Title: Riita - Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh - riitaantuivat
Author: Gogol, Nikolai Vasilevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Riita - Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh - riitaantuivat" ***


RIITA

Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh
ja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat


Kirj.

N. V. GOGOL


Suomentanut Reino Silvanto



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



I LUKU.

Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh.


Kyllä se Ivan Ivanovitshin turkkitakki on mainio! Se on kerrassaan
erinomainen! Ja sellaiset reunukset kun siinä on! Hitto vieköön, kuinka
kaunista nahkaa! Sellaista tummansinistä, ikäänkuin huurteista!
Lyönpä vaikka millaisen vedon, ettei ole kenelläkään sellaisia
turkinreunuksia! Katsokaa Herran nimessä niitä -- etenkin jos hän
pysähtyy juttelemaan jonkun kanssa -- katsokaa niitä sivultapäin:
kuinka hivelee silmää! Ei saata sanoin selittää: samettia! hopeata!
tulta! Hyvä Jumalani ja sinä ihmeittentekijä Nikolai, Herran valittu,
miksei ole minulla sellaista turkkitakkia? Hän teetti sen jo ennen
Agafja Fedosejevnan lähtöä Kiovaan. Tunnettehan Agafja Fedosejevnan?
Sama, joka puri eräältä oikeusmieheltä korvan.

Kelpo mies, tuo Ivan Ivanovitsh! Ja sellainen talo kun hänellä on
Mirgorodissa! Yltympäri talon kiertää katos, jota tammiset pylväät
kannattavat, ja katoksen alla on joka puolella penkkejä. Kun Ivan
Ivanovitshin tulee liian kuuma, niin hän heittää turkkitakin yltään,
riisuu vaatteensa ja istuutuu paitasillaan katoksen alle levähtämään ja
katselemaan, mitä pihalla ja kadulla tapahtuu. Millaisia omena- ja
päärynäpuita hänellä on aivan akkunain alla! Avatkaa vain akkuna, niin
oksat itsestään ojentuvat huoneeseen. Sellaista on talon edustalla,
mutta katsoisittepa, millaista on puutarhassa! Mitäpä ei siellä olisi?
Luumuja, kirsikoita, vihanneksia, auringonkukkia, kurkkuja, meloneja,
papuja, onpa puimakatos ja pajakin.

Ivan Ivanovitsh on kelpo mies! Hän pitää tavattomasti meloneista; ne
ovat hänen mieliruokaansa. Kun hän on syönyt päivällistä, niin hän
menee paitasillaan ulos katoksensa alle ja käskee Gapkan tuoda kaksi
melonia. Sitten hän leikkaa ne, kokoo siemenet erityiseen paperiin ja
alkaa syödä. Sen jälkeen hän käskee Gapkan tuoda mustepullon ja kynän
ja kirjoittaa omakätisesti paperille, jossa siemenet ovat: "Tämä meloni
syötiin sinä ja sinä päivänä." Jos joku vieras söi mukana, niin hän
lisää: "se ja se otti osaa".

Mirgorodin tuomari-vainaja katseli aina ihastuksella Ivan Ivanovitshin
taloa. Eikä se ollutkaan hullumman näköinen. Minua miellyttää se, että
joka puolelle taloa on rakennettu vajoja ja katoksia, niin että, jos
katsoo kauempaa, ainoastaan katot näkyvät toinen toistaan ylempänä
muistuttaen lautasta, joka on täynnä pannukakkuja, tai, ehkä vielä
paremmin, puun kyljessä kasvavia sieniä. Katot ovat ruokoa; salava,
tammi ja pari omenapuuta levittävät niitten yli tuuheita oksiaan.
Lehväin välistä vilkkuu pieniä akkunoita valkoisine, kuvioilla
koristettuine luukkuineen.

Niin, Ivan Ivanovitsh on kelpo mies! Tunteepa hänet itse Pultavan
komisarius! Kun Dorosh Tarasovitsh Puhivotshka saapuu Horolista,
pistäytyy hän aina Ivan Ivanovitshin luo. Ja esipappi, isä Pietari,
joka asuu Koliberdassa, tapaa sanoa vierailleen, ettei hän tunne toista
ihmistä, joka niin hyvin täyttäisi kristilliset velvollisuutensa ja
osaisi elää niin kuin Ivan Ivanovitsh.

Hyvä Jumala, kuinka nopeasti aika kuluu. Siitä on jo yli kymmenen
vuotta, kun Ivan Ivanovitsh joutui leskeksi. Avioliitto oli lapseton.
Mutta Gapkalla on lapsia, jotka juoksevat pitkin pihamaata. Ivan
Ivanovitsh antaa tuontuostakin kullekin heistä rinkelin, palasen
melonia tai päärynän. Aittain ja kellarien avaimet ovat Gapkan
hallussa, mutta makuuhuoneessa olevan suuren kirstun ja keskimäisen
aitan avaimet ovat Ivan Ivanovitshilla itsellään eikä hän mielellään
usko niitä kenenkään huostaan. -- Gapka, jolla aina on esiliina yllä,
on roteva tyttö. Hänellä on pyöreät pohkeet ja punaiset posket.

Ja mikä jumalaapelkääväinen mies, tuo Ivan Ivanovitsh! Joka sunnuntai
hän pukee turkkitakin ylleen ja menee kirkkoon. Astuttuaan sisään ja
kumarrettuaan joka suunnalle hän tavallisesti asettuu kirkkokuoron
lavalle ja laulaa mukana kauniilla basso-äänellään. Jumalanpalveluksen
päätyttyä Ivan Ivanovitsh ei voi olla puhuttelematta kirkon luo
kokoontuneita kerjäläisiä. Ehkei hän välittäisi niin ikävästä
tehtävästä, jollei hänen luontainen hyväsydämisyytensä kehottaisi häntä
siihen. "Hyvää päivää, poloinen!" sanoo hän tavallisesti löydettyään
jonkun raihnaan, rääsyisen akan. "Mistä sinä olet, akka parka?"

"Minä olen tästä naapurikylästä. Kolmeen päivään en ole syönyt enkä
juonut mitään. Omat lapseni ajoivat minut pois."

"Sinä onneton! Entä miksi tulit tänne?"

"Apua tulin pyytämään. Eiköhän joku anna minulle edes vähäsen leipää."

"Hm! Vai tahtoisit sinä leipää?" kysyi Ivan Ivanovitsh silloin
tavallisesti.

"Tahdonhan minä! Olen nälkäinen kuin koira."

"Hm!" virkkoi siihen Ivan Ivanovitsh. "Ehkä tahtoisit lihaakin?"

"Minä olen tyytyväinen kaikkeen, mitä armollinen herra vain antaa."

"Hm! Ehkä haluaisit mieluummin lihaa kuin leipää?"

"Ei nälkäinen valitse. Kaikki, mitä suvaitsette antaa, on hyvää." Sen
sanottuaan akka tavallisesti ojentaa kätensä.

"Jumalan haltuun", sanoi Ivan Ivanovitsh mitään antamatta. "No mitä
sinä vielä siinä odotat?"

Ja kyseltyään tähän tapaan vielä toiselta, kolmannelta, hän palaa
kotiin tai pistäytyy naapuri Ivan Nikiforovitshin, tuomarin tai
poliisimestarin luo viinaryypylle.

Ivan Ivanovitsh pitää suuresti kestityksestä ja lahjoista.

Ivan Nikiforovitsh on myöskin kelpo mies. Hänen talonsa on Ivan
Ivanovitshin talon vieressä. He ovat keskenään niin hyviä ystäviä,
ettei ole maailmassa sen parempia. Anton Prokofjevitsh Pupopus, joka
yhä vielä käyttää samaa kanelinväristä, sinihihaista takkiaan ja
pyhäpäivinä syö tuomarin luona päivällistä, tapaa sanoa, että itse piru
on köyttänyt Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin yhteen: minne
toinen menee, sinne toinenkin perässä.

Ivan Nikiforovitsh ei ole koskaan ollut naimisissa. Tosin on juteltu,
että hän muka on ollut naimisissa, mutta se on varmasti valhetta. Minä
tunnen Ivan Nikiforovitshin vallan hyvin ja uskallan sanoa, ettei hän
ole edes aikonut naida. Mistä kaikki tuollaiset juorut mahtavat saada
alkunsa? Niinpä yritettiin levittää huhua, että Ivan Nikiforovitshilla
muka oli syntyessään ollut häntä. Mutta tämä älli on niin järjetön ja
samalla rietas ja sopimaton, etten minä pidä tarpeellisena näyttää sitä
perättömäksi valistuneille lukijoille, jotka epäilemättä tietävät, että
ainoastaan noidilla on häntä, eikä niilläkään kaikilla. Sitäpaitsi
noidat ovat sukupuoleensa nähden pikemmin naisia kuin miehiä.

Huolimatta harvinaisen hyvästä ystävyydestään eivät nämä naapurit
kuitenkaan olleet aivan toistensa kaltaisia. Me opimme paraiten
tuntemaan heidän luonteensa vertaamalla niitä toisiinsa. Ivan
Ivanovitshilla on erinomainen kyky puhua tavattoman miellyttävästi.
Hyvä Jumala, kuinka hän puhuu! Tuntuu aivan siltä, kuin joku hakea
hypistelisi jotakin päästänne tai kutkuttelisi hiljalleen sormilla
jalkapohjianne. Kuuntelet, kuuntelet -- ja annat pääsi painua alas.
Suloista! Erinomaisen suloista! Aivan kuin nukahdus kylvyn jälkeen.
Ivan Nikiforovitsh sitävastoin enimmäkseen vaikenee; mutta annappas,
kun hän sanan sanoo, niin pidä silloin varasi: se pystyy paremmin kuin
terävin partaveitsi. Ivan Ivanovitsh on laiha ja pitkä; Ivan
Nikiforovitsh on lyhempi kasvultaan, mutta leveyttä on hänessä sitä
runsaammin. Ivan Ivanovitshin pää on kuin retikka, juuri alaspäin; Ivan
Nikiforovitshin kuin retikka, juuri ylöspäin. Ivan Ivanovitsh loikoo
vain päivällisen jälkeen katoksen alla paitasillaan; illan tullen hän
ottaa turkkitakin ylleen ja menee jonnekin, milloin kaupungin
vilja-aittaan, jonne hän myy jauhoja, milloin vainioille pyydystämään
peltopyitä. Ivan Nikiforovitsh loikoo päivät pääksytysten kuistilla --
jollei päivä ole liian helteinen, antaa hän tavallisesti auringon
paahtaa selkäänsä -- eikä häntä haluta lähteä minnekkään. Jos sattuu
aamulla hänen päähänsä pälkähtämään, niin hän menee pihalle katsomaan
taloustoimia ja sitten taas loikomaan. Entiseen aikaan hän tapasi
pistäytyä Ivan Ivanovitshin luona. Ivan Ivanovitsh on sangen
hienotunteinen eikä sano kaikin puolin säädyllisessä puheessaan
sopimatonta sanaa ja pahastuu heti, jos kuulee sellaisen. Ivan
Nikiforovitsh ei aina hillitse itseään. Silloin Ivan Ivanovitsh nousee
tavallisesti paikaltaan ja sanoo: "Riittää, riittää jo, Ivan
Nikiforovitsh; parempi, että mitä pikimmin menette kuistillenne
loikomaan auringonpaisteeseen, koska puhutte noin jumalattomasti." Ivan
Ivanovitsh suuttuu julmasti, jos löytää kärpäsen liemestä: hän
raivostuu, viskaa lautasen ja antaa tuta, kuka on isäntä talossa. Ivan
Nikiforovitsh kylpee mielellään, ja kun hän on kaulaansa myöten
istuutunut veteen, niin käskee asettamaan pöydän viereensä veteen ja
sille teekeittiön, ja mielihyvällä hörppii hän teensä tällaisessa
viileydessä. Ivan Ivanovitsh ajaa partansa kahdesti viikossa, Ivan
Nikiforovitsh kerta. Ivan Ivanovitsh on aika utelias. Herra varjele
ketään alkamasta kertoa jotakin ja heittämästä kesken! Jos hän on
tyytymätön, huomaa sen heti. Mutta Ivan Nikiforovitshin naamasta on
vallan vaikea päättää, onko hän tyytyväinen vai suuttunut. Vaikkapa
sattuu iloitsemaan, ei hän sitä ilmaise. Ivan Ivanovitsh on jonkun
verran arkaluontoinen. Mutta Ivan Nikiforovitshin housut ovat niin
suurissa poimuissa, että jos puhaltaisi ne ilmaa täyteen, niin
mahtuisipa niihin koko talo kaikkine sivurakennuksineen. Ivan
Ivanovitshilla on suuret, ilmehikkäät, tupakan väriset silmät ja
V-kirjaimen kaltainen suu. Ivan Nikiforovitshin silmät ovat pienet,
kellahtavat ja kokonaan uponneet tuuheiden kulmakarvain ja pulleiden
poskien väliin; hänen nenänsä on kuin kypsä luumu. Jos Ivan Ivanovitsh
tarjoo teille nuuskaa, niin hän aina ensin nuolaisee nuuskarasian
kantta, koputtaa sitä sitten sormellaan ja ojentaa vihdoin rasian
sanoen, jos olette tuttu: "Saanko pyytää, hyvä herra, suomaan minulle
kunnian?" mutta jollette ole tuttu: "Saanko pyytää, hyvä herra, vaikken
tiedä nimeänne ja arvoanne, suomaan minulle kunnian?" Mutta Ivan
Nikiforovitsh antaa teille nuuskasarvensa ilman muuta ja sanoo: "Olkaa
hyvä." Sekä Ivan Ivanovitsh että Ivan Nikiforovitsh vihaavat kirppuja
eivätkä anna yhdenkään juutalaisen mennä tavaroineen ohi ostamatta
häneltä muutamia rasioita syöpäläisvoidetta, kuitenkin ensin
haukuttuaan häntä siitä, että hän tunnustaa Mooseksen oppia.

Muuten, huolimatta muutamista eroavaisuuksista, ovat sekä Ivan
Ivanovitsh että Ivan Nikiforovitsh kelpo ihmisiä.



II LUKU,

josta käy selville, mitä Ivan Ivanovitsh halusi, mistä syntyi
keskustelu Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin kesken ja miten se
päättyi.


Aamulla -- se tapahtui heinäkuussa -- Ivan Ivanovitsh makasi katoksen
alla. Päivä oli helteinen, ilma raskas ja sadetta tietävä. Ivan
Ivanovitsh oli jo ennättänyt käydä niittomiesten luona kylässä,
ennättänyt kysellä vastaan tulevilta talonpojilta ja akoilta, mistä,
minne, mitenkä ja miksi. Hän lepäsi nyt matkastaan väsyneenä.
Maatessaan hän katseli pitkän aikaa aittoja, pihamaata, vajoja, kanoja,
jotka juoksentelivat pihalla, ja ajatteli itsekseen: "Hyvänen aika,
millainen isäntä olenkaan! Mitäpä ei minulla olisi? Siipikarjaa,
rakennuksia, viljaa, viinaa, sekä puhdistettua että makeata, ja mitä
vain mieli tekee; puutarhassa on luumuja, päärynöitä, kaalia, papuja,
unikkoja ... Mitäpä ei minulla olisi? Tahtoisinpa todella tietää, mitä
minulta puuttuu!"

Kyseltyään itseltään näin syvämietteisesti Ivan Ivanovitsh vaipui
ajatuksiinsa. Sillä välin hänen katseensa etsi uusia esineitä, harhaili
aidan yli Ivan Nikiforovitshin pihalle, jossa sen kahlehti huvittava
näky. Laiha akka kantoi vanhoja vaatteita ulos ja ripusti ne köydelle
tuulettumaan. Vanhanaikainen univormu kuluneine olkalappuineen ojensi
pian hihansa ilmaan ja syleili kullalla kirjailtua naisten viittaa.
Sitten ilmaantui vaakunanappinen aatelispuku, jonka kaulus oli koin
syömä; valkoiset kashmirikankaasta tehdyt, tahraiset housut, jotka
joskus olivat olleet Ivan Nikiforovitshin yllä, mutta nyt tuskin
mahtuisivat hänen sormiinsa. Senjälkeen ripustettiin toiset, venäläisen
l-kirjaimen muotoiset housut ja sininen kasakkanuttu, jonka Ivan
Nikiforovitsh neuloutti noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän
valmistautui sotaväkeen ja antoi viiksiensä ruveta kasvamaan. Tätä
seurasi toinen sotavarustus, miekka, joka terävänä kärkenä pisti ylös
ilmaan. Jo liehuivat ruohonvihreän kauhtanan liepeet vaskisine,
viidenkopeekan suuruisine nappeineen. Liepeitten välistä näkyi
kultanauhainen liivi, jonka etumus oli kuvioitu. Liivin peitti pian
isoäiti-vainajan vanha hame, jonka jokaiseen taskuun mahtui vesimeloni.
Kaikki tämä yhdessä vaikutti Ivan Ivanovitshiin mieltäkiinnittävästi.
Auringon säteet sattuivat milloin siniseen, milloin vihreään hihaan,
milloin punaiseen kaulukseen, milloin kultaiseen nauhaan tai
kimaltelivat miekan kärjessä, mikä vaikutti sen, että kaikki näytti
hyvin omituiselta muistuttaen nukketeatteria, jota muutamat ympäri
kulkevat henkilöt esittävät kylissä, etenkin, kun on paljon kansaa
yhteen sullottuna katsomassa kultakruunuista Herodes-kuningasta tai
vuohta taluttavaa Antoniusta; näyttämön takana vinkuu viulu ja
mustalainen näppäilee sormilla huuliaan matkien rummun ääntä, mutta
kohta menee päivä mailleen ja eteläisen yön tuore viileys laskeutuu
huomaamatta lihavain maalaistyttöjen pyöreille hartioille ja
täyteläisille rinnoille.

