Title: Kansa nousee
Author: Churchill, Winston
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kansa nousee" ***


KANSA NOUSEE

Kirj.

Winston Churchill


Englanninkielestä ["Savrola"] suomentanut

Toivo Wallenius



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1916.



SISÄLLYS:

     I. Valtiollinen merkkitapaus
    II. Valtion päämies
   III. Kansan mies
    IV. Lähetystö
     V. Salajuonia
    VI. Perustuslaillisista syistä
   VII. Hovitanssiaiset
  VIII. Tähtien tuikkeessa
    IX. Amiraali
     X. Taikasauva
    XI. Yön hetkinä
   XII. Sotaneuvottelu
  XIII. Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin
   XIV. Armeija
    XV. Yllätyksiä
   XVI. Kapina edistyy
  XVII. Palatsin puolustus
 XVIII. Akkunan ääressä
   XIX. Havainto-opetusta
    XX. Loppu lähenee
   XXI. Laivaston paluu
  XXII. Elämä palkitsee



I LUKU

Valtiollinen merkkitapaus


Oli satanut rankasti, mutta aurinko paistoi jälleen pilvien
repeämistä ja loi nopeasti vaihtuvia varjoja Lauranian kaupungin
kaduille, taloihin ja puutarhoihin. Kaikki kimalteli kosteana
päivänpaisteessa; tomu oli tahmautunut maahan, ilma tuntui
raikkaalta, puut näyttivät vehreiltä ja kiitollisilta. Tämä oli
ensimmäinen sade kesähelteiden jälkeen, ja siitä alkoivat nuo ihanat
syksysäät, jotka ovat tehneet Lauranian pääkaupungista taiteilijain,
sairaiden ja hekumoitsijain tyyssijan.

Sadekuuro oli ollut voimakas, mutta ei ollut saanut hajoitetuksi
väkijoukkoa, joka oli kerääntynyt isolle aukiolle parlamenttitalon
edustalle. Se oli tervetullut, mutta ei ollut muuttanut ihmisten
levotonta ja vihaista ilmettä; se oli kastellut läpikotaisin
viilentämättä heidän kiihtymystään. Ilmeisesti odotettiin jotain
merkkitapausta. Tuo upea rakennus, missä kansanedustajain oli tapa
kokoontua, näytti synkän tärkeältä, eivätkä sen ilmettä lieventäneet
voitonmerkit ja kuvapatsaat, joilla vanha ja taidetta rakastava
kansa oli koristanut sen julkisivun. Osasto tasavallan kaartin
keihäsratsumiehiä oli sijoitettu suurten portaiden juurelle, ja
melkoinen joukko jalkaväkeä suojeli leveätä tilaa pääoven edustalla.
Sotamiesten takana täytti kansa koko muun näyttämön. Ihmisiä
tunkeili aukiolla ja sinne johtavilla kaduilla; heitä oli kavunnut
lukuisille muistopatsaille, joita tasavallan taideaisti ja ylpeys
oli pystyttänyt muinaisten sankarien kunniaksi, ja nämä he peittivät
niin täydellisesti, että ne näyttivät eläviltä röykkiöiltä. Yksinpä
puillakin oli asujansa, ja näyttämön varrella kohoavien talojen
ja julkisten rakennusten akkunoissa ja katoilla oli tukuittain
katselijoita. Siinä oli suuri väkijoukko, ja se värisi jännityksestä.
Hurjat intohimot kuohuttivat tungosta, kuten vihurit pyyhältävät yli
myrskyisen meren. Siellä ja täällä ryhtyi naapuriensa yläpuolelle
kiivennyt mies pitämään puhetta niille, jotka olivat äänen kantaman
rajoissa, ja eläköön-huutoihin tai ulvontaan yhtyi tuhansia, jotka
eivät olleet kuulleet sanaakaan, mutta halusivat jollakin tapaa
purkaa ilmoille tunteensa.

Tämä oli suuri päivä Lauranian historiassa. Sisällissodan
päätyttyä kansa oli viisi pitkää vuotta sietänyt itsevaltaisen
hallinnon häpeää. Tietoisuus siitä, että hallitus oli voimakas,
sekä muisto menneistä mellakoista olivat vaikuttaneet syvästi
järkevämpiin kansalaisiin. Mutta alun pitäen oli kuulunut nurinaa.
Elossa oli vielä monta sellaista, jotka olivat käytelleet aseita
tappionpuolella siinä pitkällisessä taistelussa, joka oli päättynyt
presidentti Antonio Molaran voittoon. Muutamat olivat haavoittuneet
tai menettäneet omaisuutensa valtiolle, toiset olivat joutuneet
vankilaan, moni oli kadottanut ystäviä tai omaisia, jotka viimeiseen
henkäykseensä asti olivat yllyttäneet heltiämättä jatkamaan
taistelua. Hallitus oli aloittanut toimintansa leppymättömien
vihollisten keskuudessa, ja sen hallinto oli ollut ankaraa sortoa.
Vanha perustuslaki, johon kansalaiset olivat niin lujasti kiintyneet
ja josta he suuresti ylpeilivät, oli kumottu. Vedoten muka
vallitsevaan kapinallisuuteen presidentti oli kieltäytynyt kutsumasta
kansaa lähettämään edustajansa eduskuntaan, jota vuosisatojen
kuluessa oli pidetty kansalaisvapauden lujimpana varustuksena.
Niin tyytymättömyys kasvoi päivä päivältä, vuosi vuodelta.
Kansallispuolue, jonka ensinnä olivat muodostaneet vain tappiopuolen
harvat eloon jääneet jäsenet, oli paisunut valtion mahtavimmaksi
yhtymäksi, ja lopultakin se oli löytänyt johtajan. Kiihotustyö
suuntausi joka taholle. Pääkaupungin lukuisa ja levoton väestö oli
kauttaaltaan omaksunut uuden asian. Mielenosoitus oli seurannut
toistaan, katumeteleitä oli puhjennut tuhka tiheään, yksinpä
sotajoukossakin ilmeni levottomuuden oireita. Viimein presidentti
oli päättänyt suostua myönnytyksiin. Hallitus oli kuuluttanut,
että syyskuun 1. päivänä julkaistaisiin vaaliluettelot ja kansalle
suotaisiin tilaisuus tuoda ilmi toivomuksensa ja mielipiteensä.

Tämä lupaus oli tyydyttänyt rauhallisia kansalaisia. Havaiten
joutuneensa vähemmistöksi äärimmäiset olivat muuttaneet äänen sävyä.
Hallitus käytti silloin suotuisaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi
vangita useita kiihkeimpiä johtajia. Toiset, jotka olivat taistelleet
sodassa ja palanneet maanpaosta ottaakseen osaa kapinaliikkeeseen,
pakenivat henkensä kaupalla rajan taakse. Tarmokkaiden etsiskelyjen
tuloksena oli ollut melkoiset aselöydöt. Euroopan kansat, jotka
kiinnostuneina ja levottomin katsein tarkkasivat valtiollista
ilmapuntaria, olivat varmat siitä, että hallituksen voima oli
nousemassa. Mutta sillä välin kansa odotti äänetönnä ja jännittyneenä
lupauksen täyttymistä.

Lopulta oli toivottu päivä koittanut. Viranomaiset olivat
suorittaneet tarpeelliset valmistukset, joiden päätyttyä
seitsemänkymmentätuhatta miespuolista valitsijaa voitiin kutsua
antamaan äänensä. Kuten tapa määräsi, oli presidentin mieskohtaisesti
merkittävä kehotuskirjelmä uskollisille kansalaisille.
Vaalivaltakirjat oli annettava pääkaupungin ja maaseudun eri
vaalipiireille, ja niiden, joille vanha laki soi äänestysoikeuden,
oli sitten määrä lausua tuomionsa siitä henkilöstä, jota
kansanvaltaiset katkerassa vihassaan nimittivät diktaattoriksi.

Juuri tätä hetkeä väkijoukko nyt odotteli. Vaikka aika ajoin
kohosikin eläköön-huutoja, odoteltiin enimmäkseen äänettöminä.
Yksinpä silloinkin, kun presidentti oli ajanut senaattiin, oli kansa
pidättynyt huutamasta; sen silmissä hän aikoi nyt luopua vallastaan,
ja se sovitti kaiken. Ajan pyhittämät tavat, vanhastaan rakastetut
lait saatettaisiin jälleen voimaan, ja vielä kerran pääsisi
kansanvaltainen hallinto voitolle Lauraniassa.

Äkkiä ilmestyi portaiden yläpäähän kansan nähtäviin nuori mies puku
epäjärjestyksessä ja kasvot kiihtymyksestä punoittavina. Hän oli
Moret, muuan kansallisneuvoston jäseniä. Viipymättä väkijoukko tunsi
hänet, ja siitä kohosi voimakas eläköön-huuto. Useat, jotka eivät
voineet häntä nähdä, yhtyivät huutoon, joka kaikuen kantautui aukion
yli kansakunnan tyytyväisyyden ilmauksena. Hän viittoili rajusti,
mutta hänen sanansa, jos hän edes puhuikaan, hukkuivat melskeeseen.
Häntä seurasi kiireesti toinen mies, muuan ovenvartija; tämä laski
kätensä hänen olkapäälleen, näytti puhuvan vakavasti ja veti hänet
takaisin sisäänkäytävän varjoon. Väkijoukko hurrasi yhä.

Ovesta ilmestyi kolmas henkilö, kunnallisviranomaisen asua käyttävä
vanhus. Hän astui tai oikeammin hoippui raukeana portaita myöten
vaunuihin, jotka oli ajettu esille häntä kohtaamaan. Jälleen kaikui
hurraa-huutoja: "Godoy! Godoy! Hyvä, Godoy! Kansan puoltaja! Eläköön!
Eläköön!"

Hän oli pormestari, Uudistuspuolueen voimakkaimpia ja arvokkaimpia
jäseniä. Hän nousi vaunuihin ja ajoi sotamiesten suojeleman avoimen
paikan halki väkijoukkoon, joka yhä hurraten antoi kunnioittavasti
tilaa.

Vaunut olivat avoimet, ja silminnähtävästi vanhuksen oli vallannut
tuskallinen mielenliikutus. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu
vääristyi surun ja suuttumuksen ilmeeksi, koko vartaloa vapisutti
tukahutettu mielenkuohu. Väkijoukko oli tervehtinyt häntä suosiota
osoittaen, mutta herkkätajuisena se joutui ymmälle hänen oudosta
ulkomuodostaan ja tuskallisista katseistaan. Ihmiset tunkeilivat
hänen vaunujensa ympärille huudellen: "Mitä on tapahtunut? Onko
kaikki kunnossa? Puhukaa, Godoy, puhukaa!" Mutta hän ei ollut
kuullakseen, vaan käski kiihkosta väristen ajurin jouduttaa kulkua.
Kansa väistyi verkalleen, nyrpeänä, miettiväisenä, ihmisten lailla,
jotka tekevät kohtalokkaan päätöksen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin
turmiollista, odottamatonta, ikävää; mitä se oli, sen halusi jokainen
levottomana saada tietoonsa.

Ja sitten alkoi levitä hurjia huhuja. Presidentti oli kieltäytynyt
vahvistamasta kutsukirjeitä; hän oli tehnyt itsemurhan; sotaväki
oli saanut käskyn ampua; vaaleja ei kaikesta huolimatta
toimitettaisikaan; Savrola oli vangittu -- yllätetty itse senaatissa,
sanoi joku, murhattu, lisäsi toinen. Väkijoukon melske muuttui
kumeaksi, epäsointuisaksi yltyvän suuttumuksen mörinäksi.

Lopulta saatiin vastaus. Aukion varrella kohosi rakennus, jonka vain
kapea katu erotti eduskuntatalosta, ja tämän kadun oli sotaväki
pitänyt liikenteelle vapaana. Sen parvekkeelle ilmestyi nyt äskeinen
nuori mies, kansallisneuvos Moret, ja hänen saapumisensa oli kuin
merkki, joka sai hurjat, levottomat huudot myrskyn tavoin puhkeamaan
esiin ihmismerestä. Hän kohotti kättään hiljaisuutta vaatien, ja
tuokion kuluttua lähinnä seisovat saattoivat jo kuulla hänen sanansa.
"Teidät on petetty -- sydämetöntä kavallusta -- toiveet, joita olemme
hautoneet, on murskattu -- kaikki on ollut turhaa -- kavallettu!
kavallettu! kavallettu!" Hänen puheestaan kantautui palasia kauas
kiihtyneeseen väkijoukkoon, ja sitten hän huusi ilmoille lauseen,
jonka tuhannet kuulivat ja vielä useammat tuhannet toistivat.
"Kansalaisluettelo on silvottu, ja siitä on pyyhitty pois enemmän
kuin toinen puoli valitsijoita. Käy telttoihisi, oi sinä Lauranian
kansa!"

Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus, ja sitten laumasta kohosi valtaava
raivon, pettymyksen ja päättäväisyyden huokaus.

Samassa portaiden juurelle siirtyivät presidentin vaunut neljän
hevosen vetäminä, tasavallan livreeseen pukeutuneiden eturatsastajien
ja keihäsratsumiesten ympäröiminä. Parlamenttitalosta ilmestyi
näkyviin merkkihenkilö. Hänellä oli yllään Lauranian armeijan
loistava sinivalkoinen kenraalin puku, rinnassa kimalteli kunnia- ja
ritarimerkkejä, hänen terävät, voimakkaat kasvonsa olivat ilmeeltään
varsin rauhalliset. Hän pysähtyi hetkeksi, ennenkuin laskeutui
vaunujen luo, ikäänkuin suodakseen väkijoukolle tilaisuuden viheltää
ja ulvoa kyllikseen, ja näytti välinpitämättömänä keskustelevan
seuralaisensa, sisäasiainministeri Louvet'n kanssa. Pari kertaa hän
viittasi kuohuvaan väkijoukkoon ja astui sitten hitaasti portaita
myöten. Louvet oli aikonut seurata häntä, mutta kuuli kansan
melskeen ja muisti, että hänellä oli vielä senaatissa tehtäviä,
joita ei käynyt siirtäminen tuonnemmaksi; toinen jatkoi matkaansa
yksinään. Sotamiehet tekivät kunniaa aseillaan. Väkijoukosta kohosi
raivokas ulvonta. Muuan ratsastava upseeri, joka istui satulassaan
liikkumattomana, järkkymättömänä koneena, kääntyi komentaen erään
aliupseerin puoleen. Useita komppanioita jalkaväkeä marssi esiin
eduskuntatalon oikeanpuoleiselta sivukadulta, asettuen riviin
aukealle paikalle, jonka väkijoukko oli nyt osittain vallannut.

Presidentti nousi vaunuihinsa, jotka lähtivät heti nopeasti
liikkeelle, etujoukkona kokonainen puolieskadroona keihäsratsumiehiä.
Niin pian kuin vaunut ennättivät aukean paikan reunalle, teki
väkijoukko rynnäkön niitä kohti. Saattue sulkeutui renkaaksi.
"Takaisin!" huusi muuan upseeri, mutta hänestä ei välitetty.
"Lähdettekö liikkeelle vai pitääkö meidän antaa vauhtia?" virkkoi
äreämpi ääni. Väkijoukko ei väistynyt tuumaakaan. Vaara oli uhkaava.
"Petturi! Väärentäjä! Valehtelija! Tyranni!" huusivat ihmiset,
lisäten vielä sarjan sanoja, jotka ovat liian raakoja toistettaviksi.
"Anna meille takaisin oikeutemme -- sinä olet varastanut ne!"

Ja sitten joku laukaisi väkijoukon takana revolverin ilmaan. Se
vaikutti sähkön lailla. Ratsumiehet laskivat keihäänsä tanaan
ja syöksyivät eteenpäin. Joka taholla kohosi kauhun ja raivon
huudahduksia. Kansa pakeni ratsuväen tieltä; muutamia kaatui
maahan ja polkeutui kuoliaaksi, toisia kaatoivat hevoset kumoon
ja tallasivat jalkoihinsa, muutamia lävistivät sotamiehet
keihäillään. Se oli kamala kohtaus. Takana olevat heittivät kiviä,
ja muutamat ampuivat umpimähkään revolvereilla. Presidentti pysyi
järkkymättömänä. Suorana ja pelkäämättömänä hän tuijotti melskeeseen,
kuten ihmiset tuijottavat kilpa-ajoon, josta eivät ole lyöneet
vetoa. Häneltä iskettiin hattu päästä ja poskea pitkin tihkuva
verijuova osoitti, mihin kivi oli osunut. Tuokion ajan näytti tulos
epävarmalta. Väkijoukko saattoi rynnäköllä vallata vaunut ja sitten
-- joutua roskaväen raadeltavaksi! Olihan olemassa muitakin ja
miellyttävämpiä kuolemantapoja. Mutta kuriin tottunut sotaväki voitti
kaikki esteet, miehen käytös tuntui lamauttavan hänen vihollisiaan,
ja väkijoukko alkoi väistyä yhä ulvoen ja karjuen.

Sillä välin upseeria, joka johti parlamenttitalon äärelle sijoitettua
jalkaväkeä, alkoi huolestuttaa yhä uudistuva hyökkäys, jonka hän näki
kohdistuvan presidentin vaunuja vastaan. Hän päätti johtaa huomion
toisaalle. "Meidän on pakko ampua", hän virkkoi majurille, joka
seisoi vieressä.

"Mainiota", vastasi tämä upseeri; "siten saamme tilaisuuden päättää
ne kokeilut, joita olemme tehneet pehmeäkärkisillä luodeilla.
Kerrassaan arvokas koe!" Ja sitten hän kääntyi sotamiesten puoleen
antaen useita määräyksiä.

"Jotensakin kallis", vastasi eversti kuivasti; "ja puoli komppaniaa
riittää, majuri".

Kuului lukkojen rasahdus, kun kiväärit panostettiin. Sotaväen
edessä seisova joukko pyrki mielettömänä kamppaillen pakoon
uhkaavaa luotiryöppyä. Yksi ainoa mies, olkihattuinen, säilytti
mielenmalttinsa. Hän syöksyi eteenpäin. "Jumalan tähden, älkää
ampuko!" hän huusi. "Olkaa sääliväisiä! Me hajaannumme."

Syntyi hetkellinen seisahdus, sitten kajahti terävä komennus ja
voimakas räjähdys kiljahdusten säestämänä. Olkihattuinen mies
taipui taaksepäin ja kaatui maahan; toisiakin lysähti kokoon ja jäi
paikalleen kummallisiin asentoihin vääntyneinä. Kaikki muut pakenivat
paitsi sotilaat; onneksi aukiolta johti monta katua, ja muutaman
minuutin kuluttua se oli melkein tyhjentynyt. Presidentin vaunut
tunkeutuivat pakenevan väkijoukon halki palatsin portille, jota
vieläkin suurempi joukko sotamiehiä vartioksi, ja vierivät turvaan.

Kaikki oli nyt päättynyt. Väkijoukon rohkeus oli murtunut ja
Perustuslaki-aukion laaja pinta oli melkein autiona. Neljäkymmentä
ruumista ja muutamia tyhjiä patruunia virui maassa. Ne olivat kaikki
näytelleet osansa inhimillisen kehityksen historiassa ja menettäneet
merkityksensä elävien parissa. Siitä huolimatta sotamiehet poimivat
maasta tyhjät patruunat, ja ennen pitkää saapui joukko poliiseja
kuormarattaineen kuljettaakseen pois kaiken muun, ja Lauraniassa
vallitsi jälleen rauha.



II LUKU

Valtion päämies


Vaunut kulkivat saattueineen vanhasta portista ja vierittyään
avaran pihan poikki pysähtyivät palatsin pääovelle. Presidentti
astui maahan. Hän oli täysin selvillä siitä kuinka tärkeätä oli
säilyttää armeijan suosio ja kannatus, ja viipymättä hän nyt astui
keihäsratsumiehiä johtavan upseerin luo. "Toivottavasti ei kukaan
teidän väestänne ole haavoittunut?" hän kysyi.

"Ei vaarallisesti, kenraali", vastasi luutnantti.

"Te komensitte joukkoanne hyvin älykkäästi ja rohkeasti. Se pidetään
muistissa. Mutta helppoa on johtaa urhoollisia miehiä; heitä ei
unohdeta. Ah, eversti, teette aivan oikein tullessanne luokseni.
Aavistin tyytymättömien kerrosten panevan toimeen levottomuuksia,
niin pian kuin saataisiin tietää, että me olemme yhä edelleen
päättäneet pitää yllä lakia ja järjestystä valtiossa." -- Nämä
viimeiset sanat lausuttiin tummalle, vaskenkarvaiselle miehelle,
joka oli kiireesti astunut pihaan eräästä sivuportista. Eversti
Sorrento, sillä se oli tulijan nimi, oli poliisin sotilaspäällikkö.
Tämän tärkeän toimen ohella hän suoritti tasavallan sotaministerin
velvollisuudet. Tämän yhdistelmän avulla siviilivaltaa voi tukea
sotilasmahdilla perin tehokkaasti ja vitkastelematta, milloin
se oli välttämätöntä tai kävi suotavaksi ryhtyä voimakkaihin
toimenpiteisiin. Sellainen järjestelmä soveltui erinomaisesti
niihin aikoihin. Tavallisesti Sorrento oli tyyni ja ylevän kylmä.
Hän oli ollut mukana monessa taistelussa ja sellaisessa sodassa,
missä armo on tuntematonta, oli useat kerrat haavoittunut, ja häntä
pidettiin urhoollisena ja tunteettomana miehenä. Mutta kansanjoukon
keskittyneessä raivossa on jotain kaameata ja everstin käytös
ilmaisi, ettei hän ollut välinpitämätön sitä kohtaan.

"Oletteko haavoittunut, herra presidentti?" hän kysyi huomatessaan
päämiehensä kasvot.

"Se ei merkitse mitään -- vain kivestä; mutta kansa oli kerrassaan
väkivaltainen. Joku oli yllyttänyt sitä; olin toivonut pääseväni
pois, ennenkuin uutinen ennätti levitä. Kuka kävi heille puhumassa?"

"Moret, kansallisneuvos, puhui hotellin parvekkeelta. Kerrassaan
vaarallinen mies! Hän kertoi kansalle, että se oli petetty."

"Petetty? Mikä julkeus! Epäilemättä sellaista puhetta tarkoitetaan
Perustuslain 20. osastossa: _Yllyttäminen väkivaltaisiin tekoihin
valtion päämiestä kohtaan väärin tulkitsemalla tai muulla tavoin_."
Presidentti oli hyvin perehtynyt sellaisiin lakipykäliin, joiden
tarkoituksena oli lujittaa toimeenpanevaa valtaa. "Antakaa vangita
hänet, Sorrento. Emme voi sallia, että hallituksen majesteettia
loukataan rankaisematta -- tai malttakaa, kenties olisi viisaampaa
menetellä jalomielisesti nyt, kun asia on ratkaistu. En halua juuri
tällä haavaa syytettä hallituksen taholta." Sitten hän lisäsi
kuuluvammalla äänellä: "Tämä nuori upseeri, eversti, suoritti
velvollisuutensa erittäin päättäväisesti -- hän on oivallinen
soturi. Olkaa niin hyvä ja pitäkää huolta siitä, että se merkitään
muistiin. Ylenemisessä olisi aina otettava huomioon ansiot eikä ikä,
palvelukset eikä palvelusaika. Me emme unohda teidän käytöstänne,
nuori mies."

Hän nousi portaita ja astui palatsin eteishalliin, jättäen
luutnantin, kaksikolmatta-vuotiaan nuorukaisen, mielihyvästä ja
kiihtymyksestä punehtuneena rakentamaan rohkeita unelmia tulevista
merkkitehtävistä ja menestyksestä.

Eteishalli oli tilava ja rakenteeltaan sopusuhtainen. Se oli
koristettu Lauranian puhtaimpaan tyyliin, ja tasavallan vaakuna oli
sovitettu kaikkialle. Pylväät olivat vanhaa marmoria, ja koollaan
sekä värillään ne todistivat menneiden aikojen varallisuutta
ja loistoa. Ruudukas lattiakiveys oli laadittu miellyttävään
malliin. Seinien huolelliset mosaikkilaitteet esittivät kohtauksia
kansallishistoriasta; siinä oli kuvattuna kaupungin perustaminen,
vuoden 1370 rauha, Suur-Mogulin lähettiläiden vastaanotto, Brotan
voitto, kuoleva Sandanho, ylevä patriootti, joka mieluummin heitti
henkensä kuin taipui muodollisesti loukkaamaan perustuslakia.
Ja sitten, myöhempiin aikoihin siirtyen, seinät esittivät
parlamenttitalon rakentamista, Cape Cherontan merivoittoa ja lopuksi
sisällissodan päättymistä vuonna 1883. Eteishallin kummallakin
sivulla kumpuili syvennyksessä pronssinen suihkukaivo palmujen ja
sananjalkojen ympäröimällä, levittäen silmää ja korvaa virkistävää
viileyttä. Pääovea vastapäätä oli leveä porraskäytävä johtaen
juhlahuoneistoon, jonka ovia peittivät tulipunaiset verhot.

Porraskäytävän yläpäässä seisoi muuan nainen. Hänen kätensä nojasivat
marmorikaiteisiin; hänen valkoinen pukunsa muodosti miellyttävän
vastakohdan heleänväriselle verhotaustalle. Hän oli erittäin kaunis,
mutta kasvoilla oli säikähtynyt ja levoton ilme. Naisen tapaan hän
teki kolme kysymystä samalla haavaa. "Mitä on tapahtunut, Antonio?
Onko kansa noussut kapinaan? Miksi on ammuttu?" Hän seisahtui arkana
portaiden yläpäähän, ikäänkuin peläten laskeutua alemmaksi.

"Kaikki on hyvin", vastasi presidentti viralliseen tapaansa.
"Muutamat tyytymättömät rupesivat metelöimään, mutta tämä meidän
everstimme on ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin, ja nyt on
järjestys taasen vallalla, rakkaani." Kääntyen sitten Sorrentoon hän
jatkoi: "Mahdollisesti vallattomuus uudistuu. Sotaväki on pidätettävä
kasarmeissaan, ja te voitte antaa miehille ylimääräisen päivärahan,
jotta voivat juoda lasin tasavallan menestykseksi. Asettakaa
kaksinkertaiset vahdit, ja parasta olisi määrätä kaduille patrulleja
yön ajaksi. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, niin löydätte minut
täältä. Hyvää yötä, eversti." Hän nousi muutaman askelman, ja
juhlallisesti kumartaen sotaministeri kääntyi ja poistui hallista.

Nainen astui portaita alas ja he kohtasivat toisensa puolivälissä.
Presidentti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja hymyili hellästi;
seisoen askelmaa korkeammalla nainen kumartui eteenpäin ja suuteli
häntä. Se oli miellyttävä, joskin muodollinen tervehdys.

"Niin", presidentti sanoi, "me olemme suoriutuneet tästä päivästä
hyvin, rakkaani. Mutta kuinka kauan tätä saattaa kestää, sitä
en tiedä; vallankumoukselliset näyttävät käyvän päivä päivältä
voimakkaammiksi. Meillä oli juuri nyt varsin vaarallinen tilanne
tuolla aukiolla; mutta tällä haavaa juttu on päättynyt."

"Minä olen ollut niin levoton", virkkoi nainen, ja sitten, huomaten
vasta nyt hänen verisen otsansa, hän hätkähti. "Mutta sinä olet
haavoittunut."

"Se ei merkitse mitään", sanoi presidentti. "Kansa heitteli kiviä; no
niin, me käytimme luoteja -- ne ovat tehoisampia todistuskappaleita."

"Mitä tapahtui senaatissa?"

"Kuten tiedät, olin odottanut ikävyyksiä. Ilmoitin puheessani, että
vaikka tilanne vielä olikin sekava, olimme kuitenkin päättäneet
palauttaa tasavallan vanhan perustuslain, mutta oli käynyt
välttämättömäksi poistaa luettelosta tyytymättömät ja kapinalliset.
Pormestari otti sen laatikosta, ja ne polkivat toisiaan varpaille
päästäkseen näkemään äänestäjäin kokonaismäärää eri vaalipiireissä.
Nähdessään kuinka suuresti ne olivat supistuneet, he olivat perin
suutuksissaan. Godoy oli aivan sanaton; se mies on aika hölmö. Louvet
ilmoitti, että tämä oli katsottava vain kokeeksi ja että äänioikeutta
laajennettaisiin, kunhan päästäisiin vakiintuneempiin oloihin; mutta
ne ulvoivat raivosta. Niin, ellei siellä olisi ollut ovenvartijoita
ja muutamia kaartilaisia, luulen että he olisivat käyneet minun
kimppuuni itse eduskuntasalissa. Moret pui minulle nyrkkiään --
naurettava aasi -- ja syöksyi puhumaan roskajoukolle pötyä?"

"Entä Savrola?"

"Oh, Savrola -- hän pysyi vallan tyynenä; hän nauroi nähdessään
luettelon. 'Tässä on kysymys vain muutamasta kuukaudesta', hän sanoi;
'minua kummastuttaa, että te luulette sen kannattavan'. Sanoin, etten
ymmärtänyt häntä, mutta siitä huolimatta hän ilmaisi totuuden." --
Tarttuen sitten vaimonsa käteen hän nousi verkalleen ja mietteissään
portaita.

Mutta vähän on julkisuuden miehelle suotu lepoa sisäisten häiriöiden
aikana. Tuskin oli Molara ennättänyt portaiden päähän ja astunut
vastaanottohuoneeseen, kun vastakkaisesta ovesta tuli muuan mies
häntä vastaan. Tämä oli pienikasvuinen, tumma ja varsin ruma,
kasvot iän ja kamarielämän kurtistuttamat. Niiden kalpeus kävi
sitä silmäänpistävämmäksi, koska sekä tukan että viiksien väri oli
punertavaa mustaa, jota luonto ei koskaan kykene luomaan. Kädessään
hän kantoi isoa paperikääröä, jonka hänen pitkät ja laihat sormensa
olivat huolellisesti jakaneet eri osastoihin. Mies oli presidentin
sihteeri.

"Mitä nyt, Miguel?" kysyi presidentti; "onko teillä papereita minua
varten?"

"On, herra presidentti; mutta muutama minuutti riittää kyllä. Teillä
on ollut jännittävä päivä; olen iloinen siitä, että se on päättynyt
onnellisesti."

"Eihän se ole ollut vailla mielenkiintoa", virkkoi Molara väsyneesti.
"Mitä teillä siinä on?"

"Useita ulkomaanasioita. Suur-Britannia on lähettänyt kirjelmän
afrikkalaisen siirtokuntamme eteläpuolella olevan toiminta-alueen
johdosta, ja ulkoasiainministeri on luonnostanut siihen vastauksen."

"Oh, ne englantilaiset -- aina ne pyrkivät anastamaan ja
vallitsemaan! Mutta meidän täytyy pysyä lujina. Minä aion säilyttää
tasavallan alueet koskemattomina kaikista vihollisista, sisäisistä
tai ulkoisista huolimatta. Me emme voi lähettää liikkeelle
sotajoukkoja, mutta, jumalan kiitos me osaamme sepittää kirjelmiä.
Onko se kyllin lujaksi laadittu?"

"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse olla huolissaan. Me olemme
puolustaneet oikeuksiamme mitä tehokkaimmin; siitä tulee suuri
siveellinen voitto."

"Toivon, että siitä koituu niin hyvin aineellista kuin siveellistäkin
etua. Se maa on rikas; se tuottaa kultaa, ja se riittää selittämään
kirjelmän. Tietysti meidän täytyy vastata ankarasti. Mitä muuta?"

"Tässä on muutamia armeijaa koskevia papereita, valtakirjoja ja
virkaylennyksiä, herra presidentti", virkkoi Miguel hypistellen
erästä erikoista tukkua, joka oli sovitettu peukalon ja etusormen
väliin. "Sitten on vahvistettavia tuomioita, luonnos Morgonin tulo- ja
menoarvioksi presidentin lausuntoa varten sekä pari vähäisempää
asiaa."

"Hm, pitkä juttu! No hyvä, tulen katsomaan. Rakkaani, tiedäthän,
kuinka paljon minulla on puuhaa. Me tapaamme toisemme illallisilla.
Ovatko kaikki ministerit luvanneet saapua?"

"Kaikki muut paitsi Louvet, Antonio. Hän ei ennätä toimiltaan."

"Toimiltaan, joutavia! Hän pelkää liikkua kadulla öiseen aikaan.
Pelkuruus on kerrassaan surkeata! Nyt hän menettää hyvät illalliset.
Kello kahdeksalta siis, Lucil." -- Ja nopein, varmoin askelin hän
astui sisään virkahuoneensa pienestä ovesta sihteerinsä seuraamana.

Rouva Lucil Molara jäi hetkeksi seisomaan suureen vastaanottosuojaan
Sitten hän siirtyi akkunan luo ja astui ulos parvekkeelle. Hänen
eteensä avautui sanomattoman ihana näky. Palatsi kohosi korkealla
kunnaalla, joten siitä näki laajalle yli koko kaupungin ja sataman.
Aurinko oli vaipunut matalalle kohti taivaanrantaa, mutta talojen
seinät hohtivat yhä vielä huikaisevan valkoisina. Punaisten ja
sinisten tiilikattojen lomissa pistäytyi tuhka tiheään esiin
puutarhoja ja puistikkoja, joiden vihreät ja solakat palmut
viihdyttivät ja miellyttivät silmää. Pohjoisessa kohosivat senaatin
ja parlamenttitalon rakennukset majesteettisina ja mahtavina. Lännen
puolella sijaitsi satama aluksineen ja suojalinnakkeineen. Ulompana
kellui muutamia sotalaivoja, ja joukko valkopurjeisia pursia hohti
kimmeltävinä pisteinä Välimeren laineilla, jotka olivat jo alkaneet
vaihtaa sinensä päivänlaskun loistavampiin väreihin.

Seisoessaan siinä syysillan kuulakkaassa valaistuksessa hän näytti
jumalallisen ihanalta. Hän oli ennättänyt siihen ikäkauteen,
jolloin tyttömäisen kauneuden suloihin on liittynyt naisellisen
älyn viehättävyys. Hänen virheettömät piirteensä kuvastivat hänen
mieltänsä, ja jokainen mielenliikutus, jokainen mieliala loihti
niille eloisan ilmehikkyyden, joka on suurin naisen suloista.
Hänen solakka vartalonsa oli vaistomaisen sulava, ja sitä verhoava
melkein klassillinen puku tehosti hänen ihanuuttaan ja oli täysin
sopusoinnussa hänen ympäristönsä kanssa.

Hänen kasvoissaan oli jotakin, mikä vihjasi epämääräiseen
kaipaukseen. Lucil oli mennyt naimisiin Antonio Molaran kanssa
lähes viisi vuotta sitten, jolloin tämä oli voimansa ja valtansa
kukkulalla. Hänen perheensä oli kuulunut Molaran lujimpain
kannattajain joukkoon, ja isä ja veli olivat menettäneet henkensä
Soraton taistelukentällä. Onnettomuuden ja murheen murtamana hänen
äitinsä eli vain kyllin kauan luovuttaakseen tyttärensä heidän
mahtavimman ystävänsä hoivaan, ja tämä oli sama kenraali, joka
oli pelastanut valtion ja ryhtynyt sitä hallitsemaan. Hän oli
suostunut tehtävään ensin velvollisuudentunteesta niitä kohtaan,
jotka olivat uskollisesti seuranneet hänen tähteään, mutta myöhemmin
toisistakin vaikuttimista. Ennenkuin kuukausi oli kulunut, hän oli
rakastunut tuohon kauniiseen tyttöön, jonka Onnetar oli opastanut
hänen luokseen. Tyttö ihaili hänen uljuuttaan, hänen tarmoaan ja
kykyään; eikä ollut vaikuttamatta myöskään se loistava asema,
jonka hän oli saavuttanut; hän tarjosi rikkautta ja korkean
yhteiskunnallisen sijan -- melkein valtaistuimen, ja sitä paitsi
hän oli komea mies. Lucil oli kolmenkolmatta vanha, kun he menivät
naimisiin. Kuukausimääriä hänen elämänsä oli ollut varsin uutteraa.
Vastaanotot, tanssiaiset ja kutsut olivat täyttäneet talvikauden
keskeytymättömällä seurustelutyöllä. Muukalaiset ruhtinaat olivat
käyneet kunnioittamassa häntä, ei vain Euroopan suloisimpana naisena,
vaan myöskin tärkeänä valtiollisena tekijänä. Hänen salonkiinsa
kokoontui mitä kuuluisimpia miehiä joka maasta. Valtiomiehet,
soturit, runoilijat ja tiedemiehet olivat palvoneet häntä. Hän
oli ottanut osaa valtiollisiin asioihin. Leppeät ja kohteliaat
lähettiläät olivat tehneet arkaluontoisia vihjauksia, ja hän oli
esittänyt epävirallisia vastauksia. Valtuutetut olivat hänen
hyväkseen selitelleet huomattavan perinpohjaisesti sopimusten ja
asiakirjain yksityiskohtia. Ihmisystävät olivat perustelleet ja
pohtineet mielipiteitään ja päähänpistojaan. Jokainen puhui hänelle
yleisistä asioista. Yksinpä hänen kamarineitonsakin oli koettanut
kääntyä hänen puoleensa hankkiakseen virkaylennyksen veljelleen,
jollekin postivirkailijalle. Ja jokainen oli häntä ihaillut, kunnes
itse ihailu, naiselle tarjotuista juomista kaikkein suloisin, alkoi
käydä tympeäksi.

Mutta jo ensimmäisinä vuosina hänen elämästään oli puuttunut jotain.
Mitä se oli, sitä ei Lucil ollut konsanaan kyennyt arvaamaan. Hänen
miehensä oli hellä ja aina hänen käytettävänään, milloin vain voi
vapautua julkisista toimistaan. Viime aikoina ei taivas ollut
pysynyt yhtä kirkkaana kuin ennen. Maassa vallitseva kiihtyneisyys,
kansanvaltaisuuden yhä yltyvä voima olivat yhdessä ennestäänkin
raskaan virantoimituksen kanssa vaatineet presidentiltä kaiken ajan
ja tarmon. Hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kovia piirteitä, työn
ja levottomuuden aiheuttamia, ja toisinaan Lucil oli havainnut
hirvittävää väsymystä ilmaisevan ilmeen, ikäänkuin henkilössä, joka
ponnistelee ja kuitenkin aavistaa, että hänen työnsä on turhaa. Hän
kohtasi vaimoaan harvemmin kuin ennen, ja noina lyhyinä väliaikoina
hän puheli yhä enemmän virka-asioistaan ja politiikasta.

Pääkaupungin näkyi vallanneen levottomuuden tunne. Juuri koittanut
syyskausi oli alkanut huonosti. Useat etevimmistä perheistä olivat
jääneet kesäasuntoihinsa vuorten rinteille, vaikka tasangot
olivatkin jo viileitä ja vihreitä; toiset olivat pysytelleet
kotonaan kaupunkitaloissaan, ja palatsiin oli saavuttu vain kaikkein
virallisimpiin kutsuihin. Mitä uhkaavammaksi tilanne kävi, sitä
vähemmän hän näytti kykenevän auttamaan miestään. Nyt oli kuohutettu
intohimoja, jotka olivat sokeita kauneudelle ja tylsistyttivät
mielen sulon tehoilta. Hän oli vielä kuningatar, mutta hänen
alamaisensa olivat nyrpeitä ja tarkkaamattomia. Mitä hän saattoi
tehdä auttaakseen miestään nyt, kun tämä oli niin kovassa ahdingossa?
Eroamisajatus oli hänelle vastenmielinen, kuten naiselle ainakin.
Täytyikö hänen yhä edelleen ohjata hovin seremonioita senkin jälkeen
kuin loisto oli häipynyt, sillä välin kuin viholliset ahersivat
päivät ja yöt kukistaakseen kaiken sen, mihin hänen sydämensä oli
kiintynyt?

"Enkö voi tehdä mitään, en yhtään mitään?" hän mutisi. "Olenko
näytellyt osani loppuun? Onko paras puoli elämää päättynyt?" -- Ja
sitten, äreän päättäväisyyden vallatessa hänen mielensä kuumana
aaltona: "Minä tahdon tehdä sen -- mutta mitä?"

Kysymys jäi vastausta vaille; auringon reuna painui taivaanrannan
taakse, ja sotasataman aallonmurtajan päästä, muodottomasta
multakasasta, joka kätki satamaa suojelevan patterin, lehahti
esiin savukiehkura. Se oli iltalaukaus, ja tykin jymähdys, joka
heikkona kantautui hänen kuuluviinsa, keskeytti ne ikävät mietteet,
mitkä olivat täyttäneet hänen mielensä; mutta ne jättivät muiston
jälkeensä. Hän kääntyi huoahtaen ja astui takaisin palatsiin;
vähitellen päivänvalo häipyi ja tuli ilta.



III LUKU

Kansan mies


Hämmästys ja katkera suuttumus valtasi kaupungin. Uutinen ammunnasta
levisi nopeasti ja laajalle, ja, kuten tavallisesti käy sellaisissa
tapauksissa, sen vaikutusta liioiteltiin suuresti. Mutta varokeinot
oli suunniteltu taitavasti, ja poliisi pani ne tehokkaasti
toimeen. Kaduilla ei saanut syntyä mitään väkijoukon tapaista,
ja yhtämittaisesti kiertelevät vahtiosastot estivät rakentamasta
katusulkuja. Tasavallan kaartin ilmestyminen teki sitä paitsi niin
pelottavan vaikutuksen, että hautoivatpa kansalaiset mitä tunteita
tahansa, he havaitsivat kuitenkin viisaammaksi esiintyä alistuvasti,
jopa muutamissa tapauksissa tyytyväisyyttäänkin osoittaen.

Kansallispuolueen johtajat asettuivat kuitenkin aivan toiselle
kannalle. He kokoontuivat viipymättä pormestarin virka-asuntoon, ja
siellä sukeusi kiihkeä keskustelu. Pormestarin talon eteishallissa
pidettiin tilapäinen kokous, jossa puolueen koko voima oli
edustettuna. Moret, kansallisneuvos ja lakkautetun _Torvikutsun_
entinen toimittaja, otettiin vastaan eläköön-huudoin, kun hän
astui huoneeseen. Hänen puheensa oli vaikuttanut syvästi moneen,
ja lauranialaiset olivat aina valmiit osoittamaan hyväksymistään
rohkean teon johdosta. Sitä paitsi jokainen oli kiihtynyt äskeisestä
mellakasta ja halusi kiihkeästi tehdä jotakin. Varsinkin olivat
työväestön edustajat vihoissaan. Työläisiä, jotka olivat perustuslain
hyväksymällä tavalla kokoontuneet tuomaan ilmi valituksensa, olivat
virkapukuiset kätyrit ampuneet kuoliaaksi -- _teurastaneet_ oli
tavallisimmin esiintyvä sana. Se oli kostettava; mutta miten?
Ehdotettiin mitä hurjimpia suunnitelmia. Moret, aina valmiina
uskaliaihin tuumiin, kehotti ryntäämään kaduille ja nostamaan kansan
aseisiin; palatsi oli poltettava, tyranni surmattava ja vapaus
palautettava maahan. Godoy, ollen vanha ja varovainen, vastusti
lujasti sellaista aietta, vaikkei kokous osoittautunutkaan erikoisen
innokkaaksi sitä hyväksymään. Hän neuvoi ilmaisemaan tyynesti ja
arvokkaasti esiintymällä paheksumusta ja arvostelua, mikä vaikuttaisi
syvästi vieraisiin kansoihin ja todistaisi heidän asiansa oikeaksi.
Toisetkin sekaantuivat väittelyyn. Renos, asianajaja, kannatti
menettelyä, jota hän nimitti perustuslailliseksi toiminnaksi. Heidän
oli muodostettava yleinen turvallisuuskomitea; he nimittäisivät
tarpeelliset valtionvirkamiehet (tietysti joukossa yliprokuraattorin)
ja määräisivät presidentin erotettavaksi niiden alkeellisten
periaatteiden loukkaajana, jotka ilmaistaan Kansalaisoikeuksien
julistuksen alkupuheessa. Hän ryhtyi selittelemään laajalti asiaan
kuuluvia oikeudellisia näkökohtia, kunnes useat jäsenet, jotka
halusivat tuoda julki omat huomautuksensa, keskeyttivät hänen
puheensa.

Tehtiin useita päätöksiä. Niinpä oltiin yksimielisiä siitä, että
presidentti oli omasta syystään menettänyt kansalaisten luottamuksen,
jonka vuoksi häntä vaadittiin eroamaan virastaan ja alistumaan
tuomioistuimen tutkittavaksi. Samoin sovittiin siitä, että armeija
oli huonosti palvellut tasavaltaa. Ne sotamiehet, jotka olivat
ampuneet kansaa, aiottiin haastaa siviilioikeuteen, ja surmattujen ja
haavoittuneiden _marttyyrien_ omaisille päätettiin lausua kokouksen
myötätunto.

Tämä voimattomuutta ja hyödyttömyyttä ilmaiseva kohtaus päättyi,
kun sisään astui se merkkimies, joka oli nostanut puolueen tomusta
ja johtanut sen menestyksestä toiseen, kunnes jo näytti siltä,
että voitto oli saavutettu. Kokouksen valtasi hiljaisuus, muutamat
nousivat kunnioittavasti seisomaan, jokainen kummasteli, mitä hän
aikoi sanoa. Kuinka hän kestäisi sen musertavan tappion, joka
puoluetta oli kohdannut? Heittäytyisikö hän epätoivon valtaan?
Olisiko hän vihoissaan vai masentunut vaiko kyynillinen? Ennen
kaikkea, mitä toimenpiteitä hän ehdottaisi?

Hän astui pitkän pöydän ääreen, jonka ympärille jäsenet olivat
ryhmittyneet, ja istuutui miettiväisenä sen päähän. Sitten hän
silmäili ympäri huonetta kasvot yhä tyyninä ja ylevän järkkymättöminä
kuin konsanaan. Tuossa hämmennyksessä ja päättämättömyydessä hän
näytti suurenmoiselta. Jo pelkällä läsnäolollaan hän herätti
luottamuksen tunteen seuralaisissaan. Hänen korkea otsansa saattoi
sisältää vastauksen jokaiseen kysymykseen; hänen päättäväinen
ryhtinsä tuntui kestävän kohtalon kovimmatkin iskut.

Hetkisen odotettuaan hän kohosi äänettömyyden kehottamana. Hänen
sanansa olivat harkitun maltillisia. Hän sanoi tunteneensa suurta
pettymystä nähdessään, että luettelot olivat niin silvotut.
Lopullinen menestys oli lykkäytynyt, mutta vain myöhästynyt. Hän
oli viivytellyt pormestarintaloon tuloaan laatiakseen muutamia
laskelmia. Luonnollisesti ne olivat vain hätäisiä luonnoksia, mutta
hän arveli niiden kuitenkin olevan lähimain oikeita. Totta oli
että presidentti saisi enemmistön tulevassa parlamentissa, vieläpä
tuntuvankin enemmistön; mutta he saattoivat voittaa erinäisiä
paikkoja äänioikeuden rajoituksesta huolimatta, hänen luullakseen
viidenkymmenen vaiheille kolmesta sadasta. Pienemmätkin vähemmistöt
olivat kumonneet mahtavampiakin hallituksia. Päivä päivältä heidän
voimansa kasvoi; päivä päivältä yltyi viha diktaattoria kohtaan. Sitä
paitsi oli muitakin vaihtoehtoja kuin perustuslaillinen menettelytapa
-- ja nämä sanat kuullessaan muutamat purivat hampaansa yhteen ja
vilkaisivat toisiinsa varsin merkitsevästi -- mutta tätä nykyä
heidän täytyi odottaa; ja heidän kannatti kyllä odottaa, sillä
saalis oli voiton arvoinen. Se oli maailman kaikkein kallisarvoisin
lahja -- vapaus. Hän istuutui saatuaan kasvot kirkastumaan ja
mielet tyyntymään. Ryhdyttiin jälleen asioita pohtimaan. Päätettiin
avustaa puolueen rahastosta niitä, jotka olivat joutuneet kurjuuteen
omaistensa teloituksen tähden; se tuottaisi puolueelle enemmän
suosiota työläisluokan taholta ja saattoi herättää myötätuntoa
vieraissa kansoissa. Presidentin luona kävisi lähetystö esittämässä
kansalaisten mielipahan vanhan vaaliluettelon silpomisesta ja
pyytämässä, että hän palauttaisi äänioikeuden entiselleen. Sen oli
myöskin määrä vaatia niitä upseereja rangaistaviksi, jotka olivat
käskeneet ampua kansaa, ja sen ohessa se tekisi presidentille
tiettäväksi, mikä hämmästys ja suuttumus kaupungissa vallitsi.
Savrola, Godoy ja Renos nimitettiin lähetystön jäseniksi, ja sitten
komitea hajaantui rauhallisesti.

Moret viivytteli jäädäkseen viimeiseksi ja lähestyi sitten Savrolaa.
Hän kummasteli sitä, ettei häntä ollut ehdotettu lähetystöön. Hän
tunsi johtajansa paljon paremmin kuin Renos, pikkumaisen tarkka
asianajaja, jolla oli harvoja ystäviä; hän oli alusta asti seurannut
Savrolaa antaumuksella ja sokealla innostuksella; ja nyt hän oli
loukkaantunut siitä, että hänet oli tuolla tavoin sivuutettu.

"Tämä on ollut onneton päivä meille", hän virkkoi tunnustellen;
sitten, kun Savrola ei vastannut, hän jatkoi; "Kuka olisi odottanut,
että he uskaltaisivat tehdä meille sellaisen kepposen?"

"Se on ollut hyvin onneton päivä -- sinulle", vastasi Savrola
miettiväisenä.

"Minulle? Mitä sinä tarkoitat?"

"Oletko tullut ajatelleeksi, että sinun vastuullasi on neljäkymmentä
ihmishenkeä? Sinun puheesi oli hyödytön -- mitä hyvää siitä olisi
voinut koitua? Heidän verensä on sinun päälläsi. Kansakin on kokonaan
masennuksissa. Tänään on tehty paljon vahinkoa; se on sinun syytäsi."

"Minun syytäni! Olin raivoissani -- hän oli pettänyt meidät --
ajattelin kapinaa. En uneksinutkaan, että sinä jäisit näin kesynä
paikallesi. Se paholainen olisi surmattava nyt, ihan paikalla --
ennenkuin sattuu enemmän onnettomuuksia."

"Kuulehan nyt, Moret: minä olen yhtä nuori kuin sinäkin, tunnen yhtä
elävästi, olen täynnä innostusta. Minäkin vihaan Molaraa enemmän kuin
on viisasta tai filosofian mukaista; mutta minä hillitsen itseni,
kun riehahtamisella ei saata mitään voittaa. Ota nyt huomioon minun
sanani. Joko sinä opettelet tekemään samoin tai voit kulkea omia
teitäsi, sillä minä en tahdo tietää sinusta mitään -- tarkoitan:
valtiollisessa suhteessa -- ystävänä kyllä, se on eri asia."

Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä, sillä välin kuin
Moret poistui kiireisesti huoneesta kalpeana nöyryytyksestä, minkä
suuttumus ja itsesyytös synnyttävät.

Savrola jäi jälelle. Sinä iltana oli paljon työtä suoritettavana;
oli kirjoitettava ja luettava kirjeitä, määrättävä kansanvaltaisen
sanomalehdistön pääkirjoitusten sävy ja ratkaistava monta muuta
asiaa. Suuren puolueen ja vielä enemmän suuren salaliiton koneisto
vaati huolellista ja alituista tarkkaavaisuutta. Kello oli yhdeksän,
ennenkuin hän oli lopettanut.

"No niin, hyvää yötä, Godoy", hän virkkoi pormestarille; "huomenna
meillä on taasen uuttera päivä. Meidän on koetettava säikäyttää
diktaattoria. Ilmoittakaa minulle sitten, mihin aikaan hän suostuu
ottamaan vastaan."

Pormestarintalon ovella hän kutsui ajurin, jota ei seuraelämäkauden
laimeus eikä valtiollinen häly voineet pidättää tavallista ammattiaan
harjoittamasta. Kappaleen matkaa ajettuaan hän saapui pienen, mutta
jotensakin hienon talon edustalle, joka sijaitsi suosituimmassa
kaupunginosassa, sillä hän oli varakas mies. Hänen koputtaessaan
avasi vanha nainen oven. Tämä näytti ilostuvan nähdessään hänet.

"Herra paratkoon", nainen sanoi, "minä olen pelännyt niin hirveästi,
kun te olette ollut poissa, ja ne ovat ampuneet ja rähisseet niin
kamalasti. Mutta illat ovat jo koleita, ja teillä olisi pitänyt olla
mukana päällystakki; kunhan ette vain saisi yskää huomiseksi."

"Ei mitään hätää, Bettina", hän vastasi ystävällisesti; "minulla on
hyvä rinta, ja se on teidän ansiotanne; mutta olen perin väsynyt.
Lähettäkää hiukan keittoa huoneeseeni, muusta ruoasta en välitä tänä
iltana."

Hän nousi yläkertaan, sillä välin kuin emännöitsijä mennä touhusi
tiehensä laatiakseen hänelle niin oivallisen illallisen kuin käden
käänteessä kävi päinsä. Hänen huoneistonsa sijaitsi toisessa
kerroksessa -- siihen kuului makuusuoja, kylpyhuone ja työhuone.
Ne olivat pieniä, mutta täynnä kaikkea, mitä maku ja ylellisyys
saattoi suunnitella ja kiintymys ja toimeliaisuus säilyttää.
Kunniasijalla komeili leveä työpöytä. Se oli sovitettu niin,
että valo levisi mukavasti pään ja käden tarpeeksi. Keskeisenä
esineenä oli iso pronssinen mustesäiliö, jonka eteen oli levitetty
laaja yksinkertainen imupaperialusta. Muun osan pöytää peittivät
paperikasat. Tilavasta korista huolimatta oli ympäri permantoa
siroteltu paperilappuja. Se oli julkiselämän miehen kirjoituspöytä.

Huonetta valaisi sähkövalo, jota virtasi siirrettävistä
varjostetuista lampuista. Seiniä peittävät hyllyt olivat täynnä
uutterasti käytettyjä teoksia. Tuohon kirjallisuuden Panteoniin
ei päästetty ketään, ennenkuin se oli tutkittu ja arvosteltu.
Siinä oli vaihteleva kirjasto: Schopenhauerin filosofia erotti
Kantin Hegelistä, joka riiteli tilasta St. Simonsin Muistelmien ja
uusimman ranskalaisen romaanin kanssa; "Rasselas" ja "La Curée"
seisoivat rinnatusten; kahdeksan tukevaa nidosta Gibbonin kuuluisaa
historiaa oli melkeinpä täydellä syyllä saanut jatkokseen hienon
julkaisun "Decameronea"; "Lajien synty" lepäsi vanhan raamatun
vierellä; "Tasavalta" piti yllä tasapainoa "Turhuuden markkinain" ja
"Eurooppalaisen moraalin historian" välillä. Itse kirjoituspöydällä
oli osa Macaulayn tutkielmia; se oli avattu, ja se ylevä kohta,
missä toisen miehen nero on tehnyt kuolemattomaksi toisen neron,
oli merkitty lyijykynällä. _Ja historia, vaikka tuokin kiivaiden,
korkealentoisten ja uskaliasten luonteiden varoitukseksi esiin hänen
monet erehdyksensä, on kuitenkin tarkoin harkittuaan julistava,
että niiden etevien miesten joukossa, joiden luut lepäävät hänen
lähellään, on tuskin ainoatakaan, joka olisi jättänyt jälkeensä
tahrattomampaa nimeä -- loistavampaa ei yhdeltäkään ole jäänyt_.

Puoliksi tyhjennetty laatikko savukkeita sijaitsi pienellä pöydällä
matalan, nahalla päällystetyn nojatuolin lähellä, ja sen rinnalla
välkkyi raskas revolveri, jonka piippua vasten oli karistettu tuhka
monesta savukkeesta. Huoneen nurkassa seisoi pieni, mutta taiten
tehty Kapitolilainen Venus, jonka kylmän puhdas väri ikäänkuin
moitti muotojen viekoittelevaisuutta. Se oli filosofin huone, mutta
ei mikään kylmä, akateeminen erakkosuoja; se huone kuului miehelle,
ihmiselle, joka antoi arvoa kaikille maallisille huvituksille, osasi
ratkaista niiden oikean arvon, nautti niistä ja halveksi niitä.

