Title: Markiisitar - Kertomus
Author: Sand, George
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Markiisitar - Kertomus" ***


MARKIISITAR

Kertomus


Kirj.

GEORGE SAND


Ranskankiel. suom. Timo Tuura


Kirjallisia pikkuhelmiä XXV.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



George Sand.


_George Sand_, eli kuten hänen tyttönimensä kuului _Amantine Lucile
Aurore Dupin_, syntyi Pariisissa 1804. Hänen vanhempansa olivat
luutnantti Dupin, kuuluisan sotapäällikön Moritz Saksilaisen
jälkeläinen ja eräs rahvaannainen, Sophie Delaborde. Isän puolelta peri
kirjailijatar kirjailijalahjansa ja yltiöpäisyytensä, äidinpuolelta
"rahvaan vaistoja". Suurimman osan nuoruuttaan vietti George Sand
Berrissa Nohantin maatilalla isoäitinsä hoivissa, joka vallasnainen
lämpimästi ihaili valistusajan filosofisia ja uskonnollisia
mielipiteitä. Niinpä nuori tyttö kasvoikin kaikessa mahdollisessa
vapaudessa, viettäen suurimman osan ajastaan retkeilyillä metsissä ja
takamailla. Mitään varsinaista opetusta ei hän saanut, paitsi mitä
silloin tällöin luki latinaa ja luonnonhistoriaa. Chateaubriandin
"Atala" ja Bernardin de Saint-Pierren "Paul et Virginie" olivat hänen
lempikirjojaan. -- 1817 hänet pantiin "Couvent des augustines
anglaises"-nimiseen luostarikouluun Pariisissa. Täällä valtasi hänet
jonkun ajan kuluttua haaveellinen uskonnollisuus, päättipä hän ruveta
nunnaksikin. Tuumasta olisikin ehkä tullut tosi, ellei isoäiti, joka
pelkäsi pojantyttärensä sielunterveyttä, olisi 1820 palauttanut häntä
Nohantiin. Ja nyt kuluivat tulevan kirjailijattaren päivät entiseen
tapaan: hän samoili metsissä, luki mitä käsiin sattui ja lyöttäytyi
jälleen seudun nuorison pariin, kunnes 1822 meni naimisiin berrilaisen
maatilanomistajan, herra Dudevantin kanssa.

Yhdeksän vuotta kestänyt avioliitto ei ollut onnellisimpia -- siksi
olivat aviopuolisoiden sielunlahjat ja taipumukset liian erilaiset.
Heillä oli kaksi lasta. Lopulta kävi yhdyselämä nuorelle rouvalle niin
sietämättömäksi, että hän jätti miehensä ja lähti Pariisiin aikoen
elättää itsensä kirjailulla. Tämä tapahtui 1831.

Avustettuaan jonkun aikaa "Figaro"-lehteä rupesi alkava kirjailijatar
_Jules Sandeaun_ kirjalliseksi yhtiökumppaniksi. Heidän yhteistyönsä
tulos oli romaani "Rose et Blanche", mikä ei kuitenkaan herättänyt
erikoisempaa huomiota. Paljon suuremman menestyksen saavutti hänen
yksin kirjoittamansa "Indiana", joka ensi kerran teki tunnetuksi hänen
kirjailijanimensä George Sand. Seuraavat romaanit olivat "Valentine" ja
"Lélia". Viimemainittu on tunnusmerkillisin hänen silloiselle
kumouksellisuudelleen. Hän kirjoitti sen murtuneena, uskonnollisten ja
valtiollisten seikkojen herpaisemana. Se on hurja ylistyslaulu,
intohimoinen hätähuuto suusta naisen, jonka tunteita on syvästi
loukattu ja joka maailmassa näkee vain tylyyttä ja jumalattomuutta. --
1833-34 oleskeli George Sand Italiassa Alfred de Mussetin seurassa,
joka vaikutti kehittävästi etenkin hänen muotoaistiinsa -- tästä lähin
alkoi George Sand panna enemmän huolta tekotapaan, jonka hän
ensimäisissä teoksissaan oli tarkoitusperäisyyden rinnalla
laiminlyönyt. Suhde särkyi pian jättäen syvät, häviämättömät jäljet
kumpaiseenkin asianomaiseen. Teoksessaan "Elle et lui" kuvailee George
Sand tätä suhdetta. Vaikutelmiaan etelän mailta hän kertoo kirjoissaan
"Jaques" (1834), "André" (1835), "Léone Léoni" (samana vuonna), "Simon"
(1836) ja "Lettres d'un voyageur" (1837). -- 1835 hän tutustui
asianajaja Micheliin, joka vaikutti häneen sosialistiseen suuntaan.
Teoksessa "Mauprat" (1837) on Michelin vaikutus havaittavissa ja samana
vuonna ilmestyneessä "Lettres à Marcie" hän ylistää Lamennaisin
suurpiirteistä katolilaisuutta. 1838 ilmestynyt "Spiridon" taas on
kirjoitettu George Sandin entiseen tunteisiin perustuvaan, dogmeista
riippumattomaan deistiseen henkeen. "Consuelo" 1842, "La comtesse de
Rudolstadt" (1843-45) ja "Lucrezia Floriani" ovat kirjoitetut Chopinin
vaikutuksen alaisena -- "Le compagnon du tour de France" (1840) ja "Le
meunier d'Augibault" ovat taas sosialistissävyisiä. Mainittakoon vielä
kyläkertomukset "Moyny Robin", "Melchior", "La mare au diable",
"Jeanne," "François le champi" ja "La petite Fadette". -- Georg Sand
kuoli 1876 sukutilallaan Nohantissa, missä hän oli viettänyt viimeiset
kaksikymmentä elinvuottansa.

Kävisi liian pitkäksi tässä luetella kaikkia George Sandin teoksia.
Sitäpaitsi on hänen teostensa joukossa monta taiteellisesti vähemmän
arvokastakin. Mutta on sellaisiakin, jotka yhä vieläkin tenhoavat
lukijan ja -- mikä on ihmeellisempää -- on sellaisiakin teoksia, joissa
esitetyt aatteet yhä vielä herättävät vastustusta muutamissa piireissä
-- vaikka enemmän kuin sata vuotta on kulunut kirjoittajan syntymästä.
Hänen kirjallisen toimintansa keskeisenä problemina on kysymys miehen
ja naisen suhteesta -- avioliittokysymys. Hän pohtii ja erittelee
teoksissaan avioliittoa -- ja etenkin ranskalaista lemmetöntä
sovinnaisavioliittoa. Pyrintömääräksi tapoja ja lakeja luovalle
yhteiskunnalle hän asettaa avioliiton, joka perustuu yksinomaan
ja ainoastaan rakkauteen ja molemminpuoliseen täydelliseen
ymmärtämykseen, tuomiten kaikki tästä ihanteesta poikkeavat avioliitot
epäsiveellisiksi, yksilöitä alentaviksi ja yhteiskunnalle
vahingollisiksi. Tästä oli luonnollinen johtopäätös, ettei avioliitto
saanut olla purkamaton, sillä eihän ihminen voi mennä takaukseen
tunteittensa kestäväisyydestä. Päinvastoin piti George Sand paljon
kokeneena naisena elämänkestävää rakkautta vain erinomaisen suotuisten
olosuhteitten tuloksena. Hänelle oli rakkaus taivainen liekki, joka on
lähtöisin Jumalasta ja joka valtaa ihmisen ilman hänen omaa syytään ja
myös jättää hänet tahdosta riippumatta, ihmisen voimatta vangita sitä
hetkeksikään lakisäännöksillä tai tapojen vaatimuksilla.



Markiisitar.



I.


Markiisitar de R---- ei ollut erittäin henkevä, vaikkakin on
kirjallisuudessa totuttu siihen, että vanhojen naisten tulee olla
säkenöivän älykkäitä. Hänen tietämättömyytensä kaikista niistä
asioista, joita ei osanotto seuraelämään ollut hänelle ilmaissut, oli
tavaton. Vielä vähemmän oli hänellä tuota erikoisen hienotunteista
esiintymistapaa, tuota täydellistä ihmistuntemusta, tuota ihmeteltävää
tahtia, joka, kuten kerrotaan, on ominaista paljon kokeneille naisille.
Hän oli päinvastoin ajattelematon, kiivas, suorapuheinen, vieläpä
toisinaan kyynillinenkin. Hän kumosi täydellisesti kaikki ajatukseni
entisen hyvän ajan markiisittaresta. Ja kuitenkin kaikitenkin oli hän
markiisitar ja oli elänyt Ludvig XV:n hovissa. Mutta koska hän siihen
aikaan oli ollut poikkeusluonne, niin pyydän, ettette hänen tarinaansa
pidä vakavana tutkielmana aikakauden tavoista. Minusta on kaikkina
aikoina ollut niin vaikeata tuntea hyvin ja kuvata hyvin yhteiskuntaa,
etten lainkaan aijo siihen ryhtyä. Rajoitun kertomaan erinäisistä
sellaisista tapahtumista, jotka perustuvat kaikkien aikojen ja kaikkien
yhteiskuntakerrosten ihmisten välisiin eittämättömiin myötätunnon
ilmauksiin.

Tämän markiisittaren seura ei ollut milloinkaan tarjonnut minulle
suurta viehätystä. Minusta ei hänessä ollut muuta merkillistä kuin
tavaton muisti, jonka hän oli säilyttänyt nuoruutensa päiviltä ja
miehevä selvyys, jolla hän kertoi muistoistaan. Muuten unohti hän,
kuten kaikki vanhukset, eiliset asiat eikä välittänyt muista kuin
sellaisista tapahtumista, jotka suoranaisesti vaikuttivat hänen
kohtaloonsa.

Hän ei ollut tuollainen viehättävä kaunotar, jonka kauneus ei ole
loistava eikä säännöllinen ja joka ei saata olla henkevyyttä vailla.
Sellaisen naisen on pakko olla henkevä näyttääkseen yhtä kauniilta
kuin ne, jotka ovat kauniimpia. Markiisitar sitävastoin oli
onnettomuudekseen ollut kiistämättömän kaunis. Olen nähnyt vain yhden
hänen muotokuvansa, jonka hän vanhojen naisten turhamaisuudella oli
ripustanut huoneensa seinälle kaikkien katseltavaksi. Hän oli kuvattu
siinä metsänhaltijattareksi, jolla oli tiikerintaljaa jäljittelevä
satiiniliivi, pitsihihat, santelipuinen jousi ja helmistä tehty
puolikuu käherretyillä hiuksilla. Se oli kaikesta huolimatta ihailtava
maalaus ja etenkin ihailtava nainen: pitkä, solakka, tumma,
mustasilmäinen, vakava- ja jalopiirteinen, suu punainen ja kädet
sellaiset, että ne olivat saattaneet Lamballen ruhtinattaren
epätoivoon. Ilman pitsejä, satiinia ja puuteria olisi hän todellakin
ollut yksi noita ylpeitä ja kepeitä keijukaisia, joita kuolevaiset
näkevät metsien kätköissä ja vuorten rinteillä, tullen rakkaudesta ja
kaihosta hulluiksi.

Markiisittarella ei ollut kuitenkaan ollut paljon seikkailuja. Oman
tunnustuksensa mukaan oli häntä pidetty typeränä. Sen ajan veltostuneet
miehet rakastivat vähemmin kauneutta sen itsensä vuoksi kuin keimailun
kiihoitusten vuoksi. Monin verroin vähemmin ihaillut naiset olivat
riistäneet häneltä kaikki hänen ihailijansa ja kumma kyllä ei hän
tuntunut suuresti siitä piittaavan. Siitä, mitä hän katkonaisesti oli
kertonut elämästään, päätin, ettei hänen sydämensä ollut milloinkaan
ollut nuori ja että kylmä itsekkäisyys oli tukahuttanut kaikki muut
sielunkyvyt. Kuitenkin näin hänen ympärillään vanhukselle kylläkin
lämpimiä ystäviä: hänen lapsenlapsensa hellivät häntä ja hän teki
salaisuudessa hyvää, mutta koskei hän kerskaillut periaatteilla ja
tunnusti, ettei milloinkaan ollut rakastanut rakastajaansa kreivi de
Larrieuxia, en voinut keksiä muuta selitystä hänen luonteelleen.

Eräänä iltana näin hänet tavallista puheliaampana. Hänen ajatuksensa
olivat surunvoittoiset.

-- Rakas lapsi, sanoi hän, kreivi de Larrieux on juuri kuollut
luuvaloon. Se on suuri suru minulle, joka kuusikymmentä vuotta olin
hänen ystävättärensä. Ja sitten on niin peloittavaa nähdä kuinka
ihmisiä kuolee! Eihän se ole ihme, hänhän oli niin vanha!

-- Kuinka vanha hän olikaan? kysyin minä.

-- Kahdeksankymmentäneljä vuotta. Minä olen kahdeksankymmentä, -- mutta
minä en ole sairaaloinen niinkuin hän, minä saatan toivoa eläväni
vanhemmaksi kuin hän. Yhdentekevää, tänä vuonna on useita ystäviäni
mennyt manalle, ja vaikka kuvitteleekin olevansa nuorempi ja vahvempi,
niin ei voi häätää pelkoa nähdessään aikalaisensa kuolevan.