Pian kömpi akka aitasta ähkien ja laahaten selässään vanhaa satulaa,
jonka jalustimet olivat rikki, pistolikotelot hajalla ja
kultaompeleinen, vaskella silattu, muinoin tulipunainen päällys
haalistunut.

"Siinäpä tyhmä akka!" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Kohta kai hän laahaa
itse Ivan Nikiforovitshin ulos tuulettumaan!"

Ja totisesti: Ivan Ivanovitsh ei vallan pahasti erehtynytkään
arveluissaan, sillä noin viiden minuutin kuluttua tulivat Ivan
Nikiforovitshin nankinikankaiset housut näkyviin ottaen haltuunsa
melkein toisen puolen pihamaata. Sitten akka kantoi ulos lakin ja
pyssyn.

"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Minä en ole koskaan
nähnyt pyssyä Ivan Nikiforovitshin luona. Mitä hän sillä tekee? Hän ei
ammu, mutta pyssy pitää olla! Mitä varten hän sitä pitää? Ja niin
mainio pyssy näyttää olevan! Minun on kauan jo tehnyt mieli sellaista.
Kernaasti ottaisin tuon omakseni, jotta saisin huvitella itseäni
ampumisella."

"Akka hoi!" huusi Ivan Ivanovitsh viittilöiden kädellään.

Akka tuli aidan luo.

"Mitä sinulla siinä on, eukkoseni?"

"Näettehän itsekin -- pyssy."

"Mikä pyssy se on?"

"Kuka sen tietää? Olisipa se omani, niin ehkäpä tietäisin, mistä on
tehty, mutta se on isännän pyssy."

Ivan Ivanovitsh nousi seisomaan, alkoi tarkastella pyssyä joka puolelta
ja unohti aivan haukkua akkaa siitä, että hän oli tuonut sen, samoin
kuin miekankin, ulos tuulettumaan.

"Se mahtaa olla rautaa", jatkoi akka.

"Hm! Vai rautaa? Miksi olisi se rautaa sitten?" jupisi Ivan Ivanovitsh
itsekseen. "Onko se kauankin jo ollut isännällä?"

"Paljon mahdollista."

"Mainio pyssy!" jatkoi Ivan Ivanovitsh. "Minäpä pyydän sen omakseni.
Mitä hän sillä tekee? Tai vaihdan sen johonkin. Onko isäntäsi kotona,
eukkoseni?"

"Kotona on."

"Mitä hän tekee? Makaako?"

"Makaa."

"Se hyvä, silloinpa pistäyn hänen luonaan."

Ivan Ivanovitsh pukeutui, otti käteensä ryhmysauvan suojellakseen
itseään koirilta, joita on Mirgorodin kaduilla paljon enemmän kuin
ihmisiä, ja läksi.

Vaikka Ivan Nikiforovitshin talo oli aivan Ivan Ivanovitshin talon
vieressä ja aidan yli oli helppo kavuta talosta toiseen, meni Ivan
Ivanovitsh kuitenkin kadun kautta. Tältä kadulta oli poikettava kujaan,
joka oli niin kapea, että jos kahdet yhden hevosen vetämät ajoneuvot
osuivat siinä kohtaamaan toisensa, niin ne eivät voineet sivuuttaa
toisiansa, vaan jäivät siihen siksi, kunnes ne takapyöristä vedettiin
kumpikin taaksepäin kadulle. Jalankulkijan kukittivat takiaiset, jotka
kasvoivat kahden puolen kujaa pitkin aidan vierustaa. Tälle kujalle
päin olivat toiselta puolelta Ivan Ivanovitshin vaja ja toiselta Ivan
Nikiforovitshin aitta, portti ja kyyhkystarha. Astuttuaan portin luo
Ivan Ivanovitsh avasi rämistäen säpin. Sisältä kuului koirien
haukuntaa. Mutta monikarvainen koiralauma juoksi häntäänsä heilutellen
takaisin nähtyään tulijan tutut kasvot. Ivan Ivanovitsh astui poikki
pihan, jolla oli kirjavanaan intialaisia kyyhkysiä Ivan Nikiforovitshin
omakätisesti ruokkimia, melonien ja vesimelonien kuoria, paikoin
ruohoa, särkynyt rattaan pyörä, tynnyrin vanne tai likainen
poikanulikka, joka piehtaroi paitasillaan, sanalla sanoen: kuva, josta
taidemaalaaja pitää. Tuulettumaan ripustettujen vaatteiden varjo peitti
melkein koko pihan antaen sille jonkun verran viileyttä. Akka tuli
Ivan Ivanovitshia vastaan kumartaen syvään, haukotteli ja jäi
liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Talon edessä komeili kuisti,
jonka kattoa kannatti kaksi tammista pylvästä, -- epävarma suoja
aurinkoa vastaan, jonka kanssa tähän aikaan vuotta ei ole leikittävä,
sillä se pusertaa etenkin jalankulkijasta kuuman hien aina kiireestä
kantapäähän. Tästä saatamme ymmärtää, kuinka voimakas oli Ivan
Ivanovitshin halu saada tuo välttämätön ase, kun hän lähti liikkeelle
sellaisessa helteessä, vieläpä poiketen jokapäiväisestä tavastaan
kävellä ainoastaan iltasella!

Huone, johon Ivan Ivanovitsh astui, oli aivan pimeä, sillä akkunaluukut
olivat suljetut. Auringon säde, joka pilkisti sisään akkunaluukkuun
tehdyn läven kautta, oli hajaantunut sateenkaaren väreiksi ja kuvasi
vastaiselle seinälle kirjavan maiseman ruokokattoineen, puineen ja
pihalle ripustettuine vaatteineen, kaikki kuitenkin ylösalaisin. Tämän
tähden vallitsi huoneessa ihmeellinen puolihämärä.

"Jumalan rauhaa!" sanoi Ivan Ivanovitsh.

"Aa, hyvää päivää, Ivan Ivanovitsh!" vastasi ääni huoneen nurkasta.
Silloin vasta Ivan Ivanovitsh huomasi Ivan Nikiforovitshin, joka makasi
lattialle levitetyllä matolla.

"Suokaa anteeksi, että olen näin luonnollinen."

Ivan Nikiforovitsh loikoi siinä ilki alasti, vieläpä paidattakin.

"Ei tee mitään. Nukuitteko hyvin viime yönä, Ivan Nikiforovitsh?"

"Nukuin. Entä nukuitteko te, Ivan Ivanovitsh?"

"Hyvin nukuin."

"Ja nyt olette noussut levolta?"

"Nytkö noussut? Herranen aika, Ivan Nikiforovitsh, kuinka saattaisi
tähän saakka nukkua? Palasin jo äsken kylästä. Viljamaat ovat
erinomaisen hyvässä kunnossa, vallan mainiossa! Ja heinä on niin
pitkää, pehmeätä, mehevää!"

"Gorpina!" huusi Ivan Nikiforovitsh, "tuo Ivan Ivanovitshille viinaa ja
kermapiirakoita".

"Kaunis ilma tänään."

"Älkää kehuko, Ivan Ivanovitsh. Piru vieköön, kun on niin kuuma, ettei
tiedä minne menisi!"

"Vai piti sen pirun nyt taas siihen tulla. Kuulkaa, Ivan Nikiforovitsh,
te vielä muistatte minun sanani, mutta silloin se on jo oleva
myöhäistä: saattepa tulevassa elämässä kärsiä jumalattoman puheenne
tähden."

"Millä minä olen loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh? En ole sanonut pahaa
sanaa isästänne enkä äidistänne. Enpä todellakaan tiedä, millä olen
teitä loukannut."

"Riittää jo, riittää, Ivan Nikiforovitsh!"

"Jumalavita, minä en ole loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh!"

"Ihmeellistä, ettei peltopyy jo noudata pillin ääntä."

"Mitenkä tahdotte, ajatelkaa mitä hyvänsä, mutta minä en ole teitä
mitenkään loukannut."

"Minä en ymmärrä, miksei peltopyy jo noudata", puhui Ivan Ivanovitsh,
ikäänkuin ei olisi Ivan Nikiforovitshia kuunnellut. "Kaiketi ei ole
vielä se aika... mutta pitäisihän sen jo sentään olla."

"Sanoitte, että viljamaat ovat oivallisia?"

"Oivallisia, kerrassaan oivallisia!"

Seurasi vaitiolo.

"Mitä vaatteita te, Ivan Nikiforovitsh, olette levittänyt tuonne ulos
riippumaan?" kysyi Ivan Ivanovitsh vihdoin.

"Niin, hyviä vaatteita, melkein uusia vaatteita, joiden se kirottu ämmä
on antanut homehtua. Nyt minä annan tuulettaa ne. Kangas niissä on
hyvää ja hienoa, tarvitsee vain kääntää, niin sitä voi käyttää
uudelleen."

"Siellä oli eräs mieleiseni esine, Ivan Nikiforovitsh."

"Mikä sitten?"

"Sanokaapa, mitä te teette sillä pyssyllä, joka on vaatteiden mukana
tuotu tuulettumaan?" Tässä Ivan Ivanovitsh veti nuuskarasiansa esiin.
"Saanko pyytää suomaan minulle kunnian?"

21

"Älkäähän vaivatko itseänne, minä otan kyllä omastani." Ivan
Nikiforovitsh alkoi haparoida ympärilleen ja löysi nuuskasarvensa. "Se
ämmä on aika pässinpää! Vai on hän ripustanut pyssynkin ulos? Kylläpäs
se Sorotshintsyn juutalainen tekee hyvää nuuskaa. En tiedä, mitä se
mahtaa sotkea siihen, mutta hyvälle se vaan haisee. Siinä tuntuu olevan
palsamia seassa. Ottakaa ja pankaa vähän poskeenne: eikö totta,
palsamille haisee? Ottakaa, olkaa hyvä!"

"Sanokaa, Ivan Nikiforovitsh -- minä yhä siitä pyssystä -- mitä te
sillä teette? Sehän on teille aivan tarpeeton."

"Tarpeeton? Voihan sattua, että tarvitsee ampua?"

"Hyvä Jumala, Ivan Nikiforovitsh, milloin te ampuisitte? Ehkä tulevassa
elämässä? Mikäli tiedän ja muut muistavat, ette ole yhtä ainoatakaan
sorsaa ampunut, eikä ole taivaallinen Isämme luonut ruumistanne sen
mukaiseksi, että voisitte ampua. Teillä on komea ryhti ja arvokas
muoto. Kuinka teidän sopisi soissa kahlata, kun te nyt jo tuuletatte
vaatteita, joita pidän sopimattomana puheessa nimeltään mainita? Kuinka
silloin kävisi? Ei, te tarvitsette lepoa ja rauhaa." (Ivan Ivanovitsh
puhui tavattoman maalailevasti, kuten aikaisemmin jo huomautettiin,
etenkin jos hän tahtoi saada jonkun vakuutetuksi. Kuinka hän puhuikaan!
Hyvä Jumala, kuinka hän puhui!) "Niin, teidän pitää ajatella sopivampia
toimia. Kuulkaa, antakaa se pyssy minulle!"

"Mitä te nyt?... Se on kallis pyssy. Sellaista ei nykyään löydä
etsimälläkään. Minä ostin sen eräältä turkkilaiselta, kun varustauduin
sotaväkeen, ja nytkö minä sen noin vaan lahjoittaisin! Kuinka
saatattekaan?... Se on minulle välttämättömän tarpeellinen!"

"Mihin te sitä niin välttämättömästi tarvitsette?"

"Mihinkö? Entä kun rosvot hyökkäävät taloon?... Eikö se silloin ole
välttämättömän tarpeellinen? Jumalan kiitos, nyt olen rauhallinen
enkä pelkää mitään. Ja miksi? Siksi, että tiedän pyssyn olevan
tavara-aitassa."

"Pyssy on hyvä, Ivan Nikiforovitsh, mutta sen lukko on rikki."

"Mitä se tekee, jos onkin rikki? Voihan sen laittaa ehjäksi. Pitää vain
rasvata hamppuöljyllä, jottei ruostuisi."

"Teidän sanoistanne, Ivan Nikiforovitsh, ei ilmene minkäänlaista
ystävällisyyttä minua kohtaan. Te ette tahtoisi tehdä mitään minun
tähteni ystävyytemme osotteeksi."

"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte sanoa, etten minä osota teille
minkäänlaista ystävyyttä? Ettekö häpeä? Teidän härkänne ovat alinomaa
minun laitumellani, enkä minä ole niitä sieltä karkottanut. Kun
lähdette Pultavaan, niin pyydätte aina minun vaunujani lainaksi -- ja
olenko minä niitä koskaan teiltä kieltänyt? Teidän poikamöllinne
kiipeilevät aidan yli minun pihalleni ja leikkiä juoksentelevat
koirieni kanssa -- enkä minä puhu mitään: juoksennelkoot niin paljon
kuin haluttaa, kun vain eivät koske mihinkään!"

"Koska ette tahdo lahjottaa sitä, niin vaihtakaa se johonkin."

"Mitä te annatte siitä sitten?" Samassa Ivan Nikiforovitsh kohosi
kyynärpäänsä nojaan ja katsoi tarkasti Ivan Ivanovitshiin.

"Minä annan sen ruskean sian, jonka olen kasvattanut. Se on mainio
emäsika! Saattepa nähdä, että se ensi vuonna saa porsaita."

"En ymmärrä, kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte tuollaista puhua.
Mitä minä teidän siallanne tekisin? Ehkä uhraisin sen pirulle
sielumessuksi?"

"Taas! Ilman pirua ette näy tulevan toimeen. Se on synti, Jumalan
tähden, synti, Ivan Nikiforovitsh!"

"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte todellakin tarjota siitä pyssystä
piru ties mitä -- sian!"

"Minkätähden on minun sikani -- piru ties mitä?"

"Minkätähdenkö? Ajattelisitte itse vähäsen. Minun pyssyni on hyvä ja se
teidän -- piru ties mikä, sika! Jollei tämä olisi teidän suustanne,
niin voisin pitää sitä loukkauksena itseäni kohtaan."

"Mitä pahaa on minun siassani sitten?"

"Miksikä te minua oikein luulette? Että sika..."

"Rauhottukaa, rauhottukaa! Minä en aio enää... Pitäkää pyssynne!
Ruostukoon se aitan nurkassa. En tahdo puhua siitä enempää."

Seurasi vaitiolo.

"Puhutaan", alkoi Ivan Ivanovitsh, "että kolme kuningasta on julistanut
sodan meidän tsaariamme vastaan".

"Niin, Pjotr Fedorovitsh siitä kertoi minulle. Mikä sota se olisi? Ja
mikä on syynä siihen?"

"Varmaan ei saata sanoa, mikä on syynä siihen, Ivan Nikiforovitsh.
Mutta minä otaksun kuninkaiden tahtovan kääntää meidät kaikki Turkin
uskoon."

"Kas niitä hölmöjä, mitä tahtovat!" lausui Ivan Nikiforovitsh nostaen
päätään.

"Mutta nähkääs, juuri sentähden julisti tsaari vuorostaan sodan heitä
vastaan. 'Ei', sanoi hän, 'kääntykää te itse kristinuskoon'."

"Entä sitten? He saavat kaiketi selkäänsä meidän miehiltä, Ivan
Ivanovitsh."

"Niin saavat. Te ette siis tahdo vaihtaa pyssyänne, Ivan
Nikiforovitsh?"

"Minusta on kummallista, että te, Ivan Ivanovitsh, joka olette oppinut
mies, puhutte kuin alaikäinen. Luuletteko, että minä olen mikään
tolvana..."

"Rauhottukaa, rauhottukaa. Olkoon Jumalan nimessä ja ruostukoon siihen
paikkaan, minä en ainakaan siitä enää puhu."

Tuotiin viinaa ja piirakoita.

Ivan Ivanovitsh otti ryypyn ja alkoi syödä hapankermapiirakkaa.
"Kuulkaahan, Ivan Nikiforovitsh, minä annan paitsi sikaa vielä kaksi
säkkiä kauroja. Tehän ette ole kauroja kylvänytkään. Tänä vuonna pitää
teidän siis kaikissa tapauksissa ostaa kauroja."

"Herranen aika, Ivan Ivanovitsh! Teidän kanssa puhuessa pitäisi mahan
olla herneitä täynnä." (Tämä ei ole vielä mitään: Ivan Nikiforovitsh
saattoi laskettaa paljon pahempia lauseita.) "Onko koskaan kuultu tai
nähty, että joku vaihtaisi pyssynsä kahteen säkkiin kauroja? Enpä
luule, että panisitte turkkitakkianne siitä likoon?"

"Mutta tehän unohdatte, Ivan Nikiforovitsh, että minä annan siankin
samalla."

"Mitä? Kaksi säkkiä kauroja ja sika pyssystä?"

"Onko se vähän sitten?"

"Pyssystä?"

"Pyssystä, tietysti."

"Kaksi säkkiä pyssystä."

"Kaksi säkkiä, mutta ei tyhjää, vaan täynnä kauroja. Entä unohditteko
sian?"

"Suudelkaa te sikaanne, ja jollei maistu, niin vaikka itse pirua!"

