Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Mehiläispyytäjä - Kertomus Lännen saloilta
Author: Cooper, James Fenimore
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mehiläispyytäjä - Kertomus Lännen saloilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MEHILÄISPYYTÄJÄ

Kertomus Lännen saloilta


Kirj.

JAMES FENIMORE COOPER


Englanninkielestä ["The Bee-Hunter"] suomentanut

V. Hämeen-Anttila



Kariston 50 p:n romaaneja N:o 22


Tekijän elämäkerralla varustettu



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1913.



SISÄLLYS:

     James Fenimore Cooper.
  1. Erämies toimessaan.
  2. Sotaisia viestejä.
  3. Intiaanit sotajalalla.
  4. Pelastettu vanki.
  5. Onnistunut pako.
  6. Uutta seuraa.
  7. Hunajalinnan varustaminen.
  8. Yöllinen neuvottelu.
  9. Nuori pari.
 10. Heimottoman tappio.
 11. Verityö.
 12. Kaksi auttajaa.



James Fenimore Cooper


James Fenimore Cooper syntyi Burlingtonissa New Jerseyn valtiossa
Yhdysvalloissa v. 1789. Hänen isänsä omisti laajoja maa-alueita
Otsego-järven lähettyvillä New Yorkin valtiossa ja rakennutti
vastaraivatulle paikalle uutistalon, joka oli sittemmin muodostuneen
Cooperstownin ensimäinen rakennus ja Cooperin koti hänen
varhaisimmassa lapsuudessaan sekä sittemmin vanhoilla päivillään.
Ensimäiset vaikutelmansa ulkoapäin hän sai ympäristön mahtavasta
aarniometsästä, jossa intiaanit vaeltelivat vuorten ja järvien yli,
valkoihoiset erämiehet pyytivät susia, karhuja, panttereita ja
hirviä, ja rohkeat uutisasukkaat perustivat koteja korpeen.

Hän menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja palveli sitte kuusi
vuotta Yhdysvaltain sotalaivastossa, kunnes erosi v. 1811, mennen
avioliittoon, joka oli loppuun asti onnellinen. Hän ryhtyi
hoitelemaan omaa maatilaa, mutta viehättyi myös kirjallisiin
töihin. Jonkun vuoden kuluttua hän kyhäsi englantilaisten esikuvien
mukaan "salonkiromaanin", jossa yritti kuvata brittiläisiä tapoja,
vaikka hänellä ei silloin ollut mitään kokemusta sikäläisestä
seuraelämästä. Tästä peräti värittömästä ja jäykästä tekeleestä ei
olisi voinut päättää, että Cooperilla oli loistava kirjailijaura
edessään. Mutta hän tunsi sielussaan, että hänellä oli paljon
omintakeista sanottavaa, ja koska hänen oli vaikea saada ajatuksiansa
piirretyksi paperille, syventyi hän perinpohjaisesti tutkimaan
varsinaisen hengenheimolaisensa Walter Scottin kirjotustapaa,
suuren skotlantilaisen mestarin, joka parhaillaan maineensa
huipulla ollen julkaisi historiallis-haaveellisia romaanejaan,
tämän kirjallisuusmuodon ensimäisenä oikeana käyttäjänä. Scottin
teokset vaikuttivat Cooperiin suuresti, ja hän asetti päämääräkseen
"mestarinsa seuraamisen" mitä uskollisimpana jäljittelijänä. Näiden
kahden suurmiehen teoksia vertaillessa tulee havainneeksi, miten
pikku piirteitä myöten Cooper on omaksunut Scottin tyylillisiä
tuntomerkkejä, joskin hän on saanut jonkun verran vaikutusta
muistakin kirjailijoista.

Mutta Cooper oli ensimäisen romaaninsa huonosta menestyksestä
havainnut, että hänen oli _sisältöön_ nähden turvauduttava
omaan kokemukseensa, nojauduttava erityiseen ympäristöönsä,
-- ja kuvattavia oloja tarjosi uusi maailma yltäkyllin. Hänen
kunnianhimonaan oli osottaa, että amerikalainenkin kykenee
herättävästi kirjottamaan isänmaansa historiasta, kuten Scott oli
nostattanut kansallistuntoa Brittein saarilla. Ja Cooperin toinen
romaani, "Vakooja", joka ilmestyi v. 1821, toteutti hänen unelmansa
täydellisesti; tottumattomuus oli kyllä jättänyt vikoja rakenteeseen,
mutta ansiot olivat niin suuret, että tämä romaani saavutti
yleistä ihastusta englanninkielisessä maailmassa ja käännettiin
pian muillekin sivistyskielille. Amerikalaisten ylpeys kuuluisasta
kirjailijastaan oli sitäkin suurempi, kun Lännen kirjallisuus oli
vasta ensimäisessä alussaan.

"Vakoojassa" oli Cooper osottautunut erinomaiseksi luonnekuvaajaksi
Harvey Birchin esittämisessä, osaten asettaa hänen moninaiset
ominaisuutensa yhtä vaikuttavaksi kokonaisuudeksi kuin Scott
parhaissa silloin tunnetuissa henkilökuvissaan. Kolmannessa
romaanissaan ("Uutisasukkaat") Cooper taasen osotti, että hän oli
_luonnonkuvauksessa_ esikuvaansa etevämpikin: toiminnan oli hän
sovittanut oman kauniin järvensä partaille, mitä runollisimmin
ihannoiden alkuperäisen salon ja hedelmällisen viljelyksen
vaihtelevaksi tekemää luontoa sekä reippaiden uutisasukkaiden
tervettä elämää. Cooperin teoksissa -- erämaa -- kuten
meriromaaneissakin -- saa luonnonkuvaus hyvin suuren sijan ja on aina
viehättävää, kun sitävastoin Scott useimmiten koskettelee luontoa
vain ohimennen. -- "Uutisasukkaissa" esiintyy myös ensi kertaa
Nahkasukka, kirjatiedoton metsien filosofi, jolla on oma luonnon
antama sivistyksensä ja joka puhdasta luonnonelämää viettäen on
omaksunut sekä synnyinrotunsa että villien alkuasukasten parhaat
ominaisuudet. Tämä kautta koko maapallon tutuksi tullut tyyppi on
epäilemättä maailmankirjallisuuden ylevimpiä, mielenkiintoisimpia
ja omintakeisimpia luomuksia. Varmaankin olisivat jo "Vakooja" ja
"Uutisasukkaat" riittäneet suomaan Cooperille pysyväisen sijan
kirjallisuudenhistoriassa muuallakin kuin hänen kotimaassaan. Hän oli
siten heti ensimäisillä varsinaisilla romaaniyrityksillään päässyt
yhtä kiistämättömän mestarin asemaan kuin "Waverley"-sarjan alottaja;
kumpaisellekin oli menestyksellinen ura heti avoinna.

Näin ollen ei Cooper ollut liian rohkea, yrittäessään Scottin
"Merirosvon" ilmestyttyä, eikö hän eräällä alalla kykenisi
saavuttamaan suurempaa kuvausten tarkkuutta ja todellisuutta
kuin suuri skotlantilainen. Scottia arvailtiin jo silloin
"Waverley"-romaanien nimettömäksi tekijäksi, mutta tätä luuloa
horjutti se käsitys, että "Merirosvo" muka ilmaisi erityistä meren
ja merielämän tuntemusta. Cooper taasen entisenä merikadettina
tiesi, että romaanin kirjottaja oli vain runoilijasielun silmin
nähnyt kuvattavansa hyvinkin todenmukaisesti, mutta ei kuitenkaan
yksityiskohtaisiin tietoihin ulottuvasti, ja vastustushaluisena
tahtoi hän osottaa -- kuten sittemmin itse kertoi --, miltä _oikeat_
kuvaukset mereltä ja laivoilta näyttäisivät. Ala oli uusi, ja Cooper
ei hirvinnyt ajatellakaan, että kukaan välittäisi merimiesten
arkielämästä -- sen kokeen teki onnistuneesti hänen maanmiehensä Dana
20 vuotta jälkeenpäin. Cooper sovitti uudelle näyttämölleen sekä
kaameata että liikuttavaa haaveellisuutta, romantiikkaa, ja tuloksena
oli maailman ensimäinen meriromaani "Luotsi", jossa nykyaikainen
lukija havaitsee paljon luonnotonta ja teennäistä, mutta myös paljon
mielenkiintoisia ja todellisia kuvauksia meren suuremmoisuudesta ja
merielämän oudoista oloista.

Siten oli Scottin amerikalainen vastikekin tullut luoneeksi
oman kirjallisuudenhaaran, joka on saanut suunnattoman joukon
seuraajia; lähinnä tuli kapteeni Marryat, jonka esimerkkiä Cooper
nähtävästi seurasi, kun hän myöhäisempinä vuosina sirotteli
kaunokirjallisiin teoksiinsa kaikenlaisia väittelynluontoisia
huomautuksia päivänkysymyksistä ja teki alituisia syrjähyppäyksiä,
antaakseen lukijoilleen opetuksia jos mistä asioista. Scott itse oli
mieltynyt Cooperin teoksiin [vrt. esim. "Peveril of the Peak" Note
VI], joita kirpoili melkein yhtä tiheään kuin hänenkin kynästään.
Molempien ura pysyikin samanlaisena: heti ensimäiset teokset
saavuttivat tavatonta suosiota, mutta eivät kuitenkaan olleet
tekijänsä koko tuotannon kaikkein parhaita; tuon tuostakin sattui
epäonnistumisia, jolloin maailma luuli suuren kirjailijan joutuneen
välttämättömään väsähdystilaansa, kunnes uusi menestys osotti
voimien säilyneen ennallaan tai virkistyneenkin; molemmat kokeilivat
myös ulkomaalaisilla seikkailuromaanien aiheilla, onnistuen vain
keskinkertaisesti; molempien romaanityöskentelyn tuloksena oli
kolmisenkymmentä laajaa teosta, ja kumpainenkin oli 62:sella
ikävuodellaan, kun kuolema kohtasi uupumattoman uurastajan ja suuren
kansalaisen. Omassa maassaan saavutti kumpainenkin saman kansallisen
merkityksen, kaikissa sivistysmaissa ovat he yhtä yleisesti
tunnettuja, ja kun Cooper lisäksi vasiten käytti Scottia esikuvanaan,
muodostuu näiden kahden elämäntyö tutkijalle ainaiseksi verrannoksi.

Cooper oli siis kohonnut huomattavaan asemaan sekä omassa maassaan
että Europassa, jonne hän perheineen matkustikin v. 1826 kerrassaan
seitsemäksi vuodeksi, asuen enimmäkseen Ranskassa. Tältä ajalta
on m.m. hänen paras ulkomainen romaaninsa, "Palkkamurhaaja" ("The
Bravo"), jossa kuvataan Venetsian tasavaltaisen hallitusmuodon
muuttumista hirmuvallaksi muulta paitsi nimeltään. Se herätti suurta
suuttumusta Ranskassa, silloisten valtiollisten olojen vuoksi, ja
samaan aikaan oli Cooper sekä useilla matkateoksillaan että muilla
kirjotelmillaan jouduttautunut mitä katkerimpiin kynäkiistoihin,
joiden laadusta riittää tässä mainita, että hän toiselta puolen
tahtoi oikoa europalaisten nurinkurisia ja halventavia käsityksiä
amerikalaisista, toiselta puolen -- suoraluontoisena isänmaan
ystävänä -- huomautella kansalaisilleen heidän todellisia vikojaan,
saadakseen aikaan parannusta. Totuuden puhuja saa vihoja osakseen, ja
monissa myöhemmissä kaunokirjallisissakin teoksissaan Cooper aivan
liiallisesti osotti loukkaantuneensa kokemastaan kohtelusta. Hänestä
oli vuosien kuluessa kehittynyt hellittämätön taistelijaluonne.

Paitsi Cooperin useita matkateoksia on hänen tuotantonsa
monipuolisuudesta vielä mainittava, että hän myöhemmin,
saaden vaikutusta englantilaisesta Wilkie Collinsista, käytti
kaunokirjallista muotoa yhteiskunnallisten, valtiollisten ja
elämän-ongelmien ratkaisemiseen, usein hyvinkin suuresti syrjäyttäen
taiteellisuuden vaatimukset ja ruoskien epäkohtia ivalla, johon
hänen luonteeltaan ei liiennyt lieventävää leikkisyyttä. Julkaisi
hän myöskin "Yhdysvaltain merihistorian" ja valmisteli muitakin
historiallisia teoksia, jotka kuitenkin jäivät kesken. Skotlannin
suurmiehen kaltaista on tuo monipuolisuuskin ja työteliäisyys.

Cooper vietti vanhuutensa päivät lapsuudenkodissa, kuten jo sanottu,
ja ihmetellä täytyy, että monet hänen herttaisimmat ja syvällisintä
luonnonrauhaa huokuvat kertomuksensa valmistuivat aikana, jolloin hän
esim. kuusi vuotta käräjöitsi valtionsa koko sanomalehdistön kanssa,
sakotuttaen toimittajia kunnianloukkausjutuissaan ihan armottomasti.
Mutta hän oli voimakasluontoinen, herkkä tulistumaan kaikelle
vääryydelle, nopea saavuttamaan mielenrauhan vähäisimmästäkin
viihdykkeestä ja Lännen uranaukaisijain tavoin valmis reipastautumaan
suurimmissakin ikävyyksissä. Hän oli vielä mitä parhaissa voimissa,
ennen kuin parantumaton tauti kaatoi hänet syyskuun 14 p:nä 1851.

Cooperin laajasta tuotannosta ovat tunnetuimmat ja suosituimmat
ne hänen kertomuksensa, joissa Nahkasukka esiintyy yhdistämässä
oivallisia, joskin hieman haaveellisuudella kaunisteltuja
kuvauksia Amerikan saloilta, uutisasukasten ja metsästäjien
elämästä sivistyksen rajamailla ja maan alkuasukasten,
intiaanien, vastahakoisesta peräytymisestä valkoihoisten tieltä,
alituisine sissitaisteluineen. Päähenkilön kehityksen (ei teosten
ilmestymisajan) mukaisessa järjestyksessä luetellen ovat nämä
nimeltään "Hirventappaja", "Viimeinen mohikaani", "Polunlöytäjä",
"Uutisasukkaat" ja "Ruoho-aavikko" ("The Prairie"), kolme niistä
jo suomenkielisessäkin asussa ilmestyneitä; kuudetta suunnitteli
tekijä vielä vanhuudessaan. "Viimeinen mohikaani" ilmestyi v. 1826;
siinä on jo Nahkasukka kuvattu elävämmin kuin "Uutisasukkaissa",
ja seikkailuihinsa on tekijä saanut niin suurta inhimillisen
mielenkiinnon virikettä luoduksi, että lukija ei tule rakenteen
puutteellisuuksia havainneeksikaan. Kaikkien kansojen kaikki
poikapolvet ovat sittemmin hengitystään pidätellen ja lopulta
kyynelsilmin seuranneet siinä kuvattujen henkilöiden vaiheita,
ja jos intiaaniromaanit luetaan eri kirjallisuudenhaaraksi, on
Cooper senkin suunnattoman sadon alkujuuri (ja saavuttamaton
esikuva). Jo seuraavana vuonna julkaisi hän Europassa ollessaan
"Ruoho-aavikon", kenties ylevimmän ja parhaan teoksensa, jonka
suuremmoisten luonnonkuvausten lomissa Nahkasukka esiintyy iäkkäänä
patriarkkana viettämässä levollisin mielin elämänsä ehtoota
punanahkojen metsästysmaitten äärellä. "Polunlöytäjässä" osotti
Cooper erästä taitoa, jota häneltä kuten Scottiltakin yleensä täytyy
sanoa puuttuneen -- tosinaisellisten naisluonteiden onnistunutta
piirtämistä --, elävästi kuvaten jalomielistä, päättäväistä, mutta
sukupuolensa luonteenomaisimpienkin tunteiden sykähdyttelemää
korpraalintytär Mabel Dunhamia ja nuorta intiaanitarta, Kesäkuun
kastetta, joka väärentämättömänä luonnonihmisenä herättää vilpitöntä
myötätuntoa; Nahkasukka esiintyy siinä teoksessa rakastajana.
Hyvin ovat naisluonteet myös "Hirventappajassa" kuvattuja. --
Edellämainittujen rinnalle on asetettava Cooperin tuotannon tältä
alalta romaanit "Wyandotte" ja v. 1848 ilmestynyt "Tammistoahot eli
Mehiläispyytäjä."

Viimeksimainittu, joka nyt ilmestyy lyhenneltynä suomennoksena,
sisältää alkuperäisessä asussaan runsaasti näytteitä tekijän
väittelynhalusta; siitä johtuneet pysähdykset ja poikkeilut ne
enimmäkseen ovat suomennoksen kokoa supistaneet. "Mehiläispyytäjän"
näyttämö ja henkilöt ovat erikoisia ja luontevasti piirrettyjä, ja
saloseudun vaaroista kehittyy sarja seikkailuja, jotka pitänevät
meikäläisenkin nuorison mielenkiintoa vireillä, todellisina
esimerkkeinä Suuren Lännen asutusoloista.

Lopuksi tulkoon enää mainituksi sananen Cooperin meriromaaneista.
Epäilemättä ovat sanaston ja puheenlaadun kielelliset vaikeudet
osaltaan syynä siihen, että suomalainen yleisö ei ole vielä saanut
niihin tutustua, jotapaitsi meillä ei muutenkaan ole havaittavissa
sellaista harrastusta merikirjallisuutta kohtaan kuin muualla,
varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa. Mutta se on ehdottomasti
puute kirjallisuudessamme, sillä Cooperin meriromaanit avaavat
lukijalle uuden ja ihmeellisen maailman. Erityisesti on meren
majesteetillisuus innostuttanut häntä valtaviin kuvauksiin, ja
erinomaisena merielämän tuntijana on hän saanut mitä elävimmin
kerrotuksi syvyyden lukemattomia vaaroja, puhumattakaan vihamielisten
valtain sotalaivojen taisteluista ja merirosvojen retkistä, joilla
on suuri sija noissa teoksissa. Parhaimpina ovat "Kaksi amiraalia",
"Maalla ja merellä" ja sen jatko "Miles Wallingford" sekä "Jack
Tier eli Floridan riutta" mainittavat; "Jack Tier" ilmestyi
ryhmänsä viimeisenä v. 1848, jolloin myös "Mehiläispyytäjä" päätti
aarniometsäkuvausten sarjan.

Cooperin tyyli oli omankin aikakautensa makusuunnan mukaan
kankeanlainen, ja nykyaikainen lukija on lisäksi tottunut näkemään
seikkailukertomuksissa suurempaa vauhdikkuutta kuin vaadittiin
silloin, kun ihmisillä vielä oli yltäkyllin hyvää aikaa ja
malttavaista kärsivällisyyttä. Mutta vuosikymmenien vieriessä ovat
hänen teoksensa saaneet lisäansionkin sellaisen, jota ei alkujaan
kuulunut niiden moniin hyviin puoliin: niistä on nyttemmin tullut
silminnäkijän historiallinen todistus menneisyyteen vaipuneesta
kehityskaudesta, joka saa erityistä viehätystä juuri sen johdosta,
että olot ovat muuttuneet kokonaan toisiksi.

_Suomentaja_.



1. LUKU.

Erämies toimessaan.


Kertomuksemme toiminta alkaa v. 1812; oltiin herttaisessa
heinäkuussa, joka nyt läheni loppuaan. Aurinko oli jo painumassa
metsämaiseman länsirajalle seudulla, joka oli tavallaan korpea,
vaikka se myös muistutti muutamista ihmistyön voimallisimmista ja
miellyttävimmistä piirteistä. Maaperä aaltoili töyryisenä, ja kun
amerikalaisessa metsässä puut tavallisesti kohoavat suorina korkealle
kohti valoa, näkyi täällä aukkojen lomissa vain matalia tammia
hajallaan pitkin näköpiiriä, niinkuin olisi tahdottu keinotekoisesti
jäljitellä luontoa. Puut olivat miltei yksinomaan niin sanottuja
"takkiaistammia", kutistuneena muunnoksena monilajisessa suvussa,
ja niiden keskeen säännöttömästi avautuneet ahot olivat usein
harvinaisen viehättäviä.

Tällaiset metsät, jotka antavat erikoisen leiman muutamille maan
tienoille, eivät yleisessä samannäköisyydessään ole sentään
kokonaan vaihtelua vailla. Puut ovat kyllä hyvin yhdenkokoisia,
hiukan pitempiä kuin päärynäpuut, joita ne melkoisesti muistuttavat
muodoltaan; rungot saavuttavat harvoin kahden jalan läpimitan. Mutta
vaihtelua tuottaa niiden jakautuminen maisemassa. Paikotellen ne
kohoavat säännöllisin välimatkoin kuin puutarhaan istutettuina,
toisaalla taasen enemmän hajallaan, ja toisinaan näkyy laajoja aloja,
missä ne versovat pensastoina, joiden ympärillä vihannat aukiot ovat
kuin puutarhurin sommittelemia nurmikkoja. Ruohikkojen arvellaan
johtuneen kaskitulista, joilla intiaanit tuolloin tällöin perkaavat
metsästysmaitaan.

Tällaisen metsäniityn laidassa, melkein huomaamattomasti loivenevalla
rinteellä, näkyi täällä kaukaisella saloseudullakin nyt neljä miestä,
joista kahdella oli joitakuita sivistyneenkin elämän välikappaleita
mukanaan. Heidän ympärillään leviävät metsät olivat silloin
asumatonta Michigania, ja etäältä pilkottava soukka ja tyynipintainen
vedenmutka oli polveke Kalamazoota, kaunista pikku jokea, joka
länteen päin soluen tyhjentää vetensä mahtavaan Michigan-järveen.
Kylät ja maatalot, rautatiet ja tehtaat reunustavat nykyaikana jokea,
mutta siihen aikaan ei sen äyräillä oltu nähty muita asumuksia kuin
jokunen intiaaniwigwami tai satunnaisen valkoihoisen seikkailijan
mökki. Jo seitsemännentoista vuosisadan lopulla olivat ranskalaiset
asuttaneet kapean maakaistaleen Detroit-virran varrella, mutta
muuten oli koko niemimaa saloa, johon valkoihoisia osui ainoastaan
kaupankävijöinä intiaanien keskuuteen, metsästäjinä tai muissa
sellaisissa seikkailuelämän toimissa.

Viimeksimainittuihin kuului seurueesta kaksi; heidän kumppaninsa
olivat maan alkuperäisiä asukkaita. Vakavina ja vaiteliaina tarkkaili
kolme neljännen liikkeitä. Tämä oli keskikokoinen, nuori, notkea,
tavattoman sopusuhtainen ruumiiltaan, ja kasvojen avomielinen ja
rehellinen sävy teki hänet ainakin miellyttävän näköiseksi, vaikka ne
olivat hiukan rokonarpiset. Hänen oikea nimensä oli Benjamin Boden,
vaikka hänet luoteisissa piirikunnissa laajalti tunnettiin Pemu-Penun
lisänimellä, jonka asemesta hänellä ranskalaisten keskuudessa oli
melkein yleisesti nimenä Le Bourdon eli "Kuhnuri". Tämä ei johtunut
hänen laiskuudestaan tai saamattomuudestaan, vaan siitä seikasta,
että hän oli mainehikas muiden työn tuotteiden saalistaja. Ben Boden
oli sanalla sanoen "mehiläispyytäjä", ja niinkuin hän oli ensimäisiä
sen ammatin harjottajia siellä päin maata, oli hän myös verrattomasti
taitavin ja onnistunein. Le Bourdonin hunajaa ei ainoastaan pidetty
puhtaampana ja hienotuoksuisempana kuin ainoankaan muun sitä
tuotetta myyskentelevän, vaan sitä oli myös runsaimmin saatavana.
Detroitin varrella asui parikymmentä arvossapidettyä perhettä, jotka
eivät milloinkaan ostaneet muualta, vaan odottivat kärsivällisesti
Pemu-Penun tilavan kaarnakanootin saapumista syksyllä, pannakseen
tätä makeata ravintoainetta talteen talvitarpeitten varalle.
Kaikenlaatuiset ohukaiset, sekä tattari- että maissi- tai
vehnäjauhoista paistetut, olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia
Le Bourdonin turvallisesta tulosta. Hunajaa käytettiin kaikkien
maustajana, ja metsämehiläisten hunaja oli -- syystä tai syyttä --
paremmassa maineessa kuin kotoisten.

Le Bourdonin puku soveltui hyvin hänen elämäntapoihinsa. Hänellä
oli metsästyspaita ja housut ohuesta kankaasta, joka oli värjätty
vihreäksi ja reunustettu keltaisella päärmeellä. Tällainen oli
amerikalaisen pyssymiehen tavallinen metsäpuku, sen kun arveltiin
olevan omiaan kätkemään häntä metsässä, sekottamalla värinsä
ympäristöön. Päässä oli Benjaminilla nahkalakki, hyvinkin sirosti
tehty, mutta karvaton, sillä sää oli lämmin. Hänen mokkasiininsa
olivat jokseenkin taiteellisesti muovaeltuja nekin, mutta näyttivät
jo alkaneen ränstyä monien vaellusten jäljiltä. Aseet oli
hänellä oivalliset, mutta kaikki hänen sotaiset kojeensa, terävä
väkipuukkokin, riippuivat rihlapyssyn latasimessa; itse luikku oli
huolettoman luottavasti jätetty nojalleen lähimmän tammen runkoa
vasten, niinkuin olisi aseiden isäntä ollut vakuutettu siitä, ettei
niitä voitu nykyhetkenä tarvita.

Niin ei ollut muiden kolmen laita. Hyvin aseistettuna piti kukin
uskollista rihlapyssyänsä lujasti käsillä, ikäänkuin epäluuloisesti
varuillaan ollen, ja toinen valkoihoinen tuon tuostakin vaivihkaa,
mutta visusti tarkkasi luikkunsa piitä ja sankkiruutia. Tämä mies
oli aivan erilainen henkilö kuin vastakuvattu. Hän oli vielä
nuori, pitkä, luiseva, mutta ketterä ja voimakas, kumarainen ja
pyöreähartiainen, kasvoillaan selvä majakka, joka ilmaisi whiskyn
saaneen valtaansa Gershom Waringin ja kertoi yhtä varmasti hänen
tulevaisuutensa kuin miehen puheenmurre ilmaisi hänen menneisyytensä
kuuluneen Uuden-Englannin valtioihin.

Vanhempi intiaani oli ovela ja kokenut soturi pottawattamie-heimoa,
nimeltään Hirvenjalka, -- hyvin tunnettu kaikissa luoteismaan
kauppapaikoissa ja paalulinnotuksissa. Toinen punanahka oli nuori
chippewa, oman kansansa keskuudessa nimitetty Kyyhkynsiiveksi
matkojensa nopeuden ja pituuden johdosta. Hän oli tuskin täyttänyt
viittäkolmatta, mutta oli jo päässyt suureen maineeseen kansansa
lukuisain heimojen keskuudessa sanansaattajana eli "juoksijana".

Sattuma oli osuttanut yhteen nämä keskenään vento vieraat henkilöt
tammiston ruohikon laidassa noin puoli tuntia takaperin. Vaikka
kohtaus oli tapahtunut sellaisin varokeinoin kuin on salomailla
tavallista, oli se tähän asti kehittynyt kaikessa ystävyydessä, ja
se seikka johtui suureksi osaksi mielenkiinnosta, jota kaikissa
herätti mehiläispyytäjän askarrus. Nuo kolme muuta olivat nimittäin
eri latuja tulleina tavanneet Le Bourdonin ryhtymässä ammattinsa
jännittävimpiin tehtäviin -- ja se näyte sai katsojilta osakseen niin
suurta ja yhteistä harrastusta, että kaikki muut pyyteet toistaiseksi
syrjäytyivät. Lyhyitten tervehdysten jälkeen ja varovasti
tähysteltyään sekä paikkaa että seuruetta oli kukin vuorostaan
omistanut totisen tarkkaavaisuutensa Pemu-Penun puuhille, pyytäen
häntä vain häiriintymättömästi jatkamaan. Keskustelu kävi osittain
englanniksi, osittain käytettiin intiaanimurretta, jota kaikki
näkyivät ymmärtävän.

"Annas nähdä, annas nähdä, vieras", huudahti Gershom, "mihin pystyt
lekkeilläsi. Olen kuullut puhuttavan tuollaisista hommista, mutta
ikinä en ole nähnyt mettiäistä vaanittavan, ja minulla on julma halu
oppia kaikkea uutta tässä mailmassa. Viikon lystit minä antaisin
Whisky-Keskuksessa, tietääkseni millä tavoin tuo lykästää".

"Whisky-Keskuksen" olivat seudun soutumiehet ja moniaat muut noille
tiettömille tienoille kulkeutuneet valkoihoiset seikkailijat antaneet
lisänimeksi ensin Gershomille itselleen ja sitte hänen asunnolleen,
molemmat kun soivat kovin suositun sijan sille juomalle.

Säveästi hymyillen ja sen ammatin harjottajaksi harvinaisen puhdasta
kieltä käyttäen vastasi Ben Boden pikku huomautuksella hommansa
yksinkertaisuudesta, omistamatta suurtakaan huomiota Gershom Waringin
leveälle rupattelulle. Hänen tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut omaan
toimeensa, ja milloin hänen ajatuksensa vähänkin haihattelivat,
kääntyivät ne parhaasta päästä intiaaneihin, etenkin juoksijaan.
Hirvenjalasta oli hän kuullut huhutietoja, jotka saivat hänet
välittämään vanhemman intiaanin liikkeelläolosta jonkun verran
vähemmin kuin Kyyhkynsiiven. Tästä nuoresta punanahasta ei hän
ollut koskaan ennen kuullut sanaakaan, ja saaden salatuksi kiihkeän
uteliaisuutensa teki hänen mielensä kaikin mokomin tietää, missä
asioissa chippewa samosi saloa. Gershomin oli hän ensi silmäyksellä
oikein punninnut kuljeskelevaksi, juopottelevaksi, hurjamieliseksi
seikkailijaksi, jonka moniin paheisiin ja huonoihin ominaisuuksiin
yhtyi yhtä ja toista lieventävää inholle, millä häntä muutoin
olisivat kaikki kunnon ihmiset kohdelleet.

Jännittyneesti tarkkailtua mehiläispyyntiä jatkui sillävälin.
Pemu-Penun "lekkeet", Gershomin määritelmää käyttääksemme, eivät
olleet moninaiset eivätkä mutkikkaat. Ne mahtuivat kaikki pieneen
kannelliseen puulaskuun, jollaisella työläiset kuljettavat ruokaansa
paikasta toiseen. Kiertäen kannen auki oli Le Bourdon ensin ottanut
esille välineensä: pienen tinakupin, puisen rasian ja lautasen sekä
himmeästä vihertävästä lasista puhalletun pikarin -- parempaa lasia
ei siihen aikaan kyetty valmistamaan Pittsburgissa, Le Bourdonin
kotivaltiossa, missä hän vasta vuotta aikaisemmin oli itse ostanut
sen. Tavallista vankempi tammi oli kasvanut hiukan syrjässä
kumppaneistaan, aukion reunan sisäpuolella. Salama oli sinä samaisena
kesänä iskenyt tähän puuhun, ruhjoen rungon noin neljän jalan
korkeudelta maasta. Pirstaleita ja oksia oli sinkoillut lähelle, ja
näillä istuivat katselijat, tarkkaillen mehiläispyytäjän varusteluja.
Kannosta oli Boden saanut pöydäntapaisen, tasoteltuaan sen säröt
kirveellä, ja sille asetti hän ammattinsa välikappaleet, tarviten
niitä perätysten.

Ensin sai puulautanen sijansa järeällä pöydällä. Sitten avasi
Le Bourdon pikku rasiansa ja otti esille ympyriäisen kappaleen
hunajakennoa, joka oli noin puolitoista tuumaa läpimitaltaan. Nyt
tuli pieni kannellinen tinakuppi käytäntöön. Sen nokasta valutettiin
erä puhdasta ja kauniin kirkasta hunajaa kennon lokeroihin, kunnes
jokainen oli jokseenkin puolillaan. Mehiläispyydystäjä otti sitte
käteensä pikarin, pyyhki sen huolellisesti ja tarkasteli sitä
aurinkoa vasten; se oli kyllin läpinäkyvä hänen tarkotuksiinsa.

Näistä alkuhommista suoriuduttuaan käänsi Pemu-Penu huomionsa
ruohorinteen samettimaiseen peitteeseen. Myöhään keväällä oli
kulovalkea kiitänyt yli seudun, ja ruoho oli nyt vehmasta ja lyhyttä
nukkaa kuin käytetty laidun. Runsaimpana menestyi valkoapila, ja se
alkoi juuri kukkia. Lukuisia muitakin kukkasia oli ilmestynyt aholle,
ja niiden ympärillä surisi tuhansittain mehiläisiä. Nämä uutterat
pikku eläjät hyörivät väsymättömästi työssään, keräten makeita
taakkojaan, ollenkaan aavistamatta, mitä rosvousta ihmisen viekkaus
niille suunnitteli. Le Bourdonin hiiviskellessä kukkasien ja niissä
vierailevien pörriäisten seassa seurasivat molempien punanahkain
katseet hänen pienimpiäkin liikkeitään niinkuin kissa tarkkailee
hiirtä. Gershom oli vähemmin valpas, pitäen puuhaa kylläkin
omituisena, mutta katsoen whiskyn olevan haluttavampaa tavaraa kuin
kaiken maailman hunajan.

Viimein tapasi Le Bourdon mieleisensä mehiläisen, ja tämän
parhaillaan imiessä makeaa nestettä valkoapilan mykeröstä laski hän
varovasti vihreälasisen pikarinsa sen päälle, vangiten hyönteisen.
Heti kun mehiläinen huomasi olevansa lasin alla, säpsähti se lentoon
ja yritti kohota. Täten se joutui vankilansa yläosaan, jolloin Boden
taitavasti pisti vapaan kätensä lasin alle ja palasi kannolle. Siellä
hän laski pikarin puulautaselle siten, että sen kehään joutui kappale
hunajakennoa.

Niin pitkälle päästyään onnellisesti ja vähällä vaivalla tutki Boden
vankiansa tovin, varmistuakseen siitä, että kaikki oli kunnossa.
Sitten otti hän lakin päästään ja asetti sen koko varustusten päälle.
Puoli minuuttia odotettuaan hän varovasti kohotti lakkia, jolloin
nähtiin, että mehiläinen ikäänkuin pesänsä pimeyteen joutuneena oli
laskeutunut kennolle ja alkanut täyttää itseänsä hunajalla. Kun
Benjamin otti kokonaan pois lasin, oli mehiläisen pää ja etupuoli
ruumista painunut hunajalokeroon, jonka aavistamaton aarrevarasto
oli kerrassaan vallannut sen huomion. Tätä oli sen pyydystäjä
toivonutkin, joten hän katsoi sen osan työtänsä suoritetuksi. Nyt
kävi selväksi, minkätähden pikarin piti olla lasia; läpinäkyväisyys
oli välttämätön vangin liikkeiden seuraamiselle, niinkuin pimeyttä
tarvittiin sen saamiseksi luopumaan pakoyrityksistään ja laskeutumaan
kennolle.

Mehiläisen nyt hartaasti ahmiessa hunajaa ei Pemu-Penu epäröinyt
kohottaa pois pikaria. Hän rohkeni katsella ympärilleenkin ja ottaa
toisen vangin, jonka hän asetti kennon päälle ja taltutti kuten
edellisenkin. Minuutin kuluttua oli jälkimäinenkin mehiläinen
painunut lokeroon, ja pikari siirrettiin taas pois. Le Bourdon
viittasi kumppaneitaan lähemmäksi.

"Siinä ne nyt uurastavat itselleen hunajaa", sanoi hän, puhuen
englantia ja osottaen mehiläisiä. "Vähänpä ne ajattelevat tuota
kennoa kaivellessaan, mitä vaaraa ne siten tuottavat omalle
pesälleen! Mutta niin on laita meidän kaikkien! Kun luulemme
parhaiten menestyneemme, saatammekin olla häviön partaalla, ja
köyhimpänä ja nöyryyttävimpänä hetkenämme on kenties nousu edessämme.
Tällaisia asioita ajattelen usein täällä salolla, ollessani yksin ja
mietiskelevällä tuulella."

"Kuinka vaaraa pesälle?" tiedusti Hirvenjalka, joka oli
asiallisuuteen suuresti kiintynyt henkilö. "Ei näke sitä, ei kuule
sitä -- muutoin hunajaa saa."

"Hunajaa saat, jos haluat, sillä minulla on sitä jo viljalti
mökissäni, vaikka vuodenaika on ollut hiukan varhainen varastojen
tyhjentämiselle. Yleensä mehiläispyydystäjät malttavat mielensä
elokuuhun asti, sillä he pitävät parempana ryhtyä työhön silloin kun
itikoilla on ollut aikaa täyttää aittansa talvisyönnin jälkeen. Mutta
minä pidän vanhasta varastosta, ja sitäpaitsi tuntuu minusta, että
tämä kesä ei tule tavallinen, joten päätin alottaa aikaisin."

Tämän sanoessaan vilkaisi Benjamin Boden Kyyhkynsiipeen. Nuori
intiaani vastasi katseeseen tavalla, joka osotti heidän välillään, jo
olevan salaista ymmärrystä.

"No, se on kyllä hauskaa kuulla, sen minä myönnän!" huudahti Gershom;
"onpa vainkin -- mutta meillä on Whisky-Keskuksessa varastoon pantuna
tavaraa, joka lyö kerrassaan laudalta makeimmankin hunajan, mitä on
milloinkaan mehiläinen imenyt!"

"Tavaraa, josta sinä imet osasi, veikkonen, sen tiedän vakuuttaa
kyltistä, joka paistaa naamaikkunaisi välissä", vastasi Ben nauraen.
"Mutta hiljaa nyt, hiljaa. Tuo ensimäinen mehiläinen on saanut
kyllänsä ja alkaa ajatella kotia. Pian se lähtee _Hunaja_-Keskusta
kohti, ja minun on pidettävä sitä silmällä. Siirtykääpä hiukan
sivulle, ystävät, antaaksenne tilaa taidolleni."

Miehet tottelivat, ja Le Bourdon jännitti nyt kaiken huomionsa
tehtäväänsä. Ensimäiseksi siepattu mehiläinen oli kerännyt
kantamuksensa ja tuntui aluksi liian raskaalta kohoamaan siivillensä.
Tuokion valmistauduttuaan se kuitenkin ponnistausi ilmaan ja kierteli
kohdalla, ikäänkuin epätietoisena suunnastaan. Benjaminin katse ei
hetkeksikään hellittänyt siitä, ja kun hyönteinen piankin pyrähti
matkaansa, näki hän sen viittäkymmentä kyynärää kauvemmaksi kuin
muut, joiden silmistä se tuntui tuossa tuokiossa katoavan. Boden
tähysti tarkkaan, ollen vaiti runsaan minuutin.

"Se mehiläinen on saattanut laskeutua tuon suon nurkkaan", virkkoi
hän, viitaten pikku alanteeseen, jolla kasvoi paljoa isompia puita
kuin rinneniityn tienoilla, "tai se on liitänyt metsikön yli ja
takana leviävän ruohokentän poikki, suunnaten kulkunsa sankkaan
metsään, kolmisen penikulmaa edemmäksi. [Engl. penikulma on noin 1,6
km. Suom.] Siinä tapauksessa olen tullut tehneeksi hukkatyötä."

"Mitä toinen tekee?" kysyi Hirvenjalka ilmeisen uteliaasti.

"Aivan oikein -- toisen miekkosen täytyy olla kutakuinkin valmiina
lähtöön, ja katsotaanpa, mitä tietä se matkustaa. Mehiläispyytäjälle
on aina etua yhden elävän toimittamisesta taipaleelle, sillä se
auttaa häntä vaanimaan varmemmin seuraavaa."

Kumppaninsa tavoin nousi toinen mehiläinen kiertämään kantoa
muutamaan kertaan, ennen kuin kiiti pesäänsä päin. Niin pieni oli se
katseltavaksi ja niin nopeasti singahti se matkaansa, että ainoastaan
mehiläispyytäjä näki hyönteisen sen jälkeen kun se oli toden
teolla lähtenyt liikkeelle. Hänen pettymyksekseen ei pikku elävä
lentänytkään samalle suunnalle kuin ensimäinen, vaan valitsi tolansa
jokseenkin suorakulmaisesti sivummalle. Pesiä oli siis selvästi
kaksi, ja aivan eri tahoilla.

Tuhlaamatta aikaansa hyödyttömiin puheisiin pyydysti Le Bourdon nyt
toisen mehiläisen, jonka suhteen meneteltiin kuten edellistenkin.
Kyllänsä saatuaan kierteli tämäkin kantoa, ikäänkuin painaakseen
paikan mieleensä uutta vierailua varten, ja ammahti tiehensä aivan
samalle suunnalle kuin ensimäinen mehiläinen. Boden tarkkasi sen
lentoa mitä huolellisimmin ja erotti sen vielä sadan kyynärän päähän
kannosta. Siihen tekivät hänet kykeneväksi tarkka näkö ja pitkällinen
harjaannus.

"Me muutamme majaa, ystävät", virkkoi Pemu-Penu reippaasti, heti kun
oli varmistunut viime havainnostaan, ja alkoi koota kapineitaan.
"Minun täytyy ruveta onkimaan tuota pesää, ja pelkään selviävän,
että se on ruohokentän takana ja kerrassaan poissa ulottuvistani
tämän päivän osalle. Mutta jos lähdette mukaan, näette piankin
mehiläispyynnin tarkimman tehtävän. Monetkin pystyvät vaanimaan ilmi
pesän, mutta eivät osaa onkia sitä."

Kuuntelijat eivät näihin käsittämättömiin ammattisanoihin vastanneet,
vaan valmistautuivat seuraamaan Ben Bodenia. Mehiläispyytäjä
asteli aukion poikki lähemmä tuhannen kyynärän päähän ensimäisestä
asemastaan; siellä hän taas tapasi kaatuneen puun kannon, josta sai
telineen käytettäväkseen. Äskeiset temput uudistettiin, ja pian oli
Le Bourdon tarkkaamassa kahta mehiläistä, jotka olivat työntäneet
päänsä kennon lokeroihin. Erinomaisen totisina ja huomaavaisina
koettivat intiaanit päästä hänen aikeittensa perille. Gershom
taasen oli tietävinään koko menettelytavan mutkat, sillä hänen
katsantokantansa mukaan oli sopimatonta valkoihoisen esiintyä missään
seikassa yhtä vähätietoisena kuin punanahan.

Mehiläiset täyttivät itsensä perusteellisesti. Vihdoin peräytyi
toinen lokerostaan ja alkoi tehdä lähtöä. Ben viittasi katsojia
vetäytymään loitomma, antaakseen sille häiriintymättömän tilaisuuden,
ja samassa nousikin mehiläinen lentoon. Suristuaan kannon ympärillä
tovin vilahti se pois, ihan syrjään suunnasta, jolle Le Bourdon oli
odottanut näkevänsä sen lentävän. Vasta hetkisen mietittyään muisti
hän, että pikku elävä oli kadonnut jokseenkin yhdensuuntaisesti
toisen mehiläisen kanssa, jonka hän oli päästänyt liikkeelle
alkuperäisestä asemastaan. Suunta johti viereisen ruohokentän poikki,
ja toivotonta oli yrittääkään seurata näitä mehiläisiä.

Mutta toinenkin vanki oli jo pian lähtövalmis, ja kun se pyrähti
matkalleen, näki Le Bourdon mielihyväkseen, että se suuntasi
lentonsa sitä suonkulmaa kohti, johon tai jonka yli oli jo kaksi
mehiläistä lentänyt. Tämä havainto ratkaisi epätietoisen seikan.
Jos näiden pesä olisi ollut tuon metsikön takana, ei leikkauspiste
olisi ollut siellä, vaan ruohokentän tuolla puolen sijaitsevan
pesän luona, sillä nämä siivekkäät tottelevat vaistoaan eivätkä
milloinkaan tee tarpeetonta mutkaa lennossaan. Kaksi mehiläistä,
jotka oli pyydystetty kukista puolen penikulman päässä toisistaan, ei
siis kotimatkalla voinut lentää toinen toisensa tolan poikki ennen
kuin yhteisellä pesällä tapasivat toisensa; missä niiden suunnat
muodostivat kulman, siinä oli niillä pesäkin. Koska tämä aarre-aitta
oli Le Bourdonin mielitekona, niin ilahtui hän luonnollisesti
huomatessaan viimeisen mehiläisensä lennosta sen varman tosiseikan,
että ruohokenttään pistäytyvässä tiheässä metsikössä oli sen koti.

Nyt oli otettava selville, mikä puu oli suonut mehiläisille
suojan. Kooten kapineensa läksi Le Bourdon kevein, joustavin
askelin metsikköä kohti, saattueensa seuraamana. Matkaa oli
puolisen penikulmaa, ja se ei tuntunut miltään miehistä, jotka
olivat tottuneet alituiseen käyttämään raajojansa. Muutaman
minuutin kuluttua olivat kaikki perillä, ja mehiläispyytäjä alkoi
rivakasti haeskella puutansa. Tämä tehtävä oli koko menettelytavan
lopputoimitus, ja Ben ei ollut ainoastaan varustettu tarpeellisilla
välineillä, vaan hän osasi myös hyvin päätellä, mitkä kaikki merkit
ilmaisivat mehiläisten asuntoa.

Tottumaton olisi voinut tuhanteen kertaan risteillä metsikössä
huomaamatta ainoatakaan hyönteistä, jollaisista nyt oli kysymys.
Yleensä lensivät mehiläiset liian korkealla, ollakseen helposti
havaittavissa maasta, vaikka harjaantunut silmä voi keksiä ne
melkein mahdottomilta tuntuvien välimatkojen päästä. Mutta Benillä
oli muitakin apuneuvoja kuin silmänsä. Hän tiesi, että etsittävän
puun täytyi olla ontto, ja sellaisissa puissa näkyy tavallisesti
ulkonaisia merkkejä sisäisestä vikaantumisesta. Toisekseen suosivat
mehiläiset muutamia puulajeja erityisesti, samalla kun noiden
uutterain pikku elävien vaisto yleensä ohjaa ne valitsemaan sellaisen
kodin, joka kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule epäaikaisella
kukistumisella tuhonneeksi niiden aherruksen hedelmiä. Nämä seikat
suuntailivat Benin etsintää.

Ammattiinsa kuuluvana kojeena oli Le Bourdonilla pieni kaukolasi,
tuskin teatteritähystintä isompi, mutta voimakas ja kaikin puolin
tarkotuksenmukainen. Benillä oli piankin valittuna muuan puolilaho
jalava puuksi, jossa pesä saattoi sijaita, ja kaukoputkensa avulla
hän sitte näki mehiläisiä lentelemässä sen kuoleutuvassa latvuksessa,
kerrassaan seitsemänkymmentä jalkaa korkealla maasta. Edelleen
tähystellessään hän sai keksityksi oksanreiän, josta mehiläisiä kulki
virtanaan sisään ja ulos. Se ratkaisi asian, ja laskien syrjään muut
kapineensa paitsi kirveen ryhtyi Pemu-Penu puun kaatamispuuhaan.

"Hyvä mies", sanoi Gershom, kun Le Bourdon oli lohkaissut ensimäisen
lastun, "kenties on sinun parempi antaa _minun_ suorittaa se osa
urakkaa. Odotan pääseväni osille hunajasta, ja mieleni tekee ansaita
kaikki saannokseni. Teräkaluja on minut kasvatettu käyttelemään
kaikenlaatuisia, ja luulenpa niin hakkuussa kuin veistossakin
vetäväni vertoja kelle hyvänsä Uudessa-Englannissa tai sen
ulkopuolella."

"Yritä pois, jos haluttaa", vastasi Ben, luovuttaen kirveen. "Puun
pystyn kaatamaan siinä missä toinenkin, mutta niin rakasta ei minulle
ole se homma, että tahtoisin pidättää sen kokonaan itselleni."

"No, voinpa sanoa, että minä olen suorastaan mieltynyt sellaiseen
näpertelyyn", tuumi Gershom, ensin peukalollaan sivellen kirveen
terää, koetellakseen missä kunnossa se oli, ja sitte heiluttaen
työkalua, tunteakseen sen "vauhdin". "Kiittää en juuri saata
kirvestäsi, veikkonen, sillä tämä varsi ei ole oikein nasevaksi minun
kouriini suhtailtu; mutta tänälläänkin ollen pitää tämän jalavan
keikistyä, vaikka saisin vaivoistani kimppuuni kymmenen miljoonaa
mettiäistä."

Se ei ollut tyhjää kerskausta. Niin kehno kuin Waring olikin monessa
suhteessa, oli hän erinomaisen taitava kirvesmies, kuten nyt osotti
se joutuisuus, jolla hän katkaisi jalavan rungon. Hän kysyi Beniltä,
mihin kohtaan puu piti "kellistää", ja ryskähtäessään maahan kaatui
se juuri oikealle paikalle. Suunnattomaan hämminkiin joutuivat
mehiläiset, kun niiden pitkäaikainen koti näin äkkiä kukistui.
Pilvinä täyttivät ne ilman, ja häiritsijät katsoivat viisaaksi
vetäytyä joksikin aikaa syrjään, jotta ärtyneet ja vääryyttä
kärsineet siivekkäät eivät kävisi ahdistamaan heitä kiukullaan. Jos
ne olisivat tienneet voimansa, niin olisi kova kosto ollut helposti
saatavissa, sillä mikään ihmisen kekseliäisyys ei kykene suojelemaan
häntä tämän vähäpätöiseltä näyttävän hyönteisen hyökkäyksiltä,
silloin kun hän ei pääse suojaan ja kun nuo vihaiset pikku urhot ovat
vakavissa aikeissa.

Tällä kertaa eivät riistäjät kuitenkaan joutuneet mihinkään
vahinkoon. Pesäpuu oli kukistunut niin äkkiä, että sen äskeiset
asukkaat olivat kuin huumaannuksissaan ja alistuivat kohtaloonsa
niinkuin ihmiset mukautuvat myrskyjen ja maanjäristysten
temmellyksiin. Puolen tunnin kuluttua olivat ne enimmältä osalta
keräytyneet erääseen läheiseen puuhun, jossa ne arvattavasti omaan
tapaansa neuvottelivat vastaisesta menettelystään. Intiaanit olivat
enemmän ihastuksissaan Le Bourdonin nerokkaasta etsimistavasta kuin
saaliin harvinaisesta runsaudesta, kun sitävastoin Ben itse ja
Gershom enimmäkseen ilmaisivat tyytyväisyyttään ontelon sisällöstä.
Puun tultua pätkityksi ja halotuksi havaittiin, että sen tilaviin
lokeroihin oli kerätty vuosikausien aarteet, ja Ben arvioitsi
sittemmin osuutensa runsaasti kolmeksisadaksi naulaksi hyvää hunajaa
-- kenno mukaan luettuna -- annettuaan intiaaneille kelpo lahjaerän
ja varattuaan Gershomillekin palkkion vaivoistaan; punanahat eivät
kuitenkaan voineet paljoa ottaa viedäkseen mukanansa.

Hunajaa ei kerätty korjuuseen sinä iltana. Aika oli siihen puuhaan jo
myöhäinen, ja Le Bourdon -- aineettomampaa lisänimeä ei varmaankaan
ole kukaan saanut kuin tämä rivakka nuori mehiläispyytäjä Kuhnuriksi
sanottuna -- tarjosi oman majansa vieraanvaraisuutta uusille
kumppaneilleen, luvaten toimittaa heidät kunkin taipaleelleen
seuraavana päivänä, mukanaan kunnon kantamus hunajaa.

"Sanotaan olevan tulossa rauhattomia aikoja", jatkoi hän säveän
totisena, kutsuttuaan vieraansa ottamaan osaa yksinkertaiseen
illalliseensa; "ja mieleni tekee kuulla uutisia maailmalta.
Whisky-Keskukselta en suuriakaan odota, sen tunnustan; mutta erehdyn
kerrassaan, jollei tällä Kyyhkynsiivellä ole sanomaa, joka saa meidät
kaikki avaamaan korvamme."

Intiaanit äännähtivät myöntymyksensä, mutta Gershom oli mies, joka
ei osannut puheissaan esiintyä hienotunteisesti. Mehiläispyytäjän
kulkiessa oppaana majaansa kohti teki hän tavallisia arkailemattomia
huomautuksiaan. Ensin on meidän kuitenkin tehtävä hiukan selvää
salomaiden erämiehen metsäpirtistä.



2. LUKU.

Sotaisia viestejä.


Le Bourdonin maja sijaitsi ihan lähellä Kalamazoon äyrästä, mitä
kauneimmassa tammilehdossa. Ben oli aistikkaasti valinnut paikan,
vaikka hänen päätökseensä oli luultavasti hyvinkin paljon vaikuttanut
raikkaan lähteensilmän läheisyys. Ja välttämätöntä muuten oli
hänen asua virran partaalla, koska hänen oli tehtävä tärkeät
matkansa vesitse, kuljettaakseen työtarpeitaan, huonekalujaan ja
myyntitavaraansa. Syrjässä virran vuolteesta oli pienessä poukamassa
oivallinen kaarnakanootti huolellisesti kiinnitettynä keula- ja
peräpäästään, jotta se ei pääsisi kolhiutumaan.

Asunto oli rakennettu jossain määrin pitäen silmällä turvallisuutta.
Tämän oli Ben kokemuksesta havainnut tarpeelliseksi kahdenlaisten
vihollisten varalta -- ihmisten ja karhujen. Ensinmainittujen
taholta ei mehiläispyytäjä tosin ollut tähän asti suurtakaan vaaraa
peljännyt. Sillä tienoolla liikkui harvassa ihmisolentoja. Michiganin
laaja niemimaan pohjoisosa on jokseenkin alavaa ja rämeisiä tai
liian jylhää ja karua, houkutellakseen alkuasukasmetsästäjiä niiltä
ahoilta ja ruoholakeuksilta, joita silloin mitä riistarikkaimpina
levisi etelämpänä ja lännempänä. Niemimaan pohjoispuoliskoa ei
ihmisjalka samonnut juuri muualla kuin rannoilla. Eteläisen
puoliskon laita oli kuitenkin aivan toinen; sen aukiot, lehdot ja
virrat tarjosivat villeille melkein yhtä monia houkutuksia kuin
sittemmin sivistyneen maailman edustajille. Le Bourdon tunsi monia
intiaanisotureita, ja häntä pidettiin suuressa arvossa sikäläisten
heimojen keskuudessa, jotka laajalle alalle hajaantuneina eivät
sitä sentään suurestikaan kansoittaneet. Yleensä ei hänellä ollut
paljoakaan kiusaa punanahoista, jotka ihmettelivät hänen ammattiansa
ja pitivät hänen luonteestaan; mutta vahinkoa ja pahoinpitelyäkin
oli hän kokenut heimoistaan erkaantuneiden heittiöiden kuten myös
valkoihoisten kulkurien taholta, jotka sattumoilta osuivat hänen
tilapäisiin asuntoihinsa. Tällä kertaa tunsi Le Bourdon paljoa
enemmän levottomuutta siitä seikasta, että hänen majansa tuli
tunnetuksi Gershom Waringille, omalle maanmiehelle ja tavallaan
kanssakristitylle, kuin chippewan ja pottawattamien saattamisesta
metsäpirtilleen.

Karhut olivat alituisena ja vaarallisena kiusana mehiläispyytäjälle.
Aseellisen miehen -- ja Le Bourdon oli harvoin liikkeellä ilman
rihlapyssyään -- ei useinkaan tarvinnut suuresti pitää lukua Amerikan
tavallisesta ruskeasta karhusta. Vaikka se on pelottavan näköinen
otus, varsinkin täysikasvuisena, on se harvoin kyllin rohkea
hätyyttääkseen ihmistä; mikään muu kuin nälkä tai penikoistaan
huolehtiminen ei koskaan saa sitä niin suuresti poikkeamaan
tavoistaan. Mutta karhun mieltymys hunajaan kasvaa sillä intohimoksi.
Se ei ainoastaan keksi kaikenlaisia karhumaisia keinoja, päästäkseen
tähän herkkuun käsiksi, vaan myöskin vainuaa sen pitkien matkojen
päästä. Kerrankin oli muuan karhuperhe pistäytynyt Benin majaan,
jota hän ei ollut tullut rakentaneeksi riittävän huolellisesti,
ja täydentänyt murtovarkautensa viimeisenkin kennon tuhoamisella.
Se tapaus oli jouduttaa kerrassaan häviöön mehiläispyytäjän, joka
oli silloin vasta alokas ammatissaan; ja siitä saakka oli hän
varovaisuuden vuoksi aina rakentanut sellaisen varustuksen, että
siihen eivät ainakaan hampaat ja kynnet pystyneet. Tämä ei ollutkaan
työläs tehtävä miehelle, jolla oli kirves ja likellään yltäkyllin
männynsalkoja, kuten sankarimme nykyinenkin asunto osotti.

Toista työkauttansa vietti nyt Le Bourdon "Hunajalinnassa", joksi sen
oli nimittänyt muuan hauska salomaan vaeltaja; tämä oli edellisenä
kesänä auttanut Bodenia matkalla ylös Kalamazoota ja viipynyt hänen
seurassaan sen aikaa kuin rakennuspuuhaa kesti. _Château au Miel_,
kuten kuului matkalaisen kielellä majan nimitys, oli sisäpuolelta
mitaten tasan kaksitoista jalkaa kultakin sivulta ja ulkopuolelta
hiukan vaille neljätoista jalkaa. Se oli tavalliseen tapaan
salvettu petäjähirsistä, mutta lisävarmuudeksi oli kattokin tehty
paksuista laahkoista ja niin tiukaksi, että se oli vedenpitävä.
Tämä harvinainen varokeino oli tarpeellinen hunajan tähden, sillä
karhut olisivat repineet tällaisissa majoissa yleensä käytetyn
kaarnakattauksen yhtä kerkeästi kuin ihmisolennotkin, päästäkseen
käsiksi niin runsaihin varastoihin kuin mehiläispyytäjällä
oli piankin kerättyinä kattonsa alle. Tupaan antoi valoa yksi
lasi-ikkuna, jonka Le Bourdon oli tuonut kanootissaan; mutta se
oli pelkkä puolisko, jonka kuusi pientä ruutua olivat ulkoapäin
suojeltuja vankoilla seinähirsiin vajotetuilla tammilistoilla.
Kolmesta lautakerroksesta lujasti liitetty tamminen ovi kääntyi
jykevillä rautasaranoilla, jotka olivat niin kiinnitettyjä, ettei
niitä käynyt helposti irrottaminen sijoiltaan.

"Sinä taidatkin pitää hunajaasi peräti täydellisenä tavarana,
veikkonen", sanoi Gershom, kun Le Bourdon avasi tavattoman jyhkeän
munalukon ja siirsi syrjään tukevat telkimet, "koska talletat sitä
näin visusti! Meillä päin ei olla puoleksikaan niin tyystiä; Dolly ja
Kukka eivät edes vedä telkeä oven eteen silloinkaan kun nukun poissa
kotoa, niinkuin nyt sydänkesällä tulee puolet öistänsä olleeksi
ulkosalla."

"Missä 'meillä päin', jos sopii kysyä?" vastasi mehiläispyytäjä,
pitäen ovea longallaan, kun kääntyi puhuttelemaansa.

"Ka, Whisky-Keskuksessa tietenkin, joksi matkalaiset ja muut soutajat
paikkaa nimittävät."

"Ja missä on Whisky-Keskus?" tiedusti Pernu-Penu hiukan
itsepintaisesti.

"No, sen luulin olevan joka miehen tietona", selitti Gershom, "koska
whisky vetää puoleensa kuin laastari. Whisky-Keskus on juuri siinä
missä minä osun asumaan, ja nyt majailen Kalamazoon suulla."

"Jo ymmärrän", huomautti Le Bourdon, ja hänen sievämuotoinen suunsa
vetäytyi jonkunlaiseen halveksivaan hymyyn. "Veriveljeksinä olette
sinä ja whisky aina tavattavissa toistenne seurassa. Mutta tullessani
joelle huhtikuun viimeisellä viikolla en havainnut siellä jälkeäkään
sellaisesta keskuksesta."

"Kyllä olisit havainnut, jos olisit kulkenut kahta viikkoa myöhemmin
sitä kautta", vakuutti Waring. "Kotiväeksi jäi nyt Dolly -- vaimoni,
näes -- ja Margery-sisareni, jota kaikki sanovat Kukaksi, niin että
minäkin olen siihen nimitykseen takeltunut."