Pöydällä oli vielä avaamattomina muutamia sanomalehtiä ja
sähkösanomia, mutta Savrola oli väsynyt; niiden vuoro saattoi
tai ainakin sai tulla huomenna. Hän heittäytyi tuoliinsa. Niin,
päivä oli ollut pitkä ja synkeä. Hän oli nuori mies, vain
kahdenneljättä ikäinen, mutta tunsi jo työn ja huolten seuraukset.
Hänen hermostunut luonteensa ei voinut olla kiihottumatta niistä
kiihkeistä kohtauksista, joissa hän äskettäin oli ollut mukana,
ja oman mielenliikutuksen tukahduttaminen vain yllytti sisäistä
tulta. Kannattiko kaikki tämä? Tämä ponnistelu, työ, herkeämätön
aherrus, kieltäytyminen niin monesta seikasta, mikä tekee elämän
mukavaksi -- kenen hyväksi? Kansan hyväksi! Tämä, sitä hän ei voinut
itseltään salata, oli pikemmin hänen ponnistustensa suunnan ohjaaja
kuin varsinainen alkusyy. Kunnianhimo oli päävaikuttimena, eikä
hän kyennyt vastustamaan sitä. Hän osasi antaa arvoa taiteilijan
iloille, kauneuden etsintään pyhitetylle elämälle tai urheilulle,
suurimmalle nautinnolle, joka ei jätä jälkeensä mitään tunnonvaivaa.
Miellyttävämpää oli viettää haaveilevaa, rauhallista ja filosofisen
tyyntä elämää jossakin ihanassa puutarhassa, kaukana ihmisten
hälinästä, huvinaan kaikki, mitä taide ja äly voi keksiä. Ja
kuitenkin hän tiesi, ettei saattaisi kauankaan sietää sellaista.
"Kiivas, korkealentoinen ja uskalias" oli hänen luonteensa. Tämä
nykyinen elämä oli ainoa, mitä hän koskaan saattoi elää; hänen täytyi
jatkaa loppuun asti. Loppu saapuu usein varhain sellaisille miehille,
jotka luonteensa tähden saattavat tuntea lepoa vain toiminnassa,
tyytyväisyyttä vain vaarassa ja löytävät rauhansa vain hämmingistä.

Mietteet keskeytti vanha emännöitsijä, joka saapui tarjotinta
kantaen. Savrola oli väsynyt, mutta hyviä tapoja oli noudatettava.
Hän nousi ja siirtyi toiseen huoneeseen peseytymään ja pukuaan
muuttamaan. Hänen palatessaan pöytä oli jo katettu; pyydetyn keiton
oli emännöitsijän huolenpito kartuttanut paljon perusteellisemmaksi
ateriaksi. Tämä tarjoili hänelle tehden samalla uutterasti kysymyksiä
ja tarkaten hänen ruokahaluaan levottoman mielihyvän valtaamana. Hän
oli hoitanut isäntäänsä syntymästä pitäen hartaudella ja huolella,
jotka eivät koskaan ehtyneet. Omituinen on moisten naisten rakkaus.
Kenties se on ainoa epäitsekäs hellyydentunne tässä maailmassa. Äiti
rakastaa lastaan; se kuuluu äidin luontoon. Nuorukainen rakastaa
lemmittyään; senkin voi selittää. Koira rakastaa herraansa, sillä
tämä ruokkii sitä; ihminen rakastaa ystäväänsä, mutta ehkä tämä on
tukenut häntä arveluttavana hetkenä. Kaikella tuolla on syynsä;
mutta kasvatusäidin rakkaus suojattiaan kohtaan tuntuu ehdottomasti
järjettömältä. Se on noita harvoja seikkoja, joita ei voi selittää
edes mielleyhtymillä ja jotka todistavat, että ihmisluonne kohoaa
pelkän hyötyperiaatteen yläpuolelle ja että hänen tarkoituksensa on
korkealla.

Kevyen ja yksinkertaisen illallisen päätyttyä vanha emännöitsijä
poistui tarjottimineen, ja Savrola vaipui jälleen mietteisiinsä.
Tulevaisuudessa häämöitti useita vaikeita tehtäviä, joiden suunnasta
hän ei ollut vielä varma. Hän karkoitti ne mielestään; minkä vuoksi
hän antaisi aina todellisuuden rasittaa ajatuksia? Minkälainen
oli yö? Hän nousi, kävi akkunan ääreen ja siirtäen verhon syrjään
kurkisti ulos. Kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäällä hän luuli
kuulevansa kiertovahdin askelten töminän. Kaikki talot näyttivät
pimeiltä ja synkiltä; yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaina; yö
oli kuin luotu niiden tarkasteluun.

Hän sulki akkunan ja ottaen kynttilän astui verhon peittämälle ovelle
huoneen toiseen päähän; se avautui kapeihin kierreportaisiin, jotka
johtivat talon laakealle katolle. Useimmat Lauranian rakennuksista
olivat matalia, ja ylhäälle päästyään Savrola saattoi katsella yli
nukkuvan kaupungin. Kaasulyhty-rivit viitoittivat katuja ja aukioita,
ja kirkkaammat pisteet merkitsivät satamaan ankkuroitujen alusten
paikkoja. Mutta kauan hän ei näitä katsellut; tällä haavaa hän oli
kyllästynyt ihmisiin ja heidän tekoihinsa. Tämän ilmalavan nurkassa
oli pieni lasiobservatorio, ja kaukoputken pää työntyi esiin sen
aukosta. Hän avasi oven ja astui sisään. Tässä oli muuan puoli hänen
elämäänsä, jota maailma ei koskaan nähnyt; hän ei ollut mikään
tutkimuksia tai mainetta tavoitteleva matemaatikko, mutta hän rakasti
tarkastella tähtiä niiden salaperäisyyden vuoksi. Muutamalla otteella
kaukoputki oli suunnattu ihanaa Jupiteria kohti, joka parhaillaan
välkkyi korkealla pohjoisella taivaalla. Kaukoputki oli perin
voimakas, ja suuri kiertotähti seuralaiskuidensa ympäröimänä hehkui
loistavan värisenä. Kellolaitteen avulla hän saattoi pitää sen kaiken
aikaa näköpiirissään, maan pyöriessä edelleen sikäli kuin tunnit
kuluivat. Kauan hän sitä katseli, joutuen hetki hetkeltä yhä enemmän
sen lumon valtaan, minkä tähtien tarkastelu herättää uteliaassa,
tutkivassa ihmisolennossa.

Viimein hän nousi ajatusten yhä vielä ladellessa kaukana maasta.
Molara, Moret, puolue, päivän kiihottavat tapaukset, kaikki
tuntuivat usvaisilta ja epätodellisilta; toinen maailma, paljon
kauniimpi, rajattomia mahdollisuuksia käsittävä, oli lumonnut hänen
mielikuvituksensa. Hän ajatteli Jupiterin tulevaisuutta, noita
käsittämättömiä aikakausia, jotka ennättäisivät kulua, ennenkuin
jäähtymisprosessi tekisi elämän mahdolliseksi sen pinnalla,
kehityksen hidasta, tasaista, armotonta, vääjäämätöntä kulkua.
Kuinka kauas se veisi tuon maailmasikiön syntymättömät asujaimet?
Kenties vain sellaiseen tilaan, mikä olisi muodoton vääristymä-aste
todellista elämää; kenties kauemmaksi kuin hän saattoi uneksiakaan.
Kaikki arvoitukset ratkaistaisiin, kaikki esteet voitettaisiin;
elämä saavuttaisi täydellisimmän kehityksensä. Ja sitten
mielikuvitus, liitäen paikan ja ajan yli, jatkoi tarinaa vieläkin
etäisempiin kausiin. Jäähtymisprosessia jatkuisi; elämän täydellinen
kehittyneisyys päättyisi kuolemaan; koko aurinkokunta, koko
maailmanavaruus olisi jonakin päivänä kylmä ja eloton kuin loppuun
palanut ilotulituslaite.

Se oli murheellinen lopputulos. Hän sulki observatorion ja laskeutui
rappusia myöten toivoen, että uni kumoisi hänen ajatuksensa.



IV LUKU

Lähetystö


Presidentin tapana oli nousta varhain, mutta sitä ennen hän sai
säännöllisesti sanomalehdet ja luki sellaiset kohdat, joissa
käsiteltiin hallituksen menettelyä tai arvosteltiin hänen
toimenpiteitään. Tänä aamuna hänellä oli harvinaisen runsaasti
luettavaa. Kaikissa sanomalehdissä oli pääkirjoituksia äänioikeuden
rajoittamisesta ja siitä suuresta katumellakasta, joka oli aiheutunut
sen ilmoittamisesta. Ensinnä hän avasi _Ajan_, oikeaoppisen
keskinkertaisuuden puhetorven, joka tavallisesti kannatti
varovaisesti hallitusta satunnaisten uutisten tähden, joita sille
välistä suotiin. Puolentoista palstan alalla _Aika_ pahoitteli
lievästi, ettei presidentti ollut voinut palauttaa äänioikeutta
muuttamattomana; täten se tyydytti lukijainsa enemmistöä. Toisella
palstalla se toi julki ankaran paheksumisensa -- (_ehdottoman
tuomionsa_, kuten se sanoi) -- onnettomasta katumellakasta,
joka oli johtanut niin _surkuteltaviin tuloksiin_; täten se
palkitsi presidenttiä siitä, että tämä oli lähettänyt lehdelle
edellisenä iltana tulleen Englannin kirjelmän, jonka se julkaisi
sanasta sanaan juhlallisesti ja yksityiskohtaisesti muka "omalta
Lontoon-kirjeenvaihtajalta" saapuneena.

_Hovilainen_, yläluokan kunnianarvoisa aamulehti, pahoitteli,
että niin sopimaton katumellakka oli sattunut syyskauden alussa,
ja lausui toivomuksen, ettei se mitenkään himmentäisi 7. päivänä
tapahtuvain hovitanssiaisten loistoa. Se julkaisi oivallisen
selostuksen presidentin ensimmäisistä ministeripäivällisistä,
joiden ruokalista oli liitetty oheen, ja ilmoitti pahoitellen, että
sisäasiain ministeri Louvet oli sairastumisen vuoksi estetty olemasta
läsnä tässä tilaisuudessa. _Päivänpaiste_, jolla oli suunnaton
levikki, pidättäytyi omia mielipiteitään lausumasta, mutta julkaisi
suurenmoisen selonteon itse _verilöylystä_, jonka kiusallisiin
yksityiskohtiin se tuhlasi paljon itkunherkkää tunteellisuutta ja
sairaalloista mielikuvitusta.

Tässä olivat ne lehdet, joilta hallitus saattoi odottaa kannatusta,
ja presidentti luki ne aina ensimmäiseksi karaistakseen itseään
kestämään niitä herjauspuheita, joita radikaalinen, kansanvaltainen
ja kansallinen sanomalehdistö palstamäärin syyti häntä, hänen
hallitustaan ja kaikkia tekojaan vastaan. Kun alituiseen käyttää
voimakasta kieltä, niin pahimpana tuloksena on se, ettei sitä
saakaan enää huomatuksi, kun erikoinen tilaisuus todella ilmaantuu.
_Eteenpäin, Auringonpilkku_ ja _Vuoksi_ olivat jo kuluttaneet laajan
sanastonsa kaikki nimityssanat aikaisemmissa ja vähäarvoisemmissa
tilaisuuksissa. Nyt, kun kansalaisia oli julkeasti ammuttu ja
ikivanhoja oikeuksia loukattu, niiden täytyi purkaa tunteitaan
lievänpuoleisesti. Ne olivat verranneet valtion päämiestä niin
usein ja niin elävästi Neroon ja Iskariotiin, varsin selvästi
näiden arvomiesten eduksi, että vaikeata oli tietää, miten ne
häntä nyt käsittelisivät. Siitä huolimatta niiden onnistui
keksiä muutamia käyttämättömiä sanantapoja, ja ne tekivät suuren
numeron ministeripäivällisistä, jotka todistivat "alkeellisimman
inhimillisyystunteen törkeätä halveksumista". _Auringonpilkun_
lukijat arvelivat lehtensä tehneen erikoisen onnistuneen keksinnön,
kun se vihjaili ministerien "hekumoivan riettaassa irstailussa ja
kurkotellen veren tahraamilla sormillaan valioherkkuja, sillä välin
kun heidän uhrinsa viruivat hautaamattomina ja kostamattomina".

Tarkastelunsa lopetettuaan presidentti heitti viimeisen lehden
lattialle ja rypisti otsaansa. Arvosteluista hän ei välittänyt
vähääkään, mutta hän tunsi sanomalehdistön mahdin ja tiesi, että se
kuvasti yleistä mielipidettä samoin kuin vaikuttikin siihen. Ihan
selvästi vaaka alkoi kallistua hänen vahingokseen.

Aamiaispöydässä hän oli synkkä ja äänetön, ja hienotunteisena Lucil
pidättäytyi hermostuttamasta häntä aamurupattelun väkinäisillä
joutavuuksilla. Kello yhdeksältä hän oli aina työssä, ja tänä
aamuna hän aloitti tavallista varhemmin. Molaran astuessa sisään
sihteeri istui jo pöytänsä ääressä uutterasti kirjoittamassa. Tämä
nousi ja kumarsi; se oli muodollinen kumarrus, joka näytti pikemmin
tasa-arvoisuuden vakuutukselta kuin kunnioituksen osoitukselta.
Presidentti nyökkäsi ja kävi pöytänsä ääreen, jolle oli sirosti
järjestetty sellaista kirjeenvaihtoa, joka vaati hänen omakohtaista
tarkasteluaan. Hän istuutui ja alkoi lukea. Silloin ja tällöin
hän huudahti hyväksyvästi ja paheksuvasti, ja kynä joutui usein
käytäntöön ilmaisemaan hänen päätöksiään ja mielipiteitään. Aika
ajoin Miguel keräsi paperit, joita hän täten oli käsitellyt, ja
vei ne viereisessä huoneessa työskenteleville apulaisille, joiden
tehtävänä oli pukea virallisen kielen juhlalliseen asuun lausunnot
sellaiset kuin "Lyhyt epäys", "Ei millään muotoa", "Käännyttävä
sotaministeriön puoleen", "Imarteleva vastaus", "En suostu", "Katso
viime vuoden tiedonantoa."

Myöskin Lucililla oli luettavaa ja kirjoitettavaa. Työnsä
suoritettuaan hän päätti lähteä ajeluretkelle puistoon. Viime
viikkoina, aina siitä pitäen kun he olivat palanneet kesäasunnostaan,
hän oli kokonaan lyönyt laimin tavan, jota varemmin oli
säännöllisesti noudattanut; mutta edellisen päivän kohtausten ja
mellakoiden jälkeen hän tunsi velvollisuudekseen osoittaa rohkeutta,
jota ei kuitenkaan omannut. Se saattoi auttaa hänen puolisoaan,
sillä sellainen oli hänen kauneutensa, että taidetta rakastava kansa
osoitti poikkeuksetta kunnioitusta häntä kohtaan. Ei se ainakaan
voinut vahingoittaa, ja sitä paitsi hän oli kyllästynyt palatsiin ja
sen puutarhoihin. Tässä tarkoituksessa hän määräsi vaununsa saapumaan
ja oli juuri käymäisillään niihin, kun ovelle astui muuan nuori mies.
Tämä tervehti häntä vakavasti.

Lauranian tasavallan kansalaiset kerskailivat, etteivät koskaan
sekoittaneet politiikkaa yksityiselämään tai yksityiselämää
politiikkaan. Kuinka paljon siinä on perää, se selviää myöhemmin.
Epäilemättä nykyinen tilanne oli asettanut tämän periaatteen
kovaan koetukseen, mutta vielä valtiolliset vastustajat osoittivat
toisilleen kohteliaisuutta. Lucil, joka oli tottunut näkemään
tuon suuren demokraatin tiheään vierailevan isänsä talossa ennen
kansalaissotaa ja oli aina säilyttänyt muodollisen tuttavuuden heidän
välillään, kumarsi hymyillen ja tiedusteli saapuiko hän presidenttiä
tapaamaan.

"Kyllä", Savrola vastasi. "Minulla on asiaa."

"Luultavasti yleistä laatua?" Lucil kysyi koettaen hymyillä.

"Niin", vastasi toinen hiukan jyrkästi.

"Kuinka väsyttäviä te kaikki olette", sanoi Lucil rohkeasti; "aina
teillä on niitä yleisiä asioitanne ja juhlallinen muotonne. Minä
en kuule aamusta iltaan muuta kuin valtion asioista, ja nyt, kun
pakenen palatsista virkistystä saadakseni, ne kohtaavat minut ihan
kynnyksellä."

Savrola hymyili. Mahdotonta oli vastustaa tuon naisen viehätystä.
Ihailu, jota hän oli aina tuntenut presidentin puolison kauneutta
ja älyä kohtaan, pääsi vallalle siitä varovaisuudesta ja
päättäväisyydestä huolimatta, minkä hän oli koettanut omaksua
valmistuakseen presidenttiä kohtaamaan. Hän oli nuori mies, eikä
Jupiter ollut ainoa hänen ihailemistaan tähdistä. "Teidän armonne",
hän virkkoi, "suvainnee vapauttaa minut ainakin tahallisuuden
syytteestä".

"Sen teen", tämä vastasi nauraen, "ja niin vapautan teidät kaikesta
rangaistuksesta".

Hän viittasi ajajalle ja läksi kumartaen tiehensä.

Savrola astui palatsiin, ja kamaripalvelija, joka upeili tasavallan
sinikeltaisessa livreessä, opasti hänet odotussaliin. Siellä hänet
otti vastaan nuori kaartinupseeri, sama luutnantti, joka edellisenä
päivänä oli komentanut presidentin saattuetta. Presidentti olisi
muutaman minuutin kuluttua tavattavissa, hän ilmoitti. Lähetystön
toiset jäsenet eivät olleet vielä saapuneet; suvaitsisiko hän sillä
välin istuutua? Luutnantti tarkasteli häntä epäilevästi, niinkuin
katsellaan outoa eläintä, joka kyllä on vaaraton silmäillä, mutta
jonka voimasta, kun sitä ärsytetään, tarinat kertovat ihmeellisiä
asioita. Hän oli kasvanut sotilaallisessa ilmakehässä: kansa (jolla
hän tarkoitti roskaväkeä) oli joukko "sikoja"; sen johtajat olivat
samaa lajia laatusanalla varustettuina; kansanvaltaiset laitokset,
parlamentti ynnä muut senkaltaiset olivat kaikki "roskaa". Sen vuoksi
näytti siltä, ettei hänellä ja Savrolalla ollut montakaan yhteistä
harrastusta. Mutta edullisen ulkomuotonsa ja hyvän käytöksensä ohella
tuolla nuorella soturilla oli muitakin avuja; miehistön mielestä hän
oli "mukava poika", ja kaartin keihäsratsumiesten poolojoukkue piti
häntä mitä lupaavimpana urheilijana.

Savrola, jonka ammattiin kuului kaiken tunteminen, tiedusteli
Lauranian ratsuväen esittämää ehdotusta poolojoukkueen lähettämisestä
Englantiin ottamaan osaa suuriin kilpailuihin, joita vuosittain
pidettiin Hurlinghamissa. Luutnantti Tiro (sillä tämä oli hänen
nimensä) puuttui mielihyvin kysymykseen. He pohtivat sitä, kuka
olisi otettava tukimieheksi. Keskustelu keskeytyi vasta sitten,
kun pormestari ja Renos saapuivat, ja upseeri poistui ilmoittamaan
presidentille, että lähetystö odotti.

"Otan heidät vastaan heti", sanoi Molara; "opastakaa heidät sisään."

Niin lähetystö johdettiin portaita myöten presidentin
yksityishuoneeseen. Hän nousi ja otti sen vastaan kohteliaasti. Godoy
tulkitsi kansalaisten valitukset. Hän palautti mieleen vastalauseet,
joita oli tehty kuluneiden viiden vuoden epäperustuslaillisen
hallinnon johdosta, ja mielihyvän, jonka presidentti oli aiheuttanut
lupaamalla kutsua eduskunnan kokoon. Hän kuvaili katkeraa pettymystä,
jonka äänioikeuden rajoittaminen oli synnyttänyt, ja ilmaisi,
kuinka hartaasti haluttiin, että se palautettaisiin entiselleen.
Hän tulkitsi suuttumusta sen julmuuden johdosta, jota sotaväki oli
osoittanut surmaamalla aseettomia ihmisiä, ja selitti lopuksi, ettei
hän pormestarina voinut taata kansan edelleenkin pysyvän kuuliaisena
presidentille tai kunnioittavan hänen persoonaansa. Renos puhui
samaan tapaan, pohtien etenkin presidentin äskeisten toimenpiteiden
laillista puolta ja sitä seikkaa, kuinka arveluttavaksi
ennakkotapaukseksi ne voisivat jäädä jälkipolvien elämään.

Molara vastasi jotensakin pitkälti. Hän kiinnitti huomion maassa
ja varsinkin pääkaupungissa vallitsevaan häiriötilaan; hän vihjasi
viimeisen sodan aikana sattuneihin epäjärjestyksiin ja niihin
kärsimyksiin, joita se oli tuottanut kansan enemmistölle. Valtio
kaipasi ennen kaikkea voimakasta ja pysyväistä hallitusta. Sikäli
kuin asema kävisi vakavammaksi, laajennettaisiin äänioikeuttakin,
kunnes se lopulta palautettaisiin entiselleen. Mitä syytä oli heillä
sillä välin valitella? Lait ja järjestys pysytettiin voimassa;
yleisiä asioita hoidettiin hyvin; kansa sai nauttia rauhasta ja
turvallisuudesta. Ja vieläkin enemmän, voimakas ulkopolitiikka
kohotti maan kunnian korkealle. Siitä he saisivat heti esimerkin.

Hän kääntyi ja pyysi Miguelia lukemaan vastauksen Englannin noottiin,
joka koski Afrikan-kysymystä. Sihteeri nousi ja luki kyseenalaisen
kirjelmän, ja hänen pehmeä hyrräävä äänensä soveltui oivallisesti
tehostamaan siihen sisältyviä loukkauksia.

"Ja tämä, hyvät herrat," sanoi presidentti, kun lukeminen oli
päättynyt, "on tarkoitettu yhdelle maailman suurimmista sotilas- ja
merivalloista".

Godoy ja Renos olivat ääneti. Heidän isänmaanrakkautensa oli
herännyt, heidän ylpeytensä oli tullut tyydytetyksi; mutta Savrola
hymyili ärsyttävästi. "Kyllä te tarvitsette enemmän kuin nootteja",
hän virkkoi, "pidättämään Englannin loitolla Afrikan alueelta tai
lepyttämään Lauranian kansan teidän hallintoanne sietämään".

"Ja jos voimakkaampia toimenpiteitä tarvitaan", sanoi presidentti,
"niin olkaa varma siitä, että niihin ryhdytään".

"Eilisten tapahtumain jälkeen sitä on tarpeeton vakuuttaa."

Presidentti ei ollut huomaavinaan pistosta. "Minä tunnen Englannin
hallituksen", hän jatkoi; "ei se vetoa aseisiin".

"Ja minä", sanoi Savrola, "tunnen Lauranian kansan. Minä en ole niin
varma asiasta."

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Molemmat miehet seisoivat
vastatusten, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Niin
silmäilevät toisiaan kaksi miekkailijaa, jotka valmistautuvat
taisteluun, sellainen on kahden katkeran vihamiehen katse; he
tuntuivat mittailevan välimatkaa ja laskevan mahdollisuuksiaan.
Sitten Savrola kääntyi poispäin, hymyn häivän vielä väikkyessä hänen
huulillaan; mutta hän oli lukenut presidentin sielun ja hänestä
tuntui siltä kuin olisi katsahtanut helvettiin.

"Kukin ratkaisee sen oman mielipiteensä mukaan", sanoi Molara viimein.

"Pian sen ratkaisee historia".

"Sitä ennen historia saa kertoa toisia tarinoita", virkkoi
presidentti. Sitten hän jatkoi perin virallisesti: "Olen teille
kiitollinen, herra pormestari ja arvoisat herrat, että tulkitsette
niitä vaarallisia epäjärjestystä hautovia suuntia, jotka ovat vallan
erinäisissä kansankerroksissa. Olkaa varmat siitä, että me ryhdymme
tarpeellisiin varokeinoihin estääksemme niitä purkautumasta ilmoille.
Pyydän teitä ilmoittamaan niistä edelleenkin minulle. Hyvästi."

Ovi näytti olevan ainoa tie selviytyä tästä tilanteesta, ja lähetystö
poistui, kun Savrola oli kiittänyt presidenttiä vastaanotosta ja
vakuuttanut, ettei menettäisi ainoatakaan tilaisuutta tehdäkseen
hänelle tiettäväksi kansalaisten vihamielisen käytöksen.
Portaita laskeutuessaan he kohtasivat Lucilin, joka oli palannut
ajeluretkeltään odottamattoman varhain. Hän näki heidän ilmeestään,
että sisällä oli keskusteltu kiivaasti. Godoyn ja Renos'n hän
sivuutti huomiotta, mutta hän hymyili hilpeästi Savrolalle ikäänkuin
ilmaistakseen tälle, ettei hän välittänyt politiikasta eikä saattanut
ymmärtää, kuinka ihmiset ollenkaan voivat joutua kiihdyksiin
sellaisista asioista. Hymy ei pettänyt Savrolaa; hän tunsi Lucilin
maun ja kyvyn liian hyvin, mutta sitä enemmän hän ihaili tämän
näyttelemistä.

Hän käveli kotiin. Keskustelu ei ollut osoittautunut kokonaan
onnistumattomaksi. Hän ei ollut milloinkaan toivonut saavansa
presidenttiä vakuutetuksi, sellainen oli tuskin mahdollistakaan;
mutta he olivat ilmaisseet kansan mielipiteet, ja Godoy ja Renos
olivat jo lähettäneet jäljennökset lausunnoistaan sanomalehdille,
joten puolue ei voinut valittaa johtajien jääneen toimettomiksi
niin ratkaisevassa tilanteessa. Hän luuli peloittaneensa Molaraa,
jos yleensä oli mahdollista peloittaa sellaista miestä; joka
tapauksessa tämä oli saatu suuttumaan. Sitä ajatellessaan hän oli
iloinen. Miksi? Tähän asti hän oli aina niin paljon kuin suinkin
tukahduttanut moiset epäfilosofiset ja hyödyttömät tunteet, mutta
tänään hän tunsi epämääräisesti, että hänen vastenmielisyytensä
presidenttiä kohtaan oli käynyt väriltään tummemmaksi. Ja sitten
hänen ajatuksensa palasivat takaisin Luciliin. Mikä ihana nainen
tämä olikaan! Kuinka täynnä ihmistunteitten vaistomaista tuntemusta,
joka on kaiken todellisen älyn lähde! Onnen kantamoinen oli Molara,
jolla oli sellainen vaimo. Ehdottomasti hän vihasi presidenttiä
mieskohtaisesti, mutta se johtui tämän perustuslainvastaisesta
menettelystä.

Kotiinsa ennätettyään hän tapasi Moret'n siellä odottamassa
perin kiihtyneenä ja ilmeisesti vihoissaan. Hän oli kirjoittanut
johtajalleen useita pitkiä kirjeitä, joissa hän ilmoitti
peruuttamattomasti päättäneensä katkaista kaiken yhteyden tämän ja
hänen puolueensa kanssa. Mutta hän oli repinyt kaikki palasiksi
päätettyään lausua sen hänelle suorin sanoin.

Savrola huomasi hänen ilmeensä. "Kas, Louis", hän huudahti; "olipa
hyvä, että satuit tulemaan tänne. Olen oikein iloinen siitä. Saavun
juuri presidentin palatsista; hän hangoittelee vastaan, ei anna perää
tuumankaan vertaa. Tarvitsen sinun neuvoasi. Mihin suuntaan ryhdymme
nyt toimimaan?"

"Mitä on tapahtunut?" kysyi nuori mies nyrpeänä, mutta uteliaana.

Savrola kuvaili kohtausta tarkasti ja elävästi. Moret kuunteli
tarkkaavaisena ja sanoi sitten, yhä vielä syvästi harmissaan:
"Fyysillinen voima on ainoa todiste, jonka hän ymmärtää. Minä
kannatan kansan nostamista kapinaan."

"Ehkä olet oikeassa", virkkoi Savrola miettiväisenä; "olen puolittain
taipuvainen yhtymään sinun mielipiteeseesi."

Moret puolusti ehdotustaan voimakkaasti ja vakavasti, eikä hänen
johtajansa ollut koskaan ennen näyttänyt niin taipuvaiselta hänen
esittämiinsä väkivaltaisiin keinoihin. Puolen tunnin ajan he pohtivat
tätä asiaa. Savrola tuntui yhä vielä epäröivän; hän katsahti
kelloonsa. "Kello käy jo kolmea", hän virkkoi. "Syödään lounas täällä
ja seulotaan asia selväksi."

He tekivät niin. Ateria oli oivallinen, ja isännän todistelut kävivät
yhä vakuuttavammiksi. Viimein, kahvia juotaessa, Moret myönsi, että
ehkä oli parasta odottaa, ja he erosivat varsin sydämellisesti.



V LUKU

Salajuonia


"Kas niin", sanoi presidentti sihteerilleen ja uskotulleen, niin pian
kuin ovi oli sulkeutunut lähetystön jälkeen, "nyt olemme suoriutuneet
siitä, mutta vastaisuudessa saamme sellaista yllin kyllin. Savrola
valitaan aivan varmaan keskipiiristä, ja sitten meille tarjotaan
nautinto kuunnella häntä senaatissa."

"Ellei", lisäsi Miguel, "jotakin erikoista tapahtuisi".

Presidentti, joka tunsi miehensä hyvin, ymmärsi vihjauksen. "Ei,
siitä ei koidu mitään hyvää; sitä ei voi tehdä. Viisikymmentä vuotta
sitten se olisi saattanut käydä päinsä. Nykyään eivät ihmiset siedä
sellaista; yksinpä armeijaakin voisi ruveta arveluttamaan. Niin kauan
kuin hän pysyttelee lain rajoissa, en käsitä, kuinka voimme päästä
häneen käsiksi perustuslaillista tietä."

"Hän on suuri mahti, suuri mahti; toisinaan, niin ajattelen, suurin
Lauraniassa. Joka päivä hän käy voimakkaammaksi. Ennen pitkää tästä
tulee loppu", sanoi sihteeri verkalleen ja miettiväisenä; Molaran
osatoverina niin hyvin vaaroissa kuin toimissakin hänellä oli oikeus
saada sanansa kuuluviin. "Luulen, että loppu on lähellä", hän jatkoi;
"ehkä aivan oven edessä -- ellei --?" Hän vaikeni.

"Sanoinhan jo, ettei se käy päinsä. Jokainen tapaturma luettaisiin
minun syykseni. Se aiheuttaisi vallankumouksen täällä ja sulkisi
jokaisen turvapaikan ulkomailla".

"Onhan niitä muitakin keinoja kuin ruumiillinen voima."

"Ei minun ymmärtääkseni, ja hän on voimakas mies."

"Niin oli Simsonkin, ja kuitenkin filistealaiset tuhosivat hänet."

"Naisen avulla. En luule, että hän on koskaan tuntenut rakkautta."

"Se ei riitä takeeksi tulevaisuuden varalta."

"Halutaan ostaa Delila", sanoi presidentti kuivasti. "Kenties te
keksitte sellaisen häntä varten."

Sihteerin katse harhaili viattomana ympäri huonetta ja pysähtyi
hetkiseksi Lucilin valokuvaan.

"Kuinka te uskallatte, herra! Te olette roisto! Teissä ei ole
hivenenkään vertaa hyvettä!"

"Me olemme toimineet jonkin aikaa yhdessä, kenraali." Näissä
tilaisuuksissa sihteeri nimitti häntä aina _kenraaliksi_, se
muistutti presidenttiä erinäisistä pikkutapahtumista, joita oli
sattunut heidän työskennellessään yhdessä sodan aikana. "Ehkä se
johtuu siitä."

"Te olette hävytön."

"Tässä on kysymys minunkin eduistani. Minullakin on viholliseni.
Te tiedätte varsin hyvin, minkä arvoinen minun elämäni olisi
salapoliisin suojeluksetta. Minä muistan vain, kenen kanssa ja kenen
hyväksi kaikki se tapahtui."

"Kenties minä pikaistuin, Miguel, mutta kaikella on rajansa,
yksinpä ys..." Hän aikoi sanoa _ystävien_ kesken, mutta vaikeni,
jolloin Miguel lisäsi täydennykseksi "_rikostoverien_ kesken".
"Samantekevää", sanoi Molara, "miksi sitä nimitätte. Mitä siis
ehdotatte?"

"Filistealaiset", virkkoi Miguel, "tuhosivat Simsonin, mutta ensin
Delilan täytyi leikata hänen tukkansa".

"Tarkoitatteko sitä, että hänen pitäisi pyytää meidän Simsoniamme
hillitsemään kättään?"

"Minun luullakseni se olisi hyödytöntä, mutta jos hänet saataisiin
huonoon valoon --".

"Mutta tuo toinen, hän ei suostuisi. Se tuottaisi hänellekin
ikävyyksiä."

"Eihän hänen tarvitsisi ehdottomasti tietää sitä. Voisihan ehdottaa
toisen syyn lähentelyä varten. Se tulisi hänelle aivan yllätyksenä."

"Te olette konna -- täydellinen konna", virkkoi presidentti
rauhallisesti.

Miguel hymyili ikäänkuin kiitoksesta kiittäen. "Tämä asia", hän
sanoi, "on liian vakava säädyllisyyden ja kunnian tavallisiin
sääntöihin soveltuakseen. Erikoistapauksissa täytyy turvautua
erikoisiin parannuskeinoihin."

"Hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi sitä."

"Anteeksianto olisi teidän asianne. Armeliaisuutenne tekisi teidät
kykeneväksi antamaan anteeksi tekemättömän rikoksen. Teidän tarvitsee
vain näytellä mustasukkaisen aviomiehen osaa ja myöhemmin myöntää
erehtyneenne."

"Entä Savrola?"

"Kuvitelkaahan mielessänne tuon suositun johtajan asemaa!
Isänmaanystävä, demokraatti, ties mitä kaikkea, ja matelemassa
tyrannin puolison jalkojen juuressa. Ja vieläkin enemmän --
huomatkaa, kuinka hän rukoilee armoa, ryömien presidentin edessä
-- mikä kaunis kuva! Se tuhoaisi hänet; vain naurettavuus surmaisi
hänet."

"Niin voisi käydä", sanoi Molara. Tuo kuva miellytti häntä.

"Sen täytyy käydä päinsä. Se on ainoa mahdollisuus, mikäli minä
ymmärrän, eikä sen tarvitse maksaa teille mitään. Jokainen nainen on
salaisesti mielissään rakastamansa miehen mustasukkaisuudesta, vaikka
tämä olisikin hän puolisonsa."

"Mistä te sellaiset asiat tunnette?" kysyi Molara, katsahtaen
toverinsa rumaan, surkastuneeseen ulkomuotoon ja kiiltävään tukkaan.

"Kyllä _minä_ tiedän", sanoi Miguel suun vääntyessä inhottavan
ylpeyden virnistykseen. Vihjaaminen hänen haluihinsa teki tympäisevän
vaikutuksen. Presidentti tunsi inhoa. "Herra sihteeri Miguel", hän
sanoi kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen tehneen päätöksensä,
"minun täytyy pyytää teitä vastaisuudessa karttamaan tätä kysymystä.
Minun mielestäni se tuottaa vähemmän kunniaa teidän sydämellenne kuin
päällenne."

"Huomaan teidän ylhäisyytenne käytöksestä, että siihen on tarpeetonta
kajota."

"Onko teillä maanviljelysvaliokunnan kertomusta viime vuodelta?
Hyvä -- antakaa laatia siitä yhteenveto; tarvitsen muutamia
tietoja. Maaseudun voimme ehkä säilyttää, vaikka menettäisimmekin
pääkaupungin; se merkitsee paljon armeijalle."

Niin asia raukeni silleen. Kumpikin ymmärsi toisensa, ja takana
uhkasi vaaran tutkain.

Lopetettuaan aamutoimensa presidentti nousi poistuakseen huoneesta,
mutta matkalla hän kääntyi Miguelin puoleen ja sanoi äkisti: "Meille
olisi erittäin hyödyllistä, jos saisimme tietää, mihin suuntaan
vastustuspuolueet aikovat toimia senaatin istuntojen alkaessa, eikö
totta?"

"Ehdottomasti."

"Kuinka voisimme houkutella Savrolan puhumaan? Häntä ei käy
lahjominen."

"Onhan olemassa muukin menettelytapa."

"Sanoin jo, ettei väkivaltaa kannata ajatellakaan."

"Onhan olemassa muukin menettelytapa."

"Ja siitä", virkkoi presidentti, "minä kielsin teitä puhumasta sen
enempää".

"Aivan niin", sanoi sihteeri ryhtyen jälkeen kirjoittamaan.

Puutarha, johon presidentti lähti, oli kaikkein kauneimpia ja
kuuluisimpia maassa, missä kaikki kasvullisuus saavutti rehevän
upeuden. Maaperä oli hedelmällistä, aurinko kuuma, ja sadetta saatiin
runsaasti. Siinä vallitsi miellyttävä epäjärjestys. Lauranialaiset
eivät ihailleet tuota omituista makua, joka kauneutta nähdäkseen
vaatii tasaisen luvun tasasuhtaisia pikkupuita järjestettäväksi
matemaattisten kaavojen mukaan tai laadittaviksi mittausopillisia
kuvioita kapeiden käytävien ja leikattujen pensasaitain avulla.
He olivat valistumatonta kansaa, ja heidän puutarhoissaan ilmeni
täydellinen mittausopin ja täsmällisyyden halveksunta. Suuret
värilaikut miellyttäviin vastakohtiin järjestettyinä ja viileät,
vihreät lehviköt muodostivat heidän maalaistauluissaan valot ja
varjot. Heidän puutarhanhoitoihanteenaan oli saada jokainen kasvi
versomaan niin vapaasti kuin luonto määräsi ja yhtä täydelliseksi
kuin se olisi taidolla kasvatettu. Ellei tulos ollutkaan
taiteellinen, se oli ainakin ihana.

Presidentti ei kuitenkaan paljon välittänyt kukista tai niiden
järjestelystä; hän sanoi olevansa liian suuressa määrin toimen mies
ennättääkseen kiinnittää huomiotaan värien sopusointuun tai viivojen
kauneuteen. Ruusun värivivahdukset tai jasmiinin tuoksu eivät
herättäneet enempää kuin alkeellista ruumiillista mielihyvää, joka on
luonnollista ja tahdotonta. Hän omisti mielellään hyvän kukkatarhan,
koska sellainen oli tavallista; se teki sitä paitsi mahdolliseksi
johtaa ihmisiä sinne, jotta voisi keskustella heidän kanssaan
persoonallisesti valtiollisista asioista, ja se oli varsin mukava
iltapäivä-vastaanotoissa käytettäväksi. Mutta itse hän ei siitä
välittänyt. Keittiötarha miellytti häntä sittenkin enemmän; hänen
käytännöllinen sielunsa nautti enemmän sipulista kuin kämmekästä.

Miguelin kanssa keskusteltuaan hän oli syvissä mietteissä ja lähti
pitkin askelin astumaan varjoisaa polkua, joka johti suihkukaivoille.
Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Se oli, kuten Miguel oli
sanonut, vain ajankysymys, ellei -- ellei Savrolaa raivattu tieltä
tai saatettu huonoon valoon. Hän pidättyi muodostamasta selväksi
ajatusta, joka oli vallannut hänen mielensä. Sodan hurjina aikoina,
jolloin täytyi kamppailla, hän oli suorittanut monta tekoa, joita ei
ollut hauska muistella. Hänen mieleensä johtui upseeritoveri, ylenevä
mies, erään rykmentin eversti, joka oli ollut pelottava kilpailija;
ratkaisevalla hetkellä hän oli pidättynyt lähtemästä avuksi, jättäen
vihollisen tehtäväksi raivata tämän esteen hänen tieltään. Sitten
palautui muistiin toinen tarina, joka ei myöskään ollut kaunis,
tarina rikotusta välirauhasta, miehistä, jotka olivat antautuneet
määrätyin ehdoin ja sitten tulleet ammutuiksi sen linnakkeen
edustalla, jota olivat niin kauan puolustaneet. Vastenmielisesti hän
ajatteli myöskin niitä keinoja, joiden avulla hän oli kiristänyt
tietoja vangitulta vakoojalta; viiden vuoden uuttera elämä, täynnä
menestystä ja onnea, ei ollut himmentänyt muistista tuon miehen
kasvoja, jotka vääntyivät tuskasta. Mutta tämä uusi ajatus tuntui
kaikkein inhoittavimmalta. Hän oli häikäilemätön, mutta monen
historian tai nykyajan henkilön lailla hän oli koettanut vapautua
häpeällisestä menneisyydestä. Tästä lähtien, hän oli vannonut valtaan
päästyään, hän luopuisi sellaisista menettelytavoista, niitä ei
enää tarvittaisi; ja kuitenkin kaikitenkin, nyt ne olivat jälleen
tarpeen. Sitä paitsi, Lucil oli niin ihana; hän rakasti vaimoaan
jyrkkään tapaansa yksinomaan senkin vuoksi; ja tämä oli oiva puoliso,
niin tahdikas, niin loistava, että hän ihaili ja piti häntä arvossa
pelkästään viralliseltakin kannalta katsoen. Jos hän saisi sen
tietää, ei hän koskaan antaisi sitä anteeksi. Tosin hän ei saisi
milloinkaan tietää, mutta kuitenkin tuo ajatus herätti inhoa.

Mutta oliko muutakaan keinoa? Hän ajatteli eilispäiväisen väkijoukon
katseita, Savrolaa, armeijasta saapuneita uutisia, muitakin
kuulumisia, laadultaan synkempiä ja salaperäisempiä -- kertomuksia
omituisista liitoista ja salaseuroista, jotka toivat mieleen
vallankumouksen ja murhat. Vesi oli nousemassa; vaarallista oli
vitkastella.

Ja sitten mieleen tuli toinen vaihtoehto: paeta, luopua vallasta,
elää vieraalla maalla halveksittuna, loukattuna, epäiltynä; ja hän
oli kuullut, että maanpakolaiset elävät aina korkeaan ikään. Sitä
hän ei tahtonut ajatella, kernaammin hän heittäisi henkensä; vain
kuolema voisi raahata hänet pois palatsistaan, ja hän kamppailisi
viimeiseen asti. Mieli palasi ajatusten lähtökohtaan. Olihan olemassa
yksi keino, ainoa mahdolliselta näyttävä ratkaisu; miellyttävä ei se
tosin ollut, mutta joko se tahi ei mitään. Hän oli ennättänyt polun
päähän, ja kääntyessään sen kulmauksessa hän näki Lucilin istumassa
suihkukaivon luona. Siinä oli kaunis kuva.

Lucil huomasi hänen miettiväisen ilmeensä ja nousi käydäkseen
vastaan. "Mikä sinua vaivaa, Antonio? Sinä näytät niin
huolestuneelta."

"Meidän asiamme alkavat käydä hullusti, rakkaani. Savrola, lähetystö,
sanomalehdet ja ennen kaikkea uutiset kansan mielialasta ovat pahaa
ennustavia ja huolestuttavia."

"Minäkin huomasin aamulla ajeluretkellä synkkiä katseita. Luuletko,
että meitä uhkaa vaara?"

"Luulen", hän vastasi täsmälliseen viralliseen tapaansa, "vakava
vaara".

"Kunpa voisin auttaa sinua", Lucil virkkoi, "mutta minähän olen vain
nainen. Mitä minä voisin tehdä?" Presidentti ei vastannut, ja niin
hän jatkoi: "Savrola on hyvä mies. Minä tunsin hänet varsin hyvin
ennen sotaa."

"Hän tuhoaa meidät vielä."

"Ei suinkaan."

"Meidän täytyy paeta maasta -- jos he edes suostuvat siihen."

Lucil kalpeni. "Mutta minä tiedän, miltä miehet näyttävät; meidän
välillämme vallitsee suuri sympatia; ei hän ole mikään kiihkoilija."

"Hänen takanaan ja alapuolellaan on voimia, joista hän ei tiedä
paljonkaan; hän ei kykene niitä hillitsemään, mutta on yllyttänyt ne
liikkeelle."

"Etkö voi tehdä mitään?"

"En voi vangituttaa häntä; hän on liian suuressa suosiossa, eikä
hän sitä paitsi ole rikkonut lakia. Hän on jatkava toimintaansa.
Kahden viikon kuluttua ovat vaalit: hän tulee valituksi minun
varokeinoistani huolimatta, ja sitten me joudumme pulaan." Hän
vaikeni, ja puhuen sitten kuin itsekseen hän jatkoi: "Jos saisimme
tietää, mitä hän aikoo tehdä, niin ehkä voisimme saada sen
raukenemaan."

"Enkö voi auttaa sinua?" kysyi Lucil äkkiä. "Minä tunnen hänet;
luulen että hän pitää minusta. Kenties hän kuiskaisi minulle, mitä
ei kertoisi yhdellekään toiselle." Hänen mieleensä muistuivat monet
voitot menneiltä ajoilta.

"Rakkaani," sanoi Molara, "miksi sinä turmelisit elämäsi
sekaantumalla politiikan ikäviin puoliin? Sitä en voi pyytää sinulta."

"Mutta minä tahdon tehdä sen. Tahdon koettaa, jos se vain hyödyttää
sinua."

"Se vaikuttaisi paljon enemmänkin."

"No hyvä, minä otan selvän asiasta; kahden viikon kuluessa saat sen
tietää. Hänen täytyy saapua hovitanssiaisiin; niissä tapaan hänet."

"Minusta on inhottavaa sallia sinun puhutella sellaista miestä, mutta
tunnen sinun älysi, ja me olemme pulassa. Mutta mahtaneeko hän tulla?"

"Lähetän hänelle kutsun ohessa kirjeen", Lucil virkkoi: "nauran koko
politiikalle ja kehotan häntä pitämään ainakin yksityiselämänsä siitä
vapaana; ellei se auta, niin keksin jonkin toisen keinon tavatakseni
hänet".

Molara katsoi häneen ihaillen. Hän ei ollut koskaan rakastanut
vaimoaan enempää kuin huomatessaan, kuinka paljon apua hänestä oli.
"Jätän sen siis sinun huoleksesi. Pelkään, ettei se onnistu, mutta
jos saat sen suoritetuksi, niin kenties pelastat koko valtion. Ellet,
niin ei siitä ainakaan koidu mitään vahinkoa."

"Kyllä minä onnistun", vastasi Lucil luottavaisena, ja nousten
istuimeltaan hän lähti astumaan palatsia kohti. Hän huomasi miehensä
käytöksestä, että tämä halusi olla yksinään.

Presidentti jäi istumaan pitkäksi aikaa, tuijottaen veteen, missä
lihavat, laiskat kultakalat uiskentelivat rauhallisina. Hänen
kasvoillaan oli sellainen ilme kuin olisi hän niellyt jotakin
inhottavaa.



VI LUKU

Perustuslaillisista syistä


Lauranian tasavallan viisaat perustajat olivat tajunneet,
kuinka tärkeätä oli säilyttää valtion julkishenkilöiden kesken
kohteliaisuuteen perustuva seurustelusuhde puolueista huolimatta. Sen
vuoksi oli kauan vallinnut sellainen tapa, että presidentti järjesti
syyskauden kuluessa useita virallisia juhlia, joihin kutsuttiin
kaikki merkkihenkilöt kummastakin leiristä ja joihin etiketti vaati
saapumaan. Tänä vuonna mielet olivat niin kuohuksissa ja välit niin
kiristyneet, että Savrola oli päättänyt kieltäytyä, ja muodollisesti
hän olikin jo vastannut kutsuun epäävästi; sen vuoksi hän hämmästyi
melko lailla saadessaan toisen kutsun ja vielä enemmän luettuaan
siihen liitetyn Lucilin kirjeen.

Hän ymmärsi, että tämä oli avosilmin antautunut alttiiksi
loukkaukselle, ja kummasteli, miksi hän oli niin menetellyt. Tietysti
Lucil luotti viehätysvoimaansa. Vaikeata, melkeinpä mahdotontakin
on nolata kaunista naista; tämä jää edelleenkin kauniiksi, ja
loukkaus kimmoaa takaisin. Hän olisi tosin voinut keinotella
itselleen valtiollista hyötyä moisesta tyrkytetystä kutsusta,
joka lähetettiin niin kriitilliseen aikaan; mutta hän tunsi, että
Lucil oli arvostellut häntä oikein ja tiesi olevansa turvassa
ainakin sellaisesta. Tämä miellytti häntä. Hän pahoitteli sitä,
ettei voinut noudattaa kutsua; mutta hän oli tehnyt päätöksensä
ja istuutui sepittämään epäyskirjettä. Puoliväliin päästyään hän
pysähtyi; mieleen juolahti ajatus, että kenties Lucil tarvitsi hänen
apuaan. Hän luki kirjeen uudelleen ja kuvitteli, vaikka sanat eivät
taanneetkaan sitä, että siinä ilmeni pyytävä sävy. Ja sitten hän
alkoi etsiä syitä muuttaakseen mielensä; se oli vanha lujittunut
tapa; puoluetovereille oli välttämätöntä osoittaa, että tätä nykyä
hän kannatti yksinomaan perustuslaillista agitaatiotyötä; se oli oiva
tilaisuus ilmaista, että hän luotti suunnitelmiensa menestymiseen;
hän kannusti varhempaa päätöstään vastaan jokaisen todisteen paitsi
ainoata totuudenmukaista.

Niin, hän lähtisi tanssiaisiin; puolue saattoi kyllä paheksua sitä,
mutta hän ei välittänyt; tämä ei ollut sen asioita, ja hän oli kyllin
voimakas kestääkseen kannattajiensa paheksumisen. Nämä mietteet
keskeytyivät, kun sisään astui Moret, kasvot innostuksesta hehkuen.

"Keskiryhmän toimikunta on yksimielisesti nimittänyt sinut
ehdokkaaksi tuleviin vaaleihin. Diktaattorin nukke Tranta otettiin
vastaan ulvoen. Olen järjestänyt torstai-illaksi yleisen kokouksen,
missä sinä voit esiintyä puhujana. Nyt me olemme aallon harjalla!"

"Suurenmoista!" sanoi Savrola. "Olen odottanut pääseväni ehdokkaaksi;
pääkaupungissa meillä on ylivalta. Olen iloinen saadessani
tilaisuuden puhua; en ole pitkään aikaan päässyt esiintymään, ja
juuri nyt meillä on aika lailla puheen aihetta. Miksi päiväksi sanoit
järjestäneesi sen?"

"Se on ensi torstaina kaupungintalolla kello kahdeksalta illalla",
selitti Moret, joka vilkasverisyydestään huolimatta ei suinkaan ollut
epäkäytännöllinen.

"Torstainako?"

"Niin, ethän sinä ole sitoutunut muualle."

"Niin", sanoi Savrola, puhuen verkalleen ja ikäänkuin sanojansa
punniten; "torstaina ovat hovitanssiaiset".

"Tiedän sen", sanoi Moret, "juuri siksi valitsinkin sen illan. He
saavat tuntea, että tanssivat tulivuorella; vain parin kilometrin
päässä palatsista odottaa kansa valtavana joukkona, yksimielisenä,
päättäväisenä. Louvet ei uskalla lähteä liikkeelle, Sorrento
valmistautuu tarpeen varalta joukkomurhaan. Se turmelee koko juhlan;
kaikki ovat näkevinään seinälle piirtyvän kirjoituksen."

"Torstai ei sovi, Moret."

"Ei sovi! Miksi ei?"

"Koska minä lähden sinä iltana hovitanssiaisiin", sanoi Savrola
harkitusti.

Moret jäi tuijottamaan suu ammollaan. "Mitä", hän huudahti, "sinäkö!"

"Lähden ihan varmaan. Valtion vanhoja tapoja ei saa sillä lailla
syrjäyttää. Minun on velvollisuus mennä; me taistelemme perustuslain
puolesta, ja meidän täytyy osoittaa kunnioittavamme sen periaatteita."

"Sinä suostut nauttimaan Molaran vieraanvaraisuutta -- astut hänen
taloonsa, syöt hänen ruokaansa?"

"En suinkaan", selitti Savrola; "minä syön valtion varaamaa ruokaa.
Tiedäthän hyvin, että nämä viralliset toimitukset kustannetaan
yleisillä varoilla."

"Aiotko puhua hänen kanssaan?"

"Ihan varmasti, mutta ei siitä koidu hänelle huvia."

"Aiotko siis loukata häntä?"

"Rakas Moret, mikä sinut saa sellaista ajattelemaan? Aion olla perin
kohtelias. Se säikähdyttää häntä enemmän kuin mikään muu; hän ei
tiedä, miltä taholta vaara uhkaa."

"Et sinä voi mennä", virkkoi Moret päättäväisesti.

"Aion todellakin mennä."

"Ajattelehan, mitä ammattiyhdistykset siitä sanovat."

"Olen ajatellut kaikkia näitä asioita ja tehnyt päätökseni", vastasi
Savrola. "Sanokoot, mitä tahtovat. Se osoittaa niille, etten aio
vielä pitkiin aikoihin hylätä perustuslaillista menettelytapaa.
Niiden ihmisten täytyy saada innostuksensa silloin tällöin
jäähdytetyksi; ne ottavat elämän liian vakavalta kannalta."

"Ne syyttävät sinua yhteisen asian pettämisestä."

"Epäilemättä typerät ihmiset tekevät luonteenomaisia huomautuksiaan,
mutta toivottavasti ystäväni eivät rupea minua ikävystyttämään
toistamalla niitä minulle."

"Mutta mitä sanoo Strelitz? Se voi saada hänet käymään rajan poikki
seuralaisineen. Hänen mielestään me olemme penseitä, ja hän käy
viikko viikolta yhä kärsimättömämmäksi."

"Jos hän tulee, ennenkuin me olemme valmiit auttamaan, niin
sotajoukko tekee nopeasti lopun hänestä ja hänen roskaväestään. Mutta
hän on saanut minulta tarkan käskyn, ja toivoakseni hän tottelee
sitä."

"Sinä menettelet väärin, ja tiedät sen kyllä", sanoi Moret
terävästi ja kiukkuisesti; "puhumattakaan siitä halveksittavasta
nöyryytyksestä, että matelet vihamiehesi edessä".

Savrola hymyili seuralaisensa suuttumukselle. "Oh", hän virkkoi, "en
minä aio madella. Ethän sinä ole nähnyt minun sellaista tekevän",
ja hän laski kätensä toverinsa käsivarrelle. "Kerrassaan omituista,
Louis", hän jatkoi, "että me olemme niin monessa asiassa eri mieltä;
ja kuitenkin, jos olisin joutunut pulaan ja epäröisin, niin en kävisi
niin kernaasti yhdenkään toisen luo. Me kinastelemme joutavuuksista,
mutta jos olisi kysymys suuresta asiasta, niin sinun arvostelusi
vaikuttaisi minuun ratkaisevasti, ja sen sinä kyllä tiedät."

Moret taipui. Hän taipui aina Savrolan valtaan, milloin tämä puheli
moiseen tapaan. "No niin", hän sanoi, "milloin sitten haluat puhua?"

"Saat itse päättää."

"Perjantaina siis; kuta pikemmin, sitä parempi."

"Hyvä; järjestä sinä asiat, minä keksin jotakin puhuttavaa."

"Soisin, ettet menisi", sanoi Moret palaten äskeiseen
vastaväitteeseensä; "ei mikään koko maailmassa saisi houkutelluksi
minua sellaiseen".

"Moret", virkkoi Savrola omituisen vakavana, "sen asian me jo
ratkaisimme; meillä on muutakin puhuttavana. Minä olen huolissani.
Täällä on käymässä pohjavesissä kiillotustyö, jonka voimaa en kykene
mittaamaan. Minä olen puolueen tunnustettu johtaja, mutta toisinaan
havaitsen, että täällä on työssä mahteja, joita en hallitse. Tuo
salaseura, jota nimitetään Liigaksi, on tuntematon tekijä. Minä
vihaan tuota saksalaisjuonikkoa Kreutzeä, joka sanoo itseään Numero
Yhdeksi. Hänestä on peräisin kaikki se vastustus, jota kohtaan
itse puolueessa; kaikki työläisedustaiat näyttävät olevan hänen
vaikutuksensa alaisia. Toisinaan jo ajattelen, että sinä ja minä ja
Godoy ja kaikki, jotka taistelevat vanhan perustuslain puolesta,
olemme vain valtiollisia laineita yhteiskunnallisessa nousuvedessä,
jonka suuntaa emme tiedä. Kenties olen väärässä, mutta minä pidän
silmäni auki, ja niiden avulla saadut todisteet panevat minut
ajattelemaan. Tulevaisuus on tutkimaton, mutta pelottava; sinun
täytyy pysyä minun rinnallani. Kun en enää kykene pidättämään ja
vallitsemaan, silloin en tahdo kauempaa johtaa."

"Liiga ei merkitse mitään", sanoi Moret, "se on vain vähäinen
anarkistiryhmä, joka tällä haavaa on liittynyt meidän lippumme
suojaan. Sinä olet johtaja, jota ilman puolue ei tule toimeen; sinä
olet luonut koko agitaation, ja sinun vallassasi on kiihottaa tai
hidastuttaa sitä. Tuntemattomia voimia ei ole olemassa; sinä olet
liikevoima."