"Oo, kyllä paha teidät vielä perii! Saattepa nähdä, että kielenne
tulevassa maailmassa naulataan kiinni polttavilla rautapiikeillä noin
jumalattoman puheen tähden. Teidän kanssanne puhuttua pitää pestä sekä
kasvot että kädet ja sitten suitsuttaa itsensä."

"Suokaa anteeksi, Ivan Ivanovitsh, mutta pyssy on ylevä kapine ja
kaikkein mieltäkiinnittävin huvi ja sitäpaitsi kaunis koristus
huoneessa."

"Te, Ivan Nikiforovitsh, kerskaatte pyssystänne kun mikäkin tolvana",
sanoi Ivan Ivanovitsh harmissaan, sillä hän näytti jo suuttuvan.

"Vaan te, Ivan Ivanovitsh, olette oikea _hanhi_!"

Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi sanonut tätä sanaa, niin he olisivat
aikansa riidelleet keskenään ja sitten eronneet ystävinä, kuten
ainakin.

Mutta nyt kävi aivan toisin. Ivan Ivanovitsh kiivastui.

"Mitä te sanoitte, Ivan Nikiforovitsh?" kysyi hän ääntään korottaen.

"Minä sanoin, että te olette aivan kuin hanhi, Ivan Ivanovitsh!"

"Kuinka te, hyvä herra, saatatte unohtaa kaiken säädyllisyyden ja
kunnioituksen minun arvoani ja sukuani kohtaan ja loukata minua noin
hävyttömällä nimityksellä?"

"Mitä hävytöntä siinä on? Miksi räpistelette siinä käsiänne, Ivan
Ivanovitsh?"

"Minä kysyn vieläkin, kuinka te saatatte vastoin kaikkea sopivaisuutta
nimittää minua hanheksi?"

"Minä annan palttua teidän sopivaisuudellenne, Ivan Ivanovitsh! Mitä te
siinä kaakotatte?"

Ivan Ivanovitsh ei voinut enää hillitä itseään: hänen huulensa
vapisivat, suunsa, joka tavallisesti oli kuin V-kirjain, muuttui O:n
muotoiseksi, ja hän räpytteli silmiään, että oikein kauhisti. Peräti
harvoin oli Ivan Ivanovitsh sellainen, sitä varten piti hänen suuttua
tavattomasti.

"Ilmotan teille siis", lausui Ivan Ivanovitsh, "että minä en tahdo
teitä enää tuntea".

"Mikä vahinko! Mutta jumaliste, minua se ei kuitenkaan itketä!" vastasi
Ivan Nikiforovitsh. -- Valehteli, valehteli, totisesti, hän valehteli,
sillä hän oli ruveta itkemään harmista.

"Minun jalkani ei enää astu tähän taloon."

"Ha-ha-haa!" pääsi Ivan Nikiforovitshilta, joka ei harmissaan tiennyt
mitä tehdä ja nousi vastoin tavallisuutta seisomaan. "Akka ja poika,
hoi!"

Oveen ilmaantui äskeinen laiha akka ja lyhyenläntä poika, jonka yllä
oli pitkä väljä takki.

"Ottakaa Ivan Ivanovitshin käsivarsista kiinni ja taluttakaa hänet
ovesta ulos!" komensi Ivan Nikiforovitsh.

"Mitä?! Minut?! Aatelismiehen?!" huusi Ivan Ivanovitsh täynnä
arvokkuutta ja inhoa.

"Lähestykää, jos uskallatte! Minä tuhoan teidät ja teidän typerän
isäntänne! Korppi ei ole löytävä teistä jälkeäkään!" (Ivan Ivanovitsh
puhui tavattoman voimakkaasti, kun hänen mielensä oli kuohuksissa.)

Koko ryhmä muodosti vaikuttavan kuvan: keskellä lattiaa seisoi Ivan
Nikiforovitsh kaikessa kauneudessaan, ilman vähintäkään koristusta;
akka, suu selällään ja kasvoilla mitä mielettömin, kauhistunein ilme;
Ivan Ivanovitsh, käsi pystyssä, kuten roomalaisella kansantribuunilla.
Se oli harvinainen hetki, suurenmoinen näytelmä! Eikä ollut katsojia
kuin yksi ainoa: tuo väljätakkinen poika, joka seisoi rauhallisena
kaivaen nenäänsä.

Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti lakkinsa. "Erittäin hyvinpä te
käyttäydytte, Ivan Nikiforovitsh! Kaunista! Kyllä minä tämän muistan."

"Menkää tiehenne, Ivan Ivanovitsh! Ulos ovesta! Ja varokaa joutumasta
minun tielleni, muuten annan teille vasten kuonoa!"

"Tuosta saatte, tuosta saatte, Ivan Nikiforovitsh", vastasi Ivan
Ivanovitsh näyttäen hänelle pitkää nenää ja paiskasi sitten oven
perässään kiinni, niin että se paukahtaen avautui uudelleen.

Ivan Nikiforovitsh riensi ovelle lisätäkseen vielä jotakin, mutta Ivan
Ivanovitsh ei katsahtanut enää taakseen, vaan pakeni pihalta minkä
ennätti.



III LUKU.

Mitä tapahtui Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin riitaannuttua.


Niin tuli kahdesta kunnioitettavasta miehestä, jotka olivat Mirgorodin
kunnia ja kaunistus, vihamiehet! Ja mistä syystä? -- aivan joutavasta
seikasta, tuosta hanhi-sanasta. He eivät enää tahtoneet nähdä toisiaan,
katkaisivat kaikki keskenäiset siteensä, vaikka ennen olivat tunnetut
kaikkein erottamattomimpina ystävinä! Silloin he joka päivä lähettivät
tiedustamaan toistensa terveydentiloja ja keskustelivat katostensa alta
niin ystävällisesti, että sydäntä hiveli sitä kuunnellessa.
Sunnuntaisin Ivan Ivanovitsh, yllään turkkitakkinsa, ja Ivan
Nikiforovitsh, joka oli pukeutunut keltaisenruskeaan nankinikankaiseen
nuttuunsa, läksivät melkein käsi kädessä kirkkoon. Ja jos Ivan
Ivanovitsh, jolla oli erittäin tarkat silmät, huomasi ensimäisenä
rapakon tai jotakin muuta likaa kadulla, mikä oli Mirgorodissa
tavallista, niin hän aina huomautti Ivan Nikiforovitshille: "Varokaa,
älkää astuko tänne, sillä täällä on epäsiistiä." Ivan Nikoforovitsh
osotti puolestaan yhtä liikuttavaa ystävyyttä ja ojensi usein
kauempaakin Ivan Ivanovitshille nuuskasarvensa lausuen: "Olkaa hyvä!"
Ja kuinka erinomaisessa kunnossa kummankin koti! Ja nämä kaksi ystävää.
Kun minä sain kuulla siitä, niin hämmästyin sanomattomasti. En pitkään
aikaan ollut uskoa. Vanhurskas Jumala! Ivan Ivanovitsh ja Ivan
Nikiforovitsh ovat riitaantuneet! Niin kunnianarvoisia henkilöitä kun
ovat! Mikä tässä matoisessa maailmassa on enää pysyväistä?

Kun Ivan Ivanovitsh palasi kotiinsa, kuohui hänen mielensä vielä pitkän
aikaa. Ennen hän tavallisesti ensi työkseen katsasti talliin, söikö
tamma heiniä (Ivan Ivanovitshilla oli pieni kimo tamma, läsi keskellä
otsaa; erittäin sievä hevonen). Sitten hän omakätisesti ruokki
kalkkunoita ja porsaita ja meni vasta sen jälkeen sisään, jossa joko
valmisteli puuastioita (hän osasi taitavasti kuin sorvari tehdä
kaikenlaisia esineitä puusta) tai lueskeli kirjaansa, joka oli painettu
Ljubij, Garij & Popov'illa (kirjan nimeä ei Ivan Ivanovitsh enää
muistanut, sillä piika oli jo aikoja sitten repinyt nimilehden
peuhatessaan lasten kanssa), tai lepäsi katoksen alla. Nyt hän ei
välittänyt ainoastakaan noista tavallisista toimistaan. Sen sijaan hän
alkoi torua Gapkaa, että tämä vetelehtii ympäri mitään tekemättä,
vaikka Gapka paraikaa kantoi ryynisäkkiä keittiöön. Kukon, joka tuli
portaitten luo saamaan tavallista kestitystään, hän lennätti pois, ja
kun hänen luokseen juoksi likainen poikanaskali rääsyinen paita yllään
huutaen: "Taata, taata, anna piparkakku!" katsoi Ivan Ivanovitsh niin
uhkaavasti ja polki jalallaan niin tuimasti, että pelästynyt
pienokainen pakeni, ties minne.

Vihdoin hän malttoi mielensä ja ryhtyi jokapäiväisiin toimiinsa. Söi
päivällisensä myöhään, ja kun hän meni katokseen lepäämään, oli ilta jo
käsillä. Gapkan valmistama maukas liemiruoka kyyhkyspaisteineen
karkotti aamun tapahtuman kokonaan hänen mielestään. Ivan Ivanovitsh
alkoi taas mielihyvällä tarkastella talousaskareita. Vihdoinpa
suuntautui hänen katseensa naapurin pihamaalle, ja hän ajatteli
itsekseen: "Enpä ole pitkään aikaan käynyt Ivan Nikiforovitshin luona;
menenpä tästä tervehtimään häntä." Sen tehtyään Ivan Ivanovitsh otti
sauvansa ja lakkinsa ja läksi kadulle. Mutta tuskin hän oli astunut
portista ulos, kun muisti riidan, sylkäisi ja kääntyi takaisin. Melkein
samanlaista tapahtui Ivan Nikiforovitshin puolella. Ivan Ivanovitsh
huomasi kerran, kuinka akka nosti jalkansa aidalle kavutakseen hänen
pihalleen, kun yhtäkkiä kuului Ivan Nikiforovitshin ääni: "Takaisin,
takaisin, ei ole tarpeen!" Ivan Ivanovitshista tämä oli kovin ikävää.
Mahdollisesti olisivat nämä kunnianarvoiset miehet sopineet seuraavana
päivänä, jollei eräs erikoinen tapaus Ivan Nikiforovitshin talossa
olisi riistänyt kaikkia toiveita ja kaatanut uutta öljyä
sammumaisillaan olevaan vihan tuleen.

Saman päivän illalla saapui näet Agafja Fedosejevna Ivan
Nikiforovitshin luo.

Tämä ei ollut Ivan Nikiforovitshin sukulaisia, kälyjä eikä edes
ristiäitikään. Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään syytä
matkustaa Ivan Nikiforovitshin luo, joka ei suinkaan iloinnut hänen
tulostaan. Mutta Agafja Fedosejevna tuli kuin tulikin ja viipyi talossa
useita viikkoja, vieläpä joskus kauemminkin. Agafja Fedosejevna otti
avaimet haltuunsa ja talon ohjakset omiin käsiinsä. Tämä oli Ivan
Nikiforovitshista kovin vastenmielistä, mutta ihmeellistä kyllä, hän
totteli kuin lapsi, ja vaikka hän toisinaan yritti nousta kapinaan,
niin Agafja Fedosejevna vei aina voiton.

Minä tunnustan, etten ymmärrä, miksi tämä maailma on luotu niin, että
naiset voivat vetää meitä miehiä nenästä yhtä sukkelasti kuin tarttua
teekannun kädensijaan. Joko ovat heidän kätensä luodut sellaisiksi tai
eivät meidän nenämme kelpaa mihinkään muuhun. Huolimatta siitä, että
Ivan Nikiforovitshin nenä oli kuin kypsä luumu, sai Agafja Fedosejevna
kiinni tästä nenästä ja talutti toista perässään kuin koiraa. Muuttipa
Ivan Nikiforovitsh vasten tahtoaan elintapojaankin Agafjan ollessa
talossa: hän ei paistatellut itseään yhtä paljon auringossa, ja jos
paistattelikin, niin ei luonnon suomassa puvussa, vaan aina paita ja
housut yllä, vaikka Agafja Fedosejevna ei lainkaan sitä vaatinut. Tämä
ei ollut mikään seremoniain ystävä, ja kun Ivan Nikiforovitshia
vilutti, hieroi hän omin käsin isäntäänsä aina kiireestä kantapäähän
tärpätillä ja etikalla. Agafja Fedosejevnalla oli tanu päässä, kolme
nystermää nenässä ja kahvinruskea, keltakukkainen viitta yllä. Hänen
vartalonsa oli kuin tynnyri, ja sentähden oli yhtä vaikea löytää hänen
vyötäisiään kuin nähdä nenäänsä ilman kuvastinta. Hänen jalkansa olivat
lyhyet ja paksut kuin kaksi patjaa. Hän juorusi mainiosti, söi aamuisin
keitetyitä punajuurikkaita ja sätti ja haukkui pontevasti. Kaikissa
näissä vaihtelevissa toimissa hänen kasvonsa eivät hetkeksikään
muuttaneet ilmettään, mihin tavallisesti vain naiset kykenevät.

Heti Agafja Fedosejevnan tultua kääntyi kaikki nurinpäin: "Älä sinä,
Ivan Nikiforovitsh, tee rauhaa hänen kanssaan äläkä pyydä anteeksi; hän
tahtoo syöstä sinut perikatoon; hän on sellainen ihminen! Sinä et vielä
tunne häntä!" Tuo kirottu akka kuiskaili ja kuiskaili myrkyllisiä
juoniaan ja vaikutti sen, että Ivan Nikiforovitsh ei tahtonut enää
kuulla edes puhuttavankaan Ivan Ivanovitshista.

Kaikki muuttui toisenlaiseksi. Jos naapurin koira sattui juoksemaan
pihalle, niin se karkotettiin ja sen perään viskattiin mitä käteen
osui. Lapsukaiset, jotka olivat kiivenneet raja-aidan yli, palasivat
parkuen takaisin paidat koholla ja verekset vitsan jäljet siinä
paikassa, mihin selkä päättyy. Käyttäytyipä tuo laiha akka, kun Ivan
Ivanovitsh aikoi kysyä häneltä jotakin, niin perin sopimattomasti, että
Ivan Ivanovitsh, joka oli niin hienotunteinen mies, sylkäisi ja virkkoi
vain: "Mokomakin ilettävä ämmä!... Kehnompi isäntäänsäkin!..."

Vihdoin, kaikkien häväistyksien lopuksi, rakennutti äkämystynyt naapuri
hanhiläävän aivan Ivan Ivanovitshin nenän eteen, siihen paikkaan, josta
ennen oli kuljettu aidan yli, ikäänkuin erityisesti lisätäkseen
häväistystä. Tämän Ivan Ivanovitshille niin inhottavan läävän
rakennustyö suoritettiin pirullisella nopeudella -- yhdessä päivässä.

Kaikki tämä herätti Ivan Ivanovitshissa mielipahaa ja kostonhalua. Hän
ei kuitenkaan osottanut katkeruuden merkkiäkään, huolimatta siitä, että
läävä oli osaksi hänen maallaan. Mutta hänen sydämensä jyskytti niin
lujasti, että hänen oli sanomattoman vaikea säilyttää ulkonainen
rauhallisuutensa.

Niin vietti hän sen päivän. Tuli yö... Oo, jospa olisin taidemaalaaja,
niin kuvaisin sen yön kaikessa ihanuudessaan! Minä kuvaisin, kuinka
koko Mirgorod on unen helmaan vaipunut; kuinka lukemattomat tähdet
liikkumatta taivaalla tuikkivat; kuinka koirien haukunta läheltä ja
kaukaa kajahtaa halki näkymättömän hiljaisuuden; kuinka rakastunut
lukkari hiipii koirien ohi ja tarpeen tullen ryntää pelkäämättä kuin
ritari korkean aidan yli; kuinka talojen valkoiset seinät näyttävät
kuutamossa vieläkin valkoisemmilta, puut tummemmilta, samoin kuin
niitten varjotkin; kuinka uinuvat kukkaset ja ruoho tuoksuvat
suloisemmin, ja kuinka sirkat, nuo yön uupumattomat ritarit, virittävät
hartaasti joka puolella narskuvia laulujaan. Minä kuvaisin, kuinka
matalassa savimajassa tummahapsinen ja väräjävärintainen neitonen näkee
yksinäisessä vuoteessaan unta husaarin viiksistä ja kannuksista,
kuutamon ailakoidessa nukkuvan poskilla. Minä kuvaisin, kuinka
yölepakon musta varjo vilahtaa hopeanhohteisella tiellä pysähtyen
sitten jonnekin valkaistun savupiipun päähän... Mutta tuskinpa minä
voisin kuvata Ivan Ivanovitshia, joka saha kädessä hiipii ulos tähän
yöhön: niin paljon eri tunteiden ilmeitä oli hänen kasvoillaan! Hiljaa,
hiljaa hän hiipi ja ryömi hanhiläävän alle. Ivan Nikiforovitshin
koirat, jotka eivät vielä tienneet mitään isäntien riitaantumisesta,
sallivat hänen vanhana ystävänä lähestyä läävää, joka oli rakennettu
neljän tammipylvään varaan. Hän lähestyi yhtä pylvästä, painoi sahan
sitä vasten ja alkoi sahata. Sahan synnyttämä ääni sai hänet vähänväliä
katsahtamaan ympärilleen, mutta häväistystä ajatellessa palasi rohkeus.
Ensimäinen pylväs oli katkaistu; Ivan Ivanovitsh ryhtyi toista
sahaamaan. Hänen silmissään paloi omituinen loiste, eikä hän pelon
tähden nähnyt mitään. Yhtäkkiä Ivan Ivanovitsh parahti ja hänen
silmissään musteni: hän näki kummituksen. Mutta hän toipui pian, kun
huomasi, että se olikin hanhi, joka läävästä pisti päänsä ulos häntä
kohti. Ivan Ivanovitsh sylkäisi inhoissaan ja jatkoi työtään. Toinenkin
pylväs oli katkaistu; rakennus huojui. Kun Ivan Ivanovitsh alkoi sahata
kolmatta pylvästä, pamppaili hänen sydämensä niin rajusti, että hänen
täytyi keskeyttää työnsä muutaman kerran. Pylväs oli jo sahattu yli
puolen, kun hatara rakennus huojahti pahasti... Töin tuskin hän ennätti
hypätä syrjään, kun se kaatui ryskyen maahan. Siepattuaan sahansa hän
juoksi hirvittävän säikähdyksen vallassa kotiin ja heittäytyi sänkyynsä
eikä uskaltanut edes akkunasta tirkistäen katsella kauhean tekonsa
seurauksia. Hänestä tuntui, kuin Ivan Nikiforovitshin piha olisi täynnä
väkeä: vanha, laiha akka, Ivan Nikiforovitsh, pitkätakkinen poika,
jokaisella seiväs kädessä, saapuivat Agafja Fedosejevnan johtamina
hävittämään ja hajottamaan hänen taloaan.

