Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Persialaisia kirjeitä
Author: Montesquieu, baron de, Secondat, Charles de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Persialaisia kirjeitä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PERSIALAISIA KIRJEITÄ

Kirj.

MONTESQUIEU

Suomentanut ja johdannon sekä selitykset kirjoittanut

J. V. Lehtonen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.



JOHDANTO


"Jos tietäisin jotakin, joka olisi minulle hyödyksi, mutta
perheelleni vahingoksi, karkottaisin sen mielestäni. Jos tietäisin
jotakin hyödyllistä perheelleni, mutta joka ei olisi hyödyksi
isänmaalleni, koettaisin unohtaa sen. Jos tietäisin jotakin
hyödyllistä isänmaalleni, mutta joka olisi turmioksi Euroopalle tai
joka olisi kyllä hyödyksi Euroopalle, mutta vahingoksi ihmiskunnalle,
katsoisin sen omaksuessani tekeväni rikoksen." Nämä avartunutta
yleisinhimillistä katsantokantaa todistavat ylevät sanat, jotka
_Persialaisten kirjeiden_ sepittäjä _Charles de Secondat, La
Brède'in ja Montesquieun parooni_, piirsi muistivihkoonsa, luovat
eteemme jalon, kaikista ahdasmielisistä ennakkoluuloista vapautuneen
miehen kuvan ja kehottavat meitä tekemään sellaisen miehen lähempää
tuttavuutta.

Tämän tuttavuuden kannalta ei ole välttämätöntä erikoisen laajalta
perehtyä Montesquieun ulkonaisiin elämänvaiheisiin. Riittää kun
tiedämme, että hän syntyi vanhaan virka- ja sota-aateliin kuuluvista
vanhemmista 18 p. tammik. 1689 Bordeaux'n tienoilla, että hänen
kumminaan oli linnaan sattumalta joutunut kerjäläinen, "jotta
tämä kummi koko hänen ikänsä muistuttaisi hänelle köyhien olevan
hänen veljiänsä", että hän sai kasvatuksensa munkkien johtamassa
laitoksessa, missä hän syvästi perehtyi Kreikan ja Rooman historiaan
ja kirjallisuuteen, että hän v. 1714 pääsi Bordeaux'n parlamentin
neuvokseksi ja kaksi vuotta myöhemmin, setänsä jälkeen, saman
parlamentin puheenjohtajaksi. Edelleen on meidän otollista tietää,
että hän v. 1715 osoitti uskonnollista suvaitsevaisuuttaan naimalla
kalvinilaisuutta tunnustavan naisen, että hän tutki innokkaasti
luonnontieteitä ja otti yhtä innokkaasti osaa hienon maailman
huvituksiin, että hän myi piankin presidentinvirkansa ja muutti
Pariisiin, että hänet valittiin Ranskan Akatemiaan vuoden 1728
alussa ja että hän samana vuonna lähti laajoille, yli kolme vuotta
kestäville matkoille Euroopan eri maihin. Käytettyään enimmän osan
aikaansa suurteoksensa, _Lakien hengen_, lopulliseen valmistamiseen,
Montesquieu Pariisissa kuoli 10 p. helmik. 1755, 66 vuoden vanhana.

Niinkuin hänen ylempänä esitetyt sanansakin osoittavat, oli
Montesquieu niitä voimakkaita henkiä, jotka ovat ajatelleet ja
tutkineet pitäen silmällä koko ihmiskunnan parasta ja joiden
tuotteet, mitä niissä liekin niiden syntymisen aikaan ja paikkaan
liittyvää hetkellistä ja katoavaista, kuuluvat kaikille kansoille ja
ajoille. Ensimmäisenä ns. valistusajan filosofeista on hän rohkeasti
taistellut edellisten vuosisatain ja oman vuosisatansa uskonnollisia,
valtiollisia ja yhteiskunnallisia ennakkoluuloja vastaan, koettanut
ensimmäisenä ottaa selville historian todelliset lait ja erilaisten
valtiomuotojen laadun, hengen ja tarkoituksen, ja tuonut yhteiskunta-
ja valtiotieteen Ranskan kirjallisuuteen, niinkuin Pascal ja Bossuet
olivat tuoneet siihen jumaluusopin. Hänessä asui 18. vuosisadan
ajattelijoille perin ominainen kaikkialle tunkeutuva, koko luontoa
ja historiaa syleilevä tiedonhalu, josta hän itseään kuvaten antaa
johtavan persialaisensa Usbekin kirjoittaa: "Ne, jotka harrastavat
tietojensa kartuttamista, eivät ole milloinkaan joutilaina. Vaikka
minulla ei olekaan mitään tärkeitä asioita suoritettavana, olen
sentään lakkaamatta toimessa. Minä kulutan elämäni tutkistelemiseen.
Minä kirjoitan illalla muistiin, mitä olen havainnut, mitä olen
nähnyt, mitä olen kuullut päivällä. Kaikki kiinnittää mieltäni,
kaikki hämmästyttää minua. Minä olen kuin lapsi, jonka herkkiin
aisteihin pienimmätkin seikat voimakkaasti vaikuttavat" (48. kirje).

Täsmälleen samanlainen oli näet Montesquieunkin oppimisen intohimo ja
työtapa. Tietorikas kirja oli hänen paras toverinsa ja lohduttajansa
kuivan lakimiestoiminnan lomassa, uudet ajatukset houkuttelivat hänen
omaa ajatustaan pitkille eräretkille, muistiinpanovihot täyttyivät
täyttymistään: niistä onkin hänen kuolemansa jälkeen saatu syntymään
kaksi vahvaa nidettä. Näitä ahkeran lukemisen ja ajattelemisen
tuloksia hän sijoitti osaksi erinomaisen henkevään keskusteluunsa,
mutta varsinkin teoksiinsa, jotka ovatkin aivan uhkuen täynnä
mitä eriskummaisimpia tietoja ja otteita, kaskuja ja kuvaavia
pikkupiirteitä, niin että ne, etusijassa _Lakien henki_, tekevät
siitä syystä hajanaisen ja liiaksi paisutetun vaikutuksen.

Montesquieun ensimmäiseen teokseen soveltui tämä tekotapa kuitenkin
varsin hyvin, koska se oli laadittu kirjeiden muotoon. _Persialaisiin
kirjeisiin_ myöhemmin liittämässään esipuheessa on Montesquieu
itse huomauttanut tästä seikasta: "Kirjemuodossa, missä toimivia
henkilöitä ei ole erikoisesti valittu ja missä käsitellyt aiheet
eivät ole riippuvaisia mistään kaavasta tai ennakolta laaditusta
suunnitelmasta, jää tekijälle otollinen tilaisuus liittää romaaniinsa
filosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia ja yhdistää kaikki tämä
salaisella ja ikäänkuin tuntumattomalla siteellä."

Tällaisen "kirjeromaanin" väittää Montesquieu itse keksineensä ja
tuoneensa kirjallisuuteen. On kuitenkin otettava huomioon, että
Pascalin vv. 1656-1657 ilmestyneet kuuluisat _Kirjeet eräälle
maaseutulaiselle_ olivat jo sisältäneet "filosofiaa, politiikkaa ja
siveysoppia salaisella siteellä yhdistettyinä". Joka tapauksessa
oli esimerkki erinomaisen hedelmällinen, sillä _Persialaisten
kirjeiden_ saavuttaman suuren menestyksen jälkeen nykivät
kirjankustantajat Montesquieun sanojen mukaan kaikkia kynämiehiä
hihasta ja pyytelivät näitä sepittämään "persialaisia kirjeitä", ja
turkkilaisia, juutalaisia, perulaisia kirjeitä vilisikin vilisemällä
kirjamarkkinoilla. Kirjeromaanin jatkajiksi kävivät taas mm.
Richardson, Rousseau, Goethe, Foscolo.

Että Montesquieu tuli puolestaan sepittäneeksi _persialaisia_
kirjeitä, johtui useammastakin asianhaarasta. Edellisen vuosisadan
lopulla olivat Bernier, Tavernier ja Chardin julkaisseet laajoja
matkakuvauksia Itämailta ja varsinkin Persiasta. Näistä oli etenkin
Chardin Montesquieun mieliluettavaa, samoin kuin myöhemmin Rousseaun,
Chardinilta hän sai kirjeisiinsä, mielikuvituksen aimo lailla
auttaessa, sen omituisen haaremimaailman, joka niissä hyvin vähän
uskottavana esiintyy, samoin kuin sysäyksen ilmastoteoriaan ja kuvan
itämaalaisesta itsevaltiudesta, joka hänelle jää itsevaltiuden
perimuodoksi. Gallandin v. 1708 toimittamana _Tuhannen ja yhden
yön_ ranskannos johti myös ajatukset Itämaiden satupiiriin ja
välitti yleisön tietoon itämaalaisia tapoja ja puheenkäänteitä.
Edelleen oli Du Fresny vuotta aikaisemmin julkaissut muka erään
siamilaisen vakavat ja huvittavat seikkailut Ranskassa. V. 1715
oli taas erään naurettavan kopean persialaisen lähettilään käynti
Pariisissa herättänyt tavatonta huomiota ja muodostanut sekin yhden
_Persialaisten kirjeiden_ edellytyksiä.

Niinpä antoi nyt Montesquieu kirjeromaanilleen sellaiset ulkonaiset
puitteet, että muka kaksi persialaista ylimystä, vakava, mietteliäs
Usbek ja hilpeämpi Rica, lähtee kotimaastaan tutustumaan Ludvig XIV:n
viimeisten hallitusvuosien Ranskaan. He nyt kirjoittelevat kirjeitä
kotiin jääneille ystävilleen ja toisilleen ja heille kirjoitetaan
kotoa Itämaan uutisia ja Itämaan mietteitä. Näin tarjoutuu tilaisuus
Ranskan olojen kirpeään arvostelemiseen ja persialaisen haaremielämän
kuvaamiseen. Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin
nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi
synkkien intohimojen kalvamien eunukkien ja toinen toistaan
kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän
vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan
himojen hillittömän riehunnan ja kaikki sen surulliset seuraukset.
Nämä eunukit, niin mustat kuin valkoiset, nämä naiset, niin nuoret
kuin vanhemmat, osaavat kaikki kirjoittaa ja tulkita kiihkeät
tunteensa kaunopuheisen taidokkaasti. Kuinka uskomatonta tämä
kaikki liekin ja kuinka teennäiseltä kirjeiden varsinainen romaani
tuntuneekin, varmaa vain on, että juuri sirosti tarjottu aistillisuus
houkutteli suuren yleisön lukemaan kirjaa ja hankki sille niin
suuren menestyksen, että kun se v. 1721 ilmestyi, siitä julkaistiin
vielä saman vuoden kuluessa toistakymmentä uutta painosta ja tekijän
eläessä lisäksi 19 enemmän tai vähemmän muunneltua laitosta.

Suuren oikeushovin vakavaksi ajateltava puheenjohtaja ei kuitenkaan
omistanut nimellensä tätä ensimmäistä teostaan, joka ilmoitettiin
painetuksi Kölnissä, mutta joka tosi teossa oli kyhätty kirjaksi
salapainon luvatussa maassa, Hollannissa. "Teoksen omissa vioissa on
kylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota mieskohtaisetkin
vikani arvosteltaviksi", lausuu hän siitä esipuheessaan. Epäilemättä
hän pelkäsi pintapuolisten arvostelijain vertailevan hänen asemaansa
hänen sepittämäänsä romaaniin ja saavan siitä tekopyhän aiheen
hyökätä hänen kimppuunsa.

Missään tapauksessa ei _Persialaisia kirjeitä_ tulekaan arvostella
niiden enemmän tai vähemmän aistillisen kehysjuonen mukaan.
Montesquieun teosten tutkija ja julkaisija, prof. H. Barckhausen
varoittaakin lukemasta "tätä suurta pikkukirjaa koulupojan ja
arvostelemasta vanhanpiian tavoin". Kuuluisa historioitsija Michelet
oli taas sitä mieltä, että "täytyy olla itse hyvin ajattelematon ja
hyvin kevytmielinen, pitääkseen tätä kirjaa kevytmielisenä".

Totta onkin, ettei Montesquieu ole suinkaan tästä näennäisesti
niin huolettoman iloitsevasta kirjastaan unohtanut "filosofiaa,
politiikkaa eikä siveysoppia". Päinvastoin on siihen Barckhausenin
sattuvaa vertausta käyttääksemme koottu ikäänkuin oopperan
alkusoittoon kaikki ne suuret aiheet, joita Montesquieu itse on
myöhemmissä yksinomaan vakavissa teoksissaan käsitellyt ja joita
myös toiset vuosisadan johtavat filosofit, sellaiset kuin Voltaire
ja Rousseau, käyvät hänen jälkeensä käsittelemään. _Persialaisissa
kirjeissä_ ovat jo idulla aatteet, joista koko vuosisata elää. Niinpä
pohtivat Rhedi, kolmas Eurooppaan matkustanut persialainen, ja Usbek
106. ja 107. kirjeessä laajasti tieteiden ja taiteiden vaikutusta
valtakuntien kukoistukseen tai häviöön, esittäen syitä myötä ja
vastaan -- aihe, jonka kaunopuheisella kehittelyllä Rousseau on
kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin saavuttava ensimmäiset kuuluisuuden
laakerinsa. Kuvaavaa molempain kirjoittajain luonteelle muutoin
on, että kun Montesquieu esittää paljon painavampia ja lukuisampia
todistuksia tieteiden ja taiteiden harjoittamisen puolesta kuin
vastaan, asettuu Rousseau kielteiselle kannalle, koska se tarjoaa
paljon enemmän kumottavaa ja korjattavaa ja paljon enemmän
yllättäviä näköaloja. Mutta niinpä onkin totta, että edellinen
suosii ylellisyyttä välttämättömänä eri yhteiskuntaluokkien välisten
taloudellisten suhteiden virkeydelle, kun taas jälkimmäinen tuomitsee
sen aina ja kaikkialla.

Edelleen esittää Usbek 105. kirjeessä sen ajatuksen, että
jos hallitsija lakkaa pitämästä huolta alamaistensa onnesta
ja menestyksestä, jota varten hänet on hallitsijaksi pantu,
katkeaa side hänen ja alamaisten väliltä, ja nämä jälkimmäiset
"palaavat luonnolliseen vapauteensa". Sama ajatus on sen
"yhteiskuntasopimuksen" pohjana, jota Rousseau kuvailee kuuluisassa
valtio-opillisessa teoksessaan. Rousseaun suuren kirjeromaanin
sankari puolustaa kolmannen osan 21. kirjeessä itsemurhaa täsmälleen
samoin, ihmisen mitättömyyteen ja kurjuuteen perustuvin syin kuin
Usbek 76. persialaisessa kirjeessä. 35. kirjeessä Usbek taas käyttää
kristittyjen puolustuksena sitä seikkaa, etteivät he esim. Ranskassa,
missä ei ole moskeijoja, ole koskaan kuulleet puhuttavan profeetta
Alista. Samaa ajatusta tulkitsee Voltaire murhenäytelmässään _Zaire_,
missä sankaritar huomauttaa omaksumamme uskonnon kokonaan riippuvan
syntymäpaikastamme ja missä näytelmän yleisaate erikoisesti kiteytyy
säkeisiin:

    J'eusse été près du Gange esclave des faux dieux,
    Chrétienne dans Paris, musulmane en ces lieux. (I, 1).

    (Minä olisin ollut Ganges-virran varrella väärien jumalain orja,
    kristitty Pariisissa ja muhamettilainen tässä maassa.)

Erikoisen laajasti pohtivat Usbek ja Rhedi kymmenkunnassa
persialaisessa kirjeessä (113-123) väestökysymystä sekä syitä
maapallon määrättyjen osien väkiluvun vähenemiseen ja esittävät
tällöin samoja teorioja ilmaston, maaperän, uskontojen, tapojen
vaikutuksesta, mitkä saavuttavat sitten suuren kantavuuden
ja kuuluisuuden _Lakien hengessä_. Itämaiden veltostuttava
moniavioisuus, Länsimaiden avioeron kielto, Itämaiden eunukkilaitos
ja Länsimaiden munkkilaitos saavat kirjeissä osakseen ankaran
tuomion, väitetäänpä katolisen uskonnon pappiensa ja munkkiensa
naimattomuuden tähden häviävän Euroopasta viidensadan vuoden kuluessa.

Toisenkin _Lakien hengen_ kuuluisan teorian voi huomata olevan
idulla _Persialaisissa kirjeissä_, nimittäin sen, että yksinvallan
perusvoimana on kunnia, tasavallan hyve, itsevaltiuden pelko ja
ylimysvallan kohtuullisuus. Tätä ajatusta esitetään varsinkin
63. ja 90. kirjeessä. Luolaihmisten tarinalla taas tahdotaan
osoittaa, millaiseksi ihmisten tila muuttuu silloin kun kaikki
yhteiskunnalliset vaistot tukahutetaan ja raaka itsekkyys päästetään
kaikkia tekoja johtamaan, ja millaiseksi yhteiskunnallinen hyve ja
keskinäinen avuliaisuus urhouteen ja uskontoon nojaten luo ihmisten
elämän. Luolaihmiset, muutoin hyvin säyseät ja hyväntahtoiset
olennot, torjuvat urheasti niskoiltaan röyhkeän hyökkääjän ja
saalistajan, sillä tässä, niinkuin _Lakien hengessäkin_, on
Montesquieu sitä mieltä, että puolustussota on täysin luvallinen,
samalla kun hän Espanjan ja Portugalin esimerkkiin vedoten ankarasti
varoittaa suurten valloitusten tuhoisuudesta.

_Lakien hengen_ kolmas perusteoria, varsinkin monarkiassa
tarpeellista vallanjakoa koskeva lakiasäätävän, toimeenpanevan
ja tuomiovallan erottamiseen tähtäävä teoria esiintyy myös
_Persialaisissa kirjeissä_ hahmoteltuna. Ennen kaikkea vihaa
Montesquieu despotismia, yksinvaltiutta, missä kaikki valta on
ilman rajoituksia ja esteitä koottu yksiin käsiin. Hänen nähdäkseen
Ludvig oli nyt XIV:n Ranska ilmeisesti luisumassa despotismia kohti.
Kuningasvalta ajoi periaatteensa liian pitkälle, teki aateliston,
papiston, virkamiehistön hillitsevän vaikutuksen tyhjäksi ja kulki
sitä vallankumousta kohti, jota Montesquieu aavisteli. Siitä syystä
ruoskiikin Montesquieu tuikeasti, nimettömyytensä turvin, Ludvig
XIV:tä itseään, hänen tapojaan, hänen arvonimikauppaansa, hänen
mielivaltaista rahapolitiikkaansa, hänen kyvyttömiä apulaisiaan,
kerrankin sanoen hänellä olevan 18-vuotiaan ministerin ja 80-vuotiaan
rakastajattaren. Verojen vuokraajat, jotka nylkivät kansan puti
puhtaaksi ja sälyttivät Ranskan hartioille suunnattoman velkataakan,
saavat myöskin onnettoman hallitusjärjestelmän osana monet sattuvat
letkaukset. Tuon tuostakin viitataan Englannin esimerkkiin, siellä
kun kuningasvalta on rajoitettu, ja kuninkaan ja kansan kestävänä
siteenä on kiitollisuus. Syvästi pahoitellaan parlamentteja kohtaan
harjoitettua sortoa, nämä kun yksinään uskaltavat tuoda kuninkaan
tietoon kansan hädän ja arvostella onnettomia hallitustoimia.
Hugenottien ja jansenistien vaino otetaan useamminkin tuomitsevan
tarkastelun alaiseksi, ja samoin huomautetaan purevasti hovin
turhasta komeilusta, imartelijain ansiottomasta palkitsemisesta ja
todella kyvykkäiden miesten syrjäyttämisestä. Tästä kelvottomille
kärttäjille yhteisen kansan kustannuksella tulvailevasta apurahojen
virrasta lausutaan 125. kirjeessä hyvin katkeria, suorastaan
vallankumouksellisen katkeria sanoja. Kuninkaan oletetaan näet
kuuluttavan:

"Että jokaisen maamiehen, jolla on viisi lasta, tulee joka päivä
vähentää viidennellä osalla leipämäärää, minkä hän heille antaa. Me
velvoitamme perheenisiä toimittamaan tämän vähennyksen kunkin osasta
niin tasapuolisesti kuin suinkin mahdollista.

"Me määräämme, etteivät ne henkilöt, jotka harjoittavat alhaisia
ammatteja tai käsitöitä ja jotka eivät ole milloinkaan olleet Meidän
Majesteettimme aamuvastaanotossa, saa vast'edes ostaa vaatteita
itselleen, vaimolleen tai lapsilleen useammin kuin joka neljäs vuosi.
Lisäksi kiellämme heiltä ankarasti kaikki ne pienet huvittelut, joita
heidän on ollut tapa panna toimeen perheissään vuoden suurimpina
juhlina."

Kerjäläinen ei ollut suotta Montesquieun kummina.

75. kirje paheksuu edelleen Ranskan siirtomaissa suvaittua orjuutta,
vaikka ruhtinaat vakuuttavatkin noudattavansa kristinuskon
periaatteita, jotka pitävät kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Totuutta
tänään, valhetta huomenna!

Totuutta ei taas 95. kirjeen mukaan valtio-opissa ja valtiotaidossa
tunneta lainkaan. Onhan ruhtinaiden omantunnon paaduttamiseksi
"muodostettu vääryydestä järjestelmä, laadittu sen säännöt,
julistettu sen periaatteet ja tehty niistä johtopäätökset".

Niinpä tiedemiehen onkin mahdoton noudattaa totuutta ja rehellisyyttä
historiallisia tapahtumia kuvatessaan: kun ei häntä enää voida
syyttää noituudesta, syytetään häntä kerettiläisyydestä, ja hän saa
kestää tuhannet vainot. "Hänen kynänsä tahdotaan kahlita, ellei sitä
voida ostaa" (145. kirje).

Ja kuitenkin on oikeus ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä
sopimuksista. Se asuu salaisena voimana kaikkien ihmisten sydämessä
ja estää heitä vahingoittamasta muita ihmisiä, tuottamalla heille
päinvastoin oikeuden ja hyvyyden käskyjen seuraamisesta hurmaavaa
nautintoa (84. kirje).

Voi niitä, jotka vääryyttä harjoittavat ja jotka ylhäiseltä
asemaltaan tuolla vääryydellä turmelevat kokonaisen kansan!
Skotlantilaisen pankkiiri ja ministeri Law'n suunnattomaksi
huijaukseksi muodostunut luottojärjestelmä saa tältä kannalta usein
toistetun, mitä ankarimman tuomionsa: "Onko enää suurempaa rikosta
kuin se, minkä tekee ministeri turmellessaan kokonaisen kansan tavat,
alentaessaan jaloimmatkin sielut, himmentäessään arvoasemien loiston,
saastuttaessaan hyveen ja syöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen
halveksunnan saaliiksi! Mitä on sanova jälkimaailma silloin kun sen
täytyy punastua isiensä häpeästä?" (146. kirje).

Ludvig XIV:n, kuninkuusaatteen mahtavimman eurooppalaisen edustajan
ohella ahdistaa Montesquieu leppymättä hengellisen mahtiaatteen
edustajaa, paavia. Uskomattoman rohkeasti kirjoittaa Rica 29.
kirjeessä: "Paavi on kristittyjen päämies. Hän on vanha epäjumala,
jolle suitsutetaan tottumuksesta." Paavi on myös sellainen kummitus,
joka uskottelee, että kolme on sama kuin yksi ja että leipä ei ole
leipää eikä viini viiniä (24. kirje). Ken vähänkin uskaltaa poiketa
paavin julistamista "totuuksista", hänet poltetaan. Siitä huolimatta
vallitsee alituinen riita ja tappelu kristityissä maissa: "Ei ole
milloinkaan ollut valtakuntaa, jossa olisi ollut niin paljon sisäisiä
sotia kuin Kristuksen valtakunnassa" (29. kirje). Eikä ihmekään,
sillä kristinusko ei ole ihmisille tullut eläväksi voimaksi, joka
kantaisi kristillisten tekojen hyviä hedelmiä. Kristityissä on
"varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon, uskosta vakaumukseen,
vakaumuksesta tekoon". He uskovat vain ajoittain, riippuen siitä,
missä kunnossa heidän vatsansa ja yleensä heidän terveytensä on
(75. kirje). He osaavat kyllä kiistellä uskonnosta ja sen turhista
muotoseikoista, mutta samalla he näyttävät kiistelevän siitä,
kuka noudattaisi sitä vähimmin. Lakien totteleminen, lähimmäisen
rakastaminen, vanhempien kunnioittaminen, nämä ensimmäiset
uskonnollisen vakaumuksen merkit, ne jäävät heiltä syrjään (46.
kirje).

Rakkauden täyttämää elämää, hyviä tekoja vaatii siis Montesquieu
kristityksi itseään sanovalta ihmiseltä, sitäkin enemmän, kun hän on
jyrkästi sitä mieltä, että ihmisen tahto on vapaa ja että hän voi
siis itse ohjata tekojansa hyvään tai pahaan (69. kirje). Muutoin
hän ei anna mitään arvoa enempää kristinuskon kuin muidenkaan
uskontojen opinkappaleille, vaan riittävät hänelle täydellisesti ne
harvat yleislauselmat, jotka sisältyivät deistiseen katsantotapaan.
Montesquieun mielestä oli uskontokin vain valtiollinen laitos muiden
joukossa, jonka avulla ohjataan sopivasti ihmisten toimintaa. Kuinka
räikeään valaistukseen joutuukaan pappien yleinen menettely, he
kun opinkappaleittensa todistukseksi vetoavat "pyhien" kirjojensa
haaveellisiin tarinoihin, jotka, jos mitkään, kaipaavat todistamista
(17.--18. kirje)! Kuinka voimakkaasti arvostellaankaan tuon kurjan
maan matosen, ihmisen, röyhkeätä tapaa kuvitella Jumala itsensä
kaltaiseksi (59. kirje)! Ja sentään: kuinka yksitoikkoinen ja köyhä
onkaan ihmisen mielikuvitus luodessaan autuaille paratiisin ja
haaveillessaan siellä tarjona olevia nautintoja: vain ikuista soittoa
tai ikuista käyskentelyä tai ikuista lemmenkaihoa! (126. kirje).
Schopenhauerilla oli edeltäjänsä valistusajankin filosofien joukossa.

Katolisen papiston toimettomuutta, tietämättömyyttä,
taikauskoisuutta, irstautta, lain käskyjen tinkimistä ja Jumalan ja
ihmisten pettämistä ei Montesquieu väsy kurittamasta. Rinnastaapa
hän kerran irstailijain elättämät ilotytöt ja uskovaisten
elättämät munkit, ne kun molemmat ovat yhtä hyödyttömiä (57.
kirje). Lähetyssaarnaajia hän ei kohtele yhtään sen lempeämmin.
Eipä kumma siis, että _Persialaisia kirjeitä_ vastaan nousi oikea
pyhän suuttumuksen myrsky, ne kun pitelivät yhtä armottomasti
uskontoa kuin sen edustajia. Ne julistettiin jumalattomiksi ja
turmiollisiksi ja hyville kristityille sopimattomiksi. Montesquieu
katsoi myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa asiakseen puolustautua
siltä syytökseltä, että hän olisi muka loukannut kristinuskon
suuria totuuksia: päinvastoin vakuuttaa hän aina tunteneensa suurta
rakkautta näitä totuuksia kohtaan ja vetäytyy muutoin taitavasti
hämmästelevien ja tietämättömien persialaistensa turviin.

Papit ja munkit eivät ole suinkaan ainoat ranskalaiset, jotka saavat
näiden hämmästelevien ja tietämättömien persialaisten kynästä teräviä
pistoja. Ei ole sitä säätyä eikä ihmislajia, josta Montesquieu ei
olisi tässä teoksessaan ivakuvaa piirtänyt ja jonka heikkouksia hän
ei olisi penkonut. Kopeat pölkkypäiset tuomarit, jotka kirjoja ja
tietoja vailla ollen jättävät lainkohtien selvittämisen asianajajain
tehtäväksi, kykenemättömät lainsäätäjät, järjetön kullantekijä,
korskea kaikentietäjä, ympyröihinsä takertunut mittausopin tutkija,
elävästä elämästä vierautunut tiedemies, hourupäinen muinaisesineiden
kokoilija, rehentelevät uutistenmetsästäjät, norkoileva runoilija,
pöyhkeä sotakarhu, kiusalliset seurahullut, siveettömät naisuroot,
turhamaiset, kevytmieliset, peli-intoiset naiset ja näyttelijättäret,
ranskalainen muotihulluus, höllentyneet aviosuhteet, epäitsenäiset
mukaelmateokset ja ikävät uskonnolliset kirjat, joita sopii
käyttää unilääkkeenä, ikuisesti pilkattu Ranskan Akatemia, kaikki
saavat _Persialaisissa kirjeissä_ purevan mainintansa. Kun kerran
siivoukseen ryhtyi, suoritti Montesquieu muiden valistusajan
filosofien tavoin oikein suursiivouksen. Tarvittiin kuitenkin vielä
monta Herakleen jokea, ennen kuin silloisen Ranskan Augiaantalli
puhdistui. Joka tapauksessa pani Montesquieun nuoruudenteos siinä
suhteessa parhaansa.

       *       *       *       *       *

Tämän nuoruudenteoksen ja Montesquieun molempien toisten pääteosten
välillä on vv. 1728-1731 tehty matka Itävaltaan, Unkariin, Italiaan,
Saksaan, Hollantiin ja Englantiin. Montesquieu ei käyttänyt matkaansa
vain uuden näkemiseen, vaan myös kaikenlaisten valtiollisten ja
yhteiskunnallisten tietojen järjestelmälliseen keräämiseen. Näin
hän otti selkoa kunkin valtakunnan maanviljelyksestä, kaupasta
ja teollisuudesta, merenkulusta, terveydenhoidosta, raha-asiain
tilasta, sotataidosta, laeista ja yleisistä laitoksista, tieteistä
ja taiteista. Viipyessään Roomassa useita kuukausia hänellä oli
tilaisuus perin pohjin tutustua suuresti ihailemansa muinaisen
jättiläisvaltion muistomerkkeihin ja elää mielikuvituksessaan
uudelleen kaikki se, mitä hän oli vanhoista historioitsijoista
lukenut.

Näin liittyy hänen v. 1734 julkaistu toinen teoksensa, _Mietteitä
roomalaisten suuruuden ja häviön syistä_ (Considérations sur les
causes de la Grandeur et de la Décadence des Romains), hyvinkin
läheisesti Italianmatkaan, samoin kuin hänen kolmas kokoomateoksensa,
v. 1748 ilmestynyt _L'Esprit des Lois, Lakien henki_, on Montesquieun
kaiken lukeneisuuden ja kaikkien matkojen yhteinen tulos.
Roomalaisteos olikin alkuaan aiottu _Lakien hengen_ osaksi, mutta kun
aiheen viehättävyys paisutti sen liian vahvaksi, oli se julkaistava
eri kirjana.

_Persialaisten kirjeiden_ ja roomalaismietteiden erotus on
tuntuva. Uudessa teoksessa on kaikki vakavaa ja punnittua. Sanonta
pyrkii jykeään suppeuteen, selkeään yksinkertaisuuteen, painavaan
ytimekkyyteen. Rohkein, yleistävin vedoin käydään läpi Rooman
koko loistava historia, muutamin iskevin piirtein hahmotellaan
roomalaisen sielunominaisuudet, vapaudenrakkaus, työinto, isänmaan
kunnioitus, sotalaitoksen ja mieskurin vankka voima, sisäisten
taistelujen kiivaus, joka estää mieliä veltostumasta, senaatin uljuus
ja neuvokkuus vaaran hetkellä, sen taitava ulkopolitiikka. Samoin
luodaan ripeä yleiskatsaus kaiken tämän suuruuden sortumiseen ja sen
syihin, seuraamalla kahtia jakautuneen Rooman valtakunnan vaiheita
aina keskiajan rajoille asti.

_Mietteitä roomalaisten suuruudesta ja häviöstä_ tarjoaa lukijalleen
erinomaisen henkisen nautinnon ja tuntuu kaikista Montesquieun
teoksista älykkäimmältä, suuripiirteisimmältä ja kiinteästi
mestarillisimmalta. Teoksen ansiota on edelleen, että se on aukaissut
uran todelliselle tieteelliselle historian tutkimukselle, "historian
filosofialle", poistamalla Kaitselmuksen suoranaisen johdon maailman
kulusta ja etsimällä historiallisen tapahtumisen syitä luonnollisista
seikoista, ulkonaisista ja sisäisistä, entisistä ja nykyisistä.
Syiden ja seurausten vankkumaton sarja kiertyy Rooman kansan
kohtaloissa näkyviimme, jättämättä mitään sattuman varaan.

Toisaalta on kuitenkin myönnettävä, että Montesquieu on käytellyt
lähteitään niitä tarpeeksi seulomatta ja että hän on joskus pyrkinyt
liian rohkeihin yleistyksiin, niinkuin esim. väittäessään sisäisten
levottomuuksien kalvaman valtion olevan vaarallisen naapurien
vapaudelle ja synnyttävän aina suuria miehiä. Lisäksi on Montesquieu,
omituista kyllä, jättänyt kokonaan tutkimatta Rooman valtakunnan
rahatalouden ja unohtanut sen erinomaisen vaikuttavan osan, mikä
uskonnolla on ollut Rooman kansan kehitykseen. Fustel de Coulanges'in
nerokas teos _La Cité antique_ (Vanhan ajan kaupunkivaltio) osoitti,
mitä ja kuinka paljon tässä jälkimmäisessä suhteessa jäi tekemättä.

       *       *       *       *       *

Émile Faguet huomauttaa Montesquieun viimeisestä suurteoksesta,
_Lakien hengestä_, joka neljänkymmenen vuoden ahkeran työn ja
ajattelun tuloksena vihdoinkin ilmestyi seitsemän vuotta ennen
tekijän kuolemaa, että jos _Mietteet roomalaisista_ oli ollut
tutkimus roomalaisten suuruuden ja häviön syistä, on _Lakien henki_
tutkimus kaikkien valtioiden kukoistuksesta ja rappeutumisen
edellytyksistä. Se on siis Faguet'n mukaan jonkinlainen
yhteiskunnallinen tautioppi, koska siinä selvitellään, mitkä
sairaudet voivat häiritä erilaisten hallitusmuotojen siunauksellista
toimintaa, jopa saattaa valtion perikatoonkin. Joka tapauksessa
oli Montesquieun tarkoitus ihmisystävällinen: hän tahtoi edistää
kärsivän maailman onnea. Siitä hän sanoo teoksensa esipuheessa
mm.: "Jos voisin toimittaa niin, että kaikki saisivat uusia syitä
rakastaa velvollisuuksiaan, ruhtinastaan, isänmaataan, lakejaan, että
kaikki osaisivat paremmin tajuta onnensa jokaisessa maassa, jokaisen
hallituksen aikana, jokaisessa asemassa, missä satutaan olemaan,
pitäisin itseäni kuolevaisista onnellisimpana. Pitäisin myös itseäni
kuolevaisista onnellisimpana, jos voisin parantaa ihmiset heidän
ennakkoluuloistaan. Nimitän tässä ennakkoluuloiksi, en niitä, jotka
estävät meitä ymmärtämästä erinäisiä asioita, vaan niitä, jotka
estävät ihmisen ymmärtämästä itseään."

Kukaan ranskalaisen valistusajan filosofi ei ole Montesquieutä
paremmin ja syvemmin oivaltanut ihmisen synnynnäistä
ahdasmielisyyttä, ennakkoluuloisuutta, kurjuutta. Luodessaan
katseensa luomakunnan äärettömyyksiin, tarkastellessaan ylhäältäpäin
vuosisatojen tuskallista kulkua Montesquieu on ennen kaikkea
pannut merkille ihmisen pienuuden ja heikkouden ja toistellut tätä
huomiotaan voimakkain sanoin aina _Persialaisista kirjeistä_ lähtien.
Sentähden säälii hän ihmistä kaikkialla. "Minä en ole milloinkaan
voinut nähdä kyynelten vuotavan", sanoo hän kerrankin, "joutumatta
liikutuksen valtaan. Tunnen sääliä onnettomia kohtaan, ikäänkuin
vain he olisivat ihmisiä." Sentähden hän ruoskii armotta ihmisen
ylpeyttä ja omahyväisyyttä, missä se esiintyneekin, sillä mistä voisi
kurja maan matonen ylpeillä? Sentähden hän ympäröi hallitusmuotonsa
tuhansilla varovaisuuskeinoilla, koska ihminen on niin kärkäs
käyttämään valtaansa väärin, oli sitten kysymyksessä tasavalta tai
kuningasvalta tai ylimysvalta. Sentähden hän vihaa sydämensä pohjasta
itsevaltiutta, sillä millä oikeudella tomuhiukkanen nousee toisen
tomuhiukkasen ehdottomaksi herraksi ja käskijäksi? Sentähden hän on
itsekin suhteellisuuskäsityksen läpitunkema, niin ettei hän esim.
lähde ilman muuta määräämään, mikä hallitusmuoto, tasavaltainen tai
kuningasvaltainen, on periaatteellisesti parempi, vaan lausuu siitä
vastatessaan Sorbonne'in muistutuksiin: "Koko Eurooppa on lukenut
kirjani ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, ettei voida keksiä,
olenko minä taipuvaisempi tasavaltaiseen vai kuningasvaltaiseen
hallitusmuotoon. Ja tosiaan olisikin ollut ahdasmielistä valita,
sillä itse asiassa ovat nämä molemmat hallitusmuodot erinomaisen
hyviä."

Muihin _Lakien hengen_ johtaviin aatteisiin on ylempänä viitattu:
laveammin ei tässä ole tilaa niihin kajotakaan. Monen tutkijan
mielestä on näitä johtavia aatteita vaikea löytää tuon suuren teoksen
suunnattomasta ainespaljoudesta, koska Montesquieu on tapansa
mukaan ahtanut siihen kaikki pitkällisen työskentelynsä tulokset
ja koska hänellä ei ole koskaan ollut erikoisesti ranskalaista
kirjan rakentamisen kykyä. Niinpä on Lansonin, tunnetun Ranskan
kirjallisuuden tutkijan, mielestä _Lakien henki_ lukuisine
kirjoineen ja vielä lukuisampine alajaksoineen "tavattoman sekava".
Albert Sorel, mainio Ranskan historian tutkija, näkee Montesquieun
harhailevan ja eksyvän ja hukkuvan aiheensa rannattomille ulapoille,
ja kun hän vihdoin keksii Pohjantähden, ei ole ihme, että hänen
retkensä karttaviiva onkin hyvin koukeroinen. Mutta Barckhausen
katsoo voivansa osoittaa _Lakien hengen_ rakentuvan aivan
yhtäjaksoisesti ja elimellisesti, kirja kirjalta, luku luvulta,
ehyeksi kokonaisuudeksi, kunhan vain lähdetään siltä näkökannalta,
miltä Montesquieu itse lähti: inhimillisten yhteiskuntien säilymisen
kannalta.

Miten _Lakien hengen_ rakenteen laita liekään, joka tapauksessa se
on Montesquieun kuolemattomuuden parhaana takeena, samoin kuin se on
eniten vaikuttanut 18. vuosisadan ajatteluun. Voltaire ihaili sitä
suuresti, vaikka koettikin osalta osoittaa sen väitteitä vääriksi.
Rousseau menetteli sen suhteen _Yhteiskuntasopimusta_ kirjoittaessaan
aivan samoin kuin hän menetteli Locke'in kasvatusmietteiden suhteen
_Émile'iä_ kirjoittaessaan: hän sepitti sen teorioille vastakkaisia
teorioja tai hyväksyi ne sellaisinaan, mutta piti kuitenkin aina
silmänsä tähdättyinä esikuvaan.

_Lakien henki_ näytti kuiluja ja ihanteita. Rousseaun malttamattomien
oppilasten mukana syöksyi Ranskan suuri vallankumous kuiluihin.
Uudistettu kuningasvalta koetti toteuttaa sen ihanteita, varsinkin
vallan jakoa. Kun sekin pian sortui, ilmeisesti jonkun koneistoon
tulleen vian takia, osoittaa se vain, kuinka vaikeata on seurata
parhaitakin neuvoja. Mutta näitä neuvoja on sentään jokaisen
kansalaisen edullista tutkistella, varsinkin jos neuvonantaja,
niinkuin Montesquieu, tuntee inhimillisen heikkouden ja tahtoo
rehellisesti edistää koko ihmiskunnan onnea ja menestystä.

_J. V. Lehtonen_.



PERSIALAISIA KIRJEITÄ



ERÄITÄ MIETTEITÄ

Persialaisista kirjeistä (1754).


