa suojelee sinua.

Stas koetti tehdä työtä. Kun hän kerran näki suuren joukon ihmisiä
rakentamassa savesta muuria kokouspaikan ympärille, hän liittyi
työntekijöihin. Nämä nauroivat hänelle, mutta illalla työtä johtava
vanha sheikki antoi hänelle kaksitoista taatelia. Stas oli iloinen
lahjasta, sillä taatelit ja riisi olivat ainoata sopivaa syötävää
Nelille, ja niitä oli Omdurmanissa hyvin vaikea saada.

Ylpeästi hän toi ne pikku sisarelle. Hän antoi tälle kaiken, mitä
sai, ja eli itse viimeisen viikon melkein yksinomaan durralla, jota
otti kameleilta. Nel tuli iloiseksi mieliruoastaan, mutta hän tahtoi
jakaa ne Stasin kanssa. Hän nousi varpailleen, laski kätensä pojan
olkapäälle, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

-- Stas, syö puolet! Syö nyt!

-- Minä olen syönyt jo, olen kylläinen, vastasi Stas ja hymyili,
mutta hänen täytyi purra huuliaan, jottei itku saisi valtaa, sillä
hänen oli nälkä. Hän päätti mennä seuraavanakin päivänä työhön, mutta
toisin kävi.

Aamulla Abdullahin palvelija tuli ilmoittamaan, että kameliposti
lähtisi Fashodaan ja että Gebr, Chamis ja molemmat beduiinit
valmistautuisivat matkaan lasten kanssa. Gebr suuttui ja väitti,
ettei lähde, koska hänen veljensä on sairas ja jäisi ilman hoitoa,
ja vaikka Idrys olisi tervekin, niin ainakin he molemmat jäävät
Omdurmaniin.

Palvelija vastasi:

-- Se on Mahdin tahto, eikä kalifi Abdullah, minun herrani, voi
siis muuttaa käskyään. Orja jääköön hoitamaan veljeäsi, mutta sinä
matkustat Fashodaan.

-- Minä menen ja sanon hänelle, etten lähde.

-- Kalifin luo pääsee vain se, jonka hän tahtoo tavata. Mutta jos
väkisin tunkeudut hänen luokseen, joudut hirsipuuhun.

Sudanilainen oli nähnyt Omdurmanissa hirsipuita, jotka olivat murtua
hirtettyjen painosta ja joita ankaran Abdullahin käskystä joka päivä
koristettiin uusilla ruumiilla -- ja hän kauhistui. Ei auttanut muu
kuin matkustaa.

-- En saa enää nähdä Idrystä! ajatteli Gebr. Hänen pedonsydämessään
oli kuitenkin hiukan kiintymystä vanhempaan veljeen, sillä hän tuli
epätoivoiseksi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää veljensä
sairastamaan. Chamis ja beduiinit lohduttivat häntä turhaan sillä,
että Fashodassa on ehkä paremmat olot kuin Omdurmanissa ja että
Smain palkitsee heitä runsaammin kuin kalifi oli tehnyt. Sanat
eivät pystyneet asettamaan Gebrin tuskaa ja raivoa, jonka hän purki
etupäässä Stasiin.

Se päivä oli todellakin kärsimyksen päivä Stasille. Hän ei saanut
mennä torille eikä voinut siis ansaita eikä kerjätä mitään, vaan
hänen oli pakko orjan tavoin sitoa suuria matkamyttyjä, vaikka
olikin lopen uupunut nälästä ja voimien puutteesta. Hän oli melkein
varma, että kuolee matkalla, jollei Gebrin ruoskan iskuista, niin
väsymyksestä.

Kaikeksi onneksi tuli hyväsydäminen kreikkalainen hyvästelemään
lapsia ja antamaan neuvoja. Hän toi heille myös kiniinipulveria,
lasihelmisen rukousnauhan ja vähän evästä. Saatuaan kuulla, että
Idrys on sairas, kreikkalainen kääntyi Gebrin, beduiinien ja
Chamiksen puoleen sanoen:

-- Tietäkää, että olen tullut tänne Mahdin käskystä.

Kun he kuulivat sen, he koskettivat otsallaan maata.

-- Teidän täytyy antaa lapsille matkalla ruokaa, jatkoi
kreikkalainen, -- ja kohdella heitä hyvin. He saavat kertoa Smainille
teidän kohtelustanne, ja Smain kirjoittaa sitten profeetalle. Jos
sieltä tulee kirje, jossa teitä moititaan, tuo seuraava posti teille
kuolemantuomion.

Uusi kumarrus oli ainoa vastaus. Gebr ja Chamis olivat nolon näköisiä.

Kreikkalainen käski heidän poistua. Sitten hän sanoi lapsille
englanniksi:

-- Olen keksinyt tämän kaiken, sillä Mahdi ei ole antanut minulle
mitään määräystä teidän suhteenne. Mutta koska hän on sanonut, että
teidän pitää matkustaa Fashodaan, niin teidän pitää saapua elävinä
perille. Luullakseni kukaan noista ei pääse Mahdin eikä kalifin
puheille ennen matkalle lähtöä.

Sitten hän sanoi Stasille erikoisesti:

-- Olen ollut sinulle suutuksissani ja olen vieläkin. Tiedätkö, että
olit vähällä syöstä minut perikatoon? Mahdi närkästyi minullekin ja
minun täytyi antaa Abdullahille suuri osa omaisuuttani voittaakseni
Mahdin armon, enkä tiedä auttaako se pitkäksikään aikaa. Missään
tapauksessa en tule auttamaan vankeja niinkuin tähän saakka. Mutta
minä säälin teitä ja etenkin (hän osoitti Neliä) häntä... Minulla on
samanikäinen tytär, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Hänen
tähtensä olen tehnyt kaiken tämän... Hän kantaa vieläkin povellaan
pientä hopeista ristiä... Hänellä on sama nimi kuin sinulla, pikku
tyttöseni. Jollei häntä olisi, kuolisin minäkin mieluummin kuin
eläisin tässä helvetissä.

Hän liikuttui ja vaikeni hetkeksi hieroen kädellä otsaansa, ja alkoi
sitten puhua muusta:

-- Mahdi lähettää teidät Fashodaan siinä uskossa, että kuolette
siellä. Siten hän kostaa sinun itsepäisyytesi, poika, sillä sinä
olet loukannut häntä syvästi. Tällä tavalla menetellen hän ei menetä
armeliaisuuden mainetta. Sellainen hän on aina... Mutta kuka tietää,
kenet kuolema ensin korjaa! Abdullah antoi hänelle vihjeen lähettää
teidän mukaanne samat roistot, jotka ovat teidät varastaneetkin. Hän
on palkinnut heidät kitsaasti ja pelkää nyt, että se tulee yleisesti
tiedoksi. Teillä on nyt rasittava matka edessä. Te tulette kulkemaan
autioitten ja epäterveellisten seutujen kautta -- hoitakaa siis kuin
silmäteräänne niitä pulvereita, joita annoin teille matkalle.

-- Sanokaa kerran vielä Gebrille, ettei hän saa lyödä eikä pitää
Neliä nälässä, Stas pyysi.

-- Älkää pelätkö. Olen uskonut teidät sen vanhan sheikin huostaan,
joka kuljettaa postia. Hän on minun vanha tuttavani. Olen antanut
hänelle taskukelloni ja siten saanut hänet pitämään teistä huolta.

Kreikkalainen alkoi hyvästellä. Hän sulki Nelin syliinsä, painoi
hänet rintaansa vasten ja lausui useampaan kertaan:

-- Jumala sinua siunatkoon, lapseni!...

Sillä välin aurinko oli laskenut. Yö oli tähtikirkas. Pimeässä kuului
hevosten ja kuormattujen kamelien pärskyntää.



20


Vanha sheikki Hatim piti kreikkalaiselle antamansa lupauksen ja
huolehti tunnollisesti lapsista. Matka Valkoisen Niilin vartta
ylöspäin oli rasittava. He ajoivat Ketain Ed-Ducim ja Kana seutujen
läpi, sivuuttivat Abban, Niilissä sijaitsevan metsäisen saaren,
jolla Mahdi oli asunut ennen sotaa dervishierakkona ontossa
puussa. Karavaanin täytyi usein kiertää papyrusta kasvavat vetiset
painanteet, niin sanotut suddit, joilta tuuli toi myrkyllistä huurua.
Englantilaiset insinöörit olivat aikoinaan tehneet laivaväylän halki
rämeiden, jotta laivat saattoivat kulkea Khartumista aina Fashodaan,
vieläpä ylemmäksi. Mutta nyt oli uoma mennyt umpeen ja vesi noussut
yli rantojen. Korkeata dshunglaa (pensasta ja ruohotiheikköä)
kasvoi virran kahden puolen. Dshunglasta kohosi termiittikekoja
ja jättiläispuita. Paikoin metsä ulottua virtaan saakka. Kuivilla
paikoilla oli akaasialehtoja. Ensimmäisinä viikkoina he näkivät
arabialaisia kyliä omituisine, pulleakattoisine taloineen, mutta
Abban takana oli Mustien maa. Se oli hyvin autiota, sillä dervishit
olivat vanginneet alkuperäisen neekeriväestön ja myyneet sen orjiksi
Sisä-Afrikan markkinoilla. Ne alkuasukkaat, joiden oli onnistunut
välttää orjuus piileskelemällä metsissä ja tiheiköissä, tuhosi
Valkoisen ja Sinisen Niilin seuduilla raivoava isorokko tai nälkä.
Sorgo-, maniokki- ja banaani-istutukset olivat dshunglan peitossa.
Villit eläimet lisääntyivät, kun niitä ei kukaan pyydystänyt. Illan
suussa lapset näkivät kaukaa elefantteja, jotka näyttivät liikkuvilta
luodoilta. Hatim, joka aikoinaan oli kaupitellut norsunluuta,
moksautti suullaan, huokasi ja kuiskasi Stasille luottamuksellisesti:

-- Mashallah! Mikä rikkaus! Mutta nyt täällä ei kannata metsästää,
koska Mahdi on kieltänyt englantilaisia kauppiaita tulemasta
Khartumiin, joten kukaan ei kysy norsunluuta, paitsi jotkut emiirit
joskus umbaha-torvia varten.

He näkivät myös kirahveja, jotka karavaania säikkyen pakenivat kaula
huojuen. Goz-Abu-Gumasta eteenpäin näkyi yhä useammin puhveleita ja
antilooppeja, joita karavaanin kuljettajat kävivät metsästämässä
toivoen saavansa tuoretta lihaa; useimmin heillä oli huono
metsästysonni.

Elintarvikkeita oli niukasti, sillä näiltä hävitetyiltä seuduilta
ei saanut viljaa, banaaneita eikä kalaa. Ennen olivat neekerit
kernaasti vaihtaneet ruokatavaroita lasihelmiin ja messinkilankaan.
Hatim ei antanut lasten nälkiintyä, mutta Gebriä hän sen sijaan piti
vähemmällä ruoalla. Kun tämä kerran yöllä löi Stasia, Hatim käski
panna sudanilaisen pitkälleen maahan ja lyödä häntä kolmekymmentä
kertaa bamburuo'olla jalkapohjiin. Rangaistu, joka kahtena seuraavana
päivänä joutui hiiviskelemään varpaisillaan, kirosi sitä hetkeä,
jolloin oli jättänyt Medinet-el-Fajumin.

Stas oli aluksi iloinen siitä, että he olivat päässeet ruttoisesta
Omdurmanista ja että hän sai nähdä seutuja, joista hän oli aina
uneksinut. Hänen voimakas elimistönsä oli tähän saakka kestänyt
hyvin matkan rasitukset, ja runsaampi ravinto palautti tarmoa. Nyt
hän rupesi taas kuiskailemaan pikku siskon korvaan, että paeta
saattoi myös Valkoisen Niilin seuduilta. Tytön terveys huolestutti
häntä. Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun he olivat Omdurmanista
lähteneet, mutta Nel ei ollut vieläkään sairastunut kuumeeseen,
vaikka olikin laihtunut ja muuttunut kasvoiltaan yhä läpikuultavamman
näköiseksi; hänen kätösensä olivat kuin vahasta valetut. Tytöltä
ei puuttunut apua eikä hoitoa, siitä pitivät Stas, Dinah ja Hatim
huolen, mutta täällä ei ollut enää erämaan terveellistä ilmaa. Kostea
ja kuuma ilmasto yhdessä matkan rasitusten kera kulutti yhä enemmän
heikon tytön voimia.

Goz-Abu-Gumasta lähtien Stas antoi hänelle päivittäin puoli pulveria
kiniiniä, mutta poika tuli surulliseksi ajatellessaan, ettei tätä
lääkettä riittänyt pitkällekään ja ettei sitä voi saada mistään.
Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä täytyi näin estää kuumetta
tulemasta. Toisinaan Stas oli hyvin levoton. Hän toivoi kuitenkin,
että Smain etsisi heille terveellisemmän paikan kuin Fashoda, jos hän
kerran tahtoo vaihtaa heidät omiin lapsiinsa.

Mutta onnettomuus vaatii uhrinsa. Päivää ennen tuloa Fashodaan Dinah,
joka jo Omdurmanissa oli tuntenut olevansa heikossa kunnossa meni
tajuttomaksi ja putosi kamelin selästä maahan. Stas ja Chamis saivat
hänet suurella vaivalla tajuihinsa. Illalla Dinah sanoi kyynelsilmin
jäähyväiset rakastamalleen pikku neidille ja kuoli.

Kun Dinah oli kuollut, tahtoi Gebr leikata häneltä korvat
näyttääkseen Smainille toteen matkalla sattuneen kuoleman ja
vaatiakseen korvausta siitäkin, että oli ryöstänyt Dinahin. Niin
tehtiin tavallisesti matkalla kuolleille orjille. Mutta Stasin ja
Nelin pyynnöstä Hatim ei suostunut siihen, ja Dinah haudattiin
kunniallisesti ja hänen hautansa peitettiin hyeenoilta kivillä ja
okaisilla pensailla.

Lapset tunsivat nyt olevansa entistä enemmän yksin, sillä he olivat
kadottaneet ainoan läheisen ja heihin kiintyneen ihmisen. Etenkin Nel
masentui. Turhaan Stas lohdutteli häntä koko yön ja vielä seuraavan
päivänkin.

Matkan kuudes viikko alkoi. Seuraavana päivänä auringon ollessa
korkeimmillaan he saapuivat Fashodaan, mutta näkivät vain tuhkaa
ja raunioita. Mahdilaiset pitivät leiriä taivasalla pikaisesti
kyhätyissä ruokoteltoissa. Siellä täällä törrötti ympyränmuotoisia
nokisia saviseiniä ja virran partaalla muuan puinen rakennus, joka
egyptiläisten hallitessa oli ollut norsunluuvarasto. Nyt siinä asusti
dervishien johtaja, emiiri Seki-Tamala. Tämä mies oli hyvin huomattu
mahdilaisten keskuudessa ja kalifi Abdullahin salainen vihollinen,
mutta sitä vastoin Hatimin hyvä ystävä. Seki-Tamala otti vanhan
sheikin ja lapset erittäin vieraanvaraisesti luokseen, mutta kertoi
heille hyvin ikävän sanoman: Smain ei ollut Fashodassa. Hän oli kaksi
päivää sitten lähtenyt etelään päin hankkimaan orjia, ja vaikeata
oli sanoa milloin hän palaisi, koska lähin ympäristö oli autio
alkuasukkaista, joita siis täytyi etsiä hyvin kaukaa. Jonkin matkan
päässä Fashodasta alkoi Abessinia, jota vastaan dervishit myöskin
kävivät sotaa, mutta Smain, jolla oli vain kolmesataa miestä, ei
uskaltanut lähestyä Abessinian rajaa.

Seki-Tamala ja Hatim alkoivat harkita, mitä tehdä lapsille.
Neuvottelua kesti vielä illallisaterialle, jolle myös Stas ja Nel oli
kutsuttu.

-- Hatim, sinä olet tuonut minulle käskyn, puhui Seki-Tamala, --
hyökätä etelään päin Ladossa asuvaa Emin passaa vastaan, jolla on
höyrylaivoja ja sotajoukko mainitussa paikassa. Sinun täytyy palata
Omdurmaniin, koska Fashodaan ei siis jää ainoatakaan elävää sielua.
Täällä ei ole missä asua, mitä syödä, mutta taudit täällä raivoavat.
Minä tiedän, että rokko ei koske valkoihoisiin, mutta kuume tappaa
nämä lapset kuukauden kuluessa.

-- Minun on käsketty tuoda heidät Fashodaan, vastasi Hatim. -- Olen
sen tehnyt eikä minun siis tarvitse heistä enää välittää. Mutta koska
ystäväni Kaliopuli, joka on kreikkalainen, uskoi heidät huostaani, en
soisi lasten liiaksi kärsivän.

-- Sen sijaan että jätämme heidät autioon Fashodaan, lähetämme heidät
Smainin luo näitten samojen miesten mukana, jotka ovat tuoneet heidät
Omdurmaniin. Smain on mennyt korkeille, vuorisille ja kuiville
seuduille, missä kuume ei tapa ihmisiä, kuten täällä virran varrella.

-- Entä miten he löytävät Smainin?

-- Tulen jälkiä pitkin. Hän polttaa dshunglaa ajaakseen villieläimiä
kallioiden väliin, missä on helppo tappaa niitä, tai karkottaakseen
neekerejä tiheiköistä, joihin nämä piiloutuvat vainoojiaan pakoon...
Smainia ei ole vaikea löytää.

-- Entä voivatko he saavuttaa hänet?

-- Viikon päivät hän viipyy samalla paikalla savustaakseen lihaa.
Vaikka he lähtisivät parin kolmen päivän päästä, niin sittenkin he
saavuttaisivat Smainin.

-- Mutta miksi lähteä sinne häntä hakemaan, kun hän muutenkin palaa
Fashodaan?

-- Ei suinkaan, sillä jos orjapyydystys onnistuu hyvin, vie hän
saaliinsa suoraan markkinoille.

-- Mitä on siis tehtävä?

-- Muista, että kun me molemmat lähdemme Fashodasta, niin lapset
kuolevat nälkään, jollei kuumetauti heitä tappaisikaan.

-- Kautta profeetan, se on totta!

Eipä todellakaan ollut muuta keinoa kuin lähettää lapset uudelle
vaellukselle. Mutta hyväsydäminen Hatim oli huolissaan siitä, että
Gebr kohtelisi lapsia pahasti. Ankara Seki-Tamala, jota hänen omat
sotamiehensäkin pelkäsivät, käski tuoda Gebrin luokseen ja sanoi
tälle, että hänen täytyi viedä lapset elävinä ja hyvissä voimissa
Smainin luo, muuten hänet hirtetään. Hyvä Hatim sai emiirin antamaan
pikku Nelille orjattaren, jonka tuli palvella tyttöä matkalla ja
Smainin leirissä. Nel tuli sangen iloiseksi lahjasta, etenkin
kun orjatar oli aivan nuori dinkasukuinen neekerityttö, jonka
kasvonpiirteet olivat hauskat ja ilme lempeä.

Stas tiesi, että Fashodassa asuminen olisi kuolemaksi, eikä siis
vastustanut lähtöä uudelle, kolmannelle retkelle.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät myöskään olleet matkaa vastaan,
koska arvelivat Smainin avulla saavansa hekin haltuunsa orjia, joita
voisivat voitolla myydä markkinoilla. He tiesivät, että orjakauppiaat
useasti rikastuvat, ja läksivät siitäkin syystä mieluummin matkalle
kuin jäivät tänne Hatimin ja Seki-Tamalan silmälläpidon alaisiksi.

Matkavalmistelut veivät paljon aikaa ja lastenkin täytyi saada levätä
tarpeeksi. Kameleja ei voinut enää käyttää ja sen tähden lähdettiin
hevosilla. Mutta Mea, Nelin palvelijatar, ja Kali, Gebrin orjapoika,
saivat kävellä hevosten vierellä. Nimet Mea ja Kali oli Stas antanut
heille. Hatim hankki vielä aasin kantamaan Nelille varattua telttaa
ja ruokaa lapsille kolmeksi päiväksi. Enempää ei Seki-Tamala voinut
antaa heille mukaan. Nelille tehtiin naisten satula huovasta,
palmumatoista ja bambusta.

Kolme päivää lapset viipyivät Fashodassa, jossa virralta nousevat
suunnattomat moskiittoparvet tekivät olon sietämättömäksi. Päivällä
lenteli myös suuria, sinisiä kärpäsiä, jotka eivät tosin pistäneet,
mutta tunkeutuivat korviin, silmiin ja suuhun. Stas oli jo Port
Saidissa kuullut, että sääsket ja kärpäset levittävät kuumetta ja
silmätulehdusta. Lopulta hän pyysi Seki-Tamalaa lähettämään heidät
matkalle mahdollisimman pian, koska kevätsateet lähenivät.



21


-- Stas, mistä se johtuu, että vaikka me ajamme ja ajamme Smainia ei
kuitenkaan näy.

-- En tiedä. Hän kulkee varmaankin ripeästi eteenpäin ehtiäkseen
pian niille seuduille, missä vielä on neekerejä. Tahtoisitko sinä jo
päästä hänen luokseen?

Tyttö nyökäytti vaaleata päätään.

-- Miksi sitten?

-- Smainin läsnäollessa Gebr ei varmaankaan uskaltaisi lyödä Kali
parkaa niin julmasti.

-- Tuskin Smain itse on sen parempi. He ovat kaikki armottomia
orjilleen.

-- Niinkö? Kaksi kyyneltä vierähti tytön poskipäiltä.

Yhdeksäs päivä tätä matkaa oli kulumassa. Gebr, joka nyt johti
karavaania, löysi helposti Smainin jäljille. Poltettu dshungla ja
nuotioiden tuhka, jyrsityt luut ja muut jätteet osoittivat hänelle
tien. Mutta viisi päivää myöhemmin he joutuivat suurelle arolle,
jonka tuli oli polttanut joka suuntaan. Jäljet tulivat epäselvemmiksi
ja saattoivat johtaa harhaan, etenkin kun Smain, kuten näytti, oli
jakanut miehistönsä pienempiin osastoihin löytääkseen helpommin
metsänriistaa ja syötävää. Gebr ei tiennyt, mihin suuntaan mennä,
ja karavaani palasi usein samaan paikkaan, mistä oli lähtenytkin.
Sitten he ajoivat suurehkon metsän halki ja saapuivat seudulle, missä
maaperä oli kivistä ja kasvillisuus niukkaa. Vain muutamin paikoin
kasvoi euforbioita, mimosia ja hoikkia, vaaleanvihreitä puita,
joitten lehtiä syötettiin hevosille. Ei ollut jokia eikä puroja,
mutta onneksi satoi silloin tällöin, joten kallioiden koloista löytyi
vettä.

Smainin miehet olivat karkottaneet metsänriistan, ja karavaani
olisi saattanut kuolla nälkään, jollei hevosten jaloista olisi tuon
tuostakin pyrähtänyt lentoon lintuja, joita sitten iltaisin oli
puissa niin sakeasti, että tarvitsi vain ampua sinne päin, niin
sai varmasti joitakuita. Ne olivat siksi kesyjä ja lensivät niin
raskaasti, että karavaanin edellä juokseva Saba puri joka päivä
useita kuoliaaksi. Chamis ampui niitä toistakymmentä päivittäin
vanhalla pyssyllä, jonka hän oli houkuttelemalla saanut eräältä
Hatimin dervishiltä matkalla Omdurmanista Fashodaan. Mutta hänellä
ei ollut hauleja kuin kahteenkymmeneen panokseen ja hän oli levoton
siitä, miten kävisi, kun varasto loppuisi. Kallioilla oli varmaankin
antilooppeja, mutta niitä ei voinut ampua muulla kuin luodikolla.
Mutta he eivät osanneet käyttää Stasin luodikkoa, eikä Gebr uskonut
sitä pojan käsiin.

Gebr alkoi tulla levottomaksi matkan pitkittymisestä ja arveli jo
kääntyä takaisin Fashodaan, sillä elleivät he löytäisi Smainia, he
voisivat eksyä näille asumattomille seuduille, missä petoeläimet ja
orjanmetsästyksestä vihastuneet neekerit olivat heidän uhkanaan.
Mutta koska Gebr ei ollut kuullut mitään emiiri Seki-Tamalan
retkestä Emin passaa vastaan, hän ei uskaltanut näyttäytyä ankaralle
emiirille, joka oli käskenyt viedä lapset Smainille.

Kaikki tämä täytti Gebrin mielen katkeruudella ja vihalla. Hän ei
enää uskaltanut kostaa Stasille eikä Nelille, mutta Kali paran
selkään ilmaantui joka päivä verisiä ruoskannaarmuja. Nuori orja
lähestyi pelosta vavisten ankaraa herraansa. Turhaan hän syleili
Gebrin jalkoja ja suuteli käsiä, turhaan hän lankesi kasvoilleen
tämän eteen, sillä tuska ja valitus eivät liikuttaneet kivistä
sydäntä. Yöksi Kali pantiin jalkapuuhun, jottei hän voisi paeta.
Päivällä hän käveli Gebrin hevosen vieressä, mikä huvitti Chamista.

Nel itki pojan kärsimyksiä. Stas puhui usein Kalin puolesta, mutta
kun hän huomasi sen vain yllyttävän Gebriä, hän vaikeni hammasta
purren.

Mutta Kali oli ymmärtänyt lasten tahtovan hänen parastaan ja rakasti
heitä syvästi.

Viimeisinä kahtena päivänä he olivat ajaneet pitkin kivistä notkoa,
jonka kahden puolen oli korkeat kalliot. Sateisena aikana notko oli
täynnä vettä, mutta nyt oli maa melkein kuivaa. Gebr oli lähtenyt
kulkemaan notkoa pitkin, koska se vähitellen kohosi, ja tästä syystä
hän otaksui joutuvansa korkealle paikalle, josta päivällä saattaisi
nähdä savut ja yöllä tulet Smainin leiristä. Notko oli paikoin
niin ahdas, että vain kaksi hevosta saattoi kulkea vierekkäin,
mutta toisin paikoin se levisi laaksoiksi, joita korkeat kalliot
ympäröivät. Näillä kallioilla istui paviaaneja, jotka leikittelivät
keskenään ja näyttivät hampaitaan karavaanille.

Iltapäivän viides tunti oli kulumassa. Aurinko teki laskua. Gebr
ajatteli yömajaa, mutta hän tahtoi etsiä laakson, johon voisi laittaa
zeriban, aitauksen, okaisista mimosa- ja akaasiapensaista karavaanin
suojaksi petoeläimiä vastaan. Saba juoksi edellä haukkuen apinoita,
ja sen haukunta kajahteli kallioitten välissä.

Mutta yhtäkkiä haukunta lakkasi, ja hetken kuluttua koira karkasi
täyttä laukkaa hevosten luo selkäkarvat pystyssä ja häntä koipien
välissä. Beduiinit ja Gebr ymmärsivät, että se pelkäsi jotakin, mutta
ratsastivat eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä oli.

Vähän matkaa ratsastettuaan he pysäyttivät hevosensa ja jäivät kuin
kivettyneinä katsomaan kauhistuttavaa näkyä.

Pienellä kalliolla keskellä laajaa laaksoa makasi leijona. Se oli
korkeintaan sadan askelen päässä heistä. Kun tuo mahtava eläin
huomasi ajajat ja hevoset, se nousi istumaan ja katsoi tulijoihin.
Laskeva aurinko valaisi sen suuren pään ja kiharaisen rinnan, ja
tässä punertavassa valaistuksessa se muistutti sfinksejä, jotka
koristavat vanhojen egyptiläisten temppelien käytäviä.

Hevoset rupesivat peräytymään, eivätkä kauhistuneet ratsastajat
tienneet mitä tehdä. Kuului avuttomia ja tuskaisia huudahduksia:
"Allah! Bismillah! Allah Akbar!"

Erämaan kuningas katsoi heihin kallioltaan liikkumattomana kuin
pronssiveistos. Gebr ja Chamis olivat kuulleet kauppamiehiltä, jotka
ostavat norsunluuta ja kumia, että leijonat usein sulkevat tien
karavaaneilta, joiden tästä syystä täytyy tehdä suuria kierroksia.
Mutta nyt se oli mahdotonta. He saattoivat kääntyä ja paeta, mutta
siinä tapauksessa olisi peto varmaan lähtenyt ajamaan heitä takaa.

Kuului hätäisiä kysymyksiä ja huudahduksia:

-- Mitä tehdä?

-- Allah! Ehkä se väistyy!

-- Ei väisty!

Taas oli aivan hiljaista. Kuului vain hevosten korskuntaa ja ihmisten
hätäistä hengitystä.

-- Päästetään Kali irti, Chamis sanoi kiireesti Gebrille, -- ja
paetaan hevosilla, niin leijona tappaa hänet ja jättää meidät rauhaan.

-- Niin! Niin! vahvistivat beduiinit.

Mutta Gebr arveli, että Kali kiipeäisi heti jyrkälle
kallioseinämälle, ja leijona lähtisi ajamaan hevosia takaa. Sitten
hän aikoi surmata orjan ja jättää siihen, ja kun peto hyökkäisi
heidän peräänsä, se tuntisi veren hajua ja pysähtyisi syömään.

Gebr veti köyteen sidotun Kalin luokseen ja nosti jo veitsensä, mutta
Stas tarttui yhtäkkiä hänen väljään hihaansa.

-- Mitä sinä teet, roisto?

Gebr aikoi riuhtaista kätensä irti, mutta hiha oli niin suuri, ettei
se niinkään helposti onnistunut. Hän sähisi raivoisasti:

-- Koira, jollei yksi riitä, pistän sinutkin kuoliaaksi! Kautta
Allahin minä pistän sinutkin kuoliaaksi!

Stas kalpeni pelosta, että Gebr panisi uhkauksensa täytäntöön, ja hän
kiskoi hihasta kahta voimakkaammin sanoen:

-- Anna pyssyni, niin ammun leijonan! Beduiinit pelästyivät
kuullessaan nämä sanat, mutta Chamis, joka oli nähnyt Stasin ampuvan
Port Saidissa, huusi samassa:

-- Anna pyssy hänelle! Hän tappaa leijonan!

Gebr muisti, kuinka Stas oli ampunut Karun-järvellä ja luopui vaaran
uhatessa heti vastarinnasta. Hän antoi luodikon pojalle ja Chamis
aukaisi patruunalaukun, josta Stas sieppasi kouransa täyteen ja alkoi
ladata pyssyä astuen samalla eteenpäin.

Ensi askeleilla hän oli kuin huumaantunut ja näki vain itsensä
ja Nelin ja tytön kaulassa Gebrin veitsen jäljen. Mutta pian sai
läheinen, hirvittävä vaara hänet unohtamaan kaiken muun. Hänen
edessään oli leijona.

Kun Stas näki pedon, hänen silmissään musteni, kasvot kylmenivät
ja jalat tulivat lyijynraskaiksi. Hengitys salpautui. Hän oli
Port Saidissa lukenut leijonanmetsästyksestä, mutta oli aivan
toista lukea kirjoista kuin katsoa petoa silmästä silmään. Arabit
pidättivät hengitystään, sillä he eivät olleet ikinä nähneet mitään
tällaista. Toisella puolella pieni poika, joka korkeitten kallioitten
keskellä näytti vieläkin pienemmältä, toisella auringon kultaama,
ylivoimainen, julma petoeläin.

Tahtonsa lujuudella Stas voitti pelon aiheuttaman tunnottomuuden
jaloissaan ja astui eteenpäin. Hetken aikaa hänestä tuntui kuin
hänen sydämensä olisi noussut kurkkuun, ja sitä kesti kunnes hän
oli nostanut pyssynperän olkapäätään vasten. Nyt hän ajatteli
muuta. Mennäkö vielä lähemmäksi vai ampuako jo? Mihin tähdätä?
Mitä lyhyempi matka, sitä varmemmin sattuu... Siis lähemmäksi!
lähemmäksi! Neljäkymmentä askelta... liian paljon... kolmekymmentä...
kaksikymmentä... Tuuli toi jo väkevää petoeläimen hajua...

Stas pysähtyi.

-- Kuula silmäin väliin, muuten hukka minut perii! ajatteli hän. --
Nimeen Isän ja Pojan...

Leijona ojensihe ja painoi sitten päänsä alas. Sen huulet avautuivat
ja kulmakarvat rypistyivät. Jokin kehno olento oli uskaltanut
lähestyä sitä liian lähelle -- ja se valmistautui hyökkäykseen
vetäytyen hiukan takakäpälilleen...

Stas näki pedon pään tähtäimen keskellä -- ja veti liipasimesta.

Pamahti. Leijona nousi täyteen korkeuteensa ja kaatui sitten
taaksepäin.

Kuolemankouristuksissaan se putosi kalliolta maahan.

Stas piti kivääriä vielä hetken ampuma-asennossa, mutta kun hän näki
kouristusten loppuvan ja kellertävän ruumiin makaavan hervottomana,
hän aukaisi kiväärinsä lukon ja pani uuden patruunan ammutun sijaan.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät nähneet heti, mitä oli tapahtunut,
koska kaikki oli vielä savun peitossa. Kun savu oli hälvennyt, he
alkoivat huutaa aikoen rientää Stasin luo, mutta mikään voima ei
olisi saanut hevosia astumaan askeltakaan eteenpäin.

Stas kääntyi ympäri, silmäili neljää arabialaista ja iski katseensa
Gebriin.

-- Nyt on mittasi täynnä, ajatteli hän. -- Nyt sinä et surmaa enää
Neliä etkä ketään muutakaan.

Stas tunsi taaskin poskiensa ja nenänsä kylmenevän, mutta ei pelosta,
vaan järkähtämättömästä päätöksestä, joka muutti hänen sydämensä
rautapalaseksi.

-- He ovat roistoja pyöveleitä, murhamiehiä, ja Nel on heidän
käsissään!... Tämä ei ole murha! ajatteli hän.

Stas lähestyi heitä, jäi seisomaan ja vei salaman nopeasti
pyssynperän poskelleen.

Kaksi laukausta, toinen heti toisen jälkeen, kajahti kallioitten
keskellä. Gebr kaatui maahan kuin hiekkasäkki, ja Chamis kyykähti
eteenpäin painaen verisen otsansa hevosen harjaan.

Molemmat beduiinit huusivat kauheasti, hyppäsivät alas hevosilta ja
hyökkäsivät Stasia kohti. Stas toivoi, että he olisivat paenneet
ja siten pelastaneet henkensä, mutta sokean raivon valtaamina he
luulivat ehtivänsä hakata pojan kappaleiksi, ennenkuin tämä saisi
pyssynsä uudestaan ladatuksi. Mutta he olivat juosseet tuskin paria
kymmentä askelta, kun kivääri pamahti kaksi kertaa pahaenteisesti, ja
beduiinit kaatuivat kasvoilleen maahan.

Toinen, jota hätäinen laukaus ei ollut heti tappanut, kömpi
seisomaan, mutta samassa silmänräpäyksessä Saba puri hampaansa miehen
niskaan.

Seurasi kuolonhiljaisuus.

Sen keskeytti Kalin tuskallinen huuto. Hän heittäytyi polvilleen,
ojensi kätensä ja huusi ki-suahelin kielellä:

-- Bwana Kubwa! (Suuri herra!) Tapa leijona, tapa pahat ihmiset,
mutta älä tapa Kalia!

Stas ei kuullut hänen huutoaan. Hän tuijotti hetken aikaa
mielettömästi eteensä, mutta huomattuaan Nelin kalpeat kasvot ja
pelokkaat silmät hän juoksi tytön luo:

-- Nel! Älä pelkää!... Nel! Me olemme vapaat!...

He olivat todellakin vapaat, mutta he olivat eksyksissä autiossa
Mustien maassa.



22


Ennenkuin Stas ja nuori neekeri olivat siirtäneet arabien ja leijonan
ruumiit notkon laitaan, oli aurinko laskeutunut vieläkin alemmaksi,
ja kohta olisi yö. Orja osoitti rintaansa, sitten kuollutta leijonaa
ja sanoi suutaan maiskutellen: "Msuri njama" (hyvää lihaa). Mutta
lähelle ruumiita ei voinut jäädä yöksi. Stas käski hänen ottaa kiinni
hevoset, jotka olivat paenneet laukauksia.

Musta poika menetteli viisaasti. Sen sijaan, että olisi ajanut
hevosia takaa notkoja pitkin, jolloin nämä olisivat paenneet yhä
kauemmaksi, hän kiipesi kallionseinämän yli ja sai saarretuksi neljä
niistä. Mutta Gebrin ja Chamiksen hevosia ei näkynyt. Mutta hyvä
näinkin: neljä hevosta ja muuliaasi, joka järkyttävien tapausten
aikana oli pysynyt täysin rauhallisena. Se löytyi solan mutkan takaa,
missä se söi ruohoa. Sudanilaiset hevoset näkevät usein petoeläimiä,
mutta leijonaa ne pelkäävät kuitenkin. Oli siis vaikea viedä ne
kallion ohi, jonka juurella oli suuri vesilätäkkö. Hevoset nuuskivat
ja korskuivat, mutta kun aasi meni ohi korvat luimussa, seurasivat
ratsut sen esimerkkiä.

Vaikka oli jo yö, he ajoivat vielä noin kilometrin matkan ja
pysähtyivät amfiteatterin tapaiseen laaksoon, jossa kasvoi
orjantappuroita ja pistäviä mimosapensaita.

-- Herra, nuori neekeri sanoi, -- Kali tekee tulen, suuren tulen!

Hän veti esiin leveän sudanilaisen miekan, jonka oli ottanut
kuolleelta Gebriltä, ja alkoi sillä katkoa pensaita ja pieniä puita.
Kun hän oli sytyttänyt tulen, hän varasi polttopuita vielä yönkin
varalle.

Yhdessä Stasin kanssa hän pystytti teltan Nelille korkean
kallioseinän viereen ja teki teltan ympärille zeriban, aitauksen
okaisista pensaista. Hevoset eivät mahtuneet zeriban sisään, ja kun
metalliastiat ja säkit oli otettu niiden selästä, niiden etujalat
sidottiin jotteivät ne poistuisi liian kauaksi ruohoa ja vettä
hakemaan. Mea muuten löysikin kallionkolosta vettä, joka riitti
sekä hevosille että Chamiksen ampumien lintujen keittämiseen. Aasin
kuormasta löytyi durraa, vähäsen suolaa ja kuivattua maniokkijuurta.

Illallinen oli runsas, ja Kali ja Mea soivatkin aika lailla. Nuori
neekeripoika, jota Gebr oli kiusannut nälällä söi kahden edestä. Hän
oli täydestä sydämestään kiitollinen uusille isännilleen ja lankesi
illallisen syötyään kasvoilleen Stasin ja Nelin eteen merkiksi, että
tahtoi olla koko ikänsä heidän orjanaan. Sitten hän yhtä nöyrästi
osoitti kunnioitustaan Stasin pyssylle, koska hän nähtävästi arveli,
että oli paras pysyä hyvissä väleissä niin julman aseen kanssa. Kali
sanoi valvovansa vuorotellen Mean kanssa, jottei tuli pääsisi "suuren
herran" ja "bibin" nukkuessa sammumaan. Ja hän istuutui Stasin
viereen ja alkoi hyräillä laulua, jossa tuon tuostakin toistuivat
sanat: "Simba kufa!", mikä ki-suahelin kielellä merkitsee: leijona on
tapettu.

Mutta "suuri herra" ja "bibi" eivät saaneet unta. Stasin pyynnöstä
Nel söi vähäsen linnunlihaa ja keitettyä durraa. Tyttö sanoi, ettei
hänen ole nälkä eikä uni, vaan jano. Stas pelkäsi hänen sairastuneen
kuumeeseen, mutta tytön kädet olivat kylmät. Stas sai hänet
menemään telttaan, johon hän oli valmistanut tytölle makuusijan,
tarkastettuaan ensin, ettei ruohossa ollut skorpioneja. Itse hän
istuutui pyssy kädessä kivelle vartioimaan pikku siskoa petoeläimiltä
siltä varalta, ettei nuotio peloittaisi niitä pois.

Sanomaton väsymys valtasi hänet. Itsekseen hän ajatteli: "Minä olen
tappanut Gebrin ja Chamiksen, olen tappanut beduiinit ja leijonan --
me olemme vapaat." Mutta oli kuin joku muu olisi kuiskannut hänen
korvaansa ne sanat, eikä hän olisi tiennyt, mitä ne merkitsivät. Hän
tunsi olevansa vapaa, mutta tunsi myös, että jotakin kauheata oli
tapahtunut, ja se painoi hänen rintaansa kuin raskas kivi.

Vihdoin hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän katseli pitkän aikaa
suuria yöperhosia, jotka lentelivät tulen ympärillä, hänen päänsä
alkoi painua, ja hän nukahti. Kali nukkui myös, mutta hän heräsi tuon
tuostakin, ja lisäsi oksia nuotioon.

Ympärillä vallitsi syvä, öinen hiljaisuus, mikä on tropiikissa
harvinaista. Kuun valo ei yltänyt notkon pohjalle, mutta ylhäällä
taivaalla tuikkivat oudot tähtisikermät. Ilma kävi niin kylmäksi,
että Stas heräsi, pudisti unet silmistään ja rupesi pelkäämään, että
Nel saattaisi vilustua. Hän meni telttaan katsomaan, nukkuiko Nel ja
istuutui sitten lähemmäs tulta, rupesi torkkumaan ja nukahti sikeään
uneen.

Yhtäkkiä hän heräsi jalkojensa juuressa nukkuneen Saban murinaan.
Kali havahtui myös. He katsoivat levottomina koiraa, jonka korvat
liikkuivat sinnepäin, mistä he olivat saapuneet. Koira tuijotti
pimeyteen ja sen selkäkarvat pörhistyivät. Nuori orja heitti
vikkelästi kuivia oksia nuotioon.

-- Herra, hän kuiskasi, -- ota pyssy, ota pyssy! Stas otti
luodikkonsa ja asettui paikkaan, josta saattoi nähdä kauemmaksi
notkelmaan. Saban murina kiihtyi. Ensin oli pitkän aikaa hiljaista,
sitten kuului kolkkoa jyminää ikään kuin lauma suuria eläimiä olisi
ollut tulossa nuotiolle päin.

Stas ymmärsi heti, että vaara oli uhkaamassa. Mitä oli tehtävä? Ehkä
ne olivat puhveleita tai sarvikuonoja, jotka etsivät tietä ulos
notkosta. Jollei pyssynlaukaus säikähdyttäisi niitä pakoon, olisi
karavaani hukassa, sillä nämä eläimet tallaavat alleen kaiken, mitä
eteen osuu.

Entäpä jos kysymyksessä on jo Smainin osasto, joka on löytänyt
ruumiit notkosta ja lähtenyt ajamaan murhamiehiä takaa? Stas ei
itsekään tiennyt, kumpi olisi parempi, pikainen kuolema vai uusi
orjuus. Hän ajatteli, että jos Smain itse on mukana, hän ehkä
armahtaa heidät, mutta villit dervishit varmasti joko tappavat
heidät tai, mikä pahempi, kiduttavat julmasti. "Suokoon Jumala", hän
ajatteli, "niitten olevan petoeläimiä eikä ihmisiä!"

Jyminä kasvoi. Kuului jo kavioitten töminää. Vihdoin sukelsi
pimeydestä esiin eläimiä, jotka laukkasivat heitä kohti silmät
kiiluen, sieraimet pullistuneina ja harja koholla.

-- Hevosia! huusi Kali.

Ne olivat todellakin Gebrin ja Chamiksen hevoset, jotka olivat
peloissaan juosseet täyttä laukkaa, mutta tultuaan valopiiriin ja
nähtyään toverinsa pysähtyivät.

Stas ei laskenut pyssyä olkapäältään, sillä hän odotti kohta
näkevänsä hevosten takana leijonan kiharaisen pään tai pantterin
laakean otsan. Mutta hän odotti turhaan, sillä hevoset rauhoittuivat
nopeasti ja Saba lakkasi murisemasta. Se pyöri muutaman kerran
paikallaan ympäri, laskeutui maahan, veti itsensä sykkyrään ja
sulki silmänsä. Jos joku petoeläin oli ajanut hevosia takaa, se oli
kääntynyt ympäri tunnettuaan savun hajua ja nähtyään tulen loimut
kallioilla.

-- Kylläpä mahtoivatkin pelästyä, virkkoi Stas Kalille, -- kun
juoksivat leijonan ja ihmisten ruumiitten ohi.

-- Herra, neekeri vastasi, -- Kali luulee, että niin on tapahtunut.
Paljon, paljon hyeenoja ja sakaaleja on tullut notkoon syömään
ruumiita. Hevoset pakenevat niitä, mutta ne eivät ahdista hevosia,
sillä ne syövät Gebriä ja niitä muita...

-- Ehkä. Mutta menepä nyt riisumaan satulat hevosten selästä ja tuo
ne tänne. Älä pelkää, kyllä pyssyni suojelee sinua.

-- Kali ei pelkää, vastasi neekeri. Työnnettyään oksakasaa syrjään
hän astui zeribasta ulos. Samassa tuli Nelkin teltasta.

Saba nousi heti ja meni tytön silitettäväksi, mutta tyttö vetikin
takaisin kätensä, jonka oli jo ojentanut koiraa kohti.

-- Stas, mitä on tapahtunut? Nel kysyi.

-- Ei mitään. Ne kaksi hevosta tulivat tänne. Herättikö niitten
töminä sinut?

-- Minä olin herännyt sitä ennen ja aioin tulla ulos teltasta,
mutta...

-- Mutta mitä?

-- Minä ajattelin, että sinä suutut.

-- Minä? Sinulle?

Nel nosti silmänsä ja katsoi Stasiin toisin kuin koskaan ennen. Tämä
ihmetteli, sillä huomasi tytön äänessä ja ilmeessä pelkoa.

-- Hän pelkää minua! Stas ajatteli.

Aluksi tämä ajatus hiveli suloisesti pojan mieltä. Nelin mielestä
hän siis oli enemmän kuin täysikasvuinen mies: julma soturi, joka
levittää pelkoa ympäristöönsä. Mutta sitä kesti vain hetken, sillä
hänen huomiokykynsä oli kouliintunut. Hän pani merkille, että tytön
ilmeessä ei ollut ainoastaan pelkoa, vaan myös inhoa kaikkea sitä
verenvuodatusta kohtaan, minkä hän oli joutunut näkemään. Hän muisti,
että tyttö ei ollut tahtonut hyväillä Sabaa siksi, että tämä oli
purrut toisen beduiinin kuoliaaksi.

Stas tunsi sydäntään ahdistavan. Aivan toista oli ollut lukea
Port Saidissa kirjoista, kuinka amerikkalaiset turkismetsästäjät
kaukaisessa lännessä tappoivat tusinoittain intiaaneja, kuin itse
tehdä niin ja nähdä ihmisten makaavan verissään ja vääntelehtivän
kuoleman tuskissa. Ei ollut ihme, että Nelin sydän oli täynnä tuskaa
ja inhoa. Katkeruus valtasi Stasin, sillä hän oli varma siitä, että
ellei Neliä olisi ollut, hän olisi aikoja sitten saanut surmansa tai
paennut. Nelin tähden hän oli kärsinyt kaiken, minkä oli kärsinyt,
ja kaikesta oli seurauksena se, että tyttö seisoi hänen edessään
peloissaan ikään kuin ei enää olisikaan entinen pikku sisko. Hän
ei katsonut poikaa enää luottavaisesti silmiin kuten ennen, vaan
omituisen tuskaisesti. Samassa Stas tunsi itsensä onnettomaksi.
Ensi kerran hän oli liikuttunut ja alakuloinen. Hänen silmänsä
kyyneltyivät, ja jos "julman soturin" vain olisi sopinut, hän olisi
itkenyt ääneen. Mutta hän hillitsi itsensä, kääntyi tytön puoleen ja
kysyi:

-- Pelkäätkö, Nel? Tyttö vastasi hiljaa:

-- On niin... kauheaa!

Stas käski Kalin tuoda huopapeitteitä satuloista, levitti ne kivelle,
jolla hän oli istunut, ja sanoi:

-- Istu tähän, Nel, nuotion viereen... Yö on kylmä. Kun sinun tulee
uni, niin nojaa pääsi minuun ja nuku.

Mutta Nel toisti:

-- On niin kauheata!...

Stas kääri tytön viittaan, ja he istuivat pitkän aikaa ääneti nojaten
toisiinsa tulen punertavassa valossa. Zeriban takaa kuului hevosten
pärskyntää ja ruohon rouskuntaa niitten hampaissa.

-- Kuule Nel, Stas sanoi, -- minun täytyi tehdä niin... Gebr uhkasi
tappaa meidät jollei leijona pysähtyisi syömään Kalia, vaan lähtisi
ajamaan meitä takaa. Kuulitko? Muista, ettei hän uhannut ainoastaan
minua, vaan sinuakin. Minä vakuutan sinulle, että jollei hän olisi
uhannut, niin minäkään en olisi ampunut heitä, vaikka kyllä olin
sellaista ajatellut. Luulen, etten olisi voinut ampua. Mutta hänen
raakuudellaan ei ollut rajoja. Näithän itse, kuinka hän iloitsi Kalin
kärsimyksistä. Ja Chamis? Hän oli halpamaisesti pettänyt meidät!
Tiedätkö, miten olisi käynyt, jolleivät he olisi löytäneet Smainia?
Gebr olisi ruvennut samalla tavalla kiduttamaan meitä, sinuakin.
Minua kauhistuttaa pelkkä ajatus, että hän olisi ruoskinut sinua
ja kidutettuaan meidät kuoliaiksi kääntynyt takaisin Fashodaan ja
sanonut meidät kuolleen kuumeeseen... Nel, minä en tehnyt sitä
raakuudesta, vaan ajattelin vain sinun pelastumistasi. Sinun
parastasi minä vain ajattelin.

Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli todella surullinen. Nel
oli nähtävästi ymmärtänyt, koska hän nojautui tiiviimmin häneen. Stas
jatkoi:

-- Minä olen sama kuin ennenkin, suojelen sinua ja pidän sinusta
huolta. Niin kauan kuin he elivät, emme voineet ajatella
pelastumista, mutta nyt voimme paeta Abessiniaan. Abessinialaiset
ovat mustia ja villejä, mutta kristittyjä, ja he vihaavat dervishejä.
Jos sinä vain pysyt terveenä, niin kyllä se onnistuu, sillä
Abessinian rajalle ei ole kovinkaan pitkää matkaa. Mutta vaikka se ei
onnistuisikaan, vaikka joutuisimmekin Smainin käsiin, niin luulen,
ettei hän kostaisi meille. Hän ei ole ikinä nähnyt Gebriä eikä
beduiineja, hän tunsi vain Chamiksen, mutta mitäpä hänestä. Voimmehan
jättää sanomatta, että Chamis oli mukana. Jos onnistumme pääsemään
Abessinian rajalle, olemme pelastuneet, mutta vaikkemme pääsisikään
sinne, niin sinun ei missään tapauksessa kävisi huonommin, vaan
paremmin, sillä noin julmia ihmisiä kuin nämä olivat ei muualla
ole... Älä pelkää minua, Nel...

Tyttö kuunteli ja katsoi poikaa arastellen. Nähtävästi hän aikoi
sanoa jotakin, mutta hän ei saanut sitä sanotuksi. Vihdoin hän
kallisti päätään niin, että hänen hiuksensa valuivat hänen
kasvoilleen ja virkkoi hiljaa, hieman vapisevalla äänellä:

-- Stas...

-- Mitä, aarteeni?

-- Eivätkö he tule tänne?...

-- Ketkä? Stas kysyi ihmeissään.

-- Ne...tapetut...

-- Mitä ihmettä sinä puhut, Nel?

-- Minä pelkään!

Tytön kalpeat huulet alkoivat vavahdella.

He vaikenivat. Stas ei uskonut, että kuolleet voisivat liikkua, mutta
kun oli yö eivätkä ruumiit olleet kaukana, hänelle tuli kummallinen
olo.

-- Mitä sinä puhut, Nel? hän toisti. -- Tuo on Dinahin puhetta
hengistä... Kuolleet eivät...

Hän ei puhunut loppuun, sillä samassa tapahtui jotakin kauheaa. Yön
hiljaisuudessa kuului sieltä päin, missä ruumiit olivat, hirvittävää
ääntä, jossa värisi riemu, epätoivo, raakuus, tuska, itku, iva...

Nel kirkaisi ja kiersi käsivartensa Stasin ympäri. Kauhu karmi
poikaa. Saba nousi ja alkoi murista.

Mutta matkan päässä istuva Kali nosti rauhallisesti päänsä ja virkkoi
melkein iloisesti:

-- Hyeenat siellä nauravat Gebrille ja leijonalle...



23


Edellisen päivän tapahtumat ja yön vaikutelmat uuvuttivat Stasia ja
Neliä siinä määrin, että he lopulta vaipuivat sikeään uneen. Vasta
keskipäivällä tyttö tuli teltastaan. Stas oli herännyt aikaisemmin ja
käskenyt Kalin valmistaa aamiaisen, joka...

Nuori neekeri vaikeni hetken. Sitten hän jatkoi: samalla saisi olla
lounas, koska oli jo myöhä.

Kirkas päivänvalo karkotti öisen pelon. Lapset tunsivat itsensä
levänneiksi ja virkeiksikin. Nel näytti voivan paremmin ja oli
voimistunut. Koska molemmat tahtoivat päästä mahdollisimman kauaksi
paikasta, jossa ammutut sudanilaiset olivat, he nousivat aterian
jälkeen hevosten selkään ja ratsastivat eteenpäin.

Tähän aikaan päivästä kaikki Afrikassa matkaavat levähtävät ja
yksinpä neekerikaravaanit etsivät suurten puitten varjoa. Auringon
helottaessa kuumasti korkealta eläimet piiloutuvat tiheikköihin,
linnut lakkaavat laulamasta, hyönteiset surisemasta, ja koko luonto
muuttuu äänettömäksi, ikäänkuin se tahtoisi kätkeytyä pahalta
hengeltä. Mutta he ratsastivat notkoa pitkin, jonka toinen seinä
antoi niin paljon varjoa, että siinä saattoi kulkea suojassa
paahtavalta helteeltä.

Stas ei halunnut kääntyä pois notkosta ensinnäkin, koska ylhäältä
Smainin miehet saattaisivat helpommin nähdä heidät, ja toiseksi siitä
syystä, että alhaalla saattoi helposti löytää vettä.

Maa kohosi kaiken aikaa, mutta tuskin huomattavasti. Kallioiden
seinämillä näkyi keltaista rikkiä, ja vesi kallioiden koloissa oli
rikkipitoista. Se johti lasten mieleen mahdilaisten tavan hangata
hiuksiaan rikkijauheella. Toisin paikoin tuntui ilmassa biisamikissan
hajua, ja siellä, missä liaanit valuivat koskina alas notkoon,
tuntui huumaavaa vaniljan tuoksua. Pikku vaeltajat pysähtyivät
mielellään tähän rehevyyteen, jota purppuraiset ja sinipunervat kukat
koristivat. Hevoset käyttivät näitä kasveja ravinnokseen.

Eläimiä ei näkynyt, paitsi apinoita, joita oli paikoittain laumoina
kallioitten laidalla. Ne muistuttivat niitä epäjumalankuvia, jotka
Intiassa vartioivat temppeleitä. Suuret, harjakkaat koirasapinat
näyttivät Saballe hampaitaan, rypistelivät vihaisesti kuonojaan,
loikkivat kohti, pyörittivät silmiään ja raaputtivat kylkiään. Mutta
Saba oli jo tottunut niihin, eikä välittänyt niiden uhkauksista.

He ajoivat nopeasti eteenpäin. Vapauden ilo karkotti Stasia yöllä
kiusanneen painajaisen. Hän ajatteli vain, mitä nyt oli tehtävä,
kuinka he voisivat päästä pois näiltä seuduilta, missä dervishien
vangiksi joutuminen uhkasi heitä, kuinka he kestäisivät pitkän matkan
aution maan halki kuolematta nälkään tai janoon, ja vihdoin, mihin
suuntaan oli kuljettava.

Stas oli kuullut Hatimilta, että matka Fashodasta lähimpään kohtaan
Abessinian rajalla vie vain viisi päivää: se oli noin tuhat mailia.
Heidän lähdöstään Fashodasta oli nyt kulunut lähes kaksi viikkoa.
Oli siis selvää, että he eivät olleet kulkeneet suoraan itään, vaan
kääntyneet kauas etelään etsimään Smainia. Hän muisti, että he nyt
kuudentena matkapäivänä olivat kulkeneet virran yli, joka ei ollut
Niili, ja ajaneet suurten soitten ohi, minkä jälkeen maa oli ruvennut
kohoamaan. Koulussa Port Saidissa oli Afrikan maantiedettä opetettu
perusteellisesti, ja Stas muisti nimen Ballor ja Niiliin laskevan
Sobat-virran, joka uoman mennessä umpeen tulvii yli rantojensa. Nämä
vedet hän arveli sivuuttaneensa, mutta hän ei ollut siitä kuitenkaan
varma. Eihän Smain ollut voinut lähteä pyydystämään orjia Fashodasta
itäänpäin, missä dervishit ja isorokko olivat tehneet tuhojaan,
vaan hänen oli täytynyt kulkea etelään. Stas arveli siis kulkevansa
samaan suuntaan kuin Smain. Tämä ajatus pelotti häntä aluksi. Hän
rupesi aprikoimaan, eikö olisi parempi kääntyä tästä etelään päin
vievästä notkelmasta pois itää kohti. Mutta hetken mietittyään hän
jätti tämän aikeen, koska otaksui, ettei Smain kulkisi saaliineen
samaa tietä takaisin, vaan suoraa päätä Niilille. Stas oivalsi,
että Abessiniaan voi päästä ainoastaan etelästä päin, missä tämä
maa rajoittuu autioon, villiin seutuun, sillä sen läntistä rajaa
dervishit vartioivat tarkasti.

Stas päätti siis kulkea etelään. Siellä saattoi kyllä tavata
neekereitä, mutta kernaammin hän oli tekemisissä mustien kuin
mahdilaisten kanssa, ja luultavasti Kali ja Mea voisivat auttaa
heitä alkuasukkaitten keskuudessa. Jo ensi silmäyksestä saattoi
neekeritytön pitkistä ja hoikista jaloista päätellä hänen kuuluvan
joko dinka- tai shilluk-neekeriheimoihin, jotka asuvat Niilin
yläjuoksun varsilla kahlaillen suoalueilla kurkien tapaan. Kali,
joka oli Gebrin rääkkäyksestä laihtunut melkein luurangoksi, oli
ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen. Hän oli lyhyenläntä, vankka,
harteikas, ja hänen jalkansa olivat lyhyemmät kuin Mean. Hän puhui
tuskin nimeksikään arabiaa, mutta vähäsen ki-suahelinkieltä, joka
on levinnyt melkein kautta koko Afrikan ja jota Stas oli oppinut
kanavatöissä olevilta sansibarilaisilta. Kali oli siis kotoisin
jostakin eteläisestä maasta.

-- Kali, mikä on sinun kansasi nimi? Stas kysyi häneltä.

-- Wa-hima, vastasi neekeripoika.

-- Onko se suurikin kansa?

-- Hyvin suuri, käy sotaa samburuja vastaan ja varastaa heiltä karjaa.

-- Entä missä on sinun kotikyläsi?

-- Kaukana, kaukana!... Kali ei tiedä, missä.

-- Onko se samanlaista seutua kuin tämäkin?

-- Ei. Siellä on väljät vedet ja vuoria.

-- Mikä sen veden nimi on?

-- Musta vesi.

Stas arveli neekeripojan olevan kotoisin Albert-järven seuduilta,
jotka siihen aikaan olivat Emin pashan hallussa. Päästäkseen
varmuuteen hän kysyi vielä:

-- Onko Wa-hima-kansalla valkoihoinen johtaja, jolla on mustia
savuavia laivoja ja sotajoukko?

-- Ei. Vanhat ihmiset siellä sanoivat nähneensä valkoihoisia... (Kali
haritti sormensa) yksi, kaksi, kolme!... Niin, kolme valkoihoista on
käynyt siellä norsunluuta etsimässä. Kali ei ole niitä nähnyt, sillä
Kali ei ollut maailmassa, mutta Kalin isä antoi heille norsunluuta.

-- Mikä isäsi on?

-- Wa-himan kuningas.

Stasin ylpeyttä hiveli ajatus, että hänen palvelijansa oli kuninkaan
poika.

-- Tahtoisitko nähdä isäsi?

-- Kali tahtoo nähdä äidin.

-- Mitä wa-himalainen tekisi, jos näkisi meidät?

-- Wa-himalainen lankeaisi kasvoilleen Kalin eteen.

-- Johdata meidät heidän luokseen, niin saat jäädä sinne ja hallita
isäsi jälkeen, mutta me jatkamme matkaa meren rannalle.

-- Kali ei löydä sinne eikä tahdo sinne jäädä, sillä Kali rakastaa
suurta herraa ja kuun tytärtä.

Stas kääntyi iloisesti ystävättäreensä päin ja virkkoi:

-- Nel, sinusta on tullut kuun tytär!

Tyttö oli todellakin kasvoiltaan kalpea kuin kuu. Nuori neekeri oli
hetken vaiti. Sitten hän jatkoi:

-- Kali rakastaa Bwana Kubwaa (suurta herraa), koska Bwana Kubwa ei
tappanut Kalia, vaan Gebrin, ja antaa Kalin syödä paljon.

Neekeri taputti vatsaansa ja hoki tyytyväisenä:

-- Paljon lihaa, paljon, lihaa!

Stas tahtoi vielä tietää, kuinka neekeri oli joutunut dervishien
vangiksi. Kävi ilmi, että kun hänet oli eräänä yönä saatu kiinni
pyydystyskuopasta, joka oli kaivettu zeriban ulkopuolelle, hän oli
kulkenut niin monen käden kautta, että hänen oli mahdotonta tehdä
selvää maista, joiden kautta oli joutunut Fashodaan. Jos hän olisi
kotoisin Albert-järven, Albert-Edward-järven tai Viktorian seuduilta,
missä Unjoro- ja Uganda-maat sijaitsevat, niin hänen olisi pitänyt
kuulla jotakin Emin pashasta, joka höyrylaivoineen ja sotajoukkoineen
herätti neekereissä ihmetystä ja pelkoa. Tanganjikajärvi oli liian
kaukana, ja näin ollen saattoi otaksua Kalin synnyinmaan olevan
jossakin lähempänä. Siinä tapauksessa ei ollut mahdotonta tavata
wa-himalaisia.

Muutaman tunnin kuluttua aurinko teki laskua, helle helpotti, ja
vaeltajain eteen avautui leveä laakso, jossa oli vettä ja jossa
kasvoi villejä viikunapuita. He pysähtyivät lepuuttamaan hevosia ja
vahvistamaan itseään aterialla. Kun kalliot täällä olivat matalammat,
Stas käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, näkyikö ympäristössä savua.

Tuossa tuokiossa Kali oli kalliolla ja katseltuaan joka suuntaan
laskeutui liaaniköynnöstä pitkin alas ilmoittamaan, että savua ei
näkynyt, mutta että siellä oli "njama". Saattoi helposti arvata,
ettei hän tarkoittanut lintuja, vaan joitakin suurempia eläimiä. Hän
osoitti Stasin luodikkoa ja pani kaksi sormea päälaelle merkiksi,
että ne olivat sarvipäisiä.

Nyt kiipesi Staskin pyssyineen kalliolle ja tähysteli varovasti
kallion laidan yli. Siellä oli niin kauas kuin silmä kantoi suuria
puita, joitten runkoja tuli oli kärventänyt. Erään puun suojassa
oli lauma antilooppeja, joitten ruumis muistutti hevosta ja pää
puhvelihärkää. Ne olivat noin sadan askelen päässä ja tuuli puhalsi
niistä Stasiin päin, joten ne vaaraa aavistamatta söivät kaikessa
rauhassa. Stas tahtoi hankkia karavaanille ravinnoksi lihaa ja
ampui lähintä eläintä, joka kaatui maahan kuin salaman lyömänä.
Muut karkasivat pakoon ja niitten mukana suuri puhvelihärkä, joka
oli seisonut näkymättömänä toisten eläinten takana. Nyt Stas ei
ampunut enää lihan tarpeesta, vaan metsästyshalusta. Hän odotti
hetkeä, jolloin puhvelihärkä olisi sivuttain häneen ja ampui. Eläin
hoiperteli hieman, mutta juoksi edelleen kadoten epätasaiseen
maastoon, ennenkuin Stas ehti ladata pyssynsä uudestaan.

Kun savu hälveni, Kali istui antiloopin päällä viiltämässä sitä
Gebrin veitsellä. Stas meni katsomaan eläintä.

Kun Kali oli syönyt hiukan raakaa antiloopinlihaa, hän rupesi
nylkemään otusta. Stas ihmetteli, ettei Saba tullut saamaan osaansa.
Hän vihelsi, mutta koiraa ei näkynyt.

-- Iso koira juoksi puhvelihärän jälkeen, huomautti Kali.

-- Näitkö?

-- Kali näki.

Sen sanottuaan neekeri rupesi kantamaan antilooppia leiripaikalle.
Stas vihelsi vielä muutaman kerran, mutta huomattuaan sen turhaksi
hän meni Kalin jälkeen.

-- Stas, vihelsitkö sinä Sabaa? kysyi Nel, joka pienillä sormillaan
kyni lintua. -- Se lähti teidän peräänne.

-- Minä ammuin puhvelihärkää, ja se lähti ajamaan sitä takaa. Olen
hieman huolissani siitä, sillä puhvelihärät ovat niin voimakkaita,
että leijonatkin pelkäävät niitä. Saban voi käydä huonosti, jos se
rupeaa tappelemaan sellaisen pedon kanssa.

Nel tuli kovin levottomaksi ja ilmoitti, ettei hän mene nukkumaan
ennen kuin Saba on palannut. Havaittuaan tytön huolestumisen Stas
pahoitteli, että oli lainkaan tullut puhuneeksi vaarasta ja rupesi
lohduttelemaan.

-- Lähtisin kyllä pyssyineni niiden perään, hän sanoi, -- mutta
ne ovat varmasti jo kaukana, kohta peittää pimeys niiden jäljet.
Puhvelihärkä oli vaikeasti haavoittunut ja toivottavasti kuolee pian.
Joka tapauksessa se on niin heikko, että Saba pääsee vaaran uhatessa
pakoon. Kyllä se tulee takaisin, vaikka saattaa mennä myöhään.

Stas ei uskonut omia sanojaan, sillä hän muisti lukeneensa
afrikkalaisen puhvelihärän valtavasta kostonhimosta. Vaikka se
on vaikeasti haavoittunut, se juoksee pitkiä matkoja, vaanii
metsästäjää, yllättää hänet, puskee häntä ja viskaa sarvillaan
ilmaan. Saballe saattaisi helposti sattua jotakin sellaista.

Tuli yö. Kali ja Mea tekivät zeriban ja valmistivat illallisen.

Mutta Sabaa ei vain kuulunut. Nel tuli yhä surullisemmaksi ja alkoi
vihdoin itkeä. Stasin täytyi lopulta pakottaa hänet nukkumaan. Poika
lupasi itse odottaa koiraa ja mennä aamun valjettua etsimään sitä.
Nel menikin telttaan, mutta pisti tuon tuostakin päänsä ulos teltasta
kysyen, eikö koira ollut jo tullut. Vasta puolenyön jälkeen Nel
nukahti. Mea tuli silloin nuotion ääreen valvomaan Kalin jälkeen.

-- Miksi kuun tytär itkee? kysyi neekeripoika, kun hän yhdessä Stasin
kanssa rupesi makuulle. -- Kali ei tahdo sitä.

-- Hän suree Sabaa, jonka puhvelihärkä luultavasti on tappanut.

-- Mutta ehkei se olekaan tappanut sitä, musta poika vastasi.

Sitten he vaikenivat, ja Stas vaipui sikeään uneen. Oli vielä pimeä,
kun hän heräsi viluun. Nuotio oli sammumaisillaan. Mea, jonka vuoro
oli vartioida tulta, oli nukahtanut.

Kalin paikka oli tyhjä,

Stas heitti oksia nuotioon, tönäisi neekerityttöä kylkeen ja kysyi:

-- Missä Kali on?

Mea töllisti häneen hetken aikaa, havahtui ja sanoi:

-- Kali otti Gebrin veitsen ja meni zeriban taa. Luulin, että hän tuo
puuta, mutta hän ei ole tullut takaisin.

-- Onko siitä kauankin?

-- On.

Stas odotti jonkin aikaa, mutta kun neekeriä ei näkynyt, hän vasten
tahtoaan kysyi itseltään: Onko hän paennut?

Hänen sydämensä täyttyi tunteesta, minkä ihmisen kiittämättömyys
herättää. Olihan Stas puolustanut häntä Gebrin julmuutta vastaan,
vapauttanut hänet. Nel oli aina ollut hänelle hyvä ja itkenyt hänen
kohtaloaan. Ja kuitenkin hän oli paennut! Kali sanoi, ettei tiedä,
missä Wa-hima on eikä tahdo sinne päästä, mutta pakenipa kuitenkin.
Stas muisti ihmisten kertoneen Port Saidissa, kuinka typeriä neekerit
ovat, ja että he pakenevat omaksi kuolemakseen. Kaikesta päättäen
Kalikin, jonka ainoana aseena oli Gebrin miekka, kuolisi nälkään tai
joutuisi orjuuteen tai petojen saaliiksi.

-- Voi sinua kiittämätöntä hölmöä!

Stas rupesi tuumimaan, kuinka paljon raskaammaksi matka kävisi
hänelle ilman Kalia, kun täytyisi juottaa hevoset, sitoa ne yöksi
kiinni, rakentaa teltta ja zeriba, nylkeä eläimiä -- kaikki tämä
jäisi nyt hänen tehtäväkseen, kun nuori neekeri oli poissa. Hänen
oli pakko tunnustaa, että hänellä ei ollut käsitystäkään monesta
tehtävästä, kuten esimerkiksi eläimen nylkemisestä.

Aurinko nousi taivaanrannan takaa, ja päivä tuli yhtäkkiä, kuten
tropiikissa aina. Vähän myöhemmin tuli Nel pukeutuneena teltasta,
mutta kampa kädessä ja tukka hajalla.

-- Onko Saba tullut? hän kysyi.

-- Ei vielä.

Tytön huulet alkoivat vapista.

-- Ehkä se kuitenkin tulee, sanoi Stas. -- Muistahan, että se
hietikoillakin viipyi poissa pari päivää, ja löysi meidät sittenkin.

-- Sinä sanoit lähteväsi etsimään sitä.

-- En voi.

-- Mikset?

-- En voi jättää sinua ja Meaa kahden tänne.

-- Entä Kali?

-- Kali on poissa.

Stas ei tiennyt, kertoako totuuden heti, mutta koska sitä ei voisi
kauankaan salata, hän arveli, että parasta on ilmaista kaikki kohta.

-- Kali on ottanut Gebrin miekan ja lähtenyt yöllä jonnekin pois.
Kuka tietää, vaikka hän olisi paennut. Neekerit tekevät usein niin,
vieläpä omaksi vahingokseen. Minä säälin häntä... Mutta ehkä hän
vielä huomaa tehneensä tyhmästi ja...

Saban iloinen haukunta keskeytti hänen puheensa. Nel viskasi kamman
maahan ja aikoi juosta koiraa vastaan, mutta tarttui kiinni zeriban
oksiin. Ensin ilmaantui näkyviin Saba, mutta pian sen jälkeen tuli
Kalikin niin likomärkänä kuin olisi ollut rankkasateessa.

Lapset ilahtuivat tavattomasti. Kun Kali hengästyneenä ja väsyneenä
oli astunut zeriban sisäpuolelle, kiersi Nel valkoiset käsivartensa
neekeripojan mustan kaulan ympäri ja syleili voimiensa takaa.

-- Kali ei tahdo nähdä bibin itkevän, sanoi neekeri, -- ja sentähden
Kali etsi koiran.

-- Kali on hyvä! vastasi Stas taputtaen mustaa poikaa olkapäähän. --
Mutta etkö sinä pelännyt leijonan tai pantterin tulevan yöllä vastaan?

-- Kali pelkäsi, mutta Kali meni, hän vastasi. Näillä sanoilla
hän voitti lasten sydämet. Nelin pyynnöstä Stas otti yhden niistä
lasihelminauhoista, joita kreikkalainen Kaliopuli oli antanut heille
mukaan, ja pani sen Kalin kaulaan. Hyvillään lahjasta tämä katsoi
ylpeästi Meaan ja virkkoi:

-- Mealla ei ole helminauhaa, mutta Kalilla on.

Sabaa toruttiin sitä vastoin ja se sai kuulla käyttäytyneensä jo
toisen kerran huonosti palvelusaikanaan Nelin luona. Jos sellaista
kerran vielä tapahtuisi, niin se pantaisiin armotta kiinni. Saba
kuunteli ja heilutti häntäänsä niin, että sitä oli vaikea ymmärtää,
mutta Nel sanoi, että koiran silmistä jo näkyi, kuinka se häpesi, ja
jollei sen naama olisi niin karvainen, sen voisi nähdä punastuvankin.

Sitten he söivät aamiaista, johon kuului viikunoita ja
antiloopinlihaa. Heidän syödessään Kali kertoi öisestä retkestänsä,
ja Stas käänsi sen Nelille englanniksi, sillä tyttö ei ymmärtänyt
ki-suahelikieltä. Puhvelihärkä oli juossut kauas, ja sen jälkiä oli
ollut vaikea löytää pimeässä yössä. Kaikeksi onneksi oli hiljakkoin
satanut sen verran, että raskaan eläimen jalanjälki oli tuntunut
pehmenneessä maassa. Käsillään ja varpaillaan jälkiä hapuillen Kali
oli kulkenut eteenpäin. Vihdoin hän oli löytänyt puhvelihärän, joka
oli luultavasti kaatunut kuolleena, koskei mitään jälkiä taistelusta
sen ja Saban välillä saattanut huomata. Saba oli syönyt suuren
kappaleen rintaa ja vaikkei se jaksanut enää syödä enempää, niin
se oli murissut eikä päästänyt lähelle paria hyeenaa ja sakaalia,
jotka odottivat vuoroaan. Saba oli murissut Kalillekin, mutta Kali
oli uhannut sitä "suuren herran" ja "bibin" vihalla, tarttunut sen
kaulahihnaan ja päästänyt koiran vasta notkossa irti.

Siihen päättyi kertomus Kalin yöllisestä seikkailusta.

Iloisin mielin he nousivat hevosten selkään ja ajoivat eteenpäin.
Mutta pitkäjalkainen Mea katseli kadehtien Kalin helminauhaa ja Saban
kaulusta ja ajatteli surullisena: "Noilla molemmilla on kaulanauha,
mutta minulla on vain messinkinen rengas toisessa jalassa."



24


Seuraavat kolme päivää he ajoivat edelleen notkelmia pitkin. Maa
kohosi jatkuvasti. Päivisin oli kuuma, öisin kylmä. Sadeaika
läheni. Raskaita maidonvalkoisia pilviä nousi taivaanrannan takaa.
Sadekuuroja ja sateenkaaria näkyi hyvin kaukana.

Kolmannen päivän aamulla oli yksi näistä pilvistä kohonnut heidän
yläpuolelleen ja kasteli heidät ohimennessään lämpimällä sateella.
Sitten tuli taas kaunis sää, ja he saattoivat ajaa eteenpäin. Villejä
lintuja oli taas niin paljon, että Stas ampui suoraan ratsailta
niitä viisi. Siinä oli riittävästi yhdeksi ateriaksi. Matkustaminen
raittiissa ilmassa ei rasittanut, ja metsänriistan ja veden runsaus
karkottivat pelon nälästä ja janosta. Kaikki kävi paremmin kuin
toivoa saattoi. Stas olikin syystä koko ajan hyvällä tuulella. Hän
ratsasti Nelin vierellä, jutteli iloisesti ja laski huolettomasti
leikkiä.

Iltapäivällä alkoi taas pilveillä. Lyhyet sadekuurot täyttivät
maakuopat vedellä. Kali ennusteli suurta sadetta. Stas arveli, ettei
ollut enää turvallista yöpyä notkelmaan: se saattaisi yön aikana
muuttua pieneksi järveksi. Tämän johdosta hän päätti viettää yön
ylhäällä. Tämä riemastutti Neliä, sillä tiedustelemassa käynyt Kali
kertoi, että läheisyydessä oli metsää ja metsän puissa oli pieniä
apinoita. Ne eivät olleet niin ilkeitä kuin heidän aikaisemmin
matkalla tapaamansa paviaanit.

Kun he saapuivat paikalle, jossa notkelmaa reunustavat kalliot olivat
aivan matalia, he veivät hevoset pois notkelmasta ja pystyttivät
leirin ennen pimeän tuloa. Nelin teltta pystytettiin korkealle
ja kuivalle paikalle suuren termiittikeon viereen, joka turvasi
yhden sivustan kokonaan ja siten helpotti zeriban tekoa. Muutaman
askeleen päässä oli tuuhea puu, jonka oksat tarjosivat suojaa
sateelta. Zeriban edessä kasvoi pensaita ja kauempana kohosi sankka
metsä, josta palmut kurottuivat korkeuteen latvuksin, jotka olivat
kuin jättiläisviuhkat tai riikinkukon levitetty pyrstö. Stas kuuli
Kalilta, että toisena sadekautena, siis syksyllä on vaarallista
oleskella palmujen alla, sillä jos pahasti sattuu, saattavat palmusta
putoavat suuret, raskaat pähkinät tappaa ihmisen. Mutta nyt olivat
hedelmät vasta alulla.

Stas ja Kali kokosivat runsaan varaston polttopuita yötä varten he
vahvistivat zeribaa paaluilla, sillä tuuli yltyi toisinaan sangen
voimakkaaksi. Mutta auringon laskettua tuuli asettui, ilma muuttui
painostavaksi. Aluksi näkyi pilvien välistä vielä tuikahtelevia
tähtiä, mutta sitten tuli niin pimeä, ettei nähnyt askelta eteensä.
Pikku matkamiehet kokoontuivat nuotion ääreen ja kuuntelivat
apinoiden mekastusta, johon pian yhtyi sakaalien ulvonta ja muut
viidakon levottomat äänet.

Äkkiä tuli aivan hiljaista, sillä syvyydestä kuului leijonan
karjaisu. Hevoset, jotka vähän matkan päässä söivät nuorta ruohoa,
rupesivat siirtymään nuotioon päin hypähdellen yhteensidotuilla
etujaloillaan, ja urhea Saba pörhisti selkäkarvansa ja hiipi häntä
koipien välissä ihmisten turviin.

Taas kuului syviä, raskaita murahduksia, jotka tuntuivat nousevan
maan alta. Ne kasvoivat ja heikentyivät ja toisinaan muuttuivat
kolkoksi, synkäksi huokaukseksi.

-- Kali, lisää tulta, Stas komensi.

Neekeri viskasi nuotioon kuivia oksia niin kiireesti, että kipinät
sinkoilivat ilmaan tulisateena ennen kuin liekki taas nousi.

-- Stas, eihän leijona hyökkää meidän kimppuumme?... eihän? Nel
kuiskasi tarttuen pojan käsivarteen.

-- Ei, ei se hyökkää. Katso kuinka korkea zeriba on...

Stas luuli todellakin, ettei heitä uhkaa mikään vaara, mutta hän
pelkäsi nuotiota kohti tungeskelevien hevosten kaatavan aitauksen.

Sillä välin leijonan karjaisut olivat kasvaneet niin uhkaaviksi,
ettei ollut sitä elävää olentoa, joka ei olisi vavissut pelosta. Stas
loi hätäisen silmäyksen Neliin, ja kun hän näki tytön vavahtelevat
huulet ja kosteat silmät, hän sanoi:

-- Älä pelkää, älä itke!

Nel vastasi kuten kerran erämaassa:

-- En minä itke, mutta minun silmiäni kirvelee...

Samassa Nel kirkaisi, sillä metsästä kuului kova karjahdus. Hevoset
yrittivät puskea aitausta nurin ja ne olisivat kaataneet sen,
elleivät akaasioiden teräksenkovat oksat olisi pistäneet. Saba murisi
ja vapisi kuin horkassa. Kali toisti katkonaisesti:

-- Herra! Niitä on kaksi!...

Kun leijonat olivat vainunneet toisensa, ne eivät lakanneet
hetkeksikään karjumasta. Kauhea konsertti pimeydessä jatkui
herkeämättä, sillä kun toinen peto vaikeni, toinen aloitti. Stas ei
pystynyt erottamaan aivan tarkasti, mistä äänet tulivat, sillä kaiku
sekoitti niitä. Siitä hän kuitenkin oli varma, että ne lähestyivät
lähestymistään. Kali pani myös merkille, että pedot kiersivät zeriban
ympäri yhä pienenevässä piirissä, ja että vain nuotion tuli pidätti
niitä hyökkäämästä. Siksi ne karjahtelivat tyytymättöminä. Mutta
nähtävästi hänkin ajatteli, että vaara uhkaa ainoastaan hevosia,
koska hän levitti sormensa ja sanoi:

-- Leijonat tappavat yhden, tappavat kaksi... ei kaikkia!... ei
kaikkia!...

-- Enemmän tulta! Stas komensi.

Taas hulmahtivat lieskat ilmoille. Karjunta lakkasi. Kali nosti
päänsä, katsoi ylös ilmaan ja kuunteli.

-- Mitä siellä on? Stas kysyi.

-- Sataa! vastasi neekeri.

Stas jännitti kuuloaan. Tuuhea puu suojasi teltan ja koko zeriban,
eikä heidän kohdallaan pudonnut maahan vielä ainoatakaan pisaraa,
mutta ylhäällä puussa kuului jo rapinaa. Se kasvoi kasvamistaan
ja jonkin ajan kuluttua lapset näkivät puun lehdiltä vierivän
suuria vesipisaroita, jotka nuotion hohteessa muistuttivat suuria
vaaleanpunaisia helmiä. Kali oli ennustanut oikein: alkoi sataa
rankasti. Rapina kasvoi kohinaksi, ja vesi alkoi valua puun oksien
läpi.

Nuotio himmeni. Kali lisäsi oksia, mutta märkiä kun olivat, ne vain
höyrysivät, ja tuli painui yhä matalammaksi.

-- Jollei sade taukoa, niin zeriba suojelee meitä kyllä, lohdutti
Stas Neliä.

Sitten hän veti tytön telttaan ja kääri hänet peitteeseen, mutta tuli
itse heti ulos, sillä katkonaiset karjahdukset alkoivat uudestaan. Ne
kuuluivat nyt paljon lähempää ja värisivät ilosta.

Sade yhä yltyi. Jollei nuotio olisi ollut tuuhean puun suojassa, se
olisi jo aikoja sitten sammunut, vaikkei siitä nytkään noussut muuta
kuin savua, jonka seassa kalpeat liekit joskus lepattivat.

Kali lakkasi lisäämästä puita, mutta viskasi sen sijaan köyden puuhun
ja alkoi sen avulla kiivetä puunrunkoa pitkin ylös.

-- Mitä sinä nyt?... kysyi Stas.

-- Kali kiipeää puuhun.

-- Miksi? hän huudahti kiihtyneenä neekerin itsepäisyydestä.

Kirkas, terävä salama halkaisi pimeyden, ja Kalin vastaus hukkui
valtavaan jyrinään, joka tärisytti taivasta ja maata. Samassa nousi
pyörremyrsky, joka tuokiossa hajoitti nuotion ja viskasi tuhkaa,
hehkuvia hiiliä ja kipinöitä dshunglaan.

Läpäisemätön pimeys peitti leirin. Tropiikin myrsky raivosi. Salama
seurasi salamaa, jyrinä jyrinää. Lähimmillä kallioilla näkyi
ihmeellinen, hohtava pallo, joka vieri alas laaksoon leimahtaen
samassa häikäisevän kirkkaasti ja räjähtäen niin kauhealla ryskeellä,
että olisi luullut kallioiden sortuvan.

Sitten oli taas pilkkosen pimeä.

Stas oli huolissaan Nelistä ja meni horjuvin askelin telttaan. Se oli
vielä pystyssä, mutta ensimmäinen voimakas tuulenpuuska saattaisi
kaataa sen ja viskata ties minne.

Myrsky asettui, mutta sade yltyi yhä rankemmaksi. Stas tuli
epätoivoiseksi. Hän ei tiennyt, jättääkö Nel telttaan vai tuodako
hänet ulos. Tuuli ratkaisi kysymyksen: se tempaisi katon teltasta.
Purjekankaiset seinät eivät suojanneet enää kylliksi. Ei ollut muuta
neuvoa kuin odottaa myrskyn ohimenoa pilkkosen pimeässä viidakossa,
missä kaksi leijonaa vaani saalista. Stas oletti petojen paenneen
metsään rajuilmaa pakoon, mutta hän oli varma, että myrskyn tauottua
ne palaisivat. Heidän asemansa vaarallisuutta lisäsi se, että myrsky
oli hajoittanut zeriban täydellisesti.

Silloin kuului tuulenpuuskien lomassa Kalin ääni:

-- Suuri herra, puuhun!

Samassa kosketti köyden pää Stasin olkapäätä.

-- Sido bibi kiinni, Kali nostaa bibin ylös! neekeripoika huusi.

Stas ei vitkastellut hetkeäkään. Hän kääri tytön huopaan ja veti
köyden kireälle huovan ympäri. Sitten hän nosti tytön seisomaan ja
huusi: Vedä!

Puun alimmat oksat olivat melko matalalla, joten Nelin ilmamatka oli
lyhyt. Kali tarttui vahvoin käsin tyttöön ja sijoitti hänet istumaan
rungon ja paksun oksan väliin, missä oli tilaa vaikka puolelle
tusinalle Nelin kokoiselle pikkutytölle. Hurjinkaan myrsky ei voisi
puhaltaa häntä sieltä pois.

Saatuaan pikku bibin turvaan neekeri laski köyden alas Stasia varten,
mutta tämä kiersi sen ensin Mean ympärille tahtoen siten itse poistua
viimeisenä niin kuin kapteeni hukkuvasta laivasta.

Kalin ei tarvinnut auttaa kovinkaan paljoa, sillä Mea kiipesi
puuhun notkeasti ja tottuneesti, aivan kuin olisi ollut simpanssin
sukua. Stas ei päässyt ylös yhtä helposti, vaikka olikin taitava
voimistelija, sillä hänen taskunsa olivat täynnä patruunoita ja
hänellä oli kivääri selässä.

Nyt olivat kaikki neljä puussa. Stas oli niin tottunut pitämään
huolta Nelistä, että hän nytkin ensi töikseen katsoi, saattaisiko
Nel pudota, oliko hänellä tarpeeksi tilaa ja istuiko hän mukavasti.
Sitten Stas alkoi pohtia, miten hän voisi suojata tytön sateelta.
Mutta kastumista ei voinut estää. Päivällä olisi ollut helppo
tehdä katos tytön ylle, mutta nyt oli niin pimeä, etteivät he edes
nähneet toisiaan. "Kunpa myrsky pian loppuisi, että saisimme tehdä
tulen ja kuivattaa Nelin vaatteet!" Stas ajatteli epätoivoisena,
että likomärkä tyttö varmasti saisi kuumeen. Hän pelkäsi, että ilma
muuttuisi aamupuoleen kylmäksi, kuten edellisinäkin öinä. Tähän
mennessä oli ilma pysynyt lämpimänä ja sadevesi oli vain haaleaa.
Rajuilman jatkuminen ihmetytti Stasia, sillä hän tiesi, että mitä
hurjempi tropiikin myrsky on, sitä lyhyemmän aikaa se kestää.

Vasta pitkän ajan kuluttua ukkonen taukosi ja tuuli heikkeni, mutta
sade valui vielä virtanaan, joten puun lehvistä ei ollut mitään
suojaa. Vesi kohisi alapuolella ikään kuin koko dshungla olisi
muuttunut järveksi.

He istuivat puussa likomärkinä odottaen aamun tuloa. Muutaman tunnin
kuluttua ilma kylmeni ja sade taukosi. Stas oli aikaisemmin pannut
merkille, että Kali osasi tehdä tulen märistäkin puista, ja hän aikoi
käskeä neekeripojan mennä kokeilemaan, onnistuisiko se nytkin. Mutta
juuri kun hän kääntyi Kaliin päin, tapahtui jotakin, mikä sai veren
hyytymään suonissa.

Keskellä syvää hiljaisuutta kuului äkkiä hevosten kiljahtelua,
kauheata, vihlovaa valitusta, joka oli täynnä tuskaa ja kuoleman
kammoa. Pimeydessä liikkui jotakin. Kuului korinaa, kolkkoja,
raskaita puuskutuksia, ja sitten kaikki oli jälleen hiljaista.

-- Leijonat, suuri herra! Ne tappavat hevosia. Kali kuiskasi.

Tässä öisessä hyökkäyksessä, petoeläinten surmantyössä ja
turvattomien hevosten väistämättömässä kuolemassa oli jotakin niin
hirvittävää, että Stas herpaantui täysin, eikä muistanut kivääriään.
Mutta mitäpä olisi hyödyttänyt ammuskella sellaisessa pimeydessä.
Korkeintaan hän olisi voinut pelottaa pedot pois tapettujen eläinten
ruhoilta ja ehkä saada ne ajamaan vielä elossa olevia hevosia, jotka
olivat paenneet niin kauas leiriltä, kuin sidotuin etujaloin suinkin
pääsi.

Stasia puistatti ajatus, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat
jääneet alas. Nel nojasi Stasiin ja vapisi kuin kuumeessa, mutta
täällä puussa he olivat turvassa leijonilta. Kali oli siis pelastanut
heidät varmasta kuolemasta.

He istuivat puunoksalla kuin märät linnut ja kuuntelivat ääniä
alapuoleltaan. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuului petojen
mörinää, luitten ruskumista, nielemistä ja hengitystä. Raa'an lihan
ja veren haju tuntui selvänä, sillä leijonat söivät saalistaan
noin parinkymmenen askelen päässä zeriban paikasta. Ne söivät niin
kauan, että Stasia rupesi raivostuttamaan. Hän otti kiväärinsä ja
ampui siihen suuntaan, josta petojen ääni kuului. Vastaukseksi
kantautui vain katkonaisia karjahduksia. Maasta näkyi sinisen- ja
punaisenhohtavien silmien välähdyksiä. Ne olivat hyeenoja ja
sakaaleja, jotka odottivat vuoroaan.

Näin kului pitkä yö.



25


Vihdoin aurinko nousi valaisten dshunglan, puuryhmät ja metsän.
Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti taivaanrannan takaa, olivat
leijonat kadonneet. Stas komensi Kalin tulentekoon ja käski Mean
tuoda Nelin matkatavarat, kuivata uuden puvun ja pukea sen kiireimmän
kaupalla tytön ylle. Itse hän lähti pyssy kädessä tarkastelemaan
hävitystä, jonka myrsky ja leijonat olivat saaneet aikaan.

Zeribasta oli vain paalut jäljellä. Heti sen takana makasi
ensimmäinen hevonen puoleksi syötynä, ja noin sadan askelen päässä
oli toinen melkein koskemattomana. Kolmas oli sen vieressä, sen vatsa
oli viilletty auki ja otsa murskattu. Stas oli niin raivoissaan, että
hän toivoi leijonan kiharaisen pään pistävän juuri sillä hetkellä
esiin pensaasta ja että hän saisi nyt ampua kostoksi kuulan sen
kalloon.

Mutta kosto oli jätettävä toistaiseksi, sillä hänellä oli nyt muuta
tekemistä. Mahdollisesti eloon jääneet hevoset oli etsittävä. Hän
otaksui, että ne ja Saba olivat paenneet tiheikköön, koska muita
ruumiita ei näkynyt. Toivo siitä, ettei uskollinen ystävä olisi
joutunut raatelijoiden saaliiksi ilahdutti häntä, ja iloa lisäsi
muuliaasin löytyminen. Tämä viisas pitkäkorva ei ollut vaivautunut
kovinkaan kauaksi. Se oli ryöminyt termiittipesän ja suuren puun
väliin, ja siellä se oli edestä ja sivulta turvattuna odottanut, mitä
tapahtuman piti valmiina vaaran uhatessa puolustautumaan vahvoilla
takajaloillaan. Mutta nähtävästi leijonat eivät olleet lainkaan
huomanneet sitä. Kun aurinko oli noussut ja vaara oli ohi, se oli
käynyt pitkälleen maahan lepäämään kuluneen yön järkytyksistä.

Stas löysi pian hevosen jälkiä, jotka johtivat metsään ja sieltä alas
notkoon, Stas ilahtui, sillä notkosta hevoset olisi helppo saada
kiinni. Muutaman askelen päässä lojui maassa liekaköysi, jonka joku
hevosista oli paetessaan tempaissut irti. Se oli varmasti paennut
niin kauas, ettei sen tavoittamisesta ollut toivoa. Kaksi muuta
hevosta Stas sitä vastoin löysi kohta matalan kallion takaa notkelman
ääreltä. Toinen piehtaroi, toinen pureksi vihreää ruohoa. Molemmat
vaikuttivat väsyneiltä. Päivänvalo oli karkottanut pelon niiden
mielestä, ja kun ne huomasivat Stasin, ne hirnahtivat ystävällisesti.

Stas meni kauemmaksi katsomaan, pääsikö notkelmaa pitkin palaamaan
takaisin. Vesi olikin juossut jo pois. Hetken kuluttua hän huomasi
jonkun valkoisen esineen tarttuneen solan seiniä kattaviin
liaaneihin. Se oli teltan katto, jonka tuuli oli tuonut tänne. Stas
oli iloinen löydöstä, sillä teltta suojelisi Neliä paljon paremmin
kuin mitkään oksista kyhätyt majat.

Mutta vielä suuremmaksi kasvoi hänen ilonsa, kun Saba ryömi esiin
liaanien peittämästä onkalosta. Sen suussa oli eläin, jonka pää ja
häntä riippuivat kahden puolen koiran suusta. Saba juoksi Stasin luo
ja laski hänen eteensä pienen hyeenan.

Sitten se alkoi häntäänsä heiluttaen haukkua ikään kuin olisi
tahtonut sanoa:

-- Minä pelkäsin leijonia, mutta istuittepa tekin puussa kuin linnut.

Saba oli niin ylpeä saaliistaan, että Stas sai sen vain suurella
vaivalla jättämään hyeenan, jonka koira olisi tahtonut viedä lahjaksi
Nelille.

Kun he palasivat, roihusi leirissä iloinen valkea; tulella oli
durraa, kaksi lintua ja antiloopinlihaa kiehumassa. Nelin yllä oli jo
kuivat vaatteet, mutta hän näytti niin kurjalta ja kalpealta, että
Stas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen.

-- Nel, mikä sinua vaivaa? hän kysyi tarttuen tytön käteen.

-- Ei mikään, mutta minua nukuttaa niin kovasti.

-- Sen uskon! Tällaisen yön jälkeen! Jumalan kiitos, kätesi ovat
kylmät. Kyllä se oli kauhea yö! Eipä ihme, jos sinua nukuttaa, sillä
minäkin olen kovin väsyksissä. Entä etkö tunne itseäsi sairaaksi?

-- Päätäni särkee hiukan.

Stas pani kätensä tytön otsalle, joka oli yhtä kylmä kuin kädetkin.
Se merkitsi suurta väsymystä ja heikkoutta. Stas huokasi ja virkkoi:

-- Syö vähäsen lämmintä ja mene sitten nukkumaan. Tänään on kaunis
sää, eikä rajuilma varmaankaan uusiudu.

Nel katsoi peloissaan häneen.

-- Emmehän jää tänne yöksi?

-- Ei tähän, koska täällä on tapettuja hevosia lähellä, vaan me
etsimme jonkun toisen puun tai muutamme notkoon ja rakennamme sinne
zeriban, jossa voit nukkua yhtä rauhallisesti kuin Port Saidissa.

Mutta tyttö pani kätensä ristiin ja pyysi kyynelsilmin, että he
ajaisivat eteenpäin, sillä näin kauheassa paikassa hän ei voisi
ummistaa silmiään, vaan sairastuisi varmasti.

-- Ajetaan sitten eteenpäin notkelmia pitkin, Stas myöntyi, -- sillä
siten on meillä varjoa. Mutta sinun pitää sanoa minulle, kun alat
väsyä tai tunnet voivasi huonosti.

-- En minä väsy. Sido minut satulaan kiinni, niin voin nukkua
mainiosti.

-- Ei. Minä ajan samalla hevosella ja hoidan sinua. Kali ja Mea
saavat ajaa toisella hevosella, ja aasi kantakoon teltan.

-- Hyvä on! Hyvä on!

-- Mutta aamiaisen jälkeen sinun pitää nukkua vähäsen, sillä me emme
kuitenkaan pääse lähtemään ennen puoltapäivää, kun on vielä niin
paljon tehtävää. Täytyy käydä ottamassa hevoset kiinni, panna teltta
kokoon, sitoa tavarat hevosten selkään. Osa tavaroista täytyy jättää
tänne, kun meillä on vain kaksi hevosta. Sillä välin sinä voit nukkua
muutaman tunnin jossakin puun varjossa, sillä tänään tulee kuuma.

-- Entä sinä ja Mea ja Kali? Minun on niin paha olla, kun ajattelen,
että minä yksin nukun ja teidän täytyy olla työssä...

-- Kyllähän me sitten saamme nukkua. Minusta ei sinun tarvitse
välittää. Kun meillä oli Port Saidissa tutkintoja, en nukkunut
yökausiin, eivätkä toverinikaan nukkuneet. Me olemmekin miehiä, mutta
sinä olet pieni kuin kärpänen. Sinä et voi aavistaakaan, millaiselta
tänään näytät... Olet kuin lasista. Sinusta on jäljellä vain silmät
ja tukka, mutta kasvoja ei lainkaan.

Stas puhui leikkisästi, vaikka olikin huolissaan tytöstä, joka näytti
päivänvalossa kovin sairaalta. Ensi kerran hän nyt käsitti selvästi,
että tyttö ei kestäisi tätä enää kauan. "Mutta mitä minä sitten
tekisin, miksi palaisin takaisin Port Saidiin?" poika ajatteli.

Hän kääntyi poispäin, jottei Nel näkisi hänen tuskaansa, meni puun
luo, avasi matkamytyn ja otti esille pienen lasipullon, jossa oli
viimeinen kiniinipulveri, jota hän oli varjellut kuin silmäteräänsä
"mustan hetken" varalle. Kun hän oli varma siitä, että ensimmäiset
oireet näyttäytyisivät sellaisen yön jälkeen, niin hän päätti estää
sen. Hän teki sen raskain mielin, sillä hän pelkäsi, miten myöhemmin
tulisi käymään.

Peittääkseen mielenliikutustaan hän palasi ankaran näköisenä tytön
luo ja sanoi:

-- Nel, ota nyt ruoan alle tämä viimeinen kiniini.

-- Entä jos sinä saat kuumetta? kysyi tyttö.

-- Kyllä minä siitä sitten selviän. Ota nyt. Nel otti sen enempää
vastustelematta, sillä siitä hetkestä saakka, kun Stas oli ampunut
sudanilaiset, hän hiukan pelkäsi poikaa, vaikka tämä olikin ollut
hyvä ja pitänyt hänestä huolta.

Sitten he istuutuivat syömään aamiaista. Rasittavan yön jälkeen
maistui kuuma lintuliemi erinomaisen hyvälle. Nel nukahti heti
aamiaisen jälkeen. Stas, Kali ja Mea varustivat sillä aikaa
karavaania, toivat teltan katon notkosta, satuloivat hevoset,
kuormasivat muuliaasin ja kaivoivat maahan ne tavarat, joita eivät
voineet ottaa mukaan. Unisuus kiusasi heitä kovasti, ja pelosta, että
he nukahtaisivat matkalla, Stas salli kaikkien nukkua vähän aikaa.