Seuraavan päivän Ivan Ivanovitsh vietti kuin kuumeessa. Hän pelkäsi,
että vihastunut naapuri kostaakseen sytyttäisi hänen talonsa palamaan,
ja sentähden hän käski Gapkaa vähänväliä katsomaan joka paikkaan, eikö
mihinkään oltu kätketty kuivia olkia. Vihdoin, ennättääkseen Ivan
Nikiforovitshin edelle, hän päätti jättää Mirgorodin piirioikeuteen
syytöskirjelmän Ivan Nikiforovitshia vastaan. Mitä se sisälsi, saamme
tietää seuraavassa luvussa.



IV LUKU.

Mitä tapahtui Mirgorodin piirioikeudessa.


Mirgorod on ihmeellinen kaupunki! Millaisia rakennuksia onkaan siellä!
On olkikattoisia, ruokokattoisia, vieläpä lautakattoisiakin
rakennuksia. Oikealla katu, vasemmalla katu, ja kaikkialla kaunista
aitaa, jota pitkin humala kierteleikse, jolle on ripustettu astioita ja
jonka takaa auringonkukka kohottaa pyöreän päänsä, unikko rusottaa,
suuret vesimelonit kimaltavat... Mikä loisto! Aidat ovat alituiseen
koristetut vielä muillakin esineillä, jotka tekevät ne yhä
ihailtavammiksi: milloin leveillä hameilla, milloin paidoilla, milloin
roimahousuilla. Varkaus ja pahanteko ovat Mirgorodissa tuntemattomia,
ja sentähden ripustaa jokainen aidalle mitä haluttaa. Jos lähestytte
toria, niin varmaan pysähdytte hetkeksi ihailemaan näköalaa: torilla on
lätäkkö, ihmeellinen lätäkkö, joka kaiketi on näkemistänne lätäköistä
ainoa laatuaan! Se peittää melkein koko torin. Ihana lätäkkö! Talot ja
töllit, joita kaukaa saattaisi luulla heinäru'oiksi, ihailevat
ympärillä sen kauneutta.

Mielipiteeni on, ettei ole parempaa taloa kuin piirioikeus. Onko se
tammesta vai koivusta, se ei ole minun asiani, mutta siinä on, hyvä
herrasväki, kahdeksan akkunaa! Kahdeksan akkunaa rivissä torille päin
ja sitä vesistöä kohti, josta minä jo puhuin ja jota poliisimestari
sanoo järveksi! Se on ainoa graniittivärillä maalattu talo; kaikki muut
Mirgorodin talot ovat vain valkaistuja. Sen katto on kokonaan
laudoista, ja se olisi maalattu punaiseksi, jolleivät kanslistit olisi
sekottaneet maalausta varten ostettuun öljyyn sipulia ja syöneet sitä
sellaisena, mikä tapahtui juuri paaston aikana, mutta vaikutti sen,
että katto jäi maalaamatta. Torille johtaa kuisti, jolla usein
juoksentelee kanoja, sillä kuistin portailla on aina ryynejä tai
jotakin muuta syötävää, mitä ei ole siihen pantu tahallisesti, vaan
oikeudessa kävijäin varomattomuudesta. Talo on jaettu kahtia: toisessa
osassa on istuntohuoneisto, toisessa putkat. Istuntohuoneistossa on
kaksi huonetta, puhdasta, valkoiseksi kalkittua: toinen näistä on
etuhuone oikeudessa kävijöitä varten, toisessa on mustetäplillä
koristettu pöytä, jolla on kuvastin, ja neljä tammista, korkeaselkäistä
tuolia. Seinäin vieressä on raudotettuja kirstuja, joissa säilytetään
pakottain piirioikeuden juttupapereita. Eräällä kirstulla törrötti
silloin kiillotettu saapas.

Istunto oli alkanut jo aamulla. Tuomari, jotakuinkin lihava mies,
vaikkei aivan niin lihava kuin Ivan Nikiforovitsh, kasvoillaan
hyväntahtoinen ilme, yllään rasvottunut yönuttu, piippu suussa ja
teekuppi kädessä, jutteli alituomarin kanssa. Tuomarin huulet olivat
niin lähellä nenää, että hän mielensä mukaan saattoi painaa ylähuulen
sitä vasten. Tämä huuli teki nuuskarasian virkaa, sillä nenään aiottua
nuuskaa rapisi melkein aina sille. Tuomari jutteli siis alituomarin
kanssa. Hieman syrjässä heistä seisoi paljasjalkainen tyttö pitäen
tarjotinta, jolla oli kuppeja. Kirjuri luki pöydän päässä tuomiota,
mutta niin yksitoikkoisella ja alakuloisella äänellä, että itse
syytetty olisi nukkunut sitä kuunnellessaan, jos olisi ollut läsnä.
Epäilemättä olisi tuomari ensimäisenä tehnyt sen, jollei hän sillävälin
olisi joutunut mieltäkiinnittävään keskusteluun:

"Minä olen vartavasten koettanut saada selville", sanoi hän hörppien
jäähtynyttä teetään, "mistä se johtuu, että ne laulavat niin hyvin.
Minulla oli pari vuotta sitten mainio rastas. Ja kuinkas kävi? Yhtäkkiä
joutui se epäkuntoon, lauloi Jumala ties mitä, jota pitemmälle aika
kului, sitä huonommin lauloi, alkoi sorista, kähistä, vaikkapa olisi
sen pellolle nakannut! Mutta mikä turhanpäiväinen vika siinä olikaan!
Se johtui nimittäin siitä, että kurkun päähän oli kasvanut näppylä,
pienempi hernettä. Tämä näppylä on pistettävä neulalla puhki. Sen
opetti minulle Sahar Prokofjevitsh, ja jos teitä haluttaa kuulla, niin
kerron, miten se tapahtui. Minä saavun hänen luokseen..."

"Käskettekö, Demjan Demjanovitsh, lukemaan muuta?" keskeytti kirjuri,
joka vastikään oli lopettanut lukemisensa.

"Joko luitte loppuun? Ajatelkaas, kuinka pian! Enkä minä kuullut
mitään! Missä se on? Antakaa se tänne, minä allekirjotan. Mitä teillä
siellä vielä on?"

"Kasakka Bokitkan juttu varastetusta lehmästä."

"Hyvä on, lukekaa! Niin, minä saavun hänen luokseen... Voinpa aivan
tarkalleen kertoa teille, kuinka hän minua kestitsi. Viinan
painikkeeksi oli kuivattua sampea. Erinomaista sampea! Ei tuota meidän
sampeamme, jota... (tässä tuomari nuoli suutaan ja myhäili, samalla
kuin nenänsä pisti nuuskaksi tuosta tavallisesta nuuskarasiastaan)...
jota Mirgorodin puodeissa on kaupan. Silliä minä en maistanut, sillä
niinkuin tiedätte, minua alkaa siitä niin närästää sydänkuopan
kohdalta, mutta kaviaaria minä maistoin ja hyvää se oli, ei sovi
kieltää, mainiota! Sitten join persikkaviinaa, johon oli sekotettu
'tuhatta tulimmaista'. Olipa siellä sahramiviinaakin, mutta sitä minä
en käytä, kuten itse tiedätte. Se on tosin kovin hyvää, sillä ensin se,
kuten sanotaan, ärsyttää ruokahalua ja sitten vasta toden tekee...
Mutta mitä minä näen ja kuulen!?..." huusi tuomari yhtäkkiä
huomatessaan Ivan Ivanovitshin astuvan sisään.

"Jumalan rauhaa taloon! Toivotan hyvää terveyttä!" lausui Ivan
Ivanovitsh kumartaen joka suunnalle miellyttävästi, kuten ainakin. Hyvä
Jumala, kuinka hän osasi lumota kaikki käytöksellään! Sellaista
hienoutta en ole missään nähnyt. Hän tunsi varsin hyvin oman arvonsa
ja piti sentähden yleistä kunnioitusta itseään kohtaan aivan
luonnollisena. Tuomari itse tarjosi Ivan Ivanovitshille tuolin, ja
hänen nenänsä veti kaiken nuuskan ylähuulelta, mikä oli varma hyvän
tuulen merkki.

"Mitä saan luvan tarjota teille, Ivan Ivanovitsh?" kysyi hän. "Ehkä
kupin teetä?"

"Ei kiitoksia", vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.

"Olkaa niin hyvä, yksi kuppi vain!" toisti tuomari.

"Ei kiitoksia. Olen hyvin kiitollinen teidän vieraanvaraisuudestanne!"
vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.

"Yksi kupponen vain!" toisti tuomari. "Ei kiitoksia. Älkää vaivatko
itseänne, Demjan Demjanovitsh!" Samalla Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi
ja istuutui.

"Kupponen vain?"

"No olkoon menneeksi... vähäsen!" lausui Ivan Ivanovitsh ja ojensi
kätensä tarjotinta kohti.

Hyvä Jumala, kuinka ihminen saattaa olla pohjattoman hieno
käytökseltään! On kerrassaan mahdoton kertoa, minkä edullisen
vaikutuksen tuollainen menettely tekee!

"Ehkä suvaitsette vielä kupposen?"

"Kiitän nöyrimmästi", vastasi Ivan Ivanovitsh asettaen kumoon käännetyn
kupin tarjottimelle ja kumartaen.

"Olkaa niin hyvä, Ivan Ivanovitsh!"

"Kiitoksia paljon, en voi enempää." Samalla Ivan Ivanovitsh nousi,
kumarsi ja istuutui.

"Ivan Ivanovitsh, olkaa niin ystävällinen, yksi kupponen!"

"Ei, olen hyvin kiitollinen kestityksestä." Sen sanottuaan Ivan
Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.

"Kupponen vain! Yksi ainoa kupponen vain!"

Ivan Ivanovitsh ojensi kätensä tarjotinta kohti ja otti kupin.

Oi taivaitten tekijä! Kuinka voi, kuinka osaakaan ihminen ylläpitää
arvokkuuttaan!

"Minulla, Demjan Demjanovitsh", virkkoi Ivan Ivanovitsh ottaessaan
viimeisen hörppäyksen, "minulla olisi teille tärkeätä asiaa: minä
nostan kanteen". Samalla Ivan Ivanovitsh asetti kupin tarjottimelle ja
veti taskustaan viralliselle paperille kirjoitetun syytöskirjelmän.
"Kanteen vihollistani, ikuista vihollistani vastaan".

"Ketä vastaan?"

"Ivan Nikiforovitsh Dovgotshhunia vastaan."

Nämä sanat kuullessaan tuomari oli pudota tuolilta. "Mitä te sanotte!"
huudahti hän lyöden kätensä yhteen. "Ivan Ivanovitsh! Tekö se olette?"

"Näettehän itsekin, että minä."

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Kuinka se olisi mahdollista!
Te, Ivan Ivanovitsh, ja Ivan Nikiforovitsh muka olette tulleet
vihamiehiksi! Teidänkö suunne tämän sanoo? Toistakaa vielä kerta!
Eiköhän vaan joku ole piiloutunut teidän selkänne taa ja puhu teidän
sijastanne?..."

"Mitä merkillistä siinä olisi? Minä en voi enää katsella häntä, sillä
hän on solvaissut minua myrkyllisesti, loukannut kunniaani."

"Pyhä kolminaisuus! Kuinka saattaa äitimuorini uskoa tätä? Hän sanoo
aina, kun minä ja sisareni riitaannumme: 'Lapseni, te elätte kuin
koirat. Pitäisittepä Ivan Ivanovitshia ja Ivan Nikiforovitshia
esimerkkinä: siinäpä vasta ystävykset! toverit! ja niin kunnianarvoisia
ihmisiä kuin ovat!' Siinä sait nyt senkin ystävykset! Mutta
kertokaahan, mistä syystä ja millä tavalla!"

"Se on tarkka asia, Demjan Demjanovitsh, eikä sitä saata sanoin
selittää! Antakaa mieluummin lukea syytöskirjelmä. Olkaa hyvä ja
ottakaa tästä päästä", se on siistimpi.

"Lukekaa, Taras Tihonovitsh!" sanoi tuomari kääntyen kirjurin puoleen.

Taras Tihonovitsh otti syytöskirjelmän ja niistettyään nenänsä samalla
tavoin kuin kaikkien piirioikeuksien kirjurit, kahden sormen avulla,
alkoi lukea:

"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Ivaninpojalta
[lakikieltä; = Ivanovitsh], Pererepenkolta, anomus, joka sisältää
seuraavat kohdat:

"1) Koko maailmalle jumalattomista, ilettävistä ja yli kaikkien rajojen
menevistä lainvastaisista toimistaan tunnettu aatelismies Ivan
Nikiforinpoika Dovgotshhun on tänä vuonna heinäkuun 7 päivänä tehnyt
minua vastaan myrkyllisen solvauksen, joka mieskohtaisesti loukkaa
minun kunniaani ja samalla halventaa ja sokaisee minun arvoani ja
nimeäni. Kysymyksessä oleva aatelismies, jonka ulkomuotokin on
inhottavan näköinen, on luonteeltaan riidanhaluinen ja täynnänsä mitä
moninaisinta Jumalan pilkkaamista ja haukkumasanoja"...

Tässä lukija hetkeksi pysähtyi, niistääkseen nenänsä uudelleen. Tuomari
pani hartaasti kätensä ristiin ja puhui itsekseen: "Mikä näppärä kynä!
Hyvä Jumala, kuinka tämä ihminen osaa kirjottaa!"

Ivan Ivanovitsh pyysi lukemaan eteenpäin, ja Taras Tihonovitsh jatkoi:

"Kysymyksen alainen aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, kun
minä ystävällisessä tarkotuksessa tulin hänen luokseen, kutsui minua
julkisesti kunniatani loukkaavalla nimellä, nimittäin 'hanheksi', ja
niinkuin koko Mirgorodin piirikunta hyvin tietää, ei minua ole
milloinkaan kutsuttu tuon riettaan eläimen nimellä eikä vastedeskään
koskaan kutsuta. Todistuksena minun aatelisesta syntyperästäni on se,
että Kolmen Pyhimyksen kirkossa olevaan kirkonkirjaan on merkitty minun
syntymäpäiväni samoin kuin pyhä kasteeni. Mutta 'hanhi', niinkuin
tietää jokainen, joka vähänkin tuntee tieteitä, ei voi tulla
kirjotetuksi kirkonkirjaan, koska 'hanhi' ei ole ihminen, vaan lintu,
minkä ymmärtää varmaankin jokainen, vaikkei olisikaan seminaaria käynyt
henkilö. Mutta kysymyksen alainen pahanilkinen aatelismies, hyvin
käsittäen kaiken tämän, solvaisi minua mainitulla riettaalla
nimityksellä tarkotuksessa pahasti loukata minun arvoani ja säätyäni.

"2) Sama ruokoton ja hävytön aatelismies on rikkonut minun
omistusoikeuttani maahan, jonka olen perinyt hengelliseen säätyyn
kuuluvalta isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön
hän autuaassa muistossa, rakentamalla vastoin kaikkia lakeja
hanhiläävän aivan minun kuistini eteen, mikä ei ole tapahtunut missään
muussa tarkoituksessa kuin lisätä hänen minulle osottamaansa
häväistystä, sillä kysymyksessä oleva hanhiläävä seisoi ennen sopivassa
paikassa ja oli vielä kyllin luja. Mutta ylempänä mainitun
aatelismiehen ilettävä tarkotus oli yksinomaan se, että minun täytyisi
katsella sopimattomia käyntejä, sillä kuten tunnettua on, kukaan
ihminen ei mene läävään, sitä vähemmän hanhiläävään, muun kuin
epäsiistin asian tähden. Tämän lainvastaisen toimenpiteen kautta tuli
kaksi pylvästä seisomaan minun omistamallani maalla, jonka minä sain
isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön hän autuaassa
muistossa, jo hänen eläessään alkaen aitasta ja mennen suorassa
linjassa aina siihen paikkaan asti, jossa akat tavallisesti astioita
pesevät.