_Persialaisissa kirjeissä_ on lukijoita eniten miellyttänyt se
seikka, että he ovat niistä aavistamattaan keksineet romaanin.
He ovat nähneet sen alun, kehkeymisen ja lopun: eri henkilöt
on yhdistetty toisiinsa ikäänkuin siteellä. Mitä kauemmin he
oleskelevat Euroopassa, sitä vähemmän ihmeellisiltä ja omituisilta
näyttävät tämän maailmanosan tavat heidän silmissään, samalla kun
tämä ihmeellisyys ja omituisuus vaikuttaa heihin voimakkaammin tai
heikommin heidän erilaisten luonteittensa mukaan. Toiselta puolen
yltyy sekasorto aasialaisessa vaimolassa sitä suuremmaksi, mitä
kauemmin Usbek viipyy poissa, so., mitä enemmän vimma kasvaa ja
rakkaus vähenee.

Muutoin saavat tämäntapaiset romaanit yleensä menestystä osakseen,
koska kukin pääsee niiden avulla selville omasta tilastaan, mikä
opettaa paremmin eläytymään intohimoihin kuin kaikki mahdolliset
kertomukset niistä. Ja siinä on muuan syy niiden muutamien
viehättävien teosten saavuttamaan menestykseen, jotka ovat
ilmestyneet _Persialaisten kirjeiden_ jälkeen.

Vihdoin voidaan tavallisissa romaaneissa sallia sivukertomuksia
vain silloin kun ne muodostavat oman romaaninsa. Niihin ei kävisi
sekoittaminen yleisiä mietteitä, koska se häiritsisi teoksen
tarkoitusta ja luonnetta, sen henkilöitä kun ei ole varsinaisesti
koottu lausumaan mielipiteitään. Mutta kirjemuodossa, missä toimivia
henkilöitä ei ole erikoisesti valittu ja missä käsitellyt aiheet
eivät ole riippuvaisia mistään kaavasta tai ennakolta laaditusta
suunnitelmasta, jää tekijälle otollinen tilaisuus liittää romaaniinsa
filosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia ja yhdistää kaikki tämä
salaisella ja ikäänkuin tuntumattomalla siteellä.

_Persialaisten kirjeiden_ menekki oli alussa niin suunnaton, että
kirjakauppiaat tekivät kaikkensa saadakseen niihin jatkoa. He nykivät
hihasta jokaista, jonka vain tapasivat, ja sanoivat: "Hyvä herra,
laatikaapa minulle _Persialaisia kirjeitä_."

Mutta siitä, mitä minä juuri sanoin, käy riittävästi ilmi, ettei
niihin voida laatia jatkoa ja että niitä vielä vähemmän voidaan
sekoittaa jonkun toisen käden kirjoittamiin kirjeisiin, kuinka
nerokkaita nämä sitten saattaisivat ollakin.

Niissä on muutamia piirteitä, joita monet ihmiset ovat pitäneet
varsin uskallettuina. Mutta heitä minä pyydän ottamaan huomioonsa
tämän teoksen laadun. Ne persialaiset, jotka näyttelevät niissä
suurta osaa, olivat yht'äkkiä siirtyneet Eurooppaan, so., toiseen
maailmaan. Oli aika, jolloin heidät oli pakostakin esitettävä
tietämättöminä ja ennakkoluuloisina: silloin oli asianamme vain
osottaa heidän ajatustensa syntyminen ja kehkeäminen. Heidän
ensimmäiset mietteensä olivat välttämättä kummallisia: ilmeisesti
ei ollut muuta tehtävää kuin luoda heihin se kummallisuuden laji,
joka soveltuu älykkyyteen; oli vain kuvattava se tunne, minkä heissä
oli herättänyt kukin oudolta näyttävä asia. Puhumattakaan siitä,
että tekijällä olisi ollut tarkoitus kajota johonkin uskontomme
perusaatteeseen, ei hän edes aavistanut olleensa varomaton. Näihin
piirteisiin on aina liittynyt hämmästyksen ja kummastelun tunne,
eikä suinkaan tutkimisen ja vielä vähemmän arvostelemisen ajatus.
Puhuessaan meidän uskonnostamme eivät nämä persialaiset saa näyttää
tietävämmiltä kuin puhuessaan meidän tavoistamme ja tottumuksistamme.
Ja jos meidän opinkappaleemme ovat heidän mielestään joskus
omituisia, leimaa tätä omituisuutta aina täydellinen tietämättömyys
niistä siteistä, jotka liittävät nämä opinkappaleet ja meidän muut
totuutemme toisiinsa.

Rakkaus, jota tekijä tuntee näitä suuria totuuksia kohtaan, on saanut
hänet näin puolustautumaan, puhumattakaan ihmissuvulle kuuluvasta
kunnioituksesta, ihmissuvulle, jota ei ole suinkaan tahdottu iskeä
arimpaan paikkaan. Lukijaa pyydetään siis lakkaamatta pitämään
niitä piirteitä, joista puhun, sellaisten ihmisten hämmästyksen
seurauksina, joilla oli pakostakin syytä hämmästyä, tai sellaisten
miesten lausumina yllätysväitteinä, jotka eivät edes kyenneet
niitä lausumaan. Häntä pyydetään huomaamaan, että koko viehätys
johtui todellisten asioiden ja niiden omituisen, lapsellisen tai
eriskummaisen havaitsemistavan välillä vallinneesta alituisesta
vastakohtaisuudesta. Varmasti ovat _Persialaisten kirjeiden_ luonne
ja tarkoitus niin ilmeiset, ettei niistä saata milloinkaan erehtyä
kukaan muu kuin se, joka itse tahtoo erehtyä.



ESIPUHE.


Minä en suinkaan sepitä tässä omistuskirjettä enkä minä myöskään ano
suojelusta tälle kirjalle: sitä luetaan ilmankin, jos se on hyvä; ja
jos se on huono, on minusta yhdentekevää, luetaanko sitä vai ei.

Minä olen muodostanut näistä ensimmäisistä kirjeistä teoksen
koetellakseni yleisön makua: minulla on suuri joukko samanlaisia
kirjeitä salkussani, ja ne voin tarita sille myöhemmin.

Mutta vain sillä ehdolla, että minä pysyn tuntemattomana. Sillä jos
minun nimeni tulee yleisön tietoon, vaikenen minä heti paikalla.
Tunnen erään naisen, joka kävelee verrattain hyvin, mutta joka
oikeastaan ontuukin, jos häntä lähemmin tarkastelee. Teoksen omissa
vioissa on kylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota
mieskohtaiset vikani arvosteltaviksi. Jos tiedettäisiin, kuka minä
olen, sanottaisiin: "Hänen kirjansa ei sovellu hänen asemaansa. Hänen
pitäisi käyttää aikaansa parempaan. Tuollainen ei ole vakavan miehen
arvon mukaista." Arvostelijoilta ei milloinkaan puutu tämäntapaisia
mietteitä, koska niitä käy lausuileminen vaivaamatta isosti älyänsä.

Näiden kirjeiden sepittäjänä esiintyvät persialaiset asuivat
kanssani. Me vietimme elämäämme yksissä. Koska he pitivät minua
ikäänkuin toiseen maailmaan kuuluvana, eivät he salanneet minulta
mitään. Eikä näillä niin kaukaa saapuneilla ihmisillä saattanutkaan
enää olla salaisuuksia. He näyttivät minulle useimmat kirjeensä, ja
minä jäljensin ne. Sainpa käsiini muutamia sellaisiakin, joita he
olisivat visusti varoneet minulle uskomasta, niin nöyryyttäviä ne
olivat persialaiselle turhamaisuudelle ja mustasukkaisuudelle.

Minä toimin siis vain kääntäjänä. Koko minun vaivani on supistunut
teoksen soveltamiseen meidän tapoihimme. Olen säästänyt lukijaa
aasialaiselta kielenkäytöltä niin paljon kuin olen voinut ja olen
vapahtanut hänet lukemattomista korkealentoisista lauseparsista,
jotka olisivat hänet pimittäneet aivan pilviin.

Mutta siinä ei ole kaikki, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Olen
poistanut ne pitkän pitkät kohteliaisuuslauselmat, joita itämaalaiset
eivät suinkaan tuhlaa vähemmän kuin mekään. Ja olen sivuuttanut
suunnattoman joukon sellaisia pikku seikkoja, joiden on vaikea sietää
päivän valoa ja joiden on aina annettava vaipua unholaan kahden
ystävän väliltä.

Jos useimmat niistä, jotka ovat tarinneet meille kirjekokoelmia,
olisivat menetelleet samoin, olisivat he nähneet teostensa haihtuvan
olemattomiin.

Muuan seikka on minua usein ihmetyttänyt, nimittäin se, että
olen huomannut näiden persialaisten joskus olleen yhtä selvillä
kansamme tavoista ja tottumuksista kuin minä itse, niin että he ovat
tunteneet pienimmätkin olosuhteet ja panneet merkille asioita, jotka,
siitä olen varma, ovat jääneet älyämättä hyvin useilta Ranskassa
matkustelleilta saksalaisilta. Lasken tämän heidän pitkällisen
oleskelunsa ansioksi puhumattakaan siitä, että aasialaisen on
helpompi päästä ranskalaisten tapojen perille yhdessä vuodessa kuin
ranskalaisen saada selko aasialaisten elämästä neljässä vuodessa,
koska edelliset paljastuvat yhtä innokkaasti kuin jälkimmäiset
sulkeutuvat kuoreensa.

Tapa on sallinut jokaisen kääntäjän ja kömpelöimmän selittäjänkin
koristaa käännöksensä tai selityksensä alun tulkittavan teoksen
ylistyksellä ja nostaa näkyviin sen hyödyllisyys, ansiokkuus ja
erinomaisuus. Minä en ole menetellyt niin. Lienee helppo arvata syy
siihen. Parhaita syitäni on se, että moinen ylistys olisi sangen
ikävä sijoitettuna jo itsestäänkin sangen ikävään paikkaan, nimittäin
esipuheeseen.



1. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.


Me viivyimme vain päivän Kumissa. Suoritettuamme hartautemme sen
neitsyen haudalla, joka synnytti maailmaan kaksitoista profeettaa,
lähdimme jälleen matkaan. Ja eilen, kahdentenakymmenentenäviidentenä
päivänä Ispahanista lähtömme jälkeen, saavuimme Tauriiseen.

Rica ja minä olemme ehkä ensimmäiset persialaiset, jotka tiedonhalu
on saanut siirtymään kotimaastaan ja jotka ovat kieltäytyneet
rauhallisen elämän suloista etsiäkseen suurin vaivoin viisautta.

Me olemme syntyneet kukoistavassa valtakunnassa, mutta me emme ole
uskoneet sen rajojen täytyvän olla myös meidän tietojemme rajoina,
samoin kuin emme ole uskoneet yksistään itämaisen valon täytyvän
meitä valaista.

Kerro minulle, mitä matkastamme sanotaan, mutta älä minua imartele.
Enpä juuri luule monenkaan sitä hyväksyvän. Osoita kirjeesi
Erserumiin, missä tulen oleskelemaan jonkun aikaa. Hyvästi, rakas
Rustanini. Ole vakuutettu siitä, että missä maailman kolkassa minä
lienenkin, sinulla on uskollinen ystävä.

Tauriissa, 15 päivänä Saphar-kuuta v. 1711.



2. kirje.

Usbek kirjoittaa ispahanilaisen vaimolansa mustalle ylieunukille.


Sinä olet Persian kauneimpien naisten uskollinen vartija. Olen
jättänyt haltuusi kaiken minulle rakkaimman maailmassa: sinä pidät
käsissäsi niiden kohtalokkaiden ovien avaimia, jotka avautuvat
vain minulle. Kunhan sinä vain vartioit sydämeni kallisarvoista
talletavaraa, saattaa se olla rauhassa ja nauttia täydellistä
varmuutta. Sinä pidät vahtia yön hiljaisuudessa yhtä hyvin kuin
päivän hälyssä. Sinun väsymättömät toimenpiteesi tukevat hyvettä
silloin kun se horjuu. Jos vartioimasi naiset haluaisivat rikkoa
velvollisuutensa, karkottaisit sinä heiltä sellaisen toivon. Sinä
olet paheen ruoska ja uskollisuuden tukipylväs.

Sinä käsket heitä ja tottelet heitä. Sinä täytät sokeasti kaikki
heidän tahtonsa ilmaukset ja pakotat heidät samoin täyttämään
vaimolan lait. Sinä pidät kunnianasi tehdä heille alhaisimpiakin
palveluksia. Sinä alistut kunnioittaen ja peläten heidän
oikeutettuihin määräyksiinsä. Sinä palvelet heitä heidän orjiensa
orjana. Mutta samalla osoitat valtaasi ja käsket heitä herrana minun
tavallani silloin kun pelkäät kainouden ja häveliäisyyden lakien
höllentyneen.

Muista aina mitättömyyttä, josta minä sinut kohotin, sinun ollessasi
halvin orjistani, asettaakseni sinut tälle paikalle ja uskoakseni
haltuusi sydämeni sulonautinnot: kohtele syvimmällä alamaisuudella
niitä, joilla on osansa minun rakkaudestani, mutta saata heidät
samalla tuntemaan heidän äärimmäisen riippuvaisuutensa. Hanki heille
kaikkia niitä huvituksia, jotka saattavat olla viattomia; poista
heidän levottomuutensa; hauskuta heitä soitannolla, tansseilla,
suloisilla juomilla ja kehota heitä usein kokoontumaan. Jos he
tahtovat lähteä maalle, voit heidät sinne viedä, mutta sinun tulee
ottaa hengiltä jokainen mies, joka lähestyy heitä. Neuvo heitä
puhtauteen, joka on sielun tahrattomuuden kuva. Puhu heille joskus
minusta. Haluaisin jälleen nähdä heidät siinä hurmaavassa paikassa,
jota he kaunistavat. Hyvästi.

Tauriissa, 18 p:nä Saphar-kuuta v. 1711.



3. kirje.

Zachi kirjoittaa Usbekille Tauriiseen.


Me käskimme eunukkien päämiehen viedä meidät maalle. Hän kertoo
kyllä Sinulle, ettei meille sattunut minkäänlaista tapaturmaa. Kun
meidän tuli mennä yli virran ja poistua hevosten kuljettamista
kantotuoleistamme, asetuimme tavan mukaisesti laatikoihin: kaksi
orjaa kantoi meitä olkapäillään ja näin vältimme kaikkien katseet.

Kuinka olisinkaan voinut elää, rakas Usbek, ispahanilaisessa
vaimolassasi, noissa paikoissa, jotka muistuttivat minulle
lakkaamatta entisiä ilojani ja niin kiihottivat päivä päivältä yhä
voimakkaammin kaipaustani? Harhailin asunnosta asuntoon, etsien
Sinua kaikkialta, löytämättä Sinua mistään, mutta tavaten kaikkialta
menneen autuuteni julman muiston. Milloin näin itseni siinä paikassa,
missä minä ensi kerran elämässäni suljin Sinut syleilyyni, milloin
taas siinä, missä Sinä ratkaisit vaimojesi mainion kiistan. Jokainen
meistä väitti olevansa kaikkia muita kauniimpi: me ilmestyimme
eteesi sitten kun olimme tyhjentäneet kaiken, mitä mielikuvitus
suinkin saattaa keksiä helyä ja koristetta. Sinä katselit mielihyvin
taitomme ihmetöitä. Totesit ihaillen, mihin asti meidät oli
vienyt kiihkeä halu miellyttää Sinua. Mutta Sinä karkotit pian
nämä lainaihanuudet luonnollisempien sulojen tieltä. Sinä hävitit
kokonaan uurastuksemme hedelmät: meidän täytyi luopua koruista,
jotka olivat käyneet Sinulle epämukaviksi, meidän täytyi näyttäytyä
Sinulle luonnon yksinkertaisuudessa. Minä en välittänyt vähääkään
kainoudesta. Ajattelin vain kunniaani. Onnellinen Usbek! Kuinka monet
sulot paljastettiin katseillesi! Me näimme Sinun kauan harhailevan
lumosta lumoon. Häilyvä sielusi ei pitkään aikaan osannut tehdä
valintaansa. Jokainen uusi sulo vaati Sinulta veroansa. Me peityimme
kaikki hetkiseksi suuteloihisi. Sinä ulotit uteliaat katseesi
salaisimpiinkin paikkoihin. Sinä toimitit meidät silmänräpäyksessä
tuhansiin erilaisiin asentoihin: alati uusia käskyjä, alati uusi
kuuliaisuus. Tunnustan Sinulle, Usbek, että voimakkaampi intohimo
kuin kunnianhalu saattoi minut toivomaan Sinun mieltyvän minuun.
Minä näin vähitellen pääseväni Sinun sydämesi valtiattareksi. Sinä
otit minut ja jätit minut taas. Palasit luokseni ja minä osasin
Sinua pidättää: voitonriemu tuli kokonaan minun osakseni ja epätoivo
kilpailijatarteni. Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksinämme
maailmassa: kaikki, mitä oli ympärillämme, ei näyttänyt enää
ansaitsevan huomiotamme. Olisipa taivas suonut kilpailijattarilleni
rohkeuden jäädä katselemaan kaikkia niitä rakkaudenosoituksia,
joita minä Sinulta sain! Jos he olisivat tarkoin seuranneet minun
hurmaantumistani, olisivat he huomanneet minun rakkauteni ja heidän
rakkautensa erotuksen. He olisivat nähneet, että vaikka he olivatkin
voineet kilpailla kanssani suloista, he eivät voineet kilpailla
tunteiden hehkusta...

Mutta missä minä olen? Mihin vie minut tämä tarpeeton kertomus?
On onnetonta, ellei saa osakseen rakkautta; mutta on loukkaavaa,
ellei saa sitä osakseen enää. Sinä jätät meidät, Usbek, lähteäksesi
harhailemaan raakalaisten maihin. Kuinka! Sinä et pidä minkään
arvoisena sitä etua, että Sinua rakastetaan! Ah! Sinä et edes tiedä,
mitä Sinä menetät! Rinnastani nousee huokauksia, joita kukaan ei
kuule! Kyyneleeni vuotavat, mutta Sinä et niistä nauti! Rakkauden
henki tuntuu vallitsevan palatsissasi, mutta Sinun tunteettomuutesi
loitontaa Sinua siitä lakkaamatta! Ah! Rakas Usbekini, osaisitpa Sinä
olla onnellinen!

Fatmen palatsissa, 21 p. Maharram-kuuta v. 1711.



4. kirje.

Zephis kirjoittaa Usbekille Erserumiin.


Se musta hirviö on kuin onkin päättänyt saattaa minut epätoivoon.
Hän tahtoo väen väkisinkin riistää minulta Zelide-orjattareni,
Zeliden, joka palvelee minua perin hellästi ja jonka taitavat kädet
luovat kaikkialle koristuksia ja suloja. Hänestä ei ole kylliksi,
että tämä ero on tuskallinen: hän tahtoo sitä myös häpeälliseksi. Se
petturi on taipuvainen pitämään rikollisina luottamukseni syitä. Ja
koska hänen on ikävä oven takana, minne hänet aina lähetän, rohkenee
hän otaksua kuulleensa tai nähneensä asioita, joita en osaa edes
kuvitellakaan! Olen hyvin onneton! Ei yksinäisyyteni eikä hyveeni
voisi varjella minua hänen päättömiltä epäluuloiltaan: kurja orja
koettaa hyökätä kimppuuni jopa Sinun sydämessäsi, ja minun on pakko
siellä puolustautua! Ei, kunnioitan liiaksi itseäni alentuakseni
puolusteluihin: minä en tahdo muuta käytökseni takaajaa kuin Sinut
itsesi, kuin Sinun rakkautesi, kuin oman rakkauteni, ja, jos minun on
Sinulle sekin sanominen, rakas Usbek, kuin kyyneleeni.

Fatmen palatsissa, 29 p. Maharram-kuuta v. 1711.



5. kirje.

Rustan kirjoittaa Usbekille Erserumiin.


Sinä olet kaikkien keskustelujen aiheena Ispahanissa. Ei puhuta
muusta kuin Sinun lähdöstäsi. Toiset sanovat sen johtuneen
kevytmielisyydestä, toiset jostakin surusta: vain ystäväsi
puolustavat Sinua, mutta eivät saa ketään vakuutetuksi. Ei voida
ymmärtää, että Sinä olisit jaksanut jättää vaimosi, vanhempasi,
ystäväsi, isänmaasi vain mennäksesi katsomaan persialaisille
tuntemattomia ilmanääriä. Rican äitiä on mahdoton lohduttaa. Hän
vaatii Sinulta poikaansa, jonka Sinä hänen sanojensa mukaan olet
häneltä ryöstänyt. Mitä minuun tulee, rakas Usbekini, niin tunnen
olevani luonnostani taipuvainen hyväksymään kaikki, mitä Sinä teet.
Mutta minä en kykenisi antamaan Sinulle anteeksi poissaoloasi. Ja
mitä syitä voisitkaan esittää sen puolustukseksi, niin ei sydämeni
tule niihin milloinkaan suostumaan. Hyvästi. Rakasta minua aina.

Ispahanissa, 28 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.



6. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Nessirille Ispahaniin.


Päivän matkan päässä Erivanista jätimme Persian astuaksemme
turkkilaisten alusmaihin. Kaksitoista päivää myöhemmin saavuimme
Erserumiin, missä me tulemme viipymään kolme tai neljä kuukautta.

Minun on pakko tunnustaa Sinulle, Nessir, että minä tunsin salaista
tuskaa kadottaessani Persian näkyvistäni ja joutuessani keskelle
petollisia osmaneja. Mitä syvemmälle tunkeuduin näiden saastaisten
ihmisten maahan, sitä saastaisemmaksi tunsin itsekin tulevani.

Isänmaani, perheeni, ystäväni muistuivat mieleeni. Hellyyteni heräsi.
Omituinen levottomuus saattoi sisäisen hämminkini ylimmilleen ja
pakotti minut oivaltamaan, että olin rauhani vahingoksi käynyt liian
suureen yritykseen.

Mutta vaimoni tuottavat sentään sydämelleni vaikeimman huolen. En voi
ajatella heitä murheen murtamatta sydäntäni.

Ei niin käsittäen, Nessir, että minä heitä rakastaisin: siinä
suhteessa olen saavuttanut sellaisen tunteettomuuden, ettei minulla
ole enää minkäänlaisia haluja. Siinä naisia vilisevässä palatsissa,
missä olen elänyt, olen ehättänyt rakkauden edelle ja hävittänyt
sen, sen itsensä avulla. Mutta kylmyydestänipä juuri syntyy salainen
mustasukkaisuus, joka minua jäytää. Minä näen naislauman jätettynä
melkein omaan huomaansa. Minulla on siitä vastaamassa vain alhaisia
sieluja. Minun olisi vaivalloista tuntea varmuutta silloinkin jos
orjani olisivat uskollisia: mitä sitten, elleivät he ole uskollisia?
Millaisia surullisia uutisia voikaan siitä saapua minulle niihin
kaukaisiin maihin, joihin lähden vaeltamaan? Se on vamma, jota
ystäväni eivät osaa parantaa. Se on paikka, jonka surullisista
salaisuuksista he eivät saa mitään tietää. Ja mitä he voisivatkaan
tehdä? Enkö pitäisi tuhat kertaa parempana hämärän peittoon jäänyttä
rankaisemattomuutta kuin kaikkien huomiota herättävää ojennusta?
Minä talletan sydämeesi kaikki suruni, rakas Nessir: se on ainoa
lohdutukseni nykyisessä tilassani.

Erserumissa, 10 p. toista Rebiab-kuuta v. 1711.



7. kirje.

Fatme kirjoittaa Usbekille Erserumiin.


Kaksi kuukautta sitten Sinä läksit, rakas Usbekini, mutta niin
masentunut olen, etten ole vieläkään kyennyt saamaan sitä itselleni
selväksi. Minä juoksen kautta koko palatsin, ikäänkuin Sinä olisit
siellä vielä, enkä vain pääse erehdyksestäni. Mitä sitten pitäisi
mielestäsi tekemän naisen, joka rakastaa Sinua, joka oli tottunut
pitämään Sinua sylissään, jonka ainoana huolena oli todisteiden
antaminen Sinulle hellyydestään ja joka oli vapaa syntyperänsä
nojalla, mutta orja rakkautensa väkevyyden takia?

Kun tulin vaimoksesi, eivät silmäni olleet vielä milloinkaan nähneet
miehen kasvoja: Sinä olet yhätikin ainoa, jota minun on ollut
sallittu katsella, sillä minä en suinkaan anna miehen arvoa noille
inhoittaville eunukeille, joiden vähimpänä epätäydellisyytenä on
se, etteivät he ole lainkaan miehiä. Kun vertaan Sinun kasvojesi
kauneutta heidän muodottomuuteensa, en voi olla pitämättä itseäni
onnellisena. Mielikuvitukseni ei tarjoa minulle ihastuttavampaa
ajatusta kuin Sinun olentosi tenhoavat sulot. Minä vannon Sinulle,
Usbek, että jos minun sallittaisiin poistua paikasta, johon asemani
minut pakostakin sulkee, jos minun onnistuisi välttää ympäröivät
vartijani, jos minun annettaisiin valita kaikista miehistä, jotka
elävät tässä kansojen pääkaupungissa, Usbek, minä vannon sen, minä
valitsisin vain Sinut. Maailmassa ei voi olla muita rakastamisen
arvoisia kuin Sinä.

Älä luule poissaolosi houkutelleen minua lyömään laimin kauneutta,
joka on Sinulle rakas. Vaikka minua ei saakaan kukaan nähdä ja vaikka
ne helyt, joilla minä itseäni koristan, ovatkin hyödyttömiä Sinun
onnellesi, koetan kuitenkin pitää sydämessäni vireillä miellyttämisen
tapaa. Minä en käy kertaakaan nukkumaan voitelematta ruumistani
kaikkein suloisimmilla hajuaineilla. Muistan sen onnellisen
ajan, jolloin Sinä vaivuit syliini, ja hurmaten mairitteleva uni
näyttää minulle lempeni rakastetun kohteen. Mielikuvitukseni eksyy
haluihinsa, niinkuin se riemuiten heittäytyy toiveihinsa. Ajattelen
välistä, että Sinä vaivalloiseen matkaasi kyllästyneenä palaat
luoksemme. Yö kuluu näin unelmissa, jotka eivät ole nukkuvan eivätkä
valvovan unelmia: minä etsin Sinua viereltäni, mutta Sinä tunnut
pakenevan minua. Tuli, joka polttaa minua, hävittää vihdoin itse nämä
lumonäyt ja palauttaa minut järkiini. Mutta minä olen silloin niin
kiihtynyt... Sinä et ehkä sitä usko, Usbek: on mahdotonta elää tässä
tilassa. Tuli kiertää suonissani. Kunpa osaisin kuvata Sinulle sen,
minkä tunnen perin hyvin! Ja miksi tunnen niin hyvin sen, mitä minä
en kykene Sinulle kuvaamaan? Sellaisina hetkinä, Usbek, antaisin
maailman herruuden yhdestä ainoasta Sinun suudelmastasi. Kuinka
onneton onkaan nainen kaihotessaan voimakkaasti silloin kun hänen
luotaan on poistunut se ainoa, joka yksin osaa kaihon tyydyttää; kun
hänellä ei omaan huomaansa jätettynä ole mitään, mikä voisi häntä
huvittaa, niin että hänen on pakko elää lakkaamattomien huokausten
ja kiihottuneen intohimon raivoavassa vallassa; kun hän ei ole itse
onnellinen eikä hänellä ole edes lohdutusta tehdä toista autuaaksi:
hän on vain vaimolan hyödytön koriste, jota varjellaan puolison
kunnian, mutta ei hänen onnensa hyväksi!

Te olette oikein julmia, te miehet! Teistä on hauskaa, kun meillä on
haluja, joita me emme voi tyydyttää. Te kohtelette meitä aivan kuin
olisimme tunteettomia ja kuitenkin suuttuisitte pahasti, jos niin
tosiaankin olisi asian laita. Te luulette intohimojemme, joita on
näin pitkät ajat tukahdutettu, kiihtyvän vain teidän näkemisestänne.
On vaivalloista hankkia itselleen rakkautta: on mutkattomampaa saada
meidän luonnonladultamme sitä, mitä ette uskalla toivoa omilta
ansioiltanne.

Hyvästi, rakas Usbekini, hyvästi. Muista, että minä elän vain
jumaloidakseni Sinua: sieluni on täynnä Sinua. Ja Sinun poissaolosi,
kykenemättä suinkaan painamaan Sinua unohduksiin, kiihdyttäisi
rakkauttani, jos se voisi muuttua tulisemmaksi.

Ispahanilaisessa palatsissa, 13 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.



8. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.


Sain kirjeesi käsiini Erserumissa, missä nykyään oleskelen. Arvasin
kyllä, että lähtöni herättäisi hälyä, mutta siitä en välitä lainkaan.
Mitä luulet minun olevan parasta seurata: vihollisteni viisautta
vaiko omaani?

Kävin hovissa varhaisimmasta nuoruudestani asti. Saatan sen sanoa:
sydämeni ei turmeltunut siellä. Olipa minulla suuri päämääräkin:
uskalsin olla siellä kunnon mies. Heti kun keksin paheen, loittonin
siitä. Mutta sitten minä taas lähestyin sitä paljastaakseni sen.
Minä vein totuuden aina valtaistuimen juurelle saakka. Puhuin siellä
siihen asti tuntematonta kieltä. Minä saatoin imartelun häpeään ja
hämmästytin sekä jumaloijat että epäjumalan.

Mutta kun huomasin, että vilpittömyyteni oli hankkinut minulle
vihamiehiä, että olin saanut osakseni ministerien kateuden saamatta
ruhtinaan suosiota ja että minua piti tuossa turmeltuneessa hovissa
pystyssä vain heikko hyve, päätin poistua siitä. Teeskentelin olevani
suuresti kiintynyt tieteisiin, mutta teeskennellessäni kiinnyinkin
niihin todellisesti. Minä en sekaantunut enää mihinkään julkisiin
asioihin, vaan vetäydyin maalaistalooni. Mutta tälläkin menettelyllä
oli omat haittansa: minä olin yhäti alttiina vihollisteni ilkeydelle,
samalla kun olin riistänyt itseltäni melkein kokonaan sen torjumisen
keinot. Eräät salaiset varoitukset saivat minut vakavasti
ajattelemaan asemaani. Minä päätin poistua isänmaastani, ja lähtöni
hovista antoikin minulle siihen sopivan tekosyyn. Menin kuninkaan
puheille. Esitin hänelle haluavani tutustua Länsimaiden tieteisiin.
Vihjailin, että hänelläkin voisi olla hyötyä matkoistani. Minä löysin
armon hänen silmissään. Minä lähdin ja riistin uhrin vihollisiltani.

Siinä, Rustan, matkani todellinen syy. Anna Ispahanin puhua. Puolusta
minua vain niiden kuullen, jotka minua rakastavat. Jätä vihollisteni
huoleksi ilkeämieliset selittelyt: minä olen liian onnellinen siitä,
että se on ainoa paha, mitä he kykenevät minulle tekemään.

Minusta puhutaan tällä hetkellä. Mahdollista on, että minut pian
unohdetaan liiaksikin ja että ystävänikin... Ei, Rustan, en tahdo
antautua tämän surullisen ajatuksen valtaan: minä olen oleva aina
heille rakas. Luotan heidän uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin Sinun
uskollisuuteesi.

Erserumissa, 20 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.



9. kirje.

Ylieunukki kirjoittaa Ibbille Erserumiin.


Sinä seuraat entistä isäntääsi hänen matkoillaan. Sinä kuljet
maakunnat ja valtiot. Surut eivät pääse Sinuun vaikuttamaan: jokainen
hetki näyttää Sinulle jotakin uutta. Kaikki, mihin katseesi osuu,
virkistää Sinua ja saa Sinulta ajan huomaamattasi kulumaan.

Niin ei ole minun laitani. Minä elän suljettuna inhoittavaan
vankilaan, missä minua ympäröivät aina samat esineet ja jäytävät
aina samat murheet. Minä vaikerran viidenkymmenen vuoden huolten
ja levottomuuksien taakan painamana, enkä voi sanoa pitkän elämäni
aikana nauttineeni yhtäkään rauhallista päivää enkä yhtäkään
murheetonta hetkeä.

Silloin kun ensimmäinen isäntäni teki julman päätöksensä uskoa
vaimonsa minun huostaani ja kun hän tuhansien uhkausten säestämin
houkutuksin pakotti minut ikiajoiksi luopumaan omasta itsestäni,
ajattelin kaikkein vaivalloisimpiin askareihin kyllästyneenä uhrata
intohimoni rauhalleni ja varallisuudelleni. Minua onnetonta! Omaan
suuntaansa kääntynyt mieleni sai minut näkemään vain korvauksen,
mutta ei menetystä: minä toivoin vapautuneeni rakkauden hyökkäyksistä
kadotettuani kyvyn tyydyttää sitä. Ah! Minussa sammutettiin
intohimojen vaikutus sammuttamatta niiden syytä, enkä minä suinkaan
päässyt niistä eroon, kun ympärilläni oli olentoja, jotka niitä
lakkaamatta kiihottivat. Tulin vaimolaan, missä kaikki oli omiansa
herättämään minussa menettämäni kaipausta: tunsin syttyväni hehkuun
joka hetki. Tuhannet luonnolliset sulot näyttivät paljastuvan
katseelleni vain minua masentaakseen. Onnettomuuksieni kukkuraksi
oli aina silmieni edessä onnellinen mies. Tänä kuohunnan aikana en
kertaakaan vienyt naista isäntäni vuoteeseen, en kertaakaan riisunut
häntä palaamatta asuntooni raivo sydämessä ja sietämätön epätoivo
sielussa.

Näin vietin kurjan nuoruuteni. Olin oma uskottuni. Huolten ja surujen
rasittamana täytyi minun ne yksin niellä. Ja näitä samoja naisia,
joihin minun kovin teki mieleni luoda helliä silmäyksiä, katselin
vain ankarin ilmein. Olisin ollut hukassa, jos he olisivat päässeet
perilleni: minkä edun he olisivatkaan siitä saaneet!

Muistan, kuinka minä kerran erästä vaimoa kylpyyn laittaessani tunsin
olevani niin suunniltani, että menetin kokonaan järkeni ja rohkenin
koskettaa kädelläni muuatta pelottavaa paikkaa. Ensi mietinnältä
luulin sitä päivää viimeisekseni. Olin kuitenkin kylliksi onnellinen
välttääkseni tuhatkertaisen kuoleman. Mutta kaunotar, jonka olin
tehnyt heikkouteni uskotuksi, myi hyvin kalliista vaiteliaisuutensa.
Menetin kokonaan käskyvaltani häneen nähden. Ja hän on sittemmin
pakottanut minut suostumaan myönnytyksiin, jotka ovat tuhannet kerrat
olleet viedä minulta hengen.

Vihdoin paloi nuoruuden tuli loppuun. Nyt minä olen vanha, ja
siinä asiassa olen saavuttanut rauhan. Minä katselen naisia
välinpitämättömänä ja maksan heille runsaasti kaiken sen halveksunnan
ja kaiken sen kärsimyksen, mitä he ovat minulle osoittaneet ja
tuottaneet. Minä muistan aina syntyneeni heitä käskemään. Ja minusta
on kuin tulisin mieheksi jälleen niissä tilaisuuksissa, jolloin
heitä vielä käsken. Minä olen vihannut heitä siitä asti kun olen
oppinut katselemaan heitä kylmäverisesti ja kun järkeni on näyttänyt
minulle kaikki heidän heikkoutensa. Vaikka vartioinkin heitä
toisen laskuun, tuottaa nautinto taivuttaa heitä kuuliaisuuteen
minulle salaista iloa. Kun minä pakotan heitä olemaan kaikkea
vailla, tuntuu kuin tapahtuisi se minun omaksi hyväkseni ja saan
siitä aina välillistä tyydytystä: minä hallitsen vaimolaa kuin
pientä valtakuntaa. Ja kunnianhimoni, ainoa intohimo, mikä minulla
vielä on, nauttii siitä hiukan. Ilokseni huomaan kaiken riippuvan
minusta: joka hetki minä olen tarpeen. Kannan kernaasti kaikkien
näiden naisten vihan, koska se vain vahvistaa asemaani. Niinpä he
eivät olekaan osuneet kiittämättömään: he tapaavat minut kaikkien,
viattomimpienkin, ilojensa vastustajana, ja minä esiinnyn heille
aina järkähtämättömänä sulkumuurina. He tekevät suunnitelmia, ja
minä pysäytän ne äkkiä. Minä asestaudun kielloilla. Minä sulkeudun
varovaisuuden piikkikehään. Minun suussani on aina vain sellaisia
sanoja kuin velvollisuus, hyve, kainous, vaatimattomuus. Minä saatan
heidät epätoivoon puhumalla heille lakkaamatta heidän sukupuolensa
heikkoudesta ja isännän vallasta. Sitten minä valittelen, että minun
täytyy olla niin ankara. Ja minä näytän tahtovan osoittaa heille,
ettei minulla ole muuta syytä menettelyyni kuin heidän oma etunsa ja
minun suuri kiintymykseni heihin.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on vuorostani suunnattomasti
harmia ja huolta, sillä joka päivä nämä kostonhaluiset naiset
koettavat voittaa vielä sen harmin ja huolen, mitä minä heille
tuotan. Heissä on pelottavan pahoja puolia. Meidän välillämme
vallitsee ikäänkuin hallinnan ja alistumisen luode ja vuoksi.
He toimittavat minun suoritettavikseni kaikkein nöyryyttävimmät
askareet. He teeskentelevät ennen kuulumatonta halveksuntaa. Ja
välittämättä vanhuudestani he pakottavat minut nousemaan öisin
kymmenenkin kertaa joutavimmankin pikku asian takia. Minulle
syydetään lakkaamatta käskyjä, määräyksiä, tehtäviä, oikkuja.
He näyttävät vuorottelevan minua juoksuttaessaan ja heidän
päähänpistonsa tuntuvat kulkevan yhdestä toiseen. Usein heitä
huvittaa saada minut lisäämään huolenpitoni kaksinkertaiseksi. He
toimittavat minulle vääriä tiedonantoja: väliin tullaan minulle
sanomaan, että muuan nuori mies on nähty hiiviskelemässä näiden
muurien lähettyvillä, väliin taas, että on kuultu melua tai että
aiotaan toimittaa taloon kirjeitä. Kaikki tämä saattaa minut pulaan,
ja he nauravat tätä pulaa: he ovat ihastuksissaan, kun näkevät
minun näin vaivaavan itseäni. Toisen kerran he kiinnittävät minut
taas ovensa taakse ja pitävät minua siinä yöt ja päivät. He osaavat
erinomaisen hyvin teeskennellä sairautta, pyörtymystä, pelkoa: heiltä
ei suinkaan puutu verukkeita saadakseen minut siihen, mihin he
haluavat. Tällaisissa tilaisuuksissa vaaditaan sokeata kuuliaisuutta
ja rajatonta myöntyväisyyttä: kielto sellaisen miehen kuin minun
suustani olisi kuulumaton asia, ja jos minä epäröisin totella heitä,
olisi heillä oikeus minua rangaista. Mieluummin menettäisin henkeni,
rakas Ibbi, kuin alistuisin siihen nöyryytykseen.

Eikä siinä kaikki. Minä en ole hetkeäkään varma isäntäni suosiosta,
sillä jokainen heistä on minun vihamieheni hänen sydämessään,
eivätkä he ajattele muuta kuin minun tuhoamistani. Heillä on
hetkensä, jolloin minua ei lainkaan kuulla, hetkensä, jolloin ei
kielletä mitään, hetkensä, jolloin minä olen aina väärässä. Minä
vien isäntäni vuoteeseen vihastuneita vaimoja: luuletko siellä
tehtävän työtä minun hyväkseni ja luuletko minun puolueeni olevan
vahvimman? Minun on pelättävä pahinta heidän kyyneleiltään, heidän
huokauksiltaan, heidän syleilyiltään, jopa heidän nautinnoiltaankin:
he ovat riemuvoittojensa paikassa. Heidän sulonsa muuttuvat minulle
kauhistuttaviksi: nykyiset palvelukset pyyhkivät silmänräpäyksessä
muistista kaikki minun entiset palvelukseni, eikä mikään voi minulle
vastata isännästä, joka ei ole enää oma itsensä.

Kuinka monet kerrat onkaan minulle sattunut niin, että olen käynyt
levolle suosiossa ja noussut epäsuosiossa! Mitä olinkaan tehnyt sinä
päivänä, jolloin minua niin häpeällisesti ajettiin ruoskaniskuin
ympäri palatsia? Minä jätin vaimon isäntäni syliin: heti kun hän näki
tämän kiihtyneen, vuodatti hän kokonaisen kyynelvirran. Hän valitteli
ja vaikeroi ja sovitti niin taitavasti syytöksensä, että ne kasvoivat
samassa määrässä kuin hänen herättämänsä lempi. Kuinka olisin voinut
selvitä kunnialla niin ankarasta hetkestä? Minut syöstiin perikatoon
silloin kun minä sitä kaikkein vähimmin aavistin. Minä jouduin
lemmenkaupan uhriksi ja minun kustannuksellani saivat huokaukset
aikaan sopimuksen. Kas sellainen on, rakas Ibbi, julma tilani, jossa
olen aina elänyt.