-- Siis, sanoin minä, siinäkö on kaikki kaipaus, minkä te uhraatte
tuolle Larrieux-raukalle, joka kuusikymmentä vuotta on teitä
jumaloinut, hänelle, joka milloinkaan ei lakannut tuskittelemasta
teidän kylmyyttänne ja joka ei milloinkaan menettänyt rohkeuttaan.
Siinä oli kerrassaan rakastajan esikuva! Sellaisia miehiä ei enää
synny.

-- Joutavia, sanoi markiisitar kylmästi hymyillen, miesparalla oli
kiihko valitella ja kuvitella itsensä onnettomaksi. Hän ei ollut sitä
lainkaan, sen tietää jokainen.

Nähdessäni markiisittaren olevan juttutuulella, ahdistin häntä
kysymyksillä kreivi de Larrieuxista ja hänestä itsestään. Tässä se
omituinen vastaus, jonka sain:

-- Rakas lapseni, tiedän hyvin, että pidätte minua hyvin tyly- ja
vaihtelevaluonteisena henkilönä. Voi olla niin. Päättäkää itse: kerron
teille koko tarinani, tunnustan teille asioita, joita en ole vielä
milloinkaan kenellekään paljastanut. Te, joka olette ennakkoluulottoman
ajan lapsi, pidätte minua ehkä vähemmän syyllisenä kuin itse pidän
itseäni. Mutta olkoon mielipiteenne minusta mikä tahansa, niin minä en
kuole ilman että joku ihminen on tuntenut minut oikein. Ehkä saan
teiltä myötätunnon osoituksen, joka lieventää muistojeni suruisuutta.
-- Minut kasvatettiin Saint-Cyrissa. Siellä saamani loistava
kasvatus kantoi todenteolla hyvin vähän hedelmiä. Läksin sieltä
kuusitoistavuotisena mennäkseni naimisiin markiisi de R----n kanssa,
joka oli neljänkymmenen vuotias. En uskaltanut valittaa, sillä kaikki
onnittelivat minua tämän edullisen avioliiton johdosta ja kaikki
varattomat tytöt kadehtivat osaani.

En ole milloinkaan ollut kovin älykäs -- siihen aikaan olin suorastaan
typerä. Luostarikasvatus oli saanut aikaan, että ennestäänkin hitaat
luonnonlahjani turtuivat. Minä jätin luostarin yksinkertaisen
viattomana -- ominaisuus, mikä aivan väärin luetaan meille ansioksi ja
mikä usein turmelee koko elämän onnen.

Kokemus, jonka sain kuusikuukautisessa avioliitossa, kohtasi todella
niin kehittymättömän älyn, ettei siitä ollut minulle mitään hyötyä.
Opin epäilemään itseäni -- en tuntemaan elämää. Astuin seuraelämään
aivan nurinkurisin ajatuksin ja ennakkoluuloin, joiden vaikutusta ei
koko elämäni ole voinut hävittää.

Kuudentoista ja puolen vuoden vanhana olin leski. Anoppini, joka
luonteenpuutteeni vuoksi oli mieltynyt minuun, kehoitti minua menemään
uusiin naimisiin. On totta, että olin raskaana ja että mitätön
leskiosuuteni palautuisi mieheni suvulle siinä tapauksessa, että
hankkisin isäpuolen hänen perilliselleen. Suruaikani päätyttyä minut
siis vietiin seuraelämään ja siellä minut ympäröitiin ihailijoilla.
Olin siihen aikaan kauneuteni täydessä kukoistuksessa ja kaikkien
naisten tunnustuksen mukaan ei ollut ainoatakaan, jonka kasvoja ja
vartaloa olisi voinut verrata minun kasvoihini ja vartalooni.

Mutta puolisoni, tuo vanha ja veltostunut elostelija, joka ei ollut
milloinkaan tuntenut minua kohtaan muuta kuin ivallista halveksumista,
oli istuttanut minuun sellaisen vastenmielisyyden avioliittoa kohtaan,
etten milloinkaan aikonut suostua sitoutumaan uusiin siteisiin.
Tietämättömyydessäni elämästä kuvittelin, että kaikki miehet olivat
samanlaisia, että kaikilla olisi samallainen kova sydän, samallainen
säälimätön ivallisuus, samallaiset kylmät ja loukkaavat hyväilyt, jotka
niin suuresti olivat minua nöyryyttäneet. Niin lyhytnäköinen kuin
olinkin, olin vallan hyvin ymmärtänyt, että mieheni harvat
hellyydenpuuskat olivat vain kohdistuneet kauniiseen naiseen --
sieluaan ei hän niihin pannut. Lopulta olin hänen silmissään
tyhmeliini, jota hän julkisuudessa häpesi, ja jota hän ei olisi
tahtonut tunnustaa vaimokseen.

Tämä elämäni onneton alku vapautti minut ainaiseksi harhaluuloistani.
Sydämeni, jolle sellainen kylmyys ei kukaties ollut luonnollista,
kutistui kokoon ja panssaroitsi itsensä epäluuloisuudella. Tunsin
miehiä kohtaan vastenmielisyyttä ja inhoa. Heidän kunnioituksensa
loukkasi minua, minun silmissäni olivat he vain roistoja, jotka
tekeytyivät orjiksi päästäkseen tyranneiksi. Vannoin heille ikuista
vastenmielisyyttä ja vihaa.

Kun ihminen ei tunne tarvetta olla siveä, ei hän ole sitä, siinä syy
miksi minä ankarine tapoineni en ollut siveellinen. Kuinka surinkaan
sitä, etten voinut sellainen olla, kuinka kadehdinkaan tuota
siveellistä ja uskonnollista voimaa, joka lannistaa intohimot ja
värittää elämän -- omani oli niin kylmä ja tyhjä! Mitä olisinkaan
antanut intohimoista, joita minun olisi pitänyt masentaa, taistelusta,
joka minun olisi pitänyt taistella! Mitä olisinkaan antanut, jos olisin
voinut laskeutua polvilleni ja rukoilla kuten ne nuoret naiset, joiden
näin luostarista lähdettyään pysyvän muutaman vuoden siveinä maailmassa
jumalanpelvon ja lujuuden avulla! Mitä oli minulla poloisella
maanpäällä tekemistä? Pukeutua, näyttää itseäni ja kärsiä ikävää.
Minulla ei ollut sydäntä, omantunnon nuhteita, pelkoa; suojelusenkelini
nukkui sensijaan että olisi valvonut. Pyhä neitsyt ja hänen puhtaat
pyhimyksensä eivät minulle tarjonneet lohtua eikä runollisuutta. En
tarvinnut taivaallisia suojelijoita: vaarat eivät olleet sellaisia,
että ne olisivat minua uhanneet, ja minä halveksin itseäni sen
johdosta, josta minun olisi pitänyt olla ylpeä.

Sillä minun on kerrottava teille, että syytin itseäni yhtäpaljon kuin
muita nähdessäni, että tahto olla rakastamatta oli muuttunut
kykenemättömyydeksi. Olin usein uskonut naisille, jotka kehoittivat
minua valitsemaan miehen tai rakastajan, että miesten kiittämättömyys,
itsekkäisyys ja raakuus peloitti minua. He nauroivat minulle vasten
kasvoja kun niin puhuin, ja vakuuttivat, etteivät kaikki miehet olleet
minun vanhan puolisoni kaltaisia ja että heillä oli salaisuuksia,
joiden vuoksi saattoi antaa anteeksi heidän vikansa ja puutteensa.
Tällainen puhetapa sai minut kuohuksiin, minusta oli nöyryyttävää olla
nainen ja kuulla toisten naisten niin halvasti puhuvan tunneasioista ja
nauravan kuin mielettömät, kun suuttumus kuvastui kasvoissani. Hetken
aikaa kuvittelin olevani kaikkia heitä parempi.

Ja sitten sulkeuduin kärsien itseeni; ikävä kalvoi minua. Muut elivät
täysinäistä elämäänsä, minun elämäni oli tyhjä ja hyödytön. Syytin
itseäni mielettömyydestä ja kohtuuttomista vaatimuksista, koetin uskoa,
mitä sanoivat nuo iloiset ja järkevät naiset, jotka sopivat niin hyvin
aikaansa. Sanoin itselleni, että tietämättömyys oli turmellut elämäni,
että olin hautonut haaveellisia toiveita, uneksinut uskollisista ja
erinomaisista miehistä, joita ei maailmassa ollutkaan. Sanalla sanoen,
syytin itseäni kaikista niistä vääryyksistä, joita oli minua kohtaan
tehty.

Niin kauvan kuin naiset otaksuivat minun pian omaksuvan heidän
periaatteensa, ja sen mitä he nimittivät viisaudekseen, sietivät he
minua. Moni toivoi minun kauttani tulevansa omissa silmissään itse
vähemmän syylliseksi, moni, joka oli ankarasta hyveestä liukunut
julkiseen suhteeseen, uskotteli itselleen, että minä tulisin antamaan
maailmalle esimerkin kevytmielisyydestä, joka tekisi hänen oman
kevytmielisyytensä anteeksiannettavammaksi.

Mutta kun he näkivät, etteivät nämät toiveet toteutuneetkaan, kun olin
jo kaksikymmentävuotias ja yhä vielä turmeltumaton, alkoivat he inhota
minua. He väittivät, että minä olin heidän kiivas ja ankara tuomarinsa.
He tekivät minut rakastajainsa kera naurettavaksi ja minun
valloittamiseni tuli mitä häpeällisimpien suunnitelmien ja mitä
siveettömimpien yritysten esineeksi. Ylhäiset naiset eivät hävenneet
nauraen punoa salajuonia minua vastaan ja maalla tapojen vapaudessa
ahdisteltiin minua kaikin tavoin, himolla, jonka kiihkeys muistutti
vihaa. Oli miehiä, jotka olivat luvanneet rakastajattarilleen
kesyttävänsä minut ja naisia, jotka sallivat rakastajainsa yrittää. Oli
emäntiä, jotka koettivat illallispöydän viinien avulla hämmentää
järkeni. Minulla oli ystäviä, ja sukulaisia, jotka minua koetellakseen
hankkivat minulle hyvin kauniita miehiä vaunujeni ajajiksi. Kun
viattomuudessani olin paljastanut heille sydämeni, tiesivät he varsin
hyvin, että minua ei pidättänyt uskonnollisuus eikä kunniantunto, eikä
entinen rakkaus, vaan epäluuloisuus ja vaistomainen inhontunne. He
eivät laiminlyöneet levittämästä tietoja minun luonteestani ja
ottamatta huomioon sieluni epävarmuutta ja tuskaa, väittivät he, että
minä halveksin kaikkia miehiä. Miehiä ei mikään niin suuresti loukkaa
kuin tämä tunne, he antavat ennemmin anteeksi kevytmieliset tavat ja
korskeuden. He yhtyivätkin naisten minua kohtaan tuntemaan
vastenmielisyyteen, ja etsivät seuraani vain pannakseen toimeen
kostonsa ja saadakseen minut lopultakin naurettavaan valoon. Minä näin
ivallisuutta ja teeskentelyä kaikkien otsalla ja ihmisvihani kasvoi
päivä päivältä.

Muuan älykäs nainen on tämän asian suhteen määrännyt kantansa. Hän
pysyi lujana ellei muun vuoksi niin lisätäkseen kilpailijattariensa
raivoa. Hän antautui julkisesti hartaudenharjoituksiin liittyäkseen
harvalukuisten siveiden naisten seuraan, joka tuonakin aikana toimi
kunniallisten ihmisten mielenylennykseksi. Mutta minussa ei ollut
kylliksi luonteenlujuutta seisoakseni myrskyä vastaan, joka kiihtyi
ympärilläni. Tunsin olevani hyljätty, väärinymmärretty, vihattu,
maineeni oli jo alttiina hirmuisille ja omituisille moitteille. Eräät
naiset, jotka olivat vaipuneet mitä hillittömimpään irstailuun olivat
pelkäävinään vaaraa ollessaan minun seurassani.



II.


Siihen aikaan tuli maaseudulta mies, jolla ei ollut lahjakkaisuutta,
älyä, ei ainoatakaan voimakasta tai viehättävää ominaisuutta, mutta
jolla oli minun seurapiirissäni hyvin harvinainen vilpittömyys ja
tunteiden suoruus. Olin alkanut uskotella itselleni, että minun
vihdoinkin oli, kuten tuttavani sanoivat, _valittava_. Äiti kun olin,
en voinut mennä naimisiin, ja koska en luottanut kenenkään miehen
hyvyyteen, en luullut olevani oikeutettukaan siihen. Minun oli siis
otettava rakastaja, ollakseni samalla tasolla kuin seurapiiri, johon
olin joutunut. Päätin valita tuon maaltatulleen, jonka nimi ja asema
takasi minulle kylläkin huomattavan suojeluksen. Se oli kreivi de
Larrieux.