"3) Ylempänä esitetty aatelismies, jonka pelkkä nimi jo herättää inhoa,
hautoo mielessään kavalaa ajatusta polttaa minut kuoliaaksi omassa
talossani. Varmat merkit siihen käyvät ilmi allaseuraavasta:
ensiksikin, kysymyksessäoleva pahanilkinen aatelismies on alkanut
pistäytyä usein ulos huoneistaan, mitä hän ennen tuskin koskaan
laiskuutensa ja ilettävän lihavuutensa tähden teki; toiseksi,
väentuvassa, joka rajottuu aivan aitaan minun omaa maatani vastaan,
jonka olen saanut isävainajaltani Ivan Onisijevinpojalta
Pererepenkolta, siunattu olkoon hänen muistonsa, palaa joka päivä ja
tavallista kauemmin kynttilä, mikä on aivan selvä todistus siihen;
sillä tähän saakka on hänen erinomaisen saituutensa tähden rasvalamppu
sammutettu aikaisin, saatikka sitten talikynttilä.

"Ylläolevan perusteella pyydän, että kysymyksessä oleva aatelismies,
Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, todistettavasti syyllisenä
murhapolttoon, minun arvoni, nimeni ja sukuni loukkaamiseen ja toisen
omaisuuden rosvomaiseen, anastukseen ja, mikä pahinta, syyllisenä minun
nimeni kehnoon ja loukkaavaan pitentämiseen nimityksellä 'hanhi',
tuomitaan maksamaan sakkoa, suorittamaan oikeuskuluja ja itse
rikoksentekijänä kytketään jalkarautoihin ja viedään kaupungin
vankilaan ja että tätä anomustani koskeva päätös viipymättä ja ilman
ylöslykkäystä langetetaan.

"Kirjotti ja teki aatelismies, tilanhaltija Mirgorodissa, Ivan
Ivaninpoika Pererepenko."

Kun anomus oli luettu loppuun, lähestyi tuomari Ivan Ivanovitshia,
tarttui hänen takinnappiinsa ja alkoi puhua hänelle jotakuinkin
seuraavaan tapaan: "Mitä te teette, Ivan Ivanovitsh? Ettekö pelkää
Jumalaa? Heittäkää anomus sikseen! Piru sen periköön! Ottakaa ennemmin
Ivan Nikiforovitshia kädestä ja suudelkaa toisianne, ja ostakaa sitten
joko santuriinia tai nikopolia, tai laittakaa vaikka punssit ja
kutsukaa minut mukaan, niin ryyppäämme yhdessä ja unhotamme koko
jutun!"

"Ei, Demjan Demjanovitsh! Asia ei ole sellainen", sanoi Ivan Ivanovitsh
arvokkaasti, mikä niin erinomaisesti sopi hänelle, "asia ei ole
sellainen, että sitä voisi noin vaan sovinnolliseen päätökseen
lopettaa. Hyvästi! Hyvästi tekin, hyvät herrat!" jatkoi hän yhtä
arvokkaasti kääntyen kaikkien puoleen: "minä toivon, että anomukseni
saa ansaitun huomion". Ja hän poistui jättäen koko oikeuden
ihmettelemään.

Tuomari istui sanaakaan virkkamatta, kirjuri nuuskasi, kanslistit
kaatoivat pullon pohjan, joka teki mustepullon virkaa, ja tuomari itse
levitti sormellaan kaatuneen musteen lätäköksi pöydälle.

"Mitä te sanotte tähän, Dorofei Trofimovitsh?" kysyi tuomari
käännyttyään lyhyen vaitiolon jälkeen alituomarin puoleen.

"En sano mitään", vastasi alituomari.

"Merkillisiä asioita saattaa tapahtua!" jatkoi tuomari. Tuskin oli hän
ennättänyt sanoa sen kuin ovi natisi ja Ivan Nikiforovitshin etumainen
puolisko ilmaantui istuntosalin oveen, mutta toinen puolisko jäi vielä
eteiseen. Ivan Nikiforovitshin ilmaantuminen oikeuteen oli niin
ihmeellistä, että tuomari huudahti hämmästyksestä, kirjuri keskeytti
lukemisensa, eräs kanslisteista, jonka yllä oli pörhökankainen
hännystakki, pisti mustekynän suuhunsa, toinen nielaisi kärpäsen.
Vieläpä oikeuden pikalähettinä ja vahtimestarina palveleva
sotavanhuskin, joka seisoi oven luona kahnuttaen itseään likainen paita
yllä ja arvonauha olkapäässä, hänkin avasi suunsa ihmetyksestä ja astui
jotakuta varpaille.

"Mitä kuuluu? Kuinka voitte, Ivan Nikiforovitsh?"

Mutta Ivan Nikiforovitsh oli puolikuollut, sillä hän oli tarttunut
oveen niin lujasti, ettei voinut liikkua eteen eikä taakse. Turhaan
huusi tuomari eteiseen, että joku sieltä työntäisi Ivan Nikiforovitshia
takaapäin istuntosaliin. Eteisessä sattui olemaan vain yksi ainoa
anoja, eräs vanha akka, joka ei voinut vapauttaa Ivan Nikiforovitshia,
vaikka voimainsa takaa käyttikin luisevia käsiään. Silloin eräs
paksuhuulinen, hartiakas, leveänenäinen kanslisti, jonka silmät olivat
kierot ja päihtyneen näköiset ja kyynärpäät kuluneet puhki, lähestyi
Ivan Nikiforovitshin etumaista puoliskoa, pani tämän kädet ristiin
rinnalle, kuten lapsille tehdään, ja antoi merkin sotavanhukselle, joka
puski polvensa Ivan Nikiforovitshin vatsaan, ja yhteisin voimin he
työnsivät Ivan Nikiforovitshin takaisin eteiseen huolimatta tämän
valittavasta voihkinnasta. Senjälkeen kiskottiin teljet auki ja
parioven toinen puolisko avattiin, minkä tehdessään kanslisti ja hänen
apulaisensa sotavanhus puhalsivat ilmoille hartaasta ponnistuksesta
keuhkoihinsa kertyneen löyhkän, joka vaikutti sen, että istuntosali
joksikin aikaa muuttui kapakaksi.

"Ettekö satuttanut itseänne, Ivan Nikiforovitsh? Minä sanon
äitimuorilleni, että hän lähettää teille viinahaudetta, jolla tarvitsee
vähäsen hieroa vyötäisiä ja selkää, niin kyllä kipu lähtee."

Mutta Ivan Nikiforovitsh raukesi tuolille eikä saanut sanotuksi mitään,
sillä hän voihki yhä. Vihdoin pääsi häneltä heikolla, uupuneella
äänellä:

"Ettekö tahdo?" ja vedettyään taskustaan nuuskasarven lisäsi: "Ottakaa,
olkaa hyvä!"

"Minua ilahuttaa saada nähdä teidät", vastasi tuomari, "mutta en saata
vieläkään arvata, mikä on saanut teidät vaivautumaan tänne ja
valmistamaan meille näin miellyttävän yllätyksen?"

"Anomus..." sai Ivan Nikiforovitsh tuskin sanotuksi.

"Anomus? Mikä anomus?"

"Kanne..." (sen sanottuaan hän huohotti pitkän aikaa)... "Oh! .. Kanne
roistoa... Ivan Ivanovitsh Pererepenkoa vastaan."

"Herranen aika! Te myöskin! Niin harvinaisia ystäviä! Kanne niin
hyvänsuopaa miestä vastaan!..."

"Hän -- itse saatana!" murahti Ivan Nikiforovitsh katkonaisesti.

Tuomari teki ristinmerkin.

"Tässä on anomus, lukekaa."

"Mikä auttaa, lukekaa, Taras Tihonovitsh", sanoi tuomari kääntyen
tyytymättömän näköisenä kirjurin puoleen, jolloin hänen nenänsä hipaisi
ylähuulta, mikä tavallisesti tapahtui suuresta mielihyvästä. Tämä nenän
omavaltaisuus tuotti tuomarille sitäkin enemmän harmia: hän otti
nenäliinansa ja löi rangaistukseksi kaiken tupakan pois ylähuulelta.

Kirjuri suoritti kahdella sormella, s.o. ilman nenäliinaa, johdannon,
mikä tapahtui aina hänen ryhtyessään asiakirjoja lukemaan, ja alkoi
yksitoikkoisella äänellä:

"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpojalta,
Dovgotshhunilta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:

"1) Vihamielisestä kiukusta ja selvästä pahansuopuudesta on itseään
aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenkoksi nimittävä henkilö tehnyt
minulle kaikenlaista ilkeyttä, vahinkoa ja konnamaisia, kauhistuttavia
rikoksia, ja myöhään eilen illalla hän hiipi kuin rosvo ja varas
kirveineen, sahoineen, purasimineen ja muine sepän työkaluineen minun
pihalleni ja hävitti omin käsin ja mitä törkeimmällä tavalla minun oman
lääväni ilman että minä olen niin lainvastaiseen ja rosvomaiseen tekoon
antanut vähintäkään aihetta.

"2) Kysymyksessä oleva Pererepenko on jo kauan vaaninut minun henkeäni
ja elämääni, mutta onnistunut salaamaan tämän aikomuksensa aina viime
kuun 7 päivään, jolloin hän tuli luokseni ja alkoi ystävällisesti, vaan
kavalasti pyytää minun pyssyäni, joka oli minun huoneessani ja tarjosi
siitä minulle saidan tapansa mukaan kaikenlaisia kelvottomia tavaroita,
kuten ruskean sian ja kaksi mittaa kauroja. Arvaten hänen rikoksellisen
aikomuksensa minä koetin kaikin tavoin saada häntä luopumaan pyssystä;
mutta kysymyksessä oleva roisto ja lurjus, Ivan Ivaninpoika
Pererepenko, alkoi sen johdosta haukkua minua kerrassaan moukkamaisella
tavalla ja kantaa siitä päivästä saakka leppymätöntä vihaa minua
kohtaan. Sitäpaitsi on kysymyksessä oleva, useasti mainittu raivoisa
aatelismies ja roisto Ivan Ivaninpoika Pererepenko kerrassaan kehnoa
syntyperää: hänen sisarensa oli kautta maailman tunnettu kulkuri ja
läksi jääkärikomppanian mukana, joka noin viisi vuotta sitten majaili
Mirgorodissa, ja merkitytti samalla miehensä talonpojaksi. Hänen isänsä
ja äitinsä olivat myöskin rikoksellisia ihmisiä ja molemmat
auttamattomia juopporenttuja. Mainittu aatelismies ja roisto
Pererepenko vie kuitenkin eläimellisellä ja moitteenalaisella
käytöksellään voiton koko suvustaan ja tekeytyen hurskaaksi suorittaa
mitä paheellisimpia rikoksia: hän ei pidä paastoa pyhänä, koska
adventin aattona tämä Jumalan kieltäjä osti lampaan ja käski seuraavana
päivänä laittoman piikansa Gapkan teurastaa sen, selittäen muka
tarvitsevansa talia rasvalamppuun ja kynttilöihin.

"Tämän johdosta pyydän, että mainittu aatelismies rosvona, Jumalan
pilkkaajana ja roistona, joka on vaaninut sopivaa tilaisuutta
varkauteen ja ryöstöön, kytketään kahleihin ja passitetaan vankilaan
tai kuritushuoneeseen, ja tuomitaan menettämään arvonsa ja
aatelisnimensä, saamaan raipparangaistuksen ja, jos katsotaan
tarpeelliseksi, lähetettäväksi Siperiaan pakkotyöhön sekä maksamaan
vahingonkorvaukset ja oikeuskulut ja että tuomio tämän anomuksen mukaan
langetettaisiin.

"Tämän anomuksen on omakätisesti allekirjoittanut aatelismies
Mirgorodin piirikunnassa, Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."

Kun kirjuri oli lopettamaisillaan lukemisen, Ivan Nikiforovitsh otti
lakkinsa ja kumarsi aikoen poistua.

"Minne te nyt, Ivan Nikiforovitsh?" ehätti tuomari hänen jälkeensä.
"Istukaahan vähäsen ja juokaa kuppi teetä! Orishko! mitä sinä siellä
seisoskelet ja vilkuttelet silmää kanslisteille, senkin tytön tolvana!
Mene teetä tuomaan!"

Mutta Ivan Nikiforovitsh, joka pelkäsi, kun oli poistunut niin kauaksi
kotoa ja kestänyt niin vaarallisen karanteenin, oli jo ennättänyt astua
eteiseen sanottuaan: "Älkää vaivatko itseänne... kyllä minä
kernaasti..." ja sulki oven jälkeensä jättäen koko oikeuden
ihmettelemään.

Eipä mikään auttanut. Molemmat anomukset oli otettu vastaan ja asia
alkoi kääntyä vakavaksi, kun eräs odottamaton tapaus teki sen vieläkin
mieltäkiinnittävämmäksi. Tuomarin poistuessa oikeussalista alituomarin
ja kirjurin seurassa ja kanslistien kootessa säkkeihin anojain tuomia
kanoja, munia, leipiä, piirakoita, kakkuja ja muuta sentapaista, ruskea
sika syöksyi istuntosaliin eikä, läsnäolevien hämmästykseksi, siepannut
piirakkaa tai leivänkannikkaa, vaan Ivan Nikiforovitshin anomuksen,
joka oli pöydän syrjällä, niin että osa lehtiä riippui laidalta alas.
Siepattuaan asiakirjan juoksi ruskea nelijalkainen pois niin nopeasti,
ettei yksikään laitoksen virkamiehistä voinut sitä saavuttaa,
huolimatta sen perään viskatuista viivottimista ja mustepulloista.

Tämä erinomainen tapahtuma herätti kauhean hälinän, eikä ihmekään,
sillä ei oltu vielä ennätetty ottaa kopiota anomuksesta. Tuomari,
alituomari ja kirjuri harkitsivat pitkän aikaa tätä kuulumatonta
tapausta; vihdoin päätettiin lähettää kirjelmä kaupungin
poliisimestarille, koska asia pidettiin paremmin hänelle kuuluvana.
Kirjelmä, joka merkittiin N:o 389:lla lähetettiin vielä samana päivänä
ja aiheutti sangen mieltäkiinnittävän selityksen, josta lukijat saavat
seuraavassa luvussa lähempiä tietoja.



V LUKU,

jossa selostetaan kahden kunnioitetun mirgorodilaisen henkilön
neuvottelu.


Kun Ivan Ivanovitsh oli tarkastanut talonsa ja mennyt tapansa mukaan
ulos katoksen alle lepäämään, niin hän äkkäsi sanomattomaksi ihmeekseen
jotakin punaista pikkuportissa. Se oli poliisimestarin hihansuu, joka,
samoin kuin kauluskin, oli kiillotettu ja reunoistaan oikein
kiiltonahalla päällystetty. Ivan Ivanovitsh ajatteli itsekseen:
"Eipä ollut hullummaksi, että Pjotr Fedorovitsh tuli juttelemaan".
Mutta kovasti hän ihmetteli sitä, että poliisimestari asteli niin
vilppaasti ja huitoi käsiään, mikä oli erittäin harvinaista.
Poliisimestarin virkapuvussa oli kahdeksan nappia; yhdeksäs oli
heltinyt juhlakulkueessa kirkon vihkiäisissä noin pari vuotta sitten,
eivätkä sitä talonmiehet vieläkään ole löytäneet, vaikka poliisimestari
joka päivä tiedustelee raportissaan korttelipoliisilta, onko nappi
löytynyt. Nämä kahdeksan nappia olivat kiinnitetyt samalla tavoin kuin
akat istuttavat papuja: toinen oikealle, toinen vasemmalle.
Poliisimestarin vasemman jalan oli viimeisellä sotaretkellä luoti
lävistänyt, ja sentähden hän ontui ja paiskasi sen käydessään niin
kauas sivulle, että teki siten oikean jalan työn melkein turhaksi. Jota
rivakammin poliisimestari toimi jalkaväellään, sitä hitaammin hän
samosi eteenpäin, ja sentähden Ivan Ivanovitsh ennätti nyt
poliisimestarin lähestyessä katosta vaipua arveluihin, miksi tämä niin
tuimasti huitoi käsiään. Se kiinnitti sitäkin enemmän hänen mieltään,
sillä asia näytti olevan tavattoman tärkeä -- poliisimestarin vyössä
heilui näet uusi miekka.

"Terve tulemaan, Pjotr Fedorovitsh!" huusi Ivan Ivanovitsh, joka oli,
kuten jo huomautimme, sangen utelias kuulemaan asiaa eikä mitenkään
voinut asettaa kärsimättömyyttään, kun näki poliisimestarin hyökkäävän
portaille ja yhä maahan katsellen komentavan jalkaväkeään, joka ei heti
voinut seurata johtajaansa.

"Hyvää päivää toivotan rakkaalle ystävälle ja hyväntekijälle Ivan
Ivanovitshille!" vastasi poliisimestari.

"Pyydän, käykää tänne istumaan. Te näytte väsyneen, kun teidän
haavotettu jalkanne estää..."

"Minun jalkani!" huudahti poliisimestari luoden Ivan Ivanovitshiin
samanlaisen katseen kuin jättiläinen luo kääpiöön, oppinut kirjatoukka
tanssin opettajaan. Samalla hän ojensi jalkansa ja polki lattiaa. Tämä
urhoollinen teko maksoi hänelle kuitenkin paljon, sillä ruumiinsa
huojahti ja nenä töykkäsi käsipuuhun. Mutta älykäs järjestyksen
päämies, pelastaakseen asemansa, ojensihe kiireimmän kautta ja pisti
kätensä taskuun muka etsien nuuskarasiaa. -- "Minä voin ilmoittaa
itsestäni, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, että olen ollut
mukana aivan toisenlaisilla sotaretkillä. Ihan totta olen ollut.
Esimerkiksi vuonna 1807... Niin, minäpä kerron teille, kuinka kiipesin
korkean aidan yli erään saksattaren luo." Samalla poliisimestari iski
toista silmäänsä ja hymyili niin pirun viekkaasti.