Kello lienee ollut kahden tienoissa, kun he läksivät jatkamaan
matkaa. Stas otti Nelin eteensä istumaan, Kali ja Mea ajoivat
toisella hevosella. He eivät laskeutuneet heti notkelmaan, vaan
ajoivat jonkin matkaa sen laidan ja metsän välillä. Nuori dshungla
oli kasvanut silminnähtävästi tämän yhden ainoan sateisen yön aikana,
mutta maa sen alla oli mustaa tulen jäljiltä. Ehkä joku Smainin
osasto oli kulkenut siitä, tai sitten tuulen kaukaa lennättämä
tulenkipinä oli sytyttänyt sen palamaan. Stas tutki, oliko missään
leirin merkkejä tai kavioitten jälkiä, mutta kaikeksi onneksi
ei mitään löytynyt. Kali, joka ymmärsi hyvin sellaisia asioita,
vakuutti, että dshungla oli tuulen tuoman tulen polttama ja että
siitä oli kulunut kymmenkunta päivää.

-- Se todistaa, Stas sanoi, -- että Smain mahdilaisineen on niin
kaukana, että me emme missään tapauksessa joudu hänen käsiinsä.

Sitten hän alkoi Nelin kanssa tarkastella rehevää kasvillisuutta,
sillä he eivät olleet vielä koskaan nähneet tropiikin metsää niin
läheltä. He ajoivat nyt metsän varjoisaa laitaa pitkin. Tummanvihreä
ruoho, sammal ja sananjalat peittivät kostean ja pehmeän maan. Paikka
paikoin oli vanhoja lahoja kantoja, jotka olivat kauniiden, kirjavien
kukkasten peitossa. Missä aurinko pääsi paistamaan maahan saakka,
kasvoi keltaisia orkideoita, joiden terälehdet muistuttivat pientä
eläimenpäätä suippoine korvineen. Useissa paikoissa kasvoi villejä
jasmiineja, jotka muodostivat punaisia kiehkuroita. Sananjalat
kasvoivat sankkoina pensaina milloin painuen alas, milloin kohoten
aina puitten alimpain oksain tasalle. Siellä oli taatelipalmuja,
viikunapalmuja, sykomoreja, leipäpuita, euforbioita, erilaisia
suuria senesioita, akaasioita; musta- ja punalehtisiä puita kasvoi
vierekkäin. Muutamin paikoin ei näkynyt itse puita ensinkään,
sillä ne olivat tyvestä latvaan saakka liaanien peitossa. Nämä
luikertelivat puusta puuhun muodostaen suuria W- ja M-kirjaimia tai
riippuen kuin uutimet. Kautsukkiliaanit verhosivat puut omituisiksi,
valkeakukkaisiksi pyramideiksi. Suurempien liaanien ympäri kiemurteli
pienempiä, ja ne muodostivat niin lujia muureja, ettei ihminen
eikä petoeläinkään voinut päästä siitä läpi. Ainoastaan elefantit
olivat paikoin jaksaneet murtaa sen rikki, ja sellaisiin kohtiin oli
muodostunut syviä käytäviä.

Lintujen laulua, mikä Euroopan metsissä oli niin suloista, ei
kuulunut, mutta sen sijaan kantautui puitten latvoista kaikenmoisia
ääniä, jotka muistuttivat milloin sahan kirskumista, milloin
kattilan räminää, milloin haikaran huutoa, milloin oven narinaa,
milloin kätten taputusta, milloin kissan naukumista, vieläpä
ihmisten äänekästä puhetta. Siellä oli harmaita, vihreitä ja
valkoisia papukaijoja ja kimaltavasulkaisia tukaaneja. Pienet apinat
puikkelehtivat kasvien seassa kuin metsänpeikot. Ne olivat muuten
pikimustia, mutta häntä ja poskiparta olivat valkoiset ja kyljissä
oli valkoisia viiruja.

Lapset katselivat ihmetellen tätä koskematonta metsää, jota valkoisen
ihmisen silmä ei kaiketi milloinkaan ollut nähnyt. Saban iloisia
haukahduksia kuului tuon tuostakin tiheiköstä. Pikku Nel oli
vahvistunut kiniinistä, aamiaisesta ja levosta. Hänen kasvoilleen
nousi eloisampi, värikkäämpi ilme, ja silmät alkoivat loistaa. Vähän
väliä hän kysyi Stasilta puitten ja lintujen nimiä, ja poika vastasi
niin hyvin kuin taisi. Vihdoin Nel sanoi tahtovansa nousta alas
hevosen selästä poimimaan kukkasia. Mutta Stas hymyili ja virkkoi:

-- Siellä siafit söisivät sinut.

-- Mitä siafit ovat? Ovatko ne pahempia kuin leijona?

-- Ne ovat eivätkä ole pahempia. Ne ovat muurahaisia, joita on
kuhisemalla puitten oksissa, ja sieltä ne putoavat tulisateena
ihmisten päälle. Mutta ne liikkuvat myös maata pitkin. Nousepas vain
hevoselta ja mene hiukan metsään, niin saat nähdä, että kohta hypit
ja möliset kuin apina. Melkein on helpompi puolustautua leijonaa
vastaan. Toisinaan ne liikkuvat suurissa joukoissa, ja silloin kaikki
väistyvät niitten tieltä.

-- Entä selviytyisitkö sinä niistä?

-- Minäkö? Tietysti!

-- Millä tavalla?

-- Tulen tai kuuman veden avulla.

-- Sinä keksit aina keinot, Nel totesi tyytyväisenä.

Tämä hiveli Stasin ylpeyttä. Hän vastasi yhtä tärkeästi, mutta
iloisesti:

-- Kun sinä vain pysyt terveenä, niin voit jättää kaiken muun minun
huolekseni.

-- Minun pääni ei ole enää kipeä.

-- Jumalan kiitos!

Aurinko oli korkealla ja paistoi tuimasti. Sää oli muuttunut
kauniiksi eikä näkynyt ainuttakaan pilveä. Hevoset olivat märkiä
hiestä, ja Nel rupesi valittamaan kuumuutta. Siksi Stas johti
karavaanin notkelmiin, joiden läntinen syrjä loi syvän varjon.

Viileässä notkossa Nel nukkui, sillä aamiaisesta päivälliseen
kestänyt uni ei ollut riittänyt hänelle. Stas olisi mielellään
seurannut esimerkkiä, mutta ei voinut, koska hänen täytyi pidellä
tytöstä kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan epämukavassa
satulassa, ja hän antoi hevosten kulkea mahdollisimman hitaasti,
jottei tyttö heräisi.

Nel nojasi nukkuessaan päätään Stasin rintaa vasten. Tyttö hengitti
niin tasaisesti ja rauhallisesti, ettei Stas enää pahoitellut
viimeisen kiniinipulverin käyttämistä. Kuunnellessaan Nelin
hengitystä hän tunsi, että kuume oli toistaiseksi ohi, ja hän rupesi
ajattelemaan:

-- Maa kohoaa jatkuvasti ja maaperä muuttuu yhä kuivemmaksi. Nyt
pitää etsiä suojattu paikka jostakin korkealta puron varrelta. Siihen
me pysähdymme muutamiksi viikoiksi tai ehkä siksi, että sadekausi
on mennyt ohi, jotta pikku tyttö saisi oikein perinpohjin levätä.
Moni ei ole kestänyt kymmenettä osaa siitä, mitä hän, mutta nyt
hänen täytyy saada koota voimia. Viime yön jälkeen joku muu olisi
varmaankin sairastunut kuumeeseen, mutta hän -- kuinka hyvin hän
nukkuukaan! Jumalan kiitos!

Tällaiset ajatukset saivat Stasin hyvälle tuulelle, ja katsoessaan
Nelin kasvoja hän virkkoi itsekseen iloisesti ja osaksi ihmetellen:

-- Omituista, kuinka minä pidän tuosta pikku tyttösestä! Olen aina
pitänyt hänestä, mutta nyt hän on käynyt minulle yhä rakkaammaksi!

Kun hän ei tiennyt, miten tämä oli selitettävissä, hän otaksui:

-- Se tulee varmaankin siitä, että olemme kokeneet yhdessä niin
paljon ja että hän on minun holhokkini.

Stas piti par'aikaa varovasti oikealla kädellään "pikku tyttösen"
vyöstä kiinni, jottei tämä pääsisi putoamaan satulasta eikä loukkaisi
itseään. He ajoivat yhä käymäjalkaa. Muuten oli hiljaista, paitsi
että Kali mutisi Stasia ylistellen:

-- Suuri herra tappoi Gebrin, tappoi leijonan ja puhvelihärän! Jah!
Suuri herra tappaa vielä monta leijonaa! Jah! Paljon lihaa! Paljon
lihaa! Jah! Jah!

-- Kali, kysyi Stas hiljaa, -- metsästävätkö Wa-himan asukkaat
leijonia?

-- Wa-himan asukkaat pelkäävät leijonia, mutta wa-himalaiset
kaivavat syvän kuopan, ja jos leijona on yöllä pudonnut siihen, niin
wa-himalaiset nauravat.

-- Mitä he sitten tekevät?

-- Wa-himalaiset heittävät siihen paljon keihäitä niin että leijona
on kuin piikkisika. Sitten he nostavat sen kuopasta ja syövät.
Leijona on hyvää.

Hän taputti tapansa mukaan vatsaansa.

Sellainen metsästystapa ei miellyttänyt Stasia, ja hän kysyi,
mitä muita eläimiä Wa-himassa oli. He juttelivat pitkän aikaa
antiloopeista, strutseista, kirahveista ja sarvikuonoista, kunnes
kuulivat veden kohinaa.

-- Mitä se on, kysyi Stas, -- joki vai koski? Kali nyökäytti päätään.
He ajoivat nopeammin kohti kohinaa, joka kasvoi.

-- Koski! huudahti Stas uteliaana.

Mutta he olivat tehneet tuskin pari kierrosta, kun voittamaton este
sulki heiltä tien. Nel heräsi heti, kun hevonen pysähtyi.

-- Jäämmekö tähän yöksi? kysyi hän.

-- Katsohan! Stas vastasi. -- Suuri kivenjärkäle sulkee tien.

-- Mitä siis teemme?

-- Se on niin korkea, ettemme pääse sen yli. Täytyy ajaa vähäsen
matkaa takaisin, nousta notkosta ja ajaa toista tietä tuonne ylös.
Iltaa on vielä kaksi tuntia; meillä on siis aikaa. Levätkööt hevoset
vähäsen! Kuuletko kosken kohinaa?

-- Kuulen.

-- Tuonne me asetumme yöksi.

Hän käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, oliko siellä lisää
samanlaisia esteitä, mutta itse hän alkoi tarkastella valtavaa
järkälettä. Hetkisen kuluttua hän huusi:

-- Se on aivan hiljan irtautunut ja vyörynyt tähän. Näetkö tätä
möhkälettä, Nel? Katso, kuinka uudelta se näyttää. Sen päällä ei
kasva sammalta eikä muita kasveja.

Stas osoitti puuta, joka kasvoi ylhäällä kallion rinteessä, ja jonka
juuret riippuivat alas pitkin kallion seinämää.

-- Tuon puun juuret ovat kasvaneet halkeamaan ja vihdoin irroittaneet
järkäleen kalliosta. Se kuulostaa kyllä oudolta, sillä onhan kivi
kovempaa kuin puu, mutta olen kyllä kuullut, että vuoristossa
tapahtuu tällaista. Aivan pienestä tärähdyksestä saattaa sellainen
lohkare irtautua ja syöksyä alas.

-- Mikähän sen sitten on irroittanut?

-- Vaikea sanoa. Ehkä joku viimeaikainen myrsky, kukapa tietää vaikka
juuri eilinen.

Samassa juoksi Saba paikalle, pysähtyi äkisti, aivan kuin joku
olisi kiskaissut sitä hännästä, vainusi, tunkeutui sitten lohkareen
ja kallion väliin, mutta peräytyi kohta takaisin peloissaan ja
selkäkarvat pystyssä.

Stas laskeutui hevosen selästä katsoakseen, mikä koiran oli
pelottanut.

-- Stas, älä mene sinne, Nel pyysi, -- siellä on ehkä leijona.

Mutta poika oli itsepäinen ja viime yön veritöiden tähden hän olisi
mielellään kostanut leijonille. Siksi hän vastasi:

-- Vai leijona -- päivällä!

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt paikalle, kuului ylhäältä Kalin ääni:

-- Bwana Kubwa! Bwana Kubwa!

-- Mikä siellä on? Stas kysyi.

Neekeripoika laskeutui silmänräpäyksessä liaania pitkin alas. Hänen
kasvoistaan näkyi, että hän toi tärkeän uutisen.

-- Elefantti! hän huusi.

-- Elefantti?

-- Niin, neekeri vastasi huitoen käsiään. -- Tämän kallion takana
vesi kohisee. Elefantti ei pääse pois. Suuri herra ampuu elefantin,
niin Kali saa syödä -- aah! syödä! syödä!

Ja hurja ilo valtasi neekerin. Hän hyppäsi, löi käsillä polviinsa
ja nauroi kuin hullu mulkoillen silmillään ja irvistäen, niin että
valkoiset hampaat välkkyivät.

Stas ei ymmärtänyt heti, mitä Kali oli tarkoittanut sanoessaan,
ettei elefantti pääse pois. Nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, hän
nousi hevosen selkään jätettyään Nelin Mean huostaan, ja käski Kalin
istuutua hänen taakseen. He palasivat yhdessä takaisin ja alkoivat
etsiä paikkaa, josta voisivat nousta ylös notkosta. Kali arveli, että
elefantti oli paennut sinne dshunglapaloa ja mennessään sysännyt
haljennutta kallioseinämää, josta oli irtautunut lohkare ja sulkenut
elefantilta paluutien. Sitten se on mennyt rotkon päähän saakka ja
jäänyt siihen, koska koski oli katkaissut tien siltä puolelta.

Jonkin ajan kuluttua nuoret matkalaiset löysivät paikan, josta
saattoi nousta notkosta, mutta se oli niin jyrkkä, että heidän täytyi
nousta ratsailta ja taluttaa hevosta perässä. He pääsivät vihdoin
korkealle mäelle, jonka toiselle puolella oli joki, toisella syvä
notko, ja he todella näkivät elefantin.

Suuri eläin makasi siellä kyljellään, ja Stasin ihmeeksi se ei
noussut ylös. vaikka näki heidät. Vasta kun Saba hyökkäsi mäen
reunalle ja alkoi haukkua, se liikutti isoja korviaan ja nosti
kärsänsä pystyyn, mutta laski sen kohta taas alas.

Lapset pitivät toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat kauan sitä
ääneti. Kali keskeytti hiljaisuuden:

-- Se kuolee nälkään! huusi hän.

Elefantti oli todellakin niin laiha, että sen selkäranka pisti esiin
kuin suurinystyräinen kaari, kupeet olivat painuksissa, ja kylkiluut
näkyivät selvästi paksun nahan läpi. Saattoi helposti huomata, että
se ei jaksanut nousta seisomaan.

Rotkoa, jossa elefantti oli, ympäröivät pystysuorat kallioseinät, ja
sen pohjalla kasvoi muutamia puita. Nämä puut elefantti oli kaatanut
ja kuorinut ja syönyt niistä lehdet. Rotkon reunoilla riippuvat
liaanit se oli repinyt ja syönyt, ja pohjalla kasvava ruoho oli
kitketty viimeiseen korteen.

Kun Stas oli tarkoin tutkinut eläimen aseman, hän ilmoitti
mielipiteensä Nelille, mutta niin hiljaa, ettei häiritsisi kuolevan
jättiläisen viimeisiä hetkiä.

-- Niin, se todella kuolee nälkään. Pari viikkoa se on kaikesta
päättäen ollut tuolla vankina, syönyt kaikki, mitä saattaa syötäväksi
sanoa, ja kärsii nyt sitäkin enemmän, kun näkee nämä leipäpuut ja
akaasiat täällä ylhäällä eikä ylety niihin.

He katsoivat taas vaieten elefanttia, joka tirkisteli heitä pienillä
silmillään. Sen kurkusta nousi koriseva ääni.

-- Paras olisi lopettaa sen kärsimykset, sanoi Stas.

Sen sanottuaan hän nosti pyssyn poskelleen, mutta Nel tarttui hänen
takkiinsa ja alkoi kaikin voimin vetää häntä pois rotkon reunalta.

-- Stas, älä ammu sitä. Annetaan sille syötävää! Minun tulee niin
sääli sitä. Minä en tahdo, että sinä tapat sen, et saa, et saa!

Nel polki jalkaa eikä hellittänyt. Stas katsoi häneen kummastellen,
mutta huomattuaan tytön silmissä kyyneleitä hän yritti sanoa:

-- Kuulehan, Nel...

-- Minä en tahdo! Minä en anna tappaa sitä! Minä sairastun
kuumeeseen, jos sinä vain tapat sen!...

Tämä uhkaus riitti, ja Stas jätti aikomuksensa. Hän oli vaiti hetken,
kun ei tiennyt, mitä vastata; sitten hän sanoi:

-- Hyvä on, hyvä on... Päästä minut, Nel! Nel kiersi kätensä pojan
ympäri ja hymyili läpi kyyneltensä. Nyt piti mahdollisimman pian
antaa elefantille ruokaa.

Kali ja Mea ihmettelivät, kun saivat kuulla, ettei "Bwana Kubwa" ammu
elefanttia, vaan käski poimia sille meloneja leipäpuun hedelmiä ja
muuta ravintoa niin paljon kuin mahdollista. Heti kun ensimmäinen
meloni putosi puusta, Nel tarttui siihen ja kantoi sen rotkon
reunalle hokien peloissaan, että joku veisi sen häneltä:

-- Minä, minä, minä!

Mutta Stas ei ollut suinkaan ajatellut kieltää häneltä sitä iloa.
Hän otti vain tytön vyöstä kiinni, koska pelkäsi tämän innoissaan
putoavan hedelmän mukana rotkoon, ja huusi:

-- Heitä!

Suuri hedelmä vieri alas pitkin rotkon jyrkkää seinää ja pysähtyi
elefantin eteen. Tämä ojensi kärsänsä ja otti hedelmän, joka samassa
katosi lasten näkyvistä.

-- Se söi sen! huudahti Nel mielissään. Elefantti ojensi taas
kärsänsä, ikäänkuin se olisi pyytänyt enemmän, ja antoi mahtavan
äänensä kuulua:

-- Hrrumf!

-- Se tahtoo enemmän!

-- Sen uskon! sanoi Stas siihen.

Toinen meloni meni samaa tietä kuin ensimmäinenkin, sitten kolmas,
neljäs, kymmenes. Vihdoin he alkoivat koota akaasianoksia, ruohoa,
lehtiä, ja Nel tahtoi itse viskata kaikki alas. Kun hänen kätösensä
alkoivat väsyä, hän potki jaloillaan alas yhä uusia kasoja. Elefantti
söi, nosti taas kärsänsä ja mörähti "hrrumf" merkiksi, että se tahtoo
enemmän, ja -- kuten Nel väitti -- kiittääkseen.

Mutta Kali ja Mea väsyivät vihdoin työstä, jota olivat tehneet
kovalla kiireellä luullen "Bwana Kubwan" ensin tahtovan lihottaa
elefanttia ja sitten vasta tappaa sen. Kotvasen kuluttua Stas käski
lopettaa ruoan kokoamisen sillä aurinko oli jo hyvin matalalla ja oli
aika ruveta laittamaan zeribaa. Onneksi se oli helposti tehty, sillä
kolmikulmaisen mäen kahta syrjää pitkin oli mahdoton päästä ylös, ja
vain kolmas oli aidattava. Piikkisiä akaasioita oli runsaasti.

Nel ei poistunut rotkon reunalta, vaan istua kyykötti siinä
ilmoittaen Stasille, mitä elefantti teki.

-- Nyt se etsii kärsällään! Tai: -- Nyt se liikuttaa suuria korviaan!
Ja vihdoin: -- Stas, Stas! Se on noussut seisomaan!

Stas juoksi katsomaan ja otti Nelin kädestä kiinni. Elefantti oli
todellakin noussut seisomaan. Vasta nyt lapset saattoivat nähdä sen
kaikessa suuruudessaan. He olivat kyllä ennen nähneet elefantteja,
joita oli kuljetettu Suezin kanavan kautta Intiasta Eurooppaan, mutta
näin suurta he eivät olleet ikinä nähneet. Tämä oli kuin harmaa
kallio neljän pylvään päällä. Se erosi heidän ennen näkemistään
myöskin suurten torahampaittensa puolesta, jotka olivat viisi jalkaa
pitkät, ehkäpä enemmänkin. Sen etujalat olivat hyvin pitkät, mutta
suhteellisen hoikat, mikä varmaankin johtui pitkästä paastoamisesta.

-- Katsopas kääpiötä! huudahti Stas. -- Kun se nousee takajaloilleen
ja ojentaa kärsänsä, niin se voi tarttua jalkaasi.

Mutta jättiläinen ei ajatellut nousta takajaloilleen eikä ottaa
ketään jalasta kiinni. Horjuvin askelin se lähestyi syvännettä, jossa
vesi kohisi, ja katsoi alas, palasi sitten rotkon seinän viereen,
jossa vesi oli lähempänä, pisti kärsänsä veteen ja alkoi juoda.

-- Onneksi se ulottuu kärsällään veteen, sanoi Stas, -- muuten se
olisi jo kuollut.

Elefantti joi niin kauan, että Nel tuli levottomaksi ja kysyi:

-- Stas, eikö se vahingoita itseään juomalla noin hirveästi?

-- En tiedä, poika vastasi nauraen, -- mutta kun kerran olet ottanut
sen holhotiksesi, niin varoita.

Nel kumartui partaalle ja huusi:

-- Riittää jo, rakas elefantti, riittää!

"Rakas elefantti" herkesi juomasta, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ja
alkoi sitten ruiskuttaa päälleen vettä. Ensin se valeli jalkansa,
sitten selän ja molemmat kyljet.

Sillä välin oli tullut pimeä. Stas vei Nelin zeribaan, jossa
illallinen odotti.

Molemmat olivat erinomaisen hyvällä tuulella, Nel sen tähden, että
oli pelastanut elefantin, ja Stas sen tähden, että tytön silmät
loistivat kuin tähdet ja kasvot olivat terveemmän näköiset kuin koko
matkalla Kartumista tänne.

Stasin tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että yöstä näytti tulevan
rauhallinen ja kaunis. Kahdelta puolelta pystysuora jyrkänne suojeli
heitä väkivaltaiselta hyökkäykseltä ja kolmannelle puolelle Kali ja
Mea olivat rakentaneet piikkisistä akaasioista ja kärsimyksenpuista
niin korkean ja lujan aidan, ettei mikään peto voisi tunkeutua siitä
lävitse. Sää oli ihana, ja heti auringon laskettua syttyivät tähdet
taivaalle.

-- Ei se kuumekärpänen nyt tule! ajatteli Stas iloisin mielin.

He alkoivat jutella elefantista, sillä Nel ei voinut nyt puhua
mistään muusta. Tyttö ei lakannut ihmettelemästä sen suurta kokoa,
pitkää kärsää ja torahampaita.

Elefantti keskeytti heidän juttunsa. Kun se oli syönyt ja juonut
tarpeekseen, se alkoi pitää kovaa ääntä ilosta tai ehkä täydellistä
vapautta kaivaten. Saba hyökkäsi pystyyn ja rupesi haukkumaan:

-- Siinä sait. Nyt se kutsuu toverinsa apuun. Miten meidän käy, jos
kokonainen lauma elefantteja kertyy ympärillemme?

-- Se tahtoo sanoa toisille, että olemme olleet sille hyviä, vastasi
Nel hätäisesti.

Mutta Stas, joka totta puhuen ei ollut lainkaan levoton, koska arveli
nuotiotulen varmasti peloittavan suurenkin lauman matkoihinsa,
hymyili ja sanoi:

-- Hyvä on. Mutta jos elefantit tulevat, niin sinä et itke pelosta,
et! Sinun silmiäsi vain kirvelee silloin, kuten on jo kaksi kertaa
tapahtunut.

Ja hän alkoi jäljitellä tyttöä:

-- En minä itke, minun silmiäni vain kirvelee...

Mutta Nel näki hänen iloisen ilmeensä ja ymmärsi, ettei mikään vaara
uhannut heitä.

-- Kun me olemme opettaneet sen, tyttö sanoi, -- niin minun silmiäni
ei enää kirvele, vaikka kymmenen leijonaa karjuisi.

-- Miksei?

-- Sillä elefantti suojelee meitä.

Stas tyynnytteli Sabaa, joka ei ollut lakannut vastaamasta
elefantille, ajatteli hetken ja sanoi:

-- Yhtä asiaa et ole tullut ajatelleeksi, Nel. Emmehän me jää tänne
iäksi, vaan jatkamme eteenpäin. En sano, että heti... Päinvastoin;
paikka on hyvä ja terveellinen, ja sentähden olen päättänyt viipyä
tässä viikon, ehkä kaksikin, sillä me molemmat tarvitsemme lepoa.
Niin kauan kuin viivymme tässä, voimme ruokkia elefanttia, vaikka
se ei olekaan niin helppoa. Mutta se on vankina rotkossa, emmekä me
voi ottaa sitä mukaamme. Mitenkä sitten käy? Me lähdemme mutta se
jää tänne näkemään nälkää, kunnes kuolee. Silloin meidän tulee vielä
enemmän sääli sitä...

Nel tuli surulliseksi ja istui kotvan ääneti. Hän ei tiennyt mitä
vastata. Sitten hän nosti päätään, viskasi kasvoilleen valuneet
hiukset niskaan ja katsoi luottavaisesti poikaan:

-- Minä tiedän, hän sanoi, -- että jos sinä tahdot, niin saat sen
rotkosta pois.

-- Minäkö?

Nel kosketti Stasin kättä ja toisti:

-- Sinä juuri.



26


Yö kului rauhallisesti. Vaikka eteläiselle taivaalle kokoontui
pilviä, tuli aamusta kuitenkin kirkas.

Kali ja Mea alkoivat Stasin käskystä heti koota meloneja, akaasioita,
tuoreita lehtiä, ruohoa ja kaikenlaista syötävää elefantille. Kun Nel
itse tahtoi ruokkia uutta ystäväänsä, veisti Stas hänelle pienestä
viikunapuusta pitkävartisen hangon, jotta tytön olisi helpompi
pudottaa elefantille syötävää.

Se oli jyskyttänyt varhaisesta aamusta saakka merkiksi, että sen oli
nälkä. Kun se näki rotkon reunalla saman valkoisen olennon, joka oli
sitä eilen ruokkinut, se mörähti iloisesti ja nosti kärsänsä tyttöä
kohti. Kirkkaassa päivänvalossa eläin näytti entistä suuremmalta.
Nel väitti sen jo lihoneen hiukan eilisestä. Tyttö heitti eläimelle
syötävää alas niin innokkaasti, että hengästyi, ja Stasin täytyi
auttaa häntä. Molemmilla oli hyvin hauskaa; etenkin elefantin
eleet huvittivat heitä. Ensin se söi kaikki, mitä eteen putosi,
mutta tyydytettyään ensi nälän se alkoi valikoida. Kun sen suuhun
osui kasvi joka ei maistunut hyvälle, se viskasi sen kärsällään
ylös ilmaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Pitäkää itse mokoma
herkkunne! Tyydytettyään vihdoin nälkänsä ja janonsa se alkoi
mielissään heilutella suuria korviaan. -- Olen varma, sanoi Nel, --
että jos nyt menisimme alas sen luo, se ei tekisi meille pahaa.

Ja tyttö alkoi huutaa sille:

-- Elefantti, rakas elefantti, eikö olekin totta, että sinä et tekisi
meille mitään pahaa?

Kun elefantti heilautti vastaukseksi kärsäänsä, Nel sanoi Stasille:

-- Näetkö, se sanoo, että se on totta!

-- Ehkä, Stas vastasi. -- Elefantit ovat viisaita, ja tämä on kenties
ymmärtänyt, että me olemme tehneet sille hyvää. Kuka tietää, vaikka
se tuntisi kiitollisuutta meitä kohtaan. Mutta parasta on, ettemme
ainakaan vielä kokeile asiaa. Ei myöskään Saba saa tehdä sitä, sillä
sen elefantti varmastikin musertaisi jalallaan. Mutta ajan mittaan
nekin voivat ystävystyä.

Kali keskeytti heidät. Hän oli luullut, että hänen täytyy nyt joka
päivä koota elefantille ruokaa. Hän lähestyi Stasia suostuttelevasti
hymyillen ja sanoi:

-- Suuri herra ampuu elefantin, ja Kali syö sen eikä enää kokoa sille
ruohoa ja oksia.

Mutta "suuri herra" ei olisi millään muotoa tappanut elefanttia, ja
koska hän oli luonteeltaan tulinen, hän vastasi pikaistuksissaan:

-- Sinä olet aasi.

Mutta Stas ei muistanut, mitä aasi oli ki-suahelin kielellä, ja sanoi
englanniksi "donkey". Kali ei ymmärtänyt englantia ja luuli sitä
kohteliaisuudeksi. Vähän ajan kuluttua he kuulivat hänen kehuskelevan
Mealle:

-- Mealla on musta iho ja mustat aivot, mutta Kali on donkey!

Ja hän lisäsi:

-- Suuri herra itse sanoi, että Kali on donkey.

Stas käski Kalin ja Mean vartioida neitiä kuin silmäteräänsä ja jos
jotakin sattuisi, huutaa heti hänelle. Sitten hän otti pyssynsä ja
meni tutkimaan kallionlohkaretta, joka sulki rotkon Hän tarkasti sitä
joka puolelta, tutki halkeamia ja mittasi, kuinka syvällä maassa se
oli. Sitten hän palasi hitain askelin leiriin, avasi patruunalaukun
ja alkoi laskea patruunoita. Laskettuaan kolmensadan paikkeille hän
kuuli Mean huutavan baobab-puusta, joka kasvoi noin viidenkymmenen
askeleen päässä teltasta.

Stas lähestyi suurta puuta, jonka tyvi oli ontto sisältä, ja kysyi:
"Mitä sinä tahdot?"

-- Tuolla aivan lähellä on paljon seeproja ja kauempana antilooppeja.

-- Hyvä on. Otan pyssyni ja menen ampumaan, sillä meidän täytyy
savustaa lihaa. Mutta mitä sinä siellä puussa teet?

Neekerityttö vastasi surullisella laulavalla äänellä:

-- Mea näki papukaijan pesän ja aikoi tuoda neidille papukaijan,
mutta pesä olikin tyhjä, eikä Mea saakaan nyt helminauhaa.

-- Saat kuitenkin, koska rakastat neitiä. Neekerityttö laskeutui
sukkelasti alas ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

-- Niin, niin! Mea rakastaa neitiä niin kovasti ja helminauhaa
myöskin!

Stas silitti hänen päätään, otti sitten pyssyn ja läksi sinne päin,
missä seeprat olivat. Puolen tunnin kuluttua kuului laukaus, ja pian
senjälkeen nuori metsästäjä palasi ilmoittamaan, että oli ampunut
nuoren seepran ja että ympäristössä oli runsaasti metsänriistaa.

Kali sai heti käskyn mennä hakemaan hevosella kaadettua otusta. Stas
itse rupesi tarkastelemaan baobab-puuta, hän kierteli sen ympäri ja
koputteli kiväärinperällä sen karkeata kuorta.

-- Mitä sinä teet? Nel kysyi,

-- Katsopas, kuinka suuri tämä puu on, Stas vastasi. -- Edes
viisitoista miestä ei käsi kädessä yltäisi tämän puun ympäri, se on
ehkä peräisin faaraoiden ajoilta. Sen tyvi on ontto. Näetkö, tässä on
aukko, josta on helppo ryömiä sisään. Tyhjän sisustan voisi helposti
sisustaa majaksi, johon me kaikki mahtuisimme asumaan.

-- Mutta meidänhän piti paeta Abessiniaan.

-- Niin, mutta ensin meidän täytyy levätä tarpeeksemme. Sanoinhan
eilen, että olen päättänyt viipyä tässä viikon tai pari. Sinä et
tahdo jättää elefanttiasi, ja minä pelkään sadekautta. Sateet ovat
jo alkaneet ja ne tuovat varmasti kuumetta mukanaan. Tänään on ilma
kaunis, mutta näethän hyvin, että pilvet alkavat kokoontua taivaalle,
ja ehkä jo ennen iltaa sataa. Teltta ei suojaa sinua tarpeeksi,
mutta tässä puussa ei rankkasade mahda meille mitään. Siinä on myös
turvallisempaa kuin teltassa, kun vain suljemme aukot puilla joka
ilta. Silloin saavat leijonat karjua ympärillä niin paljon kuin ikinä
haluavat. Keväällä sadekausi kestää korkeintaan kuukauden, ja minusta
alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että meidän pitäisi odotella täällä
sen ohi menoa. Siinä tapauksessa on parempi olla tässä kuin jossakin
muualla ja parempi tässä suuressa puussa kuin teltassa.

Nel suostui aina kaikkeen, mitä Stas ehdotti, ja nyt sitäkin
suuremmalla syyllä, kun saisi jäädä elefantin luo ja asua
baobab-puussa. Hän rupesi heti miettimään, miten järjestäisi heidän
asuntonsa ja kuinka he sitten kävisivät toistensa luona teellä tai
päivällisellä.

Nel olisi heti ryöminyt uuteen asuntoonsa, mutta Stas, joka päivä
päivältä tuli yhä kokeneemmaksi ja varovaisemmaksi, esti häntä.

-- Ennen kuin muutamme sinne, sanoi poika, -- meidän täytyy ajaa
edelliset asukkaat ulos, jos niitä siellä sattuu olemaan.

Sen sanottuaan hän käski Mean heittää muutamia palavia ja kovasti
savuavia oksia puun sisään. Stasin arvelut kävivät toteen, sillä
suuressa puussa oli todellakin asukkaita, vieläpä sellaisia, joiden
vieraanvaraisuuteen ei olisi voinut luottaa.



27


Puussa oli kaksi aukkoa: toinen, isompi, oli puoli metriä maasta,
toinen, pienempi, suunnilleen yhtä korkealla kuin ensimmäinen kerros
kaupungin taloissa. Heti kun Mea oli heittänyt alemmasta aukosta
palavia oksia sisään, pöllähti ylemmästä ulos suuria yölepakoita,
jotka päivänvalon sokaisemina lensivät kirkuen puun ympärillä.
Mutta hetken kuluttua syöksyi aukosta salaman nopeana suuri
boakäärme, jonka savu oli herättänyt ja ajanut pelastusta etsimään.
Huomattuaan käärmeen, joka vieterinä ponnahti savuavasta puusta,
Stas tarttui Nelin käteen ja läksi juoksemaan pois. Mutta käärme oli
säikähtänyt yhtä pahasti kuin hekin eikä ajatellutkaan ajaa heitä
takaa. Se luikerteli tavattoman nopeasti ruohikon läpi rotkoon päin
piiloutuakseen johonkin kallionhalkeamaan.

Lapset vetivät henkeä. Stas vei Nelin istumaan nurmikolle, juoksi
hakemaan pyssyä ja kiiruhti sitten käärmeen perään. Nel lähti mukaan.
Mutta äkkiä omituinen näky pysäytti heidät. Rotkon siinä päässä,
missä elefantti oli vankina, vilahti käärme kiemurrellen ilmassa ja
putosi saman tien näkymättömiin. Kohta sama näky uusiutui.

Lapset juoksivat rotkon reunalle ja näkivät ihmeekseen, kuinka heidän
uusi ystävänsä piteli käärmettä. Heiteltyään sitä ilmassa elefantti
musersi sen pään jalallaan, nosti sen vielä kerran kärsällään ylös
ja viskasi koskeen. Sitten se kumarteli ja heilutti suuria korviaan
nostaen kärsänsä Neliä kohti ikään kuin se olisi tahtonut palkkaa
sankarityöstään.

Nel juoksi heti telttaan ja palasi tuoden hameenhelmassaan
viikunoita, joita hän rupesi heittämään yksitellen. Tämä etsi ne
tarkasti ruohikosta ja nieli yksitellen. Lapset taputtivat sille
käsiään nauraen. Nel toi uusia varastoja ja vakuutti aina, kun heitti
viikunan, että elefantti on tullut jo niin kesyksi, että hän voisi
vaikka heti mennä sen luo.

-- Näetkö, Stas, meillä on nyt voimakas puolustaja, joka ei pelkää
leijonia, käärmeitä eikä krokotiileja. Se on hyvä ja rakastaa meitä
varmasti.

-- Kun se tulee niin kesyksi, Stas sanoi, -- että minä voin uskoa
sinut sen huostaan, niin silloin voin kaikessa rauhassa lähteä
metsästysretkille, sillä koko Afrikassa en löytäisi sinulle parempaa
turvaa.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Afrikan elefantit ovat villimpiä, mutta minä olen lukenut, että
esimerkiksi aasialaiset elefantit ovat omituisen heikkoja lapsiin.
Intiassa ei ole koskaan sattunut, että elefantti olisi tehnyt
lapsille pahaa, ja kun ne raivostuvat, niin alkuasukkaat lähettävät
lapsensa niitä lepyttämään.

-- Siinä sen näet!

-- Joka tapauksessa teit oikein, kun et antanut minun ampua sitä.

Nelin silmät loistivat ilosta kuin kaksi tähteä. Hän nousi
varpailleen, pani kätensä Stasin olkapäille, katsoi häntä silmiin ja
kysyi:

-- Minä tein kuin olisin -- sano! -- kuinka monta vuotta vanha?

-- Ainakin seitsemänkymmentä, vastasi Stas.

-- Sinä teet aina pilaa.

-- Suutu vain, suutu! Mutta kuka päästää elefantin vapaaksi?

-- Sinä, ja siitä minä olen sinulle kiitollinen, ja se on myöskin.

-- Minä olen kyllä ajatellut asiaa, Stas sanoi, -- mutta se ei ole
niinkään helppo tehtävä. Minä en kuitenkaan ryhdy siihen heti, vaan
vasta sitten, kun lähdemme eteenpäin.

-- Minkä tähden?

-- Jos minä vapautan sen ennen kuin se on tullut aivan kesyksi ja
tottunut meihin, niin se menee matkoihinsa.

Kalin tulo lopetti keskustelun. Hän toi ammutun seepran ja sen
varsan, jonka Saba oli purrut kuoliaaksi. Koiralle oli onneksi,
että se oli juossut Kalin perään, sillä jos se olisi joutunut
tekemisiin käärmeen kanssa, niin tämä olisi varmasti puristanut sen
hengettömäksi.

Stas ilmoitti Kalille aikovansa laittaa asunnon puuhun, ja tämä oli
suuresti neekeripojan mieleen. Elefantin menettely sitä vastoin ei
miellyttänyt häntä.

-- Elefantti on tyhmä, sanoi Kali, -- kun heitti niokan (käärmeen)
koskeen. Mutta Kali tietää, että nioka maistuu hyvälle, ja sentähden
Kali menee hakemaan sen ja paistaa sen.

Stas ja Kali menivät baobab-puun luo ja rupesivat valmistamaan
asuntoa. Kali toi virran rannalta litteän kiven ja työnsi sen
puun onkaloon. Sitten hän pani kivelle hehkuvia hiiliä ja lisäsi
niitä tuon tuostakin katsoen tarkasti, ettei puun laho runko
päässyt syttymään. Tämän hän sanoi tekevänsä siksi, ettei yhtään
eläintä jäisi puuhun puremaan "suurta herraa" ja "bibiä". Toimitus
osoittautui pian erittäin hyödylliseksi, sillä kohta kun häkä oli
täyttänyt onton puun, alkoi sen kuoresta ryömiä esiin kaikenlaisia
hyönteisiä: mustia ja kirsikanpunaisia koppakuoriaisia, luumun
kokoisia karvaisia hämähäkkejä, sormenpaksuisia rengasselkäisiä
hyönteisiä ja myrkyllisiä tuhatjalkaisia, joitten purema voisi
aiheuttaa kuoleman. Kun näki, miten paljon niitä tuli rungosta ulos,
saattoi helposti ymmärtää, kuinka paljon sellaisia eläimiä mahtoikaan
kuolla häkään. Kali murskasi kivellä armottomasti kaikki ne, jotka
olivat kömpineet tai pudonneet nurmikolle, mutta katsoi samalla
aukkoon ikään kuin hän olisi pelännyt jotakin vielä pahempaa tulevan.

-- Mitä sinä noin katsot? Stas kysyi. -- Luuletko, että sieltä tulee
vielä toinenkin käärme?

-- Ei. Kali pelkää Mzimua.

-- Mikä se Mzimu on?

-- Paha henki.

-- Oletko koskaan nähnyt Mzimua?

-- En, mutta Kali on kuullut sen hurjan huminan, minkä Mzimu on
nostanut poppamiesten majoissa.

-- Noidat eivät siis pelkää sitä?

-- Noidat osaavat puolustautua. He kulkevat majasta majaan ja
sanovat, että Mzimu on vihoissaan ja neekerit vievät heille
banaaneja, hunajaa, bombejuomaa, munia ja lihaa lepyttääkseen Mzimua.

Stas kohautti olkapäitään.

-- Kelpaa teillä olla poppamiehenä. Mutta ehkä se käärme olikin Mzimu?

-- Siinä tapauksessa, sanoi Kali ravistaen päätään, -- elefantti ei
olisi tappanut Mzimua, vaan Mzimu olisi tappanut elefantin. Mzimu on
kuolema...

Omituinen rytinä puun sisältä keskeytti hänet yhtäkkiä. Alimaisesta
aukosta tulvahti punertavaa huurua, ja sen jälkeen rytisi vieläkin
kovemmin.

-- Aka! Mzimu! Aka! Aka! huusi Kali heittäytyen kasvoilleen maahan.

Staskin peräytyi askelen taaksepäin, mutta pian hänen
kylmäverisyytensä voitti, ja kun Nel ja Mea juoksivat paikalle, hän
selitti:

-- Lämmön vaikutuksesta on puun sisusta luultavasti laajentunut,
romahtanut alas ja sammuttanut hiilet. Kali luulee, että se on Mzimu.
Heitä sinä, Mea, vettä sisään aukosta, sillä muuten voi koko puu
syttyä palamaan hiilistä.

Kun Stas näki Kalin yhä vain makaavan kasvoillaan maassa ja
huutavan: "Aka! Aka!" hän otti pyssyn, ampui aukosta sisään ja sanoi
neekeripojalle:

-- Nyt on Mzimu tapettu. Älä pelkää. Kali nousi, mutta jäi vielä
polvilleen.

-- Oi suuri herra! Eikö herra pelkää edes Mzimuakaan?

Kali rauhoittui vähitellen kokonaan, ja kun hän rupesi syömään
Mean valmistamaa ateriaa, kävi ilmi, ettei säikähdys ollut vienyt
häneltä ruokahalua. Paitsi suurta annosta savustettua lihaa hän söi
seepranvarsan maksan raakana ja suuren määrän viikunoita.

Sitten Stas ja Kali menivät puun luo, jossa oli vielä paljon työtä.
Kului lähes kaksi tuntia, kun se puhdistettiin lahosta puunsohjosta,
hiilistä ja kärventyneistä kovakuoriaisista ja tuhatjalkaisista. Stas
oli iloinen puun tilavuudesta: se oli todellakin kuin suuri huone,
jossa ei ollut tilaa vain neljälle, vaan jopa kymmenelle hengelle.
Suurempi aukko olisi ovena, pienempi ikkunana, joten ontossa puussa
ei ollut pimeä eikä raskas ilma. Telttakankaalla Stas jakoi sisustan
kahtia, toisen puolen Nelille ja Mealle, toisen itselleen, Kalille ja
Saballe. Puu ei ollut ontto ylös saakka, eikä sade siis valunut sinne
sisään. Lattia peitettiin auringon kuivaamalla hiekalla, jota tuotiin
virran rannalta, ja sen päälle levitettiin kuivaa sammalta.

Työtä oli todellakin rasittavan paljon, etenkin Kalilla, jonka täytyi
savustaa lihaa, juottaa hevoset ja hankkia syötävää elefantille, joka
alituisesti muistutti nälästään jyskyttämällä. Mutta neekeripoika
otti mielellään osaa uuden asunnon valmistamiseen. Syyn siihen hän
selitti Stasille vielä samana päivänä:

-- Kun suuri herra ja bibi asuvat puussa, niin Kalin ei tarvitse
rakentaa zeribaa yöksi, vaan saa olla joutilaana koko illan.

-- Laiskotteletko sinä mielelläsi? Stas kysyi.

-- Kali on mies, ja Kali saa siis olla joutilas, sillä naisen vain
täytyy tehdä työtä.

-- Mutta etkö näe, että minä teen työtä bibille?

-- Sentähden täytyy bibin, kun hän tulee suureksi, tehdä työtä
suurelle herralle, mutta jollei bibi tahtoisi, niin suuri herra lyö
bibiä.

Mutta pelkkä ajatus lyödä "bibiä" sai Stasin karkaamaan pystyyn ja
huutamaan:

-- Hölmö, etkö sinä näe, kuka bibi on?

-- Ei Kali tiedä, musta poika vastasi säikähtyneenä.

-- Bibi on... bibi on... hyvä Mzimu! Kali lysähti ihmetyksestä
istumaan.

Kun työ oli suoritettu loppuun, neekeripoika lähestyi arasti Neliä,
lankesi kasvoilleen tytön eteen ja alkoi rukoilevalla äänellä hokea:

-- Aka! Aka! Aka!...

Nel katsoi kummastellen ihanilla, merenvihreään vivahtavilla
silmillään neekeripoikaa, sillä hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut,
eikä ymmärtänyt, mitä Kali tahtoi.



28


Uusi asumus, jolle Stas antoi nimen Krakova, tuli kolmessa päivässä
täysin valmiiksi. Ensin vietiin tavarat sisään, ja kohta kun nuoret
olivat muuttaneet uuteen asuntoonsa, alkoi sataa rankasti.

Sadekausi oli alkanut. Mutta täällä oli toisin kuin meillä
pohjoisessa syyssateiden aikana, jolloin taivas peittyy synkkiin
pilviin ja maa on viikkokausia märkä ja lokainen. Täällä tuuli
pyyhki muutaman kerran päivässä pilvet taivaalta, ja aurinko
paistoi taas kirkkaasti kuin virkistävän kylvyn jälkeen, peittäen
kalliot, joen, puut ja dshunglan kultaiseen hohteeseen. Ruoho kasvoi
ihan silminnähtävästi, puut saivat uusia lehtiä, ja uudet silmut
puhkesivat ennen kuin vanhat hedelmät olivat ehtineet pudota.
Ilmassa näkyi ihmeellisiä sateenkaaria, ja lyhyt aamu- ja iltarusko
hohti tuhansin värein, loistokkaammin kuin Libyan erämaassa. Kosken
alapuolelta, missä virta laajeni suvannoiksi, kuului sammakkojen
rauhatonta kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta, ja
suuret loistavat hyönteiset lentelivät bambu- ja arumpensaissa.

Mutta kun pilvet peittivät taivaan ja alkoi sataa, tuli niin pimeä,
että baobab-puussa oli kuin kellarissa. Mutta Stas keksi keinon. Hän
antoi Mean sulattaa rasvaa tapetuista eläimistä ja teki lampun, jonka
hän ripusti ylimmäisen aukon eli ikkunan alle. Aukosta ulos pimeyteen
heijastava valo pelotti petoja, mutta houkutteli sitävastoin
yölepakoita luokseen, ja vihdoin Kalin täytyi peittää ikkuna oksilla.

Päivisin, kun sää oli kirkas, lapset menivät mäelle telmimään,
tai Stas lähti metsästämään antilooppeja ja strutseja, joita
oli runsaasti alhaalla joen varsilla, ja Nel meni katsomaan
elefanttiansa, joka tervehti iloisesti pientä ystävätärtään ja
höristi korviaan kuullessaan tytön äänen.

Eräänä päivänä kun Stas oli lähtenyt metsään ja Kali kalasteli kosken
alapuolella, Nel päätti mennä alas rotkoon katsomaan, oliko Stas jo
ryhtynyt vapauttamaan elefanttia. Mea oli päivällispuuhissa eikä
huomannut Nelin poistumista.

Tyttö poimi matkalla begonioita, joita kasvoi kallionhalkeamissa.
Kun hän tuli perille, hän huomasi, että kallion ja lohkareen välillä
oli niin paljon tilaa, että ihminen saattoi kulkea siitä. Tyttö
empi hetken, mutta astui kuitenkin aukon kautta toiselle puolelle.
Hän aikoi mennä vain niin kauas, että näkisi elefantin. Tämä seisoi
selin tyttöön juoden koskesta vettä. Se rohkaisi tyttöä. Hän nojautui
kallioon ja astui vielä muutaman askelen, vielä muutaman -- kun
jättiläiseläin nosti päänsä, huomasi tytön ja kääntyi heti häntä
kohti.

Nel säikähti kovasti, mutta koska ei ollut aikaa ajatella pakoa, niin
hän painoi polvensa yhteen, niiasi elefantille niin kauniisti kuin
osasi, ojensi sille kukkakimpun ja sanoi hiukan vapisevalla äänellä:

-- Hyvää päivää, rakas elefantti. Minä tiedän, ettet sinä tee minulle
pahaa, ja sentähden tulin tervehtimään sinua... ja antamaan nämä
kukkaset...

Elefantti läheni, ojensi kärsänsä ja otti kukkakimpun Nelin
käsistä, mutta maistettuaan sitä antoi sen pudota maahan. Samassa
Nel näki elefantin kärsän päänsä päällä. Se oli kuin suuri, musta,
kiemurteleva käärme, kosketti ensin tytön toista kättä, sitten
toista, sitten olkapäitä ja laskeuduttuaan alas rupesi hiljalleen
huojumaan edes ja takaisin.

-- Tiesinhän minä, ettet sinä tekisi minulle pahaa, sanoi tyttö,
vaikkei pelko ollut vieläkään poissa.

Kuten kerran Stas ja leijona, niin nämä molemmat seisoivat nyt siinä
vastatusten, elefantti suuri kuin kallio -- tyttö pieni olento, jonka
eläin olisi voinut murskata pelkästä varomattomuudesta. Mutta hyvä
elefantti ei tehnyt ainoatakaan nopeata tai varomatonta liikettä ja
oli nähtävästi iloissaan pienen ystävättärensä tulosta.

Nel tuli vähitellen yhä rohkeammaksi. Hän katsoi ylös, ikäänkuin
olisi katsonut korkean talon katolle ja kysyi:

-- Saako sinun kärsääsi taputtaa?