Savrola astui akkunan ääreen. "Tarkasta kaupunkia", hän virkkoi.
"Se on suuri joukko rakennuksia; niissä asuu kolmesataatuhatta
ihmistä. Ota huomioon sen koko: ajattele sen sisältämiä uinuvia
mahdollisuuksia, ja katsahda sitten tätä pientä huonetta. Luuletko
sinä, että minä olen se mikä olen siitä syystä, että olen muuttanut
kaikkien noiden mielen, vai senkö takia, että tuon parhaiten ilmi
heidän mielipiteensä? Olenko heidän herransa vaiko orjansa? Usko
minua, minulla ei ole mitään harhaluuloja, eikä sinunkaan tarvitse
sellaisia säilyttää."

Hänen tapansa vaikutti toveriin. Tarkastellessaan kaupunkia ja
kuunnellessaan Savrolan vakavia sanoja Moret oli melkein kuulevinaan
laumojen pauhun, etäisenä, tukahutettuna, mutta kauas kantavana,
ikäänkuin rantahyrskyn kuohunta sen ärjyessä tuulen ajamana
kalliota vastaan. Hän ei vastannut. Hänen kiihkeä mielensä kuohahti
jokaisesta tunteesta ja intohimosta liiallisuuksiin; hän eli aina
äärimmäisyyksissä. Hänessä ei ollut terveellistä kyynillisyyttä
pitämässä yllä tasapainoa. Nyt hän oli käynyt juhlallisen vakavaksi,
ja lausuen Savrolalle hyvästi hän laskeutui verkalleen rappusia
äärimmilleen kiihottuneen mielikuvituksen järkyttämänä.

Savrola nojautui taaksepäin tuolissaan. Ensinnä hän halusi nauraa,
mutta hän oivalsi sen, ettei tämä hilpeyden puuska purkautuisi
yksinomaan Moret'n kustannuksella. Hän oli yhtä hyvin koettanut
petkuttaa itseään, mutta hienorakenteisten aivojen eri osat olivat
liian läheisessä yhteydessä säilyttääkseen salaisuuksiaan toisiltaan.
Hän ei kuitenkaan tahtonut sallia niiden muodostavan selvään asuun
hänen mielenmuutoksensa todellista syytä. Se ei ollut totta, hän
virkkoi itselleen useaan kertaan, ja vaikka olisikin ollut, niin
se ei missään tapauksessa merkinnyt mitään. Hän otti laatikosta
savukkeen, sytytti sen ja tarkasteli sitten savukiemuroita.

Kuinka paljon hän oli itse uskonut siitä, mitä oli sanonut? Hän
ajatteli Moret'n vakavaa muotoa; se ei ollut aiheutunut yksinomaan
hänen vaikutuksestaan. Myöskin tuo nuori vallankumouksellinen
oli huomannut jotakin, mutta ei ollut uskaltanut tai osannut
pukea vaikutelmiaan sanoiksi. Oli siis olemassa jokin pohjavirta;
vastaisuudessa odotti joukko vaaroja. No niin, hän ei välittänyt;
hän luotti omaan valtaansa. Vaikeuksien noustessa hän kävisi niitä
vastaan; vaarojen uhatessa hän voittaisi ne. Hänessä oli sekä
ratsu- että jalkaväkeä ja tykistöä, hän oli mies, täydellinen
kokonaisuus. Kaikissa olosuhteissa, joka tilanteessa hän tiesi
olevansa tekijä, joka oli otettava lukuun; olkoon leikki minkälainen
tahansa, hän ottaisi siihen osaa huvikseen, ellei juuri hyödykseen.

Savu kierteli hänen päätänsä. Elämä -- kuinka epätodellinen, kuinka
autio ja sentään tehoava se olikaan! Filosofeiksi itseään nimittävät
narrit olivat koettaneet saada ihmiset oivaltamaan katkeran totuuden.
Hänen filosofiansa lainautui pyhään petokseen -- sen avulla hän
oppi vähentämään tuskiensa merkitystä ja suurentamaan huvitustensa
määrää; se teki elämän miellyttäväksi ja kuoleman sivuseikaksi.
Zeno oli opettanut häntä kestämään vastoinkäymisiä ja Epikuros
nauttimaan huvituksista. Hän lämmitteli onnensa hymyssä ja kohautti
hartioitaan kohtalon rypistäessä otsaansa. Hänen olemassaolonsa --
tai sarja olemassaoloja -- oli ollut miellyttävä. Kaikki, minkä
hän muisti, oli ollut elämisen arvoista. Jos tulevaa elämää oli
olemassa, jos leikki alkaisi uudelleen jossakin muualla, niin
hän ryhtyisi siihen. Hän toivoi kuolemattomuutta, mutta ajatteli
tyhjyyteen raukenemista maltillisin mielin. Sillä välin oli tämä
elämä varsin mielenkiintoinen ongelma. Hänen puheensa -- hän oli
pitänyt useita ja tiesi, ettei mitään hyvää saavuteta ponnistuksitta.
Nuo valmistamattomat puhetaidon voitot olivat syntyneet yksinomaan
kuulijain mielessä, kaunopuheisuuden kukkaset olivat ansarikasveja.

Mistä nyt olisi puhuttava? Sarja savukkeita oli koneellisesti
kulutettu tuhaksi. Savupilven keskellä hän näki mielessään
puheen, joka viilsi syvälle kuulijakunnan sydämiin; ylevä ajatus,
hieno vertaus lausuttuna tuolla virheettömällä kielellä, jonka
oppimattominkin tajuaa ja joka vaikuttaa yksinkertaisimpaankin;
jotakin mikä kohottaisi mielet elämän aineellisista huolista ja
herättäisi tunteet eloon. Hänen ajatuksensa alkoivat pukeutua
sanoiksi, ryhmittyä lauseiksi; hän mutisi itsekseen; oman kielen
poljenta sai hänet valtaansa, vaistomaisesti hän alkoi käyttää
alkusointuja. Ajatus seurasi toistaan, niinkuin virta vyöryy nopeasti
tietään ja valo vaihtuu sen kalvossa. Hän sieppasi paperipalan ja
rupesi kiireisesti tekemään sille muistiinpanoja. Tuo oli hyvä
kohta, eikö sitä voisi tautologian avulla tehostaa? Hän kirjoitti
paperille karkeasti muovaillun lauseen, pyyhki sen pois, siloitteli
sitä ja kirjoitti uudelleen. Ääni miellyttäisi korvaa, ajatus
kiihoittaisi mieltä. Kuinka mielenkiintoista peliä tämä oli! Hänellä
oli aivoissaan kortit, joilla hän aikoi pelata, ja panoksena oli koko
maailma.

Hänen työskennellessään tunnit vierivät edelleen. Emännöitsijä, joka
astui sisään einettä tuomaan, tapasi hänet äänettömänä uurastamassa;
sellaisena hän oli nähnyt herransa ennenkin eikä uskaltanut häiritä
häntä. Koskematon ruoka kylmeni pöydällä, kun kellon osoittimet
siirtyivät edelleen, merkiten ajan säännöllistä kulkua. Sitten hän
nousi ja alkoi, kokonaan omien ajatustensa ja kielensä vallassa,
astella pitkin lattiaa, lyhyin, nopein askelin, puhuen itsekseen
matalalla äänellä ja erittäin pontevasti. Äkkiä hän vaikeni, ja
omituisen rajusti painui käsi pöytään. Siihen puhe loppui.

Läjähdys palautti hänet takaisin arkielämään. Hän oli nälissään ja
väsynyt, ja naurahtaen omalle innostukselleen hän istuutui pöydän
ääreen ja kävi käsiksi laiminlyötyyn ateriaansa.

Kymmenkunta paperiarkkia, täynnä lauseita, tietoja ja numeroita,
oli tuloksena aamupäivän työstä. Ne viruivat pöydällä yhteen
nidottuina, viattomina, vähäpätöisinä paperilappusina; eikä Antonio
Molara, Lauranian tasavallan presidentti, kuitenkaan olisi pelännyt
pommiakaan sen enempää. Eikä hän niin tehden olisi ollut hölmö eikä
raukkakaan.



VII LUKU

Hovitanssiaiset


Lauranian palatsi oli erinomaisen sopiva valtion
seuraelämä-tilaisuuksiin. Yleisiin huvituksiin, joita
perustuslaillinen tottumus kannatti, oli myönnetty runsas määräraha,
ja se teki mahdolliseksi ulottaa tasavallan vieraanvaraisuuden mitä
laajimmaksi ja suurenmoisimmaksi. Kauden ensimmäiset hovitanssiaiset
olivat monessa suhteessa tärkeimmät näistä tilaisuuksista.
Tällöin molempien puolueitten suurmiehet kohtasivat toisensa
ensimmäistä kertaa kesähelteiden jälkeen, ennen syysistuntoja,
ja pääkaupungin loistava hienosto kokoontui jälleen maaseudulta
ja vuoristohuviloistaan palaten. Maku, hienous ja loistavuus
pääsivät yhä suuressa määrin oikeuksiinsa. Hienoin musiikki,
paras samppanja, mitä vaihtelevin ja kuitenkin valituin seurue
olivat illan viehätyksiä. Palatsin avara piha oli kauttaaltaan
jättiläispäivänvarjon peittämä. Käytäviä reunustivat kaartin
jalkaväen rivit, ja välkkyvillä teräspistimillään ne lisäsivät tämän
tilaisuuden loistoa ja turvallisuutta. Kirkkaasti valaistut kadut
olivat täynnä uteliasta rahvasta. Palatsin avara halli, joka aina
teki mahtavan ja suurenmoisen vaikutuksen, tuntui vielä upeammalta,
kun sen täytti heleänvärinen joukko.

Portaikon yläpäässä seisoi presidentti puolisoineen, edellinen
kunniamerkeissä ja tähdissä kimallellen, jälkimmäinen verratonta
kauneutta säteillen. Vieraiden lähetessä muuan adjutantti,
tulipunaiseen ja kultaan verhottu komea olio, tiedusteli heidän
nimeään ja arvoaan ja kuulutti ne sitten isäntäväelle. Monenkirjava
oli seurue, siinä oli edustettuna jokainen Euroopan pääkaupunki,
jok'ikinen maa maailmassa.

Illan merkkivieraana oli Etiopian kuningas, kasa silkkiä ja jalokiviä
mustan, mutta eloisan muodon kehyksenä. Hän saapui varhain -- mutta
omaksi onnettomuudekseen, sillä myöhemmin tullen hän olisi saanut
paremman katsomon tuloaan tarkkaamaan, mutta kenties tämä seikka ei
merkinnyt suuria hänen sivistymättömälle mielelleen.

Diplomaattikunta seurasi pitkänä sarjana. Vaunut toistensa jälkeen
vierivät pääovelle ja tyhjensivät portaille kantamuksensa poliittista
oveluutta puettuna jokaiseen mahdolliseen kullan ja värien
yhdistelmään. Päästyään portaikon yläpäähän Venäjän lähettiläs,
harmaa, mutta kohtelias ylimys, seisahtui ja tehden juhlallisen
kumarruksen suuteli Lucilin ojentamaa kättä.

"Tämä näky on oivallinen kehys verrattomalle jalokivelle", hän mutisi.

"Säteilisikö se yhtä kirkkaana Talvipalatsissa?" kysäisi Lucil
kepeästi.

"Epäilemättä Venäjän pakkasyöt suurentaisivat sen loistavuutta."

"Mutta niin monen muun joukossa se katoaisi."

"Kaikkien muiden joukossa se jäisi kilpailijaa vaille ja ainoaksi
laatuaan."

"Ah", Lucil virkkoi, "minä kammoan julkisuutta, ja mitä
yksinäisyyteen tulee, niin pelkkä ajatuskin saa minut värisemään."

Hän naurahti. Lähettiläs loi häneen ihailevan silmäyksen, ja astuen
väkijoukkoon, joka jo salpasi portaikon pään, hän sai vastaanottaa
lukuisilta ystäviltään onnitteluja, joista hän kiitteli.

"Rouva Tranta", kuulutti adjutantti.

"Hauskaa tavata teidät", virkkoi Lucil. "Kuinka ikävää, ettei
tyttärenne voinut saapua; se on tuottanut suuren pettymyksen monelle."

Täten puhuteltu ruma nainen säteili ihastuksesta, ja nousten
portaita hän tunkeutui parvekkeen marmorikaiteiden ääreen. Hän
tarkasteli myöhemmin tulevia ja lausui peittelemättä huomautuksiaan
heidän puvuistaan ja käytöksestään; myöskin hän lateli jokaisesta
tietoja, jotka olisivat olleet pahansuopia, vaikka eivät olisikaan
olleet sepitettyjä, mutta vaikka hän kertoikin ystävilleen yhtä
ja toista, ei hän kuitenkaan tullut maininneeksi, että hänen oli
täytynyt pakottaa Tranta kirjoittamaan ja uhkaamaan erota presidentin
puolueesta, ellei häntä itseään kutsuttaisi tanssiaisiin, ja
ettei edes moisin keinoin saatu varatuksi kutsua tyttärelle, joka
sukupiirteiden lisäksi oli saanut kannettavakseen vielä ruman
hipiänkin.

Sitten saapui Louvet silmäillen levottomana niitä lukemattomia
kasvoja, jotka tarkastelivat häntä portailta, ja kuvitellen joka
askeleella kohtaavansa pommin tai tikarin. Hän katsahti Luciliin
epäröivästi, mutta tämän hymy tuntui luovan häneen rohkeutta, ja niin
hän sekautui tungokseen.

Nyt läheni kumartaen sir Richard Shalgrove, Englannin lähettiläs,
miellyttävillä ja hilpeillä kasvoillaan viaton ilme, joka
oli täydellinen vastakohta hänen maineelleen. Lauranian ja
Suur-Britannian kiristyneet välit tuntuivat häipyvän tuohon paljon
puhuvaan tervehdykseen. Lucil antautui hetkiseksi keskustelemaan
hänen kanssaan. Hän ei ollut tietävinään juuri mitään. "Ja milloin",
hän kysyi, "me julistamme sodan?"

"Toivottavasti ei ennen kuin minä olen saanut huvin tanssia kolmannen
valssin", vastasi lähettiläs.

"Kuinka harmillista! Minua halutti niin kovin tanssia se teidän
kanssanne."

"Ettekö sitten aio tehdä sitä?" kysyi lähettiläs perin ymmällä.

"Uskallanko minä syöstä kaksi kansakuntaa sotaan valssin vuoksi?"

"Jos teillä on samat vaikuttimet kuin minulla, niin ette suinkaan
epäröisi", vastasi lähettiläs ritarillisesti.

"Mitä, en epäröisi jouduttaa vihollisuuksia! Mitä me olemme tehneet?
Mikä suuri vaikutin teillä on ryhtyäksenne taisteluun?"

"Ei taisteluun -- vaan tanssiin", virkkoi sir Richard menettäen
hiukkasen tavallisesta varmuudestaan.

"Valtiomieheksi te olette todellakin selväpuheinen. Koska olette noin
hyvällä tuulella, niin kertokaa minulle mitä on tapahtunut; onko
vaara uhkaamassa?"

"Vaarako? Ei -- kuinka se olisi mahdollista?" Hän valitsi
kaavalauseen: "Perinnäisesti ystävällisten valtojen kesken
sovinto-oikeus ratkaisee kaikki riita-asiat."

"Ymmärrätte kai", virkkoi Lucil vakavasti ja kokonaan tapaa muuttaen,
"että meidän on otettava huomioon täkäläinen valtiollinen tilanne?
Luja kirjelmä parantaa hallituksen asemaa."

"Minä olen ihan selvästi tuntenut", sanoi lähettiläs itsepäisesti,
"ettei ole ollut mitään vaaraa." Hän ei kuitenkaan maininnut
että H. M. panssarilaiva _Aggressor_ (uppouma 12.000 tonnia,
hevosvoimia 14.000 ja aseistuksena neljä 11-tuumaista tykkiä) höyrysi
kahdeksantoista solmunväliä tunnissa Lauranian tasavallan Afrikan
rannikkoa kohti tai että hän oli itse uurastanut kaiken iltapäivää
sähköttäen salakirjaimin laivoista, varastoista ja sotajoukkojen
liikkeistä. Hän arveli, että siten hän vain ikävystyttäisi emäntäänsä
pelkästään teknillisillä yksityiskohdilla.

Tämän keskustelun aikana oli ihmisvirta herkeämättä noussut
portaikkoa ja koko hallia kiertävälle leveälle parvekkeelle oli
muodostunut tiheä tungos. Oivallinen soittokunta jäi melkein mykäksi
puheensorinan paisuessa; tanssisalin mainiolla lattialla liikkui vain
muutama nuori pari, joiden omat asiat kiinnittivät kokonaan heidän
huomionsa ja karkoittivat mielestä kaikki muut harrastukset. Hallissa
vallitsi odotuksen aiheuttama jännitys; huhu Savrolan aikomuksesta
saapua kutsuihin oli levinnyt laajalle kautta koko Lauranian.

Äkkiä kaikki vaikenivat ja soittokunnan sävelten yli kuului etäistä
huutoa. Yhä äänekkäämmäksi se paisui nopeasti läheten, kunnes ennätti
itse portille; sitten se häipyi, ja hallissa vallitsi äänettömyys.
Oliko hänelle hurrattu vaiko karjuttu? Hälinä oli ollut omituisen
sekava; miehet olivat valmiit veikkaamaan siitä, hänen kasvonsa
antaisivat vastauksen.

Ovet avautuivat ja Savrola astui sisään. Kaikkien katseet
kohdistuivat häneen, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, ja
vedot jäivät ratkaisemattomiksi. Noustessaan verkalleen portaita hän
antoi katseensa kiertää ahdinkoon asti täyttynyttä parveketta ja sitä
reunustavaa loistavaa seuruetta. Hänen käyttämäänsä yksinkertaista
frakkipukua ei koristanut mikään tähti tai kunniamerkki. Tuossa
väriloistossa, tuossa upeiden univormujen vilinässä hän teki
suorastaan synkän vaikutuksen; mutta kuten Rautaherttua Pariisissa
näytti hänkin kaikkien johtajalta, tyyneltä, itseensä luottavalta ja
hillityltä.

Presidentti laskeutui muutaman askelman kuuluisaa vierastaan vastaan.
Molemmat kumarsivat vakavan arvokkaasti.

"Olen iloinen siitä, että olette saapunut", sanoi Molara "se on
sopusoinnussa valtion perimätapojen kanssa."

"Velvollisuus ja halu ovat yhtyneet tietä osoittamaan", vastasi
Savrola, kasvoillaan hymy, jossa ilmeni ivan häivä.

"Eikö väkijoukko tuottanut teille vaikeuksia?" kysyi presidentti
purevasti.

"Oh, ei vaikeuksia, mutta ihmiset ottavat politiikan liian vakavalta
kannalta; he paheksuivat sitä, että minä saavuin teidän palatsiinne."

"Teitte oikein tullessanne", Molara sanoi. "Me, jotka olemme
joutuneet valtiollisiin asioihin, tiedämme, minkä arvoisia he ovat;
maailmanmiehet eivät kiihdy yleisistä asioista eivätkä sivistyneet
taistele lyijypääsauvoilla."

"Minä käytän kernaammin miekkaa", sanoi Savrola miettivästi. Hän oli
ennättänyt portaikon päähän, ja Lucil seisoi hänen edessään. Hän
näytti suurenmoiselta kuin kuningatar; hän oli vertaistaan vailla
naisten joukossa. Otsaa kiertävä hieno tiara saattoi ajattelemaan
valtiutta, ja kansanvaltaisenakin hän kumarsi sille. Lucil ojensi
kätensä; hän tarttui siihen kunnioittavasti ja kohteliaasti, mutta
kosketus saattoi hänet värisemään.

Presidentti valitsi erään lihavan, mutta kuuluisan naisen Lauranian
hienostosta ja lähti astumaan tanssisaliin. Savrola ei tanssinut;
elämässä oli muutamia huvituksia, joita hänen filosofiansa oli
opettanut hänet halveksimaan. Lucilin valtasi Venäjän lähettiläs, ja
hän jäi katselemaan.

Luutnantti Tiro huomasi hänen seisovan yksinään ja lähestyi haluten
päättää heidän poolokeskustelunsa, joka viikkoa aikaisemmin oli
tullut keskeytetyksi. Savrola otti hänet vastaan hymyillen;
hän piti tuosta nuoresta soturista kuten kaikki muutkin. Tiro
oli varustautunut vastaväitteillä; hän suosi väkevää raskasta
pelaajaa, joka pysytteli taustalla eikä antautuisi sattumain
varaan. Huomautettuaan kuinka tärkeätä oli saada Lauranian armeija
kunnollisesti edustetuksi kansainvälisissä kilpailuissa, Savrola
kannatti kevytpainoista miestä, joka lennättäisi pallon suoraan
eturiville ja olisi milloin tahansa valmis ottamaan sen huostaansa.
Siitä sukeusi vilkas keskustelu.

"Missä te olette pelannut pooloa?" kysäisi luutnantti hänen
tuntemustaan kummastellen.

"En ole koskaan pelannut sitä", vastasi Savrola; "mutta olen aina
pitänyt sitä hyvänä harjoituksena upseereille."

Keskustelu siirtyi toisiin asioihin.

"Selittäkääpä minulle", virkkoi suuri demokraatti, "mitä nuo
erilaiset ritarimerkit ovat. Mikä on esimerkiksi tuo sininen, jota
Englannin lähettiläs käyttää?"

"Se on Sukkanauhan ritarikunnan merkki", vastasi luutnantti,
"kaikkein arvokkain Englannissa."

"Vai niin, entä mikä teillä on itsellänne?"

"Minullako! Oh, se on Afrikan-mitali. Minä olin mukana vuosina 86 ja
87." Kuten Savrola oli aavistanut, hän oli tavattomasti mielissään
tästä kysymyksestä.

"Se mahtoi olla omituinen elämys teille, joka olette niin nuori."

"Se oli hemmetin hyvää urheilua", sanoi luutnantti päättäväisesti.
"Olin mukana Langi Talin luona. Minun eskadroonani joutui ajamaan
takaa lähes peninkulman matkan. Keihäs on ihana ase. Englantilaisilla
on Intiassa eräs urheilu, jota he nimittävät sianpistäjäisiksi; en
ole koskaan yrittänyt sitä, mutta kyllä minä tiedän paremmankin."

"No, pian voitte saada toisenkin tilaisuuden. Me näytämme saavan
ikävyyksiä Englannin hallituksen taholta."

"Luuletteko, että sota käy mahdolliseksi?" kysyi nuorukainen
kiihkeästi.

"Tietysti", virkkoi Savrola, "sota kääntäisi kansan huomion
sisäisestä agitaatiosta ja uudistusliikkeestä. Presidentti on ovela
mies. Voimme joutua sotaan. Minä en puolestani tahtoisi ruveta
ennustelemaan; mutta haluaisitteko sitä?"

"Luonnollisesti haluan; se on minun ammattiani. Olen kyllästynyt
maleksimaan sylikoirana tässä palatsissa; kaipaan taasen leiri-elämää
ja satulaa. Sitä paitsi englantilaisia vastaan kannattaa taistella,
kyllä silloin saadaan laukata. Langi Talin luona minulla oli
seurassani eräs heikäläisistä upseereista, muuan luutnantti; hän
saapui katselijana, seikkailuja etsien."

"Miten hänen kävi?"

"Niin, nähkääs, me ajoimme vihollista takaa aina vuorille asti ja
pitelimme sitä aika pahoin. Juuri kun me nelistimme eteenpäin,
näki hän erään joukon pyrkivän muuatta metsikköä kohti ja tahtoi
katkaista siltä tien. Minä sanoin, ettemme ennättäisi; hän veikkasi
kuusi neljää vastaan, että joutuisimme ajoissa perille, ja niin minä
lähetin parven ratsumiehiä -- minä komensin nähkääs eskadroonaa
sinä päivänä. Hän lähti niiden mukaan suoraa päätä -- mutta minä
ikävystytän teitä?"

"Päin vastoin, kuuntelen erittäin mielelläni; entä sitten?"

"Hän oli väärässä; vihollinen pääsi metsään ensiksi ja ampui hänet
aukealle. Meidän miehet toivat hänet takaisin; hän oli saanut
säärensä ison valtimon lävistetyksi; siitä ei tule mikään pitkällinen
juttu. Hän sanoi vain: 'No niin, te voititte, mutta kuinka hemmetissä
te voitte saada maksun, se on minulle käsittämätöntä. Pyytäkää
veljeltäni -- Kuninkaan keihäsväestä.'"

"Ja sitten?"

"Niin, minä en löytänyt valtimoa sitoakseni sen, eikä saapuvilla
ollut yhtään lääkäriä. Hän kuoli -- oivallinen mies!"

Luutnantti vaikeni hiukan häpeissään siitä, että oli jutellut niin
paljon sotaseikkailuistaan. Savrolasta tuntui ikäänkuin hän olisi
katsahtanut uuteen maailmaan, palavamielisen, huolettoman, sotaisan
nuoruuden maailmaan. Hän oli itsekin kyllin nuori tunteakseen jonkin
verran kateutta. Tuo nuorukainen oli nähnyt sellaista, mitä hän ei
ollut itse saanut kokea; hänellä oli kokemuksia, jotka opettivat
hänelle seikkoja, joita Savrola ei ollut milloinkaan saanut oppia.
Heidän elämänsä olivat olleet erilaisia; mutta jonakin päivänä hän
kenties avaisi tuon oudon sodan kirjan ja saisi mieskohtaisen vaaran
eloisassa valaistuksessa lukea sen sisältämiä opetuksia.

Sillä välin tanssi oli seurannut toistaan ja ilta kulunut. Etiopian
kuningas oli poistunut kammoksuen hunnuttomien naisten keveitä
pukuja ja peläten joutuvansa aterioimaan inhoittavien valkoihoisten
parissa. Lähestyen Savrolaa presidentti pyysi tätä johtamaan hänen
puolisonsa illalliselle. Vieraat muodostivat kulkueen; hän tarjosi
käsivartensa Lucilille ja he laskeutuivat portaista. Illallinen
oli oivallinen; samppanja oli kuivaa ja viiriäiset lihavia. Pöytää
koristi kokonainen tulva harvinaisia ja ihania kämmeköitä; Savrolan
ympäristö oli miellyttävä, ja hän istui Lauranian kauneimman naisen
rinnalla, joka hänen tietämättään koetti saada hänet valtoihinsa.
Ensinnä he juttelivat hauskoista joutavuuksista. Presidentti, joka
oli tavoiltaan hienostunut, osoittautui hupaiseksi seuramieheksi
ja taitavaksi keskustelijaksi. Savrola, joka nautti säkenöivästä
keskustelusta, huomasi olevan kerrassaan vaikeata pysytellä
pelkästään virallisen vieraan kannalla, kuten hän tullessaan oli
päättänyt. Viinin, älyn ja kauneuden yhdistyneet voimat pyrkivät
murtamaan hänen vastarintansa; ennenkuin itse tiesikään hän oli jo
yhtynyt haasteluun, tuollaiseen puolittain kyynilliseen, puolittain
vakavaan keskusteluun, mikä on niin luonteenomainen aikakaudelle,
joka kyselee siitä syystä, että epäilee sitä enemmän koska kyselee.

Venäjän lähettiläs oli sanonut palvovansa kauneutta ja kertonut
vierustoverilleen, Ferrolin nuorelle kreivittärelle, että hän piti
tämän opastamista illalliselle uskonnollisena toimituksena.

"Sillä te kai tarkoitatte, että se on teistä ikävää", tämä vastasi.

"En ensinkään; minun uskonnossani eivät juhlamenot ole milloinkaan
ikävystyttäviä; se on juuri sen suurimpia etuja."

"Eikä niitä juuri olekaan muita", sanoi Molara; "te palvotte
epäjumalaa, joka on omaa tekoanne. Jos te jumaloitte kauneutta, niin
teidän jumalattarenne seisoo ihmisoikun epävarmalla alustalla. Eikö
totta, prinsessa?"

Tarentumin prinsessa, joka istui presidentin oikealla puolella,
vastasi, että sekin perusta oli varmempi kuin monen uskonnon pohja.

"Te tarkoitatte, että omassa kokemuksessanne ihmisoikut ovat
osoittautuneet kyllin pysyväisiksi? Sen minä kyllä voin uskoa."

"En suinkaan", prinsessa selitti; "tarkoitan vain sitä, että
kauneuden rakkaus on yleinen kaikille ihmisolennoille."

"Kaikille eläville olennoille", paransi Savrola. "Juuri kasvin
rakkaus synnyttää kukkasen."

"Oh", virkkoi presidentti, "mutta vaikka kauneuden rakkaus saattaakin
olla kestävää laatua, niin kauneus itse voi muuttua. Katsokaahan,
kuinka kaikki vaihtuu, meidän kautemme kauneus ei ole enää
kauneutta seuraavalla kaudella: se, mitä Euroopassa ihaillaan, on
Afrikassa rumaa. Se riippuu pelkästään mielipiteestä, paikallisesta
mielipiteestä. Teidän jumalattarellanne, arvoisa herra, on yhtä monta
muotoa kuin Proteuksella."

"Minä pidän vaihtelusta", sanoi lähettiläs. "Muodon vaihtelevaisuutta
minä pidän jumalattaressa ehdottomana etuna. En välitä siitä, kuinka
monta muotoa saa katsella kunhan ne vain ovat kauniita."

"Mutta", ehätti Lucil sanomaan, "ette te erota toisistaan sitä, mikä
on kaunista, ja sitä, mitä me pidämme kauniina."

"Sellaista erotusta ei olekaan", virkkoi presidentti.

"Meidän ylhäiseen emäntäämme nähden ei todella olekaan", tokaisi
lähettiläs kohteliaasti.

"Mitä on kauneus muuta", selitti Molara, "kuin mitä me valitsemme
ihailtavaksemme?"

"Mekö valitsemme? Onko meillä sellaista valtaa?" kysyi Savrola.

"On tietenkin", vastasi presidentti; "ja joka vuosi me muutamme
ratkaisumme, joka vuosi muoti vaihtuu. Kysykää naisilta. Tarkastakaa
muoteja kolmekymmentä vuotta sitten; niitä pidettiin silloin
kauniina. Ottakaa huomioon kaikki erilaiset maalaussuunnat, jotka
ovat seuranneet toisiaan, tai runouden tai musiikin virtaukset. Sitä
paitsi ei herra de Starnovin jumalatar miellyttäisikään jotakuta
toista, vaikka se hänelle onkin ihana."

"Minä pidän sitäkin todellisena etuna: te saatte minut hetki hetkeltä
yhä enemmän ihastumaan uskontooni. Minä en jumaloi ihanteitani
mainoksen vuoksi", sanoi lähettiläs hymyillen.

"Te tarkastatte kysymystä aineelliselta näkökannalta."

"Pikemmin aineelliselta kuin moraaliselta", virkkoi kreivitär Ferrol.

"Mutta minun jumalattareni henkipalvonnassa moraalittomuus onkin
merkityksetöntä. Sitä paitsi, jos te väitätte meidän makumme
alituiseen muuttuvan, niin minusta tuntuu siltä, että pysyväisyys on
minun uskontoni oleellisin puoli."

"Tuo on paradoksi, joka teidän täytyy selittää", virkkoi, presidentti.

"No niin, te sanotte minun muuttuvan joka päivä, ja jumalattareni
muuttuu myöskin. Tänään ihailen yhdenlaista kauneutta, huomenna
toisenlaista; mutta huomisen koittaessa minä en olekaan enää sama
henkilö. Aivojeni solurakenne on muuttunut; ajatukseni ovat käyneet
toisiksi; vanha minä on tuhoutunut rakastaen omaa ihannettaan;
uudistunut _ego_ aloittaa elämänsä uusin ihantein. Silloin olen aina
kihlautunut kuolemaan saakka."

"Aiotteko selittää, että pysyväisyys on sarja muutoksia? Yhtä hyvin
voitte väittää, että liikunto on sarja pysähdyksiä."

"Minä pysyn uskollisena hetken mielijohteelle."

"Te selitätte minun mielipiteeni toisin sanoin. Kauneus riippuu
ihmisen oikuista ja muuttuu ajan keralla."

"Katsokaa tuota kuvapatsasta", virkkoi Savrola äkkiä, viitaten
suurenmoiseen marmorista veistettyyn Diana-patsaaseen, joka kohosi
salin keskellä sananjalkojen ympäröimänä. "Enemmän kuin kaksi
vuosituhatta on kulunut siitä kun ihmiset ensinnä sanoivat sitä
ihanaksi. Kiellämmekö sitä nytkään?" Kukaan ei vastannut, ja hän
jatkoi: "Siinä on viivojen ja muotojen todellista kauneutta, joka on
ikuista. Muut teidän mainitsemanne seikat, muodit, tyylit, maut, ne
ovat vain meidän puoleltamme onnistuneita taiteen yrityksiä. Taide on
kauneudelle, mitä kunnia kunniallisuudelle, vain luonnoton muunteinen
muoto. Taide ja kunnia kuuluvat hienostolle; kauneus ja kunniallisuus
ovat kyllin hyviä tavalliselle ihmiselle."

Syntyi äänettömyys. Mahdotonta oli olla huomaamatta kansanvaltaista
sävyä; hänen vakavuutensa vaikutti heihin. Molara näytti
levottomalta. Lähettiläs saapui avuksi.

"No niin, minä aion yhä edelleen palvoa kauneuden jumalatarta,
olkoon tämä sitten pysyväinen tai vaihtuvainen" -- hän katsahti
kreivittäreen; "ja osoittaakseni uskollisuuttani minä tarjoan valssin
tuossa ihanassa pyhäkössä, tanssisalissa."

Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja kumartui ottamaan seuralaisensa
hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle. Jokainen nousi, ja seurue
hajaantui. Kun Savrola asteli Lucilin kera takaisin halliin, he
kulkivat puutarhaan johtavan avoimen käytävän ohitse. Lukematon määrä
salaperäisiä tulia viitoitti kukkalavoja tai riippui köynnöksinä
puista. Polut olivat peitetyt punaisella veralla; viileä leyhkä
hyväili heidän kasvojaan. Lucil seisahtui.

"Mikä ihana yö!"

Kehotus oli ilmeinen. Lucil oli sittenkin halunnut päästä puhumaan
hänen kanssaan. Kuinka hän oikein menettelikään saapuessaan --
perustuslaillisista syistä.

"Lähdemmekö ulos?" hän kysyi.

Lucil suostui, ja he tulivat pengermälle.



VIII LUKU

Tähtien tuikkeessa


Yö oli aivan äänetön. Leppeä leyhkä ei ollut kyllin voimakas
liikutellakseen edes hentoja palmuja, joita kohosi joka taholla
ja joiden ääriviivat, kaartuen ympäröivän lehvikön yläpuolelle,
kehystivät tähditettyä taivasta. Palatsi sijaitsi korkealla kummulla,
ja puutarha vietti länsipuolella mereen päin. Pengermän päässä oli
kivipenkki.

"Istukaamme tähän", virkkoi Lucil. He istuutuivat. Valssin unelmoivat
sävelet keinuivat kuin etäisenä säestyksenä heidän ajatuksilleen.
Palatsin ikkunat leimusivat valoa ja johtivat mieleen loiston,
kimmellyksen ja kuumuuden; puutarhassa oli kaikkialla hiljaista ja
viileätä.

"Miksi te pilkkaatte kunniaa?" kysyi Lucil ajatellen katkennutta
keskustelua.

"Koska sillä ei ole mitään todellista perustaa, ei mitään
peruuttamatonta vahvistusta. Sen lait muuttuvat alituiseen ajan ja
paikan mukaan. Jonakin aikana pidetään kunniakkaampana surmata mies,
jota on loukannut, kuin tarjota hänelle hyvitystä; toisena aikana on
tärkeämpää maksaa kilpa-ajovetonsa kuin lihakaupanlaskunsa. Taiteen
tavoin se vaihtelee ihmisoikkujen mukaan, ja taiteen lailla se
aiheutuu ylellisyydestä ja yltäkylläisyydestä."

"Mutta miksi te väitätte kauneudella ja kunniallisuudella olevan
korkeamman alkuperän?"

"Siksi että minne hyvänsä olenkin luonut katseeni, niin aina olen
nähnyt, että kaikki seikat ovat alituiseen alistetut ikuisen
soveltuvaisuuden normaalimitan alaisiksi ja että oikeus pääsee
voitolle vääryydestä, totuus petoksesta, kauneus rumuudesta.
_Soveltuvaisuus_ on yleinen lausuma! Tämän ohjeen mukaan
arvosteltuina taiteella ja kunnialla on varsin vähän arvoa."

"Mutta onko näiden seikkojen laita niin?" Lucil kysyi kummastellen.
"Epäilemättä on olemassa monta poikkeustakin."

"Luonto ei ota koskaan huomioon yksilöä; se välittää vain lajin
keskimääräisestä soveltuvaisuudesta. Ajatelkaa kuolleisuustilastoa.
Kuinka tarkkaa se onkaan: se ilmaisee kuukaudelleen, mitä ihmiset
saattavat odottaa elämältä, eikä se kuitenkaan ilmoita ihmiselle
mitään. Me emme voi sanoa, että kelpo mies voittaa aina lurjuksen;
mutta evolutionisti ei epäröi vakuuttaa, että korkeimpia ihanteita
kannattava kansakunta menestyy."

"Ellei", huomautti Lucil, "jokin toinen kansa, jolla on alhaisemmat
ihanteet, mutta voimakkaammat aseet, tule väliin."

"No, silloinkin voima on vain muuan muoto soveltuvaisuutta; pidän
sitä alhaisena muotona, mutta kuitenkin ruumiillinen voima sisältää
inhimillisen edistyksen aineksia. Tämä on vain esimerkki; meidän
täytyy laajentaa katsantokantaamme. Luonto ei ota huomioon yksityisiä
lajeja. Tahdomme nyt vain väittää, että siveellisen soveltuvaisuuden
omistavat elimistöt kohoavat lopullisesti niiden yläpuolelle, joiden
hyve on fyysillistä laatua. Kuinka monta kertaa onkaan sivistys --
tarkoitan yhteiskunnallista tilaa, missä siveellinen voima alkaa
vapautua ruumiillisen voiman tyranniasta -- kavunnut edistyksen
tikkaita ja sitten tullut kiskotuksi maahan? Kenties monta sataa
kertaa yksistään tässä maailmassa. Mutta liikevoima, pyrkimys
ylöspäin, on ollut muuttumaton. Kehitysoppi ei sano 'aina' vaan
'lopullisesti'. No niin, lopullisesti sivistys on kavunnut ylöspäin
raakalaisuuden ulottuman ulkopuolelle. Korkeammat ihanteet ovat
päässeet pinnalle suuremman kantovoimansa avulla."

"Miksi te oletatte, että tämä voitto on pysyväinen? Mistä tiedätte,
etteivät suhteet muutu päinvastaisiksi, kuten kaikki muutkin ovat
tehneet?"

"Koska meillä on puolellamme voima yhtä hyvin kuin siveellinen
ylemmyys."

"Ehkä roomalaisetkin ajattelivat samoin ollessaan valtansa
kukkuloilla."

"Varsin mahdollista, mutta perusteettomasti. He saattoivat
äärimmäisessä hädässä turvautua vain miekkoihinsa; ja veltoiksi
käytyään he eivät kyenneet enää niitä heiluttamaan."

"Entä meidän aikamme sivistys?"

"Oh, meillä on toisia aseita. Kun me olemme suvustamme huonontuneet,
kuten kerran täytyy tapahtua, -- kun olemme menettäneet sisäisen
ylemmyytemme, ja toiset rodut, luonnon lain mukaan, astuvat esiin
vallatakseen meidän paikkamme, silloin turvaudumme näihin aseisiin.
Moraali meiltä on mennyt, mutta konekiväärit ovat vielä jäljellä.
Veltostunut ja vapiseva Eurooppa pyyhkäisee tieteellisen koneiston
avulla maan päältä ne voimakkaat raakalaiset, jotka käyvät sen
kimppuun."

"Onko se siveellisen ylemmyyden voittoa?"

"Ensinnä se olisi, sillä sivistyksen hyveet ovat korkeampaa laatua
kuin raakalaisuuden. Ystävällisyys on parempaa kuin rohkeus, ja
armeliaisuus merkitsee enemmän kuin voima. Mutta lopulta vallitseva
rotu degeneroituu, ja koska ei ole toista sen sijalle astumassa,
niin degeneroitumisen täytyy jatkua. Se on tuota vanhaa taistelua
elinvoimaisuuden ja rappeutumisen, energian ja toimettomuuden
välillä; se taistelu päättyy aina äänettömyyteen. Emmekä me voisikaan
odottaa, että inhimillinen kehitys olisi loppumaton. On vain ajan
kysymys, milloin planeetta käy sopimattomaksi ylläpitämään elämää
pinnallaan."

"Mutta te sanoitte, että lopullisesti soveltuvaisuuden täytyy päästä
voitolle."

"Niin, suhteellisesta soveltumattomuudesta. Mutta rappeutuminen
on käsittävä kaikki, voittajat ja voitetut. Elämän tuli sammuu,
elinvoimaisuus häipyy."

"Kenties tässä maailmassa."

"Jokaisessa maailmassa. Koko maailmankaikkeus jäähtyy, toisin sanoen
kuolee, ja sen jäähtyessä elämä käy tuokion ajaksi mahdolliseksi
sen pallojen pinnalla ja luo omituisia ilmiöitä. Ja sitten tulee
loppu; maailmankaikkeus kuolee ja haudataan lopullisen olemattomuuden
kylmään pimeyteen."

"Mitä siis hyödyttävä kaikki ponnistukset?"

"Jumala sen tietää", virkkoi Savrola kyynillisesti, "mutta voin
kuvitella, että olisi verraten mielenkiintoista seurata tämän draaman
kulkua."

"Ja kuitenkin te uskotte ikuiseen ihanteeseen sellaisista seikoista
kuin kauneudesta ja hyveestä puhuttaessa."

"Uskon, että soveltuvaisuuden etevämmyys suhteellisen
soveltumattomuuden rinnalla on aineen suuria lakeja. Tarkoitan
sillä kaikenlaista soveltuvaisuutta -- siveellistä, ruumiillista,
matemaattista."

"Matemaattista!"

"Aivan niin; maailmat ovat olemassa vain oikeihin matemaattisiin
lakeihin sopeutuessaan. Siinä on muuan suuri todistus siitä,
että matematiikka on löydetty eikä keksitty. Planeetat kulkevat
säännöllisesti määrättyjen välimatkain päässä auringosta.
Evoluutio-oppi arvelee, että ne, jotka eivät noudata näitä lakeja,
tuhoutuvat törmäämällä yhteen ja sulautuvat toisiinsa. Siinä on
periaate sopivimman voitosta koko maailmankaikkeuteen toteutettuna."
Lucil jäi äänettömäksi. Hän jatkoi: "Sanokaamme, että alussa oli
olemassa kaksi tekijää, aine, jota elähytti halu elää, ja ikuinen
ihanne; suuri tekijä ja suuri arvostelija. Juuri näiden kahden
keskinäisestä ja vastakkaisesta toiminnasta johtuu kaikki kehitys,
kaikki elämän muodot. Kuta enemmän elämisen halun ilmaukset lähenevät
soveltuvaisuuden ikuista normaalimittaa, sitä paremmin se onnistuu."

"Minä tahtoisin lisätä kolmannenkin", virkkoi Lucil, "suuren Olion,
joka luo kaikkiin elämän muotoihin halun saavuttaa ihanteen ja
opettaa niille, millä keinoin ne onnistuvat siinä".

"Miellyttävää on", vastasi Savrola, "ajatella, että sellainen Olio
on olemassa hyväksymässä meidän voittomme, kannustamassa meitä
ponnistuksissa ja valaisemassa tietämme; mutta ei ole tieteellisesti
tai loogisesti välttämätöntä olettaa sellaista, sen jälkeen kuin
mainitsemani kaksi tekijää ovat työssä".

"Epäilemättä tietoisuuden sellaisen yli-inhimillisen ihanteen
olemassaolosta on täytynyt tulla ulkoapäin."

"Ei suinkaan; se vaisto, jota me nimitämme omaksitunnoksi, on
syntynyt kokemuksesta, kuten kaikki muukin tuntemus."

"Kuinka se olisi mahdollista?"

"Ajattelen sitä seuraavasti. Kun ihmisrotu alkoi kohota pimeästä
alkuperästään ja puolittain eläimelliset, puolittain inhimilliset
oliot rupesivat liikkumaan maan päällä, ei täällä ollut mitään
käsitystä oikeudesta, kunniallisuudesta tai hyveistä, vain vaikuttava
voima, jota saatamme sanoa 'elämishaluksi'. Sitten kenties muutamat
noista ihmisen varhaisista esivanhemmista rupesivat keskinäisen
turvallisuuden vuoksi ryhmittymään kaksittain tai kolmittain. Niin
oli tehty ensimmäinen liitto; nämä yhdistymät menestyivät, missä
erillään elävät yksilöt joutuivat tappiolle. Liittymiskyky osoittausi
yhdeksi soveltuvaisuuden alkuaineksista. Yhdistymät jäivät eloon vain
luonnollisen valinnan avulla. Siten ihmisestä tuli yhteiskunta-eläin.
Vähitellen nuo pienet yhteiskunnat kävivät suuremmiksi.

"Kehityttiin perheestä heimoihin ja heimoista kansoihin ja aina
huomattiin, että kuta paremmin yhdistyttiin, sitä paremmin
onnistuttiin. Mistä tämä liittymisjärjestelmä sitten riippui? Se
riippui siitä, että jäsenet pysyivät toisilleen uskollisina ja
ottivat huomioon rehellisyyden, oikeuden ja muut hyveet. Ainoastaan
ne, joissa nämä kyvyt valitsivat, saattoivat yhdistyä, ja siten vain
suhteellisesti rehelliset ihmiset säilyivät. Tämä menettely toistui
lukemattomia kertoja määrättömien aikojen kuluessa. Joka askeleelta
rotu edistyi, ja joka askeleelta alettiin yhä selvemmin tajuta
todellinen syy. Rehellisyys ja oikeus ovat liittyneet yhteen meidän
rakenteessamme ja muodostavat erottamattoman osan luonnettamme. Vain
vaivoin me saamme tukahutetuksi moiset ikävät taipumukset."

"Ettekö sitten usko Jumalaa olevan olemassa?"

"Sellaista en ole sanonut", virkkoi Savrola. "Pohdin vain meidän
olemassaoloamme yhdeltä näkökohdalta, nimittäin järjelliseltä. Moni
ajattelee, että järjen ja uskon, tieteen ja uskonnon täytyy olla
ainaisessa erossa ja että toisen tunnustaessamme meidän täytyy
kieltää toinen. Me näemme vain lyhyen matkan, ehkä me siitä syystä
ajattelemme, että niiden viivat ovat yhdensuuntaisia eivätkä koskaan
pääse koskettamaan toisiaan. Omasta puolestani olen aina toivonut,
että jossakin vastaisuuden perspektiivissä on olemassa kohta, missä
kaikki ihmispyrkimysten urat lopullisesti yhtyvät."

"Ja te uskotte sen, mitä nyt olette sanonut?"

"En", hän vastasi, "epäuskossa ei ole mitään uskoa, sanokoot
runoilijat mitä tahansa. Ennenkuin ratkaisemme olemassaolon
arvoituksen, meidän täytyy todeta, että olemme ensinkään olemassa. Se
on kummallinen arvoitus, eikö totta?"

"Siihen saamme vastauksen kuollessamme."

"Jos ajattelisin niin", lausui Savrola, "niin surmaisin itseni jo
tänä yönä vastustamattomasta uteliaisuudesta".

Hän vaikeni ja katsahti tähtiin, jotka kimmelsivät kirkkaina
yläpuolella. Lucil seurasi hänen katsettaan. "Pidättekö tähdistä?"
hän kysyi.

"Rakastan niitä", Savrola vastasi; "ne ovat ihania".

"Kenties teidän kohtalonne on kirjoitettuna niissä."

"Olen aina ihaillut ihmisen rohkeutta ajatella, että Korkein Voima
kuvaisi taivaalle hänen typerän tulevaisuutensa yksityiskohdat ja
että hänen avioliittonsa, vastoinkäymisensä ja rikoksensa olisivat
piirretyt aurinkokirjaimin rajattoman avaruuden taustalle. Me olemme
omahyväisiä atomeja."

"Eikö meillä teidän mielestänne ole mitään merkitystä?"

"Elämä on varsin halpaa. Luonnolla ei ole liioiteltua käsitystä
sen arvosta. Minä käsitän oman merkityksettömyyteni, mutta minä
olen filosofinen mikrobi, ja se vain pikemmin tekee asian minulle
huvittavammaksi. Olkoon elämä merkityksetöntä tai ei, eläminen on
minusta hauskaa, on hyvä ajatella tulevaisuutta."

"Ah", virkkoi Lucil kärsimättömästi, "mihin te joudutatte meitä
tulevaisuudessa -- vallankumoustako kohti?"

"Kenties", sanoi Savrola tyynesti.

"Olisitteko te valmis syöksemään maan sisälliseen sotaan?"

"Toivon, ettei tarvitse turvautua niin äärimmäiseen keinoon.
Mahdollisesti täällä sukeutuu katutaisteluja ja muutamat ihmiset
saavat surmansa, mutta --"

"Mutta miksi te saattaisitte heidät sellaiseen?"

"Minä täytän velvollisuuteni ihmisrotua kohtaan murtamalla
sotilasmielivallan. Minusta on vastenmielistä nähdä hallituksen
tukevan itseään vain pistimillä; se on nykyaikaan nurinkurista."

"Hallitus on oikeamielinen ja luja; se pitää yllä lakia ja
järjestystä. Miksi te kävisitte sen kimppuun vain siitä syystä, ettei
se ole sopusoinnussa teidän teorioittenne kanssa?"

"Minun teorioitteni!" sanoi Savrola. "Senkö nimen te annatte
sotamiesriveille, jotka vartioivat tätä palatsia panostetuin
kiväärein, tai keihäsratsuväelle, jonka näin viikko sitten
seivästävän ihmisiä tuolla aukiolla?"

Hänen äänensä oli käynyt omituisen kiivaaksi, ja hänen tapansa
värisytti Lucilia. "Te tuhoatte meidät", tämä virkkoi heikosti.

"En", hän vastasi suurenmoiseen tapaansa, "teitä ei voi koskaan
tuhota. Teidän loistavuutenne ja kauneutenne on aina tekevä teidät
naisista onnellisimmaksi ja puolisonne miehistä onnellisimmaksi."

Hänen suurta sieluaan ei voinut epäillä julkeudesta. Lucil katsahti
häneen, hymyili nopeasti ja ojensi vaistomaisesti kättään. "Me olemme
vastakkaisilla puolilla, mutta me taistelemme sotalakien mukaan.
Toivon, että voimme pysyä ystävinä, vaikka --"

"Olemmekin virallisesti vihollisia", sanoi Savrola täydentäen
lauseen, ja tarttuen ojennettuun käteen hän kumartui sitä
suutelemaan. Tämän jälkeen molemmat olivat äänettömiä ja palasivat
palatsiin astuen pengermää pitkin. Useimmat vieraista olivat jo
poistuneet, eikä Savrola noussut portaita, vaan poistui alaovesta.
Lucil palasi tanssisaliin, missä muutamat nuorekkaat ja uupumattomat
parit yhä karkeloivat. Molara tuli häntä vastaan. "Rakkaani", hän
kysyi, "missä olet viipynyt kaiken aikaa?"

"Puutarhassa", hän vastasi.

"Savrolanko kanssa?"

"Niin."

Presidentti tukahutti tyydytyksen tunteen. "Kertoiko hän sinulle
mitään?" hän tiedusteli.

"Ei mitään", Lucil vastasi, muistaen ensimmäistä kertaa, missä
tarkoituksessa hän oli etsinyt tätä kohtausta; "minun täytyy tavata
hänet uudestaan".

"Aiotko koettaa saada selville hänen valtiolliset aikeensa?" kysyi
Molara levottomana.

"Aion tavata hänet uudestaan", hän vastasi.

"Luotan sinun älyysi", sanoi presidentti, "sinä jos kukaan voit tehdä
sen, rakkaani".

Viimeinen tanssi päättyi ja viimeinen vieras poistui. Perin väsyneenä
ja miettiväisenä Lucil vetäytyi huoneeseensa. Keskustelu Savrolan
kanssa täytti hänen mielensä; tämän vakavuus, innostus, toiveet ja
uskomukset tai oikeammin epäusko, kaikki siirtyivät jälleen sarjana
hänen editseen. Mikä suuri mies hän olikaan! Oliko ihmeellistä, että
ihmiset seurasivat häntä? Hauska olisi kuulla hänen puhuvan huomenna.

Kamarineito saapui auttaakseen häntä riisuutumaan. Tyttö oli
katsellut ylemmältä parvekkeelta ja nähnyt Savrolan. "Oliko hän se
suuri agitaattori?" hän tiedusteli emännältään uteliaana. Hänen
veljensä aikoi huomenna mennä kuulemaan Savrolan puhetta.

"Aikooko hän puhua huomenna?" kysyi Lucil.

"Niin veljeni kertoi", sanoi tyttö; "hän sanoi, että Savrola aikoo
antaa sellaisen löylytyksen, ettei sitä koskaan unohdeta." Tyttö pani
paljon arvoa veljensä sanoihin. Heidän välillään vallitsi lämmin
suhde; tyttö nimittikin häntä vain veljekseen juuri siitä syystä,
että se kuului paremmalta.

Lucil otti iltalehden, joka oli asetettu vuoteelle. Ensimmäisellä
sivulla oli ilmoitus, että seuraavana päivänä pidettäisiin kello
kahdeksan illalla suuri kokous kaupungintalolla. Hän lähetti tytön
pois ja astui akkunan ääreen. Hiljaisena lepäsi kaupunki hänen
edessään; huomenna mies, jonka kanssa hän oli keskustellut, saisi
sen kiihkon kouristuksiin. Hän päätti lähteä kuulemaan puhetta;
kävihän noissa kokouksissa naisiakin; miksi ei hän lähtisi tarkoin
hunnutettuna? Oppisihan siellä joka tapauksessa tuntemaan eräitä
puolia hänen luonteestaan, ja siten hän kykenisi paremmin auttamaan
miestään. Mielessään tämä ajatus, joka tuntui perin lohduttavalta,
hän kävi vuoteeseen.

Presidentti oli juuri nousemassa yläkertaan, kun häntä vastaan tuli
Miguel. "Vieläkö enemmän asioita?" hän kysyi väsyneesti.

"Ei", sanoi sihteeri; "asiat luistavat erinomaisesti".

Molara katsahti häneen äkillistä suuttumusta tuntien, mutta Miguelin
kasvot pysyivät kylminä, joten hän vastasi vain: "Sepä hauskaa", ja
jatkoi matkaansa.



IX LUKU

Amiraali


Moret oli paheksunut Savrolan päätöstä lähteä hovitanssiaisiin, ja
tulos osoitti tämän täysin oikeutetuksi. Jok'ikinen sanomalehti,
ottamatta lukuun niitä, jotka olivat täysin puoluehallinnon vallassa,
tekivät ankarin ja halveksivin sanoin selkoa hänen teostaan, _Aika_
vihjaili, että murina, jolla väkijoukko oli häntä tervehtinyt,
ilmaisi hänen vaikutuksensa olevan vähenemässä yleisön keskuudessa ja
vallankumouksellisen puolueen alkavan hajota. Myöskin se huomautti
lukijoilleen, että merkityksellinen yhteiskunnallinen asema on
aina kannustanut kansanvillitsijän kunnianhimoa, ja selitti, että
presidentin kutsun hyväksymällä Savrola oli paljastanut "halpamaiset
persoonalliset tarkoitusperänsä". Toiset hallituksen äänenkannattajat
ilmaisivat samanlaisia mielipiteitä vieläkin loukkaavammalla tavalla.

"Nuo agitaattorit", sanoi _Hovilainen_, "ovat kaikkina aikoina
maailmanhistoriassa tavoitelleet arvonimiä ja kunnianosoituksia,
ja mahdollisuus päästä korkea-arvoisten säätyhenkilöiden pariin
on jälleen osoittautunut vastustamattomasti houkuttelevan vakavaa
ja taipumatonta kansan miestä." Tämä ylimielinen törkeys, vaikka
tuntuikin harmillisemmalta, ei kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin
ne ankarat ja vakavat varoitukset ja vastalauseet, joita julkaistiin
kansanvaltaisessa sanomalehdistössä. Muuan niistä lausui selvin
sanoin, että kansanpuolueen oli pakko etsiä itselleen toinen johtaja,
jos moista menettelyä yhä jatkuisi. "Johtaja, joka ei matelisi
vallanpitäjien jalkain juuressa eikä mielistelisi hienostoa."