"Missä olette ollut tänään?" kysäisi Ivan Ivanovitsh tahtoen keskeyttää
poliisimestarin ja toivoen hänen mahdollisimman pian sanovan, mikä on
syynä käyntiinsä. Olisipa hän mielellään kysynyt, mitä poliisimestari
aikoi ilmottaa, mutta hienona maailmanmiehenä hän piti tällaista
kysymystä perin sopimattomana ja hillitsi kärsimättömyytensä odottaen
arveluittensa ratkaisua, vaikka sydämensä pamppaili tavattoman lujasti.

"Jos sallitte, niin kerron missä olen ollut", vastasi poliisimestari.
"Mutta ensiksi saan ilmottaa, että tänään on kerrassaan kaunis ilma..."

Nämä sanat kuullessaan Ivan Ivanovitsh oli kuolla uteliaisuudesta.

"Mutta sallikaa", jatkoi poliisimestari, "minä olen tullut luoksenne
erään tärkeän asian tähden". Tässä poliisimestarin kasvojen ilme ja
koko ulkomuoto muuttui yhtä huolekkaan näköiseksi kuin äsken hänen
hyökätessään portaille. Ivan Ivanovitsh vilkastui ja vapisi kuin
kuumeessa eikä ollut tapansa mukaan myöhäinen kysymään: "Mikä asia se
on? Onko se tärkeäkin?"

"Niin nähkääs, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, ensiksi on
minun ilmottaminen, että te... omasta puolestani ei minulla ole mitään
muistutettavaa teitä vastaan, mutta esivallan edut vaativat sitä... te
olette rikkonut yleistä järjestystä vastaan!"

"Mitä te sanotte, Pjotr Fedorovitsh? Minä en ymmärrä mitään."

"Hyvänen aika, Ivan Ivanovitsh! Kuinka te ette mitään ymmärtäisi?
Teidän oma elukkanne on vienyt erään hyvin tärkeän asiakirjan
oikeussalista, ja te sanotte vain, että ette mitään ymmärrä!"

"Mikä elukka?"

"Luvalla sanoen, teidän oma ruskea sikanne."

"Olenko minä siihen syypää? Miksi oikeuden vahtimestari jättää ovet
auki?"

"Mutta, Ivan Ivanovitsh, teidän oma elukkanne: olettehan te siis
syypää."

"Kiitän nöyrimmästi siitä, että asetatte minut sian veroiseksi."

"Sitä en minä ole sanonut, Ivan Ivanovitsh! Jumalavita, en ole sanonut!
Suvaitkaahan puhtaan omantuntonne mukaan harkita asiaa. Epäilemättä te
tiedätte, että esivallan määräysten mukaan on kielletty likaisia
elukoita juoksemasta ympäri kaupunkia, ja etenkin sen pääkaduilla.
Myöntäkää nyt itse, että se on kiellettyä."

"Jumala ties, mitä te puhutte. Onko se niin vaarallista, jos sika menee
kadulle?"

"Sallikaa minun sanoa, sallikaa, sallikaa, Ivan Ivanovitsh, se on aivan
mahdotonta. Mikä auttaa? Kun esivalta vaatii, niin meidän täytyy olla
kuuliaisia. En tahdo väittää, ettei toisinaan kadulla, vieläpä torilla
näkyisi kanoja ja hanhia, huomatkaa: kanoja ja hanhia. Mutta mitä
sikoihin ja pukkeihin tulee, annoin minä vielä viime vuonna ohjeen,
että niitä ei saa päästää julkisille paikoille, jonka ohjeen käskin
lukea julki kirkossa koko kansalle."

"Ei, Pjotr Fedorovitsh, minusta näyttää siltä, kuin te kaikin tavoin
koettaisitte loukata minua."

"Sitä te ette saata sanoa, rakas ystävä ja hyväntekijä, että minä
koettaisin loukata teitä. Suvaitkaahan vain muistella, etten minä
sanonut teille viime vuonna moitteen sanaakaan, vaikka te rakensitte
erään katon kokonaista kyynärää korkeammaksi määräystä. Päinvastoin,
minä olin olevinani, kuin en mitään olisi huomannut. Uskokaa pois,
rakas ystäväni, että minä nytkin kokonaan, niin sanoakseni... mutta
minun velvollisuuteni pakottaa minua vaatimaan puhtautta. Tuomitkaa
itse, kun yhtäkkiä pääkadulla..."

"Kaunis pääkatu! Jokainen akka viskaa sille mitä haluaa."

"Sallikaa minun ilmottaa teille, Ivan Ivanovitsh, että te itse
loukkaatte minua! Se on totta, että sellaista joskus sattuu, mutta
suurimmaksi osaksi vain aitausten, vajain ja ulkohuoneitten viereen.
Vaan jos keskellä pääkatua tai toria tiine sika maata tonkii, niin se
on..."

"Mitä se sitten muka on, Pjotr Fedorovitsh. Onhan sika Jumalan luoma
olento!"

"Sen minä myönnän. Tietäähän koko maailma, että te olette oppinut mies,
tunnette tieteitä ja muita sellaisia asioita. Minä sen sijaan en ole
mitään tiedettä tutkinut; käsikirjoitusta aloin tosin oppia ollessani
kolmekymmentävuotias. Minä olen, kuten tiedätte, yksinkertainen
sotamies!"

"Hm!" sanoi Ivan Ivanovitsh.

"Niin", jatkoi poliisimestari, "vuonna 1801 olin luutnanttina
neljännessäkymmenennessäkahdennessa jääkärirykmentissä. Komppanian
päällikkönä oli, luvallanne sanoen, kapteeni Jeremejev." Tässä
poliisimestari pisti sormensa nuuskarasiaan, jonka Ivan Ivanovitsh
hänelle ojensi, ja alkoi hypistellä nuuskaa.

Ivan Ivanovitsh sanoi: "Hm."

"Mutta minun velvollisuuteni", jatkoi poliisimestari, "on täyttää
esivallan vaatimukset. Te kaiketi tiedätte, Ivan Ivanovitsh, että
asiakirjan anastaminen oikeudesta on rikos?"

"Sen minä tiedän niin hyvin, että jos tahdotte, voin teillekin opettaa.
Mutta se koskee ainoastaan ihmisiä; jos esimerkiksi te varastaisitte
asiakirjan. Mutta sika on eläin, Jumalan luoma olento."

"Onhan se niin, mutta laissa sanotaan: 'rikokseen syypää'... Pyydän
teitä huomaamaan: syypää! Siinä ei puhuta syntyperästä, sukupuolesta
eikä säädystä. Siis saattaa eläinkin olla syypää. Kuten tahdotte, mutta
ennenkuin tuomio langetetaan, on sika luovutettava yleisen järjestyksen
häiritsijänä poliisin huostaan."

"Ei, Pjotr Fedorovitsh", vastusti Ivan Ivanovitsh kylmäverisesti,
"siitä ei tule mitään!"

"Kuten tahdotte, mutta minun täytyy totella esivallan käskyjä."

"Luuletteko sillä pelottavanne minua? Luultavasti lähettäisitte sen
yksikätisen sotamiehenne tänne sitä ottamaan? Siinä tapauksessa käsken
piikaa hiilihangolla ajamaan hänet matkoihinsa; varokoon vaan, ettei
menetä toistakin kättänsä."

"Minä en uskalla riidellä kanssanne. Siinä tapauksessa, jollette siis
tahdo luovuttaa sitä poliisin huostaan, tehkää sille mitä tahdotte.
Teurastakaa se milloin teitä haluttaa, vaikka jouluksi, ja valmistakaa
siitä liikkiötä tai syökää se sellaisenaan. Mutta jos te siitä
makkaroita teette, niin pyytäisin lähettämään minulle yhden parin
sellaisia, joita Gapka niin mainiosti laittaa sian verestä ja rasvasta.
Minun Agrafena Trofimovnani on oikein ihastunut niihin."

"Mielelläni lähetän teille parin makkaroita."

"Olen teille hyvin kiitollinen, rakas ystävä ja hyväntekijä. Mutta
minulla olisi teille vielä vähäsen asiaa. Sekä tuomari että kaikki muut
meidän tuttavamme kehottivat minua sovittamaan teidät ja ystävänne Ivan
Nikiforovitshin."

"Mitä! Minut ja tuon tolvanan? Vai että minä sopisin tuon rötkäleen
kanssa? Ei ikinä! Siitä ei tule koskaan mitään!" Ivan Ivanovitsh oli
hyvin päättäväisellä tuulella.

"Kuten itse tahdotte", vastasi poliisimestari kestiten nenäänsä
nuuskalla. "Minä en rohkene neuvoa teitä. Sallikaa minun kuitenkin
ilmottaa: nyt te olette vihamiehiä, mutta jos olisitte ystäviä,
niin..."

Mutta Ivan Ivanovitsh alkoi puhua peltopyistä, mikä tapahtui
tavallisesti silloin, kun hän tahtoi muuttaa puheenainetta.

Poliisimestarin, joka siis oli perin huonosti menestynyt tehtävässään,
täytyi näin ollen tyhjin toimin palata takaisin.



VI LUKU,

josta lukija helposti voi saada tietää kaiken sen, mitä se sisältää.


Kuinka tarkoin oikeudessa koetettiinkin pitää salassa, tiesi koko
Mirgorod seuraavana päivänä, että Ivan Ivanovitshin sika oli vienyt
Ivan Nikiforovitshin anomuksen. Itse poliisimestari ensimäisenä
hairahtui kertomaan. Kun Ivan Nikiforovitsh sai kuulla tapahtumasta,
kysyi hän ainoastaan: "Eikö se ollut ruskea?"

Mutta Agafja Fedosejevna, joka oli siinä läsnä, alkoi taas hätyyttää
Ivan Nikiforovitshia: "Mitä sinä, Ivan Nikiforovitsh, oikein ajattelet?
Koko maailma sinua nauraa ja hölmöksi haukkuu, jos vain annat asian
mennä menojaan! Mikä aatelismies sinä silloin enää olisit? Huonompi
olisit niitä akkoja, jotka myyvät makeisleivoksia, joista sinä niin
pidät." Ja väsymätön Agafja Fedosejevna puhui ja puhui siksi, että sai
toisen suostumaan. Hän löysi jostakin keski-ikäisen, mustanrasvaisen,
pisamanaamaisen miehen, jonka tummansininen takki oli kyynärpäistä
paikattu, -- oikean musteentöhrijän. Tämä rasvasi saappaansa tökötillä,
kolme kynää oli tavallisesti korvan takana, ja nappiin kiinnitetyn
nauhan päässä riippui lääkepullonen, joka teki mustepullon virkaa. Hän
söi yhdellä hotkaisulla yhdeksän piirakkaa ja pisti kymmenennen
taskuunsa ja virallisen paperiarkin hän töhri niin täyteen panettelua,
ettei kukaan jaksanut sitä yskimättä ja aivastamatta lukea yhteen
painoon alusta loppuun. Tämä hyvin vähän ihmisenkaltainen olento
sorkki, tonki, töhri ja vihdoin kyhäsi seuraavan asiakirjan:

"Mirgorodin piirioikeuteen aatelismieheltä Ivan Nikiforinpojalta
Dovgotshhunilta.

"Koskeva sitä anomusta, jonka minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika
Dovgotshhun, olen jättänyt sisään samanaikaisesti aatelismies Ivan
Ivaninpojan Pererepenkon kanssa, jolle itse Mirgorodin piirioikeus on
suvainnut osottaa liikaa hyväntahtoisuutta. Ja se ruskean sian hävytön
itsevaltaisuus, jota tähän saakka on salassa pidetty, mutta sivulliset
henkilöt siitä puhuvat. Siihen katsoen että kysymyksen alainen
hyväntahtoisuus ja poikkeus, tehty pahassa tarkotuksessa, kuuluu
oikeuden tuomiovallan alle; sillä kysymyksen alainen sika on järkeä
vailla oleva elukka ja vähemmän sovelias varastamaan asiakirjoja. Mistä
silminnähtävästi selviää, että useasti mainittu sika on juuri minun
vihamieheni, itseään aatelismies Ivan Ivaninpojaksi Pererepenkoksi
nimittävän toimesta tullut salaa neuvotuksi, joka taas on todistettu
syylliseksi ryöstöön, murhan aikomukseen ja Jumalan pilkkaamiseen.
Mutta kysymyksen alainen Mirgorodin piirioikeus on ominaisella
puolueellisuudellansa ilmi saattanut salaista suostuvaisuutta; ilman
mitä suostuvaisuutta kysymyksen alainen sika ei olisi millään muotoa
voinut päästä asiakirjaa varastamaan, koska on Mirgorodin piirioikeus
palvelusväestöön nähden sangen varustettu: tarvitsee ainoastaan mainita
se yksi sotamies, seisova joka hetki vastaanottosalissa, joka sotamies
on tosin yksi- ja kierosilmäinen ja jonkun verran vikaantunut
kädeltään, mutta erinomainen ominaisuuksiltaan lennättämään sian
tiehensä ja lyömään sitä kepillä. Mistä todenperäisesti näkyy
kysymyksen alaisen Mirgorodin oikeuden suostuvaisuus ja epäilemätön
osanottavaisuus juutalaismaiseen kauppavoittoon, molemmin puolin
yhteenpuhuttuun. Kysymyksen alainen ja ylempänä mainittu rosvo ja
aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenko taitaa kuitenkin pahanteostaan
huolimatta jäädä ilman rangaistusta. Minkätähden minä, aatelismies Ivan
Nikiforinpoika Dovgotshhun, teen kysymyksen alaiselle piirioikeudelle
asianmukaisesti tiettäväksi, että jollei kysymyksen alaista sikaa tai
vastaavaa aatelismiestä Pererepenkoa vaadita anomuksen mukaiseen
edesvastaukseen ja oikeudenmukaista tuomiota minun edukseni langeteta,
niin minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, valitan
kysymyksen alaisen oikeuden lainvastaisesta suostuvaisuudesta
ylioikeuteen.

"Aatelismies Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."

Kirjelmä teki oikeudessa asianmukaisen vaikutuksen. Tuomari oli arka,
kuten kaikki hyväsydämiset ihmiset yleensä. Hän kääntyi kirjurin
puoleen. Mutta kirjuri murahti vain kumeasti "hm" ja hänen kasvoilleen
nousi samanlainen välinpitämätön ja perkeleellinen kaksimielinen ilme,
jollaista ainoastaan saatana kykenee näyttämään, kun uhri ryömii hänen
jalkojensa juuressa.

Yksi ainoa keino oli jäljellä: sovittaa entiset ystävykset. Mutta miten
menetellä, kun kaikki tähänastiset yritykset olivat tyhjiin rauenneet?

Kuitenkin päätettiin yrittää vielä kerta. Ivan Ivanovitsh ilmotti
itsepäisesti, ettei hän tahdo kuulla sellaisesta puhuttavankaan ja
suuttui kovasti. Ivan Nikiforovitsh käänsi selkänsä vastaukseksi
eikä virkkanut sanaakaan. Silloin käytiin prosessiin käsiksi
tavattoman kiireesti, mikä on niin tavallista tuomioistuimissa.
Asiakirjat päivättiin, vietiin kirjoihin, numeroitiin, nidottiin,
allekirjotettiin, kaikki yhdessä ainoassa päivässä, ja sitten ne
pantiin kaappiin, jossa saivat olla vuoden, kaksi, kolme... Joukko
morsiamia joutui sillä aikaa naimisiin; Mirgorodiin rakennettiin uusi
katu; tuomarilta putosi yksi etuhammas ja kaksi sivuhammasta; Ivan
Ivanovitshin pihalla juoksenteli entistä suurempi joukko lapsia (mistä
ne tulivat, Jumala yksin tietää); Ivan Nikiforovitsh teetti Ivan
Ivanovitshin kiusalla uuden hanhiläävän, vaikka vähän etäämmäksi
entistä, ja rakennutti Ivan Ivanovitshin puoleisen rajan aivan umpeen,
niin että nämä kunnianarvoiset naapurit tuskin koskaan näkivät toisiaan
-- ja asiakirjat olivat yhä vaan samassa hyvässä järjestyksessä ja
samassa kaapissa, joka mustetäplistä oli tullut marmorimaiseksi.

Sillä välin sattui koko Mirgorodille tärkeä tapaus. Poliisimestari piti
päivälliskemut!

Mistä saisin siveltimen ja värejä kuvatakseni vierasten kirjavaa
joukkoa ja loistavaa juhlaa!

Ottakaa kello, avatkaa se ja katsokaa, mitä siellä sisässä on! Eikö
totta, kauhea sekamelska! Ajatelkaa, että yhtä monta pyörää, jollei
vielä enemmänkin, oli poliisimestarin pihalla. Minkälaisia ajopelejä ei
siellä olisi ollut? Toiset olivat takaa leveitä ja edestä kapeita,
toiset takaa kapeita ja edestä leveitä. Toiset olivat samalla kertaa
sekä rattaita että vaunuja, toiset eivät olleet rattaita eivätkä
vaunujakaan. Toiset olivat kuin suuria heinäkasoja tai torimatameja,
toiset kuin takkuisia juutalaisia tai luurankoja, joista nahka ei
ollut aivan lähtenyt. Toiset näyttivät sivultapäin katsottuina
pitkävartisilta piipuilta, toiset eivät näyttäneet miltään, vaan olivat
kuin kummallinen, muodoton, fantastinen ainepaljous. Tästä pyörien
merestä kohosi vanhanaikaiset umpinaiset vaunut pienine ikkunoineen,
joissa oli vahvat rautaristikot. Kyytimiehet, joista toisilla oli yllä
lyhyet harmaat takit ja lampaannahkalakit, toisilla pitkät takit ja
toisenlaiset lakit, taluttelivat tupakoiden valjaista riisuttuja
hevosia pitkin pihaa.