Elefantti ei tosin ymmärtänyt englantia, mutta tytön kädenliikkeestä
se oivalsi, mistä oli kysymys, ja pani kaksi metriä pitkän nenänsä
pään hänen kätensä alle. Nel taputti sitä ensin arastellen oikealla
kädellään, sitten molemmilla ja kiersi vihdoin käsivartensa kärsän
ympäri nojautuen siihen lapsen luottamuksella.

Elefantti nosteli jalkojaan ja hyrisi hiljaa ilosta. Kotvan kuluttua
se kiersi kärsänsä tytön hoikan vartalon ympäri ja alkoi keinuttaa
tyttöä ilmassa.

-- Vielä, vielä! huusi Nel riemastuneena.

Tätä ilonpitoa kesti jotenkin kauan, kunnes rohkaistunut tyttö keksi
jotakin muuta. Nel rupesi nyt kiipeämään elefantin etujalkaa pitkin
tai oli piilosilla jättiläisen alla. Siinä leikkiessään hän huomasi
elefantin jaloissa suuria okaita, joita se itse ei voinut ottaa
pois. Nel ei tiennyt, että sellaiset okaat ovat elefantin suurimpia
vitsauksia, mutta hän sääli jättiläistä ja ajattelematta vaaraa
kyykistyi sen jalan viereen ja otti hellävaroen ensin suuremmat,
sitten pienemmät okaat pois vakuutellen koko ajan eläimelle, ettei
jätä ainoatakaan jäljelle. Jättiläinen ymmärsi erinomaisesti tytön
tarkoituksen ja nosti aina varovasti kipeätä jalkaa. Sen jalkapohjan
kynsikavioiden välissä, pehmeissä kudoksissa oli piikkejä, jotka
aiheuttivat sille suurta tuskaa.

Sillä välin Stas oli palannut metsästä ja kysyi heti Mealta, missä
neiti on. Saatuaan kuulla, että neiti on puussa, hän aikoi mennä
sisälle, kun samassa kuuli Nelin äänen rotkosta. Poika ei ollut uskoa
korviaan, juoksi rotkon reunalle ja oli jähmettyä pelosta. Tyttö
istui jättiläisen jalan juuressa, mutta tämä seisoi niin hiljaa, että
olisi voinut luulla sen olevan kivestä, elleivät korvat ja kärsä
olisi liikkuneet.

-- Nel, Stas huusi.

Tyttö oli niin keskittynyt työhönsä, että vastasi vain:

-- Kohta, kohta!

Stas, joka vaaran uhatessa ei milloinkaan epäillyt, laskeutui heti
liaania pitkin alas rotkoon. Elefantti liikutti rauhattomasti
korviaan, mutta samassa Nel nousi, kiersi kätensä sen kärsän ympäri
ja sanoi:

-- Älä pelkää, elefantti, se on Stas.

Stas näki heti, ettei ollut vaaraa, mutta hänen jalkansa vapisivat
vielä, ja sydän jyskytti kovasti. Ennenkuin hän oli täysin toipunut
pelosta, hän alkoi suuttumustaan hilliten nuhdella:

-- Nel, Nel, kuinka sinä olet voinut tehdä näin!...

Mutta tyttö alkoi heti puolustautua ja selittää, ettei hän ollut
tehnyt mitään pahaa, sillä elefantti on hyvä ja aivan kesy. Hän oli
vain tullut katsomaan sitä ja aikonut heti palata takaisin, kun
elefantti oli ottanut hänet kiinni ja ruvennut leikkimään hänen
kanssaan ja keinuttanut häntä varovasti ilmassa. Jos Stas tahtoisi,
se keinuttaisi häntäkin.

Nel käänsi toisella kädellä kärsän pään Stasia kohti ja liikutti
toista kättään oikealle ja vasemmalle sanoen elefantille:

-- Keinuta Stasiakin, elefantti.

Viisas eläin oivalsi tytön kädenliikkeestä, mitä hän tahtoi, kiersi
kärsänsä pojan ympäri, ja tuossa tuokiossa Stas keinui ilmassa.

Pojan suuttuneen ilmeen ja ilmassa keinumisen väillä oli niin suuri
ja huvittava vastakohta, että pikku "Mzimu" alkoi nauraa ja taputtaa
käsiään huutaen:

-- Vielä, vielä!

Kun Stasin oli mahdoton nuhdella sellaisessa asennossa niin hänkin
rupesi nauramaan.

Kun Stas seisoi taas maassa, he alkoivat yhdessä vetää okaita
elefantin jaloista, ja eläin kesti toimituksen kärsivällisesti.

Nyt alkoi putoilla suuria sadepisaroita, ja Stas päätti viedä Nelin
heti kotiin. Mutta silloin tulikin tielle odottamaton este. Elefantti
ei tahtonutkaan luopua tytöstä, ja aina, kun tämä yritti lähteä,
se tarttui kärsällään häneen ja veti luokseen. Tilanne muuttui
vakavaksi, ja huvittelu olisi elefantin itsepäisyyden vuoksi voinut
päättyä huonosti. Sade yltyi yltymistään, eikä Stas tiennyt, mitä
tehdä. Vihdoin koettivat he molemmat yhdessä lähteä hiljaa pois,
mutta eläin seurasi heitä.

Kun ei muuta neuvoksi, niin Stas asettui elefantin ja Nelin väliin,
katsoi tuimasti eläintä silmiin ja sanoi hiljaa Nelille:

-- Älä juokse, vaan vetäydy huomaamattoman hitaasti aukosta ulos.

-- Entä sinä, Stas? kysyi tyttö.

-- Peräydy, toisti Stas painokkaasti, -- muuten minun täytyy ampua se.

Tyttö totteli uhkaavaa käskyä. Stas seisoi neljän askelen päässä
jättiläisestä kääntämättä katsettaan siitä.

Näin kului muutamia minuutteja. Pelottava hetki lähestyi. Elefantin
korvat liikkuivat, pienet silmät loistivat niin omituisesti, ja kärsä
nousi yhtäkkiä pystyyn. Stas tunsi kalpenevansa.

-- Kuolema! ajatteli hän.

Mutta jättiläinen kääntyi rotkon laitaan päin, missä se oli
tavallisesti nähnyt Nelin, ja alkoi jyskyttää surullisemmin kuin
koskaan ennen.

Stas meni rauhallisesti aukon kautta rotkosta ulos ja näki
kivimöhkäleen takana Nelin, joka ei tahtonut yksin lähteä kotipuuhun.
Pojan olisi tehnyt mieli sanoa: "Katso mitä olet tehnyt! Olin vähällä
joutua surman suuhun sinun tähtesi." Mutta nyt ei ollut aikaa
nuhteisiin, sillä sade oli kiihtynyt kovasti, ja täytyi rientää
nopeasti suojaan. Nel kastui likomäräksi, vaikka Stas peitteli häntä
omalla takillaan. Kun he olivat kotona, sai Mea käskyn auttaa Nelin
ylle kuivat vaatteet ja Stas rupesi etsimään vaatteista ja mytyistä
kiniiniä, jota hän toivoi jääneen sinne edes vähäsen. Mutta hän etsi
turhaan.

Kun sade oli mennyt ohi ja aurinko taas paistoi kirkkaasti, Stas
meni katsomaan Kalin pyydystämiä kaloja. Ne olivat enimmäkseen
pieniä, mutta olipa joukossa kolme suurtakin kalaa, hopeatäpläistä
ja erittäin kevyttä. Mea, joka oli kasvanut Sinisen Niilin
varsilla, tiesi, että kalat ovat syötäviä ja että ne usein
iltaisin hypähtelivät korkealle vedestä. Kun hän perkasi ne, kävi
selville, että ne olivat niin kevyitä siksi, että niillä oli suuret
ilmarakkulat. Stas otti yhden rakkuloista, näytti sitä Nelille ja
sanoi:

-- Katso, kalassa on tällainen. Jos niitä olisi enemmän, niin niistä
saisi ruudut meidän asuntomme ikkunaan.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Ja saisipa niistä vielä muutakin.

-- Mitä sitten? kysyi Nel uteliaasti.

-- Leijoja.

-- Sellaisia, joita teit Port Saidissa? Sehän on hauskaa! Teepäs
muutamia.

-- Teenpä kyllä. Kehyksen laitan bambusäleistä. Tämä on melkein
parempaa kuin paperi, eikä sade pilaa sitä. Sellainen leija voi
lentää hyvin korkealle, ja jos tuuli on kova, vaikka kuinka kauas...

Samassa hän läimäytti otsaansa:

-- Sainpa ajatuksen!

-- Minkä?

-- Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, niin kerron sen sinulle.
Elefantti jyskyttää niin kovasti, ettei puhetta kuule...

-- Mennään näyttäytymään sille, niin se rauhoittuu.

He menivät katsomaan eläintä, joka kaipasi Neliä, ehkä molempiakin.

Mutta Stas oli niin mietteissään, että ajatteli puoliääneen:

-- "Nel Rawlison ja Stanislaw Tarkowski Port Saidista ovat paenneet
Fashodasta dervishien käsistä ja oleskelevat..."

Hän jäi seisomaan ja kysyi itsekseen:

-- Mitenkä voin ilmaista, missä olemme?...

-- Mitä sinä, Stas?...

-- Ei mitään, ei mitään... Nyt tiedän: "Oleskelevat kuukauden matkan
päässä Valkoisesta Niilistä itään"... Kun tuulee pohjoisesta tai
lännestä, niin lasken leijoja kaksikymmentä, viisikymmentä, sata...
ja sinä, Nel, saat auttaa minua valmistamaan niitä.

-- Leijoja?

-- Niin. Sanon sinulle, että niistä sinulle voi olla enemmän hyötyä
kuin sadasta elefantista.

He olivat tulleet rotkon reunalle ja näkivät, kuinka elefantti oli
levoton ja kuinka se alkoi jyskyttää surullisesti heti, kun Nel
vain yritti poistua. Tytön täytyi ruveta selittämään rakkaalle
elefantille, ettei hän aina voinut istua sen luona, koska hänen
täytyi nukkua, syödä ja tehdä kotiaskareita. Mutta eläin rauhoittui
vasta, kun Nel pudotti sille syötävää.

Vielä samana iltana lapset antoivat elefantille nimen "King", sillä
Nel väitti että se, ennenkuin oli joutunut rotkoon, oli varmaan ollut
Afrikan kaikkien elefanttien kuningas.



29


Nel oli kaiket päivät Kingin luona, milloin vain ei satanut.
Elefantti antoi tytön mennä välillä pois, sillä se tiesi jo, että hän
tulee pian takaisin.

Kali, joka yleensä pelkäsi elefantteja, katseli sitä ihmeissään,
mutta tuli vihdoin vakuuttuneeksi siitä, että "hyvä Mzimu" oli
noitunut jättiläisen, ja alkoi itsekin käydä sitä tervehtimässä.
King oli hyväntahtoinen Kalia samoinkuin Meaakin kohtaan, mutta
ainoastaan Nel sai tehdä sille, mitä halusi. Niinpä tyttö parin
viikon kuluttua uskalsi viedä Saban sen luo. Stas alkoi harkita,
miten hän voisi vapauttaa vangin, tai oikeastaan hän olikin jo
selvillä keinosta, mutta se vaati niin suuren uhrauksen, että hän
lykkäsi sen täytäntöönpanoa päivästä päivään. Kun pojalla ei ollut
kenen kanssa neuvotella, hän päätti selittää suunnitelmansa Nelille,
vaikka pitikin häntä vielä lapsena.

-- Kallionjärkäleen voi murskata ruudilla, mutta se vaatii monta
patruunaa, joista on otettava ruuti pois, ja se on upotettava
syvimpään halkeamaan ja räjäytettävä. Silloin lohkare halkeaa, ja
King pääsee vapaaksi.

-- Mutta jos se pamahtaa kovasti, niin elefantti pelästyy?

-- Pelästyköön! Stas vastasi reippaasti. -- Se on minulle
yhdentekevää. Sinun kanssasi ei tosiaan voi keskustella vakavasti.

Stas jatkoi kuitenkin:

-- Mutta jos minä otan liian vähän ruutia patruunoista, niin kallio
ei halkeakaan, ja kaikki on mennyt hukkaan. Joka tapauksessa jää
patruunoita vähän jäljelle, mutta jos ne matkalla loppuvat, niin
olemme kuoleman omat. Sillä millä minä sitten ammun metsänriistaa
ravinnoksi, millä torjun petoeläinten hyökkäykset? Tiedätkö, että
me ilman tätä pyssyä ja patruunoita olisimme aikaa sitten kuolleet
joko Gebrin kädestä tai nälkään. On todellakin onni, että meillä on
hevosia, sillä itse emme olisi jaksaneet kantaa tavaroitamme.

Nel nosti etusormensa pystyyn ja sanoi päättäväisesti:

-- Kun minä sanon sen Kingille, niin se kantaa kaikki tyynni ja
puolustaa meitä.

-- Mutta se ei voi kuitenkaan ampua kärsällään riistaa ravinnoksi,
niin kuin minä luodikollani.

-- Me voimme syödä viikunoita ja meloneja, ja Kali pyydystäköön
kaloja.

-- Kyllä, niin kauan kuin viivymme joen rannalla. Mutta muista, että
kun lähdemme jatkamaan matkaa, niin voimme joutua taas erämaahan.

-- Sellaiseen kuin Sahara? Nel kysyi pelokkaasti.

-- Ei, vaan kuitenkin sellaiseen, missä ei ole jokia eikä
hedelmäpuita, mutta sitä enemmän akaasioita ja mimoosia. Siellä on
elettävä lihalla.

Stasilla oli todellakin syytä olla huolissaan, sillä nyt, kun
elefantti oli kesy ja kiintynyt heihin, ei sitä voinut enää jättää
ja tuomita nälkäkuolemaan. Vapauttaa se uhraamalla suurin osa
patruunoista oli samaa kuin tuomita heidät itsensä perikatoon.

Stas lykkäsi työn päivästä päivään ja ajatteli joka ilta:

-- Ehkä huomenna keksin toisen keinon.

Sillä välin liittyi tähän huoleen uusia. Kali oli löytänyt
mehiläispesän ja ottanut hunajan, mutta mehiläiset olivat pistäneet
häntä niin pahasti, että hän kotiin palattuaan meni tainnoksiin. Nel
ja Mea ottivat pistoksista piikit ulos ja panivat tuoretta multaa
haavojen päälle. Näytti kuitenkin siltä, että neekeripoika kuolisi.
Onneksi hänen vahva elimistönsä ja hyvä hoito auttoivat yli pahimman,
mutta vasta kymmenen päivän kuluttua Kali tuli täysin entiselleen.

Myös hevoset tuottivat Stasille huolta. Hän oli hoitanut niitä Kalin
sairauden aikana ja pannut merkille, että ne olivat laihtuneet
kovasti. Se ei varmastikaan johtunut ruoan puutteesta, sillä ruoho
oli sateiden jälkeen kasvanut melkoisesti. Muutamassa päivässä
hevosten karva oli käynyt takkuiseksi, silmät himmeiksi, ja
sieraimista oli alkanut erittyä limaa. Lopulta ne eivät syöneet
enää lainkaan, mutta joivat sitä hanakammin, ikään kuin olisivat
sairastaneet kuumetta. Kun Kali oli parantunut ja nähnyt hevoset, hän
tiesi heti, mikä niitä vaivasi.

-- Tse-tse! hän sanoi Stasille. -- Nyt ne kyllä kuolevat.

Stas oli jo Port Saidissa kuullut kerrottavan tse-tse-nimisestä
kärpäsestä, joka muutamilla Afrikan seuduilla rasitti neekereitä
niin kovasti, että he eivät voineet pitää lainkaan karjaa.
Tse-tse-kärpäsen pistämä hevonen, härkä tai aasi sairastuu ja kuolee
parissa viikossa. Joskus sattuu, että kun vesiperäisillä mailla
laiduntava karja kuulee tämän kärpäsen surinaa, koko lauma villiintyy
ja juoksee henkensä edestä pakoon.

Tse-tse-kärpäset olivat siis pistäneet Stasin hevosia. Kali hieroi
niitä ja aasia päivittäin eräällä väkevällä sipulilta tuoksuvalla
kasvilla, jota kasvoi dshunglassa ja jonka haju karkotti kärpäset.
Mutta hevoset laihtuivat siitä huolimatta. Stas ajatteli levottomana,
miten käy, jos juhdat kuolevat. Tavaroita oli siksi paljon, että
ainoastaan King voisi kantaa kaikki. Mutta jotta voisi vapauttaa
Kingin, täytyi uhrata ainakin kaksi kolmannesta kaikista patruunoista.

Yhä suuremmat huolet masensivat Stasin mielen, kuten sadepilvet
taivaan. Mutta sitten tuli suurin onnettomuus, jonka rinnalla mikään
muu ei paljoakaan merkinnyt: kuumetauti.



30


Eräänä iltana aterialla Nel työnsi savustetun lihan luotaan ja sanoi:

-- Minä en saata syödä.

Stas luuli Nelin syöneen liian paljon hunajaa eikä sen tähden
kiinnittänyt huomiota tytön ruokahalunpuutteeseen. Hetken kuluttua
Nel nousi ylös ja alkoi kiertää tulisijan ympäri yhä suuremmassa
piirissä.

-- Älä mene niin kauas, huusi Stas hänelle, -- muuten joku ryöstää
sinut.

Mutta kun Nel ei pysähtynyt, Stas nousi, meni tytön luo ja kysyi:

-- Kuulehan, pikku yöperhonen, miksi sinä noin tulen ympäri kiertelet?

Hänen kysymyksensä sävy oli leikillinen, mutta samassa hän tuli
levottomaksi, ja hänen levottomuuttaan lisäsi Nelin vastaus:

-- En tiedä. Minä en voi istua paikoillani.

-- Mikä sinun on?

-- Tuntuu niin kummalliselta.

Nel painoi päänsä pojan rintaa vasten, ja lisäsi nöyrällä
itkunsekaisella äänellä, ikään kuin hän olisi tunnustanut tehneensä
jotakin pahaa:

-- Stas, minä taidan olla sairas.

-- Nel!

Stas laski kätensä tytön otsalle, joka oli kuiva ja jääkylmä, otti
hänet syliinsä ja kantoi nuotion viereen.

-- Onko sinun kylmä? hän kysyi kantaessaan.

-- Minun on sekä kylmä että kuuma. Enimmäkseen kylmä.

Tytön hampaat kalisivat, ja vilunväristykset puistattivat häntä. Stas
oli jo varma, että tyttö oli sairastunut kuumeeseen.

Hän käski Mean viedä Nelin sisälle, riisua hänet ja panna levolle.
Sitten Stas peitti sairaan lämpimästi, kuten oli nähnyt tehtävän
Khartumissa ja Fashodassa, missä kuumetautiset oli peitetty
lampaantaljoilla, jotta heidän tulisi hiki. Hän päätti valvoa koko
yön Nelin vieressä ja juottaa tytölle kuumaa vettä ja hunajaa. Mutta
ensin sairas ei tahtonut juoda. Hänen silmänsä hehkuivat ja pian
hän alkoi valittaa kuumuutta, vaikka värisikin vilusta peitteitten
alla. Hänen kätensä ja otsansa olivat kylmät, mutta Stas oli nähnyt
aikaisemminkin kuumetautisia ja päätteli sairaan levottomista
liikkeistä, että hänellä oli korkea kuume. Stas huomasi kauhukseen,
ettei Nel tuntenut Meaa, kun tämä tuli sisälle tuoden kuumaa vettä.
Mutta Stasin kanssa sairas puhui täysin tajuissaan. Hän sanoi
pojalle, ettei hän voi enää maata ja pyysi lupaa saada nousta ja
juosta ympäri. Sitten hän kysyi, oliko Stas vihainen hänelle, koska
hän oli sairas. Kun poika vakuutti, ettei ollut, sairas hillitsi
kyyneleensä ja lupasi olla seuraavana päivänä jälleen terve.

Samana yönä elefantti oli kovin rauhaton. Se mörähteli tuon
tuostakin, mikä sai Saban haukkumaan. Stas huomasi sen kiusaavan
sairasta ja meni ulos rauhoittamaan eläimiä. Saba totteli oitis,
mutta elefantti ei vaiennut, ja sen tähden hän heitti sille muutamia
meloneja tukkiakseen sen kurkun edes hetkeksi. Palatessaan Stas näki
Kalin menossa joelle päin palanen savustettua lihaa kädessään.

-- Mihin sinä olet menossa? hän kysyi neekeriltä.

Musta poika pysähtyi, ja kun Stas astui hänen luokseen hän sanoi
salaperäisesti:

-- Kali vie toiseen puuhun lihaa pahalle Mzimulle.

-- Miksi?

-- Jottei paha Mzimu tappaisi hyvää Mzimua. Stas aikoi vastata, mutta
tuska kuristi hänen kurkkuaan, ja hän poistui ääneti hammasta purren.

Kun hän palasi sisälle, oli Nel sulkenut silmänsä. Tytön kädet
vapisivat kovasti; hän näytti nukkuvan. Stas istuutui sairaan viereen
varoen herättämästä häntä. Mea, joka istui vuoteen toisella puolella,
nykäisi tuon tuostakin norsunluisia korvakoristeitaan karkottaakseen
siten unen. Oli hiljaista. Joelta vain kuului sammakkojen kurnutusta
ja kilpikonnien alakuloista valitusta.

Yhtäkkiä Nel nousi istumaan.

-- Stas!

-- Tässä olen, Nel.

Väristen kuin lehti puussa tyttö alkoi hapuilla pojan kättä toistaen
yhä kiihkeämmin:

-- Minä pelkään! Minä pelkään. Anna kätesi!

-- Älä pelkää, olenhan minä luonasi.

Ja Stas otti tytön polttavan käden omaansa. Kun hän ei tiennyt, mitä
tehdä, hän suuteli kättä.

-- Älä pelkää, Nel, älä pelkää!

Sitten hän antoi tytölle hunajavettä, joka oli jo jäähtynyt. Sairas
joi nyt halukkaasti ja piti kiinni hänen kädestään, kun hän aikoi
ottaa juomakuoren pois. Kylmä juoma näytti rauhoittavan Neliä.

Tuli hiljaisuus. Mutta puolisen tunnin kuluttua sairas nousi taas
istumaan. Hänen suurissa silmissään oli kauhistunut tuskainen ilme.

-- Stas!

-- Mikä sinun on, aarteeni?

-- Miksi Gebr ja Chamis juoksevat puun ympäri ja kurkistelevat tänne?

Stasista tuntui siltä, kuin tuhat muurahaista olisi ryöminyt pitkin
hänen ruumistaan.

-- Mitä sinä sanot? Ei siellä ole ketään muuta kuin Kali.

Mutta tyttö tuijotti pimeään aukkoon ja huusi hampaitaan kalistaen:

-- Ja beduiinitkin ovat siellä! Miksi sinä tapoit heidät?

Stas kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet itseään vasten
sanoen:

-- Sinä tiedät sen! Älä katso sinne! Siitä on jo pitkä aika...

Olihan siitä jo aikaa kulunut, mutta nyt kaikki palautui kuin
maininki täyttäen sairaan tytön pelolla. Sanat eivät voineet Neliä
rauhoittaa. Hänen silmänsä laajentuivat yhä, ja sydän tykytti niin
nopeasti, että saattoi joka hetki pelätä sen halkeavan. Vasta aamun
koittaessa hän uupui, ja pää painui alas tyynylle.

-- Olen väsynyt, niin väsynyt, hän toisteli. -- Stas, minä putoan!

Stas ajatteli kauhuissaan, että tyttö kuolee. Mutta tämä olikin vasta
ensimmäisen kuumekohtauksen loppua. Afrikkalainen kuume on kauhea:
vain voimakkaat ja vankat ihmiset kestävät kaksi kohtausta, kolmatta
ei kestä kukaan. Stas oli Port Saidissa kuullut matkailijoiden ja
lähetyssaarnaajien kertovan siitä. Toinen kohtaus seuraa ensimmäistä
muutaman päivän kuluttua, ja jollei kolmas tule kahden viikon
kuluessa, ei tauti enää ole hengenvaarallinen. Stas tiesi, että
kiniini on ainoa lääke, joka parantaa vilutaudin, malarian, mutta
kiniini oli kerta kaikkiaan lopussa.

Kun hän huomasi, että Nel hengitti, hän rauhoittui hiukan ja alkoi
rukoilla tytön puolesta.

Sillä välin oli tullut päivä. Elefantti ilmoitti tahtovansa
aamiaista, suvannolta kosken alapuolelta kuului vesilintujen ääniä.
Stas tahtoi ampua muutamia lintuja ja keittää Nelille lihalientä.
Hän otti kiväärinsä ja lähti suvannolle päin, mutta hän oli valvonut
niin paljon ja ajatteli tytön sairautta siinä määrin, että suuret
lintuparvet lensivät ohitse hänen niitä huomaamatta. Syynä tähän oli
myös se, että hän rukoili hartaasti tytön puolesta. Hän ajatteli
Gebrin, Chamiksen ja beduiinien kuolemaa ja sanoi painuneella äänellä
luoden silmänsä taivasta kohti: "Hyvä Jumala, minä tein sen Nelin
tähden, sillä minä en voinut vapauttaa häntä muulla tavalla. Mutta
jos se on synti, niin rankaise minua ja anna hänen tulla terveeksi!"

Matkalla hän tapasi Kalin, joka meni katsomaan, oliko paha Mzimu
syönyt uhrilahjan. Neekeripoikakin rakasti "bibiä" ja rukoili hänen
puolestaan, mutta toisella tavalla. Hän sanoi pahalle Mzimulle, että
jos neiti tulee terveeksi, niin hän tuo joka päivä Mzimulle lihaa,
mutta jos neiti kuolee, niin hän lyö pahaa Mzimua, vaikka pelkääkin
häntä. Kali tuli hyvälle tuulelle, kun huomasi uhrilihan kadonneen.
Ehkä joku sakaali oli sen vienyt, mutta siinä tapauksessa oli Mzimu
muuttunut sakaaliksi.

Kali kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut, mutta tämä katsoi
neekeriin ikään kuin ei olisi ymmärtänyt häntä ja meni joelle päin.
Eräässä kohdassa joki oli tulvinut kauas rantojensa yli ja siinä
kasvoi papyryskasveja. Suvannossa oli runsaasti vesilintuja. Oli
haikaroita, samanlaisia kuin Euroopassa, ja vielä toisenlaisia,
joilla oli suuri, paksu, koukkupäinen nokka; oli pikimustia,
punajalkaisia lintuja, oli flamingoja, iibislintuja, kruunupäisiä
kurkia, kirjavia ja harmaita rantasipejä, jotka juoksivat
edestakaisin pitkillä riukumaisilla jaloillaan.

Stas ampui kaksi sorsaa ja palasi leiriin. Nel nukkui vielä. Poika
antoi sorsat Mealle, heittäytyi huopapeitteelle pitkälleen ja vaipui
uneen.

Stas ja Nel heräsivät vasta puolenpäivän jälkeen. Tyttö tunsi
voivansa vähän paremmin, ja kun ravitseva lihaliemi oli antanut
hänelle voimia, hän nousi ja meni ulos katsomaan Kingiä.

Vasta päivänvalossa saattoi oikein nähdä, kuinka tuhoisa yö oli ollut
Nelille. Hänen kasvonsa olivat keltaiset ja ikään kuin läpikuultavat,
huulet tummat, silmien ympärillä siniset renkaat, ja katse himmeä.
Hän näytti vanhentuneen. Stas tuli epätoivoiseksi ajatellessaan,
ettei hänellä ollut kiniiniä eikä mitään muutakaan lääkettä, jolla
olisi voinut estää toista kohtausta tulemasta.



31


Raskaat ja tuskalliset odotuksen päivät alkoivat. Toinen
taudinkohtaus seurasi viikon kuluttua; se ei ollut yhtä ankara kuin
ensimmäinen, mutta Nel tunsi sen jälkeen olevansa vielä heikompi. Hän
oli laihtunut niin paljon, ettei ollut enää tyttö, vaan tytön varjo.
Stas käsitti, ettei kuoleman tarvinnut odottaa kolmatta kohtausta --
hän odotti sitä joka päivä, joka hetki.

Poika oli itsekin laihtunut ja heikontunut melkoisesti, sillä
onnettomuus kävi yli hänen ruumiin- ja hengenvoimiensa. Katsellessaan
tytön vahankalpeita kasvoja hän ajatteli: "Siksikö olen hoitanut
häntä kuin silmäterääni, että minun nyt täytyisi haudata hänet tänne
dshunglaan?" Hän ei käsittänyt, miksi niin piti käydä. Toisinaan hän
soimasi itseään siitä, ettei hän ollut hoivannut tyttöä tarpeeksi
eikä ollut ollut hänelle kyllin hyvä.

Nel nukkui melkein aina, ja juuri se varmaan piti häntä hengissä.
Stas herätti hänet kuitenkin muutaman kerran päivässä antaakseen
hänelle ruokaa. Kun ei satanut, pyysi Nel poikaa kantamaan hänet
ulos, koska hän ei pystynyt kulkemaan omin jaloin. Toisinaan hän
nukkui Stasin syliin. Tyttö tiesi olevansa hyvin sairas ja voivansa
kuolla minä päivänä hyvänsä. Kun hän tunsi olevansa hiukan paremmissa
voimissa, hän puhui siitä Stasin kanssa ja itki, sillä hän pelkäsi
kuolemaa.

-- Minä en pääse enää isän luo, sanoi Nel eräänä päivänä, -- mutta
sano isälle, että minun oli kovin ikävä häntä ja pyydä häntä tulemaan
luokseni...

-- Kyllä sinä pääset vielä hänen luokseen, vastasi Stas. Hän ei
voinut puhua enempää, koska oli purskahtaa itkemään.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä Nel nukahti. Stas kantoi hänet
takaisin sisälle. Mutta tuskin poika oli ehtinyt jälleen ulos, kun
Kali juoksi käsiään huitoen hänen luokseen ja huusi pelästyneen
näköisenä:

-- Suuri herra! Suuri herra!

-- Mitä nyt?

Neekeripoika ojensi kätensä etelää kohti ja sanoi:

-- Savua!

Stas varjosti silmiään ja katsoi osoitettuun suuntaan, kunnes keksi
laskevan auringon punertavassa valossa savujuovan, joka kohosi
kaukana kahden korkean vuoren välissä.

Kali vapisi kiireestä kantapäähän, sillä hän muisti vielä liian
hyvin kauhean vankeuden dervishien luona ja oli varma siitä, että
savu nousi heidän leiristään. Stas luuli myös ensin, ettei se
ole kukaan muu kuin Smain, ja pelästyi kauheasti. Se nyt vielä
puuttui! Paitsi Nelin hengenvaarallista sairautta -- dervishit.
Uusi vankeus, takaisin Fashodaan tai Khartumiin, Mahdin käsiin tai
Abdullahin ruoskittavaksi. Jos he joutuvat vangiksi, niin Nel kuolee
ensimmäisenä päivänä, ja hän itse joutuu orjaksi koko iäkseen.
Ja vaikka hänen onnistuisikin paeta, niin mitä olisi elämä, mitä
olisi vapaus ilman Neliä? Kuinka hän voisi katsoa isäänsä ja setä
Rawlisonia silmiin, jos dervishit tytön kuoltua heittävät ruumiin
hyeenoille eikä hän, Stas, voisi edes sanoa, missä Nelin hauta on?

Tällaiset ajatukset risteilivät Stasin mielessä. Yhtäkkiä hänet
valtasi vastustamaton halu saada nähdä Neliä, ja hän suuntasi
askelensa puuta kohti. Mennessään hän sanoi Kalille, että tämä
sammuttaisi nuotion eikä sytyttäisi sitä yöllä missään tapauksessa.

Nel ei nukkunut. Hän voi paremmin ja ilmoitti sen heti Stasille. Saba
makasi hänen vieressään ja lämmitti häntä suurella ruumiillaan. Tyttö
oli nähtävästi paremmalla mielellä, koska hän virkkoi niin vilkkaasti:

-- Ehkä minä en kuolekaan.

-- Varmasti sinä et kuole, koska toisen kohtauksen jälkeen tunnet
voimistuneesi. Silloin ei kolmatta taudinkohtausta tule lainkaan.

Tyttö ajatteli jotakin ja sanoi:

-- Jos minulla olisi edes vähäsen sitä pulveria, joka vaikutti minuun
niin virkistävästi sen leijona-yön jälkeen -- muistatko? -- niin minä
en vähääkään ajattelisi kuolemaa.

-- Oh! huokasi Stas, -- antaisin vaikka mitä hyvänsä, jos saisin edes
hiukkasen kiniiniä.

Stas ajatteli vain kiniiniä ja dervishejä. Hänen kekseliäät aivonsa
alkoivat luoda yhä rohkeampia suunnitelmia. Ensin hän ajatteli,
nousisikohan tuo savu varmasti Smainin leiristä? Entä jos ne olivat
arabialaisia, jotka matkustavat sisämaassa norsunluuta ja orjia
haeskellen. Näillä ei ole mitään yhteistä dervishien kanssa, jotka
ovat hävittäneet heidän kauppansa. Afrikassa Intian valtameren
rannalla asuvat arabit näkevät usein valkoihoisia. Kuka tietää,
vaikka he suurta palkintoa vastaan suostuisivat viemään heidät
lähimpään satamaan. Stas oli varma siitä, että hän voisi luvata
sellaisen palkinnon ja että he luottaisivat hänen lupaukseensa.
Toinenkin ajatus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän oli nähnyt
Khartumissa, että useat Nubiassa olevat dervishit sairastuivat
kuumeeseen ja nauttivat kiniiniä, jota ryöstivät eurooppalaisilta
tai ostivat korkeasta hinnasta kreikkalaisilta tai koptilaisilta
luopioilta. Saattoi siis otaksua, että valtameren rannalta kotoisin
olevilla arabialaisilla oli varmasti kiniiniä.

-- Minä lähden sinne, Stas ajatteli, -- lähden Nelin tähden.

Kun hän oli ajatellut asemaansa tarkemmin, hän päätti lähteä,
olkoonpa sitten vaikka joku Smainin osasto. Hän tuli ajatelleeksi,
että koska liikenne Egyptin ja Sudanin välillä oli kokonaan
katkaistu, niin Smain varmaankaan ei tiennyt, että heidät oli
viety Medinet-el-Fajumista. Olihan Fatma yksin keksinyt lasten
ryöstämisen ja pannut sen täytäntöön Chamiksen, Idryksen, Gebrin ja
kahden beduiinin avulla. Näistä Smain ei välittäisi paljoakaan, ja
ainoastaan Chamiksen hän tunsi. Mutta Fatmasta ja lapsistaan hän
varmaan välittäisi. "Sanon hänelle", Stas ajatteli, "jos viet meidät
johonkin Intian valtameren satamaan ja palaat kanssamme Egyptiin,
niin hallitus antaa sinulle kaikki rikoksesi anteeksi, sinä saat
Fatman ja lapsesi, ja herra Rawlison tekee sinut rikkaaksi; jollet
suostu, niin et saa koskaan nähdä Fatmaa etkä lapsiasi". Stas oli
varma, että Smain kyllä harkitsee, ennenkuin hylkää sellaisen
ehdotuksen.

Se ei ollut suinkaan vaaratonta, mutta se saattoi olla heidän
pelastuksensa. Stas päätti lähteä jo seuraavana yönä katsomaan. Se
oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Oli aivan toista istua
yöllä hyvän nuotion ääressä okaisen zeriban suojassa kuin kahlata
pimeässä korkean ruohikon halki, jossa leijonat, pantterit ja
leopardit väijyivät, puhumattakaan hyeenoista ja sakaaleista. Stas
muisti neekeripojan sanat, kun tämä oli yöllä lähtenyt etsimään
Sabaa: Kali pelkäsi, mutta Kali meni. Ja hän sanoi nyt itselleen
samoin: "Minä pelkään, mutta minä menen."

Stas odotti kuitenkin kunnes kuu oli noussut, sillä yö oli tavattoman
pimeä. Kun dshungla häämötti hopeisena sen valossa, hän kutsui Kalin
luokseen ja sanoi:

-- Kali, vie Saba sisään, sulje oviaukko puilla ja vartioi Mean
kanssa neitiä kuin silmäterääsi. Minä lähden katsomaan, keitä ne
ihmiset ovat siellä, mistä savu nousi.

-- Suuri herra ottaa Kalin ja pyssyn mukaansa. Kali ei jää tänne!

-- Sinä jäät! sanoi Stas päättävästi. -- Minä kiellän sinua
lähtemästä perääni.

Sitten hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi kohta matalammalla äänellä:

-- Kali, sinä olet uskollinen ja huomaavainen. Minä luotan siihen,
että sinä teet kaikki niin kuin sanon. Jollen minä palaa ja jos neiti
kuolee, niin jätä hänet puuhun makaamaan, mutta tee puun ympärille
korkea zeriba ja veistä puun kuoreen tällainen merkki.

Hän otti kaksi bambukalikkaa ja pani ne ristiin. Sitten hän jatkoi:

-- Mutta jos bibi ei kuole enkä minä palaa takaisin, niin ole
hänelle kuuliainen ja palvele häntä. Johdata hänet sitten kansasi
luo ja sano Wa-himan sotilaille, että he vievät hänet idässä olevan
suuren valtameren rannalle. Siellä sinä näet valkoisia ihmisiä,
jotka antavat teille pyssyjä, ruutia, helminauhoja, metallilankaa ja
kangasta niin paljon kuin jaksatte kantaa. Ymmärrätkö?

Neekeripoika lankesi polvilleen, kiersi käsivartensa Stasin jalkain
ympäri ja hoki alakuloisesti:

-- Bwana Kubwa tulee takaisin! Bwana Kubwa tulee takaisin!

Mustan pojan kiintymys liikutti Stasia. Hän kumartui, laski kätensä
neekerin päälaelle ja sanoi:

-- Mene sisälle, Kali, ja... Jumala teitä siunatkoon!

Kuu kumotti korkealta taivaalta. Oli melko valoisaa. Vaikeudet
alkoivat heti, kun poika oli painunut dshunglaan, joka oli niin
korkeata, että ratsastaja hevosineen olisi helposti voinut piiloutua
siihen. Ei edes päivällä olisi siitä nähnyt askeltakaan edemmäksi,
saatikka sitten yöllä, kun kuu valaisi vain ruohotiheikköjen
latvuksia. Näin ollen saattoi helposti kulkea harhaan. Ajatus, että
leiri, josta savu oli noussut, saattoi olla korkeintaan neljän mailin
päässä heidän majapaikastaan, rohkaisi Stasia. Onneksi oli aina vähän
päässä korkeita termiittikekoja, joilta hän saattoi suunnistautua.
Dshunglassa on yöllä kammottavaa olla, ja Stasista tuntui koko ajan,
kuin joku hiipisi hänen ympärillään ja väijyisi häntä. Joka hetki
hänellä olikin pyssy valmiina. Hän oli pian niin lopen väsynyt, että
jaksoi tuskin seistä jaloillaan. Mutta ajatus pelastaa Nel vei häntä
eteenpäin.

Hänen kuljettuaan pari tuntia muuttui maaperä kiviseksi ja ruoko ja
ruoho matalaksi. Pian hän näki tulen punertavaa heijastusta korkealla
kallionseinämällä. Hän jäi seisomaan. Hänen sydämensä löi niin
kovasti, että hän kuuli sen lyönnit hiljaisessa yössä. Kukahan siellä
oli? Arabejako valtameren rannalta? Vaiko Smainin dervishejä? Vai
villejä neekereitä?

Hänen täytyi saada tietää se. Peräytyä hän ei voinut eikä tahtonut.
Hän alkoi hiipiä mahdollisimman hiljaa tulta kohti pidättäen
hengitystään.

Kuljettuaan näin noin sata askelta hän kuuli dshunglasta hevosten
pärskyntää -- ja pysähtyi taas. Kuutamossa näkyi viisi hevosta.
Dervisheille se olisi vähän, mutta hän arveli toisten olevan
korkeassa ruohikossa. Stas ihmetteli, että ne saivat käydä aivan
vapaina ja ettei vuorelle ollut tehty nuotiota karkoittamaan
petoeläimiä.

Tulen heijastus kallionseinämällä muuttui yhä selvemmäksi. Stas
kiersi kalliolle, jonka juurella arveli nuotion palavan. Hän hiipi
yhä eteenpäin, tuli kallion reunalle ja jatkoi laaksoon.

Ensimmäisenä osui hänen silmäänsä suuri teltta, jonka edessä
oli purjekankainen matkasänky. Sängyssä makasi mies, jolla oli
eurooppalainen puku.

Pieni, noin kaksitoistavuotias neekeripoika viskeli oksia tuleen.
Teltan kahden puolen makasi neekereitä joukoittain.

Stas laskeutui kiireesti kallion jyrkkää seinää pitkin alas.



32


Väsymykseltään ja mielenliikutukseltaan Stas ei heti saanut sanaa
suustaan. Raskaasti hengittäen hän seisoi makaavan miehen vieressä,
joka oli myöskin vaiti ja katseli hämmästyneenä poikaan.

Sitten mies huusi:

-- Nasibu, missä olet?

-- Täällä olen, herra, vastasi neekeripoika.

-- Näetkö sinä, seisooko tuossa edessäni kukaan?

Ennenkuin neekeri ehti vastata, alkoi Stas:

-- Herra, nimeni on Stanislaw Tarkowski. Olen neiti Rawlisonin kanssa
paennut dervishien käsistä ja pysytellyt piilossa dshunglamailla.
Mutta Nel on erittäin sairas, ja sen tähden pyydän apua.

Tuntematon katsoi häneen räpytellen silmiään ja nostaen käden
otsalleen:

-- Minä kuulen enkä ainoastaan näe, sanoi mies itsekseen. -- Tämä ei
ole siis mikään harhanäky!... Mitä? Apua? Minä tarvitsen itse apua.
Olen haavoittunut.

Samassa tuntematon nousi istumaan kuin unessa, katsoi tarkemmin ja
sanoi ilosta säteilevin silmin:

-- Valkoihoinen poika!... Olen siis saanut nähdä vielä yhden
valkoihoisen!... Minä tervehdin sinua, kuka lienetkin. Sinä puhuit
sairaasta. Mitä sinä minulta tahdot?

Stas sanoi, että sairas oli kanavainsinööri Rawlisonin tytär, että
kaksi kuumekohtausta oli jo ollut ja että tyttö varmasti kuolisi,
jollei saa kiniiniä.

-- Kaksi kohtausta, se on paha, tuntematon vastasi. -- Mutta kiniiniä
voit saada niin paljon kuin haluat. Minulla on vielä muutamia
pulloja, joita en tule tarvitsemaan.

Sen sanottuaan hän käski pikku Nasibun antaa metallilaatikon,
matka-apteekin, otti siitä kaksi pulloa valkoista pulveria ja antoi
Stasille:

-- Tässä on puolet siitä, mitä minulla on jäljellä. Siinä on sinulle
ainakin yhdeksi vuodeksi.

Stas oli huutaa ilosta. Hän kiitti miestä niin innokkaasti, kuin
hänen oma elämänsä olisi ollut kysymyksessä.

Tuntematon nyökäytti päätään ja sanoi:

-- Hyvä on, hyvä on. Nimeni on Linde, olen sveitsiläinen, kotoisin
Zürichistä... Vähän aikaa sitten ndiri-metsäsika haavoitti minua
hyvin pahasti.

Hän kääntyi mustaan poikaan päin.

-- Nasibu, pane minulle piippuun tupakkaa. Sitten hän puhui taas
Stasille.

-- Yöllä minulla on aina korkeampi kuume ja tulen hiukan
sekapäiseksi, mutta tupakka selvittää ajatukseni. Sanoit paenneesi
dervishien käsistä ja pysytelleesi dshunglassa piilossa? Eikö niin?

-- Niin sanoin, herra.

-- Entä mitä aiot nyt tehdä?

-- Paeta Abessiniaan.

-- Silloin joudutte mahdilaisten käsiin, sillä nämä liikuskelevat
Abessinian rajoilla.

-- Muuta emme voi tehdä.

-- Ah! Vielä kuukausi sitten olisin voinut auttaa teitä. Mutta nyt
olen yksin vain Jumalan armon ja tuon mustan pojan turvissa. Stas
katseli häneen ihmetellen.

-- Entä tämä leiri?

-- Tämä on kuoleman leiri.

-- Entä nuo neekerit?

-- Nuo neekerit nukkuvat eivätkä ikinä herää.

-- En ymmärrä...

-- Heitä vaivaa unitauti. Nuo neekerit ovat kotoisin suurten järvien
seuduilta, missä tämä kauhea tauti alituiseen raivoaa. He ovat kaikki
kuoleman omia. Tuo poika vain on jäänyt jäljelle...

-- He nukkuvat eivätkä herää ikinä? Stas kysyi ikään kuin hän ei
olisi vielä täysin käsittänyt, mitä oli kuullut.

-- Tämä on ruumishuone, tämä Afrikka!... sanoi Linde.

Dshunglasta kuuluva pelästyneitten hevosten tömistys keskeytti hänen
sanansa; eläimet lähestyivät ihmisiä ja tulta.

-- Hevoset siellä vain... sanoi sveitsiläinen. -- Minä olen ottanut
ne mahdilaisilta, jotka voitin muutamia viikkoja sitten. Heitä oli
noin kolmesataa, ehkä enemmänkin, mutta heillä oli keihäät, kun
minun miehilläni sitävastoin oli nuo remington-kiväärit, jotka nyt
ovat tuolla kallion kupeessa hyödyttöminä. Jos tarvitset aseita tai
patruunoita, niin ota niin paljon kuin haluat... Ota myös hevonen,
jotta pääset pikemmin sairaan luo... Kuinka vanha hän on?

-- Kahdeksan vuotta, Stas vastasi.

-- Siis lapsi vielä. Nasibu saa antaa sinulle mukaan teetä, riisiä,
kahvia, viiniä... Ota varastostani, mitä haluat, ja tule huomenna
hakemaan lisää.

-- Minä palaan varmasti kiittämään teitä sydämeni pohjasta ja
auttamaan parhaan taitoni mukaan.

Mutta Linde sanoi:

-- Minä sain siis vielä kerran nähdä eurooppalaiset kasvot. Jos tulet
aikaisemmin päivällä, olen selvempi. Nyt minussa on taas kuumetta,
koska näen sinut kahtena. Sillä yksinhän olet?... Ei!... Minä tiedän,
että olet yksin ja että tämä on vain malariaa... Voi tätä Afrikkaa!...

Ja hän sulki silmänsä.

Neljännestuntia myöhemmin Stas lähti paluumatkalle tästä
merkillisestä unen ja kuoleman leiristä. Nyt hän ajoi hevosella.
Oli vielä pimeä yö, mutta hän ei enää välittänyt niistä vaaroista,
jotka saattoivat yllättää hänet korkeassa ruohistossa. Hän pysytteli
lähellä jokea. Paluumatka oli paljon helpompi, sillä kosken kohina
kuului kauas yön hiljaisuudessa ja paitsi kuuta valaisivat tähdet
voimakkaasti. Poika kannusti hevosensa vinhaan vauhtiin ajatellen
itsekseen: "Mitä minä leijonista ja panttereista! -- onhan minulla
nyt kiniiniä pikku aarteelleni!" Ja hän koetti tuon tuostakin
kädellään pulloja ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että ne
todella olivat hänellä ja ettei tämä kaikki ollut vain unta. Hänen
mielessään risteili kaikenlaisia ajatuksia ja kuvia siitä, mitä
hän oli tällä matkalla nähnyt, mutta kaikki ne päätyivät viimein
Neliin. -- Kuinka tyttö mahtaakaan huomenna ihmetellä, kun saa nähdä
kokonaisen pullollisen kiniiniä. Jos olisin arkaillut enkä olisi
lähtenyt katsomaan, mistä savu nousi, olisin saanut katua sitä.

Lähes tunnin kuluttua kosken kohina kuului jo aivan läheltä. Stas
huomasi olevansa lähellä sitä paikkaa, jossa hän oli ampunut
vesilintuja. Nyt hänen täytyi olla varuillaan, sillä tästä kulkivat
ympäristön eläimet joen rantaan juomaan, koska rannat muualla olivat
jyrkät ja luoksepääsemättömät. Mutta oli jo myöhä, ja pedot lienevät
öisen väijyntänsä jälkeen palanneet jo pesiinsä. Hevonen korskahteli,
kun se vainusi vereksiä leijonan tai pantterin jälkiä. Stas pääsi
onnellisesti paikan ohi ja näki pian majansa korkealla kalliolla.
Ensimmäisen kerran koko matkansa aikana hänessä heräsi sellainen
tunne, että hän oli palaamassa kotiin.

Hän oli odottanut näkevänsä kaikki nukkumassa, mutta Sabaan nähden
hän erehtyi. Koira alkoi haukkua niin, että kuollutkin olisi siihen
herännyt. Kali tuli heti ulos puusta ja huusi:

-- Bwana Kubwa! Hevosella!

Neekeripojan äänessä oli enemmän iloa kuin ihmetystä, sillä hän uskoi
Stasin voimiin niin lujasti, ettei olisi ihmetellyt, vaikka Stas
olisi taikonut itselleen hevosen. Kali alkoi nauraa mielettömästi ja
lyödä kämmenillä lanteitaan, kuten neekerit iloaan ilmaisevat.

-- Sido hevonen, Stas sanoi, -- tuo tavarat sisään, tee tuli ja keitä
vettä.

Sitten Stas meni sisään. Nel oli herännyt myös ja kutsui häntä. Stas
meni hänen luokseen ja näki lampun himmeässä valossa hänen kalpeat
kasvonsa ja valkoiset, laihat kätösensä peitteellä.

-- Mitenkä voit, aarteeni? poika kysyi iloisesti.

-- Hyvin. Olen nukkunut sikeästi, kunnes Saba herätti minut. Mutta
mikset sinä nuku?

-- Olin poissa.

-- Missä?

-- Apteekissa.

-- Apteekissa?

-- Niin. Kiniiniä noutamassa.