Hän rakasti minua sielunsa vilpittömyydessä. Mutta mahtoiko hänellä
sitten olla sielua. Hän oli noita kylmiä ja arkipäiväisiä ihmisiä,
joilla ei ole edes paheen loistoa eikä valheen henkevyyttä. Hän rakasti
minua aina niinkuin mieheni oli joskus minua rakastanut. Hän näki
minussa vain kauneuden, eikä katsonut asiakseen etsiä sydäntäni.
Hänessä se ei ollut ylenkatsetta vaan kykenemättömyyttä. Jos hän olisi
minussa keksinyt kyvyn rakastaa, ei hän olisi voinut siihen vastata.

En usko, että on ollut olemassa miestä, joka olisi täydellisempi
aineenorja kuin Larrieux parka. Hän söi nautinnolla, nukkui kaikissa
nojatuoleissa ja lopun aikaa hän nuuskasi. Hän tyydytti täten aina
jotakin ruumiillista tarvetta. En usko hänellä olleen yhtäkään ajatusta
päivän mittaan.

Ennenkuin suhteemme tuli läheiseksi, tunsin ystävyyttä häntä kohtaan,
sillä vaikkei hänessä ollutkaan mitään suurta, ei hänessä ollut mitään
pahaakaan. Tästä yksinomaan johtuikin hänen paremmuutensa kaikkien
muiden rinnalla, jotka minua ympäröivät. Hänen mielistelyjään
kuunnellessani uskottelin itselleni, että hän rakentaisi rauhan minun
ja ihmiskunnan välille ja luotin hänen uskollisuuteensa. Mutta tuskin
olin antanut hänelle nuo oikeudet, joita heikot naiset eivät
milloinkaan ota takaisin, kun hän jo alkoi vainota minua eräänlaisella
sietämättömällä tungettelevaisuudella ja rajoitti kaiken hellyytensä
siihen ainoaan rakkaudenosoitukseen, jota hän osasi pitää arvossa.

Te näette, ystäväni, että olin joutunut Charybdiksesta Scyllaan. Tuo
mies, jota hyvän ruokahalunsa ja uneliaisuutensa vuoksi olin luullut
niin tyyniveriseksi, ei edes tuntenut sellaista voimakasta ystävyyttä,
jota olin toivonut hänessä kohtaavani. Hän sanoi nauraen, että hänen
oli mahdotonta tuntea ystävyyttä kaunista naista kohtaan. Ja jospa
tietäisitte, mitä hän nimitti rakkaudeksi!...

Minä en luulottele olevani luotu toisenlaisesta aineesta kuin kaikki
muut inhimilliset olennot. Nyt kun en enää ole mitään sukupuolta,
ajattelen, että olin silloin niin todellinen nainen kuin kuka toinen
tahansa, mutta että ominaisuuteni eivät päässeet kehittymään kun en
kohdannut miestä, jota olisin voinut rakastaa kyllin luodakseni
hiukkasen runollisuutta aistillisen elämän tosiasioitten ylle. Mutta
näin ollen ymmärtänette tekin, joka olette mies ja siitä syystä
vähemmin arkatuntoinen tunteissanne, inhon, joka valtaa mielen
alistuessa rakkauden vaatimuksille ymmärtämättä tarvetta... Kolmessa
päivässä tuli kreivi de Larrieux minulle sietämättömäksi.

No, niin, rakkaani, minulla ei ollut milloinkaan tarmoa riistäytyä irti
hänestä. Kuudenkymmenen vuoden ajan oli hän kidutukseni lähde ja inhoni
esine. Säälistä, heikkoudesta ja ikävyydestä olen häntä sietänyt. Alati
tyytymättömänä vastahakoisuudestani ja aina niiden esteiden
kannustamana, joita asetin hänen intohimolleen on hän rakastanut minua
kärsivällisimmällä, toivehikkaimmalla, kunnioitetuimmalla ja
ikävystyttävimmällä rakkaudella, millä mies koskaan on naista
rakastanut.

On totta, että siitä lähtien kuin sain suojelijan, oli asemani
seuraelämässä koko joukon miellyttävämpi. Miehet eivät uskaltaneet enää
minua ahdistaa, sillä kreivi oli peloittava tappelija ja hirveän
mustasukkainen. Naiset, jotka olivat ennustaneet, etten minä kykenisi
kiinnittämään miestä itseeni, näkivät harmikseen kreivin minun
kahleissani. Ja kukaties vaikutti minun kärsivällisyyteeni häntä
kohtaan osaltaan tuo turhamaisuus, joka ei salli naisen joutua hyljätyn
asemaan. Larrieux-paran olennossa ei kuitenkaan ollut paljon
ylistelemisen varaa, mutta hän oli erittäin kaunis mies, hänellä oli
sydäntä, hän osasi vaijeta aikanaan ja häneltä ei puuttunut tuota
kohtuullista itserakkautta, joka kohottaa naisen arvoa. Sen lisäksi,
että naiset eivät lainkaan ylenkatsoneet kreivin ikävää kauneutta, joka
minun silmissäni oli hänen päävikansa, hämmästytti heitä hänen minua
kohtaan osoittamansa vilpitön uskollisuus ja he julistivat hänet
rakastajain esikuvaksi. Olin siis joutunut kadehdittuun asemaan, mutta
minä vakuutan teille, että se huonosti korvasi minulle yhteiselämämme
ikävyyden. Minä kannoin sen kuitenkin kohtalooni alistuen ja pysyin
Larrieuxille moitteettoman uskollisena. Siinä näette, rakas lapseni,
olenko niin rikollinen häntä kohtaan kuin ajattelitte.

-- Ymmärrän teidät hyvin, vastasin. Minun on sanottava teille, että
surkuttelen ja kunnioitan teitä. Te olette tehnyt aikanne tavoille
todellisen uhrauksen, ja teitä vainottiin siksi, että olitte parempi
kuin nuo tavat. Jos teillä olisi ollut hiukan enemmän siveellistä
voimaa, olisitte te hyveessä löytänyt kaiken sen onnen, mitä ette
löytänyt salasuhteissa. Mutta sallikaa minun ihmetellä yhtä seikkaa,
sitä, ettette elämänne varrella kohdannut ainoatakaan miestä, joka
olisi kyennyt teitä ymmärtämään ja joka olisi ollut kelvollinen
avaamaan sydämenne todelliselle rakkaudelle. Tuleeko minun siitä
päättää, että nykyajan miehet ovat parempia kuin entisen?

-- Tuo on suurta itserakkautta teidän puoleltanne, vastasi markiisitar
nauraen. Minulla on sangen vähän syytä ylistää oman aikani miehiä, ja
kuitenkin minä epäilen, tokko te olette paljonkaan edistyneet. Mutta
älkäämme väitelkö. Oli miten oli, onnettomuuteni syy oli kokonaan
minun, en ollut kyllin älykäs arvostellakseni asioita. Niin ylpeä kuin
olin, olisi minun pitänyt olla harvinainen nainen ja osata kaikkien
jokapäiväisten, valheellisten ja tyhjien miesten joukosta
kotkansilmäyksin valita joku tuollainen ylevä ja tosi, joka kaikkina
aikoina on harvinainen. Olin liian tietämätön, liian typerä siihen.
Ijän karttuessa olen saanut enemmän arvostelukykyä, olen ymmärtänyt,
että muutamat niistäkin, joihin ulotin vihani, olisivat ansainneet
toisia tunteita. Mutta silloin olin jo vanha, ei ollut enää aika
sellaista tuumia.

-- Mutta ettekö nuorena ollessanne, toistin minä, ainoatakaan kertaa
joutunut kiusaukseen tehdä uutta koetta? Eikö tuo ankara
vastenmielisyys milloinkaan järkkynyt? Sepä kummallista!



III.


Markiisitar oli vaiti hetkisen. Mutta äkkiä pani hän kovaäänisesti
pöydälle kultaisen nuuskarasiansa, jota hän oli kauvan pyöritellyt
käsissään, ja sanoi:

-- No, koska olen alkanut kerran ripittää itseäni, niin tunnustan
kaikki. Kuunnelkaahan siis:

Yhden kerran, yhden ainoan kerran elämässäni olen ollut
rakastunut niinkuin ei kukaan muu, olen rakastanut intohimoisella,
kukistamattomalla, kaikki nielevällä ja kuitenkin ihanteellisella ja
platoonisella rakkaudella. Oh, te olette kummastunut kuullessanne, että
kahdeksannentoista vuosisadan markiisitar on koko elämänsä aikana vain
kerran rakastanut ja silloinkin platoonisesti. Nähkääs, lapsukaiseni,
te nuoret miehet, te luulette hyvin tuntevanne naiset ja te ette
ymmärräkään heistä mitään. Jos moni kahdeksankymmenvuotias vanhus
kertoisi teille avonaisesti elämänsä, niin ehkä keksisitte te naisen
sielussa paheen ja hyveen lähteitä, joista teillä ei ole
aavistustakaan.

Arvatkaa nyt, mikä oli arvoltaan se mies, jonka vuoksi minä
markiisitar, ja niin ylhäinen ja ylpeä markiisitar kuin kuka tahansa,
kadotin kokonaan järkeni.

-- Ranskan kuningas tai dauphini Ludvig XVI.

-- Oh, jos te alotatte siten, kestää kolme tuntia ennenkuin ennätätte
rakastettuuni. Sanon sen teille kernaimmin: se oli näyttelijä.

-- Se oli kai sittenkin kuningas, otaksun.

-- Jaloin ja hienoin kuningas, mikä milloinkaan on liikkunut lavalla.
Eikö se kummastuta teitä?

-- Ei kovin. Olen kuullut sanottavan, etteivät tuollaiset suhdattomat
liitot olleet harvinaisia edes siihen aikaan kuin ennakkoluulot olivat
Ranskassa voimakkaimmillaan. Kuka rouva d'Epinayn ystävättäristä
elikään Jeliotten kanssa?

-- Kuinka te tunnette aikaamme! Se on surkuteltavaa. Juuri siitä, että
nuo piirteet ovat kerrotut muistiinpanoissa ja että niistä hämmästyen
puhuttiin, olisi teidän pitänyt voida päättää niiden harvinaisuus ja
niiden ristiriitaisuus ajan tapojen kanssa. Olkaa varma siitä, että ne
silloinkin herättivät suurta melua; ja kun kuulette puhuttavan Guichen
ja Manicampin herttuan ja rouva de Lionnen ja hänen tyttärensä
hirveästä turmeluksesta, niin voitte olla vakuutettu siitä, että nuo
asiat herättivät yhtäpaljon mielenkuohua silloin kuin ne tapahtuivat,
kuin silloin kun te luette niistä. Luuletteko siis, että ne, joiden
loukkaantunut kynä on säilyttänyt ne teille, olivat Ranskan ainoat
kunnialliset ihmiset?

Minä en uskaltanut väittää markiisitarta vastaan. En tiedä kumpi meistä
oli pätevä ratkaisemaan kysymyksen. Minä johdatin hänet takaisin
kertomukseensa ja hän jatkoi näin:

-- Osoittaakseni teille, kuinka vähän sitä suvaittiin, kerron teille,
että kun ensimäisen kerran näin hänet ja ilmaisin ihailuni kreivitär de
Ferrièresille, joka istui vieressäni, vastasi hän:

"-- Kaunokaiseni, teette viisaasti, kun ette noin tulisesti sano
mielipidettänne kenellekään muulle kuin minulle. Teille naurettaisiin
julmasti, jos aavistettaisiin teidän unohtavan, että jalosukuisen
naisen silmissä ei näyttelijä saa olla mies."

Tämä rouva de Ferrièresin lause jäi mieleeni, en tiedä miksi. Siinä
asemassa missä olin, tuntui tuo halveksiva sävy luonnottomalta, ja tuo
pelko, että häpäisisin itseni ilmaisemalla ihailuni, oli mielestäni
teeskenneltyä ilkeyttä.

Hänen nimensä oli Lélio, hän oli syntyperältään italialainen, mutta hän
puhui erinomaisesti ranskaa. Hän saattoi olla kolmekymmentäviisi vuotta
vanha, vaikkakin hän näyttämöllä usein tuntui kaksikymmenvuotiaalta.
Hän näytteli paremmin Corneillea kuin Racinea, mutta kumpaisenkin
kappaleissa oli hän verraton.

-- Minua kummastuttaa, sanoin minä keskeyttäen markiisittaren, ettei
hänen nimensä ole säilynyt näyttämötaiteen aikakirjoissa.

-- Hän ei milloinkaan niittänyt mainetta, vastasi markiisitar, häntä ei
suosittu kaupungissa eikä hovissa. Hänen ensi kertoja esiintyessään
vihellettiin hänelle häpeällisesti, olen kuullut kerrottavan. Sittemmin
otettiin huomioon hänen hehkuva sielunsa ja kehittymispyrkimyksensä,
häntä siedettiin, hänelle paukutettiin toisinaan käsiä, mutta
ylimalkaan pidettiin häntä aina huonosti onnistuneena näyttelijänä.