Millaiset päivälliskemut poliisimestari pitikään! Antakaahan, kun minä
luettelen kaikki läsnäolevat: Taras Tarasovitsh, Jevpl Akinfovitsh,
Jevtihij Jevtihijevitsh, Ivan Ivanovitsh, ei meidän Ivan
Ivanovitshimme, vaan eräs toinen, Savva Gavrilovitsh, meidän Ivan
Ivanovitshimme, Jeleferij Jeleferijevitsh, Makar Nasarjevitsh, Foma
Grigorjevitsh... En jaksa enempää, voimani eivät riitä! Käsi väsyy
kirjottamaan! Ja kuinka runsaasti oli naisia, tummia ja vaaleita,
pitkiä ja lyhyitä, lihavia kuin Ivan Nikiforovitsh ja niin laihoja,
että semmoiset olisi luullut voivan pistää poliisimestarin miekan
huotraan. Kuinka äärettömän paljon naisten päähineitä ja pukuja!
punaisia, keltaisia, kahvinruskeita, vihreitä, sinisiä, uusia,
käännettyjä, uudestaan vaatetettuja, -- huiveja, nauhoja, käsilaukkuja!
Hyvästi, poloiset silmäni! Tämän näytännön jälkeen ette kelpaa enää
mihinkään. Kuinka tavattoman pitkä pöytä oli valmiiksi katettuna!
Kuinka erinomaisesti juttu sujui, mikä melu kaikkialla! Mitä on sen
rinnalla mylly kivineen, rattaineen, pyörineen, kalkutuksineen,
kolkutuksineen! En voi aivan varmaan sanoa, mistä siellä puhuttiin,
mutta kaiketi monenlaisista hauskoista ja hyödyllisistä asioista, kuten
ilmasta, koirista, naisten päähineistä, varsoista... Vihdoin Ivan
Ivanovitsh, ei meidän, vaan se toinen, jolla on vain yksi silmä ja
sekin kiero, lausui: "Minua kovin kummastuttaa, kun oikea silmäni
(yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh puhui aina itsestään hyvin ivallisesti)
ei näe täällä Ivan Nikiforovitshia, herra Dovgotshhunia."

"Hän ei tahtonut tulla", sanoi poliisimestari.

"Kuinka niin?"

"Siitä on, Jumala paratkoon, jo kaksi vuotta, kun he riitaantuivat,
nimittäin Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh, ja minne toinen menee,
sinne ei toista saa millään!"

"Mitä te puhutte!" huudahti yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh tähdäten
kieron silmänsä kattoon ja pannen kätensä ristiin. "Kun eivät enää
sellaiset ihmiset, joilla on hyvät silmät, voi elää sovussa keskenään,
niin kuinka saatan minä ja minun kiero silmäni tulla kenenkään kanssa
aikoihin!" Kaikki nauroivat hänelle täyttä kurkkua. Kierosilmäinen Ivan
Ivanovitsh oli yleisesti suosittu seuroissa sentähden, että hän osasi
lasketella kaikkien nauruhermoja kutkuttavia pilapuheita. Nousipa
tuoliltaan pitkä, laiha mies, yllään karvakankainen takki ja
laastarilappu nenän päässä. Tämä oli istunut hiljaa nurkassa eikä edes
muuttanut kasvojensa ilmettä, ei silloinkaan, kun kärpäset olivat hänen
nenäänsä tutkineet. Mutta nyt hän lähestyi joukkoa, joka oli
kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ympäröinyt. "Kuulkaa!" huudahti
kierosilmäinen, kun hän huomasi koonneensa ympärilleen kylliksi
kuulijoita, "kuulkaa, sen sijaan, että te nyt töllistätte minun
ainokaista kieroa silmääni, sovittakaamme kaksi ystäväämme! Koska Ivan
Ivanovitsh näkyy paraikaa juttelevan tuolla akkojen ja tyttärien
kanssa, niin sopii meidän sillaikaa kaikessa hiljaisuudessa lähettää
Ivan Nikiforovitshia noutamaan, ja sitten me sysäämme heidät yhteen ja
rakennamme sulan sovinnon!"

Kaikki suostuivat yksimielisesti kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin
ehdotukseen ja päättivät viipymättä lähettää Ivan Nikiforovitshille
kutsun saapua kaikin mokomin poliisimestarin luo päivällisille. Mutta
siinäpä pulmallinen kysymys: kenen toimeksi uskoa tämä tärkeä tehtävä?
Oltiin neuvottomia, kahden vaiheilla ja riideltiin kauan siitä, kuka
olisi soveliain ja taitavin diplomaattisissa asioissa. Vihdoin
päätettiin yksimielisesti laskea tämä edesvastuullinen toimi Anton
Prokofjevitsh Golopus'in niskoille.

Mutta ennenkuin käymme eteenpäin, pitää ehdottomasti tutustuttaa
lukijaa tähän huomattavaan henkilöön. Anton Prokofjevitsh Golopus on
kerrassaan hyvä mies tämän sanan täydessä merkityksessä: jos joku
Mirgorodin kunnianarvoisista henkilöistä lahjottaa hänelle kaulahuivin
tai alusvaatteet -- niin hän kiittää; jos joku näppää kevyesti hänen
nenäänsä -- niin hän kiittää silloinkin. Jos häneltä kysyttiin: "Miksi,
Anton Prokofjevitsh, teidän takkinne on kanelinvärinen, mutta hihat
siniset?" niin hän tavallisesti vastasi: "Niin, teillä ei sellaista
olekkaan! Mutta antakaahan olla, kun se kuluu, niin muuttuu kokonaan
yhdenväriseksi!" Ja todellakin, auringon vaikutuksesta alkoi sininen
kangas muuttua kanelinväriseksi, ja on nyt aivan samaa väriä kuin
takkikin. Mutta mikä kummallista, Anton Prokofjevitsh käyttää kesällä
verkavaatteita ja talvella nankinikankaisia. Anton Prokofjevitshilla ei
ole omaa taloa. Hänellä oli kyllä sellainen ennen kaupungin laidassa,
mutta hän möi sen ja osti tummanruskean kolmivaljakon ja pienet vaunut,
joilla ajeli vierailuille ympäristön tilanomistajain luo. Mutta kun
hevosista oli paljon vaivaa ja tarvittiin rahaa kauroihin, niin Anton
Prokofjevitsh vaihtoi hevoset ja vaunut viuluun ja piikaan ja sai vielä
25 ruplan setelin välirahaa. Sitten hän möi viulun ja vaihtoi piian
kullalla koristettuun safiaaninahkaiseen tupakkakukkaroon, ja nyt ei
ole kenelläkään sellaista tupakkakukkaroa kuin Anton Prokofjevitshilla.
Tästä hyvästä hän ei enää saata ajella maaseudulle, vaan on pakotettu
pysymään kaupungissa ja viettämään yönsä eri taloissa milloin minkin
aatelismiehen luona, etupäässä siellä, missä mielellään hänen nenäänsä
näppäillään. Anton Prokofjevitsh tahtoo syödä hyvin ja pelaa joltisesti
Mustaa-Maijaa ja Mylly-Mattia. Tottelevaisuus on hänen elementtinsä, ja
sentähden hän otti heti hatun ja kepin ja läksi.

Matkalla hän alkoi harkita, millä tavalla saisi Ivan Nikiforovitshin
lähtemään päivällisille. Tämän muuten kunnioitettavan miehen hieman
ynseä luonne teki yrityksen melkein mahdottomaksi. Ja kuinka voisi
ajatellakaan, että Ivan Nikiforovitsh suostuisi lähtemään, kun jo
sängystä nouseminen tuotti niin suurta vaivaa? Mutta otaksukaamme, että
hän nouseekin, niin kuinka saada hänet sinne, missä on -- minkä hän
epäilemättä tietää -- hänen leppymätön vihollisensa? Jota enemmän Anton
Prokofjevitsh asiaa harkitsi, sitä enemmän ilmaantui esteitä. Päivä oli
helteinen, aurinko paahtoi, hiki valui virtanaan. Anton Prokofjevitsh,
vaikka antoikin näppäillä nenäänsä, oli monessa asiassa aika ovela
mies. Vaihtokaupoissa sen sijaan hän ei ollut yhtä onnellinen. Hän
oivalsi vallan hyvin, milloin piti heittäytyä hölmöksi, ja toisinaan
hän osasi suoriutua sellaisistakin seikoista, joista älykäs harvoin
pelastaa nahkaansa.

Sillä välin kuin hänen kekseliäs mielensä mietti keinoa, miten saada
Ivan Nikiforovitsh vakuutetuksi, ja hän urhoollisesti astui esteitä
vastaan, eräs odottamaton tapaus sai hänet jonkun verran levottomaksi.
Eipä ole vahingoksi huomauttaa lukijalle, että Anton Prokofjevitshilla
oli yhdet housut sitä laatua, että kun hänellä oli ne yllään, niin
koirat heti häntä ahdistivat ja purivat pohkeisiin. Pahaksi onneksi oli
hän juuri täksi päiväksi vetänyt nämä housut jalkaansa, ja tuskin oli
hän oikein ennättänyt syventyä ajatuksiinsa, kun hirvittävä haukunta
joka puolelta hämmästytti häntä. Anton Prokofjevitsh päästi sellaisen
huudon (kukaan ei voinut huutaa häntä kovemmin), etteivät ainoastaan
meille tunnetut laiha akka ja erinomaisen pitkätakkinen poika juosseet
hänen avukseen, vaan Ivan Ivanovitshin pihalta tuli tuiskuna kakaroita
vaikka kuinka paljon. Ja vaikka koirat olivat ennättäneet vasta hänen
toista pohjettaan maistaa, vähensi se kuitenkin aika lailla Anton
Prokofjevitshin rohkeutta, ja arasti hän astui Ivan Nikiforovitshin
kuistille.



VII LUKU,

joka on viimeinen.


"Aa, hyvää päivää! Miksi ette anna koirien olla rauhassa?" huudahti
Ivan Nikiforovitsh huomattuaan Anton Prokofjevitshin, sillä tämän
kanssa ei kukaan puhunut leikkiä laskematta.

"Vieköön piru ne kaikki, joka sorkan! Kukapa ei antaisi niitten
rauhassa olla?" vastasi Aaton Prokofjevitsh.

"Te valehtelette."

"Jumalavita, en valehtele! Pjotr Fedorovitsh pyysi teitä
päivällisille."

"Hm!"

"Jumalavita, hän pyysi, vieläpä niin hartaasti, ettei sitä sanoa saata.
-- Mitä tämä merkitsee, sanoi, että Ivan Nikiforovitsh vieroo minua
kuin vihamiestä. Ei pistäy enää koskaan luonani juttelemassa ja
levähtämässä."

Ivan Nikiforovitsh silitti leukaansa. "Jollei Ivan Nikiforovitsh
nytkään tule", jatkoi Anton Prokofjevitsh, "niin en tiedä, mitä
ajatella; ehkä hän on minulle suuttunut. Olkaa niin hyvä, Anton
Prokofjevitsh, ja koettakaa saada hänet tulemaan! -- Kas niin, Ivan
Nikiforovitsh, lähdetään pois! Siellä on sangen valittua seuraa
koolla!"

Ivan Nikiforovitsh alkoi katsella kukkoa, joka kuistilla seisten
venytti kaikin voimin kaulaansa.

"Jospa tietäisitte, Ivan Nikiforovitsh", jatkoi harras asiamies,
"kuinka hyvää sammenlihaa ja tuoretta kaviaaria Pjotr Fedorovitshilla
on tarjona!"

Ivan Nikiforovitsh käänsi päänsä ja alkoi kuunnella tarkkaavasti.

Tämä rohkaisi asiamiestä. "Lähtekäämme nyt kiireimmän kautta. Siellä on
Foma Grigorjevitshkin! Mitä nyt?" lisäsi hän huomatessaan Ivan
Nikiforovitshin makaavan yhä samassa asennossa: "Mitä nyt. Lähdetäänkö
vai eikö?"

"Minua ei haluta!"

Tämä "minua ei haluta" hämmästytti Anton Prokofjevitshia. Hän luuli jo,
että vakuuttava esityksensä oli kokonaan taivuttanut tämän muuten
kunnioitettavan miehen, mutta sen sijaan kuulikin päättäväisen: "minua
ei haluta".

"Minkätähden teitä ei haluttaisi?" kysyi hän melkein harmistuneena,
mikä oli hänelle hyvin harvinaista, vieläpä silloinkin, kun pantiin
palavaa paperia hänen päänsä päälle, millä etenkin tuomari ja
poliisimestari mielellään huvittelivat itseään.

Ivan Nikiforovitsh pani nuuskaksi.

"Kuten tahdotte, Ivan Nikiforovitsh, mutta minä en ymmärrä, mikä teitä
pidättää."

"Miksi minä sinne lähtisin?" sanoi Ivan Nikiforovitsh vihdoin. "Siellä
minä sen roiston kohtaisin!" Näin hän tavallisesti nimitti Ivan
Ivanovitshia. "Kaikkivaltias Jumala! Ja kauanko siitä..."

"Jumalavita, hän ei sinne tule! Niin totta kuin Jumala on pyhä, hän ei
tule! Lyököön salama minut tähän paikkaan kuoliaaksi, jos hän sinne
tulee!" vastasi Anton Prokofjevitsh, joka oli valmis vannomaan vaikka
kymmenen kertaa yhteen henkäykseen. "Lähtekäämme siis, Ivan
Nikiforovitsh!"

"Te valehtelette, Anton Prokofjevitsh, hän tulee sinne, jollei jo ole!"

"Jumalavita, ei tule eikä ole! Kasvakoot jalkani kiinni tähän paikkaan,
jos hän on siellä! Ja ajatelkaahan toki itsekin, mitä hyötyä olisi
minulle siitä, jos valehtelisin? Kuivukoot käteni ja jalkani!... Mitä,
ettekö vieläkään usko? Pakahtukoon ruumiini tähän teidän eteenne!
Älköön isäni, äitini enkä minäkään nähkö ikinä taivaan valtakuntaa!
Joko uskotte?"

Ivan Nikiforovitsh rauhottui tyyten näistä vakuutuksista ja käski
kamaripalvelijansa, jonka yllä yhä oli maahan saakka ulottuva takki,
tuoda hänen housunsa ja nankinikankaisen takkinsa.

Minä otaksun, että on aivan tarpeetonta selittää, millä tavalla Ivan
Nikiforovitsh puki housut ylleen, kuinka kaulahuivi sidottiin hänen
kaulaansa ja takki, joka repesi vasemmasta kainalosta, puettiin ylle.
Riittää, kun huomautan, että hän koko ajan pysyi rauhallisena eikä
vastannut sanaakaan Anton Prokofjevitshin ehdotukseen -- vaihtaa
jotakin hänen turkkilaiseen tupakkakukkaroonsa.

Sillä välin seura odotti kärsimättömänä ratkaisevaa hetkeä, jolloin
Ivan Nikiforovitsh ilmaantuu ja vihdoinkin täyttyy yleinen toivomus,
että molemmat kunnianarvoiset henkilöt tekisivät rauhan keskenään.
Useat olivat vakuutettuja, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Löipä
poliisimestari vedon kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin kanssa, ettei
Ivan Nikiforovitsh tule. Mutta veto jäi sikseen, kun kierosilmäinen
Ivan Ivanovitsh vaati että poliisimestari panisi pantiksi ammutun
jalkansa ja hän kieron silmänsä, -- mistä poliisimestari suuttui aika
lailla, mutta seura salaa nauroi. Kukaan ei ollut vielä istuutunut
pöytään, vaikka kello kävi jo kahta -- aika, jolloin Mirgorodissa,
vieläpä juhlatilaisuuksissakin, jo syödään hyvällä vauhdilla.

Tuskin ennätti Anton Prokofjevitsh näyttäytyä ovessa, kun kaikki
samassa silmänräpäyksessä hänet ympäröivät. Kaikkien kysymyksiin hän
vastasi kuuluvasti ja lyhyesti: "Ei tule!" Mutta tuskin hän oli saanut
tämän sanotuksi ja moitteita, nuhteita, jopa lyöntejä alkanut sataa
hänen päälleen onnistumattoman toimen tähden, kun ovi yhtäkkiä avautui
selko selälleen ja -- Ivan Nikiforovitsh astui sisään.

Jos paholainen itse tai joku vainaja olisi ilmaantunut, niin se ei
olisi hämmästyttänyt seuraa niin suuresti kuin Ivan Nikiforovitshin
odottamaton tulo. Mutta Anton Prokofjevitsh oli läkähtyä nauruunsa ja
piteli kylkeään, sillä suuri oli hänen ilonsa, kun oli onnistunut koko
seurasta pientä pilaa tekemään.

Oli miten hyvänsä, vaan uskomattomalta tuntui kaikista, että Ivan
Nikiforovitsh niin lyhyessä ajassa oli voinut pukeutua, niinkuin
aatelismiehen sopii. Ivan Ivanovitshia ei näkynyt: hän oli jostakin
syystä mennyt ulos. Havahduttuaan hämmästyksestään alkoivat vieraat
udella Ivan Nikiforovitshin terveyttä ja lausua tyytyväisyytensä, että
hänen paksuutensa oli yhä kasvanut. Ivan Nikiforovitsh suuteli kaikkia
ja lausui: "Olen hyvin kiitollinen".