Tytön ei olisi nyt tehnyt mieli kiniiniä, mutta koska hän piti sitä
välttämättömänä lääkkeenä kaikkia maailman tauteja vastaan, hän
huoahti ja virkkoi:

-- Kyllä minä tiedän, ettei sinulla ole enää kiniiniä.

Stas nosti toisen pulloista lampun valoon ja kysyi ylpeästi ja
iloisesti:

-- Mitä tämä sitten on?

Nel ei ollut uskoa silmiään. Mutta Stas sanoi reippaasti ja iloisin
mielin:

-- Nyt sinä tulet terveeksi! Minä panen sinulle kiniiniä tuoreeseen
viikunaan, sinä nielet sen ja saat sitten juoda. Miksi sinä katsot
minuun kuin mikäkin hämmästynyt katti?... On minulla toinenkin
pullo! Sain molemmat eräältä valkoihoiselta, jonka leiri on neljän
mailin päässä meiltä. Hänen luotaan minä juuri tulen. Hänen nimensä
on Linde, ja hän on pahasti haavoittunut. Hän antoi minulle hyviä
neuvoja ja tuomisia. Palasin hevosella, mutta sinne menin jalkaisin.
Luuletko, että on hauskaa mennä dshunglan läpi yöllä? Uh! Toista
kertaa en menisi mistään hinnasta!

Sen sanottuaan hän poistui ihmettelevän tytön luota, pani viikunaan
saman verran kiniiniä kuin oli ennenkin tytölle antanut, otti vähäsen
teetä ja palasi takaisin.

Nel oli sillä välin ajatellut, mitä oli tapahtunut. Hän oli hyvin
utelias tietämään, kuka valkoihoinen oli ja kuinka Stas oli tavannut
hänet. Hän ei epäillyt, ettei parantuisi, kun Stas oli saanut
kiniiniä. "Mutta oli se Stas sentään... meni yöllä dshunglan halki
kuin ei mitään!"

Vaikka Nel oli aina ihmetellyt Stasia, niin hän oli luullut, että
kaikki, mitä poika oli hänelle tehnyt, oli langennut luonnostaan.
Onhan selvää, että iältään vanhempi poika pitää huolta nuoremmasta
tytöstä. Mutta nyt johtui Nelin mieleen, että ilman pojan hoitoa hän
olisi kuollut jo aikaa sitten ja että poika piti koko ajan hänestä
hellästi huolta ja puolusti häntä innokkaammin kuin kukaan muu hänen
ikäisensä poika olisi tehnyt.

Kun Stas tuli takaisin ja kumartui Nelin puoleen tarjoamaan lääkettä,
tyttö kiersi hoikat käsivartensa pojan kaulan ympäri ja syleili häntä
sydämellisesti, sanoen:

-- Stas, sinä olet niin hyvä minulle.

-- Kenelle minä sitten olisin hyvä? poika vastasi. -- Erinomaista!...
Ota nyt lääkettä!

Stas oli iloissaan, ja hänen silmänsä säteilivät tyytyväisyyttä.
Riemukas ja ylpeä sävy äänessä hän huusi ovea kohti kääntyen:

-- Mea, tuo nyt bibille teetä!



33


Stas päätti lähteä Linden luo vasta puolenpäivän aikaan saadakseen
levätä yön rasituksista. Hän arveli, että sairas mies söisi
mielellään tuoretta lihaa, ja ampui matkalla tuomisiksi lintuja.
Linde otti ne kiitollisena vastaan. Hän oli hyvin heikko, mutta
täydessä tajussaan. Tervehdittyään tulijaa hän kysyi heti, miten
Nel voi. Hän varoitti Stasia pitämästä pelkästään kiniiniä täysin
varmana keinona kuumetta vastaan ja kehoitti suojelemaan tyttöä
auringonpaisteelta, kosteudelta ja huonolta juomavedeltä.

Linden pyynnöstä Stas kertoi hänelle matkastaan aina alusta saakka:
kuinka he tulivat Khartumiin, kävivät Mahdin luona, matkustivat
Fashodaan, vapautuivat Gebrin käsistä ja kuinka he sitten vaelsivat
eteenpäin.

Sveitsiläinen katsoi uteliaasti ja ihmetellen kertojaan ja oltuaan
hetken vaiti sanoi:

-- Paras todistus siitä, että olet puhunut totta, on se, että sinä
nyt seisot siinä edessäni. Mutta tiedä: teidän asemanne on nyt vaikea
ja matka on joka suuntaan yhtä kauhea. Kuka tietää, ehkä sinunlaisesi
poika voi sentään pelastaa sekä itsensä että pikku tytön perikadosta.

-- Jos Nel vain paranee, niin minä teen voitavani, Stas sanoi.

-- Mutta säästä toki itseäsi, sillä sellainen tehtävä saattaa mennä
täysikasvuisenkin miehen voimien yli. Tiedätkö, missä te paraikaa
olette?

-- En. Mutta minä muistan, että kun olimme lähteneet Fashodasta,
kuljimme erään Deng-nimisen siirtokunnan halki, sitten joen yli...

-- Se oli Sobat, Linde keskeytti.

-- Dengissä oli paljon dervishejä ja neekereitä. Mutta Sobatin yli
kuljettuamme me jouduimme dshunglaa kasvaville seuduille, joilla
vaelsimme viikkoja, kunnes eräässä notkossa sitten tapahtui se...

-- Tiedän. Te olette Sobatin yli kuljettuanne kääntyneet etelään
ja joutuneet seuduille, joita matkailijat ja maantieteilijät eivät
tunne. Joki, jonka varrella asustamme, virtaa luoteeseen ja laskee
luultavasti Niiliin. Sanon: luultavasti, sillä en ole itsekään
varma. Vangiksi joutuneilta dervisheiltä kuulin, että joen nimi
lienee Ogeloguen, mutta hekin olivat epävarmoja siitä, sillä
täällä kuljetaan ani harvoin. Näillä harvaan asutuilla seuduilla
asuu shillukneekereitä, mutta nyt on maa autio, sillä toiset on
rutto tappanut, toiset ovat paenneet mahdilaisia Karamojovuorille.
Afrikassa on sattunut ennenkin, että tänään tiheästi asuttu maa on
huomenna autio. Minun laskelmieni mukaan olemme noin kolmensadan
kilometrin päässä Ladosta. Te voisitte paeta etelään Emin pashan luo,
mutta sekin lienee turhaa, sillä dervishit aikoivat hyökätä hänen
maahansa.

-- Entä Abessiniaan? sanoi Stas.

-- Sinnekin on noin kolmesataa kilometriä. Muista, että Mahdi käy
sotaa Abessiniaakin vastaan, ja te voitte siis joutua dervishien
käsiin. Abessinia on kyllä kristitty maa, mutta eteläiset heimot
siellä ovat pakanoita tai islamilaisia ja ovat tästä syystä kaikessa
hiljaisuudessa Mahdin puolella. Tuskinpa te sieltäkään pääsette läpi.

-- Mitä minun on siis tehtävä? Stas kysyi.

-- Minä sanoin, että asemanne on vaikea, sanoi Linde.

Sitten hän laski molemmat kädet päänsä päälle ja makasi pitkän aikaa
ääneti.

-- Intian valtameren rannalle, hän alkoi vihdoin, -- on noin
yhdeksänsataa kilometriä. Välillä on vuoria, villejä heimoja ja
erämaita, joissa ei ole lainkaan vettä. Nämä alueet kuuluvat
virallisesti Englannille. Siellä saattaa tavata norsunluukuormastoja,
jotka ovat matkalla Kismajaan, Lamuun tai Mombasaan, ja ehkä
lähetysretkikuntiakin... Kun minä huomasin, etten dervishien tähden
voi tutkia tämän joen juoksua siihen saakka, missä se kääntyy Niiliin
päin, aioin minäkin lähteä itään valtamerta kohti...

-- Matkustetaan siis yhdessä! Stas huudahti.

-- Ei minusta ole enää matkalle lähtijäksi. Ndiri on murskannut
toisen jalkani niin pahasti, että olen sairastunut verenmyrkytykseen.
Ainoastaan kirurgi voisi pelastaa minut leikkaamalla jalan pois. Nyt
se on jo kuoleentunut ja kangistunut, mutta ensimmäisenä päivänä
purin käsiäni tuskasta...

-- Kyllä te vielä paranette.

-- Ei, urhea poikani, minä kuolen aivan varmasti. Mutta sinä peität
minut sitten kivillä, jotteivät hyeenat söisi ruumistani. Kuolleelle
se on yhdentekevä, mutta eläessä tuntuu vastenmieliseltä ajatella...
Raskas on kuolla näin kaukana omaisistaan...

Sairaan silmät kostuivat. Hän jatkoi:

-- Olen tottunut kuoleman ajatukseen, ei siis puhuta minusta,
vaan teistä. Yhden neuvon annan sinulle: tie itään, valtameren
rannalle, on ainoa mahdollinen. Mutta levätkää ennen kuin lähdette
matkalle ja kootkaa voimia, sillä muuten sinun pieni matkatoverisi
kuolee ennen pitkää. Lykätkää matkanne siksi, kunnes sadekausi on
mennyt ohi, tai vieläkin pitemmälle. Ensimmäiset kuukaudet sateen
taukoamisen jälkeen, jolloin vesi vielä peittää suot, ovat kaikkein
terveellisimpiä. Tämä on jo ylänköä, seitsemänsataa metriä meren
pintaa ylempänä. Tuhannen kolmensadan metrin korkeudella ei ole enää
kuumetta. Vie pikku englannitar vuorille...

Puhuminen näytti rasittavan sairasta, hän keskeytti ja huitoi
kärsimättömästi luotaan suuria, sinisiä kärpäsiä. Sitten hän jatkoi:

-- Muista tarkasti, mitä sanon sinulle. Noin päivän matkan päässä
täältä etelään kohoaa yksinäinen vuori, joka on suunnilleen 800
metriä korkea. Sen rinteet ovat äkkijyrkät ja ainoa tie vuorelle on
kivinen harjanne, joka on niin kapea, että muutamin paikoin tuskin
kaksi hevosta voi kulkea vierekkäin. Vuoren tasaisella huipulla,
joka ympäri mitaten on runsaan kilometrin laajuinen, oli ennen
neekerikylä, mutta mahdilaiset hävittivät sen ja veivät asukkaat
orjiksi. Ehkä kylän on hävittänyt juuri Smain, joka mahdollisesti oli
sama henkilö, joka joutui tappiolle minua vastaan taistellessaan,
mutta vangit hän oli jo lähettänyt vahvan vartioston seuraamana
Niilin rannoille. Asettukaa sille vuorelle. Siellä on erittäin hyvä
lähde, muutamia maniokki-istutuksia ja runsaasti banaanipuita.
Majoissa näette ihmisten luurankoja, mutta sinun ei tarvitse pelätä
saavasi niistä minkään taudin tartuntaa, sillä dervishien jälkeen
tulivat muurahaiset, jotka karkoittivat meidätkin sieltä. Muuten ei
siellä ole elävää olentoa. Viipykää siellä kuukausi tai kaksi. Niin
korkealle teidän tuskin tarvitsee pelätä kuumetta. Yöt ovat siellä
kylmiä. Sinun pikku matkatoverisi toipuu siellä varmasti, ja itse
voit koota uusia voimia.

-- Entä mitä me sitten teemme, minne lähdemme?

-- Jätä se Jumalan haltuun. Olen kuullut, että arabit samoavat
rannikolta eräälle järvelle saakka etsimään norsunluuta jota he
ostavat Samburuja Wa-hima-nimisiltä heimoilta.

-- Wa-hima? Kali on wa-himalainen.

-- Sehän on hyvä, sanoi Linde. -- Hän voi olla teille suureksi
avuksi. Mustienkin joukossa on hyväsydämisiä ihmisiä, mutta heidän
kiitollisuuteensa ei saa liikoja luottaa, sillä he ovat kuin lapsia,
jotka tänään unohtavat, mitä eilen on tapahtunut.

-- Kali ei unohda, että olen vapauttanut hänet Gebrin käsistä; siitä
olen varma.

-- Ehkä, sanoi Linde. -- Tuossa on myöskin kelpo poika; ota hänet
minun kuoltuani haltuusi, hän lisäsi osoittaen Nasibuun.

-- Älkää puhuko kuolemasta älkääkä ajatelko sitä.

-- Hyvä ystäväni, vastasi sveitsiläinen, -- minä toivon sen pian
tulevan, mutta ilman ankaria tuskia. Ajattele, että minä olen aivan
turvaton, ja jos joku niistä mahdilaisista, jotka olen voittanut,
osuisi tähän notkoon, niin hän voisi teurastaa minut kuin lampaan.
Nuo eivät enää herää, -- hän viittasi nukkuviin neekereihin, --
tai oikeammin, jokainen heistä herää hetkeksi ennen kuolemaansa,
mutta pakenee peloissaan dshunglaan, josta ei ikinä palaa...
Kahdestasadasta miehestäni ovat vain nuo jäljellä. Toiset ovat
paenneet, toiset kuolleet isorokkoon, toiset ovat nukkuneet muilla
mailla... Stas katseli nukkuvia säälien ja kammoksuen. Heidän
ruumiinsa olivat tuhkanharmaita, mikä neekerillä merkitsee kalpeutta.
Toisten silmät olivat ummessa, toisten puoleksi avoinna, mutta
nämäkin nukkuivat, koska valo ei vaikuttanut heidän silmäteriinsä.

-- Eikö heitä voi mitenkään pelastaa? kysyi Stas.

-- Ei. Viktoria-järven rantamailla unitauti tappaa kokonaisia
kyläkuntia.

Ennen illan tuloa Linde kertoi Stasille elämäntarinansa. Hän oli
kauppiaan poika Zürichistä. Hänen vanhempansa olivat kotoisin
Karlsruhesta ja muuttivat vuonna 1848 Sveitsiin. Isä oli koonnut
suuren omaisuuden silkkikaupalla. Hän tahtoi pojastaan insinööriä,
mutta nuori Heinrich uneksi vain kaukaisista maista. Kun poika oli
suorittanut insinööritutkinnon, hän sai periä isänsä omaisuuden
ja lähti ensimmäiselle matkalleen Egyptiin. Se tapahtui jo ennen
Mahdin aikaa. Hän eteni aina Khartumiin asti ja metsästeli dangalien
kanssa Sudanissa. Sitten hän rupesi tutkimaan Afrikan maantiedettä
ja tulikin alallaan niin kuuluisaksi, että useat maantieteelliset
seurat kutsuivat hänet jäsenekseen. Tälle viimeiselle, onnettomalle
matkalleen hän oli lähtenyt Sansibarista. Hän oli vaeltanut
suurille järville saakka ja aikoi sieltä kulkea tuntemattoman
Karamojo-vuoriseudun halki Abessiniaan ja sieltä takaisin valtameren
rannalle. Mutta sansibarilaiset eivät lähteneet pitemmälle. Onneksi
tai onnettomuudeksi kävivät Ugandan ja Unjoron kuninkaat sotaa
keskenään. Linde auttoi Ugandan kuningasta huomattavasti, ja tämä
palkitsi häntä lahjoittamalla hänelle kaksisataa "pagazia". Nyt
Linde saattoi lähteä nousemaan Karamojon vuorille. Mutta silloin
puhkesi miehistössä isorokko, sen jälkeen unitauti -- ja koko
karavaani joutui tuhoon. Lindellä oli runsaat ruokavarat, mutta
peläten keripukkia hän metsästeli päiväkaudet hankkiakseen tuoretta
lihaa. Hän oli etevä pyssymies, vaikkei ollut tarpeeksi varovainen
metsästäjä. Niinpä sattui, että hän muutama päivä sitten lähestyi
varomattomasti ampumaansa villiä ndiriä. Eläin karkasi pystyyn ja
murskasi hänen jalkansa. Se tapahtui aivan lähellä leiriä ja Nasibun
nähden. Poika teki paidastaan siteen, sai verenvuodon lakkaamaan
ja vei haavoittuneen telttaan. Mutta yöllä jalka tulehtui, ja
verenmyrkytys uhkasi sairaan henkeä.

Stas tahtoi pitää hänestä hyvää huolta ja sanoi tulevansa joka
päivä sairaan luo ja vievänsä hänet hevosten väliin kiinnitetyllä
peitteellä asuntoonsa.

Linde kiitti häntä avusta ja antoi hoitaa itseään, mutta ei suostunut
muuttamaan.

-- Minä tiedän, sairas sanoi osoittaen nukkuvia neekereitä, -- että
noitten täytyy kuolla, mutta minä en voi jättää heitä hyeenoille
ennen kuin he ovat henkensä heittäneet. Niin kauan kuin nuotio palaa,
pysyvät hyeenat poissa. Hän alkoi hokea kuin kuumesairas:

-- Minä en voi, en voi, en voi!

Pian hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi omituisen liikuttuneella
äänellä:

-- Tule tänne huomenna aamulla. Minulla on pyyntö sinulle. Jos
sinä täytät sen, niin Jumala ehkä johtaa teidät onnellisesti pois
näiltä Afrikan autioilta mailta ja suo minulle kevyen kuoleman.
Koska huomenna voin olla tajuton, on parasta sanoa se nyt: ota vettä
vatiin, asetu noiden nukkuvien raukkojen eteen, kastele vedellä
heidän otsansa ja sano kullekin nämä sanat: "Minä kastan sinut Isän
ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!..."

Mielenliikutus vaimensi hänen äänensä kuulumattomiin.

-- Minä kadun, jatkoi hän hetken kuluttua, -- etten ole tehnyt
niille samalla tavalla, jotka ovat kuolleet aikaisemmin. Nyt väijyy
kuolema minunkin ylläni... ja minä tahtoisin yhdessä tämän karavaanin
jäännösten kanssa lähteä viimeiselle suurelle matkalle...

Kuoleva osoitti kädellään rusottavaa taivaanrantaa, ja kaksi kyyneltä
vierähti hitaasti alas hänen poskiaan pitkin.

Stas itki.



34


Seuraavana aamuna aurinko valaisi omituista näkyä. Stas astui
kallionseinämää pitkin, pysähtyi kunkin neekerin eteen, kastoi hänen
otsansa vedellä ja lausui hänelle sakramentin sanat. He nukkuivat,
mutta heidän kätensä ja jalkansa vapisivat; he elivät vielä, vaikka
heidän ruumiinsa näyttivät kuolleilta. Näin täytettiin tämä nukkuvien
kastaminen kristinuskoon aamun hiljaisuudessa, auringon hohteessa,
erämaan syvyydessä. Taivas oli sinä päivänä pilvetön, korkea,
harmaansininen ja ikään kuin surullinen.

Linde oli vielä elossa, mutta kovin heikko. Kun siteet oli vaihdettu,
hän antoi Stasille metallikotelon, jossa hänen paperinsa olivat.
Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Hän ei voinut enää syödä, ja jano
vaivasi häntä kovasti. Ennen auringon laskua hän alkoi hourailla.
Hän kutsui joitakin lapsia ja varoitti heitä menemästä liian kauas
etelään. Sitten vilunväristykset valtasivat hänet.

Seuraavana päivänä hän ei enää tuntenut Stasia, ja kolme päivää
myöhemmin hän kuoli tulematta tajuihinsa. Stas itki häntä
sydämestään. Sitten hän ja Kali hautasivat vainajan läheiseen
vuorenonkaloon, jonka suun he sulkivat kivillä ja orjantappuroilla.

Stas otti pikku Nasibun mukaansa, mutta Kalin hän käski jäädä
vartioimaan varastoja ja polttamaan nuotiota nukkuvien vieressä. Itse
hän ajoi ehtimiseen leirien väliä kuljettaen asunnolleen tavaroita
ja ampuma-aseita. Sitten hän rupesi ottamaan ruutia Lindeltä
perimistään patruunoista ja valmisti pommin räjäyttääkseen rikki sen
kalliolohkareen, joka sulki Kingin rotkoon.

Onneksi Nelin terveys oli parantunut huomattavasti päivittäisistä
kiniiniannoksista; siihen vaikutti nyt myös monipuolinen ravinto.
Stas pelkäsi kuitenkin jättää tyttöä yksin Mean, Nasibun ja Saban
huostaan ja ajoi sentähden mieluummin useamman kerran päivässä Linden
ja oman leirinsä väliä. Hän oli rasittanut itseään tavattomasti,
mutta hänen rautainen terveytensä kesti. Vasta kymmenen päivän
kuluttua oli kaikki hevoset ja tavarat, jotka he aikoivat ottaa
mukaansa, kuljetettu leiristä leiriin.

Sillä välin olivat Linden leirissä useimmat nukkuvat neekerit
kuolleet. Toiset pakenivat kuolintuskissa dshunglaan, toiset kuolivat
paikalleen. Kali hautasi jälkimmäiset. Kahden viikon kuluttua oli
vain yksi jäljellä, mutta hänkin kuoli paikalleen voimansa loppuun
kuluttaneena.

Vihdoin tuli hetki, jolloin lohkare oli räjäytettävä rikki ja King
vapautettava. Elefantti oli jo niin kesy, että se Stasin käskystä
nosti hänet kärsällään niskaansa istumaan. Sitä totutettiin
myös kantamaan kuormaa, jonka Kali bambutikapuitten avulla pani
sen selkään. Nel sanoi heidän panevan liian suuria kuormia sen
kannettavaksi, mutta ne olivat todellisuudessa sille kevyet kuin
kärpänen. Elefantista ja Sabasta tuli pian hyvät ystävät, ja ne
rupesivat leikkimään keskenänsä.

Eniten lapsia kuitenkin huvitti se, että eläin teki kaikki, mitä
siltä vaadittiin, ja ymmärsi jokaisen viittauksen. Muutamassa
viikossa King huomasi, että Stas oli se, jota piti eniten totella,
mutta että Nel oli kaikkien silmäterä. Se täytti tarkoin Stasin
käskyt, mutta piti Nelistä eniten. Kalista se sitä vastoin välitti
vähemmän ja Meaa se ylenkatsoi.

Kun ruutipanos oli valmis, pisti Stas sen syvimpään halkeamaan ja
tukkesi sen savella jättäen palmun syistä tehdyn sytytyslangan pään
näkyviin. Ratkaiseva hetki lähestyi. Stas sytytti itse miinan ja
juoksi sitten minkä jaloista lähti asunnolle, johon hän oli sulkenut
muut. Nel pelkäsi, että King pelästyisi pahanpäiväisesti, mutta
poika lohdutti häntä selittämällä, että hän oli valinnut juuri tämän
päivän, koska ukkonen oli aamulla jyrissyt. He istuivat sydämet
pamppaillen jännityksestä ja laskivat hetkiä.

Vihdoin kajahti sellainen ryske ja jyske, että mahtava baobab-puukin
tärisi tyvestä latvaan saakka. Stas syöksyi heti ulos ja juoksi
rotkoon.

Räjähdyksen voima oli ollut suuri. Toinen puoli möhkälettä oli
särkynyt siruiksi, toinen suuremmiksi palasiksi. Elefantti oli vapaa.

Riemastunut Stas meni rotkoon, jonka reunalla hän näki jo Nelin,
Kalin ja Mean. King oli hieman säikähtynyt ja seisoi kärsä pystyssä
tuijottaen sinne, mistä räjähdys oli kuulunut. Kun Nel mainitsi sen
nimen, se rauhoittui. Mutta hevoset säikähtivät pahemmin kuin King,
ja kaksi niistä karkasi dshunglaan, josta Kali löysi ne vasta illalla.

Samana päivänä Nel johti elefantin "ulos maailmaan". Jättiläinen
seurasi häntä tottelevaisesti kuin pieni koira. Sitten se meni jokeen
kylpemään ja piti itse huolen illallisestaan kaataen alleen pienempiä
puita ja pudottaen suuremmista hedelmiä töykkien päällään runkoa.
Illalla se tuli baobabpuun luo, pisti kärsänsä aukosta sisään ja etsi
Neliä niin innokkaasti, että Stasin täytyi lyödä sitä kärsälle.

Päivän tapahtumista iloitsi kuitenkin Kali eniten, sillä hänen ei
tarvinnut enää koota elefantille ruokaa, mikä ei ollut niinkään
helppo tehtävä. Stas ja Nel kuuntelivat, kuinka hän lauloi uutta
laulua tehdessään tulta illallisen valmistamista varten. Se kuului:

-- Suuri herra tappaa ihmisiä ja leijonia! Jah! jah! Suuri herra
halkaisee kallioita! Jah! Elefantti hakee itse ruokansa, ja Kali saa
laiskoitella ja syödä jah! jah!

Sadekausi, niinsanottu "massika", läheni loppuaan. Oli vielä pilvisiä
ja sateisia päiviä, mutta myös poutaisia.

Stas päätti siirtyä Linden mainitsemalle vuorelle. Eräänä varhaisena
aamuna he lähtivät etelää kohti. Stasin ei tarvinnut enää pelätä
eksyvänsä, sillä hän oli perinyt Lindeltä kompassin ja hyvän
kaukoputken. Paitsi Sabaa, aasia ja elefanttia kuului karavaaniin
vielä viisi kuormattua hevosta. Nel ajoi elefantilla, jolla oli myös
melkoinen kuorma. Sen suurten korvien välissä tyttö näytti istuvan
kuin isossa nojatuolissa. Stas jätti kaipauksetta baobab-puun, sillä
Nelin sairaus liitti siihen ikävän muiston. Tyttö sitä vastoin
katseli surullisin mielin mäkeä, puuta ja koskea ja sanoi vielä
palaavansa tänne, kun tulee suureksi. Surullisin oli Nasibu, joka
piti kovasti entisestä isännästään. Hän ajoi aasilla viimeisenä
karavaanissa ja katseli kyynelsilmin vuorta, jonka onkaloon
Linde-parka jäi.

Muutamaa tuntia ennen auringonlaskua Stas keksi vuoren, jonne he
olivat matkalla. Sen huippu oli tasainen ja, kuten vaikutti, metsän
peittämä. He löysivät helposti harjanteen, joka vei vuorelle, ja
alkoi nousta ylös sitä pitkin.

Noin puolentoista tunnin kuluttua he olivat jo vuoren huipulla.
Metsä, jonka he olivat alhaalta nähneet, oli banaanimetsää, mikä
oli kaikkien mieleen, vieläpä Kinginkin. Stas oli iloinen, sillä
hän tiesi, ettei Afrikassa ole sen voimakkaampaa ja ravitsevampaa
ruokaa kuin kuivatuista banaaneista tehty jauho. Banaanipuitten
suurten lehtien siimeksessä oli neekerimajoja, osaksi hävitettyjä ja
poltettuja, osaksi ehjiä. Keskellä oli suurin maja, joka oli kuulunut
kylän kuninkaalle. Se oli savesta ja sen katto oli niin suuri, että
räystäitten alle jäi jonkinlaiset suojat.

Kun Stas oli saattanut Nelin ja Mean kuninkaan taloon, hän käski
Kalin ja Nasibun korjata pois ihmisten luurangot ja luut, joita
oli siellä täällä majain ulkopuolella. Mustat pojat heittivät ne
ohivirtaavaan jokeen. Kävi ilmi, että Linde oli erehtynyt sanoessaan,
ettei vuorilla ollut ainoatakaan elävää olentoa. Hiljaisuus oli
houkutellut tänne lauman simpansseja, jotka asustelivat korkeimmissa
puissa, minne olivat laittaneet itselleen sateensuojia lehvistä. Stas
ei tahtonut tappaa niitä ja ampui sentähden ilmaan. Laukaus ja Saban
haukunta karkoittikin simpanssit suin päin pakoon.

Aurinko oli laskenut. Kali ja Nasibu tekivät tulen illallista varten.
Kun Stas oli ottanut yöllä tarvittavat tavarat, hän meni kuninkaan
majaan, joka oli valoisa ja miellyttävä. Mea oli näet sytyttänyt
Stasin tekemän lampun ja sitäpaitsi toisenkin matkalampun, jonka
he olivat saaneet Lindeltä. Neliä ei matka kylmänä päivänä ollut
väsyttänyt, ja hän oli mainiolla tuulella, etenkin kun Stas sanoi,
että luurangot, jotka tyttö tullessa oli nähnyt, oli korjattu pois.

-- Täällähän on hienoa, Stas! hän huudahti.

-- Katso, lattiakin on tervattu. Meillä tulee olemaan täällä hyvät
oltavat.

-- Huomenna minä tutkin tämän paikan tarkasti, Stas vastasi.

-- Jos ensivaikutelma pitää paikkansa, niin täällähän asuisi vaikka
lopun ikäänsä.

-- Niin. Jos meidän isämme olisivat täällä. Mutta miksi me nimitämme
paikkaa?

-- Vuoren nimi maantieteessä olkoon Lindevuori ja kylä saakoon sinun
nimesi: Nel.

-- Tulenko minäkin maantieteeseen? kysyi tyttö iloisesti.

-- Tulet, Stas vastasi juhlallisesti.



35


Seuraavana päivänä satoi vielä hiukan. Stas lähti jo varhain
tutkimaan ympäristöä. Päivälliseksi hän ennätti tutkia kaikki nurkat
ja loukot. Hän oli paikkaan tyytyväinen. Mitä turvallisuuteen tuli,
oli Linde-vuori Afrikan parhaita. Leijonien ja panttereiden oli
mahdotonta kiivetä sen jyrkkiä seinämiä ylös. Jos vielä asetti
Kingin harjanteelle, joka oli ainoa kulkureitti, sai taatusti nukkua
yöt rauhassa. Keskellä "saarta" oli kirkas lähde, josta juoksi
puro banaanilehdon läpi, kunnes katosi jyrkännettä pitkin jokeen.
Eteläisellä puolella kasvoi rehevää maniokkia, joka on neekerin
mieliruokaa. Maniokkimaan takana oli kookospalmuja.

Dshunglameri ympäröi "saaren", jolta oli mahtava näköala. Idässä
kohosivat Karamojo-vuoret ja etelässä oli myöskin vuoria, metsän
peittämiä, mikäli niitten väristä saattoi päättää. Mutta lännessä
silmä kantoi kaukaiseen taivaanrantaan, jossa taivas ja dshungla
yhtyivät. Linden kaukoputkella Stas näki pienempiä laaksoja ja
yksinäisiä puita, jotka kohosivat kirkontorneina dshunglan yli. Missä
ruoho oli lyhyempää, siellä näkyi antilooppeja, seeproja, elefantteja
ja puhvelihärkiä laumoittain, tai kirahvi purjehti aavikolla kuin
laiva merellä. Joessa loiskahteli samanlaisia kaloja kuin ne, joita
Kali oli aikaisemmin matkalla pyydystänyt.

Itse "saarella" oli tuskin muita suurempia eläimiä kuin
lumivalkoisia, mustanokkaisia papukaijoja, afrikkalaisia käkiä ja
tunturikyyhkysiä.

Stas palasi tyytyväisenä tarkastusmatkaltaan. -- Ilma on
terveellistä, hän ajatteli, -- ravintoa on runsaasti, ja täällä on
kaunista kuin paratiisissa!

Palattuaan Nelin majalle hän sai kuulla, että saarella oli vielä
yksi suurempi eläin, tai oikeammin kaksi. Pikku Nasibu oli löytänyt
tiheästä banaanilehdosta vuohen ja kilin, joita dervishit eivät
olleet vieneet. Vuohi oli vauhko, mutta kilistä tuli kohta Nasibun
ystävä. Poika oli ylpeä löydöstään, sillä nyt bibi sai päivittäin
tuoretta maitoa.

-- Mitä me nyt oikein tekisimme, Stas? kysyi Nel eräänä päivänä, kun
he olivat kotiutuneet vuorelle.

-- Työtä on paljon, poika vastasi luetellen, mitä oli tehtävä.
-- Ensinnäkin Kali ja Mea ovat pakanoita ja Nasibu, joka on
Sansibarista, on muhamettilainen. Heille pitää opettaa kristinoppia,
ja sitten heidät on kastettava. Toiseksi pitää savustaa lihaa edessä
olevaa matkaa varten, ja minun täytyy siis lähteä metsästämään.
Kolmanneksi tahdon nyt, kun meillä on niin monta kivääriä ja paljon
ampumatarpeita, opettaa Kalin ampumaan, jotta meitä olisi edes kaksi
pyssymiestä. Neljänneksi -- oletko unohtanut leijat?

-- Leijat?

-- Niin. Sinä saat liimata niitä tai, mikä on vielä parempi, neuloa.
Se olkoon sinun tehtäväsi.

-- En minä halua leikkiä niillä.

-- Se ei ole mitään leikkiä, vaan ehkä kaikkein hyödyllisintä, mitä
saattaa keksiä. Eikä sillä hyvä, että sinä teet yhden leijan, vaan
niitä pitää olla ainakin viisikymmentä, ehkä enemmänkin.

-- Miksi niin monta? tyttö kysyi uteliaasti.

Stas alkoi selvitellä aikeitaan ja suunnitelmiaan. Hän kirjoittaisi
jokaiseen leijaan heidän nimensä, paikan jossa he vapautuivat
dervisheistä, heidän nykyisen olinpaikkansa ja suunnan johon he
aikoivat jatkaa. Lopuksi hän pyytäisi löytäjää lähettämään sähkeen
Port Saidiin. Hän aikoi näet tuulen puhaltaessa lännestä itään
päästää aina jonkin ajan kuluttua leijan ilmaan.

-- Monet niistä, hän sanoi, -- putoavat lähelle, mutta jos yksikin
lentää valtameren rannalle ja joutuu eurooppalaisten käsiin, niin
olemme pelastuneet.

Nel ihastui ajatukseen ja sanoi, ettei Kingkään vedä vertoja Stasille
viisaudessa. Hän oli varma siitä, että monet leijat lentäisivät
rannikolle saakka, vieläpä isän luo, ja lupasi valmistaa niitä
aamusta iltaan. Tytön ilo oli niin suuri, että pojan täytyi kuumetta
peläten hillitä häntä.

Stasin osoittamat työt alkoivat. Kali sai käskyn pyydystää
mahdollisimman paljon loiskivia kaloja. Hän kuivasi niitten lihat ja
vei ilmarakkulat Nelille, joka leikkasi ne auki ja levitti kuivumaan
kahden kämmenen suuruisiksi lehdiksi. Stas ja Mea auttoivat häntä,
sillä työ ei ollut niinkään helppoa. Mutta rakkulalehdet muuttuivat
kuivuessaan useinkin hauraiksi, ja vasta jonkin ajan kuluttua
Stas huomasi, että ne pitää kuivattaa varjossa. Lindeltä saatujen
tavaroiden joukossa oli paljon tarveaineita, ja kun kärsivällisyys
oli loppua, tehtiin muutamia leijoja paperistakin.

Ensimmäinen suuri ja kevyt leija, jonka Stas päästi ilmaan tuulen
puhaltaessa lännestä itään, lensi hyvin korkealle, mutta kun hän
leikkasi langan poikki, niin se rupesi tuulen ajamana vaipumaan
Karamojo-vuoristoon. Seuraavana päivänä hän päästi toisen,
ilmarakkulasta tehdyn leijan, joka kohosi vieläkin korkeammalle ja
katosi pian näkyvistä.

Nel työskenteli innokkaasti ja kehittyi nopeasti niin käteväksi,
ettei Stas eikä Meakaan vetänyt hänelle vertoja. Linde-vuoren
terveellinen ilmasto palautti Nelin voimat. Aika, jonka kuluessa
kolmas kuumekohtaus tavallisesti ilmaantuu, oli kulunut umpeen.

Stas oli laihtunut ja ruskettunut, mikä todisti, ettei kuume
tarttunut häneen. Kuumeelle alttiit eivät näet rusketu. Hän oli
kasvanut ja miehistynyt. Liikunta ja ruumiillinen työ olivat
lisänneet hänen voimiaan. Lihakset hänen käsissään ja jaloissaan
olivat teräksenkovat. Hän oli nyt karaistunut Afrikan-matkaaja.
Kun hän joka päivä metsästi ja ampui aina luodikolla, niin hänestä
tuli verraton pyssymies. Petoeläimiä hän ei enää pelännyt, sillä
hän ymmärsi, että niillä oli suurempi syy pelätä häntä kuin hänellä
niitä. Eräänä päivänä hän yhdellä ainoalla laukauksella kaatoi
sarvikuonon, joka noustuaan makuulta akaasiapuun alta yllätti
hänet odottamatta. Puhvelihärkiä, jotka usein hajoittavat suuria
karavaaneja, hän ei myöskään pelännyt.

Stas ja Nel eivät enää tyytyneet jokapäiväisiin askareisiin. He
alkoivat nyt kääntää Kalia, Meaa ja Nasibua uuteen uskoon. Mutta se
olikin vaikeampaa kuin he olivat luulleet. Musta kolmikko kuunteli
mielellään opetusta, mutta käsitti kaiken omalla neekereille
ominaisella tavalla. Kun Stas kertoi heille maailman luomisesta ja
paratiisista ja käärmeestä, meni se vielä jotenkuten, mutta kun he
tulivat kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka Kain tappoi Aabelin, niin
Kali taputti vatsaansa ja kysyi totisena:

-- Söikö Kain hänet myös.

Musta poika oli aina vakuuttanut, etteivät wa-himalaiset syö ihmisiä,
mutta nähtävästi oli muisto sellaisesta kulkenut kansan keskuudessa
perintötietona sukupolvesta toiseen.

Hän ei myöskään voinut käsittää, miksei Jumala ollut tappanut pahaa
Mzimua. Hänen käsityksensä hyvästä ja pahasta oli muuten aito
afrikkalainen, mikä näkyy seuraavasta keskustelusta:

-- Sano minulle, mikä on paha teko? Stas kysyi.

-- Jos joku ryöstää Kalin karjaa, niin se on paha teko, vastasi hän
hetken mietittyään.

-- Oikein! sanoi Stas. -- Entä hyvä teko? Nyt vastasi musta poika
arvelematta:

-- Kun Kali ryöstää jonkun muun karjaa. Mutta vähitellen alkoi
mustissa päissä valjeta, ja mikä ei mahtunut päihin, se mahtui
lämpimiin sydämiin.

Jonkin ajan kuluttua saatettiin toimittaa kaste. Se oli juhlallista.
Ristivanhemmat lahjoittivat kullekin lapselle kolme metriä valkoista
pumpulikangasta ja sinisen helminauhan.

Mea ihmetteli, kun hänen ihonsa kasteen jälkeen ei muuttunutkaan
valkoiseksi, kuten hän oli luullut. Mutta Nel lohdutti häntä sillä,
että hänen sielunsa oli nyt valkoinen.



36


Stas opetti Kalin ampumaan remington-kiväärillä. Se sujui paljon
paremmin kuin uskonnon opetus. Kun neekeri oli kymmenen päivää
harjoitellut maaliin ampumista, hän kaatoi suuren pofu-antiloopin,
sitten pienempiä ja lopuksi villin ndirin. Tällöin hänen oli käydä
samoin kuin Linden, sillä kun hän oli ampunut ja lähestyi ndiriä
varomattomasti, se karkasi hänen päälleen. Kali heitti pyssynsä
pensaaseen ja kiipesi puuhun, jossa istui siksi, kunnes Stas hänen
huutonsa kuultuaan oli ehtinyt apuun. Mutta ndiri oli sillä välin
heittänyt henkensä. Puhvelihärkiä, leijonia ja sarvikuonoja Stas
ei antanut neekerin vielä metsästää. Elefantteja, jotka tulivat
iltaisin juomaan joesta, hän ei itsekään ampunut; hän oli luvannut
sen Nelille. Heidän metsästysmatkoillaan Stas kyseli usein Wa-hima- ja
Samburu-nimisistä kansoista, jotka heidän täytyi tavata matkalla
itään valtameren rannikolle.

-- Tiedätkö, Kali, kysyi hän eräänä päivänä, -- että me tulemme sinun
kotimaahasi kahdessakymmenessä päivässä?

-- Kali ei tiedä, missä Wa-hima on, vastasi neekeripoika nyökäyttäen
surullisesti päätään.

-- Mutta minä tiedän. He asuvat siellä päin, mistä aurinko aamuisin
nousee suuren meren takaa.

-- Niin, niin! huudahti musta poika iloisesti. -- Bassa Narok! (Suuri
musta vesi!) Suuri herra tietää kaikki!

-- Enpä kaikkea sentään, koska en tiedä sitäkään, millä tavalla
wa-himalaiset ottaisivat meidät vastaan, jos joutuisimme heidän
luokseen.

-- Kali käskisi heitä lankeamaan kasvoilleen suuren herran ja hyvän
Mzimun eteen.

-- Entä tottelisivatko he sinua?

-- Kalin isällä on leopardin talja ja Kalilla myöskin.

Se merkitsi, että hänen isänsä on kuningas ja hän itse kuninkaan
vanhin poika.

-- Sinä sanoit kerran, että teidän luonanne kävi valkoihoisia ihmisiä
ja että vanha kansa sen vielä muistaa.

-- Niin, ja Kali on kuullut, että heidän päänsä ympärille oli
kierretty kangasta.

-- Ne eivät olleetkaan eurooppalaisia, ajatteli Stas, -- vaan
arabeja, joita neekerit pitivät valkoihoisina, koska he ovat
vaaleampia iholtaan.

-- Eivätkö wa-himalaiset tappaneet ainoatakaan niistä vieraista
ihmisistä?

-- Eivät. Wa-himalaiset ja samburulaiset eivät sellaista tekisi.

-- Miksi?

-- Sillä ne vieraat ihmiset sanoivat, että missä heidän vertaan
juoksee maahan, siellä ei sada enää koskaan.

-- Entä luuletko, että wa-himalaiset lähtisivät meidän kanssamme
meren rannalle, jos minä lupaisin heille hyvin paljon kangasta,
helmiä ja pyssyjä?

-- Kali lähtee, ja wa-himalaiset myös, mutta suuren herran täytyy
ensin voittaa samburulaiset, jotka asuvat vastapäätä meitä järven
toisella puolella.

-- Entä keitä asuu samburulaisten takana?

-- Siellä on vain dshunglaa, jossa leijonat oleskelevat.

Siihen keskustelu katkesi. Stas ajatteli nyt yhä useammin pitkää
matkaa itään. Hän muisti Linden sanoneen, että siellä saattaisi
tavata arabialaisia norsunluukauppiaita ja lähetysretkikuntia.
Hän tiesi, että matka tuottaisi Nelille uusia vaikeuksia, mutta
eiväthän he koko ikäänsä voineet asua Linde-vuorella. Sadekauden
jälkeisenä aikana, jolloin vesi peitti suot, oli paras matkustaa.
Korkealla vuorella ei ollut vielä kuuma, yöt olivat niin kylmät,
että täytyi visusti peittää itsensä, mutta alhaalla dshunglassa
oli jo paljon lämpimämpää. Kohta tulisi taas helteistä. Satoi enää
harvoin, ja veden pinta joessa laski päivä päivältä. Stas arveli,
että keskikesällä joki oli kivinen kuiva syvänne, jollaisia he olivat
nähneet Libyan erämaassa.

Stas lykkäsi lähtöä päivästä päivään. Linde-vuorella oli kaikkien
hyvä olla, sekä ihmisten että eläinten. Nelissä ei ollut koskaan
kuumetta, Nasibu oli kuin meloni kahden hoikan jalan päässä, King oli
lihonut, samoin hevoset ja aasi. Stas tiesi, että he eivät enää koko
matkallaan löytäisi yhtä hyvää paikkaa.

Hän ajatteli levottomana tulevaisuutta, vaikka King olikin heille
avuksi, ehkäpä turvaksikin.

Näin kului viikko ennen kuin he ryhtyivät matkavalmistuksiin. Milloin
näitä ei tehty, he laskivat leijoja ilmaan, sillä tuuli puhalsi
lännestä ja kasvoi toisinaan myrskyksi, joka lennätti leijat kauas
vuorten taa.

Stas laittoi Nelille telttakankaasta katoksellisen kantotuolin, jossa
tyttö Kingillä ratsastaen oli suojassa helteeltä.

Pikku Nasibun tehtäväksi oli annettu kuivata ja jauhaa banaaneja
jauhoksi kahden litteän kiven välissä. King auttoi poikaa poimien
raskaimmat hedelmäkimput.

Mutta eräänä päivänä oli Nasibulle käydä surkeasti. Kun hän paraikaa
kokosi banaaneja jyrkällä kallion rinteellä, hän huomasi eräässä
kuilussa kauheat mustat kasvot, jotka irvistivät hänelle, niin että
valkoiset, isot hampaat välkkyivät. Nasibu jähmettyi säikähdyksestä
ja alkoi henkensä edestä juosta pakoon. Kymmenkunnan askelen päässä
karvainen käsi kiertyi hänen ympärilleen, nosti hänet ylös, ja
nokimusta hirviö katosi poika sylissään kuiluun.

Onneksi saattoi gorilla, jonka käsien välissä Nasibu oli, juosta vain
takajaloilla, mistä syystä läheisyydessä kuljeksiva Saba saavutti sen
helposti ja iski hampaansa pedon hartioihin.

Alkoi hirvittävä kamppailu, jossa suuri, voimakas koira oli joutua
häviölle, sillä gorilla vie toisinaan voiton leijonastakin. Mutta
apinat, joihin gorillakin kuuluu, eivät hellitä tavallisesti
saalistaan, vaikka se maksaisi niille hengen. Sitäpaitsi oli gorillan
vaikea päästä Sabaan käsiksi, koska koira oli iskenyt siihen
takaapäin. Yhtäkkiä peto tarttui vasemmalla kädellään koiran kurkkuun
ja nosti sen jo ylös, mutta silloin tärisi maa raskaista askelista,
ja King hyökkäsi paikalle. Yksi isku kärsällä ja peloittava
"metsäpaholainen", kuten neekerit gorillaa nimittävät, makasi maassa
pää murskana. King ei heti heittänyt gorillaa, vaan painoi sitä
torahampaillaan maahan, kunnes Stas, joka oli kuullut kamppailun
metelin, juoksi pyssy kädessä paikalle ja käski elefantin heittää
uhrinsa.

Gorilla makasi verissään, silmät nurin päässä, hampaat irvessä,
suurena ja vielä kauheampana kuin eläessään. Elefantti, jonka hampaat
olivat veristyneet, mörisi voitonhimoisesti, ja kauhusta harmaa
Nasibu kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut.

Stas aikoi ensin näyttää surmatun jättiläisapinan Nelille, mutta
pelottava ajatus sai hänet heti jättämään aikeensa. Kuljeksihan Nel
vuorella, ja hänen olisi siis voinut käydä samoin! Linde-vuori ei
ollutkaan niin turvallinen paikka kuin miltä se alussa oli näyttänyt.

Stas palasi asuntoon ja kertoi tapahtuman Nelille. Tyttö kuunteli
uteliaana ja silmät suurina pelosta ja keskeytti tuon tuostakin:

-- Näetkö, miten olisi käynyt ilman Kingiä?

-- Se on totta! Kun on sellainen lapsenkaitsija, niin on turha
pelätä. Älä siis poistu ennen lähtöämme askeltakaan Kingin luota.

-- Entä milloin lähdemme?

-- Kaikki on muuten valmiina, paitsi että juhdat vain pitää kuormata.
Voimme matkustaa vaikka jo huomenna.

-- Isän luo! Isän luo!

-- Jos Jumala sallii, virkkoi Stas siihen vakavasti.



37


He läksivät vasta muutaman päivän kuluttua liikkeelle. Se tapahtui
heti auringon noustua kello kuuden tienoissa aamulla. Kun he olivat
rukoilleet ja pyytäneet Jumalaa suojelemaan heitä, noustiin juhtain
selkään. Etummaisena ratsasti Stas hevosella. Hänen edessään juoksi
Saba ja takana asteli King, selässään auringonsuojus, jossa Nel ja
Mea istuivat. Kingin jäljessä kulkivat Linden hevoset peräkkäin
jonossa; ne oli sidottu toisiinsa pitkällä palmuköydellä ja kuormattu
matkatavaroilla. Viimeisenä ajoi pikku Nasibu aasilla; molemmat
olivat yhtä lihavia.

Sateitten aikana ruoho oli noussut niin korkeaksi, että alavilla
paikoilla hevoset upposivat ruohikkoon, vieläpä Kingkin.
Aaltoilevasta vihreästä pinnasta nousi näkyviin vain valkoinen
auringonsuojus, joka liikkui kuin purje merta pitkin.

Kingin läsnäolo pelasti heidät monista vaaroista. Niinpä vihaiset
ja häikäilemättömät puhvelihärät juoksivat heti elefantin nähtyään
matkoihinsa. Yöllä King jalastaan puuhun sidottuna vartioi telttaa,
jossa Nel nukkui. Tällainen vartija oli niin varma, että Stas piti
tarpeettomana tehdä zeribaa, vaikka tiesikin, että seuduissa, missä
on antilooppeja, on varmasti myös leijonia. Nuotio sitävastoin paloi
koko yön. Hevosten haju houkutteli kuitenkin tulesta huolimatta
paikalle leijonia, jotka karjahtelivat nälissään. Mutta kun King
leijonista ärtyneenä päästi kurkustaan julman sotahuudon, joka
kajahti kuin ukkonen yön hiljaisuudessa, niin pedot vaikenivat
ymmärtäen, että oli paras pysytellä loitolla sellaisesta herrasta.

Mutta matka tuotti Stasille paljon huolta. Hän pani merkille, että
he kulkivat hitaasti eteenpäin, ainoastaan viitisentoista kilometriä
päivässä. Tällä tavalla kulkien he voisivat päästä kuukauden
kuluessa Abessinian rajalle. Mutta kun Stas oli päättänyt seurata
Linden neuvoa, ja tämä oli vakuuttanut, etteivät he voisi päästä
Abessiniaan asti, niin oli tie valtamerelle ainoa mahdollinen. Linden
laskelmien mukaan sinne oli lähes tuhat kilometriä, ja etelämpänä
sijaitseva Mombasa oli heistä vielä kauempana, joten heidän matkansa
kestäisi kolmisen kuukautta. Nämä kuukaudet olisivat vaarallisia
ja vaivalloisia, puhumattakaan siitä, että he saattaisivat joutua
villien neekeriheimojen käsiin. Stas suunnitteli, että jos he
tapaavat Wa-himakansan, niin hän opettaa joukon sotamiehiä ampumaan
pyssyllä ja taivuttaa heidät suurilla palkinnoilla lähtemään
saattamaan häntä ja hänen karavaaniaan valtameren rannikolle. Mutta
Kalilla ei ollut aavistustakaan, missä wa-himalaiset asuivat, eikä
Lindekään ollut osannut neuvoa tietä sinne. Linde oli kyllä maininnut
erään suuren järven, josta hän oli kuullut kerrottavan, ja Kali
vakuutti, että wa-himalaiset asuvat Bassa Narok-nimisen järven
toisella puolella ja samburulaiset toisella. Stas harmitteli, ettei
sitä järveä mainittu siinä Afrikan maantiedossa, jota Port Saidin
koulussa oli luettu. Jos vain Kali olisi puhunut siitä järvestä,
hän olisi luullut sitä Viktoria-järveksi. Mutta Linde, joka oli
tullut juuri Viktoria-järveltä pohjoiseen pitkin Karamojo-vuoria, ei
ollut voinut erehtyä. Hänessä oli lopuksi vakiintunut se käsitys,
että kysymyksessä oleva salaperäinen järvi on jossakin Viktoriasta
koilliseen päin.