Kuinka Sinä oletkaan onnellinen! Sinun huolenpitosi rajoittuu
yksinomaan Usbekin henkilöön. Sinun on helppoa olla hänen mielikseen
ja pysyä hänen suosiossaan aina päiviesi loppuun asti.

Ispahanilaisessa palatsissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.



10. kirje.

Mirza kirjoittaa ystävälleen Usbekille Erserumiin.


Sinä olit ainoa, joka saatoit korvata minulle Rican poissaolon, ja
vain Rica saattoi lohduttaa minua Sinun lähdettyäsi. Me kaipaamme
Sinua, Usbek: Sinä olit seurapiirimme sielu. Kuinka paljon
tarvitaankaan väkivaltaa niiden siteiden katkaisemiseen, joita sydän
ja pää ovat solmineet!

Me väittelemme täällä ahkerasti. Kiistamme koskevat tavallisesti
siveysoppia. Eilen pohdittiin kysymystä, saavuttavatko ihmiset onnen
aistien nautinnoilla ja tyydytyksellä vaiko hyveen harjoittamisella.
Olen usein kuullut Sinun sanovan, että ihmiset olivat syntyneet
olemaan hyveellisiä ja että oikeamielisyys on yhtä luontainen
ominaisuus heissä kuin eläminen. Pyytäisin Sinua selittämään, mitä
sillä tarkoitat.

Olen haastellut pappiemme kanssa, mutta he saattoivat minut
epätoivoon koraaninlauseillaan, sillä minä en puhu heille todellisena
uskovaisena, vaan ihmisenä, kansalaisena, perheenisänä. Hyvästi.

Ispahanissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.



11. kirje.

Usbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.


Sinä kieltäydyt käyttämästä järkeäsi koetellaksesi minun järkeäni.
Sinä alennut kysymään minulta neuvoa. Sinä luulet minun kykenevän
opettamaan Sinua. Rakas Mirza, muuan asia miellyttää minua vielä
enemmän kuin se hyvä käsitys, mikä Sinulla on minusta: se on Sinun
ystävyytesi, jota minun on siitä kiittäminen.

Täyttääkseni pyyntösi en ole luullut tarpeelliseksi käyttää liian
kohteetonta käsittelytapaa. On eräitä totuuksia, joiden vakuuttava
esittäminen ei yksin riitä, vaan joista täytyy lisäksi saada
syntymään elävä tunne. Sellaisia ovat siveysopilliset totuudet.
Ehkäpä seuraava historiankatkelma vaikuttaa Sinuun enemmän kuin
terävinkään järkeily.

Arabiassa eli muinoin eräs pieni kansa, jota nimitettiin
troglodyyttien, luolaihmisten, kansaksi. Tämä kansa polveutui niistä
vanhoista luolaihmisistä, jotka, jos saamme uskoa historioitsijoita,
olivat enemmän eläinten kuin ihmisten näköisiä. Nämä eivät kuitenkaan
olleet niin muodottomia. He eivät olleet suinkaan karvaisia kuin
karhut, he eivät vinkuneet, ja heillä oli kaksi silmää. Mutta he
olivat niin ilkeitä ja verenhimoisia, ettei heidän keskuudessaan
ollut minkäänlaista tasapuolisuuden eikä oikeuden periaatetta.

Heillä oli vieraaseen heimoon kuuluva kuningas, joka tahtoessaan
taltuttaa heidän luonteensa pahuutta kohteli heitä ankarasti. Mutta
he tekivät salaliiton häntä vastaan, tappoivat hänet ja tuhosivat
koko kuninkaallisen perheen.

Kun tämä kumous oli suoritettu, kokoontuivat he valitsemaan
hallitusta, ja pitkien kiistojen jälkeen he nimittivät
hallitusmiehiä. Mutta tuskin he olivat nämä valinneet, kun nekin
kävivät heille sietämättömiksi, ja he ottivat myös heidät hengiltä.

Vapautettuna tästä uudesta ikeestä tämä kansa ei kuullut enää muuta
kuin villiä luontoaan. Kaikki yksityiset tulivat siihen päätökseen,
etteivät he tottelisi enää ketään ja että kukin pitäisi huolta vain
omista eduistaan, välittämättä vähääkään muiden eduista.

Tästä yksimielisestä päätöksestä olivat kaikki kohdaltaan erinomaisen
hyvillään. He sanoivat: "Miksi lähtisin tappamaan itseäni työllä
ihmisten hyväksi, jotka eivät minuun mitään kuulu? Minun on
parasta ajatella vain itseäni. Silloin elän onnellisena. Mitä
minä huolin siitä, ovatko muutkin onnellisia? Itse pidän huolta
kaikista tarpeistani. Ja kun vain saan ne tyydytetyiksi, on minusta
samantekevää, vaikka kaikki muut luolaihmiset eläisivät kurjuudessa."

Oli käsillä se kuukausi, jolloin maat kylvetään. Kukin sanoi: "Minä
muokkaan peltoani vain niin paljon, että se tuottaa minun omaksi
ravinnokseni tarpeellisen viljan; suurempi määrä olisi minulle
hyödytön: enhän minä ryhdy tässä suotta vaivaa näkemään."

Tämän pienen valtakunnan maat eivät olleet laadultaan samanlaisia.
Niitä oli kuivia ja vuorisia, ja taas toisia, alavalla paikalla
sijaitsevia, joita useammatkin purot kastelivat. Sinä vuonna oli
kuivuus varsin tuntuva, niin että ylävillä mailla sato epäonnistui
kokonaan, kun taas sellaiset, joita kävi kasteleminen, olivat
erinomaisen hedelmällisiä: niinpä vuoriston asukkaat kuolivatkin
melkein kaikki nälkään, koska muut olivat niin kovasydämisiä, että
kieltäytyivät jakamasta satoa heidän kanssaan.

Seuraava vuosi oli hyvin sateinen: ylävät paikat olivat tavattoman
tuottoisia, kun taas alavat seudut olivat veden vallassa. Toinen
puoli kansaa huusi toisen kerran nälkäänsä. Mutta nämä raukat
tapasivat yhtä kovasydämisiä ihmisiä nyt kuin he itse olivat olleet
ennen.

Eräällä arvokkaimpiin luettavalla kansalaisella oli harvinaisen
kaunis vaimo. Hänen naapurinsa rakastui tähän vaimoon ja ryösti
hänet: siitä sikesi suuri riita. Ja monien solvausten ja iskujen
jälkeen he suostuivat jättämään kysymyksen ratkaisemisen eräälle
luolaihmiselle, joka valtion olemassaolon aikana oli nauttinut
jonkinlaista luottamusta. He menivät hänen luokseen ja alkoivat
esitellä hänelle oikeuksiaan. Mutta tämä mies sanoi heille: "Mitä
minä huolin siitä, onko tämä vaimo teidän tai heidän? Minulla on
peltoni muokattavana. En suinkaan minä tässä käy kuluttamaan aikaani
teidän riitojenne ratkaisemiseen ja heidän asioittenne hoitamiseen,
lyödäkseni laimin omat asiani. Pyydän teitä, jättäkää minut
rauhaan, älkääkä vaivatko minua enää kiistoillanne." Sen sanottuaan
hän jätti heidät siihen ja lähti maitansa muokkaamaan. Ryöstäjä,
joka oli väkevämpi, vannoi ennen kuolevansa kuin antavansa tämän
naisen takaisin. Ja toinen, katkeroituneena naapurinsa vääryydestä
ja tuomarin kovuudesta, palasi kotiinsa epätoivoissaan, kun hän
tapasikin matkallaan nuoren, kauniin naisen, joka oli tulossa
lähteeltä. Hänellä ei ollut enää vaimoa, tämä nainen miellytti häntä,
ja miellytti yhä enemmän, kun kuuli hänet juuri sen miehen vaimoksi,
jota hän oli halunnut tuomarikseen ja joka oli niin vähän välittänyt
hänen onnettomuudestaan. Hän ryösti siis tämän naisen ja vei hänet
taloonsa.

Muuan toinen mies omisti pellon, verrattain hedelmällisen, jota hän
viljeli hyvin huolellisesti. Kaksi hänen naapuriaan liittyi yksiin,
karkotti hänet talostaan ja valtasi hänen peltonsa. He tekivät
keskenään sopimuksen, jonka mukaan heidän oli molempien velvollisuus
puolustaa sitä kaikilta niiltä, jotka haluaisivat sen anastaa. Ja
tosiaan he pitivätkin näin puoliansa useamman kuukauden. Mutta toinen
heistä, väsyneenä jakamaan sitä, minkä hän saattoi pitää yksinäänkin,
tappoi toisen ja asettui yksinään pellon isännäksi. Hänen valtansa ei
kestänyt kuitenkaan kauan: kaksi muuta luolaihmistä hyökkäsi hänen
kimppuunsa. Ja hän oli liian heikko puolustautumaan, niin että hänet
surmattiin.

Eräs melkein alaston luolaihminen näki myytävää villaa. Hän kysyi
sen hintaa. Kauppias puheli itsekseen: "Luonnollisestikaan ei
minun pitäisi toivoa villastani enempää rahaa kuin tarvitsen
ostaakseni kaksi mittaa viljaa; mutta minä myynkin sen neljä kertaa
kalliimmasta, niin saan kahdeksan mittaa." Siitä ei päässyt yli eikä
ympäri: pyydetty hinta oli maksettava. "Onpa nyt hyvä ollakseni",
jutteli kauppias, "nythän saan viljaa". -- "Mitä te sanotte?" kysyi
ostaja: "tarvitsetteko viljaa? Minulla on sitä myytävänä. Vain hinta
teitä ehkä hämmästyttää. Sillä teidän tulee tietää, että vilja
on nykyään tavattoman kallista ja että nälkä vallitsee melkein
kaikkialla. Mutta antakaa minulle rahani takaisin ja minä annan
teille yhden mitan viljaa, sillä minä en luovu siitä vähemmällä,
vaikka sitten kuolisitte nälkään."

Samaan aikaan hävitti julma tauti maata. Muuan taitava lääkäri
saapui sinne naapurimaasta ja määräsi niin oivallisia lääkkeitä,
että hän paransi kaikki, jotka antautuivat hänen hoidettavikseen.
Taudin hävittyä hän meni kaikkien niiden luo, jotka hän oli
parantanut, pyytämään palkkiotaan. Mutta hän sai vain kieltoja.
Hän palasi omaan maahansa ja saapui sinne lopen uupuneena pitkän
matkan vaivoista. Mutta pian sen jälkeen hän kuuli saman taudin
alkaneen tuhotyönsä uudelleen, rasittaen enemmän kuin koskaan ennen
tätä kiittämätöntä maata. Sikäläiset ihmiset tulivat hänen luokseen
tällä kerralla, odottamatta hänen saapumistaan heidän seuduilleen.
"Menkää menojanne", puhui hän heille, "te väärämieliset ihmiset!
Teidän sielussanne on kuolettavampaa myrkkyä kuin se onkaan, josta
tahdotte parantua. Te ette ansaitse paikkaa maan päällä, koska teissä
ei ole vähääkään inhimillisyyttä ja koska rehellisyyden säännöt ovat
teille tuntemattomat. Loukkaisin mielestäni jumalia, jotka teitä
rankaisevat, jos asettuisin vastustamaan heidän vihansa oikeutta."

Erserumissa, 3 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.



12. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle Ispahaniin.


Sinä näit, rakas Mirza, kuinka luolaihmiset joutuivat tuhon
omiksi juuri ilkeytensä tähden ja kuinka heistä tuli heidän
omien vääryyksiensä uhreja. Monen monista perheistä jäi jäljelle
vain kaksi, jotka säästyivät koko kansakuntaa kohdanneilta
onnettomuuksilta. Siinä maassa oli näet kaksi hyvin eriskummaista
miestä: heillä oli inhimillisyyttä, heillä oli oikeudentuntoa,
he rakastivat hyvettä. Kun heitä yhdisti toisiinsa yhtä paljon
heidän sydämensä suoruus kuin muiden turmeltuneisuus, näkivät he
yleisen tuhoutumisen, tuntematta sitä muutoin kuin säälinä: se oli
uusi liittoutumisen syy. He työskentelivät yhteisen innostuksen
valtaamina yhteiseksi hyväksi. Heidän välillään ei ollut muita
riitoja kuin niitä, joita suloinen ja hellä ystävyys synnytti. Ja
maan syrjäisimmässä sopessa eroitettuina maalaisistaan, jotka eivät
ansainneetkaan olla heidän lähettyvillään, he viettivät onnellista ja
rauhallista elämää. Maakin näytti kasvavan ikäänkuin itsestään näiden
hyveellisten käsien viljelemänä.

He rakastivat vaimojaan, ja nämäkin olivat heihin hellästi
kiintyneet. Heidän tärkeimpänä huolenaan oli lasten kasvattaminen
hyveeseen. He kuvailivat näille lakkaamatta maanmiestensä
onnettomuuksia ja nostivat heidän silmiensä eteen tämän vaikuttavan
esimerkin. He teroittivat heille varsinkin, että yksityisten etu
liittyy aina yhteiseen etuun, että ken tahtoo siitä riistäytyä
erilleen, hän tahtoo syöksyä turmioon, ettei hyve ole suinkaan
sellainen asia, jonka täytyy olla meille taakaksi, ettei sen
harjoittamista tule pitää vaivalloisena tehtävänä ja että muita
kohtaan noudatettu oikeudenmukaisuus on rakkaudentyö meitä itseämme
kohtaan.

He saivatkin pian osakseen hyveellisten isien lohdutuksen: heidän
lapsistaan tuli heidän kaltaisiaan. Nuori väki, joka varttui heidän
katsantonsa alaisena, lisääntyi onnellisten avioliittojen kautta:
lukumäärä kasvoi, liitto pysyi yhäti samana. Ja hyve, lainkaan
heikkenemättä suuressa joukossa, vahvistui päinvastoin lukuisammista
esimerkeistä.

Ken kykenisikään tässä kuvailemaan näiden luolaihmisten onnea? Niin
oikeamielistä kansaa täytyi jumalienkin rakastaa! Heti kun sen silmät
avautuivat huomaamaan heidät, oppi se heitä pelkäämään. Ja uskonto
sai lieventääkseen sen, mitä luonto oli ehkä jättänyt liian karkeaa
tapoihin.

He sääsivät juhlia jumalten kunniaksi. Nuoret tytöt, kukkien
koristamat, ja nuoret pojat ylistivät heitä tanssein ja
maalaissoitannon sävelin. Sitten vietettiin kemuja, joissa ilo ja
kohtuullisuus pitivät valtiutta yhdessä. Näissä kokouksissa puhui
teeskentelemätön luonto. Niissä opittiin antamaan sydän ja ottamaan
se. Niissä teki neitseellinen kainous punastuen äkillisen, mutta
piankin isien suostumuksen vahvistaman tunnustuksen. Ja niissä hellät
äidit aavistelivat riemukseen rakkaita ja uskollisia liittoja.

Temppeleihin käytiin anomaan jumalain suosiota, mutta ei rikkauksia
eikä rasittavaa yltäkylläisyyttä, sillä moiset toivomukset eivät
olleet onnellisten luolaihmisten arvoisia: he osasivat haluta niitä
vain omaistensa puolesta. He saapuivat alttarien juurelle vain
pyytämään terveyttä vanhemmilleen, yksimielisyyttä veljilleen,
hellyyttä vaimoilleen, rakkautta ja kuuliaisuutta lapsilleen. Neidot
tulivat tuomaan sinne sydämensä lemmekkään uhrin eivätkä rukoilleet
jumalilta muuta armoa kuin kykyä tehdä joku luolaihminen onnelliseksi.

Iltaisin, kun laumat palasivat niityiltä ja väsyneet härät toivat
auransa kotiin, he kerääntyivät joukkoihin ja vaatimattoman
aterian ääressä lauloivat ensimmäisten luolaihmisten vääryyksistä
ja heidän onnettomuuksistaan, samoin kuin uuden kansan mukana
uudelleen syntyvästä hyveestä ja sen kansan onnesta. He lauloivat
sitten jumalten suuruudesta, heidän suosiostaan, joka on aina heitä
rukoilevien ihmisten saatavilla, ja heidän vihastaan, jota on
mahdoton väistää niiden, jotka eivät heitä pelkää. He kuvailivat
edelleen maalaiselämän viehätystä ja viattomuuden kaunistaman olon
onnea. Pian he antautuivat unen valtaan, jota eivät huolet ja murheet
milloinkaan keskeyttäneet.

Luonto tyydytti yhtä auliisti sekä heidän toiveensa että heidän
tarpeensa. Tässä onnellisessa maassa ei ahneutta tunnettu lainkaan.
Kun asukkaat antoivat toisilleen lahjoja, uskoi antaja aina
joutuneensa paremmalle puolelle. Luolaihmisten kansa piti itseään
yhtenä ainoana perheenä: laumat olivat melkein aina sekaisin. Ainoana
vaivana, johon tavallisesti ei ryhdytty, oli niiden jakaminen.

Erserumissa, 6 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.



13. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Enpä saisi Sinulle milloinkaan kylliksi puhuneeksi luolaihmisten
hyveistä. Kerrankin sanoi muuan heistä: "Isäni on määrä huomenna
muokata peltonsa. Minäpä nousenkin kaksi tuntia ennen häntä, ja kun
hän sitten saapuu pellolleen, näkeekin hän sen kokonaan muokatuksi."

Muuan toinen puheli itsekseen: "Minusta näyttää sisareni olevan
mieltynyt erääseen nuoreen luolaihmiseen, meidän sukulaiseemme.
Pitääpä puhua isälleni asiasta ja suostuttaa hänet tähän
avioliittoon."

Eräälle toiselle tultiin sanomaan varkaiden vieneen hänen laumansa.
"Olen siitä hyvin pahoillani", lausui hän, "sillä siinä oli aivan
lumivalkoinen hieho, jonka minä olin aikonut uhrata jumalille".

Erään toisen kuultiin sanovan: "Minun on lähdettävä temppeliin
kiittämään jumalia, sillä veljeni, jota isäni hyvin suuresti rakastaa
ja johon minäkin olen hellästi kiintynyt, on saanut terveytensä
takaisin."

Tai edelleen: "Isäni pellon rajalla on palsta, jonka viljelijöitä
auringon polttava paiste joka päivä rasittaa. Minunpa täytyykin
istuttaa siihen pari puuta, niin että nämä ihmisraukat pääsevät
joskus lepäämään niiden varjoon."

Eräänä päivänä, jolloin useampia luolaihmisiä oli kokoontunut yhteen,
puhui muuan vanhus eräästä nuorukaisesta, epäillen hänen tehneen
jonkun huonon teon ja nuhdellen häntä siitä. "Me emme usko hänen
tehneen tätä rikosta", virkkoivat nuoret luolaihmiset, "mutta jos hän
on sen tehnyt, niin kuolkoon hän viimeisenä perheestään!"

Eräälle luolaihmiselle ilmoitettiin muukalaisten ryöstäneen
hänen talonsa ja vieneen kaikki mennessään. "Elleivät he olisi
väärämielisiä", vastasi hän, "toivoisin jumalien suovan heidän
käyttää niitä tavaroita kauemman aikaa kuin minä sain käyttää".

Niin suurenmoista menestystä ei voitu katsella kateudetta:
naapurikansat liittyivät yksiin ja päättivät turhan tekosyyn
nojalla ryöstää heidän laumansa. Heti kun luolaihmiset saivat tästä
päätöksestä tiedon, toimittivat he heitä vastaan lähettiläitä, jotka
puhuivat heille tähän tapaan:

"Mitä ovat luolaihmiset teille tehneet? Ovatko he ryöstäneet teidän
vaimonne, anastaneet teidän karjanne, hävittäneet teidän peltonne?
Eivät: me olemme oikeamielisiä ja pelkäämme jumalia. Mitä siis
meistä tahdotte? Tahdotteko villaa tehdäksenne itsellenne vaatteita?
Tahdotteko laumojemme maitoa tai maittemme hedelmiä? Laskekaa
aseenne. Tulkaa keskellemme ja me annamme teille kaikkea, mitä
vain haluatte. Mutta vannomme kaiken sen nimessä, mitä pyhimpänä
kunnioitamme, että jos te astutte meidän maahamme vihollisina,
me pidämme teitä väärämielisenä kansana ja kohtelemme teitä kuin
villipetoja."

Nämä sanat hylättiin halveksien. Nämä villit kansat astuivat
aseistettuina luolaihmisten maahan, jota he luulivat vain näiden
viattomuuden puolustavan.

Mutta nämäpä olivatkin hyvin valmistuneita vastarintaan. He olivat
koonneet vaimonsa ja lapsensa keskelleen. Heitä hämmästytti heidän
vihollistensa vääryys, eikä suinkaan näiden lukumäärä. Uusi into
oli syttynyt heidän sydämeensä: yksi tahtoi kuolla isänsä, toinen
vaimonsa ja lastensa, tämä veljiensä, tuo ystäviensä, kaikki
luolaihmisten kansan puolesta. Kaatuneen paikalle kiiruhti heti
toinen, jolla yhteisen asian lisäksi oli yksityisen kuolema
kostettavanaan.

Sellainen oli vääryyden ja hyveen taistelu. Nämä raukkamaiset kansat,
jotka tavoittelivat vain saalista, eivät hävenneet paeta, ja he
väistyivät luolaihmisten hyvettä, ennen kuin se heihin koskikaan.

Erserumissa, 9 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.



14. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Kun kansa lisääntyi päivä päivältä, luulivat luolaihmiset olevan
viisainta valita kuningas. He sopivat siitä, että kruunu oli
annettava oikeamielisimmälle, ja he loivat kaikki katseensa erääseen
vanhukseen, joka ansaitsi kunnioitusta ikänsä ja kauan harjoitetun
hyveen tähden. Hän ei ollut tahtonut olla läsnä tässä kokouksessa,
vaan oli vetäytynyt taloonsa, sydän murheen ahdistamana.

Kun hänen luokseen saapui lähetystö ilmoittamaan häneen sattuneesta
vaalista, sanoi hän: "Älköön Jumala suoko minun tehdä niin suurta
vääryyttä luolaihmisille, ettei voitaisi uskoa heidän joukossaan
olevan ainoatakaan oikeamielisempää kuin minä. Te annatte minulle
kruunun, ja jos te välttämättä tahdotte, täytynee minun se
ottaa. Mutta tietäkää, että kuolen tuskasta nähtyäni syntyessäni
luolaihmiset vapaina ja nähdessäni heidät nyt orjuuteen vaipuneina."
Näin puhuttuaan hän alkoi vuodattaa viljanaan kyyneleitä. "Onneton
päivä!" jatkoi hän, "ja miksi olenkaan näin kauan elänyt?" Sitten hän
huudahti ankaralla äänellä: "Minä huomaan kyllä, kuinka asian laita
on, oi luolaihmiset! Teidän hyveenne alkaa käydä teille rasittavaksi.
Siinä tilassa, missä te nyt olette, kun teillä ei ole päällikköä,
teidän täytyy olla hyveellisiä vasten tahtoannekin. Muutoin ette
voisi pysyä pystyssä, vaan suistuisitte esi-isienne onnettomuuteen.
Mutta tämä ies tuntuu teistä liian kovalta: te olisitte mieluummin
ruhtinaan alamaisia ja tottelisitte kernaammin hänen lievempiä
lakejansa kuin omia tapojanne. Te tiedätte voivanne silloin
tyydyttää kunnianhimoanne, hankkia rikkauksia ja venyä veltossa
hekumassa. Ja luulette tulevanne toimeen ilman hyvettä, kunhan vain
vältytte lankeamasta suuriin rikoksiin." Hän vaikeni hetkiseksi,
ja hänen kyyneleensä vuotivat vuolaampina kuin koskaan ennen. "Ja
mitä vaaditte minua tekemään? Kuinka saatan minä käskeä jotakin
luolaihmistä? Ajatteletteko niin, että hänen olisi suoritettava
hyveellinen teko sen tähden että minä sitä käsken, hänen, joka
tekisi sen ilman minuakin, vain oman luontonsa taipumuksesta? Oi
luolaihmiset! Minä olen päässyt päivieni päähän, vereni on jäähtynyt
suonissani, minä näen kohta teidän pyhät esi-isänne: miksi tahdotte
minun tuottavan heille murhetta ja miksi pakotatte minut sanomaan
heille, että minä olen jättänyt teidät muun ikeen kuin hyveen ikeen
alaisiksi."

Erserumissa, 10 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.



15. kirje.

Ylieunukki kirjoittaa Jaronille, mustalle eunukille, Erserumiin.


Minä rukoilen taivasta palauttamaan Sinut näille maille jälleen ja
varjelemaan Sinua kaikista vaaroista.

Vaikka en olekaan juuri koskaan tuntenut sitä kiintymystä, jota
nimitetään ystävyydeksi, ja vaikka olenkin kokonaan sulkeutunut omaan
kuoreeni, olet Sinä kuitenkin saanut minut oivaltamaan, että minulla
vielä on sydän. Ja ollessani kova kuin pronssi kaikille niille
orjille, jotka elivät minun käskettävinäni, näin mielihyvin Sinun
lapsuutesi varttuvan.

Tuli aika, jolloin isäntäni loi katseensa Sinuun. Vielä, ei ollut
luonto läheskään alkanut puhua Sinussa, kun rauta eroitti Sinut
luonnosta. En puhu Sinulle mitään siitä, valitinko kohtaloasi vai
tunsinko iloa nähdessäni Sinun kohonneen rinnalleni. Minä tyynnytin
itkuasi ja huutojasi. Minusta oli kuin Sinä olisit syntynyt
toistamiseen ja päässyt orjuudesta, missä Sinun oli pakko aina
totella, astuaksesi orjuuteen, missä sait myös käskeä. Minä huolehdin
Sinun kasvatuksestasi. Ankaruus, joka aina liittyi opetukseen,
piti Sinulta kauan salassa, että Sinä olit minulle rakas. Sinä
olit minulle kuitenkin rakas, ja minä sanon nyt Sinulle, että minä
rakastin Sinua niinkuin isä rakastaa poikaansa, mikäli nuo nimitykset
soveltuvat meidän kohtaloomme.

Sinä pääset kiertämään kristittyjen asumia maita, niiden jotka eivät
ole milloinkaan uskoneet. On mahdotonta Sinun siellä kokonaan välttää
saastumista. Kuinka voisikaan Profeetta kaita Sinua katseillaan
niin monien miljoonien vihollistensa keskellä? Olisin iloissani,
jos isäntäni kotiutuessaan tekisi pyhiinvaellusretken Mekkaan: te
puhdistautuisitte kaikin siinä enkelien maassa.

Ispahanilaisessa palatsissa, 10 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.



16. kirje.

Usbek kirjoittaa pappi Mehemet Alille, Kolmen Haudan vartijalle
Kumiin.


Miksi elät Sinä haudoissa, jumalainen pappi? Sinä olet paljon
soveliaampi tähtien asuntoon. Sinä kätkeydyt varmaankin, jotta et
himmentäisi aurinkoa: Sinussa ei ole lainkaan pilkkuja, niinkuin
siinä tähdessä. Mutta sen tavoin peityt Sinäkin pilviin.

Sinun tietorikkautesi on kuilu, syvempi kuin valtameri. Sinun henkesi
on terävämpi kuin Zufagar, tämä Alin kaksikärkinen miekka. Sinä
tiedät, mitä tapahtuu taivaan valtojen yhdeksässä kuorossa. Sinä luet
Koraania jumalaisen Profeettamme povella. Ja milloin eteesi osuu joku
hämärä paikka, suorii enkeli hänen käskystään kerkeät siipensä ja
laskeutuu valtaistuimelta paljastamaan Sinulle sen salaisuuden.

Minä voisin Sinun välitykselläsi asettua ylienkelien kanssa läheiseen
yhteyteen, sillä etkö Sinä, kolmastoista imaami, ole se keskus,
jossa taivas ja maa tapaavat toisensa, ja etkö Sinä ole syvyyden ja
tulitaivaan yhdysside?

Minä olen jumalattoman kansan keskellä: salli minun puhdistautua
Sinun seurassasi. Salli minun kääntää kasvoni niitä pyhiä tienoita
kohti, jotka ovat Sinun asuinsijoinasi. Erota minut pahoista
olennoista, niinkuin päivän sarastaessa erotetaan valkea lanka
mustasta. Auta minua neuvoillasi. Pidä huolta sielustani. Hurmaannuta
se profeettain hengellä. Ruoki sitä paratiisin tiedolla ja salli
minun laskea sen tuskat jalkojesi juureen. Osoita pyhät kirjeesi
Erserumiin, missä minä tulen viipymään muutamia kuukausia.

Erserumissa, 11 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.



17. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


En voi, jumalainen pappi, hillitä kärsimättömyyttäni: en jaksa
odottaa ylevää vastaustasi. Minua vaivaavat epäilykset, jotka täytyy
hälventää: minä tunnen järkeni joutuvan harhapoluille; palauta Sinä
se oikealle tielle jälleen. Tule minua valaisemaan, Sinä valon lähde.
Iske jumalaisen kynäsi salamalla niihin vaikeuksiin, joita Sinulle
esitän. Saata minut säälimään itseäni ja punastumaan kysymystä, jonka
Sinulle teen.

Mistä johtuu, että lainsäätäjämme kieltää meiltä sianlihan ja
yleensä kaiken lihan, mitä hän nimittää saastaiseksi? Mistä johtuu,
että hän kieltää meitä koskemasta kuolleeseen ja että hän sielumme
puhdistukseksi käskee meidän lakkaamatta pestä ruumistamme? Minusta
näyttää siltä, ettei mikään ole itsestään puhdasta eikä saastaista.
Minä en voi käsittää ainoatakaan asiain ja esineiden sisäiseen
luontoon kuuluvaa ominaisuutta, joka voisi ne sellaisiksi tehdä. Loka
näyttää meistä saastaiselta vain siksi, että se loukkaa näköämme tai
jotakin muuta aistiamme; mutta itsessään se ei ole saastaisempaa
kuin kulta ja timantit. Saastaisuuden mielikuva, joka liittyy
kuolleen ruumiin koskemiseen, on syntynyt vain siitä luonnollisesta
vastenmielisyydestä, mitä tätä tekoa kohtaan tunnemme. Ellei niiden
ruumis, jotka eivät peseydy, loukkaisi haju- eikä näköaistiamme,
kuinka olisikaan osattu kuvitella, että he olisivat likaisia?

Aistien, jumalainen pappi, täytyy siis yksinään ratkaista asiain ja
esineiden puhtaus tai saastaisuus. Mutta kun eivät esineet suinkaan
vaikuta samalla tavalla kaikkiin ihmisiin, -- kun sellainen, mikä
välittää miellyttävän aistimuksen yksiin, synnyttää inhoittavan
aistimuksen toisissa, seuraa siitä, ettei aistien todistus saata
tässä olla ohjeena, ellei myönnetä kunkin voivan kokonaan oman
mielensä mukaan ratkaista tätä kysymystä ja eroittaa, mikäli hänestä
on puhe, puhtaat esineet sellaisista, jotka eivät ole puhtaita.

Mutta eikö juuri tämä, pyhä pappi, kumoaisi jumalaisen Profeettamme
määräämää erotusta ja sen lain peruskohtia, jonka ovat kirjoittaneet
enkelien kädet?

Erserumissa, 20 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.



18. kirje.

Mehemet Ali, profeettain palvelija, kirjoittaa Usbekille Erserumiin.


Te teette meille yhäti samoja kysymyksiä, joita tehtiin jo tuhannet
kerrat pyhälle Profeetallemme. Miksi ette lue kirjanoppineiden
perimätietoja? Miksi ette mene tälle kaiken ymmärtämisen puhtaalle
lähteelle? Kaikki teidän epäilyksenne saisivat silloin ratkaisunsa.

Voi teitä onnettomia, jotka maallisten asiain kahlitsemina ette
ole milloinkaan värähtämättömällä silmällä katselleet taivaallisia
asioita ja jotka kunnioitatte muhamettilaisten pappien säätyä
uskaltamatta siihen antautua tai sitä seurata!

Voi teitä jumalattomia, jotka ette milloinkaan tunkeudu Iankaikkisen
salaisuuksiin! Teidän valkeutenne on kuin syvyyden pimeys ja
teidän henkenne järkeily muistuttaa tomua, jota jalkanne nostavat
ilmaan silloin kun aurinko on puolipäiväkorkeudessaan polttavassa
Chahban-kuussa.

Niinpä ei teidän henkenne zeniitti ylläkään halvimmankaan immaumin
hengen nadiriin. Teidän turha filosofianne on kuin salama, joka
ennustaa rajuilmaa ja pimeyttä: te olette myrskyn keskellä ja
harhailette tuulten ajeltavina.

On hyvin helppo vastata teidän esittämäänne pulmaan: tarvitsee vain
teille kertoa, mitä tapahtui kerran pyhälle Profeetallemme, kun hän
kristittyjen kiusaamana ja juutalaisten koettelemana saattoi heidät
molemmat häpeään.

Juutalainen Abdias Ibesalon kysyi häneltä, miksi Jumala oli kieltänyt
syömästä sian lihaa. "Eipä ilman syytä", vastasi Profeetta: "se on
saastainen eläin. Ja minä todistan sen teille."

Hän teki kämmenelleen liejusta miehen hahmon. Hän heitti sen maahan
ja huusi sille: "Nouse ylös."

Samassa nousi mies maasta ja sanoi: "Minä olen Jafet, Noan poika."

"Olivatko hiuksesi yhtä valkeat kuollessasi?" kysyi häneltä pyhä
Profeetta.

"Eivät", vastasi hän, "mutta kun sinä herätit minut, luulin
tuomiopäivän tulleen ja pelästyin niin ankarasti, että hiukseni
kävivät yhtäkkiä valkeiksi".

"Kas niin, kerro minulle", lausui hänelle Jumalan lähetti, "koko Noan
arkin historia". Jafet totteli ja esitti yksityiskohtaisen tarkasti
kaikki, mitä oli tapahtunut ensimmäisinä kuukausina. Minkä jälkeen
hän puhui näin:

"Panimme kaikkien eläinten saastaisuuden yhdelle arkin puolelle.
Mutta siitä arkki alkoi niin kovasti kallistua, että säikähdyimme
kuoleman omiksi, varsinkin naisemme, jotka valittivat ja huusivat
vallan surkeasti. Isämme Noa kysyi Jumalan neuvoa, ja tämä käski
hänen ottaa elefantin ja kääntää sen pään sitä puolta kohti, joka
kallistui. Tämä suuri eläin teki niin paljon saastaisuutta, että
siitä syntyi sika."

Uskotteko nyt, Usbek, että me tästä ajasta lähtien olemme pysyneet
siasta erossa ja että me olemme pitäneet sitä saastaisena eläimenä!

"Mutta kun sika pöyhi joka päivä tätä saastaisuutta, nousi siitä
sellainen lemu arkkiin, ettei se voinut itsekään olla aivastamatta.
Ja sen kärsästä tuli ulos rotta, joka alkoi nakertaa kaikkea, mitä
vain sen eteen osui. Tämä kävi Noalle niin sietämättömäksi, että hän
luuli viisaimmaksi kysyä jälleen Jumalan neuvoa. Hän käski Noan iskeä
leijonaa vahvasti otsaan: leijona aivasti myös ja puhalsi kuonostaan
kissan."

Luuletteko näiden eläinten olevan yhätikin saastaisia? Miltä teistä
näyttää?

Milloin te ette siis huomaa eräiden asiain saastaisuuden syytä,
johtuu se siitä, että ette tunne niin monia muita asioita ja että
teillä ei ole tietoa siitä, mitä on tapahtunut Jumalan, enkelien ja
ihmisten välillä. Te ette tunne iankaikkisuuden historiaa. Te ette
ole lukeneet kirjoja, jotka on kirjoitettu taivaassa. Mitä teille
on niistä ilmoitettu, muodostaa vain pienen jumalallisen kirjaston
osan. Ja nekin, jotka ovat meidän tavallamme päässeet niitä lähemmäs
jo tässä elämässä, ovat yhäti pimeyden ja tietämättömyyden vallassa.
Hyvästi. Asukoon Muhammed sydämessänne!

Kumissa, viimeisenä päivänä Chahban-kuuta v. 1711.



19. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.


Me viivyimme vain viikon Tokatissa. Matkustettuamme 35 päivää
saavuimme Smyrnaan.

Tokatista Smyrnaan kulkiessaan ei matkustaja tapaa ainoatakaan
kaupunkia, joka ansaitsisi mainitsemista. Minä näin hämmästyen
osmanien valtakunnan heikkouden. Tämä sairas ruumis ei pysy kunnossa
lempeällä ja maltillisella hoidolla, vaan väkevien lääkkeiden avulla,
jotka heikontavat ja kalvavat sen voimia lakkaamatta.

Pashat, jotka saavat virkansa vain suurista rahasummista, tulevat
taloudellisesti hävinneinä miehinä maakuntaansa ja ryöstävät sitä
sitten kuin valloitettua seutua ikään. Julkea varusväki tottelee vain
hänen oikkujaan. Linnoitukset on revitty, kaupungit pantu autioiksi,
maaseutu hävitetty ja maanviljelys ja kauppa kokonaan lamassa.

Rankaisemisesta ei ole puhettakaan tämän ankaran hallituksen
raivotessa: kristityt, jotka viljelevät maata, juutalaiset, jotka
kantavat veroja, saavat kestää tuhansia väkivaltaisuuksia.

Maan omistus on epävarma ja siis myöskin maan tuotantokyvyn
lisäämisen into heikontunut: eihän ole oikeusperustetta eikä
omistusta, joka pysyisi pystyssä hallitsevien oikkuja vastaan.

Nämä raakalaiset ovat siihen määrään lyöneet laimin kaikkien
taidokkuutta vaativien tointen harjoittamisen, etteivät he suuria
välitä edes sotataidosta. Euroopan kansojen kehittyessä päivä
päivältä he pysyvät muinaisessa tietämättömyydessään, älyten
turvautua näiden uusiin keksintöihin vasta sitten, kun nämä ovat jo
tuhannet kerrat käyttäneet niitä heitä vastaan.

Heillä ei ole minkäänlaista kokemusta merellä, ei minkäänlaista
sotaliikkeiden ohjaustaitoa. Niinpä sanotaankin kourallisen
kalliosaarelta lähteneitä kristityltä pitävän ahtaalla kaikkia
ottomaaneja ja uuvuttavan heidän valtakuntaansa.

Kykenemättömiä kun ovat itse käymään kauppaa, sallivat he vain
vastenmielisesti aina uutterain ja yritteliäiden eurooppalaisten
tulla sitä hoitamaan: he luulevat osoittavansa armollisuuttaan näille
muukalaisille antaessaan näiden tehdä heidät rikkaiksi.

Koko tällä avaralla maa-alueella, minkä läpi olen kulkenut, olen
tavannut vain Smyrnan, jota voi pitää rikkaana ja mahtavana
kaupunkina. Eurooppalaiset sen rikkaaksi ja mahtavaksi tekevät,
eikä suinkaan ole turkkilaisten ansio, ettei se ole kaikkien muiden
kaltainen.

Kaikki tämä antaa Sinulle, rakas Rustan, oikean käsityksen tästä
valtakunnasta, josta ennen kahden vuosisadan kulumista on tuleva
jonkun valloittajan voittojen näyttämö.

Smyrnassa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1711.



20. kirje.

Usbek kirjoittaa vaimolleen Zachille Ispahanin palatsiin.


Te olette loukannut minua, Zachi, ja minä tunnen sydämessäni
ailahduksia, joita Teidän olisi syytä pelätä, ellei etäisyyteni
jättäisi Teille aikaa muuttaa käytöstänne ja vaimentaa sitä hurjaa
mustasukkaisuutta, joka minua nyt kiduttaa.

Olen kuullut, että Teidät on tavattu yksissä Nadirin, valkoisen
eunukin kanssa, hänen, joka on saava päällään maksaa uskottomuutensa
ja petollisuutensa. Kuinka olette voinutkaan unohtaa itsenne siihen
määrään, ettette ole oivaltanut Teidän olevan kiellettyä päästää
huoneeseenne valkoista eunukkia, kun Teillä on kylliksi mustiakin
palvelijoiksenne? Teidän on turha sanoa minulle, etteivät eunukit
ole miehiä ja että Teidän hyveenne nostaa Teidät kaikkien sellaisten
ajatusten yläpuolelle, joita Teissä voisi herättää epätäydellinen
samankaltaisuus. Sehän ei riitä Teille eikä minulle: ei Teille, koska
Te teette teon, jonka vaimolan lait kieltävät; eikä minulle, koska
Te loukkaatte kunniaani sallimalla jonkun nähdä Teidät. Mitä sanon
minä, nähdä Teidät? Ehkäpä joutua kavalan konnan yritysten esineeksi,
jonka hän on mahdollisesti rikoksillaan ja vielä enemmän haluillaan
ja kykenemättömyytensä epätoivolla saastuttanut.