Tupa oli erinomaisen siisti nuoren miehen yksinäiseksi asunnoksi noin
etäisellä kolkalla maailmaa. Sirotekoisiin nassakoihin talletettuna
oli hunaja huolellisesti ladottu yhdelle seinälle mahdollisimman
vähän tilaa ottavaksi. Nämä astiansa sommitteli Le Bourdon itse,
opittuaan sitä taitoa kotitarpeeksi. Aineksia sai metsästä
yltäkyllin, ja läheisen puun juurelle koottu kimpikasa osotti, ettei
hän vielä pitänyt sitä tehtäväänsä päättyneenä. Erääseen nurkkaan
oli ladottu päällekkäin kolme karhuntaljaa, jotka oli kahden viime
kuukauden kuluessa riistetty kaatuneilta vihollisilta; niitä käytti
majan omistaja vuoteenaan. Varsin alkeellisena pöytänä oli kahdella
pölkyllä tuettu leveä laahko, ja pirtin koko muuna kalustona oli
vain pari lavitsaa ja isohko puinen kirstu. Seinillä tosin riippui
työkaluja, ja ovensuunurkkaan oli pantu pystyyn kerrassaan kolme
rihlapyssyä sekä komea kaksipiippuinen haulikko. Ne aseensa oli
mehiläispyytäjä kerännyt matkoillaan ja pitänyt yhtä paljon muistoksi
kuin varovaisuuden vuoksi. Ampumavaroja ei ollut suurestikaan
näkyvissä; vaarnoissa killui vain kolme tai neljä ruutisarvea ja
pari luotikukkaroa. Mutta Le Bourdonilla oli salainen varasto ja
neljäs rihlapyssy kätkettynä luonnon laatimaan talletuspaikkaan
siksi loitolle, ettei sillä ollut vaaraa joutua osalliseksi majan
kohtalosta, jos tälle sattuisi onnettomuus.

Kaikki ruuanlaitto toimitettiin ulkona. Tästä tärkeästä mukavuudesta
oli Le Bourdon huolehtinut hyvin perusteellisesti. Hänellä oli
pikku uuni, tarkotustaan vastaava tulisija ja erityinen aitta
tuuhean jalavan suojasta pulppuavan lähteen partaalla. Aitassa hän
säilytti jauho- ja suolatynnyriään, savustettua ja kuivattua lihaa
sekä uutisasutuksissa nuoruutensa viettäneen metsäläisen halutuinta
evästä, suolaista läskiä, jota hänellä oli puoli tynnyrillistä.
Tilava, mutta vaappera kaarnakanootti oli kaikista näistä varastoista
vain saanut kunnollisen painolastin, ja samaan tarkotukseen arveli
omistaja hunajan riittävän paluumatkalla, edellämainittujen tavarain
tultua kulutetuiksi.

Vieraanvaraisuuden velvollisuudet unohtuvat harvoin rajalaisten
keskuudessa. Totuttuun tapaan alkoi Le Bourdon heti asettaa pöytään
sellaista syötävää kuin oli käytettävissä ja valmiiksi laitettuna.
Pian oli hänellä tarjottavana vierailleen ateria, johon kuului
aimo kimpale edellisenä päivänä keitettyä sianlihaa kylmiltään,
käristetty karhunlihan viipale, pikku tähde hirvipaistia ja jäännös
Kalamazoon kaislikosta ammuttua hanhea; ei myöskään puuttunut leipää
ja suolaa, ja saloseudun oloissa harvinaisena lisänä oli pöydässä
pari kolme raakaa sipulia. Viimeksimainittua höystettä piti Gershom
erityisenä herkkuna, ja käytti sitä hiukan mehiläispyytäjäkin; mutta
intiaanit olivat kylmäkiskoisen välinpitämättömiä näistä kasviksista.
Jälkiruokana oli leivän päälle levitettyä hunajaa, joka maistui
kaikille illastajille.

Aterialla ei paljoakaan puhuttu, mutta sitte siirtyi seurue
raikkaaseen illan ilmaan tammen juurelle tupakoitsemaan ja antautui
vähin erin keskusteluun.

"Sinä olet pottawattamie ja sinä chippewa", virkkoi Le Bourdon,
kohteliaasti ojentaessaan molemmille vaskenkarvaisille
kyläilijöille heidän piippunsa, jotka hän oli juuri täyttänyt
omasta tupakkakukkarostaan; "luullakseni ovat heimonne jonkunlaisia
serkuksia, vaikka niillä on eri nimi".

"Kansa -- chippewa", vastasi vanhempi intiaani, kohottaen etusormensa
tarkkaavaisuuden herättämiseksi.

"Heimo -- pottawattamie", lisäsi juoksija samaan mahtipontiseen
tapaan.

"Tupakka hyvä", huomautti vanhempi osottaakseen tyytyväisyyttään
kestitykseen.

"Eikö talossa ole mitään juotavaa?" tiedusti Whisky-Keskus, joka ei
antanut suurtakaan arvoa muulle kuin "tulijuomalle".

"Lähde on tuolla", vastasi Le Bourdon vakavasti; "lippi riippuu
oksantyngässä".

Gershom nyrpisti nenäänsä, hievahtamatta paikaltaan.

"Kuuluuko mitään uutta heimojen keskuudesta?" kysyi mehiläispyytäjä,
oltuaan kuitenkin soveliaan tovin vaiti, jottei hänen olisi arveltu
osottavan naisellista uteliaisuutta.

Hirvenjalka tuprautteli moniaita haikupilviä ennen kuin katsoi
arvonsa mukaiseksi vastata. Sitte hän siirsi piipun huuliltaan,
kopisti pois tuhan, painoi kytöä hieman peukalonkynnellä, imaisi pari
virittävää vetäisyä ja lausui säveästi:

"Kysy nuoremmalta veljeltä -- hän juoksija -- hän tietää."

Mutta Kyyhkynsiipi ei juuri näyttänyt puheliaammalta kuin
pottawattamiekaan. Hän puhalteli savuja hiljaisen arvokkaasti,
mehiläispyytäjän malttavasti odottaessa hetkeä, jolloin nuorempi
vieras saattoi virkkaa sanansa. Oli kulunut lähes viisi minuttia
Hirvenjalan huomautuksesta, kun chippewakin laski piippunsa syrjään,
kääntyi huomaavasti katsomaan isäntäänsä ja lausui painavasti:

"Paha kesä pian tulee. Valkonaamat kutsuvat nuoret miehet yhteen ja
kaivavat ylös kirveen."

"Jotain sellaista olen kuullutkin", sanoi Le Bourdon, ja hänen
kasvonsa pilvistyivät; "pelkäsin niin saattavan käydä."

"Veljeni myös kaivaa ylös kirveen, niinkö?" kysyi Kyyhkynsiipi.

"Miksi sen tekisin? Oleksin yksinäni täällä tammistossa, ja
hupsulta näyttäisi minun haluta taisteluun. Jos englantilaiset ja
amerikalaiset joutuvat voimien mittelyyn, niin sen täytyy tapahtua
kaukana salomailta, Suuren Suolajärven tienoilla."

"Ei tiedä -- ei koskaan tiedä, vasta kun näkee. Englantilainen soturi
runsas Kanadassa."

"Saattaa olla; mutta amerikalaisia sotureita ei ole paljoakaan näillä
main. Ei liiku täällä sotamiehiä toistensa pään menoksi."

"Mikä hän on, luulet?" kysyi Kyyhkynsiipi vilkaisten Gershomiin,
joka ei ollut enää kyennyt pidättymään elvykkeestään, vaan siirtynyt
lähteelle sekottamaan kostukkeekseen tilkan matkapullonsa tähteestä.
"Aika hyvä päänahka hänellä?"

"Yhtä hyvä kait kuin kellä tahansa -- mutta hän ja minä olemme
maanmiehiä emmekä voi kohottaa tomahawkia toisiamme vastaan."

"Sitä en usko. Selvä yankee hän!" Le Bourdon hymyili
tarkkanäköisyydelle, jolla Kyyhkynsiipi oli osannut päätellä
Gershomin perikuvalliseksi itävaltiolaiseksi. Mutta erämies oli silti
hyvinkin huolissaan keskustelun aiheesta.

"_Siinä_ kyllä osaat oikeaan", vastasi hän, "mutta puhdasverinen
yankee minäkin olen."

"Ei, sitä älä sano", kielsi chippewa; "ei sitä. Englantilainen, ei
yankee. Hän ei yhtään samanlainen."

"Ka, olemmehan muutamissa suhteissa erilaisia, mutta silti asuu minun
suuri isäni Washingtonissa kuten hänenkin."

Chippewa näytti pettyneeltä; kenties oli hän pahoillaankin
sydämellisen ja miehekkään isäntänsä tähden. Luultavasti sai joku
hyväntahtoinen vaikutin hänet pitkittämään keskustelua sellaiseen
tapaan, että erämies sai käsitystä asiain oikeasta tilasta siellä
päin maailmaa.

"Brittiläinen runsas metsissä", huomautti hän ilmeisen harkitusti.
"Yankee ei vielä tullut."

"Anna minun kerrallaan tietää totuus, chippewa", huudahti Le Bourdon.
"Minä olen vain rauhallinen mehiläispyytäjä, kuten näet, enkä halua
yhdenkään ihmisen päänahkaa tai mitään kenenkään omaa. Mitä luulet,
syttyykö Amerikan ja Kanadan välillä sota?"

"Toiset niin sanovat, toiset näin", vastasi Kyyhkynsiipi kierrellen.
"Minä en tiedä. Menossa nyt katsomaan. Mutta Montrealin vyö runsas
punanahkain seassa; pyssy runsas; ruuti myös runsas."

"Sentapaista minä kuulin tullessani ylös järviä", sanoi Ben,
"vanhalta kanadalaiselta kauppatuttavalta ja hyvältä ystävältä,
vaikka hänestä nyt lain mukaan tullee viholliseni Hän vakuutti, että
kesä ei kulu loppuun iskuitta. Mutta Mackinawissa näkyivät kaikki
torkkuvan, kun ohimennen pistäysin sinne?"

"Kyllä pian heräävät. Kanadan soturi ottaa linnan."

"Jos niin luulisin, chippewa, niin lähtisinpä jo tänä yönä matkalle
heitä hälyttämään."

"Ei -- ajattele paremmin."

"Lähtisin kuin lähtisinkin, vaikka henkeni heti menisi!"

"Ajattele paremmin -- älä ole se hupsu, minä sanon."

"Ja minä sanon sinulle, Kyyhkynsiipi, että minä en siekailisi, vaikka
koko chippewa-kansa kärkkyisi kintereilläni. Olen amerikalainen ja
aion puoltaa kansallisuuttani, tuli mitä tuli."

"Ajattelin sinä vain rauhallinen mehiläispyytäjä juuri vasta",
muistutti chippewa hiukan ivallisesti.

Le Bourdon malttoi mielensä, huomaten suotta innostuneensa
puheissaan. Hän tunsi menneisyyden historiaa kyliin hyvin
tietääkseen, että minään Amerikan kehityksen aikoina eivät
englantilaiset tai ranskalaisetkaan olleet haikailleet käyttää
villejä apuna taisteluissaan. Hienosta sivistyksestään ja
kieltämättömästä inhimillisyydestään huolimatta tahtoivat nämä
kansat käydä _amerikalaisia_ sotiaan tomahawkin, nylkyveitsen ja
murhapolton välityksellä, yllyttäen ja palkaten intiaaneja näiden
tunnottomiin taistelutapoihin. Mehiläispyytäjä käsitti täydellisesti,
että vihamielisyyksien puhkeaminen Englannin ja Amerikan välillä
ilmaisi mitä varmimman enteensä kaukaisessa lännessä. Jos intiaanit
olivat liikkeellä, niin oli kaiken todennäköisyyden mukaan taampana
joku voima vaikuttamassa heihin. Kyyhkynsiiven sävy herätti hänen
mielessään ikäviä aavistuksia, ja jännittyneenä tahtoi hän kuulla
vieraaltaan niin paljon tietoja kuin mahdollista, yrittäen kaikin
mokomin hillitä tunteensa.

"En usko brittiläisten koettavan vallottaa Mackinawia", virkkoi
hän, oltuaan vaiti pitkän tovin ja ahkerasti pöllyteltyään savuja
välinpitämättömän sävyn tapaamiseksi.

"Saaneet sen, minä sanon", vastasi Kyyhkynsiipi pontevasti.

"Saaneet minkä, chippewa?"

"Sen -- Mac-nawin -- saaneet linnan, saaneet sotamiehet -- koko
saaren. Tiedän sen, sillä ollut siellä."

Sepä oli hämmästyttävä uutinen! Kun kovaonnisen varusväen päällikköä
vaati aavistamattansa antautumaan ikäänkuin maasta noussut
vihollinen, ei hän ollut itse voinut pahemmin tyrmistyä kuin nyt
Le Bourdon saadessaan tapauksesta tiedon. Lännessä pidettiin
Michilimackinacia -- se oli varustuksen virallinen nimi -- toisena
Gibraltarina, vaikka se todellisuudessa oli hyvinkin heikosti
varustettu ja ainoastaan yhden vaillinaisen jalkaväenkomppanian
miehittämä. Tottumus oli kuitenkin saanut sen herättämään täydellisen
turvallisuuden tunteen sikäläisten seikkailijain keskuudessa, ja maan
asutuissakin osissa kuulosti sen kukistuminen kokonaisen maakunnan
menetykseltä. Nyt tiedetään, että kolmisensataa valkoihoista,
tukenaan runsaasti kaksinkertainen lukumäärä melkein kaikista
likeisistä intiaaniheimoista saatuja sotureita, oli amerikalaisten
liikkeistä edelle ehättäytyen yllättänyt varustuksen heinäkuun 17
p:nä ja pakottanut päällikkönä toimivan luutnantin antautumaan tuskin
kuudenkymmenen miehensä kanssa. Tämä rivakka ja sotataidollisessa
suhteessa hyvin harkittu toimenpide brittiläisten taholta eristi
kokonaan muun maailman yhteydestä Michigan-järven päässä sijaitsevan
Chicagon asemapaikan, jättäen sen suojattomaksi keskelle silloista
varsin etäistä saloseutua. Chicago, Mackinac ja Detroit olivat
amerikalaisten kolme suurta keskusta yläjärvien rannoilla, ja yhdellä
iskulla oli kaksi niistä saatu tehottomiksi!

Sanaakaan ei illan mittaan enää virketty tästä tärkeästä tapauksesta.
Kukin karttoi ilmaisemasta sen enempää mielenkiintoa sen johdosta,
mutta tupakoimista jatkui vielä jonkun aikaa päivänlaskun jälkeen.
Illan varjojen tummuessa nousi pottawattamie, kopisti tuhan
piipustaan ja murahti pari sanaa levollemenosta. Benjamin meni
majaan, levitti taljansa ja ilmotti vierailleen vuoteiden olevan
valmiina. Viimeisenä jäi valveille isäntä itse, pohtien asemaa vielä
parin tunnin ajan.

Silti oli hän aamulla ensimäisenä jalkeilla, astuen ulos majastaan
juuri kun päivän ensi kajastus punasi idän taivaanrantaa. Hyvillä
mielin hengitti hän raikasta aamuilmaa, jossa tuntui tuhansien
kukkien tuoksua, ja ihasteli seudun rauhaisaa kauneutta, kunnes joku
kosketti häntä kyynäspäähän. Katsomaan käännähtäessään hän näki
chippewan lähestyneen kansansa äänettömin askelin.

"Pottawattamiella pitkä korva -- tule edemmä", kuiskasi Kyyhkynsiipi;
"mennään keittiölle -- kai aamiainen tarvitaan."

Ben noudatti kehotusta, ja pian seisoivat miehet vierekkäin lähteestä
lirisevän puron päässä peseytymässä. Tästä virkistävästä askareesta
suoriuduttuaan tunsi kumpainenkin olevansa paremmassa kunnossa
neuvottelua varten.

"Hirvenjalka saanut vyön Kanada-isältä", alotti chippewa viitaten
brittiläisten taipumukseen pitää villejä palkoissaan. _"Tiedän_
saanut -- _tiedän_ pitää."

"Entä sinä, Kyyhkynsiipi, -- puheittesi sävystä päättelin sinutkin
kuninkaan intiaaniksi?"

"Puhun niin -- en yhtään tunne niin. Minulla sydän yankee."

"Ja eikö sinulle ole lähetetty wampum-vyötä niinkuin muillekin?"

"Se totta -- saanut sen -- en pidä sitä."

"Mitä! Uskalsitko muka lähettää sen takaisin?"

"En hupsu, vaikka nuori. Pidän -- en pidä. Pidän Kanada-isälle; en
pidä chippewa-urholle. Haudannut, mistä ei kukaan tässä sodassa
löydä. Ei -- Waubkenewhilla ei sydämessä aukkoa kuninkaan tulla
sisään."

Tällaisen erityisen kunnianimen oli Kyyhkynsiipi saanut jostakin
heimonsa partioretkillä osottamastaan kunnostautumisesta, ja hän oli
syystä ylpeä siitä, käyttäen sitä juhlallisissa vakuutuksissa.

"Ja sinä olet siis amerikalaisten ystävä ja punatakkien vihollinen?
Mutta minkätähden esiinnyit illalla kuin aikoen asettua maanmiehiäni
_vastaan_?"

Waubkenewh tarttui Le Bourdonia käteen ja puristi sitä lujasti.

"Se hyvä keino, eikö? Hirvenjalka silloin luulee minun ystäväksi --
se kovin hyvä sodan aikana."

"Mutta onko totta, että brittiläiset ovat vallottaneet Mackinawin,
vai omiasiko panit siinäkin?"

"Se totta -- mennyt, ja soturit kaikki vangit. Winnebago runsas,
pottawattamie runsas, Ottawa runsas -- punanahka runsas siellä."

"Mutta mitä asiaa sinulla on täällä ja minne olet nyt menossa, jos
kerran olet amerikalaisten puolella? Minä en tunteitani salaa -- oman
kansani kannalla pysyn, ja haluaisin todistetta siitä, että todella
olet ystävä."

"Liian moni kysymys yhteen aikaan", vastasi chippewa hiukan
pahaksuen. "Ei hyvä niin pitkä kieli. Kysy yksi, minä vastaan -- kysy
toinen, minä vastaan taas."

"No, millä asialla liikut täällä?"

"Menen Chicagoon kenraalilta."

"Tarkotatko, että sinulla on joltakulta amerikalaiselta kenraalilta
sanoma Chicagon päällikölle?"

"Niin juuri -- se asia. Arvaa heti -- he, he, he." Intiaani nauraa
niin harvoin, että mehiläispyytäjä säpsähti.

"Missä on se kenraali, joka sinut lähetti?" hän tiedusti. "Hän
Detroitissa -- hänellä kokonainen armeija siellä -- soturi runsas
kuin tammi täällä."

Tämä oli erämiehelle kaikki uutta, ja hän mietti tovin ennen kuin
jatkoi:

"Vai on kuvernööri Hull valinnut sinut sanansaattajakseen? Mutta
vastaappas nyt yhteen mutkaan minun mielikseni, chippewa, taikka
minä katson sinut haarakieliseksi mieheksi, vaikka sanotkin olevasi
meikäläisiä. Jos sinut on lähetetty Detroitista Chicagoon, niin miksi
olet näin kaukana pohjoisessa? Minkätähden kiertelet Kalamazoon
rantoja, kun tolasi pitäisi paremmin suuntautua St. Josephia kohti?"

"Ollut Mac-nawissa. Kenraali sanoo, ensin mene Mac-nawiin ja katso
kuinka varusväki jaksaa -- sitten mene Chicagoon ja sano soturille
siellä, mitä tapahtunut ja mitä hänen paras tehdä. Ymmärrät, Bourdon?"

"Kyllä, se kuulostaa järkeen menevältä, sen myönnän. Mutta onko
sinulla mitään todistetta sanoillesi?"

Jostakin mehiläispyytäjälle vielä käsittämättömästä syystä oli
chippewa erittäin halukas voittamaan hänen luottamuksensa tai
pettämään hänet. Nyt hän silmäili tarkoin ympärilleen, kuin varoen
katselijoita, ja avasi sitte tupakkakukkaronsa, jonka silputusta
sisällöstä kaivoi esille mitä pienimpään tilaan kierretyn ja langalla
sidotun paperin. Vetäen pois siteen ja levittäen auki kirjelmän
näytti sanansaattaja osotetta, joka kuului: "Kapteeni Healdille,
Chicagon päällikölle." Toisessa alinurkassa näki mehiläispyytäjä
sanat: "Virka-asioissa, Kyyhkynsiiven välityksellä."

"Tuo hyvä", kysyi chippewa terävästi, "tuo sanoo totta -- uskot sen?"

Le Bourdon puristi sydämellisesti intiaanin kättä.

"Oikealla puolella olet, sen huomaan selvästi", sanoi hän
vilpittömästi. "Mutta mitä pottawattamieen tulee, niin pidätkö häntä
tosiaankin vihollisena?"

"Vihollinen -- ottaa sinulta päänahan -- ottaa minulta päänahan --
vaan ei saa. Hän kai polulla mustanrastaan luo."

"Ja mitä on mustarastas-heimolla hankkeissa?"

"Mustarastas sotapolulla -- ottaa päänahan mistä voi."

"Mutta missä ovat heidän vihollisensa? Täällä päin ei ole
valkoihoisia, paitsi siellä täällä joku satunnainen kaupustelija,
erämies tai matkalainen."

"Ottaa _häneltä_ päänahan -- kaikki päänahat hyvät sodan aikana.
Sillä ei väliä Montrealissa. Mitä varusväki Chicagossa?"

"Mustarastas saattaa siis mielestäsi olla tunkeutumassa Chicagoon.
Siinä tapauksessa, chippewa, pitäisi sinun ehtiä edelle tästä
pottawattamietä ja päästä asemapaikalle ajoissa ilmottamaan vaarasta."

"Lähtemässä heti kun syön aamiaisen. En myös voi mennä suoraan,
taikka pottawattamie näkee mokkasiinin jäljet. Täytyy eksyttää hän."

"Aivan oikein; mutta varmasti olet kyllin viekas tekemään sen
kahteenkin kertaan, jos tarvis tulee. Tuossapa pottawattamie jo
ilmestyykin näköjään valmiina haukkaamaan einettä ja lähtö mielessä."

Le Bourdon oli kaiken aikaa hyörinyt keittiöpuuhissaan ja lämmittänyt
riittävästi ruokaa vierailleen. Tovin kuluttua istuivat kaikki
aterialla, Gershomin otettua vahvistusryypyn vaivihkaa ja luullakseen
huomaamattomana. Pöydästä noustua alkoivat molemmat intiaanit
hankkiutua matkalle. Pottawattamie astui Le Bourdonin luo ja ojensi
kätensä.

"Kiitokset", lausui hän lyhyeen tapaansa; "hyvä illallinen -- hyvä
uni -- hyvä aamiainen. Nyt lähtemässä. Kiitokset -- kun joku ystävä
tulee pottawattamie-kylään, hyvä wigwam siellä, ja ovi auki."

"Ei kestä kiittää, Hirvenjalka -- ja kun satut taas kulkemaan tätä
kautta, niin pistäydy vain tupaan ja ole kuin kotonasi, jos minä olen
metsällä. Onnea matkalle ja rauhaa majallesi."

Pottawattamie kääntyi sitte kättelemään toisia; nämä näyttivät
hyvästelyssään ilmaisevan pelkkää ystävyyttä. Mehiläispyytäjä
pani tähdelle, ettei kumpainenkaan intiaani virkkanut toiselle
mitään matkasuunnitelmastaan; molemmat näyttivät aikovan vaeltaa
itsenäisesti, ajattelemattakaan seuran mahdollisuutta.

Hirvenjalka läksi ensimäisenä. Hän heitti rihlapyssyn kainaloonsa,
tunnusteli vyötänsä kuin asettaakseen sen paikoilleen, järjesteli
keveätä kesäasuansa hiukan ja poistui lounaiseen suuntaan, samoten
aukioiden poikki ja harvakasvuisten tammilehtojen läpi niin suoraan
ja vakaasti kuin vaiston johtamana.

"Siinä hän meni kuin mehiläinen pesälleen, kohti St. Josephin virtaa,
missä hän kai piankin tapaa ystäviä ja naapureita", sanoi Le Bourdon.
"Mitä, lähdössäkö olet sinäkin, chippewa?"

"Täytyy mennä nyt", vastasi chippewa suopeasti. "Sitte taas tulen
syömään lisää hunajaa -- tuomaan hyviä tietoja, toivon -- ei Kanada
täällä", laskien sormensa sydämelleen, "pelkkä yankee".

"Herran haltuun, chippewa. Meille tulee rauhaton kesä, ja odotan
kuulevani nimeäsi mainittavan sodissa päällikkönä, joka ei tunne
mitään pelkoa."

Kyyhkynsiipi pudisti hänen kättään, katsahti puolittain
ystävällisesti, puolittain halveksivasti Whisky-Keskukseen, ja meni
menojaan. Hiipuvan liesivalkean ääreen seisomaan jääneet huomasivat,
että chippewa suuntasi kulkunsa järveä kohti, suoraan sivulle
pottawattamien tolasta. Edellinen näytti heistä myös etenevän kahta
vertaa nopeammin kuin jälkimäinen. Vajaassa kolmessa minuutissa
oli nuori intiaani kadonnut tammistoon, vaikka hänellä oli ollut
samottavanaan jokseenkin laaja aho.



3. LUKU.

Intiaanit sotajalalla.


Kun Gershomilla ei näkynyt olevan mitään lähtöaikeita, ryhtyi Le
Bourdon jokapäiväiseen työhönsä niin järjestelmällisesti ja tyynesti
kuin olisi ollut yksinään. Ensimäiseksi tehtäväkseen valmistausi
hän noutamaan edellisenä päivänä tavattua hunajavarastoa; Gershom
tarjoutui auttamaan, ja he ahersivat kahden kesken hyvässä sovussa ja
luottamuksessa.

Kalamazoo oli polveileva joki, ja se kaarsi Le Bourdonin majan
kohdalta noin sadan kyynärän päähän kelopuusta, johon mehiläiset
olivat tehneet pesänsä. Ben luonnollisesti tahtoi käyttää tätä
seikkaa hunajan hakemiseen vesitse. Laitettuaan kaikki kotona
turvalliseen kuntoon astuivat hän ja Gershom kanoottiin, ottaen
matkalleen kerrassaan neljä pyssyä. Mukaan pääsi hirsikopistaan myös
iso ja vanttera kahlekoira, jolla oli nähtävästi isäntänsä ammatista
johdettuna nimenä "Kenno"; iloisena loikki uljas otus edes takaisin
mehiläispyytäjän ympärillä ilmaisemassa kiitollisuuttaan ja tepasteli
vireästi rantaan. Kahden miehen melomana kiiti keveä alus melkoisen
nopeasti vastavirtaankin, ja neljännestunnin kuluttua lähenivät he
niemekettä, josta olivat kaataneet puunsa. Koiran levottomuus herätti
silloin isännän huomiota, ja hän huomautti siitä kumppanilleen.

"Se vainuaa riistaa", vastasi Whisky-Keskus, joka viinanhimostaan
huolimatta oli sekä järkevä että päättäväinen mies. "En yhtään
ihmettelisi, vaikka tapaisimme karhuja kärkkymässä hunajaamme!"

"Sellaista on kyllä sattunut minulle", sanoi mehiläispyytäjä;
"kahdesti ovat ne pahalaiset häätäneet minut tieheni ja anastaneet
saaliini".

"Silloin ei sinulla ollut kumppania, veikkonen", tuumi Gershom,
kohottaen rihlapyssyn ja huolellisesti tarkastaen sen piitä ja
sankkiruutia. "Niitä tarvitaan koko iso perhe karkottamaan _meitä_
puulta, sillä minä olen päättänyt viedä Dollylle ja Kukalle makeita
tuliaisia."

Noustuaan maihin ja kiinnitettyään veneensä tyynnytti Le
Bourdon maltittoman koiran, joka oli tottunut niin ehdottomaan
kuuliaisuuteen, että se nytkin taipui jättäytymään miesten taakse.
Mehiläispyytäjä nimittäin arveli vihollisten varmasti olevan
hunajapuun luona, joten hän ei tarvinnut vakoojaa, vaan tahtoi
silmäillä asemaa rauhassa. Kumpainenkin kahta pyssyä kantaen
astelivat miehet aukiolle, jonne puu oli näkyvissä, ollen kaadettu
tiheän metsikön laidasta ulospäin. Ben otti nyt kaukoputkensa
esille ja alkoi vakavasti tarkata edellisenä iltana häiritsemiensä
hunajankerääjien tilaa.

"Katsohan noita eläviä, miten kiukkuisina ne hyörivät", sanoi hän
kumppanilleen, ojentaen tälle tähystimen. "Sellaisessa vimmassa en
ole vielä koskaan nähnyt mehiläis-yhteiskunnan olevan. Tavallisesti
ne muutamia tunteja pesäpuunsa kukistumisen ja suunnitelmiensa
häiriytymisen jälkeen heittävät asian silleen ja parveilevat etsimään
uutta pesäpaikkaa, ryhtyäkseen kiireimmiten kokoamaan talvivarastoa.
Mutta tuolla ne kaikki vielä kuhisevat ontelon ympärillä kuin aikoen
kestää piiritystä."

"Onpa niitä totisesti juhlallinen liuta", myönsi Gershom, "ja jos
aiot hyökätä moisten vihollisten kimppuun, niin on minusta tuskin
etumieheksi. Mikä kumma noita itikoita riivaa? Eiväthän toki yrittäne
pystyttää puuta takaisin kannolleen!"

"Näetkö parven niitä juuri metsän laidassa -- hiukan etelämpänä?"
kysyi Le Bourdon.

"Näenpä kyllä! Paljon on niitä sielläkin, ja näyttävät liehuvan edes
takaisin sen ja puun väliä kuin tulipalon sammuttajat vesisankoineen."

"Karhut ovat siellä", huomautti mehiläispyytäjä tyynesti; "sellaiset
liikkeet tunnen vanhastaan. Mesikämmenet vaanivat tiheikössä,
mutteivät uskalla tulla ulos sellaista yhteiskuntaa vastaan. Olen
kuullut mehiläisten oikein kiukustuneina hätyyttävän karhuja
penikulmien päähän."

"Jopa on pikku herhiläisillä sisua! Mutta miten on meidän
meneteltävä, Bourdon, sillä kotiväkeni pitää saada hunajaa? Puolet
on minun, tiedäthän, eikä tee mieleni luopua. Ja jos voin uskoa
silmiäni, Bourdon, pilkistääkin karhun turpa tuon vanhan hongan takaa
-- tuosta, missä mettiäiset ihan pimittävät ilman!"

"Siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti Le Bourdon rauhallisesti,
hymyillen Gershomin itsenäiselle tasanjaolle, jonka kohtuullisuutta
vastaan hän katsoi tarpeettomaksi mitään muistuttaa. "Ja tuolta tulee
kokonainen karhu", lisäsi hän samaan tapaan, mutta samalla tarkastaen
molempia pyssyjään; "jopa lähtevät joukolla liikkeelle ja näkyvät
olevan tosissaan".

Niin olikin asian laita. Kerrassaan kahdeksan karhua, joista
kuitenkin puolet aivan nuoria, ilmestyi hyppelehtien puunrunkojen
yli. Otsot säntäsivät hunajapuuta kohti kuin rynnäten yhteisestä
sopimuksesta linnotusta vastaan. Hyökkääjäin tulo hälytti hyönteiset
täysin voimin taisteluun, ja kun kömpelöistä eläimistä etumainen
ehti puun luo, kietoi sen sankka mehiläispilvi, joka oli kokoontunut
puolustamaan aarteitaan. Kontio luotti turkkinsa paksuuteen ja
luonnolta saamiinsa torjumisvälineihin, jotapaitsi se oli liiaksi
kiihkoissaan pääsemään käsiksi hunajaan, välittääkseen pikku
sankareista; se pisti kuononsa sisälle reiästä, varmaankin toivoen
saavansa sen suoraa päätä vajotetuksi makeaan tahtaaseen. Karjahdus,
kavahdus taaksepäin, etukäpälien viuhtominen ja ilman haukkominen
ilmaisivat heti, että korven kuningas oli kohdannut tehokkaampaa
vastarintaa kuin oli odottanut.

Tuossa tuokiossa seisoivat kaikki karhut takajaloillaan, huitoen
ilmaa etukäpälillään ja loksautellen leukojaan oikealle ja
vasemmalle, tuimassa ottelussa miltei näkymättömien vihollistensa
kanssa. Vaisto korvasi tieteen, ja vihollistensa paksusta ja
tuuheakarvaisesta peitteestä huolimatta osasivat mehiläiset
tähdätä pistojaan suojattomiin kohtiin, kunnes nelijalkaisten oli
pakko kieriä ruohossa, rusentaakseen ahdistajansa. Tämä keino
tehosikin osaksi; mehiläisiä tuhoutui suurin määrin kontioiden
piehtaroimisessa. Mutta tässäkin taistelun tiimellyksessä ilmestyi
aina uusia hyökkääjiä kaatuneiden tilalle, ja lukumäärä tuntui
alkavan päästä voitolle voimasta. Tässä ratkaisevassa vaiheessa,
kun karhut näyttivät väsyvän mielettömästä reuhtomisesta ja tyhjän
hosumisesta, katsoi Le Bourdon viisaaksi toimittaa joukkonsa
näyttämölle. Molemmat miehet laukaisivat yhtaikaa, ja kumpainenkin
osasi; isoin karhu jäi hengetönnä paikalle, toinen sai pahan haavan.
Tätä menestystä seurasi uusi yhteislaukaus, joka haavotti taas kahta
vihollista. Otuksien löntystäessä tiehensä varasivat miehet pyssynsä
uusilla panoksilla, ja heidän lähestyessään taistelukenttää oli se
tyhjä sekä karhuista että mehiläisistä, kahta kaatunutta kontiota
lukuunottamatta. Pesänsä puolustajat seurasivat äskeisiä hätyyttäjiä
täysilukuisina, aavistamatta uusien vihollisten tuloa.

Mehiläispyytäjä ryhtyi nyt kumppaninsa kanssa toimenpiteisiin
hyönteisten paluun varalta, sillä sitä ei tarvinnut pitkääkään aikaa
odottaa. Edellinen sytytti nuotion, johon Gershom kantoi kuivia
risuja ja kalikoita, kunnes kirkas loimu kohosi kohti taivasta.
Takaisin tullessaan havaitsivat mehiläiset uusien häiritsijäinsä
siten vetäytyneen tulimuurien suojaan. Tuhansia pikku eläviä
sai surmansa tästä ihmisen viekkaasta keksinnöstä, ja loput
läksivät tovin kuluttua päällikköjensä johtamina hakemaan toista
talletuspaikkaa uutteruutensa tuloksille.

Vasta puoleltapäivin pääsivät Ben ja Gershom pätkimään ja halkomaan
puuta; siihen saakka olivat mehiläiset viivyskelleet kukistuneen
pesänsä lähettyvillä, ja olisi ollut vaarallista edetä savun ja
kuumuuden turvista. Miehet olivat tuoneet kanootissa kirveitä,
kiiloja ja kurikan, ja kun molemmat olivat sellaisten työkalujen
käteviä pitelijöitä, oli puun ontelon sisältö pian paljastettu.
Ehtoopäivän kuluessa juoksutettiin hunaja nassakoihin, nämä
siirrettiin kanoottiin, ja hyvillä mielin olivat miehet päivätyönsä
päättymisestä, kun illalla uupuneina istuutuivat metsäpirtin lähteen
partaalle aterioimaan.

"Se taisi olla viimeinen onkimani pesä täksi kesää", puheli Le
Bourdon. "Täkäli on minulla ollut onnea, mutta rauhattomina aikoina
ei ole hyvä oleskella kovin kaukana kotoa. Minua ihmetyttää, Waring,
että sinä olet lähtenyt liikkeelle tällaisten kuulumisten kiertäessä
tienoolla."

"Kyllä Dolly pitää varansa", vastasi Gershom huolettomasti; "ei häntä
hätä heiluttele".

"Hyvä että paikkasi on niin turvallinen", sanoi mehiläispyytäjä
miettivästi; "mutta minun asemani on liian heikko, viipyäkseni enää
yksinäni täällä tammistoahoilla. Whisky-Keskus, minä aion lähteä
pois; palaan uutisasutukseen ennen kuin punanahat todenperään
nousevat sotajalalle. Jos jäät auttelemaan hunajani ja muiden
varastojeni lastaamisessa kanoottiin ja melomisessa alas virtaa, niin
korvaan vaivasi kunnollisesti."

"Ka, yhtä mieluusti minä sen teen kuin muutakaan. Ansiohommat ovat
täällä salomailla siksi harvinaisia, että on parasta tarrata kiinni,
kun tarjotaan. Tulin tänne vasiten tapaamaan sinua, kuultuani eräältä
matkalaiselta, että olit näillä paikoin jokivarren tammistossa
mettiäisten haussa. Dolly ei pidä mistään maallisesta ravinnosta
niinkuin hyvästä metsähunajasta."

Seuraavana aamuna ryhtyi mehiläispyytäjä järjestämään majanmuuttoa,
sillä paikoilleenjääminen tuotti nyt liian suurta vaaraa, kun
pottawattamiekin oli osunut hänen pirtilleen. Oli varsin mahdollista,
että vanhan päällikön heimolaisia saattoi jo parin päivän kuluttua
ilmestyä tavottamaan hänen päänahkaansa. Hyvä keskinäinen ymmärrys
vallitsi nyt miesten kesken, sillä Gershomin paremmat ominaisuudet
virkosivat nopeasti, hänen älynsä ja tunteittensa vapautuessa
alituisesta ikeestään. Hänen oma pikku whiskyvarastonsa oli
lopussa, ja Le Bourdon katsoi turhaksi ilmottaa, että hänelläkin
oli satunnaisten tarpeiden varalla ruukullinen konjakkia; tämän
hän saikin sitte piilotetuksi tyhjään ruutinassakkaan parilla
majavannahalla verhottuna, kun siirsi tavaroitansa kanoottiin,
Gershomin toimekkaasti ahertaessa apuna.

Mehiläispyytäjä oli päivää ennen vieraitten tuloa ampunut uroshirven
ja kantanut neljänneksen lihoista olallaan kotiin, ripustaen loput
puun oksaan taitelle. Koska he saattoivat matkallaan tarvita
riistaa, niin Ben arveli parhaaksi käydä Gershomin kanssa noutamassa
saaliinsa; taivalta oli noin kolme penikulmaa. Siltä varalta, että
veren haju oli kerännyt susia paikalle, vaikka nämä eivät voineetkaan
yltää saaliiseen, otti kumpainenkin rihlapyssyn kainaloonsa, ja
Kenno sai tulla mukaan. Erämies haasteli vilkkaasti kumppaninsa
kanssa, joka osottausi hyvinkin tietorikkaaksi monilla rajalaiselämän
aloilla. Kysellessään laivojen kulkua järvillä ja muuta sellaista,
mitä hänen täytyi ottaa lukuun matkallaan Detroitiin, oli hän
päässyt noin kahdeksan kyynärän päähän tappopaikalta, kun koiran
liikkeet äkkiä herättivät hänen huomiotaan. Se ei enää tapansa
mukaan juoksennellut edes takaisin tolallaan, haistellen oikealle
ja vasemmalle, vaan eteni varovasti pää alhaalla, nähtävästi
tunnustellen tietään vainun avulla, niinkuin olisi ilmassa ollut
voimakasta hajua.

"Niin totta kuin nimeni on Gershom", virkahti Waring, juuri kun hän
ja Ben olivat pysähtyneet silmäilemään ympärilleen, "onkin tuolla
intiaani! Istuu, pakana, tuon ison tammen juurella -- tuolla hiukan
oikealla, ja Kenno vainusi sen. Mies nukkuu rihlapyssy polvilla; ei
piittaa hän paljoakaan susista tai karhuista!"

"Kyllä näen", vastasi Le Bourdon, "ja minua sekä kummastuttaa että
surettaa. On hiukan merkillistä, että juuri tähän aikaan liikkuu niin
paljon vieraita pyyntimaillani, kun ennen sain olla hyvässä rauhassa.
Tällaisessa tungoksessa asustaminen alkaa tuntua tukalalta, Waring!
No, muuttamassahan olen, joten asialla ei kohtsiltään ole vähääkään
väliä."

"Jo nukkuukin sikeästi!" ihmetteli Gershom, pysähtyessään
kymmenkunnan kyynärän päähän intiaanista tarkastamaan häntä lähemmin.

"Hän ei milloinkaan herää", huomautti mehiläispyytäjä juhlallisesti;
"mies on kuollut. Katso -- ohimo on veressä, ja pyssynluoti on
jättänyt siihen reikänsä."

Puhuessaan hän astui eteenpäin ja kohotti jonkunlaista lointa,
joka aikoinaan somistuksena oltuaan oli nyt huolettomasti heitetty
entisen omistajansa pään yli. Näkyviin tulivat Hirvenjalan tutut
kasvonpiirteet -- pottawattamien, joka oli vasta edellisenä päivänä
lähtenyt heidän luotansa! Soturilta oli luoti lävistänyt pään, ja
päänahka oli nyljetty. Ruutisarvi oli tyhjennetty, luotikukkaro
samaten, mutta muuta ei kaatuneelta oltu riistetty. Ruumis oli
asetettu istualleen puuta vasten ja jätetty siihen keskelle tammistoa
petoeläinten saaliiksi, luut lumituiskujen ja sateiden valkaistaviksi.

Mehiläispyytäjää värisytti hänen katsellessaan kammottavaa
väkivallan merkkiä; rauhallinen saloseutukaan ei siis tarjonnut
suojaa veritöiltä. Että Kyyhkynsiipi oli surmannut äskeisen
pöytäkumppaninsa, sitä ei Le Bourdon ollenkaan epäillyt, ja
häntä tympäisi se ajatus. Vaikka hän oli itse aavistellut pahaa
pottawattamien vihamielisyydestä, niin olisi hän suonut tämän teon
tekemättömäksi. Molempien intiaanien keskinäinen epäluuloisuus oli
ollut kylläkin ilmeinen; mutta mehiläispyytäjä ei olisi osannut
aavistaa sen niin pian johtavan näin kamalaan tulokseen.

Yhä vakavampina käsittivät miehet, että heidän tuli valmistautua
tukemaan toisiansa täällä saloseudulla, kun nyt alkuasukasheimot
olivat niin selvästi joutuneet väkivallan tekoihin keskenään. Gershom
oli nähnyt säännötöntä rajalaiselämää enemmän kuin yksinäinen
kumppaninsa, hän kun oli elänyt niin likeisessä yhteydessä
"tuliveden" kanssa; mutta häntäkin kammoksutti pottawattamien
äkillinen loppu. He eivät soveliaiden työkalujen puutteessa
yrittäneet haudata ruumista, sillä sudet olisivat helposti kaivaneet
esille ohuesti mullatut jäännökset.

Hirvenlihat löytyivät koskemattomina, ja kumpainenkin nosti
taakkansa olalleen. Virralle palatessaan he karttoivat kuolleen
intiaanin ohitse johtavaa polkua ja suorittivat viimeiset
puuhansa mahdollisimman joutuisasti, kunnes kanootti kellui joen
keskiväylässä. Kalamazoo ei yleensä ole vuolas, joskin siinä
paikotellen on virtaviakin taipaleita ja putouksiakin, ja enimmäkseen
solui kanootti tasaisesti ja keveästi alaspäin, melan hiljalleen
lykkimänä. Miehistä ei kumpainenkaan ponnistellut paljoa, painuessaan
matkansa määrää kohti, vauhti kun vähällä pysyi riittävän hyvänä.
Täten saivat he rauhallista tilaisuutta pakinoimiseen.

"On sinulla sentään harvinainen ammatti!" huudahti Gershom Waring,
tovin äänettömänä tarkasteltuaan veneen keskelle kasattuja
hunajanassakoita. "Kerrassaan kummallinen ja harvinainen ammatti!"

"Se soveltuu luonteelleni", vastasi mehiläispyytäjä hieman
surumielisesti hymyillen, sillä hän ei voinut olla pahottelematta
metsäpirttinsä jättämistä kylmilleen, saatuaan sille paikan valituksi
kaikkia ammatilleen suotuisia näkökohtia silmälläpitäen. "Tämä kesä
olikin tuottoisa, ja hunaja erityisen hyvätuoksuista, niin että sitä
olisi nyt saanut kaupaksi runsaamminkin ja kelpo hinnasta."

Hän haasteli kumppanilleen mielelläänkin elämäntavoistaan. Hän piti
ammatistaan; hän oli kenties liiaksikin kiintynyt yksinäisyyteen, ja
häntä elvytti se pikku jännitys, jota luonnollisesti tuottivat hänen
"mehiläis-ongintansa", vaihtelevat löytönsä ja voittonsa. Tällainen
ammatti ei ollut juuri milloinkaan rasittavaa, mutta terveellistä
liikuntoa ja mieluisaa ulkosalla oleskelua se antoi kylliksi. Luonnon
salaisuuksista huvitettuna seurasi hän viehättyneesti noiden pikku
elävien hyörinää, joiden vaivannäköä hän tosin käytti hyväkseen
ihmiselle suotuna luonnon antimena, mutta suopeasti ja malttavasti.
Niin suurta harrastusta herättivät Le Bourdonissa toisinaan hänen
pikku kumppaninsa, että hän oli nyt tänäkin kesänä säästänyt kolme
löytämäänsä pesää, havaittuaan niiden asukkaat nuoriksi mehiläisiksi,
jotka eivät olisi kunnollisesti kyenneet uuteen parveiluun.

Waring kuunteli pää rintaan painuneena, syvissä mietteissä,
nähtävästi vertaillen omaa tarkotuksetonta elämäänsä toisen terveihin
oloihin. Hänen kasvonpiirteistään saattoi vieläkin nähdä, että hän
oli ollut kaunis mies, reipas ja toivehikas kansalainen, johon nyt
olivat väkijuomat painaneet vastenmielisen leimansa. Sen ehtoopäivää
ja koko seuraavan yön lipui kanootti esteettömästi alas virtaa,
ja sillävälin jutteli myös Gershom elämänsä vaiheista. Hän oli
lapsuudessaan saanut jonkun verran kasvatusta eikä selvinä hetkinään
tuntunut ollenkaan niin sivistymättömältä kuin heittäytyessään
alkoholin tylsyttämänä rennoksi ja ylimieliseksi. Ainoan sisarensa
hän kertoi joutuneen erään naissukulaisen hoitoon, joka oli
suojatilleen toimittanut enemmänkin opetusta kuin Massachusettsin
valtion alkeiskouluissa tarjottiin. Tuon sukulaisen kuolema ja
Gershomin naimisiinmeno toimittivat sisaren jälleen hänen luokseen,
tämän ollessa vielä aivan nuori.

Siitä ajasta alkoi perheen kiertäjäelämä. Ennen kuin Uuden
Englannin valtioihin perustettiin tehtaita, luovutti se alue
järjestelmällisesti väenlisäyksensä läntisiin ja eteläisiin
valtioihin. Länteen siirtyi myöskin Gershom ja oppi matkoillaan
turvautumaan alkoholin petolliseen virkistykseen. Onneksi ei
rouva Waringilla ollut lapsia, mikä seikka lievensi nais-parkain
kovia kokemuksia. Synnyinseudulta lähdettäessä oli Gershomilla
toistatuhatta dollaria rahaa, omina ja sisarensa yhteisinä varoina,
mutta hänen tullessaan Detroitiin ei ollut jäljellä sataakaan.
Matkalla oli kuitenkin kulunut useita vuosia. Waring liittyi
siellä sotakapakoitsijaan, joka oli lähdössä Michilimackinaciin
erään sotaväenosaston mukana, ja siten oli hän lopulta johtunut
vaihtelevissa yrityksissään pyrkimään viimeksimainitusta paikasta
omalla kanootilla Michigan-järven päähän, missä Chicagon nykyisellä
paikalla oli Fort Dearbornin varustus.

Tätä matkaansa varten ei Waringilla ollut mitään aivan määrättyä
suunnitelmaa. Hänen tapansa olivat herättäneet pahastusta
Michilimackinacissa, ja oma levottomuuskin pakotti häntä
tunkeutumaan yhä syvemmälle salomaihin. Kaikilla retkillä seurasivat
lämminsydämiset naiset hänen vaiheitaan, toinen syystä että oli
häneen kiintynyt vaimona, toinen sisarrakkauden sitomana. Kanootin
saapuessa Kalamazoon suulle ajoi navakka tuuli sen jokeen. Gershom
keksi valmiiksi rakennetun hirsituvan tyhjilleen jätettynä, poikkesi
maihin ja oli jo metsästellyt ympäristöllään kaksi viikkoa, kun kuuli
puhuttavan mehiläispyytäjästä ja pistäysi tämän luo vieraisille.

Sellaisen yleiskuvan muodosti itselleen mehiläispyytäjä hänen
puheistaan, täydennellessään niitä omilla päätelmillään.
Hän huomautti vakavasti, että heidän täytyi piammiten sopia
toimenpiteistä omaksi turvallisuudekseen, joten Gershominkin oli
mietittävä uutta suunnitelmaa elämälleen.

"Pahat ovat ajat", huudahti tämä, kun hänen kumppaninsa oli
selitellyt, mihin kiusoihin he saattoivat joutua ennen kuin pääsivät
maan asuttuihin osiin, "pahat kerrassaan! Kyllä ymmärrän kaikki mitä
tahtoisit sanoa, Bourdon, ja kummastelen itsekin, että ennakolta
ajattelematta toimitin väkeni tällaiseen asemaan. Mutta erehdyksiä
sattuu sentään parhaillekin ihmisille, ja minun kai piti tehdä tämä
tyhmyys."

"Minun ammattini puhuu puolestaan", virkkoi mehiläispyytäjä;
"jokainen oivaltaa, että mehiläisten hakijan on mentävä sinne, missä
niitä on. Mutta minun täytyy tunnustaa, Gershom, etten oikein tajua
sinun yritystäsi. Sanot, että sinulla on kaksi täyttä tynnyrillistä
whiskyä --"

"_Oli_, Bourdon, huomaa se -- sillä toinen lienee valitettavasti
tullut jo puoliväliin kulutetuksi."

"No, oli ainakin ennen kuin aloit omaksi ostajaksesi. Mutta nyt
olet asettuneena Kalamazoon suuhun puolentoista whiskytynnyrin
omistajaksi, itse ainoana juojana. Minun järkeeni ei mahdu, mistä
siinä tulee liikevoittoa."

"Unohdat intiaanit. Tapasin Mackinawissa miehen, joka toi
kanootissaan vain _yhden_ tynnyrillisen ja sai sillä niin paljon
nahkoja, että arveli voivansa perustaa Detroitiin sekatavarakaupan,
muutettuaan ne rahaksi. Mutta minä olin sotamiesten jäljillä ja aioin
käydä whiskykauppaa Fort Dearbornissa. Sotamiehille ja intiaaneille
saattaa myydä kannuttain päivässä, ja hyvästä hinnasta."

"Se on huonoa kauppaa parhaimmillaankin, Waring, ja nyt ollessasi
maistamattomana neuvoisin sinua pysymäänkin erilläsi koko juomasta."

"Kenties teen sen, jahka nuo kaksi tynnyrillistä ovat lopussa.
Olen sitä jo useasti ajatellut, ja yhtämittaa ovat Dolly ja Kukka
minua siihen kehottaneet; mutta vanhoista tavoista on vaikea luopua
yhtäkkiä. Kunhan vain saisin supistetuksi määräni kortteliin päivässä
vuodenkin ajaksi, niin luulisin vähitellen voivani tehdä täyden
käännöksen. Tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, Bourdon, että kohtuus on
ihmiselle kaikessa paras."

Kumppanin puolustelut saivat Le Bourdonin mietiskelemään
Whisky-Keskuksen tilaa enemmän kuin hän olisi muutoin saattanut
välittää siitä. Vaikka hän ei olisi katsonutkaan asiakseen huolia
miehen omasta menestyksestä ja hänen perheensä onnellisuudesta,
oli hänen nykyisissä olosuhteissa ainakin ajateltava yhteisen
turvallisuuden vaatimuksia. Boden oli päättäväinen ja lujaluontoinen
mies, ja hän oli selväjärkinen syihin ja seurauksiin nähden.
Yksinäinen elämä oli kasvattanut hänessä harkintakykyä ja
itsenäisyyttä, joka sai hänet ratkaisemaan varovasti, mutta sitte
toimimaan ripeästi. Heidän laskeutuessaan alas virtaa pohti
hän senvuoksi Gershom Waringin koko asemaa ja mahdollisuuksia
tasapuolisesti ja tarkoin, kunnes vakautui siitä, mitä oli tehtävä ja
miten.

Kanootti ehti virran suulle vasta kolmannen vuorokauden ehtoopäivänä.
Välimatkakin oli melkoinen, mutta viivytystä tuottivat myös virtaan
ajautuneet esteet. Heidän lähestyessään paikkaa, jonne Gershom oli
jättänyt vaimonsa ja sisarensa, huomasi Le Bourdon kumppaninsa käyvän
yhä levottomammaksi näiden kohtalosta. Hänen ilmeinen huolestuksensa
siitä, että kotiväen asiat eivät kenties olleetkaan toivotulla
kannalla, osotti hänellä olevan ainakin jonkun verran sydäntä, niin
ajattelemattomasta kuin hän olikin jättänyt heidät turvattomiksi.

"Pelkäänpä, että ihminen ei tule kaikkea niin miettineeksi kuin
hänen pitäisi, kun hänellä on nestettä nupissaan", virkkoi hän juuri
kun kanootti kääntyi viimeisen niemen nenitse; "muutoin en olisi
_voinut_ jättää heitä noin yksinäiseen paikkaan. Luojan kiitos,
maja on toki jäljellä -- ja sieltä nousee savua, jolleivät silmäni
petä! Se sentään viihdyttää!" ja harhaileva puoliso ja veli huokasi
huojentuneesta "Jos siellä on tulta, niin siellä täytyy olla sen
sytyttäjät, ja tähän vuodenaikaan merkitsee tuli myös, että siellä on
jotakin syötävää. Olen pahoillani, Bourdon, etten ollenkaan muista,
jätinkö kotiin edes ruokaa --"

Gershom vaikeni äkkiä ja pudotti melansa kuin herpaantuneena.
Tähystäessään ympärilleen, nähdäkseen mikä odottamaton tapaus oli
siten vaikuttanut miehen tunteisiin, huomasi Le Bourdon naishenkilön
seisomassa rantatöyräällä, jolta avautui melkoisen laaja näköala
virralle -- epäilemättä tarkasteli tämä kanootin tuloa.

"Tuolla hän on", virkkoi nyt Waring säveästi; "ja tuolla on Dolly
varmaankin viettänyt puolet aikaansa poissaollessani, odottaen
näkyviinsä ensimäistä vilahdusta minusta mokomasta kotiin palaamassa.
Sellainen on nainen, Bourdon, ja taivas minulle suokoon anteeksi, jos
olen unohtanut heidän luonnonlaatunsa silloin kun minun olisi pitänyt
se muistaa."

"Tuo on kaunis näky, Gershom, ja se melkein saa minut ystäväksesi!"
kiitti mehiläispyytäjä. "Miehellä, johon säälliset naiset ovat niin
kiintyneitä, täytyy olla hyviä piirteitä. Vaimosi itkee, varmaankin
niin iloissaan kotiutumisestasi."

"Se on Dollyn tapaista", sanoi Gershom tukahtuneesti,
ponnistellessaan mielenliikutuksensa salaamiseksi. "Laskehan kanootti
kummun juurelle, poiketakseni siinä maihin. Minun on mentävä
virkkamaan pari sanaa Dolly-paralle; melo sinä sitten edelleen ja
ilmota Kukalle, että minä olen lähettyvillä."

Mehiläispyytäjä totteli ääneti, luoden uteliaita silmäyksiä
kunnaalle, nähdäkseen millainen nainen Whisky-Keskuksella saattoikaan
olla vaimona. Hänen kummastuksekseen ei Dorothy Waring ollut
ainoastaan siististi, vaan sievästikin puettu, ikäänkuin olisi
hän tahtonut pitää erityistä huolta ulkoasustaan, toivottaakseen
kuljeksivaa miestänsä tervetulleeksi kotiin. Tämän verran ennätti Le
Bourdon havaita kumppaninsa astuessa rannalle, sillä hienotunteisuus
esti häntä lähemmin silmäilemästä odottavaa. Kotvasen kuluttua ehti
erämies itse perille, meloen kanootin rantaan juuri sen lehdon
alapuolelle, missä tupa sijaitsi. Kenties johtui hänen pitkällisestä
erakkoelämästään, että se olento, jonka hän nyt kohtasi, näytti
hänestä pikemmin kuuluvan toiseen maailmaan kuin siihen, missä hän
tavanmukaisesi asusti.

Hipiältänsä, hiuksiensa väriltä ja kasvojensa reunapiirteiltä
muistutti Margery Waring paljonkin veljeänsä, mutta runsaasta
taivasalla oleskelusta huolimatta oli hänen ihonsa kuulaan
valkoinen, jollaista saattoi odottaa näkevänsä suurkaupungin
suojamassa, vaan tuskin salomailla, kun taasen huulten, poskien
sekä lievemmin leuan ja korvalehtien ruso vivahteli hohteina, joita
olisi tottunutkin siveltimen pitäjä kenties saanut kauvan turhaan
tavotella. Hänen kasvojansa elävöitti sama selväpiirteisyys kuin
veljenkin, mutta sukupuolen ja iän suoman säveyden lisäksi ei
niiden tenhoavaa säännöllisyyttä ollut haittaamassa mikään
ruumiin- tai luonteenheikkouden leima. Silmät olivat siniset ja kutrit
niin läheisesti kullankarvaiset kuin ihmishiukset voivatkin olla.
Toiminta, vaihteleva elämä ja alituinen oleskelu ulkosalla eivät
olleet antaneet tälle harvinaisen viehkeälle tytölle ainoastaan
terveyttä, vaan myöskin sen ilmaukset. Kuitenkaan hän ei ollut
missään suhteessa karkea tai näyttänyt uurastajalta; kädet vain
ehkä hiukan ilmaisivat, että hän ei säästellyt itseään, kun kykeni
tuottamaan hyötyä. Margaret Waringissa ilmeni se miellyttävä
hentouden ja ruumiillisen tarmokkuuden yhtymä, jota hänen luokkaansa
kuuluvassa amerikalaisessa tytössä kenties tavataan useammin kuin
juuri minkään muun kansallisuuden nuoressa naisessa.

Vieraan lähestyessä ilmaisivat tämän viehättävän olennon kasvot sekä
ihmetystä että tyytyväisyyttä; oli kummastuttavaa, että Gershom oli
kohdannut kumppanin tällaisella saloseudulla, ja hauskaa, että tulija
ei nähtävästi ollut tavallinen viinanhakija.

"Sinä olet Kukka", virkkoi mehiläispyytäjä, tarttuen puolittain
vastahakoisen tytön käteen niin kunnioittavasti ja ystävällisesti,
että tämä ei voinut kieltäytyä, vaikka epäilikin, tokko oli aivan
sopivaa suoda tällainen vastaanotto ventovieraalle, "Kukka, josta
Gershom Waring puhuu niin usein ja hellästi?"

"Olet siis veljeni ystäviä", vastasi Margery hymyillen niin
herttaisesti, että Le Bourdon katseli häntä ihastuksissaan "Kylläpä
olemme iloissamme hänen paluustaan! Viisi kamalaa yötä olemme
käly ja minä viettäneet yksinämme, ja jokaista pensasta olemme
peljänneet intiaaniksi siitä saakka kun Gershom läksi tapaamaan
mehiläispyytäjää, jonka kuulimme asustavan tammistoahoilla. Sinäkö
oletkin se mies?"

"Sama juuri. No, se vaara on kestetty -- mutta lähellänne on vielä
vihollinen, joka on voitettava: täällä kuuluu olevan whiskyä
tynnyreissä, ja jos näytät minulle säilytyspaikan, niin poistan
senkin vaaran ennen kuin sen aineen suosija ehtii hätään."

Kauniin neitosen kasvoja kirkasti ymmärtävä välähdys. Ensin hän
karahti miltei tulipunaiseksi; sitte vaalenivat hänen kasvonsa
kalmankalpeiksi. Puristaen huulensa yhteen hän seisoi epäröivänä,
milloin tuijottaen suopean näköiseen muukalaiseen, milloin vakaasti
tähystäen veljeensä ja kälyynsä päin, jotka vielä etäällä ollen
verkalleen lähestyivät majaa.

"Uskallatko?" kysyi Margery viimein, veljeensä viitaten.

"Kyllä uskallan. Hän on nyt ihan selvänä, joten häneen tehoo järki.
Meidän kaikkien vuoksi käyttäkäämme tätä etua."

"Molemmat tynnyrit ovat vajan alla, majan takana."

Tämän sanottuaan tyttö peitti kasvonsa käsillään ja vaipui tuolille
ikäänkuin peljäten todistajaksi joutumista siinä kohtauksessa, joka
oli tulossa. Le Bourdon ei siekaillut hetkeäkään, vaan astui ulos
majan takaovesta. Siinä oli tynnyrit ja niiden vieressä kirves. Hänen
ensimäisenä ajatuksenaan oli rusentaa astiat paikoillaan, mutta
samassa muisti hän, että lemu olisi noin lähellä majaa vastenmielinen
kaikille ja saattaisi ärsyttää nesteen omistajaa.