Hän oli mies, joka taiteessa yhtä vähän kuului omaan aikaansa kuin minä
tapojen suhteen omaani. Siinä olikin kukaties se näkymätön, mutta
kaikkivoipa yhdysside, joka yhteiskuntaketjun kahdesta äärimmäisyydestä
kiinnitti sielumme toisiinsa. Yleisö ymmärsi yhtävähän Léliota kuin
suuri maailma tuomitsi minua oikein.

-- Tuo mies liioittelee, sanottiin hänestä, hän teeskentelee, hän ei
tunne mitään.

Ja minusta sanottiin toisaalla:

-- Tuo nainen on ylenkatseellinen ja kylmä, hänellä ei ole sydäntä.

Kuka tietää, vaikka olisimme olleet koko aikakauden voimakkaimmin
tuntevat ihmiset?

Siihen aikaan näyteltiin murhenäytelmää _säädyllisesti_, tuli
korvapuustiakin antaessa noudattaa hienoa käytöstapaa, tuli kuolla
miellyttävästi ja kaatua viehättävästi. Näytelmätaide oli muodostettu
hienoston maun vaatimusten mukaiseksi, näyttelijöiden lausumistapa ja
liikkeet olivat sopusoinnussa krinoliinin ja puuterin kanssa, joilla
Phedre ja Clytemnestre vielä vaatetettiin. En ollut punninnut enkä
huomannut tämän taidesuunnan vikoja. En miettinyt syvemmin asiaa, mutta
murhenäytelmä ikävystytti minua hirmuisesti, ja koska olisi ollut
sopimatonta sitä tunnustaa, kävin urheasti kaksi kertaa viikossa
kärsimässä ikävää. Mutta välinpitämätön ja vaivattu kasvojenilme, jolla
kuuntelin tuota loistavaa sanatulvaa, pani liikkeelle huhun, että minä
olin tunteeton kauniiden säkeiden viehätysvoimalle.

Olin ollut jokseenkin kauvan poissa Pariisista, kun palasin eräänä
iltana Comedie-Françaiseen katsellakseni _Cidin_ esitystä. Maallaoloni
aikana oli Lélio liittynyt teatteriin ja minä näin hänet ensi kerran.
Hän näytteli Rodriguen osaa. Tuskin olin kuullut hänen äänensä soinnun
kun tulin liikutetuksi. Se oli pikemmin viiltävä kuin sointuva, se oli
voimakas ja vivahdusrikas ääni. Hänen äänensä oli yksi niistä asioista,
jotka luettiin hänelle viaksi. Tahdottiin, että Cidillä piti olla
barytoni, samoinkuin tahdottiin, että kaikki vanhan ajan sankarit
olivat suurikasvuisia ja voimakkaita. Kuningas, joka ei ollut viittä
jalkaa kuutta tuumaa ei voinut kantaa kruunua: se olisi loukannut hyvää
makua.

Lélio oli pieni ja hento, hänen kauneutensa ei ollut kasvonpiirteissä,
vaan otsan ylevyydessä, asentojen vastustamattomassa suloudessa,
käynnin keveydessä, kasvojen ylpeässä ja synkkämielisessä ilmeessä. En
ole milloinkaan kuvanveistoksessa, maalauksessa tai miehessä nähnyt
ihanteellisempaa ja puhtaampaa kauneutta. Häntä varten olisi pitänyt
keksiä sana viehätysvoima, joka ilmeni kaikissa hänen sanoissaan,
kaikissa hänen katseissaan ja kaikissa hänen liikkeissään.

Entä sitten? Olin todella lumottu. Tuo mies, joka käveli, puhui ja
liikkui ilman suunnitelmaa ja ilman vaatimuksia, joka itki enemmän
sydämellään kuin äänellään, joka unohti itsensä vaipuakseen intohimoon,
tuo mies, jonka sielu tuntui kuluttavan ja murtavan ja jonka katse
kätki kaiken sen rakkauden, mitä turhaan olin suuresta maailmasta
etsinyt vaikutti minuun kuin sähkövoima, tuo mies, joka ei ollut
syntynyt kunniaan ja myötätuntoon, ja jota eivät muut kuin minä
ymmärtäneet ja seuranneet, oli viiden vuoden ajan kuninkaani, jumalani,
elämäni, rakkauteni.

En voinut enää elää häntä näkemättä: hän hallitsi ja vallitsi minua.
Hän ei ollut minulle mies, mutta minä ymmärsin häntä toisella tavalla
kuin rouva de Ferrières, hän oli paljon enemmän: henkinen voima,
opettaja, jonka sielu muodosti minun sieluni mielensä mukaan. Pian kävi
minulle mahdottomaksi kätkeä hänen herättämiänsä mielenliikutuksia.
Jätin aitioni Comedie-Françaisessa, jotten olisi paljastanut itseäni.
Tekeydyin uskonnolliseksi ja olin menevinäni iltaisin kirkkoihin
rukoilemaan. Sensijaan pukeuduin grisetteksi ja kätkeydyin rahvaan
joukkoon saadakseni mieleni mukaan häntä kuunnella ja katsella. Viimein
lahjoin erään teatterin virkamiehen ja sain salissa pienen ja kätketyn
paikan, jossa ei ainoakaan katse saattanut minua yllättää ja minne
pääsin salakäytävää myöten. Paremmaksi varmuudeksi pukeuduin
koulupojaksi. Näissä mielettömyyksissä, joita tein miehen tähden, jonka
kanssa en milloinkaan ollut vaihettanut sanaa enkä katsetta, oli kaikki
salaperäisen vetovoima ja kaikki onnen hurmaus. Kun vierashuoneeni
suunnattoman suuri pöytäkello ilmaisi näytännön alkaneen, valtasi minut
kiihkeä sydämentykytys. Koetin malttaa mieleni niin kauvan kuin vaununi
pantiin kuntoon, kävelin nopeasti ja jos Larrieux oli luonani, kohtelin
häntä epäystävällisesti saadakseni hänet lähtemään, karkoitin
loppumattomalla kekseliäisyydellä muut, jotka olivat tielläni. On
uskomatonta, minkä älykkäisyyden tämä teaatteri-intohimo minussa
herätti. Minulla täytyi olla paljon teeskentelytaitoa ja viekkautta
kätkeäkseni sen viiden vuoden aikana Larrieuxilta, joka oli miehistä
mustasukkaisin ja kaikilta pahansuovilta, jotka minua ympäröivät.

Minun on sanottava teille, että sensijaan, että olisin koettanut
intohimoani lannistaa, antauduin siihen mielihyvällä ja ilolla. Olihan
se niin puhdas! Miksi olisin sitä hävennyt? Se avasi minulle uuden
elämän, se tutustutti minut kaikkeen siihen, mitä olin toivonut
tuntevani ja kokevani, se teki minut useissa suhteissa naiseksi.

Olin onnellinen, olin ylpeä tuntiessani vapisevani, olevani
tukehtumaisillani, pyörtymäisilläni. Ensimäisen kerran kun kiihkeä
sydämentykytys herätti elottoman sydämeni tunsin yhtäpaljon ylpeyttä
kuin nuori äiti, joka ensi kerran tuntee lapsensa liikkuvan sydämensä
alla. Tulin juroksi, naurunhaluiseksi, häijyksi, vaihtelevaksi. Kelpo
Larrieux huomasi, että uskonnollisuuteni antoi aihetta eriskummallisiin
päähänpistoihin. Seuraelämässä väitettiin, että minä päivä päivältä yhä
kaunistuin, että mustat silmäni saivat sametin loisteen, että
hymyilyyni tuli ajatusta, että huomautukseni kaikista asioista olivat
oikeammat ja terävämmät, kuin mihin minun luultiin pystyvän. Sitä
pidettiin Larrieuxin ansiona, vaikka hän kuitenkin oli siihen tuiki
viaton.

Muistelmani ovat hajanaisia, koska elämäni niitä on niin paljon tältä
ajanjaksolta. Niistä puhuessani, tuntuu kuin nuortuisin ja kuin
sydämeni vieläkin sykkisi Léliota mainittaessa. Kerroin äsken,
että kuullessani pöytäkellon lyövän, minä vapisin ilosta ja
kärsimättömyydestä. Vielä nytkin olen tuntevinani eräänlaista suloista
tukehdusta, joka valtasi minut kun kello alkoi lyödä. Sen jälkeen ovat
kohtalon vaiheet pakoittaneet minut tuntemaan itseni onnelliseksi
Maraisin pienessä talossa. Niinpä niin, en kaipaa rikkaasta
palatsistani, ylhäisestä etukaupungistani ja entisestä ylellisyydestäni
muuta kuin niitä esineitä, jotka olisivat muistuttaneet minua tuosta
rakkauden ja unelmien ajasta. Olen pelastanut häviöstä muutamia sen
aikaisia huonekaluja, joita katselen samalla mielenliikutuksella, kuin
jos kello löisi ja hevosteni jalat polkisivat katukivitystä. Oi
lapseni, älkää milloinkaan rakastako siten, sellainen rakkaus on kuin
myrsky, joka vasta kuolossa laantuu.

Lähdin siis liikkeelle eloisana ja kevyenä ja nuorena ja onnellisena.
Aloin antaa arvoa kaikelle sille, mikä muodosti elämäni,
ylellisyydelle, nuoruudelle, kauneudelle. Nautin onnesta kaikilla
aisteilla, kaikilla huokosilla. Jalat turkiksiin käärittyinä nojasin
mukavasti vaunujeni selustaan ja katselin vastapäätä olevasta
kultapuitteisesta peilistä komeata ja kauniisti puettua vartaloani.
Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman
loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin
liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta
maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.

Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua
hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia,
joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi
liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää
silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia
töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me
paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme,
hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee
aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine
pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme,
jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun
me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa
tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa
maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella
varovaisuudella puron reunalla.

Kysymyksessäolevana aikana alettiin käyttää vaaleata puuteria, joka
antoi hiuksille pehmeän ja tuhkanharmaan värivivahduksen. Tämä tapa
miedontaa tukanvärin räikeyttä teki kasvot hyvin suloisiksi ja antoi
silmille erinomaisen loisteen. Otsa, joka oli kokonaan kätkössä,
peittyi tämän sovinnaisen tukkalaitteen vaaleisiin värivivahduksiin, se
näytti leveämmältä, puhdasmuotoisemmalta, ja kaikki naiset olivat
ylhäisen näköisiä. Käherrettyä tukkaa oli seurannut matala tukkalaite,
suuret kiharat, jotka työnnettiin eteen ja putosivat olkapäille ja
niskaan. Tämä kampaustapa sopi minulle mainiosti ja minä olin tunnettu
pukujeni komeudesta ja kekseliäisyydestäni. Läksin ulos puettuna
milloin vaaleanpunaiseen untuvilla koristettuun samettipukuun, milloin
valkeaan tiikerinnahalla reunustettuun satiinitunikkaan, milloin
punasinervään kultakuteiseen kirjosilkkipukuun koristeina helmillä
kiinnitetyt valkoiset töyhdöt. Näin puettuna tein muutamia
vieraskäyntejä odottaessani toisen kappaleen alkamista, sillä Lélio ei
milloinkaan esiintynyt ensimäisessä.

Minä herätin huomiota salongeissa ja kun jälleen nousin vaunuihin,
katselin mielihyvällä naista, joka rakasti Léliota ja joka saattoi
voittaa hänen rakkautensa. Tähän asti oli herättämäni kateus ollut
ainoa kauneuteni tuottama ilo. Vaiva, jonka panin kaunistumiseeni oli
jokseenkin lievä kosto niille naisille, jotka olivat punoneet niin
hirveitä salajuonia minua vastaan. Mutta siitä alkaen kun rakastin,
aloin nauttia kauneudestani itsenikin vuoksi. Saatoin tarjota vain sen
Léliolle korvaukseksi kaikista niistä voitoista, jotka Pariisi
häneltä kielsi ja minä huvittelin kuvittelemalla tuon pilkatun,
väärinymmärretyn ja syrjäytetyn näyttelijäparan iloa ja ylpeyttä
saadessaan tietää, että markiisitar de R---- häntä jumaloi.

Nämät ajatukset olivat muuten vain mieluisia ja haihtuvia unelmia, ne
olivat ainoa tulos, ainoa voitto, joka johtui mielentilastani. Heti kun
ajatukseni saivat kiinteämmän muodon ja kun huomasin jonkun rakkauteni
suunnitelman vakaantuvan, tukahutin ne uljaasti ja koko sääty-ylpeyteni
tuli avukseni. Te katsotte minuun ihmetellen. Selitän sen teille kohta.
Sallikaa minun vielä viivähtää muistojeni lumomaailmoissa.