Savrola luki nämä arvostelut ylenkatsetta tuntien. Hän oli ottanut
huomioon, että sellaista sanottaisiin, ja oli ehdoin tahdoin
asettautunut sille alttiiksi. Hän tiesi menetelleensä epäviisaasti,
hän tiesi sen jo alun pitäen; eikä hän kuitenkaan katunut
harha-askeltaan. Minkä vuoksi hänen puolueensa saisi määrätä,
kuinka hän järjestäisi yksityiselämänsä? Hän ei luopuisi koskaan
oikeudestaan mennä, minne kulloinkin mieli teki. Tässä tapauksessa
hän oli noudattanut omaa taipumustaan, ja vihamielisyys, minkä
tämä teko oli nostattanut häntä vastaan, oli hinta, jonka hän oli
valmis maksamaan. Muistellessaan puutarhassa sattunutta keskustelua,
hän tunsi, ettei kannattanut katua kauppoja. Mutta vahinko oli
korjattava. Hän tarkasteli uudelleen puheensa luonnosta, sijoitteli
lauseitaan, arvosteli ydinkohtia, keräsi todisteensa ja teki muutamia
lisäyksiä, jotka arveli sopiviksi yleisen mielialan muuttuneeseen
tilaan nähden.

Näissä puuhissa kului aamu. Moret saapui puolipäiväselle. Hän
pidättäysi sanomasta suoraan "Sanoinhan minä sen", mutta hänen
ilmeensä todisti, että vastaisuuden varalta hän tunsi arvostelunsa
perustetuksi järkkymättömälle pohjalle. Nyt hän oli synkkä ja
masennuksissa, pitäen koko asiaa menetettynä. Vain yksi toivo oli
vielä jäljellä; Savrola saattoi lausua kokouksessa pahoittelunsa
ja pyytää kansaa muistamaan hänen entisiä palveluksiaan. Hän
vihjasi tästä johtajalleen, joka nauroi hilpeästi koko ajatukselle.
"Hyvä Louis", hän virkkoi, "semmoisiin en ryhdy. En luovu koskaan
riippumattomuudestani; aion aina mennä minne mielin ja tehdä mitä
haluan, ja ellei siitä pidetä, niin etsittäköön joku toinen hoitamaan
yleisiä asioita." Moret'ta värisytti. Savrola jatkoi: "En aio suoraan
ilmaista sitä heille, mutta tapani saakoon osoittaa, että pelkään
heidän moitteitaan yhtä vähän kuin Molaran vihaa."

"Ehkeivät ne rupea edes kuuntelemaan; olen kuullut sellaistakin
huhuttavan, että kokouksessa osoitettaisiin vihamielisyyttä."

"Oh, minä pakotan heidät kuuntelemaan. Alussa ne kyllä saavat ulvoa,
mutta kyllä ääni muuttuu, ennenkuin olen päässyt kovinkaan pitkälle."

Hänen luottamuksensa tarttui. Moret'n rohkeus elpyi hänen
vaikutuksestaan, ja osaltaan teki tehtäväänsä myöskin pullollinen
oivallista viiniä. Napoleon kolmannen tavoin hän tunsi, että kaikki
oli vielä pelastettavissa.

Sillä välin presidentti oli erinomaisen tyytyväinen suunnitelmansa
ensimmäisiin tuloksiin. Hän ei ollut aavistanut, että Savrolan
suostumus saapua tanssiaisiin aiheuttaisi hänelle niin paljon
epäsuosiota; ja vaikkei se tuottanutkaan hänelle itselleen suurta
kunniaa, niin ainakin se oli odottamattoman tervetullut seikka.
Sitä paitsi, kuten Miguel oli huomauttanut, kaikki luisti varsin
hyvin toisaallakin. Hän oli karaissut sydämensä ja karkoittanut
kaikki arvelut; kova, heltymätön välttämättömyys oli pakottanut
hänet ikävälle tielle, mutta kerran alettuaan hän päätti jatkaa
matkaa. Englannin hallitus asettui päättäväiselle kannalle Afrikan
kysymyksessä. Hänen raju kirjelmänsä ei ollut ratkaissut asiaa, kuten
hän oli toivonut ja odottanutkin; oli käynyt välttämättömäksi tukea
sanoja toiminnalla. Afrikan-satamaa ei saanut jättää suojattomaksi,
laivaston oli viipymättä lähdettävä sinne. Tosin nyt ei ollut
sopiva hetki erota niistä viidestä sotalaivasta, jotka satamassa
ollessaan herättivät kammoa monessa tyytymättömässä; mutta hän
tunsi, että voimakas ulkomaanpolitiikka saavuttaisi suosiota tai
ainakin herättäisi kyllin paljon mielenkiintoa pidättääkseen yleisön
mielen loitolla kotoisesta kiillotustyöstä. Hän tiesi myöskin,
että ulkomailla sattuva onnettomuus jouduttaisi vallankumousta
kotosalla. Oli välttämätöntä menetellä hyvin varovaisesti. Hän tunsi
Suur-Britannian vallan ja mahdollisuudet; hänellä ei ollut mitään
harhaluuloja Lauranian voimiin nähden, hän tiesi maansa jotensakin
heikoksi mahtavan vastustajan rinnalla. Heikkoudessa olikin sen ainoa
voima. Englannin hallitus koettaisi kaikin tavoin välttää taistelua
niin pientä valtiota vastaan (kohtelias Eurooppa sanoisi sellaista
öykkärimäisyydeksi). Se oli uhkarohkeata peliä; kuta pitemmälle hän
uskalsi käydä, sitä paremmin hän suoriutuisi kotosalla, mutta yksi
askel liian kauas johtaisi perikatoon. Se oli perin arkaluontoista
peliä, ja se kävi mitä rasittavimmaksi lujan, taitavankin miehen
tarmolle ja kyvylle.

"Amiraali on saapunut, teidän ylhäisyytenne", ilmoitti Miguel sisään
astuessaan, ja heti hänen kintereillään seurasi lyhyt, punakka mies,
yllään meriupseerin virkapuku.

"Hyvää huomenta, rakas De Mello", huudahti presidentti nousten ja
puristaen tulijan kättä erittäin sydämellisesti. "Olen lopultakin
toimittanut teille purjehdusmääräyksen."

"Hyvä", sanoi De Mello jyrkästi, "olen jo kyllästynyt odottamaan,
milloin teidän agitaattorinne nousevat kapinaan".

"Teitä odottaa vaikea ja jännittävä tehtävä. Miguel, missä on se
salamerkki-sähkösanoman selitys? Ah, kiitos -- katsokaahan amiraali!"

Merimies luki paperin ja vihelsi merkitsevästi. "Tällä kertaa
asia voi mennä pitemmälle kuin toivottekaan, Molara", hän virkkoi
kursailematta.

"Jätän asian teidän käsiinne; te kykenette kyllä pelastamaan tämän
tilanteen, kuten olette niin usein ennekin tehnyt."

"Mistä tämä on tullut?" kysyi De Mello.

"Ranskalaisista lähteistä."

"Se on mahtava alus, tuo _Aggressor_ -- viimeistä mallia, uusimmat
tykit, sanalla sanoen kaikki nykyaikaiset parannukset; minulla ei ole
mitään, jota se ei voisi upottaa kymmenessä minuutissa. Siellä on
sitäpaitsi myös muutamia tykkiveneitä.

"Tiedän, että tilanne on tukala", sanoi presidentti; "sen vuoksi
minä uskonkin sen teidän selvitettäväksenne! Kuunnelkaahan nyt;
tapahtukoon mitä tahansa, niin en halua taistelua, -- se päättyisi
vain turmiollisesti; ja te tiedätte, mitä turmio merkitsisi täällä.
Teidän täytyy väitellä ja sovitella ja esittää vastalauseita joka
kohtaan ja aiheuttaa niin paljon viivyttelyä kuin mahdollista.
Neuvotelkaa minun kanssani sähkeitse joka tapauksesta, ja koettakaa
päästä englantilaisen amiraalin ystäväksi; sillä on jo puolet
voitettu. Jos lopultakin jouduttaisiin pommitukseen asti, niin me
peräydymme ja protestoimme uudestaan. Minä toimitan ohjeenne teille
kirjallisesti täksi illaksi. Teidän olisi paras lähteä liikkeelle
yöllä. Ymmärrätte kai tämän pelin?"

"Ymmärrän", sanoi De Mello; "olen ollut sellaisissa ennenkin". Hän
puristi presidentin kättä ja astui ovelle.

Presidentti saattoi häntä. "Mahdollisesti", hän virkkoi vakavana,
"minä tarvitsen teidät tänne takaisin, ennenkuin olette päässyt
kovinkaan pitkälle; kaupungissa on havaittavissa paljon levottomuuden
oireita, ja joka tapauksessa Strelitz viipyy vielä rajalla odotellen
sopivaa tilaisuutta Jos lähetän teille sanan, palaatteko silloin?"
Hänen äänessään oli melkein pyytävä sävy.

"Palaanko?" sanoi amiraali. "Luonnollisesti palaan -- täysin
höyryin. Koko viime kuun olen pitänyt suurinta tykkiäni suunnattuna
parlamenttia kohti, ja jonakin päivänä aion sen vielä laukaista. Oh,
laivastoon voitte luottaa."

"Jumalan kiitos, en ole koskaan epäillyt sitä", virkkoi presidentti
hiukan liikuttuneena, ja puristettuaan De Mellon kättä lämpimästi
hän palasi työpöytänsä ääreen. Hän tunsi, että amiraali oli täysin
lojaalinen hallitusta kohtaan.

Nuo miehet, jotka viettävät elämänsä suurissa koneissa, sulautuvat
itse niiden koneistoon. De Mello oli viettänyt koko ikänsä
sotalaivoilla eikä tiennyt eikä välittänytkään mistään muusta. Maalla
eläjiä ja siviilihenkilöitä hän halveksi ammattimiehen ylenkatsetta
tuntien. Niitä maailman osia, jotka sijaitsivat merien partaalla,
hän piti erilaatuisina mahdollisina maalitauluina; muista hän ei
välittänyt tuon taivaallista. Hän lennättäisi pomminsa yhtä hartaasti
vapautensa puolesta kamppailevien patrioottien keskelle kuin
muukalaisia vihollisia kohti; hänestä oli samantekevää, ampuiko hän
vihollisen linnaketta tai syntymäkaupunkiaan. Hän oli tyytyväinen,
kunhan ampumiskäsky vain saapui oikeata tietä; sen jälkeen hän
katseli kysymystä pelkästään teknilliseltä näkökannalta.

Iltapäivä oli kulunut pitkälle, ennenkuin presidentti sai toimensa
päätetyksi virkahuoneessaan. "Tänä iltana on suuri kokous, eikö
niin?" hän kysyi Miguelilta.

"Niin on", vastasi sihteeri, "kaupungitalolla; Savrola aikoo puhua".

"Oletteko järjestänyt sinne vastustajia?"

"Luulen, että muutamat urkkijat panevat siellä jotakin toimeen;
eversti Sorrento on järjestänyt sen puolen. Mutta luullakseni herra
Savrolan puolue on tällä haavaa verraten tyytymätön johtajaansa."

"Ah", virkkoi Molara, "tunnen hänen valtansa; hän repii heiltä
sydämenkin rinnasta sanoillaan. Hän on hirvittävä mahti; meidän
täytyy ryhtyä kaikkiin varokeinoihin. Kai sotaväki on saanut käskyn
olla aseissa? Ihmisjoukon hän saa mihin tahansa -- piru hänet
periköön?"

"Eversti oli täällä aamupäivällä; hän kertoi minulle, että oli
ryhtynyt järjestämään asiaa."

"Hyvä on", sanoi presidentti; "hän tietää, että hänen omakin
turvallisuutensa on vaarassa. Missä minun on määrä aterioida tänä
iltana?"

"Herra Louvet'n luona, sisäministeriössä -- viralliset illalliset."

"Kerrassaan inhottavaa! Mutta hänellä on hyvä kokki, ja häntä
kannattaa tarkata tänä iltana. Savrolan purkaessa sisuaan hän joutuu
sellaisen kauhun valtaan, että käy aivan naurettavaksi. Minä vihaan
raukkoja, mutta ne tekevät elämän hauskemmaksi."

Hän lausui sihteerilleen hyvästi ja poistui huoneesta. Ulkopuolella
hän kohtasi Lucilin. "Rakkaani", hän sanoi, "syön tänään illallisen
ulkona, Louvet'lla on viralliset kutsut. Se on ikävää, mutta minun
täytyy mennä. Ehkä palaan vasta myöhään. Kovin ikävää, kun täytyy
jättää sinut niin usein, mutta näin kiireisinä päivinä minä voin
sanoa tuskin sieluanikaan omakseni."

"Älä huolehdi, Antonio", vastasi Lucil; "minä tiedän, kuinka paljon
sinulla on puuhaa. Miten se Englannin-asia on käynyt?"

"En pidä ensinkään koko tilanteesta", sanoi Molara. "Siellä on
vallassa oikea sotaintoilijapuolue, ja nyt ne ovat lähettäneet
laivojaan vastaukseksi meidän kirjelmäämme. Se on perin onnetonta.
Nyt minun täytyy lähettää laivasto pois -- juuri tällaiseen aikaan."
Hän huokasi alakuloisena.

"Minä kerroin sir Richardille, että meidän täytyy ottaa huomioon
täkäläinen tilanne ja että koko kirjelmä oli laadittu kotoisia
tarkoitusperiä silmällä pitäen", virkkoi Lucil.

"Luultavasti myöskin Englannin hallituksen täytyy huvittaa
valitsijoita", sanoi presidentti. "Ministeriö on vanhoillinen; sen
täytyy puuhata ulkomailla, jotta yleisön huomio ei kohdistuisi
lainsäädäntökysymyksiin. Mitä nyt, Miguel, vieläkö enemmän?"

"Kyllä, herra presidentti; tämä laukku saapui juuri, ja siinä on
useita tärkeitä kirjelmiä, jotka pitää heti tarkastaa."

Presidentti näytti hetkisen siltä kuin aikoisi hän käskeä
Miguelin laittautua laukkuineen hornaan; mutta hän tukahdutti
tämän mielihalun. "Hyvä, tulen heti. Tapaamme toisemme huomenna
aamiaisella, rakkaani; siis näkemiin." Ja väsyneesti hymyillen hän
poistui työhuoneeseensa.

Sillä tavoin suuret miehet nauttivat vallasta, jonka saavuttaakseen
he panevat alttiiksi henkensä ja jonka säilyttäminen usein tuottaa
kuoleman.

Lucil jäi yksin, eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa hetkenä,
jolloin hän oli seuran ja myötätunnon tarpeessa. Hän tunsi hämärästi
tyytymättömyyttä olemassaoloa kohtaan yleensä. Se oli niitä hetkiä,
jolloin elämän palkinnot ja rangaistukset tuntuvat yhtä kuluneilta
ja turhilta. Hän etsi lievitystä jännityksestä. Edellisenä iltana
syntynyt suunnitelma alkoi pukeutua hänen mielessään selvempään
muotoon; niin, hän aikoi lähteä tuota puhetta kuuntelemaan.
Huoneeseensa saavuttuaan hän soitti kelloa. Kamarityttö tuli
nopeasti. "Mihin aikaan se kokous on tänä iltana?"

"Kello kahdeksalta, teidän armonne", sanoi tyttö.

"Onko sinulla pääsylippua?"

"On, minun veljeni --"

"Hyvä, anna se minulle; tahdon kuulla sen miehen puhuvan. Hän aikoo
käydä hallituksen kimppuun; minun täytyy mennä sinne kertoakseni
presidentille."

Tyttö näytti kummastuneelta, mutta luovutti nöyrästi lippunsa. Kuuden
vuoden ajan hän oli palvellut Lucilia ja oli hartaasti kiintynyt
nuoreen ja ihanaan emäntäänsä. "Mitä teidän armonne ottaa ylleen?"
hän vain lopuksi tiedusti.

"Jotakin tummaa ja paksun hunnun", sanoi Lucil. "Älä kerro
kenellekään."

"En suinkaan, teidän arm..."

"Älä edes veljellesi."

"En suinkaan, teidän armonne."

"Sano, että päätäni kivistää ja olen käynyt vuoteeseen. Sinun täytyy
itsekin mennä huoneeseesi."

Tyttö riensi noutamaan pukua ja hattua. Lucilin valtasi hermostunut
jännitys, jonka päätös oli herättänyt. Se oli seikkailua, siitä
tulisi elämys, enemmänkin; hän saisi nähdä hänet. Väkijoukko -- sitä
ajatellessaan hän tunsi lievää pelkoa, mutta sitten hän muisti, että
naiset kävivät usein mielenosoitustilaisuuksissa, ja siellä olisi
tarpeeksi poliiseja pitämässä yllä järjestystä. Hän pukeutui nopeasti
tytön tuomaan pukuun, laskeutui portaikkoa ja astui puutarhaan. Oli
jo hämärä, mutta Lucil löysi vaikeudetta tien pienelle yksityiselle
portille, jonka hän avasi avaimellaan.

Hän astui ulos kadulle. Kaikkialla oli hiljaista. Kaasulyhdyt
loistivat pitkänä kaksoisrivinä, kunnes melkein yhtyivät kaukana
taustalla. Muutamia ihmisiä kiiruhti kaupungintalolle päin. Hän
seurasi heitä.



X LUKU

Taikasauva


Kaupungintalo oli jättiläismäinen kokouspaikka, missä jo vuosikausia
oli pidetty kaikki Lauranian väestön yleiset keskustelutilaisuudet.
Sen kivinen julkisivu oli upea ja loistelias, mutta itse rakennuksen
muodosti vain suuri sali ja pieni määrä vähäisempiä suojia ja
virastohuoneita. Saliin mahtui lähes seitsemäntuhatta henkeä;
valkoiseksi maalattuine kattoineen, jota kannattivat rautaiset
parrut, ja kaasun kirkkaasti valaisemana se soveltui kaikessa
vaatimattomuudessaan hyvin tähän tarkoitukseen.

Lucil joutui sisäänpyrkivien virtaan ja kulkeutui mukana saliin.
Hän oli luullut saavansa istumapaikan, mutta suurta ihmisjoukkoa
odotettaessa kaikki tuolit oli poistettu salista, ja käytettävissä
oli vain seisomatilaa. Tuossa kiinteässä ihmismassassa hän tunsi
olevansa vain atomi. Liikkuminen oli vaikeata, palaaminen melkein
mahdotonta.

Se oli valtava näky. Lipuilla koristettu sali oli melkein ääriään
myöten täynnä; pitkälle parvekkeelle, joka kiersi kolmea sivua,
oli ahtautunut väkeä aina kattoon asti; liehuvat kaasuliekit
loivat keltaista valoaan tuhansiin kasvoihin. Suurimmalta osaltaan
kuulijakunta oli miesväkeä, mutta helpotusta tuntien Lucil havaitsi,
että oli saapuvilla toki useita naisiakin. Lavalla salin toisessa
päässä sijaitsi tavanmukainen pöytä ainaisine vesilaseineen.
Lavan edustalla istui kaksi pitkää riviä sanomalehtimiehiä,
jotka laittoivat papereitaan ja kyniään kuntoon -- siinä oli
kuin jonkinlainen orkesteri. Takana ja yläpuolella oli jälleen
tuolirivejä täynnä valtiollisten yhdistysten ja järjestöjen lukuisia
valtuutettuja, virkailijoita ja sihteerejä, kullakin rinnassaan
seuransa merkkinauha. Moret oli ponnistanut voimiaan ajaakseen
liikkeelle koko puolueen, ja hänen oli todellakin onnistunut
järjestää valtavin mielenosoitus, mitä milloinkaan oli nähty
Lauraniassa. Edustettuina olivat kaikki valtiolliset voimat, jotka
olivat nousseet hallitusta vastaan.

Salissa aaltoili äänekäs puheensorina, jota silloin tällöin
keskeyttivät eläköön-huudot ja isänmaallisia lauluja kaiuttavat
kuorot. Äkkiä tornin kello helähdytti määrälyönnit. Samassa tuokiossa
astui oikeanpuolisesta ovesta lavalle Savrola, saattajinaan Godoy,
Renos, Moret ja joukko muita huomattavia johtajia. Hän tunkeutui
tuolirivin ohitse, kunnes joutui pöytää lähimmälle tuolille,
mihin istuutui katsellen rauhallisesti ympärilleen. Nyt kajahti
sekasointuinen huutomyrsky, missä jokaisella tuntui olevan eri
mielipide. Toisin ajoin kuului siltä kuin olisivat kaikki hurranneet;
toisin ajoin pääsi ulvonta ja rääkynä voitolle. Kokous olikin
jakaantunut melkein tasan. Uudistuspuolueen äärimmäiset piirit, jotka
pitivät Savrolan tanssiaiskäyntiä mitä julkeimpana kavalluksena,
ulvoivat raivoissaan; maltillisemmat hurrasivat pitäen häntä
miehenä, johon varmimmin saattoi turvautua sisäisten levottomuuksien
aikana. Edustajat ja virkailijat, jotka olivat sijoittuneet lavan
tuoliriveille, pysyivät äänettöminä ja nyrpeinä ikäänkuin miehet,
jotka odottavat selitystä, uskomatta sitä riittäväksi.

Lopulta huudot taukosivat. Godoy, joka toimi puheenjohtajana,
nousi ja piti lyhyen puheen, jossa hän varoi vihjaamasta Savrolaan
ärsyttävällä tavalla, rajoittuen selittämään vain liikkeen
edistymistä. Hän puhui hyvin ja selvästi, mutta kukaan ei halunnut
kuunnella häntä, ja kaikki huokasivat helpotuksesta, kun hän kehotti
"johtajaamme" Savrolaa puhumaan kokoukselle. Tämä oli keskustellut
välinpitämättömänä oikealla puolellaan istuvan valtuutetun
kanssa; nyt hän kääntyi nopeasti yleisöön päin ja nousi. Tällöin
muuan sinipukuinen mies, joka kuului samoin vaatetettuun pieneen
ryhmään, karjaisi: "Petturi ja liehittelijä!" Huutoon yhtyi satoja
ääniä; kajahti taasen ulvontamyrsky; toiset hurrasivat laimeasti.
Vastaanotto oli varsin vähän lupaava. Moret katseli ympärilleen aivan
epätoivoisena.

Kuumuudesta ja ahdingosta huolimatta Lucil ei saattanut kääntää
katsettaan Savrolasta. Hän voi nähdä, että tämä värisi tuhahdutetusta
kiihkosta. Mielenmaltti oli pikemminkin vain pakollista; väkijoukot
panivat hänen verensä liikkeelle, ja noustessaan hän ei kyennyt
enää säilyttämään naamiotaan. Hän näytti melkein kauhistavalta
odottaessaan siinä mielenosoitusryöppyä vastassa, uhman kuvastuessa
jokaisesta piirteestä hänen kalpeissa, vakavissa kasvoissaan ja
päättäväisessä ryhdissään. Sitten hän alkoi puhua, mutta sanoja
ei voinut ensin erottaa sinipukuisen miehen ja tämän ystävien
herkeämättömän ulvonnan vuoksi. Kun hurjaa mellakkaa oli kestänyt
viiden minuutin ajan, pääsi lopulta kuulijakunnan uteliaisuus
voitolle kaikista muista tunteista, ja yleisö alkoi vähitellen vaieta
kuullakseen, mitä johtajalla oli sanottavaa.

Savrola aloitti uudelleen. Vaikka hän puhuikin varsin rauhallisesti
ja verkalleen, kantautuivat hänen sanansa kuitenkin salin etäisimpään
soppeen. Hän ilmaisi tai kenties vain teeskenteli alussa lievää
hermostuneisuutta, ja silloin ja tällöin hän pysähtyi keskellä
lausetta ikäänkuin sanoja etsien. Hän sanoi kummastelevansa moista
vastaanottoa, Nyt, kun päämäärä oli niin pian saavutettavissa,
hän ei ollut odottanut, että Lauranian asukkaat muuttaisivat
mieltään. Sinipukuinen mies alkoi ulvoa inhottavaa huutoaan. Syntyi
jälleen melskettä, mutta enemmistö halusi nyt kuunnella, ja pian
oli hiljaisuus palautunut. Savrola jatkoi. Hän palautti lyhyesti
mieliin viime sodan tapahtumat: kuinka he olivat saaneet taistella
luodakseen puolueen; kuinka hurjan vastarinnan he olivat kohdanneet
ja voittaneet; minkä menestyksen he olivat saavuttaneet uhatessaan
tarttua aseisiin; kuinka presidentti oli luvannut heille vapaan
parlamentin; miten heitä oli petetty; kuinka sotaväki oli ampunut
kansaa. Hänen vakavat, ajatusrikkaat sanansa herättivät hyväksymisen
sorinaa. Nämä olivat sellaisia tapahtumia, joissa kuulijat olivat
olleet osallisina, ja heitä huvitti saada ne palautetuksi muistiin.

Sitten hän ryhtyi puhumaan lähetystöstä ja siitä ylenkatseellisesta
tavasta, millä presidentti oli katsonut voivansa kohdella
kansalaisten valtuuttamia edustajia. "Petturi ja liehijä!" karjaisi
sinipukuinen mies kuuluvasti mutta siihen ei tullut mitään
vastakaikua. "Ja", virkkoi Savrola, "tahdon vielä kiinnittää
huomionne tähän asiaan. Ei ole riittänyt vielä sekään, että
sanomalehdistö on kuristettu, että kansaa ammutaan kuoliaaksi ja
perustuslait kumotaan, vaan yksinpä silloinkin, kun me epäämättömän
oikeutemme nojassa kokoonnumme tänne pohtimaan valtion asioita
ja päättämään yleisistä kysymyksistämme, vielä silloinkin meidän
toimintaamme keskeyttävät hallituksen palkatut kätyrit" -- hän
katsahti sinipukuiseen päin, ja nyt syntyi vihan sorinaa --
"jotka herjahuudoillaan eivät loukkaa vain minua itseäni, vapaata
lauranialaista, vaan myöskin teitä, tänne kerääntyneitä kansalaisia,
jotka olette kutsuneet minut esittämään teille mielipiteitäni". Tämä
sai kuulijakunnan paukuttamaan suosionosoituksiaan ja hurjistuneita
katseita suuntautui keskeyttäjiin, jotka kuitenkin olivat jo
huomaamattomasti hajaantuneet väkijoukkoon. "Moisesta menettelystä
huolimatta", jatkoi Savrola, "ja uhmaten kaikkea vastarintaa,
tapahtui se sitten lahjuksien tai luotien voimalla, ostettujen
hurraajien tai palkatun ja tunnottoman sotaväen avulla, on se suuri
asia, jota me olemme täällä kannattamassa, kuitenkin edistynyt ja
edistyy edistymistään, kunnes lopulta meidän vanha vapautemme on
saavutettu ja sen riistäjät joutuneet rangaistuksen alaisiksi."
Salissa kaikui joka taholta voimakkaita suosionhuutoja. Hänen äänensä
oli tasainen eikä suinkaan kova, mutta sanat ilmaisivat säikkymätöntä
päättäväisyyttä.

Ja sitten, saatuaan kuulijakunnan valtaansa, hän kohdisti
ivailukykynsä presidenttiin ja tämän ammattiveljiin. Jokainen
sukkeluus otettiin vastaan hurraten ja nauraen. Hän puhui Louvet'stä,
tämän miehuullisuudesta ja luottamuksesta kansaa kohtaan. Kenties,
hän sanoi, ei ollutkaan hullumpaa, että ulkoministeriössä majaili
"ahmatti" ja sisäministeriössä "kotikissa", joka pelkäsi lähteä
öiseen aikaan kansalaistensa keskuuteen. Louvet soveltuikin
oivallisesti pilkattavaksi; kansa vihasi häntä, halveksien hänen
pelkuruuttaan, ja ilkamoi hänelle aina. Savrola jatkoi. Hän
kuvaili presidentin tarrautuvan virkaansa, mitä tahansa se maksoi
hänelle tai muille. Kääntääkseen kansan huomion toiminnastaan ja
mielivaltaisesta hallituksestaan omassa maassa tyranni oli koettanut
tuottaa rettelöitä ulkomailla, ja hän oli siinä onnistunut paremmin
kuin oli toivonutkaan. Maa oli nyt joutunut riitaan suurvallan
kanssa, riitaan, josta sillä ei ollut mitään voitettavissa, mutta
kyllä kaikki menetettävissä. Laivasto ja sotaväki oli lähetettävä
liikkeelle valtion kustannuksella; heidän omaisuutensa oli vaarassa;
kenties käytäisiin uhraamaan heidän soturiensa ja merimiestensä
henkiä. Ja minkä tähden? Jotta Antonio Molara voisi tehdä kuten oli
julistanut tekevänsä: saisi kuolla valtion päämiehenä. Se oli huonoa
pilaa. Mutta olkoon hän varuillaan; usein oli totuuden sana lausuttu
leikillä. -- Jälleen nousi hurja sorina.

Lucil kuunteli kuin tenhottuna. Kun Savrola oli noussut tuon suuren
väkijoukon ulvoessa ja viheltäessä, silloin hänessä oli herännyt
myötätunto vastustajaansa kohtaan, olipa hän pelännyt tämän
hengenkin puolesta ja ihmetellyt sitä suurta rohkeutta, joka sai
hänet yrittämään niin mahdottomalta näyttävää tekoa kuin moisen
kuulijakunnan voittamista. Sikäli kuin Savrola oli alkanut päästä
voitolle ja saavuttaa hyväksymistä, hän oli iloinnut tämän puolesta;
jokainen eläköön-huuto oli herättänyt hänessä mielihyvän tunteen.
Hän oli äänetönnä yhtynyt siihen paheksumiseen, jota joukko oli
osoittanut Sorrenton poliisikätyreitä kohtaan. Nyt puhuja kävi
hänen omaa miestänsä vastaan; ja silti hän tuskin tunsi mitään,
vastustuksentunnetta.

Savrola lopetti ministerikysymyksen ylenkatseellisen ivallisena,
kuulijakunnan vakavasti kannattamana ja yleisen mielipiteen
aallonharjalle kohonneena. Nyt heidän täytyi, hän sanoi, käsitellä
korkeampia asioita. Hän kutsui kuulijat tarkastamaan ihanteita,
joita he tavoittelivat. Nostettuaan heidän luontonsa hän hillitsi
sitä raivon ja innostuksen purkausta, johon heidän teki mieli
antautua. Kun hän puhui onnellisuuden toiveista, joita kurjimmillakin
ihmisolennoilla oli oikeus helliä, silloin vallitsi kautta salin
hiljaisuus, jonka keskeytti vain puhujan vakava, sointuva ääni,
tunkeutuen jokaisen sydämeen. Enemmän kuin kolmen neljännestunnin
ajan hän pohti yhteiskunnallisia ja taloudellisia parannuksia.
Tervettä käytännöllistä järkeä välähteli monesta onnistuneesta
esimerkistä, monesta sukkelasta vertauksesta, monesta ylevästä ja
kirkkaasta ajatuksesta.

"Kun katselen tätä ihanaa maata, joka on meidän ja jonka
esi-isämme omistivat ennen meitä, kun katselen sen sinisiä järviä
ja lumihuippuisia vuoria, sen hyvinvoipia kyliä ja varakkaita
kaupunkeja, sen hopeisia virtoja ja kultaisia vainioita, silloin
kummastelen kohtalon ivaa, joka on luonut niin kauniin maiseman ylle
sotilasmielivallan synkän varjon."

Ahdinkoon asti täyttyneestä salista kohosi jälleen kohtalokas
päättäväisyyden sorina. Hän oli hillinnyt innostusta kokonaisen
tunnin ajan. Höyry oli kaiken aikaa noussut. Kakki etsivät
mielessään jotakin, minkä avulla saattaisivat huojentaa tunteitaan,
tuoda julki sen yksilöllisen päättäväisyyden, joka oli vallannut
jokaisen erikseen. Kautta koko salin vallitsi vain yksi mieli.
Hänen intohimonsa, hänen mielenliikutuksensa, hänen sielunsa tuntui
siirtyneen noihin seitsemään tuhanteen ihmiseen, jotka kuuntelivat
hänen sanojaan, ja jokainen innosti omasta puolestaan toistansa.

Sitten hän päästi heidät lopulta valloilleen. Ensimmäistä kertaa
hän korotti ääntään, ja kaikuvin, voimakkain, läpitunkevin
sanoin, jotka saivat kuulijat värisemään, hän ryhtyi lopettamaan
puhettaan. Tämä muutos vaikutti sähkön lailla. Jokainen lyhyt lause
nostatti riemuhuutoja. Kuulijakunnan kiihko kävi kuvaamattomaksi.
Se tempasi jokaisen valtaansa. Tuo väkevä innostuksen ryöppy vei
Lucilinkin vastustamattomasti mukaansa; hänen omat etunsa, hänen
tarkoituksensa, hänen pyrkimyksensä, hänen miehensä, kaikki unohtui.
Puhujan lauseet venyivät pitemmiksi, vyöryvämmiksi ja kaikuvammiksi.
Lopulta hän pääsi viimeiseen noita yhteen kerääviä lauseita, jotka
kasaavat todisteen toisensa päälle kuten Pelionin Ossan laelle.
Kaikki viittasi peruuttamattomaan loppuun. Ihmiset havaitsivat sen
lähenevän, ja kun viimeiset sanat kajahtivat, tervehdittiin niitä
hyväksymisen jylinällä.

Sitten hän istuutui, joi hiukan vettä ja painoi kädellään otsaansa.
Jännitys oli ollut hirveä. Häntä kouristi oma mielenliikutus;
jokainen suoni hänen ruumiissaan tykytti; hikeä valui virtanaan,
ja melkein hänen täytyi haukkoa ilmaa. Viiden minuutin ajan
jokainen huusi hurjasti; lavalla valtuutetut nousivat tuoleilleen
ja heiluttivat käsivarsiaan. Hänen vihjauksestaan olisi koko lauma
rynnännyt ulos kadulle ja marssinut vaikka palatsia vastaan; ja monta
luotia olisivat Sorrenton tarkoin sijoittamat sotamiehet saaneet
lennättää, ennenkuin kansa olisi tyyntynyt tajuamaan elämän kurjaa
todellisuutta.

Moret'n ja Codoyn ehdottamat päätökset hyväksyttiin
huutoäänestyksellä. Savrola kääntyi ensiksi mainitun puoleen. "No
niin, Louis, minä olin oikeassa. Miltä kuului? Pidän itse viimeisistä
sanoista. Tämä on paras puhe, minkä olen koskaan pitänyt."

Moret katseli häntä kuin Jumalaa. "Loistavaa"! hän sanoi. "Sinä olet
pelastanut kaiken."

Ja nyt kokous alkoi hajaantua. Savrola astui eräälle sivuovelle
ja otti pienessä odotussuojassa vastaan kaikkien tärkeimpien
kannattajiensa ja ystäviensä onnittelut. Lucilin tempasi tungos
mukaansa. Hetken kuluttua syntyi kova puristus. Hänen edessään seisoi
kaksi muukalaiselta näyttävää miestä, jotka puhelivat matalalla
äänellä.

"Rohkeita sanoja, Karl", virkkoi toinen.

"Ah", vastasi toinen, "me tarvitsemme tekoja. Hän on tätä nykyä hyvä
työase; vielä koittaa aika jolloin tarvitsemme terävämmän."

"Hänellä on suuri mahti."

"On kyllä, mutta hän ei ole meidän miehiämme. Hänessä ei tapaa mitään
myötätuntoa meidän asiaamme kohtaan. Mitä hän välittäisi omaisuuden
yhteisyydestä?"

"Minä puolestani", sanoi ensimmäinen mies ilkeästi nauraen, "olen
aina ollut enemmän mieltynyt aatteeseen vaimojen yhteisomistuksesta."

"Niin, se on myöskin muuan osa seuran suurta suunnitelmaa."

"Kun rupeat niitä jakelemaan, Karl, niin merkitse minut
presidentinrouvan osakkaaksi."

Hän nauraa hörötti törkeästi. Lucilia värisytti. Tässä oli niitä
voimia suuren demokratian takana ja alapuolella, joista hänen
miehensä oli puhunut.

Ihmisvirta alkoi jälleen liikkua. Muuan pyörre kuljetti Lucilin
sivukadulle sen oven puolelle, mistä Savrolan oli määrä poistua.
Kirkas kaasulamppu saattoi kaiken selvästi näkyviin. Lopulta hän
ilmestyi portaille, joiden juurelle oli jo ajettu vaunut häntä
noutamaan. Ahdas katu oli täynnä kansaa; puristus oli ankara.



XI LUKU

Yön hetkinä


"Louis, lähde minun mukaani", sanoi Savrola Moret'lle; "sinä voit
tulla minun tietäni ja jatkaa sitten edelleen samalla hevosella."
Monen muun korkealentoisen luonteen tavoin hän kaipasi moisina
hetkinä myötätuntoa ja kiitosta; ja hän tiesi saavansa sitä Moret'lta.

Hänet nähdessään tungos työntyi eteenpäin. Lucil menetti
jalansijan ja pusertui erästä tummaa äreännäköistä miestä vastaan.
Ritarillinen kohteliaisuus ei kuulu kiihtyneiden demokraattien
luonteenominaisuuksiin. Taakseen katsahtamatta mies survaisi
kyynärpäällään ja iski häntä keskelle rintaa. Se tuotti sietämätöntä
tuskaa; tahtomattaan hän parahti.

"Hyvät herrat", huusi Savrola, "täällä on nainen loukkaantunut;
kuulin hänen huutavan. Väistykää tieltä!" Hän riensi rappuja alas.
Väkijoukko antoi tilaa. Toistakymmentä innokasta ja palvelunhaluista
kättä ojentui auttamaan Lucilia, jonka kauhu oli herpaissut. Nyt
hänet tunnettaisiin; seuraukset olisivat liian kamalia ajatellakin.

"Kantakaa hänet tänne", sanoi Savrola. "Moret, auta minua!" Hän
puolittain kantoi, puolittain ohjasi Lucilia portaita myöten
vähäiseen odotussuojaan. Codoy, Renos ja puolikymmentä johtomiestä,
jotka olivat pohtineet äskeistä puhetta, ryhmittyivät uteliaina
hänen ympärilleen Savrola sijoitti hänet eräälle tuolille. "Vettä!"
hän komensi kiireesti. Joku ojensi lasin hänelle, ja hän kääntyi
tarjoamaan sitä vieraalleen. Kykenemättä puhumaan tai liikahtamaan
Lucil näki, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon.
Savrolan täytyi tuntea hänet. Nauru, pilkka, vaara, kaikki olivat
hänelle ilmeisiä. Kun hän koetti heikosti torjua vesilasia, katsoi
Savrola häneen kiinteästi paksun harson lävitse. Äkkiä hän hätkähti
läikyttäen lattialle vettä, jota juuri ojensi juotavaksi. Hän oli
siis tuntenut! Nyt se tulisi -- hirveä paljastus!

"Hyvänen aika, Mirette", Savrola huudahti, "pikku sisarentyttäreni!
Kuinka sinä saatoit myöhään illalla lähteä yksinäsi sellaiseen
tungokseen? Kuulemaanko minun puhettani? Godoy, Renos, tämä vasta
on tunnustus! Se merkitsee minulle enemmän kuin kansan kaikki
eläköön-huudot. Tässä on sisareni tytär, joka on uskaltautunut
moiseen ahdinkoon saadakseen kuulla minun puhuvan. Mutta sinun
äitisi", hän kääntyi Lucilin puoleen, "ei olisi saanut päästää sinua
lähtemään; ei tämä ole mikään sopiva paikka yksinäiselle tytölle.
Minun täytyy toimittaa sinut kotiin. Et kai ole loukkaantunut? Jos
olisit ilmoittautunut minulle, niin olisin varannut sinulle tuolin
väljemmässä paikassa. Ovatko vaununi vielä ulkona? Hyvä, meidän on
parasta lähteä heti kotiin; äitisi voi olla hyvin levoton. Hyvää
yötä, herrat. Tulehan nyt, kultaseni." Hän tarjosi käsivartensa ja
talutti hänet portaita alas. Kadun täyttävä kansa, jonka ylöspäin
kääntyneet kasvot hohtivat kalpeina kaasuvalossa, hurrasi hurjasti.
Savrola opasti Lucilin vaunuihin. "Ajakaa!" hän virkkoi ajurille
astuen itsekin sisään.

"Minne, herra?" kysyi ajuri.

Moret lähestyi vaunuja. "Minä nousen etuistuimelle", hän sanoi.
"Minä voin jatkaa eteenpäin sinun asunnoltasi." Ja ennenkuin Savrola
ennätti sanoa sanaakaan, hän oli jo kavunnut ajurin viereen.

"Minne ajetaan, herra?" kysyi ajuri toistamiseen.

"Kotiin", virkkoi Savrola epätoivoissaan.

Vaunut lähtivät liikkeelle, vierivät halki hurraavien väkijoukkojen
ja sitten edelleen kaupungin hiljaisempiin osiin.

Lucil nojautui vaunujen pieluksiin suunnatonta huojennusta tuntien.
Savrola oli pelastanut hänet. Kiitollisuuden tunne valtasi hänen
mielensä, ja hetken mielijohteesta hän tarttui seuralaisensa käteen
ja puristi sitä. Kolmatta kertaa heidän uudistuneen tuttavuutensa
aikana heidän kätensä nyt yhtyivät, ja joka kerta oli merkitys
muuttunut.

Savrola hymyili. "Teidän armonne menetteli varsin varomattomasti
lähtiessään moiseen tungokseen. Onneksi keksin ajoissa
pelastuskeinon. Toivottavasti ette loukkaantunut tungoksessa?"

"En", vastasi Lucil; "muuan mies tyrkkäsi minua kyynärpäällään ja
minä parahdin siitä. Minun ei olisi sopinut tulla sinne."

"Se oli vaarallista."

"Minä tahdoin --" Hän vaikeni.

"Kuulla minun puhuvan", Savrola lisäsi päättäen lauseen hänen
puolestaan.

"Niin; tahdoin nähdä teidän käyttävän valtaanne."

"Olen ylpeä kuullessani, kuinka suurta mielenkiintoa te osoitatte
minua kohtaan."

"Oh, se johtui vain valtiollisista syistä."

Hänen kasvoillaan väikkyi hymyn häivä. Savrola katsahti häneen
nopeasti. Mitä hän tarkoitti? Miksi oli tarpeen sanoa niin? Hänen
mielensä oli siis pohtinut toista syytä.

"Toivottavasti en ikävystyttänyt teitä?"

"Sellainen mahti on jotakin kamalaa", Lucil vastasi vakavana; ja
sitten tuokion kuluttua: "Minne me ajamme?"

"Olisin vienyt teidät palatsiin", sanoi Savrola, "mutta meidän
kekseliäs nuori ystävämme tuolla etuistuimella pakottaa meitä
jatkamaan tätä ilveilyä hiukan kauemmin. Meidän täytyy päästä
eroon hänestä. Toistaiseksi teidän on parasta pysyä minun
sisarentyttärenäni."

Lucil katsahti häneen huvitettuna hymyillen ja virkkoi sitten
vakavasti: "Oli kerrassaan loistavaa, että tulitte ajatelleeksi sitä,
ja jaloa panna se toimeen. En unohda sitä koskaan, te olette tehnyt
minulle suuren palveluksen."

"Nyt olemme perillä", sanoi Savrola viimein, kun vaunut tulivat hänen
asuntonsa edustalle. Hän avasi vaunujen oven; Moret hyppäsi maahan
etuistuimelta ja soitti kelloa. Hetken kuluttua vanha emännöitsijä
avasi oven. Savrola puhutteli häntä. "Ah, Bettine, hyvä, että olette
vielä ylhäällä. Täällä on sisarentyttäreni, joka tuli kokoukseen
kuullakseen minun puhuvan ja joutui siellä kovaan tungokseen. Alina
en salli hänen lähteä yksinään kotiin. Onko teillä makuuhuonetta
kunnossa?"

"Ensi kerroksessa on varahuone", vastasi emännöitsijä; "mutta
pelkään, ettei se kelpaa".

"Miksi ei?" kysyi Savrola nopeasti. "Ison vuoteen peitteitä ei ole
tuuletettu eikä siellä ole ollut tulta pitkään aikaan."

"No niin, teidän täytyy koettaa järjestää se parhaanne mukaan. Hyvää
yötä, Moret. Lähetä vaunut takaisin, niin pian kuin olet päässyt
perille. Minun pitäisi lähettää toimitukselle muutamia tietoja
huomista pääkirjoitusta varten. Älä unohda -- niin pian kuin saatat,
sillä olen lopen väsynyt."

"Hyvää yötä", sanoi Moret. "Sinä olet pitänyt oivallisimman puheen
elämässäsi. Meitä ei pidätä mikään, niin kauan kuin sinä olet tietä
näyttämässä."

Hän astui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Savrola ja Lucil nousivat
portaita myöten saliin, sillä välin kun emännöitsijä touhusi tiehensä
valmistautuakseen tuulettamaan peitteitä ja pieluksia. Lucil silmäili
huonetta mielenkiinnolla ja uteliaana. "Nyt minä olen vihollisleirin
sydämessä", hän sanoi.

"Te olette vielä monen sydämessä elämänne aikana", virkkoi Savrola,
"joko sitten pysytte kuningattarena tai ette."

"Te aiotte siis yhä vielä karkoittaa meidät?"

"Kuulittehan, mitä tänä iltana sanoin."

"Minun pitäisi vihata teitä", sanoi Lucil; "enkä kuitenkaan tunne,
että olisimme vihollisia."

"Me olemme vastakkaisilla puolilla", Savrola vastasi. "Meidän
väliimme tunkeutuu vain politiikka."

"Politiikka ja persoonat", Savrola lisäsi merkitsevästi käyttäen
kulunutta sanontatapaa.

Lucil katsahti häneen hätkähtäen. Mitä hän tarkoitti? Oliko hän
lukenut syvemmältä hänen sydämestään kuin hän itsekään uskalsi
katsoa? "Minne tuo ovi johtaa?" hän kysyi toiseen asiaan siirtyen.

"Sekö? Se johtaa katolle -- minun observatoriooni."

"Oi, näyttäkää se minulle", hän huudahti. "Sielläkö te tähtiä
tarkkaatte?"

"Katselen niitä usein. Rakastan niitä; ne ovat niin täynnä aatteita."

Hän avasi oven ja opasti vieraansa kapeita kiertoportaita myöten
katolle. Oli jälleen noita Lauranian tavallisia ihania öitä. Lucil
asteli suojuskaiteen ääreen ja katsahti sen ylitse: alapuolella
vilkkuivat kaupungin lyhdyt, ja yläpuolella olivat tähdet.

Äkkiä välähti kaukaa satamasta esiin leveä valkoinen valojuova; se
oli sotalaivan valonheittäjästä. Tuokion ajan se pyyhälsi pitkin
sotasataman aallonmurtajaa ja viivähti väylän suuhun sijoitetussa
patterissa. Laivasto lähti liikkeelle satamasta ja haparoi tietään
vaikeassa väylässä.

Savrola oli saanut tietää amiraalin aikovan lähteä ja käsitti heti,
mitä tuo näky merkitsi. "Tuo", hän sanoi, "voi jouduttaa asioita."

"Tarkoitatte sitä, että laivojen poistuttua ette pelkää enää ryhtyä
kapinaan?"

"Minä en pelkää; mutta parempi on odottaa otollista hetkeä."

"Ja se hetki?"

"On kenties koittamassa. Toivoisin teidän poistuvan pääkaupungista.
Se ei sovellu naisten tyyssijaksi muutaman päivän kuluttua. Teidän
miehenne tietää sen; miksi hän ei ole lähettänyt teitä maaseudulle?"

"Siksi", hän vastasi, "että me aiomme tukahuttaa tämän kapinan ja
rangaista niitä, jotka ovat sen aiheuttaneet."

"Ei pidä hautoa harhaluuloja", sanoi Savrola. "Minä en laske
väärin. Armeijaan ei voi luottaa: sotalaivasto on poissa, kansa on
päättäväisellä mielellä. Teidän ei ole turvallista viipyä täällä."

"Minä en salli ajaa itseäni pois", Lucil vastasi tarmokkaasti; "minua
ei saa mikään pakenemaan. Tahdon hukkua mieheni kanssa."

"Oh, me koetamme olla paljoa proosallisempia", hän selitti. "Me
tarjoamme presidentille varsin sievän eläkkeen, ja hän vetäytyy
ihanan puolisonsa kanssa johonkin iloiseen ja rauhalliseen
kaupunkiin, missä hän voi nauttia elämästä riistämättä toisilta
vapautta."

"Luuletteko saavanne aikaan kaiken tuon?" Lucil huudahti. "Teidän
mahtinne voi nostattaa laumat, mutta voitteko myöskin hillitä niitä?"
Ja hän kertoi sanat, jotka oli kuullut tungoksessa sinä iltana.
"Ettekö te leikittele jättiläisvoimilla?"

"Sen teen", hän myönsi; "ja juuri sen vuoksi olen pyytänyt teitä
siirtymään muutamiksi päiviksi maaseudulle, kunnes olot järjestyvät
suuntaan tai toiseen. On mahdollista, että joko minä tai teidän
miehenne kaadumme. Luonnollisesti koetan pelastaa hänet, jos me
onnistumme; mutta, kuten sanotte, täällä on toisiakin voimia, jotka
saattavat käydä hillittömiksi; ja jos hän pääsee voitolle --"

"Mitä sitten?"

"Luultavasti minut silloin ammutaan."

"Hirveätä!" Lucil huudahti. "Miksi te olette itsepintainen?"

"Oh, vasta sitten kun peli alkaa käydä korkeaksi, vasta sitten minä
rupean antamaan sille arvoa. Sitä paitsi, ei kuolema ole kovinkaan
hirveätä."

"Kuoleman jälkeen voi olla."

"Sitä en luule. Jatkuakseen elämän täytyy osoittaa ylijäämänä
onnellisuutta. Yhdestä asiasta olen varma; meidän täytyy sanoa
tulevasta tilasta: -- jos sellaista on, niin sitten se on parempi!"

"Te sovitatte tuntemuksenne tästä maailmasta kaikkiin muihinkin?"

"Miksi en?" hän virkkoi. "Miksi eivät samat lait pitäisi paikkaansa
koko maailmankaikkeudessa ja, jos mahdollista, sen ulkopuolellakin?
Toisetkin auringot osoittavat kirjollaan, että ne sisältävät samoja
aineksia kuin meidänkin."

"Te kiinnitätte uskonne tähtiin", Lucil lausui epäilevästi, "ja
ajattelette, vaikka ette tahdokaan myöntää sitä, että ne voivat
ilmaista teille kaiken."

"En ole koskaan syyttänyt niitä liiallisesta mielenkiinnosta meidän
hommiamme kohtaan; mutta jos niin olisi laita, niin kummia tarinoita
ne voisivat meille silloin kertoa."

Lucil kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa. He katsoivat
toisiinsa kiinteästi. Lucil hätkähti; mitä hyvänsä tähdet
mahtoivatkin tuntea, he ainakin olivat lukeneet toistensa salaisuuden.

Joku kuului rientävän yläkertaan. Se oli emännöitsijä.

"Vaunut ovat palanneet", virkkoi Savrola rauhallisella äänellä. "Ne
voivat nyt viedä teidät takaisin palatsiin."

Emännöitsijä astui katolle huohottaen kapuamisesta. "Olen tuulettanut
peitteet", hän virkkoi voitonriemuisella äänellä, "ja tuli palaa
kirkkaasti. Valmistin hiukan keittoa tälle nuorelle neidille, jos
häntä haluttaa tulla syömään ennenkuin se kylmenee."

Tämä keskeytys oli niin arkipäiväinen, että Lucil ja Savrola
purskahtivat molemmat nauruun. Se oli onnellinen pelastus
pulmallisesta tilanteesta. "Aina te onnistutte järjestämään kaikki
mukavasti, Bettine", Savrola virkkoi; "mutta makuuhuonetta ei nyt
tarvitakaan. Sukulaiseni pelkää, että hänen äitinsä käy levottomaksi,
jos hän viipyy vieraissa yönsä, ja minä aion lähettää hänet kotiin,
heti kun vaunut ovat palanneet."

Vanhus-poloinen näytti hirveän pettyneeltä; lämmin vuode, herttainen
takkavalkea, kuuma keitto olivat nautintoja, joita hän mielellään
valmisti toisille, nauttien niistä itsekin ikäänkuin sijaisen kautta.
Hän kääntyi takaisin laskeutuen murheellisena portaita ja jättäen
heidät jälleen kahden.

Niin he istuivat puhellen, ei enää entiseen tapaan, vaan täysin
tietoisina keskinäisestä sympatiastaan, sillä välin kuin kuu nousi
korkeammalle ja leppeät leyhkät liikuttelivat palmupuiden lehvistöä
alapuolella olevassa puutarhassa. Ei kumpikaan ajatellut paljon
tulevaisuutta, eivätkä he myöskään nureksineet ajurin viivyttelyä.

Lopulta yön hiljaisuus ja heidän keskustelunsa katkesi, kun
kivikadulta kuului pyörien kolinaa.

"Viimeinkin", sanoi Savrola innostuksetta. Lucil nousi ja kurkisti
kaiteen ylitse. Kadulla lähestyivät vaunut melkein täyttä laukkaa. Ne
pysähtyivät äkkiä ovelle, ja muuan mies hyppäsi hätäisesti kadulle.
Ovikello helähti kaikuvasti.

Savrola tarttui vieraansa molempiin käsiin. "Meidän täytyy erota",
hän virkkoi. "Milloin tapaamme toisemme uudelleen -- Lucil?"

Lucil ei vastannut, eikä kuunvalo paljastanut hänen kasvojensa
ilmettä. Savrola laskeutui edellä portaita alas. Hänen astuessaan
huoneeseensa sen toisen oven avasi joutuisasti muuan mies, joka
Savrolan nähdessään pysähtyi äkisti ja otti hatun päästään. Hän oli
Moret'n palvelija.

Mielenmalttinsa säilyttäen Savrola sulki oven jälkeensä, jättäen
Lucilin pimeihin portaisiin. Tämä odotti kummastellen; ovi oli ohut.
"Herra Moret", sanoi outo ääni, "käski minun tuoda tämän teille niin
joutuin kuin suinkin ja antaa sen teidän omaan käteenne". Kuului
paperin repeämistä, huudahdus, ja sitten Savrola vastasi äänessään
sointu, joka ilmaisi hänen vain vaivoin saavan sen hillityksi
äärettömältä liikutukselta: "Kiitos: sanokaa, että odotan heitä
täällä. Älkää viekö pois vaunuja; menkää jalan -- malttakaa, minä
päästän teidät itse kadulle."

Lucil kuuli toisen oven avautuvan ja sitten askeleita, jotka
kertoivat heidän laskeutuvan portaita; hän väänsi ripaa ja astui
huoneeseen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin äkillistä, odottamatonta,
kohtalokasta. Savrolan ääni -- omituista, kuinka hyvin hän alkoi
tuntea sen! -- oli ilmaissut sen. Lattialla virui kuori; pöydällä
-- missä savukelaatikko ja revolveri sijaitsivat rinnatusten --
oli paperi, puolittain kokoon kierrettynä, ikäänkuin olisi haluttu
suojella sen salaisuutta.

Herkkiä, monenkaltaisia ja monimutkaisia ovat ihmistekojen
vaikutinjouset. Hän tunsi, että paperi koski häntä läheisesti; hän
tiesi sen koskevan tuota toista henkilöä. Heidän harrastuksensa
olivat vastakkaisia; eikä hän kuitenkaan tiennyt, tuon toisenko
tähden vain oman etunsako ajamana hän joutui hurjan uteliaisuuden
valtaan. Hän silitti paperin suoraksi. Se oli lyhyt ja kiireesti
piirretty kirjelmä, mutta suorasukainen: _Juuri tullut salasanoina
kertoo, että Strelitz on tänä aamuna kulkenut rajan poikki kahden
tuhannen miehen kera ja marssii tänne Turgan ja Lorenson kautta.
Hetki on tullut. Olen lähettänyt sanan Godoyelle ja Renosille ja tuon
heidät kerallani viipymättä. Helvetinkin halki ystäväsi Moret_.

Lucil tunsi veren syöksyvän sydämeensä; hän oli jo kuulevinaan
kiväärien paukkeen. Hetki oli totisesti tullut. Tuo tuhoa ennustava
paperi lumosi hänet, hän ei voinut siirtää katsettaan siitä. Äkkiä
ovi avautui ja Savrola astui sisään. Hälinä, kiihtymys ja ennen
kaikkea ilmitulemisen tunne saivat Lucilin päästämään matalan, lyhyen
säikähtyneen huudahduksen. Savrola käsitti viipymättä tilanteen.
"Siniparta", hän virkkoi iroonisesti.

"Valtiopetosta", Lucil vastasi turvautuen suuttumukseen. "Vai aiotte
te nousta kapinaan ja murhata meidät keskellä yötä -- vehkeilijä!"

Savrola hymyili herttaisesti; hänen mielenmalttinsa oli ihmeteltävä.
"Olen lähettänyt viestin takaisin jalkaisin, ja vaunut ovat teidän
käytettävinänne. Olemme puhelleet pitkälti; kello on jo kolme. Teidän
armonne ei pitäisi enää vitkastella palata palatsiin. Se olisi perin
harkitsematonta; sitä paitsi, kuten ymmärtänette, odotan tänne
vieraita."

Hänen tyyneytensä kuohutti Lucilia. "Niin", hän sanoi, "presidentti
lähettää teille vieraiksi -- poliiseja".

"Hän ei tiedä vielä hyökkäyksestä."

"Minä kerron sen hänelle."

Savrola nauroi pehmeästi. "Ette suinkaan, se ei olisi kohtuullista",
hän virkkoi.