Onneksi sijaitsi Whisky-Keskuksen koti jyrkän vierun kaltaalla,
jonka pohjalla lirisi vuolas puro. Tarttuen lähimpään tynnyriin
vieritti Le Bourdon sen vaivattomasti rinteen reunalle ja survaisi
sen voimakkaalla potkaisulla menemään. Se oli tuo puolilleen jäänyt
astia, ja sisältö loiskahteli pitkin mäkeä, kun se kieri vinhasti
alas, kunnes puolitiessä eteen osunut kivennyppylä kolhaisi vanteet
hajalle. Kimmet tipahtivat jyrkänteeltä veteen ja katosivat sen
mukana.

Hiljainen ilahduksen huudahdus sai mehiläispyytäjän katsomaan
taaksensa, jolloin hän näki Margeryn tarkkaavan puuhaa
jännittyneesti. Tytön hymyssä ilmeni sentään säikkyäkin, ja hän
pikemmin kuiskasi kuin lausui ääneensä: "Toinen -- toinen -- _se_ on
täysinäinen -- ole nopea, ei ole hetkeäkään hukattavana."

Hävittäjä kävi käsiksi toiseen tynnyriin ja alkoi kierittää sitä
louhikkorinteen partaalle. Se ei ollut niin huokeasti pideltävä kuin
edellinen, mutta hänellä riitti voimia, ja pian poukkoili sekin alas
mäen kuvetta, tölmäten samaan kiveen kuin edeltäjänsäkin ja siitä
syöksyen pirstaleina jyrkänteen yli puroon.

"Siitä urakasta on hyvin suoriuduttu!" huudahti Le Bourdon. "Yksikään
ihminen ei koskaan sekoa eläimeksi _tuon_ nesteen tautta."

"Jumalan kiitos!" huoahti Margery. "Hän on kovin toisenlainen,
vieras, kun ei ole johonkuhun aikaan maistellut väkeviä. Ihan sinut
on Kaitselmus lähettänyt tekemään meille tämän palveluksen!"

"Sen voin uskoa, sillä niin on meidän kaikkien laita. Mutta sinä et
saa sanoa minua vieraaksi, hyvä Margery; ystävyksiähän olemme nyt,
kun meillä on tämä salaisuus keskenämme."

Tyttö myhäili ja punehtui; sitte hänen näytti tekevän mieli kysyä
jotakin. Sillävälin olivat he poistuneet vajasta ja istuutuneet
odottamaan Gershomia ja tämän vaimoa. Kotvan kuluttua nämä jo
saapuivatkin, vaimon kasvot loistaen tyytyväisyydestä, jota hän ei
yrittänytkään salata. Dolly ei ollut yhtä kaunis kuin natonsa, mutta
sorea nainen oli hänkin, vaikka surun raskautusta tuntenut. Hän
oli vielä nuori ja olisi saattanut esiintyä kukkeimmillaan, jollei
Gershomin rappeutumisen murhe olisi häneen lyönyt leimaansa. Naisen
sydäntä elvyttävä ilo nyt kuitenkin kirkasti hänen katsantoansa,
ja hän toivotti Le Bourdonin mitä sydämellisimmin tervetulleeksi,
ikäänkuin oivaltaen hänen vaikuttaneen hyvää Waringiin.
Kuukausimääriin ei hän ollut nähnyt miestänsä ihan omana itsenään,
ennen kuin nyt tänä iltana.

"Olen kertonut Dollylle kaikki seikkailumme, Bourdon", huudahti
Gershom, "ja hän sanoo kaiken olevan täällä päin rauhallista. Kolme
kanootillista intiaaneja kuuluu kyllä kulkeneen tästä ohi järvelle
juuri tänään ehtoopäivällä, mutta ne eivät nähneet savua, sillä tuli
oli sammuksissa, niin että niiden on täytynyt arvella majaa autioksi,
jos siitä mitään tiesivätkään."

"Jälkimäinen on todennäköisempää", huomautti Margery, "sillä minä
tähystelin niitä tarkoin rannan pyökkimetsiköstä, eikä tänne päin
ollenkaan viitottu tai katseltu, niinkuin olisi tapahtunut, jos
joukossa olisi joku kyennyt näyttämään toisille metsämökin. Taloja
ei täällä päin maata ole niin tiheässä, että matkamiehet niitä
sivuuttaisivat katsomaan kääntymättä. Intiaanilla on uteliaisuutta
kuten valkoihoisellakin, vaikka hän niin usein osaa salata sen."

"Etkö sanonut, Kukka, että yksi kanootti oli paljon jäljessä muista
ja että siinä kanootissa muuan soturi tosiaan vilkaisi ylös lehtoomme
päin, ikäänkuin vaanien majaa?" kysyi Dolly.

"Se tosiaan on mahdollista tai sitte sai pelkoni näyttämään siltä.
Molemmat edellä menneet kanootit olivat täynnä väkeä, kahdeksan
miestä kumpaisessakin; viimeisessä oli ainoastaan neljä soturia. Ne
olivat penikulman verran erillään, ja takimainen kanootti näytti
yrittävän tavottaa edelliset. En luullut muun kuin kiireen estäneen
viimeisen kanootin miehiä poikkeamasta maihin; mutta kenties se vain
oli turhanaikaista levottomuuttani."

Viehkeän tytön poskien tulistuessa kiihtymyksestä ja kasvojen
vilkastuessa eloisiksi näytti Margery ihmeellisen sievältä; niin
tenhoavaa naista ei mehiläispyytäjä mielestään ollut eläissään
nähnyt. Mutta hänen sanansa tehosivat erämieheen yhtä suuresti
kuin ulkomuotonsakin, sillä hän älysi heti, kuinka suuri merkitys
tuollaisella tapauksella oli heidän asemassaan. Tuuli oli nousemassa
järvellä, ja sen suunta oli kanooteille vastakkainen. Jos villit
katsoisivat tarpeelliseksi etsiä satamapaikkaa, niin he saattoivat
palata Kalamazoon suulle, ja se askel panisi vaaraan heidän kaikkien
hengen siinä tapauksessa, että nämä intiaanit olivat niitä, joiden
nyt piti epäillä olevan brittiläisten palkkaamia.

Asiasta oli siis pidettävä huolta, ja kun ilta teki tuloaan, ei ollut
aikaa hukattavana. Michiganin rannat ovat yleensä matalia, satamat
eivät ole lukuisia eivätkä kovinkaan helppopääsyisiä. Olisikin vaikea
tavata missään muussa osassa maailmaa niin laajaa rannikkoa, joka
tarjoaa purjehtijalle niin niukasti suojaa kuin tämän järven tienoot.
Virtoja on kyllä melko lailla, mutta tavallisesti vaikeuttaa niihin
pääsyä matalikko. Kalamazoohon pääsi kanooteilla, vaikka se ei suonut
kunnollista suojaa millekään isommalle alukselle. Mitään muuta turvaa
ei villeille ollut tarjona monen penikulman alalla etelämpänä,
joten oli hyvinkin luultavaa, että he pyörtäisivät takaisin, jos
tuuli yltyisi, niinkuin kaikki merkit tuntuivat osottavan. Naisten
kertomuksen mukaan olivat he ulonneet järvelle vasta kaksi tuntia
takaperin, ja siitä asti oli tuulahtelu vähitellen voimistunut.
Viimeisessä kanootissa olleen soturin huomio olikin kyllä saattanut
kohdistua juuri sään oireisiin, ja hänen kiirehtimisensä tovereitaan
tapaamaan oli kenties johtunut halusta saada heidät etsimään suojaa.

Kaikki tämä johtui yhtähaavaa mehiläispyytäjän mieleen, ja siitä
keskusteltiin seurueessa vapaasti, kenenkään kykenemättä pidättymään
vakavista arveluista. Lähistöllä oli muuan verrattain ylävä paikka,
josta avautui joltisenkin laaja näköala järven rantamalle. Sinne nyt
kiirehti Margery tähystämään kanootteja. Boden saattoi häntä, ja
yhdessä he sitten astelivat vieretysten, vastaheränneen keskinäisen
luottamuksen vahvistuessa heidän povessaan.

"Kas, tuossahan on kanoottini selkeästi kaikkien nähtävissä, jotka
saapuvat virralle", huudahti erämies kesken muun puhelun; "se on
kätkettävä, olipa intiaaneja liikkeellä tai ei".

"Tästä on enää vain askel paikkaan, mistä voimme tähystellä. Juuri
tuossa, takkiaistammen juurella. Tuntikausia olen siinä istuskellut
ompeluksineni, Gershomin viipyessä salollasi."

"Ja Dolly -- missä oli hän sinun oleskellessasi täällä?"

"Dolly-parka! Luulen hänen viettäneen kerrassaan puolet aikaansa
pyökkipuun luona, missä ensin näit hänet, odottamassa veljeni
kotiutumista. Julmaa on joutua kokemaan puolison harhaannuksia!"

"Sellaista ei toivoakseni satu sinun osallesi, sievä Margery, eikä
luullakseni voikaan sattua."

Margery ei vastannut, mutta vaikka nuori mies virkkoi tämän
huomautuksensa hyvin hiljaa, oli se nähtävästi tullut kuulluksi,
sillä herttainen tyttö loi katseensa maahan ja punehtui. Onneksi
saapuivat he samassa puun luo, jolloin puhelu luonnollisesti
kääntyi asiaan, joka oli heidät sinne toimittanut. Kolme kanoottia
oli näkyvissä, lähellä maata, mutta niin etäällä katsojista, että
mehiläispyytäjä vasta pikku kaukoputkensa avulla kykeni havaitsemaan
intiaanien melovan myötätuuleen ja suuntaavan kulkunsa virran suulle.
Tämä oli varsin arveluttava seikka, ja Kukan kiitäessä ilmottamaan
sitä veljelleen ja kälylleen läksi Le Bourdon omaa kanoottiansa kohti
ja alkoi katsella sille piilopaikkaa.



4. LUKU.

Pelastettu vanki.


Oli otettava lukuun useita seikkoja kanoottien sijoittamisessa
-- sillä Gershomin kanootti oli niinikään kätkettävä. Melkein
kaikissa Michiganin matalissa vesissä kasvaa korkeata villiriissiksi
nimitettyä heinää, ja niinpä tässäkin jokivarressa. Meloen omaa
kanoottiansa ja hinaten toista tunkeutui mehiläispyytäjä tällaiseen
tiheikköön, valiten jonkun luonnonoikun muodostaman kanavan, joka
polvitteli heinikossa sellaiseen tapaan, että se piankin peitti
näkyvistä kaiken keskemmällä olevan. Tällaisia tavattoman mutkaisia
kanavia oli useita, ja heti kun erämies oli toimittanut kanootit
kiinteään rantaan ja kytkenyt ne, nousi hän likeiseen puuhun ja tutki
noiden soukkien solien kaarroksia, kunnes hänellä oli ylimalkainen
käsitys niiden suunnista ja laadusta. Tämän varokeinon jälkeen hän
riensi takaisin majaan.

"No, Gershom, oletko päättänyt menettelytavasta?" olivat hänen
ensimäiset sanansa.

"Emme ole vielä selvillä", vastasi toinen. "Sisko pyytelee meitä
muuttamaan syrjemmälle, koska intiaanien täytyy kohtsiltään olla
täällä; mutta vaimoni tuntuu ajattelevan, että hän on varmassa
turvassa, kun kerran minä olen taas kotona."

"Silloin on vaimo väärässä ja sisar oikeassa. Jos noudatat neuvoani,
niin kätket kaiken irtaimesi metsään ja poistut majasta niin
väleen kuin mahdollista. Intiaanit ehdottomasti havaitsevat tämän
asumuksen ja varmastikin tuhoavat kaikki mitä eivät voi mukanaan
viedä. Sitäpaitsi ohjaa pieninkin valkoihoiselle kuuluva esine
heidät jäljillemme, nyt kun päänahat alkavat olla hyvässä hinnassa
Montrealissa. Puolessa tunnissa voidaan täältä kantaa kaikki
tiheikköön, joka on onneksi likellä, ja huolellisesti sammuttamalla
tulen ja käyttämällä asianmukaista varovaisuutta saatamme antaa
paikalle niin hyljätyn näön, että villit eivät epäile mitään."

"Jos ne pistäytyvät virtaan, Bourdon, niin ne eivät leiriydy
ulkosalle wigwamin ollessa niin lähellä, ja jos ne tulevat tänne,
niin mikä estää niitä näkemästä jalanjälkiä, joita me jätämme
taaksemme?"

"Yö, ainoastaan yö. Ennen aamua ovat heidän omat jälkensä niin
runsaita, että meidän olomme haipuu. Onneksi käytämme me kaikki
mokkasineja; siitä on nyt suurta etua. Mutta jokainen hetki on
kallis, ja meidän tulisi hyöriä. Ottakoot naiset vuoteet ja
makuuvaatteet, sinun ja minun siepatessamme tämän kirstun. Ylös se
nousee, ja tässä menee!"

Gershom oli siinä määrin joutunut kumppaninsa vaikutettavaksi, että
hän mukautui, vaikka hänen mielessään liikkui monia vastaväitteitä,
joita hän huomautteli tästä toimintatavasta heidän puuhatessaan
muuttoa. Whisky-Keskuksen tavarat olivat kolmen viime vuoden kuluessa
vähitellen vähentyneet sekä määrältään että arvoltaan, joten hänellä
ei nyt ollut paljoakaan irtainta. Seurueelta meni vain parikymmentä
minuuttia tuvan tyhjentämiseen kaikista esineistä, joista intiaani
olisi saattanut johtua aavistelemaan valkoihoisen läsnäoloa. Tavarat
kannettiin riittävän matkan päähän, ollakseen turvassa muulta paitsi
vasituiselta etsinnältä, ja mahdollisimman huolellisesti varottiin
tallaamasta tolaa, joka olisi voinut johtaa villit väliaikaiseen
aittaan. Tämä oli pelkkä sankka viidakko, johon johti kapea aukko
suojaisimmalta puolelta.

Hommasta suoriuduttuaan läksivät kaikki neljä tähystämään, miten
pitkälle kanootit olivat päässeet. Ne olivat enää vajaan penikulman
päässä, ajautuen navakan tuulen ja myötälaineitten mukana sekä
niin monen melan lykkiminä kuin niissä oli elollisia olentoja.
Kymmenessä minuutissa saattoi olettaa tulijain ehtivän matalikolle
ja siitä viidessä minuutissa itse virtaan. Tuli nyt kysymykseksi,
missä seurueen piti piileksiä villien vierailun aikana. Dolly,
kuten kenties oli emännälle luonnollistakin, halusi jäädä maallisen
omaisuutensa ääreen, ja sievä Margery tunsi voimakasta naisellista
taipumusta tekemään samaten. Mutta miehistä ei kumpainenkaan
hyväksynyt sitä aietta. Se oli liikanaista vaarantamista yhteen
kohti, ja voitolle pääsi esitys, jonka mehiläispyytäjä nopeasti keksi.

Olihan Le Bourdon vienyt kanootit vesiheinikköön ja sijottanut ne
niin turvallisesti suojatuiksi kuin suinkin saattoi. Nämä kanootit
tarjosivat monessakin suhteessa paremman tilapäisen lymypaikan
kaikissa oloissa kuin mikään rannalta löytyvä kätkö. Ne olivat
kuivillaan, ja levittämällä taljoja, joita Bodenilla oli useita,
oli tehtävissä mukavat vuoteet naisille, samalla kun heitä oli
helppo varjella yökylmältä ja kasteelta laiteitten yli heitetyllä
karvapeitolla. Toisekseen oli kummassakin kanootissa monia
tarvikkeita, jotka luultavasti joutuisivat tähdellisiksi; varsinkin
oli mehiläispyytäjän venheestä saatavissa yltäkyllin ruokavaroja ja
muuta, mitä heidän asemassaan kaipasi. Mutta Le Bourdonin mielestä
oli kanoottien suurimpana etuna kuitenkin se, että niillä oli helppo
paeta. Hän rohkeni tuskin toivoa intiaanien terävänäköisyyden siinä
määrin pettävän, että heidän hyörinästään jääneet monet jalanjäljet
välttäisivät huomiota, joten hän arveli päivän valjetessa saattavan
käydä pakolliseksi pyrkiä turvaan salavihkaa poistumalla paikalta.
Tämän hän uskoi käyvän laatuun riissin suojassa, jos kyllin
huolellisesti kartettiin osumasta näkyviin. Nämä syyt selitti Le
Bourdon nyt kiireesti kumppaneilleen, ja kanoottien luo seurue riensi
niin joutuin kuin jaksoivat kävellä.

Mehiläispyytäjä oli osottanut hyvää harkintaa villiriissin
valitsemisessa suojapaikaksi. Siihen vuodenaikaan se oli kyllin
rehevää peittääkseen täydellisesti näkyvistä kaikki, mikä ei ollut
miestä korkeampaa tai millekään läheiselle ylänteelle paljastuvaa.
Virran suulla oli maa enimmäkseen laakeata, ja harvat poikkeukset oli
otettu lukuun kanoottien sijottamisessa heinikkoon. Mutta juuri kun
Gershom oli astumaisillaan omaan kanoottiinsa, järjestääkseen sitä
vaimonsa vastaanotoksi, vetäysi hän takaisin ja huudahti kuin mitä
tärkeimmän ajatuksen äkkiä valtaamana:

"Hyväinen aika! Minä olen ihan unohtanut ne tynnyrit! Ne joutuvat
villien käsiin, ja kamalan metelin ne siitä nostavat! Anna minun
mennä, Dolly -- minun pitää paikalla pitää huolta tynnyreistä."

Vaimon hiljaisesti pidättäessä innokasta miestänsä kysyi
mehiläispyytäjä levollisesti, mistä tynnyreistä oli puhe.

"Whiskytynnyreistä", oli vastaus. "Niitä on kaksi vajassa majan
takana, ja nestettä on niissä riittämään asti riivaamaan kokonaisen
heimon pyörälle päästänsä. Kumma, kuinka minulta whisky unehtui!"

"Se on suuren parannuksen merkki, Waring-veikkonen, eikä aiheuta
mitään hankalia seurauksia", huomautti Le Bourdon rauhallisesti.
"Minä oivalsin vaaran ja vieritin astiat alas mäkeä sirpaleiksi
jokeen, joka on jo aikaa kuljettanut nesteen grogina järveen."

Waring näytti ällistyneeltä, mutta hän ei ollenkaan osannut aavistaa
asian todellista laitaa. Väkijuoman toivoton hukkaantuminen oli kyllä
ikävää, mutta sekin oli parempi kuin tietää villien saavan siitä
ilmaisen saaliin. Häviötänsä surkeillen ryhtyi hän kuitenkin muiden
mukana muutamiin lisävarustuksiin, joita Le Bourdon piti kaiken
varalle suotavina, jollei välttämättöminä.

Mehiläispyytäjän mieleen oli johtunut oman lastinsa jakaminen
molempiin kanootteihin, ja siinä työssä nyt koko seurue puuhasi.
Siten tahtoi hän keventää omaa kanoottiansa paon varalta ja tavaransa
kahteen erään jakamalla suoda kaikille parhaan mahdollisuuden
olojensa huojentamiseen. Niin pian kuin tästä järjestelystä oli
päästy, juoksi Le Bourdon puun luo, joka tuntui siihen soveliaalta,
ja sen oksille kohoten ehti hän piankin kyllin korkealle, nähdäkseen
matalikon ja jokisuun. Päivän hiipuvassa valossa erotti hän selvästi
neljä kanoottia tulossa ylös virtaa eli yhtä enemmän kuin Margery oli
ilmottanut nähneensä kulkevan ohitse.

Tunnin verran heijasti maan päälle kirkas kuu auringon valoa
tämän taivaankappaleen painuttua näköpiirin alle. Sen avulla
mehiläispyytäjä yhä puussaan pysyen sai tarkatuksi intiaanikanoottien
liikkeitä, vaikka henkilöiden hahmot pian kävivät niin epäselviksi,
että saattoi vain havaita lukumäärän. Kolmessa kanootissa laski
hän olevan viisi kussakin ja neljännessä kuusi. Yksikolmatta oli
liian suuri ylivoima vastarinnan ajattelemiseksi siinä tapauksessa,
että tulijat olivat vihamielisiä; pakolaisten oli siis toimittava
varovaisesti ja valppaasti.

Intiaanit astuivat maihin juuri majan alapuolella, tarkalleen samassa
paikassa, missä Whisky-Keskuksella oli tapana pitää kanoottiaan,
kunnes Bourdon oli sen siitä vastikään siirtänyt pois. Villit olivat
nähtävästi valinneet sen maallenousuunsa siitä syystä, että ranta oli
siinä vapaata vesiheiniköstä ja että läheinen ylänne näytti sopivalta
tähystys- ja leiripaikalta. Useita heistä pistäysi ylemmäksi
ikäänkuin mukavaa nuotiosijaa hakien, ja muuan keksi pian majan.
Soturi julisti menestyksensä huikkauksella, ja tuossa tuokiossa
keräysi tupaan ja sen lähistölle kymmenkunta punanahkaista. Viisaasti
olivat siis pakolaiset menetelleet.

Kukka seisoi puun juurella, ja mehiläispyytäjä kertoili hänelle
huomioitaan; tyttö vuorostaan teki niistä selvää veljelleen ja
kälylleen, jotka olivat ihan lähellä kanootissaan.

"Tuntuvatko ne aavistelevan asukkaiden läheisyyttä?" kysyi Margery
kuultuaan mehiläispyytäjältä, millä tavoin villit olivat ottaneet
haltuunsa hänen äskeisen asuntonsa.

"Ei voi sanoa. Villit ovat aina epäluuloisia ja varovaisia
sotapolulla, ja nämä näyttävät nuuskivan ympäristöä kuin koirat
ollessaan jälkiä vainuamassa. Ne keräävät nyt kalikoita nuotiokseen,
ja se on parempi kuin majan polttaminen."

"Sitä ne varmaankaan eivät tee niin kauvan kuin tarvitsevat suojaa.
Sano minulle, Bourdon, lähestyykö kukaan heistä viidakkoa, johon
kätkimme tavaramme."

"Ei vielä -- vaikka nyt näkyy niiden joukossa äkillistä liikettä ja
kuuluu ulvahduksia!"

"Suokoon taivas, että ne eivät ole keksineet mitään unohtamaamme.
Hukkaantuneen vesikauhankin tai pikarin näkeminen osuttaisi nuo
verikoirat polullemme niin varmasti kuin me olemme valkoihoisia ja he
villejä!"

"Niin totta kuin elän, ne haistavat whiskyn! Rynnätään vajaa kohti ja
hälistään siellä ja ympärillä -- niin, varmasti ne ovat vainunneet
whiskyn. Sitä on läikkynyt mäkeen, ja niillä on liian tarkka nenä
jättämään niin ihanaa tuoksua silleen. No, haistelkoot minkä mielivät
-- intiaanikaan ei päihdy nenänsä kautta."

"Mutta eikö se haju ole meille mitä onnettomin, koska he eivät voi
luulla whiskyn kasvaneen itsellään metsässä niinkuin nurmi rehottaa
majan ympärillä?"

"Huomautuksesi osuu kyllä paikalleen; sitä ne eivät tosiaankaan voi
luulla, vaikka paikka onkin nimeltään Whisky-Keskus!"

"On kyllin kovaa tietää, että perhe on ansainnut sellaisen nimen,
tulematta siitä muistutetuksi henkilön taholta, joka sanoo itseänsä
ystäväksemme", virkkoi tyttö terävästi, oltuaan vaiti lähes minuutin;
mutta hänen äänensä sointu ilmaisi pikemmin surua kuin suuttumusta.

Tuossa tuokiossa seisoi mehiläispyytäjä sievän Margeryn sivulla,
solmien rauhaa innokkailla anteeksipyynnöillä ja vilpittömillä
kunnioituksen ja mielipahan vakuutuksilla. Loukkaantunut tyttö
tyyntyi pian, ja kotvan neuvoteltuansa keskenään he läksivät
kanoottiin ilmottamaan viime havainnosta.

"Whisky luullakseni lopultakin koituu pahimmaksi viholliseksemme",
sanoi mehiläispyytäjä lähemmäksi tullessaan. "Tynnyreistä näkyy
läikkyneen nestettä, josta nyt villien hajuaisti on saanut vihiä."

"Pitäkööt hyvänään", murisi Gershom. "Niiden takia olen menettänyt
koko varaston, ja rangaistuksekseen kaivatkoot sitä nyt pisaraakaan
saamatta. Olisin korjannut kelpo rahat, kun vain olisin saanut
molemmat tynnyrit Fort Dearborniin ennen varusväen poislähtöä."

"Tynnyrit olisi tosiaan ollut saatavissa sinne", vastasi Le Bourdon,
jota niin suuresti ärsytti miehen pahottelu tuhoaineesta, joka jo
oli ollut vähällä syöstä hänet perheineen suoranaiseen puutteeseen
ja häviöön, että hän hetkeksi unohti äskeisen kohtauksensa sievän
Margeryn kanssa; "mutta olisiko niissä ollut mitään sisältöä, se on
toinen asia. Puolillaan oli jo toinen niistä, jotka kieritin vierun
partaalle."

"Gershomia kiusaa niin kovasti vilutauti, jollei hän ota vahviketta
täällä saloseudulla", tokaisi hänen vaimonsa siihen puolustelevaan
tapaan, jolla nainen pyrkii peittelemään rakastamansa heikkouksia.
"Mitä whiskyyn tulee, niin en ole sen menosta ollenkaan pahoillani,
sillä huono keino rikastumiseen on myyskennellä sitä sotamiehille,
jotka tarvitsevat kaiken järkensä vireänä. Mutta Gershom kaipaa
lämmikettä, eikä jokaista hänen maistamaansa pisaraa saisi viskata
hänen silmilleen."

Le Bourdon tajusi jälleen erehdyksensä ja selvittäysi pulasta
parhaansa mukaan, itsekseen päättäen olla enää asettumatta kahden
tulen väliin millään uusilla kompastuksilla tässä arkaluontoisessa
asiassa. Hän huomasi nyt, että oli aivan toista laskea leikkiä
itse Whisky-Keskuksen kanssa hänen suuresta viastaan kuin virkkaa
etäisintäkään viittausta siihen niiden kuullen, jotka säälittelivät
puolison ja veljen alennusta. Hän siis vain terotti uusien ystäviensä
mieliin valppauden välttämättömyyttä nyt, kun intiaanit väkijuoman
vereksestä lemusta varmaankin päättelivät ihmisolentoja vastikään
olleen majassa.

"Minä palaan puuhun ja silmään taas niiden liikkeitä", lopetti Le
Bourdon. "Tähän mennessä täytyy niillä jo olla tuli sytytettynä,
ja tähystimelläni on saatavissa parempi käsitys niiden aikeista ja
tunteista."

Mehiläispyytäjä läksi vartiopaikalleen, ja häntä seurasi vitkastellen
Margery. Tyttöä pidätteli neitseellinen ujous, mutta huolestus ja
halu saada mahdollisimman pian tieto asiain käänteestä voittivat sen.

"Ne ovat virittäneet loimuavan takkavalkean, joka valaisee kirkkaasti
koko talon sisäpuolta", kertoi Le Bourdon, päästyään varovasti puun
latvuksen kätköön. "Punaisia paholaisia hyörii ovesta sisään ja ulos,
ja niillä näkyy olevan sekä kalaa että metsänriistaa kypsennettävänä.
Kas, yhä vain lisää kuivia risuja kasataan tuleen näyttämön
valaisemiseksi; siellä on kuin ilmi päivä. Totisesti, niilläpä on
vanki matkassaan!"

"Vankiko!" huudahti Margery naisellisen surkuttelevasta "Eihän toki
valkoihoinen?"

"Ei -- hän on punanahkainen niinkuin ne kaikki -- mutta, maltas kun
saan tähystimeni paremmin paikalleen -- niin, oikeassa olin ensi
näkemällä!"

"Mitä näet, Bourdon?"

"Muistanet, Kukka, että veljesi ja minä puhuimme kahdesta
intiaanista, jotka vierailivat luonani tammistoahoilla. Toinen oli
pottawattamie ja toinen chippewa. Edellisen tapasimme kuolleena ja
päänahkansa menettäneenä hänen erittyänsä meistä, ja jälkimäinen
on nyt tuolla majassa, sidottuna ja vankina. Hän on poikennut
järvelle, matkallaan Fort Dearborniin, ja kaikesta oveluudestaan ja
päättäväisyydestään huolimatta on hän joutunut vihollistensa käsiin.
Hyvä on hänelle, jos hänen kiinniottajansa eivät saa tietoonsa, miten
kävi soturin, joka surmattiin majani lähellä ja jätettiin puuta
vasten istumaan!"

"Luuletko noiden villien aikovan kostaa kumppaninsa kuoleman tälle
onnettomalle?"

"Tiedän hänen olevan detroitilaisen kenraalimme palveluksessa, kun
taasen pottawattamiet ovat englantilaisten palkkaamia. Jo tämä
tekisi heidät keskenään vihollisiksi ja on epäilemättä ollutkin
hänen kiinniottamisensa syynä; mutta minun on vaikea käsittää,
miten intiaanit täällä järvellä voisivat tietää, mitä on tapahtunut
viitisenkymmenen penikulman päässä tammistoahoilla."

"Kenties kanooteissa tulleet villit kuuluvat samaan joukkueeseen kuin
Hirvenjalaksi nimittämäsi soturi, ja ehkä heillä on ollut keinoja
kuullakseen hänen kuolemansa ja surmaajansa."

Mehiläispyytäjää kummastutti tytön nopea älykkyys. Se tapa, millä
tiedot kiitävät saloseutujen halki, oli usein ihmetyttänyt häntä,
ja tosiaankin oli mahdollista, että hänen edessään oleva joukkue
oli kuullut päällikkönsä kohtalon näin lyhyessäkin ajassa. Tätä
päätelmää vastusti kuitenkin se seikka, että kanootit olivat
tulleet pohjoisesta päin, ja tovin mietittyään huomautti Le Bourdon
kumppanilleen tästä.

"Onko varmaa, että näin juuri samojen kanoottien kulkevan ohi
ehtoopäivällä?" sanoi siihen Margery. "Niistä meni kaksi edellä, ja
kolmas tuli takanapäin, mutta nyt on tullut maihin neljä."

"Niinpä kyllä, saattaahan järvellä olla muitakin kanootteja kuin ne,
joiden näit sivuuttavan majan. Mutta olkoot villit keitä hyvänsä,
meidän on varovaisuuden vuoksi pysyteltävä niistä erossa, jos
voimme, varsinkin kun nyt huomaan niiden kohtelevan vihollisenaan
Kyyhkynsiipeä, jonka tiedän olevan amerikalaisten puolella."

"Mitä ne nyt hommaavat, Bourdon? Valmistautuvatko aterioimaan vai
kiduttavatko vankiansa?"

"Jälkimäiseen eivät ne nyt illalla ryhdy. Niissä ilmenee
levottomuutta, niinkuin vieläkin haistelisivat whiskyä; mutta toiset
ovat keittohommissa tulen ääressä. Antaisin kaiken hunajani, sievä
Margery, jos kykenisin pelastamaan Kyyhkynsiiven! Hän on hyvä mies
villiksi ja kaikesta sydämestään meidän puolellamme tässä uudessa
sodassa, jonka hän kertoo alkaneen meidän ja englantilaisten välillä!"

"Ethän toki panisi omaa henkeäsi alttiiksi villin tähden, joka tappaa
ja ottaa päänahkoja umpimähkään niinkuin se mies on tehnyt?"

"Siinä hän on vain seurannut rotunsa tapoja. Kaiketi me intiaanien
käsityskannan mukaan teemme yhtä moitittavia tekosia. Ja minä uskon,
Margery, että jos tuo mies näkisi minut pottawattamie-heimon käsissä
kuten minä nyt hänet, yrittäisi hän jotakin auttamisekseni."

"Mutta mitä voit sinä, yksinäinen mies, tehdä kahtakymmentä vastaan?"
kysyi Margery hieman moittivasti, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen
välittävän nuoren erämiehen turvallisuudesta enemmän kuin hänen teki
mieli osottaa avoimesti.

"Kukaan ei voi pystymisestänsä sanoa ennen kuin yrittää. Minua ei
miellytä se tapa, millä ne kohtelevat chippewaa, sillä ne näkyvät
olevan tuimalla tuulella. Hänelle ei anneta ruokaa eikä hänen sallita
olla isäntiensä seurassa; mies-parka on käsistä ja jaloista sidottuna
kytketty puuhun oven lähelle. Hänen ei edes anneta huojennuksekseen
istuutua."

Margeryn hellää sydäntä liikutti tämä kuvaus vangin kovasta asemasta.
Kallista aikaa hukkaamatta meni mehiläispyytäjä heti kanoottien
luo ja ilmotti aikeensa Waringille. Kuu oli nyt laskenut, ja yö
oli suotuisa Le Bourdonin suunnitelmalle. Ensi silmäyksellä olisi
saattanut näyttää viisaimmalta odottaa, kunnes villit olivat
joutuneet unen valtaan, mutta Boden järkeili toisin. Yleinen
äänettömyys syntyisi villien laskeutuessa levolle, ja silloin olisi
hänen paljoa työläämpi välttää liikkeittensä kuulumista kuin hetkenä,
jolloin illastettiin tai hyörittiin innokkaassa aterian ja yösijan
valmistelussa, vilkkaan puhelun ollessa kaiken aikaa käynnissä.
Huomio oli nyt kääntynyt pois tukevasti kiinnitetystä vangista;
väsyneiden ja nälkäisten matkalaisten mieli oli jännittyneesti
kohdistunut omiin askareihin, mutta mahdoton oli uskoa, että
pottawattamiet eivät yöksi järjestäisi vartiota.

Muutamin sanoin selitettyään suunnitelmansa ja pyydettyään Waringia
olemaan siinä apuna Le Bourdon lausui juhlalliset hyvästit seurueelle
ja läksi heti majaa kohti. Tupa sijaitsi matalalla ja hiukan
jyrkällä ylänteellä, jota kaikilta puolin ympäröitsi niin alava maa,
että tämä oli monin paikoin vesiperäistä ja suoksi muodostunutta.
Kummulla oli melkoisen runsaasti puita, ja rämeikössä kasvoi siellä
täällä lepikköjä ja pensastoja, mutta yleensä oli alue metsätöntä.
Kunnaan kaksi kuvetta oli jyrkkiä, se nimittäin, jolta Boden oli
kierittänyt tynnyrit jokeen, ja vastapäinen sivu, joka oli lähinnä
hänen äskeistä tähystyspuutansa. Majan ja tämän puun väliä oli vajaa
penikulma. Välitaival oli alavaa ja enimmäkseen rämettä, vaikka tämän
poikki pääsi erityistä tolaa myöten. Latu oli silmin nähtävissä
päivänvalolla, ja sitä pitkin olivat pakolaiset tulleet majasta
poistuessaan; onneksi saattoi sen yölläkin hämärästi erottaa seutuun
tutustunut erityisten puiden ja pensaiden avulla, jotka soveltuivat
tienviitoiksi. Ainoastaan tätä tolaa käyttäen sai vältetyksi
kolmen tai neljän penikulman kierroksen, mutta kun Le Bourdon oli
jo kulkenut siitä ja tarkkaillut sitä huolellisesti puustansa,
arveli hän kykenevänsä pysymään sillä pimeässäkin noiden merkkien
opastelemana.

Matkallaan majaa kohti oli mehiläispyytäjä ehtinyt rämeen reunalle
asti, kun hän hetkiseksi rihlapyssynsä sankkiruutia tarkastamaan
pysähtyessään luuli kuulevansa keveän askeleen takaapäin. Hän
käännähti nopeana kuin ajatus ja näki sievän Margeryn pujahtaneen
saattajaksensa. Kiireissäänkään ei hän hentonut eritä tytöstä
osottamatta, että hän piti arvossa harrastusta, jota neitonen tunsi
häntä kohtaan. Tarttuen siis hänen käteensä lausui mehiläispyytäjä
yksinkertaisen suoraluontoisesti, mutta ikäänkuin katsoen Margeryn
tulleen mukaansa enemmän veljensä ja kälynsä puolesta huolestuneena
kuin uuden tuttavansa tähden, vaikka hän sykähtelevässä sydämessään
toivoikin olevansa osallinen tytön myötätunnosta:

"Älä ole huolissasi Gershomin ja hänen vaimonsa tähden, sievä
Margery. En minä unohda, mitä olen jättänyt taakseni ja missä määrin
sinun ja muiden turvallisuus riippuu varovaisuudestani."

Margery oli hyvillään ja hämillään. Tällaiset viittaukset olivat
hänelle uutta, mutta luonto sai hänen sydämensä tajuamaan ne hyvin.

"Eikö vaara ole liian suuri, Bourdon?" kysyi hän. "Oletko varma
siitä, että pysyt tolalla suossa näin tavattoman pimeänä yönä?
Kenties niin pitkällinen tuijotus majan kirkkaaseen tuleen sokaisee
minua, mutta minusta todella näyttää siltä kuin en olisi koskaan
nähnyt mustempaa yötä!"

"Pimeys lisääntyy, sillä tähtivalo on mennyttä; mutta näen sentään
eteeni, ja niin kauvan ei ole suurtakaan pelkoa eksymisestä.
Mielelläni en pane sinua alttiiksi vaaraan, mutta --"

"Älä minusta välitä, Bourdon -- anna tehtäväkseni mitä hyvänsä, missä
luulet minusta voivan olla hyötyä!" huudahti tyttö innokkaasti.

"No niin, Margery, sinä voit tulla mukanani ison puun luo keskelle
rämettä, ja minä uskon sinulle toimen, joka saattaa pelastaa henkeni.
Perillä kerron aikeeni."

Margery seurasi kepein, maltittomin askelin, ja pian seisoivat he
vastamainitun puun juurella. Se oli vankka jalava, joka täydellisesti
varjosti melkoista kiinteän kamaran alaa. Sieltä avautui esteetön
ja jokseenkin likeinen näköala majalle, jota roihuava takkavalkea
sisäpuolelta yhä valaisi. Tovin seisoivat molemmat äänettöminä
tähystäen outoa näyttämöä, sitte Le Bourdon selitti kumppanilleen,
miten tämä kykeni auttamaan häntä.

Jalavan luona päättyi vaikein taival tuvalta päin tullessa. Kun
nevan keskikohdalla kasvoi hajallaan useita jalavia, pelkäsi
mehiläispyytäjä, että hän ei kenties osaisikaan heti oikealle puulle,
vaan joutuisi peräytymään kiivaasti takaa-ajettunakin. Hänellä oli
tavallisesti mukanaan pieni salalyhty, jonka hän oli aikonut ripustaa
tämän jalavan alilehvistöön johtotähdeksi, mutta hän epäröitsi
ajatellessaan, että valo saattaisi opastaa vihollisia yhtä hyvin
kuin häntä itseänsäkin. Jos Margery ottaisi hoitoonsa lyhdyn, niin
hän varmaankin saisi hyväkseen sen suoman edun, valon pilkottamatta
puusta liian pitkää aikaa. Margery käsitti saamansa ohjeet ja lupasi
noudattaa niitä tarkoin.

"No, Jumalan haltuun, Margery", lisäsi mehiläispyytäjä. "Kaitselmus
on toimittanut minut ja veljesi perheen yhteen tukalina aikoina; jos
eheänä selviän tästä seikkailusta, niin katson velvollisuudekseni
tehdä kaikkeni, auttaakseni Gershomia asettamaan vaimonsa ja
sisarensa vaaran ulottumattomiin."

"Auttakoon Herra, Bourdon", puolittain kuiskasi kiihtynyt tyttö.
"Tiedän ihmishengen pelastamisen ansaitsevan alttiutta, vaikka on
kysymyksessä vain intiaanikin, enkä tahdo houkutella sinua luopumaan
tästä yrityksestä; mutta älä puutu enempään kuin on välttämätöntä ja
luota siihen, että käytän lyhtyä aivan niinkuin sinä olet neuvonut."

Nämä kaksi nuorta eivät olleet tunteneet toisiansa vielä kokonaista
päivääkään, mutta tunsivat kuitenkin sitä tuttavallista keskinäistä
luottamusta, jota maailman hyörinässä vain vuodet kykenevät
tavallisesti luomaan ihmismielessä. Luontomme salaperäisiin ilmiöihin
kuuluu tämä äkillinen ja voimakas myötätuntoisuus, joka kahden samaan
sukupuoleen kuuluvan kesken virittää ehdottoman ystävyyden ja eri
sukupuolta olevien välillä saa syttymään kiihkeän kiintymyksen.

Kun Le Bourdon erkani kumppanistaan, joka oli nyt peräti jännittynyt
hänen menestyksestään, hapuillakseen esiin tolansa pimeässä
suon lopputaipaleen poikki, vetäytyi Margery puun taakse ja
tarkisti ensi työkseen, oliko lyhty täydessä kunnossa, jotta sitä
voitaisiin silmänräpäyksessä käyttää tärkeään palvelukseensa. Tästä
varmistuttuaan hän huolestuneesti suuntasi katseensa majaan päin.
Mehiläispyytäjä oli jo kadonnut jäljettömiin, sillä edessä kohoava
kunnas oli liian tummana taustana, päästääkseen hänen varjoansa
näkyviin. Mutta villejä hääräsi vielä illallisvalmistuksissaan
pirtissä, vaikka useat olivat jo tyydyttäneet ruokahalunsa ja
etsineet itselleen leposijan yöksi. Hyvillä mielin näki Margery,
että jälkimäiset olivat sijottuneet tulen lähettyville, niin lämmin
kuin yö olikin. Luultavasti tahtoivat he siten välttää moskiitojen
puremia, niitä kun yleensä on kiusanhenkinä jokivarsilla.

Margery erotti selvästi chippewan suoran vartalon puunrunkoon
köytettynä. Häneen hän enimmäkseen pitikin katseensa kohdistettuna,
odottaen hänen lähellään ensiksi jälleen havaitsevansa
mehiläispyytäjän. Tämän oli sillävälin hieman vaikea löytää tietänsä
rämeen poikki, mutta kompuroiden esteitten yli ja yleensä säilyttäen
pääsuunnan hän pääsi kiinteälle pohjalle siinä ajassa kuin oli
olettanutkin. Hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta.
Intiaaneilla oli tapansa mukaan koiria; kaksi oli ollut näkyvissä,
loikoen noin puolitiessä majan oven ja vangin välillä. Hän tiesi
hyvin, mitä palveluksia punanahat odottivat näiltä elukoilta,
joita he pitävät enemmän etuvartijoiksi kuin suureksikaan avuksi
metsästysmatkoilleen. Nousten mäen kuvetta ylös hiukan syrjässä
valovirrasta, joka yhäti tulvi majan avoimesta ovesta, hän kyllin
korkealle päästyään tähysti asiain tilaa majan ympäristössä.

Runsaasti puolet villejä oli vielä jalkeilla, vaikka keitto- ja
syöntihommat olivat jo melkein päättyneet. Tavattoman varovasti
edeten saapui Le Bourdon valojuovan reunalle, jolloin hän oli
kymmenen kyynärän päässä vangista. Siinä asetti hän luikkunsa
pientä puunrunkoa vasten ja veti esille puukkonsa, ollakseen valmis
katkomaan vangin siteet. Kolmena eri kertana, mehiläispyytäjän täten
varustautuessa, kohottivat molemmat koirat päätänsä ja nuuskivat
ilmaa; vanhempi niistä päästi kerran kumean ja pahaenteisen murinan.
Mutta tämä hälytyksen vihje tuotti suurta hyötyä Le Bourdonille ja
chippewalle, kumma kyllä. Jälkimäinen kuuli murinan ja näki koirien
rauhattomuuden, päätellen siitä, että hänen takanaan oli joku olento
tai vaara vaanimassa. Tästä hän luonnollisesti johtui omistamaan
jännittynyttä huomaavaisuutta sille suunnalle, käyttäen kuuloaistia
ainoana tarkkaamiskeinonaan, kun ei kyennyt kääntämään ruhoansa,
raajojansa taikka päätänsä.

Siten heristäessään korviansa oli Kyyhkynsiipi kuulevinaan oman
nimensä sellaisena kuiskauksena, jollaisella puhuttelija tahtoo
kutsua lyhyen matkan päästä mahdollisuutta myöten säästäen ääntänsä.
"Kyyhkynsiipi"- ja "chippewa"-sanoja seurasi pian "mehiläispyytäjä"
ja "Bourdon". Tämä riitti; nopeaälyinen soturi äännähti hiljaa
ikäänkuin puolittain tukahtuneesti ähkäisten kivusta, ja sen ymmärsi
puhuttelija hyvin tarkkaavaisuuden merkiksi. Kuiske taukosi sitte
tyyten, ja vanki odotti tuloksia järkkymättömän kärsivällisenä kuten
amerikalainen intiaani ainakin. Minuuttia myöhemmin tunsi chippewa
nahkapunoksen heltiävän kyynäspäistänsä. Sitte kietousi käsivarsi
hänen uumilleen ja katkaisi ranteitten siteen. Samassa kuiskasi ääni
hänen korvaansa: "Ole rohkeana, chippewa -- ystäväsi Bourdon on
tässä. Pystytkö seisomaan?"

"Ei seisoa", vastasi intiaani hiljaa kuiskaten; "liian paljon
sidettä".

Seuraavassa tuokiossa vapautuivat chippewan sääret ja polvet.
Kaikista kiinnikkeistä oli nyt jäljellä ainoastaan se, jolla vanki
oli kytketty puunrunkoon. Jättäessään sen katkaisematta osotti
erämies kylmäveristä harkintakykyään, sillä jos vankka niinivitsas
olisi leikattu poikki, olisi intiaani kaatunut pitkälleen kuin
pölkky, koska tiukat siteet olivat ehkäisseet verenkierron ja
aiheuttaneet tavallisen tilapäisen herpaannuksen. Kyyhkynsiipi sai
hierotuksi käsiänsä ja ranteitansa yhteen, ja mehiläispyytäjä hankasi
hänen jalkojaan puun tyven taakse ojentautuneena. On helppo arvata
Margeryn tuskallinen jännitys, kun hän näki Le Bourdonin saapuneen
puulle eikä voinut käsittää, miksi vielä viivyteltiin.

Kaiken aikaa olivat koirat levottomia, mutta niiden isännät olivat
tottuneet siihen, että elukat hiljakseen murisivat makuusijoillaan
susien tai kettujen hiiviskellessä yöllä ympäristössä. Ystävänsä
sääriä hieroessaan ei mehiläispyytäjä nyt suuriakaan välittänyt
koirista, mutta uusi huolestuksen syy esiintyi chippewan vasta hädin
kyetessä kannattamaan omaa painoansa ja vielä ollenkaan kunnollisesti
pystymättä käyttämään raajojansa. Villien keräytymisestä majaan
ja heidän päällikkönsä eleistä ilmeni hyvinkin selvästi, että
oltiin asettamassa vartiota yöksi. Lähentäen suunsa niin likelle
Kyyhkynsiiven korvaa kuin kävi laatuun siirtämättä päätänsä valoon
ryhtyi Le Bourdon seuraavaan keskusteluun vangin kanssa.

"Näetkö, chippewa", alotti mehiläispyytäjä, "että päällikkö määrää
erään nuoren miehen tulemaan vartijaksi lähellesi?"

"Hyvin hänen näen. Tekee liikaa monta merkkiä, ettei näe."

"Mitäs arvelet -- odotammeko kunnes soturit nukkuvat vai yritämmekö
livistää ennen kuin vartija saapuu?"

"Paras odottaa, jos sopii. Onko sinulla pyssy -- tomahawk -- veitsi,
hä?"

"On kaikkikin, vaikka pyssyni on vähän matkan päässä takanani
rinteellä."

"Se paha -- aina pyssy pitää olla sotapolulla. No, sinä hänelle
tomahawkista -- minä otan päänahan -- se kelpaa."

"Minä en tapa ketään, chippewa, jollei se käy pakolliseksi. Ellei ole
mitään muuta keinoa vapauttamiseksesi, niin katkaisen tämän viimeisen
pidäkkeen ja jätän sinut pitämään huolta itsestäsi."

Samassa laskeusivat päällikkö ja hänen muutamat valveille jääneet
kumppaninsa levolle, ja vartijaksi määrätty nuori soturi läksi
majasta, hitaasti lähestyen vankia. Olosuhteet eivät sallineet
silmänräpäyksenkään siekailua; Le Bourdon painoi puukkonsa terävän
terän vitsakseen, jolla intiaani oli sidottu puuhun, varotettuaan
häntä ensin pysymään pystyssä. Sen tehtyään mehiläispyytäjä painui
maahan ja ryömi pimeyteen, saaden mäen reunan heti suojakseen.
Seuraavassa tuokiossa oli hän siepannut luikkunsa ja laskeusi
nopeasti suolle päin.

Päästyään rämeen yli johtavan tolansa alkupäähän kyyristyi Le Bourdon
katsomaan taaksensa. Hän oli nyt kyllin etäällä matalalta rinteeltä,
nähdäkseen kummun laelle. Hiipuvan tulen hohteessa erotti hän
chippewan seisomassa suorana puunrunkoa vasten kuin vieläkin visusti
kytkettynä, etuvartijan verkalleen astellessa lähemmäksi. Koirat
olivat kavahtaneet jalkeille ja haukahtivat pariin kertaan äkäisesti,
saaden viisi tai kuusi villiä nostamaan päänsä leposijaltaan. Muuan
nousi ylöskin ja viskasi kahmalollisen risuja tuleen, joka leimahti
kirkkaasti valaisemaan majan koko lähistöä.

Mehiläispyytäjää ihmetytti Kyyhkynsiiven horjumaton tyyneys, tämän
seistessä etuvartijaa odottamassa. Pian oli tämä hänen vieressään.
Ensimältä ei pottawattamie havainnut, että vanki oli vapautunut
siteistään, sillä hänen oma varjonsa oli haittana. Boden oli liian
kaukana paikalta, erottaakseen miesten jokaista liikahdusta, mutta
kotvasen kuluttua oli ilmeisesti rynnistely käynnissä. Pottawattamien
tarkastaessa vankia ilmaisi hänen huudahduksensa sen äkillisen
havainnon, että chippewa oli siteetön. Samassa tarttui Kyyhkynsiipi
etuvartijan puukkoon, mutta hän ei saanut sitä siepatuksi, ja
molemmat kaatuivat painien. Seuraavassa silmänräpäyksessä he kierivät
alas rinnettä pimeyteen. Karatessaan sylityksin käsiksi chippewaan
oli pottawattamie hihkaissut ulvahduksen, joka tuossa tuokiossa
kimmautti joukkueen joka miehen jalkeille. Villit yhtyivät kaikin
etuvartijan huikkauksiin, ja koirat alkoivat hurjasti haukkua, joten
hälinä oli tavaton.



5. LUKU.

Onnistunut pako.


Ensimältä ei Le Bourdon tiennyt miten toimia. Hän pelkäsi pahasti
koiria eikä voinut olla ajattelematta Margerya ja arvattavia
seurauksia, jos nuo älykkäät elukat seuraisivat häntä rämeen poikki.
Mutta hänen ei tehnyt mieli hyljätä Kyyhkynsiipeä, kun yksi ainoa
hänen kätensä isku tai jalkansa potkaisu saattoi auttaa ahdistetun
turvaan. Hänen aprikoidessaan kiusallisen epätietoisuuden vallassa
taukosi rynnistyksen häly, ja hän näki etuvartijan jälleen nousevan
valoon, ontuen niinkuin langetessaan loukkaantunut. Samassa kuuli hän
askeleen lähellään, ja hänen kutsuttuaan matalalla äänellä saapui
Kyyhkynsiipi hetimiten hänen viereensä. Ennen kuin mehiläispyytäjä
oivalsi hänen aikomustaan tempasi chippewa hänen rihlapyssynsä,
tähtäsi etuvartijaan, joka vielä seisoi kunnaan reunalla selvästi
kuvastuen liekkien valaisemaa taustaa vasten, ja laukaisi. Kiljahdus,
hyppäys ilmaan ja raskas putous osottivat ampujan tarkkuuden. Maahan
jysähtäessään suistui haavottunut jyrkän vierun kaltaalta alas ja
kuului kieriskelevän kummun juurelle asti.

Le Bourdon tunsi, miten tärkeä nyt oli käyttää kalliita hetkiä
hyväkseen, ja kehotti kumppaniansa tulemaan mukana, mutta jälkimäinen
samassa ojensi kätensä hänen uumilleen toiselta sivulta, sivalsi
vyössä riippuvasta tupesta puukon, pudotti pyssyn ystävänsä käsiin ja
vilisti pimeyteen, kaatuneen vihollisensa suunnalle. Tästä kaikesta
ei voinut erehtyä; oman erikoisen kunniantuntonsa kannustamana pani
chippewa kaikki alttiiksi, saadakseen tavanmukaisen voitonmerkin.
Tällöin seisoi mäen reunalla jo kymmenkunta villiä, näköjään
ymmällä, miten taistokumppanusten oli käynyt. Tämän havaitessaan
mehiläispyytäjä käytti viivytystä pyssynsä panostamiseen. Kun
kaikki tapahtui melkein yhtä nopeasti kuin sähkökipinä lentää,
kului vain hetkinen pottawattamien kaatumisesta voittajan
suoriutumiseen verisestä tehtävästään. Juuri kun Le Bourdon heitti
luikun kainaloonsa, yhtyi häneen punanahkainen toverinsa, kantaen
vyössään etuvartijan hurmeista päänahkaa; onneksi ei mehiläispyytäjä
hämärässä nähnyt sitä, muutoin ei hän kenties olisi ollut niin aulis
edelleenkin toimimaan tuiman liittolaisensa kanssa.

Enempi viivyttely ei tullut kysymykseen, sillä intiaanit olivat nyt
joukolla keräytyneet kummun reunalle, missä päällikkö rivakasti antoi
määräyksiään. Kiireimmiten hajaantui parvi; joka mies säntäsi pimeään
ikäänkuin oivaltaen, miten vaarallista oli jäädä takkatulen kirkkaan
valojuovan piiriin. Sitte nostivat koirat sellaisen metelin, että
mehiläispyytäjä käsitti niiden vainunneen ja tavanneen ammutun miehen
ruumiin. Hurja huuto kajahti samalta paikalta osotukseksi siitä, että
jotkut villitkin jo olivat keksineet kovaonnisen kumppaninsa, ja Le
Bourdon käski chippewan seurata, samotessaan suolle niin joutuin kuin
kykeni selviämään tolan vastuksista.

Neva oli paikotellen jokseenkin kiinteätä kamaraa, mutta tämä taival
levisi hyvin säännöttömästi; yleensä olivat kasvavat puut sen
tunnuksina. Le Bourdon oli hyvin huolellisesti painanut mieleensä
maamerkkejä, arvaten nopean peräytymisen hyvin todennäköiseksi, ja
hänen ei ollut aluksi vaikea pysyä oikealla suunnalla. Mutta koirat
poistuivat pian ruumiin luota ja tulivat loikkien rämeelle mistään
esteistä välittämättä, vaikka niiden loiskahdukset ja vinkaukset
pian ilmaisivat, etteivät nekään tavanneet kannattavaa pohjaa.
Villit painuivat parvena alas rinnettä, ottaen koirat oppaikseen,
ja varmoina näitä saattoi pitääkin vainun puolesta, vaikka ne eivät
malttaneet olla pyrkimättä oikosuuntaan pakolaisten mutkittelevilta
jäljiltä.

Vihdoin Le Bourdon pysähtyi, saaden kumppaninsa tekemään samaten.
Kiireissään oli edellinen menettänyt maamerkkinsä ja joutunut pienien
puiden tai isojen pensaiden muodostamaan näreikköön, joka ei ollut
hänen etsimänsä. Kaikki yritykset päästä pois tästä tiheiköstä
muuta tietä kuin he olivat tulleet osottausivat turhiksi, ja koirat
eivät kaukanakaan haukkuneet takanapäin. Elukat eivät kyllä enää
lähestyneet, sillä ne rypivät liejussa ja vesilätäköissä, mutta
niiden melu johti vainoojia eteenpäin, kuten kävi selville näiden
hiljaisista huhuiluista toisilleen.

Arveluttava käänne vaati sekä varovaisuutta että päättäväisyyttä, ja
saloseudun elämään harjaantuneena ei mehiläispyytäjä ollut niissä
ominaisuuksissa puutteellinen. Hän etsi polun, jota myöten he olivat
tulleet onnettomaan vesaikkoon, ja alkoi palata samaa tolaa pitkin.
Lujia hermoja kysyi peräytyminen melkein suoraan kohti koiria ja
niiden isäntiä, mutta karaistuneita olivat he kumpainenkin, edeten
kuin vanhat soturit, jotka odottavat tervehdystä piilotetusta, mutta
hyvin varustetusta patterista. Tovin kuluttua seisahtui Le Bourdon ja
tutki maaperää jalkainsa juuresta.

"Tästä meidän pitää kääntyä, chippewa", supatti hän. "Tältä kohdalta
minä kaiketi poikkesin väärään."

"Hyvä paikka kääntyä", vastasi intiaani, "koira liikaa likellä".

"Meidän täytyy ampua koirat, jos ne alkavat ahdistaa pahasti",
tuumi mehiläispyytäjä, joutuisasti johtaen pakoa ja ollen nyt varma
oikeasta suunnasta. "Ne tuntuvat juuri nyt olevan pulassa, mutta
sellaiset elukat kyllä väleen löytävät tolansa tämän rämeen poikki."

"Parempi ampua pottawattamie", arveli Kyyhkynsiipi kylmäverisesti.
"Pottawattamiella hyvä päänahka -- koiran korvat ei mitään kelpaa."

"Tuolla luullakseni onkin puu, jota haen!" huudahti Le Bourdon. "Jos
sen tavotamme, niin suoriudumme ajosta jokseenkin varmasti."

He pääsivät puun luo, ja erämies alkoi varmistautua siitä lähtien
noudatettavasta suunnasta. Ottaen massistaan pienen kokkareen
kostutettua ruutia, jonka oli valmistanut pelastushankkeeseen
ryhtyessään, hän painoi sen matalalla olevaan puun oksaan, joka
hänen päänsä kohdalta pistäysi sille taholle, minne hän oli jättänyt
Margeryn. Sen tehtyään hän käski kumppaninsa astua syrjään, viritti
taulanmurun tuluksillaan ja sytytti ruudin. Tämä pikku valmiste
luonnollisesti paloi kuin pojan ilotulitus, mutta antoi kuitenkin
riittävästi valoa näkymään pimeänä yönä hyvinkin penikulman päähän.
Kostean seoksen sihistessä ja kipinöidessä tuijotti mehiläispyytäjä
tiukasti rämeen sankkaan mustuuteen. Kirkas valo pilkahti ja
katosi. Siinä oli kylliksi, erämies löi alas oman merkkivalkeansa
ja polkaisi sen sammuksiin; sopimuksen mukaan ei Margeryn lyhty nyt
enää näyttäytynytkään. Asemastaan ja tolastaan vakuutettuna käski Le
Bourdon kumppaninsa pysyä kintereillään ja läksi jälleen taivaltamaan
nevan poikki. Ennen pitkää tuli näkyviin puu, ja sitä kohti riensivät
pakolaiset. Seuraavassa tuokiossa ei mehiläispyytäjä mielihyvässään
kyennyt pidättymään suutelemasta Margerya.

"Koirat ulisevat kamalasti", sanoi Margery, tuollaisena hetkenä
panematta pahakseen toisen ottamaa vapautta, "ja kokonainen heimo
tuntuu olevan tulossa niiden takana. Taivaan tähden, Bourdon,
kiirehtikäämme kanooteille; siellä varmaan luullaan meidän joutuneen
tuhoon!"

Tilanne oli täpärä, ja mehiläispyytäjä pujotti Margeryn käsivarren
kainaloonsa; hänen päättäväinen ja suojeleva sävynsä sai tytön
sydämen sykkimään tunteiden vallassa, joihin ei vähääkään yhtynyt
pelkoa, vaan mielihyvää noin vaarallisenakin hetkenä. Välimatka ei
ollut pitkä, joten kolmikko pian ehti rantaan lähelle kanootteja.
Siellä he kohtasivat Dorothyn yksinään kävelemässä edes takaisin
kuin suuren hädän ahdistamana. Hän oli nähtävästi kuullut metelin ja
oivaltanut villien olevan tavottamassa heidän seuruettansa. Margery
näki kälynsä ilmeestä, että jotain muutakin oli tapahtunut, ja
pahojen aavistustensa kiihtymyksessä ei hän arkaillut tekemästä tälle
kysymyksiä.

"Mihin on veljeni joutunut? Miten on Gershomin laita?" tiedusti
herkkämielinen tyttö heti.