Kello kahdeksalta poistuin vaunuistani pienen Carmelitilaiskirkon luona
lähellä Luxembourgia. Lähetin vaunut pois ja minun luultiin ottavan
osaa siellä siihen aikaan pidettyihin uskonnollisiin kokouksiin, mutta
minä kuljinkin vain kirkon ja puutarhan läpi ja poistuin toista katua.
Menin erään nuoren vinttikamarissa asuvan työläisnaisen luo, jonka nimi
oli Florence ja joka oli minulle uskollinen. Sulkeuduin hänen
kamariinsa ja laskin hyvillä mielin kaikki kauniit vaatteeni hänen
kehnolle vuoteelleen pukeakseni päälleni lyhyen mustan nutun, miekan
shagreeninahkaisine huotrineen ja nuoren papinpaikkaa tavoittelevan
koulupojan tasasuhtaisen peruukin. Pitkä, tumma, viattoman näköinen kun
olin, olin aivan pienen, kömpelön ja ulkokullatun papin näköinen, joka
salaa hiipii teatteriin. Florence, joka luuli minulla olevan vireellä
todellisen lemmenjuonen, nauroi kanssani muutoksiani ja minä tunnustan,
etten olisi tuntenut suurempaa iloa, jos olisinkin kuten kaikki nuoret
hupakot mennyt salaisille illallisille pieniin taloihin juopuakseni
onnesta ja rakkaudesta.

Otin ajurin ja hiivin aitiooni teatterissa. Ah, silloin
sydämentykytykseni, pelkoni, iloni, kärsimättömyyteni lakkasi. Syvä
hartaus valtasi minut kokonaan ja esiripun nousuun saakka minä vaivuin
suuren juhlan odotukseen.

Niinkuin korppikotka sieppaa peltopyyn magnetisoivassa lennossaan ja
pitää sen läähättävänä ja liikkumattomana taikapiirissään, niin kiehtoi
Lélion sielu, ylevä murhenäyttelijän ja runoilijan sielu kaikki
sielunkykyni ja vaivutti minut ihailun huumeeseen. Kuuntelin kädet
ristissä polvien ympäri, nojaten leukaani aition samettiin, otsa
hiessä. Pidätin hengitystäni, pahoittelin kynttiläin väsyttävää valoa,
joka vaivasi kuivia ja polttavia silmiäni, jotka seurasivat hänen
jokaista liikettään, jokaista askeltaan. Olisin tahtonut nähdä hänen
jokaisen rintansa tykkeen, hänen otsansa pienimmänkin poimun. Hänen
teeskennellyt mielenliikutuksensa, hänen teatterionnettomuutensa
koskivat minuun kuin olisivat ne olleet todellisia. Kohta en osannut
enää eroittaa erhettä totuudesta. Léliota ei ollut olemassa: oli vain
Rodrigue, Hippolyte, Bajazet. Vihasin hänen vihamiehiään, vapisin hänen
vaarojaan, hänen surunsa saivat minut vuodattamaan kyynelvirtoja, hänen
kuolemansa pusersi minulta huutoja, jotka minun täytyi tukahuttaa
puremalla nenäliinaani. Väliajoilla vaivuin uupuneena aitioni selustaa
vasten, lepäsin siinä kuin kuollut kunnes kimeä esisoitto ilmaisi
esiripun nousemisen. Silloin toinnuin, kävin hulluksi ja palavaksi
ihaillakseni, tunteakseni, itkeäkseni. Miten välitön, runollinen ja
nuori olikaan tuon miehen kyky! Koko hänen sukupolvensa täytyi olla
jäästä kun ei se langennut hänen jalkojensa juureen. Ja sittenkin,
vaikka hän loukkasi kaikkia tunnustettuja periaatteita, vaikka hänen
oli mahdotonta noudattaa yleisönsä makua, vaikka hän häpäisi naisia
pukunsa kehnoudella, vaikka hän loukkasi miehiä ylenkatsomalla heidän
typeriä vaatimuksiaan, oli hänellä ylevän voiman ja vastustamattoman
lumousvoiman hetkiä, jolloin hän vangitsi katseellaan ja sanoillaan
koko tuon vastahakoisen ja kiittämättömän yleisön ja pakoitti sen
paukuttamaan käsiään ja vapisemaan. Se oli harvinaista, sillä
kokonaisen aikakauden mielipidettä ei niin äkisti muuteta, mutta kun se
tapahtui, olivat suosionosoitukset myrskyiset: oli aivankuin
pariisilaiset silloin hänen neronsa voittamina olisivat tahtoneet
sovittaa kaikki vääryytensä. Minä uskoin kernaimmin, että tuolla
miehellä oli aika ajoin ylenluonnollinen voima ja että hänen
pinttyneimpien halveksijainsa täytyi vastoin tahtoaan myötävaikuttaa
hänen menestykseensä. Tällöin näytti koko Comedie-Françaisen katsomo
joutuneen päästään pyörälle, ja poistuttuaan katsoivat ihmiset
toisiinsa kummissaan siitä, että olivat taputtaneet käsiä Léliolle.
Sellaisina hetkinä päästin minä mielenliikutukseni valloilleen: huusin,
itkin, mainitsin intohimoisesti hänen nimeään, kutsuin häntä hurjana.
Heikko ääneni hukkui onneksi ympärilläni pauhaavaan myrskyyn.

Toisinaan vihellettiin hänelle sellaisissa kohdissa, joissa hän minusta
oli suuremmoinen, ja minä läksin raivoisana teatterista. Tällaiset
päivät olivat minulle vaarallisimmat. Tunsin kiihkeätä halua mennä
häntä tapaamaan, itkemään hänen kanssaan, sadattelemaan aikakautta ja
lohduttamaan häntä ilmaisemalla hänelle rakkauteni ja innostuneen
ihailuni.

Eräänä iltana kun astuin ulos salakäytävästäni, näin pienen, laihan
miehen nopeasti kulkevan ohitseni ja ohjaavan askeleensa kadulle. Muuan
koneenkäyttäjä nosti hänelle lakkiaan ja sanoi:

-- Hyvää iltaa, herra Lélio!

Innokkaana näkemään lähempää tuota tavatonta miestä, kiiruhdin hänen
jälkeensä, kuljin kadun poikki ja välittämättä vaarasta, jolle
antauduin alttiiksi, astuin hänen kanssaan erääseen kahvilaan. Onneksi
oli se kehnonpuoleinen kahvila, missä minun ei tarvinnut kohdata
ainoatakaan omaan säätyyni kuuluvaa henkilöä.

Kun huonon savuavan lampun valossa loin silmäni Lélioon, luulin
erehtyneeni ja seuranneeni jotakin toista kuin häntä. Hän oli vähintäin
kolmekymmentäviisivuotias, hän oli kellahtava, kuihtunut ja kulunut,
huonosti puettu, alhaisen näköinen, hän puhui käheällä ja sortuneella
äänellä, kätteli hylkiöitä, joi viinaa ja kiroili hirmuisesti. Minun
täytyi moneen kertaan kuulla mainittavan hänen nimeään ennenkuin tulin
vakuutetuksi, että siinä edessäni oli teatterin jumala ja suuren
Corneillen tulkitsija. En nähnyt hänessä enää mitään niistä
viehättäväisyyksistä, jotka olivat minut lumonneet, en edes hänen
ylevää, hehkuvaa ja surullista katsettaan. Hänen silmänsä olivat
synkät, sammuneet, miltei typerät, hänen painokas puhetapansa tuntui
alhaiselta kun hän kääntyi kahvilaviinurin puoleen puhuen pelistä,
kapakasta ja tytöistä. Hänen käyntinsä oli veltto, ulkonäkönsä
likainen, hänen poskensa olivat huonosti pestyt maalista. Se ei ollut
enää Hippolyte, se oli Lélio. Temppeli oli tyhjä ja köyhä, oraakkeli
oli ääneti, jumala oli muuttunut mieheksi -- ei edes mieheksikään, vaan
näyttelijäksi.

Hän poistui ja minä jäin pitkäksi aikaa typertyneenä paikalleni
ajattelemattakaan juoda kuumaa maustettua viiniäni, jota olin tilannut
näyttääkseni herrasmieheltä. Kun älysin paikan missä olin ja minuun
kiinnitetyt katseet, valtasi minut pelko. Ensi kerran elämässäni olin
niin epäilyttävässä asemassa ja niin suoranaisissa tekemisissä sen
kansaluokan ihmisten kanssa -- sittemmin on maanpakolaisuus minut kyllä
parantanut tästä arkuudesta.

Nousin ja koetin paeta, mutta unohdin maksaa. Viinuri juoksi jälestäni.
Häpesin hirveästi, minun täytyi palata takaisin, selvittäytyä
kassanhoitajalle, kestää kaikki minuun suunnatut pahansuovat ja
ivalliset katseet. Kun olin poistunut, tuntui minusta, että joku
seurasi minua. Etsin turhaan ajuria, niitä ei ollut enää Comedien
edustalla. Raskaat askeleet kuuluivat yhä omien askeleitteni ohella.
Käännyin, vavisten. Näin pitkän roikaleen, jonka olin nähnyt kahvilan
nurkassa ja joka näytti poliisivakoilijalta tai joltakin vielä
pahemmalta. Hän puhutteli minua, -- en tiedä mitä hän sanoi, sillä
kauhu riisti järkeni. Kuitenkin oli minulla kylliksi mielenmalttia
päästäkseni hänestä eroon. Pelon suoma rohkeus muutti minut äkkiä
sankarittareksi, minä löin häntä nopeasti kepillä kasvoihin ja heittäen
heti kepin pois voidakseni paremmin juosta. Silläaikaa kuin mies jäi
ihmettelemään rohkeuttani, juoksin kevyenä kuin nuoli ja pysähdyin
vasta Florencen luona. Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan
heräsin vuoteessani, jossa oli vanulla sisustetut uutimet ja
ruusunväriset koristeet pylväänpäissä, luulin nähneeni unta ja tunsin
eilisen pettymykseni ja seikkailuni johdosta suurta nöyryytystä. Luulin
että olin täydellisesti parantunut rakkaudestani ja koetin iloita sen
johdosta, mutta turhaan. Tunsin kuolettavaa surua, ikävä verhosi
jälleen elämäni, kaikki näytti pimeältä. Sinä päivänä karkoitin
Larrieuxin.

Tuli ilta, mutta se ei tuonut mukanaan muiden iltojen mieluisia
mielenliikutuksia. Ihmiset tuntuivat ikäviltä. Menin kirkkoon,
kuuntelin keskustelua päättäen tulla jumaliseksi. Minä kylmetyin siellä
ja tulin sairaaksi.

Olin muutamia päiviä vuoteenomana. Kreivitär de Ferrières tuli minua
katsomaan, vakuutti, ettei minussa ollut lainkaan kuumetta, että
vuoteessa-olo teki minut sairaaksi, että piti lähteä ulos, huvitella,
mennä teatteriin. Luulen, että hän oli mielistynyt Larrieuxiin ja
toivoi minun kuolevan.

Toisin tapahtui. Hän pakoitti minut lähtemään kanssaan katsomaan
Cinnaa.

-- Te ette käy enää teatterissa, sanoi hän, teitä kalvaa hurskaus ja
ikävä. Ette ole pitkään aikaan nähnyt Léliota, hän on edistynyt, hän
saa toisinaan käsientaputuksia, luulen että hänestä tulee siedettävä.

En tiedä kuinka annoin hänen viedä minut mukanaan. Välinpitämätön kun
muuten olin Lélion suhteen, en enää antautunut alttiiksi vaaralle
paljastaa itseäni uhmatessani julkisesti hänen viehätysvoimaansa.
Pukeuduin erikoisen silmiinpistävästi ja menin etunäyttämön suureen
aitioon uhmaamaan vaaraa, jota en enää uskonut olevaksi.

Mutta vaara oli uhkaavampi kuin milloinkaan. Lélio oli jumalallinen,
milloinkaan en ollut häneen ollut ihastuneempi. Äskeinen seikkailu
tuntui enää vain unennäöltä, Lélio ei saattanut olla toisenlainen kuin
minä hän näyttämöllä esiintyi. Vastoin tahtoani jouduin taas kaikkien
niiden hirveiden mielenliikutusten valtaan, jotka hän ymmärsi
tartuttaa minuun. Minun täytyi itkien kätkeä kasvoni nenäliinaani,
hämmennyksissäni tahrasin poskimaalini, revin pois iholaastarini.
Kreivitär de Ferrières kehoitti minua siirtymään aition taka-alalle,
sillä mielenliikutukseni herätti huomiota katsomossa. Kaikeksi
onneksi oli minulla kylliksi viekkautta uskottaakseni ihmisille, että
kaiken tämän liikutuksen aiheutti neiti Hippolyte Claironin
näytteleminen. Tämä oli minun mielestäni jotakuinkin kylmä ja jäykkä
murhenäyttelijätär, luonteeltaan ja kasvatukseltaan ehkä liian ylhäinen
näyttelijän kutsumukseen sellaisena kuin se siihen aikaan käsitettiin.
Mutta tapa, jolla hän Cinnassa sanoi: "Odota", takasi hänelle suuren
maineen.