Sanonette minulle ehkä, että Te olette aina ollut minulle uskollinen.
Entä sitten! Saatoitteko olla muuta? Kuinka olisitte voinut
pettää mustien eunukkien valppauden, näiden, jotka nyt ovat niin
hämmästyneitä elämästä, mitä Te vietätte? Kuinka olisitte kyennyt
särkemään nämä salvat ja ovet, jotka pitelevät Teitä sulkeissaan?
Te kerskailette hyveestä, joka ei ole vapaa, ja mahdollisesti ovat
Teidän saastaiset himonne riistäneet Teiltä tuhanteen kertaan tämän
uskollisuuden ansion ja arvon, josta nyt niin ylpeilette.

Minä toivon, että Te ette ole tehnyt mitään kaikesta siitä, mistä
minun on syytä Teitä epäillä; ettei se petturi ole ulottanut Teihin
pyhyyttä häväiseviä käsiänsä; että Te olette vaatteittenne peittämänä
jättänyt niiden muodostaman heikon esteen itsenne ja hänen välilleen;
että hän on itse pyhän kunnioituksen satuttamana luonut silmänsä
maahan; että hän on rohkeutensa hylkäämänä vavissut rangaistuksia,
joita hän on itselleen valmistanut: vaikka kaikki tämä olisi
tottakin, pysyy siitä huolimatta selvitettynä, että Te olette tehnyt
teon, joka on vastoin velvollisuuttanne. Ja jos Te olette loukannut
sitä hyödyttömästi, saamatta hillittömiä taipumuksianne täytetyiksi,
mitä tekisittekään niiden tyydyttämiseksi? Mihin ryhtyisittekään,
jos pääsisitte poistumaan siitä pyhästä paikasta, joka on Teistä
sietämätön vankila, niinkuin se on tovereistanne suotuisa turvapaikka
paheen hyökkäyksiä vastaan, pyhä temppeli, missä sukupuolenne
kadottaa heikkoutensa ja vahvistuu voittamattomaksi kaikista luonnon
puutteista huolimatta? Mitä tekisittekään, ellei Teillä omiin
valtoihinne jätettynä olisi muuta puolustajaa kuin minua kohtaan
tuntemanne rakkaus, minua, jota Te olette niin syvästi loukannut,
ja velvollisuutenne, jonka Te olette niin halpamaisesti pettänyt?
Kuinka pyhiä ovatkaan tavat maassa, jossa elätte, kun ne suojaavat
Teidät kurjimpien orjien hyökkäyksiltä! Teidän tulee olla minulle
kiitollinen siitä pakonalaisuudesta, missä minä Teitä pidän, koska Te
vain sen ansiosta olette vielä elämisen arvoinen.

Te ette voi sietää eunukkien päällikköä, koska hän seuraa lakkaamatta
käytöstänne ja antaa Teille viisaita neuvojaan. Hänen rumuutensa,
sanotte Te, on niin tavaton, että Te ette voi häntä vaivatta
katsella, ikäänkuin sellaisiin toimiin asetettaisiin kauneimpia
olentoja. Teille tuottaa surua vain se seikka, ettei hänen paikallaan
ole valkoinen eunukki, joka saattaa Teidät häpeään.

Mutta mitä on tehnyt Teille ensimmäinen orjattarenne? Hän on sanonut
Teille, että se liikanainen tuttavallisuus, johon Te antauduitte
nuoren Zeliden kanssa, loukkasi säädyllisyyttä: siinä vihanne syy.

Minun pitäisi olla, Zachi, ankara tuomari. Mutta minä olenkin vain
puoliso, joka koettaa huomata Teidät viattomaksi. Roxanea, uutta
puolisoani, kohtaan tuntemani rakkaus on jättänyt minulle kaiken sen
hellyyden, mitä minun on tunteminen Teitä kohtaan, joka ette ole
suinkaan vähemmän kaunis. Minä ja'an rakkauteni Teidän molempien
kesken, ja Roxanella on vain se etu, minkä hyve voi lisätä kauneuteen.

Smyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.



21. kirje.

Usbek kirjoittaa valkoiselle ylieunukille.


Teidän tulee vavista avatessanne tätä kirjettä, tai oikeammin: Teidän
olisi tullut vavista salliessanne Nadirin kavaluuden tapahtua.
Te, joka ette kylmässä, riutuvassa vanhuudessanne saata rikokseen
joutumatta kohottaa katsettanne rakkauteni pelottaviin esineihin,
Te, jonka ei ole milloinkaan sallittu astua pyhyyttä häväisevällä
jalallanne sen kauhistavan paikan kynnykselle, joka kätkee heidät
kaikkien silmiltä, Te annatte niiden, joiden käytöksen valvominen on
Teille uskottu, tehdä sellaista, mitä Te itse ette olisi rohjennut
tehdä, ettekä Te huomaa salamaa, joka on aivan valmiina iskemään sekä
heihin että Teihin!

Ja mitä te olette muuta kuin kurjia työkaluja, joita minä saan
särkeä mieleni mukaan, jotka olette olemassa vain siinä määrin kuin
osaatte totella, jotka olette maailmassa vain elääksenne minun
käskyjeni vallassa tai kuollaksenne heti kun minä niin määrään,
jotka hengitätte vain sikäli kuin minun onneni, rakkauteni,
mustasukkaisuuteni tarvitsevat teidän alhaisuuttanne, ja joilla ei
vihdoin saata olla muuta osaa kuin alistuminen, ei muuta sielua kuin
minun tahtoni eikä muuta toivoa kuin minun autuuteni?

Minä tiedän muutamien vaimojeni vain kärsimättömänä noudattavan
velvollisuuden ankaria lakeja, minä tiedän mustan eunukin
alituisen läsnäolon kiusaavan heitä ja minä tiedän heidän olevan
kyllästyneitä näihin inhoittaviin olentoihin, jotka on toimitettu
heidän läheisyyteensä siinä tarkoituksessa, että he sitä kiihkeämmin
kaipaisivat puolisoansa. Minä tiedän kaiken tämän. Mutta Te, joka
mukaannutte tähän epäjärjestykseen, Te tulette saamaan sellaisen
rangaistuksen, että se panee vapisemaan kaikki, jotka käyttävät
väärin minun luottamustani.

Minä vannon kautta taivaan kaikkien profeettain ja kautta Alin,
suurimman kaikista, että jos Te poikkeatte velvollisuudestanne, minä
tulen antamaan Teidän hengellenne yhtä paljon arvoa kuin niiden
hyönteisten hengelle, jotka osuvat jalkojeni alle.

Smyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.



22. kirje.

Jaron kirjoittaa ylieunukille.


Mitä enemmän Usbek loittonee palatsistaan, sitä kaihoisammin hän
kääntää päänsä kohti pyhiä vaimojansa. Hän huokailee, hän vuodattaa
kyyneleitä. Hänen tuskansa käy katkerammaksi, hänen epäluulonsa
vahvistuvat. Hän tahtoo lisätä heidän vartijainsa lukua. Hän aikoo
lähettää minut takaisin, samoin kuin kaikki ne mustat, jotka ovat
hänen mukanaan. Hän ei enää pelkää omasta puolestaan. Hän pelkää vain
sen puolesta, mikä on hänelle tuhat kertaa rakkaampaa kuin hän itse.

Pian saan minä siis elää Sinun käskettävänäsi ja ottaa osaa Sinun
huoliisi. Suuri Jumala! Kuinka paljon tarvitaankaan, jotta yksi ainoa
mies olisi onnellinen!

Luonto näytti asettaneen naiset riippuvaan asemaan ja vapauttaneen
taas heidät siitä: häiriöitä syntyi molempien sukupuolten välille,
koska heidän oikeutensa olivat molemminpuoliset. Meidän tehtäväksemme
on tullut uuden sopusoinnun aikaansaaminen: me olemme luoneet naisten
ja itsemme välille vihan sekä miesten ja naisten välille rakkauden.

Otsani on käyvä ankaraksi. Minä olen luova synkkiä katseita. Ilo on
pakeneva huuliltani. Ulkomuoto on oleva rauhallinen, mutta henki
levoton. Minä en ole odottava vanhuuden ryppyjä ilmaistakseni sen
murheita.

Minusta olisi ollut hauskaa seurata isäntääni Länteen. Mutta
minun tahtoni on hänen omansa. Hän käskee minua vartioimaan hänen
vaimojaan, ja minä olen vartioiva heitä uskollisesti. Minä tiedän
kuinka on kohdeltava tätä sukupuolta, joka, heti kun sen ei sallita
olla turhamainen, alkaa käydä kopeaksi, ja jota on vaikeampi
nöyryyttää kuin lannistaa. Minä vaivun maahan katseittesi tieltä.

Smyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.



23. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Ibbenille Smyrnaan.


Me saavuimme Livornoon purjehdittuamme neljäkymmentä päivää. Se on
uusi kaupunki, oiva todistus Toskanan herttuain nerosta, he kun ovat
tehneet suokylästä Italian kukoistavimman kaupungin.

Naiset nauttivat täällä suurta vapautta: he saavat katsella miehiä
eräänlaisista ikkunoista, joita nimitetään sälekaihtimiksi. He saavat
lähteä ulos joka päivä muutamien eukkojen seuraamina, ja heillä on
vain yksi huntu. Heidän lankonsa, setänsä, veljenpoikansa voivat
käydä heitä katsomassa aviomiehen panematta sitä tuskin milloinkaan
pahakseen.

Muhamettilaiselle on suuri näky katsella ensimmäisen kerran
kristittyä kaupunkia. Minä en puhu seikoista, jotka pistävät heti
aluksi kaikkien silmiin, niinkuin rakennusten, pukujen, tärkeimpien
tapojen erilaisuudesta, sillä mitä vähäpätöisimmissäkin asioissa on
jotakin omituista, jonka minä tunnen, mutta jota minä en osaa lausua.

Huomenna lähdemme Marseille'ta kohti. Siellä emme tule kauan
viipymään. Rican samoin kuin minunkin tarkoitukseni on kiiruhtaa
suoraa päätä Pariisiin, joka on Euroopan valtakeskus. Matkustajat
etsivät aina suuria kaupunkeja, jotka ovat ikäänkuin kaikkien
muukalaisten yhteinen isänmaa. Hyvästi. Ole vakuutettu siitä, että
minä rakastan Sinua aina.

Livornossa, 12 p. Saphar-kuuta v. 1712.



24. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille.


Me olemme olleet Pariisissa kuukauden ja olemme koko ajan
olleet lakkaamattomassa liikkeessä. Siinä ovat monetkin asiat
suoritettavina, ennen kuin on saanut asunnon, ennen kuin on tavannut
henkilöitä, joiden luo on neuvottu ja ennen kuin on hankkinut
itselleen välttämättömiä tavaroita, joita puuttuu kaikkia yht'aikaa.

Pariisi on aivan yhtä suuri kuin Ispahan. Talot ovat niin korkeita,
että melkein vannoisi niissä asuvan vain tähtienselittäjiä. Ymmärrät
sanomattakin, että ilmaan rakennetussa kaupungissa, jossa näkee
kuusi, seitsemänkin taloa päällekkäin, on tavattomasti väkeä ja että
siellä vallitsee erinomainen tungos silloin kun kaikki ihmiset ovat
laskeutuneet kadulle.

Sinä et ehkä sitä usko, mutta kuitenkin on asia niin, etten minä
sen kuukauden aikana, minkä olen täällä ollut, ole nähnyt vielä
kenenkään kävelevän. Eipä ole maailmassa ihmisiä, jotka osaisivat
niin hyvin käytellä raajojaan kuin ranskalaiset: he juoksevat, he
lentävät. Aasian hitaat ajoneuvot, kameliemme verkkaisa astunta
saattaisivat heidät aivan suunniltaan. Mitä minuun tulee, minä kun
en ole suinkaan luotu sellaiseen vauhtiin ja usein kävelen jalan
muuttamatta tahtiani, joudun joskus raivoihini oikein kristityn
tapaan, sillä vaikka sen nyt vielä sietäisi, että tahrautuu lokaan
päästä jalkoihin, niin en jaksa antaa anteeksi niitä kyynärpäiden
töytäyksiä, joita saan säännöllisesti ja jaksoittaisesti. Mies, joka
tulee jäljestäni ja menee ohitseni, pyöräyttää minut puoliksi ympäri,
ja toinen, joka tulee vastaani toiselta puolelta, heittää minut
äkkiä samaan asentoon, mistä ensimmäinen minut sieppasi. Ja tuskin
olen käynyt sata askelta, kun olen jo niin runneltu kuin olisin
matkustanut kymmenen peninkulmaa.

Älä luule minun vielä kykenevän perusteellisesti puhumaan Sinulle
eurooppalaisten tavoista ja tottumuksista: minulla on niistä
itsellänikin vasta heikko aavistus ja minulla on tuskin ollut aikaa
muuhun kuin hämmästelemiseen.

Ranskan kuningas on Euroopan mahtavin ruhtinas. Hänellä ei tosin ole
kultakaivoksia niinkuin hänen naapurillaan Espanjan kuninkaalla,
mutta hän on tätä rikkaampi, koska hän käyttää rikkautensa lähteenä
alamaistensa turhamaisuutta, joka on ehtymättömämpi kuin mikään
kaivos. Hänen on nähty ryhtyvän suuriin sotiin tai kestävän niitä
omistamatta muita rahansaantikeinoja kuin myytävät arvonimet, ja
inhimillinen ylpeys sai sen ihmeen aikaan, että hänen joukoiltaan ei
puuttunut palkkaa, ei hänen linnoituksiltaan kanuunoita eikä hänen
laivastoltaan varusteita.

Muutoin on tämä kuningas suuri taikuri: hän osaa pitää vallassaan
alamaistensa järjenkin ja saa heidät ajattelemaan niinkuin hän
tahtoo. Ellei hänellä ole aarrekammiossaan enempää kuin miljoona
kultarahaa, ja jos hän tarvitsee kaksi miljoonaa, ei hän muuta kuin
vakuuttaa heille, että yksi kultaraha on sama kuin kaksi kultarahaa,
ja he uskovat sen. Jos hänellä on vaikea sota suoritettavanaan
eikä hänellä ole rahaa, ei hän muuta kuin ajaa heidän päähänsä,
että paperipala on rahaa, ja he ovat siitä heti paikalla varmoja.
Jopa hän saa heidät uskomaan senkin, että hän voi parantaa heidät
kaikenlaisista taudeista pelkällä kosketuksella, niin suurella
voimalla ja väkevyydellä hän hallitsee heidän sielunelämäänsäkin.

Mitä minä puhun tästä ruhtinaasta, ei saa Sinua hämmästyttää: täällä
päin on toinenkin vielä taitavampi taikuri kuin hän, taikuri, joka
hallitsee samalla tavalla hänen sieluaan kuin hän itse hallitsee
muiden sielua. Tätä velhoa nimitetään paaviksi. Väliin hän saa
kuninkaan uskomaan, että kolme on samaa kuin yksi, väliin, ettei
leipä, jota syödään, olekaan leipää, tai ettei viini, jota juodaan,
olekaan viiniä, sekä tuhansia muita samankaltaisia asioita.

Ja pitääkseen häntä aina vireessä, suomatta hänelle aikaa unohtaa
uskomisen tottumusta, antaa hän hänelle aika ajoittain eräitä
uskonkappaleita harjoittelun tarkoituksessa. Kaksi vuotta sitten
paavi lähetti kuninkaalle suuren kirjoituksen, jota hän nimitti
_perussäädökseksi_ ja jolla hän tahtoi julmien rangaistusten uhalla
pakottaa tämän ruhtinaan ja hänen alamaisensa uskomaan kaiken,
mitä se sisälsi. Hän onnistuikin ruhtinaaseen nähden, tämä kun
alistui heti, näyttäen esimerkkiä alamaisilleen. Mutta muutamat
näistä nousivat vastarintaan ja kieltäytyivät uskomasta mitään
kaikesta siitä, mitä tuossa kirjoituksessa oli. Koko tämän kapinan
alkuunpanijoina olivat naiset, kapinan, joka nyt jakaa koko hovin,
koko valtakunnan ja kaikki perheet kahteen leiriin. Tämä perussäädös
kieltää heitä lukemasta kirjaa, jonka kaikki kristityt sanovat
olevan taivaasta peräisin: suoraan puhuen heidän Koraaniaan.
Suuttuneina heidän sukupuoltaan kohdanneesta loukkauksesta naiset
kiihottavat kaikkia tätä perussäädöstä vastaan: he ovat saaneet
miehet puolelleen, eivätkä nämä haluakaan tässä kysymyksessä
minkäänlaisia etuoikeuksia. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei tämä
mufti ajattele niinkään tyhmästi, ja, kautta suuren Alin! hänen on
täytynyt saada vihiä meidän pyhän lakimme periaatteista. Sillä kun
naiset ovat alhaisempia luontokappaleita kuin me ja kun profeettamme
sanovat meille, etteivät he pääse paratiisiin, niin miksi pitäisi
heidän sitten pyrkiä lukemaan kirjaa, jonka ainoana tarkoituksena on
paratiisin tien neuvominen?

Minä olen kuullut kuninkaasta kerrottavan asioita, jotka lähentelevät
uskomattomuutta, ja arvelenpa Sinun olevan vaikeata saada niitä
päähäsi.

Puhutaan, että hänen ollessaan parhaillaan sodassa naapuriensa
kanssa, jotka olivat kaikki liittoutuneet häntä vastaan, hänen
valtakunnassaan oli lukematon joukko näkymättömiä vihollisia, jotka
pitivät häntä piiritystilassa. Lisätään hänen etsineen niitä yli
kolmekymmentä vuotta, mutta sanotaan samalla, ettei hän eräiden hänen
luottamustaan nauttivien dervishien väsymättömistä ponnistuksista
huolimatta ole voinut löytää niistä ainoatakaan. Ne elävät hänen
lähimmässä ympäristössään: niitä on hänen hovissaan, hänen
pääkaupungissaan, hänen sotajoukoissaan, hänen tuomioistuimissaan,
ja kuitenkin vakuutetaan hänen saavan kokea sen surun, että hänen
on kuoltava löytämättä niitä. On kuin ne olisivat olemassa yleensä,
olematta silti olemassa yksityisesti: ne ovat kuin seura, jossa ei
olisi ainoatakaan jäsentä. Epäilemättä tahtoo taivas rangaista tätä
ruhtinasta siitä, ettei hän ole ollut kyllin sääliväinen voitettuja
vihollisiaan kohtaan, koska se on antanut hänelle näkymättömiä
vihollisia, joiden nero ja kohtalo ovat hänen neronsa ja kohtalonsa
yläpuolella. Minä aion kirjoitella Sinulle edelleenkin ja puhua
Sinulle asioita, jotka ovat varsin kaukana persialaisten luonteesta
ja hengestä. Sama maa kantaa kyllä meitä molempia, mutta sen seudun
ihmiset, missä minä nyt elän, ja sen seudun ihmiset, missä Sinä olet,
eroavat tuntuvasti toisistaan.

Pariisissa, 4 p. toista Rebiab-kuuta v. 1712.



25. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Minä olen saanut kirjeen veljenpojaltasi Rhediltä. Hän ilmoittaa
minulle aikovansa matkustaa Smyrnasta katsomaan Italiaa ja retkensä
ainoana tarkoituksena olevan tietojen hankkiminen, jotta hän siten
tulisi yhä enemmän Sinun arvoiseksesi. Onnittelen Sinua siitä, että
Sinulla on veljenpoika, josta on kerran tuleva vanhojen päiviesi
lohdutus.

Rica kirjoittaa Sinulle pitkän kirjeen. Hän on maininnut puhuvansa
siinä paljon tästä maasta. Hänen älynsä vilkkaudesta johtuu, että hän
käsittää kaikki nopeasti. Mitä minuun tulee, en minä kykene Sinulle
mitään sanomaan, koska minä ajattelen hitaasti.

Sinä olet hellimpien keskustelujemme aiheena: me emme voi kylliksemme
puhua siitä ystävällisestä tavasta, jolla meitä kohtelit Smyrnassa,
emmekä palveluksista, joita ystävyytesi yhätikin meille päivä
päivältä tekee. Me toivomme Sinun, jalo Ibben, kaikkialla tapaavan
yhtä kiitollisia ja yhtä uskollisia ystäviä kuin me olemme.

Kunpa näkisin Sinut pian taas ja saisin viettää seurassasi niitä
onnellisia päiviä, jotka kuluvat niin suloisesti kahden ystävän
kesken! Hyvästi!

Pariisissa, 4 p. toista Rebiab-kuuta v. 1712.



26. kirje.

Usbek kirjoittaa Roxanelle ispahanilaiseen palatsiin.


Miten onnellinen olettekaan, Roxane, kun saatte olla rakkaassa
Persian maassa, ettekä näissä myrkyllisissä seuduissa, joissa ei
tunneta kainoutta eikä hyvettä! Miten onnellinen olettekaan! Te
elätte vaimolassani kuin viattomuuden asunnossa ikään, kaikkien
inhimillisten hyökkäysten ulottumattomissa. Te elätte riemuiten,
onnellisesti kykenemättömänä hairahtumaan. Milloinkaan ei ole mies
saastuttanut Teitä irstailla katseillaan. Eipä edes appenne ole
juhlapitojen vapaudessakaan nähnyt Teidän kaunista suutanne: Te ette
ole milloinkaan unohtanut kiinnittää pyhää huntua sen peitoksi.
Onnellinen Roxane! Maalle mennessänne on aina edellänne kulkenut
eunukkeja surmaamassa jokaisen uskalikon, joka ei ole paennut Teidän
näkyviltänne. Mitä vaivaa olen minäkin, jolle taivas on lahjoittanut
Teidät onneni täydentämiseksi, saanut nähdä päästäkseni sen aarteen
valtiaaksi, jota Te niin pontevasti puolustitte! Mikä murhe
minulle, kun en avioliittomme ensi päivinä saanut Teitä lainkaan
nähdä! Ja mikä kärsimättömyys, kun minä sitten Teidät vihdoin näin!
Mutta Te ette sitä kuitenkaan tyydyttänyt, vaan kiihotitte sitä
päinvastoin säikähtyneen kainouden itsepintaisilla kielloilla: Te
sekoititte minut kaikkiin niihin miehiin, joilta Te pysyttelette
visusti piilossa. Muistatteko päivää, jolloin Te eksyitte minulta
orjattarienne joukkoon, näiden pettäessä minua ja salatessa Teitä
etsiskelyiltäni? Muistatteko toista päivää, jolloin Te, nähdessänne
kyyneleenne tehottomiksi, käytitte äitinne arvovaltaa hillitäksenne
rakkauteni hurjaa kiihkoa turvauduitte rohkeutenne tarjoamiin.
Tempasitte tikarin ja uhkasitte kuolemalla puolisoa, joka Teitä
rakasti, jos hän yhä vaati Teiltä sitä, mitä Te piditte suuremmassa
arvossa kuin puolisoanne. Kaksi kuukautta kului tässä rakkauden ja
hyveen taistelussa. Te menitte liian pitkälle siveissä estelyissänne:
Te ette antautunut edes voitettuna. Te puolustitte viimeiseen
asti kuolevaa neitseyttä. Te piditte minua vihollisena, joka oli
Teidät häväissyt, ettekä puolisona, joka oli Teitä rakastanut.
Enemmän kuin kolmen kuukauden aikana ette uskaltanut katsahtaa
minuun punastumatta: Teidän hämmentynyt ilmeenne näytti moittivan
minua voitosta, jonka minä olin saavuttanut. Enkä minä päässyt
rauhassa nauttimaan omistuksestani: Te salasitte minulta niin paljon
kuin voitte sulojanne ja ihanuuksianne, ja minä olin niinmuodoin
hurmaantunut kaikkein suurimmista suosionosoituksista ilman että
minulle oli suotu kaikkein pienimpiä.

Jos Teidät olisi kasvatettu tässä maassa, ette olisi joutunut niin
suunniltanne. Naiset ovat täällä menettäneet kaiken pidättyväisyyden.
He näyttäytyvät miehille peittämättömin kasvoin, ikäänkuin
tahtoisivat anoa omaa tappiotaan. He etsivät miehiä katseillaan.
He tapaavat näitä moskeijoissa, kävelypaikoilla, jopa kotonaankin.
Tapa käyttää eunukkeja palvelijoina on heille tuntematon. Teidän
keskuudessanne vallitsevan jalon yksinkertaisuuden ja viehättävän
kainouden sijasta näkee täällä raakaa häpeämättömyyttä, johon on
mahdoton tottua.

Niin, Roxane, jos Te olisitte täällä, tuntisitte ikäänkuin
omaksi häpeäksenne sen hirvittävän kunniattomuuden, johon Teidän
sukupuolenne on vaipunut. Te pakenisitte näitä inhoittavia paikkoja
ja kaipaisitte sitä suloista suojaa, missä tapaatte viattomuuden,
missä olette varma itsestänne, missä ei mikään vaara saa Teitä
vapisemaan, missä Te vihdoin voitte rakastaa minua pelkäämättä
milloinkaan menettävänne rakkautta, jonka olette minulle velkaa.

Kun kohotatte hipiänne loistoa kaikkein kauneimmilla väreillä,
kun voitelette koko ruumiinne kallisarvoisimmilla hajuaineilla,
kun koristaudutte kauneimmilla puvuillanne, kun koetatte voittaa
toverinne tanssinne siroudella ja laulunne viehkeydellä, kun
lempeästi kilpailette heidän kanssaan sulosta, hellyydestä ja
hilpeydestä, en minä saata kuvitellakaan Teillä olevan muuta
tarkoitusta kuin minun miellyttämiseni. Ja kun minä näen Teidän
kainosti punastuvan, kun Teidän katseenne etsivät minun katseitani,
kun hiivitte sydämeeni hellin, rukoilevin sanoin, en minä voisi,
Roxane, epäillä Teidän rakkauttanne.

Mutta mitä on minun ajatteleminen eurooppalaisista naisista? Heidän
ihonkäsittelynsä, korut, joilla he somistautuvat, huolellisuus,
jolla he hoitavat ulkomuotoansa, miellyttämisenhalu, joka heissä
väistymättä asuu, ovat kaikki heidän hyveensä tahrapilkkuja ja heidän
puolisoittensa häväistyksiä.

Teidän ei kuitenkaan tule luulla, Roxane, minun ajattelevan,
että he menisivät vallattomuudessaan niin pitkälle kuin moisesta
käyttäytymisestä uskoisi mahdolliseksi, ja että he ajautuisivat
irstaisuudessaan siihen kauheaan äärimmäisyyteen, joka saa vapisemaan
ja joka tietää ehdotonta aviollisen uskollisuuden loukkaamista. On
hyvin vähän niin kevytmielisiä naisia, että heidän rikollisuutensa
ulottuisi sinne asti: heidän kaikkien sydämessään on jonkinlainen
hyveen tunto, joka on sinne syntymässä painunut ja jota kasvatus
heikontaa, voimatta sitä kokonaan hävittää. He saattavat kyllä
höllentää niitä ulkonaisia velvollisuuksia, joita kainous vaatii
noudattamaan, mutta milloin olisi otettava viimeiset askeleet,
nousee luonto kapinaan. Niinpä kun me suljemme teidät ahtaaseen
piiriin, kun me panemme teidän vartijoiksenne monet orjat, kun
me hillitsemme ankaralla kädellä teidän halujanne silloin kun ne
lentävät liian kauas, ei se tapahdu siksi, että me pelkäisimme
lopullista uskottomuutta, vaan koska me tiedämme, ettei puhtaus voi
olla milloinkaan liian suuri ja että pieninkin tahra voi sen turmella.

Minä säälin Teitä, Roxane. Teidän siveytenne, niin kauan koeteltu,
ansaitsisi puolison, joka ei olisi milloinkaan luotanne poistunut ja
joka olisi itse kyennyt tukahuttamaan ne mieliteot, mitkä vain Teidän
hyveenne saattaa lannistaa.

Pariisissa, 7 p. Rhegeb-kuuta v. 1712.



27. kirje.

Usbek kirjoittaa Nessirille Ispahaniin.


Me olemme nykyään Pariisissa, tässä loistavassa auringon kaupungin
kilpailijassa.

Lähtiessäni Smyrnasta annoin ystäväni Ibbenin tehtäväksi toimittaa
Sinulle lippaan, jossa oli muutamia lahjoja Sinulle, ja samaa tietä
saat tämän kirjeenkin. Vaikka olen hänestä 500 tai 600 peninkulman
päässä, lähetän hänelle uutisia ja saan uutisia häneltä yhtä helposti
kuin jos hän olisi Ispahanissa ja minä Kumissa. Minä lähetän kirjeeni
Marseille'iin, mistä lakkaamatta purjehtii laivoja Smyrnaan. Sieltä
toimittaa hän taas Persiaan osoitetut kirjeet armenialaisten
karavaanien matkaan, näitä kun lähtee Ispahaniin joka päivä.

Rican terveys on täydellinen: hänen ruumiinrakenteensa lujuus,
hänen nuoruutensa ja hänen luontainen hilpeytensä auttavat häntä
suoriutumaan kaikista koettelemuksista.

Minä puolestani en jaksa hyvin. Ruumiini ja sieluni ovat lamassa.
Minä antaudun mietiskelyihin, jotka käyvät päivä päivältä
surullisemmiksi. Heikkenevä terveyteni kääntää minua isänmaatani
kohti ja tekee minulle tämän maan yhä muukalaisemmaksi.

Mutta, rakas Nessir, minä vannotan Sinua, toimita niin, etteivät
vaimoni saa tietoa minun nykyisestä tilastani. Jos he rakastavat
minua, tahdon säästää heidän kyyneleitään. Elleivät he rakasta minua,
en tahdo suinkaan lisätä heidän uskaliaisuuttaan.

Jos eunukkini luulisivat minun olevan vaarassa, jos he voisivat
toivoa pääsevänsä rangaistuksetta raukkamaisesta myöntyväisyydestä,
lakkaisivat he piankin olemasta kuuroja sen sukupuolen
mairittelevalle äänelle, joka pakottaa kalliotkin kuulemaan ja
elottomatkin esineet liikkumaan.

Hyvästi, Nessir. Olen iloinen saadessani osoittaa Sinulle
luottamustani.

Pariisissa, 5 p. Chahban-kuuta v. 1712.



28. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Eilen näin varsin kummallisen tapauksen, vaikka sellaista sattuukin
Pariisissa joka päivä.

Kaikki ihmiset kokoontuvat loppupuolella iltapäivää esittämään
jonkinlaista kuvausta, jota olen kuullut nimitettävän näytelmäksi.
Pääasiallinen toiminta tapahtuu korokkeella, jota sanotaan
näyttämöksi. Kahden puolen nähdään pienissä komeroissa, joita
mainitaan aitioiksi, miehiä ja naisia, jotka näyttelevät keskenään
mykkiä kohtauksia, jotenkin samanlaisia kuin Persiassamme käytetyt.
Väliin on kyseessä lohduton rakastajatar, joka tulkitsee kaihoaan.
Väliin nielee taas toinen, vilkassilmäinen, intohimoisen näköinen
nainen katseillaan rakastajansa, joka maksaa samalla mitalla: kaikki
voimakkaat sielunliikkeet esiintyvät maalattuina kasvoille ja
ilmaistuina kaunopuheisuudella, joka on sitä eloisampaa, kun se on
mykkää. Tällöin näyttelijättäret esiintyvät vartalo vain puoliksi
näkyvissä ja heillä on tavallisesti puuhka käsivarsien kainona
peitteenä. Alhaalla on joukko ihmisiä, jotka seisovat ja pilkkaavat
niitä, jotka ovat ylhäällä näyttämöllä ja nämä jälkimmäiset nauravat
vuorostaan niitä, jotka ovat alhaalla.

Mutta suurimman vaivan näkevät muutamat ihmiset, jotka erikoisesti
valitaan tähän tarkoitukseen jo varhaisella iällä, niin että he
kykenevät kestämään ponnistuksia. Heidän on oltava joka paikassa.
He kulkevat sokkeloista, jotka he yksin tuntevat, ja nousevat
hämmästyttävän taitavasti kerroksesta kerrokseen. Heitä näkee
ylhäällä, alhaalla, kaikissa aitioissa. He ikäänkuin sukeltavat
veteen: väliin heitä ei eroita, väliin he ilmestyvät taas näkyviin.
Usein he poistuvat yhdeltä näyttämöltä ja menevät esiintymään
toiselle. Heidän joukossaan on sellaisiakin, jotka tekevät niin
suuren ihmeen, ettei moista olisi rohjennut toivoakaan heidän
kainalosauvoiltaan: he kävelevät ja pääsevät eteenpäin siinä kuin
muutkin. Vihdoin astutaan saleihin, missä esitetään erikoisnäytelmää:
aletaan kumarruksin ja jatketaan syleilyin. Sanotaan keveimmänkin
tuttavuuden antavan ihmiselle oikeuden tukahuttaa toisen: jo itse
paikka näyttää huokuvan ihmisiin hellyyttä. Niinpä väitetäänkin,
etteivät ne prinsessat, jotka siellä hallitsevat, ole suinkaan
julmia. Ja ellei oteta lukuun paria, kolmea tuntia, jolloin he ovat
päivittäin varsin villeinä, voidaankin sanoa heidän kaiken muun ajan
olevan verrattain sävyisiä, sitten kun he ovat helposti päässeet
huumauksestaan.

Kaikki, mitä olen Sinulle tässä kertonut, tapahtuu melkein samoin
menoin eräässä toisessakin paikassa, jota sanotaan Oopperaksi:
ainoa erotus on siinä, että yhdessä puhutaan ja toisessa lauletaan.
Muuan ystävä vei minut kerran kammioon, missä eräs etevimpiä
näyttelijättäriä parhaillaan riisuutui. Meistä tuli niin hyvät tutut,
että minä seuraavana päivänä sain häneltä tämän kirjeen:

    "Hyvä herra:

    "Minä olen maailman onnettomin tyttö, vaikka olenkin aina
    ollut Oopperan kunnollisin näyttelijätär. Seitsemän, kahdeksan
    kuukautta sitten olin samassa pukuhuoneessa, missä Tekin minut
    eilen näitte. Minun parhaillaan pukeutuessani Dianan papittareksi
    tuli muuan nuori pappi minua katsomaan ja valkoisesta puvustani,
    hunnustani ja otsavirvestäni välittämättä ryösti viattomuuteni.
    Turhaan muistutan hänelle uhrauksesta, minkä olen hänen hyväkseen
    tehnyt: hän vain purskahtaa nauruun ja väittää havainneensa
    minut sangen maalliseksi. Mutta nyt minä olen niin paisunut,
    että en uskalla enää esiintyä näyttämöllä, sillä minä olen
    kunnianasioissa aivan uskomattoman herkkätuntoinen, ja vähänkin
    aina, että kunnon tytön on helpompaa menettää hyve kuin kainous.
    Kun minä olen näin herkkätuntoinen, ymmärtänette hyvin, ettei se
    nuori pappi olisi milloinkaan yrityksissään onnistunut, ellei
    hän olisi luvannut naida minua. Niin hyväksyttävä syy sai minut
    sivuuttamaan tavalliset pikku muodollisuudet ja alkamaan siitä,
    millä minun olisi pitänyt lopettaa. Mutta kun nyt kerran hänen
    uskottomuutensa on syössyt minut häpeään, en minä tahdo enää
    olla Oopperassa, mistä näin meidän kesken sanoen tuskin saan
    toimeentuloni, sillä kun minä nykyään käyn yhä vanhemmaksi ja
    kun suloni yhä vähenevät, tuntuu aina samana pysyvä palkkani
    pienenevän päivä päivältä. Eräältä seurueeseenne kuuluvalta
    henkilöltä sain tietää, että Teidän maassanne pidetään hyvää
    tanssijatarta suunnattomassa arvossa ja että jos minä menisin
    Ispahaniin, olisi menestykseni heti paikalla varma. Jos Te
    suvaitsisitte lahjoittaa minulle suojeluksenne ja viedä minut
    mukananne siihen maahan, olisi Teillä otollinen tilaisuus tehdä
    hyvää tytölle, joka hyveellään ja käytöksellään olisi varmastikin
    osoittautuva Teidän ystävällisyytenne arvoiseksi. Minä olen..."

Pariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1712.



29. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Paavi on kristittyjen päämies. Hän on vanha epäjumala, jolle
suitsutetaan tottumuksesta. Hän oli muinoin pelättävä ruhtinaillekin,
sillä hän syöksi heidät valtaistuimelta yhtä helposti kuin meidän
mahtavat sulttaanimme karkottavat vallasta Irimettan ja Georgian
kuninkaita. Mutta nyt ei häntä enää pelätä. Hän sanoo olevansa
erään ensimmäisiin kristittyihin kuuluneen miehen, pyhän Pietarin,
perillinen, ja hänen perintönsä onkin varmaan hyvin suuri, koska
hänellä on suunnattomia aarteita ja melkoinen maa hallittavanaan.

Piispat ovat hänen alaisiaan lainoppineita miehiä, joilla on
kaksi hänen käskyvallastaan riippuvaa hyvin erilaista tehtävää.
Kokoontuneina voivat he hänen tavallaan laatia uskonkappaleita,
mutta yksin ollessaan ei heillä ole juuri muuta tehtävää kuin
vapauttaa ihmisiä täyttämästä lain määräyksiä. Sillä Sinun tulee
tietää, että kristinuskoa rasittaa lukematon joukko hyvin vaikeita
hartaudenharjoituksia. Ja kun arveltiin olevan tukalampaa täyttää
velvollisuutensa kuin hankkia piispoja niistä vapauttamaan,
ryhdyttiin yhteisen hyvän nimessä käyttämään tätä jälkimmäistä
keinoa, niin että ellei tahdota pyhittää rhamazania, ellei tahdota
alistua avioliiton muodollisuuksiin, jos halutaan rikkoa lupaukset,
jos tahdotaan mennä naimisiin vastoin lain kieltoa, jos joskus
tahdotaan päästä noudattamasta valankin velvoitusta, käännytään vain
piispan tai paavin puoleen, ja tämä antaa heti erivapautuksen.

Piispat eivät kuitenkaan laadi uskonkappaleita omasta päästään.
On näet olemassa ääretön joukko kirjanoppineita, useimmat heistä
dervishejä, jotka herättävät keskuudessaan tuhansia uusia
uskonnollisia kysymyksiä: heidän annetaan kiistellä pitkät ajat, ja
sotaa kestää siksi kunnes joku ratkaisu sen lopettaa.

Niinpä voinkin vakuuttaa Sinulle, ettei ole milloinkaan ollut
valtakuntaa, jossa olisi ollut niin paljon sisäisiä sotia kuin
Kristuksen valtakunnassa.

Niitä, jotka esittävät jonkin uuden mielipiteen, nimitetään alussa
kerettiläisiksi. Kullakin kerettiläislahkolla on oma nimensä, joka
on kaikilla siihen kuuluvilla ikäänkuin tunnussanana. Mutta kukaan
ei ole kerettiläinen, joka ei itse tahdo: ei ole tarvis muuta kuin
jakaa kiistanaihe kahtia ja antaa kunnioittava selitys niille, jotka
syyttävät jotakuta kerettiläisyydestä. Ja millainen tämä kunnioittava
selitys sitten liekin, käsitettävä tai ei, se tekee ihmisen valkeaksi
kuin lumi, niin että tämä ihminen voi omaksua oikeauskoisen nimen.

Mitä tässä Sinulle sanon, koskee kuitenkin vain Ranskaa ja Saksaa,
sillä minä olen kuullut Espanjassa ja Portugalissa olevan erinäisiä
dervishejä, jotka eivät ymmärrä leikkiä ja jotka polttavat ihmisen
niinkuin olkitukon. Kun joutuu näiden miesten käsiin, niin on
onnellinen se, joka on lakkaamatta rukoillut Jumalaa pienet puupallot
kädessä, joka on aina kantanut kahta kahteen nauhaan kiinnitettyä
kankaanpalasta ympärillään ja joka on muutaman kerran käynyt
eräässä Galiciaksi mainitussa maakunnassa! Muutoin käy ihmisparan
hullusti. Vaikka hän vannoisi kuin pakana olevansa oikeauskoinen,
saattaisi tapahtua, ettei oikeauskoisen ominaisuuksista päästäisikään
yksimielisyyteen ja että hänet poltettaisiin kerettiläisenä. Turhaa
olisi hänen antaa tuo kunnioittava selityksensä: selityksistä viis!
Hän olisi tuhkana jo ennen kuin olisi edes aiottu häntä kuulla.