Vastaus annettiin matalalla äänellä ja siihen tapaan, jolla nainen
yrittää viimeiseen asti salata rakastamansa horjahduksia.

"Gershom ei juuri nyt ole ihan oma itsensä", supatti vaimo; "hän on
taas sattunut hiukan vanhoihin tapoihinsa".

"Vanhoihin tapoihinsa?" kertasi sisar hitaasti, alentaen oman äänensä
yhtä matalaksi kuin oli ikävän viestin ilmottajankin. "Miten se on
mahdollista, kun kaikki whisky kaadettiin pois?"

"Bourdonilla näkyy olleen konjakkiruukku varastossaan, ja Gershom
keksi sen. En moiti ketään, sillä Bourdonilla, joka ei koskaan käytä
Kaitselmuksen anteja väärin, oli oikeus pitää huolta vahvikkeistaan;
mutta sääli on sentään, että kanooteissa oli mitään sellaista
tavaraa!"

Mehiläispyytäjää huolestutti suuresti tämä tieto, sillä hän oivalsi
sen merkityksen paremminkin kuin naiset. Tällaisessa käänteessä
saattoi seurueen jäsenen joutuminen pelkäksi rasitukseksi tuottaa
suurta vaaraa muillekin. Onneksi oli heillä intiaani mukanaan,
ja tämä kykeni ottamaan hoidettavakseen toisen kanootin. Koirien
haukunta ja villien huudot ilmaisivat selvästi, että viholliset
olivat tavalla tai toisella pääsemässä rämeen yli. Hän joudutti
senvuoksi seurueen lähtöä kanootteihin, itse ensimäisenä käyden
tarkastamaan Whisky-Keskusta.

Tämä nukkui päihtyneen tajutonta unta. Dolly oli pistänyt ruukun
piiloon niin pian kuin hänen miehensä tila salli sen tapahtua
humalaisen rupeamatta väkivaltaiseksi. Muutoin olisi mies-parka
saattanut tuottaa tuhon itselleen ylenmäärin nauttimalla nestettä,
joka oli peräti paljoa maukkaampaa kuin se mitä hän oli tottunut
käyttämään, etenkin näin pitkällisen pakollisen pidättymisen jälkeen.
Nyt tyhjensi Le Bourdon ruukun heti virtaan naisten suureksi iloksi,
chippewan pontevasta vastalauseesta piittaamatta. Heidän siirtyessään
virralle täytyi takaa-ajon ainakin toistaiseksi keskeytyä, koska
intiaanien oli palattava rämeen poikki, päästäkseen omiin veneisiinsä.

Salaisen myötätunnon johdosta tai kenties vain sattumalta joutui
chippewa Le Bourdonin veneeseen, tämän vuorostaan asettuessa
Gershomin kanoottiin. Päihtynyt virui keveän ruuhensa pohjalla kuin
pölkky, ainoastaan hellän vaimonsa huoltamana, joka oli toimittanut
pieluksen hänen päänsä alle; mutta onneksi ei sortuneesta ollut hänen
ystäviensä liikkeille siis nyt suoranaista vastusta, jos ei apuakaan.
Miesten asetuttua paikoilleen ja kanoottien kelluessa irti pohjasta
erotti jo äänten perusteella, että sekä koirat että useat niiden
isännistäkin olivat rämpineet selville suosta ja nousseet kiinteälle
kamaralle sen itäpuolelle. Mehiläispyytäjä käski chippewan seurata
ja lykki kanootin ulohtaalle, valiten yhden niistä kolmesta luonnon
kanavasta, jotka yhtyivät tässä kohti.

Melu yltyi nyt huomattavasti, ja vainoojain lähestyminen oli
paljoa rivakampaa kuin äsken, heidän saatuansa tukevan pohjan
jalkainsa alle. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä rannasta
teki riissiheinikön läpi johtava kuja pikku mutkan pohjoiseen
päin; juuri kertomamme tapaukset sattuivatkin virran pohjoisella
rannalla. Tuosta polvekkeesta päästyään olisivat kanootit olleet
näkymättömissä rannalta katsoen ilmi päivälläkin, saati pimeän yön
hämyssä. Sen huomatessaan, ja peljäten melojen loiskeen kuuluvan,
Le Bourdon herkesi kiskomasta ja käski chippewankin antaa veneensä
solua itsellään. Tämän varokeinon johdosta olivat pakolaiset vielä
ihan lähellä rantaa, kun ensin koirat ja sitten useat villit
ryntäsivät samalle paikalle, mistä veneet olivat lähteneet tuskin
kahta minuuttia aikaisemmin. Le Bourdon oli toimittanut molemmat
kanootit yhteen, ja hänen pyynnöstään tulkitsi nyt chippewa sellaisia
vihollistensa huomautuksia, mitä piti huomion arvoisina.

"Sanoo nyt, ei kukaan täällä", alotti intiaani levollisesti.
"Ajattelee, ei kaukana -- aikoo hakea -- arvelee, koira levoton --
ihmettelee, minkätähden koira niin levoton."

"Nuo nelijalkaiset hylyt varmaankin vainuavat meidät täältä
kanooteista, kun olemme niin likellä", kuiskasi Le Bourdon.

"Jos niin, ei pääse kiinni", vastasi chippewa tyynesti. "Ja ampuu
sen, jos ei pidä varaa -- paha koiran ajaa soturia liikaa paljon."

"Nyt puhuu joku, jolla tuntuu olevan käskyvaltaa."

"Niin -- hän päällikkö -- kuullut hänen usein -- hän Kyyhkynsiiven
kiduttaa aikoo. No, ottakoon ensin -- nopea lintu sen tekee, hä?"

"Mutta mitä hän sanoo? Saattaa olla tärkeä kuulla päällikön mielipide
juuri nyt."

"Mitä väliä, mitä hän sanoo -- ei voi tehdä mitään -- jos
Kyyhkynsiivelle tulee tilaisuus, ottaa myös hänen päänahan."

"Sen kyllä uskon -- mutta hän puhuu totisena ja matalalla äänellä;
kuuntele ja ilmota meille, mitä hänellä on mielessä. Minä en oikein
käsitä heimon murretta tältä matkalta."

Chippewa vaikeni tarkkaavaiseksi, kunnes päällikkö lakkasi
haastamasta. Sitte hän parhaansa mukaan selitti kuulemansa, pannen
joukkoon omia luonnollisia huomautuksiaan.

"Päällikkö puhuu nuorille miehille -- kaikki päälliköt puhuu nuorille
miehille -- sanoo heille, Kyyhkynsiipi varmaan mennyt kanootilla --
ei näe kanoottia -- mutta täytynyt olla kanootti, muutoin hän uinut.
Luulee, useampi kuin yksi intiaani täällä -- ei tiedä sentään --
kenties on, kenties ei -- ei voi sanoa, kunnes jäljet näkee, aamulla
--"

"No niin, mutta mitä käskee hän nuorten miestensä _tehdä_?" tokaisi
mehiläispyytäjä maltittomasta.

"Älä ole squaw, Bourdon -- sanon kaikki vähässä ajassa. Sanoo
nuorille miehille, jos hänellä kanootti, hän voi saada meidän
kanootit ja viedä pois -- jos taas uinut, se chippewa lurjus ui
alas virtaa ja ottaa meidän kanootit sillä lailla -- parempi mennä
takaisin, muutamien teidän, ja pitää huolta meidän kanooteista --
sitä hän nuorille miehille enimmän sanoo!"

"Sepä oivallinen aatos!" huudahti Le Bourdon. "Melokaamme heti alas
ja siepatkaamme heidän kaikki kanoottinsa ennen kuin he ehtivät
sinne. Virran kaarroksen takia ei matka vesitse ole puoltakaan
maataipaleesta, ja räme hidastuttaa heidän kulkuansa kaksin verroin."

"Se hyvä neuvo!" myönsi Kyyhkynsiipi. "Sinä menet -- minä perässä."

Sanottu ja tehty. Kanootit pantiin jälleen liikkeeseen; majan tuli
oli majakkana, joka vaivattomasti johti Le Bourdonin perille.
Maallenousupaikkaan päästessään kuuli hän koirien vieläkin haukkuvan
suolla ja niiden mukana olevien intiaanien äänekkäästi huhuilevan
kahdelle villille, jotka olivat jääneet majalle jonkunlaiseksi
leirivartioksi.

"Mitä ne kiljuvat?" virkkoi Le Bourdon chippewalle. "Jotakin ne
tuntuvat tahtovan saada noiden majan ovella seisovien kuuluviin.
Saatko sinä selvää siitä?"

"Huutavat kaksi soturia tulla alas pitämään huoli kanooteista --
se kaikki -- tulkoot he -- tapaavat kaksi täällä pitämään huolta
_heistä_ -- hyvä päänahka noilla pottawattamie-riivatuilla!"

"Ei, ei, Kyyhkynsiipi -- sen työn pitää jo riittää täksi iltaa.
Meidän on vain ryhdyttävä hinaamaan näitä neljää kanoottia rannasta
niin joutuin kuin voimme. Oletko saanut silmukat niihin kahteen?"

"Kyllä pian -- niin pian, että tulee perässä", vastasi intiaani, joka
kanoottien anastamista valmistellessaankin oli ilmeisen vastahakoinen
poistumaan tuottamatta sen enempää vauriota vihollisilleen. "Nyt hyvä
aika niiden riivattujen menettää päänahka!"

"Ne riivatut, joiksi heitä sanot, alkavat ymmärtää rämeessä
rämpiviä ystäviään ja tarkastavat pyssyjensä sankkiruutia. Meidän
on siirryttävä poikkeen, muutoin ne saattavat nähdä meidät ja ampua
räiskäyttää. Työnnä irti, chippewa, ja melo heti keskelle lahdelmaa."

Le Bourdon puhui varsin vakavasti, ja Kyyhkynsiiven oli pakko
totella. Jos jälkimäisellä olisi ollut oma pyssy tai puukkokaan,
niin hän olisi luultavasti hypännyt rantaan ja saanut salavihkaa
hiivityksi jonkun vihollisensa kimppuun, riistääkseen uuden
voitonmerkin. Mutta Le Bourdon ei varovaisuudessaan ollut ainoastaan
pitänyt luikkuansa vieressään, vaan myöskin pannut talteen puukon
ja tomahawkin, joita hän käytti tavallisena varustuksenaan kuten
intiaanitkin.

Kanooteilla oli nyt hiukan työläs tehtävä. Tuuli puhalsi yhä
navakkana, ja kumpaisenkin keveän venosen oli jokseenkin täydessä
lastissa ja yhden ainoan melojan varassa hinattava kahta
samankokoista alusta suoraan päin tuulta. Onneksi olivat hinattavat
kanootit keveitä, ja parin minuutin kuluttua oli koko joukkue kyllin
kaukana rannasta välttääkseen molempien intiaanien huomiota, jotka
nyt olivat ehtineet rantamalle katsomaan omia kanoottejaan. Villien
myöhästymisen aiheuttama ulvonta ilmaisi heidän nolostuksensa sekä
virralle että suolle.

Mehiläispyytäjän seurue oli täten saavuttanut varsin suuren
edun. Viholliset olivat nyt ainakin joksikin aikaa suljettuja
pohjoispuolelle virtaa, joka oli suistonsa lähellä niin leveä,
että intiaanit eivät voineet ajatellakaan muuta keinoa matkansa
pitkittämiseksi kuin taivaltaa jalkasin. Sen retken tarkotusperiä
saattoi mehiläispyytäjä vain arvailla, kunnes oli kuulustellut
chippewaa. Tähän tehtävään hän ryhtyikin heti kun arveli seurueen
olevan täydessä turvassa eteläisen rannan suojassa. Siellä
pakolaiset menivät maihin heinikkökanavaa myöten, asettuen kuivalle
rantahietikolle. Margery kävi sytyttämään nuotiota moskiitojen
häätämiseksi, valiten sen sijaksi pikku kumpareen taustan, jotta
valo ei voinut näkyä vastapäiselle puolelle jokea. Aamulla olisi
pakko sammuttaa tuli, koska sen savu voisi kavaltaa heidän asemansa.
Koottuaan polttoaineksia sievän Margeryn nuotiota varten alkoi Le
Bourdon siis kysellä chippewalta hänen vankeudestaan.

"Kyllä, kaikki kerron", vastasi intiaani; "ei hyvä peittää jälkeä
ystävältä. Muistat, Bourdon, kun sanoin hyvästi aholla?"

"Tietysti -- muistanpa erohetken aivan tarkalleen. Pottawattamie
lähti toiselle tolalle ja sinä toiselle. Se ilahutti minua, koska
sinä nä'yit ajattelevan, ettei hän ollut ystäväsi."

"Niin, hyvä välttää vihamiehen polkua, koska hän joskus riidan
tekee", tuumi intiaani levollisesti. "Tämä kerta polku tuli jotenkin
yhteen, ja pottawattamie menetti päänahan."

"Sen tiedän, Kyyhkynsiipi, ja soisin käyneen toisin. Tapasin
Hirvenjalan ruumiin asetettuna istualleen puuta vasten ja arvasin,
kuka hänet oli lopettanut. Mutta tuollainen sodankäynti vain
hyödyttömästi tekee metsät, ahot ja arot epävarmoiksi oleskella.
Sinä näet, mihin pulaan tämä perhe on joutunut teidän intiaanien
omaksumasta sotimistavasta."

"Kuinka te sitte teette -- tahdon kuulla? Menette suutelemaan ja
riistaa annatte viholliselle, vai menette ottamaan hänen päänahan?
Kumpi parempi keino häntä pelottaa ja teidät herraksi tehdä?"

"Kaikki se on saatavissa aikaan, surmaamatta yksinäisiä matkalaisia
tai murhaamatta vaimoja ja lapsia. Rauhaa ei Englannin ja Amerikan
välille solmita sen pikemmin, jos oletkin saanut Hirvenjalan
päänahan."

"Ei se minulla enää -- hyvä kun olisi. Pottawattamie sen pois otti
ja sanoi, hautaa sen. No, sen piilottakoon kuoppaan niin syvään kuin
valkoisen miehen kaivo, ei voi piilottaa Kyyhkynsiiven kunniaa sinne
myös. Se niin turvassa kuin lovi sauvassa voi tehdä!"

Pykälien leikkominen sauvaan oli intiaanien tapa antaa kunniamerkkejä
soturille, ja erityinen lukumäärä noita lovia takasi hänelle varmasti
samanlaisen arvonylennyksen omassa piirissään kuin päiväkäsky
nykyaikaisen armeijan soturille. "Niin on parasta", huomautti
mehiläispyytäjä. "Soisin voivani suostuttaa sinut viskaamaan pois
tuon inhottavan muistomerkin vyöstäsi. Muista, chippewa, että
sinä olet nyt kristityssä seurassa, joten sinun pitäisi menetellä
kristittyjen toivomusten mukaan."

"Mitä kristityt tekee?" vastasi intiaani ivallisesti. "Päihtyy
niinkuin Whisky-Keskus tuolla? Pettää poloinen punanahkainen mies,
sitten alas polvelle painuu ja katsoo ylös Manitouhun? _Sen_
kristityt tekee, hä?"

"Sellaiset ovat kristittyjä vain nimeltään -- sinun pitää ajatella
suotuisammin ihmisistä, jotka ovat toden teolla kristittyjä."

"Jokainen ilmottaa, hän itse kristitty, sanon sinulle -- kaikki
valkonaamat kristittyjä, he ilmottavat. Nyt, kuule chippewaa.
Kerta puhuin lähetyssaarnaajan kanssa kauvan aikaa -- sanoi
kaikki kristityistä -- mitä kristityt tekee -- mitä kristityt
sanoo -- kuinka ne syö, kuinka nukkuu, kuinka juo -- kaikki hyvä.
Tahtoi, Kyyhkynsiipi tulee kristityksi. Sitte minä muistin soturit
linnotuksessa -- ei niillä mitään kristittyjen lailla -- tekee kaikki
sotamiehen lailla -- kiroo, tappelee, pettää, päihtyy -- pahempi kuin
intiaani -- sekö kristittyä?"

"Ei, se ei ole kristillistä elämää, ja minä pelkään, että kovin
harvat meistä, jotka käyttävät sitä nimeä, toimivat kristillisesti",
myönsi Le Bourdon, käsittäen chippewan syytöksen oikeutetuksi.

"Juuri niin -- nyt minä sen saan -- kysyin lähetyssaarnaajalta yksi
päivä, mihin kaikki kristityt menee, niin että intiaani ei löydä --
ei kukaan metsässä -- ei kukaan ruohokentillä -- ei linnotuksessa --
ei Macnawissa -- ei Detroitissa -- mihin siis kaikki menee, niin että
intiaani ei löydä muuta kuin lähetyssaarnaajan puheessa."

"Olenpa utelias tietämään, mitä lähetyssaarnaaja siihen kysymykseen
vastasi."

"No, sanon sinulle -- vastasi, ainoastaan yksi kymmenessätuhannessa
oikea kristitty valkonaamain joukossa, vaikka kaikki sanoo itseään
kristityksi! Se intiaanin mielestä kumma."

"Ei ole helppo saada punaihoista miestä ymmärtämään valkoihoisten
elämää, Kyyhkynsiipi. Mutta me puhumme näistä asioista toisella
kertaa, kun meillä on huolettomammat oltavat. Tällähaavaa haluaisin
kuulla täyden selvityksen siitä, miten jouduit pottawattamie-heimon
käsiin."

"Se selvää -- kun olisi kristitty puhe puolet niin selvää. Katso,
Bourdon, se Hirvenjalka tuli ylös virtaa vakoojana. Minä tiesin hänen
asian ja niin otin päänahan. Ne pottawattamiet hänen ystäviä -- ne
tulee tapaamaan vanhaa päällikköä, ei löydä häntä, mutta löytää
Kyyhkynsiiven, kun minä väsynyt uneen. Minulla Hirvenjalan päänahka
-- suree sitä -- tuntee päänahan kiharasta, jossa harmaat hiukset ja
joku merkki. Panee siis minut kanoottiin ja aikoo viedä chippewan
Chicagoon, missä kiduttaa -- mutta liikaa paljon tuulta. Kun siis
tapaa ystävän toisessa kanootissa, tulee tänne, tahtoo vähän odottaa."

Tämä oli koristelematon selitys Kyyhkynsiiven joutumisesta
vihollistensa käsiin. Epäilemättä oli chippewa omassa yksityisessä
sodankäynnissään myös tahtonut varjella mehiläispyytäjää
väijytykseltä, joka häntä uhkasi Hirvenjalan saatua selon
hänen oloistaan. Miesten haastellessa oli Margery laittanut
nuotion kuntoon, ja yksinkertaisen aterian jälkeen Kyyhkynsiipi
katkonaiseen, mutta ymmärrettävään tapaansa vielä jatkoi huomioitansa
intiaanileiristä. Mäenrinteeltä noussut voimakas whiskynhaju oli
herättänyt villeissä mitä suurinta ihmetystä ja taikauskoista
pelkoakin, sillä maja oli tyhjennetty niin tarkoin, että he eivät
aavistaneet asukkaiden lähteneen sieltä vasta tovia aikaisemmin.
Kaikki intiaanit tiesivät majan rakennetuksi useita vuosia
takaperin, mutta he eivät olleet kuulleet sen viime asujista mitään.
Heidän päälliköltään oli useimmissa amerikalaisten luoteisissa
asemapaikoissa tunnettu Ukkospilvi eli lyhyemmin nimitettynä
Pilvi; sen nimen oli hän saanut kolkosta katsannostaan, vaikka
hänellä oikeastaan oli verrattain hyvä maine intiaaniksi, joille
alituiseen tehtiin vääryyttä ja joita senvuoksi myös oltiin valmiit
mustaamaan. Johtavana päällikkönä oli kuitenkin muuan Variksensulka,
joka chippewan kuvauksen mukaan oli varsin ovela ja teräväjärkinen
sissisodan johtaja, ja kiinniottajiensa keskinäisistä huomautuksista
oli Kyyhkynsiipi lisäksi huomannut kaikkien odottelevan erästä
Onoaa, jonka piti tulla kaikkien eri tahoilta kokoontuvien
brittiläisystävällisten villien ylipäälliköksi näillä seuduilla.

Tämän Onoan tiesi mehiläispyytäjä samaksi mieheksi, jolla
Nylky-Pietarin nimisenä oli hirveä maine valkoihoisten rajalaisten
asemapaikoissa, vaikka hän ei ollut koskaan näyttäytynyt niissä.
Lisänimensä oli hän saanut siitä suupuheesta, että tämä päällikkö,
joka ei näyttänyt kuuluvan mihinkään erityiseen heimoon, samalla
kun hänellä oli suurta vaikutusvaltaa niiden kaikkien keskuudessa,
oli eri tilaisuuksissa murhannut tielleen sattuneet valkoihoiset
ja riistänyt ruumiilta päänahat. Hänellä sanottiin jo olevan
neljäkymmentä pykälää sauvassaan. Tämä salaperäinen intiaani näytti
elävän ainoastaan kostaakseen valkoihoisille tungettelijoille
rotunsa kärsimät vääryydet, maksaakseen heille verisesti siitä, että
he olivat työntämässä saloseutujen vapaita lapsia yhä etäämmäksi
Kalliovuoria kohti. Minkä verran kaikissa hänestä kerrotuista
jutuissa oli perää, sitä oli mahdoton sanoa, mutta Le Bourdonia
huolestutti kuitenkin intiaanien tuollainen järjestäytyminen näillä
tienoin.

Nyt oli jo aika laskeutua levolle. Kukin valitsi makuusijansa,
mehiläispyytäjä kanootistaan, Margery kälynsä puhvelintaljalle
asettuen, ja kun toistaiseksi ei ollut mitään häiriötä peljättävissä,
oli heidän unensa sikeätä ja aamuun saakka kestävää. Ensimäisenä
nousi Le Bourdon, vetäysi syrjään riisuutumaan ja syöksyi tapansa
mukaan jokeen kylpemään. Sieltä palattuaan hän kohosi pikku
kummulle tarkastelemaan vastapäistä rantaa, hiukan nähdäkseen, mitä
pottawattamiet puuhailivat; kaikissa liikkeissään hän kuitenkin
visusti varoi itse joutumasta näkyviin. Kanooteille ja leiripaikalle
taasen olivat riissiheinikkö ja pikku rantaylänne täydellisenä
suojana.

Kummultaan mehiläispyytäjä tähystimensä avulla sai hyvin pidetyksi
silmällä majaa ja sen ympäristöä. Villit olivat jo jalkeilla ja
hommailivat sotapolulla liikkuvan punanahkaisen eri askareissa. Muuan
joukkue oli hautaamassa kuolleen kumppaninsa ruumista. Muutamat
keittivät ruokaa tai puhdistivat lahdelman rannalta ammuttuja
vesilintuja, ja jotkut vieläkin nuuskivat rinnettä, joka tuntui
ilmaisevan maanalaista whiskysuonta.

Mehiläispyytäjän vielä tehdessä huomioitaan yhtyi häneen Margery.
Tyttö näytti levollisen yön nukuttuaan raikkaalta ja terveyttä
uhkuvalta, tullen tiheikköön järjestämästänsä pukuhuoneesta, jonka
halki juoksi pikku puro; mutta hän oli alakuloinen ja mietteissään.
Tuskin oli Le Bourdon pudistanut hänen kättänsä ja vielä kiittänyt
viimeöisestä avusta, kun Margeryn täysi sydän puhkesi purkamaan
tunteitaan niinkuin paisuva joki tulvii yli äyräittensä, ja hän alkoi
itkeä.

"Veljeni on hereillä", hän sanoi, voimakkaalla ponnistuksella
hillittyään nyyhkytyksensä, "mutta liiallisen ryyppäämisen jälkeen
on hän aina niin tylsä, ettei nytkään Dolly saa häntä tajuamaan
vaaraamme. Hän hokee nähneensä niin paljon intiaaneja, ettei hän
niitä pelkää, ja että ne eivät ikänä tee pahaa perheelle, joka on
tuonut niin runsaasti ilojuomaa heidän maahansa."

"Kyllä ovat hänen aistinsa sitte tosiaan pilalla, jos hän luottaa
intiaanien ystävyyteen sillä perusteella, että on myynyt tulivettä
heidän nuorille miehilleen", tuumi Le Bourdon. "Me saatamme pitää
synnistä, vaikka inhoamme kiusaajaa. En ole vielä koskaan tavannut
miestä, punanahkaista tahi valkeaihoista, joka ei ole selvinä
hetkinään kironnut humalansa edistäjää."

"Dolly ja minä olemme nyt kovin ahdistuneella mielellä", jatkoi
tyttö-poloinen. "Gershom oli ilmottanut meille aikovansa lähteä
asemapaikalle järven toiseen päähän heti tammistoahoilta palattuaan.
Nyt hän on tullut takaisin, muttei ole sellaisessa kunnossa, että
pystyisi suojelemaan vaimoansa ja sisartaan villeiltä, jotka pyrkivät
hätyyttämään meitä niin pian kuin saavat kyhätyksi kanootin tai muun
kulkuneuvon, tullakseen virran yli."

"Jos niillä kanoottikin olisi", vastasi Le Bourdon tyynesti, "niin
ne eivät tietäisi, mistä meitä hakea. Se etsintä veisi jonkun aikaa,
eikä kaarnakanoottiakaan siunaaman ajassa valmisteta. Ja jos veljesi
onkin hiukan raskaalla päällä ilonpitonsa jälkeen, Margery, niin olen
minä yhtä virkku kuin koskaan."

"Mutta sinä, Bourdon, luonnollisesti haluat pitää huolta itsestäsi
ja omaisuudestasi ja lähteä luotamme ensimäisessä soveliaassa
tilaisuudessa. Meillä ei ole oikeutta odottaa sinun viipyvän
joukossamme hetkeäkään kauvemmin kuin on etusi mukaista, enkä sitä
soisikaan."

"Etkö sitä soisikaan, Margery!" huudahti mehiläispyytäjä pettyneenä.
"Minä olisin luullut seurani kelpaavan arveluitta. Mutta näin ollen
en totisesti välitä, miten menettelen omasta puolestani."

Ujoudessaan ei Margery kehdannut lähemmin selittää, että hän
juuri nuoren miehen oman menestyksen vuoksi epäröitsi edistää
hänen jäämistänsä näin hankalaan seuraan -- vaikka hän olisi
ollut ihan onneton häpeissään, jos olisi tiennyt, kuinka peräti
tuttavallista oli Gershomin tavoin puhutella Benjamin Bodenia
ranskalaisella lisänimellään Bourdoniksi. Mehiläispyytäjä oli
kuitenkin niin tottunut tähän omituisen ristiriitaiseen nimitykseen,
ettei hän Margeryn sävyä siinä kohden katsonut muuksi kuin
teeskentelemättömyydeksi, ja sitä suurempaa pettymystä tunsi hän
luullessaan havaitsevansa, että tyttö tahtoi osottaa sydämensä olevan
hänen suhteensa välinpitämätön.

Nuori pari palasi senvuoksi apeana kummulta. Aamiaisella pohti Le
Bourdon seurueensa asemaa ja parasta toimintatapaa, kalventuneen
ja hätääntyneen tytön hänen vieressään luullessa hänen yksinomaan
harkitsevan itsensä ja kallisarvoisen hunajavarastonsa korjaamista
varmaan talteen. Jos näiden kahden tuttavuus olisi ollut
pitempiaikainen, ei Margery olisi hetkeksikään voinut ajatella
sellaista mehiläispyytäjästä; mutta mitään loukkaavaa tai halventavaa
ei ollut siinä käsityksessä, että vieras erämies etusijassa ottaisi
lukuun oman kohtansa tällaisessa tilanteessa.

Aterian aikana ei paljoakaan puhuttu. Dorothy pii yleensäkin
vaitelias, alituisen murheen ja huolestuksen johdosta. Hänen miehensä
taasen oli nyt liian sekavalla päällä haastellakseen, vaikka hän
tavallisesti oli hyvinkin puhelias, ja intiaani harvoin puuttui
kahteen tehtävään yhtaikaa.

"Virran poikki tulemalla olemme saavuttaneet vihollisemme suhteen
erään edun", alotti Le Bourdon aamiaiselta päästyä. "Vesi ei jätä
jälkiä; vaikka Variksensulalla olisi kanoottikin, ei hän voisi
tietää, mistä tavottaisi meitä."

"Se ei niin", tokaisi Kyyhkynsiipi hiukan jyrkästi. "Hän tietää,
me emme järvellä, koska tuuli puhaltaa. Tietää, me emme mene ylös
virtaa, koska siinä kova työ; tietää, me tulleet tänne, koska se
helppo. Variksensulka pian lautan tekee, sitte tulee hakee päänahkaa."

"Niin", sanoi Margery säveästi, "sinun on paras hetimiten lastata
kanoottisi kuntoon ja siirtyä etäämmäksi, meidän olemattamme
pidättämässä liikkeitäsi. Veljeni kyllä kykenee auttamaan meitä
ehtoopäivällä, jolloin kenties jo paremmin voimme ratkaista, mihin
meidän on pyrittävä, jos intiaanit pysyvät asemillaan ja sieltä
yrittävät häiritä meitä. Mene, Bourdon, kun siihen on mukava
tilaisuus. Varmaankin sinulla on äiti kotona, taikka sisar -- kenties
vaimo --"

"Eikä ole", keskeytti mehiläispyytäjä pontevasti. "Kukaan ei odota
minua, ja tämän perheen mukana minä pysyn niin kauvan kuin siinä
yksikään tarvitsee apuani."

Tytön poskille kohosi sievä puna, ja huojentavaa lohdutusta tuli
ahdistuneeseen mieleen, jota huolestunut kuvittelu oli raskauttanut
mitä pahimmilla mahdollisuuksilla. Jalomielisyydessään ei hän
kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että mehiläispyytäjä uhrautuisi
muiden hyväksi, joilla oli niin vähän oikeutusta edellyttää häneltä
mitään palveluksia. Hänen vastustelunsa lopetti erämies kuitenkin
lujasti, viitaten Gershomin tylsiin huomautuksiin, että muka oli
lopultakin parasta mennä lyömään "rauhan kämmentä" intiaaneille.
Chippewa ei sillävälin näkynyt pitävän suurtakaan lukua seurueesta,
johon oli nyt liittynyt. Hän oli valmis kohtaamaan tapauksia
niiden kehityksen mukaan ja suunnitteli keinoja päänahkojensa
kartuttamiseksi. Tässä mielessä hän saapui kanootin luo, jonne Le
Bourdon oli vetäytynyt haastelemaan Margeryn kanssa ja lausui halunsa
lyhyeen.

"Hyvä aika saada nyt lisää päänahkoja, Bourdon", virkkoi hän.

"Ja hyvä aika myös pitää omansa tallella, chippewa", vastasi erämies.
"Tunnen kyllä teidän intiaanien ainaisen päämäärän sotapolulla
oltaessa, mutta me olemme tyytyväisiä, jos voimme pysytellä syrjässä
vaurioista, kun meillä on naisia ja lapsia mukanamme."

"Ei lapsia täällä", huomautti intiaani ympärilleen katsellen. "Tuo
sinun nainen -- sinun squaw, hä?"

Suorasukainen kysymys sai sievän Margeryn karahtamaan punaiseksi,
ja mehiläispyytäjäkin tuli hieman hämilleen. Jälkimäinen kuitenkin
vastasi miehuullisesti niinkuin hänen sukupuolensa velvollisuutena
oli.

"Ei ole minulla vielä vaimoa, ja kaikkein vähimmin voisi olla tämä",
sanoi hän.

"Miksei tämä -- hän hyvä squaw", tuumi toinen häikäilemättömästi;
"kyllä sievä päällikölle. Sinä pyydät -- hän ottaa -- tunnen hyvin
naisen."

"Niin, kyllähän sellainen mutkattomuus saattaa käydä laatuun
punanahkojen kesken", vastasi Le Bourdon kiireisesti, sillä hän näki
Margeryn hämissä pahastustakin, "mutta valkoihoisten nuoret naiset
ovat toisenlaisia. En ole eläissäni nähnyt Margerya ennen kuin eilen
illalla, ja valkoihoinen nainen tahtoo aikaa kaikkeen tutustumiseen."

"Valkoihoinen pilaa squaw'n", arveli intiaani, "pitää liikaa huolta."

"Se ei ole koskaan mahdollista!" huudahti Le Bourdon vakavasti.
"Kun nuorukainen tahtoo kiinnittää itseensä sievän, vaatimattoman,
lämminsydämisen tytön, ei hän voi milloinkaan edes kylliksi pitää
huolta tämän onnesta."

Margery loi katseensa maahan, mutta näytti olevan hyvillään.
Kyyhkynsiivellä oli kokonaan toisenlainen elämänkatsomus, eikä hän
malttanut olla ryhtymättä hiukan väittelemään tuollaista oikean
miehekkyyden puutetta vastaan.

"Helppo pilata squaw", intti hän. "Mihin hän kelpaa, muuhun kuin
työhön? Ei voi mennä sotapolulle -- ei voi ottaa päänahkaa -- ei voi
ampua hirviä -- täytyy työtä tehdä. Siihen squaw tarvitaan."

"Me valkoihoiset havaitsemme naisten kelpaavan muuhunkin -- me
rakastamme heitä ja pidämme heistä huolta -- varjelemme heitä vilulta
talvella ja helteeltä kesällä; me koetamme toimittaa heille niin
mukavat ja onnelliset olot kuin voimme."

"Se hyvää puhetta nuoren squaw'n korviin", vastasi chippewa hiukan
halveksivasti, "mutta parempi vähän epäillä. Mitä intiaani sanoo
squaw'lle, sitä hän tekee -- mitä valkonaama sanoo, sitä ei tee."

"Niinkö onkin asia, Bourdon?" kysyi Margery nauraen intiaanin
totisuudelle.

"Minun on rehellisesti myönnettävä, että siinä on jonkun verran
perää", tuumi mehiläispyytäjä, "sillä intiaani ei lupaa juuri mitään,
joten hänen on helppo puolustaa menettelyään, kun sitävastoin
valkoihoiset sitoutuvat useinkin enempään kuin voivat aina täyttää."

Mutta tämän rupattelun keskeytti äkkiä aivan aavistamaton tapaus.



6. LUKU.

Uutta seuraa


Keskeytyksen aiheutti Dorothy, joka oli pikku ylänteelle noustuaan
keksinyt kanootin tulossa joen suulla ja nyt hengästyneenä
riensi ilmottamaan havainnostaan mehiläispyytäjälle. Jälkimäinen
kiirehti heti tähystämään. Kanootti lähestyi järveltä, nähtävästi
tulleena myötätuuleen, jonka voima nyt alkoi hiukan heiketä; alus
oli pohjoiseen päin pyrkien poikennut jokisuuhun arvattavasti
ruuan keittämistä tai muuta sellaista tarvista varten. Suureksi
huolestuksekseen näki Le Bourdon villien tekevän pohjoisrannalta
merkkejä vieraalle kanootille savun avulla. Ei ollut hyvä vihollisten
täten saada tilaisuutta tulla virran yli, joten hän juoksi alas
rantamalle sellaiseen paikkaan, missä ei kasvanut riissiheinikköä,
ja vieraille näyttäytyen viittoi heitä saapumaan eteläiselle
rannalle. Tämä olikin paljoa lähempänä. Veneestä kohotti pian muuan
käsivartensa myöntymyksen merkiksi, ja samassa sen kokka kääntyikin
suoraan mehiläispyytäjää kohti.

Kanootin lähestyessä kerääntyi koko seurue vesirajaan vastaanottamaan
tulokkaita. Näitä oli kolme, kaksi melomassa kepeän aluksen
kumpaisessakin päässä ja kolmas istumassa keskellä jouten.
Mehiläispyytäjän tarkastellessa tulijoita kaukolasillaan kyselivät
häneltä seuralaisensa heidän laatuaan ja näennäisiä aikeitaan.

"Hankkeistaan saavat he itse tehdä selkoa", vastasi erämies, "mutta
keulassa melova mies näyttää olevan valkoihoinen ja sotilas -- taikka
asustaan päättäen puolittain sotilas. Meikäläisiä on keskelläkin
istuva mies, ja hän näyttää papilta -- niin, se hän onkin, mutta
puku osottaa hänen hyvinkin tottuneen salomaiden elämään. Kolmas on
ehdottomasti punanahkainen."

"Pappi!" toisti Margery kummastuneena. "Mitä tekemistä saattaa
papilla olla näillä tienoin?"

"Liikkuuhan villien keskuudessa joitakuita lähetyssaarnaajia, ja tuo
on varmaankin niitä. Mies-parka on kaiketi kuullut sodasta ja yrittää
palata uutisasutuksiin niin kauvan kuin hänen päänahkansa on lujassa."

"Ei kajota häneen", tokaisi chippewa painavasti. "Tiedetään,
tarkottaa hyvää -- puhuu Suuresta Hengestä -- intiaani ei ota
semmoisen tietäjämiehen päänahkaa."

"Se on hauskaa kuulla, Kyyhkynsiipi, sillä minä olin alkanut
ajatella, ettei yhdenkään ihmisen päänahka ollut turvallinen sinun
sormiesi ulottuvissa. Mutta mitä voi tuo sotamies hommata täällä
päin? Luulisipa kaikilla sotamiehillä olevan nyt kylliksi tehtävää
linnotuksessa, järven päässä. Mihin muuten joutuikaan kirjeesi,
joka sinun piti viedä Fort Dearbornin päällikölle, hänen saadakseen
ilmotuksen sodasta, Kyyhkynsiipi?"

"Purrut suussani niinkuin niin paljon tupakkaa", vastasi chippewa,
"että pottawattamie ei sitä saanut. Ei hyvä pitää kirjettä silloin."

"Kenraali, joka hankki sinut viemään sitä kirjettä, tuskin kiittää
sinua huolellisuudestasi."

"Kyllä sentään kiittää -- sentään maksaa -- kirje nyt turha."

"Mistä sen voit tietää? Se kirje olisi saattanut pelastaa varusväen
joutumasta vihollisten käsiin."

"Joutunut jo. Varusväki kaikki tapettu tai vankina.
Pottawattamie-miesten puheesta se kuului."

"Armias taivas, onko se mahdollista? Mackinaw ja Chicago jo mennyttä
kumpainenkin! Kyllä ovat brittiläiset kauvan vehkeilleet intiaanien
keskuudessa, koska nämä ovat niin valmiiseen kuntoon päässeet!"

Nyt oli kanootti jo niin likellä, että saattoi paljain silmin
helposti havaita mehiläispyytäjän äskeiset huomiot tulijoista
oikeiksi. Kotvasen kuluttua rahisi veneen kokka hiljaa
rantahietikossa.

"_Sago, sago_", tervehti sotamies intiaanien tapaan, nousten astumaan
maihin, "_sago_, ystävät, ja toivoakseni saavumme tervetulleeseen
leiriin."

"Tervetulleita olette", vastasi mehiläispyytäjä, "tervetulleita
erämaassa kohdattuina vieraina, mutta sitäkin tervetulleempia, kun
näen asustanne, että te olette sotavanhus kotimaisesta rykmentistä."

"Aivan oikein, hra mehiläispyytäjä, sillä sen näen teidän
ammatiksenne hunajapikarista ja tähystimestä sekä muusta
sonnustuksestanne. Olemme matkalla Mackinawiin ja pistäymme vain
pikimältään teidän ystävälliseen seuraanne."

"Aiotteko Mackinawissa tavata amerikalaisen vai englantilaisen
varusväen?"

"Omia miehiä tietysti", vastasi sotamies oudostuen.

"Mackinaw on kukistunut; se on nyt englantilainen asema kuten
Chicagokin."

"Ka, sehän muuttaakin suunnitelmamme, pastori Amen!" huudahti
sotamies kumppaniinsa kääntyen. "Jos Mackinaw on vihollisten
hallussa, niin ei meidän kannata uskaltautua saarelle."

"Amen" oli sotaväen antama lisänimi, joka oli ajan mittaan käynyt
niin tutuksi, että miehet eivät arkailleet puhutella kelpo
miestä suoraan siksi. Tämä lähetyssaarnaaja oli metodisti; sillä
lahkolla oli siihen aikaan ani harvoja korkeamman koulukasvatuksen
saaneita pappeja, -- sen useimmat hengenmiehet tulivat sellaisesta
yhteiskuntaluokasta, joka ei ollut luontuvainen pahastumaan pienistä
arvokkuutensa häiriöistä, ja heidän innostuksensa ja tavanmukainen
uhraavaisuutensa oli totuttanut heidät alistumaan suuriinkin
henkilökohtaisiin vaikeuksiin.

"Oikeassa olette, korpraali", myönsi lähetyssaarnaaja. "Näin ollen
en näe mitään parempaa menettelytapaa kuin asettua kokonaan Onoan
ohjattavaksi. Hän on tähän asti neuvonut meitä hyvin ja kykenee
taatummin kuin mikään muu opas auttamaan meidät selville täältä
saloseudulta."

Le Bourdon rohkeni tuskin uskoa korviaan! Onoan kamala nimi
hämmästytti häntä nyt tavattomasti, mutta hänen kumpainenkaan
valkoihoinen kumppaninsa ei ilmaissut mitään mielenliikutusta. Jos
intiaania olisi mainittu Nylky-Pietariksi, niin olisivat varmaankin
sekä Dorothy että Margery kirkaisseet, kenties paenneetkin; mutta
he eivät tienneet mitään siitä nimityksestä, joka oli annettu tälle
salaperäiselle päällikölle punanahkaisten keskuudessa. Kuitenkin
havaitsi mehiläispyytäjä suuren muutoksen chippewan sävyssä, heti
kun lähetyssaarnaaja oli lausunut tuon pahaenteisen sanan, vaikka
hän ei näyttänyt säikähtäneeltä. Päin vastoin oli Boden huomaavinaan
Kyyhkynsiiven pikemmin mielistyvän tuosta vieraasta, vaikka nuori
soturi nyt näytti esiintyvän säveämpänä ja vähemmin huomiota
herättävästi.

"Kyllä, sir", vahvisti mitään aavistamaton sotamies, "Onoa on hyvä
opas ja oivallinen apu neuvotteluissa. Mutta nämä ovat sotaisia
aikoja, ja meidän on turvauduttava aseisiimme, kumpainenkin
kasvatuksemme ja luonnonlaatumme mukaan -- pastori saarnaamalla ja
rukoilemalla, ja minä pyssyä ja latasinta pidellen."

"Voi, korpraali -- saarna ja rukous merkitsisivät yhtä paljon
teille sotureille kuin aseenne ja ampumavaranne, jos teidät vain
saisi ajattelemaan oikealla tavalla. Katsokaa Fort Dearbornia! Sitä
puolustettiin inhimillisin keinoin, sillä oli aseellinen joukkonsa
pyssyineen ja miekkoineen, kapteeneineen ja korpraaleineen;
kuitenkin olette nähnyt heidän ylpeytensä lannistuvan, heidän
puolustuskeinojensa raukeavan ja suuren osan tovereitanne joutuvan
surmatuiksi. Kaikki tämä on tapahtunut aseellisille miehille,
sillaikaa kun Herra on tuonut _minut_, aseettoman ja halvan
sanansa opettajan, turvallisesti pois filistealaisten käsistä ja
vahingoittumattani asettanut minut tänne Kalamazoon rauhallisille
rannoille."

"Mitä siihen tulee, pastori Amen, niin on Herra tehnyt samoin
minullekin musketteineni ja latasimineni", tuumi yksivakainen
sotamies. "Saarnaaminen saattaa olla hyvä muutamilla retkillä, mutta
aseet ja ampumavarat ovat varsin tähdellisiä toisilla. Kuulkaa
heprealaista, joka tuntee kaikki salomaiden tavat, niin näette, eikö
hän lausu samaa mielipidettä."

"Heprealainen on Herran hyljättyjä niinkuin hän on Herran
valittujakin!" vastasi lähetyssaarnaaja. "Yhdyn teihin kuitenkin
siinä, että hän on inhimilliseksi neuvonantajaksi niin taattu kuin
juuri löytääkin, ja sentähden tahdon kysyä hänen mielipidettään.
Abrahamin suvun lapsi", hän lisäsi Onoaan kääntyen, "sinä olet
kuullut sanoman Mackinawista; emme voi enää ajatella matkamme
pitkittämistä sinne päin. Mille taholle siis neuvoisit meitä
suuntaamaan kulkumme? Teen tämän kysymyksen ensin sinulle, joka olet
kokenut ja viisas saloseudun asukas; soveliaampana hetkenä aion
kääntyä Herran puoleen ja etsiä jumalallista apua askeleittemme
ohjaukseksi."

"Niin", huomautti ahavoittunut, karkeapiirteinen korpraali, joka piti
hyvinkin suuressa arvossa innokasta, joskin hieman kiihkomielistä
lähetyssaarnaajaa, vaikka hän uskoi intiaanin aina varmaksi
neuvojaksi tällaisissa asioissa, "koettakaa molempia -- ei tuki
suovaa alenna. Hyvä soturi pitää aina osan joukkojaan varaväkenä.
Muistan, miten me Mawmeessa olimme kaikki ryntäämässä eteenpäin kuin
raivostuneina paholaisina, kun Hullu Anthony antoi käskyn karata
vihollisen kimppuun, mutta vanha mies sanoi: 'Ei, pitäkää nuo miehet
reservissä, sillä ei tiedä, milloin voi sattua kiertoliike tai
muutoin tarvitaan väkeä varalla.' No, mitä Onoa sanoo, pastori Amen?"

Tällävälin oli vieras intiaani astunut maihin, suoden Le Bourdonille
tilaisuuden tarkastaa hänen ulkomuotoaan ja asuansa tiukemmin
kuin oli tähän asti käynyt päinsä. Kuuluisa villi oli metsien
kesätamineissa, ja jokainen pohjois-amerikalaisen intiaanin tapoihin
tutustunut saattoi heti havaita, että hän käytti vaikutusvallan
ja arvoaseman tunnuksia. Kaulassa oli hänellä rihmaan pujotettuja
puikkoja, jotka oli tehty Lännen punaisesta piippusavesta ja
huolellisesti muovailtu koruiksi. Rintaan oli keltaisella maalilla
hahmoteltu kalkkarokäärmeen kuva. Tämä oli olevinaan hänen heimonsa
_totem_ eli "vaakuna", vaikka kukaan ei tiennyt, mikä se heimo oli ja
missä se asui. Heimomerkkinsä alapuolelle oli Onoa järeästi piirtänyt
ojennetun käden siihen asentoon, joka ilmaisee varotusta; se oli siis
ikäänkuin hänen vaakunakilpensä valiolauseena. Pää oli ajeltu, kuten
soturin tavallisesti, jättäen vain ritarillisen nylkysuortuvan, mutta
päällikkö ei ollut sotamaalauksessaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat
rohkeat ja kotkamaiset, ja vertausta tukivat hyvin hänen vakaat,
tyynet, läpitunkevat silmänsä. Leuka oli täyteläinen ja pitkä,
huulet tiukat ja lujat, hampaat lyhyet, mutta tasaiset ja terveet,
hymy kohtelias ja tilaisuuden mukaan miellyttäväkin. Nylkysuortuvaan
oli kiinnitetty yksinäinen kotkansulka, ja hänen wampum-vyönsä oli
tavallista kallisarvoisempi; sen alle oli hän työntänyt puukkonsa
ja tomahawkinsa. Jalassa oli hänellä yksinkertaiset hirvennahkaiset
mokkasinit ja polveen asti ulottuvat säärykset. Lisävaruksina oli
ruutisarvi ja luotikukkaro sekä pitkä amerikalainen rihlapyssy.

Maalle noustessaan Pietari -- sillä siten häntä yleensä kohteliaasti
valkoihoiset nimittivät -- vakavasti tervehti seuruetta,
yksinkertaisen vilpittömänä, mikäli ihmissilmä saattoi tunkeutua
hänen salaisiin tunteisiinsa. Miehille hän tarjosi kätensä, vain
vilkaisten molempiin naisiin.

"_Sago, sago_ kaikki, vanhat ja nuoret!" sanoi hän syvällä
kurkkuäänellä. "Ystävä tullut katsomaan teitä ja syömään
wigwamissamme -- kuka päällikkönä täällä?"

"Meillä ei ole täällä wigwamia eikä päällikköä", vastasi Le Bourdon,
vaikka hän oli vähällä kavahtaa tarttumasta noin hirveän maineen
leimaaman miehen käteen; "olemme halpaa kansaa, minä elätän itseäni
hunajan keruulla, ja tämä mies on sotaväen muonakauppiaan apuri. Hän
oli matkalla etelään, tapaamaan järven päähän sijotettua osastoa, ja
minä olin menossa pohjoista kohti Mackinawiin, sieltä lähteäkseni
uutisasutuksiin."

"Miksi veljelläni sellainen kiire?" kysyi Pietari sävyisästi.
"Väsynytkö hankkimaan hunajaa?"

"Ajat ovat levottomat, ja punaiset miehet ovat kaivaneet ylös
kirveensä; valkonaama ei voi sanoa, milloin hänen wigwaminsa on
turvassa."

"Missä veljeni wigwam?" tiedusti Pietari, varovasti silmäillen
ympärilleen. "Täällä en näe."

"Tuolla ahoilla, Kalamazoon ylävarrella. Me läksimme sieltä viime
viikolla ja olimme päässeet vastapäisellä rannalla olevaan majaan,
kun joukko pottawattamie-heimon miehiä tuli järveltä ja hääti meidät
tänne turvaan."

Pietari kääntyi hitaasti lähetyssaarnaajaan, kohottaen sormensa
antamaan pontta sanoilleen.

"Niin sanoin teille", virkkoi hän. "Tiesin, siellä pottawattamie.
Osasin tuntea ne kaukaa."

"Me pelkäsimme heitä, kun seurueessamme on naisia", lisäsi
mehiläispyytäjä, "ja ajattelimme heidän saattavan mieliä
päänahkojamme".

"Se kyllä luultavaa; kaikki intiaanit rakastavat päänahkoja sodan
aikana. Te amerikalaisia, ne brittiläisiä; ette voi kulkea samaa
polkua ja olla ilman riitaa. Mutta ei nyt tarvis peljätä", lisäsi hän
arvokkaasti. "Minä tunnen pottawattamiet -- tunnen kaikki päälliköt.
Kukaan ei vastusta Onoan kieltoa; minä puhun heille."

"Mutta hehän ovat brittiläisten puolella, ja sinut näen amerikalaisen
sotilaan seurassa?"

"Ei, väliä, Onoa liikkuu missä haluaa. Väliin pottawattamien luona,
väliin irokeesin. Kaikki chippewat tuntee Onoan, kaikki intiaanit
aukaisee korvansa, kun hän puhuu. Minä menen virran yli pudistamaan
kättä, muutoin pottawattamie pitää kummana."

Pietarin sävyssä ei ollut mitään kerskuvaa hänen ilmottaessaan
koskemattomuutensa tai valtansa; hän viittasi siihen ihan
luonnollisena seikkana kuin henkilö, joka on tottunut vallitsemaan.
Lähetyssaarnaaja katsoi tarpeelliseksi lisätä muutamia selittäviä
sanoja, kävellen mehiläispyytäjän kanssa sivummalle. Gershomia ei
kukaan näyttänyt pitävän minkäänlaisen huomion arvoisena.

"Te voitte luottaa Pietariin", huomautti lähetyssaarnaaja, "sillä
mitä hän lupaa, sen hän täyttää. Minä tunnen hänet hyvin ja olen
täydellisesti uskonut itseni hänen haltuunsa. Ei hän päästä villejä
tänne."

"Mutta eikö tämä samainen intiaani ole juuri se Nylky-Pietari, jolla
on niin kamala maine koko rajaseudulla?" kysyi Le Bourdon.

"Sama mies, mutta älkää välittäkö nimistä -- niistä ei ole mitään
haittaa. Abrahamin, Isakin ja Jakobin jälkeläistä ei Kaitselmus ole
suotta asettanut tänne erämaahan; koska hän on täällä, niin siitä on
varmasti hyötyä."

"Abrahamin ja noiden muiden jälkeläinen!" kummeksui mehiläispyytäjä,
samalla muistaen lähetyssaarnaajan äskeisen oudon puhuttelutavan.
"Tokihan Pietari on punanahkainen ja intiaani?"

"Epäilemättä, vaikka ainoastaan minä tiedän hänen _heimonsa_, jonka
johtajaksi hän on syntynyt, valistamaan koko kansaansa takaisin
totuuden lähteille. Minä tiedän sen, ja ennen pitkää julistan
sen koko maalle. Niin, minulle on suotu sen keksinnön tekeminen,
vaikka minusta toisinaan tuntuu, että Pietari itse on todella yhtä
tietämätön syntyperästään kuin hänen koko ympäristönsäkin."

Ja hän alkoi ällistelevälle erämiehelle selittää raamatun avulla,
miten Pietari veljineen oli Israelin lapsia, Judean harhaantuneita
poikia eli lähemmin määritellen Naftalin sukujuurta, joka "on
nopia peura ja antaa suloiset puheet", niinkuin punanahkaiset
tosiaan olivat tunnettuja ketteryydestään ja runollisesta
kaunopuheisuudestaan. Mieleenjuohtumansa innostuttama hengenmies
vetosi sujuvasti erinäisiin pyhän kirjan kohtiin, joiden piti
selvästi todistaa tämän kuvitelman pätevyys, toisen kuunnellessa
ymmällä näitä väitteitä Amerikan intiaanien juutalaisuudesta.

Jo pelkkä intiaanien jakautuminen nimenomaisiin heimoihin,
juutalaisten tavoin, oli yksinkertaisen sananselittäjän
mielestä tärkeä todiste hänen oletuksensa pätevyydestä. "Ja
kahdeksannessaseitsemättä psalmissa on varsin merkillinen kohta,
joka on suuresti vaikuttanut minuun sitte kun ensin tulin tätä
asiaa ajatelleeksi. 'Mutta Jumala särkee vihollistensa pään
heidän päälakeinsa kanssa', sanoi David, 'jotka pysyvät heidän
synneissänsä'. Eikö tässä ole päivänselvä viittaus punaihoisten
tunnettuun ja meidän mielestämme raakamaiseen tapaan? Mutta samassa
sanotaankin, että se päänahkain nylkeminen on jumalallisena
koettelemuksena meidän synneistämme. Voin tuskin avata ainoatakaan
lukua Vanhasta Testamentista, tapaamatta jotakuta seikkaa, joka
osoittaa punaihoisten ja heprealaisten yhteyttä --"

Vilkkaan todistelun keskeytti kuitenkin asianomainen itse, lähestyen
arvoisaa sanantulkitsijaa. Pietari oli päättänyt pistäytyä heti
virran poikki ja tuli mainitsemaan sitä kumppaneilleen, jotka
hän aikoi kumpaisenkin jättää pohjoisrannalle siksi aikaa. Le
Bourdon ei kyennyt pidättämään häntä; hän olisi voinut yrittää
ainoastaan väkipakkoa, mutta epäili sekä sen oikeutusta että
tarkoituksenmukaisuutta. Pietarin itsenäinen ja melkein vallitseva
sävy näytti tekevän kaikki vastaväitteet hyödyttömiksi, niin pahasti
kuin Boden pelkäsikin sitä kiusausta, johon intiaanit joutuisivat
saadessaan hänen kanoottinsa tavattaviinsa.

Kanootista siirrettiin rannalle kaikki lähetyssaarnaajan ja
korpraalin tavarat, joten siihen jäivät vain intiaanin omat pikku
matkatarpeet. Levollisesti ja pelottomasti meloi jälkimäinen pois.
Riissiheiniköstä suoriuduttuaan hän antoi kanootin solua itsekseen,
avatessaan vaatemyttynsä, josta huolellisesti kaivoi esille pikku
kimpun. Siitä otti hän kerrassaan seitsemän vastasaatua ihmisen
päänahkaa, jotka ripusti heilumaan pienestä kepistä, ennen kuin
jälleen ryhtyi melomiseensa. Pottawattamiet olivat kerääntyneet
ryhmäksi tavalliseen maallenousupaikkaan majan alapuolelle. Noin
sadan kyynärän päähän rannasta tultuaan taukosi Pietari taas
melomasta, otti päänahka-vartaan käteensä, nousi seisomaan ja
antoi kanootin ajautua myötätuulessa viistoon ryhmää kohti. Pariin
kertaan hän hitaasti heilutti varrasta, kääntääkseen huomiota
voitonmerkkeihinsä.

Ihastunut kunnioitus valtasi odottajat. Onoan nimi kulki suusta
suuhun, sillä monet tunsivat kuuluisan päällikön ulkomuodolta.
Variksensulka ja muut päälliköt astuivat tulijaa vastaan, nuoret
miehet jäivät kunnioittavasti loitommaksi. Pietari nousi kanootista
ja tervehti kutakin johtajaa vakavan kohteliaasti, pudistaen jokaisen
kättä ja puhutellen heitä nimeltään pottawattamie-murteella, mikä
osotti miesten tavanneen toisensa ennenkin.

"Isäni on hyvin tervetullut!" huudahti Variksensulka, joka oli
joukossa ylhäisin arvoltaan. "Minä näen hänen ottaneen tapansa mukaan
monta päänahkaa; minä huomaan, että valkonaamat harvenevat. Nouseeko
aurinko koskaan osottamaan sitä päivää, jolloin heidän wigwaminsa
ovat kuin tammen oksat talvella? Voiko isäni antaa meille mitään
toivoa sen hetken näkemisestä?"

"On pitkä polku siltä suolajärvellä, josta aurinko nousee, toiselle
suolajärvelle, johon se yöksi kätkeytyy. Squaw't ovat hätäisiä,
mutta miehet osaavat odottaa. Tämän maan antoi punaisille miehille
Suuri Henki; jos hän on päästänyt nyt tänne valkonaamat muutamiksi
talviksi, niin hän on tahtonut sillä rangaista meitä vääryyksistä.
Nyt kun me suremme pahuuttamme, hän auttaa meitä häätämään
muukalaiset ja antaa meille taas metsät aivan omiksi. Katsokaa, nämä
päänahat tulevat järven päässä olleilta sotureilta. Mustarastas
oli siellä kaikkine nuorine miehineen; yksikään heistä kaikista
ei saanut näin monta päänahkaa. Tällä tavoin valkoinen kyyhkynen
estetään lentämästä ylitsemme sellaisina parvina, että ne viimein
pimittäisivät meiltä auringon."

Joukosta kuului taaskin ihastuksen sorinaa, kun kukin nuori soturi
kumartui laskemaan päänahkojen lukumäärää ja heille tutuista
merkeistä tarkkaamaan uhrien ikää, sukupuolta ja asemaa. Siinä oli
taaskin näyte salaperäisen Onoan kunnosta ja sammumattomasta vihasta
sitä rotua vastaan, joka hitaasti, mutta varmasti oli työntämässä
syrjään maan alkuperäiset valtiaat. Variksensulka kertoi sitten
edellisen illan tapaukset Onoalle eli "Heimottomalle", kuten
häntä toisinaan nimitettiin syystä että kukaan ei tiennyt mihin
intiaanikansan haaraan hän kuului.

Molemmat kuuluisat päälliköt vetäytyivät nyt keskinäiseen
neuvotteluun, jota kenenkään ei sopinut häiritä. He istuutuivat
syrjään äyräälle, vetivät jalkansa osittain allensa ja istuivat
kasvot vastakkain, toisinaan tehden arvokkaasti liikkeitä
käsillään, mutta kumpainenkin vuoronsa jälkeen puhuen erityisen
hillitysti. Variksensulka oli räikeästi maalattu ja näytti tuimalta
ja sotaiselta, mutta Onoassa herättivät kasvot enintä huomiota.
Niillä oli tavallisesti miettivä ilme, jollaista villillä näkee
harvoin, vaikka ne toisin ajoin vilkastuivat ikäänkuin sisäisen
tulen leimahduksesta, niinkuin tulivuoren aukko tuolloin tällöin
syöksee liekkejä sameaan ilmakehään. Taitava ihmiskasvojen tulkitsija
olisi kenties huomannut noissa piirteissä erinomaista teeskentelyä,
mutta myöskin voimakasta kiihkomielisyyttä. Hän oli juuri silloin
kohdistanut kaiken sielunsa suunnitelmaan, joka oli ylväimmänkin
ihmispyrkimyksen arvoinen -- kansansa hajallisten heimojen
järjestämiseen ja uudistamiseen kaiken sen voittamiseksi takaisin,
mitä he olivat valkoihoisille menettäneet; mutta siihen aikeeseen
liittyi villin julmuutta ja kostonhimoa, kaikessa tunnottomuudessaan
ylevää vimmaa.

Ylipäällikköjen neuvottelua kesti runsaasti tunnin.

"Isäni siis aikoo johtaa nuo valkonaamansa käyrälle Polulle ja ottaa
heidän päänahkansa, kun on heistä valmis", virkkoi Variksensulka,
totisena kuunneltuaan Pietarin selityksiä lähipäivien toimenpiteistä.
"Mutta kuka saa chippewan päänahan?"