"Rakkaudessa ja sodassa ovat kaikki keinot luvallisia."

"Ja tämä --?"

"On kumpaakin", Lucil virkkoi ja purskahti sitten itkuun.

Tämän jälkeen he lähtivät alas. Savrola auttoi vieraansa vaunuihin.
"Hyvää yötä", hän sanoi, vaikka olikin jo aamu, "ja jääkää hyvästi."

Mutta Lucil, tietämättä mitä sanoisi tai ajattelisi tai tekisi, itki
edelleen lohduttomasti ja vaunut vierivät tiehensä. Savrola sulki
oven ja palasi huoneeseensa. Hän tunsi, ettei salaisuus ollut enää
vaarassa.



XII LUKU

Sotaneuvottelu


Tuskin Savrola ennätti polttaa savukkeen, kun vallankumouksellisten
johtajat jo alkoivat saapua. Moret tuli ensimäisenä; hän soitti
kelloa kiivaasti ja tömisteli portailla, kunnes ovi avattiin,
juoksi sitten yläkertaan kolme askelmaa kerrallaan ja hyökkäsi
kärsimättömänä huoneeseen, kauttaaltaan kiihkosta väristen. "Ah", hän
huudahti, "hetki on koittanut -- nyt ei kaivata sanoja, vaan tekoja!
Me paljastamme miekkamme hyvän asian vuoksi; omasta puolestani heitän
huotran tiehensä; Onnetar on meidän puolellamme."

"Niinpä kyllä", virkkoi Savrola; "otapas hiukan whiskyä ja
soodaa -- tuolla niitä on sivupöydällä. Se on hyvää juomaa
miekanpaljastajaisiksi -- suoraan sanoen kaikkein parasta."

Hiukan häveten Moret kääntyi ja astuttuaan pöydän ääreen alkoi avata
soodavesipulloa. Hänen kaataessaan juomaa ilmaisivat lasin ja pullon
helinä hänen kiintymyksensä. Savrola nauroi pehmeästi. Äkkiä kääntyen
hänen malttamaton seuralaisensa koetti peitellä kiihkoaan uuden
purkauksen turviin. "Olen sanonut sinulle jo aikoja", hän virkkoi
kohottaen lasiaan, "että voima on ainoa ratkaisutapa. Nyt on käynyt,
kuten ennustin. Minä juon sen maljan -- sodan, kansalaissodan,
taistelun, murhan ja äkkikuoleman maljan -- näillä keinoin me
saavutamme takaisin vapautemme!"

"Kylläpä näillä savukkeilla on ihmeellisen rauhoittava vaikutus.
Eikä niissä ole mitään ooppiumiakaan -- ne ovat mietoja, tuoreita
egyptiläisiä. Saan niitä joka viikko Kairosta. Niitä valmistaa muuan
pikku ukko, jonka tapasin siellä kolme vuotta sitten -- Abdullah
Rachuan on hänen nimensä."

Hän ojensi rasiaa. Moret otti siitä yhden: sen sytyttäminen sai hänet
hallitsemaan ruumiinsa; hän istuutui ja alkoi tupakoida kiihkeästi.
Savrola tarkasteli häntä unelmoivan tyynenä, katsellen usein
savukiehkuroita, jotka kohosivat ilmaan hänen ympärillään. Hetken
kuluttua hän ryhtyi puhumaan. "Vai iloitset sinä siitä, että nyt
puhkeaa sota ja ihmisiä surmataan?"

"Iloitsen siitä, että tästä tyranniasta saadaan loppu."

"Muista, että me saamme maksaa jokaisesta nautinnosta ja voitosta
tässä maailmassa."

"Minä otan kannettavakseni osani."

"Minä uskon -- olisin iloinen, jos voisin sen sanoa täydellä
vakaumuksella -- minä toivon, ettei sinulle sattuisi raskainta osaa.
Mutta joka tapauksessa on varmaa, että meidän on maksettava, ja
kaikista elämän hyvyyksistä ihmiset maksavat etukäteen. Tähän ovat
sovellettuina terveen taloudenhoidon periaatteet."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Moret.

"Tahdotko kohota maailmassa? Silloin sinun täytyy tehdä työtä toisten
huvitellessa. Haluatko tulla kuuluisaksi urhoollisuudesta? Silloin
sinun täytyy uskaltaa henkesi. Tahdotko olla siveellisesti tai
ruumiillisesti voimakas? Sinun täytyy voittaa kiusaukset. Kaikki se
on ennakkomaksua; se on vastaisuuteen tähtäävää taloudenhoitoa. Ota
huomioon kuvan toinen puoli: ikävyyksistä maksetaan perästäpäin."

"Ei aina."

"Maksetaanpa, yhtä varmasti kuin sunnuntai-aamuna seuraa päänkivistys
lauantai-illan juominkeja, yhtä varmasti kuin veltto nuoruus tuottaa
köyhän vanhuuden, kuin ylensyönti kasvattaa mahdottoman mahan."

"Ja sinä luulet siis, että minun täytyy maksaa tästä kiihtymyksestä
ja innostuksesta? Arveletko, etten ole tähän asti maksanut yhtään
mitään?"

"Sinun täytyy panna paljon alttiiksi, se on maksamista. Kohtalo
heittää usein arpaa. Mutta sellaiseen uhkapeliin ei ihmisten
pitäisi antautua kevytmielisesti; oikea gentlemanni ajattelee aina
maksupäivää."

Moret oli ääneti. Vaikka hän olikin urhea ja kärsimätön, vaikutti
keskustelu häneen kuitenkin jäähdyttävästi. Hänen uljuutensa ei ollut
stoalaista laatua; hän ei ollut kouluttanut itseään mietiskelemään
tyhjiin raukenemisen valtavaa ajatusta. Hän kiinnitti ajatuksensa
tämän maailman taisteluihin ja toiveisiin, kuten ihminen katselee
kukkia ja yrttejä, jotka kasvavat jyrkänteen reunalla, jota kohti
hänen on pakko käydä.

He pysyivät sanattomina tuokion ajan, kunnes Godoy ja Renos astuivat
sisään, saavuttuaan perille samalla haavaa.

Kukin näistä neljästä oli ottanut uutisen, joka merkitsi heille niin
suuria, vastaan oman luonteensa mukaisesti. Savrola oli pukeutunut
filosofiansa varusteisiin ja tuijotti maailmaa ikäänkuin etäämpänä.
Moret oli joutunut kiihkon kouristuksiin. Molemmat viimeksi
saapuneet, joita vaaran läheisyys ja lähestyminen ei tyynnyttänyt
eikä ylentänyt, osoittivat, etteivät olleet kiihkokausien miehiä.

Savrola tervehti heitä ystävällisesti, ja kaikki istuutuivat.
Renos oli aivan musertunut. Toiminnan raskas nuija oli osunut
ennakkotapausten ja ammattimaisuuden hauraaseen rakenteeseen, johon
hän oli aina luottanut, ja murskannut ne mäsäksi. Nyt, kun oli
jouduttu käännekohtaan, oli kaikkein ensimäisenä heitettävä syrjään
laki, hänen kilpensä ja miekkansa. "Miksi hän on tehnyt tämän?"
hän kysyi. "Mitä oikeutta hänellä oli tulla lupaa saamatta? Hän on
paljastanut meidät kaikki. Mitä voimme tehdä?"

Myöskin Godoy oli kuohuksissa ja peloissaan. Hän oli niitä miehiä,
jotka pelkäävät vaaraa, jotka kavahtavat sitä, mutta kuitenkin
astuvat harkiten poluille, joiden tietävät välttämättömästi johtavan
siihen. Hän oli jo aikoja sitten aavistanut kapinan puhkeavan, mutta
oli itsepintaisesti jatkanut tietään. Nyt se oli tullut, ja hän
vapisi; kuitenkin hän sai jonkin verran lujuutta arvokkuudestaan.

"Mitä on tehtävä, Savrola?" hän kysyi kääntyen vaistomaisesti
suuremman sielun ja voimakkaamman luonteen puoleen.

"Niin", virkkoi johtaja, "heidän ei olisi pitänyt tulla minun
käskemättäni; he ovat, kuten Renos huomautti, paljastaneet
meidät, vaikka suunnitelmamme ovat vielä muutamissa suhteissa
vaillinaisia. Strelitz on osoittautunut uppiniskaiseksi minua
kohtaan; sen asian järjestän myöhemmin. Mutta tätä nykyä ei ole
mitään hyötyä syytöksistä; meidän on hoidettava tämä tilanne.
Aamulla presidentti saa tietää hyökkäyksestä; oletan että täältä
lähetetään muutamia joukkoja vahvistamaan hallituksen kenttäarmeijaa.
Kenties kaarti saa käskyn lähteä liikkeelle. Luullakseni toiset
joukot kieltäytyisivätkin lähtemästä, ne ovat kokonaan meidän
asiamme puolella. Jos niin käy, niin meidän on iskettävä juuri
niinkuin olemme järjestäneetkin. Sinä, Moret, kutsut kansan
aseisiin. Meidän on painettava julistus, jaettava kiväärit ja
julistettava vallankumous alkaneeksi. Siitä on ilmoitettava kaikille
valtuutetuille. Jos sotaväki liittyy meihin, niin kaikki käy hyvin;
muutoin meidän täytyy tapella -- en luule, että kohtaamme kovaa
vastarintaa -- me valloitamme palatsin ja vangitsemme Molaran."

"Niin me teemme", sanoi Moret. "Sillä välin", jatkoi Savrola, "me
julistamme raatihuoneella väliaikaisen hallituksen. Sieltä minä
lähetän teille määräyksiä; sinne teidän tulee toimittaa minulle
tietoja. Kaikki tämä pannaan täytäntöön ylihuomenna."

Godoyta värisytti, mutta hän yhtyi kyllä suunnitelmaan. "Niin",
hän sanoi, "muuta keinoa ei ole -- ellemme pakene ja antaudu tuhon
omiksi".

"No hyvä; nyt käymme käsiksi yksityiskohtiin. Kaikkein ensinnä
tarvitsemme julistuksen. Sepitän sen tänä yönä. Moret, sinun on
toimitettava se painetuksi; saat sen kello kuudelta huomisaamuna.
Ryhdy sitten toimenpiteisiin kansan kutsumiseksi ja aseistamiseksi,
kuten olemme suunnitelleet; mutta älä pane niitä täytäntöön,
ennenkuin saat minulta kirjallisen määräyksen. Teidän, Renos, on
käytävä tapaamaan väliaikaisen hallituksen jäseniä. Painattakaa
yleishyvän neuvoston perustuslaki, ja olkaa valmiina laskemaan se
julkisuuteen huomisiltana; mutta odottakaa tekin, kunnes annan sanan.
Paljon riippuu sotaväen suhtautumisesta; mutta kaikki on itse asiassa
valmiina. En luule, että meidän tarvitsee pelätä seurauksia."

Tämä salaliitto, sillä sellainen se todellisuudessa oli, oli
monimutkaisilta yksityiskohdiltaan tarkoin tuttu kapinan johtajille.
Usean kuukauden ajan he olivat jo pitäneet väkivaltaa ainoana keinona
inhoamansa hallituksen kukistamiseksi. Savrola ei ollut sellainen
mies, että olisi antautunut moiseen yritykseen ryhtymättä kaikkiin
varokeinoihin. Mitään ei ollut unohdettu; tarvitsi vain panna
käyntiin vallankumouksen koneisto. Mutta vaikka salaliitto olikin
niin laajalle ulottuva ja tarkoin valmistettu, eivät presidentti ja
hänen poliisinsa olleet kuitenkaan kyenneet saamaan siitä mitään
varmaa tietoa. He pelkäsivät että kapina oli uhkaamassa, he olivat
jo muutaman kuukauden ajan käsittäneet vaaran; mutta mahdotonta
oli tietää, missä valtiollinen kiihotustyö päättyi ja julkinen
kapina alkoi. Pääjohtajan korkea yhteiskunnallinen asema ja melkein
Euroopan-maine oli tehnyt perin tukalaksi vangituttaa heidät ilman
varmoja todisteita. Luullen, ettei kansa nousisi kapinaan, ellei
jokin väkivaltainen teko hallituksen puolelta sitä yllyttäisi,
presidentti pelkäsi kiihottaa sitä. Muutoin Savrola, Moret ja toiset
olisivat jo aikoja sitten viruneet valtion vankiloissa; he olisivat
saaneet olla kiitollisia, jos heidän henkensä olisi säästetty.

Mutta Savrola ymmärsi asemansa ja oli jatkanut peliään perin
taitavasti. Pitämällä suurta melua valtiollisesta kiihotustyöstä
hän oli estänyt presidenttiä huomaamasta, että sen alla kuohui
salaliitto, joka harkitsi väkivaltaisia tekoja. Lopulta valmistukset
alkoivat joutua viimeisilleen. Oli enää kysymys vain päivistä;
Strelitzin malttamaton teko oli vain jouduttanut tapahtumain kulkua.
Yksi nurkka tuota suurta ilotulituslaitetta oli syttynyt tuleen liian
varhain; kävi välttämättömäksi sytyttää loputkin, jotta teho ei
menisi pilalle.

Melkein tunnin ajan hän selitti suunnitelman yksityiskohtia
ollakseen varma siitä, ettei tapahtuisi mitään erehdyksiä. Lopulta
kaikki oli valmiina, ja tuon alkiomaisen yleishyvän valiokunnan
jäsenet poistuivat. Savrola päästi heidät ulos omin käsin, koska
hän ei tahtonut herättää vanhaa hoitajatartaan. Eukko parka, miksi
kunnianhimoisten miesten kamppailu saisi häiritä hänen lepoaan?

Moret poistui täynnä innostusta; molemmat toiset olivat synkkiä ja
aavistivat pahaa. Heidän suuri johtajansa sulki oven, ja toistamiseen
sinä yönä hän kapusi portaita myöten huoneeseensa.

Hänen saapuessaan sinne tunkeutui aamun kajastus sisään
akkunaverhojen lomasta. Harmaassa valaistuksessa näytti huone
puoliksi tyhjennettyine laseineen ja täysine tuhkakuppeineen
nuoruutensa sivuuttaneelta naiselta, jonka tyly päivänkoitto yllättää
edellisen illan irstaassa maalauksessa ja upeudessa. Oli liian
myöhäistä käydä levolle; hän oli kuitenkin väsyksissä, tuntien sitä
kuivanlaista uupumusta, joka valtaa ihmisen, kun hänestä on kaikonnut
kaikki halu päästä nukkumaan. Hän tunsi mieliharmia ja masennusta.
Elämä tuntui epätyydyttävältä; siitä puuttui jotakin. Kun siitä
oli vähennetty kaikki, mikä kuului kunnianhimon, velvollisuuden,
jännityksen tai maineen laskuun, jäi jäljelle mihinkään soveltumaton
määrä pelkkää tyhjyyttä. Mitä se kaikki hyödytti? Hän ajatteli
äänettömiä katuja; muutaman tunnin kuluttua niillä kajahtelisi
kiväärinlaukauksia. Ruhjoutuneita ihmispoloisia kannettaisiin
verisinä taloihin, joiden ovet säikähtyneet naiset sulkisivat
pelon armottomalla kiireellä. Toisia, jotka olivat murskautuneet
muodottomiksi, tuntemattomiksi lihakasoiksi, viruisi velttoina ja
syyttävinä katukiveyksellä. Ja minkä vuoksi? Hän ei voinut keksiä
vastausta siihen kysymykseen. Hänen omien toimiensa puolustus oli
sulautunut siihen paljon suurempaan puolustukseen, mikä luonnon
olisi esitettävä ihmissuvun olemassaolosta. No niin, hän saattoi
surmata itsensä; ja tämän ajatuksen johtuessa mieleen hän ajatteli
omituisen uteliaisuuden valtaamana tuota äkillistä muutosta, joka
mahdollisesti paljastaisi hänelle suuren salaisuuden. Se lievensi
hänen tyytymättömyyttään ihmispyrkimysten matalia tarkoitusperiä
kohtaan. Kun elämän äänet kaikuivat väärinä, silloin ihmisten pitäisi
korjata ne ottaen ohjetta kuoleman ääniraudasta. Vasta kun tuo
selvä uhkaava ääni kajahtaa, siiloin rakkaus elämää kohtaan kasvaa
suurimmaksi ihmissydämessä.

Karu todellisuus kutsuu kaikki ihmiset takaisin maan päälle
sellaisista mielialoista ja ajatuksista. Hän muisti julistuksen, joka
oli sepitettävä, ja sukelsi elämän lukemattomiin yksityiskohtiin,
unohtaen siten sen köyhyyden. Niin hän istui kirjoitellen, sillä
välin kuin aamunkoiton kalpea kajastus selkeni auringonnousun
heleäksi valoksi ja kirkkaan päivän lämpimiksi väreiksi.



XIII LUKU

Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin


Presidentin palatsin yksityinen aamiaishuone oli pieni, mutta
hienosti sisustettu suoja. Seiniä peittivät kuvaverhot; ovien
yläpuolelle oli järjestetty vanhanaikaisia ja historiallisia aseita
mutkikkaiksi kuvioiksi. Isot oviakkunat olivat sovitetut syvälle
seinään, ja aamun kirkasta valoa lievensivät raskaan tummapintaiset
verhot. Talon muiden osien tavoin sekin näytti perin viralliselta.
Akkunat olivat kivipengermälle päin, ja astuessaan niistä ulos tunsi
helpotusta saadessaan vaihtaa palatsin raskaan loiston puutarhan
ihanaan sekasotkuun, missä tuuheiden puiden ja solakkain palmujen
välistä välkkyi sataman kimmeltävä vesi.

Kahdelle katettu pöytä oli sopivan kokoinen ja taidokkaasti
järjestetty. Runsas vuosiraha, minkä Lauranian tasavalta jo kauan
oli myöntänyt ensimmäiselle virkamiehelleen, salli presidentin
viettää komeata ja ylellistä elämää ja nauttia kauniin hopeakaluston,
tuoreiden kukkien ja oivallisen kokin tarjoamista huveista. Mutta
synkkä pilvi otsallaan Molara kohtasi puolisonsa aamiaispöydässä
äsken kerrottujen tapahtumain jälkeisenä aamuna.

"Huonoja uutisia -- ikäviä uutisia taaskin, rakkaani", hän virkkoi
istuutuen paikalleen ja laskien kourallisen papereita pöydälle hän
viittasi palvelijoita poistumaan huoneesta.

Lucil tunsi ääretöntä huojennusta. Hänen ei siis tarvinnutkaan
ilmoittaa salaisuutta, jonka oli yöllä saanut selville. "Onko hän
lähtenyt liikkeelle?" hän kysyi varomattomasti.

"On, viime yönä; mutta me voimme pysähdyttää hänet."

"Jumalan kiitos!"

Molara katsahti puolisoonsa kummastuneena. "Mitä sinä tarkoitat?
Miksi iloitset siitä, että amiraali ja laivasto tulevat estetyiksi
panemasta täytäntöön minun käskyäni?"

"Laivasto!"

"Hyvänen aika! Mitä sinä luulit minun tarkoittavan?" presidentti
kysyi kärsimättömänä.

Onneksi Lucil keksi pienen pakoreiän. Hän ei ollut kuulevinaan
kysymystä. "Olen iloinen, että laivasto voidaan palauttaa, sillä
luulen meidän tarvitsevan sitä täällä, koska kaupunki on käynyt
levottomaksi."

"Vai niin", sanoi presidentti lyhyesti -- epäluuloisesti, arveli
Lucil. Peräytymistään suojellakseen hän kysyi: "Miksi se on
pysähdytetty?"

Molara poimi paperiensa joukosta sähkösanomaliuskan.

_"Port Said, syysk. 9 pnä klo 6 a.p."_, hän luki; _"englantilainen
hiilihöyrylaiva Maude, kantavuus 1400 tonnia ajoi tänä aamuna karille
kanavassa ja liikenne on siitä syystä seisahtunut. On ryhdytty
tarmokkaihin toimenpiteisiin väylän selvittämiseksi. Onnettomuuden
arvellaan aiheutuneen siitä, että englantilainen sota-alus Aggressor,
joka viime yönä kulki kanavasta on suunnattomalla imuvoimallaan
liettänyt väylää umpeen."_ Hän lisäsi: "Kyllä nuo hemmetin
englantilaiset tietävät mitä tekevät."

"Arveletko, että he ovat tehneet sen tahallaan?"

"Luonnollisesti."

"Mutta eihän laivasto ole siellä vielä."

"Sen oli määrä saapua sinne huomisiltana."

"Mutta miksi he tukkesivat kanavan nyt jo -- olisihan voinut odottaa?"

"Luultavasti se on heidän luonteenomaista kammoaan teatteritemppuja
kohtaan. Ranskalaiset olisivat odottaneet, kunnes me olisimme
päässeet kanavan suulle, ja sitten läimähyttäneet oven kiinni nenämme
edessä. Mutta Englannin valtiotaito ei tavoittele tehoja; tämä
näyttää sitä paitsi paljon luonnollisemmalta."

"Kuinka inhottavaa!"

"Ja kuulepas tätä", sanoi presidentti, joka päästäen ärtymyksensä
valloilleen sieppasi toisen paperin käteensä ja alkoi lukea;
"Tämä on lähettiläältä", hän selitti: _"Hänen Majesteettinsa
hallitus on käskenyt virkamiesten, jotka toimivat Englannin
kivihiiliasemilla Punaisen meren eteläpuolella, kaikin tavoin avustaa
Lauranian laivastoa ja toimittaa sille kivihiiltä paikkakunnan
markkinahintoihin."_

"Sehän on loukkaus", huudahti Lucil.

"Kissa leikkii hiirellä", presidentti myönsi katkerasti.

"Mitä aiot tehdä?"

"Tehdäkö? Panna vastalauseeni -- mutta niellä harmini ja taipua.
Mitä muuta me voimme tehdä? Heidän laivansa on paikalla, meidän
aluksiltamme on tie suljettu."

Molemmat vaikenivat. Molara lueskeli papereitaan ja jatkoi
syöntiään. Lucil palautti ajatuksensa päätökseensä. Hän aikoi kertoa
miehelleen; mutta hän tahtoi tinkiä itselleen määrätyt ehdot. Savrola
oli pelastettava millä hinnalla hyvänsä. "Antonio", hän virkkoi
hermostuneesti.

Presidentti, joka oli perin huonolla tuulella, luki edelleen hetkisen
ja kohotti sitten äkisti katseensa. "No, mitä?"

"Minun täytyy ilmoittaa sinulle jotain."

"Mitä sitten?"

"Meitä uhkaa suuri vaara."

"Tiedän sen", hän sanoi lyhyesti.

"Savrola". -- Lucil vaikeni epävarmana.

"Mitä hänestä?" sanoi Molara käyden äkkiä uteliaaksi.

"Jos sinä saisit todistetuksi hänet syypääksi salaliittoon,
vallankumouksellisiin hankkeisiin, mitä silloin tekisit?"

"Ammuttaisin hänet mitä suurimmalla mielihyvällä."

"Mitä, tutkimattako?"

"En suinkaan! Hänet toimitettaisiin sotaoikeuteen ja hyvästi sitten!
Mitä hänestä tiedät?"

Tämä oli tukala hetki. Lucil etsiskeli uutta pakotietä.

"Hän piti eilen illalla puheen", hän virkkoi viimein.

"Niin piti", sanoi presidentti kärsimättömänä.

"Se lienee ollut kovin kiihottava, koska kuulin kansan hurraavan
kaduilla kaiken yötä."

Molara katsahti häneen perin harmistuneena. "Rakkaani, kuinka
lapsellinen sinä olet tänä aamuna", hän sanoi syventyen jälleen
papereihinsa.

Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja se keskeytyi vasta sitten, kun
Miguel astui kiireisesti sisään kädessään avattu sähkösanoma. Hän
kulki suoraa päätä presidentin luo ja ojensi sen hänelle sanaakaan
sanomatta; mutta Lucil saattoi nähdä, että hän vapisi kiireestä,
kiihtymyksestä tai kauhusta.

Molara avasi kokoon käärityn paperin verkalleen, silitti sen pöydälle
ja hypähti sitten tuoliltaan sitä lukiessaan, "Hyvä Jumala! Milloin
tämä saapui?"

"Juuri vast'ikään."

"Laivasto", hän huusi, "laivasto, Miguel -- emme saa menettää
hetkeäkään! Kutsu amiraali takaisin! Hänen täytyy palata viipymättä.
Kirjoitan sähkösanoman itse." Rypistäen viestin kouraansa hän riensi
ulos huoneesta, Miguel kintereillään. Ovella hän tapasi palvelijan.
"Lähetä noutamaan eversti Sorrento -- hänen on tultava viipymättä.
Mene! joudu! juokse!" hän huusi, kun mies poistui verkkaiseen
hovitapaan.

Lucil kuuli heidän rientävän käytävää pitkin ja etäisen oven
paukahtavan; sitten kaikkialla oli hiljaista. Hän tiesi, mitä
sähkösanoma sisälsi. Tragedia oli yllättänyt heidät, murhenäytelmä,
jonka ratkaisu iski häneen perin syvästi; mutta hän oli iloinen
siitä, että oli aikonut kertoa miehelleen -- ja vielä iloisempi
siitä, ettei ollut kertonut. Kyynikko olisi voinut huomauttaa, että
Savrolalla oli pätevät syyt luottaa salaisuutensa säilyvän.

Lucil palasi salonkiinsa. Epävarma tulevaisuus pelotti häntä. Jos
vallankumous onnistui, silloin hänen täytyi puolisonsa kera paeta
henkensä kaupalle; jos se tukahdutettiin, näyttivät seuraukset
vieläkin kauhistavammilta. Yksi seikka oli selvä: presidentti
lähettäisi hänet heti pääkaupungista johonkin turvapaikkaan. Minne?
Kaikkien näiden epäilysten ja ristiriitaisten tunteiden keskellä
pääsi vallalle muuan halu -- nähdä Savrola uudelleen, lausua
hänelle jäähyväiset, kertoa, ettei hän ollut häntä kavaltanut. Se
oli mahdotonta. Monenlaisten aavistusten raatelemana hän harhaili
päämäärättä ympäri huonetta, odottaen pelkäämäänsä tapausten
kehitystä.

Sillä välin presidentti ja hänen sihteerinsä olivat saapuneet
yksityiseen työhuoneeseensa. Miguel sulki oven. Molemmat katsoivat
toisiinsa.

"Nyt se on tullut", sanoi Molara pitkään henkäisten.

"Onnettomalla hetkellä", vastasi sihteeri.

"Kyllä minä voitan, Miguel", vakuutti presidentti.

"Luota minun tähteeni, minun onneeni. Minä suoriudun tästä kyllä.
Me muserramme heidät; mutta nyt vaaditaan toimintaa. Kirjoita nyt
seuraava sähkösanoma meidän asiamiehellemme Port Saidiin; lähetä
se salakirjaimin ja pidä linja vapaana: _Vuokratkaa heti nopea
postihöyry ja lähtekää henkilökohtaisesti amiraali de Melloa vastaan,
joka lähti laivastoineen Lauraniasta Port Saidiin keskiyöllä tämän
kuun kahdeksantena. Piste. Käskekää minun nimessäni hänen palata
tänne viipymättä. Piste. Älkää arkailko kustannuksia_. Lähetä se
nyt menemään. Jos onni on myötäinen, niin laivat voivat olla täällä
huomisiltana."

Miguel istuutui pöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa viestiä
salakirjaimin. Presidentti asteli huoneesta kiihtyneenä; sitten hän
soitti kelloa; muuan palvelija astui sisään.

"Onko eversti Sorrento saapunut?"

"Ei, teidän ylhäisyytenne."

"Lähetä sana, että hänen on tultava heti."

"Hänelle on lähetetty sana, teidän ylhäisyytenne."

"Lähetä uudestaan."

Mies katosi. Molara soitti jälleen kelloa. Hän kohtasi palvelijan
ovessa.

"Onko täällä ratsaslähettiä?"

"On, teidän ylhäisyytenne."

"Oletko valmis, Miguel?"

"Kas tässä", sanoi sihteeri nousten tuolilta ja ojentaen viestin
säikähtyneelle palvelijalle -- "täyttä vauhtia."

"Ala joutua", karjaisi presidentti iskien pöytään kämmenellään, ja
mies pakeni huoneesta. Laukkaavan hevosen kavioiden kapse viihdytti
jossakin määrin Molaran kärsimättömyyttä.

"Hän kulki rajan poikki eilisiltana kello yhdeksän, Miguel; hänen
olisi pitänyt joutua Turgaan päivän koittaessa. Meillä on siellä
linnake, tosin pieni, mutta se riittää hidastuttamaan marssia. Miksi
ei saavu mitään uutisia? Tämä sähkösanoma on tullut Pariisista,
ulkoministeriltä. Meidän olisi pitänyt saada -- kuka siellä on
päällikkönä?"

"En tiedä, teidän ylhäisyytenne. Eversti saapuu paikalla; mutta tämä
hiljaisuus merkitsee pahaa."

Presidentti puri hampaansa yhteen. "En voi luottaa sotajoukkoon; se
on tyytymätön. Tämä on kauheata peliä; mutta kyllä minä voitan, minä
voitan!" Hän toisti lauseen useaan kertaan suuremmalla tarmolla kuin
vakaumuksella, ikäänkuin lujittaakseen mieltänsä.

Ovi avautui. "Eversti Sorrento", ilmoitti ovenvartija.

"Kuulkaapas nyt, veikkoseni", sanoi Molara tuttavallisesti -- hän
tunsi tarvitsevansa pikemmin ystävän kuin käskyläisen -- "Strelitz
on käynyt kimppuumme. Hän kulki rajan poikki eilen illalla kahden
tuhannen miehen kera, ja hänellä on useita konekiväärejä; he
marssivat tänne Turgan ja Lorenzon kautta. Emme ole saaneet mitään
tietoja Turgan päälliköltä, kuka hän on?"

Sorrento oli noita sotureita, jotka eivät juuri pelkää muuta kuin
riippumatonta vastuunalaisuutta. Hän oli palvellut presidentin
alaisena monet vuodet niin hyvin sodassa kuin hallitustoimissakin.
Jos hän olisi ollut yksinään uutisen saapuessa, niin se olisi iskenyt
häneen kuin salama; nyt, kun hänellä oli johtaja, hän totteli
sotilaallisen täsmällisesti. Ilmaisematta vähintäkään hämmästystä hän
mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Majuri de Roc. Hänellä on neljä
komppaniaa -- hyvä upseeri -- voitte luottaa häneen."

"Entä sotamiehiin?"

"Se on aivan eri asia. Koko armeija on levottomana, kuten olen
useita kertoja ilmoittanut. Me voimme luottaa vain kaartiin ja
luonnollisesti upseereihin."

"Hyvä, saamme nähdä", sanoi presidentti päättäväisesti. "Miguel,
kartta tänne. Te tunnette maan, Sorrento. Turgan ja Lorenzon välillä
on Musta sola, joka on pidettävä meidän hallussamme. Tässä", hän
viittasi karttaan, jonka sihteeri kehitti auki, "tässä heidät on
pysähdytettävä tai ainakin hidastutettava, kunnes laivasto ennättää
takaisin. Mitä meillä on Lorenzossa?"

"Yksi pataljoona ja kaksi pikatykkiä", vastasi sotaministeri.

Presidentti asteli kerran lattian poikki. Hän oli tottunut päättämään
nopeasti. "Yksi prikaati onnistuisi aivan varmasti", hän sanoi.
Hän teki toisen kierroksen. "Lähettäkää heti rautateitse kaksi
kaartinpataljoonaa Lorenzoon." Sorrento, joka oli ottanut esille
muistikirjansa, alkoi kirjoittaa. "Kaksi kenttäpatteria", sanoi
presidentti. "Mitkä kaksi sopivat parhaiten, eversti?"

"Ensimäinen ja toinen", vastasi Sorrento. "Ja sitten kaartin
keihäsratsuväki."

"Kokonaan?"

"Niin, paitsi minkä tarvitsemme sanansaattajiksi."

"Silloin teille jää vain yksi luotettava pataljoona."

"Tiedän sen", sanoi presidentti. "Se on rohkeata peliä, mutta meillä
ei ole muita mahdollisuuksia. Ja nyt pääkaupungin linjarykmentit?
Mitkä ovat pahimpia?"

"Kolmas, viides ja yhdestoista ovat tuottaneet meille eniten harmia."

"Hyvä; me toimitamme ne pois täältä. Ne saavat marssia tänään
Lorenzoon päin ja pysähtyä jossain kahden peninkulman päässä
kaupungista, ollakseen varajoukkona. No niin, kenet määräämme
johtajaksi?"

"Rollo on vanhin upseeri."

"Tyhmeliini, oikea puuhevonen ja kerrassaan vanhanaikainen!" huusi
presidentti.

"Typerä, mutta vakava", sanoi Sorrento. "Voitte olla varma siitä,
ettei hän antaudu mihinkään loistaviin yrityksiin; hän tekee, mitä
käsketään, eikä sen enempää."

Molara mietti tätä suurenmoista sotilaallista hyvettä. "No hyvä;
me annamme varajoukon hänen komennettavakseen; ei sen kuitenkaan
tarvitse ryhtyä taistelemaan. Mutta se toinen tehtävä, se on toista
laatua; se pitäisi Brienzin saada."

"Miksi ei Droganin?" ehdotti sotaministeri.

"Drogan on hyvä soittoniekka", huomautti Miguel.

"Hän soittaa kitaraa -- se sointuu kauniilta." Presidentti nyökäytti
päätään kiittävästi.

"Ja hänellä on suurenmoinen kokki", lisäsi Sorrento.

"Ei", virkkoi Molara, "tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta. Minä
en voi ottaa huomioon ennakkoluulojani sen enempää kuin teidänkään;
hän ei ole sopiva mies."

"Hyvä esikunta pitäisi kyllä huolen hänestä; hän on varsin
sovinnollinen ja helposti johdettavissa. Ja me olemme läheisiä
ystäviä; monet oivat päivälliset --"

"Ei, eversti, se ei hyödytä; minä en voi. Onko paikallaan, että juuri
nyt, kun niin suuri panos on pelissä, kun minun on uskallettava
maineeni, mahdollisuuteni, yksinpä henkenikin, onko paikallaan, että
minä luovutan tärkeän tehtävän sellaisten perusteiden mukaan? Jos
ansiot olisivat samanlaiset, silloin tekisin teille mieliksi; mutta
Brienz on parempi mies. Sitä paitsi", hän lisäsi, "hänellä ei ole
inhoittavaa vaimoa". Sorrento näytti tavattoman pettyneeltä, mutta ei
sanonut mitään. "No, se asia on siis ratkaistu", päätti presidentti;
"yksityiskohdat jätän teidän huoleksenne. Te saatte nimittää
esikunnan, kaiken muun; mutta joukkojen on lähdettävä liikkeelle
puolenpäivän aikaan. Haluan itse puhua niille asemalla."

Sotaministeri kumarsi ja poistui leppyneenä, että presidentti oli
jättänyt hänen ratkaistavikseen alemmat nimitykset.

Molara katsahti epäillen sihteeriinsä. "Eikö ole muita tehtäviä?
Eivätkö pääkaupungin vallankumoukselliset ole liikahtaneet?"

"Heistä ei ole kuulunut hiiskaustakaan; emme voi syyttää heitä
mistään."

"Mahdollisesti tämä on tullut heillekin yllätyksenä; heidän
suunnitelmansa eivät ole vielä kypsyneet. Minä vangitutan heidät
heti kun täällä yritetään julkisesti väkivaltaa tai kapinaa. Mutta
minun täytyy saada todisteita, ei itseäni tyydyttääkseni, vaan maata
varten."

"Tämä on kriitillinen hetki", sanoi sihteeri. "Jos kapinan johtajat
saatettaisiin huonoon valoon, jos heidät voisi tehdä naurettaviksi
tai vilpillisiksi, niin se vaikuttaisi voimakkaasti yleiseen
mielipiteeseen."

"Minä luulin", vastasi Molara, "että kenties saisimme jotakin vihiä
heidän suunnitelmistaan."

"Te kerroitte minulle, että hänen armonsa on suostunut tiedustelemaan
näitä asioita herra Savrolalta."

"Minusta on vastenmielistä sallia heidän joutua tuttavalliseen
seurusteluun keskenään; se voisi olla vaarallista."

"Sen voisi tehdä perin vaaralliseksi Savrolalle."

"Miten niin?"

"Olen jo huomauttanut siitä teille, kenraali."

"Tarkoitatko sitä, mistä kielsin sinua puhumasta?"

"Juuri sitä."

"Ja tämäkö olisi se oikea hetki?"

"Nyt se on tehtävä, jos milloinkaan."

Syntyi äänettömyys, jonka jälkeen kumpikin ryhtyi päivän toimiin.
Puolentoista tunnin ajan molemmat työskentelivät uutterasti. Sitten
Molara puhkesi puhumaan. "Minua inhottaa ryhtyä sellaiseen, se on
saastainen teko."

"Mikä on välttämätöntä, se on välttämätöntä", sanoi sihteeri
ytimekkäästi. Presidentti oli vastaamaisillaan, kun huoneeseen astui
kirjuri tuoden salamerkkisähkösanoman selityksineen. Miguel otti sen
häneltä, luki ja ojensi päämiehelleen, sanoen töykeästi: "Ehkä tämä
jouduttaa teidän päätöstänne."

Presidentti luki viestin, ja lukiessa hänen muotonsa muuttui
kovaksi ja julmaksi. Se oli Turgan poliisipäälliköltä, lyhyt, mutta
hirvittävä tieto; sotamiehet olivat siirtyneet kapinallisten puolelle
ammuttuaan ensin upseerinsa.

"No niin", virkkoi Molara lopulta, "minun täytyy pyytää sinua
seuraamaan minua tänä iltana hyvin tärkeälle retkelle. Otan mukaan
myöskin adjutantin."

"Niin", arveli sihteeri, "todistajat ovat tarpeen."

"Minä aion varustaa mukaani aseen."

"Se on kyllä suotavaa, mutta vain uhkaukseksi, vain uhkaukseksi",
sanoi sihteeri vakavasti. "Hän on liian voimakas väkivaltaisesti
kohdeltavaksi; kansa nousisi tuossa tuokiossa."

"Tiedän sen", vastasi presidentti lyhyesti; ja sitten hän lisäsi
hurjan katkerana: "Muutoin ei meillä olisikaan mitään vaikeuksia."

"Ei vähintäkään", sanoi Miguel ryhtyen jälleen kirjoittamaan.

Molara nousi ja lähti etsimään Lucilia, niellen inhon ja
vastenmielisyyden, jota hän ei voinut olla tuntematta. Hän oli
tehnyt päätöksensä; taistelu ylivallasta asetti hänet kenties
erikoisasemaan, ja sitä paitsi siihen sisältyi jonkin verran
kostoa. Häntä halutti nähdä ylpeä Savrola ryömimässä maassa armoa
anoen. Kaikki miehet, jotka olivat pelkkiä politikoitsijoita,
olivat fyysillisesti pelkureita; kuoleman kammo lamauttaisi hänen
kilpailijansa kokonaan.

Lucil oli vielä salongissaan, kun hänen puolisonsa astui sisään. Hän
loi tulijaan levottoman katseen. "Mitä on tapahtunut, Antonio?"

"Suuri joukko vallankumouksellisia on marssinut rajan poikki,
rakkaani. Turgan linnake on luopunut vihollisen puolelle ja surmannut
upseerinsa. Loppu häämöttää jo näkyvissä."

"Se on kamalaa", virkkoi Lucil.

"Lucil", sanoi presidentti harvinaisen hellästi, "yksi mahdollisuus
on jäljellä. Jos sinä saisit selville, mitä kiihotustyönjohtajat
tässä kaupungissa aikovat tehdä, jos voisit saada Savrolan näyttämään
korttinsa, niin kykenisimme ehkä säilyttämään asemamme ja voittamaan
viholliset. Voitko -- tahdotko tehdä sen?"

Lucilin sydän hätkähti. Siinä oli vielä mahdollisuus. Hän voisi
tuhota koko suunnitelman ja samalla tinkiä Savrolalle armoa; hän
voisi yhä hallita Lauraniassa ja -- vaikka tämän ajatuksen hän
tukahduttikin heti -- pelastaa rakastamansa miehen. Hänen tiensä
olisi selvä; hänen oli hankittava tietoja ja myytävä ne miehelleen
Savrolan hengen ja vapauden hyväksi. "Minä koetan", hän sanoi.

"Minä tiesin, ettet jättäisi minua pulaan, rakkaani", sanoi Molara.
"Mutta aika on täpärällä; käy tänä iltana tapaamassa häntä kotosalla.
Kyllä hän ihan varmaan kertoo sinulle. Sinulla on miehet vallassasi,
sinä onnistut kyllä."

Lucil mietti. Itselleen hän sanoi: "Minä pelastan valtion ja autan
miestäni"; ja tuo itse lisäsi: "Sinä tapaat hänet uudelleen". Sitten
hän puhui ääneen. "Minä käyn tänä iltana."

"Rakkaani, olen aina luottanut sinuun", sanoi presidentti; "en unohda
koskaan sinun uhrautumistasi".

Sitten hän riensi tiehensä tuntien musertavaa katumusta -- ja häpeää.
Hän oli todellakin saanut nöyrtyä voittaakseen.



XIV LUKU

Armeija


Lauranian tasavallan sotavoimien tehtävänä oli suojella alueita
vihollisten hyökkäyksiltä ja pitää yllä sisäistä järjestystä ja
lakia, mutta se oli jo ammoin rajoitettu niin vähäiseksi, ettei
suinkaan yllyttänyt hautomaan suuria valloitussuunnitelmia eikä
sekaantumaan ärsyttävästi naapurivaltioiden asioihin. Neljä
ratsuväkirykmenttiä, kaksikymmentä jalkaväkipataljoonaa ja kahdeksan
kenttäpatteria muodostivat vakinaisen armeijan. Sen lisäksi oli vielä
tasavallan kaarti, johon kuului rykmentti keihäsratsuväkeä ja kolme
voimakasta pataljoonaa kokenutta vanhaa jalkaväkeä; nämä tukivat
kurillaan hallituksen valtaa ja komeudellaan sen arvokkuutta.

Suuri pääkaupunki, joka voitti varakkuudellaan, väkiluvullaan ja
levottomuudellaan kaikki maaseutukaupungit yhteen laskettuina, oli
saanut varuskunnakseen kaartin ja puolet koko armeijasta. Muut
osastot olivat hajallaan vähäisissä maaseutupaikoissa ja rajalla.

Kaikki presidentin yritykset säilyttää sotaväen suosio olivat
osoittautuneet turhiksi. Vallankumousliike oli levinnyt nopeasti
armeijan keskuuteen, niin että se oli nyt kauttaaltaan kuohuksissa
ja upseerit tunsivat, että heidän käskyjään toteltaisiin vain sikäli
kuin ne olivat sotamiehille mieleisiä. Kaartin laita oli toisin. Sen
miehistä olivat melkein kaikki ottaneet osaa äskeiseen sotaan ja
rynnänneet voittoon presidentin johtamina. He kunnioittivat entistä
päällikköään ja luottivat häneen, ja hänkin puolestaan osoitti heille
kunnioitusta ja luottamusta; juuri tämä erikoinen suosio saattoikin
olla yhtenä syynä siihen, miksi muu sotaväki oli hänestä vieraantunut.

Suurimman osan tätä kaartia aikoi Molara nyt kovassa hädässään
lähettää hyökkääjiä vastaan. Hän tiesi kyllä, kuinka vaarallista
oli luopua ainoasta joukosta, johon saattoi luottaa, jos nimittäin
pääkaupunkikin nousisi kapinaan; mutta hyökkääjät täytyi mistä
hinnasta hyvänsä pysähdyttää, ja vain kaarti kykeni ja suostui
suorittamaan sen tehtävän. Hän jäisi melkein yksikseen keskelle
väestöä, joka häntä inhosi, kaupunkiin, jota hän oli hallinnut
rautakourin; puolustajina hänellä olisi vain kapinallista sotaväkeä.
Se ei tuntunut houkuttelevalta, mutta vain sellaisin keinoin menestys
oli mahdollinen. Se ilmaisi luottamusta, joka teeskenneltynäkin
saattoi vaikuttaa epäröiviin ratkaisevasti ja herättää vihamiehissä
arveluja; ja tässä oli lisäksi kysymyksessä mitä pakottavin tapaus,
joka presidentin kaikkein ensinnä tuli ottaa huomioon. Hän ei
epäillyt niiden joukkojen kykyä, mitkä oli lähettänyt hajoittamaan,
ehkäpä tuhoamaankin roskaväkeä, joka oli tunkeutunut rajan poikki.
Ainakin tuon vaaran hän oli saanut menettelyllään torjutuksi. Kahden
päivän perästä olisi laivasto jo paikalla, ja sen tykkien turvissa
hänen hallituksensa voisi jatkua pelättynä ja kunnioitettuna. Sitä
ennen hänen oli kestettävä pulmallinen tilanne, josta hän kuitenkin
toivoi suoriutuvansa osaksi oman persoonallisuutensa voimalla,
osaksi sen naurettavuuden ja ylenkatseen avulla, johon aikoi syöstä
hirvittävän kilpailijansa.

Täsmälleen kello yksitoista hän lähti virkahuoneestaan pukeutuakseen
kenraalin täyteen univormuun; hän tahtoi joukkojen katselmuksessa
muistavan, että hänkin oli soturi ja mies, joka oli ollut usein
mukana taisteluissa.

Ovella tervehti häntä luutnantti Tiro peräti hämmentyneenä. "Herra
presidentti", hän sanoi, "sallitteko minun lähteä eskadroonani kanssa
rintamalle? Täällä ei minulla ole mitään toimitettavaa."

"Päinvastoin", vastasi presidentti, "te saatte täällä paljonkin
toimitettavaa. Teidän täytyy jäädä tänne."

Tiro kalpeni. "Minä pyydän teitä, herra presidentti, sallikaa minun
lähteä", hän sanoi vakavana. "Mahdotonta -- tarvitsen teitä täällä."

"Mutta, herra --"

"Oh, kyllä tiedän", virkkoi Molara kärsimättömänä, "te haluatte tulla
ammutuksi. Jääkää tänne, lupaan, että saatte kuulla kylliksenne
luotien vinkuvan, ennenkuin tästä selvitään." Hän kääntyi
lähteäkseen, mutta nuoren upseerin kasvoille leviävä katkeran
pettymyksen ilme saattoi hänet pysähtymään. "Sitä paitsi", hän lisäsi
omaksuen tuon viehättävyyden, jota useimmat suuret miehet voivat
tarpeen tullen käyttää, "minä tarvitsen teitä erääseen vaikeaan ja
peräti vaaralliseen tehtävään. Olen valinnut juuri teidät siihen."

Luutnantti ei sanonut enempää, mutta hän tunsi vain puolinaista
lohdutusta. Hän ajatteli apeana vihantaa maaseutua, välkkyviä
peitsiä, kiväärien paukkinaa ja sodan kaikkia mielenkiintoisia
seikkoja ja iloja. Hän ei saisi kokea mitään; hänen ystävänsä
pääsisivät mukaan, mutta hän ei saisi jakaa vaaroja heidän
kanssaan. Perästä päin he juttelisivat seikkailuistaan, eikä hän
voisi laisinkaan ottaa osaa heidän keskusteluihinsa; vieläpä he
nauraisivatkin hänelle, joka vietti päivänsä palatsin "kotikissana",
pelkästään koristeena. Ja hänen murehtiessaan etäältä kajahtava
toitotus viilsi häntä kuin ruoskan siima. Presidentti riensi
pukeutumaan, ja Tiro laskeutui portaita alas määrätäkseen hevoset
satuloitaviksi.

Molara oli pian valmiina ja liittyi adjutanttinsa seuraan
palatsin portailla. Vähäisen saattueen seuraamina he ratsastivat
rautatieasemalle, sivuuttaen matkalla murjottavia ihmisryhmiä,
jotka tuijottivat heihin röyhkeästi, vieläpä sylkäisivätkin maahan
osoittaakseen vihaansa ja inhoansa.

Tykistö oli jo lähetetty matkalle, mutta muu sotaväki ei ollut
vielä päässyt junaan, kun presidentti saapui. Se järjestettiin nyt
aukeamalle aseman edustalle. Eversti Brienz, joka johti koko joukkoa,
istui ratsun selässä sen edessä. Hän lähestyi tervehtien; soittokunta
viritti tasavallan hymnin, ja jalkaväki teki kunniaa kalskahtavin
asein ja täsmällisesti. Presidentti osoitti huomaavansa tämän
kunnioituksen ja tarkkuuden, ja kun kiväärit olivat sitten lentäneet
olalle, hän ratsasti rivejä kohti.

"Teillä on oivallinen sotajoukko, eversti Brienz", hän sanoi kääntyen
everstin puoleen, mutta puhuen niin kovaa, että sotaväki sen kuuli.
"Teidän taitavuutenne ja tämän joukon urhoollisuuden turviin uskoo
tasavalta asiansa, ja se tekee tämän täydellä luottamuksella." Sitten
hän kääntyi sotaväkeen päin: "Soturit, muutamat teistä muistanevat
päivän, jolloin minä pyysin teitä ponnistamaan maanne ja kunnianne
puolesta; Soraton nimen on historia antanut sille voitolle, joka
oli teidän vastauksenanne minun pyyntööni. Sen jälkeen me olemme
levänneet rauhassa ja turvassa niiden laakerien suojaamina, jotka
seppelöivät teidän pistimenne. Nyt, vuosien kuluttua, herjaa näitä
voitonmerkkejä roskaväki, jonka selän te olette niin usein saaneet
nähdä. Ottakaa pois vanhat laakerinne, kaartin soturit, ja voittakaa
uudet kirkkain teräksin. Jälleen minä pyydän teitä suorittamaan
suuria tekoja, ja katsellessani rivejänne minun on mahdoton epäillä
ettei se onnistu teille. Jääkää hyvästi, minun sydämeni lähtee teidän
mukaanne; toivoisin olevani teidän johtajanne!"

Hän puristi Brienzin ja vanhimpien upseerien kättä sotaväen
raikuvasti hurratessa; muutamat sotamiehistä tunkeutuivat esiin
rivistään päästäkseen häntä lähemmäksi, toiset taasen kohottivat
pistimillään lakkinsa ilmaan sotaisen innostuksen valtaamina. Mutta
eläköön-huutojen tauottua kuului katselevasta väkijoukosta pitkä,
sekasointuinen ivan ulvonta, joka äsken oli hukkunut hälinään -- se
tuntui uhkaavalta lisäykseltä!

Sillä välin järjestettiin kaupungin toisessa päässä reserviarmeijaa
liikekannalle, ja tällöin ilmeni jyrkkä vastakohta kaartin
lojaalisuuden ja kurin sekä linjarykmenttien tyytymättömyyden välillä.

Kasarmeissa vallitsi pahaa ennustava hiljaisuus. Sotamiehet
käyskentelivät nyrpeinä ja äreinä, tuskin viitsien ruveta
sullomaan laukkujaan marssin varalta. Muutamia maleksi ryhmissä
harjoituskentällä ja pylväikössä, joka kiersi heidän asumuksiaan;
toisia istuskeli happamina lavitsoillaan. Vaikeata on murtaa kuria,
kun siihen on tottunut, mutta nyt miehet koettivat karaista itseään
siihen.

Nämä oireet eivät jääneet huomaamatta upseereilta, jotka levottomina
ja jännittyneinä odottivat paraatihetkeä.

"Älkää ahdistelko heitä", oli Sorrento sanonut eversteille,
"kohdelkaa heitä lievästi". Ja eversteistä oli jokainen vakuuttanut,
että hän takaisi hengellään miestensä uskollisuuden. Siitä huolimatta
arveltiin viisaimmaksi koettaa ensin yhteen osastoon nähden, miten
käsky vaikuttaisi, ja yhdestoista rykmentti sai siis ensimmäisenä
käskyn lähteä liikkeelle.

Torvet törähtivät reippaasti ja raikuvasti, ja kiinnittäen miekkaa
vyölleen ja vetäen hansikkaita käsiinsä upseerit riensivät kukin
komppaniansa luo. Tottelisivatko miehet kutsua? Selviydyttäisiinkö
tästä? He odottivat levottomina. Sitten sotamiehet rupesivat kaksin
ja kolmin kompuroimaan ulos ja alkoivat järjestyä riveihin. Lopulta
komppaniat olivat täysiä, nimittäin riittävässä määrin, sillä useita
miehiä oli jäänyt pois. Upseerit tarkastivat osastojaan. Tämä oli
surkea paraati; varusteet olivat kiillottamattomat, univormut
huolimattomasti kiinnitetyt, ja miehet näyttivät kauttaaltaan perin
veltoilta. Mutta näihin seikkoihin ei pantu huomiota, ja rivien ohi
kulkiessaan luutnantit keksivät yhtä ja toista sukkelaa, minkä he
ystävällisesti sanoa tokaisivat miehilleen. Heidät otettiin kuitenkin
vastaan masentavan äänettöminä, eikä sitä äänettömyyttä suinkaan
aiheuttanut kuri tai kunnioitus. Hetken kuluttua kajahtivat torvet,
komppaniat alkoivat marssia yhteiselle paraatikentälle, ja pian oli
koko rykmentti järjestetty kasarmiaukion keskelle.

Eversti istui ratsunsa selässä virheettömässä asussa ja adjutanttinsa
seuraamana. Hän katseli tyynenä edessä ojentuvia rivejä, eikä mikään
hänen käytöksessään ilmaissut sitä hirvittävää jännitystä, joka oli
vallannut hänen mielensä ja pingotti jokaista hermoa. Adjutantti
ratsasti rintamaa pitkin keräten raportteja. "Kaikki saapuvilla",
sanoivat komppanian päälliköt, mutta kaikki eivät kyenneet
hillitsemään ääntään värisemästä. Sitten hän palasi everstin luo
ja sijoittui paikalleen. Eversti katsoi rykmenttiinsä ja rykmentti
everstiinsä.

"Asentoon!" hän huusi, ja sotamiehet suoristuivat aseiden kalistessa.
"Neljä miestä riviin -- eteenpäin mars!" Käsky kajahti selvänä.
Kymmenkunta sotamiestä lähti vaistomaisesti liikkeelle -- astui pari
askelta -- katsahti ympärilleen ja hiipi takaisin paikalleen. Toiset
eivät siirtyneet askeltakaan. Seurasi pitkällinen ja kauhistuttava
hiljaisuus. Everstin kasvot kävivät harmaiksi. "Soturit", hän sanoi,
"olen antanut teille käskyn; ajatelkaa rykmentin mainetta. Neljä
miestä riviin -- mars!" Tällä kertaa ei yksikään mies liikahtanut.
"Entiseen asentoon", hän karjaisi epätoivoisena, vaikka käsky olikin
aivan tarpeeton. "Pataljoona eteenpäin neliöittäin. Joutuin -- mars!"

Pataljoona pysyi paikallaan.

"Kapteeni Lecomte", sanoi eversti, "mikä on sen miehen nimi, joka
seisoo teidän komppanianne oikealla sivustalla?"

"Kersantti Balfe, herra eversti", vastasi upseeri.

"Kersantti Balfe, minä käsken teidän astua eteenpäin. Joutuin --
mars!"

Kersantti vapisi mielenliikutuksesta, mutta jäi paikalleen.

Eversti avasi laukkunsa ja otti esiin revolverinsa. Hän katseli sitä
huolellisesti, ikäänkuin tutkiakseen, oliko se hyvin puhdistettu;
sitten hän veti hanan vireeseen ja ratsasti aivan lähelle
kapinoitsijaa. Kymmenen jalan päähän jouduttuaan hän pysähtyi ja
tähtäsi. "Joutuin -- mars!" hän sanoi matalalla uhkaavalla äänellä.

Ilmeisesti oli koittanut ratkaiseva hetki, mutta samassa tuokiossa
Sorrento, joka kasarmin portin holvikäytävään piiloutuneena oli
tarkannut asiain kulkua, ratsasti aukiolle ja antoi hevosensa
nelistää sotamiehiä kohti. Eversti laski revolverinsa.

"Hyvää huomenta", virkkoi sotaministeri.

Upseeri sovitti aseen paikalleen ja teki kunniaa.

"Onko rykmentti valmis lähtemään liikkeelle?" ja sitten, ennenkuin
kukaan ennätti vastata, hän lisäsi: "Oivallinen paraati, mutta tänään
teidän ei tarvitsekaan lähteä. Presidentti toivoo, että miehet
saavat levätä yönsä kunnollisesti, ennenkuin aloittavat retkensä,
ja haluaa", hän korotti ääntään, "että he saavat tyhjentää maljan
tasavallan menestykseksi ja sen vihollisen perikadoksi. Te voitte
päästää heidät menemään, eversti."

"Kasarmiin", sanoi eversti, joka ei uskaltanut vaatia edes
hajaantumistoimitusta säännönmukaisesti tapahtuvaksi.

Paraati päättyi. Järjestyneet rivit sekaantuivat laumaksi, ja
sotamiehet alkoivat siirtyä kasarmejaan kohti. Vain upseerit jäivät
jäljelle.