Stas ei tiennyt, mitä tästä kaikesta, ajatella, ja pelkäsi, etteivät
he lainkaan löytäisi sitä järveä ja wa-himalaisia. Hän tiesi, että
heitä uhkasivat monet vaarat: villit heimot, lähteetön dshungla,
luoksepääsemättömät vuoret, tse-tse-kärpäset, unitauti, Nelin
kuume, helteet ja se ääretön välimatka, mikä erotti heidät vielä
valtamerestä. Mutta koska he kerran olivat lähteneet Linde-vuorelta,
ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea yhä itään ja itään. Kun Nelin
voimia täytyi säästää mahdollisimman paljon, Stas päätti matkustaa
kello kuudesta kymmeneen aamupäivällä ja kolmesta kuuteen illalla.

Vettä oli pitkien sateitten jälkeen kaikkialla. Laaksojen pohjiin
oli muodostunut lammikolta, ja kallioilta virtasi puroja, joissa oli
kristallinkirkasta ja kylmää vettä. Näissä saattoi kylpeä vaaratta,
sillä krokotiilit oleskelevat vain suurimmissa vesissä, joissa on
kaloja.

Matka sujui alussa helposti. Lindeltä he olivat saaneet runsaasti
kahvia, teetä, sokeria, lihalientä, monenlaisia säilykkeitä ja
lääkeaineita. Stasin ei tarvinnut säästää patruunoita, sillä niitä
oli Lindellä ollut enemmän kuin hän oli voinut ottaa mukaan.
Aseita oli useanlaisia. Seutu oli hedelmällistä. Metsänriistaa oli
runsaasti, samoin hedelmiä. Keskipäivällä oli helle sietämätön,
mutta pikku vaeltajat viettivät nämä niin sanotut "valkoiset tunnit"
suurten puitten varjossa.



38


Viidentenä matkapäivänä Stas ratsasti yhdessä Nelin kanssa Kingillä,
sillä he olivat tulleet leveään akaasiavyöhykkeeseen, joka oli
niin tiheä, etteivät hevoset voineet kulkea eteenpäin muuten kuin
elefantin polkemaa uomaa pitkin. Oli varhainen, kirkas ja kasteinen
aamu. Lapset keskustelivat matkasta ja siitä, että he joka päivä
tulivat yhä lähemmäksi valtamerta ja isiään.

Nel kuvitteli usein, mitä kotona tapahtuu, kun isät saavat tiedon
heidän matkastaan. Tyttö viserteli kuin lintu kertoen Stasille:
"Meidän isämme istuvat surullisina kotona Port Saidissa, kun
odottamatta sähkösanoman tuoja astuu sisään. Toinen heistä avaa
uteliaana sähkeen ja lukee allekirjoituksen: Stas ja Nel. Kuinka
hauskaa heille tulee! He matkustavat heti meitä vastaan. Koko
talo joutuu riemun valtaan... ja isät iloitsevat... ja kaikki
iloitsevat... ja sitten he tulevat meitä vastaan... ja minä kierrän
käteni isän kaulaan, ja sitten me elämme aina yhdessä..."

Leikki päättyi siten, että tytön leuka alkoi vapista, kyyneleet
tulivat silmiin, ja hän painoi päänsä Stasin rintaa vasten ja itki
ikävästä ja ilosta.

Mutta Stasin mielessä tulevaisuus näytti toiselta. Hän arveli, että
hänen isänsä olisi ylpeä hänestä ja sanoisi: "Sinä olet käyttäytynyt
kuten kunnon puolalainen!" Staskin liikuttui ja hänen sydämessään
heräsi kaipaus, into ja rautainen rohkeus. "Minun on pelastettava
Nel", hän ajatteli, ja hänestä tuntui, ettei voittamattomia vaaroja
eikä vastuksia ollut.

Mutta voittoon oli vielä pitkä tie.

Paraikaa he tunkeutuivat tiheän akaasiametsikön läpi. Terävät okaat
haavoittivat jopa Kingin paksua nahkaa. Sitten tiheikkö harveni,
ja alkoi näkyä ruohoa. Stas huomasi vähän matkan päässä piskuisen
antilooppilauman ja pari strutsia. Mutta kun he olivat sivuuttaneet
viimeisen puuryhmän ja elefantti kääntyi vasemmalle, Stas näki
jotakin muuta. Noin puolen kilometrin päässä oli iso maniokkipelto ja
pellon pientareella mustia ihmisiä, jotka olivat työn touhussa.

-- Neekereitä, hän huusi kääntyen Nelin puoleen.

Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti. Hän ajatteli hetken kääntyä
takaisin ja piiloutua tiheikköön, mutta koska heidän täytyi kuitenkin
ennemmin tai myöhemmin joutua tekemisiin alkuasukkaiden kanssa, hän
ohjasi elefantin peltoa kohti.

Samassa lähestyi Kali osoittaen puuryhmää ja sanoi:

-- Suuri herra, tuolla on neekerikylä ja tuolla maniokkipellossa on
naisia työssä. Ajanko heidän luokseen?

-- Ajetaan yhdessä, Stas vastasi. -- Sano sinä heille, että me
tulemme ystävinä.

-- Kyllä minä tiedän, mitä sanon, neekeripoika huusi itsetietoisena.

Hän käänsi hevosensa naisia kohti, pani kämmenensä suun ympärille ja
alkoi huutaa:

-- Jambo, he! Jambo sana!

Maniokkimaassa työskentelevät naiset ojentautuivat ja tuijotettuaan
hetken hämmästyneinä tulijoihin he lähtivät juoksemaan kylää kohti.

Pienet vaeltajat lähestyivät hitaasti ja rauhallisesti kylää, josta
kuului ääniä. Pian alkoi rumpu jymistä. Se oli ilmeisesti hälytys
sotilaille, joita, tuossa tuokiossa ilmaantui yli kolmesataa miestä.

Stas pysäytti elefantin, kun he olivat noin sadan askeleen päässä
sotilaista, ja alkoi katsella heitä. Aurinko valaisi heidän
vahvoja vartaloitaan. Heidän aseinaan olivat jousi ja keihäs.
Vyötäisiltä riippui lyhyt ruohoista tai apinannahasta tehty verho.
Heidän päänsä oli koristettu strutsin ja papukaijan sulilla tai
paviaaniperuukeilla. He näyttivät sotaisilta ja uhkaavilta,
mutta seisoivat vaiti, sillä hämmästys taltutti heidän sotaisen
innostuksensa. Kaikkien katseet olivat kiintyneet Kingiin, valkoiseen
auringonsuojukseen ja Kingin selässä istuvaan valkopukuiseen Stasiin.
Elefantti ei ollut heille mitään uutta, päinvastoin he olivat
alituisessa sodassa elefanttilaumoja vastaan, jotka öisin tallasivat
heidän maniokki- ja banaanimaansa. Mutta että elefantti oli alistunut
ihmisen orjaksi ja kantoi häntä selässään, sellaista he eivät olleet
ikinä nähneet. Se oli heistä käsittämätöntä. He olivat tyrmistyneitä
näkemästään, eivätkä tienneet asettuako vastarintaan vai paetako.

Kali pysähtyi keihään heittomatkan päähän ja huusi:

-- Kansa! Kuule, mitä Kali, wa-himalaisten mahtavan kuninkaan,
Fumban, poika puhuu! Jos te ymmärrätte, mitä hän puhuu, niin painakaa
mieleenne joka sana!

-- Me ymmärrämme! kajahti vastaus kolmestasadasta suusta.

-- Käskekää kuninkaanne astua esiin sanomaan nimensä ja avaamaan
korvansa, jotta hän paremmin kuulisi.

-- M'Rua! M'Rua! kuului huutavia ääniä. M'Rua astui rivin eteen.
Hän oli vanha, kookas ja voimakas neekeri, mutta rohkeus ei ollut
suinkaan hänen vahvimpia puoliaan, koska hänen jalkansa vapisivat
niin kovasti, että hänen täytyi nojata keihääseensä pysyäkseen
pystyssä. Sotilaat laskivat keihäänsä maahan merkiksi, että tahtovat
kuunnella rauhallisesti, mitä tulijoilla oli asiaa. Kali kohotti
äänensä:

-- M'Rua ja M'Ruan kansa! Te kuulette wa-himalaisten kuninkaan pojan
puhuvan teille, kuninkaan, jonka karja peittää Bassa Narok-järven
rannoilta kohoavat vuoret yhtä sakeana kuin muurahaiset peittävät
kuolleen kirahvin ruumiin. Mitä Kali, wa-himalaisten kuninkaan poika,
puhuu? Hän ilmoittaa teille suuren ja onnellisen sanoman, että hän
tuo teille hyvän Mzimun!

Ja hän huusi vielä kovemmin: "Niin juuri! Hyvän Mzimun!"

Siitä hiljaisuudesta, mikä nyt seurasi, saattoi päättää, että
Kalin sanat olivat vaikuttaneet syvästi. Sotilaitten riveissä
syntyi hiljaista liikettä. M'Rua nojasi kaksin käsin keihääseensä.
Kotvasen kuluttua alkoi riveistä kuulua mutinaa, ja yksityiset äänet
toistivat: "Mzimu! Mzimu!" Sieltä täältä huudettiin: "Jantsig!
Jantsig!" millä huudolla neekerit ilmaisevat kunnioitustaan ja
lausuvat tervetulleeksi.

Mutta Kalin ääni kajahti yli melun:

-- Katsokaa ja iloitkaa! Hyvä Mzimu istuu valkoisessa suojuksessa
suuren elefantin selässä, ja suuri elefantti tottelee häntä kuin
orja isäntäänsä, kuin lapsi äitiään. Oi, m'rualaiset eivät ole ikinä
nähneet mitään tällaista...

-- Me emme ole nähneet! Jantsig! Jantsig!

Kali oli uskonopetuksessa Linde-vuorella saanut tietää, että luja
usko voi siirtää kallioita, ja hän oli syvästi vakuuttunut, että
valkoisen "bibin" rukous saattoi Jumalan suostumaan kaikkeen. Varmana
hän siis kertoi hyvästä Mzimusta:

-- Kuulkaa! Kuulkaa! Hyvä Mzimu ajaa elefantilla sinne, mistä aurinko
nousee vuorten takaa suuresta vedestä. Siellä hyvä Mzimu sanoo
Suurelle Hengelle, että hän lähettää teille pilviä, jotka kuivana
aikana kastavat sateella teidän hirssi-, maniokki- ja banaanimaanne
sekä ruohon dshunglassa, jotta te saisitte paljon ruokaa ja karjanne
hyvää ruohoa. Tahdotteko paljon ruokaa?

-- Tahdomme! Tahdomme!

-- Ja hyvä Mzimu sanoo Suurelle Hengelle, että hän lähettäisi teille
tuulta, joka puhaltaa pois kylästänne sen taudin, joka muuttaa
ruumiin vahan kaltaiseksi. Tahdotteko, että hän karkoittaa taudin?

-- Tahdomme! Tahdomme!

-- Ja Suuri Henki on hyvän Mzimun pyynnöstä suojeleva teitä
vihollisten hyökkäykseltä ja vangiksi joutumasta, leijonilta,
panttereilta, käärmeiltä ja turmiollisilta hyönteisiltä ja varjeleva
peltonne hävitykseltä...

-- Se on hyvä!...

-- Kuulkaa vielä! Katsokaa, kuka istuu hyvän Mzimun edessä elefantin
korvien välissä. Siinä istuu Bwana Kubwa, valkoinen herra, suuri ja
mahtava, jota elefanttikin pelkää...

-- Oh!

-- ... Jolla on kädessä salama, jolla hän tappaa pahoja ihmisiä...

-- Oh!

-- ... Ja tappaa leijonia...

-- Oh!

-- ... Joka sylkee tulisia käärmeitä...

-- Oh!

-- ... Joka halkaisee kallioita... Mutta hän ei tee teille mitään
pahaa, jos te kunnioitatte hyvää Mzimua.

-- Jantsig! Jantsig!

-- Ja jos te tuotte hyvälle Mzimulle banaanijauhoja, kananmunia,
tuoretta maitoa ja hunajaa.

-- Jantsig! Jantsig!

-- Tulkaa nyt lähemmäksi ja langetkaa kasvoillenne hyvän Mzimun eteen!

M'Rua ja hänen sotilaansa lähestyivät huutamalla tervehtien muutaman
askelen, mutta he liikkuivat hyvin varovasti, sillä pelonsekainen
kunnioitus Mzimua ja kammo elefanttia kohtaan pidätti heitä astumasta
pitemmälle.

Saban tulo säikäytti heidät pahanpäiväisesti, sillä he luulivat
koiraa "woboksi", suureksi keltaiseksi leopardiksi, joka elää niillä
seuduilla sekä Abessinian eteläisissä osissa ja jota alkuasukkaat
pelkäävät enemmän kuin leijonaa. Wobo himoitsee suuresti ihmisenlihaa
ja hyökkää häikäilemättä aseistettujenkin karavaanien kimppuun. Mutta
neekerit rauhoittuivat, kun huomasivat pienen Nasibun taluttavan
"woboa" nauhasta. Heidän käsityksensä hyvän Mzimun ja valkoisen
herran voimasta kasvoi, ja he kuiskailivat toisilleen katsoen
elefanttiin ja Sabaan:

-- Koska he ovat noituneet wobonkin, niin kuka heitä voisi vastustaa?

Juhlallisin hetki oli vielä jäljellä: Stas kääntyi Neliin päin,
työnsi suojuksen etuseinän syrjään, kumarsi tytölle syvään ja näytti
kansanjoukolle "hyvän Mzimun". M'Rua ja hänen sotilaansa lankesivat
kasvoilleen eikä kukaan uskaltanut liikahtaa. Pelko kasvoi kaikkien
sydämessä vieläkin enemmän, kun King -- liekö se tehnyt sen Stasin
käskystä vai omasta aloitteestaan -- nosti kärsänsä pystyyn ja
karjahti niin kovasti, että Sabakin säikähti ja alkoi haukkua täyttä
kurkkua. Silloin pääsi neekereiltä: "Aka! aka! aka!" -- kunnes Kali
taas kohotti äänensä:

-- M'Rua ja M'Ruan lapset! Te olette osoittaneet hyvälle Mzimulle
kunnioitustanne, nouskaa siis ja tulkaa katsomaan häntä silmiin,
sillä ken sen tekee, sitä Suuri Henki siunaa. Karkoittakaa pelko
rinnastanne ja tietäkää, että siellä, missä hyvä Mzimu hallitsee,
siellä ei pidä ihmisen verta vuodatettaman.

Nämä sanat ja selitys, että kuolema ei uhkaa heitä siellä, missä
hyvä Mzimu on läsnä, rauhoittivat kansan täydellisesti. M'Rua ja
hänen sotilaansa menivät katsomaan tuota hyvää jumalaa. He eivät
todellakaan olleet ennen nähneet mitään sellaista, sillä heidän
silmänsä olivat tottuneet näkemään vain julmia, puusta veistettyjä
jumalankuvia. Mutta nyt istui heidän edessään elefantin selässä
lempeä, hymyilevä, jumalallinen olento, joka oli kuin valkoinen
kukkanen. Neekerien pelko meni siis pian ohi, he hengittivät
vapaasti, heidän paksut huulensa vetäytyivät hymyyn ja kädet
ojentuivat vasten tahtoakin ihmeellistä näkyä kohti.

-- Oo jantsig! Jantsig! Jantsig!

Mutta Stas oli huomannut, että eräs neekeri pujahti käärmeenä korkean
ruohikon läpi ja juoksi yksinäiseen, kylän ulkopuolella olevaan
majaan, jota ympäröi liaanien peittämä paaluaita.

Sillä välin hyvä Mzimu, joka oli innostunut näyttelemään jumalallista
osaansa, ojensi Stasin käskystä pienet kätensä ja alkoi tervehtiä
neekerejä. Mustat sotilaat seurasivat ihastuneina jokaista
kädenliikettä, sillä nyt he olivat vahvasti vakuuttuneita siitä,
että hän oli kaikkivoipa "velho", joka suojelee heitä vaaroilta ja
onnettomuuksilta. Muutamat löivät rintoihinsa ja lanteisiinsa sanoen:
"Oi äiti! Nyt meidän tulee käymään hyvin, meidän ja meidän karjamme!"

M'Rua astui nyt rohkeasti elefantin viereen, heittäytyi vielä kerran
kasvoilleen hyvän Mzimun eteen, kääntyi sitten Stasin puoleen ja
sanoi:

-- Tahtooko suuri herra, joka kuljettaa elefantilla valkoista
jumalaa, syödä palasen M'Ruaa? Ja saako M'Rua syödä palasen suurta
herraa? Emmekö rupea veljiksi, joitten välillä ei ole vihaa eikä
petosta?

Kali selitti heti, mitä nämä sanat tarkoittivat. Mutta kun
neekeripoika Stasin kasvoista näki, ettei tämä halunnut syödä M'Ruaa,
niin hän kääntyi vanhan neekerin puoleen sanoen:

-- Oo M'Rua! Luuletko, että niin mahtava valkoinen herra, jota
elefantti pelkää ja joka salamoita lennättää, voisi solmia
veljesliittoa minkään kuninkaan kanssa? Sellaisesta voisi suuri henki
rangaista sinua, M'Rua. Onhan sinulle kunniaksi jos syöt palasen
Kalia, wa-himalaisten kuninkaan, Fumban poikaa, ja jos Kali syö
palasen sinua?

-- Etkö sinä ole orja? kysyi M'Rua.

-- Suuri herra ei ole ryöstänyt eikä ostanut Kalia, vaan pelastanut
Kalin hengen, ja sentähden Kali vie hyvän Mzimun ja suuren herran
wa-himalaisten maahan, jotta sen kuningas ja kansa saisivat
kunnioittaa heitä ja antaa heille suuria lahjoja.

-- Tapahtukoon, kuten sanoit: M'Rua syö palasen Kalia, ja Kali
palasen M'Ruaa.

-- Tapahtukoon niin! huusivat sotilaat.

Mutta silloin tapahtuikin jotakin muuta, mikä olisi voinut käydä
vaaralliseksi ja muuttaa ystävällisen suhteen vihamieliseksi.
Yksinäisestä majasta kajahti helvetillinen ääni. Se oli kuin
leijonain karjuntaa, ukkosen jyrinää, rummun pärinää, hyeenoiden
huutoa... King alkoi mörähdellä, Saba haukkua, sotilaat nostivat
keihäänsä... Syntyi hälinää. Stas kuuli levottomia huutoja: "Meidän
Mzimu! Meidän Mzimu!" Neekerien kunnioitus ja hyväntahtoisuus
vieraita kohtaan katosi heti. He katsoivat vihaisesti tulijoihin.
Uhkaava melu väkijoukossa kasvoi yhä; samoin melu yksinäisessä
majassa.

Kali rupesi pelkäämään. Hän kuiskasi Stasille pelosta vapisevalla
katkonaisella äänellä:

-- Herra, poppamies on herättänyt pahan Mzimun. Se pelkää
menettävänsä kaikki uhrilahjansa ja huutaa raivosta. Rauhoita
poppamies ja paha Mzimu suurilla lahjoilla, sillä muuten heimo
hyökkää meidän kimppuumme.

-- Pitääkö minun rauhoittaa heidät? Stas kysyi.

Mutta suuttumus valtasi hänet, kun hän ajatteli poppamiehen ahneutta
ja kavaluutta, ja yllättävä vaaratilanne rohkaisi häntä. Hänen laihat
kasvonsa muuttuivat samalla tavoin kuin silloin, kun hän ampui
Gebrin, Chamiksen ja beduiinit. Silmät alkoivat säihkyä, huulet
puristuivat yhteen ja posket kalpenivat.

-- Minä rauhoitan heidät! hän huudahti.

Sen enempää ajattelematta hän ratsasti elefantilla majaa kohti. Kali
ei tahtonut jäädä lauman eteen ja lähti hänen jälkeensä.

Soturit huusivat pelosta tai vihasta. Mutta ennen kuin he olivat
keksineet, mitä tehdä, elefantti kaatoi ryskyen paaluaitauksen
maahan, mursi saviseinän ja sinkosi katon korkealle ilmaan. Hetken
kuluttua M'Rua ja hänen väkensä näkivät noitansa sätkimässä norsun
kärsän varassa. Kun Stas keksi pirstaleiden seasta apinannahkaisen
noitarummun, hän käski Kalin ottaa sen.

-- Miehet! Stas sanoi asetettuaan rummun hämmästyneiden sotilaiden
eteen. -- Teidän rumpuanne ei paha Mzimu soittanut, vaan roistomainen
Kamba, joka päristeli rumpua houkutellakseen teiltä lahjoja. Mutta te
pelkäätte kuin lapset!

Hän tarttui nuoraan, joka oli kiinnitetty rummun nahkaan ja alkoi
kaikin voimin pyörittää rumpua ilmassa. Se pärisi kovasti.

Hajoitetun majan raunioista alkoi taas kuulua tuota samaa kauheata
ääntä, joka oli niin kovasti peloittanut neekerejä.

-- Kuinka M'Rua ja hänen lapsensa ovat typeriä! huusi Kali.

Stas antoi nyt rummun Kalille, joka vuorostaan alkoi pyörittää
sitä niin innokkaasti, että sen pärinä voitti kaikki muut äänet.
Kun hänkin oli saanut siitä tarpeekseen, hän viskasi rummun M'Ruan
jalkoihin ja huusi nauraen äänekkäästi:

-- Tuossa on teidän Mzimunne!

Sitten hän alkoi neekerien tapaan laverrellen puhua sotilaille ja
M'Rualle. Hän osoitti Kambaa ja sanoi, että tuo lurjus oli pettänyt
heitä monilla sade- ja poutakausilla, sillä välin kuin he kestitsivät
häntä pavuilla, lihalla ja hunajalla. Löytyykö toista niin typerää
kansaa ja kuningasta maailmassa? Missä on nyt Kambanoidan mahti?
Miksei mikään paha Mzimu puolusta Kambaa?

Kali selitti, että on vain yksi oikea Mzimu ja yksi mahtava suuri
herra ja kehoitti neekereitä osoittamaan heille kunnioitustaan
ja tuomaan heille lahjoja, sillä muuten saattaa ennenkuulumaton
onnettomuus kohdata heitä.

Tätä hänen ei tarvinnut enää sanoa, sillä kun neekerit kerran olivat
nähneet Kamban ja pahan Mzimun olevan niin paljon heikompia kuin
valkoinen hyvä Mzimu ja valkoinen herra, niin se jo riitti saamaan
heidät vakuuttuneiksi, herättämään heissä halveksuntaa entisiä
henkiään kohtaan ja hylkäämään ne. He rupesivat uudestaan ja entistä
innokkaammin huutamaan: "Jantsig! Jantsig!"

Kun he eivät voineet niellä sitä harmia, että poppamies oli
petkuttanut heitä niin monen vuoden ajan, tahtoivat he tappaa hänet.
M'Rua itse pyysi Stasia pitämään Kambaa vankinaan siksi kunnes he
ennättivät keksiä hänelle julman kuolintavan. Mutta Nel tahtoi antaa
hänen elää, ja koska Kali oli selittänyt kansalle, että siellä,
missä hyvä Mzimu hallitsee, ei vuoda ihmisveri, niin Stas käski
ajaa onnettoman poppamiehen kylästä pois. Kamba, joka oli odottanut
tuskallista kuolemaa, lankesi polvilleen hyvän Mzimun eteen ja kiitti
häntä pelastuksesta.

Nyt ei mikään enää häirinnyt juhlallista tunnelmaa. Kylän
paaluaitauksesta tuli esiin naisia ja lapsia, sillä viesti
harvinaisten vieraitten tulosta oli levinnyt jo ympäri kylän, ja halu
saada nähdä valkoisia ihmisiä oli pelkoa suurempi.

Stas ja Nel näkivät nyt ensi kertaa koko kyläkunnallisen villejä,
joiden luona ei ollut vielä käynyt edes arabeja. Neekerien pukuina
oli vain kasveja ja nahkoja, jotka riippuivat vyötäisiltä. Kaikki
olivat tatuoituja. Sekä miehillä että naisilla oli korvissa puu- tai
luurenkaita, jotka ulottuivat olkapäihin asti. Alahuuli oli
pingoitettu teevadin suuruisen pelelerenkaan ympäri. Parhailla
sotilailla ja heidän vaimoillaan oli kaulassa rauta- tai
messinkirenkaita. Nämä neekerit kuuluivat nähtävästi shillukheimoon,
joka on levinnyt kauas itään, sillä Kali ja Mea ymmärsivät vallan
hyvin heidän kieltään, ja Staskin osaksi ymmärsi sitä. Heidän
jalkansa eivät kuitenkaan olleet niin pitkät kuin heidän Niilin
varsilla asuvain kantavanhempainsa, he olivat kooltaan pienempiä,
mutta leveäharteisempia. Lapset muistuttivat suuria kirppuja: he
olivat paljon kauniimpia kuin vanhempansa, sillä heillä ei ollut
rumentavia huulikiekkoja.

Kun naiset olivat kaukaa katselleet hyvää Mzimua, niin he rupesivat
kilvan sotilaitten kanssa kantamaan hänelle lahjoja: vuohen lihaa,
kanoja, munia, mustia papuja ja hirssistä pantua olutta.

Kun Stas oli vastalahjoiksi Linden varastosta antanut lasihelmiä ja
kirjavaa kangasta ja Nel jakanut lapsille muutamia pieniä peilejä,
niin vallitsi kylässä yleinen ilo. Sen majan ulkopuolelta, missä
pienet matkailijat asuivat, kuului yhä mittaa iloisia huudahduksia.

Sitten sotilaat suorittivat vieraiden kunniaksi sotatanssin.
Lopuksi solmittiin veriveljesliitto Kalin ja M'Ruan välillä.
Kun viimeksimainitussa toimituksessa poppamies oli välttämätön,
pantiin Kamban sijaan vanha neekeri, joka osasi vannottaa. Tämä
teurasti vuohen, otti siitä maksan, leikkasi sen osiin ja alkoi
sitten käsillään ja jaloillaan pyörittää rukintapaista laitetta
lausuen juhlallisella äänellä milloin Kaliin, milloin M'Ruaan päin
kääntyneenä:

-- Kali, Fumban poika, tahdotko syödä palasen M'Ruaa, M'Kulan poikaa
-- ja sinä M'Rua, M'Kulan poika, tahdotko syödä palasen Kalia, Fumban
poikaa?

-- Tahdon, vastasivat tulevat veljet.

-- Tahdotteko, että Kalin sydän tulee M'Ruan sydämeksi ja M'Ruan
sydän Kalin sydämeksi.

-- Tahdomme.

-- Ja kädet ja keihäät ja karja?

-- Tahdomme.

-- Ja kaikki, mitä toinen omistaa ja tulee omistamaan?

-- Mitä omistaa ja tulee omistamaan.

-- Ja ettei välillänne tule olemaan petosta eikä vihaa?

-- Eikä vihaa!

-- Ja ettei toinen koskaan varasta toiselta?

-- Ei koskaan!

-- Ja että teistä tulee veljet?

-- Veljet!

Rukki pyöri yhä vinhemmin. Ympärille kokoontuneet sotilaat seurasivat
tarkasti sen pyörintää.

-- Ao! huusi vanha neekeri, -- jos toinen teistä pettää toisen,
varastaa toiselta, myrkyttää toisen, tappaa toisen, niin olkoon hän
kirottu!

-- Olkoon hän kirottu! toistivat sotilaat.

-- Ja jos hän nyt valehtelee, niin älköön nielkö veljen verta, vaan
sylkeköön sen suustaan meidän nähden!

-- Meidän nähden!

-- Ja kuolkoon!

-- Kuolkoon!

-- Raadelkoon wobo hänet!

-- Wobo!

-- Tallatkoon hänet elefantti, sarvikuono tai puhvelihärkä!

-- Tai puhvelihärkä, toisti kuoro.

-- Ja pistäköön käärme häntä!

-- Käärme!

-- Ja tulkoon hänen kielensä mustaksi!

-- Mustaksi.

-- Ja käyköön hän jalat pystyssä!

-- Ha! Jalat pystyssä!

Ei ainoastaan Stas, vaan Kalikin puri hammastaan, jottei purskahtaisi
nauruun.

Sillä välin muuttui vannotus yhä kauheammaksi, ja rukki pyöri niin
vimmatusti, ettei silmä voinut erottaa sen pyörintää. Tätä kesti,
kunnes vanha neekeri oli lopen uupunut ja hengästynyt.

Kotvasen kuluttua hän nousi, otti veitsen, leikkasi Kalin olkapäähän
haavan ja hieroi pojan verta vuohen maksalihaan. Sitten hän pisti
lihapalasen M'Ruan suuhun. Toisen lihapalasen, johon hän hieroi
kuninkaansa verta, hän pisti Kalin suuhun. Molemmat nielaisivat palan
niin hätäisesti, että olivat tukehtua. Sitten he tarttuivat toistensa
käsiin vilpittömän ja ikuisen ystävyyden merkiksi.

Sotilaat huusivat iloissaan:

-- Molemmat ovat nielleet, kumpikaan ei sylkenyt, he ovat siis
tosiystäviä!

Tämän jälkeen ei pieniä vaeltajia uhannut villien neekereiden
puolelta mikään vaara. Päinvastoin neekerit tahtoivat osoittaa
heille suurinta mahdollista vieraanvaraisuutta ja kunnioitusta. Tämä
kunnioitus kasvoi jumaloimiseksi, kun Stas ennusti heille sadetta
-- Linden tavaroitten joukossa oli myös ilmapuntari -- ja samana
päivänä satoikin aika lailla. Neekerit luulivat hyvän Mzimun suoneen
heille tämän sateen, ja heidän kiitollisuutensa Neliä kohtaan oli
rajaton. Stas sanoi leikillään tytölle, että koska tästä oli tullut
neekerijumalatar, niin hän matkustaa yksin eteenpäin ja jättää tytön
M'Ruan kylään, jossa asukkaat rakentavat jumalattarelleen temppelin
norsunluusta ja tuovat hänelle papuja ja banaaneja.

Mutta Nel oli niin varma Stasista, että kuiskasi varpailleen nousten
pojan korvaan vain kaksi sanaa: "Et jätä!" ja alkoi sitten hyppiä
ilosta ajatellen, että koska neekerit ovat niin hyviä hänelle
täällä, koko matka valtameren rannalle menee helposti ja nopeasti.
Tämä tapahtui majan edustalla kaiken kansan nähden. Mutta kun vanha
M'Rua näki Mzimun hyppivän, teki hänkin samoin niin hyvin kuin taisi
väärillä säärillään, luullen siten osoittavansa hurskautta. Hänen
esimerkkiään seurasivat kohta neekeriministerit, sotilaat, naiset,
lapset, sanalla sanoen koko kylä hyppi jonkin aikaa, ikäänkuin kaikki
olisivat menettäneet järkensä.

Tämä jumalattaren herättämä tanssi huvitti Stasia niin suuresti,
ettei hän voinut olla nauramatta. Mutta yöllä hän teki kuninkaalle
ja tämän alamaisille suuren palveluksen. Kun elefantit hyökkäsivät
banaanimaille, hän ajoi Kingillä niitä vastaan ja ampui muutaman
kerran. Hänen tuliluikkunsa herättämä kammo voitti ampujankin
odotuksen. Jättiläiseläimet pelästyivät niin kovasti, että karkasivat
karjuen dshunglatiheikköön kaataen ja tallaten toisiaan. Saattoi olla
varma siitä, ettei vanhan M'Ruan banaanimailla tulisi pitkään aikaan
näkymään elefantteja. Ilo oli suuri, ja neekerit viettivät koko yön
tanssien ja juoden hirssiolutta ja palmuviiniä.

Kali kuuli neekereiltä monta tärkeää asiaa. Kävi ilmi, että useat
heistä olivat kuulleet puhuttavan suuresta järvestä, joka oli idässä
päin vuorten ympäröimänä. Se todisti Stasille, että aikaisemmin
puheena ollut järvi, josta hän ei ollut maantiedossa lukenut, oli
todellakin olemassa ja että hän kulkiessaan yhä samaan suuntaan
joutuisi vihdoin wa-himalaisten asuinseuduille. Siitä, että Kalin
ja Mean puhekieli oli vain vähäsen toisenlaista kuin M'Ruan, hän
päätteli, että nimitys "Wa-hima" on paikannimi ja että Kalin
mainitseman "Bassa Narokin" rannoilla asuvat neekerit ovat myöskin
suurta shilluk-heimoa, jota Niilin varsilta ulottui ties kuinka kauas
itään.



39


Koko kansa oli saattamassa hyvää Mzimua matkalle ja erosi hänestä
kyynelsilmin pyytäen häntä joskus vielä tulemaan M'Ruan luo ja
muistamaan hänen alamaisiansa. Stas oli kahden vaiheilla, neuvoako
neekereille sen rotkon, mihin hän oli kätkenyt loput Linden
tavaroista, mutta hän pelkäsi, että sellaiset aarteet voisivat
herättää heidän keskuudessaan kateutta ja vihaa ja häiritä heidän
rauhallista elämäänsä, ja hän luopui aikeistaan. Sen sijaan hän ampui
heille illalliseksi suuren puhvelihärän. Niin suuri määrä "njamaa"
(lihaa) lohdutti heitä surussa.

Seuraavina kolmena päivänä karavaani ajoi taas autioitten seutujen
halki. Päivisin oli kuuma, mutta öisin hyvin kylmä, sillä seutu oli
korkeata. He kulkivat usein vuorten rotkoja pitkin tai jyrkänteitten
ohi. Kasvisto oli toisinaan niin rehevää ja sakeaa, että oli vaikea
päästä sen läpi. Rotkojen reunoilla he näkivät suuria apinoita;
tulipa joskus näkyviin vuorten onkaloissa asustavia leijonia ja
panttereita. Kalin pyynnöstä Stas ampui pantterin, jonka nahan
neekeripoika tahtoi pukea ylleen, jotta asukkaat tietäisivät olevansa
tekemisissä kuninkaallisen henkilön kanssa.

Eräällä ylängöllä he näkivät toisia neekerikyliä, joista muutamat
olivat lähellä toisiaan, muutamat päivän tai parin matkan päässä. Ne
olivat kaikki paaluaitausten ympäröimät ja niin liaanien peitossa,
että näyttivät läheltäkin metsältä. Vasta savusta saattoi huomata,
että niissä asui ihmisiä. Karavaani otettiin kaikkialla melkein
samalla tavalla vastaan kuin M'Ruan kylässä, nimittäin ensin
tulijoita pelättiin ja epäiltiin, sitten iloittiin ja kunnioitettiin
heitä. Kerran tapahtui, että koko kylä vastarintaa tekemättä
pakeni elefantin ja muun karavaanin nähtyään läheiseen metsään.
Neekerit ovat näet luonteeltaan enimmäkseen arkoja ja lempeitä,
kun muhamettilaiset sitävastoin ovat vihamielisiä ja julmia. Usein
päättyivät nämä käynnit niin, että Kali söi "palasen" paikallista
kuningasta ja kuningas "palasen" Kalia, minkä jälkeen ystävyys
oli solmittu ja hyvälle Mzimulle tuotiin suosion ja kunnioituksen
merkiksi kanoja, munia ja hunajaa. "Suuri herra", norsun, salamoiden
ja tulikäärmeiden valtias, herätti ensin pelkoa, joka kuitenkin pian
muuttui kiitollisuudeksi, kun havaittiin, että hänen anteliaisuutensa
veti vertoja hänen mahtavuudelleen.

Toisiaan lähellä olevat kylät ilmoittivat eteenpäin rummuilla
vieraiden tulosta. Neekerit näet osaavat välittää viestejä
rummuttamalla. Tämän johdosta saattoi koko kyläkunta olla ottamassa
heitä kaikessa ystävyydessä vastaan.

Eräässä kylässä, jossa oli tuhatkunta asukasta, lupasi päämies,
joka oli sekä kuningas että poppamies, näyttää tulijoille "suuren
jumalan". Kyläläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä fetishiä niin
suuresti, etteivät he uskaltaneet mennä lähelle jumalalle mustasta
puusta tehtyä temppeliä, vaan laskivat lahjansa viidenkymmenen
askeleen päähän siitä. Kuningas kertoi, että tämä "jumala" oli vähän
aikaa sitten pudonnut kuusta alas ja sanoi, että se on valkoinen.
Stas ilmoitti lähettäneensä tämän jumalan hyvän Mzimun käskystä,
ja se pitikin paikkansa, sillä tämä "suuri jumala" oli eräs heidän
leijoistaan.

Lapset ilostuivat näkemästään, sillä olivathan toiset leijat ehkä
lentäneet vielä kauemmaksi. Stas päätti tehdä uusia leijoja ja
lähettää ne ilmaan korkeilta paikoilta. Vielä samana iltana hän laski
yhden leijan tuulen mukaan. Tämä vahvisti neekereissä sitä uskoa,
että hyvä Mzimu ja valkoinen herra olivat myös kuusta kotoisin ja
siis jumalallisia olentoja, joita piti kunnioittaa.

Eniten Stasia ilahdutti kuitenkin tieto, että Bassa Narok oli vain
kymmenisen päivämatkan päässä ja että kylän asukkaat usein toivat
sieltä suolaa. Kuningas oli kyllä kuullut Fumbasta, joka hallitsi
"Doko" nimistä kansaa. Kali tiesi, että naapuriheimot kutsuivat
wa-himalaisia ja samburulaisia sillä nimellä. Vähemmän hauskaa
sitävastoin oli, että sen suuren järven rannoilla paraikaa käytiin
sotaa ja että sinne päästäkseen täytyi kulkea suurten vuorten ja
syvien rotkojen yli, missä pedot vaanivat kulkijoita.

Reippain mielin he lähtivät jatkamaan matkaa. Tämän kylän jälkeen he
tapasivat vain yhden kurjan asumuksen, joka riippui kuin linnunpesä
jyrkänteen reunalla. Sitten seurasi hieman alavampaa maata, minkä
takana kohosi jono vuorenhuippuja, jotka kaukaa katsottuina näyttivät
mustilta. Edessä oli aivan autio seutu, jonka läpi oli kuljettava,
jos mieli päästä Fumban asumasijoille. Puita oli kyllä, mutta ne
kasvoivat enimmäkseen ryhmissä muodostaen pieniä lehtoja. Vaeltajat
levähtivät näissä lehdoissa, sillä ne olivat varjoisia.

Metsikössä oli runsaasti lintuja. Erilaisia kyyhkysiä, pitkänokkaisia
lintuja, joita Stas sanoi tukaaneiksi, närhejä, kottaraisia ja
kauniita bengalislintuja lenteli puusta puuhun loistaen erilaisin
värein. Muutamat puut olivat kirjavina linnuista. Nel ihastui
kauniisiin kärpässieppoihin ja punarintaisiin, muuten mustiin
lintuihin, joitten ääni soi kuin paimenpilli. Muutamat punaisen- ja
sinisenkirjavat linnut liitelivät auringonpaisteessa siepaten
lentäessään mehiläisiä ja sirkkoja. Afrikkalaisia varpusia lensi niin
suurissa parvissa, että olisi voinut luulla niitä pilviksi, jollei
olisi kuullut siipien suhinaa. Eniten ihmettä ja ihastusta lapsissa
herättivät eräät pienissä parvissa lentävät linnut, jotka antoivat
ihan konsertteja. Kun koiras lauloi, naarakset kuuntelivat ääneti,
mutta kun edellinen oli lopettanut, jälkimmäiset lauloivat yhdessä
viimeisen säkeen. Hetken kuluttua koiras lauloi toisen säkeistön, ja
kuoro toisti viimeisen säkeen, minkä jälkeen ne pyrähtivät lentoon
ja siirtyivät toiseen puuhun, jossa jatkoivat yksin- ja kuorolaulua
keskipäivän hiljaisuudessa. Lapset eivät kyllästyneet kuuntelemaan
tätä laulua, ja Nel oppi jo sävelenkin laulaen heleällä äänellään
kuoron mukana: "Tui, tui, tui, tui, tuiling, ting, ting!"

Eräänä päivänä lapset seurasivat lentäviä laulajia puulta toiselle
noin kilometrin päässä leiristä. Stas tahtoi metsästää ja oli
jättänyt Saban kotiin, jottei se peloittaisi riistaa metsämiehen
tieltä. Kun linnut vihdoinkin olivat lentäneet viimeisestä puusta
jonnekin kauemmas, Stas pysähtyi ja sanoi:

-- Nyt vien sinut Kingin luo ja palaan katsomaan, onko tuossa
dshunglassa antilooppeja. Kali sanoi, että savustettua lihaa on vain
kahdeksi päiväksi.

-- Olenhan minä jo niin suuri, vastasi Nel, joka mielellään tahtoi
näyttää, ettei hän ollut enää lapsi, -- niin suuri, että osaan palata
sinne yksinkin. Leirihän näkyy tänne selvästi ja savu myöskin.

-- Minä pelkään sinun eksyvän.

-- En minä eksy. Korkeassa dshunglassa voisin mahdollisesti eksyä,
mutta tuolla... Katso, kuinka ruoho on matalaa.

-- Joku eläin voi hyökätä päällesi.

-- Itsehän olet sanonut, että leijonat ja pantterit eivät vaaniskele
päivällä. Kuulethan sitäpaitsi, kuinka King mörähtelee siellä
ikävissään! Eihän leijona uskalla liikkua siellä, missä kuuluu norsun
ääniä.

Ja tyttö alkoi pyydellä.

-- Rakas Stas, minä tahdon mennä yksin kuin täysikasvuinen ihminen.

Stas epäröi, mutta suostui vihdoin. Leirin ja savun näki selvästi.
King mörähteli tuon tuostakin. Poika tiesi, ettei hän voinut
mitenkään muuten olla tytölle niin mieliksi kuin näyttämällä, ettei
pitänyt häntä enää pikkulapsena.

-- No mene sitten, hän sanoi, -- mutta älä viivy matkalla.

-- Enkö saa sentään poimia noita kukkasia? kysyi Nel osoittaen
punaisia kukkasia.

-- Saat.

Sitten Stas osoitti vielä varmuuden vuoksi puuryhmää, josta savu
kohosi, ja painui korkeaan dshunglaan.

Mutta hän ei ollut kulkenut vielä sataa askelta, kun levottomuus
iski häneen. "Olin typerä, kun annoin Nelin mennä yksin. Hyvin
typerä! Sellainen lapsi! Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua! Käärme
voi yhtäkkiä syöksyä pensaasta... Suuri apina karata rotkosta ja
ryöstää hänet tai purra..." Hän oli suuttunut itselleen ja pelkäsi.
Enempää ajattelematta hän kääntyi takaisin ikään kuin paha aavistus
olisi yhtäkkiä vallannut hänet. Hän kiiruhti, piti pyssyä valmiina
ja liikkui risun risahtamatta keskellä piikkisiä mimosapensaita kuin
pantteri, joka yöllä hiipii antilooppilaumaa kohti. Tuon tuostakin
hän kurkotti ruohikosta, katsoi -- ja jäykistyi kauhusta.

Nel seisoi käsi ojossa pienen pensaan edessä. Säikähdyksestä pudonnut
punainen kukkakimppu oli hänen jalkojensa vieressä. Parinkymmenen
askeleen päässä hiipi iso keltaisenharmaa peto matalassa ruohossa
tyttöä kohti.

Stas näki pedon vihreät silmät, jotka tähtäsivät tytön kalpeihin
kasvoihin, näki sen suipon pään, sen painuneet hartiat, sen pitkän
ruumiin ja vielä pitemmän hännän, jonka pää liikahteli kissamaisesti.

Vielä hetki -- hyppy, ja Nel olisi mennyttä. Urhoollinen Stas, joka
oli tottunut vaaroihin, käsitti silmänräpäyksessä, että jollei hän
ole kylmäverinen, jollei hän ole rauhallinen ja tarkka, jos hän
vain haavoittaa petoa, niin tyttö saa surmansa. Mutta hän oli siinä
määrin tottunut hallitsemaan itsensä, että hänen kätensä ja jalkansa
yhtäkkiä muuttuivat vakaviksi ja teräksenlujiksi. Hän iski silmänsä
mustaan täplään eläimen takaraivossa, suuntasi tyynesti kiväärin
täplää kohti ja laukaisi.

Samassa silmänräpäyksessä kuului pamahdus, Nelin huuto ja pedon
korahtava karjahdus. Stas hyppäsi Nelin luo, asettui tytön ja pedon
väliin ja tähtäsi uudestaan hyökkääjään.

Toinen laukaus oli turha, sillä eläin makasi hengettömänä kuono
ruohossa ja kynnet maan kamarassa; se tuskin värisi enää. Kuula oli
murskannut takaraivon.

Nuori metsästäjä ja Nel tuijottivat hetken aikaa milloin toisiinsa,
milloin tapettuun eläimeen voimatta sanoa sanaakaan. Sitten tapahtui
jotakin ihmeellistä. Sama Stas, joka äsken olisi kylmäverisyydellään
ja rauhallisuudellaan hämmästyttänyt maailman uljainta pyssymiestä,
kalpeni, vapisi, purskahti itkuun, tarttui kaksin käsin tytön päähän
ja huusi:

-- Voi Nel! Jollen minä olisi kääntynyt takaisin!...

Niin voimakas kauhun ja epätoivon tunne oli vallannut hänet, että
hän vapisi kuin kuumeessa. Suunnatonta tahdon ja sielun voimain
jännitystä seurasi hetken heikkous ja raukeus. Hänen silmänsä
näkivät pedon repimässä Nelin ruumista. Niin olisi voinut käydä ja
niin olisi varmaan käynytkin, jollei hän olisi kääntynyt takaisin!
Minuutti, sekunti -- ja kaikki olisi ollut myöhäistä! Tämä ajatus oli
lannistanut hänen voimansa.

Kun Nel oli toipunut pahimmasta säikähdyksestä, hän alkoi lohduttaa
Stasia. Tyttö kiersi kätensä pojan kaulaan ja huusi kyyneleet
silmissä niin kovasti kuin hän olisi tahtonut herättää pojan unesta:

-- Stas! Stas! Ei minulla ole mitään hätää! Stas! Mutta kesti
jonkin aikaa ennen kuin Stas tuli entiselleen ja rauhoittui. Vähän
myöhemmin saapui Kali, joka oli kuullut laukaukset ja tiesi, ettei
"Bwana Kubwa" koskaan ammu harhaan. Hän oli ottanut hevosen mukaansa
viedäkseen saaliin kotiin. Kun neekeripoika näki tapetun pedon, hän
pysähtyi ja valahti tuhkanharmaaksi.

-- Wobo! hän huusi.

Nyt vasta lapset lähestyivät petoa. Stas ei ollut varma siitä, minkä
pedon hän oli kaatanut. Ensin hän luuli, että se oli tavallista
suurempi servali, mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi,
ettei se ollut servali, sillä se oli suurempi leopardiakin. Sen
harmaankeltainen nahka oli täynnä kastanjanruskeita täpliä, mutta
sen pää oli isompi leopardin päätä, mikä teki sen hieman suden
näköiseksi, jalat olivat pitemmät, käpälät leveämmät ja silmät
suuremmat.

Kali katsoi pelokkaasti kaadettuun petoon ja sanoi hiljaisella
äänellä, ikäänkuin peläten herättävänsä sen:

-- Wobo!... Suuri herra on tappanut wobon!

Mutta Stas kääntyi Nelin puoleen, kosketti tyttöä kädellään ikään
kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei wobo ollut ryöstänyt häntä, ja
sanoi:

-- Näetkö nyt, Nel, vaikka olisit täysikasvuinenkin, niin et voisi
kulkea yksin tällaisilla seuduilla.

-- Se on totta, Nel vastasi katuvan näköisenä.

-- Kerro nyt, miten se tapahtui... Kuulitko sinä sen lähestyvän?

-- En... Kukkasista lensi suuri perhonen, ja kun minä käännyin sitä
katsomaan, niin näin pedon hiipivän rotkosta.

-- Entä sitten?

-- Se pysähtyi katsomaan minua.

-- Katsoiko se kauankin?

-- Jonkin aikaa. Vasta kun kukkakimppu putosi kädestäni ja minä
peitin kasvoni, jotten näkisi petoa, se kai alkoi hiipiä minua
kohti...

Stasin mieleen juolahti, että jos Nel olisi ollut neekerityttö, niin
peto olisi hyökännyt heti hänen kimppuunsa, mutta nyt se hämmästyi
nähdessään ensimmäisen kerran oudon valkoisen olennon eikä ollut heti
varma siitä, mitä tehdä.

Taas kulki kylmä väristys Stasin selkää pitkin.

-- Jumalan kiitos! Jumalan kiitos, että käännyin takaisin!...

Sitten hän kysyi edelleen:

-- Mitä sinä sillä hetkellä ajattelit?

-- Minä tahdoin huutaa sinua... En kuitenkaan voinut... mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta minä ajattelin, että sinä suojelet minua... en tiedä
itsekään, miksi ajattelin niin...

Nel kiersi taas käsivartensa pojan kaulaan. Stas silitti hänen
tukkaansa.

-- Etkö pelkää enää?

-- En. Mutta tapathan sinä kaikki ilkeät petoeläimet.

-- Tapan.

Molemmat alkoivat taas katsella petoa. Stas tahtoi sen vuodan
muistoksi ja käski Kalin nylkeä sen. Mutta tämä pyysi heitä jäämään
hänen luokseen, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti toinen wobo
vielä hyökkää hänen päälleen.