Toiset tuomarit otaksuvat syytetyn viattomaksi, mutta nämä pitävät
häntä aina syyllisenä. Epäilyttävissä tapauksissa on heidän
sääntönään taipua ankaruuden puoleen, ilmeisestikin siksi, että he
luulevat ihmiset pahoiksi. Mutta toisaalta on heillä näistä niin
hyvä käsitys, etteivät he koskaan katso heidän voivan valehdella,
sillä he hyväksyvät verivihollisten, kevytmielisten naisten,
häpeällistä ammattia harjoittavien todistukset. Tuomiossaan he
lausuvat pieniä kohteliaisuuksia niille, joka ovat puettuja
tulikivipaitaan, vakuuttaen olevansa hyvin pahoillaan nähdessään
heidät niin huonossa puvussa ja sanoen olevansa lempeitä, inhoavansa
verta ja olevansa epätoivoissaan, kun heidän on ollut pakko julistaa
heidät syyllisiksi. Mutta lohdutuksekseen takavarikoivat he näiden
onnettomien kaiken omaisuuden omaan laskuunsa.

Onnellinen on maa, missä asuu profeettain lapsia! Nämä surulliset
näytelmät ovat siellä tuntemattomia. Pyhä uskonto, jonka enkelit ovat
sinne tuoneet, pitää parhaana puolustajanaan omaa totuuttaan eikä se
lainkaan tarvitse näitä väkivaltaisia keinoja pysyäkseen pystyssä.

Pariisissa, 4 p, Chalval-kuuta v. 1712.



30. kirje.

Rica kirjoittaa samalle Smyrnaan.


Pariisin asukkaat ovat aivan uskomattoman uteliaita. Saapuessani
tänne töllisteltiin minua ikäänkuin olisin taivaasta pudonnut:
vanhukset, miehet, naiset, lapset, kaikki halusivat minua nähdä.
Jos minä lähdin kävelylle, ryntäsivät kaikki ikkunoihin. Jos minä
olin Tuileries'ssa, huomasin heti muodostuvan piirin ympärilleni.
Naisetkin kerääntyivät lähettyvilleni tuhansin värein välkähteleväksi
taivaankaareksi. Jos olin teatterissa, näin heti satojen
tähystysputkien suuntautuvan kasvojani kohti. Totisesti: milloinkaan
ei ole ihmistä niin katseltu kuin minua. Hymyilin joskus kuullessani
ihmisten, jotka olivat tuskin milloinkaan poistuneet huoneestaan,
puhelevan keskenään: "Täytyy myöntää, että hän näyttää hyvin
persialaiselta." Ihme ja kumma: minä tapasin kuviani kaikkialta, näin
muotoni monistettuna kaikissa myymälöissä, kaikilla uuninreunoilla,
sillä niin kovin pelättiin, ettei minua vain olisi kylliksi nähty.

Niin monet kunnianosoitukset eivät saata lopulta olla käymättä
rasitukseksi. En luullut olevani niin ihmeellinen ja niin harvinainen
olento, ja vaikka minulla onkin varsin hyvä käsitys itsestäni,
en olisi milloinkaan osannut kuvitellakaan kerran häiritseväni
suurkaupungin rauhaa, kaupungin, jossa minua ei kukaan tuntenut.
Tämä sai minut hylkäämään persialaisen puvun ja verhoutumaan
eurooppalaisittain, nähdäkseni, olisiko kasvonpiirteissäni vielä
jotakin ihmeellistä. Tämä koe ilmaisi minulle todellisen arvoni.
Vapautettuna kaikista muukalaisista koristuksista havaitsin saavani
osakseni mitä sattuvinta arvostelua. Minulla oli tosiaankin syytä
suututella räätälilleni, joka oli silmänräpäyksessä riistänyt
minulta yleisen huomion ja kunnioituksen. Sillä yht'äkkiä vaivuin
kauhistuttavaan mitättömyyteen. Viivyin joskus kokonaisen tunninkin
seurassa ilman että minuun edes vilkaistiin tai että minulle
suotiin tilaisuus avata suutani. Mutta jos joku sattumalta ilmoitti
läsnäolijoilleni minun olevan persialainen, kuulin heti ympärilläni
sorinaa ja suhinaa: "Ah! ah! Herra on persialainen! Sehän on vallan
tavatonta! Kuinka kukaan voi olla persialainen?"

Pariisissa, 6 p. Chalval-kuuta v. 1712.



31. kirje.

Rhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Minä oleskelen nykyään Venetsiassa, rakas Usbek. Saattaa olla
nähnyt maailman kaikki kaupungit ja kuitenkin hämmästyä Venetsiaan
tullessaan: on aina tuntuva oudolta nähdä kaupungin, tornien ja
moskeijojen nousevan vedestä ja tavata lukematon ihmisjoukko
paikasta, missä oikeastaan pitäisi olla vain kaloja.

Mutta tältä jumalattomalta kaupungilta puuttuu maailman
kallisarvoisin aarre, nimittäin juokseva vesi: siellä on mahdoton
suorittaa ainoatakaan säädettyä pesua. Niinpä onkin se pyhälle
Profeetallemme kauhistus, eikä hän milloinkaan katsele sitä taivaan
korkeudesta muutoin kuin vihastuneena.

Ilman sitä haittaa, rakas Usbek, olisi minusta ihastuttavaa elää
kaupungissa, missä hengelläni on tilaisuus kehittyä joka päivä. Minä
otan selkoa liikemaailman salaisuuksista, ruhtinaiden puuhista,
heidän hallituksensa muodosta. En lyö laimin edes eurooppalaisia
taikaluuloja. Minä harrastan lääketiedettä, fysiikkaa, tähtitiedettä
ja tutkin taiteita. Sanalla sanoen: vapaudun pilvistä, jotka
peittivät silmiäni syntymämaassani.

Venetsiassa, 16 p. Chalval-kuuta v. 1712.



32. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Pari päivää sitten kävin katsomassa taloa, missä elätetään verrattain
köyhästi noin kolmesataa henkeä. Työ oli pian suoritettu, sillä ei
kirkko eivätkä rakennukset ansaitse tarkastelemista. Tämän talon
asujat olivat varsin iloisia: useat heistä pelasivat korttia tai
muita minulle tuntemattomia pelejä. Poistuessani lähti muuan näistä
miehistä myös kaupungille. Kuultuaan minun kysyvän tietä Marais'hin,
Pariisin syrjäisimpään osaan, sanoi hän minulle: "Minä olen juuri
menossa sinne ja voinkin Teitä opastaa. Seuratkaa minua!" Hän
kuljettikin minua loistavasti, pelasti minut kaikista pulmista ja
varjeli minua taitavasti vaunuilta ja muilta ajoneuvoilta. Me olimme
jo saapumassa perille, kun uteliaisuus valtasi minut. "Hyvä ystävä",
sanoi hänelle, "olisikohan mahdollista minun udella, kuka Te olette?"

"Minä olen sokea, hyvä herra", vastasi hän.

"Kuinka!" sanoin minä, "Te olette sokea! Ja miksi ette sitten
pyytänyt sitä kunnon miestä, joka pelasi korttia kanssanne opastamaan
meitä?"

"Hän on myöskin sokea", vastasi kuljettajani. "Jo neljäsataa vuotta
meitä on ollut kolmesataa sokeata siinä talossa, missä minut näitte.
Mutta minun täytyykin nyt jättää teidät. Tuossa on katu, jota
kysyitte. Minä puolestani seuraan kansanjoukkoa ja menen tuohon
kirkkoon, missä minä, sen vannon, ahdistan ihmisiä enemmän kuin he
ahdistavat minua."

Pariisissa, 17 p. Chalval-kuuta v. 1712.



33. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Viini on sitä rasittavien verojen takia niin kallista Pariisissa,
että näyttää kuin täällä olisi haluttu ryhtyä noudattamaan
jumalallisen Koraanin määräyksiä, jotka kieltävät sitä juomasta.

Ajatellessani tämän nesteen tuhoisia vaikutuksia en voi olla
pitämättä sitä pelottavimpana lahjana, minkä luonto on ihmisille
antanut. Jos mikään on tahrannut hallitsijaimme elämää ja mainetta,
niin on sen tehnyt heidän kohtuuttomuutensa: se on ollut heidän
vääryyksiensä ja heidän julmuuksiensa myrkyllisin lähde.

Minun on sanottava ihmisten häpeäksi: laki kieltää ruhtinailtamme
viinin käytön, ja kuitenkin he juovat sitä niin suhdattomasti, että
se riistää heiltä ihmisyydenkin. Viinin käytäntö on sitä vastoin
sallittu kristityille ruhtinaille, eikä sen ole havaittu vievän
heitä mihinkään hairahduksiin. Ihmismieli on täynnänsä ristiriitaa.
Hillittömällä mässäilyllä kapinoidaan hurjasti määräyksiä vastaan, ja
laki, jonka on määrä tehdä meidät oikeamielisemmiksi, tekee meidät
vain usein rikollisemmiksi.

Mutta paheksuessani tämän nesteen käyttöä silloin kun se riistää
ihmiseltä järjen, en tuomitse samalla tavalla juomia, jotka
sitä elähyttävät. Itämaalaisten viisautena on etsiä lääkkeitä
surumielisyyttä vastaan yhtä innokkaasti kuin kaikkein vaarallisimpia
tauteja vastaan. Milloin eurooppalaiselle sattuu onnettomuus, ei
hänellä ole muuta keinoa kuin erään Senecaksi nimitetyn filosofin
lukeminen. Mutta aasialaiset heitä järkevämpinä ja tässä suhteessa
parempina luonnonlaatumme tuntijoina nauttivat juomia, jotka
kykenevät tekemään ihmisen iloiseksi ja sulostuttamaan hänen
vaivojensa muiston.

Ei ole mitään niin masentavaa kuin lohdutus, joka perustetaan
pahan välttämättömyyteen, apukeinojen hyödyttömyyteen, kohtalon
kaikkivaltaan, Kaitselmuksen määräykseen ja ihmiselämän yleiseen
onnettomuuteen. Onhan pilkantekoa, kun tahdotaan lieventää kärsimystä
johdattamalla mieleen, että ihminen on syntynyt kurjuuteen.
Parempihan on temmata henki mietiskelyjensä vallasta ja kohdella
ihmistä tuntevana olentona, sen sijaan, että häntä kohdeltaisiin
järjellisenä olentona.

Ruumiiseen yhtynyt sielu saa lakkaamatta kärsiä tämän hirmuvaltaa.
Jos verenkiero on liian ahdas, elleivät elonhenget ole kyllin
puhtaita tahi ellei niitä ole riittävän paljon, vaivumme
alakuloisuuteen ja murheeseen. Mutta jos nautimme juomia, jotka
kykenevät muuttamaan tämän ruumiin tilan, saa sielumme jälleen voiman
ottaa vastaan sitä elähyttäviä vaikutelmia ja tuntee salaista iloa
nähdessään koneensa niin sanoaksemme taasen hyrähtävän liikkeelle ja
täyttyvän elämällä.

Pariisissa, 25 p. Zilkadeh-kuuta v. 1713.



34. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Persialaiset naiset ovat kauniimpia kuin ranskalaiset, mutta
ranskalaiset naiset ovat sievempiä. On vaikeata olla rakastamatta
edellisiä ja mieltymättä jälkimmäisiin: edelliset ovat hellempiä ja
kainompia, jälkimmäiset hilpeämpiä ja herttaisempia.

Persialaisen rodun tekee kauniiksi naisten säännöllinen elämä: he
eivät pelaa eivätkä valvo, he eivät juo lainkaan viiniä eivätkä
liiku juuri milloinkaan ulkoilmassa. Täytyy myöntää, että vaimola on
otollisempi terveydelle kuin huvituksille: siellä vietetään tasaista,
rauhallista elämää, jossa ei ole mitään kiihottavaa. Kaikki henkii
siellä alistumista ja velvollisuutta. Nautinnotkin ovat siellä
vakavia ja ilot ankaroita, eikä niitä päästä maistamaan juuri muutoin
kuin käskyvallan osoituksina yhdeltä puolen ja riippuvaisuuden
merkkeinä toiselta puolen.

Miehetkään eivät ole Persiassa yhtä hilpeitä kuin Ranskassa: heissä
ei tapaa sitä rauhallista mieltä ja sitä tyytyväistä ilmettä, minkä
minä näen täällä kaikissa säädyissä ja kaikissa olosuhteissa.

Pahemmin ovat asiat Turkissa, missä saattaisi tavata perheitä, joissa
ei kukaan isästä poikaan ole nauranut valtakunnan perustamisesta
lähtien.

Tämä aasialaisten vakavuus johtuu siitä, että he niin vähän
seurustelevat keskenään: he tapaavat toisiaan vain silloin kun
kohteliaisuussäännöt heidät siihen pakottavat. Ystävyys, se sydämen
hellä kiintymys, joka sulostuttaa täällä elämän, on heille melkein
tuntematon. He vetäytyvät taloihinsa, missä he aina tapaavat seuran,
joka odottaa heitä, niin että kukin perhe on ikäänkuin eristettynä
toisista.

Kerran keskustelin tästä asiasta erään täkäläisen henkilön kanssa
ja hän sanoi minulle: "Eniten minua loukkaa teidän tavoissanne
se seikka, että teidän on pakko elää orjien seurassa, joiden
sydämeen ja mieleen aina jollakin tavalla vaikuttaa heidän asemansa
alhaisuus. Nämä halpamaiset ihmiset heikontavat luonnostaan meihin
kaikkiin kuuluvan hyveen tunteita teissä ja he hävittävät niitä aina
lapsuudesta asti, jolloin he jo teitä vaivaavat.

"Sillä teidän on lopultakin syytä luopua ennakkoluuloistanne: mitä
voidaan odottaa kasvatukselta, minkä teille antaa kurja olento, jonka
kunniana on toisen miehen vaimojen vartioiminen ja jonka ylpeytenä on
kaikista inhimillisistä toimista halveksittavin, joka on inhoittava
pelkän uskollisuutensa takia, koska se on hänen ainoa hyveensä,
ja koska hän harjoittaa sitä kateudesta, mustasukkaisuudesta ja
epätoivosta, joka hehkuen kostonhimoa niitä kahta sukupuolta
kohtaan, joiden hylkytavaraa hän on, suostuu olemaan vahvemman
sorrettavana, kun hän vain saa kiusata heikompaa, -- jonka aseman
koko loisto johtuu hänen puutteellisuudestaan, rumuudestaan ja
muodottomuudestaan, ja jolle annetaan arvoa vain siksi, että hän on
kelvoton sitä saamaan, joka vihdoin, kytkettynä ikiajoiksi oveen,
minkä ääressä on hänen ainainen paikkansa, kovempana niitä saranoita
ja salpoja, mitkä pitävät sitä sulkeissa, korskeilee tässä kurjassa
toimessa vietetystä viidestäkymmenestä elinvuodestaan, jolloin hän
isäntänsä mustasukkaisuuden välikappaleena on tuonut ilmi kaiken
halpamaisuutensa?"

Pariisissa, 14 p. Zilhageh-kuuta v. 1713.



35. kirje.

Usbek kirjoittaa serkulleen Gemchidille, Tauriin loistavan luostarin
dervishille.


Mitä Sinä ajattelet kristityistä, ylevä dervishi? Luuletko heidän
tuomiopäivänä saavan saman kohtalon kuin uskottomat turkkilaiset,
jotka joutuvat juutalaisten aaseiksi ja joita nämä ajavat täyttä
laukkaa helvettiin? Tiedän kyllä, etteivät he pääse profeettain
olinpaikkaan ja ettei suuri Ali ole suinkaan tullut maailmaan
heidän tähtensä. Mutta kun heillä ei ole ollut onnea tavata
moskeijoja maastaan, niin luuletko, että heidät tuomitaan ikuisiin
rangaistuksiin ja että Jumala kostaa heille, kun he eivät ole
noudattaneet uskontoa, jota Hän ei ole heille ilmoittanut? Minä
saatan sanoa Sinulle: olen usein tutkinut näitä kristittyjä ja
kuulustellut heitä, saadakseni selville, onko heillä mitään käsitystä
suuresta Alista, joka oli kaunein kaikista miehistä, ja havaitsin,
etteivät he olleet kuulleet hänestä milloinkaan puhuttavan.

He eivät ole lainkaan niiden uskottomien kaltaisia, jotka meidän
pyhät profeettamme surmasivat miekan terällä, koska he kieltäytyivät
uskomasta taivaan ihmetöihin. He muistuttavat enemmän niitä
onnettomia, jotka elivät epäjumaluuden pimeydessä ennen kuin
jumalallinen valo tuli valistamaan meidän suuren Profeettamme kasvoja.

Jos muutoin tutkii lähemmin heidän uskontoaan, havaitsee meidän
opinkappaleittemme olevan siinä ikäänkuin idulla. Olen usein ihaillut
Kaitselmuksen salaisia teitä, se kun näyttää siten tahtoneen
valmistaa heitä yleiseen kääntymykseen. Olen kuullut puhuttavan
eräästä heidän oppineiden miestensä kirjoittamasta kirjasta,
jonka nimi on _Moniavioisuuden voitto_ ja jossa todistetaan, että
moniavioisuus on kristityillekin säädetty. Heidän kasteensa on meidän
lainmääräämien pesojemme kuva, ja kristityt erehtyvät vain siinä
tehossa, minkä he omaksuvat tälle ensimmäiselle pesolle, koska he
luulevat sen korvaavan kaikkia muita. Heidän pappinsa ja munkkinsa
rukoilevat seitsemän kertaa päivässä niinkuin mekin. He toivovat
pääsevänsä paratiisiin, missä he uskovat saavansa nauttia tuhansia
riemuja ruumiiden ylösnousemuksen tapahduttua. Niinkuin meillä on
heilläkin määrätyt paastonsa ja lihankurituksensa, joilla he toivovat
saavuttavansa jumalallisen armon. He palvovat hyviä enkeleitä ja
varovat pahoja. Heissä asuu pyhä herkkäuskoisuus niihin ihmetöihin,
joita Jumala toimittaa palvelijainsa kautta. He tunnustavat meidän
tavallamme ansioittensa riittämättömyyden ja katsovat tarvitsevansa
välittäjää Jumalan tykönä. Minä näen kaikkialla muhamettilaisuutta,
vaikka en näekään missään Muhammedia. Tehtiinpä mitä tahansa: totuus
tunkeutuu esiin ja puhkaisee aina sitä ympäröivän pimeyden. Kerran
on tuleva päivä, jolloin Ikuinen on näkevä maan päällä vain oikeita
uskovaisia. Aika, joka nielee kaikki, on hävittävä myös erehdykset.
Ihmiset tulevat hämmästymään huomatessaan kerääntyneensä kaikki saman
lipun alle. Kaikki, yksinpä lakikin, on täyttyvä. Jumalalliset kirjat
temmataan maasta ja viedään taivaallisiin arkistoihin.

Pariisissa, 20 p. Zilhageh-kuuta v. 1713.



36. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Kahvia käytetään hyvin paljon Pariisissa: täällä on lukuisia taloja,
missä sitä tarjoillaan. Muutamissa tällaisissa taloissa kerrotaan
uutisia, toisissa pelataan shakkia. Onpa muuan talo, missä kahvi
valmistetaan sillä tavalla, että se lisää niiden älyä, jotka sitä
juovat: ainakin luulee jokainen niistä, jotka siitä talosta lähtevät,
olevansa neljä kertaa älykkäämpiä kuin siihen tullessaan.

Mutta minua loukkaa näissä kaunosieluissa se seikka, etteivät he
ole millään tavalla hyödyksi isänmaalleen ja että he huvikseen
tuhlailevat kykyjään lapsellisiin askareihin. Niinpä tapasin
Pariisiin saapuessani heidät kiihkeästi väittelemästä kaikkein
mitättömimmästä kysymyksestä, mitä ajatella saattaa: oli puhe
erään vanhan kreikkalaisen runoilijan maineesta, runoilijan, jonka
isänmaasta ei ole kahteentuhanteen vuoteen saatu selkoa, yhtä vähän
kuin hänen kuolinajastaankaan. Molemmat puolueet myönsivät hänet
mainioksi runoilijaksi: oli vain kysymys hänelle omaksuttavasta
suuremmasta tai pienemmästä ansiokkuudesta. Kukin tahtoi määrätä
tämän ansiokkuuden taksan. Mutta näiden maineen jakajain keskuudessa
käyttivät yhdet keveämpiä painoja kuin toiset: siitä kiista. Tämä
kiista oli varsin tuima, sillä puolelta jos toiseltakin lingottiin
oikein sydämen halusta niin karkeita solvauksia, paiskottiin niin
pistäviä sukkeluuksia, että minä ihmettelin yhtä paljon väittelytapaa
kuin väittelyn aihetta. Jos joku, puhelin itsekseni, olisi kyllin
malttamaton mennäkseen näiden kreikkalaisen runoilijan puolustajain
kuullen mustaamaan jonkun kunnon kansalaisen mainetta, saisi hän
varmasti tuikeat nuhteet. Ja minä uskon tämän kuolleiden maineeseen
niin herkkänä kohdistuvan puolustusinnon syttyvän vasta oikeaan
paloonsa elävien hyvää nimeä varjellakseen! Mutta kuinka tämän asian
laita liekin, jatkoin puhettani, Jumala varjelkoon minua milloinkaan
suututtamasta tämän runoilijan morkkaajia, koska ei kahdenkaan
tuhannen vuoden oleskelu haudassa ole voinut vapauttaa häntä niin
leppymättömästä vihasta! He huitovat nyt kylläkin ilmaa, mutta kuinka
olisivatkaan asiat, jos heidän raivoansa kiihottaisi vihollisen
näkeminen?

Ihmiset, joista olen Sinulle tässä puhunut, väittelevät rahvaan
kielellä. Mutta heidät on eroitettava toisenlaisista kiistelijöistä,
jotka käyttävät muuatta raakalaiskieltä, mistä taistelijani kiihko ja
itsepäisyys tuntuu ikäänkuin yltyvän. On kokonaisia kaupunginosia,
missä tämäntapaisia ihmisiä näkee yhtenä paksuna mustana kuhinana.
He elävät hiuksenhalkomisesta ja käyttävät ravintonaan hämäriä
järkeilyjä ja vääriä johtopäätöksiä. Tämä ammatti, jonka luulisi
tappavan miehensä nälkään, on kuitenkin varsin tuottoisa. Onhan nähty
kokonaisen maastaan karkoitetun kansakunnan kulkevan poikki merien ja
asettuvan Ranskaan, tuomatta mukanaan elämän tarpeiden hankkimiseen
muuta kuin pelottavan väittelytaitonsa. Hyvästi.

Pariisissa, Zilhageh-kuun viimeisenä päivänä v. 1713.



37. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Ranskan kuningas on vanha mies. Meidän aikakirjoissamme ei ole
mainittuna ainoatakaan ruhtinasta, joka olisi hallinnut niin kauan.
Hänellä sanotaan olevan aivan erinomainen kyky saada ihmiset
tottelemaan: hän hallitsee yhtä nerokkaasti perhettään, hoviaan,
valtakuntaansa. Hänen on kuultu usein sanovan, että kaikista
maailman hallituksista miellyttää häntä eniten turkkilaisten tai
meidän korkean sulttaanimme hallitus, niin suuren arvon antaa hän
itämaiselle valtiotaidolle.

Olen tutkinut hänen luonnettaan ja olen löytänyt siitä
ristiriitaisuuksia, joita minun on mahdoton sovittaa. Niinpä hänellä
on ministeri, joka on vain 18-vuotias, ja rakastajatar, jolla on
ikää 80 vuotta. Hän pitää uskonnostaan, eikä hän kuitenkaan voi
sietää niitä, jotka vaativat sitä tarkoin noudatettavaksi. Vaikka
hän pakenee kaupunkien melua ja vaikka häntä nähdäänkin harvoin, ei
hän tee aamusta iltaan muuta kuin hankkii ihmisille puheenaihetta.
Hän rakastaa voittoja ja voitonmerkkejä, mutta hän pelkää yhtä
paljon nähdä hyvää kenraalia sotajoukkojensa etunenässä kuin hänellä
olisi syytä pelätä sellaista kenraalia vihollisarmeijan etunenässä.
Luullakseni on hänen vain käynyt niin, että hänellä on enemmän
rikkauksia kuin mikään ruhtinas saattaa toivoa, samalla kun häntä
rasittaa niin ankara köyhyys, ettei kukaan yksityishenkilö voisi
sellaista kestää.

Mielellään hän palkitsee niitä, jotka häntä palvelevat. Mutta hän
maksaa yhtä anteliaasti hoviväkensä liehittelyn tai oikeammin
toimettomuuden kuin sotapäällikköjensä vaivalloiset retket. Useinkin
antaa hän etusijan miehelle, joka riisuu hänen vaatteensa tai joka
ojentaa hänelle ruokaliinan hänen pöytään käydessään, unohtaa miehen,
joka valloittaa hänelle kaupunkeja tai voittaa hänelle taisteluja:
hän ei usko minkään saavan häiritä kaikkivaltiasta suuruutta
armonosoitusten jakelussa. Ja ottamatta selkoa, onko henkilö, jolle
hän tuhlailee suosiotaan, tosiaankin ansiokas mies, luulee hän hänen
oman vaalinsa tekevän hänet sellaiseksi. Niinpä onkin hänen nähty
antavan pienen eläkkeen miehelle, joka oli paennut vihollista kaksi
peninkulmaa, ja sievän maaherranviran toiselle, joka oli paennut
neljä.

Hän harrastaa komeutta varsinkin rakennuksissaan: hänen palatsinsa
puutarhoissa on enemmän kuvapatsaita kuin on asukkaita jossakin
suuressa kaupungissa. Hänen henkivartiostonsa on yhtä suuri kuin sen
ruhtinaan, jonka edessä kaikki valtaistuimet luhistuvat, ja hänen
sotajoukkonsa ovat yhtä lukuisat, hänen apulähteensä yhtä mahtavat,
hänen rahavaransa yhtä ehtymättömät kuin tämän.

Pariisissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713.



38. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Miesten kesken pohditaan hyvinkin tärkeänä kysymystä, onko
edullisempaa riistää naisilta vapaus kuin jättää se heille.
Minusta näyttää olevan paljon syitä sekä myötä että vastaan. Jos
eurooppalaiset sanovat, ettei ole suinkaan jalomielistä tehdä
onnettomiksi olentoja, joita rakastamme, vastaavat aasialaisemme,
että miesten on alentavaa luopua vallasta, jonka luonto on antanut
heille naisiin nähden. Jos heille huomautetaan, että suuri vaimolaan
suljettujen naisten joukko saattaa tuottaa harmia, vastaavat he, että
kymmenen vaimoa, jotka tottelevat, tuottavat vähemmän harmia kuin
yksi, joka ei tottele. Jos he taas puolestaan väittävät, etteivät
eurooppalaiset voi olla onnellisia sellaisiin naisiin liitettyinä,
jotka eivät ole heille uskollisia, vastataan heille, ettei
uskollisuus, josta he niin kerskuvat, saata estää kyllääntymystä,
joka seuraa aina tyydytettyjä intohimoja, että naisemme ovat liiaksi
meidän vallassamme, ettei niin rauhallinen omistus jätä meille
mitään toivottavaksi eikä pelättäväksi, että hiukkanen keimailua
on kuin suola, joka kiihottaa ja ehkäisee mädäntymisen. Ehkäpä
olisi minua viisaammankin miehen vaikeata ratkaista tätä kysymystä,
sillä jos aasialaiset menettelevät aivan oikein etsiessään keinoja
rauhattomuutensa tyynnyttämiseksi, menettelevät myös eurooppalaiset
puolestaan aivan oikein kun eivät lainkaan antaudu moiseen
rauhattomuuteen.

Loppujen lopuksi, sanovat he, vaikka me olisimmekin onnettomia
aviomiehinä, keksisimme me kyllä aina keinoja hankkiaksemme korvausta
rakastajina. Jotta mies saattaisi tosiaankin syystä valittaa vaimonsa
uskottomuutta, pitäisi maailmassa olla vain kolme henkeä: heti kun
niitä on neljä, käy miesten peli aina tasan.

Toinen kysymys on, määrääkö luonnon laki naiset miesten alamaisiksi.
"Ei", sanoi minulle päivänä muuanna eräs hyvin kohtelias filosofi,
"luonto ei ole milloinkaan säätänyt sellaista lakia. Valta, jota
me heihin nähden harjoitamme, on todellista hirmuvaltaa: he ovat
sallineet meidän anastaa sen vain siksi, että he ovat lempeämpiä kuin
me ja että heissä on siis enemmän inhimillisyyttä ja järkeä. Nämä
edut, joiden olisi epäilemättä pitänyt hankkia heille ylemmyys, jos
meissä olisi ollut järkeä, ovat riistäneet sen heiltä, koska meissä
ei sitä ole."

Mutta jos on totta, että me harjoitamme naisiin nähden vain
tyrannivaltaa, on yhtä totta, että he hallitsevat meitä
luonnollisella voimallaan, kauneuden voimalla, jota ei mikään
voi vastustaa. Meidän valtamme ei ole ehdoton kaikissa maissa,
mutta kauneuden valta on yleismaailmallinen. Miksi olisi meillä
siis etuoikeuksia? Siksikö, että me olemme vahvempia? Mutta sehän
on ilmeistä vääryyttä. Me käytämme kaikenlaisia keinoja heidän
rohkeutensa masentamiseksi. Voimat olisivat yhtäläiset, jos
kasvatuskin olisi yhtäläinen. Koetelkaamme sellaisia heidän kykyjään,
joita kasvatus ei ole heikontanut, ja me saamme nähdä, olemmeko me
niin vahvoja.

Täytyy myöntää, vaikka se sitten loukkaisikin käsitystapojamme, että
kaikkein sivistyneimpien kansojen keskuudessa ovat aviovaimot aina
enemmän tai vähemmän vaikuttaneet miehiinsä. Tämä vaikutusvalta
säädettiin laiksikin Isiksen kunniaksi egyptiläisten ja Semiramiin
kunniaksi babylonialaisten keskuudessa. Roomalaisten sanottiin
käskevän kaikkia kansakuntia, mutta tottelevan vaimojaan. Minä
en puhu mitään sauromaateista, jotka elivät tämän sukupuolen
todellisessa orjuudessa; sillä he olivat liiaksi raakalaisia, jotta
heidän esimerkkiinsä voitaisiin tässä viitata.

Sinä näet, rakas Ibben, että minä olen omaksunut tämän maan tavat,
täällä kun hyvin kernaasti puolustetaan mitä kummallisimpia
mielipiteitä ja kärjistetään kaikki yllätysväitteeksi. Profeettahan
on jo ratkaissut tämän kysymyksen ja määrännyt kummankin sukupuolen
oikeudet. "Vaimojen", sanoo hän, "tulee kunnioittaa miehiänsä, ja
miesten tulee kunnioittaa vaimojansa. Mutta miehet ovat yhtä askelta
vaimoja ylempänä."

Pariisissa, 26 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1713.



39. kirje.

Pyhiinvaeltaja Ibbi kirjoittaa muhametinuskoon kääntyneelle
juutalaiselle Ben Joosualle Smyrnaan.


Minusta näyttää, Ben Joosua, aina ilmestyvän ihmeellisiä merkkejä
ennustamaan erinomaisten miesten syntymää, ikäänkuin olisi luonnolla
silloin kestettävänään kovia kärsimyksiä ja ikäänkuin kykenisi
taivaallinen kaikkivalta luomaan vain vaivaa näkemällä.

Ei ole mitään niin ihmeellistä kuin Muhammedin syntymä. Jumala,
joka kaitselmuksensa säädöksissä oli jo aikojen alussa päättänyt
lähettää ihmisille tämän suuren profeetan Saatanaa kahlitsemaan,
loi kaksituhatta vuotta ennen Aatamia valon, joka kulkien valitusta
valittuun, Muhammedin esi-isästä toiseen esi-isään, saapui vihdoin
häneen, täydelliseksi todistukseksi siitä, että hän oli patriarkkain
jälkeläinen.

Tämän saman profeetan tähden päätti Jumala myöskin, ettei
ainoatakaan lasta siitetä muutoin kuin niin, että naisen kohtu
on lakannut olemasta saastainen ja että miehen häpy on annettu
ympärileikattavaksi.

Hän tuli maailmaan ympärileikattuna, ja ilo ilmeni hänen kasvoillaan
aina syntymästä asti. Maa vapisi kolme kertaa, ikäänkuin se itse
olisi saanut lapsia. Kaikki epäjumalankuvat lankesivat maahan ja
kuningasten valtaistuimet kaatuivat kumoon. Lucifer syöstiin meren
pohjaan ja vasta uituansa neljäkymmentä päivää pääsi syvyydestä ja
pakeni Kabesvuorelle, mistä hän kauhistavalla äänellä huusi luokseen
enkelejä.

Sinä yönä Jumala pani juovan miehen ja naisen välille, niin ettei
kukaan voinut sen yli käydä. Noitien ja velhojen taito osoittautui
tyhjäksi. Taivaasta kuultiin äänen lausuvan nämä sanat: "Minä lähetin
maailmaan uskollisen ystäväni."

Arabialaisen historioitsijan Isben Abenin todistuksen mukaan
kokoontuivat lintujen, pilvien ja tuulien sukukunnat ynnä enkelien
sotajoukot kasvattamaan tätä lasta, ja he kiistelivät keskenään tästä
kunniasta. Linnut ilmoittivat viserrellen, että oli mukavinta antaa
lapsi heidän kasvatettavakseen, koska heidän oli helpointa koota
kaikenlaisia hedelmiä eri seuduilta. Tuulet väittivät suhisten:
"Meidänpä se on tehtävämme, koska me osaamme tuoda hänelle kaikilta
tahoilta ihanimmat tuoksut."

"Ei, ei", virkkoivat pilvet, "ei. Meidän huollettavaksemme hänet on
uskottava, koska me kuljetamme hänelle joka hetki vesien vilppautta."

Siihen huusivat enkelit vihastuneina: "Mitä jää sitten meidän
tehtäväksemme?"

Mutta taivaasta kuului ääni, joka lopetti kaikki kiistelyt: "Häntä
ei suinkaan riistetä kuolevaisten käsistä, sillä onnelliset ovat ne
nisät, jotka häntä imettävät, ja ne kädet, jotka häntä kantavat, ja
talo, jossa hän asuu, ja vuode, jossa hän lepää!"

Näin loistavien todistusten jälkeen täytyy tosiaankin, rakas Joosua,
olla sydän raudasta, jos mieli olla uskomatta hänen pyhään lakiinsa.
Mitä saattoi enempää taivas tehdä julistaakseen hänen jumalallista
lähetystointaan, ellei se tahtonut syöstä luontoa sekasortoon ja
tuhota juuri niitä ihmisiä, joiden mielet se halusi voittaa?

Pariisissa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.



40. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Heti kun joku suurmies on kuollut, kokoonnutaan moskeijaan ja
lausutaan hänen hautapuheensa, joka on jonkunlainen häntä ylistelevä
esitelmä, mutta jonka pohjalla olisi hyvin vaikeata saada täyttä
selkoa vainajan todellisista ansioista.

Minä tahtoisin tuomita pannaan kaikki hautajaismenot. Ihmisiä on
itkettävä heidän syntyessään, eikä suinkaan heidän kuollessansa. Mitä
hyödyttäisivät nuo juhlamenot ja kaikki synkeät laitokset, joita
näytellään kuolevalle hänen viimeisinä hetkinään, mitä hyödyttävät
hänen perheensä kyyneleetkään ja hänen ystäväinsä murhe: nehän vain
liioittelevat tappiota, jonka hän on kohta kärsivä?

Me olemme niin sokeita, ettemme tiedä, milloin meidän on oltava
murheissamme ja milloin riemuissamme: useimmiten ovat surumme vääriä
tai ilomme aiheettomia.

Kun minä näen Mogulin joka vuosi asettuvan typeryyksissään vaakaan
ja punnituttavan itseään kuin härkää, kun minä näen kansojen
riemuitsevan siitä, että tämä ruhtinas on tullut aineellisemmaksi,
s.o. kykenemättömämmäksi niitä hallitsemaan, en voi, rakas Ibben,
olla säälimättä ihmisen hulluutta.

Pariisissa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.



41. kirje.

Musta ylieunukki kirjoittaa Usbekille.


Musta eunukkisi Ismael on äskettäin kuollut, mahtava herra, enkä
minä voi olla hankkimatta toista hänen tilalleen. Kun eunukit ovat
tavattoman harvinaisia nykyaikaan, olin ajatellut käyttää erästä
mustaa orjaa, joka asustaa maatalossasi, mutta en ole tähän asti
saanut häntä suostumaan tähän toimeen. Kun se minun ymmärtääkseni
koituu lopultakin hänen edukseen, halusin joku päivä sitten käydä
häneen käsiksi kovanpuoleisin kourin, ja toimien yhdessä puutarhojesi
päällysmiehen kanssa, määräsin hänet saatettavaksi vastoin hänen
tahtoaan siihen tilaan, että hän kykenee tekemään Sinulle niitä
palveluksia, jotka ovat sydäntäsi lähinnä, ja elämään minun tavallani
näissä pelottavissa paikoissa, joihin hän ei uskalla edes katsahtaa.
Mutta hän alkoi ulvoa niinkuin olisi tahdottu nylkeä hänet elävältä
ja kiemurteli ja koukerteli niin että hän pääsi käsistämme ja väisti
kohtalokkaan veitsen. Olen kuullut hänen aikovan kirjoittaa Sinulle
pyytääkseen armoa, väittämällä minun ryhtyneen tähän tuumaan vain
leppymättömässä kostonhimossani, maksaakseni hänelle ne erinäiset
purevat sukkeluudet, joita hän sanoo minusta lasketelleensa.
Kuitenkin vannon Sinulle sadantuhannen profeetan kautta, että minä
olen toiminut vain pitämällä Sinun parastasi silmällä, koska se on
ainoa asia, joka on minulle kallisarvoinen ja jota paitsi minä en
välitä mistään. Minä heittäydyn kasvoilleni jalkojesi juureen.

Fatmen palatsissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713



42. kirje.

Pharan kirjoittaa kaikkivaltiaalle herralleen Usbekille.


Jos olisit täällä, mahtava herra, ilmestyisin näkyviisi kokonaan
valkoisen paperin peittämänä, eikä sitä olisi vieläkään tarpeeksi
minun voidakseni kirjoittaa siihen kaikki ne solvaukset, joilla
Sinun musta ylieunukkisi, ilkein kaikista ihmisistä, on minua Sinun
lähdettyäsi loukannut.

Pannen tekosyyksi eräät ivalliset sukkeluudet, joita hän väittää
minun lausuneen hänen onnettomasta tilastaan, valaa hän ylitseni
ehtymätöntä kostoaan. Hän on yllyttänyt minua vastaan puutarhojesi
julman päällysmiehen, joka Sinun lähdettyäsi on pakottanut minut
aivan ylivoimaisiin töihin, niin että minä olen jo tuhannet kerrat
ollut menettämäisilläni henkeni, kuitenkaan koskaan menettämättä
intoani palvella Sinua. Kuinka monasti olenkaan puhellut itsekseni:
"Minulla on lempeä isäntä ja kuitenkin olen minä onnettomin orja maan
päällä!"

Minä tunnustan Sinulle, mahtava herra, etten luullut enää suuremman
kurjuuden joutuvan osakseni. Mutta se eunukki-petturi onkin nyt
tahtonut kruunata ilkeytensä. Muutamia päiviä sitten määräsi hän
minut omalla yksityisellä vallallaan pyhien vaimojesi vartijaksi, ja
siis myös alistumaan käsittelyyn, joka olisi minusta tuhat kertaa
julmempi kuin kuolema. Ne, joita jo heidän syntyessään julmat
vanhemmat on heidän onnettomuudekseen sillä tavalla käsitelleet,
etsivät ehkä lohdutusta siitä tosiasiasta, etteivät he ole
milloinkaan muuta tilaa tunteneetkaan. Mutta jos minut pakotetaan
alentumaan ihmisarvostani ja jos se minulta riistetään, kuolen minä
tuskasta, ellen minä kuole siitä raakalaisteosta.

Syleilen jalkojasi syvässä nöyryydessä, ylevä herra. Toimita niin,
että minä saan kokea tämän niin suuresti kunnioitetun hyveen
seurauksia ja ettei voida sanoa yhden onnettoman lisää ilmestyneen
Sinun käskystäsi maan päälle.

Fatmen puutarhoissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713.



43. kirje.

Usbek kirjoittaa Pharanille Fatmen puutarhoihin.


Päästäkää ilo sydämeenne, tuntekaa nämä pyhät rivit ja antakaa ne
suureunukin ja puutarhojeni päällysmiehen suudeltaviksi. Minä kiellän
heitä satuttamasta kättänsä teihin minun tulooni asti. Käskekää
heitä ostamaan puuttuva eunukki. Suorittakaa velvollisuutenne aivan
niinkuin minä olisin lakkaamatta silmienne edessä. Sillä tietäkää,
että mitä suurempi on minun hyvyyteni, sitä ankaramman rangaistuksen
saatte, jos käytätte sitä väärin.