"Joku nuori pottawattamie, muttei ennen kuin minä olen käyttänyt
häntä. Minulla on mukanani muuan valkonaamain tietäjäpappi ja soturi,
mutta niiden päänahkoja en ripusta vartaaseeni, ennen kuin he ovat
meloneet minut edemmäksi. Kokous pidetään vasta tammiahoilla, ja
minä haluan näyttää vankejani päälliköille, jotta he näkevät, kuinka
helppo on lopettaa yankee-kansa. Minulla on nyt siitä kansasta
vallassani neljä miestä ja kaksi squaw'ta; tuhotkoon jokainen
punainen mies yhtä monta, niin maa on pian vapaa niistä kaikista!"

Tämän lausuessaan sai puhuja kasvoilleen niin tuimia välähdyksiä,
että hänen katsantonsa näytti kauhistavalta. Variksensulkakin
hätkähti tuollaisesta rajuudesta, mutta koko kiihtymys haipui melkein
yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja sitä seurasi ystävällinen
ja pettävä myhäily, joka oli pikemmin luonteenomainen viekkaalle
aasialaiselle kuin amerikalaiselle alkuasukkaalle.

"Heitä ei voi lukea", huomautti pottawattamie-päällikkö, niin pian
kuin kumppaninsa maltillisempi katsanto hiukan häivytti hänen
väkinäisyyttään, "jos kaikki kuulemani on totta. Mustarastas sanoo,
että valkonaamain squaw'tkin ovat kyllin lukuisia, nujertaakseen
kaikki jäljelle jääneet punaiset miehet."

"Pian on heitäkin taas kahta vähemmän", vastasi Pietari, ja
hetkellinen, mutta säpsähdyttävä kiivaan kostonhimon välähdys
näkyi jälleen hänen kasvoillaan. "Mutta sillä ei ole nyt väliä;
veljeni tietää kaikki, mitä haluan hänen tekevän. Virran toisella
puolella olevien valkonaamain päästä ei saa karvaakaan koskettaa
muulla kädellä kuin minun. Kun aika tulee, Onoan puukko on varma.
Pottawattamiet saavat kanoottinsa ja voivat seurata meitä ylös
virtaa. He tapaavat meidät ahoilla, lähellä Ruohikkoaukiota. He
tuntevat paikan, sillä punaiset miehet mielellään pyytävät hirviä
siellä päin. Mene nyt kertomaan tämä nuorille miehillesi, ja sano
heille, että vilja ei kasva eikä hirvi antaudu kaadettavaksi
ainoallekaan teikäläiselle, jos he unohtavat tehdä niinkuin minä olen
sanonut. Kosto tulee ajallaan."

Variksensulka ilmotti kaikki kuulemansa ohjeet sotureilleen, jotka
ottivat ne vastaan niinkuin entiseen aikaan kuunneltiin suurten
tietäjien lauselmia. Jokainen yritti saada tarkan käsityksen
velvollisuudestaan, voidakseen kirjaimellisesti täyttää sen. Niin
suuren vaikutuksen olivat kaikkiin luoteisten seutujen intiaaneihin
tehneet "Heimottoman" ponnistukset kansallishengen herättämiseksi,
ja niin suuresti pelkäsivät he tottelemattomuuden seurauksia, että
jokaisesta soturista tuntui kuin olisi hänen henkensä menossa, jos
mitään hairahdusta hänen taholtaan tapahtuisi.

Heti kun Pietari oli mennyt kanoottiinsa ja alkanut meloa
vastatuuleen, kutsui Variksensulka nuoret miehensä koolle, piti
lyhyen puheen ja johti heidät metsään, ikäänkuin aikoen pitkälle
jalkamatkalle. Joukko ei kuitenkaan edennyt puoltatoista penikulmaa
kauvemmaksi, kun se jo pysähtyi ja sytytti nuotion, valmistaakseen
aterian matkan varrella saadusta riistasta.

Etelärannalle tullessaan tapasi Pietari koko seurueen vastassaan.
Hänen selityksensä oli pian kerrottu. Hän oli puhutellut
pottawattamie-miehiä, ja he olivat poistuneet. Kanootit oli kuitenkin
toimitettava toiselle rannalle ja jätettävä sinne, jotta omistajat
palatessaan saisivat ne takaisin. Tämän oli Pietari luvannut, ja
hänen valkoihoisten ystäviensä tuli auttaa häntä pitämään sanansa.
Sitte lausui hän varmana uskonaan, että ylempänä sijaitsevat ahot
olivat toistaiseksi parhaana turvapaikkana. Siellä he olisivat
syrjässä kaikelta suoranaiselta vaaralta, ja hän oli valmis lähtemään
saattajaksi, suodakseen heille tukensa ja suojeluksensa. Järven
eteläpäähän pyrkiminen oli tällä tuulella mahdotonta ja myöhemminkin
hyödytöntä, koska kaikki sotaväki oli jättänyt Chicagon, ja linnotus
oli hävitetty.

Pastorilla ja korpraalilla ei ollut mitään aihetta epäillä Pietarin
vilpittömyyttä, koska olivat jo turvallisesti matkustaneet hänen
seurassaan ja havainneet hänen antamansa neuvot hyviksi. He
suostuivat senvuoksi heti kavalan villin ehdotukseen. Se oli paras
ja viisain menettelytapa tällähaavaa, jopa aivan ainoa mahdollinen.
Mackinaw oli mennyttä, Chicago samaten, ja Detroitiin oli nyt
pyrittävä niemimaan poikki, käyttämättä järvien helpompaa, mutta
paljoa mutkittelevampaa taivalta. Gershom myös helposti taipui
uskomaan, että tämä poikkeus alkuperäisestä matkasuunnitelmasta oli
käytännöllinen ja välttämätöntäkin, ja hän päätti liittyä seurueeseen.

Le Bourdonin laita oli toisin. Hän tunsi saloseudun ja tiesi
villien tavat, eikä hän voinut pitää viisaana palata metsäahoille,
vaan katsoi paljoa paremmaksi kaikille pyrkiä sittekin vesitse
uutisasutuksiin, vältellen järville parveilevia villejä
mahdollisimman valppaasti. Tuollainen, paikoilleen jääminen
keskelle rauhatonta aluetta tuntui hänestä varsin arveluttavalta,
ja lisäksi pysyi hän edelleenkin ensimäisessä vaikutelmassaan, että
Onoa salaisesti kuului amerikalaisten vihollisiin. Tätä kaikkea
hän innokkaasti selitteli valkoihoisille kumppaneilleen, kutsuen
heidät sitä varten syrjään. Mutta nämä pysyivät itsepintaisina, niin
luotettavan vaikutuksen oli Onoa osannut heihin tehdä. Gershomiin
tehosi erityisesti kunnon korpraalin varma ja horjumaton käytös, ja
naisten oli pakko jäädä miehensä ja veljensä luo.



7. LUKU.

Hunajalinnan varustaminen.


"Sinun olisi parempi lähteä virralta, kun kaikki kanootit ovat vielä
tällä puolella", virkkoi Margery kävellessään Le Bourdonin kanssa
veneitä kohti neuvottelun päätyttyä ja toiminnan hetken ollessa juuri
käsissä. "Muista, että joudut ihan yksin kulkemaan niin tavattoman
pitkän taipaleen!"

"Välttämätöntä olisi meidän kaikkien pyrkiä takaisin uutisasutuksiin
niin joutuin kuin voimme, Margery", sanoi mehiläispyytäjä mietteisiin
vaipuneena. "En ollenkaan pidä tuosta Pietarista; hän on huonossa
huudossa sotaväen keskuudessa, ja minut tekee ihan onnettomaksi
ajatus, että sinä saatat olla hänen vallassaan."

"Lähetyssaarnaaja ja korpraali näkyvät luottavan häneen, kuten
veljenikin. Mitä voi kaksi naista tehdä, kun heidän miehinen
suojelijansa on tehnyt päätöksensä?"

"Muuan, joka hyvin mielellään olisi _sinun_ suojelijasi, sievä
Margery, ei ole päättänyt viisaaksi ollenkaan luottaa Pietariin. Usko
itsesi minun hoivattavakseni, ja minä joko menetän henkeni tai vien
sinut turvallisesti ystäviesi luo Detroitiin."

Margery punehtui ja loi katseensa alas, näyttämättä olevan suorastaan
pahoillansa. Mutta hänen vastauksensa oli niin luja ja nopea, että se
osotti hänen olevan täydellisesti tosissaan.

"En voi jättää Dorothya nykyiseen asemaansa -- ja velvollisuuteni on
pysyä veljeni mukana", sanoi hän.

Mehiläispyytäjä huokasi, ja hyvin päättäväisestä miehestä kääntyi hän
nyt kovin epäröiväksi.

"En pidä siitä tavasta, millä Pietari ja Kyyhkynsiipi nyt
haastelevat", virkkoi hän ajatuksissaan. "Intiaanin ollessa niin
totisena on tavallisesti jotakin pahaa tekeillä. Mutta luullakseni
voin sentään häneen luottaa; äskeisistä väleistämme päättäen täytyy
hänen olla kerrassaan harvinainen konna, jollei hän ole horjumaton
ystävä."

"Onko turvallista luottaa kehenkään, Bourdon? Ei -- ei -- sinun on
paras lähteä järvelle ja laittautua Detroitiin niin joutuin kuin
voit. Vaarassa ei ole ainoastaan omaisuutesi, vaan henkesikin."

"Minun on mahdoton jättää sinua näin turvattomiin oloihin,
Margery, kun kerran en luota muun seurueen päättämän menettelyn
käytännöllisyyteen", lopetti mehiläispyytäjä. "Minun on sijotettava
hunajani johonkin talletuspaikkaan ja valmistauduttava lähtemään
takaisin ylös virtaa. Minne sinä menet, Margery, sinne minäkin,
jollet sano minulle, että seurani ei sinua miellytä."

Tämä lausuttiin hiljaisesti, mutta päättävästi. Margery tuskin tiesi
mitä ajatella. Että häntä salaa ilahdutti, sitä ei voi kieltää,
mutta samalla hän oli jalomielisesti ja vilpittömästi huolissaan
Bourdonin menestyksestä. Samassa kutsuikin Gershom hänet avukseen
lähtövalmistuksiin, joten puhelu senkin johdosta päättyi.

Gershom tahtoi korjata pois talouskapineensa ennen kuin lähti
ylös virtaa. Kaikki hommasivat muuttopuuhissa paitsi chippewa,
joka Le Bourdonista näytti valppaalta ja epäluuloiselta. Kun
jälkimäisellä oli toimitettavanaan parin, tunnin työ, olivat toiset
valmiina lähtöön aikaa ennen kuin hänellä oli kuoppansa kaivettuna.
Sovittiinkin senvuoksi, että mehiläispyytäjä lopettaisi hommansa
muiden mennessä virran yli ja kootessa Gershomin vähiä tavaroita.
Kyyhkynsiipeä ei kuitenkaan näkynyt kanoottien ollessa lähtökunnossa,
ja Pietari meni ilman häntä. Vasta seurueen jo tultua pohjoisrannalle
yhtyi chippewa valkoihoisen ystävänsä seuraan, istuutuen kaatuneelle
puunrungolle katselemaan jälkimäisen työskentelyä omaisuutensa
suojelemiseksi mutta tarjoutumatta vähimmälläkään tavalla auttamaan
häntä. Mehiläispyytäjä tunsi liian hyvin intiaanin vastenmielisyyden
muuhun työhön kuin tavalla tai toisella sotaisiin ponnistuksiin,
ihmetelläkseen kumppaninsa välinpitämättömyyttä.

"Luulin sinun melkein jo lähteneen tammistoaholle meidän edellämme,
Kyyhkynsiipi", huomautti Le Bourdon puuhassaan. "Tuo heimoton
intiaani näytti hiukan panettelevan poissaoloasi; hän kai olisi
halunnut sinua auttamaan huonekalujen kantamisessa kanootteihin."

"Saanut squaw't -- mitä hän tarvitsee siihen parempaa? Pysyn poissa
pottawattamie-polulta -- en tahdo päänahkaa menettää, ainoastaan
ottaa."

"Mutta Pietari sanoo pottawattamie-miesten menneen matkoihinsa
ja että meillä ei ole enää mitään syytä peljätä heitä, ja tuo
tietäjäpappi vakuuttaa, että me saamme uskoa Pietaria."

"Onkohan se hyvä tietäjä? Parasta varoa sitä Pietaria sentään!"
virkkoi Kyyhkynsiipi. "Valkonaama luottaa valkonaamaan, ja intiaani
luottaa intiaaniin -- niin luultavasti parasta."

"Kuitenkin luotan minä _sinuun_, Kyyhkynsiipi, ja tähän asti et
olekaan pettänyt minua!"

Chippewa loi mehiläispyytäjään niin merkitsevän katseen, että
se kiusasi tätä vielä monta päivää jälkeenpäin, herättäen hänen
mielessään ahdistavaa aavistelua. Siihen aamuun asti olivat noiden
kahden välit olleet mitä tuttavallisimpia, mutta tuossa katseessa
välähti jotakin rajua vihaa. Oliko mahdollista, että chippewan
tunteet olivat muuttuneet! Oliko Pietari millään tavoin osallisena
tuon katseen salaperäisyyteen? Epäluulo painosti Le Bourdonia
hänen viimeistellessään talletuspaikkansa, mutta olosuhteet eivät
enää sallineet mitään suunnitelman muutosta. Muutaman minuutin
kuluttua istuivat nuo kaksi kanootissaan ja olivat menossa yhtymään
kumppaneihinsa.

Pietarin vakuutukset olivat pitäneet paikkansa. Intiaaneja ei
näkynyt missään, ja Gershom vei korpraalin säilytyspaikalleen niin
luottavaisena, että molemmat miehet olivat jättäneet rihlapyssynsä
rannalle. Siinä Le Bourdon tullessaan hätkähtäen näki ne, mutta
mitään vaaraa ei tosiaankaan ollut ilmaantunut. Hän otti nyt melkein
tyhjentyneeseen kanoottiinsa osan Gershomin tavaroista, jotka kaikki
kannettiin kätköpaikastaan rantamalle.

Le Bourdonin ei ollut vaikea saada Margerya vakuutetuksi siitä, että
hänen veljensä vene olisi liian raskaassa lastissa vastavirtaan
kuljettaessa, jollei tyttö siirtyisi hänen omaan kanoottiinsa.
Kyyhkynsiipi tarvittiin melomaan apuna Waringille, ja muut kolme
pysyivät kanootissa, jolla olivat virralle saapuneetkin. Täten
järjestäytyneinä alottivat seikkailijamme uuden matkansa.

Nouseminen vastavirtaan oli luonnollisesti kokonaan toista kuin
alastulo. Eteneminen oli vitkallista ja monin paikoin tukalaa.
Useasti oli kanootteja sauvottava vuolteissa, ja sattui sellaisiakin
taipaleita, että koko lasti oli purettava miesten selkään ja vähin
erin kannettava maitse kuten kanootitkin. Tällaisessa aherruksessa
oli korpraali varsin jäntevä, eikä kumpainenkaan intiaani kieltänyt
apuansa näin miehekkäässä urheilussa. Gershom myös oli vironnut
jälleen rivakasti hoitamaan tehtäviänsä.

Matkaa kesti siten useita päiviä, etenkin kun kellään ei tuntunut
olevan kiirettä. Pietari odotti suuren neuvottelukokouksensa
lähestymistä ja oli yhtä tyytyväinen pysymään kanootissa kuin
viettämään leirielämää ahoilla. Gershom ei milloinkaan ajatellut
ajan hukkautumista, ja mehiläispyytäjä taasen olisi hyvillä mielin
viettänyt koko kesänkin noin hauskasti, Margeryn enimmäkseen
istuskellessa hänen kanootissaan. Tavallisilla retkillään piti Le
Bourdon kahlekoiraansa kumppaninaan, mutta nyt sai Kenno samota
pitkin metsiä, jotka yleensä reunustivat rantoja, yhtyen herraansa
aina kun poikettiin maihin.

Lähetyssaarnaajalla ja korpraalilla ei myöskään ollut mitään
erityistä kiirettä suunnitelmissaan. Edellistä oli Pietari
osannut johtaa suuriin käsityksiin hänen edustamansa uskonnon
leviämisestä punaihoisten keskuuteen, jahka hän pääsisi kunnollisesti
selvittelemään heille heidän suurta alkuperäänsä ja yhdyssidettänsä
valkoihoisten kanssa, ja jälkimäinen luotti siihen, että Pietari
kaikessa hiljaisuudessa keräisi intiaanien keskuudesta amerikalaisten
puolelle voimia, joiden keralla hän saisi kunnostautuneeksi.

Päivä päivältä heikkeni mehiläispyytäjän epäluuloisuus tätä kamalaa
teeskentelijää kohtaan, kun rauha säilyi aivan häiriintymättömänä.
Ainoastaan Kyyhkynsiipi tajusi selvästi hänen seuransa vaarallisuuden
muutamista puolittain luottamuksellisista huomautuksista, joita
Pietari oli katsonut voivansa virkkaa punaihoiselle seuralaiselle.
Mutta häntäkin eksytti jonkun verran se seikka, että Pietarin
menettelyyn ei soveltunut ehdottomasti liittyä kumpaiseenkaan
silloiseen suureen sodankävijään. Hän päin vastoin kiihkeästi halusi
nähdä heidän tuhoavan toisensa, ja alkaneet vihollisuudet olivat
senvuoksi antaneet erityistä virikettä hänen vihansa hankkeille.
Hän oivalsi täydellisesti Kyyhkynsiiven tunteet ja tiesi hänen
olevan vihoissa pottawattamie-heimon kuten useimpien muidenkin
Michiganin heimojen kanssa; mutta se ei hänelle mitään merkinnyt.
Jos Kyyhkynsiipi kerran tavotteli valkoihoisten päänahkoja, niin
oli hänelle yhdentekevää, ahdistiko chippewa englantilaisia vai
amerikalaisia; kumpaisessakin tapauksessa kohdistui tuhoaminen
hänen vihollisiinsa. Näin ollen ei ole kummeksittavaa, että Pietari
tosiaan sydämessäänkin pysyi aivan samalla kannalla Kyyhkynsiiven
kuin Variksensulankin suhteen, ja siitä johtunut ehdottomasti
vilpitön sävy sai chippewan epäröimään, missä määrin hän oli oikeassa
peljätessään valkoihoisen seuransa kohtaloa, josta Pietari ei ollut
rohjennut hänelle lausua selviä viittauksia.

Ainoastaan kerran huomasi mehiläispyytäjä heidän vitkallisesti
edetessään ylös Kalamazoota Pietarissa mitään tukea alkuperäisille
aavistuksilleen. Retken neljäntenä päivänä, kun koko seurue lepäili
ponnisteltuaan melkoisen "kantamistaipaleen", huomasi Le Bourdon
heimottoman villin katseen kiertävän valkoihoisesta toiseen niin
peräti hornamaisin ilmein, että hänen sydämensä ihan alkoi sykkiä
nopeammin. Hän oli vilahdukselta nähnyt Pietarin sellaisena hetkenä,
jolloin kostajan povessa alituiseen riehuvan tulivuoren pakottava
voima kävi vaikeaksi hillitä ja jolloin muisti elävimmin kuvaili
valkoihoisten tuottamia vääryyksiä. Mutta se vaikutelma, jonka Le
Bourdon sai katseesta, häipyi taas piankin, kun sille ei ilmestynyt
lisää aihetta.

Oli hiukan merkillistä, että Margery todella alkoi vähitellen kiintyä
Pietariin, usein osottaen päällikölle sellaista huomaavaisuutta
kuin tytär isälleen. Tämä johtui ihmeellisen villin ylväästä ja
kohteliaasta käyttäytymisestä. Kaikkinakin aikoina on intiaanisoturi
harras erityisesti säilyttämään rodullaan huomatun arvokkuuden
ja säädyllisyyden, mutta ani harvoin osottaa hän huomaavaisuutta
naisiakin kohtaan. Epäilemättä on heillä inhimilliset tunteet,
kaiketikin rakastavat he vaimojansa ja lapsiansa niinkuin muutkin;
mutta heidän kasvatuksessaan on sellaisten tunteiden kätkeminen
niin tärkeänä tekijänä, että pelkkä syrjäinen harvoin pääsee
niitä havaitsemaan. Pietarilla ei arvattavasti ollut perhettä,
ja varmaankin hän ensimältä piti vain silmällä järjestelmällistä
petollisuuttaan, vähin erin alkaessaan pyyntiretkillään omistaa
huomiota seurueensa naisille, tarjoamalla heille riistansa parhaita
paloja ja selittelemällä koetelluimpia intiaanien ruuanlaittotapoja
lihan maukkaimpien ominaisuuksien edistämiseksi. Mutta päivä
päivältä kävi hänen sävynsä etenkin Margerya kohtaan läheisemmäksi
ja luonnollisemmaksi. Tytön teeskentelemättömyys, säveä hellyys
ja naisellinen urheus viattoman hilpeyden kirkastuttamana näytti
tehoavan tähän miltei tunnottomaan villiin, vaikka tämä koettikin
vastustaa sellaista heikontavaa vaikutusta. Kenties oli Margeryn
kauneudella osuutensa näissä noin jäykälle mielelle uusissa
tunteissa. Pietari alkoi ehdottomasti pehmitä leppeyteen nuorta
tyttöä kohtaan, ja luonnollisena vastakaikuna lisääntyi tytön
luottamus ja myötätunto kamalan intiaanin hyväksi.

Vasta yhdentenätoista päivänä virran suulta lähdettyään saapuivat
kanootit pikku lahdelmaan, jossa Le Bourdonilla oli ollut tapana
pitää ruuhtansa. Hunajalinna oli täydellisesti näkyvissä, ja Kenno,
joka vanhoille metsästysmailleen tultuansa oli edellisenä iltana
lähtenyt vilistämään pitkin virran vartta, seisoi nyt rannalla
toivottamassa herraansa ja tämän vieraita tervetulleiksi majaan.
Aurinko teki juuri laskuaan matkalaisten astuessa maihin, ja sen
viimeiset säteet pilkistelivät ahoille, luoden lempeän hehkun
ruohikoille ja kukkasille. Mikäli mehiläispyytäjä saattoi havaita, ei
edes karhu ollut käväissyt paikalla hänen poissaollessaan.

       *       *       *       *       *

Nyt alkanut viikko käytettiin hyvin uutteraan aherrukseen
Hunajalinnassa. Retkikunta oli majoitettava, ja siihen tarkotukseen
oli Le Bourdonin pikku asumus aivan riittämätön. Se luovutettiin
naisille, jotka käyttivät sitä yksityisenä huoneenaan, kun
sitävastoin ruuanlaitto ja aterioiminen tapahtui ulkosalla puiden
siimeksessä, missä miehet myös nukkuivat. Mutta lyhyessä ajassa
rakennettiin uusi maja, joka tosin ei ollut niin täydellinen ja luja
kuin Hunajalinna, mutta vastasi kuitenkin retkeläisten tarpeita.

Dorothy ja Kukka olivat jo tottuneet saloseudun vaatimattomiin
oloihin ja niiden tuottamaan työskentelyyn. Molemmat olivat taitavia
emäntiä, ja Le Bourdon virkkoi punehtuvalle Margerylle, ennen kuin
tämä oli vuorokauttakaan oleskellut hänen majassaan, että sieltä
ei puuttunut muuta kuin hänen laisensa valtijatar, jotta se olisi
ruhtinaallekin sovelias asunto. Ateriatkin paranivat ihmeellisesti,
vaikka ainekset pysyivät samoina kuin ennenkin! Lisäksi osasi Margery
valmistaa hauskoja pikku yllätyksiä seudun marjoista ja hedelmistä,
joten seurue jakseli erinomaisesti.

Siten terveesti elellen uurastivat miehet kukin lahjojensa mukaan.
Kyyhkynsiipi toi joka päivä sorsia, metsäkyyhkysiä ja kaikenlaista
riistaa ruoka-aitan varustamiseksi, toisten rakentaessa uutta majaa.
Saadakseen ainekset tähän entistä asumustansa paljoa isompaan tupaan
meni Ben ylös Kalamazoota puolen penikulman verran, missä hän
kaatoi soleita mäntyjä, joiden rungot olivat noin jalan vahvuisia
läpimitaltaan, ja katkoi ne kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan
mittaisiksi hirsiksi. Nämä uitettiin alas virtaa Hunajalinnan
kohdalle, missä Pietari oli kanootilla niitä vastassa ja hinasi
kunkin järjestään rantaan.

Uusi maja ei ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä, ja leveyttä
oli siitä mitasta kolmannes. Yksinkertainen katto tehtiin kaarnasta,
ovea vastasi pelkkä aukko ja ikkunoita kaksi pienempää reikää.
Korpraali Flint oli kuitenkin päättänyt, että oli valmistettava oikea
ovikin sekä ikkunoihin luukut, vieläpä oli talo aikanaan ympäröittävä
vaaja-aidalla.

"Mitä hyötyä sellaisesta olisi?" huudahti Le Bourdon hiukan
kärsimättömästi, kun huomasi korpraalin alkavan olla tosissaan sen
suunnitelman suhteen. "Täällä olen turvallisesti elellyt kaksi
työkautta ilman mitään paalutuksia, ja nyt tahdotte tehdä uudesta
majasta todellisen linnotuksen!"

"Niin, Bourdon, se kävi päinsä rauhallisina aikoina", vastasi
korpraali jäykästi; "mutta nyt on sota käynnissä. Olen nähnyt Fort
Dearbornin kukistumisen, ja mieleni ei tee nähdä minkään muun
vartiopaikan menetystä tämän sodan aikana. Pottawattamiet ovat
vihamielisiä, sen myöntää Pietarikin, ja he ovat kerran käyneet
täällä, kuten itse sanotte, joten he saattavat tulla uudestaankin."

"Ainoa pottawattamie, joka minun tietääkseni on käynyt täällä, on
kuollut, ja hänen luunsa valkenevat tuolla metsässä. Ei ole siis
hänestä pelkoa."

"Hänen ruumiinsa on kadonnut", huomautti korpraali, "ja sen
mukana rihlapyssykin. Kuulin sen unohtuneen ja läksin keräämään
taistelukentälle jätettyjä aseita, mutten löytänyt mitään.
Epäilemättä ovat hänen ystävänsä polttaneet tai haudanneet päällikön,
ja he saattavat hyvinkin toistamiseen pistäytyä täällä päin, kun nyt
tuntevat tien." Soturin ilmotus ja järkeily vaikutti hiukan Bodeniin,
ja tovin kuluttua hän vastasi tavalla, joka osotti epäröimistä:

"Talon vaajoittaminen vaatii viikon työn, ja mieleni tekee taaskin
jonkun aikaa vielä hyöriä mehiläisten parissa."

"Menkää te vain niihin hommiin, Bourdon, ja jättäkäät minut
linnottamaan ja varustelemaan oman ammattini mukaan."

"Lujittakaa sitte mieluummin Hunajalinna", esitti mehiläispyytäjä;
"naisethan toki tarvitsevat parahinta suojaa. Helpompi onkin saartaa
paalutuksella se maja, koska se on paljoa pienempi, ja vankempi se jo
alkujaankin on turvapaikaksi."

Ja tämän muutoksen mukaan toteutettiin suunnitelma. Korpraali kaivoi
neljä jalkaa syvän juoksuhaudan "linnan" ympärille, tepastellen
peräti hyvillä mielin, sillä ensi kertaa ei hän ollut tällaisessa
työssä, jossa hän katsoi kaikin puolin kunnostautuvansa retkikunnan
sotilaallisena asiantuntijana. Gershomista hän sai toimekkaan
apurin, joka uurasti sitäkin mieluummin, kun tiesi vaajoituksen
lisäävän vaimonsa ja sisarensa turvallisuutta. Eikä pastori Amenkaan
halveksunut kuokan ja lapion käyttöä; lähetyssaarnaaja oli tosin
ehdottomasti vakuutettu siitä, että oikeaan alkuperäänsä tutustuminen
piankin kesyttäisi kaikki villit ja saisi heidät innostuneina
kääntymään takaisin vanhaan uskoonsa, mutta sitäennen oli heillä
vielä ikävä halu kerätä päänahkoja. Hän ei uudessa toimessaan ollut
yhtä kätevä kuin Waring, mutta hänellä oli innostuneen miehen
kannattelemaa sitkeyttä, joka suuresti korvasi harjaannuksen puutetta.

Intiaaneista ei kumpainenkaan suvainnut koskea mihinkään työkaluun.
Kyyhkynsiiven päivät kuluivatkin ahkerilla pyyntiretkillä,
mutta Pietari vietti aikansa enimmäkseen mietiskelyssä ja
yksinäisillä kävelyillä. Hunajalinnan varustelusta ei hän tuntunut
olevan millänsäkään, joko tietäen voivansa kavalluksella tehdä
mitättömiksi kaikki nuo varokeinot millä hetkellä hyvänsä tai
luottaen siihen voimaan, joka oli keräytymässä lähiseudun ahoille.
Välinpitämättömästi silmäili hän toisinaan linnottajien työtä,
vieläpä kavaluudessaan kerran antoi hyödyllisen neuvonkin varustuksen
lujittamiseksi. Tällainen kanta ei välttänyt mehiläispyytäjän
huomiota, tehden hänet yhä vähemmin epäluuloiseksi salaperäistä
villiä kohtaan.

Le Bourdon ei sallinut kaataa ainoatakaan puuta asuntonsa
lähittyviltä. Korpraalin kaivaessa juoksuhautaa kumppaneinensa
oli hän mennyt melkoisen matkan päähän hakkaamaan ja veistämään
takkiaistammia paaluaitaa varten. Bodenia ilahdutti tässä työssä
kaksikin seikkaa. Ensiksikin saattoi varustuksista jälkeenpäin
olla hyötyä hänelle itselleen puolustuskeinoina sekä karhuja että
intiaaneja vastaan, ja toisekseen toi Margery joka päivä ompeluksensa
tai kudelmansa metsään ja istui puunrungoilla naurellen ja jutellen,
kirveen heiluessa jäntevän miehen käsissä. Jonakuna kertana oli
Pietarikin saapuvilla, osottaen tyttöä kohtaan kukkasien poiminnassa
ja hänen muiden viattomien mielitekojensa palvelemisessa sellaista
huomaavaisuutta, että siitä olisi ollut kunniaa korkeammankin
sivistyksen hienostamalle seuramiehelle.

Mehiläispyytäjän raivatessa metsää ja Margeryn pujotellessa
sukkavartaitaan tulevan talven varalle seisoskeli umpimielinen
intiaani neljännestunnin ajan kerrallaan liikkumattomana kuin patsas,
tähdäten katseensa tiukasti milloin toiseen, milloin toiseen.
Tarkkasilmäinen sivullinen olisi kenties havainnut, että hänen
tunteensa eivät tällöin olleet yksinomaan julmia ja kostonhimoisia,
vaikka hänen kasvoillaan toisinaan välähtikin hirvittävä rajuus.

Korpraalin saadessa juoksuhautansa valmiiksi oli Le Bourdonkin
suoriutunut paaluistaan, joita oli kaikkiaan sata; yhteisvoimin
kuljettivat miehet ne vesirajaan, mistä ne laskettiin alas virtaa
mäntylautalla, sillä suolaton vesi ei kannata takkiaistammen
ominaispainoa. Kaikki tarpeet saatiin toimitetuksi työpaikalle
juuri arkiviikon päättyessä, ja alkava sunnuntai vietettiin
täydellisessä levossa, lähetyssaarnaajan pitäessä mieltä ylentävän
hartaushetken. Maanantaina pani korpraali kaikki miehet pystyttämään
ja kiinnittämään vaajoja, ja jo saman päivän iltana oli Hunajalinna
saarrettu huipukkaalla puolustusmuurillaan. Paalut seisoivat
pystyssä ja toisiinsa kytkettyinä, ja seuraavien päivien työksi jäi
tuon sadan jalan mittaisen juoksuhaudan täyttäminen mullalla, joka
oli survottava lujaan. Gershomin tavarain joukossa oli räikkä ja
tinatorvi, jollaisilla amerikalaisissa maataloissa kutsutaan työväkeä
vainioilta; edellinen annettiin nyt miehille, jotta he tarpeen tullen
voisivat antaa hälytyksen ulkopuolelta, kun taasen torvi ripustettiin
Hunajalinnan ovipieleen. Siten saattoivat seurueen molemmat ryhmät
vaaran uhatessa toimittaa tiedon toiselle.

Ammattimiehenä vahvisti korpraali muiden lausuman käsityksen, että
varustus oli tällaisenaan varsin tukeva; vettä hän päätti aina
pitää pari kolme tynnyrillistä varastossa. Koko seurueen mieltä
kevensi lisääntyneen turvallisuuden tunne, vaikka oli vielä yksi
haitta olemassa. Oli nimittäin aina yllätyksen vaaraa siitä, että
varsinainen varusväki oli yöllä erossa linnotuksen muista asukkaista;
mutta siihenkin pulaan keksi korpraali pian keinon. Hän laittoi
majan seinustalle matalan lavan, asettamalla siihen hirsiä, joiden
yläpinta oli veistetty tasaiseksi. Sen yläpuolelle sommiteltiin
miehenkorkuisten salkojen päihin kaarnakatos, ja tähän vajaan saatiin
taljojen avulla mukavat vuoteet heinäkimpuista. Siinä alkoivat nyt
miehet viettää yönsä.

Täten varustautuneina kykeni seurue kauvankin odottelemaan aseman
selviämistä. Pietarin puheista tiedettiin, että lähitienoolla oli
tulossa eri intiaaniheimojen päälliköitä neuvotteluun, mutta Pietari
takasi ystävilleen täydellisen koskemattomuuden.



8. LUKU.

Yöllinen neuvottelu.


Mehiläispyytäjä oli luonnostaan terävä havaintojen tekijä, ja sitä
kykyä olivat olosuhteet suuresti harjaannuttaneet. Ellei hän olisi
ajan mittaan yhä syvemmin kiintynyt Margeryyn, olisi hän varmasti
huomannut chippewan käyttäytymisessä jotakin epäilyttävää. Margery
oli nyt aina hänen ajatuksissaan ja usein unessakin sulostuttamassa
hänen haaveitaan kauneudellaan ja viattomalla leikkisyydellään.
Sillävälin sai Pietari rauhassa yritellä käännytystyötä Kyyhkynsiiven
suhteen, opettaakseen häntä pitämään kaikkia valkoihoisia
luonnollisina vihollisinaan. Se tehtävä ei suikkaan ollut helppo,
sillä chippewa oli kaikesta sydämestään amerikalaisten ystävä,
koettuaan heidän taholtaan pelkkää hyvää, ja hänen koko pikku
heimoaan olivat Yhdysvaltain hallituksen jäsenet suuressa määrin
käyttäneet sanansaattajina ja muissa palkkiotoimissa. Lisäksi oli
hän aivan erityisesti kiintynyt suoraluontoiseen ja sydämelliseen
mehiläispyytäjään, jolle hän ei mitenkään tahtonut suoda pahaa tai
ikävyyttä tapahtuvan. Mutta salaperäisen villin innostuttavat puheet
herättivät hänen mielessään kuitenkin epäröimistä, joka pidätteli
häntä kavaltamasta erämiehelle, mitä puolinaisia viittauksia Pietari
tuli lausuneeksi seuruetta uhkaavasta kohtalosta.

Chippewan asema oli muutenkin kiusallinen. Metsästysretkillään oli
hän jo havainnut ilmeisiä jälkiä siitä, että intiaanisotureita
liikkui ympäristössä. Niin kauvan kuin hän tunnustausi amerikalaisten
ystäväksi oli hänen omakin henkensä vaarassa; täydellinen
kääntymys olisi arvattavasti Pietarin välityksellä vapauttanut
hänet Hirvenjalan surmaamisen seurauksista. Toistaiseksi kuitenkin
odottavalle kannalle asettuen noudatti hän nyt mitä suurinta
varovaisuutta eikä enää uskaltanut käyttää pyssyä pyyntimatkoillaan,
vaan turvausi äänettömästi toimivaan jouseen. Muutamissa puheluissa
oli hän kautta rantain urkkinut mehiläispyytäjältä valkoihoisten
lukumäärää, josta hänellä oli hiukan oikeampi käsitys kuin
heimottomalla päälliköllä, ja kun Le Bourdon huolettomasti kuvasi
rotuansa olevan runsaasti kuin kokonaisella ruohoaavikolla korsia
ja sen sotureita riittävän tuhannen jokaista intiaanisoturia kohti,
sai kysyjä yhä toivottomamman mielipiteen salaperäisen päällikön
suunnitelmista kaikkien valkoihoisten hävittämiseksi.

Päivät kuluivat rauhallisessa askaroimisessa. Oli harvinaisen
lauha ja herttainen ilta; aurinko painui pilvettömän taivaanrannan
taa, ja hiljainen lounaan hengähtely leyhytteli Margeryn lämpimiä
poskia, kun hän päivän toimista levähtäen istui Le Bourdonin kanssa
puhelemassa tällaisen asuinpaikan tuottamasta viihdytyksestä. Nuori
mies oli kaunopuheinen, sillä hän haastoi vilpittömiä tunteitaan, ja
neitonen kuunteli hyvillään hänen vilkkaita kuvauksiaan vaihtelevista
kokemuksista ammatissaan.

"Mutta etkö usein ole yksinäinen, Bourdon, asuessasi täällä ahoilla
kaiket kesät ilman ainoatakaan puhekumppania?" kysyi Margery, samassa
punehtuen silmiänsä myöten, kun huomasi, että tätä tiedustusta
voitiin ajatella viittaukseksi tämän yksinäisyyden lopettamiseen
vastaisen varalle.

"En ole tähän asti ollut", vastasi Le Bourdon avomielisesti, "vaikka
taitaa nyt vastedes käydä toisin. Olen saanut seuraa, josta ei tekisi
mieleni ikinä luopua."

Margery punehtui jälleen ja loi katseensa maahan -- sitte hän kohotti
silmänsä, hymyili ja näytti ihastuneelta. Hän oli jo tottunut
tuollaisiin huomautuksiin ja tajusi kyllä rakastajansa toivomukset,
vaikka tämä ei ollut koskaan puhunut selkeämmin. Ainoastaan omiin
ansioihin luottamaton arvottomuuden tunto pidätti Le Bourdonia
pyytämästä Margerya vaimokseen, ja tämä taasen itse toisinaan epäili,
tokko oli mahdollista, että kukaan kunniallinen mies halusi joutua
jäseneksi perheeseen, joka oli vaipunut niin surkuteltavaan tilaan
kuin täällä saloseudulla saattoi alentua suorastaan mainettansa
menettämättä. Näissä epäilyksissä nuoren parin rakkaus kuitenkin
lujittui vakaasti ja kirkasti heidän koko olemustaan.

Siten istuivat he milloin vilkkaasti haastellen, milloin näyttäen
hajamielisiltä ja ajatuksiinsa vaipuneilta, kun Le Bourdon sattui
katsahtamaan taaksensa ja näki Pietarin silmäilevän heitä taaskin
salaperäisen tiukoin ilmein. Villin kummallinen katsanto herätti
hänessä aina sellaisina hetkinä sekavia tunteita, joissa oli sijansa
epäilyllä, uteliaisuudella ja raskailla, epämääräisillä aavistuksilla.

Tavallisella hetkellä, joka tässä tervetapaisessa seurueessa
oli aina varhainen, läksi koko perhe levolle; naiset vetäysivät
majaan ja miehet järjestivät taljansa ulkopuolelle. Paaluaidan
rakentamisesta saakka oli Le Bourdonilla ollut tapana kutsua Kenno
sen sisäpuolelle, missä se sai kuljeskella vapaasti. Sitäennen oli se
ollut suljettuna koppiinsa, jottei se olisi joutunut hirven jäljille
tai otteluun karhun kanssa isäntänsä olematta paikalla hyötymässä
sen rynnistyksistä. Koska paaluaita oli liian korkea sen hypätä
yli, niin sai kahlekoira sen sisäpuolelle vapauteen päästessään
terveellistä liikuntoa, samalla kun se oli mitä valppaimpana
vartijana kaikenlaisilta vaaroilta. Mutta nyt olikin koira poissa,
ja huhuiltuaan ja vihelleltyään jonkun aikaa näki mehiläispyytäjä
pakolliseksi teljetä veräjän, jättäen uskollisen kumppaninsa sen
ulkopuolelle. Tämän tehtyään hän heittäysi taljalleen ja vaipui pian
uneen.

Oli keskiyö, kun mehiläispyytäjä tunsi käden laskeutuvan
käsivarrelleen. Korpraali se siten varovasti herätteli häntä.
Silmänräpäyksessä kavahti nuori mies jaloilleen, rihlapyssy kädessään.

"Etkö ole kuullut, Bourdon?" supatti korpraali.

"Mitä niin? Olen nukkunut sikeästi kuin mehiläinen talvella."

"Veräjää on röykytelty jo moneen kertaan." Miehet lähenivät veräjää
juuri kun taas tölmäistiin siihen ikäänkuin salpojen lujuutta
koetellen. Rynnäkkö uudistui useaan kertaan ennen kuin heille
selvisi, että kahlekoira sieltä pyrki sisälle. Mehiläispyytäjä avasi
veräjän. Kenno oli totutettu hillitsemään haukuntaansa, jotapaitsi
isot koirat eivät muutenkaan ole luontuvia haaskaamaan voimiansa
hyödyttömään hälinään. Mutta tuskin ole se päässyt "varustukseen",
kun se jo taas yhtä hartaasti pyrki ulos. Tämän seikan tiesi Le
Bourdon ilmaisevan, että lähistöllä oli jotakin outoa. Neuvoteltuaan
korpraalin kanssa kutsui hän Kyyhkynsiiven, joka jätettiin veräjän
vartijaksi, noiden kahden muun lähtiessä tutkimusretkelle. Korpraali
oli urhea kuin leijona ja piti kaikista tuollaisista liikkeistä,
vaikka hän uskoikin varmasti kohtaavansa villejä, kun sitävastoin
hänen kumppaninsa odotti kohtausta karhujen kanssa.

Ennen lähtöään tarkastivat molemmat seikkailijat huolellisesti
aseensa. Kumpainenkin tutki sankkiruudin, sovitti ruutisarven ja
luotikukkaron mukavasti käsille ja hellitti puukkoansa tupesta.
Lisäksi kiinnitti korpraali muskettinsa päähän pelottavan kiiltävän
painettansa, mehiläispyytäjän ollessa aseistettu pitkällä
rihlapyssyllä.

Le Bourdon ei ulkosalle tultaessa antanut kahlekoiransa juosta
edelle, vaan piti sen likellään, jollaiseen hillintään koira oli
täydellisesti tottunut. Mutta niin varmana ja halukkaana ohjasi se
miehiä, että mehiläispyytäjä huomautti jotakin erikoista olevan
tekeillä.

"Eteenpäin", vastasi korpraali. "Yksi seikka on kuitenkin sovittava,
Bourdon, nimittäin että sinun tulee toimia keveänä osastona tällä
retkeilyllä, minun ollessani pääjoukkona. Jos kohtaamme vihollisen,
niin on sinun velvollisuutenasi kahakoida etujoukkona niin kauvan
kuin voit, ja sitte peräytyä varaväkesi suojaan. Minä luotan
etupäässä painettiin, joka on paras kapine intiaanin pitelemiseksi,
ja kun vihollinen minun ryntäyksestäni vetäytyy taamma, tulee meidän
pitää se mahdollisimman kiivaassa luotisateessa. Ratsuväen puutteessa
voisimme käyttää koiraa etu- ja kiertoliikkeisiin."

"Joutavia, korpraali, te olette melkein yhtä piintynet ammattinne
aatoksiin kuin pastori Amen suureen keksintöönsä intiaanien
alkuperästä. Katsotaanhan nyt vain ensin rauhallisesti, mitä koira
tahtoo meille näyttää."

Kenno ohjasi miehet tavallista tiheämpää metsikköä kohti jokseenkin
etäälle Hunajalinnasta; siellä juoksi pieni Kalamazoon sivujoki
rotkon läpi, läheisiltä ylänteiltä yhtyäkseen koko tienoon
valtasuoneen. Mehiläispyytäjä tunsi hyvin paikan, sillä hän oli usein
juonut joesta ja viillytellyt itseään rotkon siimeksessä, tultuaan
kuumiinsa ahoilla. Puut muodostivat siinä tilavan lehdon, joka
tarjosi rotkossa mitä täydellisimmän piilopaikan. Senvuoksi noudatti
hän yhä suurempaa varovaisuutta, kun astui korpraalin keralla
metsikköön, pitäen kärsimättömäksi käynyttä koiraa yhä tiukemmin
vierellään.

"Nyt, korpraali", virkkoi hän matalalla äänellä, "luulen vainunneemme
villien tyyssijan. Me kierrämme syvänteen ja laskeudumme pohjalle
tiheikköön, jonka tunnen. Näittekö?"

"Kyllä kai", vastasi soturi järkkymättömänä kuin kallio. "Tarkotatte
nuotiota?"

"Niin, punanahat ovat sytyttäneet sinne neuvottelutulensa ja
keräytyneet pitämään kokousta sen ympärillä. Saattaa olla hyvä
yrittää hiukan tutustua heidän puuhiinsa. Nyt on meidän tunkeuduttava
näiden pensaiden läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Koiran saan kyllä
pysymään ääneti."

Viisas elukka käyttäysikin kerrassaan ihmeellisesti. Se näytti
tajuavan varovaisuuden välttämättömyyden aivan yhtä selkeästi kuin
miehetkin eikä kertaakaan pyrkinyt omaa pituuttansa edemmäksi
herrastaan. Parina kertana se keksi parhaan pääsytienkin ja johti
kumppaneitansa inhimillisen ymmärtäväisesti. Se ei päästänyt
murahdusta eikä haukahdusta, vieläpä pidätteli maltitonta
läähätystäänkin, ikäänkuin tietäen, kuinka lähelle maailman
valppaimpia korvia se oli joutumassa.

Tuiki varovasti hiiviskeltyään pääsivät mehiläispyytäjä ja korpraali
juuri sellaiseen asemaan kuin halusivat. Se oli vain muutaman jalan
päässä metsikön sisäreunasta, mutta täydellisesti kätkössä, samalla
kun he pikku aukoista saivat tarkastelluksi eteensä avautunutta
näyttämöä. Kaatuneesta puunrungosta he saivat istuimenkin; Kenno
asettui herransa viereen, nähtävästi käyttäen omaan tarkkailuunsa
muita aisteja kuin näköä, sillä se ei voinut niin alhaalta erottaa
mitään edestänsä.

Näytelmä oli juhlallisen vaikuttava. Nuotio ei ollut suinkaan iso
eikä erittäin kirkas, mutta se riitti himmeästi valaisemaan melkoisen
laajaa sädepiiriä. Se oli viritetty ihan keskelle notkonpohjaa,
joka muodoltaan ja ympäristöltään melkoisesti muistutti avaran
amfiteatterin arenaa. Tätä saartavassa loivassa rinteessä oli tosin
yksi katkeama, ihan vastapäätä Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa
tähystyspaikkaa; siinä tapasi lähteestä juokseva puro pääsyn
aukeammalle maalle. Ylävää kamaraa varjostivat enimmäkseen puut,
mutta itse arenaa verhosi ainoastaan tiheä ja kaunis nurmikko.

Mutta merkillinen näyttämö sai parhaan tehonsa katselijoihin sen
inhimillisistä esiintyjistä, heidän ulkomuodostaan, eleistään ja
liikkeistään. Saapuvilla oli lähes viisikymmentä alkuasukasta,
joten heidän pelkkä lukumääränsäkin oli hämmästyttävä. Jokainen
oli sotamaalaukseensa laittautunut soturi. Vielä vaikuttavampi
oli se seikka, että kaikki näyttivät olevan päällikköjä; hyvin
luultavasti oli siis jossakin tammistoahoilla varsin mahtava joukko
punanahkaisia, eikä kovinkaan kaukana. Tätä tarkkaillessaan ja
pohtiessaan johtui Le Bourdon aavistelemaan, että ennen puheena ollut
suuri neuvottelu pidettiinkin nyt keskiyön hetkenä ja näin lähellä
hänen asuntoansa Pietarin mukavuudeksi.

Paikalle tulleet intiaanit eivät olleet istumassa; he seisoivat
hiljaa supattelevina ryhminä tai astelivat edestakaisin kuin tummina
ja juhlallisina haamuina. Joukosta ei kuulunut hivaustakaan, ja
se seikka suuresti lisäsi kohtauksen omituisuutta. Vähintään
puolialastomat, suorat kävelijät, tummat hipiät, vihollisten
pelottamiseksi julmilla kuvioilla maalatut kasvot ja niistä välkkyvät
silmät osaltaan saivat Le Bourdonin ajattelemaan, että kohtaus oli
kummallisin näky, mitä hänen eteensä vielä oli sattunut.

Molemmat katselijat olivat istuneet kaamean hiljaista kohtausta
silmäillen ehkä puoli tuntia, kun äkkiä jokainen päällikkö
seisahtui hievahtamattomaksi ja kaikki kasvot kääntyivät samalle
suunnalle, nimittäin puron halkaisemaan solaan. Sen pimennosta
astui esille kaksi olentoa, arvokkaasti ja verkallisesti lähestyen
arenan keskusta. Tulijain päästessä paremmin valoon havaitsi
Le Bourdon, että he olivat Pietari ja pastori Amen. Edellinen
johti juhlalliseen tapaan jälkimäistä, joka näytti melkoisesti
hämmentyneeltä tällaisesta ympäristöstä. Tässä lienee paikallaan
selittää, että intiaani oli yksinään tulossa kohtauspaikalle, kun
hän tapasi lähetyssaarnaajan harhailemassa tammien keskellä. Tämä
oli lähtenyt haeskelemaan Le Bourdonia ja korpraalia, ja sensijaan,
että olisi yrittänyt päästä eroon odottamattomasta kumppanista,
oli Pietari säveästi kutsunut tämän mukaansa. Mehiläispyytäjälle
oli heti ensi silmäyksellä ilmeistä, että Pietari tuli odotettuna,
vaikka asianlaita ei suinkaan näkynyt olevan sama hänen toveriinsa
nähden. Kunnioitus suurta päällikköä kohtaan esti kuitenkin mitään
kummastusta tai tyytymättömyyttä ilmenemästä, ja valkonaamain
tietäjämies vastaanotettiin yhtä vakavan kohteliaasti kuin olisi
hän ollut kutsuvieras. Juuri kun nuo kaksi olivat astuneet tummaan
piiriin, joka muodostui heidän ympärilleen, heitti muuan nuori
päällikkö kuivia risuja tuleen; korkealle loimuten loi tämä
kirkkaamman valon lukuisiin niin kauhistuttavan näköisiin kasvoihin
kuin on koskaan välähdellyt inhimillisillä olkapäillä. Kaamean joukon
äkillinen kirkastuminen hätkähdytti kaikkia valkoihoisia katsojia,
mutta Pietari vain hymyili tehdessään liikkeen, jolla hän tuntui
tervehtivän koko ryhmää. Nuotion nyt roihutessa hohtavimmillaan tunsi
Le Bourdon joukossa vanhoja tuttaviakin, pottawattamie-päällikköjä.

Muutamat vanhimmat lähestyivät Pietaria, ja heidän välillään syntyi
hiljainen keskustelu. Sen tuloksena istuutuivat kaikki päälliköt
nurmikolle, säilyttäen nuotion ympärille muodostuneen alkuperäisen
kehänsä. Ihan kuin Le Bourdonin toivomuksen mukaisesti asettuivat
Pietari ja tämän likeisimmät kumppanit suoraan vastapäätä hänen
omaa istumasijaansa, joten hän sai tarkastelluksi tuon merkillisen
johtomiehen ilmehikkäitä kasvonpiirteitä. Aluksi sytyttivät
nuoret päälliköt kaksi piippua, sillä tällaisten neuvottelujen
menoihin kuului yhteinen tupakoiminen. Vain pari savua imaisi kukin
päällikkö, siirtäen sitte piipun heti naapurilleen. Toimitukseen
meni kuitenkin jonkun verran aikaa näin suuressa joukossa, mutta
vähintäkään kärsimättömyyttä ei viivytys aiheuttanut. Vihdoin olivat
piiput suorittaneet kierroksensa; pastori Amenkin oli ottanut osaa
tähän alkajaishommaan. Hisahtamattoman äänettömyyden jälkeen nousi
sitte muuan johtava päällikkö puhumaan. Tilaisuudessa käytettiin
suuren chippewa-kansan kieltä, sillä useimmat päälliköt kuuluivat
johunkuhun sen ryhmän heimoon. Kolmesta valkoihoisesta kuulijasta
ymmärsi ainoastaan pastori Amen täydellisesti kaiken sanotun, sillä
hän oli tässä suhteessa valmistautunut päteväksi saarnatoimeen
noiden heimojen keskuudessa; mutta mehiläispyytäjäkin sai enimmästä
osasta selon, ja melkoisen paljon käsitti puheista myös korpraali.
Ensimäisenä puhujana tässä salaisessa kokouksessa, jolla jälkeenpäin
oli chippewain keskuudessa nimenä "Pohjamaan neuvottelu lähellä
lirisevän veden lähdettä", oli Karhunliha, jollainen nimitys saattoi
pikemmin osottaa etevää pyyntimiestä kuin suurestikaan tunnettua
puhujaa.

"Chippewain monien heimojen veljet", alotti tämä johtaja, "Suuri
henki on sallinut meidän kokoontua neuvotteluun. Isiemme Manitou
on nyt näiden tammien seassa, kuunnellen sanojamme ja katsoen
sydämiimme. Viisaat intiaanit ovat huolellisia sanoistaan ja
ajatuksistaan hänen ollessaan saapuvilla. Kaikki on sanottava ja
ajateltava parhaaksi. Me olemme hajallinen kansa, ja aika on tullut,
jolloin meidän täytyy seisahtua jäljillämme tai matkata toistemme
huudon kuulumattomiin. Jos me vaellamme erillemme, niin meidän
lapsemme pian oppivat kieliä, joita chippewan korvat eivät kykene
ymmärtämään. Emo puhuu lapselleen, ja lapsi oppii hänen sanansa.
Mutta yksikään lapsi ei voi kuulla ison järven poikki. Muinoin me
asuimme nousevan auringon lähellä. Missä me olemme nyt? Jotkut nuoret
miehemme sanovat nähneensä auringon laskeutuneen makeanveden järviin.
_Niiden_ takana ei voi olla mitään metsästysmaita, ja jos me tahdomme
elää, niin meidän täytyy seisahtua. Miten tämä on tehtävissä, sitä
pohtimaan olemme tulleet koolle.

"Veljet, monta viisasta päällikköä ja urhoa istuu tämän
neuvottelunuotion ääressä. Mieluista on silmieni katsella heitä.
Ottawat, chippewat, pottawattamiet, menomineet, huronit ja kaikki
ovat tervetulleita. Quebecissa on isämme kaivanut ylös kirveen
yankee-kansaa vastaan. Sotapolku on auki Detroitin ja punanahkaisten
kaikkien kylien välillä. Tietäjät puhuvat kansallemme, ja me
kuuntelemme. Yksi on täällä; hän aikoo puhua. Kokous ei muuta tahdo
kuin kuulla."

Ja Karhunliha istuutui yhtä levollisesti ja arvokkaasti kuin oli
noussutkin. Hengähtämättömän hiljaisuuden vallitessa kohosi Pietari
jaloilleen. Piiri huohotti syvempään, ainoaksi merkiksi siitä, että
yleinen odotus oli mitä jännittynein. Pietari oli kokenut puhuja
ja osasi taiten käyttää jok'ainoaa alansa pikku piirrettä. Hänen
jokainen liikkeensä oli harkittu, hänen ryhtinsä ylvään arvokas,
hänen silmänsäkin näyttivät kaunopuheisilta.

"Suuren chippewa-kansan päälliköt, minä toivotan teille menestystä",
sanoi hän, ojentaen käsivartensa pitkin piiriä ikäänkuin haluten
syleillä kaikkia läsnäolijoita. "Manitou on ollut minulle hyvä. Hän
on raivannut minulle polun tälle lähteelle ja tämän neuvottelunuotion
ääreen. Minä näen sen ympärillä monien ystävien kasvot. Miksemme me
kaikki olisi sovussa? Miksi tähtäisi punainen mies koskaan iskua
toiseen punaiseen? Suuri Henki teki meistä kaikista samanvärisiä
ja asetti meidät samoille metsästysmaille. Hän tarkotti, että me
metsästäisimme yhdessä emmekä ottaisi toistemme päänahkoja. Kuinka
monta soturia on kaatunut meidän kotoisissa kahakoissamme? Kuka on ne
lukenut? Kuka voi sanoa? Kenties niin paljon, että he elossa ollen
olisivat voineet ajaa valkonaamat mereen!"

Pietari oli tähän asti puhunut vain matalalla ja tuskin kuultavalla
äänellä. Nyt hän äkkiä pysähtyi antaakseen sinkauttamansa aatoksen
painua kuulijain mieliin. Että sillä oli tehoa, se näkyi tavasta,
jolla toiset ankarat kasvot kääntyivät toisiin ja silmä tuntui
etsivän silmästä jotakin vastausta sielun tekemään kysymykseen,
vaikka sitä ei kieli virkkanut. Niin pian kuin puhuja arveli
suoneensa johdannolleen kylliksi vaikutustilaisuutta kävi hän
jälleen haastamaan, antaen äänensä vähitellen paisua, mikäli lämpeni
aiheeseensa.

"Niin", hän jatkoi, "Manitou on ollut kovin hyvä. Kuka on
Manitou? Onko yksikään intiaani koskaan nähnyt häntä? On jokainen
intiaani nähnyt. Kukaan ei voi katsella metsästysmaita, järviä,
ruohoaavikkoja, puita, riistaa, näkemättä hänen kättänsä. Hänen
kasvonsa nähdään puolipäivän auringossa, hänen silmänsä yön tähdissä.
Onko yksikään intiaani koskaan kuullut Manitouta? Kun taivas kumisee,
silloin hän puhuu. Kun jyrisee, hän toruu. Joku intiaani on tehnyt
väärin. Kenties on joku punainen mies ottanut toisen punaisen miehen
päänahan!"

Pikku pysähdys sai jälleen terottaa kuulijain mieliin, miten suuri
epäkohta se oli, että intiaani kohotti kätensä intiaania vastaan.

"Niin, kukaan ei ole niin kuuro, ettei kuulisi Suuren Hengen
ääntä, kun hän on vihoissaan", pitkitti Pietari. "Kymmenentuhatta
yhdessä mylvivää puhvelihärkää ei tee niin suurta melua kuin hänen
kuiskauksensa. Levitä hänen eteensä ruohoaavikot, ahot ja järvet,
niin hänet kuullaan kaikkialla äärestä ääreen.

"Täällä on valkonaamain tietäjäpappi; hän kertoo minulle, että
Manitoun ääni ulottuu hänen kansansa isoimpiinkin kyliin, nousevan
auringon alapuolelle, silloin kun sen kuulee punainen mies isojen
järvien poikki ja läheltä laskevan auringon kallioita. Se on kova
ääni; voi häntä, joka ei sitä muista! Se puhuu kaikille väreille ja
kaikille kansoille ja heimoille.

"Veljet, se on valhetarinaa, joka sanoo, että on yksi Manitou
vihamiehelle ja toinen ystävälle -- eri Manitou punaiselle miehelle
ja valkonaamalle. Tässä me olemme kaikki samankaltaisia. Yksi Suuri
Henki teki kaikki, hallitsee kaikkia, palkitsee kaikkia, rankaisee
kaikkia. Hän saattaa pitää intiaanin onnelliset metsästysmaat
erossa valkoisen miehen taivaasta, sillä hän tietää, että heidän
tapansa ovat erilaiset, ja mikä miellyttäisi soturia, olisi vastoin
kaupustelijain luontoa, ja päin toisin. Hän on ajatellut näitä
asioita ja valmistanut useita paikkoja hyvien hengille, olkoot värit
mitä tahansa. Onko samaten pahojen ihmisten henkien asuinsijaan
laita? Minä en luule. Minusta näyttäisi parhaalta antaa niiden olla
yhdessä, että he toisiansa kiduttaisivat. Ilkeä intiaani ja ilkeä
valkonaama olisivat pahana naapuruutena. Minä ajattelen, että Manitou
antaa niiden tulla yhteen.

"Veljet, jos Manitou pitää hyvän intiaanin ja hyvän valkonaaman
erillään toisessa maailmassa, niin mikä on toimittanut heidät yhteen
tässä? Jos hän saattaa kaikkien värien pahat henget koolle haudan
takana, niin minkätähden sekaantuvat he toisiinsa täällä ennen
aikaansa? Tämä on vääryys, sitä on mietittävä.

"Veljet, minä olen lopettanut; tämä valkonaama haluaa puhua, ja
minä olen sanonut, että te kyllä kuulette häntä Hänen lausuttuaan
mielipiteensä on minulla kenties lisää mainittavana teille.
Kuunnelkaa siis nyt vierasta. Hän on valkoisten miesten tietäjäpappi
ja sanoo, että hänellä on suuri salaisuus ilmotettavana meidän
kansallemme -- kun hän on kertonut sen, on minullakin toinen teidän
korvianne varten. Minun on se ilmaistava silloin kun ei ole lähellä
muita kuin punaisen saven lapsia."