Sillä välin alkoi ruuan haju levitä huoneeseen ja suloisesti kutkuttaa
nälkääntyneitten vieraitten sieraimia. Kaikki siirtyivät virtana
ruokasaliin. Etujoukossa oli naisia, puheliaita ja vaiteliaita, lihavia
ja laihoja, ja pitkä pöytä alkoi pian loistaa erilaisin värein.
En ala selittää ruokia, joita tarjottiin. Minä en kerro mitään
kermapiirakoista, suolikelmusta, jota tarjottiin liemen kera,
kalkkunoista luumujen ja rusinain kera, en siitä ruokalajista, joka
suuresti muistuttaa kaljaan kastettua nahkaa enkä siitä kastikkeesta,
joka oli kokin joutsenlaulu entisinä hyvinä aikoina, jolloin sitä
koristeltiin viinistä tehdyillä liekkikuvilla, mikä sekä huvitti että
samalla pelotti naisia. Minä en puhu sen enempää näistä ruokalajeista,
sillä minä syön niitä paljon kernaammin kuin niistä laajasti
keskustelisin.

Ivan Ivanovitsh piti kovin kalasta, joka oli valmistettu piparjuuren
kera, ja näytti hartaasti innostuneen sen syömisen hyödylliseen ja
ravitsevaan toimeen. Peratessaan kalaa ja erottaessaan ruodot lautasen
laidalle hän tuli katsahtaneeksi pöydän yli... Taivaitten tekijä! Mikä
kohtalon oikku! Aivan vastapäätä häntä istui Ivan Nikiforovitsh!

Samalla hetkellä katsoi Ivan Nikiforovitshkin pöydän yli!... Ei!...
minä en voi!... Antakaa minulle toinen kynä! Tämä kynäni on tylsä,
kuollut, liian vähän halkaistu tätä taulua varten! Heidän kasvonsa
näyttivät kivettyneen hämmästyksestä. Kumpikin heistä näki edessään
vanhan tutun, jota oli tahtomattaankin valmis lähestymään, kuten
odottamatonta ystävää, ojentaakseen hänelle nuuskasarvensa sanoen:
"olkaa hyvä" tai "saanko pyytää suomaan minulle kunnian?" Mutta samalla
tämä henkilö näytti kauhealta kuin pahaatietävä enne! Tuskan hiki valui
sekä Ivan Ivanovitshin että Ivan Nikiforovitshin kasvoilta.

Kaikki läsnäolevat, kuinka paljon heitä olikin pöydän ympärillä,
vaikenivat eivätkä kääntäneet tarkkaavia katseitaan entisistä
ystävistä. Naiset, jotka vilkkaasti keskustelivat kapuunien
valmistustavasta, vaikenivat yhtäkkiä. Kaikki hiljeni! Siinä taulu,
suuren taiteilijan siveltimen arvoinen!

Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti nenäliinan taskustaan ja alkoi niistää,
mutta Ivan Nikiforovitsh katseli ympärilleen, kunnes katseensa kiintyi
avoimeen oveen. Poliisimestari huomasi tämän liikkeen ja käski heti
sulkemaan oven lujasti. Sitten entiset ystävykset alkoivat taas syödä
eivätkä enää kertaakaan katsahtaneet toisiinsa.

Heti päivällisen päätyttyä Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh
nousivat paikoiltaan ja alkoivat etsiä lakkejaan pujahtaakseen joukosta
pois. Silloin poliisimestari antoi merkin kierosilmäiselle Ivan
Ivanovitshille, joka heti hiipi Ivan Nikiforovitshin selän taa, ja
asettui itse meidän Ivan Ivanovitshimme taakse ja sitten he alkoivat
sysätä entisiä ystävyksiä takaapäin yhteen pakottaakseen näitä siten
lyömään kättä sovinnoksi. Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, onnistui
aika hyvin työntäessään Ivan Nikiforovitshia eteenpäin; vähäsen se
tosin meni vinoon, mutta koko lailla he pääsivät lähemmäksi sitä
paikkaa, jossa meidän Ivan Ivanovitshimme seisoi. Poliisimestari
sitävastoin ampui aivan syrjään, kun hän ei mitenkään voinut tulla
toimeen itsepäisen jalkaväkensä kanssa, joka tällä kertaa ei lainkaan
ottanut totellakseen komentoa, vaan vei ikäänkuin pahuuttaan
päällikkönsä aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä oli
tarkottanut (mikä mahdollisesti johtui siitäkin, että pöydässä oli
ollut paljon kaikenlaisia juomia). Tästä syystä Ivan Ivanovitshimme
kaatui erään punapukuisen naisen päälle, joka uteliaisuudesta oli
tunkeutunut aivan keskelle. Se ei tietänyt hyvää. Silloin tuomari,
auttaakseen asian menoa, astui poliisimestarin sijaan ja vedettyään
kaiken nuuskan ylähuulelta nenäänsä alkoi puskea Ivan Ivanovitshia
toiseen suuntaan. Mirgorodissa oli tämä hyvin tavallinen tapa rakentaa
sovintoa; se muistuttaa jonkun verran pallopeliä. Heti kun tuomari oli
ruvennut Ivan Ivanovitshin selän takana rynnistämään, ponnisti
kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh kaikki voimansa liikkeelle ja työnsi
vielä lujemmin Ivan Nikiforovitshia, josta tippui hikeä kuin räystäältä
vettä sateella. Huolimatta siitä, että molemmat entiset ystävykset
potkivat lujasti vastaan, heidät kuitenkin sysättiin yhteen, sillä
molemmat toimihenkilöt saivat tuntuvasti avustusta muilta vierailta.

Sitten suljettiin entiset ystävykset ahtaasti joka puolelta eikä
päästetty pois ennenkuin löisivät kättä sovinnoksi.

"Jumala kanssanne, Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh!" huudettiin.
"Tunnustakaa mistä syystä te riitaannuitte! Eiköhän vain jonkun
joutavan asian tähden? Ettekö häpeä Jumalaa ja ihmisiä?!"

"Minä en tiedä", sanoi Ivan Nikiforovitsh huohottaen uupuneena (saattoi
huomata, ettei hän ollut pahasti sovintoa vastaan), "minä en tiedä,
mitä pahaa olen tehnyt Ivan Ivanovitshille. Mutta miksi hän kaatoi
minun hanhilääväni ja vaani henkeäni?"

"Minä en ole syypää mihinkään pahaan aikomukseen", vastasi Ivan
Ivanovitsh katsomatta Ivan Nikiforovitshiin. "Minä vannon Jumalan ja
teidän edessänne, kunnianarvoisa aatelisto, etten ole tehnyt mitään
pahaa viholliselleni. Mutta miksi hän loukkasi ja häpäisi minun nimeäni
ja arvoani?"

"Kuinka minä olisin loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh?" kysyi Ivan
Nikiforovitsh. Vielä hetkinen selitystä ja pitkäaikainen viha on
sammunut. Ivan Nikiforovitsh pisti jo kätensä taskuun vetääkseen sieltä
nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä".

"Eikö se ole loukkaus", selitti Ivan Ivanovitsh kohottamatta
katsettaan, "kun te, armollinen herra, häpäisette minun nimeäni ja
arvoani sellaisella sanalla, jota tässä ei kehtaa sanoa?"

"Sallikaa minun sanoa teille kaikessa ystävyydessä, Ivan Ivanovitsh!
(samalla Ivan Nikiforovitsh piteli Ivan Ivanovitshin takinnappia, mikä
täydelleen ilmaisi puhujan mielialan) te suutuitte piru ties mistä:
siitä, että minä tulin sanoneeksi teitä _hanheksi_..."

Ivan Nikiforovitsh huomasi heti, että hän oli puhunut varomattomasti
sanottuaan tämän sanan; mutta se oli jo myöhäistä, -- sanottu kun
sanottu. Kaikki meni nyt päin mäntyä! Kun tämä sana lausuttiin ensi
kerta, jolloin ei ollut todistajia läsnä, vimmastui Ivan Ivanovitsh ja
raivostui niin hurjasti, että Jumala varjelkoon ihmistä joutumasta
sellaiseen tilaan, -- entä mitä nyt, hyvät lukijat, nyt, kun tämä
murhaava sana lausuttiin seurassa, jossa oli paljon naisia, joiden
nähden Ivan Ivanovitsh tahtoi esiintyä parhaassa valossa? Jollei Ivan
Nikiforovitsh olisi menetellyt, kuten teki, jos hän olisi sanonut
_lintu_ eikä _hanhi_, niin silloin olisi asia ehkä vielä ollut
autettavissa. Mutta nyt -- oli kaikki lopussa!

Hän loi Ivan Nikiforovitshiin silmäyksen -- ja millaisen silmäyksen!
Jos sillä olisi ollut ruumiillista vaikutusvaltaa, niin se olisi
silmänräpäyksessä muuttanut Ivan Nikiforovitshin tomuksi. Vieraat
ymmärsivät tämän katseen ja riensivät erottamaan heidät. Ja Ivan
Ivanovitsh, lempeyden perikuva, joka ei jättänyt yhtäkään kerjäläistä
puhuttelematta, juoksi tiehensä kauhean raivoisana. Sellaisen
hirmumyrskyn saattaa intohimo nostaa!

Kokonaiseen kuukauteen ei Ivan Ivanovitshista kuulunut mitään. Hän oli
sulkeutunut taloonsa. Salainen kirstu avattiin ja sieltä otettiin --
mitä?... hopearuplia, vanhoja, esi-isiltä perittyjä hopearuplia! Ja
nämä hopearuplat joutuivat musteentöhrijän likaisiin käsiin. Asia
jätettiin ylioikeuteen. Ja kun Ivan Ivanovitsh sai kuulla ilosanoman,
että asia huomenna ratkaistaan, vasta silloin hän uskalsi ulos
talostaan. Mutta! siitä saakka on ylioikeus kysyttäessä yhä ilmottanut,
että asia ratkaistaan huomenna, ja sitä on kestänyt -- kymmenen vuotta.

Noin viisi vuotta sitten minä matkustin Mirgorodin kaupungin läpi.
Ikävä vuodenaika oli käsissä. Syksy oli kulunut jo pitkälle, sää oli
synkkä, kostea, sumuinen, ja lokaa oli kaikkialla. Jonkinlainen
luonnoton vihreys, jonka ikävät, pitkälliset sateet olivat
synnyttäneet, peitti ohuena harsona pellot ja vainiot, joihin se sopi
yhtä huonosti kuin kujeet vanhalle ukolle, ruusut akalle. Sää vaikutti
minuun siihen aikaan voimakkaasti: kun se oli ikävä, minä ikävöin.
Mutta siitä huolimatta, kun minä silloin lähestyin Mirgorodia, niin
tunsin, kuinka sydämeni alkoi sykkiä voimakkaasti. Kuinka paljon
muistoja! En ollut kahteentoista vuoteen nähnyt Mirgorodia. Siellä eli
siihen aikaan liikuttavassa ystävyydessä kaksi verratonta ihmistä,
kaksi verratonta ystävää. Ja kuinka monta huomattavaa henkilöä onkaan
senjälkeen kuollut! Tuomari Demjan Demjanovitsh kuuluu jo vainajain
joukkoon; Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, on myöskin tämän maailman
jättänyt. Minä ajoin pääkadulle: kaikkialle oli pystytetty seipäitä,
joiden päässä oli olkitukko; uusi suunnittelu kaupungin asemaa varten
oli nähtävästi tekeillä. Joitakuita mökkejä oli revitty jo maahan.
Aidan jätteitä törrötti surullisesti siellä täällä.

Oli sunnuntaipäivä. Minä käskin pysäyttää kuomurattaani kirkon eteen ja
astuin sisään niin hiljaa, ettei kukaan sitä huomaisi. Mutta totta
puhuen, eipä olisi minun tuloani moni voinut huomatakaan, sillä
kirkossa oli kovin vähän väkeä; nähtävästi olivat jumalisimmatkin
ihmiset pelänneet lokaisia teitä. Synkeässä, oikeammin sanoen
sairaalloisessa valossa oli kynttiläin vaikutus kummallinen,
vastenmielinen; pimeä eteinen tuntui surulliselta; pitkänomaiset
ikkunat pyöreine ruutuineen peittyivät sadekyyneliin. Minä poistuin
eteiseen ja käännyin harmaahapsisen, kunnianarvoisen ukon puoleen:
"voisinko saada tietää, vieläkö Ivan Nikiforovitsh on elossa?" Samassa
sattui jumalankuvan edessä palava lamppunen leimahtamaan kirkkaampaan
tuleen ja valo virtasi suoraan naapurini kasvoihin. Kuinka minä
hämmästyinkään, kun tarkemmin katsoessa huomasin tutut kasvot! Se
olikin Ivan Nikiforovitsh itse! Mutta kuinka hän oli muuttunut!

"Kuinka te voitte, Ivan Nikiforovitsh? Kylläpä olette vanhentunut!"

"Vanhentunut, niin. Palasin tänään Pultavasta", vastasi Ivan
Nikiforovitsh.

"Mitä te sanotte? Pultavassako olette ollut tällaisella kurjalla
säällä?"

"Mikä autti? Se riitajuttu, nähkääs..."

Minä en voinut olla huoahtamatta.

Mutta Ivan Nikiforovitsh huomasi tämän huokauksen ja sanoi: "Älkää
pelätkö, minä tiedän varmaan, että asia ratkaistaan ensi viikolla ja
minun edukseni".

Minä kohautin olkapäitäni ja menin kuulemaan miten Ivan Ivanovitsh voi.

"Ivan Ivanovitsh on kirkkokuoron lavalla"; tiesi joku kertoa.

Minä näin siellä sangen laihan miehen. Tuoko on Ivan Ivanovitsh? Hänen
kasvonsa olivat kurttuiset, tukka lumivalkoinen; mutta turkkitakki oli
entisellään. Ensi tervehdykset vaihdettuamme Ivan Ivanovitsh kääntyi
iloisesti hymyillen puoleeni, mikä niin erinomaisesti sopi nyt,
niinkuin ainakin, hänen suppilomaisiin kasvoihinsa, ja kysyi:
"Tahdotteko kuulla hauskan uutisen?"

"Minkä uutisen?" utelin minä.

"Huomenna ratkaistaan minun asiani aivan varmasti, sanottiin
ylioikeudessa."

Minä huoahdin vielä syvempään, hyvästelin kiireimmiten -- sillä olin
matkalla tärkeän asian tähden -- ja istuuduin kuomurattaihini.

Laihat hevoskaakit, joita Mirgorodissa sanotaan kuriirihevosiksi,
lähtivät liikkeelle ja astuessaan kavioillaan harmaaseen lokaan
synnyttivät korvalle epämieluisia ääniä. Sade valui virtana juutalaisen
päälle, joka istui ajajan paikalla niinimaton peitossa. Kosteus
tunkeutui läpi ruumiin. Alakuloinen tullipuomi vahtikojuineen, jossa
rampaantunut sotavanhus paikkasi harmaita tamineitaan, siirtyi hitaasti
taakseni. Taasen yksitoikkoista peltoa, joka paikottain on kynnettyä,
mustaa, paikottain vihertävää, märkiä naakkoja ja variksia, ikävää,
väsyttävää sadetta ja kyynelikäs taivas, jolla ei ollut ainoatakaan
kirkkaampaa kohtaa. -- Ikävältä tuntuu elämä tässä matoisessa
maailmassa.



Nikolai Vasiljevitsh Gogol


Nikolai Vasiljevitsh Gogol (1809-52) on Venäjän suurimpia
kirjailijoita. Hän tuli kotimaassaan tunnetuksi kuvauksillaan
kotiseutunsa Ukrainan (Vähä-Venäjän) elämästä: "Illat
talonpoikaismajassa lähellä Dikankaa" (1831-32). Kirjotettuaan
senjälkeen muutamia kertomuksia ja komedian "Naimapuuhat" ja
koetettuaan hoitaa historian professorinvirkaa Pietarin yliopistossa
Gogol v. 1835 julkaisi kokoelman "Mirgorod", joka sisältää m.m.
mahtavapiirteisen kasakkakuvauksen "Taras Bulba" ja humoristisen
kertomuksen "Riita". V. 1836 ilmestyi hänen kuuluisa komediansa
"Reviisori", ja samana vuonna Gogol matkusti ulkomaille, missä viipyi
toista kymmentä vuotta, etupäässä Roomassa, jossa m.m. hänen
pääteoksensa "Kuolleiden sielujen" 1:nen osa (ilm. 1842) ja
kertomus "Viitta" valmistuivat. -- Mutta painostavien olosuhteiden
vaikutuksesta Gogol vähitellen vaipui sairaalloiseen, mystilliseen
uskonnollisuuteen ja katui, että oli luonut teoksensa, alistuen Venäjän
yhteiskuntajärjestykseen, jonka epäkohdat hän niin etevästi oli
paljastanut etenkin "Reviisorissa" ja "Kuolleissa sieluissa", näissä
maailmanmaineen saavuttaneissa suurteoksissaan.

Gogolin taiteen tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia ovat leveä huumori
ja syvä myötätunto, jopa sääli kuvattaviaan kohtaan; se on siis --
hänen omien sanainsa mukaan -- kuin "naurua kyynelten takaa".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Riita - Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh - riitaantuivat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.