Pariisissa, 25 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.



44. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Ranskassa on kolme säätyä: kirkonmiesten, miekanmiesten ja
virkamiesten sääty. Kukin halveksii perinpohjaisesti toisia. Niinpä
voidaan useinkin halveksia miestä vain siksi että hän on tuomari,
vaikka häntä oikeastaan pitäisi halveksia siksi, että hän on
pölkkypää.

Kaikkein halvimmatkin ammatinharjoittajat kiistelevät valitsemansa
ammatin erinomaisuudesta. Kukin kohottautuu toista elinkeinoa
harjoittavan yläpuolelle siinä määrin kuinka korkea käsitys hänellä
on oman toimensa ylevämmyydestä.

Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän sen Erivanin maakunnassa
eläneen eukon kaltaisia, joka eräältä hallitsijaltamme jonkun
armonosoituksen saatuaan toivotteli tälle siunauksissaan tuhannet
kerrat, että taivas tekisi hänestä Erivanin kuvernöörin.

Eräästä matkakuvauksesta olen lukenut, kuinka muuan ranskalainen
laiva pysähtyi Guinean rannikolle ja kuinka siitä lähti muutamia
miehiä maihin lampaita ostamaan. Heidät vietiin kuninkaan luo,
joka parhaillaan jakoi oikeutta alamaisilleen puun alla. Hän istui
valtaistuimellaan, s.o. puupölkyllä yhtä ylpeänä kuin jos hän olisi
upeillut Suur-Mogulin istuimella. Hänen ympärillään seisoi kolme,
neljä henkivartijaa puukeihäät kädessä. Kunniakatoksen kaltainen
verho suojeli häntä auringon polttavilta säteiltä. Hänen ja hänen
vaimonsa, kuningattaren, ainoina koristuksina olivat heidän musta
nahkansa ja muutamat sormukset. Tämä vielä turhamaisempi kuin kurja
ruhtinas kysyi muukalaisilta, puhuttiinko hänestä paljon Ranskassa.
Hän uskoi nimensä kaiun kuuluvan navalta navalle, ja päinvastoin kuin
se valloittaja, jonka on sanottu saaneen koko maailman vaikenemaan,
luuli hän puolestaan velvollisuudekseen pakottaa koko maailman
puhumaan.

Kun Tartarian kaani on päättänyt ateriansa, julistaa airut, että
maailman ruhtinaat voivat nyt käydä ruokailemaan, jos hyväksi
näkevät. Ja tämä raakalainen, jonka ainoana ravintona on maito, jolla
ei ole edes taloa, joka elää yksinomaan rosvouksesta, pitää kaikkia
maailman kuninkaita orjinaan ja herjaa heitä säännöllisesti kaksi
kertaa päivässä.

Pariisissa, 28 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.



45. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:n


Eilen aamulla, ollessani vielä vuoteessa, kuulin ankarasti
kolkutettavan ovelleni, minkä äkkiä avasikin, tai paremmin sanoen
survaisi tieltään muuan mies, johon olin hiukan tutustunut ja joka
minusta näytti olevan aivan suunniltaan.

Hänen pukunsa oli enemmän kuin vaatimaton. Hänen vinossa istuvaa
irtotukkaansa ei oltu edes kammattu. Hänellä ei ollut ollut aikaa
neulotuttaa mustaa nuttuansa ja hän oli tänään jättänyt suorittamatta
kaikki ne ovelat varovaisuustoimet, joilla hänen oli tapana peitellä
ulkonaisen asunsa rappeutumista.

"Nouskaa, nouskaa", sanoi hän minulle. "Minä tarvitsen teitä koko
päivän. Minulla on tuhansia ostoksia tehtävänä ja olisin hyvin
mielissäni, jos saisin ne suorittaa teidän seurassanne. Ensinnäkin
meidän täytyy mennä Saint-Honorén kadulle puhuttelemaan erästä
notaaria, jolla on viisisataatuhatta livreä maksava tilus myytävänä:
haluaisin kernaasti päästä etusijalle kaupanteossa. Tänne tullessani
poikkesin hetkiseksi Saint-Germainin etukaupunkiin ja vuokrasin
sieltä asunnon kahdellatuhannella kultarahalla: toivon saavani
sopimuksen valmiiksi tänään."

Heti kun olin saanut pukeutuneeksi tai sinne päin, lennätti mieheni
minut päätä pahkaa kadulle: "Menkäämme aluksi ostamaan vaunut ja
pitäkäämme sitten huolta hevosista ja palvelijoista." Ja tosiaan
ostimmekin me, ei ainoastaan vaunut, vaan myös sadallatuhannella
frangilla kaikenlaista tavaraa, vähemmässä kuin tunnin ajassa.
Kaikki tämä kävi hyvin nopeasti, koska se miekkonen ei tinkinyt
vähintäkään eikä laskenut koskaan: niinpä hän ei liikuttanutkaan
mitään paikaltaan. Minä ihmettelin kaikkea tätä, ja miestä lähemmin
tarkastellessani havaitsin hänessä niin kummallisen rikkauden ja
köyhyyden sekoituksen, etten tiennyt mitä uskoa. Mutta vihdoin
katkaisin äänettömyyden, vein hänet hiukan syrjään ja kysyin häneltä:
"Hyvä herra, kuka tämän kaiken maksaa?"

"Minä", sanoi hän. "Tulkaa huoneeseeni ja minä näytän teille
suunnattomia aarteita ja rikkauksia, joita mahtavimmatkin hallitsijat
kadehtisivat, mutta joita teidän ei tarvitse kadehtia, koska saatte
nauttia niistä aina minun kanssani."

Minä seuraan häntä. Kiipeämme hänen viidenteen kerrokseensa ja
tikapuita avuksemme käyttämällä hilaudumme kuudenteen, jonka muodosti
taivaan tuulille avonainen koppi, missä näkyi ainoastaan pari kolme
tusinaa erilaisilla nesteillä täytettyä savikulhoa.

"Nousin tänään hyvin varhain", kertoi hän minulle, "ja tein ensiksi
saman, mitä olen tehnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta: tarkastelin
työtäni. Silloin näin tulleeksi sen suuren päivän, joka oli tekevä
minusta rikkaimman miehen maan päällä. Huomaatteko tätä punertavaa
nestettä? Sillä on nyt kaikki ne ominaisuudet, joita filosofit
vaativat metallien muuttamiseen. Minä olen siitä saanut nämä
rakeet, jotka tässä näette ja jotka ovat oikeata kultaa väriltään,
vaikka vielä hiukan epätäydellisiä painoltaan. Se salaisuus, jonka
Nicolas Flamel keksi ja jota Raimundus Lullus ja miljoonat muut ovat
lakkaamatta etsineet, on nyt joutunut minun haltuuni ja minä olen
tänään onnellinen adepti. Suokoon taivas minun käyttävän niin suuria
aarteita, mitkä se on minulle lahjoittanut, vain sen kunniaksi!"

Minä lähdin ja laskeuduin tai oikeammin syöksyin alas portaita vihan
vimmassa, ja jätin tämän rikkaan miehen hulluinhuoneeseensa. Hyvästi,
rakas Usbek. Käyn Sinua tervehtimässä huomenna ja jos tahdot,
palaamme yhdessä Pariisiin.

Pariisissa, Rhegeb-kuun viimeisenä päivänä v. 1713.



46. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Minä näen täällä ihmisiä, jotka kiistelevät loppumattomasti
uskonnosta. Mutta minusta näyttävät he samalla kiistelevän siitä,
kuka noudattaisi sitä vähimmin.

He eivät tule siitä paremmiksi kristityiksi eivätkä edes paremmiksi
kansalaisiksi. Ja juuri se seikka minua ihmetyttää, sillä mitä
uskontoa tunnustettaneenkin, ovat lakien noudattaminen, lähimmäisen
rakastaminen, vanhempien kunnioittaminen aina ensimmäisiä
uskonnollisen vakaumuksen merkkejä.

Eikö tosiaankin uskonnollisen ihmisen ensimmäisenä velvollisuutena
tule olla sen jumalan miellyttäminen, joka on hänen tunnustamansa
uskonnon perustanut? Mutta tämä päämäärä on epäilemättä varmimmin
saavutettavissa noudattamalla yhteiskunnan lakeja ja ihmisyyden
vaatimuksia. Sillä mitä uskontoa tunnustettaneenkin, heti kun
jokin uskonto edellytetään, täytyy myöskin edellyttää, että Jumala
rakastaa ihmisiä, koska hän on perustanut uskonnon, tehdäkseen
heidät onnellisiksi, että jos hän rakastaa ihmisiä, voi olla varma
hänen mielisuosionsa saavuttamisesta rakastamalla heitä myöskin,
s.o. harjoittamalla heidän hyväkseen kaikkia lähimmäisenrakkauden ja
ihmisyyden velvollisuuksia ja välttämällä niiden lakien loukkaamista,
joiden alaisina he elävät.

Tällä tavalla saattaa uskoa paljon varmemmin miellyttävänsä Jumalaa
kuin noudattamalla niitä tai näitä ulkonaisia menoja, sillä
ulkonaisiin menoihin ei itsessään sisälly minkäänlaista ansiota. Ne
ovat varteenotettavia vain siinä määrässä ja siinä mielessä, että ne
ovat Jumalan säätämiä. Mutta sepä onkin antanut aihetta valtaviin
kiistelyihin, ja asiasta voikin helposti erehtyä, koska on valittava
yhden uskonnon määräämät ulkonaiset menot kahdentuhannen muun
uskonnon määräämistä.

Muuan mies rukoili joka päivä Jumalaa näin: "Herra, minä en ymmärrä
mitään niistä kiistoista, joita Sinusta lakkaamatta käydään. Minä
tahtoisin palvella Sinua Sinun tahtosi mukaan. Mutta jokainen
ihminen, jolta minä kysyn neuvoa, käskee minua palvelemaan Sinua
hänen tahtonsa mukaan. Kun haluan Sinua rukoilla, en tiedä, millä
kielellä minun olisi Sinua puhuteltava. En myöskään tiedä, missä
asennossa minun tulisi Sinun puoleesi kääntyä: yksi sanoo, että minun
tulee rukoilla Sinua seisaaltani, toinen vaatii minua istumaan,
kolmas käskee minua laskeutumaan polvilleni. Eikä siinä kyllin.
Onpa sellaisiakin, jotka väittävät minun pitävän peseytyä joka aamu
kylmällä vedellä. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Sinä katselet
minua inhoten, ellen minä leikkuuta pientä palaa ihostani. Eräänä
päivänä satuin syömään kaniinia muutamassa karavaanimajalassa. Kolme
lähelleni osunutta miestä sai minut vapisemaan. He väittivät kaikki
kolme että minä olin Sinua syvästi loukannut: yksi, koska tämä eläin
oli saastainen, toinen, koska se oli tapettu kuristamalla, ja kolmas,
koska se ei ollut kala. Muuan bramaani, joka osui kulkemaan siitä ohi
ja jonka otin tuomariksemme, sanoi minulle: 'He ovat kaikki väärässä,
sillä kaikesta päättäen te ette itse tappanut tätä eläintä.'"

"Kyllä minä tapoin", vastasin minä.

"Ah, te olette tehnyt kauhistuttavan teon, jota Jumala ei ole
teille milloinkaan antava anteeksi", sanoi hän minulle ankaralla
äänellä. "Mistä tiedätte, vaikka isänne sielu olisi siirtynyt tähän
luontokappaleeseen?"

"Kaikki nämä seikat, Herra, syöksevät minut kuvailemattoman
hämmennyksen valtaan: minä en voi päätänikään liikuttaa, joutumatta
vaaraan loukata Sinua. Kuitenkin tahtoisin saavuttaa mielisuosiosi
ja käyttää siihen sen elämän, jonka olen Sinulta saanut. En tiedä,
erehdynkö, mutta minä luulen parhaiten saavuttavani tämän päämäärän
elämällä kunnon kansalaisena yhteiskunnassa, mihin olet antanut minun
syntyä, ja hyvänä isänä perheessä, jonka olet minulle lahjoittanut."

Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1713.



47. kirje.

Zachi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Minulla on Sinulle suuri uutinen ilmoitettavana: minä olen tehnyt
sovinnon Zephiksen kanssa, ja vaimola, joka oli meidän takiamme
jakautunut kahteen puolueeseen, on taas yhtynyt sulaan sopuun. Vain
Sinua puuttuu tästä paikasta, missä rauha vallitsee. Tule, rakas
Usbekini, tule viemään siinä rakkaus voittoon.

Minä pidin Zephikselle komeat pidot, joihin Sinun äitisi, vaimosi
ja arvokkaimmat jalkavaimosi olivat kutsutut. Tätisi ja useat
naisserkkusi olivat siellä myöskin. He olivat tulleet ratsain,
peitettyinä huntujensa ja vaatteittensa pimeään pilveen.

Seuraavana päivänä lähdimme maalle, missä toivoimme saavamme enemmän
vapautta. Me nousimme kameliemme selkään ja meitä asettui neljä
kuhunkin telttakoriin. Koska retkelle oli lähdetty äkkipäätä, ei
meillä ollut aikaa toimittaa vahteja edellemme huutamaan "kurukia".
Mutta aina kekseliäs ylieunukki käytti toista varovaisuuskeinoa: hän
lisäsi kankaaseen, joka esti meitä näkymästä, niin paksun verhon;
että me emme ehdolla emmekä millään voineet nähdä ketään.

Kun olimme saapuneet sille virralle, jonka yli on kuljettava, asettui
meistä kukin tavanmukaisesti laatikkoon ja meidät kannettiin näin
veneeseen, sillä meille sanottiin virran olevan täynnä ihmisiä. Muuan
utelias mies, joka lähestyi liiaksi sitä paikkaa, missä me olimme
piilossamme, sai kuolettavan iskun, joka riisti häneltä ikiajoiksi
päivän valon. Muuan toinen, joka keksittiin kylpemästä aivan
alastomana rannalla, sai saman kohtalon. Sinun uskolliset eunukkisi
uhrasivat näin Sinun kunniallesi ja meidän kunniallemme nämä kaksi
onnetonta olentoa.

Mutta kuulehan muita seikkailujamme. Kun olimme päässeet virran
keskelle, nousi niin ankara tuuli ja niin kauhistava pilvi peitti
taivaan, että venemiehemme alkoivat joutua epätoivoon. Tämän vaaran
pelästyttäminä pyörryimme melkein kaikki. Minä muistan kuulleeni
eunukkiemme kiistelevät äänet, heistä kun toiset vaativat meille
ilmoitettavaksi vaarasta ja pelastettavaksi meidät vankilastamme.
Mutta heidän päällikkönsä väitti lakkaamatta kuolevansa ennemmin kuin
sallivansa isäntäänsä niin häväistä, ja hän uhkasi iskeä tikarin
sen rintaan, joka tekisi niin rohkeita esityksiä. Muuan orjattareni
ryntäsi aivan suunniltaan luokseni, heikosti puettuna, auttaakseen
minua. Mutta eräs musta eunukki kävi häneen säälimättä käsiksi ja
pakotti hänet palaamaan sinne mistä hän oli tullutkin. Silloin minä
pyörryin ja tulin tuntoihini vasta sitten kun vaara jo oli ohi.

Kuinka hankalaa onkaan naisten matkustaa! Miehiä uhkaavat vain
sellaiset vaarat, joissa heidän henkensä on kysymyksessä, mutta
me pelkäämme joka hetki menettävämme sekä henkemme että hyveemme.
Hyvästi, rakas Usbekini. Minä jumaloin Sinua ikuisesti.

Fatmen palatsissa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.



48 kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Ne, jotka harrastavat tietojensa kartuttamista, eivät ole milloinkaan
joutilaina. Vaikka minulla ei olekaan mitään tärkeitä asioita
suoritettavana, olen sentään lakkaamattomassa toimessa. Kulutan
elämäni tutkistelemiseen. Minä kirjoitan illalla muistiin, mitä olen
havainnut, mitä olen nähnyt, mitä olen kuullut päivällä. Kaikki
kiinnittää mieltäni, kaikki hämmästyttää minua. Olen kuin lapsi,
jonka herkkiin aisteihin pienimmätkin seikat voimakkaasti vaikuttavat.

Sinä et sitä ehkä usko, mutta kaikki seurat ja piirit ovat ottaneet
meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Minä luulen Rican nopsan älyn
ja luontaisen hilpeyden olleen tässä suurena apuna, hän kun etsii
kaikkien ihmisten tuttavuutta, ja nämä kun taas etsivät hänen
tuttavuuttaan. Meidän muukalainen muotomme ei enää loukkaa ketään,
ja me suorastaan nautimme siitä hämmästyksestä, mikä ihmiset
valtaa heidän huomatessaan meidän osaavan käyttäytyä jotakuinkin
säädyllisesti, sillä ranskalaiset eivät jaksa ymmärtää meidänkin
maassamme syntyvän ihmisiä. Täytyy kuitenkin myöntää, että maksaa
vaivan päästää heidät erehdyksestään.

Olen viettänyt muutamia päiviä eräässä maalaiskartanossa Pariisiin
lähellä erään arvossapidetyn miehen vieraana, hän kun on erinomaisen
mielissään saadessaan seuraa. Hänellä on sangen rakastettava vaimo,
jossa syvään vaatimattomuuteen yhtyy iloisuus, minkä sulkeutunut
elämä aina riistää persialaisilta naisiltamme.

Muukalaisena ei minulla ollut parempaa tehtävää kuin tapani
mukaisesti tutkia sitä ihmisten paljoutta, jota sinne lakkaamatta
virtaili ja jonka luonteet tarjosivat minulle aina jotakin uutta.
Pian huomasinkin erään miehen, jonka teeskentelemätön olemus minua
heti miellytti. Minä kiinnyin häneen, hän kiintyi minuun, niin että
oleskelimme aina toistemme lähettyvillä.

Kun me päivänä muuanna puhelimme keskenämme jättäen suuren
seuran yleiset keskustelut oman onnensa nojaan, sanoin hänelle:
"Katsonette minun varmaankin noudattavan enemmän uteliaisuuttani kuin
kohteliaisuuden sääntöjä, mutta pyytäisin teitä hyväntahtoisesti
vastaamaan erinäisiin kysymyksiin, joita tahtoisin teille tehdä.
Sillä minusta tuntuu ikävältä, kun en tiedä mitään ja kun elän
ihmisten keskuudessa, joita en osaa toisistaan eroittaa. Älyni on
ollut toimessa jo kaksi päivää, ja jok'ainoa näistä henkilöistä on
tuottanut minulle suunnatonta vaivaa ainakin pariin sataan toviin,
enkä minä kuitenkaan pääsisi heistä selville tuhanteen vuoteen: he
ovat minulta syvemmin salassa kuin suuren hallitsijamme vaimot."

"Kysykää vain", virkkoi hän, "minä kyllä selvitän teille kaikki, mitä
haluatte, sitäkin mieluummin, kun uskon teidät vaiteliaaksi mieheksi,
joka ei käytä luottamustani väärin".

"Ken on tuo mies", alotin siis, "joka on meille pitänyt pitkät
puheet mahtimiehille antamistaan päivällisistä, joka kohtelee
tuttavallisesti herttuoitanne ja joka usein keskustelee ministerienne
kanssa, vaikka minulle on sanottu olevan erikoisen vaikeata päästä
näiden pakeille? Hän on pakostakin jalosukuinen mies. Mutta samalla
hän näyttää niin karkealta ja raakamaiselta, että hän tuskin tuottaa
kunniaa jalosukuisille miehille. Muutoin en keksikään hänessä
minkäänlaisen kasvatuksen jälkiä. Minä olen muukalainen, mutta
minusta tuntuu, että on yleensä olemassa jonkunlainen kaikille
kansoille yhteinen tapojen sievistys. Hänessä en huomaa mitään
sensuuntaista: ovatko jalosukuiset miehenne sivistymättömämpiä kuin
muut?"

"Tämä mies", vastasi hän minulle nauraen, "on verojen vuokraaja. Hän
on yhtä paljon muiden yläpuolella rikkauksiltaan kuin hän on kaikkien
alapuolella syntyperältään. Hänellä olisi Pariisin paras pöytä, jos
hän voisi täydelleen lakata syömästä kotonaan. Hän on hyvin hävytön,
niinkuin näette, mutta hän loistaa kokkinsa kustannuksella: niinpä ei
hän olekaan kiittämätön tätä kohtaan, sillä olettehan kuullut hänen
kehuvan miestä koko päivän."

"Entä tuo mustiin puettu pyylevä mies", jatkoin minä, "jonka tuo
nainen on istuttanut viereensä, miksi hän pitää synkkää pukua,
vaikka hän näyttää iloiselta ja vaikka hänellä on hyvin kukoistava
hipiä? Hän hymyilee suloisesti heti kun vain joku häntä puhuttelee.
Hänen ulkoasunsa on vaatimattomampi, mutta laitellumpi kuin teidän
naistenne."

"Hän on", vastattiin minulle, "saarnamies ja, mikä pahempaa,
rippi-isä. Sellaisena kuin hänet näette, hän tietää yhtä ja toista
enemmän kuin aviomiehet. Hän tuntee naisten heikot puolet, ja nämä
tietävät myös, että hänelläkin on oma heikkoutensa."

"Kuinka!" virkoin minä, "hänhän puhuu lakkaamatta eräästä asiasta,
jota hän nimittää armoksi".

"Ei aina", sain vastaukseksi. "Sievän naisen korvaan hän puhuu vielä
mieluisammin hänen lankeemuksestaan. Hän iskee salamalla julkisesti,
mutta yksityisesti hän on lempeä kuin karitsa."

"Minusta näyttää", sanoin minä silloin, "että hänelle osoitetaan
hyvin suurta kunnioitusta ja että häntä kohdellaan erikoisen
arvokkaasti".

"Kuinka! Ettäkö häntä kohdellaan kunnioittavasti! Hän on tarpeellinen
mies. Hän sulostuttaa yksinäisen kammion elämää. Hän jakelee pieniä
neuvoja, hän tekee hyväntahtoisia palveluksia, hän suorittaa
merkitseviä käyntejä. Hän poistaa päänsäryn paremmin kuin mikään
maailmanmies. Hän on tosiaankin mainio olento."

"Mutta ellen teitä rasita, sanokaahan minulle, kuka on tuo, joka
istuu meitä vastapäätä, joka on niin kehnosti puettu, joka tuon
tuostakin vääntelee naamaansa, joka käyttää erilaista kieltä kuin
muut ja jolla ei ole kylliksi henkevyyttä puhuakseen, mutta joka
puhuu näyttääkseen henkevältä?"

"Hän on runoilija", kuului vastaus, "sitä ihmissuvun hullunkurisinta
lajia. Nämä ihmiset sanovat olevansa syntyneitä siksi mitä he
ovat. Se on totta: he ovat myöskin syntyneitä siksi, minä he
tulevat koko ikänsä pysymään, s.o. melkein aina kaikista ihmisistä
naurettavimpina. Niinpä ei heitä säästetäkään. Heihin syydetään
ylenkatsetta täysin käsin. Nälkä on tuonut tämän olennon tähän
taloon, ja häntä kohtelevat siinä hyvin sekä isäntä että emäntä,
joiden ystävällisyys ja kohteliaisuus eivät muutu, olipa kysymyksessä
kuka tahansa. Hän sepitti heidän häärunonsa silloin kun he menivät
naimisiin: se onkin parasta, mitä hän on saanut aikaan eläissään,
sillä tämä avioliitto on osoittautunut yhtä onnelliseksi kuin hän
ennusti."

"Te ette ehkä usko", lisäsi hän, "piintynyt kun olette itämaalaisiin
ennakkoluuloihinne, meidänkin keskuudessamme olevan onnellisia
avioliittoja ja vaimoja, joiden hyve on ankara vartija. Henkilöt,
joista nyt puhumme, nauttivat keskenään rauhaa, jota ei mikään
voi häiritä. Kaikki ihmiset rakastavat ja kunnioittavat heitä. On
olemassa vain yksi epäkohta, nimittäin se, että heidän luontainen
hyvyytensä saa heidät ottamaan vastaan kaikenlaista väkeä, mistä
johtuu, että he oleskelevat joskus huonossa seurassa. Minä en
suinkaan heitä siitä moiti: täytyyhän ottaa ihmiset sellaisina kuin
he ovat. Niin sanottuun ylhäiseen seurapiiriin kuuluvat ihmiset ovat
usein vain ihmisiä, joiden paheet ovat hienostuneempia kuin muiden.
Ja ehkäpä heidän laitansa on sama kuin myrkkyjen, joista hienoimmat
ovat myöskin vaarallisimpia."

"Entä tuo vanhus", kysyin häneltä kuiskaten, "joka näyttää noin
kärtyiseltä? Pidin häntä ensin muukalaisena, sillä paitsi sitä, että
hän on puettu toisin kuin muut, hän arvostelee ankarasti kaikkea,
mitä Ranskassa tapahtuu, eikä hyväksy teidän hallitustanne."

"Hän on vanha sotakarhu", sanoi hän, "joka pakottaa kaikki kuulijansa
muistelemaan hänen urotöittensä pitkää sarjaa. Hän ei voi sietää,
että Ranska olisi voittanut taisteluja, missä hän ei ole ollut
mukana, tai että ylistellään piiritystä, missä hän ei ole hyökännyt
muurin aukkoon. Hän luulee olevansa niin välttämätön historiallemme,
että hän kuvittelee sen loppuvan siihen, mihin hänkin on lopettanut.
Hän pitää niitä muutamia haavoja, mitkä hän on saanut, yhtä tärkeinä
kuin kokonaisen valtakunnan hajoamista. Ja päinvastoin kuin ne
filosofit, jotka vaativat meitä nauttimaan vain nykyhetkestä ja
jotka selittävät, ettei menneisyys merkitse mitään, nauttii hän
yksinomaan menneisyydestä ja elää vain niissä sotaretkissä, joihin
hän on ottanut osaa. Hän ikävöi niitä aikoja, jotka ovat jo kuluneet,
niinkuin sankarien on elettävä ajoissa, jotka tulevat heidän
jälkeensä."

"Mutta miksi on hän jättänyt palveluksen?" utelin minä.

"Hän ei ole sitä suinkaan jättänyt", vastattiin minulle, "vaan
palvelus on jättänyt hänet! Hänelle on annettu toimi eräässä pienessä
linnoituksessa, missä hän saa kertoella seikkailujaan lopun ikänsä.
Edemmäs hän ei milloinkaan pääse: kunniavirkojen tie on häneltä
ikiajoiksi suljettu."

"Ja miksikä niin?" virkoin minä.

"Me noudatamme täällä Ranskassa omaa toimintaohjettamme", vastasi
hän, "nimittäin sitä, ettemme milloinkaan vie eteenpäin upseereja,
joiden kärsivällisyys on saanut kitua alhaisissa toimissa. Me pidämme
heitä ihmisinä, joiden henki on ikäänkuin kutistunut pikkuseikkain
piirissä askarrellessaan ja jotka siis pieniin tehtäviin tottuneina
ovat käyneet kykenemättömiksi hoitamaan suurempia. Me uskomme,
ettei mies, jolla ei kolmenkymmenen iässä ole sotapäällikön
ominaisuuksia, saavuta niitä milloinkaan, ettei mies, jolla ei ole
sitä valtavaa katsetta, mikä yhdellä silmäyksellä näkee useampien
peninkulmien alueen kaikkine erilaisine tilanteineen, jolla ei
ole sitä mielenmalttia, mikä voiton hetkellä osaa käyttää kaikkia
sen tarjoamia etuja ja tappion hetkellä kaikkia mahdollisia
apuneuvoja, tavoita näitä kykyjä milloinkaan. Senpätähden onkin
meillä loistavia virkoja noille suurille, yleville miehille, joille
taivas on suonut sankarin sydämen yhtä hyvin kuin sankarin neron,
ja alhaisempia toimia niille, joiden kyvytkin ovat alhaisempia.
Näiden joukkoon kuuluvat nekin miehet, jotka ovat vanhentuneet
maineettomassa sodassa. Korkeintaan he kykenevät tekemään sitä, mitä
ovat tehneet koko ikänsä, eikä ole suinkaan paikallaan sälyttää
heidän hartioilleen suurempaa kuormaa juuri silloin kun he alkavat
heikontua."

Hetken kuluttua valtasi uteliaisuus minut uudelleen ja minä sanoin:
"Lupaan, etten tee teille enää ainoatakaan kysymystä, jos vain
sallitte minun vielä tiedustella, kuka on tuo kookas nuori mies,
jolla on pitkä tukka, vähän älyä ja runsaasti julkeutta? Minkätähden
hän puhuu äänekkäämmin kuin muut ja minkätähden hän on noin erikoisen
tyytyväinen olemassaoloonsa?"

"Hän on naissankari", vastasi hän. Kun hän oli lausunut nämä sanat,
saapui uusia vieraita, toisia lähti pois, noustiin, joku tuli
puhuttelemaan aatelismiestäni ja minä jäin yhtä viisaaksi kuin
ennenkin. Mutta hetkistä myöhemmin osui tuo nuori mies ties minkä
sattuman kautta läheisyyteeni. Hän kääntyi puoleeni ja virkkoi: "On
kaunis ilma. Ettekö haluaisi, hyvä herra, tulla hiukan kävelemään
puutarhaan?" Vastasin hänelle niin kohteliaasti kuin osasin, ja me
lähdimme yhdessä. "Tulin tänne maalle", puheli hän, "tehdäkseni
mieliksi talon emännälle, jonka kanssa en ole niinkään huonoissa
väleissä. On kyllä jossakin olemassa muuan nainen, joka tästä
noituu hiukan, mutta minkä sille mahtaa? Minä seurustelen Pariisin
kauneimpien naisten kanssa, mutta en kiinny heistä ainoaankaan, vaan
pimitän uljaasti heidän silmiään, niin yhden kuin toisenkin -- sillä
meidän kesken sanoen: minä en juuri ole niitä kaikkein luotettavimpia
miehiä."

"Ilmeisestikin, hyvä herra", sanoin minä, "teillä on joku virka tai
toimi, joka estää teitä hartaammin seurustelemasta heidän kanssaan?"

"Ei suinkaan, hyvä herra! Minulla ei ole muuta tointa kuin
aviomiesten raivostuttaminen ja isien saattaminen epätoivoon. Hyvin
kernaasti pelästytän naisen, joka luulee saaneensa minut omakseen,
ja vien hänet aivan hänen perikatonsa partaalle. Meitä on muutamia
sellaisia nuoria miehiä, jotka olemme näin jakaneet koko Pariisin ja
saaneet sen innokkaasti seuraamaan pienimpiäkin tekojamme."

"Jos oikein ymmärrän", virkoin minä puolestani, "pidätte itsestänne
suurempaa melua kuin urhoollisinkaan soturi ja teille osoitetaan
suurempaa kunnioitusta kuin vakavalle hallitusmiehelle. Jos olisitte
Persiassa, ette varmastikaan saisi nauttia näitä etuja: teidät
tehtäisiin sopivammiksi vartioitsemaan kuin miellyttämään naisiamme."
Kasvoni tulistuivat, ja minä luulen, että jos olisin vielä sanankin
sanonut, en olisi voinut olla kuumentamatta hänen korviaan.

"Mitä sanot maasta, missä siedetään moisia olentoja ja missä annetaan
elää miehen, jolla on sellainen ammatti? Missä uskottomuus, petos,
ryöstö, epärehellisyys ja vääryys vievät kunniaan. Missä annetaan
miehelle arvoa siksi, että hän riistää tyttären isältä, vaimon
puolisolta ja hämmentää hellimmät ja pyhimmät suhteet. Onnellisia
ovat Alin lapset, jotka varjelevat perheitänsä häväistykseltä ja
viettelykseltä. Päivän valo ei ole puhtaampi tulta, joka palaa
naistemme sydämessä. Tyttäremme ajattelevat vain vapisten hetkeä,
joka on ryöstävä heiltä hyveen, mikä tekee heidät enkelten ja
ruumiittomien henkivoimien kaltaisiksi. Rakas syntymäseutu,
johon aurinko luo ensimmäiset katseensa, sinua eivät saastuta ne
kauhistuttavat rikokset, jotka pakottavat tähden kätkeytymään heti
kun se saapuu pimeään Länteen!"

Pariisissa, 5 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.



49. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:n.


Oleskelin pari päivää sitten huoneessani, kun näin kummallisesti
puetun dervishin astuvan sisään. Hänen partansa ulottui aina
hänen köysivyöhönsä asti. Hänen jalkansa olivat paljaat.
Hänen vaatetuksensa oli harmaa, karkea ja muutamista kohdista
suippokärkinen. Koko ilmestys näytti minusta niin hullunkuriselta,
että ensi hetkessä ajattelin lähettää hakemaan maalaria, jotta hän
olisi saanut siitä sopivan sommitteluaiheen.

Aluksi hän piti minulle mahtavan tervehdyspuheen, jossa hän ilmoitti
olevansa ansiokas mies ja lisäksi kapusiinimunkki. "Minulle on
sanottu", lisäsi hän, "hyvä herra, teidän palaavan piakkoin Persian
hoviin, missä teillä on erittäin arvokas asema. Minä tulin pyytämään
teidän suojelustanne ja samalla anomaan, että kuningas teidän
suosituksestanne luovuttaisi pienen asuinpaikan Kasbinin läheltä
parille kolmelle munkille."

"Arvoisa isä", virkoin minä, "aiotte siis lähteä Persiaan?"

"Minäkö, hyvä herra?" sanoi hän. "Sitä varon kyllä tekemästä. Minä
olen täällä pääluostarin esimiehenä, enkä vaihtaisi asemaani kaikkien
maailman kapusiinien asemaan."

"Ja mitä hittoa sitten minulta pyydätte?"

"Asia on niin", vastasi hän, "että jos saamme tämän turvapaikan,
lähettävät italialaiset isämme sinne pari kolme omaa munkkiaan".

"Tietystikin tunnette ne munkit?"

"En, hyvä herra, en minä tunne heitä."

"Hiisi vieköön! Mitä te siis siitä välitätte, menevätkö he Persiaan
vai eivät? On siinäkin kaunis suunnitelma, kun lähetetään kaksi
kapusiinia hengittämään Kasbinin ilmaa! Siitä lähtee varmaankin
paljon hyötyä Euroopalle ja Aasialle! On aivan välttämätöntä
kiinnittää hallitsijainkin huomiota asiaan! Syntyy siitäkin kauniita
siirtokuntia! Menkää! Te ja teidän kaltaisenne eivät sovellu
siirrettäväksi, ja teidän on parasta edelleenkin luikerrella
seuduissa, joihin teitä on päässyt sikiämään."

Pariisissa, 15 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.



50. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Olen tavannut ihmisiä, joissa hyve oli jotakin niin luontaista,
etteivät he olleet siitä edes tietoisia. He eivät suinkaan
ylistelleet puheissaan ihmeellisiä ominaisuuksiaan, vaan päinvastoin
näytti siltä, etteivät he itse edes olleet selvillä niiden
ihmeellisyydestä. Kas sellaisia ihmisiä minä rakastan enkä noita
hyveihmisiä, jotka näyttävät hämmästelevän hyveellisyyttään ja jotka
pitävät jokaista kunnon tekoa ihmeenä, minkä kertominen on omiansa
ällistyttämään.

Jos vaatimattomuus on tarpeellinen hyve niille, joille taivas on
suonut suuria kykyjä, niin mitä on silloin sanottava noista maan
matosista, jotka rohkenevat näytellä sellaista ylpeyttä, että se
olisi häpeäksi kaikkein suurimmillekin miehille?

Joka taholla näen ihmisiä, jotka puhuvat lakkaamatta itsestään.
Heidän keskustelunsa on ikäänkuin kuvastin, joka heijastelee
aina vain heidän julkeata naamaansa. He puhuvat teille
vähäpätöisimmistäkin asioista, joita heille on sattunut, ja he
toivovat mielenkiinnon, jota he itse tuntevat niitä kohtaan,
suurentavan ne teidän silmissänne. He ovat kaikki tehneet,
kaikki nähneet, kaikki sanoneet, kaikki ajatelleet. He ovat
yleismaailmallinen malli, tyhjentymätön vertauksien aihe, ehtymätön
esimerkkien lähde. Oh! Kuinka onkaan ylistys äitelä silloin kun se
kohdistuu paikkaan, mistä se on lähtenyt!

Muutamia päiviä sitten ahdisti eräs tämäntapainen henkilö meitä
kahden tunnin ajan itsellään, ansioillaan ja kyvyillään. Mutta kun
maailmassa ei ole lakkaamatonta liikuntoa, herkesi hänkin vihdoin
puhumasta. Keskustelu joutui siis meidän haltuumme ja me kävimmekin
siihen käsiksi.

Muuan mies, joka näytti varsin äreältä, alkoi valittaa keskustelujen
ikävyyttä. "Mitä! Aina vain pölkkypäitä, jotka kuvailevat itseänsä ja
vetävät kaikki omaan piiriinsä."

"Olette oikeassa", puuttui äkkiä puheeseen kielipalkomme. "Pitää vain
menetellä niinkuin minä: minä en kehu itseäni koskaan. Minulla on
omaisuutta, minulla on sukua, minä elän komeasti, ystäväni sanovat,
ettei minulta puutu älyäkään. Mutta minä en puhu milloinkaan kaikesta
siitä. Jos minulla onkin muutamia hyviä ominaisuuksia, niin suurimman
arvon annan sentään vaatimattomuudelleni."

Minä ihmettelin tätä julkimusta. Ja hänen puhua mäikyttäessään
virkoin itsekseni: "Onnellinen se, kenellä on kylliksi ylpeyttä
ollakseen milloinkaan puhumatta hyvää itsestään, joka pelkää
kuuntelijoitaan ja joka ei saata ansioitansa vaaraan ärsyttämällä
muiden omahyväisyyttä!"

Pariisissa, 20 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.



51. kirje.

Nargum, Persian moskovalainen lähettiläs, kirjoittaa Usbekille
Pariisiin.


Minulle on kirjoitettu Ispahanista, että Sinä olet jättänyt Persian
ja että Sinä oleskelet nykyään Pariisissa. Miksi pitääkään minun
saada Sinusta uutisia muiden kuin Sinun itsesi välityksellä?

Kuningasten kuninkaan käsky on pidättänyt minua jo viisi vuotta tässä
maassa, missä olen saattanut päätökseen useita tärkeitä neuvotteluja.

Sinähän tiedät, että tsaari on ainoa kristitty ruhtinas, jonka edut
käyvät yksiin Persian etujen kanssa, koska hän on turkkilaisten
vihollinen niinkuin mekin.

Hänen valtakuntansa on suurempi kuin meidän, sillä Moskovasta
lasketaan kaksituhatta peninkulmaa hänen hallitusalueittensa
äärimmäiseen soppeen Kiinan rajalle.

Hän on alamaistensa hengen ja omaisuuden ehdoton valtias, ja nämä
ovatkin kaikki orjia, ottamatta lukuun neljää perhettä. Profeettain
sijainen, kuningasten kuningas, jolla on taivas astinlautana, ei
käyttele pelottavammin valtaansa.

Kun ottaa huomioon Moskovan hirveän ilmanalan, ei saattaisi uskoa
rangaistukseksi sellaisesta maasta karkottamista. Kuitenkin
lähetetään Siperiaan jokainen ylimys, joka on joutunut epäsuosioon.

Samoin kuin profeettaimme laki kieltää miestä juomasta viiniä,
kieltää myöskin ruhtinaan laki viinin juonnin moskovalaisilta.

He ottavat vieraitaan vastaan tavalla, joka ei vähimmässäkään
määrässä muistuta persialaisia tottumuksia. Heti kun vieras astuu
taloon, esittelee aviomies hänelle vaimonsa, vieras suutelee tätä, ja
moista pidetään aviomiehelle osoitettuna kohteliaisuutena.

Vaikkakin isät tytärtensä aviosopimuksessa asettavat tavallisesti
ehdoksi, ettei mies saa piestä heitä, on kuitenkin aivan uskomatonta,
kuinka mielellään moskovalaiset naiset ottavat selkäänsä: he eivät
saata olla varmoja miehensä sydämen omistamisesta, ellei tämä piekse
heitä niinkuin tulee ja pitää. Päinvastainen käyttäytyminen hänen
puoleltaan selitetään anteeksiantamattoman kylmyyden merkiksi. Kas
tässä kirje, jonka muuan heistä hiljattain kirjoitti äidilleen.

    "Rakas Äiti!