"Minä olisin ampunut hänet seuraavassa silmänräpäyksessä", sanoi
eversti.

"Yhtä miestä ei kannata ampua", vakuutti Sorrento, "se vain saattaisi
heidän raivostumaan. Minä toimitan huomisaamuksi tänne pari
pikatykkiä; saamme sitten nähdä, kuinka käy."

Hän kääntyi äkkiä sotkuisena myrskynä kaikuvien eläköönhuutojen
keskeyttämänä. Sotamiehet olivat jo ennättäneet melkein kasarmeihin
asti; muuan mies oli nostettu toisten olkapäille, ja heitä ympäröivät
muut lakkejaan heilutellen, kiväärejään ravistellen ja hurjasti
hurraten.

"Siinä on kersantti", virkkoi eversti.

"Niinpä näen", sanoi Sorrento katkerasti. "Luullakseni erittäin
suosittu mies. Onko teillä monta sellaista aliupseeria?" Eversti ei
vastannut. "Hyvät herrat", virkkoi sotaministeri upseereille, jotka
viivyttelivät aukiolla; "neuvoisin teitä siirtymään asuntoihinne.
Täällä te olette varsin viekottelevia maalitauluja, ja luullakseni
teidän rykmenttinne on erikoisen taitava ampumaan. Eikö totta,
eversti?"

Tämän pistopuheen päästettyään hän ratsasti tiehensä sydän
täynnä harmia ja levottomuutta. Mutta Lauranian yhdennentoista
jalkaväki-rykmentin upseerit vetäytyivät kotiinsa peittääkseen
häpeäänsä ja varustautuakseen vaaraa kohtaamaan.



XV LUKU

Yllätyksiä


Päivä oli ollut Savrolalle työteliäs ja kiihottava. Hän oli tavannut
puoluetoverinsa, antanut määräyksiä, hillinnyt malttamattomia,
kannustanut heikkoja, rohkaissut arkailevia. Kaiken päivää oli
hänelle saapunut viestejä ja tietoja sotamiesten käyttäytymisestä.
Kaartin lähtö ja varajoukkojen kieltäytyminen lähtemästä olivat
yhtä tervetulleita uutisia. Salaliitto oli nyt niin monen henkilön
tiedossa, että hänestä tuntui mahdottomalta pitää sitä salassa
hallituksen asiamiehiltä. Kaikesta hän tunsi, että hetki oli
koittanut. Koko se huolellisesti laadittu suunnitelma, jonka hän oli
rakentanut, oli pantu täytäntöön. Jännitys oli ollut ankara, mutta
viimein olivat kaikki valmistelut suoritetut, ja vallankumouksellisen
puolueen koko voima oli kerätty lopulliseen kamppailuun. Godoy,
Renos ja toiset olivat kokoontuneet raatihuoneelle, mistä
väliaikainen hallitus oli julistettava päivän koittaessa. Moret,
jonka velvollisuudeksi oli annettu kutsua kansa aseisiin, opasti
asiamiehiään kotonaan ja järjesteli toimenpiteitä julistuksen
levittämiseksi. Kaikki oli valmiina. Johtaja, josta kaikki riippui,
jonka aivot olivat luoneet, jonka sydän oli sytyttänyt tämän suuren
salaliiton, lepäsi nyt nojatuolissaan. Hän tarvitsi ja kaipasi
hetkisen lepoa ja tyyntä harkintaa tarkastellakseen suunnitelmiaan,
etsiäkseen laiminlyöntejä, terästääkseen hermojaan.

Takassa paloi pieni kirkas tuli, ja sen ympärillä näkyi poltetun
paperin tuhkaa. Tunnin ajan hän oli ravinnut liekkejä. Yksi vaihe
hänen elämässään oli päättynyt: toinen saattoi koittaa, mutta ensin
oli hyvä suoriutua selväksi edellisestä. Ystävien -- kuolleiden
tai vieraantuneiden -- kirjeet, onnittelukirjeet, joiden ylistelyt
olivat kannustaneet nuorukaisen kunnianhimoa; kuuluisien miesten ja
eräiden kauniiden naisten kirjeet -- kaikki olivat joutuneet samaan
kohtaloon. Miksi säilyttää noita papereita kylmän jälkimaailman
uteliaan silmän varalle? Jos hän hukkuisi, silloin maailma saisi
unohtaa hänet, vähät siitä; jos hän jäisi henkiin, silloin hänen
elämänsä kuuluisi tästä lähtien historioitsijan tutkimuspiiriin.
Yksi ainoa kirje, joka oli säästynyt yleisestä tuhosta, sijaitsi
vielä pöydällä hänen vierellään. Se oli se, jonka Lucil oli liittänyt
hovitanssiaiskutsuun, ainoa minkä hän koskaan oli saanut häneltä.

Hypistellessään sitä sormissaan hän antoi ajatustensa vaeltaa
elämän ankarasta todellisuudesta tuon sukulaissielun ja suloisen
muodon vaiheille. Sekin episodi oli päättynyt. Heidän välillään oli
muuri. Mikä hyvänsä tulikin kapinan tulokseksi, niin Lucil oli joka
tapauksessa menetetty, ellei -- ja tuo kauhistuttava ellei kantoi
kohdussaan niin hirvittävän kurjia vihjauksia, että hänen mielensä
kavahti sitä, samoin kuin ihmisen käsi vetäytyy erilleen jostain
saastaisesta esineestä, jota se huomaamatta on koskettanut. Oli
olemassa rikoksia, rikoksia koko ihmiskuntaa kohtaan, syntejä itse
elämää vastaan, joiden polttomerkki säilyisi kautta kuolemankin
ja jolle sai anteeksiannon vain täydellisestä tuhoutumisesta. Ja
kuitenkin hän vihasi Molaraa hurjan katkerasti; eikä hän välittänyt
enää salata itseltään todellista syytä. Muistaessaan tämän syyn
hänen mielensä leppyi leppoisemmaksi. Saisiko hän koskaan enää
nähdä Lucilia? Yksinpä nimen sointukin viehätti häntä; "Lucil", hän
kuiskasi murheellisena.

Ulkopuolelta kuului nopeata astuntaa, ovi avautui ja Lucil seisoi
hänen edessään. Hän hypähti seisomaan mykkänä hämmästyksestä.

Lucil näytti olevan kiusallisesti ymmällä. Hänellä oli suoritettavana
varsin arkaluontoinen tehtävä. Hän ei edes tietänyt omaa mieltään
eikä välittänytkään päästä selville siitä. Se tapahtui puolison
tähden, hän virkkoi itsekseen; mutta sanat syyttivät häntä valheesta.
"Tulin kertoakseni teille, etten ole ilmaissut teidän salaisuuttanne."

"Tiedän sen -- en pelännytkään sitä", vastasi Savrola.

"Mistä te sen tiedätte?"

"Minua ei ole vielä vangittu."

"Ei, mutta hän epäilee."

"Mitä?"

"Että te vehkeilette tasavaltaa vastaan."

"Oh!" huudahti Savrola varsin huojentuneena; "hänellä ei ole mitään
todisteita."

"Huomenna hänellä saattaa olla."

"Huomenna se on liian myöhäistä."

"Liian myöhäistä?"

"Niin", sanoi Savrola; "leikki alkaa tänä yönä". Hän veti esiin
kellonsa; se oli neljänneksen vailla yksitoista.

"Kello kahdeltatoista saatte kuulla hätäkellojen soivan. Istukaahan,
niin saamme puhella."

Lucil istuutui koneellisesti.

"Te rakastatte minua", virkkoi Savrola tasaisella äänellä, katsellen
häntä tyynesti ja ikäänkuin koko kysymys heidän keskinäisestä
suhtautumisestaan olisi ollut pelkästään sielutieteellinen probleema.
"Ja minä rakastan teitä." Ei kuulunut vastausta; hän jatkoi: "Mutta
meidän täytyy erota. Tässä maailmassa me olemme erotetut, enkä
minä käsitä, miten muuri saataisiin murretuksi. Koko elämäni olen
ajatteleva teitä; ei yksikään toinen nainen voi koskaan täyttää
tyhjää paikkaanne. Kunnianhimoisia pyrkimyksiä minulla on yhä vielä,
minulla on ollut niitä aina; mutta rakkautta minä en ole tunteva,
tai sitten olen tunteva sitä vain mieliharmikseni ja toivottomasti.
Minä karkoitan sen luotani, ja tästä lähtien minun tunteeni saavat
olla yhtä elottomia kuin nuo palaneet paperit. Entä te -- unohdatteko
te? Muutaman tunnin kuluttua voin olla hengetönnä; jos niin käy,
älkää heittäytykö silloin surun valtaan. Minä en tahtoisi tulla
muistetuksi sen tähden, mitä olen ollut. Jos olen tehnyt jotakin,
joka voi saada maailman onnellisemmaksi, iloisemmaksi, mukavammaksi,
muistelkoot ihmiset silloin työtäni. Jos olen lausunut ajatuksen,
joka meidän olemassaolomme vaiheiden yläpuolelle kohoten voi tehdä
elämän kirkkaammaksi tai kuoleman vähemmän synkäksi, sanokoot ihmiset
silloin: 'Hän sanoi niin' tai 'hän teki näin'. Unohdettakoon mies;
muistettakoon kenties hänen työtään. Muistakaa tekin, että olette
tuntenut sielun, jossakin maailmankaikkeuden arvoitusten keskellä,
joka oli teidän oman sielunne täydennys; ja unohtakaa sitten.
Kutsukaa uskontonne avuksi; aavistakaa unohduksen hetken koittavan;
eläkää ja jättäkää menneisyys sikseen. Voitteko tehdä niin?"

"En milloinkaan", vastasi Lucil intohimoisesti. "Teitä en unohda
milloinkaan!"

"Me olemme vain vaivaisia filosofeja", Savrola sanoi. "Tuska ja
rakkaus tekevät pilkkaa meistä ja kaikista teorioistamme. Me emme
kykene voittamaan itseämme emmekä kohoamaan oman tilamme yläpuolelle."

"Miksi me koettaisimmekaan?" Lucil kuiskasi katsellen häntä kiihkein
silmin.

Hän näki ja vapisi. Sitten vaiston vallatessa hänet hyökyaaltona,
Savrola huudahti: "Hyvä Jumala, kuinka minä rakastan teitä!" Ja
ennenkuin Lucil ennätti tehdä päätöstä tai edes tajuta omaa mieltään,
he olivat suudelleet toisiaan.

Oven ripa kääntyi äkkiä. Molemmat kavahtivat erilleen. Ovi avautui ja
presidentti ilmestyi kynnykselle. Hän oli siviilipuvussa ja salasi
oikeata kättään selkänsä takana. Miguel seurasi häntä käytävän
pimennosta.

Hetken ajan huoneessa vallitsi hiljaisuus. Sitten Molara puhkesi
puhumaan raivoisalla äänellä: "Vai niin, herra, te käytte minun
kimppuuni tälläkin tavalla -- pelkuri ja konna!" Hän kohotti kättään
ja tähtäsi revolverilla suoraan viholliseensa.

Tuntien maailman murtuneen kappaleiksi Lucil kaatui kauhun
jähmetyttämänä sohvalle. Savrola nousi ja asettui rohkeana
presidentin eteen. Silloin Lucil havaitsi, kuinka urhea mies hän
oli, sillä näin tehdessään Savrola onnistui pääsemään aseen ja hänen
itsensä väliin. "Laskekaa aseenne", Savrola virkkoi lujalla äänellä;
"saatte tyydyttävän selityksen".

"Minä lasken sen vasta sitten", sanoi Molara, "kun olen surmannut
teidät."

Savrola mittasi välimatkaa katseillaan. Ennättäisikö hän kumartua
aseen alle? Sitten hän vilkaisi pöydälle, missä hänen oma
revolverinsa oli. Hän suojasi Lucilia, ja päätti jäädä paikalleen.

"Maahan polvillesi ja rukoile armoa, senkin koira; maahan tai minä
ammun pääsi mäsäksi!"

"Olen aina koettanut halveksia kuolemaa, ja teitä minä olen aina
onnistunut halveksimaan. En kumarra kummallekaan."

"Saammepa nähdä", sanoi Molara hammasta purren. "Minä lasken viiteen
-- yksi!"

Syntyi äänettömyys. Savrola katsoi revolverin piippuun, kiiltävän
teräsrenkaan ympäröimään mustaan aukkoon; sen ympärillä oli kaikki
muu häipynyt näkymättömäksi.

"Kaksi!" laski presidentti.

Hänen oli siis kuoltava -- hän häviäisi pois tämän maan pinnalta, kun
tuo musta aukko leimahtaisi liekkiin. Hän odotti saavansa laukauksen
suoraan päin silmiä; toisella puolen hän ei nähnyt mitään -- vain
täydellisen tuhoutumisen -- mustan, sysimustan yön.

"Kolme!"

Hän saattoi erottaa revolverin piipun rihlauksen; uurteet häämöttivät
heikosti. Kerrassaan ihmeellinen keksintö -- panna kuula matkallaan
kiertämään. Hän kuvitteli sen nävertävän hänen aivojaan hirvittävällä
tarmolla. Hän koetti ajatella, takertua filosofiaansa tai uskoonsa
ennen viimeistä syöksymistä; mutta hänen ruumiilliset tuntemuksensa
olivat liian voimakkaat. Hermoja pisteli sormenpäihin asti, ja veri
kohisi suonissa; kämmenet tuntuivat polttavan kuumilta.

"Neljä!"

Lucil hypähti pystyyn ja heittäytyi huudahtaen presidentin eteen.
"Odota, odota!" hän huusi. "Armoa!"

Molara kohtasi hänen katseensa, ja noista silmistä hän luki
enemmänkin kuin pelkkää kauhua. Silloin hän lopulta tajusi; hän
hätkähti ikäänkuin olisi tarttunut tulikuumaan rautaan. "Hyvä
Jumala! se on totta!" hän voihkaisi. "Portto!" hän huusi tyrkäten
vaimonsa luotaan ja iski häntä suulle vasemman kätensä selkäpuolella.
Lucil kyyristyi huoneen etäisimpään nurkkaan. Molara käsitti nyt
kaiken. Ase oli kääntynyt käyttäjäänsä vastaan. Hurja raivo valtasi
hänet ja järkytti häntä niin, että kurkkua kouristi. Vaimo hylkäsi
hänet, valta liukui hänen käsistään; kilpailija, vihollinen, mies
jota hän sielunsa syvimmästä vihasi, pääsi kaikkialla voitolle.
Tämä oli käynyt satimeen, mutta vain varastaakseen syötin; mutta
pakoon ei hän pääsisi. Ymmärtäväisyydellä ja elämän rakkaudella oli
rajansa. Hänen suunnitelmansa, hänen toiveensa, kostoa huutavan
väkijoukon melu, kaikki häipyi hänen mielestään. Kuolema tasoittaisi
heidän pitkän tilinsä, kuolema joka ratkaisi kaiken -- juuri tässä
silmänräpäyksessä. Mutta hän oli ollut sotilas ja toimi aina
käytännöllisesti. Hän alensi revolveria ja jännitti sen vireeseen;
yksi ainoa puristus tekisi onnistumiseen vieläkin varmemmaksi; sitten
hän tähtäsi tarkoin.

Huomaten ratkaisevan hetken tulleen Savrola kyyristyi ja heittäysi
eteenpäin.

Presidentti laukaisi.

Mutta Miguelin valpas äly oli tajunnut tilanteen muuttuneen, ja hän
muisti, minkälaisiksi seuraukset saattoivat muodostua. Hän näki
kepposen muuttuneen kaameaksi vakavuudeksi eikä unohtanut roskaväkeä.
Hän iski revolverin ylöspäin ja luoti lensi Savrolan ylitse melkein
hipaisten häntä.

Savun ja leimahduksen keskellä Savrola karahti vastustajaansa käsiksi
ja kaatoi hänet maahan. Molara jäi alle, ja permantoon iskiessään
hän pudotti revolverinsa. Toinen sieppasi sen, vääntäysi vapaaksi
ja hypähti loitolle maassa viruvasta. Hetkisen hän seisoi siinä
vaanien; hänen sydämessään heräsi nälkäinen murhanhimo syyhyttäen
liipaisinsormea. Sitten presidentti nousi varsin verkalleen.
Kaatuminen oli huumannut hänet; hän nojautui kirjakaappiin ja
voihkaisi.

Kadulla kolkutettiin pääoveen. Molara kääntyi päin Lucilia, joka
yhä oli kyyrysillään huoneen nurkassa, ja alkoi herjata häntä.
Hänen luonteensa halvat, rumat ainekset kuulsivat sen kiilloituksen
lävitse, minkä vaihteleva seuraelämä ja suurten asiain johto olivat
levittäneet niiden ylle. Hänen sanansa eivät soveltuneet kuultaviksi
eivätkä ansainneet tulla muistetuksi; mutta ne pistivät syvälle, ja
Lucil vastasi uhmaavasti: "Tiesithän sinä, että minä olin täällä;
sinä pyysit minua tulemaan! Sinä olet itse laatinut tämän satimen;
vika on sinun!" Molara vastasi likaisella pistopuheella. "Minä olen
viaton", huusi Lucil, "vaikka rakastankin häntä, niin silti olen
viaton! Miksi sinä pyysit minua tulemaan tänne?"

Savrola alkoi hämärästi tajuta asian. "En tiedä", hän sanoi, "mitä
halpamaisuuksia te olette suunnitelleet. Olen tehnyt teille liian
paljon vääryyttä ottaakseni verenne vastuulleni; mutta menkää, menkää
joutuin! Minä en siedä pitkälle teidän julkeuttanne. Menkää!"

Presidentti alkoi jälleen tyyntyä. "Minä olisin ampunut teidät omin
käsin", hän sanoi, "mutta nyt sen saa tehdä plutoona sotamiehiä --
viisi sotamiestä ja korpraali".

"Murha kostetaan kummassakin tapauksessa."

"Miksi sinä ehkäisit minua, Miguel?"

"Hän on oikeassa, teidän ylhäisyytenne", vastasi sihteeri. "Se olisi
ollut taktillinen virhe."

Virallinen tapa, sanojen laatu, miehen maltillisuus palauttivat
presidentin ennalleen. Hän astui ovea kohti, pysähtyi kaapin ääreen
ja kaatoi itselleen mielenosoituksellisesti lasin konjakkia.
"Takavarikoitu", hän sanoi kohottaessaan sitä valoa kohti,
"hallituksen määräyksestä". Hän tyhjensi sen. "Huomenna minä ammutan
teidät", hän lisäsi välittämättä siitä, että toisella oli kädessään
revolveri.

"Olen tavattavissa raatihuoneella", virkkoi Savrola; "voitte tulla
noutamaan, jos uskallatte."

"Kapinaa!" sanoi presidentti. "Pyh, minä poljen sen sammuksiin, ja
teidät myöskin, ennenkuin aurinko on mennyt mailleen."

"Juttu voi päättyä toisellakin tavalla."

"Tavalla tai toisella", sanoi presidentti. "Te olette ryöstäneet
minulta kunniani; te vehkeilette riistääksenne minulta valtani. Tässä
maailmassa ei ole tilaa meille molemmille. Voitte ottaa hempukkanne
helvettiin."

Portailta kuului kiireisiä askeleita. Luutnantti Tiro lennätti oven
auki, mutta seisahtui äkkiä hämmästyneenä huomatessaan sisällä
olijat. "Kuulin laukauksen", hän sanoi.

"Aivan oikein", vastasi presidentti, "sattui pieni tapaturma, mutta
onneksi ei tullut mitään vahinkoa. Suvaitkaa seurata minua palatsiin.
Miguel, tule!"

"On parasta kiiruhtaa, teidän ylhäisyytenne", sanoi luutnantti. "Tänä
iltana on liikkeellä paljon outoa väkeä, ja kadun päähän rakennetaan
parhaillaan sulkua."

"Todellakin?" sanoi presidentti. "Meidän täytyy ryhtyä estämään
heitä. Hyvää yötä", hän lisäsi Savrolan puoleen kääntyen; "me
tapaamme toisemme huomenna ja päätämme silloin keskustelumme."

Mutta revolveri kädessään Savrola katsoi häneen lujasti ja päästi
hänet menemään sanaakaan vastaamatta; äänettömyyttä häiritsivät
jonkin aikaa vain Lucilin nyyhkytykset. Viimein, kun poistuvat
askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin ja katuovi oli sulkeutunut,
hän puhui: "Tänne minä en voi jäädä!"

"Ette te voi lähteä palatsiin."

"Mitä minun siis on tehtävä?"

Savrola mietti. "Teidän on parasta jäädä tänne toistaiseksi. Talo
on teidän käytettävänänne, ja te saatte olla yksin. Minun täytyy
lähteä heti raatihuoneelle; olen jo myöhästynyt -- kello on melkein
kaksitoista -- hetki lähestyy. Sitä paitsi Molara lähettää poliiseja,
ja minulla on suoritettavana velvollisuuksia, joita en voi välttää.
Tänä yönä kadut ovat liian vaarallisia. Ehkä palaan aamulla."

Murhenäytelmä oli huumannut molemmat. Katkera katumus täytti Savrolan
sydämen. Lucilin elämä oli tuhottu -- oliko hän siihen syypää? Hän ei
voinut sanoa, missä määrin hän oli syyllinen tai syytön; mutta asia
jäi muuttumattoman murheelliseksi, saman tekevää kuka oli syyllinen.
"Hyvästi", hän sanoi nousten. "Minun täytyy lähteä, vaikka sydän
jääkin tänne. Minusta riippuu paljon -- ystävien henki -- kansan
vapaus."

Ja niin hän poistui antautuakseen suureen peliin koko maailman
nähden, kamppailemaan niiden pyrkimysten puolesta, jotka muodostavat
suurimman osan miehen harrastuksia tässä elämässä; mutta tuolla
toisella, naisella, joka nyt jäi kurjana yksikseen, ei ollut muuta
neuvoa kuin odottaa.

Ja sitten kellot alkoivat äkkiä soida kautta koko kaupungin, nopein,
kärsimättömin lyönnein. Kajahti kaukainen torven törähdys ja kumea
jymähdys -- hälytystykin laukaus. Hälinä kasvoi; kadun päästä
kuului rummunpärinää kokoontumaan kutsuen; joka taholta kohosi
sekavia huutoja. Viimein erottui ääniä, jotka tekivät lopun kaikesta
epäilystä -- _tap, tap, tap_, ikäänkuin lukuisia puulaatikolta olisi
kaukana paukuteltu -- se oli etäistä kiväärinpauketta.

Vallankumous oli alkanut.



XVI LUKU

Kapina edistyy


Sillä välin jatkoivat presidentti ja hänen molemmat seuralaisensa
matkaansa kaupungin halki. Kaduilla liikkui paljon väkeä, ja siellä
ja täällä kokoontui tummia olentoja ryhmiksi. Yhä selvemmäksi kävi
vaikutelma, että tekeillä oli jotakin suurta; yksinpä ilmakin oli
raskaana kuiskauksista. Katusulku, jota rakennettiin Savrolan
talon edustalle, sai Molaran vakuutetuksi siitä, että kapina oli
puhkeamassa; kilometrin päässä palatsista he tapasivat tiellään
toisen. Kolmet vankkurit oli pysähdytetty ja käännetty poikittain
kadulle, ja viitisenkymmentä miestä työskenteli äänettöminä
lujittaakseen tätä estettä; toiset kiskoivat irti laakeita katukiviä;
toiset kantoivat viereisistä taloista patjoja ja hiekalla täytettyjä
laatikoita; mutta he eivät kiinnittäneet juuri mitään huomiota
presidentin joukkueeseen. Kääntäen pystyyn kauluksensa ja painaen
huopahattunsa syvään silmilleen hän kapusi sulun ylitse mieli
täynnä näkemiään; tosin luutnantti herätti univormuineen hiukan
uteliaisuutta, mutta kukaan ei yrittänyt ehkäistä hänen kulkuaan.
Nämä miehet odottivat merkkiä.

Koko aikana Molara ei virkkanut sanaakaan. Vaaran lähetessä hän
ponnisti ankarasti saavuttaakseen takaisin mielentyyneyden;
mutta kaikesta tahdonlujuudesta huolimatta viha Savrolaa kohtaan
täytti hänen mielensä niin perin pohjin, ettei siinä ollut tilaa
muulle. Hänen saapuessaan palatsiin kapina puhkesi ilmi liekkiin
kautta koko kaupungin. Lähetti toisensa jälkeen kiiruhti huonoja
uutisia tuomaan. Muutamat rykmentit olivat kieltäytyneet ampumasta
kansaa; toiset liittyivät siihen; kaikkialla nousi katusulkuja, ja
palatsiin johtavat tiet suljettiin joka taholla. Vallankumouksen
johtajat olivat kokoontuneet raatihuoneelle. Katujen varsille oli
naulattu väliaikaisen hallituksen julistuksia. Eri osista kaupunkia
kiiruhti upseereja palatsiin; muutamat olivat haavoittuneita,
useat kiihkoissaan. Heidän joukossaan oli Sorrento, joka toi sen
kauhistuttavan viestin, että kokonainen patteri tykistöä oli
luovuttanut aseensa kapinallisille. Kello puoli neljältä kävi
sähkeitse ja läheteiltä saaduista tiedoista ilmeiseksi, että suurin
osa kaupunkia oli joutunut kapinallisten käsiin varsin heikon
vastarinnan jälkeen.

Presidentti kesti kaiken tyyneydellä, joka paljasti hänen kovan,
jyrkän luonteensa täyden voiman. Hänellä olikin käytettävä hirvittävä
kiihotin. Katusulkujen ja niitä reunustavien kapinallisten takana
olivat raatihuone ja Savrola. Hänellä oli silmiensä edessä
vihollisensa kasvot; kaikki muu tuntui melkein merkityksettömältä.
Kuitenkin hän sai tästä ahdistavasta pakosta purkautumistilaisuuden
raivolleen, vastakiihottimen tuskalleen; musertaa kapina, mutta ennen
kaikkea surmata Savrola, sitä hänen sydämensä nyt kaipasi.

"Meidän täytyy odottaa päivänkoittoa", hän sanoi.

"Ja mihin silloin ryhdymme?" kysyi sotaministeri.

"Sitten me lähdemme raatihuoneelle ja vangitsemme tämän mellakan
johtajat."

Loppuyö käytettiin järjestämään joukkoa, jonka oli määrä lähteä
liikkeelle aamun sarastaessa. Käytettävissä oli vain muutama sata
uskollisia miehiä, jotka olivat taistelleet Molaran johtamina
edellisessä sodassa, seitsemänkymmentä vakinaisen armeijan upseeria,
joiden uskollisuus oli epäämätön, ja jäljellä oleva kaartinpataljoona
sekä osasto aseellisia poliiseja. Tämä joukko uskollisia miehiä,
lukumäärältään alle tuhannenneljänsadan, kokoontui aukeamalle
palatsin edustalle ja vartioi sinne johtavia katuja, odotellessaan
auringon nousevan.

Heidän kimppuunsa ei käyty. "Lujittakaa asemamme kaupungissa", oli
Savrola määrännyt, ja kapinalliset ahersivat katusulkujen kimpussa,
joita kohosi säännöllisin välimatkoin joka taholle. Presidentin
luo saapui yhä edelleen viestejä, milloin tärkeämpiä, milloin
vaatimattomampia. Louvet ilmaisi kiireisesti kyhätyssä kirjeessä
kauhunsa vallankumouksen johdosta ja selitti mielipahakseen
käyneen mahdottomaksi liittyä presidentin seuraan palatsissa.
Hänen täytyi mitä kiireimmin poistua kaupungista; muuan sukulainen
oli vaarallisesti sairastunut. Hän vannotti Molaraa luottamaan
sallimukseen; omasta puolestaan hän oli varma siitä, että
vallankumoukselliset kukistettaisiin.

Presidentti luki tämän huoneessaan kuivasti, kylmästi naurahtaen.
Hän ei ollut koskaan luottanut vähintäkään Louvet'n rohkeuteen, hän
oli aina käsittänyt, että vaaran tullen tämä olisi aivan hyödytön
ja täydellinen pelkuri. Hän ei moittinut ministeriään; miehellä oli
hyvät puolensa, ja sisäministeriön johtajana hän oli kerrassaan
suurenmoinen; mutta sota ei kuulunut hänen alaansa.

Hän ojensi kirjeen Miguelille. Sihteeri luki sen ja jäi miettimään.
Ei hänkään ollut soturi. Ilmeisesti peli oli nyt menetetty, eikä
hänen kannattanut uhrata henkeään yksinomaan tunteellisista syistä,
kuten hän sanoi itselleen. Hän ajatteli osaa, jota oli näytellyt
yöllisessä draamassa. Se takaisi hänelle muutamia mahdollisuuksia;
ainakin kävi päinsä turvata itseään molemmille tahoille. Hän otti
arkin paperia ja alkoi kirjoittaa. Molara asteli pitkin lattiaa.

"Mitä sinä kirjoitat?" hän kysyi.

"Määräystä satamalinnakkeen komentajalle", vastasi Miguel
vitkastelematta; "teen hänelle selkoa tilanteesta ja käsken häntä
säilyttämään asemansa mistä hinnasta hyvänsä."

"Se on tarpeetonta", virkkoi Molara, "joko hänen miehensä ovat
pettureita tai eivät ole".

"Olen kehoittanut häntä", selitti Miguel kiireisesti, "tekemään
aamun koitteessa valehyökkäyksen palatsia kohti, jos hän voi luottaa
väkeensä. Se synnyttää häiriöitä."

"Hyvä on", sanoi presidentti väsyneesti; "mutta epäilen, joutuuko se
koskaan hänen käsiinsä, ja hänellä on niin vähän väkeä käytettävissä,
kun linnakkeet ensin on miehitetty riittävästi".

Sisään astui vahti sähkösanomaa tuoden. Lennätintoimiston virkailija,
hallituksen kannattaja, tuntematon kunnian mies, oli tuonut sen itse
kulkien katusulkujen keskitse harvinaisen onnekkaasti ja rohkeasti.
Presidentin murtaessa kuorta Miguel nousi ja poistui huoneesta.
Ulkopuolella hän tapasi kirkkaasti valaistussa käytävässä palvelijan,
joka tosin oli peloissaan, mutta silti käyttökelpoinen. Hän puhui
miehelle kiireisesti ja matalalla äänellä: _kaksikymmentä puntaa,
raatihuone, mistä hinnasta hyvänsä_ olivat ytimenä hänen ohjeissaan.
Sitten hän palasi virkahuoneeseen.

"Kas tässä", sanoi Molara; "vielä ei kaikki ole mennyttä".
Sähkösanoma oli saapunut Brienziltä Lorenzon tienoilta: _"Selvittäkää
linja. Strelitz ja kaksi tuhatta kapinallista pyrki Mustaan solaan
tänään iltapäivällä. Olen torjunut heidät takaisin suurta mieshukkaa
tuottaen. Strelitz on vangittu. Ajan takaa jäännöksiä. Odotan
määräyksiä Turgaan."_ "Tämä on heti tehtävä tunnetuksi", hän sanoi.
"Antakaa painaa tuhat jäljennöstä ja levittäkää ne kannattajiemme
keskuuteen ja myöskin kaupunkiin niin laajalti kuin mahdollista."

Tämän voitonsanoman ottivat riemuiten vastaan osastot, jotka olivat
kokoontuneet palatsin aukiolle, ja ne odottivat kärsimättöminä aamun
koittoa. Lopulta alkoi taivaalla näkyä sarastusta, ja muut valot,
etäisten tulipalojen rusotus kalpenivat. Mukanaan Sorrento, muutamia
ylempiä upseereja sekä adjutanttinsa Tiro presidentti laskeutui
portaita alas, kulki pihamaan poikki ja astui sitten palatsin
suuresta portista aukiolle, minne hänen valtansa viimeiset varat
olivat kokoontuneet. Hän käyskenteli ympäri ja puristi oikealle
ja vasemmalle näiden uskollisten ystäväin ja kannattajain käsiä.
Sitten hänen katseensa havaitsi kapinallisten julistuksen, jonka
joku uskalikko oli kiinnittänyt muuriin pimeyden suojaamana. Hän
astui luo ja luki sen lyhdyn valossa. Savrolan tyylistä ei voinut
erehtyä. Nuo lyhyet, terävät lauseet, joissa kansaa kehotettiin
tarttumaan aseisiin, kajahtivat kuin torven kutsu. Julistuksen
poikitse oli myöhemmin kiinnitetty kapea punainen liuska, jommoisia
teatteri-ilmoituksissa käytetään näytäntöajan ilmoittamiseksi. Se
oli olevinaan sähkösanoman jäljennös ja kertoi seuraavaa: _Valtasin
tänä aamuna Mustan solan. Diktaattorin joukot peräytyvät kaikkialla.
Marssimme Lorenzoa kohti. Strelitz_.

Molara värisi kiukusta. Savrola ei halveksinut pikkuseikkoja eikä
jättänyt tilaisuuksia käyttämättä. "Julkea valehtelija!" huomautti
presidentti; mutta hän tajusi sen miehen mahdin, jonka aikoi
musertaa, ja hetken ajan epätoivo velloi hänen sydäntään ja tuntui
jäätävän hänen verensä. Ankarasti hän karkoitti tämän tunteen
mielestään.

Upseerit olivat jo saaneet yksityiskohtaisesti kuulla suunnitelmasta,
jonka suurimpana etuna oli sen rohkeus. Kapinallisten oli
onnistunut panna yrityksensä alkuun; hallitus vastaisi siihen
"valtiokaappauksella". Joka tapauksessa isku oli suunnattu kapinan
sydämeen, ja jos se osuisi maaliinsa, silloin tulos olisi ratkaiseva.
"Kapinan mustekalalla, hyvät herrat", virkkoi presidentti ympärillään
seisoville, viitaten vallankumoukselliseen julistukseen, "on pitkät
kädet. On välttämätöntä katkaista siltä pää." Ja vaikka kaikki
tunsivatkin yrityksen hurjan uskaliaaksi, he olivat kuitenkin
urhoollisia miehiä ja tiesivät, mitä tahtoivat.

Palatsin erotti raatihuoneesta lähes kahden kilometrin pituinen
leveä, mutta polveileva katu; tätä ja kapeampia sivukatuja myöten
joukko lähti nyt etenemään kolmessa osastossa. Presidentti kulki
jalan keskiosaston mukana; Sorrento komensi vasenta sivustaa, joka
oli uhatuimmassa asemassa. Verkalleen ja tuon tuostakin pysähtyen,
pysyäkseen keskenään yhteydessä, nämä joukot marssivat äänettöminä
katuja pitkin. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan sielua; taloissa olivat
kaikki akkunaluukut suljetut, kaikki ovet teljetyt; ja vaikka itäinen
taivas alkoikin vähitellen kirkastua, vallitsi kaupungissa yhä vielä
hämärä.

Etummaiset rivit tunkeutuivat eteenpäin pääkatua myöten, juosten
puulta puulle ja pysähtyen varovaisesti jokaisen luo kurkistellakseen
pimeyteen. Äkkiä, heidän kiertäessään muuatta polveketta,
edestä päin kajahti laukaus. "Eteenpäin!" huudahti presidentti.
Torvet toitottivat hyökkäykseen ja rummut pärisivät. Hämärässä
valaistuksessa häämötti parin sadan kyynärän päässä katusulun
ääriviivat; se ulottui mustana möhkäleenä kadun poikki. Sotamiehet
kohottivat huudon ja heittäytyivät juoksuun. Ymmälle joutuneina
katusulun puolustajat alkoivat ampua umpimähkään, ja nähtyään sitten
rynnäkön merkitsevän täyttä totta ja epätietoisina vihollisten
voimasta he alkoivat vetäytyä, kun vielä oli aikaa. Katusulku
vallattiin tuossa tuokiossa, ja hyökkääjät tunkeutuivat edelleen
menestyksen kannustamina. Katusulun takana oli oikealle ja vasemmalle
ulottuva poikkikatu. Joka taholta ruvettiin ampumaan, ja kiväärien
äänekäs paukkina kajahteli rakennusten seinistä. Sivustaosastot
olivat kohdanneet katusulkujen luona tuimaa vastarintaa, mutta
keskusta-aseman valtaaminen muutti tilanteen, ja myöskin niiden
puolustajat pakenivat yhdessä sekasorrossa, peläten muutoin
joutuvansa saarroksiin.

Päivä oli jo valjennut, ja kaduilla tarjoutui nähtäväksi omituinen
näky. Kahakoitsijat syöksyivät puulta toiselle, ja taulua kirjavoitsi
kaikkialla sarja vähäisiä sinertäviä savutuprahduksia. Peräytyvät
kapinalliset jättivät haavoittuneet toverinsa jälkeensä, ja
sotamiehet seivästivät nämä armottomasti pistimiinsä. Laukauksia
pamahteli rakennusten akkunoista ja kaikenlaisista suojapaikoista
lyhtypylvään, ilmoituskioskin, haavoittuneen miehen, kumoon
kaadettujen vaunujen takaa. Kiväärituli oli varsin tuhoisa, ja
kadut aukenivat aivan paljaina. Haluten päästä suojaan, molemmat
puolet murtautuivat taloihin ja laahasivat kadulle tuoleja, pöytiä
ja makuuvaate-kasoja; ja vaikka niistä olikin vain vähän turvaa, ei
niiden takana kuitenkaan tuntenut olevansa aivan alttiina luodeille.

Kaiken aikaa sotaväki eteni yhtä mittaa, vaikka miehiä kaatuikin tuon
tuostakin; mutta vähitellen kapinallisten tuli kävi kiivaammaksi.
Joka hetki riensi paikalle enemmän väkeä; sivustoja ruvettiin
ahdistamaan ankarasti; saartava vihollinen tunkeutui kohti sivukatuja
myöten, joiden säilyttäminen olisi vaatinut presidenttiä yhä
heikontamaan niukkoja voimiaan. Viimein kapinalliset herkesivät
peräytymästä; he olivat ennättäneet tykkiensä luo, joista neljä oli
järjestetty riviin kadun poikki.

Raatihuone oli nyt vain muutaman sadan metrin päässä, ja Molara
kannusti sotamiehiään äärimmäisiin ponnistuksiin. Hurja yritys
vallata tykit pistinhyökkäyksellä torjuttiin, siinä menetettiin
kolmekymmentä surmattua ja haavoittunutta, ja hallituksen joukot
etsivät suojaa sivukadulta, joka ulottui suorakulmaisesti pääkadun
poikitse. Tämä joutui vuorostaan vihollisten valtaan, jotka
kiirehtivät osastojen ympäritse ja alkoivat uhata niiden paluutietä.

Ammunta oli nyt käynyt yleiseksi pitkin laajaa puoliympyrää.
Toivoen saavansa tilapäiset tykkimiehet karkoitetuiksi asemistaan
tunkeutuivat hallituksen joukot taloihin pääkadun kummallekin
puolen, kiipesivät katoille ja alkoivat ylhäältä päin ammuskella
vastustajiaan. Mutta kapinalliset omaksuivat saman menettelytavan,
ja koko suunnitelma hupeni hurjaksi, mutta tuloksettomaksi
kahakoitsemiseksi savupiippujen ja kattoreunamain keskellä.

Presidentti antautui miehuullisesti vaaralle alttiiksi. Siirtyen
osastolta toiselle hän elähytti seuralaisiaan esimerkillään.
Tiro, joka pysytteli aivan hänen kintereillään, oli nähnyt sotaa
kylliksi havaitakseen, että pidätys muodostuisi tuhoisaksi heidän
mahdollisuuksilleen. Jokainen hetki oli kallisarvoinen; aika kului
käsistä, ja tuo vähäinen sotajoukko oli jo melkein kauttaaltaan
saarroksissa. Hän oli ottanut käteensä kiväärin ja auttoi juuri
murtamaan erään talon ovea, kun hän näki hämmästyksekseen Miguelin.
Sihteeri oli aseistautunut. Tähän asti hän oli huolellisesti
pysytellyt peräpuolella ja välttänyt vaaraa lymyillen puiden
suojassa, mutta nyt hän astui rohkeasti ovelle ja alkoi hänkin
puolestaan takoa sitä murskaksi. Tuskin se työ oli suoritettu, kun
hän hyökkäsi sisään ja juoksi portaita ylös huudahtaen: "Tänään
me olemme kaikki sotureita!" Joukko jalkaväkeä seurasi häntä
ammuskellakseen alakerroksen akkunoista, mutta Tiro ei saattanut
luopua presidentin rinnalta; joka tapauksessa Miguelin urheus
hämmästytti ja miellytti häntä.

Ennen pitkää kaikille selvisi, että yritys oli epäonnistunut. Heitä
vastassa oli liian suuri ylivoima. Kolmasosa presidentin joukosta oli
kaatunut tai haavoittunut, kun annettiin käsky murtautua takaisin
palatsiin päin. Joka taholla tunkeutui riemuitseva vihollinen heitä
kohti. Vähäiset osastot sotureita, joilta oli katkaistu pääsy
peräytyvän pääjoukon yhteyteen, puolustautuivat epätoivon hurjuudella
taloissa ja katoilla. Ajan mittaan he saivat melkein jok'ikinen
surmansa, sillä veri kuohui kiihkeänä ja armon anominen oli ajan
tuhlausta. Toiset sytyttivät taloja tuleen ja koettivat päästä pakoon
savun suojassa; mutta varsin harvalle se onnistui. Toiset taasen,
niiden joukossa Miguel, lymyilivät komeroissa ja kellareissa, mistä
he sukelsivat esiin, kun mielet olivat jälleen käyneet inhimillisiksi
eikä _antautuminen_ ollut enää tuntematon sana. Oikea osasto, jonka
muodosti viisi kaartinkomppaniaa, joutui kokonaan saarroksiin ja
laski aseensa saatuaan kapinallisten päälliköltä lupauksen, että
henki säästettäisiin. Lupaus pidettiin, ja kävi ilmeiseksi, että
vallankumouksellisten ylimmät johtajat koettivat kaikin voimin
hillitä seuralaisten raivoa.

Hallituksen kannattajain päävoima kamppaili yhteen ainoaan joukkoon
sotkeutuneena itselleen tietä palatsia kohti, menettäen väkeä joka
askeleella. Mutta tappioistaan huolimatta se oli yhä vaarallinen
pysähdyttää. Muuan kapinallisosasto, joka asettui peräytymistietä
katkaisemaan pyyhkäistiin olemattomiin hurjalla hyökkäyksellä,
ja sitten koetettiin järjestyä uudelleen. Mutta kiväärituli oli
säälimätön ja taukoamaton, ja ennen pitkää peräytyminen muuttui
paoksi. Se aiheutti murhaavan takaa-ajon, jossa vain noin
kahdeksankymmentä miestä pelastui vankeudesta tai kuolemasta ja pääsi
presidentin sekä Sorrenton keralla hengissä palatsiin. Suuret portit
suljettiin ja heikko linnake valmistausi puolustautumaan viimeiseen
asti.



XVII LUKU

Palatsin puolustus


"Tämä", sanoi luutnantti Tiro eräälle tykistökapteenille, kun he
olivat päässeet sisään portista, "on paras leikki, missä milloinkaan
olen ollut mukana".

"Minun mielestäni se onnistui peräti huonosti", vastasi toinen; "ja
kun he panivat tykkinsä toimimaan, silloin olin varma tappiosta".

"Ei se johtunut tykeistä", arveli luutnantti, jolla ei ollut
kovinkaan suurta käsitystä tykistön arvosta; "meillä olisi pitänyt
olla ratsuväkeä."

"Meillä olisi pitänyt olla enemmän miehiä", vastasi tykistökapteeni,
jota ei sillä haavaa haluttanut ryhtyä kiistelemään eri aselajien
merkityksestä. "Nuo jälkijoukkokahakat ovat aivan helvetillisiä."

"Viime taipaleella sukeusi aika lailla enemmän kahakkaa kuin meillä
oli edes jälkijoukkoa", sanoi Tiro. "Luuletteko, että ne surmasivat
haavoittuneetkin?"

"Luullakseni jok'ikisen sielun; ne olivat lopulta hulluja kuin sudet."

"Kuinkahan nyt mahtaa käydä?"

"Ne tunkeutuvat tänne ja tekevät lopun meistäkin."

"Saammepa nähdä", arveli Tiro. Hänen hilpeä rohkeutensa ei ollut
lannistunut ensimmäisestä vastoinkäymisestä. "Laivasto tulee pian
takaisin; kyllä me kykenemme puolustamaan tätä paikkaa siihen asti."

Palatsi olikin verraten sopiva puolustukseen. Se oli lujasti
rakennettu kivistä. Akkunat sijaitsivat korkealla maasta, ja
alakerroksessa ne olivat vahvoilla rautaristikoilla varustetut,
paitsi puutarhan puolella, missä pengermä ja sen askelmat johtivat
korkeille oviakkunoille. Mutta sillä taholla saattoivat muutamat
hyvät ampujat suojella ahdasta ja aukeata pääsyä. Näytti todellakin
siltä, kuin arkkitehti olisi aikoinaan ottanut huomioon nykyisen
tilanteen, sillä hän oli tavallaan rakentanut palatsiksi naamioidun
varustuksen. Aukion puolinen sivu näytti soveltuvan parhaiten
hyökkäyksen kohteeksi; mutta siellä suojeli isoa porttia kaksi
vähäistä tornia, joihin oli laadittu vahtitupa kumpaiseenkin, ja
pihamuuri oli korkea ja paksu. Koska kuitenkin tuntui luultavalta,
että juuri sillä taholla vihollinen kykeni käyttämään lukumääräänsä
tehokkaimmin, keskitettiin pienen linnakkeen enemmistö juuri sille
kohdalle.

Kapinallisia johdettiin viisaasti ja varovaisesti. He eivät
käyneet heti rynnäkköön palatsia vastaan; varmoina saaliistaan
heidän kannatti kyllä odottaa. Sillä välin uurastivat jäljelle
jääneet hallituksen kannattajat lujittaakseen suojapaikkaansa.
Pihan kiveyksestä kiskottiin irti kiviä, ja näiden avulla
muutettiin akkunat ampumarei'iksi, joista linnake saattoi käyttää
kiväärejään antautumatta itse ylen määrin alttiiksi. Portit
suljettiin ja teljettiin, ja niitä ryhdyttiin lujittamaan hirsillä.
Miehistölle jaettiin ampumavaroja. Eri upseerien osalle määrättiin
vastuunalaisuus erilaisista puolustustoimenpiteistä. Puolustajat
käsittivät antautuneensa taisteluun, joka oli käytävä ratkaisevaan
loppuun asti.

Mutta Molaran mieli oli muuttunut. Yöllinen raivo oli aamun
tullen tyyntynyt kovaksi, hurjaksi rohkeudeksi. Hän oli johtanut
tuota epätoivoista rynnäkköä raatihuonetta vastaan ja antautunut
pelottomana, vieläpä häikäilemättömästikin alttiiksi taistelun
vaaroille. Mutta nyt, kun hän oli suoriutunut siitä vahingotta,
päässyt takaisin palatsiin ja tajunnut menettäneensä viimeisenkin
mahdollisuuden surmata Savrolan, nyt kuolema tuntui hänestä varsin
inhottavalta. Hänestä oli häipynyt kaikki kiihko, joka ennen oli
kannustanut mieltä; hän oli saanut kyllikseen. Hänen mielensä
etsiskeli jotakin pakokeinoa ja etsiskeli turhaan. Hän tunsi tällä
haavaa purevaa tuskaa. Laivasto saapuisi ihan varmasti, mutta se
tulisi liian myöhään. Sen suuret tykit saattaisivat kyllä kostaa
hänen kuolemansa, mutta ne eivät kyenneet pelastamaan hänen
henkeänsä. Harmin tunne puistatti häntä, ja sen takana alkoi
häämöttää tietoisuus, että pimeys oli lähestymässä. Kauhu rupesi
hiipimään hänen sydämeensä, hermot eivät kyenneet enää kestämään,
hänellä oli syytä pelätä muita enemmän. Kansan viha kohdistui ennen
kaikkea juuri häneen, hänen vertaan se janosi -- ennen kaikkea juuri
hänen. Se oli kammottava tosiasia. Perin masentuneena hän vetäytyi
omaan huoneeseensa ottamatta laisinkaan osaa puolustustoimiin.

Kello yhdentoista tienoissa alkoivat vihollisen tarkka-ampujat
tunkeutua taloihin, jotka ympäröivät palatsin julkisivua. Ennen
pitkää pamahti eräästä yläkerroksen akkunasta laukaus; seurasi sarja
toisia, ja pian oli kiivas ammunta täydessä käynnissä. Puolustajat
vastasivat varovaisesti muuriensa suojasta. Luutnantti Tiro ja muuan
kaartin kersantti, Molaran vanha sotatoveri, olivat sijoittuneet
vahtituvan akkunaan ison portin vasemmalle puolelle. Molemmat
olivat hyviä ampujia. Luutnantti oli täyttänyt taskunsa panoksilla,
kersantti järjesti varastonsa siroiksi pikku riveiksi akkunalaudalle.
Paikaltaan he saattoivat ampua suoraan pitkin katua, joka johti
aukiolle ja portille päin. Vahtituvan ulkopuolella puuhaili yhä
kymmenkunta upseeria ja miestä lujittaakseen porttia varmemmaksi. He
koettivat työntää suurta lautaa maan ja toisen poikkihirren väliin;
jos kapinalliset pyrkisivät murtamaan portin auki rynnäköllä, niin se
kykenisi kyllä kestämään heidän yrityksensä.

Ympäröivistä taloista suuntautuva ammunta tuotti enemmän kiusaa kuin
vahinkoa, mutta useita luoteja iski tilapäisten ampumareikien kiviin.
Linnake ampui verkalleen ja huolellisesti, karttaen tuhlaamasta
varojaan tai turhaan paljastautumasta. Äkkiä ilmestyi kolmisen sadan
kyynärän päässä joukko miehiä kadulle, joka johti palatsin portille,
ja he alkoivat kiireesti työntää ja vetää jotain eteenpäin.

"Pitäkää varanne", huusi Tiro työskentelevälle osastolle, "ne
tuovat esille tykin"; ja tarkkaan tähdäten hän ampui lähenevää
vihollista. Myöskin kersantti ja kaikki muut tämän osan puolustajista
ryhtyivät harvinaisen tarmokkaasti ampumaan. Lähestyvä joukko
hiljensi vauhtiaan. Siitä alkoi jäädä pois miehiä. Useat
etummaisista hellittivät kätensä; toiset rupesivat kuljettamaan
näitä pois. Hyökkäys hupeni tyhjiin. Sitten pari, kolme miestä
juoksi takaisin yksinään. Se sai kaikki muutkin pyörtämään pois
ja ryntäämään sivukadulle suojaa etsien; tykki, muuan vallatuista
kaksitoistanaulaisista, ja hyljättynä keskelle katua, ympärillään
toistakymmentä muodotonta mustaa esinettä.

Linnake kohotti eläköön-huudon, johon ympäröivistä taloista
vastattiin yltyvällä kivääritulella.

Kului neljännestunti, sitten kapinalliset sukelsivat sivukaduilta
päätielle ja alkoivat työntää sitä myöten neljiä jauhosäkeillä
täytettyjä vankkureita. Jälleen puolustajat ammuskelivat tiheään.
Säkkeihin osuessaan heidän luotinsa nostattivat omituisia
maidonkarvaisia pilviä; mutta liikkuvien suojiensa turvissa
hyökkääjät etenivät tasaisesti. He saapuivat tykin luo ja alkoivat
tyhjentää vankkureita, työntäen säkit ulos takaapäin, kunnes
niistä oli muodostunut säännöllinen rintasuojus, jonka taakse he
polvistuivat. Muutamat alkoivat ampua; toiset ryhtyivät puuhaamaan
tykin ääressä, johon linnake nyt suuntasi tulensa. Kaksi miestä
menetettyään heidän onnistui saada se ladatuksi ja suunnatuksi
porttia kohti. Kolmas mies lähestyi kiinnittääkseen kitkaputkea,
jonka avulla se laukaistiin.

Tiro tähtäsi tarkkaan ja luoti sai tuon etäisen olennon lyyhistymään
kokoon.

"Suoraan keskipisteeseen", sanoi kersantti kiitellen ja kumartui
eteenpäin ampuakseen toista, joka hurjan rohkeana lähestyi
laukaistakseen tykin. Hän tähtäsi pitkään, osatakseen varmasti
maaliin; pidättäen henkeään hän alkoi hiljalleen pusertaa liipasinta,
kuten ampumiskirjat neuvovat. Äkkiä kuului omituinen ääni,
puolittain jysähdys, puolittain räjähdys. Tiro kyyristyi äkkiä
vasemmalle ja välttyi siten veriruiskeesta, joka lennätti ympärille
muitakin ruumiin aineksia. Kersantin oli surmannut luoti, joka oli
tavoittanut hänet juuri kun hän kurkisti ampumareiästään. Etäinen
mies oli kiinnittänyt putkensa, ja nuoraan tarttuen hän vetäytyi nyt
taaksepäin laukaistakseen tykin.

"Pois portilta", huusi Tiro työjoukolle; "minä en voi pidättää
niitä!" Hän kohotti kiväärinsä ja ampui umpimähkään. Samassa
tuokiossa tykistä puhkesi esiin iso savupilvi ja toinen tuprahti
portilla. Puuaines oli murskautunut palasiksi ja lensi ylt'ympäri
pommin sirpaleiden kera levittäen kuolemaa ja tuhoa työjoukkoon, joka
pyrki suojaan.

Pitkä, äänekäs hurraahuuto kajahti joka taholta ympäröivistä
taloista, ja siihen yhtyivät tuhannet, jotka odottelivat loitommalla
ja olivat kuulleet tykin jymähdyksen. Ensinnä kapinallisten tuli
yltyi, mutta pian alkoi torvi soida itsepintaisesti, ja parinkymmenen
minuutin kuluttua kiväärituli taukosi kokonaan. Sitten erään
katusulun takaa läheni muuan mies kantaen valkoista lippua ja kahden
muun seuraamana. Palatsista suostuttiin välirauhaan heiluttamalla
nenäliinaa. Lähetystö saapui suoraa päätä murskatulle portille, ja
johtaja astui sen kautta pihaan. Useat puolustajista poistuivat
asemiltaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitkä ehdot hän tarjosi. Mies
oli Moret.

"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan", hän sanoi. "Teidän henkenne
säästetään, kunnes teidät lainmukaisesti on tuomittu."

"Kääntykää minun puoleeni", virkkoi Sorrento astuen esiin; "minä olen
täällä päällikkönä."

"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan tasavallan nimessä", toisti Moret
äänekkäästi.

"Kiellän teitä puhuttelemasta näitä sotilaita", sanoi Sorrento. "Jos
sen vielä kerran teette, niin lippunne ei ole teitä suojeleva."

Moret kääntyi häntä kohti. "Vastarinta on hyödytöntä", hän virkkoi.
"Miksi kuluttaisitte enempää ihmishenkiä? Antautukaa, niin teidän
henkenne säästetään."

Sorrento mietti asiaa. Ehkä kapinalliset tiesivät, että laivasto
oli tulossa; muussa tapauksessa, hän arveli, he eivät tarjoaisi
ehdollista antautumista. Oli välttämätöntä voittaa aikaa. "Me
tarvitsemme kaksi tuntia harkitaksemme ehtoja", hän selitti.

"Mahdotonta", vastasi Moret päättäväisesti. "Teidän on antauduttava
heti, juuri tässä paikassa."

"Sellaisiin emme rupea", virkkoi sotaministeri. "Palatsia voidaan
puolustaa. Me pidämme sen vallassamme, kunnes laivasto ja voittoisa
kenttäarmeija ennättävät palata."

"Hylkäättekö kaikki ehdot?"

"Hylkäämme kaikki, mitä olette tarjonnut."

"Sotamiehet", sanoi Moret kääntyen jälleen miehiin päin, "pyydän
teitä ajattelemaan henkeänne. Minä tarjoan hyvät ehdot; älkää
hyljätkö niitä."

"Nuori mies", virkkoi Sorrento kiukun yltyessä hänessä, "minulla
on jo verraten pitkä tili selvitettävänä teidän kanssanne. Olette
sivilimies ettekä tunne sotatapoja. Minun velvollisuuteni on
varoittaa teitä: jos te yhä edelleen koetatte horjuttaa hallituksen
joukkojen uskollisuutta, niin minä ammun teidät." Hän veti esiin
revolverinsa.

Moret'n olisi pitänyt totella; mutta häikäilemätön, urhea ja
impulsiivinen kun oli, hän ei välittänyt siitä. Hänen lämmin
sydämensä toivoi jalomielisesti saavansa ihmishenkiä säästetyksi.
Sitä paitsi hänen oli mahdoton uskoa, että Sorrento ampuisi hänet
kylmäverisesti; se olisi ollut liian säälimätöntä. "Minä tarjoan
teille kaikille elämän", hän huusi; "älkää valitko kuolemaa!"

Sorrento kohotti revolverinsa ja laukaisi. Moret kaatui maahan,
ja hänen verensä alkoi pulputa valkoiselle lipulle. Tuokion ajan
hän vääntelehti ja värisi ja jäi sitten liikkumattomaksi. Vieressä
seisovien joukosta kuului kauhun mutinaa; he eivät olleet odottaneet,
että Sorrento toteuttaisi uhkauksensa. Mutta sotaministerin
kaltaisilta miehiltä ei kannata odottaa sääliväisyyttä; he elävät
liian suuressa määrin sääntöjen ja ohjeiden mukaan.