On totta, että kun hän näytteli Lélion kanssa, voitti hän oman itsensä.
Vaikka hänkin osoitti hyvään tapaan kuuluvaa ylenkatsetta Lélion
näyttelemistapaa kohtaan, vaikutti häneen tämän nero hänen
tietämättään, kun intohimo saattoi heidät näyttämöllä toistensa
yhteyteen. Tuona iltana Lélio kiinnitti minuun huomionsa joko pukuni
tai mielenliikutukseni vuoksi, sillä näin hänen hetkenä jolloin hän ei
näytellyt kumartuvan erään miehen puoleen -- näitä istui nimittäin
siihen aikaan näyttämöllä -- ja kysyvän minun nimeäni. Ymmärsin sen
tavasta, millä he katsoivat minuun. Sydämeni löi niin, että olin
tukehtua ja minä huomasin, että Lélion silmät näytännön kestäessä
useamman kerran suuntautuivat minuun. Mitä olisinkaan antanut
saadakseni tietää, mitä aatelismies de Bretillac oli hänelle sanonut
minusta, tuo, jolta hän oli tiedustellut, ja joka minuun katsoen oli
puhunut hänelle useamman kerran. Lélion kasvot, joiden täytyi pysyä
juhlallisina jotteivät olisi rikkoneet osan arvokkaisuutta vastaan,
eivät ilmaisseet mitään, mistä olisi voinut päättää hänen minusta
saamiensa tietojen laadun. Tunsin muuten hyvin huonosti Bretillacia,
kuvittelin, ettei hän ollut osannut minusta sanoa sitä eikä tätä.

Tänä iltana vasta minä ymmärsin minkälaatuinen rakkaus minut Lélioon
kahlehti: se oli aivan henkinen ja aivan haaveellinen intohimo. En
rakastanut häntä, vaan niitä muinaisajan sankareita, joita hän esitti.
Nuo suoruuden, uskollisuuden ja katoamattoman hellyyden tyypit
elävöityivät uudelleen hänen kauttaan ja minä siirryin hänen kanssaan
ja hänen kauttaan ammoin unhotettujen hyveiden aikakauteen. Ajattelin
ylpeydellä, että tuohon aikaan ei minua olisi väärinymmärretty ja
häväisty, että sydämeni olisi saattanut antautua, eikä minun olisi
tarvinnut tyytyä rakastamaan näytelmäaavetta. Lélio oli minulle vain
Cidin varjo, vain entisaikojen ritarillisen lemmen esittäjä, lemmen,
jota nyt Ranskassa ivattiin. Häntä itseään, miestä, ilveilijää en
pelännyt lainkaan, olin nähnyt hänet, -- saatoin rakastaa häntä vain
julkisena henkilönä. Minun Lélioni oli keinotekoinen olento, joka
häipyi käsistäni kun näytelmän loisto sammui. Hän tarvitsi näyttämön
valhemaailmaa, lamppujen valoa, puvun, maalia ollakseen se, jota
rakastin. Riisuessaan kaiken tämän hävisi hän olemattomiin, hän sammui
niinkuin tähti päivän koittaessa. Näyttämön ulkopuolella en lainkaan
tahtonut häntä nähdä, olisinpa ollut siitä pahoillanikin. Se olisi
ollut minulle sama kuin katsella suurta miestä, joka on muuttunut
kouralliseksi tuhkaa saviastiassa.

Tiheät poissaoloni niihin aikoihin, jolloin minulla oli ollut
tapana tavata Larrieuxia ja etenkin nimenomainen kieltäytymiseni
olemasta hänelle siitä lähtien muuta kuin ystävätär, herättivät
hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka -- tunnustan sen -- oli
oikeutetumpi kuin kaikki entiset. Kun eräänä iltana olin menossa
Carmelitilaiskirkkoon pujahtaakseni toisesta sisäänkäytävästä ulos,
huomasin hänen seuraavan itseäni ja ymmärsin, että siitälähtien tulisi
olemaan miltei mahdotonta kätkeä häneltä yöllisiä retkiäni. Katsoin
siis parhaaksi mennä julkisesti teatteriin. Vähitellen saavutin
tarpeellisen teeskentelytaidon kätkeäkseni tunteeni ja muuten aloin
äänekkäästi puhua Hippolyte Clairon-ihailustani, mikä seikka saattoi
johtaa ihmiset harhaan minun todellisten tunteitteni suhteen. Siitä
lähtien tunsin olevani häiritty. Kun olin pakoitettu pitämään tarkkaa
vaaria itsestäni, oli nautintoni vähemmin voimakas ja syvä. Mutta sen
asemasta syntyi toinen, joka tarjosi pikaisen korvauksen. Lélio näki
minut, hän piti minua silmällä, kauneuteni teki häneen syvän
vaikutuksen, tunneherkkyyteni imarteli hänen itserakkauttaan. Hänen
katseensa riistäytyivät vaivoin irti minusta. Välistä oli hänellä
hajamielisyyden hetkiä, jotka yleisöä suututtivat. Kohta oli minun
mahdotonta enää erehtyä siitä, että hän rakasti minua mielettömyyteen
saakka.

Koska ruhtinatar de Vaudemontin oli nähtävästi tehnyt mieli aitiotani,
olin luovuttanut sen hänelle ja ottanut pienemmän, joka oli alempana ja
paremmassa paikassa. Olin aivan rampin luona, Lélion ainoakaan katse ei
mennyt minulta hukkaan ja hänenkin katseensa saattoivat huomiota
herättämättä minua etsiä. En muuten tarvinnut enää tätä välinettä
tunteakseni hänen tunteitaan. Hänen äänensä soinnusta, hänen
huokauksistaan, hänen muutamille säkeille, muutamille sanoille
panemastaan painosta ymmärsin, että hän kääntyi minun puoleeni. Olin
naisista ylpein ja onnellisin, sillä tuollaisina hetkinä en ollut
näyttelijän, vaan sankarin rakastama.

Niinpä niin, kahden vuoden jälkeen, jolloin olin kantanut sieluni
sisimmässä tuntematonta ja yksinäistä rakkautta, kului vielä kolme
talvea, jolloin tämä rakkaus oli molemminpuolinen ilman että katseeni
milloinkaan antoi Léliolle oikeutta toivoa muuta kuin tätä hienoa ja
salaperäistä suhdetta. Sittemmin sain tietää, että Lélio oli usein
seurannut minua kävelyilläni. Minä en suvainnut nähdä ja eroittaa häntä
ihmisjoukosta, niin vähän välitin hänen näkemisestään ulkopuolella
teatteria. Nämät viisi vuotta ovat ainoat, jotka olen elänyt
kahdeksastakymmenestä.

Viimein luin eräänä päivänä _Mercure de Francesta_ sen uuden
näyttelijän nimen, joka oli otettu Lélion sijalle, joka lähti
ulkomaille. Tämä uutinen oli kuolettava isku minulle, en käsittänyt
kuinka vast'edes saattaisin elää ilman tuota mielenliikutusta, ilman
intohimoa ja myrskyä. Tämä kehitti suunnattomasti rakkauttani, olin
menettää järkeni.

Siitä lähtien en enää taistellut tukahuttaakseni alkuunsa jokaisen
ajatuksen, joka loukkasi säätyarvoani. En enää pitänyt itseäni
onnellisena sen johdosta, että Lélio oli se mikä oli. Minä kärsin,
napisin salaisesti sitä, ettei hän ollut se miltä näytti näyttämöllä,
ja minä menin niin pitkälle, että toivoin hänen olevan niin kauniin ja
nuoren, millaiseksi taide teki hänet joka ilta, jotta olisin voinut
uhrata hänelle ennakkoluulojeni koko ylpeyden ja elimistöni koko
vastenmielisyyden. Nyt, kun olin kadottamaisillani sen henkiolennon,
joka niin pitkät ajat oli täyttänyt sieluni, valtasi minut halu
toteuttaa kaikki unelmani ja koetella tosielämää vaikkakin sitten
rupeisin inhoamaan sekä elämää että Léliota ja itseänikin.

Olin kahdenvaiheilla kun sain kirjeen, jonka käsiala oli minulle outo.
Se on ainoa rakkaudenkirje, jonka olen säilyttänyt lukemattomista
tuoksuvista tunnustuksista. Se riippuu siitä, että se itseasiassa on
ainoa rakkaudenkirje, minkä olen vastaanottanut.

Markiisitar keskeytti kertomuksensa, nousi, avasi vakavin käsin erään
koristelippaan ja otti siitä rypistyneen ja ohuen kirjeen, jonka
töintuskin saatoin lukea:

    "Rouva.

    Olen sisimmässäni varma siitä, että tämä kirje herättää teissä
    vain halveksumista; te ette pidä sitä edes suuttumuksenne
    arvoisena. Mutta mitäpä välittää kuiluun vajoava mies siitä,
    onko pohjassa yksi kivi enemmän tai vähemmän? Te pidätte
    minua mielettömänä, ettekä erehdykään. Niin, ehkäpä te salaa
    säälittekin minua, sillä te ette voine epäillä vilpittömyyttäni.
    Koska hurskaus on tehnyt teidät nöyräksi, ymmärrätte te ehkä
    epätoivoni laajuuden. Te tietänette jo rouva, mitä pahaa ja hyvää
    silmänne voivat saada aikaan.

    Niinpä niin, ajattelen, että jos saan teiltä yhden ainoankaan
    myötätuntoisen ajatuksen, jos tänä iltana kiihkeästi kaivattuna
    hetkenä, jolloin joka ilta alan taasen elää, näen kasvoissanne
    hiukankaan sääliä, niin lähden vähemmän onnettomana, vien
    mukanani Ranskasta muiston, joka kukaties antaa minulle voimia
    elää muualla ja jatkaa kiittämätöntä ja tuskallista kutsumustani.

    Mutta te tietänette sen jo, rouva. On mahdotonta, etteivät
    levottomuuteni, ihastukseni, vihan ja epätoivon huutoni ole
    monet kerrat paljastaneet minua näyttämöllä. Te ette ole voinut
    sytyttää kaikkia noita tulia lainkaan aavistamatta mitä teitte.
    Ah, te olette kukaties leikkinyt niinkuin tiikeri saaliillaan,
    teitä on kukaties huvittanut tuskani ja mielettömyyteni. Oi
    ei, se on liian julkeata. Ei, rouva, en sitä usko. Te ette ole
    milloinkaan sitä ajatellut. Te olette ihaillut suurta Corneillea,
    te olette elänyt murhenäytelmän ylevissä intohimoissa, siinä
    kaikki. Ja minä, mieletön, olen uskaltanut uskoa, että minun
    äänenikin yksin on joskus herättänyt myötätuntoanne, että
    sydämeni löysi vastakaikua teidän sydämessänne, että teidän ja
    minun välillä oli jotakin muuta kuin minun ja yleisön välillä. Oi
    se oli suunnatonta, mutta suloista mielettömyyttä! Sallikaa minun
    se pitää, rouva, vähänpä se teitä liikuttaa. Ettehän peljänne,
    että rupeisin sillä kehuskelemaan? Mitä oikeutta olisi minulla
    sitä tehdä ja kuinka saisin ihmiset uskomaan sanani. Sen kautta
    joutuisin vain järkevien ihmisten pilkattavaksi. Sallikaa minun
    pitää tämä vakaumus, jota vavisten tervehdin ja joka yksin on
    tuottanut minulle enemmän onnea kuin yleisön kovuus minua kohtaan
    on minulle tuottanut murhetta. Sallikaa minun siunata teitä
    ja polvillani kiittää teitä alttiudesta, jonka olen havainnut
    sielussanne, ja jota ei kukaan muu ole minulle osoittanut,
    kyyneleistä, joita olen nähnyt teidän vuodattavan minun
    teatterionnettomuuksieni johdosta, noista aroista katseista,
    jotka -- ainakin olen niin luullut -- koettivat lohduttaa minua
    kuulijakuntani kylmyyden vuoksi.

    Oi miksi olette te syntynyt loistossa ja komeudessa, miksi
    olen minä vain köyhä, nimetön ja maineeton taiteilija?
    Miksei ole minulla yleisön suosiota ja rahamiehen rikkautta
    asetettavana vastineeksi nimelle, arvonimelle, jota tähän asti
    olen ylenkatsonut. Ehkä saattaisin silloin tavoitella teitä.
    Ennen asetin lahjakkaisuuden kaikkea muuta korkeammalle, kysyin
    itseltäni mitä hyödytti olla aatelismies tai markiisi, jos oli
    typerä, itserakas ja röyhkeä. Minä vihasin ylhäisten ylpeyttä ja
    luulin kostavani kylliksi heidän ylenkatseensa, jos neroni avulla
    kohoaisin heidän yläpuolelleen.

    Haaveita ja pettyneitä toiveita! Voimani ovat pettäneet
    mielettömän kunnianhimoni. Olen jäänyt tuntemattomaksi, minulle
    on käynyt vielä huonommin! olen hipaissut menestystä ja
    päästänyt sen livahtamaan käsistäni: Luulin olevani suuri ja
    minut on heitetty tomuun, kuvittelin olevani ylevä ja minut on
    tehty naurettavaksi. Kohtalo on tehnyt tyhjäksi kohtuuttomat
    unelmani ja rohkeuteni, se on murtanut minut kuin korren. Minä
    olen hyvin onneton mies! Mutta suurin mielettömyyksistäni on
    se, että olen luonut katseeni tuon rampin tuollepuolen, joka
    muodostaa ylipääsemättömän rajaviivan minun ja muun yhteiskunnan
    välille. Se on minulle Popiliuksen ympyrä. Olen tahtonut astua
    sen yli. Minä, näyttelijä, olen uskaltanut käyttää silmiäni
    ja kiinnittää ne kauniiseen naiseen, niin nuoreen, ylevään,
    rakastettavaan, korkeasäätyiseen naiseen -- sillä tiedän, rouva,
    että te olette kaikkea tätä. Ihmiset syyttävät teitä tyhmyydestä
    ja teeskennellystä hurskaudesta, minä yksin teille osaan antaa
    oikean arvon, minä yksin tunnen teidät. Yksi ainoa katseenne,
    yksi ainoa kyyneleenne on riittänyt kumoamaan ne typerät valheet,
    joita muuan aatelismies de Bretillac on minulle kertonut teistä.