Siten valmistettuaan tilaisuuden lähetyssaarnaajalle Pietari
kohteliaasti painui istualleen, tuottaen pikku pettymyksen
ihailijoilleen, vaikka hän samalla herätti vilkasta uteliaisuutta
siitä, mitä tällä tietäjäpapilla saattoi olla sanot tavaa näin
tärkeällä hetkellä. Pastori Amen oli vuosikausien kuluessa omaksunut
muutamia intiaanien tapoja. Hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti
harkitsevana, tyynenä ja arvokkaana, ja samaten oli hän heiltä saanut
yksinkertaisen järkevän puheenlaadun. Hartain mielin alotti hän
mainitsemalla, että hän oli vastikään päässyt selville ihmeellisestä
ja ilahuttavasta perimätiedosta, joka koski kuulijain omaa historiaa
ja osotti, kuinka Suuri Henki oli omistanut erityistä huolta ja
rakkautta punaihoisia heimoja kohtaan jo harmaassa muinaisuudessa.

"Suuri Henki jakoi ihmiskunnan kansoiksi ja heimoiksi" jatkoi hän.
"Tämän tehtyään hän eritti yhden valituksi kansakseen. Sitä suosittua
kansaa valkoihoiset nimittävät juutalaisiksi. Manitou johdatti
heidät suuren erämaan halki ja suolaisen järvenkin poikki, kunnes he
saapuivat luvattuun maahan, missä hän salli heidän asua monta sataa
talvea. Suuri voitto oli tulossa sen kansan keskuudesta -- totuuden
ja lain voitto synnin ja kuoleman yli. Aikojen kuluessa --"

Tässä nousi muuan nuori päällikkö, teki varoittavan merkin ja astui
nopeasti piirin poikki, kadoten puron väylänä olevaan solaan. Noin
minuutin kuluttua hän palasi, ohjaten kokouksen keskukseen miehen,
jonka kaikki heti tunsivat asusta ja varuksista juoksijaksi. Tärkeitä
viestejä oli tulossa, mutta yksikään koko joukossa ei ilmaissut
mitään maltittomuutta. Vaikka juoksijan saapuminen oli aivan
odottamaton, häiritsi se tuskin tuon vakavan kokouksen levollisuutta.
Hänen lähenevät askeleensa olivat kuuluneet, ja nuori päällikkö oli
lähtenyt häntä vastaan. Hän oli Ottawa, ja oli nähtävästi tullut
kaukaa ja kiireisesti. Vihdoin hän kenenkään puhuttelematta sai
sanoiksi.

"Tulen kertomaan päälliköille, mitä on tapahtunut", virkkoi juoksija.
"Quebecissä asuva suuri isämme on lähettänyt nuoret miehensä
yankee-kansaa vastaan. Punaisia sotureja myös oli siellä satoja" --
päälliköiden joukosta kuului nyt hiljaista mielenkiinnon sorinaa --
"heidän polkunsa johtivat Detroitiin; se on otettu."

Tyytyväinen jupina kiersi piiriä, sillä Detroit oli silloin
amerikalaisten tärkein asutus koko suurten järvien alueella. Miehet
katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuneina; sitten muuan vanhempi
päällikkö taipui tiedustamaan:

"Ovatko nuoret miehenne ottaneet monta valkonaamain päänahkaa?"

"Niin vähän, että niitä ei kannata lukea. Yksikään ei tapellut.
Yankeet pyysivät päästä vangeiksi, käyttämättä pyssyjään."

Julman riemun välähdys kirkasti Pietarin tummia kasvonpiirteitä.
Hänen suuri suunnitelmansa valkoihoisten tuhoamiseksi näytti
saaneen hyvää vauhtia. Eri päälliköt kuulustelivat nyt juoksijalta
yksityiskohtia, jotka hän kuvasikin älykkäästi ja selkeästi, antaen
oikean käsityksen tuosta häpeällisestä historian tapauksesta.
Päälliköt hajaannuttivat sitte piirinsä järjestyksen, helpommin
puhellakseen amerikalaisten alituisista häviöistä. Kului jonkun
aikaa ennen kuin kokous oli sikäli saanut levollisuutensa takaisin,
että voitiin ajatella kehoittaa lähetyssaarnaajaa pitkittämään
esitystänsä. Kunnon hengenmies oli kuulemastansa uutisesta kuitenkin
joutunut niin ahdistuneelle mielelle, että hän ei tuntenut paljoakaan
halua suuren asiansa edistämiseen tässä yöllisessä kohtauksessa;
mutta kun Pietari vakuutti, että "hänen ystäviensä korvat olivat
avoinna", katsoi hän lopultakin viisaimmaksi käyttää tilaisuutta
parhaansa mukaan. Hän kertoi suurin piirtein Israelin kansan
entisyydestä ja todisteli sitte niin selkeästi kuin osasi, että
punaihoiset ja juutalaiset olivat samaa kansaa erään pyhän kirjan
mukaan, johon valkoihoiset olivat keränneet Suuren Hengen sanoja.

Tämä ilmotus ehdottomasti herätti intiaaneissa mitä suurinta
ihmetystä. Valkohapsisen tietäjäpapin harras vakavuus ei voinut olla
tuntumatta uskottavalta. Kunnioittavasti nousi paikaltaan Karhunliha,
kun lähetyssaarnaaja toviksi vaikeni, ja kysyi totisena:

"Jos Manitou niin suuresti rakastaa intiaaneja, niin miksi on hän
sallinut valkonaamain ottaa pois heidän kauniit metsästysmaansa?
Miksi on hän tehnyt punaisesta miehestä köyhän ja valkoisesta
rikkaan? Veli, minä pelkään, että tarinasi on valhetta, tai muutoin
eivät nämä asiat voisi näin olla."

"Ihmisten ei ole annettu ymmärtää sitä viisautta, joka tulee
ylhäältä", huomautti lähetyssaarnaaja. "Se mikä näyttää oudolta
meistä, saattaa olla oikein. Jumala on rangaissut pahuutta, mutta
meillä on syytä uskoa, että hän vielä johtaa eksyneet talteen. Niin,
lapseni, Suuri Henki näkee vielä hyväksi palauttaa teidät isienne
maahan ja tehdä teistä jälleen suuren ja loistokkaan kansan, niinkuin
olette ammoin olleet!"

Tämä vakuuttelu ei voinut olla tehoamatta kuulijoihin. Mutta viekkaan
Pietarin suunnitelmiin ei soveltunut sen mahdollisuuden edistäminen,
että punaihoiset alkaisivat kenties luottaa yksinomaan Suuren
Hengen toimintaan metsästysmaittensa parantamisessa. Hän nousi nyt
puhumaan, mutta Heimottoman itsehillintä oli niin järkkymätön, että
hän sisäisestä mielenkuohustaan huolimatta kykeni haastamaan yhtä
arvokkaasti ja rauhallisesti kuin ennenkin. Muutamin sanoin sai hän
herätetyksi vastenmielisyyttä tuollaista harhailevaa valkoihoisten
kansaa vastaan, josta muut valkoihoiset olivat hänenkin kuultensa
puhuneet halventavasta, sillä amerikalaisten asutuksissa liikkuessaan
oli Pietari tullut hiukan tietämään juutalaisistakin. Toisekseen
osasi hän runollisesti ja sydämiä lämmittävästi kuvata kansansa
nykyisiä metsästysmaita, joita punaihoiset eivät toki tahtoisi
vaihtaa tuntemattomiin suuren suolajärven takaisiin seutuihin.
Pietarin tekemään nimenomaiseen kysymykseen täytyi lähetyssaarnaajan
säveästi vastata:

"Ei, Suuri Henki on omissa viisaissa tarkotuksissaan toimittanut
kansani tänne, ja täällä sen täytyy pysyä ajan loppuun asti. Ei ole
helppo saada kyyhkysiä lentämään etelään keväällä."

Juuri näin hiljaisen vanhuksen taholta tullut vakuutus sai
kaikki kuulijat mahdollisimman selvästi käsittämään, ettei ollut
mitään syytä odottaa valkoihoisten vapaaehtoisesti vetäytyvän
pois maasta, joten asema tuntui olevan ratkaistavissa ainoastaan
asevoimin. On varsin luultavaa, että piiri olisi puhjennut johonkin
mielenosotukseen, jollei koko keskustelussa olisi tapahtunut
erityistä keskeytystä. Saloseuduilla sattuu usein, että ihmisten
poissaollessa eläimet metsästävät toisiaan. Uljas uroshirvi säntäsi
nyt äkkiä puron soukasta rotkosta, viidenkymmenen suden lauma
kintereillään, ja ilmestyi notkon amfiteatteriin. Sen huiman vauhdin
pidätti ensin tulen näkeminen; seuraavassa silmänräpäyksessä jo
poukkosi jaloilleen tumma mieskehä, kukin aseistettuna ja pyyntiin
tottuneena. Tuossa tuokiossa oli notkon pohja sutten ja miesten
vilinänä hirven ympärillä. Niin lyhytaikainen kuin tämä sekamelska
olikin, riitti se eräälle nuorelle pyyntimiehelle nuolensa
ammahuttamiseksi hirven sydämeen, samalla kun jotkut muut intiaanit
surmasivat useita susia joko nuolilla tai puukoilla ja muilla
äänettömillä aseilla, sillä pyssyjä ei käytetty arvattavastakaan
hälytyksen pelosta.

Sudet olivat yhtä suuresti ällistyksissään tästä odottamattomasta
kohtauksesta kuin intiaanitkin. Ne eivät olleet parvi nälkäisiä ja
pelottavia petoja, jotka pakko saattaa ajaa miten epätoivoisiin
toimiin hyvänsä, vaan omaksi huvikseen metsästelevä liuta. Niiden
päätäpahkaista vilistystä ei niin suuresti pidättänyt miesjoukko
kuin nuotion loimu. Kiihkossaan olisivat ne luultavasti rynnänneet
viidenkinsadan miehen läpi, mutta mikään metsänelävä ei hevillä
uhmaa tulta. Tämän kammon oivaltaessaan sieppasivat muutamat
päälliköt hehkuvia kekäleitä ja heittäysivät huolettomasti keskelle
laumaa, jolloin elukat ulvoen hajaantuivat joka suunnalle. Kovaksi
onnekseen pintti muuan suoraan läpi piirin, syöksähti sen takana
kasvavaan tiheikköön ja tunkeusi kaatuneen puunrungon luo, jolle
mehiläispyytäjä ja korpraali olivat istuutuneet. Tämä oli sentään
liikaa Kennon kasvatukselle tai elämänviisaudelle.

Havaitessaan pahimman vihollisensa hyökkäävän vastaansa kohtasi
uljas kahlekoira sen pienellä aukiolla, ja toviksi oli tuima
kahakka seurauksena. Koirat ja sudet eivät tappele äänettömästi, ja
vimmattuja olivat nyt murahdukset ja ulvahdukset. Turhaan yritti Le
Bourdon vetää koiraansa pois; eläin oli pääsemäisillään voitolle,
jolloin aina on työläin pidättää taistelijaa. Muutamia päälliköitä
riensi metakkaa kohti, saaden näkyviinsä molemmat katselijat.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ojentui susi kuolleena Kennon
jalkoihin, ja seurueet tuijottivat toisiinsa ihmeissään ja ymmällä.
Välttämättömäksi kävi valkoihoisille seurata intiaaneja takaisin
heidän piiriinsä, missä kaikki olivat jälleen pian koolla.

Koko tämän kiihtyneen ja meluisan kohtauksen aikana ei Pietari ollut
liikahtanutkaan. Tuollaisiin tapauksiin tottuneena hän käsitti
tärkeäksi osottaa horjumatonta tyyneyttä, siten lujittaakseen
kumppaniensa keskuudessa arvokkuutensa ja itsehillintänsä
mainetta. Kaikkien hyöriessä hänen ympärillään sekasorrossa
seisoi hän paikallaan hievahtamattomana kuin patsas. Arvoisan
lähetyssaarnaajankin urheutta oli hetkellinen mylläkkä horjutellut,
ja kelpo mies oli kerrassaan unohtanut häntä haltioittaneen suuren
tehtävän. Pian oli kuitenkin taas järjestys palannut, ja arvokas
rauhallisuus vallitsi jälleen piirissä. Kalikoita heitettiin tuleen,
ja molemmat vangit eli katselijat seisoivat kaikkien tarkkaamina niin
lähellä sitä kuin kuumuus teki mahdolliseksi.

Pietari näki hiukan levottomasti, että uusia tulokkaita katsottiin
vakoojiksi, joille ei ollut armoa suotava. Mutta vielä ei ollut
tullut aika, jolloin hän aikoi iskeä. Hänen ensimäisenä huolenaan oli
senvuoksi käyttää vaikutusvaltaansa aseman pelastamiseksi.

"Rakastaako veljeni hunajaa?" kysyi heimoton päällikkö viattomasti
Variksensulalta, joka istui häntä lähinnä ja silmäili tuimasti Le
Bourdonia. "Jotkut intiaanit pitävät siitä makeasta ruuasta; jos
veljeni pitää, niin voin kertoa hänelle, miten hän saa helposti
täytetyksi wigwaminsa hunajalla."

Pietari selitti sitte, että Le Bourdon oli lännen taitavin
mehiläispyytäjä, joka oli niin etevä hunajan kerääjä, ettei yksikään
intiaani ollut vielä nähnyt hänen vertaistaan. Hän sanoi aikovansa
pyytää tätä ihmemiestä piakkoin näyttämään merkillistä kykyänsä,
jotta saapuvilla olevat päälliköt ja soturit voisivat viedä kyliinsä
hunajavarastoja vaimojensa ja lastensa sydänten ilahuttamiseksi.
Tämä keksintö onnistui, sillä intiaanit olivat aivan kokemattomia
tämän ruokavaran hankkimisessa, niin runsaasti kuin sitä metsissä
olikin; heille oli puiden kaataminen työlästä, jotapaitsi he
eivät apuneuvojen puutteessa ollenkaan kyenneet suoriutumaan
hunajanpyyntiin tarpeellisesta "onkimisesta". Siten saatuaan Le
Bourdonin ja hänen kumppaninsa jäämään rauhaan piti Pietari parempana
lopettaa sen historiallisen tutkistelun, johon kokous oli ollut niin
suuresti kiintyneenä, kun sudet sitä saapuivat häiritsemään. Hän
nousi ja piti lyhyen puheen, jossa palautti kuulijain mieliin tämän
asian. Kunnon pastori sai vielä selvitellä näkökohtiansa ja vastailla
parin päällikön lausumiin arvosteluihin, kunnes Pietari antoi
keskustelun jäädä vastaukseksi kysymykseen ja säveästi huomautti:

"Nyt on sitte tie auki valkoihoisten wigwamiin, ja me toivotamme
heille turvallista kotimatkaa. Meillä intiaaneilla on vielä
neuvoteltavaa nuotiomme ympärillä, joten me viivymme myöhempään."

Tämä selvä viittaus, että heidän läsnäoloaan ei enää haluttu,
teki heille välttämättömäksi poistua. Se oli intoutuneelle
lähetyssaarnaajalle hyvinkin vastenmielistä, sillä hän oli ollut
näkevinään toki joitakuita lupaavia merkkejä intiaanien suuresta
kääntymyksestä. Kuitenkin oli hänen pakko taipua, ja kun Le Bourdon
ja korpraali kumarsivat hyvästiksi, kääntyi hänkin ja lausui
juhlallisesti kristittyjen siunauksen kokoukselle. Useimmat päälliköt
käsittivät tämän hartaan toimituksen merkityksen ja nousivat kuin
yhtenä miehenä ilmaisemaan siitä tunnustuksensa.



9. LUKU.

Nuori pari.


Piiristä peräytyessään suuntasivat kaikki kolme valkoihoista
askeleensa Hunajalinnaa kohti. Kenno seurasi herraansa,
suoriuduttuaan ottelustansa jokseenkin vähäisin vammoin. Päästyään
kohdalle, mistä saattoi luoda viimeisen katseen notkoon, kääntyi
kukin silmäilemään taaksensa. Nuotio kiilui juuri sen verran,
että sen hohteessa kuvastui kehä tummia kasvoja, mutta ainoakaan
intiaani ei puhunut eikä liikkunut. Siinä he istuivat kärsivällisesti
odottaen, kunnes muukalaiset olisivat kylliksi etäällä, jotta he
saisivat ilman häiritsemisen pelkoa pitkittää yksityisten asiainsa
valmistelua.

"Tämä on ollut minulle mitä koettelevin kohtaus", huomautti
lähetyssaarnaaja, kun he jälleen läksivät liikkeelle. "Kuinka
vaikeata onkaan saada ihmisiä vakuutetuiksi vastoin heidän omia
toivomuksiaan! Mutta sydämeni kaihoo näitä pakanoita, joihin minulle
nyt on suotu niin edullinen tilaisuus vaikuttaa."

"Soisin heitä olevan vähemmän, ja niidenkin harvojen olevan etäämpänä
Hunajalinnasta", virkkoi Le Bourdon terävästi. "Olen kaiken aikaa
tiennyt, että Pietari hommasi suurta neuvottelua; mutta nyt nähtyäni
siitä vilahduksen tunnustan, ettei se hanke olekaan niin mieleni
mukainen kuin olin luullut."

"Voimakas joukko niitä on", myönsi korpraali, "ja tuima katsella.
Nuoreen soturiin kaikki tuo maalailu ja pään ajelu ja nenän ja
korvien rengastus tehoo jonkun verran; mutta pari taisteluretkeä
niitä miekkosia vastaan tasaannuttaa kyllä kaikki sellaiset temput.
Minä luin ne, Bourdon, ja tähystelin niitä jokseenkin tarkoin, kun ne
pitivät puheita, ja luullakseni pystyisimme puolustamaan linnotusta
niiltä kaikilta, ellemme joudu ahtaalle vedestä. Ruokavarat ja vesi
ne piirityksessä ovat lopultakin kaiken pohjana."

"Toivoakseni emme joudu väkivaltaisiin tekemisiin -- olenpa siitä
varmakin", arveli pastori Amen. "Pietari on ystävämme, ja nuo villit
ovat ihan ihmeellisesti hänen hallittavissaan! En ole milloinkaan
nähnyt punaisia miehiä niin täydellisesti päällikön käskettävissä."

Mehiläispyytäjä ei voinut olla lausumatta epämääräisiä epäilyksiään
Pietarin uskollisuudesta, mutta hänenkin täytyi myöntää, että
se vilpittömyys, jolla salaperäinen päällikkö oli tuonut
lähetyssaarnaajan mukanaan neuvotteluun, oli jonkunlaisena todisteena
hänen aikeittensa ystävällisyydestä, samoin kuin sekin kohtelu, joka
oli tullut vakoojiksi sattuneiden valkoihoisten osalle. Kuitenkin
alkoi hän yhä hartaammin toivoa, että kaikki Hunajalinnan asukkaat ja
Kukka eritoten olisivat jo olleet sivistyneen asutuksen turvassa.

"Linnotuksessa" oli kaikki rauhallista. Whisky-Keskus vartioitsi
vuorostaan porttia ja kummastui kuullessaan, että Pietarikin
oli liikkeellä varustuksen ulkopuolella. Sitä kautta ei villi
varmastikaan ollut kulkenut, ja helppo ei ollut ymmärtää, miten hän
oli muutoin suoriutunut paalutuksesta. Olihan tosin mahdollista
kiivetä sen yli, mutta se temppu vaati niin suurta ponnistusta ja oli
omiaan aiheuttamaan melua, joka olisi paljastanut yrityksen, että
kaikkien oli mahdoton uskoa noin arvokkaasti esiintyvän päällikön
turvautuvan sellaiseen lähtökeinoon. Chippewan ilmotti Gershom
käyneen tähystelemässä ja palanneen varustukseen tovia aikaisemmin.
Mehiläispyytäjä meni heti tapaamaan koeteltua ystäväänsä, jonka
havaitsi olevan juuri laskeutumassa makuulle.

"Olet siis taas täällä, chippewa!" tervehti Le Bourdon.
"Punanahkaisia veljiäsi parveilee niin runsaasti metsissä, etten
odottanut näkeväni sinua pariin kolmeen päivään."

"Ettekö siis tahdo syödä? Kuinka te kaikki voitte syödä, jos
metsästäjä ei pyydä riistaa? Jos squaw ei keitä ruokaa, niin ettehän
siitä pidä? Juuri niin metsästäjän laita -- ette siitäkään pidä, jos
hän ei tuo ruokaa."

"Se kyllä on totta. Arvelin sinun vain haluavan hiukan tapailla
tuttaviasi täällä liikkuvasta liudasta. Näin juuri viitisenkymmentä
päällikköä ja päättelen siitä, että tavallisia sotureita täytyy
oleskella lähistöllä aimo joukko. Olenko oikeassa, Kyyhkynsiipi?"

"Jos ei tiedä, silloin ei voi sanoa. Minä ainoastaan sanon, mitä
tiedän."

"Toisinaan intiaani sentään arvaamallakin pääsee yhtä lähelle
totuutta kuin valkoinen mies omin silmin katsellessaan."

Kyyhkynsiipi ei vastannut mitään, vaikka Le Bourdon oli hänen
sävystänsä näkevinään, että hänellä oli tosiaan jotain tärkeätä
mielessään sellaista, mitä hän halusi ilmottaa.

"Luulenpa, että sinä voisit ilmaista minulle jotakin tähdellistä,
chippewa, jos katsoisit hyväksi."

"Miksi siis viivyt täällä?" kysyi intiaani jyrkästi. "Saanut
runsaasti hunajaa -- parasta mennä kotiin nyt. Aina paras mennä
kotiin, kun pyynti päättyy. Koti hyvä paikka, kun metsästäjä hyvin
väsynyt."

"Minun kotini on täällä ahoilla, Kyyhkynsiipi", sanoi mehiläispyytäjä
huoaten. "Uutisasutuksiin lähtiessäni en juuri muuta tee kuin
kuljeskelen Detroit-virran maataloissa, minulla kun ei ole omaa
squaw'ta tai wigwamia, mihin mennä. Ja hyvin pidänkin tästä paikasta,
kunhan punaiset veljesi vain heittäisivät sen rauhaan."

"Tämä paha paikka valkonaamalle juuri nyt. Parempi mennä kotiin kuin
viipyä ahoilla. Jos et tiedä lyhyttä polkua Detroitiin, minä näytän
sinulle. Parempi mennä niin pian kuin voit, ja parempi mennä _yksin_.
Ei hyvä squaw'n olla kiusana, kun on kiire."

Viime viittaus sai Le Bourdonin kasvot muuttumaan, vaikka intiaani
ei sitä kenties huomannut pimeässä. Lyhyen tovin jälkeen hän vastasi
lujasti:

"Luulen ymmärtäväni sinut, chippewa. Mitään sellaista en kuitenkaan
tee. Jolleivät squaw't voi lähteä, niin en minä voi poistua heidän
luotansa. Kiitän sinua viittauksestasi, samalla kun pidän kunniassa
uskollisuuttasi omaa kansaasi kohtaan. En muuten ensiksikään voisi
lähteä Detroitiin, sillä sekin linnotus ja kaupunki on nyt joutunut
brittiläisten käsiin. Mahdollista olisi kanootin päästä sen ohitse
yöllä ja tunkeutua Erie-järvelle. Jos voit toimittaa meille kaikille
tilaisuuden lähteä täältä, niin yhdyn mielelläni suunnitelmaasi.
Emmekö voisikin kaikki livahtaa kanoottiin ja mennä alas virtaa jo
ensi yönä? Ennen aamua olisi meillä parinkymmenen penikulman taival
takanamme."

"Ei kelpaa", vastasi Kyyhkynsiipi kylmäkiskoisesti. "Jos ei voi mennä
yksin, ei voi mennä ollenkaan. Squaw ei pysy mukana, kun on niin
monta jäljillä. Kanootti turha koettaa. Saa teidät kiinni kahdessa
päivässä -- kenties yhdessä. No, minä menen nukkumaan -- ei voi pitää
silmää auki koko yötä."

Tyynesti heittäysi chippewa samassa taljoilleen ja nukahti heti.
Mehiläispyytäjä olisi mielellään tehnyt samaten, sillä yö oli jo
pitkälle joutunut; mutta väkisinkin pysyi hän valveilla kauvan aikaa,
ajatellen saamaansa viittausta ja seurueen vaarallista asemaa.

Kun mehiläispyytäjä päivän koittaessa läksi paalutuksesta purolle
peseytymään, tapasi hän Pietarin palaamassa Hunajalinnaan. Yön
tapahtumista ei virketty mitään; päällikkö tervehti kohteliaasti
ja lyöttäysi Le Bourdonin seuraan, näköjään yhtä vähän halukkaana
menemään makuulle kuin olisi juuri noussut vuoteeltaan.

"Veljeni tahtoi tänään näyttää intiaaneille, kuinka hunajaa
löydetään", sanoi Pietari heidän sittemmin jälleen kävellessään
paalutusta kohti, missä koko perhe nyt oli jalkeilla. "Minä en itse
ole koskaan sellaista nähnyt, vaikka olen vanha."

"Hyvin mielelläni opetan päälliköilleni ammattiani", vastasi
mehiläispyytäjä, "olletikin kun en itse aio enää harjottaa sitä
kauvan, ainakaan täällä päin maata."

"Kuinka niin? Poisko lähdössä?" tiedusti Pietari, jonka terävä,
levoton silmä näytti hetkiseksi tahtovan syventyä kumppaninsa sieluun
ja sitte siirtyä tähystämään jotakuta etäistä esinettä ikäänkuin
olisi hän ollut tietoinen sen hätkähdyttävästä ja hehkuvasta
ilmeestä. "Kun nyt Detroit on brittiläisillä, minne veljeni menee?
Parempi viipyä täällä, minä luulen."

"En pidäkään kiirettä, Pietari; mutta työkauteni menee piakkoin
umpeen, ja minun täytyy ehättää edelle rumista ilmoista, muutoin
joutuu kaarnakanoottini lujille Huron-järvellä. Minullahan on oikea
koti Pennsylvaniassa, Erie-järven tuolla puolen. Se on pitkä polku,
ja minä en ole varma sen turvallisuudesta näinä häiriön aikoina.
Kenties olisi minun kuitenkin parempi suunnata kulkuni piammiten
Ohioon; siitä valtiosta saattaisin päästä kiertämään Erie-järven ja
siten kulkea koko matkan maitse."

Mainitessaan luonnollisimman tolansa tahtoi mehiläispyytäjä kuitenkin
vain kaiken varalta eksyttää intiaania, sillä hän oli sidottu
seurueeseensa ja tiesi turhaksi yrittää niin vaivaloista maamatkaa
naisten kanssa. Kyyhkynsiiven vastaväitteistä huolimatta piti hän
yhäti silmällä Kalamazoota kulkutienänsä ja katsoi hyväksi säilyttää
sen aikeen omana tietonaan.

"Se kenties on hyvä tie", vastasi päällikkö säveästi, ikäänkuin
mitään viekkautta epäilemättä. "Kyllä kerkiää lähteä. Tänään pitää
opettaa intiaaneille hunajan löytämistä. Se tekee hänestä hyvän
ystävän, ja hän ehkä auttaa valkoihoisia veljiäni takaisin heidän
maahansa. Parempi olisi ollut jokaiselle, jos kukaan ei olisi tullut
tänne ollenkaan."

Kauniin saloseudun rauhallisuus vallitsi luonnossa, kun
Hunajalinnasta tuntia myöhemmin läksi seurue mehiläispyyntiin.
Päivä ei ollut milloinkaan helottanut kirkkaampana, ja tavallista
runsaampina visertelivät ja liehuivat erilajiset linnut
tammistoryhmissä. Joukkueeseen kuului Le Bourdon itse johtajana,
Pietari, lähetyssaarnaaja ja korpraali; myöskin Margery tuli mukaan,
koska hän ei ollut vielä nähnyt Bodenin osottavan erikoista taitoaan.
Gershom ja hänen vaimonsa jäivät valmistamaan puolipäivällistä,
kun taasen chippewa sonnustausi varuksiinsa ja läksi jälleen
pyyntiretkelle. Mehiläispyytäjä suuntasi askeleensa pienelle
ympyriäiselle ruohoaavikolle, jonne oli hänen asunnoltaan noin
kolmen tunnin matka. Omituinen oli hankkeessa se seikka, että hän ei
maininnut kellekään, minne oli menossa, ja että Pietari ei näyttänyt
huolivan puolestaan kysyä sitä häneltä. Siitä huolimatta oli jokainen
edellisen yön neuvottelussa ollut päällikkö kuljeksimassa perillä,
kun seurue saapui paikalle. Pian kokoontuivat he kaikki ryhmäksi
valkoihoisten ympärille. Tämä tuntui Le Bourdonista pelottavalta
enteeltä, koska se osotti, että Hunajalinnan asukkaita pidettiin
tarkoin silmällä. Mitä toivoa oli hiljaisesta paosta, kun sadat
silmät siten tarkkailivat heidän liikkeitään?

Aavikko oli äskettäin palanut, joten sen koko pinta, oli peittynyt
nuorella nurmella ja kukkasilla ikäänkuin hyvinhoidetun puiston
ruohikko. Siten oli kenttä mitä mieluisin katsella ja mukava
jalankulkijalle, kun heinikko ei missään ollut kyllin korkea
ehkäisemään liikkeitä tai varjostamaan kukkasia, mikä oli vielä
tärkeämpää Le Bourdonin nykyiselle hommalle. Tämän seikan tietäen
olikin hän opastanut kumppaninsa tälle ihmeellisen kauniille
näyttämölle, saadakseen mitä edullisimmin esittää taitoansa
tienoon kokoontuneitten päälliköiden nähden. Mehiläispyytäjä oli
ylpeä ammatistaan niinkuin kaikki taidollaan mainetta saaneet
työskentelijät, ja hän asteli nyt aavikolla lujemmin askelin
ja säihkyvämmin silmin kuin hänen tapanaan oli tavallisemmissa
toimintapaikoissaan.

Viehättävä kenttä oli juuri sen verran epätasainen, että sen pinta
sai miellyttävää vaihtelua, jota muutamat pikku pensaikot ja
puuryhmät siellä täällä hajalleen siroteltuina lisäsivät. Saapuville
tulleet intiaanit loivat myös mielenkiintoisuutta näyttämöön. Kaikki
päälliköt olivat jalkasin, ja ani harvoilla oli muita aseita kuin
veitsi ja tomahawki; rihlapyssyt oli piilotettu ikäänkuin tilaisuuden
rauhallisen luonteen kunniaksi. Le Bourdon ei kuitenkaan nähnyt
hyväksi luopua ainaisesta yllätyksiä vaanivasta valppaudestaan. Pian
sai hän valituksi lähtökohdan ammattinäytteelleen, sillä hänen ei
sopinut etääntyä kauvas metsästä, joka saarsi aukiota, koska tiesi
hyönteisten asuntojen sijaitsevan sen puissa. Telineekseen oli hän
valmistanut säleistä keveän kehyksen, jonka korpraali toi kentälle,
ja sille hän asetteli eri kojeensa niin pian kuin oli päättänyt
pysähdyspaikkansa.

Milloinkaan ei ole silmänkääntäjää tarkkailtu tiukemmin kuin nyt Le
Bourdonia, hänen pystyttäessään telineensä ja levittäessään esille
työkapineensa. Kaikki vakavat, tummat kasvot kääntyivät häneen,
ja jokainen terävä, välkkyvä silmä tähysti hänen liikkeitään. Kun
pantiin esille astia, jossa hunajakennon kappale oli, tunsivat
likeisimmät päälliköt tämän esineen ja jupisivat ihailuansa, sillä
heistä näytti siltä kuin olisi mehiläispyytäjä aikonut hankkia
hunajaa hunajalla. Sitten oli lasi ihmetyksen aiheena, sillä
läsnäolijoista eivät puoletkaan olleet ennen nähneet sellaista
ainetta. Siten oli melkein jokainen mehiläispyytäjän käyttämä kapine
kaikessa yksinkertaisuudessaan salaisen, mutta hillityn ihailun syynä.

Pian oli Le Bourdon valmis katsomaan mehiläistä käsiteltäväkseen.
Hyönteisten suurella runsaudella oli kuitenkin tavallinen
vaikutuksensa, ja hänen oli hiukan vaikea tavata mieleistään. Vihdoin
joutui lasin peittoon ja vangiksi muuan jo puolet taakkaansa kerännyt
pikku elävä. Se oli kummallinen ja selittämätön temppu intiaanien
mielestä! Saattoivatko valkonaamat pakottaa mehiläisiä ilmaisemaan
pesiensä kätköt, ja aikoiko tuo tunkeutuva rotu häätää kaikki
hyönteiset metsistä ja anastaa niiden hunajan niinkuin he työnsivät
intiaaneja pois tieltänsä ja valtasivat heidän maitansa? Kun vangittu
mehiläinen oli pantu kennolle, Le Bourdonin lakki kaiken peittona,
tuijottivat yksinkertaiset metsien ja aavikkojen lapset ikäänkuin
odottaen mehiläispesän ilmestyvän esiin verhon alta, jahka tämä
siirrettäisiin pois. Tovin kuluttua oli mehiläinen asettunut kennoon
ja sekä lakki että pikari siirretty syrjään. Ensi kertaa esityksensä
alkamisen jälkeen puhui nyt Le Bourdon, Pietariin kääntyen.

"Jos heimoton päällikkö katsoo tarkoin", hän sanoi, "niin hän pian
näkee mehiläisen lähtevän lentoon. Se täyttää itsensä hunajalla,
ja paikalla kun se on saanut taakkansa -- kas, kas -- se on
nousemaisillaan -- noin, nyt se on ilmassa -- tuossa se nyt kiertelee
telineen yläpuolella ikäänkuin tunteakseen paikan toisella kertaa --
ja tuonne se nyt lähtee!"

Ja mehiläinen tosiaan ammahti tiehensä suoraan kuin vasama. Koko
joukosta näkivät ainoastaan mehiläispyytäjä ja Margery hyönteisen
tässä lennossaan. Useimmat olivat kadottaneet sen katseiltansa
silloin kun se kierteli telineen yläpuolella, mutta muiltakin se
tuntui huvenneen ilmaan samassa silmänräpäyksessä kuin se singahti
sivulle. Le Bourdon oli tottunut seuraamaan hyönteisiänsä pitemmälle,
ja nopsakatseinen Margery taasen sai tässä kohden avukseen
jännittyneen halunsa olla menettämättä mitään, mitä toinen tahtoi
hänelle näyttää. Pikku elävä lensi erästä metsänkärkeä kohti, joka
oli runsaasti puolen penikulman päässä aavikon reunassa.

Villit huudahtelivat hiljaa keskenään. Mehiläinen oli mennyt,
mutta minne tai millä asialla, sitä he eivät tienneet. Oliko
valkonaama saattanut lähettää sen viemään jotakin viestiä, vai
oliko se itsellään lentänyt tiehensä hälyttämään kumppaneitansa
mehiläispyytäjän aikomusten tärvelemiseksi? Mutta jälkimäinen ryhtyi
tyynesti valitsemaan uutta hyönteistä, ja pian oli hänellä kolme
kennollansa -- kaikki hyvässä sovussa ja peittämättöminä. Oliko
lukumäärällä mitään tekemistä lumouksen kanssa, vai aiottiinko nuo
kolme lähettää noutamaan takaisin sitä, joka oli lähtenyt tiehensä?
Sellaisia kysymyksiä tekivät itsekseen useat luonnonlapset, jotka
olivat keräytyneet telineen ympärille. Le Bourdon kutsui nyt
Pietarin, Karhunlihan ja Variksensulan lähemmäksi, jotta he Margeryn
kanssa saisivat selkeämmän käsityksen kaikista hänen toimituksistaan.

"Veljeni näkevät tuon keskimäisen mehiläisen -- se on pian lähdössä
pois", ilmotti hän intiaanimurteella. "Jos se lähtee sen perässä,
jotka meni edellä, niin tiedän kohtsiltään, mistä hunaja on haettava."

"Kuinka voi veljeni sanoa, mikä mehiläinen lentää ensimäisenä?" kysyi
Karhunliha.

Mehiläispyytäjä tiesi ensiksikin, mikä hyönteinen oli kauvemmin ollut
kennolla ja kykeni pitkäaikaisen harjaannuksen nojalla muutenkin
verrattain tarkoin päättämään mehiläisten liikkeistä, milloin ne
alkoivat täyttyä hunajalla. Mutta samassa johtui hänen mieleensä,
että hänen kiusallista asemaansa kenties hyvinkin suuresti keventäisi
salaperäisenä taikurina esiintyminen, jos hän saisi ammattinäytteensä
näkymään mahdollisimman yliluonnollisena. Tämä äkillinen mielijohde
sai hänet siitä hetkestä alkaen sovittelemaan koko käyttäytymisensä
niin vaikuttavaksi ja ihmeelliseksi kuin suinkin.

"Kuinka intiaanit tietävät hirven polun?" kysyi hän vastaan. "He
katselevat hirveä, tulevat tuntemaan sen ja ymmärtävät sen tavat. Tuo
keskimäinen mehiläinen lähtee pian lentoon."

"Minne se lähtee?" kysyi Pietari. "Voiko veljeni sanoa meille _sen_?"

"Pesälleen", vastasi Le Bourdon huolettomasti, ikäänkuin ei olisi
täydellisesti oivaltanut kysymystä. "Kaikki ne lähtevät pesiinsä,
jollen minä määrää niille suuntaa. Katsokaa, nyt se kohosi!"

Päälliköt tähystivät tarkoin ja näkivät mehiläisen tekevän
kaarroksiansa telineen yläpuolella. Pian menettivät he näkyvistään
hyönteisen, joka heistä tuntui äkkiä hävinneen, vaikka Le Bourdon sai
selvästi seuratuksi sen tolaa sadan kyynärän verran. Se poikkesi ihan
sivulle ensimäisen mehiläisen suunnasta, lentäen aavikolle päin pikku
metsikköä kohti, joka näkyi vajaan penikulman päässä. Seuraavana
hetkenä nousi toinenkin mehiläinen ja katosi samaan suuntaan kuin
ensimäinen. Sitten alkoi neljäs surista telineen yläpuolella; Ben
osotti sitä päälliköille, ja tällä kertaa he saivat tarkatuksi sen
lentoa kappaleen matkaa paikalta. Tämä ei seurannut ainoatakaan
toveriaan, vaan suuntasi kulkunsa suoraan Hunajalinnaa kohti.

Mehiläisten eri suunnat auttoivat Le Bourdonin äkillistä päätöstä
villien johtamisesta oudostelemaan hänen temppujaan. Jos ne olisivat
kaikki lähteneet yhtäänne, niin olisi päätelmä niiden kotiinmenosta
ollut niin peräti luonnollinen ja ilmeinen, että pesän keksiminen
olisi menettänyt ainakin kaiken yliluonnollisen ansion. Nyt eivät
intiaanit kaikkien mehiläisten mentyä olleet sen viisaampia kuin
alkujaankaan, he kun eivät tulleet ajatelleeksi, että pesiä täytyi
tällaisella tienoolla olla monta; päin vastoin tuntui heistä
käsittämättömältä, miten mehiläispyytäjälle saattoi olla ohjausta
siitä, että hän antoi hyönteisten lennellä eri suuntiin.

Le Bourdon huomautti nyt haluavansa muuttaa paikkaa. Hän oli
havainnut kahden mehiläisen katoavan samalle taholle, ja
ainoana kysymyksenä oli nyt ratkaista, jäivätkö ne juuri siihen
metsäniemekkeeseen, jota kohti olivat lentäneet, vai ulottivatko
matkansa etäämmäksi. Bodenin täytyi siis saada toisaalta mehiläinen
lentämään samalle pesälle, jotta uuden suunnan kulma edellisen
kanssa ehdottomasti määräisi pesän paikan. Siirryttyään kappaleen
matkaa sivummalle hän uudisti toimenpiteensä. Kaksi mehiläistä
otettiin kiinni, ja minuutin kuluttua imivät ne jo hunajaa kennosta,
verhoamattomina ja vapaina. Lakin asettaminen toviksi hyönteisten
yli tuntui villeistä merkilliseltä taikatempulta sekin, he kun eivät
tunteneet noin mitättömien elävien tapoja siinä määrin, että olisivat
oivaltaneet pikarin pimittämisen saavan mehiläiset aikaisemmin
heruttamaan kennoa.

"Minne luulet tämän mehiläisen menevän?" kysyi Pietari heti kun Le
Bourdon nosti syrjään pikarin.

"Toinen lähtee tälle suunnalle, toinen tuolle", vastasi
mehiläispyytäjä, viitaten ensin metsäniemekettä ja sitten aavikon
metsikkösaarta kohti.

Ennustukset saattoivat osua oikeaan, ja siinä tapauksessa täytyi
niiden tehota suuresti; päinvastaisessa tapauksessa ei muutos
pitkältikään tuntuisi näissä jännittävissä hommissa. Onnellinen
sattuma sai ennakkoilmotuksen osumaan paikalleen, kun mehiläiset
peräkkäin läksivät liikkeelle. Tällä kertaa tarkkaili Pietari
hyönteisiä niin tiukasti, että hän omin silmin näki kumpaisenkin
matkasuunnan.

"Sinä käskit mehiläisten tehdä näin?" tiedusti hän, ja hänen
hämmästyksensä oli niin äkillinen ja suuri, että se jossain määrin
järkytti hänen tavallista itsehillintäänsä.

"Niinhän tietenkin", vastasi Le Bourdon huolettomasti. "Lähetän
tuonne metsikkösaareen vielä yhden, jos haluat nähdä."

Ja nuori mies otti jälleen tyynesti kiinni mehiläisen ja asetti
sen kennolle. Niin välinpitämättömältä kuin hän näyttikin, käytti
hän kuitenkin kenties hienointa taituruuttaan tämän hyönteisen
valinnassa. Hän otti sen aivan samasta kukkakimpusta kuin
edellisenkin, tietäen melkein suorastaan varmaksi, että se kuului
samaan pesään kuin äskeinenkin. Ja metsäsaarekkeeseen päin se sitte
tosiaan lennähti. Tällöin olivat jo useat villit oppineet hyvin
valppaiksi, ja nyt hekin näkivät sen tolan.

"Sinä käskit sen taas mennä sinne?" kysyi Pietari, jonka mielenkiinto
nyt oli niin ilmeinen, että hän ei mitenkään saanut sitä salatuksi.

"Niin käskin. Mehiläiset tottelevat minua niinkuin nuoret miehenne
teitä. Minä olen niiden päällikkö, ja ne tuntevat minut. Sitä seikkaa
valaisen teille piankin. Me lähdemme nyt tuohon pieneen tiheikköön,
missä minulla on erityistä näytettävää teille. Olen lähettänyt kolme
mehiläistäni sinne, ja tässä on yksi jo tullut takaisin ilmottamaan
minulle näkemästänsä."

Ja Le Bourdonin pään yläpuolella surisi tosiaankin mehiläinen, jonka
luultavasti oli kennonkappale houkutellut paikalle, ja sen hän
viekkaasti käänsi tiheiköstä saapuneeksi lähettilääksi, koska tiesi
varmasti päätellä, että sieltä oli tavattavissa hunajaa. Kaikki
tämä oli peräti ihmeellistä intiaanijoukolle ja sai Pietarinkin
ymmälle. Tämä mies luontui paljoa vähemmin taikauskoisuuteen kuin
useimmat kansalaisensa, mutta hänkään ei suinkaan ollut kokonaan sen
yläpuolella. Le Bourdon läksi uudestaan liikkeelle, ottaen mukaansa
kaikki kojeensa. Margery pysytteli ihan hänen vieressään, kantaen
hunajakennoa. Tytön keveästi astellessa intiaanien edellä kierteli
parikymmentä mehiläistä hänen kantamuksensa tuoksun houkuttelemina
tytön ja Bodenin yläpuolella ja Pietari ei voinut olla havaitsematta
tätä seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin olisivat nämä mehiläiset
olleet asiamiehiä, jotka saattelivat herraansa, pannakseen toimeen
tämän määräyksiä. Siten oli Pietari nopeasti joutumassa siihen
mielentilaan, joka käyttää kaiken näkemänsä tukemaan kerran
omaksuttua käsitystä.

Joukon lähestyessä pientä saarekkeen näköistä metsikköä pysähtyi Le
Bourdon ja virkkoi Pietarille:

"Tulkoot veljeni ja kaksi muuta päällikköä minun kanssani, ja muut
jääkööt tänne. Korpraali, minä luovutan Margeryn teidän huostaanne,
ja pastori Amen pysyy lähellänne. Nyt lähden näyttämään näille
päälliköille, mitä mehiläinen voi ilmottaa ihmiselle."

Niin sanoen Le Bourdon astui eteenpäin Pietarin, Karhunlihan ja
Variksensulan saattamana. Rohkeasti ja varmasti astui hän etumaisena
tiheikköön, tuntien välttämättömäksi osottaa täydellistä luottamusta
kaikkiin omiin toimenpiteisiinsä, herättääkseen kunnioitusta
tarkkaajissaan. Ensimäisenä tunkeusi hän pähkinäpensaikon läpi, joka
saarsi sisempänä olevaa aukeampaa aluetta, paria silmänräpäystä
aikaisemmin kuin intiaanit ehtivät mukaan. Silloin kajahti ilmoille
sellainen ulvahtelu ja kirkuna, että se kuului kauvas yli aavikon
ja olisi voinut järkyttää urheintakin sydäntä. Yhtä kamala yllätys
kohtasi silmää. Satoja sotamaalaukseensa laittautuneita, aseellisia
ja tiheäksi ryhmäksi sulloutuneita villejä kohosi näköjään maasta
ikäänkuin yhdellä ponnistuksella ja alkoi hyppiä ja teiskaroita
puiden lomissa, jokainen kiljuen kuin paholainen. Tuollainen
aavistamaton ilmiö olisi saattanut lannistaa hyvinkin päättäväisen
miehen hermot, mutta Le Bourdon oli jännittänyt kaiken tarmonsa
esiintyäkseen kiusallisessa asemassaan hätääntymättömästi ja älysi
heti asian oikean laidan. Tämä joukko kuului päälliköille ja oli
villien armeijana väijynyt lähitienoilla. Ilmaisematta sen vuoksi
säikkyä, kun tämä haamuparvi poukkosi hänen näkyviinsä, seisoi Le
Bourdon lujana, kääntyen vain kintereillään tulevia päälliköitä
kohti, nähdäkseen oliko kohtaus heillekin yllätyksenä. Oli selvää,
että näin oli tosiaan asian laita, sillä kuultuaan taikamenoja
tulevan toimitettavaksi ruohoaavikolla olivat nämä "nuoret miehet"
ennakolta lähteneet liikkeelle ja kaikkien päälliköiden tietämättä
ottaneet haltuunsa metsikön, mukavimpana suojana, mistä saivat tehdä
havaintojaan.

"Veljeni näkevät nuoret miehensä", virkkoi Le Bourdon rauhallisesti,
heti kun syvä hiljaisuus oli seurannut huutoja, joilla häntä oli
tervehditty. "Ajattelin heidän haluavan sanoa väelleen jotakin,
ja mehiläiseni kertoivat minulle, mistä nuoret miehet olivat
tavattavissa. Haluavatko veljeni tietää mitään muuta?"

Suuri oli noiden kolmen päällikön hämmästys tämän taikanäytteen
johdosta! He eivät vähääkään voineet aavistaa onnellista sattumaa,
joka oli johtanut Le Bourdonin heidän soturiensa piilopaikkaan.
Tuollainen taito oli äärettömän hyödyllinen; kuinka helppo olisikaan
soturin liikkua polullaan, jos hänellä olisi saattolainen, joka
kykeni tuolla tavoin käyttämään mehiläisten valppautta apunaan!

"Löydät vihollisen niinkuin ystävänkin?" kysyi Pietari ilmaisten
ensimäisen ajatuksensa tästä ihmetyöstä.

"Tietysti. Mitäpä eroa sillä olisi mehiläiselle; löytää se vihollisen
yhtä helposti kuin ystävänkin."

Kun päälliköt koko sotajoukkonsa seuraamina palasivat aukealle,
kerrottiin odottajille kaikki lyhyesti, mutta selvästi. Le Bourdon
sai sopivan hetken antaakseen Margeryn käsittää asemansa ja aikeensa,
samalla kun pastori Amen ja korpraali saivat niistä sen verran
vihiä, että osasivat varoa tekemästä mitään onnetonta erehdystä.
Edellisen omatunto ei tosin olisi taipunut mihinkään suoranaiseen
petokseen, mutta hän jäi vain siihen käsitykseen, että Boden ei
yritellytkään muuta kuin mitä hän saattoi luonnollisin keinoin tietää
perusteellisesti tutkimastansa hyönteismaailmasta. Mehiläispyytäjä
oli nyt päässyt mitä vaikutusvaltaisimmaksi niiden ihmettelevien
villien keskuudessa, jotka ympäröitsivät hänet. Tosin hän tuskin
tiesi itsekään, miten tämä kaikki oli johdettavissa loppuun, mutta
kerran leikkiin antauduttuansa täytyi hänen käyttää kaikki älynsä
suoriutuakseen jokaisesta esiintyvästä pulmasta.

"Mitä veljeni nyt tekee?" kysyi Karhunliha, jonka teki enimmin mieli
nähdä pelkkiä ihmeitä perätysten. "Kenties hän nyt löytää hunajaa?"

"Jos haluat, päällikkö. Mitä sanoo Pietari? -- pyydänkö mehiläisiäni
ilmottamaan, missä on pesä?"

Kun Pietari kerkeästi suostui, ryhtyi Le Bourdon tähän uuteen
taitonsa temppuun. Hänellähän oli tiedossaan kahden pesän paikka,
toinen metsäniemekkeessä aavikon reunassa ja toinen juuri tässä
tiheikössä, johon villit olivat lymynneet. Boden ei nyt ollenkaan
aikonut häiritä jälkimäistä hyönteissiirtolaa, sillä sen keksiminen
olisi voinut heikentää äskeisen paljastuksen vaikutusta, joten
hän käänsi huomionsa edelliseen pesään. Hänen oli tarpeeton
turvautua varsinaisiin ammattikeinoihinsa, kun sitävastoin
oli mukava muutamilla salaperäisillä toimituksilla kannatella
tietäjämainettaan. Ottaen senvuoksi kiinni mehiläisen ja pitäen sitä
pikariinsa suljettuna kallisti Ben korvansa tätä vasten ikäänkuin
kuunnellakseen, mitä pyristelevällä hyönteisellä oli sanottavana.
Näköjään saatuaan täyden selon hän pyysi päälliköitä jälleen mukaansa
ja päästi mehiläisen menemään varsin juhlallisesti. Kaikki läksivät
siis liikkeelle; joukkueeseen oli nyt yhtynyt koko villiparvi, joka
oli saatu ilmi kätköstään.

Margery alkoi huolestua seurauksista, sillä hän pelkäsi, että Le
Bourdonin onnistuneet kokeet pettäisivät lopulta, ja aina oli
tarjolla vaara, että koko seurue joutuisi villien umpimähkäiselle
kostolle alttiiksi. Kenties ei hän täydellisesti tajunnut
taikauskon voimaa ja sen mielen tylsyyttä, joka kerran antautuu
sen vaikutettavaksi, samalla kun naisen sydän sai hänet vapisten
oivaltamaan, miten kamalaksi paljastus koituisi. Liian myöhä oli nyt
kuitenkin peräytyä, ja asiain täytyi mennä menoansa. Jotta hän ei
olisi aivan hyödytön rakastajansa pannessa niin paljon vaaraan hänen
tähtensä, käänsi tyttö kaiken huomionsa Pietariin, jonka suosiossa
tunsi päässeensä päivä päivältä pitemmälle ja jonka tahdosta täytyi
riippua hyvin paljon. Muuttaen hiukan asemaansa tuli hän nyt entistä
lähemmäksi päällikköä.

"Squaw pitää tietäjämiehestä?" kysyi Pietari, ja hänen merkitsevä
ilmeensä kohotti punan Margeryn poskille.

"Kyllä pidän tietäjämiesten toimitusten katselemisesta", vastasi
Margery. "Valkoiset naiset ovat aina uteliaita, sanotaan -- miten on
punaisten miesten naisten laita?"

"Juuri niin -- kovasti uteliaita. Squaw on squaw -- ei väliä värillä."

"Olen pahoillani, Pietari, että sinulla ei ole parempaa mielipidettä
naisista. Kenties ei sinulla ole koskaan ollut squaw'ta -- ei vaimoa
eikä tytärtä?"

Voimakkaan tunteen välähdys leimahti intiaanin tummille kasvoille,
muistuttaen keskiyön pilveen osuvaa salamaa; mutta se katosi
silmänräpäyksessä, jättäen sijalleen sen kovan, tiukentuneen ilmeen,
jonka niihin oli leimannut häviämättömäksi kuin kiveen kaivertaen
hänen niin kauvan hartaasti ja jännittyneesti hautomansa hanke.

"Kaikilla päälliköillä on squaw -- kaikilla päälliköillä on papoose",
oli viimein vastauksena. "Mitä hyvää siitä?"

"On aina hyvä olla perheellisenä, Pietari, etenkin milloin vaimo ja
lapset itse ovat hyviä."

"Hyvä valkonaamalle kenties -- ei hyvä intiaanille. Valkonaama
iloitsee, kun papoose syntyy -- punanahka suree."

"Toivoakseni ei asia ole sentään sellainen. Miksi olisi intiaani
suruissaan, nähdessään pienen poikansa naurun?"

"Nauraa pienenä -- ehkä niin; hän on pieni eikä tiedä, mitä tapahtuu.
Mutta intiaani ei naura enää, kun kasvaa. Riista mennyt, maa mennyt,
vainio mennyt. Ei enää tilaa intiaanille -- valkonaama tahtoo kaikki.
Valkonaama nuori mies nauraa -- punanahka nuori mies itkee. Niin se
on."

"Voi, eihän toki, Pietari! Minua surettaisi suuresti, jos ajattelisin
asiain olevan sillä kannalla. Punaisella miehellä on yhtä hyvä
oikeus -- ei, hänellä on _parempi_ oikeus tähän maahan kuin meillä
valkoihoisilla, ja Jumala varjelkoon, ettei hänellä olisi aina täyttä
osuuttansa maasta!"

Margery sai luultavasti kiittää hengestään tuota rehellistä,
luonnollista tunteenpurkausta, joka lausuttiin niin lämpimästi ja
vilpittömästi, ettei voinut vähääkään epäillä sen tulevan suoraan
sydämestä, Niin omituisia me ihmiset olemme sielultamme! Minuuttia
aikaisemmin ei Pietari ollut tehnyt mitään poikkeusta tytön hyväksi
siinä suunnitelmassa, jonka hän oli muodostanut valkoihoisten
tuhoamiseksi, ja kaiken tämän muutti ikäänkuin silmänräpäyksessä
Margeryn innokas ja oikeudentuntoinen käsitys siitä suuresta asiasta,
jossa Pietarin ajatukset yksinomaan askartelivat. Hänen mietteensä
saivat nyt aivan toisen suunnan.

"Haluaako tyttäreni tätä?" vastasi Pietari. "Voiko valkonaama squaw
haluta jättää intiaanille mitään hänen metsästysmaistansa?"

"Tuhannet meistä haluavat sitä, Pietari, ja minä yhtenä. Tuon
tuostakin olemme puhelleet tästä asiasta perhelietemme ääressä, ja
myöskin Gershom on samaa mieltä. Tiedän Bourdoninkin ajattelevan
samaten, ja olen kuullut hänen sanovan, että kongressin pitäisi
laatia laki, jolla estettäisiin valkoihoiset saamasta haltuunsa lisää
intiaanien maita."

Pietarin kasvoilla kuvastui omituisia ilmeitä sinä lyhyenä tovina,
jolloin hänen tuima tahtonsa oli joutumassa parempien tunteitten
vallitsemaksi. Ensin hän näytti hämmentyneeltä, sitte loi mielipaha
varjonsa hänen katsantoonsa, ja viimeisenä heräsi inhimillinen
myötätunto pitkällisestä uinahduksestaan. Margery tajusi sanojensa
vaikutuksesta sen verran, että tunsi saavansa mahtavan villin sävystä
rohkaisua. Osaltaan vaikutti epäilemättä myöskin mehiläispyytäjän
onnistunut toiminta siihen siveelliseen käsitysten muuttumiseen, joka
nyt oli päässyt tuntumaan Pietarin povessa.

Näistä toimista kannattaa vielä lyhyesti mainita, että Le Bourdon
kaukolasinsa avulla sai toimitetuksi intiaaneille jännittävän
karhunpyynnin, luonnollisesti ollen saavinansa opastuksensa ylitseen
ammahtaneelta mehiläiseltä, ja että hän lopuksi kaadatti puun,
jonka ontelosta intiaanit saivat runsain määrin mitä makeinta
herkkua. Tällainen menestys tuotti hänelle mitä suurinta suosiota
soturien keskuudessa. Pietari pani merkille tämän ilmiön ja oli
siitä nyt hyvillään, sillä hän ei ollut ainoastaan antanut Margeryn
yhä enemmän hellytellä sydäntään, kunnes tytön voitto, oli tänään
tullut täydelliseksi, vaan hän oli sekä tytön kiintymyksen että
Bodenin merkillisten taitotemppujen takia alkanut varsin pahasti
epäillä, miten viisasta oli yrittää väkivaltaa tuollaiselle
tietäjämiehellekään.

Pietarin asema oli nyt kovin kiusallinen, hänen jouduttuaan
epäröivälle päälle ihan viime hetkellä. Juuri tänä iltana oli
sovittu pidettäväksi tällä samalla ruohoaavikolla päälliköiden
lopullinen neuvottelu valkoihoisten surmaamistavasta. Saattoiko
hän vielä yrittää poikkeuksia suunnitelmaan, jota oli itse niin
kaunopuheisesti juurruttanut kaikkien kansalaistensa mieliin?
Syvissä mietteissä ilmotti hän Le Bourdonille toivomuksenaan, että
valkoihoiset nyt palaisivat Hunajalinnaan, jonne lupasi saapua
jälkeenpäin joko auringon laskiessa tai varhain aamulla. Nuori pari
läksi ystävällisesti tervehtien, ja korpraali seurasi jälkijoukkona.
Lähetyssaarnaajan pidätti salaperäinen päällikkö hetkiseksi
puheilleen. Valkoihoisten avioliittomuotoa osaksi tuntien kehotti
hän harrasta hengenmiestä siunaamaan parinkunnan, "jonka Manitou oli
tuonut yhteen".

"En ymmärrä, miksi välität siitä asiasta", vastasi hengenmies hiukan
ihmeissään; "mutta pyyntösi on kyllä järkevä, sillä sen verran olen
minäkin havainnut molempien nuorten väleistä. Kyllä kehotan Bourdonia
ja Margerya vahvistamaan liittonsa, jos sinä vuorostasi lupaat puhua
kansalaisillesi esi-isienne entisyydestä siihen suuntaan kuin teille
kaikille viime yönä selittelin."

"Minä puhun niinkuin veljeni haluaa -- tehköön hän niinkuin minä
haluan. Tahdon saada sanotuksi päälliköille ennen kuin päivä laskee,
että nuori valkonaama mehiläispyytäjä on ottanut nuoren valkonaaman
squaw'n wigwamiinsa."

He erosivat intiaanin hymyillessä kohteliaan kylmäkiskoisesti, mutta
vähääkään muuttumatta armottomissa aikomuksissaan lähetyssaarnaajaan
nähden. Ainoastaan Boden ja Margery olivat hänen nykyisen
suunnitelmansa mukaan jätettävät ulkopuolelle koston. Selittämätön
hellämielisyys vallitsi häntä tytön suhteen, kun taasen taikausko ja
tuntemattoman voiman pelko vaikuttivat hänen päätökseensä rakastajan
säästämisestä, samalla kun villin rajuissa tunteissa oli kipinä
inhimillistä sääliäkin. Täten johtui Pietari yrittämään nuoren
parin pelastamista, käyttäen heidän vihkimistään jonkunlaisena
salaperäisenä perusteena Margeryn hyväksi.