Laukauksen kuullessaan molemmat ulkopuolelle jääneet miehet
kurkistivat sisään, näkivät, mitä oli tapahtunut, ja juoksivat
kiireesti toveriensa luo. Linnake taasen, joka tunsi nyt saavansa
luopua kaikesta toivosta, palasi asemilleen verkalleen ja nyrpeänä.
Uutinen välirauhasta oli houkutellut presidentin ulos huoneestaan;
hänen mielikuvituksessaan heräsi uusi mahdollisuus saada elämänsä
säilytetyksi ja kenties kostonsakin toteutetuksi. Astuessaan portaita
myöten linnanpihaan hän hätkähti laukausta, joka kajahti niin
lähellä; ja nähdessään ehtojen esittäjän tilan hän horjahti kauhusta.
"Hyvä Jumala!" hän virkkoi Sorrentolle, "mitä olette tehnyt?"

"Olen ampunut kapinoitsijan, herra presidentti", vastasi
sotaministeri, sydän täynnä pahoja aavistuksia, mutta koettaen
esiintyä uhmamielisenä; "hän yllytti sotaväkeä kapinaan ja
karkaamaan, vaikka minä varoitin, ettei hänen lippunsa suojaisi häntä
enää".

Molara värisi kiireestä kantapäähän; hän tunsi, että viimeinen
pakotie oli häneltä katkaistu. "Te olette tuominnut meidät kaikki
kuolemaan", hän sanoi. Sitten hän kumartui ja otti paperin, joka
työntyi esiin vainajan taskusta. Siihen oli kirjoitettu seuraavasti:
_Valtuutan teidät hyväksymään antautumisen, jos siihen suostuvat
Antonio Molara, tasavallan entinen presidentti, ja ne upseerit,
sotamiehet ja hänen kannattajansa, jotka pitävät vallassaan
presidentin palatsia. Heidän henkensä on säästettävä, ja heitä on
suojeltava hallituksen ratkaisua odottaen. Yhteishyvän valiokunnan
puolesta. -- Savrola_. Ja Sorrento oli surmannut hänet -- ainoan
ihmisen, joka kykeni pelastamaan heidät kansan raivolta. Ollen liian
masentunut puhuakseen Molara kääntyi lähtemään, ja tällöin aukion
taloista alettiin jälleen ampua raivoisan kiihkeästi. Piirittäjät
olivat jo saaneet kuulla, kuinka heidän lähettiensä oli käynyt.

Ja kaiken aikaa Moret makasi aivan hiljaa palatsin pihalla. Kaikki
hänen pyrkimyksensä, hänen innostuksensa, hänen toiveensa olivat
kerrassaan päättyneet: hänen osallisuutensa maailman toimissa oli
nyt loppunut; hän oli vaipunut menneisyyden valtamereen ja jättänyt
jälkeensä tuskin kuplaakaan. Kaikissa suunnitteluissa Lauranian
hallitusta vastaan Savrolan persoonallisuus oli häivyttänyt hänet
mitättömäksi. Ja kuitenkin tällä miehellä oli sydäntä ja päätä ja
rohkeutta, hän olisi voinut suorittaa suuriakin; ja hänellä oli äiti
ja kaksi nuorta sisarta, jotka rakastivat yksin maatakin, jota hän
polki, ja pitivät häntä maailman oivallisimpana miehenä.

Sorrento seisoi silmäillen kauan kättensä työtä, ja yhä
tyytymättömämmäksi hän kävi siihen. Todellista katumusta ei hänen
nyrpeä, kova luonteensa saattanut tuntea, mutta hän oli tuntenut
Molaran monet vuodet, ja nyt hän hämmästyi huomatessaan tämän
tuskan ja oli suutuksissaan siitä, että oli itse sen aiheuttaja.
Hän ei ollut odottanut, että presidentti halusi antautua; muussa
tapauksessa, hän virkkoi itselleen, hän olisi voinut olla lempeämpi.
Eikö ollut mitään mahdollisuutta korvata tätä vahinkoa? Miehellä,
joka oli valtuuttanut Moret'n hyväksymään heidän antautumisensa, oli
kansa vallassaan; hän kuului oleskelevan raatihuoneella -- hänelle
täytyi lähettää sana -- mutta kuinka?

Luutnantti Tiro lähestyi häntä takki käsivarrellaan. Inhoten
päämiehensä raakuutta hän oli päättänyt lausua julki tunteensa
selvästi, joskaan ei sanoin. Hän kumartui ruumiin puoleen ja oikaisi
sen jäsenet; sitten hän laski takkinsa kalpeiden ilmeettömien
kasvojen verhoksi ja suoristuttuaan virkkoi röyhkeästi everstille:
"Mahtavatkohan ne parin tunnin kuluttua tehdä samoin teillekin, herra
eversti?"

Sorrento katsahti häneen ja nauroi käheästi. "Pyh! Siitä minä välitän
viis'. Kun olette ollut mukana yhtä monessa taistelussa kuin minä,
niin ette arastele enää tuolla lailla."

"Minulla ei liene mahdollisuutta päästä useampaan taisteluun, kun
te olette surmannut ainoan henkilön, joka saattoi hyväksyä meidän
antautumisemme."

"Onhan jäljellä toinen", sanoi sotaministeri, "Savrola itse. Jos
teitä haluttaa elää, niin käykää pyytämässä, että hän tulee kutsumaan
pois koiransa."

Sorrento puhui katkerasti, mutta hänen sanansa saattoivat luutnantin
aivot toimimaan. Savrola -- hän tunsi tämän ja piti hänestä, ja
heillä oli jotakin yhteistä. Sellainen mies saapuisi, jos häntä
kutsuttaisiin; mutta mahdottomalta tuntui päästä pois palatsista.
Vaikka kapinalliset olivatkin kohdistaneet hyökkäyksensä yksinomaan
pääportin puolelle, niin pidettiin pitkin koko kehää tarkkaa vahtia,
kuten kiväärituli selvästi todisti. Ei voinut tulla kysymykseenkään
päästä piiritysrivin poikki tietä pitkin. Tiro mietti jäljellä olevia
mahdollisuuksia: tunnelia, sitä ei ollut olemassa; ilmapalloa,
sellaista ei ollut käytettävissä. Pudistaessaan päätään tälle
toivottomalle pulmalle hän tuijotti miettiväisenä kirkkaaseen ilmaan,
ajatellen itsekseen: "Sen voisi tehdä vain lintu."

Palatsin yhdisti senaattiin ja tärkeimpiin virastorakennuksiin
puhelin, ja nyt sattui niin, että suuren pääkaupungin itäosan
pääjohdot kulkivat juuri sen katon päällitse. Ylöspäin katsellessaan
Tiro näki päänsä päällä joukon hentoja lankoja; niitä näytti olevan
lähes kaksikymmentä. Sotaministeri seurasi hänen katsettaan.
"Voisitteko liikkua lankoja pitkin?" hän kysyi innokkaana.

"Voinhan koettaa", vastasi luutnantti tämän ajatuksen rohkeudesta
väristen.

Sorrento olisi puristanut hänen kättään, mutta nuorukainen astui
taaksepäin ja kääntyi kunniaa tehden tiehensä. Hän poistui palatsiin
ja nousi portaita myöten, jotka johtivat katolle. Yritys oli rohkea
ja vaarallinen. Entä jos kapinalliset huomaisivat hänet maan
ja taivaan välimailla? Hän oli usein ammuskellut hernepyssyllä
naakkoja, jotka häämöttivät mustina pilkkuina taivasta vastaan tai
oksien välissä. Tämä ajatus tuntui merkillisen vastenmieliseltä;
mutta hän lohdutti itseään sillä johtopäätöksellä, että miehet,
jotka tirkistelivät ampumarei'istä henkensä uhalla, eivät juuri
ennätä tehdä muuta kuin tähdätä ja antavat harvoin katseittensa
harhailla turhan päiten. Hän astui ulos katolle ja kävi johtopylvään
luo. Ei ollut epäilemistäkään sen kestävyyttä; siitä huolimatta
hän seisahtui, sillä mahdollisuudet näyttivät niin vähäisiltä
ja kuolema niin läheiseltä ja hirvittävältä. Uskonto ei häntä
paljoakaan auttanut, niinkuin ei yleensäkään sotureita; se oli
hänelle enimmäkseen sotku kaavoja, joita harvoin kerrattiin, joita
tuskin ymmärrettiin eikä milloinkaan tutkittu; ja lisäksi siihen
kuului toiveikas, mutta vahvistusta kaipaava usko, että hänen
kävisi hyvin, jos hän vain täyttäisi velvollisuutensa gentlemannin
tavoin. Filosofiaa ei hänellä ollut; hän tunsi vain, että hän nyt
uskalsi kaiken, minkä omisti, ja teki niin sen hyväksi, mikä oli
epätietoista. Mutta vaikka hänen harkinnassaan olikin aukkoja,
ajatteli hän kuitenkin, että sen saattaisi tehdä, ja hän aikoi
yrittää. Hän sanoi itsekseen: "Kyllä ne siat saavat pitkän nenän", ja
tämä innostuttava ajatus karkotti pelon hänen mielestään.

Hän kapusi pylvästä myöten alimman langan luo; sitten hän kiskoutui
ylemmäksi, kunnes sai jalkansa eristimille. Langat ulottuivat
pylväästä kummallekin taholle kahdessa sarjassa. Hän seisoi kahdella
alimmalla, kokosi ylimmät käsivarsiensa alle ja kumartuen alaspäin
tarttui molemmin käsin vielä yhteen lankaan. Sitten hän lähti
liikkeelle raahautuen kömpelösti lankoja pitkin. Matkaa oli noin
seitsemänkymmentä metriä. Päästyään katon rintasuojan ylitse hän näki
kadun alapuolellaan, ja se tuntui hänestä sijaitsevan perin syvällä.
Talojen akkunain ja palatsin välillä lenteli yhtä mittaa luoteja.
Hänen allaan makasi kuudenkymmenen jalan päässä kuollut mies, joka
kirkkaan auringon huikaisematta tuijotti ylöspäin lankaverkon
lävitse. Hän oli ennen ollut tulen alaisena, mutta tämä oli uusi
elämys. Kun hän lähestyi keskiväliä, alkoivat langat heilua, ja
hänen täytyi pitää tiukasti kiinni. Alkumatkasta hänelle oli ollut
myötämäkeä, mutta keskikohdan sivuutettuaan hänellä oli edessään
vastamäki; jalka luiskahti usein takaisin, ja langat rupesivat
viiltämään kainalokuoppia.

Kaksi kolmannesta matkasta oli jo turvallisesti suoritettu, kun
langat paukahtaen katkesivat hänen vasemman jalkansa alta ja iskivät
kuin piiskan siima vastakkaisen talon seinään. Koko hänen painonsa
putosi kainalon kestettäväksi; se tuotti viiltävää tuskaa; hän
pyörähti -- luiskahti -- tarrautui hurjasti kiinni ja saavutti
tasapainonsa suunnattomalla ponnistuksella.

Eräästä alakerroksen akkunasta kiskoi muuan mies syrjään patjan,
jonka takaa hän ammuskeli, ja työnsi päänsä ja hartiansa ulos.
Tiro katsahti alaspäin ja heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Mies karjui hulluna kiihkosta ja laukaisi kiväärinsä suoraa päätä
luutnanttia kohti. Pamahdus esti tätä kuulemasta, kuinka läheltä
luoti lensi; mutta hän tunsi, ettei se ollut osunut, ja ponnisteli
eteenpäin, kunnes oli päässyt kadun ylitse.

Nyt ei ollut enää toiveita onnistumisesta, mutta yhtä vaarallista
oli kääntyä takaisin. "Tämä peli on pelattava loppuun", hän virkkoi
itsekseen ja pudottautui langoilta rakennuksen katolle. Ullakolle
johtava aukko oli auki. Juosten alas ullakonportaita ja pujahtaen
yläkerran parvekkeelle hän kurkisti kaiteen ylitse; ei ollut ketään
näkyvissä. Hän laskeutui portaita varovaisesti, kummastellen,
missä hänen vihollisensa mahtoi viivytellä. Hetkistä myöhemmin
hän oli joutunut toisen kerroksen salin edustalle. Pysytellen
seinämällä hän kurkisti sisään. Huone oli puolipimeä. Akkunat oli
tukittu laatikoilla, lankuilla, patjoille ja mullalla täytetyillä
pieluspäällisillä; lattialle oli lennellyt lasinpalasia ja seinistä
irtautunutta muurilaastia. Valossa, joka siivilöityi sisään rakosista
ja ampumarei'istä, hän näki omituisen näyn. Huoneessa oli neljä
miestä, yksi makasi selällään maassa ja toiset kumartuivat hänen
puoleensa. Kiväärinsä he olivat asettaneet seinän nojaan. He eivät
näkyneet huomaavan muuta kuin toverinsa, joka makasi lattialla yhä
laajenevan verilätäkön keskellä, koristen huohottaen ja ilmeisesti
ponnistellen hurjasti voidakseen puhua.

Luutnantti oli nähnyt kyllikseen. Huonetta vastapäätä oli ovi, jota
peitti verho, ja tämän taakse hän nyt livahti. Siitä ei voinut nähdä
mitään, mutta hän kuunteli jännittyneenä.

"Mies parka", sanoi muuan ääni, "kylläpä hän sai pahan iskun."

"Kuinka se tapahtui?" kysyi toinen.

"Hän kumartui ulos akkunasta ampuakseen -- silloin osui luoti --
suoraan keuhkojen puhki kaiketi -- hän laukaisi ilmaan ja karjaisi."
Sitten hän lisäsi matalammalla, mutta yhä vielä kuuluvalla äänellä:
"Hän on mennyttä miestä."

Haavoittunut alkoi päästää eriskummallisia ääniä.

"Taitaa olla jotain sanomista akka rukalleen, ennenkuin tulee lähtö
eteen." virkkoi muuan vallankumouksellisista, puheesta päätellen
työläinen. "Mitäs sinä tahdot, kaveri?"

"Antakaa hänelle kynä ja paperia; ei hän pysty puhumaan."

Tiron sydän herkesi lyömästä ja käsi tapaili revolveria.

Kokonaiseen minuuttiin ei huoneesta kuulunut mitään; sitten kajahti
karjahdus.

"Tuhat tulimmaista, kyllä me sen nujerramme!" sanoi työläinen, ja
kaikki kolme töytäsivät verhon peittämän oven ohitse ja juoksivat
yläkertaan. Eräs heistä seisahtui juuri oven eteen; hän panosti
kivääriään, eikä patruuna ottanut painuakseen sisään; hän iski sitä
lattiaan, ilmeisesti menestyksellä, sillä luutnantti kuuli lukon
lipsahtavan ja sitten kiireiset askeleet seurasivat toisia katolle
päin.

Nyt hän sukelsi esiin piilopaikastaan ja hiipi alaspäin. Mutta
kulkiessaan avoimen oven ohitse hän ei voinut olla katsahtamatta
sisään. Haavoittunut huomasi hänet samassa silmänräpäyksessä. Hän
kohottausi puoliksi pystyyn ja ponnisti voimiaan äärimmilleen
voidakseen huutaa; mutta hän ei saanut syntymään ainoatakaan kuuluvaa
ääntä. Tiro silmää hetkisen tuota tuntematonta, josta sattuma oli
tehnyt hänen leppymättömän vihamiehensä, ja sitten, sen julman
paholaisen yllyttämänä, joka väijyy ihmisten sydämessä ja herää
verenvuodatuksesta ja vaarasta, hän heitti lentosuukon hurjasti
ja katkerasti pilkaten. Toinen vaipui selälleen tuskan ja raivon
kouristuksesta ja jäi ilmaa haukkoen lattialle makaamaan. Luutnantti
riensi tiehensä. Alimpaan kerrokseen päästyään hän kääntyi keittiöön,
jonka akkunat olivat vain kuuden jalan päässä maasta. Hän kiipesi
ikkunalaudalle, pudottausi takapihalle ja sitten, tuntien äkkiä
hurjaa pelkoa, hän alkoi juosta täyttä vauhtia -- kintereillään
kauhu, jonka palava toivo aiheuttaa.



XVIII LUKU

Akkunan ääressä


Ne suuret tapahtumat, jotka nopeana sarjana olivat seuranneet
toisiaan Lauranian pääkaupungissa, täyttivät kokonaan miesten
mielet välitöntä uhkaa aiheuttaen, mutta toisin oli naisten laita.
Ulkona kaduilla oli sattunut eloisia kohtauksia, siellä oli veri
kuohunut kuumana ja kiihtymys kohonnut ylimmilleen. Sodan vaarat
ja kamppailut, joissa usein jouduttiin käsirysyyn, olivat suoneet
monta tilaisuutta uhrautuviin tai raakoihin tekoihin. Urhea mies oli
osoittanut rohkeuttaan, julma oli hekumoinut ja värisyttänyt, ja
tuskin heillä oli ollut aikaa tuntea muuta kuin tahdotonta pelkoa.
Toista oli taloissa.

Jo ensimmäiset laukaukset saivat Lucilin kavahtamaan pystyyn. Paljoa
ei tosin saattanut erottaa, vain etäistä ja sekavaa paukkinaa ja
aika ajoin repäisevän räjähdyksen; mutta hän tiesi, mitä tämä kaikki
merkitsi, ja häntä puistatti. Hälinästä päättäen oli lähin katu
täynnä väkeä. Hän nousi ja kävi akkunan ääreen katsoakseen alas.
Kaasulyhtyjen kelmeässä, epävarmassa valossa rakenteli joukko miehiä
uutterasti katusulkua, joka ulottui kadun poikki parinkymmenen
kyynärän päässä ovesta ja palatsin puolisesta talosta. Hän tarkkasi
uurastavia olentoja omituisen mielenkiinnon valtaamana. He käänsivät
hänen huomionsa muualle, ja hän tunsi voivansa tulla hulluksi
kauheasta jännityksestä, ellei saisi jotain katseltavaa. Ei ainoakaan
yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta.

Kuinka ankarasti he raatoivat! Muutamat murtivat kangilla ja hakuilla
irti katukiviä, toiset niitä kuljettivat hoippuen taakkansa painosta;
toiset taasen kasasivat niitä lujaksi muuriksi kadun poikki. Joukossa
oli pari, kolme poikaa uurastaen yhtä ankarasti kuin parhain
miehistä. Muuan pieni nulikka pudotti kantamansa kiven jalalleen ja
istuutui sitten katkerasti itkemään. Toveri saapui luo ja potkaisi
häntä kannustaakseen poloista työhön, mutta siitä tämä vain itki
entistä katkerammin. Jonkin ajan kuluttua saapuivat vesivankkurit, ja
janoiset raatajat kävivät kolme, neljä kerrallaan juomaan, ammentaen
vettä kahdella tinatuopilla ja yhdellä apteekkitölkillä.

Ympäröivien talojen asukkaat pakotettiin avaamaan ovensa, ja
kursailematta kapinalliset raahasivat ulos kaikenlaista tavaraa
kasaten sitä katusululleen. Muuan joukko löysi useita tynnyreitä,
joita se piti perin arvokkaana saaliina. Iskien auki tynnyrin
toisen pään he alkoivat ajaa siihen lapioittain hiekkaa, joka oli
paljastunut kiveyksen alta. Se oli hidasta työtä, mutta lopulta se
oli suoritettu, ja he koettivat nostaa tynnyriä muurille; mutta se
oli liian raskas ja putosi maahan murskautuen kappaleiksi. Tästä
he raivostuivat ja kiistelivät kiukkuisina, kunnes paikalle saapui
punaista olkavyötä käyttävä upseeri, joka sai heidät vaikenemaan.
He eivät yrittäneet täyttää toisia tynnyreitä, vaan tunkeutuivat
jälleen taloon, kantoivat sieltä ulos mukavan sohvan ja istuutuivat
siihen äreinä, käyden sytyttämään piippujaan. Toinen toisensa jälkeen
he palasivat sitten työhön, vapautuen asteittain ärtymyksestään ja
koettaen tarkoin säilyttää arvokkuutensa. Ja kaiken aikaa katusulku
kasvoi kasvamistaan.

Lucil kummasteli, ettei kukaan tunkeutunut Savrolan taloon. Hetken
kuluttua hän havaitsi syyn: portailla seisoi kolmimiehinen vartio,
jolla oli kiväärit aseenaan. Tuo kaikkialle ulottuva mieli ei ollut
unohtanut mitään. Niin kuluivat tunnit. Aika ajoin hänen ajatuksensa
palasivat hänen omaan elämäänsä, ja toivottomana hän silloin vaipui
takaisin sohvalle. Kerran hän vaipui pelkästä väsymyksestä nukuksiin
tunnin ajaksi. Etäinen ammunta oli häipynyt, ja vaikka silloin ja
tällöin kajahtikin jokunen laukaus, vallitsi kaupungissa yleensä
hiljaisuus. Omituisen levottomuuden valtaamana hän riensi akkunan
ääreen. Katusulku oli nyt valmiina, ja rakentajat makasivat sen
suojassa. Aseet olivat nojallaan muuria vastaan, jolla seisoi pari,
kolme vahtia silmäillen herkeämättä ylöspäin katua pitkin.

Jonkin ajan kuluttua katuovelle kolkutettiin, ja se sai hänen
sydämensä pelosta jyskyttämään. Hän kumartui varovaisesti ulos
akkunasta. Vartio oli yhä paikallaan, mutta siihen oli liittynyt uusi
henkilö. Huomattuaan olevan mahdotonta saada kolkutuksiinsa vastausta
tämä kumartui, työnsi jotakin oven alle ja lähti tiehensä. Hetken
päästä Lucil karaisi mielensä ja päätti hiipiä alas pimeitä portaita
myöten ottaakseen selkoa siitä, mitä se mahtoi olla. Tulitikun
valossa hän huomasi sen kirjeeksi, jossa osoitteena oli vain _Lucil_
sekä talon ja kadun numero -- sillä Lauraniassa olivat kaikki kadut
numeroidut amerikkalaiseen tapaan. Se oli Savrolan lyijykynällä
kirjoittama ja ilmoitti seuraavaa: _Kaupunki ja linnakkeet ovat
meidän vallassamme, mutta päivän koittaessa syntyy taistelu. Älä
missään tapauksessa lähde talosta tai käy näkyviin_.

Taistelu päivän koittaessa! Hän katsahti kelloon -- neljännestä
vailla viisi, ja taivas alkoi jo käydä vaaleammaksi; aika oli siis
käsissä! Hänen mieltään myllersivät pelko, tuska, levottomuus ja
suuttumus omaa miestään kohtaan, eikä tämä viimeinen tunne suinkaan
ollut vähimmän tuskallinen. Mutta katusulun takana nukkuvia olentoja
eivät moiset tunteet näyttäneet häiritsevän; he makasivat hiljaa
ja äänettöminä, niinkuin väsyneet miehet, joilla ei ole mitään
huolia. Mutta hän tiesi sen tulevan, tapahtuisi jotakin äänekästä ja
hirvittävää, mikä sai heidät hätkähtäen heräämään. Hänestä tuntui
siltä kuin hän olisi katsellut näytelmää teatterissa, missä akkuna
muodosti aition. Hän oli poistunut siitä hetkeksi, kun äkkiä kajahti
kiväärinlaukaus, ilmeisesti kolmisen sadan metrin päässä alempana
palatsin puolella. Sitten kuului kiväärinräiskinää, torventoitotus
ja huutoja. Katusulun puolustajat kapsahtivat kiireesti pystyyn
ja tarttuivat aseisiinsa. Kuului yhä kiivaampaa ammuntaa, mutta
he eivät vieläkään vastanneet, eikä hän uskaltanut pistää päätään
ulos akkunasta nähdäkseen, mikä heitä esti siitä. He olivat kaikki
kovin kiihtyneitä, kohottaen kiväärejään katusulun reunalle ja
jutellen nopein, lyhyin lausein. Tuossa tuokiossa juoksi miesjoukko,
lähes satalukuinen, muuria kohti ja alkoi kavuta sen yli toisten
auttamana. Nämä olivat siis ystäviä; hänen mieleensä juolahti, että
kadulla saattoi olla toinenkin sulku ja että akkunan alle laitettu
kuului siis toiseen linjaan. Näin olikin laita, ja ensimmäisen oli
vihollinen vallannut. Kaiken aikaa ammuttiin edelleen palatsin
taholta.

Niin pian kuin kaikki pakenijat olivat päässet muurin turviin,
alkoivat toisen linjan puolustajat ampua. Nämä läheiset kiväärit
paukkuivat paljon kovemmin kuin toiset ja syytivät kirkkaita
leimahduksia. Mutta valo kävi joka minuutti voimakkaammaksi, ja pian
hän saattoi nähdä tuprahtavia savupyörylöitä. Kapinallisilla oli
monenkaltaisia ampuma-aseita. Muutamain, joilla oli vanhanaikaiset
suusta ladattavat musketit, täytyi nousta seisomaan ja laskeutua
katusululta alas voidakseen käyttää latasimiaan; toiset, uudemmilla
aseilla varustetut, pysyivät kyyryssä suojansa takana ja ampuivat
yhtä mittaa.

Lintuperspektiivissä nähtyine olentoineen tuo paikka muistutti yhä
vielä teatterin näyttämöä ylimmältä parvelta katsottuna. Vielä hän ei
tuntenut mitään pelkoa; eihän ollut tapahtunut mitään vahinkoa, eikä
kukaan näyttänyt olevan pahemmassa pulassa.

Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun asti, kun hän
huomasi erästä olentoa nostettavan katusululta maahan. Yltyvässä
päivänvalossa erotti selvästi kalpeat kasvot, ja hänet valtasi tuossa
tuokiossa kamala, kuvottava tunne; mutta hän jäi seisomaan näkemänsä
kahlehtimana. Neljä miestä poistui haavoittunutta viemään kantaen
häntä hartioista ja jaloista, niin että keskiruumis taipui kaareksi.
Kun he olivat ennättäneet näkyvistä, hän loi jälleen katseensa
muurille. Siellä oli viisi uutta haavoittunutta; neljää täytyi
kantaa, viides nojasi toverin käsivarteen. Vielä oli kaksi muutakin
vedetty alas katusululta ja laskettu huolimattomasti kiveykselle,
syrjään toisten jaloista. Näihin ei kukaan näyttänyt kiinnittävän
mitään huomiota, he olivat vain jätetyt yksikseen aivan seinämälle.

Sitten kajahti kadun toisesta päästä rummun pärinää ja torven terävä
toitotus, joka tuon tuostakin toistui. Kapinalliset alkoivat hulluina
kiihkosta ampua niin joutuin kuin taisivat; useita kaatui, ja yli
ammunnan kohosi omituinen ääni, jonkinlainen käheä, kirkuva karjunta,
joka alituisesti läheni.

Muuan mies hyppäsi maahan katusululta ja alkoi juosta alaspäin
katua pitkin; viisi, kuusi seurasi häntä viipymättä; sitten kaikki
puolustajat, kolmea lukuunottamatta, riensivät tiehensä paeten
tuota outoa lähestyvää huutoa. Useat koettivat raahata mukaansa
haavoittuneita, joita oli jo enemmänkin; nämä parkuivat tuskasta
ja anoivat päästä rauhaan. Erään miehen hän näki vetävän toista
nilkasta, poukutellen häntä epätasaista katua pitkin kaikista
pyynnöistä huolimatta. Jäljelle jääneet kolme miestä ampuivat
säännöllisesti rintasuojuksen takaa. Kaikkeen tähän kului useita
sekunteja; ja kaiken aikaa uhkaava karjunta läheni lähenemistään.

Sitten syöksyi yhdessä silmänräpäyksessä hyökyaalto miehiä --
sinipukuisia sotilaita -- kohti katusulkua ja samaa vauhtia sen
ylitse. Etunenässä rientävä upseeri, tuskin poikaikäänsä jättänyt
nuorukainen, loikkasi maahan toiselle puolen: "Lakaiskaa tieltä ne
raukkamaiset lurjukset -- eteenpäin, pojat!"

Nuo kolme säikkymätöntä miestä olivat kadonneet kuin paadet
nousuvesilaineen alle. Sotamiehiä kapusi joukottain katusulun ylitse;
hän saattoi nähdä heidän parveilevan ryhmissä jokaisen haavoittuneen
kapinallisen ympärillä, työntäen hurjasti pistimiään alaspäin. Ja
sitten taika lakkasi vaikuttamasta, koko kuva alkoi häälyä, ja
parahtaen hän juoksi akkunan äärestä kätkeäkseen kasvonsa sohvan
pieluksiin.

Ulkoa kuului hirvittävä melske. Kiväärituli räiskyi ankarana ja
yhtämittaa, varsinkin pääkadulta, joka ulottui Savrolan kadun
suuntaisena, ja hälinä vain kasvoi miesten karjunnasta ja askelten
töminästä. Vähitellen taisteluhyöky vyöryi talon ohitse raatihuonetta
kohti. Kun hän tämän tajusi, palasivat mieleen kaikki huolet.
Taistelu oli käynyt vallankumouksellisille tuhoisaksi; hän ajatteli
Savrolaa. Ja sitten hän rukoili -- rukoili kuin kouristuksessa,
lähettäen pyyntöjään avaruuteen siinä toivossa, etteivät ne osuisi
kuuroihin korviin. Hän ei maininnut mitään nimeä; mutta jumalat,
jotka ovat kaikkitietäväisiä, lienevät sardonisesti hymyillen
arvanneet, että hän rukoili voittoa kapinoitsijalle, jota rakasti, ja
häviötä puolisolleen, presidentille.

Hetken päästä raatihuoneen taholta kuului hirvittävä rytäkkä.
"Tykki", hän ajatteli, mutta ei uskaltanut katsoa ulos akkunasta;
äskeiset näyt olivat alkaneet kuvottaa itse uteliaisuuttakin. Mutta
hän saattoi kuulla ammunnan lähenevän, palaavan hänen suuntaansa; ja
se sai hänet tuntemaan omituista iloa; kesken kaikkien kuohujen hänet
valtasi sotamenestyksen nostattama riemu. Väkeä kuului virtaavan
talon ohitse; akkunain alla ammuttiin, sitten kuului katuovelta
ankaraa kolkutusta ja jyskytystä. Ne murtautuivat taloon! Hän
syöksyi huoneen ovelle ja salpasi sen. Alakerroksessa pamahti useita
laukauksia ja puuesineitä kuului murskautuvan. Peräytyvän joukon
ammunta siirtyi talon ohitse palatsia kohti; mutta hän ei välittänyt
siitä; hänen huomionsa jähmetytä toinen ääni, lähestyvien askelten
kolina. Joku saapui portaita myöten yläkertaan. Hän pidätti henkeään.
Ripaa väännettiin, ja sitten tuntematon, huomatessaan oven lukituksi,
potkaisi sitä hurjasti. Lucil parahti.

Potkiminen taukosi, ja hän kuuli tuntemattoman päästävän hirvittävän
voihkauksen. "Taivaan nimessä, päästäkää sisään! Olen haavoittunut ja
aseeton." Hän alkoi surkeasti valittaa.

Lucil kuunteli. Tuntui siltä, että siellä oli vain yksi henkilö,
ja jos hän todella oli haavoittunut, niin ei hän tuottaisi mitään
vaaraa. Ulkopuolelta kuului jälleen voihkinaa. Hänen sydämessään
heräsi säälintunne; hän väänsi oven lukosta ja avasi sen varovaisesti.

Huoneeseen astui nopeasti muuan mies: tämä oli Miguel. "Pyydän
teidän armoanne suomaan anteeksi", hän virkkoi herttaisesti tuolla
mielenmaltilla, joka aina vahvisti hänen halpamaista sieluaan; "mutta
minä olen piilopaikan tarpeessa."

"Entä teidän haavanne?" Lucil kysyi.

"Se oli vain sotajuoni, halusin päästä sisälle. Minne voisin
piiloutua? Ne saattavat olla täällä tuossa tuokiossa."

"Piiloutukaa katolle tai observatorioon", Lucil sanoi viitaten
toiseen oveen.

"Älkää ilmoittako heille."

"Miksi sen tekisin?" hän vastasi. Vaikka mies epäilemättä olikin
kylmäverinen, halveksi hän tätä kuitenkin; ei ollut sellaista
saastaa, sen hän tiesi, jota Miguel ei olisi taipunut syömään, jos se
vain soveltui hänen tarkoitusperiinsä.

Miguel nousi katolle ja piiloutui ison kaukoputken suojaan. Sillä
välin Lucil odotteli. Mielenliikutukset olivat sinä päivänä
seuranneet toisiaan niin nopeasti hänen sydämessään, että hän tunsi
itsensä kykenemättömäksi enempään jännitykseen; jäljellä oli tylsän
tuskan tunne, muistuttaen vaikean haavan aiheuttamaa turtuneisuutta
ja kipua. Ammunta siirtyi palatsia kohti, ja jonkin ajan kuluttua oli
kaupungissa jälleen verraten hiljaista.

Kello yhdeksän vaiheilla soi pääoven kello; mutta hän ei uskaltanut
poistua huoneesta nyt, kun ovi oli särjetty. Hetken kuluttua kuului
ihmisiä nousevan yläkertaan.

"Ei täällä ole mitään rouvashenkilöä; se nuori neiti palasi
toissayönä tätinsä luo", sanoi muuan ääni. Se oli vanhan
emännöitsijän; ilosta hätkähtäen ja intohimoisesti kaivaten
myötätuntoa oman sukupuolensa taholta Lucil syöksyi ovelle ja avasi
sen. Siellä oli Bettine ja hänen seurassaan eräs kapinallisten
upseereja, joka ojensi hänelle kirjeen sanoen: "Presidentti lähetti
tämän teille."

"Presidentti!"

"Niin, yhteishyvän valiokunnan presidentti." Kirje ilmoitti vain sen,
että hallituksen joukot oli lyöty takaisin, ja se päättyi sanoihin:
_Nyt on vain yksi lopputulos mahdollinen, ja se on saavutettu
muutamassa tunnissa_.

Upseeri poistui huoneesta ilmoittaen odottavansa alakerroksessa
siltä varalta, että hän halusi lähettää vastauksen. Lucil veti
emännöitsijän huoneeseen ja syleili häntä itkien. Missä hän oli ollut
koko tuon kauhean yön? Bettine oli ollut kellarissa. Savrola oli
ajatellut häntä kuten kaikkea muutakin; hän oli kehoittanut vanhaa
hoitajaansa viemään sinne vuoteensa, olipa vielä antanut edellisenä
iltana varustaa sen kuntoonkin, mattoja ynnä muuta toimittaen.
Siellä Bettine oli viipynyt koko ajan, kuten Savrola oli käskenyt.
Ehdoton luottamus tähän ihailunsa kohteeseen oli vapauttanut
hänet kaikesta pelosta omaan itseensä nähden, mutta hän oli ollut
"ihan hirveässä tuskassa" Savrolan vuoksi. Eihän hänellä ollut
ketään muuta maailmassa; toiset kohdistivat rakkautensa puolisoon,
lapsiin, veljiin, sisariin; hänen hellän vanhan sydämensä kiintymys
oli keskitetty mieheen, jota hän oli hoivaillut aina avuttomasta
pikkulapsesta pitäen. Eikä Savrola ollut häntä unohtanut. Ylpeänä
Bettine näytteli paperilippua, johon oli kirjoitettu sanat: _Terveenä
ja turvassa_.

Palatsin taholta kuului nyt tukahutettua ampumista, ja sitä jatkui
kaiken aamua. Mutta havaitessaan kadut jälleen rauhallisiksi Miguel
sukelsi esiin piilopaikastaan ja astui huoneeseen. "Haluan tavata
presidentin", hän selitti.

"Mieheni?" kysyi Lucil.

"En suinkaan, vaan hänen ylhäisyytensä herra Savrolan." Miguel pystyi
nopeasti mukautumaan olosuhteisiin.

Lucilin mieleen johtui upseeri; hän mainitsi tästä Miguelille. "Hän
opastaa teidät raatihuoneelle."

Sihteeri oli ihastuksissaan; hän juoksi alakertaan, eivätkä he
nähneet häntä sen koommin.

Vanha emännöitsijä, joka oli käytännöllinen ihminen, ryhtyi
puuhaamaan aamiaista. Johtaakseen ajatuksensa muualle Lucil auttoi
häntä, ja pian -- sellainen on ihmismieli -- munat ja käristetty
sianliha tuottivat hänelle lohdutusta. He tunsivat kevennystä
huomatessaan, että ulko-ovelle oli taas majoitettu vartio. Tämän
havainnon teki Bettine, sillä Lucil ei tahtonut katsahtaakaan
ulos kadulle, missä hän oli nähnyt niin hirvittäviä kohtauksia,
ja hän teki oikein, sillä vaikka katusulku olikin nyt ihmisten
hylkäämä, virui sen ympärillä tai itse muurilla vielä parikymmentä
möhkälettä, jotka muutama tunti varhemmin olivat olleet ihmisiä.
Mutta yhdentoista tienoissa saapui muutamia työläisiä tuoden mukanaan
kahdet heiterattaat; ja hetken kuluttua vain katukiveyksen veritahrat
osoittivat, että siinä oli tuhottu muuta kuin aineellista omaisuutta.

Aamu kului verkalleen ja levottomuutta synnyttäen. Palatsin luota
kuului yhtämittaista, joskin etäistä ammuntaa. Toisin ajoin se paisui
kumeaksi jylinäksi, toisinaan taas yksityiset laukaukset kajahtivat
ikäänkuin nopeana räiskyntänä. Viimein, puoli kolmen korvilla,
se keskeytyi äkkiä. Lucilia värisytti. Kamppailu oli ratkaistu,
suuntaan tai toiseen. Hänen mielensä kieltäytyi pohtimasta kaikkia
mahdollisuuksia. Väliin hän tarrautui hurjan pelon valtaamana vanhaan
emännöitsijään, joka turhaan koetti häntä tyynnytellä; väliin hän
auttoi tätä talouspuuhissa tai suostui maistelemaan niitä aterioita,
joita tuo kunnon eukko valmisteli hänelle, toivoen saavansa murheet
karkoitetuiksi mukavuutta tarjoamalla.

Pahaa ennustava äänettömyys, joka oli seurannut ammunnan taukoamista,
ei kestänyt kauan. Juuri silloin kuin Bettine sai suostutelluksi
Lucilin maistamaan omenapiirakkaa, osui heidän korviinsa
ensimmäinen suurtykin jymähdys. Kaukaakin tuo hirvittävä räjähdys
sai akkunaruudut tärisemään. Lucilia värisytti. Mitä se oli? Hän
oli toivonut, että kaikki oli päättynyt; mutta jymähdys seurasi
jymähdystä, kunnes satamasta kaikuva tykinjyske melkein hukutti
heidän äänensä. Se oli uuvuttavaa odotusta noille kahdelle naiselle.



XIX LUKU

Havainto-opetusta


Luutnantti Tiro saapui raatihuoneelle turvallisesti, sillä vaikka
kadut olivatkin täynnä kiihtynyttä väkeä, niin nämä olivat
rauhallisia kansalaisia, ja hänen selittäessään, että hän oli
lähetetty Savrolaa tapaamaan, he sallivat upseerin jatkaa matkaansa.
Kunnallistalo oli komea rakennus, laadittu valkoisesta kivestä ja
runsaasti koristettu kuvapatsailla ja veistoksilla. Sen edustalla
oli rauta-aidan kiertämänä avara pihamaa, johon päästiin kolmesta
portista; keskellä pihaa pulppusi alituisesti suuri suihkulähde
manalle muuttaneiden kunnallisten merkkihenkilöiden marmoripatsaiden
ympäröimänä. Koko laitos oli täysin Lauranian rikkaan ja loistavan
pääkaupungin arvoinen.

Keskiportilla seisoi vahdissa kaksi kapinallista sotamiestä pistimet
kivääriin kiinnitettyinä, eivätkä nämä sallineet kenenkään käydä
sisään, ellei hänellä ollut virallista lupaa. Pihamaan poikki
kiirehti lakkaamatta lähettejä, ja viestintuojia saapui tai poistui
täyttä laukkaa. Porttien ulkopuolella seisoi suuri väkijoukko,
enimmäkseen rauhallisena, joskin voimakkaan kiihtymyksen valtamana,
ja se täytti kokonaan leveän kadun. Siinä kierteli hurjia huhuja ja
mielet olivat ankarasti kuohuksissa. Etäältä kuului selvästi uhkaavaa
ammuntaa.

Tiro tunkeutui väkijoukon lävitse suuremmitta vaikeuksitta, mutta
portilla vahdit sulkivat häneltä tien. He kieltäytyivät päästämästä
häntä sisään, ja tuokion ajan hän pelkäsi antautuneensa vaaraan
turhan vuoksi. Onneksi sentään muuan kunnallisviraston palvelijoista,
joka maleksi pihamaalla, tunsi hänet Molaran adjutantiksi. Hän
kirjoitti nimensä paperipalaselle ja pyysi miestä viemään sen
Savrolalle eli, kuten häntä nyt nimitettiin, yhteishyvän valiokunnan
presidentille. Palvelija poistui, ja kymmenen minuutin kuluttua hän
palasi mukanaan upseeri, jonka rinnalla loisti vallankumouksellisen
puolueen punainen olkavyö; tämä pyysi luutnanttia seuraamaan
viipymättä.

Raatihuoneen eteishalli oli täynnä kiihtyneitä ja suulaita
patriootteja, jotka hartaasti halusivat palvella vapauden asiaa,
jos sen saattoi tehdä henkeään uskaltamatta. Kaikilla oli punainen
nauharuusu, ja he juttelivat äänekkäästi pohtien taisteluviestejä,
joita sanansaattajat toivat ja jotka sitten naulattiin seinille. Tiro
ja hänen oppaansa kulkivat hallin halki ja kiirehdittyään käytävää
pitkin saapuivat erään pienen valiokuntahuoneen ovelle. Sen vaiheilla
oleili useita vartioita ja lähettejä; ovella seisoi vahtina upseeri.
Hän avasi oven ja ilmoitti luutnantin saapuneen.

"Hyvä on", virkkoi tuttu ääni, ja Tiro astui sisään. Se oli pieni
laudoilla vuorattu huone, seinissä kaksi korkeata ja syvälle muuriin
upotettua akkunaa, joita raskaat, haalistuneet punertavat verhot
reunustivat. Savrola istui kirjoittamassa keskelle lattiaa sijoitetun
pöydän ääressä; Godoy ja Renos keskustelivat akkunan luona; neljäs
henkilö, jota hän ei sillä haavaa tuntenut, kirjoitteli uutterasti
eräässä nurkassa. Suuri demokraatti kohotti katseensa.

"Hyvää huomenta, Tiro", hän sanoi hilpeästi, ja nähtyään sitten
nuorukaisen kasvoilla vakavan ja malttamattoman ilmeen hän
tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Tiro ilmoitti kiireesti presidentin
haluavan luovuttaa palatsin.

"Hyvä", virkkoi Savrola, "Moret on siellä, ja hän on jo valtuutettu
suostumaan siihen."

"Hän on kuollut."

"Kuinka se tapahtui?" kysyi Savrola matalalla, tuskaa ilmaisevalla
äänellä.

"Hän sai luodin kurkkuunsa", vastasi luutnantti lakoonisesti.

Savrola oli käynyt aivan kalpeaksi; hän piti Moret'sta ja he olivat
kauan olleet ystävyksiä. Hänet valtasi inho koko liikettä kohtaan;
hän tukahutti sen, nyt ei ollut aikaa surra. "Tarkoitatteko, ettei
kansa hyväksy antautumista?"

"Mahdollisesti se on teurastanut koko linnakkeen."

"Mihin aikaan Moret surmattiin?"

"Neljänneksen yli kahdentoista."

Savrola otti paperin, joka sijaitsi hänen vierellään pöydällä. "Tämä
on lähetetty puoli yhdeltä."

Tiro katsahti siihen. Siihen oli merkitty _Moret_ ja se ilmoitti
seuraavaa; _Valmistaudun loppurynnäkköön. Kaikki hyvin_.

"Se on väärennys", virkkoi luutnantti peittelemättä. "Lähdin itse
liikkeelle ennen puolta yhtä, ja siihen mennessä herra Moret oli
ollut hengetönnä jo kymmenen minuuttia. Joku toinen on anastanut
johdon."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Savrola hypähtäen pystyyn pöytänsä
äärestä. "Kreutze!" Hän tarttui hattuunsa ja keppiinsä. "Tulkaa; ihan
varmasti hän murhaa Molaran ja kaikki muutkin, ellei häntä estetä
siitä. Minun täytyy lähteä sinne mieskohtaisesti."

"Mitä?" sanoi Renos. "Se ei käy päinsä, teidän paikkanne on täällä."

"Lähettäkää joku upseereista", ehdotti Godoy.

"Täällä ei ole ketään, joka kykenisi pitämään kansaa aisoissa,
ellette halua lähteä itse."

"Minäkö! Se ei tule kysymykseenkään!" sanoi Godoy joutuisasti. "Se
olisi hyödytöntä; minulla ei ole mitään valtaa roskaväen keskuudessa."

"Sellainen ääni ei teidän kellossanne ole ollut koko aamua", vastasi
Savrola rauhallisesti, "ei ainakaan siitä pitäen kuin hallituksen
hyökkäys saatiin torjutuksi". Kääntyen sitten Tiron puoleen hän
sanoi: "Lähdetään."

He olivat juuri poistumaisillaan huoneesta, kun Tiro huomasi, että
nurkassa istuva kirjuri katseli häntä. Hämmästyksekseen hän tunsi
Miguelin.

Sihteeri kumarsi ivallisesti. "Täällä siis tavataan", hän sanoi;
"menettelitte viisaasti, kun seurasitte minun esimerkkiäni".

"Te loukkaatte minua", virkkoi Tiro syvästi halveksien. "Rotat
hylkäävät uppoavan laivan."

"Sitä viisaampia ne ovat", vastasi sihteeri; "eivät ne tuottaisi
mitään hyötyä jäämällä siihen. Olen aina kuullut, että adjutantit
poistuvat ensimmäisinä taistelusta."

"Te olette helvetin saastainen koira", virkkoi luutnantti eksyen
takaisin siihen alkuperäiseen väittelytapaan, joka oli hänelle
tutumpi.

"En voi odottaa kauempaa", virkkoi Savrola äänellä, joka kuului
selvältä käskyltä. Tiro totteli, ja he poistuivat yhdessä.

Kuljettuaan käytävää pitkin ja hallin halki, missä Savrolalle
hurrattiin raikuvasti, he saapuivat ulko-ovelle, jonka edustalla
vaunut odottivat. Kymmenkunta ratsastavaa miestä, joilla oli punainen
nauharuusu ja kivääri kullakin, järjestyi ympärille saattueeksi.
Nähdessään suuren johtajansa ja kuullessaan sisältä eläköön-huutoja
alkoi portin ulkopuolellakin odottava kansa hurrata. Savrola kääntyi
saattueen johtajan puoleen. "En tarvitse henkivartiota", hän sanoi,
"ne ovat välttämättömiä vain tyranneille. Tahdon lähteä yksinäni."
Saattue peräytyi. Hän astui Tiron kera vaunuihin, ja kahden
voimakkaan hevosen vetäminä ne vierivät kadulle.

"Te ette pidä Miguelista?" kysyi Savrola hetken kuluttua.

"Hän on petturi."

"Sellaisia on kaupungissa paljon. Luultavasti te sanoisitte minuakin
petturiksi."

"Oh, mutta te olette aina ollut sellainen", vastasi Tiro
häikäilemättä. Savrola naurahti. "Minä tarkoitan", jatkoi toinen,
"että te olette aina koettanut kumota olevia oloja."

"Olen siis lojaalinen petokselleni", ehdotti Savrola.

"Niin -- teidän kanssanne me olemme olleet aina sodassa, mutta tuo
kyykäärme --"

"Teidän täytyy ottaa ihmiset sellaisina kuin ne ovat", selitti
Savrola; "epäitsekkäitä on hyvin harvassa. Tuo kyykäärme, kuten te
häntä nimitätte, on täydellinen kurjimus; mutta hän pelasti minun
henkeni ja pyysi minua vastalahjaksi pelastamaan hänet. Saatoinko
tehdä muuta? Sitä paitsi hän on hyödyllinen. Hän tuntee tarkalleen
valtion raha-asiain nykyisen tilan ja on tutustunut ulkopolitiikkaan
yksityiskohtaisesti. Mutta miksi me pysähdymme?"

Tiro katsahti ulos. Kadun poikki ulottui sulku muodostaen sen
umpikujaksi. "Koettakaa seuraavasta kulmasta", hän sanoi ajurille;
"joutukaa siitä." Nyt saattoi selvästi erottaa ammunnan. "Me olimme
tänä aamuna saamaisillamme teidän pinteeseen", virkkoi Tiro.

"Niin", vastasi Savrola; "minulle kerrottiin, että hyökkäys saatiin
vaivoin torjutuksi".

"Missä te itse olitte?" kysyi nuorukainen perin hämmästyneenä.

"Raatihuoneella nukkumassa; olin kovin väsynyt."

Tiro tunsi vastustamatonta inhoa. Hän oli siis raukka, tuo suuri
mies. Hän oli aina kuullut mainittavan, että politikoitsijat olivat
arkoja nahastaan ja lähettivät toisia taistelemaan puolestaan. Mutta
hän oli sentään luullut Savrolaa toisenlaiseksi; tämähän tunsi niin
tarkalleen polopelinkin; yhtä kaikki hän olikin samaa maata kuin
kaikki muutkin.

Savrolan aina tarkka silmä havaitsi hänen ilmeensä, ja hän naurahti
kuivasti. "Teidän mielestänne minun olisi kai pitänyt olla ulkona
kaduilla? Uskokaa minua: tein paljon enemmän hyötyä siellä, missä
todellisuudessa olin. Jos olisitte nähneet mikä kauhu ja kammo
raatihuoneelle vallitsi taistelun aikana, niin olisitte älynnyt,
että saattoi ihminen tehdä pahempaakin kuin käydä täydessä rauhassa
nukkumaan. Sitä paitsi oli jo tehty kaikki, mihin ihmisvoima kykeni,
emmekä me olleet laskeneet väärin."

Tämä ei saanut Tiroa vakuutetuksi. Hänen hyvät ajatuksensa Savrolasta
olivat haihtuneet. Hän oli kuullut paljon tämän miehen valtiollisesta
rohkeudesta. Mutta hänen mielestään fyysillinen urhous oli aina
siveellistä arvokkaampi. Vastahakoisesti hänen täytyi tunnustaa
itselleen, että Savrola oli pelkkä suunsoittaja, rohkea kylläkin
siellä, missä sanoilla taisteltiin, mutta varovainen ryhdyttäessä
vakavampaan työhön.

Vaunut pysähtyivät uudelleen. "Täällä on katusulkuja joka taholla",
selitti ajuri.

Savrola kurkisti ulos akkunasta. "Me olemmekin jo lähellä
päämäärää, jatketaan tästä jalan; sinne on vain muutama sata
askelta Perustuslaki-aukion poikki." Hän hyppäsi kadulle. Katusulku
oli autiona kuten kaikki kadut tässä osassa kaupunkia. Useimmat
hurjistuneista kapinallisista ahdistelivat palatsia, ja rauhalliset
kansalaiset pysyttelivät taloissaan tai oleskelivat raatihuoneella.

He kapusivat tuon karkeatekoisen muurin yli, joka oli laadittu
kasaamalla katukiviä ja hiekkasäkkejä kaksien vankkurien alle ja
päälle, ja kiiruhtivat sitten katua pitkin. Se johti kaupungin isolle
aukiolle. Toisessa päässä oli parlamenttitalo, jonka tornissa liehui
kapinan punainen lippu. Pääoven edustalle oli kaivettu ampumahauta,
ja siinä näkyi muutamia kapinallisia sotureita.

He olivat kulkeneet suunnilleen neljänneksen aukiota, kun äkkiä
tuprahti savupyörylä ampumahaudasta tai katusululta kolmisen sadan
metrin päästä; sitä seurasi nopeasti viisi tai kuusi muuta. Savrola
seisahtui hämmästyneenä, mutta luutnantti käsitti heti tilanteen.
"Juoskaa!" hän huusi. "Tuolla on kuvapatsas -- sen takana ollaan
suojassa."

Savrola alkoi juosta niin nopeaan kuin jaksoi. Katusululta ammuttiin
yhä. Hän kuuli kaksi imevää maiskahdusta ilmassa; jotain iski
kiveykseen hänen edessään, niin että siruja tuiskahti ylt'ympärille,
ja hänen juostessaan edelleen ilmestyi maahan harmaa juova;
rauta-aidasta hänen viereltään kuului äänekäs helähdys; maasta
pulpahti tomua omituisina tuprahduksina. Nyt hän alkoi selvemmin
käsittää, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi; mutta välimatka oli
lyhyt, ja hän ennätti hengissä kuvapatsaan suojaan. Sen tukevan
jalustan takana oli yllin kyllin suojaa kummallekin.

"Ne ampuvat meitä."

"Niin tekevät", vastasi Tiro. "Piru heidät periköön!"

"Mutta miksi?"

"Univormupukuinen mies juoksemassa -- hemmetin lystiä leikkiä niille!"

"Meidän täytyy jatkaa matkaamme", virkkoi Savrola.

"Emmehän me voi kulkea aukion poikki."

"Mitä tietä sitten?"

"Meidän täytyy pyrkiä katua myöten pois päin, niin että kuvapatsas
jää meidän ja ampujain väliin, ja sitten jatketaan jotakin
vasemmanpuolista katua."

Ison aukion poikki ulottui muuan pääkatu jatkuen siitä
suorakulmaisesti siihen suuntaan, minne he pyrkivät. Oli mahdollista
peräytyä sitä myöten kuvapatsaan suojassa ja siirtyä kauempana
rinnakkaiskadulle. Täten he voisivat karttaa ampumahaudasta
suuntautuvaa tulta tai ainakin supistaa vaarallisen matkan muutamaksi
metriksi. Savrola katsahti Tiron osoittamaan suuntaan. "Mutta tämä
tie on lyhempi", hän virkkoi viitaten aukion poikki.

"Paljon lyhempi", vastasi luutnantti; "se johtaa teidät kolmessa
sekunnissa toiseen maailmaan".

Savrola nousi. "Lähdetään", hän virkkoi; "minä en salli sellaisten
näkökohtien vaikuttavan päätöksiini. Tässä on kysymys useiden
ihmisten hengestä; aika on vähissä. Tämä on sitäpaitsi oivallista
havainto-opetusta."

Veri oli kohonnut hänen poskilleen ja hänen silmänsä säihkyivät;
kaikki, mikä hänessä oli häikäilemätöntä, koko hänen rakkautensa
jännitystä kohtaan kuohui hänen suonissaan. Tiro katsoi häneen
kummastellen. Hän oli itsekin urhoollinen, mutta häntä ei
miellyttänyt syöstä suin päin kuolemaan hullun politikoitsijan
kantapäillä. Kuitenkaan ei hän suvainnut kenenkään rupeavan oppaaksi.
Hän ei virkkanut enempää, vaan peräytyi kuvapatsaan toiseen päähän
ikäänkuin tilaa varatakseen, syöksähti sitten aukealle ja lähti
juoksemaan tarmonsa takaa.

Kuinka hän oikeastaan pääsi aukion poikki, sitä hän ei milloinkaan
ymmärtänyt. Yksi luoti lävisti hänen lakkinsa lipan, toinen
viilsi rikki hänen housunsa. Hän oli nähnyt monen miehen kaatuvan
taistelussa ja odotti sitä hirvittävää iskua, joka rusahtaen
paiskaisi hänet kumoon kiveykselle. Vaistomaisesti hän kohotti
vasenta käsivarttaan ikäänkuin suojatakseen kasvojaan. Viimein
hän ennätti turvaan, hengästyneenä ja itsekin ihmetellen. Sitten
hän katsahti taakseen. Puolimatkassa hän näki Savrolan astelevan
rauhallisena ja täyteen mittaansa suoristuneena. Kolmenkymmenen
metrin päässä tämä pysähtyi, otti päästään huopahatun ja heilutti
sitä uhmaavasti tuolle etäiselle katusululle. Tiro huomasi hänen
hätkähtävän käsivarttaan kohottaessaan ja hatun putoavan maahan. Hän
ei nostanut sitä, ja seuraavassa tuokiossa hän seisoi jo luutnantin
vieressä kasvot kalpeina, hampaat yhteen puristettuina, jokainen
lihas jännitettynä. "Sanokaapa, luutnantti", hän virkkoi, "pidetäänkö
tuota kiivaana tulena".

"Te olette hullu", vastasi luutnantti.

"Miksi niin?"

"Kannattaako tuolla lailla uhrata henkeään ja ruveta odottelemaan
niitä ärsyttääkseen?"

"Oh", vastasi Savrola perin kiihtyneenä, "minä heilutin
hattuani Sallimukselle enkä noille kurjille edesvastuuttomille
luontokappaleille. Ja nyt palatsiin; kenties tulemme jo liian
myöhään."