    Mutta mikä onkaan teidän kohtalonne? Mikä outo onnettomuus
    painaa niin teitä kuin minuakin, koska te keskellä loistavaa
    ja valistuneeksi itseään sanovaa maailmaa olette löytänyt
    vain poloisen näyttelijän sydämen, joka teitä kohtaan on
    oikeudenmukainen. Niin, ei mikään riistä minulta sitä surullista
    ja lohdullista ajatusta, että jos olisimme syntyneet samalla
    yhteiskunnallisella tasolla, ette te olisi voinut minua välttää,
    vaikka kilpailijani olisivat olleet millaisia tahansa ja vaikka
    olisin ollut kuinka keskinkertainen tahansa. Minun olisi täytynyt
    saada teidät vakuutetuksi siitä totuudesta, että minussa on
    jotakin suurempaa kuin heidän rikkautensa ja arvonimensä, kyky
    rakastaa teitä.

                                                 Lélio."

-- Tämä kirje, jatkoi markiisitar, joka oli outo sinä aikana, jolloin
se kirjoitettiin, tuntui minusta huolimatta muutamista kohdista alussa,
joissa Racinen vaikutus ilmenee, niin voimakkaalta ja todelta, se henki
niin uutta ja rohkeata intohimoa, että jouduin siitä kokonaan
suunniltani. Ylpeyteni jäännös, joka kamppaili minussa, hälveni. Olisin
antanut koko elämäni yhdestä sellaisen rakkauden hetkestä. En kerro
teille huoliani, kuvittelujani, pelkojani, en voisi kertoa niistä
järjestyksessä ja yhtenäisesti. Vastasin muutaman sanan, mikäli muistan
seuraavaan tapaan:

    "En syytä teitä, Lélio, syytän kohtaloa, en sääli teitä yksin,
    säälin itseänikin. En tahtoisi mistään ylpeyden, varovaisuuden
    tai väärän kainouden syistä riistää teiltä sitä lohdutusta,
    että pidän teitä arvossa. Pitäkää se, sillä se on ainoa, minkä
    voin teille antaa. En voisi milloinkaan suostua teitä kohtaamaan."

Seuraavana päivänä sain kirjeen, jonka luin kiireesti ja jonka tuskin
ennätin heittää tuleen kätkeäkseni sen Larrieuxilta, joka yllätti minut
sitä lukemassa. Se oli jokseenkin näin kuuluva.

    "Rouva, minun täytyy tavata teitä tai kuolla.

    Yksi kerta, yksi ainoa kerta, vain hetkinen, jos tahdotte.
    Miksi pelkäätte kohtausta, koska luotatte kunniaani ja
    vaiteliaisuuteeni? Rouva, minä tiedän, kuka te olette,
    tunnen tapojenne ankaruuden, tunnen hurskautenne, vieläpä
    tunnen tunteenne kreivi de Larrieuxia kohtaan. En ole siksi
    hävytön, että toivoisin teiltä muuta kuin säälivän sanan,
    mutta sen täytyy tulla teidän huuliltanne. Sydämeni täytyy
    se vastaanottaa tai se murtuu.

                                              Lélio."

Sanon sen kunniakseni -- sillä kaikki jalo ja uljas luottamus on
vaarassa kunniakasta -- etten hetkeäkään pelännyt olevani tekemisissä
hävyttömän elostelijan kanssa. Uskoin hartaasti Lélion nöyrään
vilpittömyyteen. Olinhan muuten kalliisti maksanut uskoni omaan
voimaani. Päätin tavata häntä. Olin täydellisesti unohtanut hänen
kuihtuneet kasvonsa, hänen epähienon käytöstapansa, hänen alhaisen
ulkonäkönsä; en tuntenut hänestä enää muuta kuin hänen neronsa
lumousvoiman, hänen kirjeensä ja rakkautensa. Vastasin hänelle:

    "Suostun kohtaamaan teidät, etsikää varma paikka. Mutta älkää
    odottako minulta muuta kuin mitä nyt pyydätte. Uskon teihin
    kuin Jumalaan. Olisitte kurja, jos koettaisitte väärinkäyttää
    luottamustani, mutta minä en teitä pelkää."

Vastaus:

    "Teidän luottamuksenne pelastaisi teidät kurjimmastakin
    roistosta. Te saatte nähdä, rouva, että olen sen ansaitseva.
    Herttua de ------ on hyväntahtoisesti tarjonnut minun
    käytettäväkseni talonsa Valois-kadun varrella. Mitä olisin
    sillä tehnyt? Kolmeen vuoteen on minulle ollut olemassa vain
    yksi nainen taivaan alla. Suvaitkaa saapua kohtaukseen
    näytännön päätyttyä."

Seurasi ilmoitukset paikasta.

Minä sain tämän kirjeen kello neljän aikaan. Koko tämä kirjeenvaihto
oli tapahtunut yhden vuorokauden kuluessa. Olin viettänyt päivän
kulkien ympäri huoneitani kuin järkensä menettänyt ihminen; olin
kuumeessa. Tämä tapausten ja päätösten nopeus, joka oli niin
vastakkaista viiden vuoden järkevälle lujuudelle, tuntui unennäöltä. Ja
kun viimein olin tehnyt ratkaisevan päätöksen, kun näin, että olin
antanut lupaukseni, ja ettei enää ollut aikaa peräytyä, vaivuin lopen
uupuneena sohvalleni, hengittämättä ja tuntien huoneen liikkuvan
jalkojeni alla.

Rupesin todella voimaan pahoin, oli noudettava kirurgi, joka iski
minulta suonta. Kielsin palvelijoitani hiiskumasta sanaakaan
pahoinvoinnistani, pelkäsin neuvonantajoiden tungettelevaisuutta ja
että minut estettäisiin menemästä illalla ulos. Odottaessani
kellonlyömää laskeuduin vuoteelleni ja kielsin Larrieuxiltakin
sisällepääsyn.

Suonenisku oli tuottanut huojennusta ruumiillisesti heikontaessaan
minua. Vaivuin syvään sielulliseen raukeudentilaan, kaikki haaveeni
pakenivat kuumeen kiihoituksen kera. Harkintani ja muistini palasivat.
Muistin hirveän pettymykseni kahvilassa, Lélion kurjan käytöstavan;
lopulta häpesin järjettömyyttäni, putosin haaveitteni korkeuksista
rumaan ja jokapäiväiseen todellisuuteen. En voinut enää ymmärtää kuinka
olin päättänyt vaihettaa tuon uljaan ja haaveellisen hellyyden inhoon,
joka minua odotti ja häpeään, joka tulisi myrkyttämään kaikki muistoni.
Tunsin kuolettavaa surua tekoni johdosta, itkin sammunutta
innostustani, rakkauselämääni, puhtaan ja sydämellisen tyydytyksen
tulevaisuutta, jonka tein tyhjäksi. Ennenkaikkea itkin Léliota, sitä
että kadottaisin hänet ainaiseksi, että olin ollut viisi vuotta niin
onnellinen häntä rakastaessani ja että en enää voinut muutamia tunteja
häntä rakastaa.

Murheessani vääntelin käsivarsiani, haavani aukeni, veri alkoi rajusti
vuotaa. Tuskin ennätin soittaa kamarineitoani, joka tapasi minut
pyörtyneenä vuoteeni vierestä. Syvä ja raskas uni, jota turhaan koetin
vastustaa, valtasi minut. En uneksinut, en kärsinyt, olin muutaman
tunnin kuin kuollut. Kun avasin silmäni, oli huoneeni pimeä, taloni
äänetön, palvelijattareni nukkui nojatuolilla vuoteeni jalkopäässä.
Hetken aikaa olin niin raukea ja voimaton, etten kyennyt muistamaan
mitään, en edes ajattelemaan. Yht'äkkiä muistini palasi, kysyin
itseltäni, oliko kohtauksen päivä ja aika ohi, olinko nukkunut tunnin
tai vuosisadan, oliko päivä vai yö, oliko lupaukseni rikkominen
surmannut Lélion, oliko vielä aikaa. Koetin nousta, mutta voimani
pettivät, ponnistelin kotvan kuin painajaisen vallassa. Viimein kokosin
koko tahdonvoimani pakoittaakseni raukeat jäseneni tottelemaan. Astuin
lattialle, raoitin akkunaverhoja, näin kuun kumottavan puutarhani
puitten yläpuolella, kiiruhdin kellon luo, se oli kymmenen. Syöksyin
kamarineitoni kimppuun, ravistin häntä ja sain hänet kavahtaen
heräämään: -- Quinette, mikä päivä nyt on? Hän nousi huutaen tuoliltaan
ja aikoi paeta, sillä hän luuli minun hourailevan. Minä pidätin häntä,
sain hänet rauhoittumaan, sain tietää, että olin nukkunut vain kolme
tuntia. Kiitin Jumalaa. Käsken valjastamaan hevoseni. Quinette
tuijottaa minuun ällistyneenä. Viimein tulee hän vakuutetuksi, että
olen täydessä järjessäni, hän ilmoittaa käskyni ja rupeaa minua
pukemaan.

Valitsin yksinkertaisimman ja kainoimman puvun, en asettanut mitään
koristuksia tukkaani, kieltäydyin panemasta punaa poskiini. Tahdoin
ennenkaikkea herättää Léliossa kunnioitusta, joka oli minulle kalliimpi
kuin hänen rakkautensa. Yhtäkaikki aavistin miellyttäväni, koska
Quinette, hämmästyneenä kaikesta siitä, mitä mielessäni liikkui, sanoi
tarkastellen minua kiireestä kantapäähän:

-- Totta tosiaan, rouva, en tiedä miten te menettelette. Teillä on vaan
yksinkertainen valkea puku ilman laahustinta ja krinoliinia, te olette
sairas ja kalpea kuin kuolema, te ette ole tahtonut panna edes yhtä
ainoata kauneuslaastaria enkä kuitenkaan ole milloinkaan nähnyt teitä
kauniimpana kuin tänä iltana. Säälin miehiä, jotka teitä katselevat.

-- Pidät siis minua hyvin siveänä, Quinette parkani?

-- Oi, rouva markiisitar, minä rukoilen joka päivä taivasta, että
tulisin teidän kaltaiseksenne, mutta tähän mennessä...

-- Vaiti hupsu, anna minulle viittani ja puuhkani.

Puolenyön aikaan olin Valois-kadun talossa. Olin huolellisesti
hunnutettu. Jonkunlainen kamaripalvelija otti minut vastaan, hän oli
tämän salaperäisen asumuksen ainoa näkyväinen isäntä. Hän vei minut
mutkikasta käytävää pitkin puutarhan läpi pimeyteen ja hiljaisuuteen
vaipuneeseen huvimajaan. Asetettuaan viheriäsilkkisen lyhtynsä
eteiseen, avasi hän hämärän ja avaran huoneen oven, osoitti
kunnioittavalla liikkeellä ja järkähtämättömän näköisenä valon sädettä,
joka tuli huonerivin päästä ja sanoi matalalla äänellä aivankuin olisi
pelännyt herättävänsä uinuvia kaikuja.

-- Rouva on yksin, ei kukaan ole vielä tullut. Rouva löytää
kesähuoneesta soittokellon, jonka kutsua minä heti noudatan, jos hän
jotakin tarvitsee.

Ja hän katosi kuin noiduttuna ja sulki oven takanani.

Minut valtasi kamala pelko, pelkäsin joutuneeni ansaan. Kutsuin häntä;
hän tuli heti, hänen juhlallisen tyhmä ulkonäkönsä rauhoitti minut.
Kysyin häneltä mitä kello oli, vaikka tiesin sen aivan hyvin, olin
useammin kuin kymmenen kertaa katsonut matkalla kelloani. -- Kello on
kaksitoista, vastasi hän kohottamatta katsettaan minuun.