Lähetyssaarnaaja kiirehti ystäviensä perään niin joutuin kuin
jaksoi kävellä. Äskeinen vaara ja luonnon herttaisuus saivat
Bodenin ja Margeryn tällä rauhallisella ehtoopäiväkävelyllään
puhumaan tunteistansa selvemmin kuin milloinkaan ennen ja
täydellisesti ymmärtämään toisensa. Kunnon saarnamiehen epäröimistä
omituisessa tehtävässään vähensi suuresti se havainto, että
molemmat nuoret olivat väleissään kehittyneet näin pitkälle. Hän
esitti pysähdyttäväksi, seurue etsi itselleen mukavat istuimet, ja
vähitellen pääsi arvoisa pastori käsiksi asiaan, jonka oli Pietarilta
saanut toimitettavakseen. Tällaisissa olosuhteissa alistuivat
rakastavaiset empimättä esitykseen. Pietarin vaikuttimesta oli paljon
puhetta, mutta kukaan ei kyennyt sitä oivaltamaan. Bodenilla oli
kuitenkin oma yksityinen mielipiteensä, joka osuikin hyvin lähelle
totuutta. Hän arveli, että salaperäinen päällikkö oli mieltynyt
Margeryyn ja halusi mahdollisimman suuressa määrin pelastaa häneltä
intiaaniwigwamin tulevaisuuden, sillä avioliittoa pidetään hyvin
pyhänä intiaanienkin keskuudessa, vaikka se ei tosin aina tehoa
soturien väkivaltaisuutta vastaan.

Margeryn teki mieli lykätä toimitusta ainakin siksi kunnes hänen
veljensä ja kälynsä olisivat saapuvilla. Mutta tähän ei Le
Bourdonilla ollut halua. Hän oli ollut huomaavinaan, että Gershom
vastusti aikaista avioliittoa, luultavimmin syystä että hän
arveli saavansa olla varmempi mehiläispyytäjän tärkeästä avusta
uutisasutuksiin pyrkimisessä niin kauvan kuin hänen kiintymyksensä
sisareen sai hänet likeisesti liittymään veljeenkin. Niinpä
lopultakin lausuttiin avioliitollinen siunaus heti paikalla, luonnon
suurella alttarilla. Le Bourdon ja hänen viehkeä morsiamensa
asettuivat sen eteen tilaisuuden juhlallisuuteen sopivin tuntein.
Kelpo lähetyssaarnaaja seisoi takkiaistammen siimeksessä keskellä
puistomaista aukiota, jolla vehmas nurmikko hymyili kaunein
kukkasin. Kun seurue polvistui rukoukseen, arvoisa korpraalikin
kyyneliin liikutettuna, olivat puitten oksat kunniakatoksena,
jonka yläpuolella lisäksi kaartui taivaan mittaamaton siniholvi,
Tällä tavoin viettivät häitänsä mehiläispyytäjä ja Margery Waring
suuremmoisilla tammistoahoilla. Yksikään goottilainen rakennus
komeine kuorokäytävineen ja jyhkeine pilareineen ei olisi ollut
puoleksikaan niin sovelias sellaisen pariskunnan liittoon.



10. LUKU.

Heimottoman tappio.


Sillävälin kun Pietari oli joutunut epäilyksiin asiasta, jossa
hän oli tähän asti seissyt lujana kuin kallio, olivat intiaanien
joukossa monet muut alkaneet tuntea suosiollisuutta mehiläispyytäjää
kohtaan hänen salaperäisten taitojensa ja herttaisen anteliaisuutensa
tähden; mutta sitävastoin oli muuan näkijä erityisen vastenmielisesti
havainnut tämän käänteen. Tätä miestä voitiin tuskin sanoa
päälliköksi, vaikka hänellä oli ilkeätä vaikutusvaltaa, joka
usein kohdistui heikentämään varsinaisten päällikköjen toimintaa.
Hänellä oli merkitsevänä lisänimenään "Kärppä", koska hänen
oletettiin jollain tavoin muistuttavan tuota pientä rosvoilevaa
ja luihua nelijalkaista. Hän oli luonteeltaan halpamainen ja
näöltään vastenmielinen, ja hänen likaiset tapansa saivat hänet
vielä huonompaan suosioon muiden silmissä kuin hän olisi muutoin
ollut. Lisäksi oli hän erityisesti perso väkijuomille ja saattoi
päihtyneenä makailla päiväkausia, milloin hänen heimonsa vain sai
viljemmälti tulivettä haltuunsa. Maineettomana soturina, niin
penseänä pyyntimiehenä, että hänen perheensä täytyi usein kerjätä
ruokaa naapureilta, rumana ulkomuodoltaan ja juoppona oli Kärpällä
kuitenkin melkoisesti vaikutusvaltaa noin monien urheitten, viisaiden
ja kaikinpuolin kunnostautuneitten päälliköiden keskuudessa. Tämä
saattaa näyttää kummalliselta, mutta se johtui kokonaan hänen
kielestään.

Ungque eli Kärppä oli peräti kaunopuheinen mies; hänellä oli
erinomainen taito vedota ihmisten intohimoihin. Valehteleva ja
liukas kieli on suuressa joukossa merkillisenä mahtina, helposti
saaden väärän esiintymään oikeana melkein missä kohdassa hyvänsä.
Tätä lahjaansa käytteli Kärppä aina tilanteissa, joissa arveli
parhaiten pääsevänsä vastustamaan vihaamiansa. Jälkimäisiin kuului
Pietari, jonka saavuttama arvovalta hänen omassa heimossaan
oli herättänyt Kärpässä suurta kateutta ja levottomuutta. Hän
oli lujasti ponnistellut sitä vastaan, vieläpä rohjennut puhua
valkoihoisten hyväksi ja näiden tuhoamista estääkseen, yksinomaan
saadakseen tehdyksi kiusaa tuolle salaperäiselle muukalaiselle.
Se oli kuitenkin ollut turhaa; vuolle juoksi toiseen suuntaan, ja
Pietarin tulinen kaunopuheisuus oli ollut hänellekin liian voimakas.
Nyt oli hän kummakseen havainnut Pietarin käytöksessä ilmeisesti
muuttunutta sävyä ja saapui päälliköiden lopulliseen neuvotteluun
hyvin epäluuloisena, järkähtämättömästi päättäen panna kaikkensa
heimottoman päällikön vastustamiseen, jos tämä esittäisi mitään
muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan.

Kokouksen alussa ilmeni selviä merkkejä erilaisista mielipiteistä ja
kiihdyttävistä epäilyksistä päälliköiden kesken, vaikka vähään aikaan
ei lausuttu mitään kiistan tai väittelyn tapaista. Pietarin johtelu
oli yhä voimassa, eikä hän lyönyt laimin mitään tavallisia keinojaan
vaikutusvaltansa lujittamiseksi. Kenties hän ponnisteli sitä
lujemmin, kun oli joutunut asemaan, jossa hänen oli pakko peruuttaa
paljon sellaista, mitä oli aikaisemmin tehnyt.

Kokouspaikaksi oli valittu kaunis aho ruohoaavikon reunalta;
ainoastaan päälliköt muodostivat piirin, jonka ulkopuolella "nuoret
miehet" liikkuivat hiljaisina ryhminä, kuunnellakseen neuvottelua
ja hyötyäkseen vanhempien viisaudesta, jos mieli teki. Piipullinen
poltettiin ja kaikki tavalliset menot otettiin huomioon, ennen kuin
Karhunliha nousi pitämään jonkunlaisen avauspuheen. Hänen lyhyen
tervehdyksensä jälkeen tupakoittiin taasen ja odotettiin Pietarin nyt
nousevan puhujaksi. Mutta hän istui yhä mietteissään, jonkavuoksi
pari muuta päällikköä lausui mielipiteitään intiaanien suuresta ja
nyt voitolliseksi kääntyneestä taistelusta yankee-kansaa vastaan,
antaakseen suurelle johtajalle aikaa ajatustensa järjestämiseen.
Muuan Tammenoksaksi nimitetty päällikkö, joka ehdottomasti oli
enemmän soturi kuin puhuja, osasi sekä omasta että muiden mielestä
tehdä hyvinkin onnistuneita vastaväitteitä yksinkertaisen pastorin
edellisenä yönä lausumiin vakuutuksiin ja sai osakseen mielihyvän
sorinaa, joka oli hänelle aivan uutta. Syntyi taas pitkällinen,
mietiskelevä äänettömyys, jonka aikana rauhanpiippu kiersi moneen
kertaan. Vasta noin puolen tunnin kuluttua edellisen puhujan
istuutumisesta nousi Pietari seisaalle. Pitkänä väliaikana oli odotus
päässyt jännittymään ja uteliaisuus yltymään. Mikään muu kuin hyvin
suuri tapaus ei voinut aiheuttaa tätä syvällistä aprikoimista ja
alottamisen vastahakoisuutta. Kun salaperäinen päällikkö ja monien
päänahkain mies siis kohosi puhumaan, oli koko kuulijakunta pelkkänä
korvana. Vielä noustuaankin seisoi Heimoton tuokion äänettömänä
katsellen ympärilleen ikäänkuin olisi hänen tarvinnut hieman hillitä
ajatustensa kuohuntaa, ennen kuin uskalsi luovuttaa niitä kielensä
välitettäviksi.

Hän alotti kauniisti kuvailemalla kansansa loistokasta entisyyttä
ja Suuren Hengen huolenpitoa punaihoisesta rodusta. Yhtyen
Tammenoksan huomautuksiin valkoihoisten uskonnollisten väitteiden
pätemättömyydestä hän siirtyi taitavasti puhumaan tietäjämiesten
suurista ansioista kaikkien kansojen ja eritoten punanahkain kesken.
Hän oli valmis myöntämään, että erivärisilläkin suurilla tietäjillä
oli paljon yhteistä, mikä saattoi olla ainoastaan Manitousta
itsestään lähtöisin.

"Veljet, yksi asia on minulla vielä sanottavana teille", jatkoi
hän. "Haluan kuulla muita enkä tahdo tällä kertaa mainita kaikkea,
mitä tiedän. Yksi asia on minulla vielä sanottavana teille, ja
nyt sen sanon. Olen puhunut teille, että meidän täytyy ottaa
päänahat kaikilta niiltä valkonaamoilta, jotka nyt ovat lähellämme.
Arvelin saavamme enemmän, mutta muut eivät tule. Kenties he ovat
peljästyneet. Täällä on ainoastaan kuusi. Kuusi päänahkaa ei ole
paljon. Minua surettaa, että niitä on niin vähän. Mutta me voimme
mennä sinne, missä on enemmän. Yksi noista kuudesta on tietäjämies.
En tiedä, mitä ajatella. Saattaa olla hyvä ottaa hänen päänahkansa.
Saattaa olla paha. Tietäjämiehillä on suuri voima. Te olette
nähneet, mitä tämä mehiläispyytäjä voi tehdä. Hän osaa puhella
mehiläisten kanssa. Ne pienet hyönteiset lentelevät kaikkialle ja
näkevät sellaista, mitä intiaanit eivät kykene näkemään. Suuri
Henki teki ne sellaisiksi. Kun saamme takaisin kaiken maan, saamme
mehiläiset sen mukana ja voimme silloin neuvotella siitä, miten on
paras menetellä niiden suhteen. Kunnes tiedämme enemmän, en halua
kajota tuon mehiläispyytäjän päänahkaan. Siitä saattaa koitua meille
suurta vauriota. Tiedän erään valkonaamain tietäjämiehen, joka
menetti päänahkansa, ja rokko surmasi puolet siitä joukosta, joka
otti hänet vangiksi ja tappoi hänet. Ei ole hyvä puuttua tekemisiin
tietäjämiehiä vastaan. Muutamia päiviä takaperin minä hyvin hartaasti
halusin tuon nuoren miehen päänahkaa. Nyt en minä sitä halua. Sen
koskemisesta voisi tulla suuri vahinko. Haluan antaa hänen mennä ja
viedä squaw'nsa mukanaan. Muilta voimme ottaa päänahan."

Viisaasti pidättyi Pietari viittaamasta Margeryyn ennen kuin juuri
puheensa lopussa, vaikka hän nyt kaikesta sydämestään tahtoikin
toimittaa neitosen turvaan. Mitä Le Bourdoniin tulee, niin oli hän
päivän mittaan tehnyt katsojiinsa niin suuren vaikutuksen, että
harvat päälliköt kummeksuivat hänen hyväkseen tehtyä poikkeusta.
Taikuuden pelko on Amerikan villien keskuudessa hyvin yleinen,
ja näytti tosiaan vaaralliselta juonitella sellaisen miehen
henkeä vastaan, jolla oli johdettavissaan joka taholla surisevat
mehiläisetkin. Hän saattoi juuri tällä hetkellä seurata koko
neuvottelun kulkua, ja useat julman näköiset vanhat soturit, jotka
nyt istuivat piirissä ja näyttivät olevan valmiita nousemaan mitä
hyvänsä inhimillistä vastaan, eivät olleet muistamatta, että
tietäjämies salaisilla keinoillaan varmaankin piti hyvää huolta sekä
ystäviensä että vihamiestensä kohtelusta.

Pietarin istuutuessa oli päällikköjen piirissä yksi ainoa mies,
joka oli heti päättänyt vastustaa hänen uutta aiettansa. Useat
olivat kyllä epätietoisia näin äkillisestä muutosehdotuksesta, mutta
heidän ei myöskään tehnyt suorastaan mieli pysyä alkuperäisessä
suunnitelmassaan. Poikkeuksena oli Ungque, joka nyt näki
oivallisen tilaisuuden tähdätäkseen iskun kadehtimansa päällikön
suurta vaikutusta vastaan. Mutta niin ovela oli tämä intiaani ja
niin tottunut hallitsemaan halujansa, että hän ei heti noussut
rehellisessä innostuksessa selittelemään vakaumustansa, vaan katsoi
viisaaksi vielä odottaa hetkisen.

Intiaanikin on vain ihminen ja heikkouksiensa horjuttelema,
niin suuresti kuin hän ankaralla harjaannuksella oppiikin niitä
hillitsemään. Tammenoksa oli näytteenä tästä tosiseikasta. Hän
oli niin odottamattomasti onnistunut äskeisessä kaunopuheisuuden
yrityksessä, ettei ollut helppo pidättää häntä istuallaan nyt uuden
hyvän tilaisuuden tarjoutuessa kunnostautumiselle. Niinpä oli hän
taas seuraavana puhujana.

"Veljet", lausui Tammenoksa, "minut on nimitetty puun mukaan. Te
kaikki tunnette sen puun. Se ei kelpaa jousiksi tai nuoliksi, ei
se kelpaa kanooteiksikaan; siitä ei lähde paras nuotio, vaikka se
palaa ja on kuuma, kun se on hyvin sytytetty. On monia tarkotuksia,
joihin kaimapuuni ei sovellu. Siitä ei ole syötäväksi. Siinä ei ole
mahlaa, jota intiaanit voivat juoda, niinkuin vaahterassa. Siitä ei
tule hyviä luutia. Mutta sillä on oksia niinkuin muillakin puilla,
ja ne ovat lujia. Lujat oksat ovat hyviä. Tammen haarat eivät taivu
niinkuin häilyvien pensaitten. Veljet, minä olen tammen oksa. Minun
ei tee mieleni taipua. Kun päätökseni on tehty, tahdon pitää sen
paikallaan. Päätökseni on tehty, että otamme päänahat kaikilta
valkonaamoilta, jotka ovat nyt ahoilla. En tahdo muuttaa sitä. Minä
voin taittua, vaan en taipua. Olen luja."

Lausuttuaan tämän lyhyen, mutta ytimekkään selostuksen
katsantokannastaan painui päällikkö istumaan varsin tyytyväisenä
tähän toiseen kaunopuheisuutensa näytteeseen sen päivän kuluessa.
Hänen menestyksensä ei tällä kertaa ollut yhtä kieltämätön kuin
äsken, mutta lausunto saavutti kuitenkin tunnustusta ja myötätuntoa.
Kärppää sekä ihmetytti että ihastutti Tammenoksalta saamansa
aavistamaton kannatus. Hän käsitti, että salaperäistä päällikköä
vastaan oli nousemassa tyydyttämätöntä kunnianhimoa, ja katsoi nyt
hetken suotuisaksi omalle esiintymiselleen.

Peräti vaatimattomasti oli hän rohkenevinaan avata suunsa näin
suurten miesten joukossa, mutta osasi kuitenkin sovittaa sanoihinsa
ilkeitä epäilyksiä heimottoman päällikön todellisista aikeista. Hän
viittasi Pietarin alituiseen kiertelyyn valkoihoisten keskuudessa ja
siihen mahdollisuuteen, että suuri johtaja lopultakin ajoi vain omia
yksityisiä tarkotusperiään.

"Tuntematon päällikkö, joka ei kuulu mihinkään heimoon, puhuu tuon
mehiläispyytäjän squaw'sta", pitkitti hän. "Hän pelkää noin suurta
tietäjämiestä ja tahtoo antaa tämän mennä sekä viedä koko wigwaminsa
matkassaan. Mutta se nuori squaw ei ole _hänen_ squaw'nsa. Ei ole
tarvis antaa hänen mennä miehen tähden, eikä minua myöskään pelota
se tietäjämies, vaikka minä olen vain vaivainen kärppä, joka etsii
pientä riistaa. Jos intiaanien tulee ottaa kaikilta valkonaamoilta
päänahat, niin miksemme alottaisi niistä, jotka ovat käsissämme. Jos
suuri veljeni, joka on arvellut, että meidän ei sovi ottaa päänahkaa
mehiläispyytäjältä ja tämän squaw'ksi sanomaltansa naiselta, ilmottaa
meille heimonsa nimen, niin hän ilahuttaa minua. Minä olen typerä
intiaani ja opin mielelläni, mitä suinkin voin; haluan tietää
sen. Kenties se auttaa meitä ymmärtämään, minkätähden hän antoi
toisenlaisen neuvon eilen ja toisenlaisen tänään. Siihen on syy. Minä
haluan tietää, mikä se on."

Ungque istuutui verkalleen. Hän oli puhunut peräti maltillisena
sävyltään ja hyvin nöyrän näköisenä. Pietari näki heti, että hänellä
oli viekas kilpailija, ja hänen oli hiukan vaikea kokonaan salata
sitä tulista kiukustumista, mitä hän tunsi kohdatessaan vastarintaa
tuollaiselta taholta. Pietari oli ovela ja perehtynyt kaikkiin
johtavien miesten juoniin, mutta käytti keinojaan vain suuren
tarkotuksensa saavuttamiseksi eikä tosiaan epäröinytkään juuri
mitään sen edistämisessä. Mutta nyt, kun hänen synkässä mielessään
ensi kertaa vuosikausiin pilkotti inhimillistä tunnetta, tapasi hän
odottamattomasti vastassaan miehen, jota hänen oli äskettäin ollut
kovin työläs suostuttaa omiin suunnitelmiinsa ja joka sitäpaitsi
oli aivan arvoton esiintymään koko päällikkökokouksessa! Katkeran
raivon riehuessa povessaan nousi salaperäinen johtaja vastaamaan. Hän
vetosi uudestaan mehiläispyytäjän kieltämättömiin salaisiin taitoihin
ja vakuutti ruohoaavikolla näyttäytyneen naisen vastikään tulleen
tietäjämiehen puolisoksi. Lausuttuaan sitte muutamia sangen vähän
mairittelevia huomautuksia kärpän ominaisuuksista hän jatkoi:

"Veljet, teille on sanottu, että tämä kärppä ei tiedä heimoa, josta
minä olen syntynyt. Minkätähden pitäisi teidän se tietää? Intiaanit
ovat olleet hupsuja. Valkonaamain anastaessa toisen metsästysmaan
toisensa jälkeen, kaivoivat he kirveen maasta omia ystäviänsä
vastaan. He ottivat toistensa päänahkoja. Intiaani vihasi intiaania
-- heimo vainosi heimoa. Minä en ole mitään heimoa, eikä kukaan
voi vihata minua sukuni tähden. Te näette nahkani. Se on punainen.
Se riittää. Minä otan päänahkoja ja poltan rauhanpiippua ja puhun,
ja kuljen uuvuttavilla poluilla kaikkien intiaanien puolesta enkä
minkään heimon hyväksi. Minä olen heimoton. Jotkut nimittävätkin
minua siksi. Parempi on kantaa sitä nimeä kuin hiipiä Kärppänä. Olen
puhunut."

Pietarilla oli niin hyvä menestys tällä henkilökohtaisella
todistelullaan, että useimmat läsnäolijat kuvittelivat kärpän
ryömivän johonkin koloon ja katoavan. Mutta sitäpä ei Ungque tehnyt.
Hän oli kansanpuhuja intiaanien tapaan, ja sen sijaan että olisi
nolostunut, nousikin hän vastaamaan yhtä vireästi kuin paatunut
väittelijä ainakin, vaikka niin tavattoman nöyräksi tekeytyneenä,
ettei yksikään voinut pahastua hänen julkeudestaan.

"Tuntematon päällikkö on vastannut", hän sanoi. "Se ilahuttaa minua.
Minä rakastan kuulla hänen sanojansa. Korvani ovat aina auki, kun hän
puhuu, ja ymmärrykseni on herkempi. Minä näen nyt, että on hyvä hänen
olla heimottomana. Hän saattaa olla cherokee, ja silloin soturimme
toivottaisivat hänelle pahaa." Tämä oli näppärä letkaus, sillä
cherokeet olivat se heimo, jota kaikki läsnäolijat enimmin vihasivat.
"On parempi hänen olla heimottomana kuin kulkea cherokeena. Hänen
saattaisi olla parempi esiintyä kärppänä.

"Veljet, meille on sanottu, että meidän pitää tappaa kaikki
valkonaamat. Minä pidän siitä neuvosta. Maalla ei voi olla kahta
omistajaa. Jos valkonaama omistaa sen, niin intiaani jää kulkuriksi.
Mutta heimoton päällikkö sanoo meille, että me emme saisikaan tappaa
kaikkia valkonaamoja. Hän ajattelee, että tuo mehiläispyytäjä voi
olla tietäjämies ja saattaa tuottaa meille intiaaneille suurta
vahinkoa. Veljet, näin en minä ajattele. On parempi tappaa se
mehiläispyytäjä ja hänen squaw'nsa niin kauvan kuin voimme, jotta
sellaisia tietäjäpyytäjiä ei tulisi lisää meidän pelotukseksemme.
Jos yksi mehiläispyytäjä voi tuottaa niin paljon vauriota, niin mitä
tekisikään kokonainen mehiläispyytäjien heimo? Minä en halua nähdä
niitä lisää. On vaarallista haastaa mehiläisten kanssa. On parasta,
ettei kellään ole sitä lahjaa.

"Veljet, eikö se riitä, että valkonaamat tietävät niin paljoa enemmän
kuin punaiset miehet? Pitääkö heidän saada mehiläiset ilmottelemaan
heille, mistä on löydettävissä hunajaa, karhuja, sotureita? Ei,
ottakaamme mehiläispyytäjän ja hänen squaw'nsa päänahka, jotta
sellainen tietämys loppuu. Olen puhunut."

Pietari ei enää noussut. Hän tunsi arvokkuutensa vaativan vaitioloa.
Useat päälliköt lausuivat nyt mielipiteensä lyhyeen. Ensi kertaa
siitä saakka kun salaperäinen päällikkö oli alkanut saarnata
ristiretkeänsä kääntyi virtaus häntä vastaan. Kärppä ei puhunut
enempää, mutta toiset parantelivat hänen lausumiansa viittauksia.
Pietari oivalsi, että hän olisi Le Bourdonin ja Margeryn pelastamista
vieläkin yrittämällä vain vaarantanut oman asemansa, kykenemättä
toteuttamaan tarkotustansa. Hänen oli senvuoksi käännettävä tappionsa
parhain päin. Sitte kun asiasta oli keskusteltu runsaan tunnin verran
nousi hän puhumaan tavalla, joka riisti hänen vastustajiltaan aseet.

"Veljet", lausui hän arvokkaasti, lopettaakseen keskustelun, "minä en
ole nähnyt suoraan. Sumua nousee väliin silmien eteen, ja silloin me
emme näe. Minä olen ollut sumussa. Veljeni hengitys on puhaltanut sen
pois. Nyt näen selvästi. Minä näen, että mehiläispyytäjien ei sovi
elää. Kuolkoon tämä -- kuolkoon myöskin hänen squaw'nsa!"

Tähän päättyi kysymyksen periaatteellinen pohtiminen. Vielä parin
tunnin ajan järjesteli kokous käytännöllisiä toimenpiteitä, jolloin
Pietari sai ohjattavakseen suunnitellun verilöylyn yksityiskohdat.

       *       *       *       *       *

Hunajalinnassa Gershom ja Dorothy ottivat hyvin tyynesti vastaan
tiedon omaisensa avioliitosta, sillä tapaus oli odotettu. Näin
jännittävissä olosuhteissa ei sen äkillisyys voinut muutenkaan
herättää suurta huomiota. Varsinkin Dorothy oli epämääräisen
ahdistuksen vallassa, sillä Kyyhkynsiipi oli aamupäivällä riistaa
tuodessaan joutunut hänen kanssaan tavallista pitempään keskusteluun
ja tullut silloin lausuneeksi vakavia viittauksia, että koko
seurueen oli paras kiireimmiten lähteä paikalta. Ilmeisesti tietäen
vakoilunsa perusteella, miten vaarallisesti verkko oli kiertymässä
Hunajalinnan asukkaiden ympäri, alkoi hän seuraavana aamuna uudistaa
vihjauksiansa mehiläispyytäjälle, jonka avioliitto näytti herättävän
hänen ystävyyttänsä yhä hartaammaksi, niin että hän entistä vähemmin
epäröitsi kansansa salaisten aikomusten ilmaisemisessa intiaanien
ainaiseen kiertelevään tapaan. Le Bourdon oli senvuoksi varsin
vakavalla päällä, kun Pietari aamupäivällä palasi ruohoaavikolta heti
Kyyhkynsiiven vetäydyttyä omiin hommiinsa.

Margery otti vanhan päällikön hyvin herttaisesti vastaan ja sai
hänen synkän katsantonsa melkoisesti kirkastumaan. Pietari tahtoi
puhutella mehiläispyytäjää kahden kesken, ja tämä näki hyvin, että
salaperäisellä päälliköllä oli jotain erityistä sydämellään, vaikka
hän ei tiennyt päätellä, missä määrin hän vieläkään saattoi luottaa
miehen vilpittömyyteen.

"Olet ollut ruohoaavikolla, Bourdon", alotti päällikkö. "Näit
intiaanit siellä -- päälliköt, soturit, nuoret miehet, metsästäjät,
kaikki olivat siellä."

"Kyllä minä ne kaikki näin", myönsi mehiläispyytäjä, "ja komea näky
se olikin -- maalailu ja mitalit, jouset ja nuolet, tomahawkit ja
kaikki muu varustelu!"

"Sinua miellytti nähdä se, vai mitä?" virkkoi johtaja. "Niin, kaunis
on katsella sellaista. No, se kokous oli _minun_ kutsumani -- tiedät
myös sen, Bourdon?"

"Olen kuullut sinun mainitsevan sitä aikeenasi, ja arvatenkin
sen teit, Pietari. Sinulla sanotaan olevan suuri valta kansasi
keskuudessa. Kaikki intiaanit kuuluvat tekevän jokseenkin niinkuin
sinä määräät."

Pietari näytti tämän huomautuksen johdosta yhä vakavammalta, ja hänen
synkille kasvoilleen leimahti jälleen tuima ilme. Sitte hän vastasi
hilliten itsensä kuten lavallista:

"Toisinaan niin, toisinaan ei. Eilen ei ollut niin. Siellä on
päällikkö, joka tahtoi panna Pietarin jalkansa alle. Hän yritti,
mutta sitä hän ei saanut tehdyksi. Minä tunnen Pietarin hyvin, ja
tunnen sen päällikön myös."

"Se on minulle kerrassaan uutta, Pietari", oudoksui mehiläispyytäjä,
"ja minua ihmetyttää sanomasi. Olin kuullut sinut täydelliseksi
valtiaaksi muiden päälliköiden joukossa."

"Siellä oli huono mies, Tammenoksa", kertoi Pietari. "Kuuntele,
Bourdon. Ei ole koskaan hyvä olla liikaa Pietarin tiellä."

Mehiläispyytäjä nauroi, sillä hänen oma menestyksensä rohkaisi hänet
esiintymään salaperäisen päällikön edessä vapaammin kuin ennen.

"Sen kyllä uskon, Pietari", huudahti nuori mies hilpeästi. "Minä
ainakin katsoisin viisaaksi väistyä tieltäsi. Kulkemasi polku on
omasi, ja kaikki viisaat miehet jättävät sinut samoamaan sitä omalla
tavallasi."

"Niin, se on parasta", vahvisti suuri päällikkö yksinkertaisesti.
"Minua ei miellytä kuulla toisen päällikön sanovan: ei, kun minä
sanon: kyllä. Tuo Tammenoksa on hyvin hupsu intiaani, jos hän laskee
jalkansa minun polulleni."

"Se on selvä seikka, Pietari", myönsi Le Bourdon, huolettomasti
korjaillessaan muutamia työkapineitaan. "Minä muuten kuulun olevan
sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Minulle on ilmotettu, että
olen sinun neuvostasi saanut squaw'n wigwamiini melkoista aikaisemmin
kuin olisi muuten tapahtunut. Margery on nyt vaimoni, kuten tietänet,
ja minä kiitän sinua sydämeni pohjasta avustasi."

Silloin tarttui Pietari mehiläispyytäjää käteen ja purki hänelle koko
sielunsa, salaiset toiveensa ja pelkonsa. Hän puhui intiaanimurretta,
jota tiesi mehiläispyytäjän ymmärtävän, saadakseen selityksensä
sujumaan vapaammin. Hän kertoi suuresta suunnitelmastaan ja kansansa
kärsimistä vääryyksistä, äskeisestä verisestä vehkeilystään ja niistä
epäilyistä, mitä hän oli nyt äkkiä saanut seurueen tuhoamisesta.

"Haluan saada valkoihoiset häviämään", ilmotti hän häikäilemättömän
suoraan mehiläispyytäjälle, joka kuunteli yhä enemmän kauhistuen
sitä asemaa, mihin seurue oli joutunut. "Näin on tehtävä, taikka
valkoihoiset syöksevät tuhoon intiaanikansan. Ei ole muuta
mahdollisuutta. Toisen tai toisen kansan täytyy hävitä. Minä olen
punainen mies; sydämeni sanoo minulle, että valkonaamain pitäisi
kuolla. He ovat vierailla metsästysmailla, eivätkä punanahkaiset.
He ovat väärässä, me olemme oikeassa. Mutta, Bourdon, minulla on
ystäviä valkonaamain joukossa, eikä ole luonnollista ottaa ystäviensä
päänahkaa. Minä en ymmärrä uskontoa, joka käskee meidän rakastaa
vihollisiamme ja tehdä hyvää niille, jotka vahingoittavat meitä -- se
on kummallinen uskonto. Olen intiaani enkä tiedä mitä ajatella. En
usko kenenkään tekevän niin, kunnes näen sen. Mutta minä ymmärrän,
että meidän pitää rakastaa ystäviämme. Sinun squaw'si on minun
tyttäreni. Minä olen puhutellut häntä tyttäreksi -- hän tietää sen,
ja kieleni ei ole kaksihaarainen kuin käärmeen. Mitä se sanoo, sitä
tarkotan. Aioin ottaa päänahan nuorelta squaw'ltasi; nyt en sitä
aio, minun käteni ei häntä koskaan vahingoita. Viisauteni ilmottaa
hänelle, miten hänen on pelastuttava niiden punaisten miesten
käsistä, jotka tavottavat hänen päänahkaansa. Ei myöskään sinua minun
käteni nyt vahingoita, kun olet hänen miehensä ja suuri mehiläisten
tietäjä. Avaa korvasi, sillä minulla on suuri totuus kerrottavana."

Ja hän kuvaili mehiläispyytäjälle edellisen illan kokouksen kulun,
oman tappionsa juuri niiden suunnitelmien kumoamisessa, joita hän
oli niin innokkaasti ajanut Hunajalinnan salakavalana vihollisena.
Taitavasti karttoi hän kuitenkin jättämästä mehiläispyytäjän mieleen
sitä vaikutusta, että hän kykeni peruuttamaan osan työstänsä ja
samalla itse säilyttämään asemansa ainoastaan uhraamalla osan
seurueesta kansalaistensa verenhimoisuudelle. Milloinkaan koko
seikkailurikkaan ja uskaliaan elämänsä aikana ei Le Bourdon ollut
niin elävästi tajunnut vaaraansa ja ollut murtumaisillaan sen
täpäryyteen; mutta salaperäinen päällikkö vakuutti niin vilpittömästi
ja varmasti tietävänsä pelastuksen keinon, että toinen samalla sai
tukea hänen paljastuksestaan.

Jättäen mehiläispyytäjän miettimään asemaansa ja tekemään sen
johdosta valmistuksiaan nousi salaperäinen päällikkö nyt tyynesti
jalkeille ja käveli pieneen lehtoon, johon lähetyssaarnaaja ja
korpraali olivat heittäytyneet ruohikolle, keskustellen intiaanien
odottamattoman runsaasta esiintymisestä paikkakunnalla. Pietari
johti puheen säveästi kelpo pastorin käännytyspuuhiin ja kertoi
parin päällikön haluavan kuulla vielä lisää hänen ihmeellisistä
mielipiteistään. Nämä olivat parhaillaan tavattavissa, ja hengenmies
suostuikin arvelematta puhuttelemaan heitä heti. Epäröivä korpraali
ei kehdannut vastustaa pastorin kutsua, vaan läksi saattajaksi, kun
päällikkö nopeasti suuntasi askeleensa sitä notkolähdettä kohti,
jonka luona ensimäinen neuvottelu oli pidetty. Paikka oli noin
kahden penikulman päässä paalutuksesta ja aivan näkymättömissä,
kuten myöskin äänen kuulumattomissa. Heidän astellessaan rinnatusten
suuren johtomiehen takana lausui korpraali kumppanilleen kuitenkin
vastenmielisyytensä koko liikkeestä.

"Meidän pitäisi tällaisina aikoina pysytellä varustuksemme luona,
pastori Amen", virkkoi hyväätarkottava soturi. "Varustus on
varustus, ja intiaanit harvoin pystyvät tekemään suurtakaan vauriota
tuonlaatuiselle vankasti rakennetulle ja rohkeasti puolustetulle
paikalle. Heiltä puuttuu tykistöä, ja ilman sitä eivät heidän
hyökkäyksensä koskaan ole kovinkaan pelottavia."

"Miksi puhutte sotaisista keinoista, korpraali, kun olemme ystävien
keskellä? Eikö Pietari ole tuttu ja taattu liittolaisemme, jonka
kanssa te ja minä olemme matkustaneet kauvas, ja emmekö tiedä,
että meillä on ystäviä noiden päälliköiden joukossa, joiden luokse
olemme lähdössä? Herra on johdattanut minut näihin etäisiin
erämaihin viemään sanaansa ja julistamaan nimeänsä, ja aivan arvoton
ja hyödytön palvelija olisin, jos epäröitsisin lähestyä niitä,
joita minut on valittu opettamaan. Ei, ei, älkää peljätkö mitään.
Seuraattehan miestä, joka on Jumalan johtama ja Hänen viisaitten
aivoitustensa suojelema."

Korpraalia hävetti vastustaa noin luottavaista intomielisyyttä,
ja hän mukautui välttämättömyyteen. Yhdessä seurasivat molemmat
johtajaansa, joka oikealle tai vasemmalle kääntymättä pian vei heidät
pois varustuksen näkösältä. Noin puolitiessä sivuutti heidän tolansa
pikku tiheikön, ja sen suojassa näki lähetyssaarnaaja kummasuksekseen
Kyyhkynsiiven, nähtävästi taas valmistautuneena pyyntiretkelle. Tähän
aikaan päivästä oli nuorella soturilla tapana nukkua, mutta siinä
hän nyt kuitenkin oli välinpitämättömästi katselemassa seuruetta.
Hänen sävystään ei kukaan voinut aavistaa, että hän tiesi mitään
pahaa olevan tekeillä. Huomattuaan, että mehiläispyytäjä ei ollut
Pietarin saattolaisena, kääntyi chippewa kylmäkiskoisesti pois
ja alkoi tarkastaa rihlapyssynsä piitä. Korpraali havaitsi hänen
huolettomuutensa, ja se lisäsi hänen luottamustansa.



11. LUKU.

Verityö.


Notkossa näkyi hajallaan melkoisen paljon villejä. Muutamat seisoivat
tai istuivat ryhminä, haastellen vakavasti keskenään, mutta useimmat
makasivat pitkin pituuttaan ruohikolla siinä veltossa levossa, joka
on intiaanisoturille kovin mieluinen. Pietarin saapuminen muutti
kuitenkin koko näyttämön. Jokainen kavahti jalkeille, ja läheisistä
metsiköistä parveili lisää väkeä, kunnes kaksi- tai kolmesataa
punanahkaista oli kerääntynyt piiriksi valkoihoisten ympärille.

"Tuossa", sanoi Pietari tuimasti, luoden ynseän silmäyksen etenkin
Tammenoksaan ja Ungqueen, "tuossa on teille vankeja. Menetelkää
heidän suhteensa miten mielitte. Mitä niihin tulee, jotka ovat
rohjenneet epäillä uskollisuuttani, niin tunnustakoot he olevansa
valehtelijoita!"

Tämä ei ollut kovinkaan leppeä tervehdys, mutta villit ovat tottuneet
suoraan puheeseen. Tammenoksa näytti hiukan levottomalta, ja
Ungquen kasvot ilmaisivat pahastusta, mutta jälkimäinen oli liian
taitava näyttelijä, salliakseen vehkeilevän sielunsa salaisuuksien
suurestikaan kuvastua muiden tarkkailtaviksi. Mitä koko väkijoukkoon
yleensä tulee, näkyi maalatuilla punertavilla kasvoilla hurjan ilon
leimahduksia. Kuului hyväksyvää sorinaa, ja Variksensulka puhutteli
joukkoa, tämän saartaessa noin katalan juonen avuttomia ja vasta
puolittain säikähtyneitä uhreja.

"Veljeni ja nuoret mieheni voivat nyt nähdä", haastoi pottawattamie,
"että heimottomalla päälliköllä on intiaanin sydän. Jotkut
päällikkömme ovat ajatelleet, että hän oli oleskellut liian
paljon muukalaisten parissa, unohtanut isiemme muistot ja käynyt
kuuntelemaan tietäjäpapin laulua. Näin ei ole asia. Pietari tuntee
polun, jota hän kulkee. Hän tietää olevansa punanahkainen ja pitää
yankee-kansaa vihollisinansa. Hän on ottanut liian paljon päänahkoja,
että niitä voisi lukea. Hän on valmis ottamaan lisää. Tässä hän antaa
meille kaksi. Näistä vangeista valmistuttuamme hän tuo meille uusia.
Hän toimittaa meille niitä, kunnes valkonaamoja on yhtä vähän kuin
hirviä heidän omilla raivuupaikoillaan. Sellainen on Manitoun tahto."

Lähetyssaarnaaja ymmärsi kaiken puhutun, ja muuttunut asema
tyrmistytti häntä. Ensi kertaa käsitti hän olevansa vaarassa. Niin
suuresti oli tämä harras ja hyväntahtoinen kirkkonsa palvelija
tottunut antautumaan Kaitselmuksen huomaan, että omakohtaisten
kärsimysten pelko harvoin vaikutti hänen toimiinsa, vaikka hän
olikin aina valmis myöntämään, että taivaan tutkimattomat tiet
saattoivat sallia tapauksia, joiden oikeutusta ihmisjärjen oli
mahdoton käsittää. Toisin oli korpraalin laita. Hän oli perehtynyt
punaihoisten taisteluihin ja enimmin tutustunut heidän pahimpiin
puoliinsa, joten hän aina epäili petosta kuten nytkin Pietarin
seuraan antautuessaan. Hän kävi heti varovaiseksi ja älysi
puolestakin ymmärtämästänsä, että hän ja lähetyssaarnaaja olivat
joutuneet uhkaavien vihollisten saarrokseen.

"Olemme osuneet jonkunlaiseen väijytykseen, pastori Amen",
huudahti korpraali aseitansa kalistellen, tarkastaessaan, että
ne olivat kunnossa, "ja nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos meitä
olisi neljä, niin voisimme muodostaa neliön; mutta näin kahteen
mieheen on meidän paras seistä selitysten ja toisen pitää silmällä
oikeata sivustaa, samalla kun hän luonnollisesti tähystelee
koko rintamaa, ja sillävälin toinen ottaa huolekseen vasemman
sivustan ja tarkkailee samalla taakse. Asettakaa selkänne tiukasti
minun selkääni vasten ja ottakaa tähystyksestä osallenne vasen
sivusta. Tiukempaan, tiukempaan, pastori hyvä; meidän on seistävä
tanakkoina kuin juurtuneet puut, voidaksemme vähänkään kunnollisesti
puolustautua." Hämmennyksissään antoi lähetyssaarnaaja korpraalin
omaksua tuon puolustusaseman, vaikka hän tajusi sen hyödyttömyyden
näissä oloissa. Korpraalin rivakka sävy ja hänen aseittensa kalina
pani piirin peräytymään muutamia askeleita, joten vangit saivat
hiukan liikkumatilaa ja hengähdysaikaa. Tämä pikku muutos näytti
jonkunlaiselta menestykseltä ja rohkaisi suuresti korpraalia.
Alkoipa hän ajatella mahdolliseksi peräytymistäkin, joka olisi yhtä
kunniallinen kuin mikään voitto.

"Vakaasti nyt -- pitäkää hartia hartiaa pastori vasten, ja ottakaa
vaari sivustastanne. Liikkeemme täytyy tapahtua vasemman sivustamme
kautta, ja kaikki riippuu sen pysyttämisestä selvänä. Minun täytyy
antaa teille painettini, sillä te olette ihan vailla asetta, joten
taustani jää aivan turvattomaksi."

"Älkää ollenkaan ajatelko aseitanne, veli Flint", virkkoi
lähetyssaarnaaja hiljaisesti; "ne olisivat joka tapauksessa
hyödyttömiä minun käsissäni, ja vaikka me olisimme musketeista
tehtyjä, eivät ne auttaisi tällaista ylivoimaa vastaan. Minun
puolustuskeinojeni täytyy tulla ylhäältä; panssarinani on usko ja
ainoana aseenani rukous. En epäröitse käyttää jälkimäistä tässä
tilaisuudessa kuten aina muulloinkin."

Säveästi pyysi hän sitte uteliaina tuijottelevia kuolemansa
tavottajia yhtymään kansansa Suuren Hengen puhutteluun. Tottuneena
saarnaamaan ja rukoilemaan intiaanien keskuudessa heidän omalla
kielellään vetosi arvoisa pastori nyt voimallisesti heidän
parempiin tunteisiinsa, anoessaan jumalallisen Kaitselmuksen
suojelusta itselleen ja vankitoverilleen. Samalla pyysi hän armoa
ja siunausta kaikille vihollisilleen, onnistuneesti esittäen
kristinopin jalointa periaatetta. Ensi kertaa elämässään tunsi nyt
Pietari tuollaisten lauselmien siveellisen kauneuden vaikutusta
sielussaan. Hänen mielenkiintonsa heräsi, ja sen sijaan että olisi
kylmäkiskoisesti jättänyt vangit surmaajien käsiin, jäi hän piiriin
mitä huomaavaisimmin kuuntelemaan pappia, kun näki tämän toteuttavan
vaatimuksia, joita oli vastikään pitänyt mahdottomina.

Muut intiaanit eivät tunteneet kovinkaan syvällistä vaikutusta
omituisesta näytelmästä, mutta olivat taipuvaisia antamaan
lähetyssaarnaajan lopettaa vetoamisensa -- toiset ihmetellen,
toiset epäillen ja kaikkikin jossain määrin ymmällä, mitä
kohtauksesta ajattelisivat. Siinä seisoi korpraali selkä
kumppaninsa selkää vasten, musketti valmiina laukeamaan ja katsanto
tuiman jännittyneenä, sillävälin kun kuvan toisella puolella
lähetyssaarnaaja ojennetuin käsivarsin korotti äänensä puhuttelemaan
näkymätöntä olentoa. Merkillisen kohtauksen jatkuessa kävi korpraali
kiihtyneeksi, ja ennen pitkää kuului välipäiksi hänenkin äänensä,
joka antoi neuvoja ja rohkaisua hengenmiehen lauseitten lomassa.

"Antakaa tulla, pastori Amen", rohkaisi soturi. "Laukaiskaa uudestaan
-- te teette ihmeitä, ja niiden rintama horjuu! Vielä tuollainen
purkaus, ja sitte me vuorostamme siirrymme eteenpäin -- tarkatkaa
nyt! -- valmistautukaa marssimaan vasemman sivustan kautta niin pian
kuin syntyy kunnollinen aukko!"

Sitä kunnollista aukkoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Vaikka villit
olivat kummastuksissaan, eivät he suinkaan olleet säikähtyneitä
eivätkä vähääkään ajatelleet vankiensa säästämistä. Päin vastoin
oli nyt ylipäällikkönä toimiva Karhunliha aivan levollinen ja
kuunteli lähetyssaarnaajan puhetta vain odottaen jotakin heikkoutta
ilmeneväksi siinä. Mutta korpraalin kiihtymys tuotti pian käänteen.
Hänen yrittäessään "vasenta sivustaliikettä" murtui hänen
puolustusasentonsa, ja kun hän ei saanut mitään apua yhäti hartaaseen
rukoukseen vaipuneelta pastorilta, huomasi hän äkkiä olevansa
piiritetty ja riisuttu aseista. Siitä silmänräpäyksestä alkaen muutti
korpraali menettelytapaansa. Niin kauvan kuin hän oli ollut aseissa
ja verrattain vapaana, oli hän ajatellut vain vastarintaa; nyt hän
alistui kohtaloonsa ja keräsi kaiken päättäväisyytensä, kestääkseen
vankeutensa vaiheet sellaisella tavalla, että siitä ei koituisi
mitään häpeää hänen rykmentilleen. Kolmatta kertaa oli korpraali
Flint nyt intiaanien vankina, ja hän tiesi pidättäjiensä luonteen.
Hänen aavistuksensa eivät olleet suinkaan mieluisia, mutta hän tahtoi
miehekkään urheasti kohdata sen, mitä ei voitu auttaa.

Kaiken aikaa oli pastori Amen pitkittänyt rukoustansa niin hartaasti,
että hän ei tiennyt mitään korpraalin neuvoista ja ympärillään
tapahtuneesta pikku rynnistyksestä. Keskeyttämättömästi sai hän
omalla tavallaan lopettaa sielunsa vahvistamisen ja istuutui sitte
rauhallisesti pölkylle, jolle voittajat olivat aikaisemmin asettaneet
korpraalin.

Aika oli tullut päälliköiden ryhtyä toteuttamaan aikeitansa.
Tarkkaavaisena oli Pietari kuunnellut ylevää puhetta ja katsoi nyt
tarpeelliseksi tehdä muutamia huomautuksia, jotka hänen luullakseen
saattoivat herättää johtavissa päälliköissä samaa harrastusta kuin
hänkin oli tullut tuntemaan.

"Veli tietäjämies", virkkoi salaperäinen päällikkö, vetäytyen
lähemmäksi lähetyssaarnaajaa Karhunlihan, Variksensulan ja parin muun
saattamana, "sinä olet haastellut valkonaamain Suurelle Hengelle.
Me olemme kuulleet sanasi ja pidämme niitä hyvinä. Ne ovat hyviä
sanoja miehelle, joka on lähtemäisillään tuntemattomiin maihin
johtavalle polulle. Sinne on meidän kaikkien mentävä aikanaan, ja
vähän on väliä, milloin se tapahtuu, vaikka me emme luullakseni
kaikki kulje ihan samaa polkua ja samaan paikkaan. Veli, sinä saat
pian tietää, miten Manitou on järjestänyt kaikki tulevaiset olot.
Sinä ja ystäväsi, tämä kansansa soturi, kuljette sen pitkän polun
yhdessä. On mukavaa veljelleni, että hänellä on metsästäjä mukanaan;
taival on pitkä, ja hänen tulee nälkä ennen kuin pääsee perille.
Tämä soturi osaa käyttää muskettia, ja me hautaamme hänen aseensa
hänen kanssaan. Mutta ennen kuin lähdet tälle matkalle, jolta
yksikään ei koskaan palaja, tahdomme vielä kuulla sinun puhuvan
siitä, minkätähden mielestäsi olisi väärin meidän toimittaa sinua
sille pimeälle polulle. Minkätähden ei se olisi Suuren Hengen tahto,
kun meillä kahdella erivärisellä rodulla tulee liian ahdas näillä
metsästysmailla?"

Siten sai heimoton päällikkö toimitetuksi lähetyssaarnaajalle
viimeisen tilaisuuden puhua henkensä säästämisen puolesta, sillä
kerran peräydyttyään suunnitelmastaan kaikkien valkoihoisten
tuhoamiseksi oli hän tullut yhä taipuvaisemmaksi myöntämään
valkoihoisten käsityksissä olevan oikeata ja ajattelun arvoista,
joten heitä ei sopinut kaikkia kohdella armottoman sodankäynnin
kannalta. Toivottomasta asemastaan huolimatta lämpeni kunnon pastori
kaunopuheisesti selittämään kristinopin suuria totuuksia, ja yhä
enemmän varmistui Pietari siitä, että hänen oli ryhdyttävä vakavasti
tutustumaan niihin, sillä hänen mietiskelevässä luonteessaan oli
totuudenhaku vaikuttavana piirteenä. Mutta hän näki hyvin, että
enemmistö lopultakin oli hengenmiehen säästämistä vastaan.

Johtavien päällikköjen astuessa sivulle lyhyeen neuvotteluun ei hän
yhtynyt joukkoon, ikäänkuin olisi hänen mielestään asia ollut selvä.
Pari päällikköä lausui kyllä epäilyksiä tietäjäpapin surmaamisesta,
mutta muut olivat entisellä kannalla. Ungque sai toimekseen ilmottaa
neuvottelun tuloksen vangeille. Muuan poikkeus kuitenkin päätettiin
lähetyssaarnaajan hyväksi. Hänen ylevästä esiintymisestään oli
nimittäin seurauksena, että hänet oli yhteisen sopimuksen mukaan
vietävä vähän matkan päähän tiheikköön ja siellä kiduttamatta
surmattava. Erityiseksi kunnioituksen osotukseksi sovittiin myös,
että häneltä ei nyljettäisi päänahkaa.

Mielissään astui Kärppä lähetyssaarnaajan eteen.

"Nyt on aika valkonaamain tietäjäpapin lähteä tapaamaan kansansa
henkiä, jotka ovat menneet hänen edellään", huomautti hän hiukan
ivallisesti.

"Kyllä ymmärrän", vastasi lähetyssaarnaaja, tovissa tointuen tämän
ilmotuksen tuottamasta järkytyksestä. "Hetkeni on tullut. Olen
pannut henkeni alttiiksi siitä asti kun ensi kertaa astuin tälle
pakanaseudulle, ja jos on Luojan tahto, että minun pitää nyt kuolla,
niin nöyrryn siihen säännökseen."

Ungque vei kumppaniensa keralla lähetyssaarnaajan telotuspaikalle ja
antoi hänen lausua viimeisen lyhyen rukouksen, jossa hän värisevällä
äänellä pyysi taivaan armoa murhaajilleen. Heimoton päällikkö oli
rauhattomasti hiipinyt siksi lähelle, että kuuli nuo sanat. Heti kun
lähetyssaarnaajan ääni mykistyi, painoi Pietari päänsä alas ja astui
pois. Hän oli voimaton sammuttamaan sytyttämäänsä tulta, mutta näky,
joka olisi vielä äskettäin ilahuttanut hänen silmiänsä, oli hänelle
nyt liian tukala. Hän kuuli tomahawkin iskun, joka halkaisi uhrilta
pään, ja vapisi kiireestä kantapäähän. Sellainen heikkous ei ollut
ennen yllättänyt häntä. Telottajat kaivoivat heti haudan ja peittivät
nöyrän hengenmiehen silpomattomana paikalle, mihin hän oli kaatunut.

Korpraali Flint oli jätetty istumaan pölkylleen, sillaikaa kun
lähetyssaarnaaja oli kohdannut verisen kuolemansa. Hän tajusi
täydellisesti asemansa kamaluuden ja kumppaninsa kohtalon. Mutta
vastikään osottamastaan maltillisuudesta huolimatta olivat intiaanit
nyt veren makuun päästyänsä tulemassa kiihdyksiin. Johtavat
päälliköt saivat julmemman ilmeen, ja nuoret miehet alkoivat osottaa
samanlaista kärsimättömyyttä kuin harjaantumaton penikka ilmaisee
ensin vainutessaan riistaa. Ne olivat pahaenteisiä merkkejä, ja vanki
tajusi ne selkeästi.

Kenties ei olisi ollut mahdollinen löytää kahta tunteiltaan niin
erilaista miestä kuin lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat tänä
viimeisenä maallisen vaelluksensa hetkenä. Pastori Amen kuoli
nöyrästi käyttäen esimerkkinään Lunastajaansa, joka rukoili
anteeksiantoa vihamiehilleen, sydän pelkkää sääliä tulvillaan,
kun sitävastoin korpraali ei ajatellut mitään muuta kuin kostoa.
Pelastuksen tiesi hän mahdottomaksi, mutta hänen mielensä teki
kukistua niinkuin hänen käsityksensä mukaan soturin tuli -- kuolla
kaatuneitten vihollisten keskellä.

Näinkin vakavana hetkenä tunsi hän pikku kunnianhimoa. Hän oli
kuullut leiritulien ääressä ja varustuksissa, niin monia kertomuksia
intiaanien käsiin joutuneiden soturien sankaruudesta, että hänen
mielessään alkoi väikkyä halu piirtää oma nimensä noiden urhojen
luetteloon. Mutta totuuden nimessä on lisättävä, että korpraalin
vallitsevana vaikuttimena oli sisukas toivo saada kostetuksi
kohtalonsa vihamiehilleen niin tuntuvasti kuin mahdollista. Siihen
tarkotukseen kohdisti hän kaikki ajatuksensa sen puolen tunnin
aikana, minkä päälliköt neuvottelivat hänen surmaamistavastaan.
Sillävälin Ungque valmisteli korpraalia lähestyvään kohtaloonsa.

Korpraali oli puutteellisesti perehtynyt intiaanien kieleen, mutta
jännitys teritti hänen kykyjään, ja Kärpän säveä, vitkallinen ja
harkittu puheentapa myös osaltaan edisti hänen ymmärrystään. Tietäen
ennakolta, että mitään armoa ei ollut odotettavissa, kykeni hän
näyttäytymään aivan järkkymättömänä ja vastaamaan ihan tyynesti.

"Intiaanit", haastoi kunnon Flint kaikuvalla äänellä, "siinä te kyllä
piiritätte minua, ja minut on saatu vangiksi -- mutta jos meitä
olisi ollut edes plutoona, niin ei se olisi tainnut käydä aivan
yhtä huokeasti laatuun. Ei ole suurikaan voitto kolmensadan soturin
nujertaa yksinäinen mies. Pastoria en ota ollenkaan lukuun, sillä
hän ei vilkaissut taakse eikä sivulle. Saisinpa vain puolisen tuntia
peitota teitä puolenkaan entisen komppaniani kanssa, niin ettepä
paljoakaan rehentelisi. Mutta sille ei nyt mahda mitään; tehkää vaan,
niinkuin hyväksi näette. En minä suosiotanne pyydä."

Vaikka vastaus tulkituin enemmistölle hyvin vaillinaisesti, herätti
se melkoista ihailua. Intiaanien silmissä esiintyy sankarillisena
esimerkkinä mies, joka kykenee niin vakaasti katsomaan kuolemaa
silmiin. Hyväksyvää sorinaa kuului ympäriltä, ja Kärppää pyydettiin
salavihkaa koettelemaan vankia pitemmälti, jotta nähtäisiin, missä
määrin hän kykeni säilyttämään sävynsä.

"Niin, me olemme intiaaneja", alotti jälleen Ungque niin nöyrän
näköisenä ja niin lakealla äänellä, että vieras olisi saattanut
luulla hänen lohduttelevan vankia eikä yrittelevän pelottaa tätä. "Se
on totta. Me emme ole muuta kuin köyhiä, tietämättömiä intiaaneja. Me
osaamme ainoastaan kiduttaa soturivankejamme intiaanien tapaan. Nyt
tahdomme kiduttamisella todistaa, että sinä olet läpikotaisin mies.
Me kidutamme sinua niin kireästi, että sinä kärsimyksilläsi saat
nuoret miehemme epäilemään, tokko äitisi olikaan squaw, koska sinussa
ei ole mitään naisellisuutta. Me teemme sen omaksi kunniaksemme
kuten sinunkin. Meille on kunniaa sellaisen vangin saamisesta, sinun
kunnianasi on olla sellaisena vankina. Me toimimme parhaamme mukaan.
Veli, on jo jokseenkin aika alottaakin. Kidutus kestää kauvan. Meidän
ei sovi antaa tietäjäpapin päästä liian kauvas edelle polulla, joka
johtaa --"

Tässä sattui mitä odottamattomin keskeytys, joka tehokkaasti
tyrehdytti Ungquen kaunopuheisuuden. Halutessaan vaikuttaa vankiinsa
lähestyi villi hänen käsivartensa ulottuville, omistaen kaiken
huomionsa niihin sanoihin, joilla toivoi saavansa kidutettavan
vapisemaan. Korpraali vuorostaan piti katseensa tiukasti tähdättynä
puhujaan, ikäänkuin lumoten hänet tuijotuksellaan. Valppaana vaanien
tilaisuutta hän sieppasi Kärpän vyöstä tomahawkin ja iski hänet
kuoliaaksi jalkoihinsa. Tähän tyytymättä ryntäsi vanha soturi
nyt eteenpäin, huitoen oikealle ja vasemmalle, ja sai pahasti
haavotetuksi kuutta tai kahdeksaa intiaania, ennen kuin hänet jälleen
pidätettiin, tehtiin aseettomaksi ja sidottiin.

Moni "hugh" ja muu ihailun huudahdus onnitteli tätä epätoivoisen
miehuuden näytettä. Kärpän ruumis kannettiin pois ja haudattiin, ja
haavotetut vetäysivät saamaan hoitoa vammoilleen. Läähättäen lepäsi
korpraali rajuista ponnistuksistaan ja lujasti kytkettynä, sillaikaa
kun johtavat päälliköt sopivat lopullisesta menettelystä. Ungquella
oli harvoja ystäviä; kukaan ei häntä suuresti surrut, ja jotkut
olivat suorastaan hyvilläänkin hänen kohtalostaan. Mutta voittajien
arvo vaati, että vangille oli urotekonsa johdosta keksittävä mitä
parhain kosto. Viimein päätettiin alistaa hänet salkokokeeseen. Tämä
pannaan toimeen siten, että kaksi lähekkäin kasvavaa puuta karsitaan
ja taivutetaan likitysten; uhri kiinnitetään sitte molempiin
runkoihin, milloin ojennetuista käsivarsistaan, milloin jaloistaan
tai muusta ruumiinosasta. Kumpainenkin salko päästetään sitten
yhtaikaa nousemaan taivutetusta asennostaan. Kidutettu luonnollisesti
kohoaa maasta ja riippuu jäsenistään niin kireästi pingotettuna, että
tuska on mitä kamalin.

Tammenoksa lähestyi nyt korpraalia, antaakseen hänen tietää, kuinka
suuri kunnia oli hänelle varattu. Korpraali ei hänen haastetustaan
paljoakaan käsittänyt, mutta tajusi kuitenkin salkojen valmistelun ja
Tammenoksan viittaukset niihin. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen,
sillä niin lujaluontoinen kuin hän olikin, näki hän joutuvansa
kärsimyksiin, joita inhimillinen urheus tuskin kykeni sietämään.
Tällaisessa tilanteessa ja siinä mielialassa hän turvausi usein
kuulemaansa keinoon, josta arveli nyt voivan olla apua. Hän tahtoi
siinä määrin sättiä ja pilkata villejä, että joku heikompi heimon
jäsen ärsyttyisi surmaamaan hänet paikalla.

Parhaansa pani kunnon korpraali noiden hirvittävien valmistusten
tapahtuessa hänen näkyvissään, kunnes hänen oli pakko pysähtyä
pelkästä hengästyksestä. Mutta koko parjaustulva herätti vain suurta
ihailua villeissä. Tosin oli siinä totuuksia, joita oli tukala
kuulla, ja kun niitä tulkittiin nuorille miehille, eivät nämä voineet
olla uhkaavasti mutisematta. Mutta vangin sankaruus sai samalla
yhä suurempaa loistoa, ja vainoojat malttoivat korpraalin kovaksi
onneksi odottaa, kunnes näkisivät hänen esiintymisensä ratkaisevassa
koetuksessa. Tammenoksa lausui hänelle tyynesti hyväksymisensä
noin rohkeasta puheesta ja hyvästä haukkumistaidosta, sydännyttäen
tuskastuneen korpraalin uudestaan syytämään suun täydeltä herjauksia,
joista toiset osuivat niin myrkyllisiksi, että useat kädet
kouraisivat puukkoja ja tomahawkeja, ja muuan jo jännitti nuolen
jouseensa. Silmäkulmiensa rypistyksellä sai Karhunliha kuitenkin
suoranaisen väkivallan estetyksi.