He riensivät edelleen autioita katuja myöten kiväärien
paukkeen yltyessä yhä äänekkäämmäksi, ja nyt siihen sekaantui
väkijoukkojen huutoja ja ulvontaa. Päämääräänsä lähetessään he
sivuuttivat ihmisryhmiä, enimmäkseen rauhallisia kansalaisia,
jotka levottomina silmäilivät melskeeseen päin. Useat vilkaisivat
hurjina soturiin, jonka univormu teki erikoisen huomattavaksi;
mutta moni nosti hattuaan Savrolalle. Ohitse siirtyi pitkä sarja
paareja, joilla lepäsi kalpea, murskautunut olento kullakin, ja
verkalleen ne jatkoivat matkaansa loitommaksi taistelupaikalta.
Tungos kävi ankarammaksi, ja nyt näkyi joka taholla aseita.
Kadun täytti laitojaan myöten lauma kapinallisia sotamiehiä,
yhä vielä univormupuvussa, puseroa käyttäviä työmiehiä, toisia
kansallismiliisin asussa ja kaikilla rinnassaan vallankumouksen
punainen nauharuusu. Mutta Savrolan nimi oli ennättänyt kantajansa
edelle, ja joukko antoi tilaa eläköön-huutoja kohottaen.

Äkkiä ammunta taukosi edessä päin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus,
jota seurasi räiskähtävä yhteislaukaus ja monesta kurkusta purkautuva
ulvahdus.

"Liian myöhään!" virkkoi luutnantti.

"Joutukaa!" huusi Savrola.



XX LUKU

Loppu lähenee


Noin neljännestunnin kuluttua siitä kuin luutnantti Tiro oli päässyt
pakenemaan sähkölennätinlankoja myöten, ryhdyttiin uudelleen
tarmokkaasti hyökkäämään palatsia vastaan. Näytti siltä kuin olisivat
kapinalliset saaneet uuden johtajan, sillä heidän taktiikkansa
kävi melkoista mutkikkaammaksi. Ammunta yltyi joka taholla. Sitten
vihollinen työntyi kivääritulen suojassa esiin samalla haavaa
usealta kadulta ja syöksyi eteenpäin pääkatua myöten, yhtyen
yleishyökkäykseen. Linnake ampui yhtä mittaa ja hyvillä tuloksilla,
mutta luodit eivät riittäneet pysähdyttämään eteenpäin tulvivia
laumoja. Moni kaatui, mutta toiset painautuivat turvaan pihamuurin
suojaan. Huomaten mahdottomaksi pitää enää vallassaan tätä ulkolinjaa
puolustajat peräytyivät itse rakennukseen, missä he pysyttelivät
pääsisäänkäytävän pylväiden suojassa, ja he saivat jonkin aikaa
pidätetyksi vihollisen loitolla ampumalla tarkasti jokaista,
ken kohotti päänsä muurin ylitse tai muutoin paljasti itsensä.
Vähitellen kapinalliset pääsivät kuitenkin suuremman lukumääränsä
vuoksi voitolle ammuntataistelussa, ja nyt puolustajat vuorostaan
havaitsivat olevan vaarallista astua esiin ampumaan.

Hyökkääjien kiväärituli kävi yhä ankarammaksi, kun sitä vastoin
puolustajain heikentymistään heikkeni. Ensiksi mainittujen vallassa
oli nyt koko ulkomuuri, ja ajan mittaan he pakottivat hallituksen
eloon jääneiden kannattajain tykkänään lopettamaan tulensa.
Kaksikymmentä kivääriä laukaistiin samalla haavaa, milloin vain
yksikin pää pistäytyi näkyviin; mutta he olivat silti kyllin viisaita
osoittaakseen kunnioitusta noita taipumattomia miehiä kohtaan
eivätkä antautuneet turhan vuoksi vaaralle alttiiksi. Kivääritulensa
ja pihamuurin suojaamina he toivat paikalle kenttätykin, jolla
portti oli ammuttu säpäleiksi, ja laukaisivat sen palatsia kohti
satakunnan metrin päässä. Ammus lensi kivimuurin lävitse ja räjähti
isossa eteishallissa. Sitä seurasi toinen murtautuen melkein koko
rakennuksen lävitse ja räjähtäen aamiaishuoneessa sen toisella
laidalla. Verhot, matot ja tuolit syttyivät tuleen ja alkoivat
rivakasti palaa; ilmeisesti palatsin puolustus rupesi lähenemään
loppuaan.

Sorrento oli jo ammoin totuttanut itsensä katselemaan kaikkia
sotatapahtumia pelkästään ammattikannalta, ja hän kerskaili pitävänsä
kaikkein mielenkiintoisimpana tehtävänä järjestää voitetulle
armeijalle jälkijoukon; mutta nyt hän tunsi, ettei kannattanut enää
ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Hän lähestyi presidenttiä.

Molara seisoi isossa hallissa, missä hän oli elänyt ja hallinnut
viiden vuoden ajan, ja hänen kasvoillaan oli katkera epätoivon ilme.
Ammuksien sirpaleet olivat uurtaneet ja repineet mosaikkipermannon,
lattialle oli pudonnut isoja kappaleita maalatusta katosta,
tulipunaiset verhot kytivät, akkunaruudut olivat säpäleinä, ja
palatsin toiselta puolen tuprusi sakeita savupilviä. Presidentin
ryhti ja ilme soveltuivat hyvin tähän hävityksen ja tuhon kuvaan.

Sorrento tervehti erittäin juhlallisesti. Hän saattoi luottaa vain
sotilaallisiin ohjesääntöihinsä, ja niihin hän nyt järkkymättömänä
turvautui. "Ottaen huomioon, herra presidentti", hän aloitti
virallisesti, "että kapinalliset ovat tuoneet eturintamaan tykin, on
minun velvollisuuteni ilmoittaa teille, että on käynyt mahdottomaksi
puolustaa tätä asemaa. Meidän on välttämätöntä tehdä hyökkäys
anastaaksemme tykin ja sitä varten on vihollinen karkoitettava
linnanpihasta."

Presidentti käsitti hänen tarkoituksensa; heidän pitäisi hyökätä
esiin ja kuolla taistellen. Hänet valtasi suunnaton sieluntuska;
kuolemanpelkoa vielä lisäsi tyydyttämätön kostonhalun pisto; hän
huokasi äänekkäästi.

Äkkiä kohosi väkijoukosta hurja huuto. Se oli nähnyt savua nousevan
palatsista ja tiesi lopun olevan lähellä. "Molara, Molara, tule ulos!
Diktaattori", he karjuivat, "tule esiin tai pala pesääsi!"

Kun ihminen on varma kuolemastaan, niin usein tapahtuu, että kaikista
muista tunteista pääsee voitolle halu käyttäytyä huomattavasti
ja poistua näyttämöltä arvokkaalla tavalla. Molara muisti, että
hän oli joka tapauksessa elänyt kuuluisana ihmisten joukossa.
Hän oli ollut melkein kuninkaan veroinen. Koko maailman katseet
olisivat kohdistuneina siihen kohtaukseen, jota nyt ryhdyttiin
esittämään; etäiset maat saisivat siitä kuulla, kaukaiset ajat sitä
ajattelisivat. Kannatti todella kuolla miehuullisesti, koska kerran
oli kuoltava.

Hän kutsui viimeiset puoltajansa ympärilleen. Jäljellä oli vain
kolmekymmentä ja näistäkin muutamat haavoittuneita. "Hyvät herrat",
hän virkkoi, "te olette olleet loppuun asti uskollisia; en vaadi
teitä enää uhrautumaan. Minun kuolemani voi kenties tyynnyttää nuo
hurjat pedot. Minä vapautan teidät uskollisuudestanne ja valtuutan
teidät antautumaan."

"Sitä emme tee milloinkaan!" huudahti Sorrento.

"Se on ylipäällikön käsky sotilailleen, herra eversti", sanoi
presidentti ja lähti ovea kohti. Hän astui murskautuneen laudoituksen
lävitse ulos leveälle portaikolle. Piha oli täynnä kansaa. Molara
jatkoi matkaansa, kunnes oli laskeutunut puoliväliin. Väkijoukko
tuijotti. Hetkisen hän seisoi siinä kirkkaassa päivänpaisteessa.
Hänen tummansininen univormunsa, jolla kimalteli Lauranian tähti
ja sarja ulkomaisia kunniamerkkejä, oli rinnasta avoinna päästäen
valkoisen paidan näkyviin. Hän oli paljain päin ja suoristausi
täyteen mittaansa. Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus.

Sitten purkautui täydellinen luotisuihku palatsin pihasta, sitä
reunustavalta muurilta, yksinpä vastapäisten talojen akkunoista.
Presidentin pää nytkähti eteenpäin, jalat pettivät hänen allaan,
ja hän lysähti aivan velttona maahan. Ruumis vierähti pari, kolme
askelmaa alemmaksi ja jäi sitten tempoilleen makaamaan. Muuan
tummapukuinen mies, joka ilmeisesti toimi väkijoukon johtajana, astui
sen ääreen. Sitten pamahti vielä yksi laukaus.

Samassa tuokiossa ennättivät Savrola ja hänen seuralaisensa pihaan,
astuen sisään särkyneestä portista. Väkijoukko antoi auliisti tietä,
mutta nyt siinä vallitsi nyrpeä ja syyllisyyttä ilmaiseva äänettömyys.

"Pysytelkää minun lähelläni", sanoi Savrola luutnantille. Hän astui
suoraa päätä portaikolle, jolle kapinalliset sotilaat eivät olleet
vielä tunkeutuneet. Ammunnan tauottua olivat pylväikköön piiloutuneet
upseerit alkaneet tulla esiin; joku heilutti nenäliinaa.

"Minä vaadin teitä antautumaan", huusi Savrola kuuluvalla äänellä.
"Teidän henkenne säästetään."

Sorrento astui esiin. "Hänen ylhäisyytensä määräyksestä luovutan
palatsin ja sitä puolustaneet hallituksen joukot. Teen sen, jos
meille luvataan hengenturva."

"Sen lupaan", sanoi Savrola. "Missä on presidentti?"

Sorrento viittasi portaikon toiselle laidalle. Savrola kääntyi ja
astui sinne.

Antonio Molara, aikoinaan Lauranian tasavallan presidentti, makasi
pää alaspäin palatsinsa portaikon kolmella alimmalla askelmalla;
muutaman metrin päässä seisoi kehässä kansa, jota hän oli hallinnut.
Muuan mustapukuinen mies latasi parhaillaan revolveriaan uudestaan;
hän oli Karl Kreutze, salaseuran Numero Yksi. Presidentti oli
vuotanut runsaasti verta useista ampumahaavoista, mutta ilmeisesti
oli "armonisku" annettu hänelle päähän. Pääkallon takaraivo ja vasen
korvantausta oli ruhjoutunut ja räjähdyksen voima oli murskannut
kaikki kasvonluut, niin että nahan säilyessä eheänä hänen päänsä
näytti pussiin pistetyiltä posliininsiruilta.

Savrola seisahtui kauhistuneena. Hän katsoi väkijoukkoon, ja se
väistyi hänen katseestaan; vähitellen ihmiset peräytyivät taemmaksi
jättäen tummapukuisen miehen yksinään suuren demokraattijohtajan
eteen. Syvä äänettömyys valtasi koko tuon sankan joukon. "Kuka on
tehnyt tämän murhatyön?" hän kysyi matalalla, käheällä äänellä
kiinnittäen katseensa salaseuran johtajaan.

"Ei se ole mikään murha", vastasi mies äreästi; "tässä on vain pantu
tuomio täytäntöön".

"Kenen valtuuttamana."

"Seuran nimessä."

Nähdessään vihollisen ruumiin Savrola tunsi sanomatonta kammoa, mutta
samassa kouristi hänen sydäntään myöskin hirvittävä riemu; rajamuuri
oli nyt poistettu. Hän ponnistihe tukahuttaakseen tämän tunteen, ja
ponnistukset nostattivat suuttumuksen tunteen. Kreutzen sanat saivat
hänet raivostumaan. Koko hänen ruumistaan järkytti hurja ärtymys.
Kaikki tämä joutuisi hänen kannettavakseen; mitä ajatteli Eurooppa,
mitä sanoisikaan maailma? Mielipaha, häpeä, sääli ja hullu riemu,
joita hän koetti tukahuttaa, kaikki sekoittuivat häikäilemättömäksi,
hillittömäksi raivoksi. "Saastainen heittiö!" hän huudahti ja astuen
eteenpäin hän sivalsi kepillään miestä päin kasvoja.

Mies hyökkäsi hänen kurkkuunsa viiltävän tuskan hurjistuttamana.
Mutta luutnantti Tiro oli paljastanut miekkansa; käsi lujana ja mieli
varsin kerkeänä hän antoi säilänsä suhahtaen iskeä alas, ja mies
kierähti maahan.

Jänne oli lauennut, ja nyt väkijoukon raivo purkautui. Kohosi hurja
huuto. Tosin Savrolan maine vallankumouksellisten keskuudessa
oli suuri, mutta nämä miehet olivat tunteneet lähemmin toisia ja
alempia johtajia. Karl Kreutze oli kansan mies. Hänen sosialistisia
kirjoituksiaan luettiin laajalti; salaseuransa päämiehenä hänellä oli
melkoinen vaikutusvalta, ja hän oli johtanut viimeisiä hyökkäyksiä
palatsia vastaan. Nyt hänet oli tuhonnut ihan heidän silmäinsä edessä
muuan noita vihattuja upseereja. Joukko työntyi eteenpäin karjuen
hurjaa raivoaan.

Savrola hypähti taaksepäin portaille. "Kansalaiset, kuulkaa minua!"
hän huusi. "Te olette saavuttaneet voiton; älkää häväiskö sitä.
Teidän urhoollisuutenne ja isänmaanrakkautenne ovat hankkineet meille
loistavan tuloksen; älkää unohtako, että olette taistelleet vanhan
perustuslakimme puolesta." Karjunta ja ivahuudot keskeyttivät hänet.

"Mitä minä olen tehnyt itse?" hän toisti. "Yhtä paljon kuin yksikään
teistä. Minäkin olen uskaltanut henkeni suuren asiamme puolesta.
Onko täällä ketään, joka on haavoittunut? Astukoon hän esiin,
sillä me olemme tovereita." Ja ensimmäistä kertaa hän kohotti
vasenta käsivarttaan ylpeällä liikkeellä. Tiro tajusi nyt, minkä
vuoksi hän oli hätkähtänyt, kun he suorittivat kujanjuoksunsa
Perustuslaki-aukion poikki. Hänen takkinsa hiha oli repeytynyt ja
veren tahraama; paita työntyi punaisena esiin halkeamasta; sormet
törröttivät jäykkinä ja kauttaaltaan tahmaisina.

Vaikutus oli valtava. Alhaisossa, johon kaikki draamallinen aina
tehoaa erikoisen voimakkaasti, alkoi herätä myötätunto, jota kaikki
ihmiset tuntevat niitä kohtaan, jotka ovat yhteisessä vaarassa
loukkaantuneet. Tapahtui täydellinen käänne. Kohosi eläköönhuuto,
ensinnä heikko, mutta sitten yhä voimakkaammaksi yltyvä; siihen yhtyi
pihan ulkopuolella toisia, jotka eivät tienneet edes syytäkään.
Savrola jatkoi:

"Sortovallasta vapauduttuaan meidän valtiomme on aloitettava uusi
elämänsä puhtaana ja tahrattomana. Niitä, jotka ovat anastaneet
luvattoman vallan kansan mieltä kysymättä, niitä kohtaa rangaistus,
olivatpa he sitten presidenttejä tai kansalaisia. Upseerien on
käytävä tasavallan tuomioistuimen eteen ja vastattava teoistaan.
Jokaisella lauranialaisella on oikeus tulla vapaasti tuomituksi.
Toverit, paljon on tehty, mutta vielä emme ole päättäneet työtämme.
Me olemme kohottaneet vapauden kunniasijalleen; nyt se on
säilytettävä. Nämä upseerit sijoitetaan vankilaan; teitä odottaa
toisenlainen tehtävä. Laivasto on paluumatkalla; vielä ei ole aika
heittää kiväärejä syrjään. Kuka teistä tahtoo ruveta suorittamaan
tehtävämme loppuun?"

Esiin astui mies, jonka päätä kiersi veren tahraama side. "Me olemme
tovereita", hän virkkoi, "tuossa käteni".

Savrola tarttui hänen käteensä. Mies oli kapinallisen joukon
aliupseereja, yksinkertainen rehellinen sielu, jonka Savrola oli
tuntenut useita kuukausia. "Minä annan teille tärkeän tehtävän", hän
sanoi. "Viekää nämä upseerit ja sotamiehet valtion vankilaan; lähetän
täydet ohjeet ratsastavan sanansaattajan mukana. Mutta mistä saatte
saattueen?" Vapaaehtoisista ei ollut puutetta. "Vankilaan siis, ja
muistakaa, että tasavallan arvo riippuu heidän turvallisuudestaan.
Eteenpäin, hyvät herrat", hän lisäsi, kääntyen eloon jääneiden
vastustajain puoleen; "kunniani kautta voitte nyt olla varmat
hengestänne".

"Vehkeilijän kunnia!" ivasi Sorrento.

"Kuten suvaitsette, mutta totelkaa."

Tiro yksin jäi Savrolan luo, muu joukko lähti liikkeelle lukuisain
vallankumouksellisten ympäröimänä ja saattamina. Tällöin kajahti
mereltä päin kumea, raskas jymähdys; se uudistui uudistumistaan
nopeana sarjana. Laivasto oli vihdoinkin palannut.



XXI LUKU

Laivaston paluu


Amiraali de Mello oli pitänyt sanansa ja totellut määräystä, jonka
hän oli saanut oikeata tietä. Hän oli sadan meripeninkulman päässä
Port Saidista, kun kohtasi tasavallan asiamiehen viestipurren.
Viipymättä hän muutti suuntaa ja antoi laivojen höyrytä kohti
kaupunkia, josta hän äskettäin oli lähtenyt. Laivastoon kuului
kaksi panssarilaivaa, jotka hitaudestaan ja vanhanaikaisuudestaan
huolimatta olivat vielä peloittavia aseita, kaksi risteilijää sekä
tykkivene. Höyryputken harmillinen särkyminen hänen lippulaivallaan
_Fortunalla_ viivytti kulkua usean tunnin ajan, joten hän pääsi
vasta kello kahden tienoissa toisen päivän iltapuolella kotivesille
ja näki Lauranian kaupungin ja sataman kohoavan kauniina ja
hohtavana ylihangan puolella. Levottomin silmin tähystelivät
upseerit pääkaupunkia, joka oli heidän kotinsa ja jonka loistosta
he ylpeilivät; eikä heidän pelkonsa ollutkaan aiheeton. Katujen ja
puutarhain keskeltä kohosi savua puolesta kymmenestä tulipalosta;
ulkomaiset alukset olivat siirtyneet pois sisäsatamasta ja kelluivat
nyt ulkoredillä, enimmäkseen matkavalmiina höyryten; aallonmurtajan
päässä sijaitsevassa linnakkeessa liehui outo punainen lippu.

Hiljentäen alusten vauhdin puoleksi amiraali laski varovaisesti
satamaväylän suuta kohti. Se oli laadittu sellaiseksi, että laivan
täytyi kulkiessaan joutua rantapatterien suurtykkien ristituleen.
Lahti oli oikeastaan lähes puolen meripeninkulman levyinen, mutta
varsinainen purjehdusväylä oli vaarallisen kapea ja perin vaikea
kulkea. De Mello, joka tunsi siitä jokaisen jalan, näytti tietä
_Fortunallaan_; sitä seurasivat molemmat risteilijät _Sorato ja
Petrarcha_, sitten tuli tykkivene _Rienzi_, ja toinen panssarilaiva,
_Saldanho_, kulki sarjan viimeisenä. Päällikköpäivästä annettiin
merkki valmistautua taistelukuntoon, miehet komennettiin kannelle,
upseerit sijoittuivat asemilleen, ja nousuveden auttamana laivasto
laski verkalleen väylän suuta kohti.

Kapinallisten tykkimiehet eivät tuhlanneet aikaa muodollisuuksiin.
Kun _Fortuna_ joutui ampumalinjaan, pulpahti rannalta kaksi
isoa savupilveä; merenpuolisessa patterissa oli laukaistu
yhdeksäntuumaiset tykit. Molemmat ammukset lensivät korkealta ja
surisivat sotalaivan mastojen lomitse ja tällöin alus kiihdytti
vauhtiaan ja jatkoi matkaansa toveriensa seuraamana. Sikäli kuin
linnakkeen tykit saivat ne ampumapiiriinsä, kuului pamahdus toisensa
jälkeen, mutta ne oli suunnattu huonosti, ja ammukset kimmahtelivat
hilpeästi pitkin veden pintaa, nostattaen korkeita tyrskyjä.
Vasta sitten kun johtajalaiva ennätti väylän suulle, osui siihen
ensimmäinen laukaus.

Voimakkaalla räjähdysaineella täytetty raskas ammus rusahti
_Fortunan_ alihangan patteriin, surmaten ja haavoittaen lähes
kuusikymmentä miestä ja tuhoten kaksi sen neljästä tykistä. Tämä
herätti tuon jättiläisen toimimaan; keulapuolen torni kääntyi ja
pyörähtäen äkisti päin linnaketta suuntasi suuret kaksoistykkinsä. Ne
laukesivat melkein samalla haavaa, ja koko alus hätkähti räjähdyksen
voimasta. Molemmat ammukset osuivat linnakkeeseen ja räjähtivät siinä
murskaten muurin siruiksi ja heittäen multakasoja ilmaan; mutta se
vaurio oli sittenkin vähäinen. Kapinalliset tykkimiehet oleskelivat
turvallisissa pomminkestävissä suojissaan, ja vain tykinaukkoon
osuva ammus voi tuottaa heille vaaraa; mutta tykit jotka ampuivat
_barbette-alustoilta_, olivat näkyvissä ainoastaan laukaisuun
tarvittavan hetken.

Siitä huolimatta tuo iso alus alkoi suoraan sanoen syytää liekkejä
joka taholle, ja sen lukuisat pikatykit tapailivat tykkiaukkoja,
vihmoen pieniä ammuksiaan ihmeteltävän nopeasti. Useat niistä
tunkeutuivat sisään, ja kapinalliset alkoivat menettää väkeä. Mikäli
laivat lähenivät sikäli yltyi ristitulikin, ja jokainen vuorostaan
vastasi raivokkaasti. Ammunta kävi hirvittäväksi, raskaiden tykkien
kovat räjähdykset melkein hukkuivat pikatykkien herkeämättömään
räiskyntään; kaikkialla hohti sataman vesillä suuria vaahtopatsaita,
ja kirkkaassa ilmassa näkyi selvästi räjähtävien pommien valkoisia
savupyörylöitä. _Fortunan_ pääpatteri pakotettiin täydelleen
vaikenemaan. Toinen ammus oli räjähtänyt kauheata tuhoa tuottaen,
ja eloon jääneet merimiehet olivat paenneet näyttämöltä aluksen
panssaroituihin osiin; upseerit eivät saaneet heitä palaamaan
keskelle raunioita, missä heidän toveriensa jäännökset viruivat
tunnottomain rautaröykkiöiden keskellä. Laivan kyljet olivat
kauttaaltaan repeytyneet, ja poistorei'istä virtaavat runsaat
vesisuihkut osoittivat pumppujen olevan tarmokkaassa työssä.
_Fortunan_ savupiippu oli ammuttu tiehensä melkein kannen tasalta,
ja aukosta pursuavat mustat savupilvet karkoittivat tykkimiehet
perätornista ja tykkien äärestä. Murskautuneena, paljaaksi riisuttuna
täynnä kuolleita ja kuolevia alus oli sisuksiltaan vielä eheä, ja
kapteeni, joka tähystystornistaan tunsi sen yhä tottelevan ruoriaan,
riemuitsi hyvästä onnestaan ja antoi sen jatkaa matkaansa.

Risteilijä _Petrarchan_ ohjauslaitteen oli ammus kokonaan murskannut,
ja hillittömänä se ajautui hiekkasärkälle. Kiihdyttäen tultaan
linnakkeet rupesivat murskaamaan sitä kappaleiksi. Silloin se kohotti
valkoisen lipun ja lakkasi itse ampumasta; mutta tästä ei välitetty,
ja kun toiset laivat eivät uskaltaneet karien tähden lähteä
auttamaan, se muuttui pian hylyksi ja räjähti kello kolmelta ilmaan
hirvittävästi kumahtaen.

_Saldanho_, joka kärsi ammunnasta vähimmin ja oli lisäksi tukevasti
panssaroitu, saattoi melko lailla suojella tykkivenettä, ja koko
laivasto sivuutti patterit neljäkymmentä minuuttia kamppailtuaan
ja menetettyään kaksi sataa kaksikymmentä miestä kaatuneina ja
haavoittuneina, ottamatta lukuun _Petrarchan_ miehistöä, joka
tuhoutui kokonaan. Kapinallisten mieshukka nousi seitsemänkymmenen
vaiheille, ja linnakkeiden kärsimä vahinko oli vähäinen. Mutta nyt
olikin tullut merimiesten vuoro. Lauranian kaupunki oli heidän
armoillaan.

Amiraali ankkuroi laivansa viiden sadan metrin päähän rannasta. Hän
antoi kohottaa välirauhalipun, ja koska häneltä oli murskattu kaikki
veneet äskeisessä kujanjuoksussa, hän antoi tulliasemalle merkin,
että halusi ryhtyä rauhaa hieromaan ja pyysi lähettämään jonkun
upseerin laivalle.

Noin tunnin viivyttelyn jälkeen laiturin luota lähti liikkeelle
höyrypursi, joka laski _Fortunan_ äärelle. Siitä nousi kaksi
kapinallisten upseeria yllään tasavallan miliisin univormu ja
uumillaan punainen vyö. Hän oli tosin karkea merikarhu, mutta oli
liikkunut monessa maassa, ja tavallisesti vaaran läheisyys sekä
tietoisuus omasta vallasta vaikutti edullisesti hänen käytökseensä.
"Sallikaa minun kysyä", hän virkkoi, "millä olemme ansainneet moiset
tervetuliaiset syntymäkaupungiltamme!"

Vanhempi molemmista upseereista vastasi, etteivät linnakkeet olleet
laukaisseet tykkejään, ennenkuin niitä itseään oli ammuttu. Amiraali
ei ryhtynyt väittelemään, vaan tiedusteli, mitä kaupungissa oli
tapahtunut. Kuullessaan vallankumouksesta sekä presidentin kuolemasta
hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan. Sorrenton tavoin hän
oli tuntenut Molaran pitkät ajat, ja hän oli rehellinen, avosydäminen
mies. Upseerit jatkoivat, että väliaikainen hallitus hyväksyisi
hänen laivastonsa antautumisen ja myöntäisi hänelle ja upseereille
kunnialliset ehdot. Hän esitti yhteishyvän valiokunnan antaman
valtakirjan, jonka alla oli Savrolan nimi.

De Mello pyysi jotensakin ylenkatseellisesti miestä puhumaan
vakavasti.

Upseeri huomautti, ettei laivasto surkeassa tilassaan voinut antautua
toistamiseen kujanjuoksuun patterien keskitse, vaan näännytettäisiin
nälkään.

Tähän De Mello vastasi, että sataman suun linnakkeet olivat
samanlaisessa tilassa, koska hänen tykkinsä hallitsivat nyt sekä
aallonmurtajaa että kallioniemekettä. Myöskin hän vakuutti, että
hänellä oli aluksillaan kuuden viikon muonavarat, ja lisäsi, että
hänen arvelunsa mukaan ampumavarojenkin pitäisi riittämän.

Hänen etuuksiaan ei kielletty. "Epäilemättä, herra amiraali",
sanoi upseeri, "teidän vallassanne on tehdä suuria palveluksia
väliaikaiselle hallitukselle sekä vapauden ja oikeuden asialle."

"Tätä nykyä", vastasi amiraali kuivasti, "näkyy oikeuden asia
tarvitsevan minun tukeani".

Tähän upseerit eivät keksineet muuta vastausta kuin että he olivat
taistelleet vapaan parlamentin puolesta ja aikoivat toteuttaa
aikeensa.

Amiraali teki pari kierrosta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan. "Minun
ehtoni ovat seuraavat", hän selitti lopulta. "Salaliiton johtaja --
se teidän Savrolanne -- on heti luovutettava minun valtaani ja hänen
on tuomioistuimen edessä vastattava murhasta ja kapinasta. Mihinkään
neuvotteluihin en ryhdy, ennenkuin tämä on tapahtunut. Ellei tätä ole
tehty ennen kello kuutta huomisaamuna, alan pommittaa kaupunkia ja
jatkan sitä, kunnes ehtoihini on suostuttu."

Molemmat upseerit syyttivät moista tekoa raakamaisuudesta ja
vihjasivat siihen suuntaan, että hän joutuisi vielä vastaamaan
pommeistaan. Amiraali kieltäytyi pohtimasta sitä kysymystä tai
ottamasta huomioon muita ehtoja. Koska osoittautui mahdottomaksi
vaikuttaa häneen, palasivat upseerit maihin purrellaan. Kello oli
nyt neljä. Niin pian kuin tämä uhkavaatimus tehtiin tiettäväksi
raatihuoneeseen kokoontuneelle yhteishyvän valiokunnalle, syntyi
siellä melkoinen hämminki. Pommiajatus oli peräti vastenmielinen
pyyleville porvareille, jotka olivat liittyneet kapinalliseen
puolueeseen heti kun kävi ilmi, että se pääsisi voitolle. Varsin
epämiellyttävä se oli myöskin sosialisteista, sillä vaikka he
hyväksyivätkin dynamiitin käytön toisia vastaan, ei heillä kuitenkaan
ollut halua tutustua mieskohtaisesti vaarallisiin räjähdysaineisiin.

Upseerit tekivät selkoa kohtauksesta ja amiraalin vaatimuksista.

"Ja jos me kieltäydymme suostumasta niihin?" tiedusti Savrola.

"Silloin hän ryhtyy ampumaan kello kuudelta huomisaamuna."

"No niin, hyvät herrat, meidän täytyy purra hammasta ja kestää sekin
löyly. Eivät he uskalla ampua koko varastoaan tyhjiin, ja niin pian
kuin he huomaavat meidän pysyvän päätöksessämme, he antavat kyllä
perään. Naiset ja lapset ovat turvassa kellareissa, ja mahdollisesti
saamme jonkin linnakkeen tykeistä kohdistetuksi satamaan." Se ei
synnyttänyt mitään innostusta. "Siitä tulee kallis leikki."

"Onhan sitä helpompiakin keinoja", virkkoi muuan sosialistien
edustajista merkitsevästi pöydän päästä.

"Mitä te siis ehdotatte?" kysyi Savrola katsoen häneen kiinteästi;
mies oli ollut Kreutzen läheisimpiä kannattajia.

"Tarkoitan sitä, että kävisi huokeammaksi, jos kapinan johtaja
uhrautuisi yhteiskunnan puolesta."

"Se on teidän mielipiteenne; haluan saada kuulla valiokunnan
ajatuksen asiasta." Kuului huutoja "Ei! Ei!" ja "Hyi häpeä!" usealta
taholta. Muutamat vaikenivat; mutta ilmeisesti Savrolalla oli
enemmistö puolellaan. "Hyvä on", hän virkkoi terävästi; "yhteishyvän
valiokunta ei katso voivansa hyväksyä arvoisan jäsenensä ehdotusta.
Hänet on äänestetty kumoon" -- tällöin hän tuijotti tiukasti mieheen,
joka kalpeni -- "kuten tavallisesti käy sivistyneiden ihmisten
keskuudessa."

Toinen mies nousi seisomaan pitkän pöydän päässä. "Kuulkaapas nyt",
hän sanoi karkeasti, "jos meidän kaupunkimme onkin heidän armoillaan,
niin onhan meillä panttivankeja. Meillä on kolmekymmentä noista
papukaijoista, jotka tappelivat aamulla meitä vastaan; lähetetään
amiraalille sana, että me ammumme yhden jokaiselta pommilta, minkä
hän lennättää kaupunkiin."

Kuului hyväksymisen mutinaa. Moni kannatti ehdotusta siitä syystä,
ettei luullut tarvittavan koskaan toteuttaa sitä, ja kaikki halusivat
estää pommitusta. Savrolan suunnitelma oli kyllä viisas, mutta
tuskallisen tuhoisa. Ilmeisesti tämä uusi ehdotus herätti suosiota.

"Se ei voi tulla kysymykseenkään", virkkoi Savrola.

"Miksi ei?" kysyivät useat äänet.

"Siksi että nämä upseerit antautuivat määrätyin ehdoin, eikä
tasavalta rupea teurastamaan syyttömiä."

"Äänestetäänpä siitä", sanoi mies.

"Minä vastustan äänestystä. Tällaisesta asiasta ei voi väitellä;
tässä on kysymys oikeasta ja väärästä."

"Kannatan siitä huolimatta äänestystä."

"Niin minäkin", huusivat useat.

Äänestystä jatkui. Renos kannatti Savrolaa laillisista syistä;
upseerien asia ei kuulunut heidän tuomiovaltaansa, hän selitti. Godoy
pidättyi äänestämästä. Ehdotus hyväksyttiin yhdelläkolmatta äänellä
seitsemäätoista vastaan. Tulosta tervehdittiin hurraa-huudoin.
Savrola kohautti hartioitaan. "Se on aivan mahdotonta, se ei käy
päinsä. Olemmeko muuttuneet raakalaisiksi tänä aamuna?"

"Onhan olemassa toinen vaihtoehto", sanoi Kreutzen ystävä.

"Niin onkin, ja sen minä valitsisin ilomielin, ennenkuin antaisin
tämän suunnitelman toteutua. Mutta", matalalla, uhkaavalla äänellä,
"ensin annetaan kansan lausua mielipiteensä, ja silloin minä saanen
tilaisuuden osoittaa sille meidän todelliset vihollisemme".

Mies ei vastannut tähän ilmeiseen uhkaukseen; muiden tavoin hänkin
pelkäsi suuresti Savrolan voimakasta valtiasluonnetta sekä sitä
valtaa, mikä tällä oli alhaisonkin keskuudessa. Äänettömyyden
katkaisi Godoy, joka sanoi, että valiokunta oli jo ratkaissut asian.
Sen vuoksi lähetettiin amiraalille kirjelmä, jossa ilmoitettiin,
että vangitut sotilaat ammuttaisiin, jos hän ryhtyisi kaupunkia
pommittamaan. Jonkin ajan kuluttua kokous päättyi.

Savrola jäi jälkeen katsellen, kuinka jäsenet verkalleen poistuivat
keskenään haastellen. Sitten hän nousi ja astui pieneen huoneeseen,
jota hän oli käyttänyt virastonaan. Hänen mielensä oli peräti
masentunut. Vähäisyydestään huolimatta haava tuotti hänelle tuskaa;
mutta vieläkin pahempaa oli se, että hän havaitsi vihamielisten
voimien sekaantuneen työhönsä; hänen valtansa puolueen keskuudessa
alkoi vähetä. Hän oli ollut korvaamaton, niin kauan kuin voitto
näytti vielä epävarmalta; nyt valmistuttiin jatkamaan työtä hänen
avuttaan. Hän muisteli kaikkea, mitä sinä päivänä oli kokenut,
kauheata yöllistä kohtausta, kiihtymystä ja levottomuutta taistelun
kestäessä, aukiolla sattunutta omituista elämystä ja sitten kaiken
lopuksi tätä vakavaa asiaa. Mutta hän oli jo tehnyt varman päätöksen.
De Mellon hän tunsi kyllin hyvin arvatakseen, minkä vastauksen tämä
lähettäisi. "He ovat sotilaita", hän sanoisi; "heidän täytyy uhrata
henkensä, jos se on välttämätöntä. Ei yhdenkään sotavangin pitäisi
toivoa ystäväinsä tinkivän hänen hyväkseen. Heidän ei olisi pitänyt
antautua." Hän saattoi kuvitella, kuinka pelko pommituksen alkaessa
muuttuisi julmuudeksi ja väkijoukko toteuttaisi uhkauksen, minkä
johtajat olivat lausuneet. Tapahtui mitä hyvänsä, tämän asian ei
voinut antaa jatkua edelleen. Hän soitti kelloa. "Pyytäkää sihteeriä
saapumaan tänne", hän virkkoi palvelijalle. Mies poistui ja palasi
hetken kuluttua seurassaan Miguel. "Kuka nyt on vankilan johtajana?"

"En luule, että siellä on vaihdettu virkamiehiä; he eivät ole
ottaneet laisinkaan osaa vallankumoukseen."

"Hyvä, kirjoittakaa johtajalle määräys, että hänen on lähetettävä
sotavangit, iltapäivällä tuodut upseerit, suljetuissa vaunuissa
rautatienasemalle. Heidän on oltava siellä kello kahdeksan tänä
iltana."

"Aiotteko päästää heidät vapaiksi?" kysyi Miguel silmät suurina.

"Aion lähettää heidät turvalliseen paikkaan", vastasi Savrola
kaksimielisesti.

Miguel alkoi kirjoittaa määräystä sen enempää puhumatta. Savrola
otti käteensä pöytäpuhelimen torven ja soitti rautatienasemalle.
"Ilmoittakaa liikennepäällikölle, että haluan puhutella häntä. --
Liikennepäällikkökö? -- Yhteishyvän valiokunnan presidentti --
kuulitteko? Toimittakaa kello kymmeneksi tänä iltana ylimääräinen
juna, jossa on tilaa kolmellekymmenelle hengelle. Pitäkää rata
vapaana aina rajalle asti -- niin -- rajalle asti."

Miguel kohotti nopeasti katseensa kirjoituksestaan, mutta ei sanonut
mitään. Vaikka hän olikin hylännyt presidentin huomatessaan tämän
joutuneen häviölle, vihasi hän silti Savrolaa sydämensä pohjasta.
Hänen mieleensä juolahti muuan ajatus.



XXII LUKU

Elämä palkitsee


Paljon oli ennättänyt tapahtua, vaikka oli kulunut vain muutama tunti
siitä kun Savrola lähti asunnostaan kiiruhtaakseen raatihuoneelle.
Se monimutkainen salaliitto, joka oli monen kuukauden ajan kytenyt
kaikessa hiljaisuudessa, oli yht'äkkiä leimahtanut ilmi tuleen
maailman näyttämöllä ja vaikuttanut kansoihin sähköiskun lailla.
Koko Eurooppa oli hämmästyneenä saanut kuulla siitä äkillisestä ja
hirvittävästä mullistuksesta, mikä muutamassa tunnissa oli kukistanut
hallituksen, joka oli viiden vuoden ajan vallinnut Lauraniassa.
Taistelussa, joka oli raivonnut koko yhdeksännen päivän syyskuuta,
oli saanut surmansa tai haavoittunut lähes neljätoistatuhatta henkeä.
Aineellinen vahinko oli ollut suunnaton. Senaatti oli liekeissä,
palatsi oli tuhottu; roskaväki ja kapinoitsijat olivat ryöstäneet
putipuhtaiksi nämä molemmat rakennukset ja sen lisäksi vielä useita
myymälöitä ja yksityisasuntoja. Tuli kyti yhä vielä useissa osissa
kaupunkia; monessa kodissa oli tyhjiä paikkoja ja itkeviä naisia;
kaduilla keräilivät ambulanssit ja puhdistuslaitoksen ajurit
ruumiita. Se oli ollut kohtalokas päivä valtion aikakirjoissa.

Ja koko tämän hirvittävän ajan Lucil oli odottanut kuunnellen
kiväärien räiskettä, joka kajahteli toisinaan etäisenä ja
katkonaisena, toisinaan lähempää ja yhtämittaisena; se muistutti
raivostuneen jättiläisen ääntä, joka milloin aleni äreäksi murinaksi,
milloin yltyi äänekkääksi herjausryöpyksi. Hän oli kuunnellut
murheellisena ja jännittyneenä, kunnes se hukkui tykkien kaameaan
jyminään. Aika ajoin vanha emännöitsijä koetti häntä lohdutella
valmistelemalla aineellista hyvää -- keittoa, piiraita ja muuta
sellaista -- ja näiden proosallisten toimitusten väliajoilla Lucil
koetti ylentää mieltään rukoilemalla. Kello neljään saakka, jolloin
hän sai Savrolalta tiedon palatsissa tapahtuneesta murhenäytelmästä,
hän ei ollut uskaltanut liittää tämän nimeä pyyntöihinsä; mutta siitä
pitäen hän rukoili armeliasta sallimusta pelastamaan tuon rakastetun
miehen hengen. Molaraa hän ei surrut; hirvittävä ja julma oli tämän
kuolema, mutta Lucil ei voinut tuntea menettäneensä mitään; kuitenkin
ajatus, että presidentti oli surmattu hänen tähtensä, täytti hänen
sydämensä kamalalla syyllisyyden pelolla. Jos niin oli laita, silloin
oli muuri murrettu vain antaakseen tilaa toiselle. Psykologi saattoi
kyynillisesti vakuuttaa, että väkivalta ja kuolema olivat ainoat
esteet, jotka nyt enää voivat hillitä hänen kiintymystään Savrolaan,
sillä ennen kaikkea hän rukoili tämän paluuta, jotta ei jäisi
ypöyksin maailmaan.

Rakkaus tuntui nyt ainoalta, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle, mutta
se teki elämän todellisemmaksi, voimakkaammaksi väriltään kuin noina
kylminä päivinä, jotka hän oli viettänyt keskellä palatsin loistoa,
valtaa ja ihailua. Hän oli löytänyt, mitä häneltä oli puuttunut,
ja samoin oli hänen ystävänsäkin. Lucilista tuntui ikäänkuin
nousevan päivän säde olisi osunut kristallisärmiön sateenkaareen tai
värittänyt vuoren lumihuipun rusohohteelle, kullalla ja purppuralla.
-- Savrolassa oli rakkauden hurja hehku saattanut kunnianhimon
tasaiset sinervät liekit näkymättömiksi. Ihmissielu joutuu maailman
sulatusmuotissa monen jalostavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tunsi
mielessään ja ajatustavassaan tapahtuneen muutoksen; hän ei enää
heiluttaisi hattuaan sallimukselle, rohkeuteensa hän oli nyt lisännyt
varovaisuuden. Siitä hetkestä pitäen, jolloin hän oli nähnyt tuon
kurjan, inhottavan ruumiin virumassa palatsin portailla, hän oli
tuntenut uusien voimien rupeavan vaikuttamaan elämässään. Toiset
harrastukset, toiset toiveet, toiset pyrkimykset olivat vallanneet
hänen mielensä. Hän etsiskeli entisestä eroavia ihanteita ja uutta
onnellisuuden muotoa.

Perin uupuneena hän kulki tietään asunnolleen. Kuluneet neljäkolmatta
tuntia olivat olleet yhtämittaista suunnatonta jännitystä, ja
nyt hän tunsi tulevaisuuteensakin nähden suurta levottomuutta.
Toimenpide, johon hän oli ryhtynyt kumotessaan valiokunnan päätöksen
ja lähettäessään vangit ulkomaille, oli sellaisia tuloksia, joita
hän ei voinut oikein arvostaa. Hän oli vakuuttunut siitä, että
toisin ei voinut menetellä; eikä hän välittänyt seurauksistakaan
sanottavasti, mikäli oli kysymys vain hänestä itsestään. Hän ajatteli
Moret'ta -- urheaa, äkkipikaista Moret-poloista, joka oli luullut
saavansa maailman tolalleen yhdessä ainoassa päivässä. Moisen ystävän
menettäminen oli ollut hänelle raskas tappio, sekä yksityisesti että
valtiollisesti. Kuolema oli riistänyt häneltä ainoan epäitsekkään
ihmisen, ainoan johon hän saattoi turvautua hädän hetkellä. Hänen
sielunsa täytti väsymys, inho koko kamppailua kohtaan, halu saada
rauhaa. Päämäärä, jonka hyväksi hän oli niin kauan kamppaillut, oli
melkein saavutettu, mutta nyt se näytti vähäarvoiselta, nimittäin
Lucilin rinnalla.

Vallankumouksellisena hän oli jo ammoin järjestänyt omaisuussuhteensa
sellaisiksi, että saattoi tulla toimeen vieraassa maassa, jos hänen
täytyi paeta Lauraniasta; ja nyt hänen mielensä valtasi voimakas
halu poistua täältä kamppailun ja verilöylyn näyttämöltä ja lähteä
elämään yhdessä sen ihanan naisen kera, joka häntä rakasti. Hänen
ensimmäinen velvollisuutensa oli tosin järjestää hallitus sen sijaan,
jonka hän oli kumonnut. Mutta ajatellessaan karkeasyisiä edustajia,
viranpyydystäjäin halpamaista, matelevaa joukkoa, heikkoja,
epäröiviä, arkoja virkaveljiään, tuntui hänestä melkein siltä,
ettei välittäisi yrittääkään; niin suuri oli muutos, jonka muutamat
tunnit olivat aiheuttaneet tässä päättäväisessä ja yritteliäässä
miehessä. Lucil nousi häntä vastaan, kun hän astui sisään. Kohtalo
oli todellakin ajanut heidät yhteen, sillä Lucililla ei ollut mitään
muuta toivoa elämässään eikä ainoatakaan ihmistä, jonka puoleen
hän olisi voinut kääntyä apua saadakseen. Ja kuitenkin hän katsoi
tulijaan kauhu katseissaan.

Savrolan valpas mieli arvasi hänen epäilyksensä. "Koetin pelastaa
hänet", hän selitti, "mutta tulin liian myöhään vaikka haavoituinkin
koettaessani pyrkiä perille oikotietä."

Lucil huomasi hänen sidotun käsivartensa ja silmäili häntä rakkautta
uhkuen. "Halveksitko minua suurestikin?" hän kysyi.

"En", Savrola vastasi; "minä en naisi jumalatarta".

"Enkä minä filosofia", virkkoi Lucil.

Sitten he suutelivat toisiaan, ja siitä pitäen heidän keskinäinen
suhteensa oli mitä yksinkertaisin.

Mutta päivän ponnistuksista huolimatta Savrolalla ei ollut aikaa
levätä. Paljon oli tehtävää, ja kaikkien niiden lailla, joiden
on raadettava suunnattomalla voimalla lyhyt aika, hän turvautui
lääkkeiden apuun. Hän kävi pienen kaapin luo huoneen nurkkaan ja
kaatoi itselleen väkevää lääkettä, joka korvaisi unen ja antaisi
hänelle uutta tarmoa ja kestävyyttä. Sitten hän istuutui ja alkoi
kirjoitella määräyksiä ja ohjeita sekä merkitä nimeään lukemattomiin
papereihin, jotka hän oli tuonut kerallaan raatihuoneelta. Nähdessään
hänen syventyneen työhön Lucil vetäytyi omaan huoneeseensa.

Kello oli yhden tienoissa aamulla, kun ovikelloa soitettiin. Muistaen
vanhan hoitajattarensa Savrola riensi alas ja avasi itse oven. Sisään
astui Tiro siviilipuvussa. "Olen tullut varoittamaan teitä", hän
selitti.

"Mistä?"

"Joku on ilmoittanut valiokunnalle, ette te olette vapauttanut
vangit. Ne pitävät ylimääräistä kokousta. Luuletteko voivanne pitää
ne aisoissa?"

"Tuhat tulimmaista", virkkoi Savrola miettiväisenä. Hetkisen kuluttua
hän lisäsi sitten: "Minä lähden sinne."

"Tien varrelle on aina rajalle asti järjestetty hevosia", sanoi
luutnantti. "Presidentti käski minun toimittaa ne siltä varalta, että
hän haluaisi lähettää hänen armonsa pois täältä. Jos päätätte luopua
leikistä, niin voitte paeta niitä käyttämällä; ne ovat tilatut minun
nimeeni."

"En tarvitse niitä", vakuutti Savrola. "Olette varsin ystävällinen
ajatellessanne sitä; mutta minä olen vapauttanut tämän kansan
tyrannista, ja nyt on koetettava vapauttaa se omasta itsestään."

"Te olette pelastanut toverieni hengen", sanoi nuorukainen; "voitte
luottaa minuun."

Savrola katsahti vieraaseensa, ja hänen mieleensä juolahti
muuan ajatus. "Nuo hevoset tilattiin kuljettamaan hänen armonsa
puolettomaan paikkaan; parasta olisi käyttää niitä siihen. Tahdotteko
saattaa häntä?"

"Onko hän tässä talossa?" kysyi luutnantti.

"On", vastasi Savrola karskisti.

Tiro nauroi, se ei herättänyt hänessä vähintäkään paheksumista. "Opin
joka päivä tuntemaan politiikkaa yhä enemmän", hän sanoi.

"Teette minulle vääryyttä", vakuutti Savrola; "mutta suostutteko
siihen, mitä pyysin?"

"Tietysti; milloin on lähdettävä?"

"Milloin voitte?"

"Toimitan matkavaunut tänne puolessa tunnissa."

"Tehkää niin", virkkoi Savrola. "Olen teille kiitollinen. Me olemme
kokeneet yhtä ja toista yhdessä."

He puristivat lämpimästi toistensa kättä, ja luutnantti poistui
vaunuja hankkimaan.

Savrola lähti yläkerrokseen, kolkutti Lucilin ovelle ja ilmoitti
tälle suunnitelmansa. Lucil rukoili häntä lähtemään mukaan.

"Toivon sydämestäni, että voisin niin tehdä", Savrola vakuutti;
"olen kyllästynyt tähän; mutta olen velvollinen kestämään loppuun
asti. Valta ei enää houkuttele minua. Tulen heti kun asiat ovat
järjestetyt, ja sitten voimme mennä naimisiin ja elää koko
loppuikämme onnellisina."

Mutta tässä eivät auttaneet kyynilliset rupattelut eivätkä
järkisyytkään. Lucil kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja rukoili
kiihkeästi, ettei Savrola häntä hylkäisi. Se oli ankara koetus.
Lopulta hän tempautui vapaaksi tuska sydämessään, pani hatun päähänsä
ja lähti raatihuoneelle.

Matkaa oli kilometrin verran. Hän oli kulkenut lähes puolitiehen,
kun kohtasi kapinallisten vartion, jota johti muuan upseeri. He
vaativat häntä pysähtymään. Hän painoi hatun silmilleen, sillä tällä
haavaa hän ei halunnut esiintyä tunnettuna. Upseeri astui esiin.
Hän oli sama haavoittunut mies, jonka Savrola oli määrännyt vankeja
saattamaan palatsin antauduttua.

"Kuinka pitkästi on matkaa Plaza San Marcolle?" hän kysyi kovalla
äänellä.

"Se on tuolla", sanoi Savrola viitaten. "Kolmaskolmatta katu on
numero."

Kapinoitsija tunsi hänet heti. "Eteenpäin mars", hän sanoi
miehilleen, ja joukko lähti liikkeelle. "Herra", hän virkkoi
Savrolalle matalalla, kiireisellä äänellä, joka ilmaisi hänen tehneen
äkillisen päätöksen, "valiokunta on antanut minulle määräyksen
vangita teidät. Se aikoo luovuttaa teidät amiraalille. Paetkaa,
vielä on aikaa. Johdan mieheni sinne kiertotietä, siten saatte
kaksikymmentä minuuttia käytettäväksenne. Paetkaa; se voi käydä
minulle kalliiksi, mutta me olemme tovereita; te sanoitte sen itse."
Hän kosketti Savrolan haavoittunutta käsivartta. Sitten hän huusi
äänekkäästi vahtimiehille: "Kääntykää tuonne oikeanpuoleiselle
kadulle, meidän on parasta laittautua pois pääkadulta, hän voisi
hiipiä tiehensä jotain sivukujaa myöten." Savrolalle hän lisäsi:
"Sieltä on tulossa muitakin, älkää vitkastelko." Ja niin sanoen hän
riensi toveriensa jälkeen.

Savrola vitkasteli hetkisen. Matkan jatkaminen merkitsi vankeutta,
kenties kuolemaa; palaaminen merkitsi turvallisuutta ja yhdyselämää
Lucilin kanssa. Jos tämä olisi tapahtunut edellisenä päivänä, silloin
hän olisi jatkanut peliä loppuun asti; mutta hänen hermonsa olivat
olleet jännityksessä liian monta tuntia -- eikä heidän välillään
ollut yhtään mitään. Hän kääntyi ja kiiruhti takaisin kotiin.

Oven edustalla odottivat matkavaunut. Luutnantti oli jo auttanut
itkevän Lucilin niihin. Savrola huusi heille.

"Olen päättänyt lähteä mukaan", hän sanoi.

"Suurenmoista!" sanoi Tiro. "Antakaa niiden sikojen leikata
toisiltaan kaula poikki; kyllä ne piakkoin heräävät järkiinsä."

Niin he lähtivät matkaan, ja kun vaunut nousivat kukkulain rinnettä
ylöspäin kaupungin toisella puolen, alkoi päivä valjeta.

"Miguel petti teidät", sanoi luutnantti; "kuulin sen raatihuoneella.
Sanoinhan minä teille, että hän kaivaisi teille kuopan. Teidän täytyy
jonakin päivänä selvittää tilinne hänen kanssaan."

"En tuhlaa koskaan kostoa moisiin kurjimuksiin", vastasi Savrola,
"sellaiset tuottavat kadotuksen itselleen."

Kukkulan laella vaunut pysähtyivät, jotta huohottavat Hevoset
saisivat hengähtää. Savrola avasi oven ja astui ulos. Viiden
kilometrin päässä, ja hänen mielestään syvällä heidän alapuolellaan,
sijaitsi nyt kaupunki, jonka hän oli jättänyt. Tulipaloista nousi
suuria savupatsaita leijaillen suunnattoman mustana pilvenä
aamunkoiton kuulakkaassa ilmassa. Valkoisten talojen pitkien rivien
keskellä näkyi senaatin rauniot, puutarhat ja sataman vedet.
Sotalaivat kelluivat hiukan ulompana, tykit kaupunkia vastaan
suunnattuina. Näky oli hirvittävä; moiseen asemaan oli siis tuo
muinoin ihana kaupunki joutunut.

Eräästä etäisestä panssarilaivasta pöllähti valkoinen savupyörylä,
ja hetkistä myöhemmin kuului raskaan tykin loimea jymähdys. Savrola
otti esiin kellonsa, se näytti kuutta; amiraali oli pitänyt sanansa
tunnollisen täsmällisesti. Linnakkeet, joiden tykeistä moni oli yön
aikana siirretty maan puolelle, alkoivat vastata laivojen tuleen, ja
ammunta kävi yleiseksi. Uusista tulipaloista nousi verkalleen savua
yhtyäkseen mustaan pilveen, jota vastaan räjähtävät pommit loistivat
valkoisina ja keltaisia liekkejä syytävinä.

"Ja tuo", virkkoi Savrola pitkällisen äänettömyyden jälkeen, "on
minun elämäntyöni".

Hellä käsi kosketti hänen käsivarttaan. Hän kääntyi ja huomasi
Lucilin seisovan rinnallaan. Hän katseli lemmittynsä valtavaa
kauneutta ja tunsi, ettei hän kaikesta puolimatta ollut elänyt
turhaan.

Ne, joita haluttaa tutkia edelleen Lauranian tasavallan aikakirjoja,
saattavat lukea, kuinka melskeitten laannuttua kansan mieli kääntyi
uudelleen tuon mainehikkaan pakolaisen puoleen, joka oli sille
vapauden voittanut ja jonka se oli hylännyt juuri voiton hetkinä.
He voivat, halveksien ihmisten huikentelevaisuutta, lukea Savrolan
ja tämän ihanan puolison paluusta vanhaan kaupunkiin, jota hän oli
niin lämpimästi rakastanut. He saavat kuulla, että luutnantti Tiro
sai sotaisesta urheudestaan Lauranian pienen pronssiristin, jota
kunnioitetaan kautta koko maailman, että hän sai toivomuksensa mukaan
johtaa keihäsratsumiesten polo-joukkuetta Englantiin ja voitti
yhdistyneet miljoonapohatat yleismaljan loppuottelussa, että hän
palveli tasavaltaa uskollisesti kunniaa ja menestystä saavuttaen ja
kohosi lopulta armeijan ylipäälliköksi. Vanhasta hoitajattaresta he
eivät tosin saa mitään lukea, sillä sellaisiin asioihin ei historia
puutu. Mutta he saavat huomata, että Godoy ja Renos hoitivat
valtionvirkoja, jotka soveltuivat heidän kyvyilleen, ja ettei
Savrola kantanut mitään kaunaa Miguelia kohtaan, joka korvaukseksi
halpamaisesta inhottavasta luonteestaan sai elämältä yltäkyllin
menestystä.

Mutta aikakirjain sepittäjä, joka ei kohtaa sen suurempia tapahtumia
kuin koulujen, rautateiden ja kanavien avajaisjuhlia, muistelee
Gibbonin loistavaa lausetta, että historia on "hiukan enemmänkin kuin
ihmiskunnan rikosten, typeryyksien ja onnettomuuksien selostamista";
ja hän iloitsee siitä, että monen häiriön jälkeen rauha ja
onnellisuus palasivat Lauranian tasavaltaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kansa nousee" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.