Näin, että tuo mies oli erinomaisesti perehtynyt tehtävänsä
velvollisuuksiin. Päätin astua kesähuoneeseen ja tulin vakuutetuksi
pelkoni aiheettomuudesta nähdessäni, että kaikki puutarhaan vievät ovet
sulki vain itämaalaiseen tapaan maalattu silkkiverho. Ei ollut mitään
viehättävämpää kuin tuo kammio, joka, totta puhuen, oli kuin maailman
säädyllisin musiikkihuone. Seinät olivat lumivalkoista marmorisekoa,
akkunankehykset himmeätä hopeaa, tavattoman komeita soittokoneita oli
pitkin huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt valkealla sametilla ja
koristetut helmitupsuilla. Kaikki valo tuli ylhäältä, mutta sitä
vaimensivat alabasterilevyt, jotka muodostivat pyörryköntapaisen
katoksen. Olisi voinut luulla tuota himmeätä ja pehmeätä valoa
kuutamoksi. Tarkastelin uteliaasti ja mielenkiinnolla tuota suojaa,
jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt, Se oli ainoa kerta
elämässäni, jolloin astuin tuollaiseen pikku taloon, mutta joko ei tämä
huone ollut tarkoitettu salaperäisten rakkausseikkailujen temppeliksi,
tai oli Lélio poistanut kaikki esineet, jotka olisivat voineet loukata
silmääni ja muistuttaa minua asemastani, joka tapauksessa osoitti tuo
huone aiheettomaksi vastenmielisyyden tunteen, jota olin tuntenut
sisäänastuessani. Yksi ainoa veistokuva valkoisesta marmorista koristi
keskustaa, se oli antiikki ja kuvasi hunnutettua Isistä sormi suulla.
Peilit, jotka kuvastivat sen ja minut -- molemmat kalpeat ja
valkopukuiset ja kainosti verhotut -- synnyttivät niin täydellisen
harhakuvan, että minun täytyi liikkua eroittaakseni kuvapatsaan kuvan
omasta kuvastani.

Äkkiä tämä samalla kertaa synkkä, peloittava ja suloinen hiljaisuus
rikkoontui. Perällä oleva ovi avautui ja sulkeutui jälleen, lattialla
narisivat hiljaa kevyet askeleet. Minä vaivuin nojatuoliin enemmän
kuolleena kuin elävänä, tulisin siis kohta näkemään Lélion läheltä,
ulkopuolella teaatteria. Suljin silmäni ja sanoin hänelle sydämessäni
jäähyväiset ennenkuin ne jälleen avasin.

Mutta kuinka hämmästyinkään! Lélio oli kaunis kuin enkeli, hän ei ollut
malttanut riisua teaatteripukuaan, joka oli hienoin mitä olin hänellä
nähnyt. Hänen hento ja notkea vartalonsa oli verhottu espanjalaiseen
takkiin valkeasta satiinista. Hänen olkapäillään ja sukissaan oli
kirsikanpunaiset nauharuusut, samanvärinen viitta liehui hänen
hartioillaan. Hänellä oli suunnaton rintaröyhelö englantilaisesta
pitsistä, hänen hiuksensa olivat lyhyet ja puuteroimattomat. Hänen
otsallaan, jossa loisti jalokiviruusu, oli valkeiden töyhtöjen
varjostama lakki. Tässä puvussa oli hän juuri näytellyt don Juania
kappaleessa Festin de Pierre. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin
kauniina, niin nuorena, niin runollisena kuin sillä hetkellä. Velasquez
olisi iki-ihastunut saadessaan sellaisen mallin.

Hän laskeutui polvilleen. En voinut olla ojentamatta hänelle kättäni.
Hän oli niin aran ja nöyrän näköinen! Että ihailtu mies tunsi arkuutta
naisen seurassa oli niin harvinaista siihen aikaan -- ja sen lisäksi
vielä kolmekymmentäviisivuotias mies, näyttelijä!

Yhdentekevää: minusta tuntui, minusta tuntuu yhä vieläkin, että hänessä
oli nuoruuden koko tuoreus. Valkeissa vaatteissaan muistutti hän nuorta
hovipoikaa, hänen otsallaan oli ensi lemmen koko puhtaus ja hänen
sydämessään sen koko tulisuus. Hän tarttui käsiini ja peitti ne
kiihkeillä suudelmilla. Silloin minä menetin järkeni, vedin hänen
päänsä polvilleni, hyväilin hänen polttavaa otsaansa, hänen karkeata
mustaa tukkaansa, hänen ruskeata kaulaansa, joka peittäytyi hänen
kauluksensa pehmoiseen valkeuteen... mutta Lélio ei käynyt
rohkeammaksi. Koko hänen hurmauksensa keskittyi hänen sydämeensä, hän
alkoi itkeä kuin nainen, hänen nyyhkytyksensä eivät tahtoneet lakata.

Oi, minä vakuutan, että nautinnolla itkin hänen kerallaan. Pakoitin
hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan minua. Suuri Jumala, kuinka hän
oli kaunis, kuinka hänen silmänsä loistivat hellyydestä! Hänen tosi ja
ylevä sielunsa loi suloutta hänen vartalonsa vioille ja vuosien ja
yönvalvonnan hävityksille. Oi sielunvoima! Ken ei ole käsittänyt sen
ihmetekoja, ei ole milloinkaan rakastanut. Nähdessäni liian aikaiset
rypyt hänen kauniilla otsallaan, hänen hymyilynsä kaihomielisyyden,
hänen huuliensa kalpeuden, tunsin liikutusta. Teki mieleni itkeä hänen
surujaan, hänen vastoinkäymisiään ja hänen elämänsä työtaakkaa; tunsin
omikseni kaikki hänen kärsimyksensä, vieläpä nekin, jotka saivat
alkunsa hänen pitkällisestä, toivottomasta rakkaudestaan minuun, ja
minussa vallitsi enää vain yksi halu -- korjata se paha, minkä hän oli
kärsinyt.

-- Rakas Lélioni, suuri Rodrigueni, kaunis don Juanini! sanoin
hämmästyksissäni.

Hänen silmäyksensä polttivat minua. Hän puhui, hän kertoi minulle
rakkautensa vaiheet ja kehityksen. Hän sanoi, että irstailevasta
näyttelijästä olin minä tehnyt hänet tuliseksi ja voimakkaaksi, että
olin kohottanut häntä hänen omissa silmissään, antanut hänelle takaisin
nuoruuden rohkeuden ja unelmat. Hän kuvaili kunnioitustaan minua
kohtaan, kertoi halveksivansa tavaksi tulleita typeriä lemmenjuonia.
Sanoi, että antaisi kaikki jäljellä olevat elinpäivänsä yhdestä
ainoasta hetkestä minun sylissäni, mutta että hän uhraa tuon hetken ja
nuo päivät pelosta, että loukkaisi minua. Milloinkaan ei enemmän
sydämeenkäyvä kaunopuheisuus ole naissydäntä järkytellyt, milloinkaan
ei hellä Racine ole puhunut rakkaudesta niin vakuuttavasti, niin
runollisesti, niin voimakkaasti. Kaiken sen mitä intohimo voi keksiä
hienoa ja vakavaa, suloista ja kiihkeää, ilmaisivat minulle hänen
sanansa, äänensä, silmänsä, hyväilynsä ja nöyryytensä. Oi, mahtoiko hän
pettää itseään? Näyttelikö hän?

-- Varmasti en minä sitä usko, huudahdin minä katsoen markiisitarta.

Hän näytti puhuessaan nuortuvan, karistavan päältään sata vuottansa
kuin Urgele-haltijatar. Kuka onkaan sanonut, että naisen sydämessä ei
ole ryppyjä.

-- Kuunnelkaa loppuun, sanoi hän. Hämmentyneenä, menettäen
itsehillitsemiskykyni hänen puhuessaan, syleilin häntä, värisin
koskettaessani hänen pukunsa satiinia, hengittäessäni hänen hiustensa
tuoksua. Pääni meni sekaisin. Kaikki se, mikä oli jäänyt minulle
salaisuudeksi, mitä en luullut voivani tuntea, heräsi minussa. Mutta se
oli liian voimakasta ... minä menin tainnoksiin...

Hän sai minut nopeasti tointumaan. Näin hänet jalkojeni juuressa,
entistä ujompana ja liikutetumpana.

-- Säälikää minua, sanoi hän, surmatkaa minut, ajakaa minut pois.

Hän oli kalpeampi ja heikompi kuin minä.

Mutta kaikki tämän niin vaiherikkaan päivän kuluessa kokemani
hermotärähdykset aiheuttivat, että minä siirryin nopeasti tilasta
toiseen. Tämä uuden elämän nopea välähdys oli vaalennut, vereni oli
tyyntynyt, todellisen rakkauden hienous pääsi voitolle.

-- Kuulkaa minua Lélio, sanoin hänelle; ylenkatseesta en minä teidän
hurmauksestanne riistäydy irti. Kukaties on minussa kaikki se
arkatuntoisuus, joka istutetaan meihin lapsena ja tulee kuin toiseksi
luonnoksemme, mutta tällä hetkellä se ei vaikuta asiaan, koska
luontonikin on muuttunut toiseksi, minulle ennen tuntemattomaksi. Jos
rakastatte minua, niin auttakaa minua teitä vastustamaan. Antakaa minun
viedä mukanani suloinen tyydytys, että olen rakastanut teitä vain
sydämellä. Ellen olisi kuulunut kenellekään, niin kukaties antautuisin
teille ilolla. Mutta tietäkää, että Larrieux on minut häväissyt,
tietäkää, että kamalan välttämättömyyden pakoittamana tekemään kuten
kaikki muutkin ihmiset, olen kärsinyt sellaisen miehen hyväilyjä, jota
en ole milloinkaan rakastanut. Tietäkää, että sen johdosta tuntemani
inho on sammuttanut minussa mielikuvituksen siinä määrin, että ehkä
vihaisin teitä nyt, jos olisin langennut äsken. Ah, älkäämme tehkö
tuota julmaa koetta! Tahdon säilyttää teidät puhtaana sydämessäni ja
muistossani. Erotkaamme ijäksi ja viekäämme täältä mukanamme kokonainen
tulevaisuus täynnä kirkkaita ajatuksia ja jumalaisia muistoja. Lélio,
minä vannon kuolemaan asti teitä rakastavani. Tunnen, ettei vanhuuden
jää tule sammuttamaan tätä hehkuvaa liekkiä. Vannon myöskin, etten
milloinkaan tule antautumaan kenellekään toiselle miehelle sen jälkeen
kun olen kieltäytynyt teille antautumasta. Se ei ole minulle vaikeata,
te voitte minua uskoa.

Lélio polvistui eteeni. Hän ei rukoillut eikä soimannut, hän sanoi,
ettei hän ollut toivonut kaikkea sitä onnea, minkä minä olin hänelle
suonut, ja ettei hänellä ollut oikeutta vaatia enempää. Kuitenkin
pelästyttivät minua jäähyväisiä jättäessäni hänen toivottomuutensa ja
hänen äänessään ilmenevä liikutus. Kysyin häneltä, eikö hän ajattelisi
minua onnellisena, eikö tämän yön autuus levittäisi suloa hänen koko
elämäänsä, eivätkö hänen entiset ja tulevat kärsimyksensä vaimentuisi
joka kerta kun hän palauttaisi sen mieleensä. Hän sai uutta eloa ja
vannoi ja lupasi kaikki mitä tahdoin. Hän lankesi vielä kerran
jalkoihini ja suuteli pukuani kiihkoisasti. Tunsin horjuvani, viittasin
hänelle ja hän poistui. Vaunut, joita olin lähettänyt hakemaan,
saapuivat. Tämän salaperäisen talon automaattinen palvelija kolkutti
kolme kertaa oven ulkopuolella, ilmoittaakseen sen minulle. Lélio
syöksyi epätoivoissaan oven eteen, hän näytti aaveelta. Työnsin hänet
lempeästi syrjään ja hän väistyi. Sitten astuin ulos ovesta ja kun hän
tahtoi minua seurata, osoitin hänelle nojatuolia keskellä huonetta
Isiksen kuvan vieressä. Hän istuutui sille. Intohimoinen hymyily
väreili hänen huulillaan, hänen silmänsä loistivat viimeisen kerran
kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Vielä oli hän kaunis, nuori, vielä oli
hän Espanjan grandi. Muutaman askeleen päässä, ennenkuin kadotin hänet
ainaisesti näkyvistäni, minä käännyin ja loin häneen viimeisen katseen.
Epätoivo oli hänet murtanut. Hän oli tullut vanhaksi, rumaksi,
hirvittäväksi. Hänen ruumiinsa näytti halvaantuneelta, hänen
kokoonpainuneet huulensa yrittivät hymyillä, hänen silmänsä olivat
sammuneet ja lasimaiset. Hän oli enää vain Lélio, rakastajan ja
prinssin varjo.

Markiisitar vaikeni. Sitten jatkoi hän kutistuen itsekin kokoon kuin
luhistuva raunio:

-- Siitä hetkestä lähtien en ole mitään hänestä kuullut.

Markiisitar vaikeni taas, kauvemmin kuin edellisellä kerralla. Mutta
pitkien vuosien, koko elämän kestävän rakkauden tai lähestyvän kuoleman
suomalla voimalla pakoittautui hän jälleen hilpeäksi ja sanoi
hymyillen:

-- No, uskotteko tästälähin kahdeksannentoista vuosisadan hyveeseen?

-- Rouva, vastasin minä, ei tee mieleni sitä epäillä. Kuitenkin
sanoisin ehkä, jos olisin vähemmin liikutettu, että te teitte viisaasti
antaessanne sinä päivänä iskeä suontanne.

-- Kurjat miehet! sanoi markiisitar. Sydämen tarinasta ette te ymmärrä
hitustakaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Markiisitar - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.