Välikohtaus päättyi siten, että he antoivat hevosen vetää pedon
köydestä perässään leiriin. Stasin ei kuitenkaan onnistunut saada
sen vuotaa, sillä King oli nähtävästi arvannut, että wobo oli
aikonut ryöstää sen valtiattaren, koska se suuttui niin kovasti,
etteivät siinä Stasinkaan kiellot mitään auttaneet. Elefantti tarttui
kärsällään tapettuun eläimeen, paiskasi sen kaksi kertaa ilmaan,
hakkasi sitä puuta vasten ja tallasi sen vihdoin muodottomaksi
möhkäleeksi.



40


Neljä päivää myöhemmin Stas tahtoi pysähtyä pitemmäksi aikaa
lepäämään eräälle vuorelle, joka muistutti jonkin verran
Linde-vuorta, mutta oli pienempi ja ei yhtä avara. Samana iltana
Saba tappoi tuiman ottelun jälkeen paviaanin, joka leikki leijan
jäännöksillä. Se oli toinen leija, jonka lapset olivat matkalla
nähneet. He tekivät levähtäessään uusia ja päästivät ne ilmaan
vinhan länsituulen puhaltaessa. Stas otaksui, että jos yksikin leija
joutuisi eurooppalaisten tai arabialaisten käsiin, lähetettäisiin
retkikunta heitä pelastamaan. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti niihin
tekstin myös arabiaksi.

Kuljettuaan jonkin matkaa viimeisestä levähdyspaikasta Kali arveli
tuntevansa idästä häämöttävän vuorijonon huiput. Hän ei ollut
kuitenkaan vielä aivan varma, sillä huiput näyttivät erilaisilta
riippuen siitä, miltä kohdalta niitä katsoi. Ratsastettuaan erään
laakson yli he tulivat majalle, jossa asui kaksi neekeriä; toinen
heistä oli sairastunut jouhimadon pistoksesta. Mutta molemmat
neekerit olivat villejä ja yksinkertaisia. He pelkäsivät kovasti
outoja vieraita, sillä he luulivat näitten murhaavan heidät,
eivätkä he vastanneet tulijoiden tiedusteluihin. Savustettu liha
näytti kuitenkin auttavan; tulijat antoivat sitä sairaalle, joka
oli nähnyt kovaa nälkää, sillä hänen toverinsa ei ollut antanut
hänelle syötävää. Vaeltajat saivat nyt sairaalta tietää, että Fumban
maa alkoi heti jyrkkien vuorten takaa ja ulottui suuresta järvestä
etelään.

Kun Stas kuuli sen, hänestä tuntui kuin suuri kivi olisi pudonnut
hänen rinnaltaan. He olivat siis Wa-hima-maan kynnyksellä.

Ei ollut helppo sanoa, miten jäljellä oleva matka onnistuisi, mutta
Stas toivoi, ettei se ainakaan tulisi olemaan raskaampi eikä pitempi
kuin matka Niilin rannalta tähän saakka. Hän ei epäillytkään,
etteivät wa-himalaiset ottaisi heitä vieraanvaraisesi vastaan,
yksinpä Kalinkin tähden, ja auttaisi heitä.

-- Tiedätkö, hän sanoi Nelille, -- että me olemme jo ohi puolivälin
matkalla Fashodasta valtameren rannalle. Loppumatkalla voimme tavata
paljonkin villejä neekerejä, mutta ei ainoatakaan dervishiä.

-- Minä pidän neekereistä enemmän, tyttö vastasi.

-- Ainakin niin kauan kun he pitävät sinua Mzimuna. Sanon isälleni
ja setä Rawlisonille, että he tämän jälkeen aina nimittäisivät sinua
Mzimuksi.

Tytön silmät alkoivat loistaa.

-- Ehkä me saamme nähdä isät jo Mombasassa?

-- Ehkä. Jollei Bassa Narokin rannoilla käytäisi sotaa, olisimme
paljon nopeammin perillä. Että sen Fumban pitikin ruveta sotimaan!

Hän viittasi Kalin luokseen:

-- Kali, onko sairas neekeri kuullut mitään sodasta?

-- On. Fumban ja samburulaisten välillä raivoaa suuri sota, hyvin
suuri.

-- Kuinka me pääsemme Samburu-maan halki? -- Samburulaiset pakenevat
suurta herraa, Kingiä ja Kalia.

-- Sinuakin?

-- Niin, Kaliakin, sillä Kalilla on pyssy, joka jyrisee ja tappaa.

Stas harkitsi, miten hänen oli suhtauduttava sotaan. Hän tiesi, että
heidän odottamaton ilmaantumisensa kallistaisi voiton Fumban puolelle.

Seuraavissa kylissä he saivat tarkempia tietoja sodasta.
Samburulaisten kuningas Mamba oli hyökännyt Wa-hima-maahan ja
anastanut jo suuret määrät karjaa. Kerrottiin, että sota raivosi
suuren järven eteläisellä rannalla, jossa Fumban suuri "boma", eli
zeriba sijaitsi korkealla ja avaralla vuorella.

Tämä tieto suretti Kalia. Hän pyysi Stasia mahdollisimman pian
kulkemaan vuoriston yli, joka erotti heidät sotanäyttämöstä, ja hän
vakuutti tietävänsä tien, jota pitkin sekä hevoset että King voisivat
kulkea yli vuorijonon. Kali oli nyt seudulla, jonka hän tunsi
lapsuudestaan.

Mutta vuorten ylittäminen ei ollutkaan helppoa. Jolleivät lahjotut
alkuasukkaat olisi auttaneet heitä olisi heidän täytynyt etsiä toinen
tie Kingille. Mutta paikkakuntalaiset tunsivat rotkot ja solat
paremmin kuin Kali, ja he johtivat karavaanin kahdessa päivässä solan
kautta vuoren toiselle puolelle laaksoon, joka oli Wa-hima-maan
rajalla.

Stas jäi aamulla tähän asumattomaan laaksoon lepäämään, sillä kulku
vuoren yli oli ollut rasittava. Mutta Kali pyysi saada ajaa hevosella
isänsä luo, joka oli heistä vain päivän matkan päässä. Illan tullen
neekeripoika läksi matkalle.

Stas ja Nel odottivat häntä koko seuraavan päivän hyvin levottomina.
Kali saapui vihdoin hevonen vaahdossa ja väsyksissä. Hän lankesi heti
polvilleen Stasin eteen ja pyysi häneltä apua ja pelastusta.

-- Suuri herra! sanoi hän. -- Samburulaiset ovat lyöneet Fumban
sotajoukon, surmanneet osan ja karkoittaneet osan matkoihinsa, ja
Fumba on nyt piiritettynä bomassa, joka on Boko-vuorella. Fumballa
ja hänen sotilaillaan ei ole bomassa enää mitään syötävää, ja he
joutuvat surman suuhun, jollei suuri herra tapa Mambaa ja kaikkia
samburulaisia.

Hän kiersi kätensä Stasin polvien ympäri. Stas rypisti kulmakarvojaan
ja mietti, mitä tekisi.

-- Missä ovat ne Fumban sotilaat, jotka Mamba on karkoittanut?

-- Kali näki heidät: he tulevat tänne.

-- Paljonko heitä on?

Neekeripoika liikutteli sormiaan ja varpaitaan laskeskellen,
mutta nähtävästi hän ei voinut sanoa tarkkaa lukumäärää siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut laskea kymmentä
pitemmälle. Sitä suuremmat luvut olivat kaikki "wengi", paljon.

-- Kun he tulevat, asetu heidän johtajakseen ja marssi auttamaan
isääsi, Stas sanoi.

-- He pelkäävät samburulaisia eivätkä lähde Kalin johdolla, mutta
suurta herraa he seuraisivat.

Stas mietti uudelleen.

-- Ei, hän sanoi sitten, -- minä en voi ottaa bibiä mukaani enkä
liioin jättää häntä tänne. Minä en tee sitä mistään hinnasta.

Kali nousi, risti kätensä ja huusi: -- Luela! Luela! Luela!

-- Mitä luela merkitsee? Stas kysyi.

-- Se merkitsee wa-himalaisten ja samburulaisten suurta bomaa,
vastasi neekeri.

Ja Kali alkoi kertoa kummallisista asioista. Fumba ja Mamba oli
käyneet sotaa monesti ennenkin. He hävittivät toistensa peltoja
ja karjaa. Mutta järven eteläisellä rannalla oli Luela-niminen
paikka, jossa kummankin kansan naiset suorittivat kaikessa rauhassa
askareitaan keskellä sodan riehumista. Se oli pyhä paikka. Vain
miehet sotivat keskenään. Voitto tai tappio eivät vaikuttaneet mitään
Luelassa olijoiden kohtaloon. Naiset toivat sinne myös lapsensa.
Sinne koottiin savustettua lihaa, papuja, hirssiä ja maniokkia
hyvinkin kaukaa. Niin kauas kuin kukon laulu kuului Luelasta, ulottui
sen ympäri rauhoitettu alue, jolla ei saanut sotia. Sotilaat saivat
muuten lähestyä Luelaa ympäröivää savimuuria, jonka yli naiset
nostivat heille ruokaa pitkillä bambuseipäillä. Tämä oli vanha tapa,
eikä kumpikaan puoli koskaan rikkonut sitä. Voittajat pitivät aina
silmällä, etteivät voitetut päässeet lähestymään Luelaa.

-- Suuri herra! Kali rukoili syleillen Stasin polvia. -- Suuri herra
vie bibin Luelaan ja ottaa Kingin ja Kalin ja tulikäärmeet ja lyö
pahat samburulaiset.

Stas uskoi, mitä nuori neekeri kertoi, sillä hän oli ennenkin
kuullut, ettei sota kaikkialla Afrikassa koske naisia lainkaan. Hän
muisti erään nuoren saksalaisen lähetyssaarnaajan kertoneen kerran
Port Saidissa, että korkean Kilimandsharo-vuoren läheisyydessä asuva
sotaisuudestaan kuuluisa Masai-kansakin pitää tätä tapaa pyhänä ja
että taistelevien osapuolien naiset ovat siellä täydessä turvassa;
koskaan naiset eivät olleet joutuneet kärsimään sodassa väkivaltaa.
Stas oli iloinen siitä, että tämä tapa vallitsi myös Bassa Narokin
rannoilla, sillä nyt hän saattoi olla varma siitä, ettei Neliä
uhannut mikään vaara sotilaiden taholta.

Hän päätti lähteä viivyttelemättä tytön kanssa Luelaan. Tämä oli
hänelle erittäin tärkeää, koska hän ei voisi jatkaa matkaansa ennen
kuin sota olisi päättynyt: hänhän tarvitsi sekä wa-himalaisten että
samburulaisten apua.

Stas oli tottunut tekemään päätöksensä nopeasti. Nytkin hän oli heti
selvillä oikeasta menettelytavasta: hän vapauttaisi Fumban ja löisi
samburulaiset, mutta ei antaisi wa-himalaisten kostaa verisesti ja
käskisi sitten taistelevia tekemään rauhan keskenään.

-- Kuinka kaukana Luela on täältä? hän kysyi.

-- Puolen päivän matkan päässä.

-- Kuulehan siis: minä vien bibin heti sinne ja ajan sitten Kingillä
vapauttamaan isäsi samburulaisten käsistä. Sinä lähdet kanssani
taistelemaan heitä vastaan.

-- Kali lähtee ja ampuu heitä pyssyllä.

Neekeri muuttui yhtäkkiä epätoivoisesta iloiseksi, alkoi hyppiä,
nauraa ja kiittää Stasia, ikäänkuin voitto olisi jo saavutettu. Hänen
ilonilmaisunsa keskeytti sotilaitten tulo. Heitä oli noin kolmesataa
virtahevonnahkaisilla kilvillä, heittokeihäillä, jousilla ja pitkillä
veitsillä varustettua miestä. Heidän päänsä oli koristettu sulilla,
paviaaninharjaksilla ja sananjaloilla.

Kun sotilaat näkivät elefantin, joka totteli ihmistä, valkoiset
ihmiset, Saban ja hevoset, rupesivat he pelkäämään ja ihmettelemään
aivan kuin neekerit kaikissa niissä kylissä, joitten läpi karavaani
oli ajanut. Mutta Kali oli valmistanut heitä siihen, että saivat
nähdä "hyvän Mzimun" ja suuren herran. Sen sijaan että he olisivat
lähteneet pakoon, he jäivät seisomaan pitkään riviin ääneti,
ihmetellen, mulkoillen silmillään ja epäröiden, pitikö polvistua
vai langeta kasvoilleen, mutta varmoina siitä, että jos nuo
yliluonnolliset olennot heitä auttavat, niin samburulaisten voitto
muuttuu äkkiä tappioksi.

Stas ajoi elefantilla riviä pitkin niinkuin sotapäällikkö, joka
tarkastaa, onko kaikki kunnossa. Sitten hän käski Kalin ottaa heiltä
lupauksen, että he vapauttavat Fumban.

Kohta kajahti Stasin käsky marssia Luelaa kohti.

Kali ratsasti edellä muutaman sotilaan seuraamana ilmoittamaan
molempain heimojen naisille, että heitä kohtaa suuri onni saada nähdä
"hyvä Mzimu". Se oli niin yllättävää, että nekin wa-himalaiset,
jotka tunsivat kuninkaan kadonneen pojan, luulivat hänen laskevan
leikkiä ja kummastelivat moista puhetta sitäkin enemmän, kun Fumba
ja hänen alamaisensa paraikaa elivät raskaita hetkiä. Mutta kun
naiset jonkin ajan kuluttua näkivät suuren elefantin ja sen selässä
valkoisen auringonsuojuksen, he riemastuivat ja ottivat hyvän Mzimun
vastaan huutaen ja ulisten niin kauheasti, että Stas luuli sen olevan
vihamielisyyttä, etenkin kun he vääntelivät kasvojaan rumasti kuin
itse paholainen.

Mutta se oli suuri kunnioituksen ilmaus. Kun Nelin teltta oli
pystytetty Luelan torin laitaan kahden tuuhean puun varjoon,
koristivat wa-hima- ja samburunaiset sen köynnöksillä ja kukkasilla.
Sitten he toivat niin runsaasti ruokaa, että siinä oli koko
kuukaudeksi jumalattaren seurueellekin. Innoissaan he kumarsivat
Meallekin, jonka yllä oli ruusunpunainen puku ja sinisiä helminauhoja
ja jota he Mzimun palvelijattarena pitivät itseään ylhäisempänä.

Koska pikku Nasibu oli iältään vain lapsi, hänkin sai jäädä Luelaan.
Hän käytti niin ahkerasti hyväkseen Nelille tuotuja lahjoja, että
hänen vatsansa oli pian pyöreä kuin afrikkalainen sotarumpu.



41


Jonkin aikaa levättyään, auringon ollessa jo laskemaisillaan Stas
lähti yhdessä Kalin kanssa kolmensadan sotilaan etunenässä Luelasta
Fumban bomaa kohti. Hän tahtoi hyökätä yöllä samburulaisten kimppuun,
sillä hän laski, että pimeässä hänen "tulikäärmeensä" vaikuttaisivat
pelottavammin.

Matkaan Luelasta Boko-vuorelle, missä Fumba oli piiritettynä,
meni levähdyksineen noin yhdeksän tuntia. He saapuivat siis boman
läheisyyteen kolme tuntia puolenyön jälkeen.

Stas antoi sotilaille käskyn pysähtyä ja pysyä toistaiseksi aivan
hiljaa ja alkoi itse tarkastella tilannetta.

Boma-vuoren huipulla oli pimeää, mutta samburulaiset olivat
sytyttäneet nuotioita, joitten loimut valaisivat vuoren jyrkkiä
seinämiä ja sen juurella kasvavia suuria puita. Samburulaiset
taisivat jo juhlia voittoa, koska heidän leiristään kuului rumpujen
pärinää ja sotilaitten laulua ja melua.

Stas lähestyi miehistönsä etunenässä noin parin-kolmensadan askeleen
päähän lähimmästä nuotiosta. Etuvartioita ei näkynyt, Villit eivät
erottaneet Kingiä kuuttomassa yössä. Stas jakeli hiljaa viimeisiä
käskyjä ja antoi Kalille merkin sytyttää yhden raketeista. Punainen
nauha lensi suhisten korkealle kohti pimeätä taivaankantta ja räjähti
siellä sikermäksi punaisia, sinisiä ja keltaisia tähtiä.

Kaikki äänet vaikenivat, ja seurasi syvä hiljaisuus.

Kotvasen kuluttua lensi vielä kaksi tulikäärmettä hurjasti vinkuen
ilmaan, mutta tällä kertaa vaakasuoraan aivan samburulaisten leiriä
kohti. Samassa alkoi King karjahdella, ja kolmesataa wa-himalaista
ryntäsi keihäät, nuijat ja veitset ojossa samburulaisten kimppuun.

Alkoi taistelu, jonka hirveyttä pimeys vain tehosti: kaikki nuotiot
tallattiin sammuksiin hälinässä ja sekasorrossa. Samburulaiset
joutuivat heti alakynteen, sillä he olivat hervottomia tulikäärmeiden
aiheuttamasta pelosta. He eivät voineet käsittää, mitä oli
tapahtunut. He tiesivät vain, että jotkut kauheat olennot olivat
hyökänneet heidän kimppuunsa ja että väistämätön turma oli edessä.
Suurin osa heistä pakeni jo ennen kuin wa-himalaisten keihäät ja
nuijat sattuivat heihin. Mamba sai vaivoin kootuksi ympärilleen
satakunta urhoollista sotilasta, jotka pitivät rohkeasti puoliaan.
Mutta kun he laukauksien leimahtaessa huomasivat jättiläiselefantin
ja sen selässä valkoisen ihmisen ja kun pyssyt yhä paukahtelivat,
niin hekin lannistuivat.

Kun Fumba vuoreltaan näki ensimmäisten rakettien lentävän ilmaan,
niin hän lysähti maahan ja makasi muutaman minuutin hievahtamatta
kuin kuollut. Mutta hiukan toivuttuaan pahimmasta säikähdyksestään
ja kuultuaan samburulaisten epätoivoiset huudot hänelle selvisi,
että jotkin henget raivosivat vihollisen keskuudessa. Samassa
välähti hänen mielessään ajatus rientää henkien avuksi, sillä jos
hän ei niin tekisi, voisivat ne suuttua häneenkin. Hän kokosi kaikki
bomassa olevat sotilaansa, hiipi ulos salakäytävää pitkin ja sulki
pakenevilta tien.

Peläten pimeässä mahdollisesti haavoittavansa omia miehiään Kali
lakkasi ampumasta ja siepattuaan Gebrin miekan syöksyi vihollisen
rivejä kohti.

Samburulaiset saattoivat paeta vuorelta vain yhden ainoan solan
kautta, mutta kun Fumba miehineen oli sulkenut takaa päin tämän
pakotien, ei koko joukosta jäänyt muuta jäljelle kuin ne, jotka
antautuivat vangiksi, vaikka tiesivät, että heitä odotti julma orjuus
tai pikainen kuolema voittajan käden kautta.

Mamba puolustautui urhoollisesti, kunnes wa-himalaisen nuija murskasi
hänen päänsä. Hänen poikansa, nuori Faru, joutui Fumban vangiksi.

Stas ei ollut ajanut raivostunutta Kingiä taisteluun, vaan antoi sen
karjua peloittaakseen siten vihollisia yhä enemmän. Hän ei ollut itse
ampunut ainoatakaan samburulaista, sillä hän oli luvannut Nelille
olla tappamatta ketään, ja sitäpaitsi hänestä oli vastenmielistä
surmata ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet hänelle ja Nelille
mitään pahaa. Siinä oli kylliksi, että hän oli hankkinut voiton
wa-himalaisille ja vapauttanut piiritetyn Fumban. Kun Kali juoksi
ilmoittamaan, että voitto oli saatu, hän antoi käskyn lopettaa
taistelun, jota vielä hiljentyen jatkui tiheiköissä ja rotkoissa.

Jonkin ajan kuluttua tuli Kali uudestaan surullisena ja alakuloisena
Stasin luo, löi päähänsä ja huusi valittavalla äänellä:

-- Oo suuri herra! Fumba kufa (tapettu), Fumba kufa!

-- Tapettu?

Kali kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun taistelu oli ohi, tahtoi Fumba
antaa kostoksi kuoliniskun kahdelle samburulaiselle, mutta saikin
toiselta heistä kuolettavan haavan.

Tieto Fumban surmasta levisi pian. Kalin ympärille kokoontui kohta
paljon väkeä. Vähän myöhemmin tuli paikalle kuusi sotilasta kantaen
keihäillään vanhaa kuningasta, joka oli vielä elossa, vaikka
vaikeasti haavoittuneena. Kuningas tahtoi ennen kuolemaansa nähdä
mahtavan elefantilla ajavan herran, samburulaisten todellisen
voittajan.

Hänen silmissään kuvastui syvä ihmetys, vaikka hän kärsikin jo
kuolontuskia, ja hänen kalvenneet huulensa kuiskivat hiljaa:

-- Jantsig! Jantsig!

Pian sen jälkeen hänen päänsä painui alas: hän oli kuollut.

Kali heittäytyi itkien hänen ylitseen. Toiset sotilaat löivät
päähänsä, toiset huusivat Kalin kuninkaaksi. Useat lankesivat
kasvoilleen nuoren hallitsijansa eteen. Yksikään ääni ei noussut
Kalia vastaan, sillä valta kuului hänelle, ei ainoastaan siitä
syystä, että hän oli Fumban poika, vaan myöskin siksi, että hän oli
voittanut.

Sillävälin alkoi poppamiehen majasta kuulua pahan Mzimun melua,
samantapaista kuin ensimmäisessä kylässä, jonka läpi karavaani oli
ajanut. Mutta tällä kertaa se ei ollut kohdistettu vieraita vastaan,
vaan se vaati vankeja mestattavaksi Fumban kuoleman tähden. Rummut
alkoivat päristä, sotilaat asettuivat pitkään riviin ja aloittivat
sotatanssin Stasin, Kalin ja kuolleen Fumban ympärillä. Kali nousi,
kääntyi Stasin puoleen ja sanoi:

-- Suuri herra tuo bibin bomaan, Fumban taloon. Kali on nyt
wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin kuningas.

Stas nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi, mutta hän jäi sinne
vielä joksikin aikaa, koska sekä hänen että Kingin täytyi saada
levätä. Kaatuneitten samburulaisten ruumiit vietiin sillä välin pois
ja heitettiin syvään kuiluun, jonka yläpuolella alkoi pian lennellä
korppikotkia.

Neekerit rupesivat valmistelemaan Fumban hautaamista. Kali otti
vallan käsiinsä ainoana elämän ja kuoleman herrana.

-- Tiedätkö, mikä Kali on? kysyi Stas Neliltä palatessaan Luelasta
takaisin.

Nel katsoi häneen ihmetellen.

-- Hän on sinun palveluspoikasi.

-- Vai palveluspoika! Ei, Kali on wa-himalaisten kuningas.

Tämä tieto ilahdutti Neliä suuresti. Äkillinen muutos julman Gebrin
orjasta ja Stasin nöyrästä palvelijasta kuninkaaksi oli tytöstä sekä
omituista että huvittavaa.

Mutta Linden huomio, että neekerit ovat kuin suuria lapsia, jotka
eivät muista, mitä eilen tapahtui, ei tällä kertaa käynytkään
toteen. Heti kun Stas ja Nel olivat saapuneet Boko-vuoren juurelle,
juoksi nuori hallitsija heitä vastaanottamaan ja tervehti heitä
tapansa mukaan nöyrästi ja iloisesti ja toisti uudelleen aikaisemmin
sanomansa sanat:

-- Kali on nyt wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin
kuningas.

Hän osoitti heille jumalallista kunnioitusta ja kumarsi kaiken kansan
nähden etenkin Nelille, sillä hän tiesi, että suuri herra välittää
enemmän pikku bibistä kuin itsestään.

Kali vei heidät juhlallisesti Fumban asuntoon, joka muistutti suurta,
muutamiin huoneisiin jaettua vajaa. Hän käski naisia, jotka olivat
seuranneet heitä tänne Luelasta ja jotka eivät voineet kyllikseen
ihailla hyvää Mzimua, tuomaan hunajaa ja maitoa ensimmäiseen
huoneeseen. Kun nuori kuningas sai kuulla, että bibi oli matkasta
väsyneenä vaipunut sikeään uneen, hän käski alamaisiaan olemaan aivan
hiljaa.

Mutta Kali päätti osoittaa heille vielä suurempaa kunnioitusta, ja
kun Stas vähän aikaa levättyään meni ulos Kali astui hänen luokseen,
kumarsi ja sanoi:

-- Huomenna Kali käskee hautaamaan Fumban ja tappamaan Fumban ja
Kalin kunniaksi niin monta vankia kuin molemmilla on sormia käsissä,
mutta suuren herran ja bibin kunniaksi Kali käskee tappamaan Farun,
Mamban pojan, ja "wengi" muita samburulaisia.

Stas rypisti kulmakarvojaan. Hän iski teräksisen katseen Kalin
silmiin ja sanoi:

-- Minä kiellän sinua sellaisesta.

-- Herra, sanoi nuori neekeri epävarmasti, -- wa-himalaiset tappavat
aina vankinsa. Kun vanha kuningas kuolee, niin tapetaan, kun nuori
kuningas astuu vanhan sijaan, niin tapetaan. Jollei Kali käske
tappamaan, wa-himalaiset luulevat, ettei Kali olekaan kuningas.

Stas katsoi häneen tuimasti.

-- Mitä! huudahti hän. -- Etkö sinä muista, mitä sinulle opetettiin
Linde-vuorella? Etkö sinä ole kristitty?

-- Kali on kristitty, suuri herra.

-- Kuule siis! Wa-himalaisten aivot ovat mustat, mutta sinulla
pitäisi olla valkoiset aivot. Kun sinä nyt olet heidän kuninkaansa,
niin pitää sinun ruveta opettamaan alamaisillesi, mitä olet minulta
ja bibiltä oppinut. He ovat kuin sakaalit ja hyeenat, mutta tee
sinä heistä ihmisiä. Sano sinä heille, ettei vankeja saa tappaa,
sillä Suuri Henki, jota minä ja bibi rukoilemme, kostaa sille, joka
vuodattaa ihmisen verta. Valkoihoiset eivät tapa vankejaan, mutta
sinä olisit julmempi heitä kohtaan kuin Gebr oli sinulle -- sinä
kristitty! Häpeä, Kali! Sinun pitää muuttaa wa-himalaisten vanhat,
pahat tavat hyviksi, ja Jumala on siunaava sinua siitä hyvästä, eikä
bibi enää sano, että Kali on villi, typerä ja paha neekeri.

Poppamiehen majasta nouseva melu saattoi hänen äänensä
kuulumattomiin. Stas viittasi kädellään ja jatkoi:

-- Kuule! Se on teidän paha Mzimunne, joka himoitsee vankien verta.
Mutta sinä tiedät, Kali, mitä se merkitsee, eikä se voi sinua
peloittaa. Minä sanon sinulle siis: heitä noidan rumpu keskelle
bomaa, jotta kaikki wa-himalaiset näkisivät ja ymmärtäisivät,
että noidat ovat heitä pahasti pettäneet. Sano myöskin omille
alamaisillesi, niinkuin sanoit M'Ruan alamaisille, että siellä, missä
hyvä Mzimu liikkuu, siellä ei saa vuodattaa ihmisen verta.

Stasin sanat olivat nähtävästi saaneet nuoren kuninkaan
vakuuttuneeksi, koska hän katsoi häneen rohkeasti ja sanoi:

-- Kali antaa poppamiehille selkään, heittää rummut menemään ja
ilmoittaa wa-himalaisille, että ketään ei saa tappaa siellä, missä
hyvä Mzimu on. Mutta mitä on Kalin tehtävä Farulle ja niille
samburulaisille, jotka ovat Fumban tappaneet?

Stas oli harkinnut tätä seikkaa ja vastasi heti:

-- Sinun isäsi on kaatunut, ja hänen isänsä on kaatunut, siis
pää päästä. Sinä teet veriliiton nuoren Farun kanssa, niin että
wa-himalaiset ja samburulaiset saavat elää sovinnossa ja viljellä
rauhassa maniokkimaitaan ja metsästää. Kerro Farulle Suuresta
Hengestä, joka on kaikkien valkoisten ja mustien isä, ja Faru on
rakastava sinua kuin veljeään.

-- Kalilla on nyt valkoiset aivot! vastasi nuori neekeri.

Tähän keskustelu päättyi.

Vähän ajan kuluttua kuului taas hurjaa huutoa: noidat huusivat,
sillä Kali antoi heille selkään minkä jaksoi. Sotilaat juoksivat
hengästyneinä katsomaan, mitä tapahtui. He saivat nyt omin silmin
nähdä, että paha Mzimu, jota he olivat niin kovasti pelänneet, olikin
ontto, apinannahalla peitetty puunrunko.

Nuori Faru ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että häntä ei
tapetakaan hyvän Mzimun ja suuren herran kunniaksi, vaan että Kali
tulee syömään palasen Farua ja Faru palasen Kalia. Mutta saatuaan
tietää, ketä Farun oli kiittäminen hengestään, hän asettui kasvot
maahan painettuina Fumban asunnon eteen ja makasi siinä, kunnes Nel
tuli ulos ja käski hänen nousta. Mutta ennenkuin hän nousi, hän
tarttui mustalla kädellään tytön pieneen jalkaan ja pani sen päänsä
päälle merkiksi, että hän koko elämänsä tahtoi olla tytön orja.

Wa-himalaiset ihmettelivät nuoren kuninkaansa määräyksiä, mutta
kun he pitivät vieraita maailman mahtavimpina noitina, kukaan ei
uskaltanut vastustaa.

Mutta vanhat eivät olleet tyytyväisiä uusiin tapoihin, ja molemmat
poppamiehet, jotka ymmärsivät hyvien päiviensä iäksi menneen,
vannoivat sielussaan kostavansa kuninkaalle ja vieraille.

Sillä välin haudattiin Fumba juhlallisesti vuoren juurelle boman
läheisyyteen. Kali pystytti bambusta tehdyn ristin hänen haudalleen,
ja neekerit toivat haudalle astiallisen juomaa ja savustettua lihaa,
jottei yöllä kummittelisi.



42


-- Nel, osaatko tehdä selvää matkastamme Medinet-el-Fajumista saakka?
kysyi Stas.

-- Osaan.

Tyttö kohautti kulmakarvojaan ja alkoi laskea sormillansa.

-- Heti paikalla. Fajumista Khartumiin -- yksi; Khartumista Fashodaan
-- kaksi; Fashodasta siihen paikkaan, missä löysimme Kingin -- kolme;
Linde-vuorelta tälle järvelle -- neljä. Entä koska me lähdemme
viidennelle taipaleelle?

-- Kun sinä olet levännyt tarpeeksi, ja kun minä olen ehtinyt opettaa
niitä sotilaita ampumaan, jotka Kali on luvannut minulle matkalle.

-- Entä matkustammeko kauaksi?

-- Kauas, kauas! Kuka tietää, vaikka siitä tulisi pisin matkamme.

-- Kyllä sinä selviydyt, kuten aina ennenkin!

Tämä viides matka vaati perinpohjaisia valmisteluja. Heidän täytyi
jälleen lähteä tuntemattomille seuduille, missä monet vaarat
uhkasivat. Stas tahtoi nyt varustautua matkalle entistä varmemmin
ja piti sentähden ampumaharjoituksia opettaen neljääkymmentä nuorta
wa-himalaista, jotka tulisivat muodostamaan kantajoukon ja Nelin
henkikaartin. Enempää pyssymiehiä hän ei voinut opettaa, sillä
Kingin kuormassa oli tuotu kaksikymmentä viisi kivääriä ja hevosten
kuormissa viisitoista. Sitäpaitsi kuuluisi armeijaan sata keihäillä
ja nuijilla aseistettua wa-himalaista ja yhtä monta samburulaista,
jotka Faru oli luvannut antaa matkalle. Kaikkien näitten oli määrä
yhteisin voimin auttaa vieraat halki laajan erämaan, jossa asui
villejä samburuheimoja.

Stas ei voinut olla jonkinlaisella ylpeydellä ajattelematta, että
hän mahdollisesti saapuu valtameren rannalle parinsadan aseistetun
miehen etunenässä elefantilla ratsastaen, vaikka oli Fashodasta
lähdettyä paennut vain Nelin ja neekeripojan ja -tytön kanssa ja
ilman minkäänlaisia varusteita. Hän kuvitteli mielessään, mitä
englantilaiset sanoisivat sellaisesta, mutta ennen kaikkea, mitä
hänen isänsä ja setä Rawlison sanoisivat. Tällaiset ajatukset
huojensivat hänen vaivojaan.

Stas harmitteli, kun ei tiennyt, missä hän oikeastaan oli, sillä
hänen kartallaan oli tämä tuntematon osa Afrikkaa vain suuri
valkoinen läiskä. Hänellä ei ollut käsitystäkään, mikä tuo Bassa
Narok-järvi oikein oli, eivätkä asukkaat osanneet sanoa, kuinka
pitkälle se ulottui pohjoiseen. He vastasivat hänen kysymyksiinsä
vain: bali, bali! (kauas), ja siinä kaikki. [Se oli suuri järvi,
jonka tunnettu maantieteilijä-matkailija Teleki sittemmin kartoitti
antaen sille nimen Rudolf-järvi.]

Samburulaiset kertoivat, että heidän maastaan itään on suuri vedetön
erämaa, jonka halki kukaan ei ollut vielä kulkenut. Stas tunsi
neekerit ja pelkäsi, että vaarojen uhatessa he saattaisivat paeta ja
jättää hänet avuttomaksi. Eniten hän pelkäsi veden puutetta ja kyseli
sentähden jokia.

Mutta samburulaiset eivät osanneet kertoa hänelle mitään varmaa, eikä
hän itse voinut matkavalmistelujen tähden lähteä tarkastusmatkalle
itään. Hän arveli, ettei yksikään leija ollut voinut lentää Bassa
Narukin läheisyydessä kohoavan vuorijonon yli, ja tästä syystä oli
laitettava uusia leijoja, ja vasta nämä saattoi tuuli lennättää
valtameren rannalle.

Matkavalmistukset kestivät runsaasti kolme viikkoa. Lähtöpäivän
edellisenä iltana tuli wa-himalaisten nuori kuningas Stasin luo,
kumarsi syvään ja sanoi:

-- Kali lähtee herran ja bibin kanssa veden rantaan, johon valkoisten
ihmisten suuret laivat laskevat.

Stasin mieli heltyi neekerin kiintymyksestä, mutta hän arveli
menettelevänsä väärin, jos ottaisi Kalin mukaan, koska paluumatka
olisi hänelle niin vaarallinen.

-- Miksi sinä tahdot lähteä kanssamme? kysyi Stas.

-- Kali rakastaa suurta herraa ja bibiä. Stas laski kätensä Kalin
kiharaiselle päälle.

-- Minä tiedän, Kali, että sinä olet kunnon mies, mutta kuka hoitaisi
sinun poissaollessasi kuningaskuntaasi?

-- M'Tana, Kalin äidin veli.

-- Ei, Kali, minä en voi ottaa sinua mukaan. Sinun täytyy jäädä
kotiin tehdäksesi wa-himalaisista kunnon ihmisiä.

-- Kali tulee sitten takaisin.

-- M'Tanalla on monta poikaa, ja kuka tietää, vaikka hänen mielensä
rupeaisi tekemään kuninkaaksi, jonka oikeuden hän sitten luovuttaisi
pojilleen, ja vaikka hän yllyttäisi wa-himalaiset karkoittamaan sinut
pois.

-- M'Tana on hyvä. Hän ei tee sellaista.

-- Mutta jos tekee?

-- Silloin Kali tulee taas takaisin suuren veden rantaan herran ja
bibin luo.

-- Mutta heitä ei ole silloin enää siellä.

-- Kali istuu sitten veden rannalla ja itkee ikävästä.

Hän pani kätensä päänsä päälle. Hetken kuluttua hän kuiskasi:

-- Kali rakastaa kovasti suurta herraa ja bibiä, oikein kovasti.

Kaksi suurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään.

Stas ei tiennyt, mitä tehdä. Hän sääli Kalia, mutta hän tiesi, että
nuorta neekeriä paluumatkan vaaroista puhumattakaan uhkasi maanpako,
kenties kuolemakin, jos M'Tana tai noidat yllyttäisivät wa-himalaiset
heitä vastaan.

-- Parempi on, että jäät, hän sanoi, -- ehdottomasti parempi.

Samassa Nel astui sisään. Hän oli seinämattojen läpi kuullut heidän
keskustelunsa. Kun hän näki kyyneleet Kalin silmissä, hän kuivasi ne
ja kääntyi sitten Stasiin päin.

-- Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö päättävästi.

-- Vai niin! virkkoi Stas siihen hiukan loukkaantuneena. -- Se ei
riipu sinusta.

-- Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö uudelleen.

-- Eipäs lähde. Nel polki jalkaansa.

-- Minä tahdon, että hän lähtee!

Tyttö alkoi itkeä sydämensä pohjasta.

Stas katsoi ihmetellen Neliin ymmärtämättä, mitä pikku tytölle oli
tapahtunut. Mutta kun poika näki hänen painavan kämmenillään silmiään
ja aukovan suutaan kuin kärpäsiä sieppova lintu, hän huusi pikaisesti:

-- Kali lähtee kanssamme! Lähtee, lähtee!... Mitä sinä itket?
Kuulitko? Hän lähtee!

Ja niin hän lähtikin.

Stas oli hieman häpeissään, kun hänen oli täytynyt antaa periksi
hyvälle Mzimulle, mutta tyttö oli taas kiltti ja kuuliainen kuten
ennenkin.



43


Seuraavana päivänä aamun valjetessa karavaani läksi matkalle. Nuori
neekeri oli iloinen, pikku tyranni hiljainen ja tottelevainen ja
Stas tarmokas ja toiveikas. Heidän kanssaan läksi matkalle sata
samburulaista ja toista sataa wa-himalaista, joista neljäkymmentä
oli aseistettu remington-kivääreillä. Valkoinen päällikkö oli
kolme viikkoa opettanut heitä ampumaan. Hän tiesi kyllä, että he
vaaran uhatessa nostaisivat suuren metelin ja aikaansaisivat vähän
todellista vahinkoa viholliselle, mutta hän oli tullut huomaamaan,
että meteli taistelussa villien kanssa voi vaikuttaa yhtä paljon
kuin kuulat, ja hän oli hyvillä mielin silmäillessään sotajoukkoaan.
Heillä oli eväinä suuret varastot maniokkijuurta, suuria, lihavia,
valkoisia muurahaisia, jotka oli kuivattu huolellisesti ja jauhettu
jauhoiksi, sekä savustettua lihaa. Karavaanissa oli naisiakin, joilla
oli kaikenlaisia tavaroita Nelille ja antiloopinnahasta tehtyjä
vesisäkkejä. Stas jakeli korkealta valtaistuimeltaan Kingin selästä
määräyksiä -- ehkä enemmän innostuksesta kuin todellisesta tarpeesta
-- ja silmäili ylpeästi pientä armeijaansa.

-- Jos minä tahtoisin, hän ajatteli, -- niin voisin päästä kaikkien
Boko-vuoren ympärillä asuvien kansojen kuninkaaksi, kuten Beniowski
Madagaskarilla!

Karavaani muodosti pitkän jonon. Stas päätti itse ajaa viimeisenä
voidakseen pitää silmällä kaikkia. Kun hän antoi joukkojensa kulkea
ohitseen, hän huomasi ihmeekseen ne kaksi poppamiestä, jotka Kali oli
kepittänyt, kulkemassa muitten mukana kantamukset pään päällä. Hän
pysäytti heidät ja kysyi:

-- Kuka teidät on käskenyt mukaan?

-- Kuningas, molemmat vastasivat nöyrästi. Mutta heidän silmissään
oli niin hurja loiste ja heidän kasvoillaan niin vihamielinen ilme,
että Stasin teki mieli ajaa heidät heti pois karavaanista. Mutta hän
jätti sen tekemättä, koska hän ei tahtonut heikentää Kalin arvovaltaa.

-- Oletko sinä käskenyt poppamiesten lähteä mukaan? hän kysyi heti
Kalin nähdessään.

-- Kali on käskenyt, koska Kali on viisas.

-- Miksi et ollut niin viisas, että olisit käskenyt heidän jäädä
kotiin?

-- Jos M'Kunje ja M'Tua olisivat saaneet jäädä kotiin, he olisivat
yllyttäneet wa-himalaiset tappamaan Kalin, kun Kali tulee takaisin.
Mutta kun he nyt ovat mukana, Kali voi pitää heitä silmällä.

-- Ehkäpä olet oikeassa, Stas myöntyi hetken asiaa ajateltuaan, --
mutta muista pitää heitä yötä päivää silmällä, sillä heidän katseensa
uhkuvat kostonhalua.

-- Kalilla on pyssy, vastasi neekeri.

Karavaani jatkoi matkaa. Stas järjesti sen sittemmin niin, että
aseistetut miehet, jotka olivat luotettavimpia ja jotka hän oli itse
valinnut, kulkivat viimeisinä. Ampumaharjoituksissa nämä olivat
tottuneet uuteen päällikköönsä ja pitivät itseään muita parempina,
koska olivat lähempänä päällikköä. Nyt oli helppo pitää karavaania
silmällä ja pidättää se, joka yritti paeta. Oli näet hyvin luultavaa,
että moni koettaisi pötkiä pakoon, kun vaarat ja vastukset alkoivat.

Alkumatka sujui hyvin. Pitkänä käärmeenä luikersi karavaani
dshunglan halki. Stas tiesi, etteivät he voineet kulkea suoraa
päätä itää kohti, sillä hän muisti, että Mombasa oli muutaman
asteen päiväntasaajasta etelään, siis koko joukon etelämpänä kuin
se tuntematon järvi, jonka rannalta he olivat matkalle lähteneet.
Hänellä oli useampia Linden jälkeen jättämiä kompasseja eikä hän siis
pelännyt eksyvänsä.

Ensimmäinen yöleiri tehtiin metsäiselle ylängölle. Pimeän tullen
neekerit sytyttivät tulia ja paistoivat lihaa. Sen lisäksi he söivät
eräänlaista taikinaa ja maniokkia. Kun he olivat tyydyttäneet
nälkänsä ja janonsa, he alkoivat kertoilla toisilleen, minne "Bwana
Kubwa" heidät vie ja mitä hän heille perillä antaa. Toiset lauloivat,
toiset lörpöttelivät niin äänekkäästi, että Stasin täytyi käskeä
heitä olemaan hiljaa, jotta Nel voisi nukkua. Yö oli kylmä, mutta
auringon noustua ilma lämpeni.

Varhain aamulla matkustajat näkivät omituisen näyn. He lähestyivät
pientä järveä tai pikemmin suurta lampea, jonka sadevesi oli
muodostanut laaksoon.

-- Katso, Nel, huusi Stas katsoen kaukoputkella, -- tuolla menee
norsuja veteen. Ne ovat omituisia, paljon pienempiä kuin King, eikä
niillä näy olevan elefantin suuria torahampaita.

Ne painuivat yhä syvemmälle veteen, kunnes selkä vain näkyi kapeana
luodonharjana. Sitten ne painuivat aivan näkymättömiin. Mutta veden
pinnalla liikkui ikäänkuin punaisia kukkasia.

-- Ne seisovat pohjassa. Nuo kukan näköiset ovat niiden kärsien
päitä, Stas totesi heidän saavuttuaan lammen rannalle.

-- Kali, oletko sinä ennen nähnyt tuommoisia?

-- Ne ovat vesielefantteja, vastasi nuori neekeri rauhallisesti.

-- Elävätkö ne sitten vedessä?

-- Yöllä ne nousevat dshunglaan syömään, mutta päivällä ne ovat
vedessä kuten virtahevoset.

Stasin teki mieli asettua lammen rannalle saadakseen auringon
laskettua tutkia niitä tarkemmin, kun ne nousivat vedestä. Mutta kun
silloin olisi jo niin pimeä, ettei niistä saisi oikeata käsitystä,
hän antoi käskyn jatkaa matkaa.



44


Kymmenen päivän kuluttua karavaani oli päässyt vuoriseudun yli ja
tuli toiseen maahan, joka oli enimmäkseen tasaista. Kasvisto oli
muuttunut kokonaan. Suuria puita ei näkynyt, mutta siellä täällä
kohosi punarunkoinen akaasia tai kynttilänjalkaa muistuttava
euforbia. Ruoho oli keltaista kuin tuleentunut vilja ja antoi kaiketi
runsaasti ravintoa, koska villejä eläinlaumoja näkyi tuon tuostakin.
Aukeilla paikoilla kuumuus oli rasittava. Taivas oli pilvetön, päivät
helteisiä, ja yöt tarjosivat vain vähäsen virkistystä.

Matka kävi päivä päivältä rasittavammaksi. Niissä kylissä, joihin
karavaani matkalla osui, villi väestö otti sen vastaan pelokkaasti ja
tylysti. Jollei mukana olisi ollut niin paljon aseistettuja miehiä,
Kingiä ja Sabaa, olisivat matkustajat voineet joutua vaaraan.

Stas sai Kalin välityksellä tietää, ettei seuraavalla taipaleella
ollut kyliä eikä vettä. Tämä peloitti neekereitä, ja he yrittivät
paeta. Ensimmäisinä näyttivät M'Kunje ja M'Tua huonoa esimerkkiä.
Mutta heidät saatiin ratsuilla kiinni, ja Kali opetti heitä
bambukepillä ymmärtämään, kuinka tuomittava sellainen teko oli.
Stas kokosi kaiken miehistönsä yhteen ja piti heille puheen, jonka
Kali tulkitsi neekereille. Karavaanin päällikkö selitti, että se,
joka pakenee, joutuu varmasti kuoleman omaksi, sillä olihan öisin
kuultu leijonain ja muitten petoeläinten karjuvan ympäristössä. Hän
huomautti myös, että koska näillä seuduilla on antilooppeja, niin
täytyy jossain olla vettäkin, ja kun kerran saavuttaisiin seudulle,
missä ei ollut lainkaan vettä, otettaisiin sitä nahkasäkkeihin mukaan
parin kolmen päivän varalle. Neekerit uskoivat hänen sanoihinsa.

Mutta seuraavana yönä pakeni viisi samburulaista ja kaksi
wa-himalaista, ja sitten joka yö aina muutamia. M'Kunje ja M'Tua
eivät koettaneet enää onneaan, sillä Kali sidotti heidät yöksi.

Seutu tuli yhä kuivemmaksi, ja aurinko poltti armottomasti dshunglaa.
Ei näkynyt enää edes akaasioita. Hevoset löysivät kyllä jotakin
syötävää, mutta King-parka alkoi nähdä nälkää. Kun se löysi jonkun
kasvin, se söi sen kokonaan. Vettä oli vielä löydetty joka päivä,
mutta se oli huonoa ja piti juoksuttaa kankaan läpi, tai sitten se
oli liian suolaista juomavedeksi.

Stas ymmärsi, ettei tämä viimeinen matka tulisi olemaan muita
helpompi, ja alkoi olla huolissaan Nelistä. Tytön kasvot olivatkin
jo kalvenneet sen sijaan, että olisivat ruskettuneet; silmät olivat
himmenneet. Kuivalla tasangolla ei tarvinnut pelätä kuumetta, kun ei
ollut vaarallisia hyönteisiä, mutta kuumuus uuvutti Nelin voimia.

Päivä meni, toinen tuli. Aurinko imi yhä armottomammin kaiken
kosteuden ja elämän maasta. Vielä kerran matkustajat saivat vettä.
He näkivät jo kaukaa jonon puita, jotka kasvoivat pitkin pienen
joen rantoja. Neekerit juoksivat kilvan sen rantaan, heittäytyivät
suulleen maahan, joivat ahnaasti ja kauan eivätkä herjenneet ennen
kuin krokotiili syöksyi yhden käteen kiinni. Se ei hellittänyt,
vaikka neekerit väänsivät sen leukoja keihäillä ja veitsillä. Mutta
King teki selvän; se astui jalallaan krokotiilin päälle ja ruhjoi
sen kuoliaaksi. Sitten tehtiin joen rantaan aitaus, jotta Nel saisi
rauhassa kylpeä. Se virkistikin, ja runsas lepo toi uusia voimia.

Koko karavaanin iloksi Stas oli päättänyt viipyä kaksi päivää joen
rannalla. Kun neekerit olivat levänneet ja syöneet, he menivät
katsomaan, olisiko palmuissa taateleja. Palatessaan he toivat pari
Stasin leijaa, joissa yhdessä oli numero 7, mikä todisti, että se oli
lähetetty Linde-vuorelta. Tämä ilahdutti ja rohkaisi Stasia.

-- Enpä olisi luullut niitten lentävän näin kauaksi, hän sanoi. --
Nyt on varmaa, että ne leijat, jotka me laskimme viimeksi, ovat
voineet lentää valtameren rannalle asti.

Kolmantena päivänä karavaani lähti taas liikkeelle, tällä kertaa
vesisäkeillä varustettuna. Kun tuli ilta, he olivat taaskin
taittaneet pitkän, aution taipaleen. Maa oli niin kuiva, että siinä
kasvoi vain okaisia kasveja, joita eläimet eivät voineet syödä, tai
niin kuivaa ruohoa, että se mureni kun siihen kosketti.

Koko seuraavan päivän virtasi taivaasta ikäänkuin tulta. Ilma kuivui
kuin Libyan erämaassa. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä.
Maa oli niin tulvillaan valoa, että se näytti valkoiselta. Ei edes
hyönteisten surina häirinnyt kuolon hiljaisuutta.

Hiki valui virtanaan ihmisistä. Toisinaan he pinosivat
matkatavaroista korkeita kasoja päästäkseen niitten varjoon. Stas
antoi käskyn säästää vettä, mutta neekerit ovat kuin lapsia, jotka
eivät huolehdi huomisesta. Vihdoin oli vesisäkkien viereen pantava
vartija ja jaettava kullekin vettä annoksittain. Kali toimitti jaon
tunnollisesti, mutta se vei paljon aikaa ja hidasti matkaa.