Korpraalin tarmokkaat ponnistukset jouduttivat valmistuksia, ja pian
asetettiin hänet kahden taivutetun puun väliin, jotka oli latvasta
tiukennettu likekkäin vitsaksilla. Vangilta sidottiin lujasti
ranne kumpaisenkin puun latvaan, ja asema kävi korpraalille nyt
niin vakavaksi, että hän ei voinut enää haaskata sanojaan. Kylmät
hikikarpalot palasivat, ja monta tuskallista katsetta loi sotaurho
kataliin valmistuksiin. Hän sai kuitenkin pysytyksi järkkymättömän
näköisenä, ja kun kaikki oli selvillä, ei yksikään katsoja voinut
havaita, mikä kauhistuksen kammo kouri uhrin sydäntä. Kuolemaa ei
hän suurestikaan peljännyt, vaan kärsimyksiä. Muutamassa minuutissa
tiesi hän tuskan käyvän sietämättömäksi, näkemättä mitään toivoa
olemassaolonsa pikaisesta päättymisestä. Mies saattoi kitua
tuntikausia tällaisessa asemassa.

Sillä hetkellä elpyivät lapsuuden opetukset kovettuneen miehen
povessa, ja hän muisti olennon, joka kuoli hänen kuten muunkin
ihmisrodun tähden puuhun kytkettynä. Hänen oman telotuksensa
näennäinen samanlaisuus johtui hänen mieleensä ja tuotti myöhäistä,
mutta heikkoa muistelua niistä ohjauksista, jotka olivat menettäneet
enimmän tehonsa leirien mellastuksissa ja jumalattomuudessa. Hänen
sielunsa ponnistausi saamaan huojennusta siltä taholta, mutta tilanne
oli liian jännittävä, päästääkseen sitä kohoamaan niin korkealle yli
arkiolon tason.

"Valkonaamainen soturi", virkkoi Tammenoksa, "me katkaisemme nyt
vitsapunokset. Sitten olet siellä, missä urhoollinen tarvitsee
kaiken uljautensa. Jos olet luja, niin me kunnioitamme sinua; jos
olet heikko ja kirut, niin nuoret miehemme nauravat sinulle. Tämä on
intiaanien tapa."

Samassa teki Karhunliha merkin, ja muuan soturi kohotti
tomahawkinsa, sivaltaakseen poikki pidäkkeet. Hänen kätensä oli
juuri laskeutumassa, kun kuului rihlapyssyn laukaus, ja sinervä
savun pöllähdys kohosi tiheiköstä läheltä sitä paikkaa, missä
mehiläispyytäjä ja korpraali itse olivat kauvan lymynneet ensimäisen
neuvottelun aikana. Tomahawki putosi vauhdikkaasti, vitsakset
katkesivat, ja puut lennähtivät ilmaan niin rajusti, että uhkasivat
reväistä uhrin kädet irti kainalokuopista.

Intiaanit kuuntelivat, odottaen kirkauksia ja ähkäyksiä; he
tuijottelivat nähdäkseen vankinsa vääntelehtivän. Mutta he pettyivät.
Siinä riippui ruumis, käsivarret suoristuneina, yhä pitäen salkojen
latvoja taivuksissa, mutta elämän merkkiäkään ei näkynyt. Kapea
verijuova tiukkui alas otsalta, ja sen yläpuolella näkyi tuskin
huomattava luodin reikä. Pää oli retkahtanut eteenpäin ja hiukan
toiselle olalle. Korpraali oli ystävällisen laukauksen avulla
pelastunut kidutuksesta.

Intiaanille on omien vammojensa kostaminen niin luonnollista, että
päälliköt eivät ilmaisseet kummastusta tai pahastusta korpraalin
kuolintavasta. Tosin herätti se hiukan pettymystä, vaan ei
suuttumusta, koska oletettiin, että joku vangin äsken haavottamista
miehistä oli raivostuksissaan täten palkinnut omakohtaisesti
kipunsa. Mutta tässä intiaanit erehtyivät. Hyvää tarkottava ja
kuolettava luoti, joka säästi korpraalilta tuntikausien tuskat,
tuli Kyyhkynsiiven suopeasta kädestä, ja se palvelus olikin tälle
todellista uhrautumista. Hänen oli nimittäin sen takia livistettävä
tiheiköstä niin joutuin, että näki pakolliseksi jättää perimättä
Ungquen päänahan, johon hänen halunsa hehkui.

Menetettyään toiveensa vangin pakottamisesta tunnustamaan
heikkoutensa alkoivat intiaanit neuvotella uusista toimenpiteistä.
Kyseltiin Pietaria, mutta tätä ei näkynyt missään. Tammenoksa arveli
salaperäisen päällikön lähteneen paalumajaan hankkimaan loputkin
päänahat, ja koko parvi katsoi tarpeelliseksi rientää hänen avukseen
ja kahakan kunniasta osallisiksi. Jättäen korpraalin ruumiin metsään
riippumaan läksivät villit matkalleen, kaikki jo kovin kiihdyksissään
aamupäivän verisistä toimista. Jonkunlaista järjestystä pidettiin
kuitenkin voimassa; kukin päällikkö johti omaa joukkuettansa
itsenäisesti, mutta suunnilleen määrättyä tolaa myöten. Karhunliha
toimi ylipäällikkönä, jonka ohjeita muut jokseenkin kuuliaisesti
noudattivat. Ryhmät katosivat eri suunnille, kunnes herttaisen
lähteen äärellä avautuva vehmas notko oli autiona. Vajaassa puolessa
tunnissa kerääntyi koko joukko Hunajalinnan ympärille, pysytellen
kuitenkin pyssynkantaman ulkopuolella. Saapuessaan julisti kukin
parvi läsnäolonsa huikkauksilla, joiden piti olla merkinantoina
ja samalla herättää kauhua piiritettyjen sydämissä. Ainoatakaan
olentoa ei näkynyt paalutuksessa tai sen lähettyvillä. Portti oli
teljetty, kuten ovet ja ikkunatkin, osottaen väen valmistautuneen
puolustukseen; mutta asukkaat olivat piiloutuneet. Pietariakaan
ei näkynyt. Hän saattoi olla vankina, tai kenties ei hän ollut
tullutkaan tälle suunnalle. Mahdollista oli myös, että hän hiipi
jossakin lähistöllä vakoojana.

Intiaanien sodankäynti on aina salakähmäistä. Harvoin rohkenevat
Amerikan alkuperäiset asukkaat ryhtyä avoimeen rynnäkköön mitään
varustettua paikkaa vastaan, olkoon se miten pieni ja heikko
tahansa. Karhunliha kokosi johtavat päälliköt, ja melkoisen tovin
neuvoteltuaan he päättivät yrittää apukeinonaan tulta. Ainoana elon
merkkinä oli majassa Kennon toisinaan kajahteleva kiivas haukunta;
kaikki oli näköjään tiukasti teljettyä, ja oli mahdoton sanoa,
milloin tai mistä saattoi singahtaa luoti varomattoman pään menoksi.
Tammenoksa parin muun urhon kannattamana otti kuitenkin sytyttääkseen
rakennukset tuleen. Tämä tapahtui lähestymällä keittiötä, livahtaen
puulta puulle niin joutuisasti ja säännöttömästi, että tähtäyksen
täytyi hämmentyä. Tällä tavoin saapuivat he turvallisesti keittiön
hirsikatoksen suojaan. Siellä paloi tulikin, sillä päivällisruoka oli
vähää aikaisemmin pantu kiehumaan. Intiaanit varustausivat nuolilla
ja lastuilla, ja pian alkoivat he lennätellä roihuavia ammuksiansa
majan katolle. Nuoli toisensa jälkeen osui maaliin, ja ennen pitkää
loimusi katto ilmi tulessa.

Riemukas kiljunta nousi kaikkialta ahoilta. Puu oli kuivaa ja hyvin
vireästi palavaa. Kävi tuuli, ja puolessa tunnissa leimusivat liekit
Hunajalinnan joka kohdasta. Kenno alkoi ulista yhä surkeammin.
Vieläkään ei mitään ihmisolentoa näyttäytynyt. Katto sortui, ja
villit heristivät korviaan kuullakseen uhriensa kiljahdukset.
Pian loikkasi hirveästi valittava koira puolipalaneena kattonsa
menettäneen seinän reunalle ja siitä alas paaluaidan sisäpuolelle.
Luoti lopetti sen vaivat samassa kun se putosi maahan. Karhunliha
antoi nyt merkin, ja tehtiin yleinen hyökkäys. Mikään pyssy ei heitä
vastustanut, ja satakunta oli seuraavassa hetkessä paalutuksen
ääressä. Kaikkien ihmeeksi havaittiin portti vain kiinni vedetyksi,
vaan ei teljetyksi. Rynnäten sisälle löivät villit majan oven auki
ja katselivat sisäpuolella roihuavaan ahjoon. Joukko ehti juuri
parahiksi, nähdäkseen vielä Le Bourdonin järeätekoisten huonekalujen
ja yksinkertaisten varastojen jäännöksiä tulessa, mutta ihmisruumista
ei missään havaittu. Hankittiin seipäitä ja kiskottiin hajalle
kekäleetkin, mutta etsiminen oli turhaa. Ilmeisesti ei yksikään
valkoihoinen ollut menettänyt henkeänsä majassa. Silloin valkeni
villeille totuus: Le Bourdon ja hänen ystävänsä olivat ajoissa
oivaltaneet vaaransa ja paenneet majan ollessa vartioitsemattomana
aamupäivän verisen näytöksen aikana!



12. LUKU.

Kaksi auttajaa.


Lähetyssaarnaajan kuoleman johdosta oli Pietari, kuten sanottu,
saanut niin voimallisen herätyksen, että hän tahtoi välttämättömästi
lähemmin tutustua rauhallisten valkoihoisten elämänkäsityksiin ja
heidän opetuksiinsa Suuresta Hengestä ennen kuin tuotti toiminnallaan
uusia peruuttamattomia tekoja. Hänen lähimmäksi päämääräkseen tuli
pelastaa koko Hunajalinnan perhekunta. Rauhattoman mielenkuohun
vallassa kiirehti hän paalumajaan ja keskeytti sikäläiset huolettomat
askareet äkillisellä viestillään. Oli kiireimmiten toimitettava
kaikki kanoottiin, koska nyt oli hetki "lähteä polulle, joka johti
valkoihoisten maahan".

"Mitä on tapahtunut, Pietari?" kysyi mehiläispyytäjä havahtaen
seisaalle. "Sinä tulet kuin juoksija, joka ryntää tuomaan
tuhosanomaa."

"Ylös ja pois, minä sanon. Turha puhua nyt. Pankaa kanoottiin kaikki
mitä voitte, ja melokaa virralle niin joutuin kuin mahdollista."

Ei käynyt erehtyminen Pietarin sävystä. Mehiläispyytäjä näki
hyödyttömäksi kysellä enempää tuollaiselta mieheltä ja sellaisena
hetkenä, ja hän kutsui Gershomin avukseen.

"Päällikkö varoittaa meitä heti lähtemään", virkkoi hän, yrittäen
näyttää levolliselta, jotta naiset eivät suotta säikähtyisi, "ja
mitä hän neuvoo, se meidän on parempi tehdä. Sekä Kyyhkynsiipi että
hän ovat jo aikaisemmin antaneet minulle vihiä vaarasta; älkäämme
siis menettäkö aikaa, vaan lastatkaamme kanootit ja tehkäämme hänen
kehotuksensa mukaan."

Gershom suostui vastustelematta, ja tuotapikaa olivat kaikki
työssä. Kumpainenkin kanootti oli jo useita päiviä ollut varustettu
ruokavaroilla pikaisen paon varalle. Tarvitsi vain lisätä sellaisia
kapineita, jotka olivat liian kallisarvoisia ja välttämättömiä
hyljättäviksi. Puoli tuntia ahersivat Le Bourdon ja Gershom kuin
henkensä edestä. Valmistusten päätyttyä neuvoi Pietari sulkemaan
kaikki aukot ja portin sekä jättämään sisäpuolelle koiran. Täten
voittivat pakolaiset aikaa villien tarpeettomasti varustautuessa
ryntäämään majaa vastaan.

Juuri kun kanootit oli saatu lastatuiksi, saapui Kyyhkynsiipi.
Hän ilmotti koko lauman olevan liikkeellä ja varmaankin ehtivän
lehtoon kymmenen minuutin kuluessa. Kietaisten käsivartensa
Margeryn hennolle vyötärölle Le Bourdon melkein kantoi hänet omaan
kanoottiinsa. Gershomilla oli pian Dorothy pikku venosessaan,
sillävälin kun Pietari astui siihen alukseen, jonka omistusoikeuden
hän oli ikäänkuin perinyt korpraalin ja lähetyssaarnaajan kuoleman
kautta. Kyyhkynsiipi jäi jäljelle, toimiakseen vakoojana, ensin
huomautettuaan Pietarille, mihin suuntaan oli paras kulkea. Ennen
kuin chippewa pujahti vesaikkoon, jossa aikoi piileksiä, ilmotti hän
merkillä, että villiparvi oli jo näkyvissä.

Le Bourdonin sydän salpautui hänen kuullessaan, kuinka lähellä
viholliset olivat. Pelastus näytti hänestä mahdottomalta,
ja hän pahotteli nyt, että oli luopunut äskeisen asuntonsa
puolustusneuvoista. Virran juoksu oli hyvin hidas runsaan penikulman
taipaleella siitä kohdasta alkaen, ja sitte oli tulossa eteen
soukkenema, josta ei voinut päästä osittain purkamatta kanootteja,
ja se aiheuttaisi vähintäin tunnin viivytyksen. Olisi siis tuskin
mahdollista kanoottien pyrkiä alas virtaa pakoon niin suurelta
takaa-ajajien joukolta. Pietari tiesi tämän yhtä hyvin kuin
mehiläispyytäjäkin, eikä hän aikonutkaan toimittaa uusia ystäviänsä
niin epätoivoiselle matkalle. Kyyhkynsiipi oli lyhyesti ilmottanut
hänelle tärkeän tiedon heidän viimeistä kertaa astellessaan
kanootteja kohti, ja hän oli päättänyt käyttää sitä. Asettuen
siis omalla kanootillaan johtamaan meloi Pietari _ylös_ virtaa,
päinvastaiselle suunnalle kuin oli luonnollista arvella pakolaisten
lähteneen. Kaiken aikaa pysytteli hän niin lähellä äyrästä, että
kanoottien täytyi jokseenkin turvallisesti säilyä piilossa niiltä,
jotka lähestyivät virran vartta eteläisellä rannalla.

Aikaisemmin on mainittu, että paaluaitaa varten oli hakattu puut
suolta jonkun matkan päässä mehiläispyytäjän asunnon yläpuolella. Ne
olivat kasvaneet lähellä vesirajaa, joten pölkkyjä oli ollut mukava
sieltä uittaa määräpaikkaansa. Monien kaadettujen puiden pihkaiset
ja kauvan lehtiänsä säilyttävät latvukset olivat jääneet osittain
rannalle ja osittain virtaan. Pitäen hyvän lymypaikan tarvista
luultavana oli Kyyhkynsiipi niin taitavasti järjestellyt useita
latvuksia, että niiden alle saattoi sovittaa kanootteja täydelliseen
piiloon, oksien ja äyrään lomaan.

Niin pian kuin kanootit olivat päässeet niemekkeen taakse, mistä
vesiperäinen räme alkoi, ei ollut enää pelkoa minkään villin
lähestymisestä maan puolelta, ja Pietari tunsi suurta huojennusta
siitä, että seurue oli ainakin toistaiseksi turvassa. Tovin kuluttua
olivat kaikki kanootit varsinaisessa kätkössään.

"Tämä on hyvä paikka", huomautti suuri päällikkö kaikkien
pysähdyttyä. "Parasta on kuitenkin olla varovainen. Täytyy varoa
jättämästä jälkiä maalle niin paljon kuin mahdollista. Nyt minä
lähden puhuttelemaan päälliköitä. Tulen sittemmin takaisin. Te jäätte
tänne. Hyvästi."

"Maltas, Pietari -- sana vielä, ennen kuin eriämme", sanoi
mehiläispyytäjä. "Jos näet pastorin tai korpraalin, niin olisi hyvä
mainita heille, missä me olemme, sillä nyt on arveluttavaa hajaantua."

Pietari näytti totiselta ja murheelliseltakin. Hän ei vastannut
kokonaiseen minuuttiin. Sitte sanoi hän matalalla, hillitetyllä
äänellä:

"He eivät enää koskaan tiedä mitään. Ne molemmat valkonaamat ovat
kuolleet."

"Kuolleet!" huudahtivat kaikki yhteen suuhun. "Juuri niin, intiaanit
tappoivat heidät. Aikoivat tappaa teidätkin -- sentähden minä juoksin
pois. Näin tietäjäpapin kuolevan. Mitä ajattelet, Kukka? Mitä
ajattelet, Bourdon? Se mies kuoli ja pyysi Suurta Henkeä tekemään
hyvää intiaaneille!"

"Sen voin uskoa, Pietari", sanoi mehiläispyytäjä järkytettynä, "sillä
hän oli hyvä mies, ja sellaisia ovat meidän kristilliset lakimme,
vaikka harvat niitä tottelevat".

"Minun täytyy kuulla niistä tyttäreltäni", virkkoi päällikkö
nyökäten Margerylle, puristi mehiläispyytäjän kättä ystävällisesti
ja läksi. Hän ei kävellyt suolle, vaikka se olisi riittävää
varovaisuutta noudattaen käynyt laatuun, vaan astui virtaan ja
seurasi uoman reunaa, tietäen veden jäljettömäksi. Myöskään ei
Pietari suunnannut kulkuansa suoraan majaa kohti, josta savupilvet
nousivat korkealle puiden latvojen yli, vaan eteni ylös virtaa,
kunnes saapui soveliaalle kohdalle, teki keveästä puvustaan mytyn
ja ui Kalamazoon poikki, pidellen vaatteitansa toisessa kädessään
koholla. Vastapäisellä rannalla hän hiipi suon yläreunaan ja pukeutui
siellä jälleen. Ahoille päästyään ei Pietarin ollut vaikea yhtyä
äskeisiin kumppaneihinsa kenenkään huomaamatta, mistä hän tuli. Hän
sekaantui joukkoon juuri kun parvi hyökkäsi varustukseen ja iski auki
katottomana roihuavan majan oven.

"Valkonaamat ovat paenneet", ilmotti Karhunliha suurelle päällikölle,
kun jälkimäinen viimein lähestyi häntä. "Tuo tietäjäpyytäjä on
kertonut heille, että heidän päänahkojaan haluttiin, ja he ovat
rientäneet pois!"

"Onko nuoria miehiä lähetetty alas virralle hakemaan heidän
kanoottejansa?" kysyi Pietari rivakasti. "Jos kanootitkin ovat
poissa, niin he ovat pyrkimässä Suurelle Järvelle."

Asiasta saatiin pian selko, ja kiihkeästi ryhdyttiin takaa-ajoon.
Se järjestettiin intiaanien tavanmukaisella älykkyydellä.
Variksensulalle ja hänen joukolleen kuuluvat kanootit oli tuotu
ylös virtaa ja piilotettu kaislikkoon noin penikulman päähän majan
alapuolelle. Ryhmä sotureita toi ne maallenousupaikkaan, ja niillä
vietiin osasto miehiä vastapäiselle rannalle, sillä kumpaistakin
äyrästä päätettiin maitse samota vaikkapa virran suulle asti, jos
tarpeelliseksi kävisi. Kaksi muuta joukkuetta lähetettiin suorinta
tietä niinikään kumpaiseltakin puolelta virtaa rientämään ennakolta
väijyksiin sellaisiin kohtiin, minne pakolaiset virran tavattoman
mutkittelun takia melkein varmasti eivät voineet ehtiä aikaisemmin.
Kanootit toimitettiin sitte kiireimmiten viilettämään alas virtaa,
jotta valkoihoisilta olisi paluutiekin taatusti suljettu. Karhunliha,
Tammenoksa, Variksensulka ja useat muut johtavat päälliköt
jäivät sillävälin palaneen majan ympäristölle voimakkaan joukon
avulla tutkimaan jälkiä lähitienoon ahoilta. Olihan mahdollista,
että kanootit oli heidän eksyttämisekseen työnnetty vesiajolle,
valkonaamain paetessa maitse.

Hiukan levottomana näki heimoton päällikkö, että jälkimäisistä
etsijöistä osa lähetettiin usean penikulman päähän itään päin
tarkastelemaan, oltiinko sitä kautta lähdetty pyrkimään Detroitia
kohti. Siten joutui vihollisia pakolaisten taaksekin, joten heidän
asemansa kävi kaksin verroin vaaralliseksi. Hän ei kuitenkaan voinut
puuttua sen varokeinon ehkäisemiseen, vaan sai kiittää onneansa
siitä, että hänen oma osuutensa pakoon jäi aivan aavistamattomaksi.
Olihan hän viettänyt edellisen yön ruohoaavikolla ja ilmottanut
tavanneensa äskeisen verityön uhrit paalumajan ulkopuolella,
ollessaan matkalla varustukseen.

       *       *       *       *       *

On helppo arvata, että Pietari jätti pelastetun seurueen mitä
tuskallisimpaan jännitykseen. Majan ja heidän kätköpaikkansa väliä
ei ollut paljoakaan enempää kuin neljännespenikulma, ja villien
huikkaukset tunkeusivat usein heidän korviinsa metsänkin läpi.
Mehiläispyytäjä tunsi olevansa mitä raskaimmassa vastuussa, ja
hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että hän uskollisen auttajansa
Kyyhkynsiiven lisäksi oli ilmeisesti saanut vielä mahtavamman
puoltajan heimottomasta päälliköstä, jota hän havaitsi kyllä
aikaisemmin täydellä syyllä epäilleensä. Hän ei voinut olla
tuntematta syvää kiitollisuutta nuorta vaimoansa kohtaan, jonka
herttaisen olemuksen hän käsitti suureksi osaksi saaneen aikaan tämän
merkillisen muutoksen.

Nuori pariskunta astui hetkisen kuluttua maihin ja alkoi tarkastella
piilopaikkansa ympäristöä. Juuri sillä kohdalla oli virran
äyräs hieman ylävämpää kuin lähettyvillä, ja kamara oli kuivaa,
hiekansekaista. Kaadettujen puiden oksat olivat riittävänä suojana
kaikkiin suuntiin, ja ahoille päin oli itse suo hyvänä puolustuksena,
sillä mehiläispyytäjä huomasi sitä tutkiessaan, että nevaa oli
melkein mahdoton samota jalkasin. Ensi työkseen rakensi Le Bourdon
nyt naisille lehvämajan suojaksi sateelta, ja siinä saattoivat
he kaikki nukkua yönsä, sillä nähtävästi täytyi heidän viipyä
alallaan useita päiviä, jotta intiaanit saisivat aikaa hajaantua
paikkakunnalta. Vaaran mahdollisuus näkyi melkein yksinomaan uhkaavan
virralta, koska ylöspäin kulkevasta kanootista voitaisiin epäillä,
että tuollainen tiheikkö kelpasi pakolaisten suojaksi.

Vähitellen heräsi ahdistuksen painostamassa seurueessa kuitenkin
yhä lisääntyvää turvallisuuden tunnetta, kun he viettivät kolme
vuorokautta kuivalla rantakaistaleella, kuulematta tai näkemättä
mitään Pietarista tai Kyyhkynsiivestä. Epätietoisuuskin alkoi lopulta
vaivata, ja suuresti ilahtui mehiläispyytäjä, kun hänen nuori
vaimonsa neljännen päivän aamuna juoksi häntä vastaan ilmottamaan,
että muuan intiaani läheni kahlaten vedessä pitkin rantaa. Rientäen
kohdalle, mistä tulija oli nähtävissä, huomasi Le Bourdon hänet
Kyyhkynsiiveksi. Hyvillä mielin ottivat kaikki neljä pakolaista hänet
vastaan, keräytyen kuulemaan uutisia.

"Tervetuloa, chippewa", huudahti Le Bourdon, sydämellisesti pudistaen
ystävänsä kättä. "Me jo puolittain pelkäsimme, ettemme enää koskaan
näe sinua. Tuotko meille hyviä vai pahoja viestejä?"

"Ei saa olla squaw ja kysyä liikaa, Bourdon", vastasi punanahkainen,
huolellisesti tarkastaen luikkunsa sankkiruutia, varmistuakseen sen
säilymisestä kuivana. "Onko kylliksi riistaa?"

"Ei ole paljoakaan riistaa jäljellä, mutta kalaa olemme saaneet
melkoisesti, ja siitä on ollut suurta apua. Olen myös tappanut
kymmenkunnan isoa oravaa jousellasi ja nuolillasi, jotka huomasin
jääneen kanoottiisi. Mutta..."

"Niin, se hyvä jousi -- voisi mesilinnunkin sillä jousella tappaa.
Kala täällä hyvä, mitä?"

"Mukiin menee, kun ei ole parempaa saatavissa. Mutta nyt,
Kyyhkynsiipi, pitää sinun mielestäni jo kertoa meille uutisiakin."

"Ei saa olla squaw, Bourdon -- paha soturin olla squaw. Aina parempi
olla mies, ja malttaa. Mitä ajattelet, Bourdon? Sain sen lopussa!"

"Sait mitä, hyvä mies? En näe hallussasi mitään muuta kuin aseita ja
ampumavaroja."

"Sain sen Kärpän päänahan! Eikö se hyvin tehty? Koskaan ei nuori
soturi vienyt enemmän päänahkoja kotiin kuin Kyyhkynsiipi vie tällä
kertaa! Saanut kolme; kaikki piilossa, missä Karhunliha ei ikänä
tiedä. Otan ne pois, kun hän on valmis marssimaan."

"Hm, no, chippewa -- eihän sinua kai ole helppo käännyttää noista
aatoksistasi. Mutta minne ovat punanahat joutuneet?"

"Kaikki ympärillä -- vaikka täytyy mennä alas virtaa. Kuule, Bourdon,
joku päällikkö niin hupsu, että luulee mehiläinen kantoi sinun pois
siivellään!"

Ja chippewan kasvot saivat halveksivan ilmeen, kun hän ajatteli
muiden herkkäuskoisuutta ja tietämättömyyttä. Hänelle oli Le Bourdon
hyvä mies, vaan ei mikään taikuri, sillä hän tunsi ystävänsä ammatin
jo hyvinkin tarkoin ja oli usein saanut huvitella tämän kaukolasilla.

"Sen parempi", vastasi Le Bourdon; "ja minä toivon, että he ovat
lähteneet etsimään pesääni uutisasutuksista päin."

"Enimmät menneet -- kyllä, se totta. Mutta toiset eivät mene. Paljon
intiaaneja vielä täällä päin."

"Mitä on meidän siis tehtävä? Pian joudumme pulaan ruuasta. Kalat
eivät tärpi yhtä hyvin kuin äskettäin, ja koko metsikön olen
puhdistanut oravista."

"Ei hätää, Bourdon. Mitä te teette, että syödä saatte? No, kas
tuolla", ja hän viittasi esineeseen, joka verkalleen solui alas
virtaa, sillä vuolle oli tässä mutkassa hyvin heikko. "Tuossa niin
lihava kauris kuin koskaan nähnyt, mitä?"

Intiaani oli tosiaan kaatanut otuksen, joita ahoilla oli runsaasti,
ja tuotuaan sen virran varteen oli hän rakentanut pikku lautan
ja työntänyt riistansa kulkeutumaan virran mukana, rientäen itse
ennakolta valmiiksi hinaamaan sen satamaan. Hänen suoriuduttuaan
tästä viime toimenpiteestä havaittiin, että chippewa ei turhaan
kerskunut saaliinsa oivallisuutta. Ja niin tarkoin oli hän arvioinut
pakolaisten haltuun jääneen ruokavaraston, että tämä lähetys saapui
juuri parahiksi. Ainaisessa huolellisuudessaan osotti hän kokeneen
ja uskollisen erämiehen säntillisyyttä. Nyt alentui Kyyhkynsiipi
selittelemään retkeilynsä aikana tekemiänsä havaintoja.

Intiaanien lähettämät retkikunnat olivat keskenään yhteydessä
juoksijain avulla. Tällaiseksi välittäjäksi tekeytyneenä oli
Kyyhkynsiipi puhutellut monia villejä ja tahallaan toimitellut
heitä väärille jäljille sisämaahan muka Karhunlihan määräyksien
perusteella. Hän oli seurannut pääjoukkoa kuudenkymmenen penikulman
verran alas virtaa ja sitte pyörtänyt takaisin, kertaakaan
kohtaamatta Variksensulan miehiä, joten hän säilyi ilmitulolta.
Pietarista hän ei ollut kuullut mitään. Onnistuneesta juonittelustaan
huolimatta tiesi hän, että intiaaneja kuitenkin vielä liikkui
yltympärillä.

Sen vuoksi esittikin hän, että perhe lähtisi seuraavana yönä melomaan
alas virtaa. Tosin liikkui vihollisia tiheimmässä juuri alijuoksun
varrella, mutta muutakaan valittavaa ei ollut, sillä naisten
olisi ollut liian raskas taivaltaa niemimaan poikki, jotapaitsi
intiaanien vakoojat olisivat varmasti osuneet heidän jäljilleen.
Keino tuntui mehiläispyytäjästäkin ainoalta mahdolliselta. Kanootit
lastattiin uudestaan päivän mittaan, ja hyvillään oli jokainenkin
liikkeellelähdöstä, vaikka varsinkin naisten sydämet pamppailivat,
kun kumpainenkin puolisonsa kanootissa pistäysi piilopaikasta
avoimelle virralle. Kyyhkynsiipi asettui johtamaan, meloen hitaasti,
mutta vakaasti, ja pysytellen niin likellä äyrästä kuin soveltui.
Varjojen suojassa sivuutti seurue turvallisesti majan sijan ja sitä
ympäröivän lehdon.

Keskiyön tienoissa pääsivät kanootit ensimäiseen soukkenemaan,
jossa niistä oli lastia vähennettävä, kunnes oli päästy toiselle
puolelle. Ennen aamun sarastusta ehti seurue uuteen piilopaikkaan,
jonka Kyyhkynsiipi oli ennakolta valinnut pakolaisten käytettäväksi
päiväsaikaan. Se oli samanlainen suonkaistale kuin edellinenkin,
melkein täydellisesti turvattu maan puolelta. Ranta oli kyllä
alavampaa, mutta chippewa johti kanootit kaidan syrjäpuron suusta
kappaleen matkaa sisemmälle. Keventynein mielin poikkesi jokainen
maihin kahdeksan tuntia kestäneen hellittämättömän melomisen ja
tuskallisen jännityksen jälkeen. Tyytyväisenä istuutui chippewa
tupakoimaan, naisten varovasti asetellessa kylmiä ruokia aamiaiseksi.

Päivä kului hiljaisesti, seurueen jäsenten vuorotellen nukkuessa.
Illan varjojen laskeutuessa maiseman yli läksivät pakolaiset
uudestaan liikkeelle. Yö oli pilvinen ja pimeä, ja taipaleesta
kulki nyt niin suuri osa sankkojen metsien halki, ettei ollut
suurtakaan ilmitulon pelkoa. Väylän monista vaikeuksista suoriutui
Le Bourdon perinpohjaisen tuntemuksensa avulla, ja tukalimmissa
kohdissa ryhtyikin hän luotsiksi. Päivän lähetessä etsi Kyyhkynsiipi
uuden piilopaikan. Tällä tavoin vietettiin virralla neljä yötä ja
rämeissä yhtä monta päivää ilman ainoatakaan seikkailua. Viimein oli
jäljellä ainoastaan parin tunnin taival joen suulle, mutta äärimäinen
varovaisuus olikin nyt tarpeen, sillä jo edellisenä yönä olivat
pakolaiset kuulleet parin intiaanin huhuilevan toisilleen virralla,
joka oli siinä kohdassa melkoisen leveä.

Sinä aamuna asetuttiin levähtämään aikaisemmin kuin ennen, sillä
muutoin olisi seurue joutunut joen suulle päivän valjetessa, jolloin
parhaassakin tapauksessa olisi heidän matkansa suunta tullut tietoon.
Taitavana purjehtijana ei mehiläispyytäjä olisi järvelle päästyään
peljännyt suoranaista takaa-ajoa, mutta intiaaneja olisi voinut
maitse rientää kannaksen yli hälyttämään heimolaisia lähtemään
kanooteillaan pakolaisia vastaan jossakin kapeassa salmessa.

Viimeinen lepopaikka ei ollut rämeen laidassa, vaan pikku aukiolla,
jota ympäröitsi jokseenkin taaja metsikkö. Sen läpi juoksi puro,
jonka kahilikkoon kanootit saatiin kätketyiksi. Kyyhkynsiipi katsoi
tarpeelliseksi lähteä heti vakoilemaan, kahlaten ensin ylös puroa
jälkiensä peittämiseksi ja sitte poiketen länteen päin eli joen suuta
kohti. Seurue tunsi saaneensa paljon aikaan, ja yhä valoisammat
toiveet elvyttivät kaikkien mieliä.

Ehtoopäivällä pistäysi Margery omin luvin varovaisesti silmäilemään
ympäristöä, kun hänen askeleensa äkkiä pidätti säikähdyttävä näky.
Kahdenkymmenen jalan päässä hänestä istui kivellä intiaani, selkä
häneen päin, mutta vartaloltaan paljoa vantterampi kuin chippewa.
Villin asento ja koko esiintyminen näytti hänestä merkilliseltä,
sillä vaikka nuori vaimo seisoi katsellen häntä usean minuutin
ajan, melkein hengähtämättä ahdistuksessaan, ei villi vähääkään
hievahtanut. Hän istui alallaan kuin kivi allansa, yksinäisyyden ja
mietiskelyn kuvana. Vihdoin hän kuitenkin hiukan käänsi päätänsä,
jolloin Margery suureksi hämmästyksekseen näki Pietarin kasvojen
karkeat, mutta ylväät ja ilmehikkäät reunapiirteet.

Silmänräpäyksessä hälveni Margeryn arkailu, ja pian laski hän kätensä
keveästi ystävänsä olalle. Kosketuksen äkillisyydestä huolimatta
ei suuri päällikkö vähääkään hätkähtänyt. Hän kääntyi hitaasti
katsomaan, ja nähdessään viehkeän morsiamen herttaiset kasvot
tervehti hän tätä mielihyvän hymyllä.

"Tämäpä oli onnellinen sattuma, Pietari!" huudahti innostunut
Margery. "Enpä olisi uskonut tapaavamme täällä!"

"Ei sattuma yhtään. Tulin vasiten. Kyyhkynsiipi kertoi minulle, missä
olette. Siis tulin tänne. Minä olen paljon ajatellut uusia asioita.
Täytyy saada teidät kaikki pois täältä, ja sitte minä tulen nuoren
squaw'n kotiin kuulemaan niistä lisää. Uusi elämä kenties alkaa
minulla."

Heimottoman päällikön hyvään suuntaan kehittyneestä mielenmuutoksesta
ilahtuneena alkoi Margery myötätuntoisesti kuvailla, miten
auliisti hänen kotinsa ainiaan pysyisi pelastajalle avoinna ja
hänen vaatimaton opetuksensa tälle tarjolla. Samassa teki Pietari
sen tärkeän havainnon, että heitä piti silmällä kaksi nuorta
pottawattamie-heimon miestä, Karhunlihan käyttäminä vakoojina.

Nopeasti kuin salama keksi Pietari ensimäisen apukeinon. Hän viittasi
arvokkaasti nuoria miehiä peräytymään, ikäänkuin olisi kohtaus
ollut mitä luonnollisin, ja saikin nämä ällistyneinä vetäytymään
pois, samalla kun hän itse talutti Margeryn pensaitten suojaan.
Tovin kuluttua ehtivät he leiriin, jossa Pietari kiireissään
tervehtimättäkään ilmotti kahden soturin nähneen Margeryn ja
epäilemättä menneen viemään siitä tiedon päällikölleen.

"Mitä on tehtävissä?" kysyi mehiläispyytäjä hätäisesti.
"Taistelemmeko hengestämme vai pakenemmeko?"

"Lähdemme kanootteihin niin pian kuin voimme. Nyt en minäkään voi
enää jäädä päälliköiden joukkoon. Noilta nuorilta miehiltä menee
puoli tuntia, ennen kuin ehtivät päällikön luo. Siinä ajassa meidän
täytyy päästä niin kauvas kuin suinkin. Ei ole hyvä jäädä tänne.
Intiaanit tulevat tunnin kuluttua."

Le Bourdon kyllä käsitti tilanteen, mutta aikeella oli kaksi
hankalaa vastusta. Hänen ei tehnyt mieli jättää Kyyhkynsiipeä
ilman mitään viestiä taaksensa, ja toisekseen tuntui virralle
lähteminen päivänvalolla ikäänkuin tahalliselta jalopeurain luolaan
tunkeutumiselta. Mutta mahdottomalta tuntui jäädä odottamaan
intiaanejakaan, ja Margeryn hartaasti kehottelemana suostui
mehiläispyytäjä vastahakoisesti tähän uhkaretkeen. Kiireimmiten
riensivät kaikki kanootteihin ja työnsivät ne puron suulta vesille.
Oli vielä ihan valoisaa, mutta aurinko alkoi jo lähetä laskuansa.
Onneksi olivat äyräät sankan metsän peitossa, ja virta laajeni pikku
järveksi. Ei sen vuoksi ollut suurtakaan vaaraa heidän ilmitulostaan
ennen kuin lähempänä suistoa, eikä heti silloinkaan, jos he vain
turvallisesti pääsisivät villiriissin ja kaislain suojaan. Kanootit
vetäysivät likekkäin ja soluivat melomattomina virran mukana, jotta
ne eivät saapuisi joen suulle ennen pimeän tuloa. Kaikki näytti
niin rauhalliselta ja hiljaiselta, että toivo jälleen virkosi
hätääntyneissä sydämissä.

Matalalla äänellä kertoi Pietari, että valkoihoisten täydellinen
katoaminen oli herättänyt suurta ihmetystä soturien keskuudessa.
Vakooja toisensa jälkeen oli tullut sisämaasta ilmottamaan, että
missään ei ollut jälkiä heistä havaittavissa. Täten johtuivat
intiaanit yhä tiukemmin kohdistamaan huomionsa joen suistoon, koska
oli varmaa, että pakolaisten kanootit eivät olleet voineet ehtiä
järvelle aikaisemmin kuin ensimäiset nuorten miesten osastot, jotka
oli piikamarssissa lähetetty suorinta tietä alijuoksun varrelle
vaanimaan. Le Bourdonin tavarain kätköpaikka oli kyllä löytynyt
tässä innokkaassa etsiskelyssä ja otettu vihollisten saaliiksi.
Se vastoinkäyminen ei suurestikaan vaikuttanut mehiläispyytäjään
tällähaavaa, kun hänellä oli paljoa tärkeämpiä etuja suojeltavana.
Enimmin sai hänet huolestumaan se tieto, että Karhunliha oli käskenyt
kymmenkunnan soturinsa pitää vartiota päivin ja öin kanooteissa
lähellä virran suuta, väijyen vesiheinikössä niinkuin käärmeet
ruohistossa.

Tähän keskusteluunsa kiintyneinä olivat pakolaiset melkein
huomaamattaan ehtineet alas kaislikko- ja riissitaipaleen yläreunaan
asti ja jokseenkin vaarallisen lähelle väylänsä arveluttavinta
jaksoa. Koska oli vieläkin päivänvaloa, ehdotti Pietari
pysähdyttäväksi heinikkoon. Parin minuutin kuluttua olivatkin kaikki
kolme alusta siten suojassa. Kaikkien mieliä ahdisti epätietoisuus
siitä, oliko heidän tahallaan annettu ilmitulleina edetä alas virtaa
vihollistensa suurinta voimaa kohti. Pietari ei salannut pahoja
aavistuksiaan, sillä olihan uskomatonta, että tarkoin vartioittua
taivalta olisi hetkeksikään jätetty pääsyvapaaksi. Mutta niin oli
kuitenkin käynyt, kuten jälkeenpäin saatiin selville. Ne vakoojat,
jotka olivat nähneet Pietarin ja Margeryn, olivat hälyttäneet joen
koko alivarren mies mieheltä, toimittaen sanan kulkemaan pakolaisten
olopaikasta, ja pitkin tätä taivalta olivat vartijat rientäneet
paikoiltaan, ollakseen mukana vangitsemisessa. Niin vähäisiä ja
aavistamattomia keinoja käyttää Kaitselmus usein kumotakseen
viekkaimpiakin pahuuden hankkeita.

Mehiläispyytäjä oli koneellisen kiihkeä pääsemään liikkeelle, sillä
avoimen järven likeisyys teki hänet maltittomaksi, etenkin kun tuntui
arveluttavalta pysyä alallaan keskellä vihollispiiriä. Viivyttyään
piilossa puolisen tuntia ehdotti hän, että kanootit työnnettäisiin
tuollaiseen avoimeen väylään, joita heinikossa oli useita, ja matkaa
pitkitettäisiin rivakasti. Pietarilla oli intiaanin kärsivällisyyttä,
ja hän piti hetkeä liian varhaisena. Mutta hän ei kyennyt pidättämään
Le Bourdonia, joka alkoi meloa edellä tuollaista solaa myöten. Tämä
ratkaiseva askel pakotti muut seuraamaan häntä. Jos mehiläispyytäjä
olisi nyt viime hetkessä paremmin hillinnyt itseänsä, olisi hän
luultavasti välttänyt sen arveluttavan vaaran, johon hänen oli
antauduttava. Vaikka heinikoissa oli monia avoimia väyliä, eivät
nämä olleet aina yhteydessä keskenään, joten kävi välttämättömäksi
tunkea kanootteja pikku tiheikköjen läpi solasta toiseen. Ensimäisen
tällaisen siirtymisen tapahtuessa osui ruokojen latvain heiluminen
erään rannalla tähystelevän vartijan silmiin. Keskinäisesti
sovituilla merkeillä ilmotti mies havaintonsa lähimmälle kanootille,
joka toimi vakoiluveneenä, ja siten levisi hälytys pitkin koko
vartijariviä sekä Waringin majan luona ja joen suulla oleskeleville
päälliköille. Noin pitkällisen viivytyksen jälkeen saadun viestin
tuottama hurja riemastus kävi hillittömäksi, ja pian kuului
ulvahduksia ja huikkauksia virran molemmilta rannoilta kuten itse
virraltakin.

Kanooteissa ei ollut ainoatakaan valkoihoista, joka ei olisi uskonut
koko seurueen olevan hukassa, kun tämä melu kajahti ilmoille.
Pietarin laita oli toisin. Metelistä piittaamatta jännitti hän kaikki
kykynsä. Itse mehiläispyytäjän jouduttua melkein toivottomaksi
kuunteli Pietari tarkoin korvin, mistä kohti virtaa kulloinkin
kiljuttiin. Äyräistä hän ei ollenkaan välittänyt, koska vaara tuli
vain kanoottien taholta. Terävällä havaintokyvyllään sai päällikkö
selville, että liikkeellä oli neljä kanoottia, joiden välitse heidän
oli päästävä, muutoin oli pelastus mahdoton. Äänistä osasi hän myös
päättää, että kanootit olivat riissiheinikössä, kaksi kumpaisellakin
puolella virtaa, ja sinne ne luultavasti jäisivätkin odottamaan, että
pakolaiset pistäytyisivät kiireimmiten heinikon suojaan.

Pietari teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Oli juuri tulossa
pimeä, ja hän päätti heti mentäväksi virran keskikohdalle. Naisten
oli laskeuduttava pitkäkseen kanooteissaan, jotta Le Bourdon ja
Gershom voisivat pimeän turvissa edetä intiaaneina, jotka olivat
hänen johdollaan vakoilemassa. Le Bourdon rohkaisi vaimonsa mieltä
sillä tärkeällä havainnolla, että tuuli puhalsi etelästä, joten
järvimatka oli kääntymässä heille mitä suotuisimmaksi, jos he vain
sinne asti pääsisivät. Yhtä matalalla äänellä lausui vuorostaan
nuori vaimo viihdyttäviä sanoja miehelleen. Kaikista toimenpiteistä
sovittiin nopeasti. Ilmitulon tapahtuessa oli kanoottien syöksyttävä
heinikkoon, tunkeutuen eri suunnille ja kukin mies toimien
itsenäisesti. Ulkopuolella määrättiin kohtauspaikaksi muuan
Gershomille ja Bourdonille tuttu niemi, ja sovittiin merkeistä,
joista viimeinen tulokas saattoi päättää, että siellä oli kaikki
turvallista. Nämä seikat järjestettiin kanoottien soluessa alas
virtaa.

Pietari otti johdon. Yö oli tähtivaloinen ja seijas, mutta kuutamoa
ei ollut. Vedenpinnalla eivät esineet näkyneet pitkänkään matkan
päähän. Päällikkö hallitsi vauhtia, joka oli kohtuullinen ja
tasainen; tätä menoa kestäisi kanoottien pyrkiä järvelle noin
tunnin ajan, mutta melkein koko se aika oli oltava vihollisten
keskellä. Silti kului puolisen tuntia ilman minkäänlaista selkkausta.
Tällöin oli seurue päässyt sen paikan kohdalle, mihin Gershom ja
Le Bourdon olivat piilottaneet kanoottinsa edellisen pakoretkensä
alussa. Tullessaan yhä lähemmäksi kaikkein vaarallisinta taivalta
vetäysivät kanootit niin likitysten, että molemmat valkoihoiset
miehet saattoivat varovasti supatella keskenään. Melomisessa oli
noudatettava mitä suurinta huolellisuutta, sillä vähäisinkin kalahdus
tai loiskahdus olisi voinut heidät kavaltaa. Margery ja Dorothy eivät
kyenneet enää hillitsemään jännittyneitä tunteitaan, vaan kohottivat
kumpainenkin päätänsä veneen reunan yli ja kuiskailivat toisilleen,
yrittäen saada rohkaisua yhteisestä myötätunnosta. Samassa tapahtui
heidän pakoyrityksensä käännekohta.

Pietari kulki edellä, kuten sanottu. Kanoottinsa ollessa majan
tavallisen maallenousupaikan kohdalla hän näki kahden kanootin
pistäytyvän esiin heinikosta vain sadan kyynärän päässä; etäämmäksi
ei sellaisia esineitä olisi erottanutkaan. Harhaantumatta yrittämään
niiden välttämistä huhusi päällikkö heti melojille, kääntäen heidän
huomionsa itseensä ja puhuen niin kovaa, että takanatulijat helposti
kuulivat hänet.

"Nuoret mieheni ovat myöhäisiä", hän sanoi. "Soturimme ovat
nähneet valkonaamat yläpuolella ahoilla, ja pian heidät tuodaan
tänne. Menkäämme maihin, ollaksemme valmiit vastaanottamaan heidät
wigwamissa."

Pietarin ääni tunnettiin heti. Hänen rauhallinen, luonnollinen
sävynsä eksytti melojat, ja kun hän yhtyi heihin ja poikkesi
heinikkoa halkovaan solaan, joka johti maallenousupaikkaan,
seurasivat he häntä kuuliaisesti. Le Bourdon kuuli keskustelun ja
ymmärsi aseman, vaikka hän ei voinut nähdä kanootteja. Pietari
haasteli yhä äänekkäästi, meloessaan rantaan, ja sai vastauksia
uusilta kumppaneiltaan. Le Bourdonin ensimäisenä vaikuttimena oli
ollut kääntyä ja paeta ylös virtaa. Mutta huomatessaan noiden
vaarallisten vihollisten joutuneen Pietarin ohjattaviksi vetäysi
hän vain hiukan ulommaksi ja hiljensi vauhtia. Äänten perusteella
päätellessään, että kaikki kolme kanoottia olivat kääntyneet rantaa
kohti, ponnisti hän lujasti ja kiiti alas virtaa kuin nuoli. Kesti
vain puoli minuuttia sivuuttaa kanavan aukko, mutta Pietarin puhelu
sai hänen saattolaisensa katselemaan eteenpäin, ja se vähensi
suuresti vaaraa. Le Bourdonilla oli usein sydän kurkussa, hänen
suoriutuessaan tästä kokeesta, mutta onni suosi heitä tai -- kuten
Margery hurskaammin tajusi olosuhteet. -- Kaitselmus johdatti heidät
turvallisesti vaaran ohi.

Virran suulla arvelivat miehet jokseenkin varmasti kohtaavansa lisää
tähystäjiä, ja kumpainenkin valmistausi käyttämään aseitansa. Mutta
siellä ei ollut ainoatakaan kanoottia, ja pakolaiset olivat pian
järvellä. Michigan on aava selkä, ja kaarnakanootti on kovin pieni
alus keikkumaan sen aalloilla. Tällä kertaa puhalteli jokseenkin
navakka tuuli, ja naisia pelotti kovasti. Mutta tuollaiset
munankuoret ovat silti peräti turvallisia aluksia tottuneiden
käyttäjien käsissä, ja siihen olivat molemmat miehet päteviä. Heti
kun kanootit olivat edenneet vähän matkaa ulapalle, sovitti Le
Bourdon venoset vieretysten ja köytti ne yhteen. Tämä varokeino
vähensi suuresti kumoonmenon vaaraa, vaikka sellaista kaksoisruuhta
oli työläämpi pidättää kääntymästä sivulaineisiin. Mutta sitte kun
kumpaiseenkin oli kohotettu pieni purje, kävi peränpito helpommaksi,
joskin alituinen valppaus oli yhä välttämätön.

Hyvää vauhtia etenivät veneet siten kytkettyinä, ja sekä Margery että
Dorothy tunsivat mielensä äkkiä kerrassaan keventyneen. Myötätuuli
heikkeni vähitellen, mutta päivän valjetessa olivat pakolaiset
kuitenkin jo noin neljänkymmenen penikulman päässä Kalamazoon suulta.
Illalla poikkesi seurue sitten erään niemen suojaan. Seuraavana
päivänä he lähempänä rantaa kuljettuaan uskalsivat puolelta, päivin
sytyttää pienen joen partaalle nuotion, pyydystivät purosta kalaa,
kaatoivat hirven ja keittivät ruokavaroja parin kolmen päivän
varastoksi. Kanootit erkanivat jälleen, koska niitä oli helpompi
hoidella erikseen. Mitä pohjoisemmaksi päästiin, sitä parempaa suojaa
saatiin tuulenpuoleisista korkeista rannoista.

Täten etenivät seikkailijamme mitään vaaroja kohtaamatta kahden
vuorokauden kuluessa lähelle Michilimackinacin kuuluisia salmia.
Suunta oli vähitellen kaartunut itää kohti. Nyt ei enää katsottu
turvalliseksi käyttää purjeita, vaan päätettiin meloa, kunnes
salmet ja saari jäisivät taakse. Oli nimittäin vaarallinen
näytellä huikaisevan valkoisia purjeita, jotka paistoivat pitkän
matkan päähän. Varokeino ei ollutkaan hyödytön. Siten saivat he
turvallisesti sivuutetuksi kanoottiparven, joka oli lähtenyt
Mackinawin asutuspaikalta Michiganin manteretta kohti. Kanootteja oli
vähintäin viisikymmentä, mutta huomaten ne ajoissa kätki Le Bourdon
seurueensa erääseen poukamaan, kunnes vaara meni ohitse.

Suunta poikkesi yhä syrjemmälle, mutta tuulikin kääntyi sikäli
suotuisaksi. Huron-järvellä pakolaiset viipyivät kaksi päivää,
käyttäen jälkimäisenä yönä hyväkseen mökkiä, jonka Le Bourdon oli
itse rakentanut eräällä pyyntiretkellään. Kolmantena päivänä he
olivat nopeasti lähenemässä Pointe au Barques-nientä, kaikille
sikäläisille matkaajille tuttua maamerkkiä, kun rannikon suojasta
nähtiin kanootin pistäytyvän ikäänkuin osuttautuakseen heidän
suuntansa tielle. Mehiläispyytäjän kaukolasi tuli hyvään käytäntöön.
Sen avulla nähtiin, että kanootissa oli vain kaksi miestä, molemmat
intiaaneja, joten kohtauksesta ei ollut suurtakaan vaaraa, kun
mehiläispyytäjä sitävastoin saattoi tulijoilta kuulla tärkeitä
tietoja yleisestä asemasta.

"Niin totta kuin elän, nuo ovatkin Pietari ja Kyyhkynsiipi", huudahti
äkkiä Le Bourdon, laskien alas tähystimensä. "He ovat samonneet
niemimaan poikki ja odottaneet meitä, tullakseen kanootilla vastaan."

Havainto ilmotettiin heti toiselle kanootille, ja kymmenen minuutin
kuluttua olivat kaikki kolme kanoottia kiinnitetyt yhteen, Pietarin
alus keskimäisenä. Mehiläispyytäjä näki heti, että intiaanien
matkallelähtö oli ollut hyvin kiireellinen, sillä heidän kanoottinsa
oli jokseenkin kehnossa kunnossa ja huonommin varustettu kun
lyhyellekään matkalle mentäessä yleensä. Hän ei kuitenkaan tahtonut
tehdä mitään kysymyksiä, vaan tarjosi intiaaneille rauhanpiipun, jota
molemmat hyvin levollisesti käyttivät hyväkseen.

Vähitellen pääsi mieliala seurueessa vilkastumaan, ja mitä
lämpimimpiä tervehdyksiä lausuttiin intiaaneille niin pian kuin
katsottiin soveliaaksi häiritä heidän ainaista arvokkuudenhaluaan.
Pietari oli taitavasti ottanut osaa siihen uuteen etsintään, joka oli
kiivaasti pantu toimeen heti kun huomattiin valkoihoisten uudestaan
pujahtaneen pakoon. Hän oli lyöttäytynyt pikku ryhmään, joka hänen
viime esiintymisestään tietämättä läksi maitse ehättäytymään eri
kohtiin järven rannoille pakolaisia vastaan. Ryhmän vähitellen
hajaantuessa johti Pietari lopuksi kahta miestä, jotka hän osasi
eksyttää muuanne, lähettämällä heidät hakemaan yhtä kanoottia
lisää. Siten jäi hän yksinään vastamainitulle niemekkeelle, pitäen
hallussaan kanootin, joka oli saatu aikaisemmin varatuksi. Tuskin
olivat nuoret miehet kadonneet näkyvistä, kun Kyyhkynsiipi yhtyi
liittolaiseensa. Tämä uskollinen ystävä oli kärkkynyt vihollisen
kintereillä kaiken aikaa, kärsien nälkää ja väsymystä ja pannen
henkensä alttiiksi melkein joka askeleella, voidakseen mahdollisuuden
mukaan auttaa niitä, joita hän katsoi olevansa velvollinen
palvelemaan. Luonnollisesti ymmärsivät molemmat intiaanit nyt
toisensa.

Seurue oli tähän asti edennyt jo viisisataa penikulmaa hyvinkin
vaarallisilla vesillä, mutta vieläkään ei se ollut turvassa. Sen
edessä oli yhä uusia järviä ja salmia, joiden varsilla liikkui
vihamielisiä villejä, jotapaitsi Detroit oli nyt brittiläisten
hallussa, joten pakolaiset saattoivat kohdata valkoihoisiakin
vihollisia. Eteenpäin oli kuitenkin pyrittävä. Seurue poikkesi
niemekkeelle aterioimaan, ja sen lähtiessä jälleen pitkittämään
matkaansa tulivat Pietari ja Kyyhkynsiipi mukaan, vaikka he
hylkäsivät oman kanoottinsa. Pietari tuli mehiläispyytäjän ja
Margeryn kumppaniksi, kun taasen chippewa otti teljon ja melan
Gershomin veneessä. Siten saatiin kumpaiseenkin kanoottiin
kaksinkertainen voima, koska oli mahdollista, että suoranainen vauhti
saattoi koitua ainoaksi pelastuksen keinoksi.

Tuuli oli asettunut läntiseksi, ja purjehdus oli nopeata.
Ehtoopuolella lähestyi seurue järven laskuväylää, joka johti
St. Clair-järvelle; tämä vuorostaan päättyy niin sanottuun
Detroit-virtaan, vaikka sekin luonnollisesti on salmi. Noin kuusi
penikulmaa alempana on tämän salmen varrella nykyinen Detroitin
kaupunki. Pietari käski ottaa purjeet alas varokeinoksi, jota
vahvistettiin pysyttelemällä rannan suojassa niin paljon kuin
mahdollista. Oli jo ihan pimeä, kun kanootit pistäysivät St. Clairin
salmeen. Sen alipäässä poikkesi Pietari mutkittelevaan solaan,
jollaisia salmesta kulki järveen useita, ja sen vesikasvistossa
saivat pakolaiset täydellistä suojaa.

Tämä kierros pelastikin heidät joutumasta vihollisten käsiin, kuten
intiaaneilta jälkeenpäin kuultiin. Karhunliha oli toimittanut
kaksi viiden soturin miehittämää kanoottia vartioimaan väylää,
joten ainoastaan Pietarin paikallistuntemus ja varovaisuus esti
heidät joutumasta satimeen. Kanootit pääsivät rauhassa järvelle
ja suuntasivat kulkunsa sen poikki hiukan viistoon, päästäkseen
Kanadan-puoleiselle rannalle. Ulapalla uskalsivat he käyttää
purjeitaan. Ehtoopäivällä pistäysi seurue erään ranskalaisen
uutisviljelijän majaan, missä ystävälliset asukkaat ottivat heidät
vastaan mitä vieraanvaraisimmin, vähääkään välittämättä tulijain
kansallisuudesta, olletikaan kun he eivät suinkaan olleet erityisen
kiintyneitä englantilaisiin isäntiinsä.

Pimeän tullen pitkitettiin matkaa eteläistä salmea kohti. Tunnin
kuluttua saapuivat pakolaiset Pietarin luotsaamina sen suulle, jonka
jakaa iso saari kahdeksi väyläksi. Juuri tällä saarella väijyi
parhaillaan Karhunliha, mukanaan kolme kanoottia, joiden kunkin
miehistönä oli kuusi soturia. Mahdollisen kahakan varalta olivat
pakolaisten kanootit liittyneet yhteen ja lipuivat mitä varovaisimmin
saaren ohi. Jälkeenpäin selvisi, että Karhunlihan kanooteista olikin
muuan keskivirralla meloessaan havainnut heidät, mutta hämärässä
luullut kytkettyjä kanootteja yhdeksi alukseksi ja arvellut
pakolaisia omaksi osastokseen, koska he erottivat juuri kuusi varjoa
ja sellainen miehistö vastikään lähetetty hankkimaan hedelmiä
ranskalaisten majoista. Pakolaisilla oli siis jälleen ollut täpärä
hetki, juuri viimeisellä vaarallisella taipaleellaan.

Tosin oli heidän vielä sivuutettava Detroitin kaupunki, mutta salmi
oli sen kohdalla siksi laaja, että siitä saattoi pimeän turvissa
suoriutua hyvinkin huolettomasti. Päivän valjetessa oli Le Bourdon
ystävineen jo Erie-järvellä.

Pitkä oli vieläkin matka pakolaisilla edessä. Siihen aikaan olivat
kaikkien suurten sisäjärvien Amerikan-puoleiset rannat melkein
pelkkää erämaata. Asuttuja paikkoja oli harvassa. Se satama, jota
mehiläispyytäjä piti päämääränään, oli Presque-saari, nyt tunnettu
Erien suurena satamakaupunkina. Se oli melkoinen retki sekin,
lähes kahdensadan penikulman taival, saarten ja rannikon välitse
pujoteltava, mutta turvallisesti suoriuduttiin siitä seuraavan viikon
aikana. Kerran Amerikan puolelle päästyään tunsivatkin seikkailijamme
jo saavansa olla jokseenkin varmoja kaikilta muilta yllätyksiltä kuin
elementtien.

Pietari ja Kyyhkynsiipi erisivät ystävistään ennen kuin nämä
saapuivat Presque saarelle. Mehiläispyytäjä antoi heille oman
kanoottinsa, ja ero ei ollut ainoastaan ystävällinen, vaan
liikuttavakin. Mutta Margery ja Pietari olivat matkan varrella yhä
lujemmin sopineet, että se hyvästely tapahtui vain toistaiseksi.
Kyyhkynsiipi jätti ystävänsä yhtä keveästi kuin oli hänen sävynään
ollut koko heidän seurustelunsa aikana. Le Bourdon antoi hänelle
rihlapyssynsä, runsaasti ampumavaroja ja erinäisiä pikkuesineitä,
jotka olivat intiaanille suuriarvoisia, ottaen chippewan aseet
vastalahjaksi. Sumenevin silmin katseli nuori pariskunta kahden
auttajansa etääntymistä ulapalle, taitavan metsästäjän ja uuteen
yksinäisyyteen antautuneen päällikön, ja siinä luodessaan viimeisen
silmäyksen noihin niin erilaisiin villeihin tunsivat he sekä syvää
kiitollisuutta että suurta ihmetystä niistä kummallisista teistä,
joilla he olivat saaneet toisensa ja pelastuksensa saloseudun
joutuessa intiaanien sotapolkujen risteilemäksi.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mehiläispyytäjä - Kertomus Lännen saloilta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home