Seuraava yöleiri pidettiin alastomalla tasangolla. Zeribaa ei voitu
tehdä, kun siihen ei ollut aineita. King ja Saba vartioivat leiriä.
Mutta King, joka sai vain kymmenennen osan siitä vesimäärästä,
minkä se olisi tarvinnut, mörähteli koko yön, ja Saba katsoi kieli
pitkällä rukoilevasti Stasiin ja Neliin ikään kuin rukoillen vettä.
Tyttö olisi tahtonutkin antaa sille vettä Linden matkapullosta, joka
riippui Stasin olkapäältä, mutta poika oli päättänyt säästää sen
hädän varalle ja pikku tytölle eikä antanut.

Neljännen päivän iltana oli jäljellä vain viisi pientä säkillistä
vettä, josta olisi riittänyt puoli pientä lasillista kullekin. Mutta
koska yö on aina kylmempi päivää ja koska miehet olivat aamulla
saaneet juoda jonkin verran, niin Stas käski säästää veden seuraavaan
päivään. Neekerit napisivat sellaista vastaan, mutta pelkäsivät häntä
vielä siksi paljon, etteivät uskaltaneet ryöstää vesisäkkejä, etenkin
kun niitä vartioi kaksi pyssyllä aseistettua miestä. Mustat koettivat
sammuttaa janoaan pureskelemalla ruohon juuria, mutta nekin olivat
aivan kuivia.

Vaikkei uni sammuttanutkaan janoa, niin se saattoi sen kuitenkin
joksikin aikaa unohduksiin, ja kun tuli yö, vaipui väsynyt karavaani
heti sikeään uneen. Stas oli niin huolissaan, ettei voinut, niin
väsynyt kuin olikin, nukkua levollisesti eikä kauan.

Muutaman tunnin kuluttua hän heräsi ja rupesi ajattelemaan, mistä
voisi saada vettä Nelille ja karavaanille. Asema oli vaikea, jopa
kauhistuttava, mutta sankarillinen poika ei antautunut epätoivoon.
Hän muisteli mielessään koko matkaa Medinet-el-Fajumista aina tähän
paikkaan saakka. -- Me olemme kokeneet ja kärsineet niin paljon, hän
ajatteli, -- niin monta kertaa on näyttänyt siltä kuin kaikki olisi
hukassa eikä pelastusta missään, ja kuitenkin on Jumala auttanut
minua tähän saakka. Emmehän toki jää tälle viimeiselle matkalle,
koska kerran olemme niin monet vaarat välttäneet ja monet vastukset
voittaneet. Vielä on vähäsen vettä jäljellä, eikä tämä seutu ole
mikään Sahara.

Hänen toivoaan ylläpiti se, että hän oli päivällä kaukoputkella
nähnyt kaakossa päin vuorentapaisten ääriviivain häämöttävän
heikosti. Ne olivat ehkä satojen kilometrien päässä, mutta jos he
selviytyisivät sinne saakka, he pelastuisivat -- korkeilla vuorilla
oli melkein aina vettä.

Elefantin raskas hengitys keskeytti tuon tuostakin hänen ajatuksensa
juoksun. Mutta vähän ajan kuluttua hän oli kuulevinaan voihkimista
leirin toiselta puolelta, sieltä päin, missä vesisäkit olivat. Kun
voihkiminen uusiintui, Stas meni katsomaan, mikä siellä oikein
oli. Yö oli siksi valoisa, että hän näki jo matkan päässä kahden
mustan ihmisen makaavan vierekkäin ja kaksi pyssynpiippua hohtavan
kuutamossa.

-- Neekerit ovat aina neekereitä! hän ajatteli. -- Noiden oli määrä
vartioida vettä, mikä on nyt meille kaikkea muuta kalliimpaa, mutta
siinä he nyt nukkuvat kuin omissa majoissaan. Huomenna saa Kalin
bambukeppi taas työtä.

Näin ajatellen hän lähestyi heitä ja kosketti jalallaan toista maassa
makaavaa vartijaa, mutta peräytyi samassa kauhistuen.

Nukkuvalta näyttävä neekeri makasikin veitsi kurkussa, ja toisen
kaula oli silvottu melkein poikki.

Kaksi vesisäkkiä oli kadonnut, kolme muuta oli puhkottu ja jätetty
ruohokasalle, jolla säkit oli yöksi peitetty.

Stas tunsi hiustensa nousevan pystyyn.

Hänen huudostaan juoksi Kali ensimmäisenä paikalle, tämän jälkeen
kaksi vartijaa, joitten oli määrä vähän ajan kuluttua astua
murhattujen sijaan, ja sitten kokoontuivat kaikki wa-himalaiset ja
samburulaiset huutaen murhapaikalle.

Syntyi sekasorto. Miehistö välitti vähemmän murhasta kuin menetetystä
vedestä, jonka maa oli jo niellyt. Muutamat neekerit heittäytyivät
maahan ja rupesivat sormillaan kaivamaan sitä imeäkseen siitä edes
viimeisen kosteuden. Toiset huusivat, että paha henki oli murhannut
miehet ja särkenyt säkit.

Mutta Stas ja Kali tiesivät mitä tapahtumasta ajatella, sillä
M'Kunje ja M'Tua olivat kadonneet. Puhkotut säkit todistivat,
että kysymyksessä oli kosto ja kuolemantuomio koko karavaanille.
Poppamiehet olivat täten kostaneet nuorelle kuninkaalle sen, että
tämä oli paljastanut heidän petoksensa.

Kali oli muitten huolten tähden unohtanut sitoa heidät yöksi kiinni,
kuten hän oli tehnyt joka ilta sen jälkeen kun he olivat yrittäneet
karata. Vartijat olivat kaikesta päättäen nukkuneet, joten roistojen
oli helpompi tehdä rikoksensa ja paeta.

Kului vähän aikaa ennen kuin hämminki asettui, Mutta rikoksentekijät
eivät voineet olla kaukana, sillä maa oli puhkottujen säkkien alla
kostea ja murhattujen veri oli hyytymättä.

Kali nousi hevosen selkään ja ajoi parin muun pyssymiehen saattamana
luoteeseen. Stas olisi mielellään lähtenyt mukaan, mutta hän ei
uskaltanut jättää Neliä yksin kiihtyneitten neekerien luo. Hän käski
Kalin ottaa Saban mukaansa.

Neekerit kiihtyvät helposti turhistakin asioista, mutta kun heitä
kohtaa onnettomuus ja etenkin kun kuoleman armoton käsi liikkuu
heidän päällään, niin he alistuvat tahdottomasti. Niinpä nytkin.
Kun ensimmäinen kiihtymys oli ohi, he kävivät pitkälleen maahan
odottamaan kuolemaa. Oli turhaa pelätä heidän nousevan kapinaan;
pikemmin he saattoivat huomenna nousta ja jatkaa matkaa. Tämä herätti
Stasissa myötätuntoa.

Kali palasi ennen päivän tuloa, laski kaksi rikkinäistä nahkasäkkiä,
joissa ei ollut pisaraakaan vettä, Stasin eteen ja sanoi:

-- Bwana Kubwa! Madi apana! (Ei ole vettä!)

-- Entä M'Kunje ja M'Tua! kysyi Stas.

Kali kertoi, että hän oli löytänyt molemmat murhamiehet melko kaukana
leiristä makaamassa raadeltuina lähekkäin. Kali arveli, että joku
petoeläin, joka oli vainunnut vettä, oli tappanut molemmat, repinyt
säkit ja juonut veden.

-- Jumala on heitä rangaissut, Stas sanoi, -- ja wa-himalaiset saavat
nähdä, ettei paha Mzimu voi pelastaa ketään.

-- Jumala on heitä rangaissut, toisti Kali. -- Mutta meillä ei ole
nyt yhtään vettä.

-- Kaukana idässäpäin on vuoria. Siellä on varmasti vettä.

-- Kali on myös nähnyt ne, mutta sinne on monen päivän matka.

Seurasi hiljaisuus.

-- Herra, alkoi Kali sitten. -- Sano hyvälle Mzimulle, että hän
rukoilee Suurelta Hengeltä sadetta tai joen.

Stas ei vastannut, vaan poistui. Teltan edessä hän näki Nelin, jonka
neekerien huudot olivat herättäneet.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö juosten Stasin luo.

Stas laski kätensä Nelin pään päälle ja sanoi vakavasti:

-- Nel, rukoile Jumalalta vettä, muuten me kaikki kuolemme.

Tyttö kohotti kalpeat kasvonsa taivasta kohti, katsoi hopeiseen
kuuhun ja alkoi rukoilla apua Häneltä, joka johtaa tähtien retkiä
taivaalla ja tyynnyttää maan päällä raivoavat myrskyt.



45


Unettoman, rauhattoman yön jälkeen aurinko nousi yhtäkkiä
taivaanrannan takaa, kuten tropiikissa aina, ja tuli kirkas päivä.
Ruohossa ei ollut kastehelmeä eikä taivaalla pilveä. Stas käski
miehistön kokoontua ja puhui heille lyhyesti. Hän selitti heille,
että oli mahdotonta palata takaisin joelle, jonne oli viiden päivän
ja viiden yön matka. Sitävastoin voi päinvastaisella suunnalla olla
lähempänä joku lähde tai puro, sillä eilen oli nähty muutamien
eläinten kulkevan sinne päin. Joka ei ole typerä ja arka kuin jänis,
se tahtoo mieluummin janoakin kärsien kulkea eteenpäin kuin jäädä
tähän haukkojen ja hyeenojen syötäväksi.

Stas osoitti haukkoja, joita pahaenteisesti lenteli paraikaa
karavaanin yläpuolella.

Wa-himalaiset nousivat Kalin käskystä, mutta samburulaiset, joitten
kuningas ei ollut mukana, eivät tahtoneet jatkaa matkaa, vaan
mutisivat: "Miksi lähteä kuolemaa kohti, kun se itse tulee luoksemme?"

Karavaani läksi puolta pienempänä liikkeelle. Kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa miehistö ei ollut saanut suuhunsa pisaraakaan
vettä. Kylmemmilläkin seuduilla olisi ollut tuskallista tehdä työtä
sellaisessa kuumuudessa, saatikka sitten tällaisessa pätsissä.
Saattoi jo edeltä käsin nähdä, että suurin osa miehistä tulisi
kaatumaan matkalla nääntymyksestä tai auringonpistoksesta.

Stas suojeli Neliä polttavalta auringolta niin hyvin kuin taisi.
Viimeisestä tilkasta vettä, mikä vielä oli jäljellä kumisessa
pullossa, hän teki väkevää teetä ja antoi sitä tytölle kylmänä,
ilman sokeria, jotta se sammuttaisi janon paremmin. Nel rukoili
Stasiakin juomaan. Poika nosti pullon huulilleen, ja heti kun
huulet hiukan kostuivat, hän tunsi rinnassaan ja vatsassaan tulisen
janon polttoa. Hän pelkäsi kuolevansa, jollei sammuta sitä polttoa.
Silmissä leimahti punaisia kipinöitä ja leukaluissa tuntui siltä,
kuin tuhannet neulat olisivat pistäneet. Hänen kätensä vapisi niin
kovasti, että hän oli pudottaa viimeiset pisarat maahan. Mutta hän
kaatoi kielelleen vain pari kolme pisaraa ja kätki loput Nelin
varalle.

Kului päivä, tuskainen ja työläs. Yö oli tavallista kylmempi. Mutta
seuraavana aamuna oli kauhean kuuma. Ei tuulen hengähdystäkään.
Aurinko valoi kuin paha henki polttavaa tulta maahan. Taivaanranta
oli kirkas. Euforbioita ei näkynyt; vain mustunut ruoho ja
pensaat peittivät tasangon. Jostakin hyvin kaukaa kuului heikkoja
jyrähdyksiä, mutta taivaan ollessa kirkas se ei ennustanut rajuilmaa,
vaan poutaa.

Keskipäivällä, kun helle oli kuumin, täytyi pysähtyä levähtämään.
Karavaani asettui ruohikkoon syvässä hiljaisuudessa. Kävi selville,
että yksi hevonen ja useampia pyssymiehiä oli jäänyt matkalle.
Kenenkään ei tehnyt mieli syödä. Väki näytti silmät painuksissa
kurjalta, Nel hengitti kuin lintu. Stas ojensi hänelle matkapullon
sanoen: "Olen juonut, olen juonut!" ja pakeni leirin toiseen päähän
peläten, että hän ottaisi pullon tytöltä tai että tyttö tahtoisi
jakaa veden hänen kanssaan. Se oli ehkä hänen sankarillisin tekonsa
koko matkalla.

Stas kärsi itse kauheasti. Hänen silmissään paloi punaisia täpliä, ja
leukapieliä kouristi niin kovasti, että hän tuskin saattoi avata tai
sulkea suutaan. Kurkku oli kuiva, kieli kuin puuta. Ja kaikki tämä
oli vasta kärsimyksen alkua.

Kello kolmen tienoissa Stas järjesti taas karavaanin ja läksi kaakkoa
kohtia. Seitsemänkymmentä miestä oli enää jäljellä, ja niistäkin
heittäytyi tuon tuostakin joku maahan eikä enää noussut.

Helle oli hieman helpottanut, mutta kuumuus väreili vielä ilmassa.
King, joka oli tottunut Afrikan kuivaan dshunglaan, kärsi vähemmän
kuin muut eläimet, mutta se alkoi muuttua ärtyiseksi. Sen pienissä
silmissä loisti omituinen tuli. Kalin silmät olivat veristyneet,
kaulasuonet turvonneet ja huulet halkeilleet.

Kello viiden tienoissa Kali meni Stasin luo ja sai vaivoin sanotuksi:

-- Suuri herra, Kali ei jaksa pitemmälle: Otetaan jo ilta.

-- Otetaan, vastasi Stas tuskallisesti. -- Pysähtykäämme. Ehkä yö tuo
lievitystä.

-- Yö tuo kuoleman, Kali tuskaili.

Miehet heittivät kantamuksensa, mutta he eivät tällä kertaa käyneet
heti pitkälleen maahan. Heissä oli kuumetta; verisuonet ohimoilla,
käsissä ja jaloissa tykyttivät halkeamaisillaan. Kurkussa ja vatsassa
poltti. Useat horjuivat rauhattomina kuivien pensaitten välissä, kuin
he olisivat etsineet jotakin, kunnes voimattomina kaatuivat maahan.

Kali makasi Stasin ja Nelin vieressä ja toisteli rukoilevasti
hengityksen lomassa:

-- Bwana Kubwa, vettä!

Stas tuijotti häneen lasimaisin katsein ja vaikeni.

-- Bwana Kubwa, vettä!

Silloin Mea, joka jostakin tuntemattomasta syystä kärsi vähemmän
janosta, tuli Kalin viereen, istuutui maahan, kiersi kätensä hänen
ympärilleen ja sanoi hiljaa laulavalla äänellään:

-- Mea tahtoo kuolla yhdessä Kalin kanssa...

       *       *       *       *       *

Aurinko laski. Yö peitti seudun. Taivas oli tummansininen. Etelän
risti ja tuhannet muut tähdet tuikkivat taivaalta. Kuu nousi ja
valaisi maan; lännestä päin hohti linnunrata kalpeasti. Maailma oli
vaipunut hiljaisuuteen; uni valtasi maan. Tässä luonnon syvässä
hiljaisuudessa ja rauhassa makasi ihmisiä tuskasta väristen ja
odottaen kuolemaa. Kuu valaisi elefantin suuren, mustan hahmon,
Stasin ja Nelin valkoiset puvut, neekerien mustat ruumiit ja Saban.
joka istui lasten edessä hiljaa vikisten.

Viimeiset heikot ajatukset liikkuivat Stasin mielessä. Hän tunsi,
ettei hän voinut enää keksiä keinoa, joka pelastaisi heidät. Hän
tunsi, että kaikki ponnistukset ja kärsimykset, kaikki rohkeutta
ja lujaa tahtoa kysyvät työt olivat hyödyttömiä. Hän ei voinutkaan
viedä pikku Neliä valtameren rannalle, ei saanutkaan jättää
tyttöä tämän isän käsiin eikä kiertää käsiään oman isänsä kaulaan
eikä kuulla isältään, että oli menetellyt kuin urhoollinen poika
ja kelpo puolalainen! Kaikki oli lopussa! Jonkin ajan kuluttua
aurinko valaisisi heidän kuolleet ruumiinsa ja paahtaisi ne sitten
muumioiksi, jollaisina he saisivat nukkua ikuista unta.

Stasin ajatukset sekaantuivat kuumeen ja tuskan pyörteisiin. Hän
alkoi nähdä kuolemannäkyjä ja kuulla ääniä. Hän kuuli selvästi,
kuinka sudanilaiset ja beduiinit huusivat "Jalla! Jalla!" kannustaen
kameleja juoksuun. Hän näki Idryksen ja Gebrin. Mahdi hymyili hänelle
kysyen: "Tahdotko juoda totuuden lähteestä?"... Sitten leijona katsoi
häneen kalliolta ja Linde antoi hänelle kiniiniä sanoen: "Riennä,
riennä, muuten tyttönen kuolee!" Vihdoin hän näki vain kalpeat,
rakkaat kasvot ja kaksi pientä kätöstä, jotka olivat ojennetut häntä
kohti.

Samassa hän nytkähti ja tuli tajuihinsa, sillä aivan hänen korvansa
juuressa kuului Nelin valittava kuiskaus:

-- Stas, vettä!

Tyttö odotti, kuten Kali ennen, vain häneltä pelastusta.

Mutta Stas oli kaksitoista tuntia sitten antanut Nelille viimeisen
pisaran vettä. Hän huudahti tuskasta, epätoivosta ja katkeruudesta
väräjävällä äänellä:

-- Oi Nel, olen ollut vain juovinani! Kolmeen päivään en ole saanut
pisaraakaan.

Hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja juoksi pois, jottei näkisi
tytön tuskaa. Hän juoksi pensaistoon eteensä katsomatta ja kaatui
voimattomana maahan. Hän oli aseeton. Leopardi, leijona, jopa suuri
hyeena olisi saanut hänestä helpon saaliin. Mutta Saba oli seurannut
poikaa ja alkoi ulvoa, ikäänkuin se olisi tahtonut kutsua jotakuta
auttamaan Stasia.

Stas makasi pitkän aikaa kuin kuollut. Vasta idän viileä tuulenhenki
virvoitti häntä hiukan. Stas kömpi istumaan ja koetti nousta
mennäkseen Nelin luo.

Viileä tuuli hengähti vielä kerran. Saba herkesi ulvomasta, kääntyi
itään päin ja alkoi vainuta. Yhtäkkiä se haukahti pari kertaa
matalalla, syvällä äänellä ja juoksi pois. Jonkin aikaa siitä ei
kuulunut mitään, mutta sitten alkoi taas hyvin kaukaa kuulua sen
haukahduksia.

Stas nousi seisomaan ja hoiperteli kankeilla jaloillaan. Tuskastaan
huolimatta hän oli huomannut, että koira oli käyttäytynyt omituisesti.

Vähän ajan kuluttua Saba palasi Stasin luo. Se oli kovin rauhaton,
katsoi poikaa silmiin, juoksi hänen ympärillään, vainusi, tarttui
vihdoin pojan nutun liepeeseen ja alkoi vetää leiristä poispäin.

Stas toipui kokonaan.

-- Mitä se nyt? ajatteli hän. -- Koira on joko menettänyt järkensä
janosta tai löytänyt vettä. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa sen
kuono olisi märkä. Ei siellä liene antilooppiakaan, koska sen ei
tehnyt mieli illalla syödä... Mikähän siellä on?...

Yhtäkkiä hänen sydämensä alkoi lyödä kovemmin...

-- Ehkä on tuuli tuonut sen sieraimiin ihmishajua... Ehkä on siellä
neekerikylä?...

Toivon kipinä antoi hänelle voimia. Hän juoksi leiriin, vaikka koira
koetti häntä estää; se olisi tahtonut viedä hänet päinvastaiseen
suuntaan.

Leirissä hänen silmänsä erotti Nelin valkoisen puvun ja hän kuuli
tytön heikon äänen, kompastui maassa makaavaan Kaliin, mutta ei
välittänyt siitä sen enempää. Hän riensi rakettilaatikon luo, avasi
sen, otti raketin, sitoi sen bambukeppiin, pisti kepin maahan pystyyn
ja sytytti raketin.

Samassa lensi punainen käärme vinkuen ja suhisten ilmaan. Stas katsoi
etäisyyteen. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.

Kului minuutti, kaksi kolme, neljä -- ei mitään! Pojan kädet
retkahtivat rennosti riippumaan, pää painui alas, ja sanomaton suru
kouristi hänen rintaansa.

-- Turhaan! Turhaan! kuiskasi hän. -- Minä menen istumaan Nelin
viereen, niin kuolemme yhdessä...

Kaukana, hyvin kaukana hopeahohteisessa yössä kohosi yhtäkkiä tulinen
rihma ilmaan ja hajosi kultaisiksi tähdiksi, jotka putosivat hitaasti
kuin kyyneleet maahan.

-- Pelastus! huusi Stas.

Ihmiset, jotka äsken makasivat puolikuolleina tasangolla, riensivät
nyt nopeasti yli ruohikon, halki kuivien pensaitten. Ensimmäistä
rakettia seurasi siellä kaukana toinen, kolmas. Kuului jo laukauksia.
Stas komensi miehensä ampumaan, ja kaukaa kuului yhä selvemmin
vastalaukauksia. Stas ja Nel riensivät ratsain tasangon yli
pelastusta kohti. Saba juoksi sivulla, King tömisti takana.

Leirit olivat monen kilometrin päässä toisistaan, mutta kun
molemmilta puolilta kiirehdittiin yhtaikaa toinen toistaan päin,
välimatka lyheni nopeasti. Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun saattoi
jo, ei ainoastaan kuulla, vaan vieläpä nähdä laukaukset. Jo lensi
raketti muutaman sadan askelen päästä ilmaan. Sitten näkyi muita
valoja, ja hetken kuluttua Stas seisoi neekeririvin edessä loimuavien
tulisoihtujen valossa.

Stas tunsi heidät ensi silmäykseltä. He olivat kapteeni Glen ja
tohtori Clary.



46


Kapteeni Glenin ja tohtori Claryn retkikunnan tarkoitus ei alkuaan
ollut etsiä Stasia ja Neliä. Se oli suuri ja hyvin varustettu
retkikunta, jonka Englannin hallitus oli lähettänyt tutkimaan
Kilimandsharo-vuoren pohjoisia rinteitä ja vuoren pohjoispuolella
olevia tuntemattomia seutuja.

Sekä kapteeni että tohtori olivat kuulleet, että lapset oli
ryöstetty Medinet-el-Fajumista, sillä he olivat lukeneet siitä sekä
englantilaisista että arabialaisista lehdistä. Mutta he otaksuivat,
että lapset joko olivat kuolleet tai joutuneet Mahdin vangeiksi;
yhtään eurooppalaista ei ollut siihen mennessä vielä vapautettu.

Clary, joka piti kovasti Nelistä, suri tytön kohtaloa. Mutta sekä
hän että Glen säälivät myös terhakkaa poikaa. He lähettivät tuon
tuostakin sähkösanoman Rawlisonille kysyen, oliko lapset jo löydetty.
Vasta viimeisen kieltävän vastauksen jälkeen he menettivät kaiken
toivonsa.

Retkikunta oli edennyt yhä kauemmaksi. Tutkittuaan Kilimandsharon
rinteitä ja senjälkeen Sabaka- ja Tana-jokien lähteitä sekä
Kenia-vuorta he lähtivät vielä pohjoisemmaksi ja joutuivat nyt
laajalle, autiolle tasangolle, jolla vain antiloopit asuskelivat.

Kolmen kuukauden rasittavan matkan jälkeen täytyi miehistön saada
levätä. Kun kapteeni oli löytänyt järven, jossa oli hyvää vettä,
hän käski pystyttää teltat sen rannalle ja ilmoitti kymmenen päivää
kestävän levon alkaneen.

Lepoajan kestäessä kapteeni ja tohtori joko metsästelivät
tai järjestelivät maantieteellisiä ja luonnontieteellisiä
muistiinpanojaan. Neekerit antautuivat heti mieliharrastukseensa --
laiskotteluun.

Eräänä päivänä näki Clary sansibarilaisten karavaanimiesten
töllistelevän korkeaan puuhun ja hokevan:

-- Ndege! Akuna ndege! Ndege? (Lintu? Ei lintu! Lintu?)

Tohtori oli hiukan likinäköinen. Hän käski tuoda kaukoputken teltasta
ja katsoi puuhun. Samassa levisi hänen kasvoilleen ihmetyksen ilme.

-- Hae kapteeni tänne, virkkoi hän neekerille.

Kapteeni tuli.

-- Katso, Glen! sanoi tohtori osoittaen puuhun. Kapteeni ei
hämmästynyt vähemmän kuin tohtori.

-- Leija! huudahti hän.

-- Niin, mutta neekerit eivät osaa tehdä leijoja. Mistä se on siis
voinut joutua tänne?

-- Tämäpä vasta kummallista!

-- Täytyy ottaa leija alas.

-- Ehkä vielä saamme tietää, mistä se on. Kapteeni antoi käskyn tuoda
leijan alas. Puu oli pari-, kolmekymmentä metriä korkea, mutta tuossa
tuokiossa olivat neekerit sen latvassa, toivat leijan varovasti
alas ja antoivat lääkärille. Tämä huomasi siinä ensi silmäyksellä
kirjoitusta.

-- Katsotaanpa, mitä siihen on kirjoitettu. Hän siristi silmiään ja
alkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat ja kätensä alkoivat
vavista.

-- Glen, sanoi hän, -- ota ja lue, niin saan kuulla, olenko
hourupäinen vai valehtelevatko silmäni!

Kapteeni otti bambusta tehdyn kevyen kehyksen, johon oli kiinnitetty
paperi, ja luki:

-- Nelly Rawlison ja Stanislaw Tarkowski, lähetetyt Khartumista
Fashodaan, Fashodasta itään, vapautuneet dervishien käsistä.
Kuukausia kestäneen matkan jälkeen saapuneet järvelle, joka on
Abessiniasta etelään. Kulkevat valtamerelle päin. Pyytävät pikaista
apua.

Leijan kulmassa oli pienillä kirjaimilla: "Tämä leija, N:o 54, on
lähetetty vuorelta, joka sijaitsee järven rannalla. Tästä järvestä
ei ole maantieteessä mainittu. Löytäjää pyydetään ilmoittamaan joko
kanavapäällikölle Port Saidiin tai kapteeni Glenille Mombasaan. --
Stanislaw Tarkowski."

Kapteenin lakattua lukemasta ystävykset katsoivat toisiinsa ääneti.

-- Mitä tämä on? kysyi Clary vihdoin.

-- Minä en voi uskoa silmiäni! vastasi kapteeni.

-- Siinä on selvästi kirjoitettu: "Nelly Rawlison ja Stanislaw
Tarkowski."

-- Aivan selvästi...

-- Onko mahdollista, että he voisivat olla jossakin näillä seuduilla?

-- Jumala on heidät pelastanut. Kaiketi he ovat jossakin täällä päin.

-- Mutta mistä me etsimme heitä?

-- Eikö leijassa ole enempää?

-- On siinä vielä jotakin, mutta se kohta on särkynyt puussa.
Tuskinpa siitä saa selvää.

Molemmat kumartuivat lukemaan, mutta vasta pitkän aikaa
tarkastettuaan he saivat kokoon lauseen: "Sadekausi on ohi."

-- Mitä se merkitsee? kysyi tohtori.

-- Poika on unohtanut ajanlaskun.

-- Hän tahtoo tällä tavalla ilmaista päivämäärän edes suunnilleen.
Olet oikeassa. Leijan lähettämisestä ei ole kovinkaan kauan.

-- Jos niin on, he saattavat olla lähellä.

He harkitsivat vielä jokaista sanaa. Koko juttu tuntui heistä
uskomattomalta, sillä kuinka lapset saattaisivat olla aivan
tuntemattomalla seudulla, joka on ainakin kuudensadan kilometrin
päässä meren rannalta. Lääkäri ja kapteeni olivat vähällä uskoa, että
jonkun lähetysretkikunnan oppilaat olivat, luettuaan arabialaisista
lehdistä lasten kohtalosta, laskeneet piloillaan leijoja ilmaan.
Mistä lapset olisivat saaneet paperia? Jos he olisivat saaneet sitä
joltakin karavaanilta, niin he olisivat liittyneet siihen. Kuinka he
olisivat voineet vapautua dervishien käsistä? Ja mikä kummallisinta,
kuinka he olisivat voineet pelastua nälkäkuolemasta, petoeläimiltä ja
villeiltä!

Kaikki nämä kysymykset jäivät vastausta vaille.

-- Minä en ymmärrä, minä en ymmärrä, sanoi Clary. -- Se mahtaa olla
oikein Jumalan ihme!

-- Varmasti, virkkoi kapteeni siihen. -- Mutta poika!... Sehän on
hänen ansionsa!

-- Hän ei ole jättänyt pikku tyttöä. Jumala häntä siunatkoon!

-- He pyytävät apua. Lepo on lopussa! Lähdetään heti liikkeelle!

Niin tapahtuikin. Kapteeni johti karavaanin koukerrellen eteenpäin
toivoen löytävänsä sammuneen nuotion tai muita jälkiä. Tällä tavalla
he kulkivat muutaman päivän. Sitten he saapuivat puuttomalle
tasangolle, jolla kasvoi vain lyhyttä ruohoa ja varpukasveja. Ystävät
tulivat levottomiksi. Tällaisella tasangolla saattoi kokonainen
karavaani joutua eksyksiin, saatikka sitten kaksi lasta, jotka, kuten
he luulivat, ryömivät kuin kaksi pientä hyönteistä ruohikossa.

Kului päiviä. Mikään ei johtanut lasten jäljille. Kapteeni ja lääkäri
olivat jo varmoja siitä, etteivät he löydä lapsia ainakaan elävinä.

Etsintää jatkettiin innokkaasti. Kapteeni lähetti partioita oikealle
ja vasemmalle. Näiltä hän sai kuulla, etteivät he löytäisi lapsia
ainakaan elävinä.

Mutta kun eräästä kymmenkunta metriä syvästä maanrepeämästä löytyi
sattumalta lähde, otettiin siitä vettä talteen niin paljon kuin
voitiin saada kulkemaan ja lähdettiin samoilemaan yhä kauemmaksi
erämaahan.

Tuli yö. Tehtiin muutamia nuotioita, mutta hornaa ei rakennettu,
koskei siihen ollut aineksia. Kapteeni ja lääkäri istuivat
kokoonpantavilla tuoleilla ja keskustelivat tupakoidessaan siitä,
mikä tällä hetkellä oli heidän sydäntään lähinnä.

-- Ei jälkeäkään! virkkoi Clary vihdoin. Tupakka paloi kihisten
piipuissa. Ympärillä levittelihe kalpea yö.

-- On jo myöhä, mutta minun ei tee mieleni käydä nukkumaan, lisäsi
Clary vähän ajan kuluttua. -- Minä ajattelen, että jos he vielä
elävät, harhailevat ympäristössä tässä kuutamoisessa yössä... ypö
yksinään... sellaiset lapset. Muistatko, Glen, sen pikku tytön
enkelimäisiä kasvoja?

-- Aivan hyvin. Minä en voisi niitä unohtaa.

-- Minä antaisin katkaista käteni, jos...

Hän ei ennättänyt puhua loppuun, sillä kapteeni Glen karkasi pystyyn,
ikäänkuin jokin olisi yhtäkkiä polttanut häntä.

-- Raketti!... kaukana! huusi hän. -- Raketti!

-- Raketti! toisti tohtori Clary.

-- Siellä lienee jokin karavaani...

-- ... joka on löytänyt lapset...

-- Paljon mahdollista -- äkkiä sinne!

-- Eteenpäin!

Kapteenin käskyt kajahtivat leirissä. Sansibarilaiset olivat tuossa
tuokiossa jalkeilla. Soihdut sytytettiin. Useampia raketteja ja
laukauksia ammuttiin vastaukseksi.

Kaukaa kuului vastalaukauksia. Oli varmaa, että siellä oli joku
eurooppalainen karavaani, joka jostakin tuntemattomasta syystä pyysi
apua.

Kapteeni ja lääkäri riensivät pelon ja heikon toivon kannustamina
eteenpäin. Löytävätkö he nyt lapset vai eivätkö? Tohtori ajatteli,
että jolleivät he löydä, ei auttaisi muu kuin ruveta etsimään lasten
ruumiita kuivista erämaista.

Puolen tunnin matkan jälkeen maa muuttui epätasaiseksi eikä voinut
enää nähdä kauemmas. Mutta he olivat niin lähellä, että saattoivat
kuulla hevosten töminää.

Vielä vähän aikaa -- ja kummulle ilmaantui ratsastaja, jonka sylissä
oli suuri valkoinen esine.

-- Soihdut ylös! komensi Glen.

Samassa ratsastaja pysähtyi ja huusi:

-- Vettä! Vettä!

-- Lapset! huusi tohtori Clary.

-- Vettä! huusi Stas yhä.

Poika työnsi tytön kapteenin käsiin ja hyppäsi satulasta alas, mutta
samassa hän alkoi horjua ja kaatui maahan kuin kuollut.



LOPPU


Kapteeni Glenin ja tohtori Claryn leirissä vallitsi rajaton ilo.
Mutta englantilaisten uteliaisuus joutui kovalle koetukselle. Oli
jo kyllin vaikea käsittää, että lapset saattaisivat omin neuvoin
kulkea suunnattomien erämaiden ja aarniometsäin halki Fashodasta
näille seuduille, mutta aivan mahdotonta oli tajuta, millä ihmeen
tavalla nuori puolalainen, jota sanottiin Stasiksi, oli suorittanut
tämän matkan, ja päälle päätteeksi johti eurooppalaisesti aseistettua
karavaania, johon kuului aurinkokatosta kantava elefantti, hevosia,
telttoja ja runsaat ruokavarat. Kapteeni levitteli ihmetyksestä
käsiään ja toisti tuon tuostakin:

-- Clary, paljon minä olen nähnyt, mutta tuollaista poikaa en ikinä!

Ja hyväntahtoinen tohtori lisäsi yhtä suuresti ihmetellen:

-- Ja hän on vapauttanut pikku tytön vankeudesta ja pelastanut hänet!

Sitten he kiiruhtivat telttoihin katsomaan, mitä lapsille kuului ja
nukkuivatko he hyvin.

Kun lapset olivat saaneet juoda ja syödä, he kävivät levolle ja
nukkuivat koko seuraavan päivän kuin kuolleet; heidän miehistönsä
samoin. Kapteeni Glen koetti saada Kalilta tietoja matkasta ja Stasin
teoista, mutta nuori neekeri raotti unisena vain toista silmäänsä ja
sanoi: "Suuri herra voi mitä hyvänsä..." Ja nukkui uudelleen.

Heidän täytyi, niin uteliaita kuin olivatkin, odottaa vielä
seuraavaan päivään.

Sillä välin kapteeni ja hänen ystävänsä neuvottelivat paluumatkasta
Mombasaan. He olivat kulkeneet kauemmaksi ja tutkineet suuremman
alueen kuin mitä olivat alkujaan ajatelleet ja päättivät siksi
palata heti takaisin. Kapteeni olisi mielellään tutkinut sen
tuntemattoman järven, josta Stas oli kirjoittanut leijaan, mutta
lasten terveyden tähden ja siksi, että lapset mahdollisimman pian
voitaisiin viedä kotiin, hän luopui aikeestaan. Lääkäri arveli, että
täytyi vielä levätä jollakin korkealla paikalla joko Kenialla tai
Kilimandsharolla. He päättivät lähettää vasta sieltä sanoman isille
ja kehoittaa heitä matkustamaan Mombasaan.

Kun he olivat levänneet tarpeeksi, he läksivät kolmantena päivänä
paluumatkalle.

Sinä päivänä lasten piti erota Kalista. Stas selitti Nelille,
kuinka itsekästä olisi viedä Kali Egyptiin. Hän sanoi tytölle, että
Egyptissä tai vaikkapa Englannissa Kalista tulisi vain palvelija,
jota vastoin hän kuninkaana kotimaassaan voisi levittää kristinuskoa
alamaistensa keskuuteen, poistaa wa-himalaisista pahat tavat ja tehdä
heistä kunnon ihmisiä. Melkein saman hän sanoi Kalille.

Erotessa he vuodattivat runsaasti kyyneleitä. Stas ei hävennyt sitä,
sillä olivathan he eläneet yhdessä niin monta hauskaa ja surullista
hetkeä. Stas ja Nel eivät ainoastaan pitäneet arvossa Kalin hyvää
sydäntä, vaan he rakastivat häntä vilpittömästi. Nuori neekeri oli
pitkän aikaa polvillaan "Bwana Kubwansa" ja hyvän "Mzimunsa" edessä.
Hän kääntyi kaksi kertaa takaisin saadakseen nähdä heidät vielä
viimeisen kerran, mutta sitten löi eron hetki, ja kaksi karavaania
läksi kumpikin omalle suunnalleen.

       *       *       *       *       *

Paluumatkalla Stas ja Nel kertoivat matkansa vaiheista. Stas oli
ennen Port Saidissa hiukan kerskailevainen, mutta nyt hänessä ei
huomannut sellaista. Hän oli kokenut ja kehittynyt niin paljon, että
ymmärsi tekojen aina olevan sanoja suurempia. Ja hänen tekonsa olivat
sitä paitsi kyllin suuret vaatimattomastikin kerrottuina. Lasten
kertoessa ystävykset näkivät hengessä ryöstön Medinet-el-Fajumista,
kauhean matkan kameleilla erämaan halki, Khartumin, Omdurmanin, joka
oli kuin helvetti, ja pahansuovan Mahdin. Kun Stas kertoi, mitä oli
sanonut Mahdille, kun ei tahtonut kieltää uskoaan, niin molemmat
ystävät nousivat ja puristivat Stasin kättä. Sitten kapteeni sanoi:

-- Mahdi ei elä enää!

-- Eikö Mahdi elä? kysyi Stas ihmetellen.

-- Ei elä, selitti tohtori. -- Hän on kuollut lihavuuteensa eli
toisin sanoen sydänhalvaukseen. Abdullah on astunut hänen sijaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo.

-- Mahdi ei suinkaan ajatellut lähettäessään meidät Fashodaan
kuolemaan, että kuolema korjaisi hänet ennen meitä... sanoi Stas. --
Mutta Abdullah on vielä julmempi kuin Mahdi.

-- Kapinat ja kahakat profeettaa vastaan ovatkin jo alkaneet, kertoi
kapteeni. -- Ennemmin tai myöhemmin romahtaa Mahdin pystyttämä
rakennus.

Myöhemmin Stas kertoi matkasta Fashodaan, vanhan Dinahin kuolemasta,
lähdöstä Fashodasta asumattomille seuduille ja Smainin etsimisestä.
Kun hän kertoi, kuinka hän oli ampunut leijonan ja heti sen jälkeen
Gebrin, Chamiksen ja molemmat beduiinit, niin kapteeni keskeytti
hänet huudahtaen: hyvä, ja puristi lujasti pojan kättä. Sitten
englantilaiset saivat kuulla, kuinka vaeltajat kesyttivät Kingin,
kuinka he asuivat ontossa puussa, sitten Nelin sairaudesta, Lindestä,
leijoista. Tohtori Clary, joka päivä päivältä kiintyi yhä lujemmin
pikku Neliin, kiihtyi niin kovasti kaikesta siitä, mikä oli uhannut
pikku tyttöä, että hänen tuon tuostakin täytyi vahvistaa itseään
rohtoryypyllä. Kun Stas sitten kertoi, kuinka Nel oli joutua julman
"wobon" tai "abasanton" uhriksi, niin tohtori otti tytön syliinsä
eikä pitkään aikaan päästänyt häntä ikään kuin olisi pelännyt jonkun
pedon vielä väijyvän tyttöä.

Mitä hän ja kapteeni ajattelivat Stasista, näkyy kahdesta
sähkösanomasta, jotka he Kilimandsharon juurelle saavuttuaan
toimittivat parin ratsastajan mukana Mombasaan sieltä edelleen
lähetettäviksi lasten isille. Toinen oli kirjoitettu varovasti,
jottei se herättäisi liiallista mielenliikutusta, ja osoitettu
Port Saidiin. Se kuului: "Lapsista hyviä tietoja; kiitos Stasin.
Matkustakaa Mombasaan." Toinen Adeniin osoitettu kuului: "Lapset
luonamme -- terveinä. Stas on sankari."

       *       *       *       *       *

He viipyivät viileillä ylängöillä Kilimandsharon juurella pari
viikkoa, sillä lääkäri oli määrännyt niin, jotta Nel ja Staskin
ennättäisivät täysin voimistua. Lapset ihmettelivät taivasta
tavoittelevaa Kilimandsharoa, jolla on kaikki maailman eri ilmanalat.
Ilta-auringon punertavassa valossa, kun alhaalla oli jo pimeä, hohti
ikuinen lumi vielä vuoren huipulla, ja koko vuori muistutti suuren
suurta alttaria. Tätä suurenmoista näkyä katsellessa lasten kädet
painuivat ristiin ja mielet kohosivat rukoukseen.

       *       *       *       *       *

Stasin huolet ja vaivat olivat olleet ja menneet. Mombasaan oli
vielä kuukauden matka. Tie kulki kauniin, mutta epäterveellisen
taweto-metsän läpi. Kuinka paljon helpompaa olikaan matkustaa hyvin
varustetussa karavaanissa tunnettua tietä pitkin kuin harhailla
oudossa erämaassa Kalin ja Mean kanssa! Kapteeni Glen oli nyt
vastuussa matkasta. Stas lepäsi tai metsästeli huvikseen.

       *       *       *       *       *

Niin varovaisesti kuin Port Saidiin lähetetty sähkösanoma olikin
kirjoitettu, se vaikutti niin tärisyttävästi, että Nelin isä oli
kuolla ilosta. Mutta myöskin Tarkowski, joka oli karaistunut mies,
lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa, ettei sanoma olisi petosta.
Kuinka paljon vaivaa molemmat isät olivatkaan nähneet saadakseen
edes tietää, olivatko lapset elossa! Rawlison oli lähettänyt
kokonaisia karavaaneja Sudaniin, ja Tarkowski oli arabialaiseksi
pukeutuneena henkensä uhalla tunkeutunut aina Khartumiin saakka --
turhaan. Ihmiset, jotka mahdollisesti olisivat voineet antaa heille
jonkinlaisia tietoja lapsista, olivat kuolleet rokkoon, nälkään tai
saaneet surmansa verisissä kahakoissa -- ja lapset olivat kadonneet
kuin maan alle! Vihdoin isät olivat menettäneet viimeisenkin toivonsa
ja elivät vain muistoista, varmoina, etteivät voineet elämältä enää
mitään odottaa ja että kuolema vasta yhdistäisi heidät rakastettuihin
lapsiin.

Ilo kävi yli voimien.

Mutta he olivat rauhattomia eivätkä voineet heti ymmärtää, miksi
sanoma tuli siltä puolelta Afrikkaa, nimittäin Mombasasta. He olivat
kuitenkin varmoja siitä, että tiedot lapsista olivat todella hyviä,
sillä muussa tapauksessa kapteeni ja tohtori eivät olisi rohjenneet
herättää heissä toivoa, vielä vähemmän käskeä heitä matkustamaan
Mombasaan.

Matkavalmistelut oli nopeasti suoritettu. Seuraavana päivänä molemmat
insinöörit ja Nelin opettajatar matkustivat jo Punaista merta pitkin
höyrylaivalla, joka kulki Adeniin, Mombasaan ja Sansibariin. Adenissa
he saivat toisen sähkösanoman: "Lapset ovat luonamme -- terveinä.
Stas on sankari."

Kun Rawlison oli lukenut tämän sähkösanoman, hän oli tulla hulluksi
ilosta. Hän puristi Tarkowskin käsiä ja sanoi: "Näetkö, Stas on
pelastanut tyttäreni. Häntä minä saan kiittää Nelin elämästä."

Tarkowski, joka ei tahtonut näyttää heikkouttaan, virkkoi vain:
"Niin, poika on käyttäytynyt miehuullisesti." Mutta kun hän oli
päässyt kajuuttaansa, hän rupesi itkemään ilosta.

       *       *       *       *       *

Löi vihdoin se hetki, jolloin lapset juoksivat isiensä syliin.
Rawlison nosti aarteensa käsivarrelleen, ja Tarkowski painoi pitkän
aikaa sankarillista poikaansa rintaansa vasten. Onnettomuudet
olivat nyt ohi -- kuin erämaan myrsky. Heidän elämänsä oli taas
oleva pilvetön ja onnekas. Suru ja ero kohottivat nyt iloa. Lapset
ihmettelivät, että isien hiukset olivat eron aikana harmaantuneet
niin paljon.

He palasivat erään ranskalaisen yhtiön komealla höyrylaivalla
takaisin Sueziin. Kun tieto lasten seikkailuista oli levinnyt
matkustajien keskuuteen, tuli Stasista kaikkien ihmettelyn ja
uteliaisuuden kohde.

Onnelliset isät ja lapset viihtyivät parhaiten suuressa kajuutassa,
jonka laivan kapteeni oli heille luovuttanut ja jossa lapset
yökylmällä yhä saivat kertoa matkastaan. Nel viserteli kuin
pikkulintu, ja kaikkien iloksi hän alkoi joka lauseensa sanalla "ja".
Isänsä polvella istuen tyttö puhui tähän tapaan: "-- -- Ja isä kulta!
Ja he varastivat meidät ja veivät kameleilla pois -- ja Gebr löi
minua -- ja Stas puolusti minua -- ja sitten me saavuimme Khartumiin
-- ja siellä kuoli niin paljon ihmisiä nälkään -- ja Stas teki työtä
saadakseen minulle taateleita -- ja sitten me olimme Mahdin luona --
ja Stas kieltäytyi luopumasta uskostaan -- ja Mahdi lähetti meidät
Fashodaan -- ja sitten Stas ampui leijonan ja kaikki me asuimme
ontossa puussa -- ja King oli meidän kanssamme -- ja minussa oli
kuumetta -- ja Stas paransi minut -- ja hän tappoi wobon -- ja hän
voitti samburulaiset -- ja hän oli aina niin hyvä minulle, isä kulta!"

Samalla tavalla Nel kertoi Kalista. Measta, Kingistä, Sabasta,
Linde-vuoresta, leijoista ja loppumatkasta.

Stas kertoi kaikesta asiallisesti. Kun hän tuli siihen kohtaan, jossa
kertoi Gebrin ja hänen matkakumppaniensa tuhosta, putosi raskas
taakka hänen sydämeltään. Poika arasteli ja katsoi levottomasti
isäänsä, mutta isä rypisti kulmakarvojaan, ajatteli hetken ja sanoi
päättävästi:

-- Ihminen ei ole kuoleman herra, mutta jos joku uhkaa sinun
isänmaatasi tai naisen henkeä, niin ammu kuula hänen kalloonsa äläkä
välitä siitä sen enempää.

       *       *       *       *       *

Jonkin ajan kuluttua Rawlison muutti Nelin kanssa Englantiin ja
asettui sinne asumaan. Tarkowski lähetti Stasin Aleksandriaan
kouluun, sillä siellä tiedettiin vähemmän hänen seikkailuistaan ja
teoistaan. Lapset kirjoittivat usein toisilleen, mutta kävi niin,
että kymmeneen vuoteen he eivät nähneet toisiaan. Päätettyään
koulunsa Stas kirjoittautui Zürichin teknilliseen korkeakouluun ja
oli suoritettuaan diplomi-insinööritutkinnon tunnelitöissä Sveitsissä.

Vasta kymmenen vuoden kuluttua, kun Tarkowski oli eronnut virastaan
kanavalla, hän ja Stas matkustivat Englantiin tervehtimään ystäviään.
Rawlison pyysi heitä viettämään kesän kanssaan talossaan lähellä
Hampton-Courtia. Nel oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja oli nyt
kaunis nainen. Stas ajatteli niin paljon viehättävää Neliä, että
rupesi vihdoin etsimään yksinäisyyttä.

Mutta silloin setä Rawlison eräänä päivänä laski kätensä nuoren
insinöörin olkapäille ja katsoen syvälle hänen silmiinsä sanoi
lämpimästi:

-- Sano minulle itse, Stas, onko maailmassa toista miestä, jolle
luottavaisemmin voisin luovuttaa aarteeni?

       *       *       *       *       *

Tarkowskit -- nuori aviopari -- viipyivät setä Rawlisonin kuolemaan
saakka Englannissa. Vuotta myöhemmin he läksivät pitkälle matkalle.
He matkustivat ensin Egyptiin. Mahdin ja Abdullahin valtakunta
oli hävinnyt. Kairosta Khartumiin oli rautatie. Niilin yläjuoksun
"suddit" oli perattu, niin että nuori pari pääsi mukavasti
höyrylaivoilla ei ainoastaan Fashodaan, vaan vieläpä aina suurelle
Viktoria-järvelle asti. Florence-nimisestä pikku kaupungista, joka
sijaitsee Viktorian rannalla, he ajoivat rautateitse Mombasaan.
Kapteeni Glen ja tohtori Clary olivat muuttaneet Nataliin, mutta King
eli vielä Mombasassa, jonka englantilaiset viranomaiset pitivät siitä
hyvää huolta. King tunsi heti vanhat ystävänsä ja tervehti etenkin
Neliä niin kovasti möristen, että lähimmät mangrovepuut vapisivat
kuin tuulessa. Se tunsi myöskin vanhan Saban, joka seurasi Neliä ja
Stasia kaikkialle.

Stas sai matkalla tietää, että Kali voi hyvin ja hallitsi Englannin
yliherruuden alaisena Rudolf-järven -- se on nyt Bassa Narokin
nimi -- eteläpuolella olevia alueita ja että hän oli kutsunut
maahansa lähetyssaarnaajia levittämään kristinuskoa villien heimojen
keskuuteen.

       *       *       *       *       *

Tämän matkan suoritettuaan nuoret palasivat Eurooppaan ja elivät
yhdessä Stasin vanhan isän kanssa kotonaan Puolassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erämaan halki" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.