    "Minä olen maailman onnettomin nainen. En ole jättänyt mitään
    tekemättä saadakseni mieheni rakastamaan itseäni, mutta vielä en
    ole siinä onnistunut. Eilenkin odottivat minua tuhannet askareet
    kotona, mutta poistuin talosta ja viivyin koko päivän ulkona.
    Palatessani uskoin hänen pieksävän minua oikein olan takaa.
    Mutta hän ei sanonut minulle sanaakaan. Sisartani kohdellaan
    aivan toisella tavalla. Hänen miehensä jakelee hänelle iskuja
    joka päivä. Hän ei voi katsahtaakaan toiseen mieheen ilman ettei
    hänen aviosiippansa löylytä häntä pahanpäiväisesti. Niinpä
    rakastavatkin he hellästi toisiaan ja elävät keskenään maailman
    parhaassa sovussa.

    "Hän onkin siitä kovin ylpeä. Mutta minä en enää kauaakaan anna
    hänelle halveksimisen syytä. Olen päättänyt, että mieheni on
    rakastettava minua hinnalla millä hyvänsä. Minä saatan hänet
    sellaiseen raivoon, että hänen täytyy pakostakin osoittaa minulle
    ystävyyttään. Ei pidä sanottaman, etten minä saa selkääni ja että
    minä elän omassa talossani kenenkään ottamatta minua huomioon.
    Heti kun hän vain antaa minulle pienimmänkin nenäpiuvin alan
    huutaa täyttä kurkkua, niin että hänen uskotaan huimivan minua
    vallan kamalasti, ja minä uskon, että jos joku naapuri rientäisi
    apuun, kuristaisin hänet kuoliaaksi. Minä rukoilen Teitä, rakas
    äiti, pontevasti esittämään miehelleni, kuinka arvottomalla
    tavalla hän minua kohtelee. Isäni, joka on niin kunnon mies, ei
    menetellyt siten. Ja muistan pienenä tyttönä ajatelleeni, että
    hän joskus rakasti Teitä liiaksikin. Syleilen ja suutelen Teitä,
    rakas äiti."

Moskovalaiset eivät saa poistua valtakunnan rajojen sisäpuolelta,
eivät edes matkustellakseen. Kun maan lait eristävät heidät näin
muista kansoista, ovat he säilyttäneet vanhat tapansa sitäkin
sitkeämmin, kun he uskoivat, ettei ollut mahdollista muunlaisia
tapoja noudattaakaan.

Mutta tällä hetkellä hallitseva ruhtinas on tahtonut muuttaa kaikki.
Hänellä on ollut heidän kanssaan hurjia kiistoja heidän parrastaan.
Yhtä ankarasti ovat papit ja munkit taistelleet tietämättömyytensä
puolesta.

Hän tahtoisi nostaa taiteet kukoistukseen, eikä hän jätä koettamatta
mitään keinoa levittääkseen Eurooppaan ja Aasiaan kansakuntansa
kunniaa, kansakunnan, joka on tähän asti elänyt unohduksissa ja josta
on tiennyt jotakin melkein yksinomaan se itse.

Levottomana ja lakkaamatta puuhailevana harhailee hän laajoilla
alueillaan, jättäen kaikkialle luontaisen ankaruutensa merkkejä.

Väliin hän taas poistuu maastaan, ikäänkuin hän ei siihen mahtuisi
enää, ja lähtee etsimään Euroopasta muita alueita ja uusia
valtakuntia.

Syleilen Sinua, rakas Usbek. Lähetä minulle tietoja itsestäsi, minä
vannotan Sinua.

Moskovassa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1713.



52. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Joku päivä sitten olin seurassa, missä minulla oli aika hauskaa.
Siellä oli kaikenikäisiä naisia: yksi 80-vuotias, yksi 60-vuotias,
yksi 40-vuotias, jolla taas oli mukanaan noin 20:n tai 22:n ikäinen
sisarentytär. Joku vaisto sai minut lähestymään tätä viimeksi
mainittua ja hän kuiskasi korvaani: "Mitä sanotte tädistäni, joka
tuolla iällä tahtoo vielä pitää rakastajia ja oletella kaunotarta?"

"Hän on väärässä", vastasin minä, "sellainenhan soveltuu vain teille".

Hetkistä myöhemmin osuin tädin pakeille, ja tämä jutteli minulle:
"Mitä arvelette tuosta naisesta, jolla on ikää ainakin 60 vuotta,
mutta joka on siitä huolimatta tänään pannut yli tunnin ajan
pukeutumispuuhiinsa?"

"On suotta tuhlata aikaa", vastasin minä, "pitää olla teidän sulonne
voidakseen sellaista ajatella".

Menin puhuttelemaan sitä onnetonta 60-vuotiasta naista ja surkuttelin
häntä sydämessäni, kun hän kuiskasi korvaani: "Onko mitään niin
naurettavaa? Katsokaahan tuota naista, joka on 80 vuoden vanha, mutta
joka sentään käyttää tulipunaisia nauhoja. Hän on olevinaan vielä
nuori, ja siinä hän onnistuu: lapsuuttahan hän läheneekin."

"Voi hyvä Jumala!" ajattelin itsekseni, "oivallammeko me siis
tosiaankin aina vain toisten naurettavuudet? Se onkin ehkä onni",
mietin sitten: "näinhän saamme lohdutusta muiden heikkouksista". Kun
olin kuitenkin tullut hauskalle päälle, puhelin edelleen: "Olemme nyt
nousseet kyllin ylös. Laskeukaamme alaspäin ja alkakaamme eukosta,
joka seisoo huipulla."

"Hyvä rouva, te olette niin toistenne näköisiä, tuo nainen, jonka
kanssa juuri äsken puhelin, ja te, että teitä luulisi aivan
sisaruksiksi. Enkä minä uskokaan teidän olevan toinen toistanne
vanhempia."

"Toden totta, hyvä herra", pakisi hän, "kun toinen kerran kuolee, on
toisella syytä pelätä: enpä luule hänen ja minun välilläni olevan
edes kahden päivän eroa".

Päästyäni selville tästä raunio-olennosta lähestyin 60-vuotiasta:
"Hyvä rouva, Teidän täytyy ratkaista muuan veto, jonka äskettäin
löin. Olen väittänyt, että tuo nainen ja te -- näytin hänelle
40-vuotiasta -- olette samanikäisiä."

"Totta totisesti", innostui hän, "enpä luule väliä olevan kuuttakaan
kuukautta".

Hyvä. Siinä sitä ollaan. Jatkakaamme. Laskeuduin yhä ja puhuttelin
40-vuotiasta: "Hyvä rouva, suvaitkaahan sanoa minulle, piloillanneko
nimitätte tuota neitiä, joka istuu tuolla toisen pöydän ääressä,
sisarentyttäreksenne. Tehän olette yhtä nuori kuin hänkin. Onpa hänen
kasvoissaan ikäänkuin jonkinlaista lakastuneen tapaista, mitä ei
teidän kasvoistanne suinkaan huomaa. Ja entäs tuo heleä väri sitten,
joka hehkuu hipiässänne..."

"Kuulkaahan", pakisi hän, "minä olen hänen tätinsä. Mutta hänen
äitinsä oli ainakin 25 vuotta minua vanhempi. Me emme olleet samasta
aviostakaan. Minä kuulin kerran sisarvainajani sanovan, että hänen
tyttärensä ja minä olemme syntyneet samana vuonna."

"Sitäpä minä sanoinkin, hyvä rouva, eikä minun hämmästykseni siis
ollut suinkaan aiheeton."

Rakas Usbek: naiset, jotka tuntevat vaipuvansa jo ennakolta
olemattomuuteen viehätysvoimansa menetettyään, tahtoisivat kaikin
mokomin peräytyä kohti nuoruuttansa. Ja kuinka he eivät yrittäisi
pettää muita? Hehän ponnistavat kaikkensa pettääkseen itseään ja
päästäkseen pakoon kaikkein masentavimmalta ajatukseltaan.

Pariisissa, 3 p. Chalval-kuuta v. 1713.



53. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Milloinkaan ei ole intohimo ollut voimakkaampi ja hehkuvampi sitä
intohimoa, jota valkoinen eunukki Kosru tuntee orjatartani Zelideä
kohtaan. Hän pyytää tätä naista vaimokseen niin kiihkeästi, etten
voi sitä häneltä kieltää. Ja miksi vastustelisinkaan, koska hänen
äitinsäkään ei vastustele ja koska Zelidekin näyttää tyytyväiseltä
tämän petollisen avioliiton ajatukseen ja hänelle tarjottuun tyhjään
varjoon?

Mitä hän aikoo tehdä tällä kovan onnen ihmisellä, jolla aviomiehestä
tulee olemaan vain mustasukkaisuus, joka tulistuttaa kylmyytensä vain
vaipuakseen hyödyttömään epätoivoon, joka muistelee aina sitä, mitä
hän on ollut, ja saa näin vaimonsa tuntemaan, mitä hän ei enää ole,
joka on aina valmis antautumaan, mutta ei voi koskaan antautua, joka
pettyy itse ja pettää toista lakkaamatta ja pakottaa hänet joka hetki
tajuamaan asemansa koko onnettomuuden?

Kuinka! Riutua aina vain kuvien ja varjojen keskellä! Elää vain
haaveissa! Olla aina nautintojen äärellä, mutta ei milloinkaan
nautintojen helmassa! Kaihota onnettoman ihmisen syleilyssä ja
vastata hänen valituksiinsa, vaan ei hänen lemmenhuokauksiinsa!

Kuinka syvästi täytyykään halveksia tämäntapaista miestä, joka
kykenee vain vartioimaan, mutta ei milloinkaan omistamaan! Minä etsin
rakkautta, enkä näe sitä missään.

Minä puhun Sinulle vapaasti, koska Sinä pidät minun välittömyydestäni
ja koska Sinä olet paremmin mielistynyt minun teeskentelemättömään
olentooni ja nautintoherkkyyteeni kuin toverieni ulkokultaiseen
kainouteen.

Olen tuhannet kerrat kuullut Sinun sanovan, että eunukit tuntevat
naisia lähentyessään jonkunlaista omituista hekumaa, jota me emme voi
kuvitella; että luonto etsii korvausta menetyksistään; että sillä on
apukeinoja, jotka huojentavat heidän asemansa epäedullisuutta; että
voi hyvin lakata olemasta mies, mutta ei lakata olemasta tunteva
olento, ja että tämä tila luo ikäänkuin kolmannen sukupuolen, missä
vain niin sanoaksemme nautintojen laatu muuttuu.

Jos näin olisi asian laita, olisi Zelide minusta vähemmän
surkuteltava. Onhan tietysti hauskempaa elää ihmisten parissa, jotka
eivät ole ihan perinpohjin onnettomia.

Toimita minulle määräyksesi tästä asiasta ja ilmoita, sallitko
vihkimisen tapahtua vaimolassa. Hyvästi.

Ispahanin palatsissa, 5 p. Chalval-kuuta v. 1713.



54. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Tänä aamuna oleskelin huoneessani, jonka, niinkuin tiedät, eroittaa
toisista huoneista vain hyvin ohut ja useista kohdin puhkaistu
lautaseinä, niin että saattaa kuulla kaikki, mitä viereisessä
huoneessa puhutaan. Muuan mies, joka pitkin askelin harppoi lattiata,
haasteli toiselle: "En ymmärrä, mikä tässä oikein on, mutta kaikki
kääntyy minua vastaan. Kolmeen päivään en ole lausunut mitään,
mikä olisi tuottanut minulle kunniaa, ja minä olen syöksynyt suin
päin kaikkiin keskusteluihin ilman että minuun on kiinnitetty
mitään huomiota ja ilman että minua on edes paria kertaa puhuteltu.
Olin varannut valmiiksi muutamia neronleimauksia tehostaakseni
esitystäni: minulle ei annettu pienintäkään tilaisuutta niiden
välähyttämiseksi. Minulla oli oikein soma kasku kerrottavana, mutta
sitä mukaa kuin minä toimittelin sitä lähemmäksi, väistettiin sitä
niin taitavasti kuin olisi tehty se aivan tahallaan. Jo neljä päivää
ovat muutamat sukkeluudet vanhentuneet kallossani minun voimattani
niitä vähimmälläkään tavalla käyttää. Jos tätä jatkuu, tulee minusta
lopulta varmaankin höperö. Tähteni näyttää niin määränneen, enkä
minä tunnu voivan sitä estää. Eilenkin toivoin saavani loistaa
kolmen, neljän vanhan rouvan seurassa. He eivät tehneet minuun
juuri juhlallista vaikutusta, mutta kuitenkin olin päättänyt lausua
heille maailman kaikkein kauneimpia asioita. Yli neljännestunnin
hoitelin keskusteluani. Mutta he eivät puhuneet kahtakaan sanaa
samaan suuntaan, vaan leikkasivat turmiotatuottavain Kohtalotarten
tavoin kaikkien puheitteni langan. Voit uskoa, että älypään maine on
vaikeasti säilytettävissä. En ymmärrä, mitä sinä olet tehnyt siinä
onnistuaksesi."

"Pälkähtääpä päähäni muuan aate", jatkoi toinen: "ryhtykäämme
yhteistyöhön hankkiaksemme itsellemme älyä ja sukkeluutta. Tehkäämme
sitä varten luja liitto. Määrätkäämme kumpainenkin toisillemme joka
päivä aihe, mistä meidän tulee puhua, ja avustakaamme toisiamme niin
pontevasti, että jos joku aikoo keskeyttää meidät juuri ajatustemme
parhaan tulvan aikana, me vedämme hänet omalle tahollemme; ja ellei
hän tahdo tulla hyvällä, teemme hänelle väkivaltaa. Edelleen on
meidän otollista sopia kohdista, missä on osoitettava hyväksymistä,
missä on hymyiltävä ja missä on suorastaan naurettava täyttä kurkkua.
Saat nähdä, että me tulemme määräämään kaikkien keskustelujen sävyn
ja että tullaan ihailemaan älymme vilkkautta ja sukkeluuksiemme
sattuvaisuutta. Me suomme toisillemme suojaa molemminpuolisin
päännyökähdyksin. Sinä loistat tänään ja huomenna tulee sinusta minun
avustajani. Kun minä astun seurassasi johonkin taloon, huudahdan
minä sinua osoittaen: 'Minun täytyy ihan pakolla kertoa teille
se erinomaisen huvittava vastaus, minkä tämä herra antoi eräälle
miehelle, jonka tapasimme kadulla.' Ja sitten käännyn sinun puoleesi:
'Eipä hän osannut moista odottaakaan: kyllä hän oli ällistyksissään.'
Lausun edelleen muutamia säkeitäni ja sinä sanot: 'Olin läsnä silloin
kun hän ne sepitti. Istuttiin silloin illallispöydässä, eikä hänen
tarvinnut miettiä hetkeäkään.' Joskus teemme toisistamme pientä
pilaakin, sinä ja minä, ja ihmiset sanovat silloin: 'Katsokaas,
kuinka he hyökkäävät toistensa kimppuun. Katsokaas, kuinka he
puolustautuvat. He eivät suinkaan säästä toisiaan. Odotetaanpas,
kuinka hän pääsee tuostakin ansasta. Mainiosti! Mikä kekseliäisyys!
Sepä vasta on oikeata taistelua.' Mutta mepä emme sanokaan, että
olimme harjoitukseksi kahakoineet jo edellisenä iltana. Täytyy
ostaa erinäisiä kirjoja, joihin on kerätty sukkeluuksia ja jotka on
laadittu sellaisia ihmisiä varten, joilla ei ole henkevyyttä, mutta
jotka kuitenkin tahtovat sitä teeskennellä. Kaikki riippuu siitä,
osataanko käyttää hyviä malleja. Minun mielestäni meidän täytyy,
ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, kyetä hoitelemaan kokonaisen
tunnin ajan keskustelua, joka on aivan tupaten täynnä kompasanoja.
Mutta siinäkin on oltava varuillaan: täytyy pitää huolta niiden
menestyksestä. Ei riitä vain hyvän sukkeluuden lausuminen, vaan
täytyy sitä levitellä ja kylvää kaikkialle. Ilman sitä vaivat ovat
menneet hukkaan. Ja minä tunnustan sinulle, ettei ole mitään niin
masentavaa kuin nähdä lausumansa soman sutkauksen kuolevan jonkun
tyhmyrin korvaan. On kyllä totta, että me tässä suhteessa saamme
usein pientä korvaustakin, kun osumme puhumaan typeryyksiä, jotka
menevät huomaamatta. Se onkin ainoa seikka, joka voi meitä tässä
tilassa lohduttaa. Kas siinä, rakas ystävä, keino, johon meidän
on ryhdyttävä. Tee niinkuin minä sanon, ja minä lupaan sinulle,
ennenkuin puoli vuotta on ummessa, paikan Akatemiassa. Siitä näet,
ettei työ tule pitkäksi, sillä heti kun olet sinne päässyt, voit
vallan hyvin unohtaa taitosi: Sinä olet kerta kaikkiaan älykäs ja
henkevä mies, tahdoitpa tai et. Ranskassahan on tunnettu asia, että
niin pian kuin joku joutuu sen tai tämän yhdyskunnan jäseneksi,
häneen iskeytyy viipymättä n.s. yhdyskuntahenki. Niin on sinullekin
käyvä, enkä minä sinun puolestasi pelkää muuta kuin suosionosoitusten
tulvaa."

Pariisissa, 6 p. Zilkadeh-kuuta v. 1714.



55. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Euroopan kansojen keskuudessa tasoittaa avioliiton ensimmäinen
neljännestunti kaikki vaikeudet. Äärimmäiset hellyydenosoitukset
sattuvat aina samoihin aikoihin kuin vihkitoimituskin. Täkäläiset
naiset eivät suinkaan menettele samoin kuin meidän persiattaremme,
jotka puolustavat taistelutannerta joskus kokonaisia kuukausia. Ei
ole mitään niin helppoa kuin eurooppalaisten naisten valloittaminen:
elleivät he mitään menetä, niin johtuu se siitä, ettei heillä ole
mitään menetettävääkään. Häpeä sanoa: kaikki ihmiset tietävät heidän
tappionsa hetken, ja tähtiä kyselemättä voidaan tarkalleen ennustaa
heidän lastensa syntymisen aika.

Ranskalaiset puhuvat tuskin milloinkaan vaimoistaan. Se johtuu siitä,
että he pelkäävät puhua heistä ihmisten kuullen, jotka tuntevat
heidät paremmin kuin he itse.

Heidän joukossaan on henkilöitä, hyvin onnettomia, joita ei kukaan
lohduta: ne ovat mustasukkaisia aviomiehiä. Heidän joukossaan on
henkilöitä, joita kaikki vihaavat: ne ovat mustasukkaisia aviomiehiä.
Heidän joukossaan on henkilöitä, joita kaikki ihmiset halveksivat: ne
ovat yhä mustasukkaisia aviomiehiä.

Niinpä ei olekaan maata, missä niitä olisi niin vähän kuin Ranskassa.
Heidän levollisuutensa ei suinkaan perustu siihen luottamukseen,
mitä he tuntevat vaimojansa kohtaan, vaan päinvastoin siihen huonoon
käsitykseen, mikä heillä näistä on. Kaikki aasialaisten viisaat
varovaisuustoimet, hunnut, jotka naisia peittävät, vankilat, joissa
näitä säilytetään, eunukkien valpas vartiointi näyttävät heistä
sopivammilta tämän sukupuolen yritteliäisyyden kiihottamiseen kuin
sen masentamiseen. Täällä taipuvat aviomiehet nurkumatta kohtaloonsa
ja pitävät uskottomuutta väistämättömän tähden kolhauksena.
Aviomiestä, joka haluaisi yksinään omistaa vaimonsa, pidettäisiin
yleisen ilon häiritsijänä ja vähämielisenä, joka tahtoisi nauttia
auringonvalosta jättämällä siitä osattomiksi kaikki muut ihmiset.

Täällä on aviomies, joka rakastaa vaimoansa, otus, jolla ei ole
kylliksi ansioita kohdistaakseen itseensä jonkun toisen vaimon
rakkautta; joka käyttää väärin lain suomaa pakkoa korvatakseen
puuttuvaa viehätysvoimaansa; joka turvautuu kaikkiin etuihinsa
kokonaisen seurapiirin vahingoksi; joka anastaa itselleen sellaista,
mikä on hänelle annettu vain pantiksi, ja joka tekee kaiken
voitavansa kumotakseen sen hiljaisen sopimuksen, mikä muodostaa niin
yhden kuin toisenkin sukupuolen onnen. Nimitystä "kauniin naisen
mies", jota perin huolellisesti salataan Aasiassa, kannetaan täällä
täysin tyynesti. Täällähän tietää jokainen saavansa puolestaan tehdä
hyökkäyksiä mille suunnalle tahansa. Ruhtinas, joka on menettänyt
yhden kaupungin, valloittaa lohdutuksekseen toisen: silloin kun
turkkilainen anasti meiltä Bagdadin, emmekö me riistäneet Mogulilta
Kandaharin linnoitusta?

Miestä, joka yleensä sietää vaimonsa uskottomuutta, ei suinkaan
moitita. Päinvastoin ylistetään hänen maltillisuuttaan. Vain muutamat
erikoistapaukset ovat häpeällisiä.

Tätä ei ole kuitenkaan niin käsitettävä, etteikö täällä olisi myös
hyveellisiä naisia. Voidaanpa sanoa heitä pidettävän arvossakin.
Opastajani näyttikin heidät minulle aina. Mutta he olivat kaikki niin
rumia, että täytyy olla pyhimys ollakseen vihaamatta hyvettä.

Kaiken sen jälkeen, mitä olen Sinulle kertonut tämän maan tavoista,
on Sinun helppo huomata, etteivät ranskalaiset juuri isosti välitä
uskollisuudesta. Heidän nähdäkseen on yhtä naurettavaa vannoa
naiselle rakastavansa häntä aina kuin luvata aina voivansa hyvin tai
olevansa aina onnellinen. Kun he lupaavat rakastaa jotakin naista
aina, edellyttävät he, että tämä nainenkin lupaa puolestaan olla aina
rakastettava. Ellei hän täytä lupaustaan, eivät hekään katso olevansa
sidottuja sanaansa.

Pariisissa, 7 p. Zilkadeh-kuuta v. 1714.



56. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Euroopassa pelataan paljon, ja pelaaminen onkin muodostunut
oikeaksi ammatiksi. Pelaajan nimi korvaa syntyperää, omaisuutta,
rehellisyyttä, ja se nostaa jokaisen, jolla se on, kunnon ihmisten
joukkoon ilman muuta, vaikka joka ikinen tietääkin varmaan hyvin
usein erehtyneensä niin arvostellessaan. Mutta kuin yhteisestä
sopimuksesta ovat kaikki siinä suhteessa parantumattomia.

Varsinkin naiset harrastavat täällä peliä. On kyllä totta, että
he antautuvat siihen nuoruudessaan etupäässä vain auttaakseen
erästä toista heille rakkaampaa intohimoa. Mutta sitä mukaa kuin he
vanhenevat, näyttää heidän peli-intonsa elpyvän uuteen eloon, ja sen
intohimon asiana onkin sitten täyttää muiden intohimojen jättämä
tyhjyys.

Heidän pyrintönään on aviomiesten syökseminen taloudelliseen
perikatoon. Ja siinä onnistuakseen heillä on omat keinonsa kaikkina
ikäkausinaan, varhaisimmasta nuoruudesta raihnaisimpaan vanhuuteen
asti: puvut ja vaunut alkavat sekasorron, keimailu lisää sitä ja peli
saattaa sen huippuunsa.

Usein olen nähnyt yhdeksän, kymmenen naista tai oikeammin yhdeksän,
kymmenen vuosisataa kokoontuneina pöydän ympärille. Minä olen nähnyt
heidän toiveensa, heidän pelkonsa, heidän riemunsa ja varsinkin
heidän raivonsa: olisitpa silloin luullut, ettei heillä tulisi
olemaan enää rauhoittumisen aikaa, vaan että elämä olisi pakeneva
heistä ennen heidän epätoivoaan. Sinä olisit epäillyt, suorittivatko
he maksunsa velkojilleen vaiko perillisilleen.

Pyhä Profeettamme näyttää etupäässä pyrkineen pidättämään meitä
kaikesta, mikä saattaa hämmentää järkeä. Hän on kieltänyt meiltä
viinin juomisen, koska se hautaa järjen sumuihinsa. Hän on
erikoisella määräyksellä evännyt meiltä uhkapelit. Ja milloin hänen
on ollut mahdotonta poistaa intohimojen syytä, on hän kuitenkin
koettanut lieventää niitä. Rakkaus ei meidän keskuudessamme tuota
sekasortoa eikä kiihkoa. Se on riutuva intohimo, joka jättää sielumme
rauhaan. Vaimojen monilukuisuus pelastaa meidät heidän vallastaan ja
vaimentaa halujemme villin voiman.

Pariisissa, 18 p. Zilhageh-kuuta v. 1714.



57. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Täkäläiset irstailijat elättävät suunnatonta ilotyttöjen laumaa ja
uskovaiset lukematonta dervishien joukkoa. Nämä dervishit tekevät
kolme lupausta: kuuliaisuuden, köyhyyden ja siveyden lupaukset.
Ensimmäistä sanotaan heidän parhaiten noudattavan. Mitä toiseen
tulee, vakuutan Sinulle, ettei siitä välitetä vähääkään. Kolmannesta
annan Sinun itse muodostaa mielipiteesi.

Mutta niin rikkaita kuin nämä dervishit lienevätkin, eivät he
milloinkaan luovu köyhän ominaisuudestaan: ennen hylkäisi meidän
mainehikas sulttaanimme komeat ja ylevät arvonimensä. He ovat
oikeassa, sillä tämä köyhän nimi estää heitä tosiaan olemasta köyhiä.

Lääkärit ja muutamat tällaiset dervishit, joita sanotaan
rippi-isiksi, saavat täällä aina osakseen joko liiallista
kunnioitusta tai liiallista halveksuntaa. Kuitenkin sanotaan
perillisten tulevan paremmin toimeen lääkärien kuin rippi-isien
kanssa.

Joku päivä sitten kävin eräässä näiden dervishien luostarissa.
Muuan heistä, kunnianarvoisa valkohapsinen vanhus, otti minut hyvin
säädyllisesti vastaan. Näytettyään minulle koko talon, vei hän minut
puutarhaan, missä aloimme keskustella. "Arvoisa isä", sanoin hänelle,
"mikä toimi Teillä on veljeskunnassa?"

"Hyvä herra", vastasi hän, näyttäen olevan hyvin mielissään
kysymyksestäni, "minä olen omantunnonasiain ratkaisija."

"Omantunnonasiain ratkaisija!" ihmettelin minä. "Koko sinä aikana,
minkä olen Ranskassa viettänyt, en ole kuullut puhuttavan tästä
virasta."

"Kuinka niin! Te ette tiedä, mitä on omantunnonasiain ratkaisija? No
niin, kuulkaahan sitten, niin annan teille siitä käsityksen, joka ei
jätä teille enää mitään toivomisen sijaa. On olemassa kahdenlaisia
syntejä: kuolemansyntejä, jotka sulkevat ihmisen ehdottomasti
paratiisista, ja heikkoudensyntejä, jotka tosin loukkaavat Jumalaa,
mutta jotka eivät kuitenkaan vihastuta häntä niin perinpohjin, että
hän riistäisi meiltä autuuden. Näin ollen on koko meidän taitomme
tarkoitus tarkalleen eroittaa nämä kahdenlaiset synnit toisistaan.
Sillä ellemme ota lukuun muutamia vapaa-ajattelijoita, tahtovat
kaikki kristityt päästä paratiisiin. Mutta nythän on tuskin ketään,
joka ei tahtoisi ansaita sitä niin helpolla kuin suinkin mahdollista.
Kun tuntee tarkoin kuolemansynnit, voi koettaa olla tekemättä niitä,
ja niin tulee vanhurskaus täytetyksi. On kuitenkin ihmisiä, jotka
eivät tavoittele niin suurta täydellisyyttä. Ja kun he eivät ole
lainkaan kunnianhimoisia, eivät he välitä ensimmäisistä sijoista.
Niinpä he laittautuvatkin paratiisiin niin nipin napin kuin voivat.
Kunhan he vain siellä ovat, riittää se heille: he eivät halua tehdä
hitustakaan liian paljon tai liian vähän. He ovat ihmisiä, jotka
ryöstävät taivaan pikemmin kuin he sen saavat, ja jotka sanovat
Jumalalle: 'Herra, minä olen täyttänyt tarkalleen Sinun ehtosi, etkä
Sinä voi olla puolestasi täyttämättä lupauksiasi. Koska minä en ole
tehnyt enempää kuin Sinä olet minulta vaatinut, vapautan minä Sinut
antamasta minulle enempää kuin Sinä olet luvannut'."

"Me olemme siis tuiki tarpeellisia ihmisiä, hyvä herra. Mutta siinä
ei ole kuitenkaan kaikki. Saatte kohta kuulla yhtä ja toista lisää.
Teko ei muodosta rikosta, vaan rikoksen tekijän tietoisuus. Ken
tekee pahan teon luullen, ettei se olekaan mikään paha teko, on
omantuntonsa puolesta rauhassa. Ja kun nyt on olemassa määrätön
joukko epätietoisia tekoja, saattaa omantunnonasiain ratkaisija
suoda niille sen hyvyyden määrän, mitä niillä ei ole, selittämällä
ne hyviksi. Mikäli hän tällöin kykenee saamaan ihmiset vakuutetuiksi
siitä, ettei näihin tekoihin sisälly mitään turmiollista, poistaa hän
niistä kaiken turmion.

"Minä paljastan tässä Teille ammattini salaisuudet, ammattini, jossa
olen vanhentunut. Minä näytän Teille kaikki sen hienot taikatemput:
kaikkea voidaan tässä maailmassa muokata, sellaistakin, mikä ei näytä
siihen lainkaan soveltuvan."

"Arvoisa isä", virkoin minä, "se on vallan hyvä. Mutta kuinka
suoriudutte taivaasta? Jos suursofilla olisi hovissaan mies,
joka tekisi hänelle samaa, mitä te teette Jumalallenne, joka
jakelisi hänen käskyjään eri luokkiin ja joka ilmoittaisi hänen
alamaisilleen, missä tapauksissa niitä on noudatettava ja missä taas
niistä käy tinkiminen, toimittaisi hän moisen miehen heti paikalla
seivästetyksi."

Minä tervehdin dervishiäni ja poistuin odottamatta hänen vastaustaan.

Pariisissa, 23 p. Maharram-kuuta v. 1714.



58. kirje.

Rica kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Pariisissa, rakas Rhedi, on monenlaisia ammatteja.

Siellä saattaa esim. joku sangen kohtelias mies tulla tarjoamaan
sinulle pilkkahinnasta kullan tekemisen salaisuutta.

Toinen lupaa päästää sinut ilmanhenkien vuoteeseen, kunhan vain olet
ensin ollut kolmekymmentä vuotta naisia näkemättä.

Sitten voit kohdata niin taitavia tietäjiä, että he sanovat sinulle
koko elämäsi, kunhan he vain ovat ensiksi saaneet neljännestunnin
haastatella palvelijoitasi.

Nokkelat naiset tekevät neitsyydestä kukan, joka lakastuu ja
virkoo joka päivä ja jonka poimiminen on sadannella kerralla vielä
tuskallisempaa kuin ensimmäisellä.

Onpa sellaisiakin, jotka korjaavat taitonsa voimalla kaikki ajan
tuottamat vauriot ja jotka osaavat toimittaa uudelleen kasvoille
niiden väistyvän kauneuden, jopa manata naisen takaisin vanhuuden
huipultakin ja palauttaa hänet hänen varhaisimman nuoruutensa helmaan.

Kaikki nämä ihmiset elävät tai yrittävät elää kaupungissa, joka on
kaiken keksimiskyvyn äiti.

Kansalaisten tuloja ei siellä suinkaan anneta vuokralle: niiden
perustuksenahan ovat vain äly ja oveluus. Kullakin on niistä oma
osansa, josta hän koettaa hyötyä parhaansa mukaan.

Ken yrittäisi lukea kaikki ne lainoppineet, jotka tavoittelevat sen
tai tämän moskeijan tuloja, hän olisi samalla laskenut meren hiekan
ja meidän hallitsijamme orjat.

Määrätön joukko kielten, taiteiden ja tieteiden opettajia opettaa
sellaista, mitä he eivät itsekään osaa. Ja tämä kyky onkin varsin
merkillinen, sillä eihän vaadita paljoakaan älyä sellaisen
opettamiseen, minkä osaa, kun taas täytyy olla rajattomasti älyä
sellaisen opettamisessa, mistä ei itsekään mitään tiedä.

Täällä saattaa ihminen kuolla vain äkillisesti: kuoleman ei ole
täällä mahdollista osoittaa muutoin valtaansa. Sillä joka nurkassa
on ihmisiä, joilla on pettämättömiä lääkkeitä kaikkiin ajateltaviin
tauteihin.

Kaikkiin myymälöihin on viritetty näkymättömiä verkkoja, joihin
kaikki ostajat takertuvat. Niistä voi kuitenkin joskus selviytyä
helpollakin: nuori myyjätär voi kuherrella kokonaisen tunnin oudon
miehen kanssa saadakseen hänet ostamaan kimpun hammastikkuja.

Ei ole sitä ihmistä, joka ei lähtisi tästä kaupungista varovaisempana
kuin hän sinne tuli: kun joutuu jakamaan omaisuuttaan muille, oppii
sitä säilyttämään. Se onkin ainoa edullinen oppi, minkä muukalainen
voi saada tässä viekottelevassa kaupungissa.

Pariisissa, 10 p. Saphar-kuuta v. 1714.



59. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Äskettäin kävin talossa, johon oli kerääntynyt piiri kaikenkaltaisia
ihmisiä. Keskustelun oli vallannut, sen huomasin tullessani, kaksi
vanhaa rouvaa, jotka olivat turhaan tehneet työtä koko aamupäivän
näyttääkseen nuorilta. "Täytyy myöntää", virkkoi toinen heistä,
"että nykyajan miehet ovat sentään hyvin erilaisia kuin ne miehet,
joita me näimme nuoruudessamme: he olivat kohteliaita, ystävällisiä,
hyväntahtoisia. Mutta nykyään ovat miehet minusta aivan sietämättömän
töykeitä."

"Kaikki on muuttunut", puuttui silloin puheeseen muuan suuresti
luuvalon vaivaama mies. "Aika ei ole enää sellainen kuin ennen.
Neljäkymmentä vuotta sitten voivat kaikki hyvin, kaikki kävelivät
omin jaloin, kaikki olivat iloisia, kaikki harrastivat vain naurua ja
tanssia. Nykyään ovat kaikki aivan sietämättömän surullisia."

Hetkistä myöhemmin keskustelu kääntyi valtiollisiin asioihin.
"Hiisi vieköön!" huudahti muuan vanhanpuoleinen herrasmies,
"valtiota ei enää hallita: näyttäkäähän minulle nykyään ministeri
sellainen kuin herra Colbert. Minä tunsin hyvin hänet, tämän herran
Colbert'in. Hän oli ystäviäni. Hän maksatutti aina minun eläkkeeni
ennenkuin kenenkään muun. Mikä mainio järjestys silloin väliksikään
raha-asioissa! Kaikki olivat silloin varoissaan. Mutta nykyään minä
olen puilla paljailla."

"Hyvä herra", virkkoi siihen muuan kirkon palvelija, "puhutte nyt
voittamattoman hallitsijamme kaikkein ihmeellisimmästä kaudesta. Onko
olemassa mitään niin suurenmoista kuin se, mitä hän teki silloin
kerettiläisyyden tuhoamiseksi?"

"Ja ettekö laske miksikään kaksintaistelujen poistamista?" kysyi
tyytyväisen näköisenä toinen mies, joka ei ollut vielä virkkanut
halaistua sanaa.

"Huomautus on vallan paikallaan", kuiskasi joku korvaani. "Tämä
mies on perin ihastunut julistuksesta ja noudattaa sitä niin
tunnollisesti, että hän kuusi kuukautta sitten otti selkäänsä sata
kepiniskua vain ollakseen sitä loukkaamatta."

Minusta näyttää siltä, Usbek, ettemme me voi milloinkaan arvostella
asioita muutoin kuin tiedottomasti suhteuttamalla ne itseemme. En
ole lainkaan kummissani, vaikka neekerit maalaavatkin pirun hohtavan
valkoiseksi ja jumalansa sysimustiksi, vaikka eräiden kansojen
Venuksella onkin aina reisiin asti riippuvat rinnat ja vaikka
vihdoin kaikki epäjumalanpalvelijat ovatkin varustaneet jumalansa
ihmiskasvoilla ja antaneet niille kaikki omat taipumuksensa. Sangen
sattuvasti on sanottu, että jos kolmiot loisivat itselleen jumalan,
antaisivat ne sille kolme kylkeä.

Rakas Usbek! Kun näen ihmisten ryömivän pienen pienellä
ainehiukkasella, nimittäin maapallolla, joka on vain piste
avaruudessa, ja kuitenkin asettuvan suoraan Kaitselmuksen malleiksi,
en ymmärrä, miten sovittaa niin ääretön hulluus niin äärettömään
pienuuteen.

Pariisissa, 14 p. Saphar-kuuta v. 1714.



60. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Kysyt minulta, onko Ranskassa juutalaisia. Tiedä siis, että
kaikkialla, missä on rahaa, on myöskin juutalaisia. Kysyt minulta,
mitä he siellä tekevät. Täsmälleen samaa, mitä he tekevät Persiassa.
Ei mikään muistuta niin aasialaista juutalaista kuin eurooppalainen
juutalainen.

Kristittyjen keskuudessa he osoittavat samoin kuin meidänkin
keskuudessamme lannistumatonta, suorastaan hulluudeksi yltyvää
itsepäisyyttä silloin kun on kysymys heidän uskonnostaan.

Juutalaisten uskonto on vanha kanto, josta on putkahtanut kaksi
oksaa, koko maapallon peittävää: tarkoitan muhamettilaisuutta ja
kristinuskoa. Tai paremmin sanoen: se on äiti, joka on synnyttänyt
kaksi tytärtä, jotka ovat vaivanneet sitä tuhansin vitsauksin,
sillä uskonnollisissa asioissa ovat läheisimmät sukulaiset pahimpia
vihollisia. Mutta niin huonoa kohtelua kuin se on niiltä saanutkin,
ei se osaa olla ylpeilemättä siitä, että on ne maailman saattanut.
Se käyttää molempia syleilläkseen koko maailmaa, samalla kun sen
kunnianarvoisa vanhuus toiselta puolen syleilee kaikkia aikoja.

Juutalaiset ovat siis mielestään kaiken pyhyyden lähde ja kaiken
uskonnon alku. Meitä he pitävät taas kerettiläisinä, jotka ovat
väärentäneet lain tai pikemminkin olemme heidän nähdäkseen
kapinallisia juutalaisia.

Jos muutos olisi tapahtunut vähitellen ja huomaamatta, olisivat hekin
luullakseni helposti joutuneet viettelyksen pauloihin. Mutta kun se
tuli äkkiä ja väkivaltaisesti, kun he voivat osoittaa niin yhden kuin
toisenkin syntymän päivän ja hetken, ovat he kiukuissaan nähdessään
meidänkin lukevan aikakausia ja pysyttelevät visusti uskonnossa, jota
ei maailmakaan iässä voita.

Milloinkaan he eivät ole Euroopassa nauttineet niin suurta rauhaa
kuin nykyisin. Kristittyjenkin keskuudessa aletaan vähitellen
vapautua siitä suvaitsemattomuuden hengestä, joka heissä aikaisemmin
asui: Espanjassa on havaittu maan kärsineen juutalaisten
karkottamisesta ja Ranskassa niiden kristittyjen kiusaamisesta,
joiden usko poikkesi hiukan ruhtinaan uskosta. On älytty, että
uskonnon levittämisen into on eroitettava kiintymyksestä, jota tulee
tuntea sitä kohtaan, ja ettei sen rakastamiseksi ja noudattamiseksi
ole lainkaan välttämätöntä vihata ja vainota niitä, jotka eivät sitä
noudata.

Olisi suotavaa, että musulmaanimme ajattelisivat tästä asiasta yhtä
järkevästi kuin kristityt, että voitaisiin kerta kaikkiaan tehdä
rauha Alin ja Abu Bekrin välillä ja jättää Jumalan ratkaistavaksi
näiden pyhien profeettain ansioita koskeva kiista. Minä tahtoisin
heitä palvottavan kunnioitusta ja arvonantoa osoittavin teoin eikä
turhin etevämmyydenjulistuksin, ja minusta olisi viisainta koettaa
ansaita heidän suosiotaan, mihin paikkaan Jumala lie sitten heidät
määrännytkin: joko oikealle kädelleen tai valtaistuimensa astinlaudan
alle.

Pariisissa, 18 p. Saphar-kuuta v. 1714.



61. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Äskettäin menin erääseen kuuluisaan kirkkoon, jonka nimenä on
Notre-Dame. Ihaillessani tätä suurenmoista rakennusta oli minulla
tilaisuus keskustella erään pappismiehen kanssa, jonka uteliaisuus
oli tuonut sinne niinkuin minutkin. Puhe osui hänen ammattinsa
rauhallisuuteen. "Useimmat ihmiset", sanoi hän, "kadehtivat meidän
toimemme tarjoamaa onnea. Ja he ovat oikeassa. Kuitenkin on sillä
ikävätkin puolensa. Me emme elä niin erossa maailmasta, ettei meitä
tuhansissa tiloissa kutsuttaisi sen hälinään. Ja meillä onkin siinä
varsin vaikea tehtävä suoritettavana.

"Maailman lapset ovat kummallisia. He eivät voi sietää meidän
hyväksymistämme enempää kuin meidän moitteitammekaan. Jos me aiomme
oikaista heitä, pitävät he meitä naurettavina. Jos me annamme
heille tunnustuksemme, pitävät he meitä ihmisinä, jotka eivät täytä
tehtäväänsä. On erinomaisen nöyryttävää ajatella herättäneensä
pahennusta yksinpä jumalattomienkin keskuudessa. Meidän on siis pakko
käyttäytyä kaksimielisesti ja vaikuttaa vapaauskojiin, ei suinkaan
jyrkällä suhtautumisella, vaan epätietoisuudella, johon me heidät
jätämme, mikäli on kysymyksessä meidän ajatuksemme heidän puheistaan.
Siihen tarvitaan melkoista kekseliäisyyttä. Tämä näennäinen
puolueettomuus on näet vaikea noudatettava. Maailman lapset, jotka
uskaltavat kaikkea, jotka heittäytyvät kaikkien päähänpistojensa
valtaan ja jotka aina menestyksen mukaan jatkavat niitä tai hylkäävät
ne, saavuttavat paljon suurempaa suosiota.

"Eikä siinä kaikki. Me emme voi maailman hälinässä säilyttää tätä
niin onnellista ja rauhallista tilaa, jota niin paljon ylistetään.
Heti kun me sen keskelle ilmestymme, pakotetaan meidät väittelemään.
Meidät pakotetaan esimerkiksi todistamaan rukouksen hyödyllisyys
ihmiselle, joka ei usko Jumalaan, paaston välttämättömyys toiselle,
joka on koko ikänsä kieltänyt sielun kuolemattomuuden. Moinen
yritys on sangen työläs, eivätkä naurajat ole suinkaan meidän
puolellamme. Vieläpä enemmänkin: jonkinlainen kiihko vetää muitakin
meidän omiin mielipiteisiimme kalvaa meitä lakkaamatta ja kuuluu
ikäänkuin ammattiimme. Se on yhtä naurettavaa kuin jos nähtäisiin
eurooppalaisten koettavan ihmisluontoa parantaakseen pestä
valkoiseksi afrikkalaisten naamaa. Me tuotamme häiriötä valtioon, me
kiusaamme itseämme saadaksemme kaikki tunnustamaan uskonkappaleita,
joilla ei ole suinkaan mitään perustavaa merkitystä. Ja me olemme
ikäänkuin se Kiinan valloittaja, joka nostatti alamaisensa yleiseen
kapinaan vaadittuaan heitä leikkaamaan tukkansa tai kyntensä.

"Jopa se intokin, millä me koetamme saada hoitoomme uskottuja sieluja
täyttämään pyhän uskontomme asettamat velvollisuudet, on usein
vaarallinen, eikä siinä voi koskaan olla kyllin varovainen. Muuan
keisari, nimeltänsä Theodosius, antoi surmata miekan terällä erään
kaupungin kaikki asukkaat, vaimot ja pienet lapsetkin. Kun hän
sitten yritti käydä kirkkoon, suljetutti muuan piispa, nimeltänsä
Ambrosius, ovet häneltä kuin murhamieheltä ja pyhäinhäväisijältä
ikään ja teki siinä sankarillisen teon. Suoritettuaan sen sovituksen,
minkä moinen rikos vaati, ja päästyään kirkkoon, asettui tämä keisari
pappien paikalle. Samainen piispa karkotti hänet sieltä ja teki siinä
uskonkiihkoisen ja mielettömän teon. Tässäkin osoittautui jälleen
todeksi, että on varottava liiallista intoilua. Sillä mitä se koski
uskontoa tai valtiota, oliko tämän ruhtinaan paikka pappien joukossa
vaiko ei?"

Pariisissa, 1 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.



62. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Kun Sinun tyttäresi on nyt täyttänyt seitsemännen vuotensa,
olen luullut olevan ajan siirtää hänet vaimolan sisähuoneisiin
ja odottamatta hänen kymmenettä ikävuottaan uskoa hänet mustien
eunukkien huostaan. Eihän voitane liian varhain riistää nuorelta
naiselta lapsuuden vapautta ja antaa hänelle pyhää kasvatusta niiden
pelottavien muurien sisäpuolella, missä kainous asuu.

Sillä minä en voi olla samaa mieltä kuin ne äidit, jotka sulkevat
tyttärensä vaimolaan vasta sitten kun he aikovat valita näille
puolison, jotka pikemminkin tuomitsevat tyttärensä vaimolaan kuin
heidät sen oloihin pyhittävät, ja pakottavat heidät näin väkivalloin
omaksumaan elämäntavan, mihin heidän olisi tullut nämä hellästi
innostuttaa. Onko sitten odotettava kaikkea järjen voimalta, eikä
mitään tottumuksen lempeydeltä?

Turhaan puhutaan meille siitä alistuneesta asemasta, minkä luonto
on meille määrännyt: ei riitä vain saada meidät ymmärtämään, meitä
täytyy myös harjoittaa siihen, niin että se tukee meitä sinä
kohtalokkaana aikana, jolloin intohimot heräävät ja yllyttävät meitä
riippumattomuuteen.

Ellei meitä sitoisi teihin muu kuin velvollisuus, saattaisimme joskus
unohtaa sen. Ellei meitä innostuttaisi siihen muu kuin luonnollinen
taipumus, voisi ehkä toinen voimakkaampi taipumus sitä heikontaa.
Mutta sitten kun lait ovat antaneet meidät yhdelle ainoalle miehelle,
ovat ne riistäneet meidät kaikilta muilta ja siirtäneet meidät niin
kauas heistä kuin jos olisimme sadantuhannen peninkulman päässä.

Luonto, joka aina pitää niin hyvää huolta miehistä, ei ole
rajoittunut antamaan heille haluja. Se on suonut niitä meillekin ja
se on tehnyt meistä heidän autuutensa kiihtyviä välikappaleita. Se on
sytyttänyt meihin intohimojen tulen hankkiakseen heille tilaisuuden
elää rauhallisina. Jos he milloin menettävät tunteettomuutensa, on se
määrännyt meidät palauttamaan heidät siihen jälleen, meidän saamatta
milloinkaan nauttia siitä onnellisesta tilasta, mihin me heidät
toimitamme.

Älä kuitenkaan kuvittele, Usbek, että Sinun asemasi olisi
onnellisempi kuin minun. Minulla on ollut täällä tuhansia nautintoja,
joista Sinä et tiedä mitään. Mielikuvitukseni on tehnyt lakkaamatta
työtä selvittääkseen minulle niiden oikean arvon. Minä olen elänyt,
mutta Sinä olet vain kaihonnut.

Siinä vankilassakin, missä Sinä minua pidät, minä olen Sinua
vapaampi. Mitä enemmän Sinä lisäät vartiointini valppautta, sitä
enemmän nautin Sinun levottomuudestasi. Ja Sinun epäluulosi, Sinun
mustasukkaisuutesi, Sinun huolesi ovat kaikki Sinun riippuvaisuutesi
merkkejä.

Jatka vain, rakas Usbek. Ympäröi minut vartijoilla öin ja päivin,
äläkä luota tavallisiin varovaisuustoimiin. Lisää minun onneani
tekemällä oma onnesi varmaksi ja tiedä, etten minä pelkää mitään
muuta kuin Sinun välinpitämättömyyttäsi.

Ispahanin palatsissa, 2 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.



63. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Luulenpa Sinun aikovan viettää koko elämäsi maalla. Alussa menetin
Sinut näkyvistäni vain pariksi kolmeksi päiväksi. Nyt on jo kulunut
kaksi viikkoa, enkä minä ole nähnyt Sinua vilahdukseltakaan! Tottahan
onkin, että Sinä oleskelet viehättävässä talossa, että Sinulla on
siellä sopivaa seuraa ja että Sinä saat siellä haastella ja järkeillä
mielin määrin: eipä muuta tarvitakaan, kun Sinä jo unohdat koko
maailman.

Mitä minuun tulee, kulkee minun elämäni kutakuinkin samanlaista
uraa kuin Sinä olet nähnyt sen kulkevan. Seurustelen ahkerasti
suuressa maailmassa ja koetan oppia sitä tuntemaan. Hengestäni katoaa
vähitellen kaikki, mikä siinä muistuttaa aasialaisuutta, ja se taipuu
vaivatta eurooppalaisiin tapoihin. Minä en enää kovin hämmästy
nähdessäni samassa talossa viisi, kuusi naista viiden, kuuden miehen
seurana, enkä pidä sitä kovinkaan hulluna keksintönä.

Voinpa väittää tulleeni tuntemaan naiset vasta tänne saavuttuani.
Olen saanut heistä enemmän selkoa täällä yhdessä kuukaudessa
kuin olisin saanut kolmessakymmenessä vuodessa vaimolan seinien
sisäpuolella.

Meidän keskuudessamme luonteet ovat kaikki samanlaisia, koska ne ovat
väkisin taivutettuja: ihmisiä ei nähdä sellaisina kuin he ovat, vaan
sellaisina kuin heidät pakotetaan olemaan. Tässä sydämen ja hengen
orjuudessa kuullaan puhuvan vain pelon, jolla on ainoastaan yksi
kieli, eikä luonnon, joka ilmaiseiksen hyvin erilaisin tavoin, joka
esiintyy perin moninaisin muodoin.

Teeskentely, meidän keskuudessamme hyvin paljon käytetty ja
tarpeellinen taito, on täällä tuntematon. Kaikesta puhutaan,
kaikki nähdään, kaikki kuullaan. Sydän paljastetaan kasvojen
lailla. Tavoissa, hyveessä, paheessakin ilmenee aina jonkinlaista
välittömyyttä.

Naisten miellyttämiseksi tarvitaan erästä kykyä, erilaista kuin se
kyky, joka miellyttää heitä vielä enemmän: se on eräänlaista henkistä
leikittelyä, joka huvittaa heitä sikäli kuin se näyttää lupaavan
heille joka hetki sellaista, mikä voidaan toteuttaa vain liiankin
pitkin väliajoin.

Tämä leikittely, joka luonnostaan kyllä sopii pukuhuoneeseen, näyttää
lopulta muovanneen koko kansakunnan yleisluonteen. Leikitellään
valtioneuvostossa. Leikitellään sotajoukon etunenässä. Leikitellään
vieraiden lähettiläiden kanssa. Erilaiset ammatit näyttävät
naurettavilta vain sikäli kuin niitä harjoitetaan vakavasti: lääkäri
ei olisi enää naurettava, jos hänen pukunsa olisi vähemmän synkkä ja
jos hän tappaisi potilaansa piloja puhellen.

Pariisissa, 10 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.



64. kirje.

Mustien eunukkien päällikkö kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Minä olen sellaisessa pulassa, etten osaa sitä Sinulle kuvaillakaan,
mahtava herra. Vaimola on kauhistavan epäjärjestyksen ja sekasorron
tilassa. Sota vallitsee vaimojesi välillä. Eunukkisi ovat jakautuneet
kahteen leiriin. Kuuluu vain valituksia, nurkumisia, moitteita.
Minun nuhteitani halveksitaan. Kaikki näyttää olevan sallittua tänä
kurittomuuden aikana. Minä olen enää vain tyhjä nimi vaimolassa.

Joka ikinen vaimosi väittää olevansa toisia parempi syntyperänsä,
kauneutensa, rikkautensa, älynsä ja Sinun rakkautesi puolesta,
samalla kun hän vetoaa johonkin tällaiseen etuunsa päästäkseen
kaikissa suhteissa muiden edelle. Joka hetki menetän sen
pitkämielisen kärsivällisyyden, millä minä kuitenkin olen
onnettomuudekseni tehnyt heidät kaikki tyytymättömiksi.
Varovaisuuteni, jopa myöntyväisyytenikin, minun asemassani
harvinainen ja outo ominaisuus, ovat olleet hyödyttömiä.

Sallitko minun paljastaa Sinulle, mahtava herra, kaikkien näiden
epäjärjestysten syyn? Syy on kokonaan Sinun sydämesi ja sen hellän
huolenpidon, mitä Sinä heille osoitat. Ellet Sinä pidättäisi kättäni,
jos Sinä nuhteiden sijasta antaisit minun käyttää kuritusta, ellet
Sinä päästäisi heidän valituksiaan ja heidän kyyneleitään itseäsi
hellyttämään, vaan lähettäisit heidät nyyhkyttämään minun eteeni,
minä kun en helly milloinkaan, taivuttaisin heidät piankin ikeeseen,
jota heidän on kannettava, ja lannistaisin piankin heidän kopean ja
itsevaltaisen mielensä.

Sitten kun minut oli viisitoistavuotiaana ryöstetty Afrikan
sydämestä, kotimaastani, myytiin minut aluksi isännälle, jolla
oli yli kaksikymmentä vaimoa tai jalkavaimoa. Huomattuaan minut
vakavasta ja vaiteliaasta olennostani soveliaaksi vaimolaan hän
määräsi tehtäväksi minut lopullisesti sinne soveliaaksi, ja niin
suoritettiinkin leikkaus, joka oli aluksi tuskallinen, mutta joka
tuotti minulle lopulta onnea, koska se vei minut isäntieni korvaa
ja luottamusta lähemmäksi. Jouduin siis vaimolaan, joka oli minulle
kuin uusi maailma. Ylieunukki, ankarin mies, minkä minä olen
eläessäni nähnyt, hallitsi siellä rajattomana valtiaana. Ei siellä
kuultu puhuttavan eripuraisuudesta eikä riidoista. Syvä hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Kaikki nämä naiset kävivät nukkumaan samalla
hetkellä vuoden umpeensa ja nousivat niinikään samalla hetkellä.
He menivät kylpyyn vuorotellen ja he poistuivat siitä saatuaan
meiltä pienimmänkin merkin. Muun osan aikaa he olivat melkein aina
huoneisiinsa suljettuina. Hänen pyrkimyksenään oli varsinkin saada
heidät noudattamaan mitä suurinta puhtautta, ja hän oli sitä varten
keksinyt sanoin kuvailemattomia keinoja: pieninkin tottelemattomuus
rangaistiin armotta. "Minä olen orja", tapasi hän sanoa, "mutta
minä olen sellaisen miehen orja, joka on teidän isäntänne ja minun
isäntäni, ja minä käytän sitä valtaa, minkä hän on antanut minulle
teihin nähden. Hän teitä kurittaa, enkä minä, joka vain lainaan
hänelle käteni." Nämä naiset eivät milloinkaan astuneet isäntäni
huoneeseen muutoin kuin kutsuttuina: he ottivat tämän armon vastaan
riemuiten ja olivat ilman sitä valittamatta. Niinpä kunnioitettiin
minuakin, joka olin halvin tämän rauhallisen vaimolan mustaihoisista,
tuhat kertaa enemmän kuin Sinun vaimolassasi, missä minä käsken heitä
kaikkia.

Heti kun tämä suuri eunukki oli havainnut minun luonnonlahjani,
käänsi hän silmänsä puoleeni. Hän puhui minusta isännälleni,
selittäen minun kykenevän työskentelemään hänen omien
katsantokantojensa mukaisesti ja seuraamaan häntä hänen nykyisessä
toimessaan. Hän ei lainkaan hämmästynyt minun suurta nuoruuttani: hän
uskoi tarkkaavaisuuteni korvaavan kokemuksen puutteen. Mitä Sinulle
sanoisinkaan? Minä edistyin niin suuresti hänen luottamuksessaan,
että hän jätti arvelematta haltuuni niiden pelottavien huoneiden
avaimet, joita hän oli niin kauan vartioinut. Tämän suuren mestarin
koulussa opin käskemisen vaikean taidon ja kehityin noudattamaan
taipumattoman hallituksen menettelyohjeita. Hänen opastamanaan
tutkin naisten sydäntä. Hän opetti minua käyttämään hyväkseni heidän
heikkouksiaan ja olemaan hämmästymättä heidän kopeuttaan. Usein hän
pani heidät huvikseen koetukselle ja antoi minun viedä heidät aina
kuuliaisuuden äärimmäiselle rajalle asti. Sieltä palautti hän heidät
sitten huomaamatta ja pyysi minua joksikin ajaksi teeskentelemään
taipumista. Kelpasipa häntä katsella näinä hetkinä, jolloin hän
näki heidät aivan epätoivon partaalla! Rukousten ja moitteiden
keskipisteenä kesti hän heltymättä heidän kyyneleensä. "Kas sillä
tavalla", sanoi hän tyytyväisenä, "tulee hallita naisia. Heidän
lukumääränsä ei minua säikytä: samoin hoitaisin kaikkia suuren
hallitsijammekin vaimoja. Kuinka saattaa mies toivoa vangitsevansa
heidän sydämensä, elleivät hänen uskolliset eunukkinsa ole aluksi
lannistaneet heidän sieluansa?"

Hän ei ollut ainoastaan luja, vaan myöskin terävänäköinen. Hän luki
heidän ajatuksensa ja arvasi heidän teeskentelynsä: heidän tutkitut
eleensä, heidän laitellut ilmeensä eivät salanneet häneltä mitään.
Hän tiesi heidän peitetyimmätkin tekonsa ja heidän hiljaisimmatkin
sanansa. Hän käytti yksiä saadakseen selkoa toisista, ja hänellä
oli tapana palkita pieninkin luottamus. Kun he pääsivät herransa
läheisyyteen vain kutsuttuina, toimitti eunukki sinne ne, jotka hän
tahtoi, ja käänsi isäntänsä silmät niihin, joita hän halusi avustaa,
ja tämä suosionosoitus oli jonkun ilmoitetun salaisuuden palkintona.
Hän oli saanut isäntänsä ymmärtämään, että oli viisainta jättää hänen
tehtäväkseen tämä valinta, joka suuresti lisäsi hänen arvovaltaansa.
Näin hallittiin siis, mahtava herra, vaimolaa, joka oli luullakseni
parhaiten järjestetty koko Persiassa.

Jätä käteni vapaiksi, salli minun pakottaa kaikki kuuliaisuuteen, ja
viikossa olen palauttava järjestyksen sekasorron keskeen: sitä käskee
kunniasi ja sitä vaatii turvallisuutesi.

Ispahanilaisessa palatsissasi, 9 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1714.



65. kirje.

Usbek kirjoittaa vaimoilleen Ispahanin palatsiin.


Olen kuullut vaimolan olevan sekasorron vallassa ja täynnä sisäistä
riitaa ja eripuraisuutta. Enkö minä lähtiessäni kehottanut teitä
noudattamaan rauhaa ja hyvää sopua? Te lupasitte sen: teittekö niin
vain minua pettääksenne?

Tepä tässä itse pettyisitte, jos tahtoisin seurata ylieunukin antamia
neuvoja, jos minä tahtoisin käyttää valtaani pakottaakseni teidät
elämään niin kuin minun varoitteluni käskivät teitä elämään.

Minä en kuitenkaan osaa käyttää näitä väkivaltaisia keinoja ennenkuin
olen koettanut kaikkia muita. Tehkää siis omaksi hyväksenne se, mitä
ette ole tahtoneet tehdä minun hyväkseni.

Ylieunukilla on paljon valittamisen aihetta: hän sanoo, että te ette
välitä hänestä vähääkään. Kuinka voitte sovelluttaa tämän käytöksen
asemaanne kuuluvaan vaatimattomuuteen? Eikö hyveenne ole minun poissa
ollessani uskottu hänen haltuunsa? Se on pyhä aarre, jonka vartija
hän on. Mutta se halveksiminen, mitä te hänelle osoitatte, lausuu
ilmi, että he, joiden määränä on saada teidät elämään kunnian lakien
kuuliaisuudessa, ovat teille vastenmielisiä.

Minä pyydän siis teitä muuttamaan käytöstänne ja menettelemään niin,
että minä voin toisen kerran hylätä ne ehdotukset, joita minulle
tehdään teidän vapautenne ja rauhanne kahlitsemiseksi.

Sillä minä tahtoisin saada teidät unohtamaan, että minä olen teidän
herranne, muistaakseni vain, että minä olen teidän puolisonne.

Pariisissa, 5 p. Chahban-kuuta v. 1714.



66. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Täällä harrastetaan hyvin innokkaasti tieteitä, mutta enpä tiedä,
ollaanko täällä kovin oppineita. Joka epäilee kaikkea ajattelijana,
ei uskalla kieltää mitään jumaluusoppineena: tämä ristiriitainen mies
on aina tyytyväinen itseensä, kunhan vain sovitaan arvonimistä.

Useimpain ranskalaisten kiihkeimpänä haluna on olla älykäs ja
sukkela. Ja kaikkien niiden kiihkeimpänä haluna, jotka tahtovat käydä
älykkäästä, on kirjojen tekeminen.

Mutta sen päättömämpää keksintöä ei osaa ajatella. Luontohan näyttää
viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät
hetkellisiksi, mutta nyt tekevät, kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion
pitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä,
jotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata vielä
tulevia sukupolvia. Hän tahtoo typeryytensä voittavan unohduksen,
josta hän olisi voinut nauttia kuin haudan rauhasta. Hän tahtoo
jälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon siitä, että hän on
elänyt ja että hän on ollut hölmö.

Kaikista kirjailijoista en halveksi ketään niin syvästi kuin
mukailijoita, jotka haalivat joka taholta muiden teoksista siepattuja
riekaleita, sovitellakseen niitä sitten omiin aikaansaannoksiinsa
niinkuin turpeenpalasia nurmikenttään. He eivät ole hituistakaan
parempia kuin ne latojat, jotka rivittävät kirjasimia niin että
nämä yhteen koottuina muodostavat kirjan, jonka syntymiseen he
ovat ottaneet osaa vain käsillään. Minä toivoisin kunnioitettavan
itsenäisiä teoksia, ja minusta on jonkinlaista pyhyyden häpäisemistä,
kun raastetaan ne palaset, joista ne on muodostettu, irralleen
pyhätöstä, mihin ne kuuluvat, ja kun niihin näin kohdistetaan
halveksunta, jota ne eivät ansaitse.

Ellei ihmisellä ole mitään uutta sanottavaa, niin miksi hän ei
vaikene? Miksi hänen pitää turhaan nähdä kaksinkertaista vaivaa?

"Mutta minähän tahdon panna kaikki uuteen järjestykseen."

"Te olette taitava mies: s.o. te tulette kirjastooni ja asetatte
alas ne kirjat, jotka ovat ylhäällä, ja ylös ne kirjat, jotka ovat
alhaalla. Ja sitten olette tehnyt mestariteoksen!"

Minä kirjoitan Sinulle tästä asiasta, -- -- --, koska olen
suunnattomasti vihastunut kirjaan, jonka olen juuri lukenut ja joka
on niin paksu, että sen olisi luullut sisältävän koko maailman
tiedon. Mutta se vain väsytti minut lopen, opettamatta minulle
mitään. Hyvästi.

Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1714.



67. kirje.

Ibben kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Kolme laivaa on saapunut tänne tuomatta minulle minkäänlaisia tietoja
Sinusta! Oletko sairas? Vai huviksesiko minua säikyttelet?

Ellet rakasta minua maassa, missä Sinulla ei ole muita hellyyden
esineitä, niin kuinka käykään sitten Persiassa ja perheesi helmassa?
Mutta ehkä erehdyn. Sinä olet kylliksi rakastettava löytääksesi
kaikkialta ystäviä. Sydän on kaikkien maiden kansalainen. Kuinka
saattaisikaan jalo sielu olla muodostamatta ystävyyssuhteita?
Tunnustan Sinulle kunnioittavani vanhoja ystävyysliittoja. Mutta enpä
vastusta uusienkaan solmimista, milloin siihen vain tilaisuutta on.

Missä maassa olen oleskellutkin, niin olen elänyt aivan niinkuin
minun olisi pitänyt viettää siellä koko ikäni. Minä olen yhtä
innokkaasti tavoitellut hyveellisten ihmisten tuttavuutta, minä olen
tuntenut samaa sääliä tai pikemminkin samaa hellyyttä onnettomia ja
samaa kunnioitusta niitä kohtaan, joita menestys ei ole sokaissut.
Sellainen on luonteeni, Usbek. Kaikkialta, mistä tapaan ihmisiä,
valitsen ystäviä.

Täällä asuu muuan gebri, jolla luullakseni on Sinun jälkeesi
ensimmäinen sija sydämessäni: hän on itse rehellisyyden sielu.
Erikoiset syyt ovat pakottaneet hänet vetäytymään tähän kaupunkiin,
missä hän elää kaikessa rauhassa kunniallisen liikkeen tuottamilla
tuloilla vaimonsa kanssa, jota hän rakastaa. Hänen elämänsä on ollut
täynnä jalomielisiä tekoja, ja vaikkakin hän pyrkii elämään syrjässä,
on hänen sydämessään enemmän sankarillisuutta kuin suurimpienkaan
hallitsijani sydämessä.

Tuhannet kerrat olen puhunut hänelle Sinusta. Näytän hänelle kaikki
Sinun kirjeesi. Huomaan hänen olevan siitä hyvillään ja uskonpa nyt
jo, että Sinulla on ystävä, jota et edes tunne.

Tästä voit lukea hänen tärkeimmät seikkailunsa; niin vastahakoisesti
kuin hän onkin niistä kirjoittanut, ei hän ole kuitenkaan voinut
kieltää sitä ystävyydeltäni, ja minä uskon nyt kertomuksen Sinun
ystävyytesi huomaan.


_Apheridonin ja Astarten tarina_.

Minä olen syntynyt gebrien keskuudessa, joiden uskonto on ehkä
maailman vanhin. Onnettomuudekseni valtasi minut rakkaus ennen
kuin järki. Olin tuskin kuusivuotias, kun en enää voinut elää
muualla kuin sisareni seurassa. Silmäni seurasivat häntä aina,
ja jos hän jätti minut hetkeksikään, huomasi hän palatessaan
niiden vuotavan kyyneleitä. Jokainen päivä lisäsi yhtä paljon
ikääni kuin rakkauttanikin. Isäni, ihmeissään niin voimakkaasta
kiintymyksestä, olisi kyllä mielellään naittanut meidät Kambyseen
säätämän vanhan gebriläistavan mukaan, mutta muhamettilaisten
pelko, muhamettilaisten, joiden ikeen alaisina me elämme, estää
kansamme jäseniä ajattelemasta näitä pyhiä liittoja, joita
uskontomme ei ainoastaan salli vaan jopa määrää ja jotka ovat perin
teeskentelemättömiä jo luonnon muodostaman yhteyden kuvia.

Nähdessään, että olisi ollut vaarallista seurata minun mielitekoani
ja omaa haluansa, päätti siis isäni sammuttaa liekin, jonka hän luuli
olevan vasta alussaan, mutta joka olikin jo viimeisessä vaiheessaan:
hän otti matkan tekosyyksi ja vei minut mukanaan, jättäen sisareni
erään naissukulaisen huomaan, sillä äitini oli kuollut kaksi
vuotta aikaisemmin. En lähde teille tässä kertomaan, kuinka suuri
oli epätoivoni eron hetkellä: syleilin sisartani, joka aivan ui
kyynelissä; mutta minä en kyyneleitä vuodattanut, sillä tuska oli
tehnyt minut ikäänkuin turraksi. Me saavuimme Tiflisiin, ja isäni,
uskottuaan kasvatukseni eräälle sukulaisellemme, jätti minut sinne ja
palasi kotiin.

Jonkun aikaa jälkeenpäin kuulin hänen erään ystävän suosituksesta
toimittaneen sisareni kuninkaan beiramiin, missä hän palveli muuatta
sulttaanitarta. Jos minulle olisi ilmoitettu hänen kuolemansa, ei se
olisi minuun järkyttävämmin vaikuttanut. Sillä paitsi sitä, etten
minä toivonut häntä enää näkeväni, oli hänen menonsa beiramiin
tehnyt hänestä muhamettilaisen, eikä hän enää voinut sen uskonnon
ennakkoluulojen mukaisesti katsella minua muutoin kuin inhoten.
Jaksamatta elää kauemmin Tiflisissä, väsynyt kun olin itseeni ja
maailmaan, minä palasin Ispahaniin. Ensimmäiset sanat, mitkä lausuin
isälleni, olivat katkeria. Moitin häntä siitä, että hän oli laittanut
tyttärensä paikkaan, minne voi päästä vain uskontoa muuttamalla.
"Te olette tuottanut perheellenne", puhuin minä, "Jumalan ja teitä
valaisevan auringon vihastuksen. Olette tehnyt pahempaa kuin
jos olisitte saastuttanut alkuaineet, koska olette saastuttanut
tyttärenne sielun, joka oli yhtä puhdas. Minä kuolen tuskasta ja
rakkaudesta. Mutta olkoon kuolemani ainoa rangaistus, minkä Jumala
teille lähettää!"

Nämä sanat sanottuani poistuin. Kahden vuoden aikana kulutin sitten
elämäni käymällä katselemassa beiramin muureja ja tirkistelemällä
huonetta, missä sisareni saattoi olla, ja olin näin joka päivä
tuhannet kerrat vaarassa joutua näitä pelättäviä paikkoja
kierteleväin eunukkien surmattavaksi.

Vihdoin kuoli isäni, ja sulttaanitar, jota sisareni palveli,
nähdessään tämän päivä päivältä varttuvan yhä kauniimmaksi, kävi
mustasukkaiseksi ja naitti hänet eräälle eunukille, joka toivoi häntä
omakseen intohimoisesti. Täten pääsi sisareni vaimolasta ja asettui
eunukkinsa kanssa asumaan erääseen taloon Ispahaniin.

Kolmeen kuukauteen en saanut häntä puhutella, koska eunukki, miehistä
mustasukkaisin, toimitti minut aina erilaisin verukkein tieheni.
Vihdoinkin pääsin hänen beiramiinsa, ja hän salli minun puhella
sisareni kanssa verhon läpi. Ilveksenkään silmät eivät olisi voineet
häntä nähdä, niin tarkoin hän oli vaatteiden ja huntujen peitossa,
enkä minä häntä muusta tuntenutkaan kuin äänen soinnusta. Kuinka
olinkaan liikuttunut, kun huomasin olevani häntä näin lähellä ja
kuitenkin kaukana hänestä! Hillitsin toki itseni, sillä minua
pidettiin silmällä. Mitä häneen tulee, vuodatti hän luullakseni
muutamia kyyneleitä. Hänen miehensä aikoi jotenkuten puolustella
käytöstään, mutta kohtelin häntä kuin hän olisi ollut halvin orja.
Hän oli pahemmassa kuin pulassa kuullessaan minun puhuvan sisareni
kanssa kieltä, jota hän ei osannut: se oli muinaispersiaa, joka
on meidän pyhä kielemme. "Kuinka! sisareni", sanoin minä, "onko
totta, että olette hylännyt isienne uskon? Tiedän kyllä, että
teidän on ollut pakko beiramiin mennessänne liittyä muhametinuskon
tunnustajiin, mutta, sanokaa minulle, onko sydämenne voinut suunne
tavoin suostua hylkäämään uskonnon, joka sallii minun rakastaa teitä?
Ja kenen takia hylkäätte sen, tämän uskonnon, jonka pitäisi olla
meille kallis? Kurjan raukan takia, jossa näkyy vielä hänen kerran
kantamainsa kahleiden häpäisevä leima, ja joka, jos hän olisikin
mies, olisi inhoittavin kaikista!"

"Veljeni", lausui hän, "mies, josta puhutte, on puolisoni. Minun on
häntä kunnioitettava, niin arvottomalta kuin hän teistä näyttääkin.
Ja minä olisinkin vaimoista halveksittavin, jos..."

"Ah! sisareni", keskeytin minä, "te olette gebri. Hän ei ole
puolisonne, eikä voi ollakaan: jos pysytte uskossanne isienne tavoin,
voitte pitää häntä vain hirviönä."

"Ah!" vastasi hän, "kuinka kaukaiselta se uskonto minusta
näyttääkään! Tuskin olin oppinut sen käskyt, kun minun oli jo ne
unohdettava. Tehän huomaatte, ettei kielikään, jota kanssanne
puhun, ole minulle enää tuttu, ja että minun on tavattoman vaikea
ilmaista ajatuksiani. Mutta luottakaa siihen, että lapsuutemme muisto
viehättää minua yhä, että minulla on sen ajan jälkeen ollut vain
petollisia iloja, ettei ole päivääkään kulunut minun ajattelemattani
teitä, että teillä on ollut suurempi osa avioliittooni kuin
luulettekaan ja että minä olen alistunut siihen vain toivoen saavani
nähdä taas teitä. Mutta kuinka onkaan oleva minulle yhätikin raskas
se päivä, joka on jo minulle ollut hyvin raskas! Näen teidän olevan
aivan suunniltanne. Mieheni vapisee raivosta ja mustasukkaisuudesta.
Minä en saa teitä enää nähdä. Puhun epäilemättä kanssanne viimeisen
kerran elämässä: jos niin olisi, veljeni, ei se tulisi pitkäksi."
Näin sanoessaan hän heltyi, ja huomatessaan olevansa kykenemätön
jatkamaan keskustelua jätti minut siihen maailman masentuneimmaksi
ihmiseksi.

Kolme, neljä päivää myöhemmin pyysin jälleen tavata sisartani. Tuo
raakalaiseunukki olisi mielellään tahtonut minua siitä estää, mutta
paitsi sitä, etteivät tämäntapaiset aviomiehet hallitse vaimojansa
yhtä voimakkaasti kuin muut, rakasti hän niin rajattomasti sisartani,
ettei hän voinut tältä mitään kieltää. Minä näin hänet siis vielä
samassa paikassa ja samassa asussa kahden orjattaren seuraamana, niin
että minun oli jälleen turvautuminen erikoiskieleemme.

"Sisareni", virkoin hänelle, "mistä johtuu, etten voi tavata teitä
joutumatta kauhistuttavaan asemaan? Nämä muurit, jotka pitävät teitä
sulkeissaan, nämä salvat ja nämä ristikot, nämä inhoittavat vartijat,
jotka pitävät teitä silmällä, saattavat minut raivoon. Kuinka
olettekaan voinut menettää sen suloisen vapauden, jota esi-isänne
nauttivat? Äitinne, joka oli siveä, antoi miehelleen hyveensä
takeeksi vain hyveensä: he elivätkin molemmat onnellisina keskinäisen
luottamuksen turvissa. Ja heidän elämäntapojensa yksinkertaisuus
oli heistä tuhat kertaa kallisarvoisempi rikkaus kuin se väärä
loisto, joka näyttää olevan teidän osanne tässä ylellisessä talossa.
Menettäessänne uskontonne olette menettänyt vapautenne, onnenne
ja sen jalon tasa-arvoisuuden, joka on sukupuolenne kunnia. Mutta
pahempi on, että te ette ole suinkaan ihmisarvostaan alennetun orjan
vaimo, sillä sitä ette voi olla, vaan hänen orjansa."

"Ah! veljeni", sanoi hän, "kunnioittakaa puolisoani, kunnioittakaa
uskontoa, jonka olen omaksunut: sen uskonnon mukaanhan minä en ole
voinut kuulla teitä enkä teille puhua rikosta tekemättä."

"Kuinka? sisareni", vastasin minä aivan kiihtyneenä, "te arvelette
siis tämän uskonnon olevan totisen uskonnon?"

"Ah!" huokasi hän, "kuinka olisikaan minulle edullista, ettei se
olisi totinen uskonto! Minä olen kantanut sille liian suuren uhrin
voidakseni olla siihen uskomatta, ja jos minun epäilykseni..."

Näin sanottuaan hän vaikeni.

"Niin, epäilyksenne, sisareni, ovat hyvin perusteltuja, millaisia
ne lienevätkään. Mitä voittekaan odottaa uskonnolta, joka tekee
teidät onnettomaksi tässä maailmassa eikä anna teille mitään toivoa
tulevasta? Muistakaa, että meidän uskontomme on maailman vanhin,
että se on aina kukoistanut Persiassa ja että sillä on sama alkuperä
kuin tällä valtakunnallakin, jonka varhaisimpia vaiheita kukaan
ei tunne, että vain sattuma on tuonut sen rajojen sisäpuolelle
muhamettilaisuuden ja että tämä lahko on saanut siellä jalansijaa
ei suinkaan vakaumuksen tietä, vaan valloituksen avulla. Elleivät
luonnolliset ruhtinaamme olisi olleet heikkoja, näkisitte vielä
tänä päivänä vanhojen tietäjäin uskonnon olevan vallassa. Siirtykää
mielikuvituksessanne noihin ammoin kuluneihin vuosisatoihin: kaikki
puhuu siellä teille tietäjäin opista eikä mikään muhamettilaisten
lahkosta, joka ei vielä useita tuhansia vuosia myöhemminkään ollut
edes lapsuuskaudessaan."

"Mutta", sanoi sisareni, "vaikka minun uskontoni olisikin teidän
uskontoanne myöhäisempi, on se ainakin puhtaampi, koska se palvelee
vain yhtä Jumalaa, kun te sitävastoin palvelette lisäksi aurinkoa,
tähtiä, tulta, vieläpä alkuaineitakin."

"Minä huomaan, sisareni, että olette musulmaanien parissa oppinut
herjaamaan pyhää uskontoamme. Me emme palvo tähtiä emmekä alkuaineita
eivätkä isämmekään ole niitä milloinkaan palvoneet. Milloinkaan
eivät he ole niille temppelejä pystyttäneet, milloinkaan he eivät
ole niille uhranneet. He ovat vain omistaneet niille uskonnollista,
vaikkakin laadultaan alempaa kunnioitusta, niinkuin sopiikin
jumaluuden teoille ja ilmestysmuodoille. Mutta, sisareni, sen Jumalan
nimessä, joka meitä valistaa, ottakaa tämä pyhä kirja, jonka olen
teille tuonut: se on lainsäätäjämme Zarathustran kirja. Lukekaa se
ennakkoluuloitta. Päästäkää sydämeenne siitä lähtevät valonsäteet,
jotka valistavat teitä sitä lukiessanne. Muistakaa isiänne, jotka
ovat kauan kunnioittaneet aurinkoa Balkhiin pyhässä kaupungissa. Ja
muistakaa myös minua, joka osaan toivoa lepoa, menestystä, elämää
vain teidän kääntymyksestänne." Ylenmäärin liikutettuna jätin hänet
yksinään päättämään tärkeimmän asian, mitä minulla saattoi koko
iässäni olla.

Palasin hänen luokseen kahden päivän kuluttua. En puhunut hänelle
sanaakaan: odotin ääneti elämäni tai kuolemani tuomiota. "Teitä
rakastaa, veljeni", lausui hän vihdoin, "teitä rakastaa gebrinainen.
Olen kauan taistellut, mutta jumalat! kuinka monet vaikeudet
poistaakaan rakkaus! Kuinka tunnenkaan oloni keveäksi! En enää
pelkää rakastavani teitä liiaksi. Nyt ei minun tarvitse panna rajoja
lemmelleni: sen ylenmääräisyyskin on nyt sallittu. Ah! kuinka kaikki
tämä sopiikaan sydämeni tilaan! Mutta milloin katkaisette te, joka
olette osannut katkaista ne kahleet, mitkä henkeni oli itselleen
takonut, milloin katkaisette ne kahleet, mitkä sitovat käteni? Tästä
hetkestä alkaen olen teidän: osoittakaa nyt kuinka kallis tämä lahja
teille on, ottamalla minut viipymättä huostaanne. Veljeni, kun
ensimmäisen kerran saan teitä suudella, luulen kuolevani syliinne."

En voisi milloinkaan sanoin lausua riemua, mikä minut täytti tätä
hellää puhetta kuunnellessani. Minä uskoin ja näin tosiaankin sinä
hetkenä olevani ihmisistä onnellisin. Näin lähellä täyttymistään
kaikki ne toiveet, joita olin elättänyt kahdenkymmenenviiden vuoden
aikana, näin haihtuvan kaikkien niiden surujen, jotka olivat
tehneet ne vuodet minulle kovin raskaiksi. Mutta totuttuani hiukan
näihin suloisiin ajatuksiin huomasin, etten ollutkaan niin lähellä
onneani kuin olin ensi ihastuksessa kuvitellut, vaikka olinkin
voittanut suurimman esteen. Oli vielä petettävä hänen vartijainsa
valppaus. En uskaltanut kenellekään paljastaa elämäni salaisuutta.
Meidän oli kaksin, hänen ja minun, suoritettava kaikki. Jos yritys
epäonnistuisi, olin vaarassa joutua seivästetyksi. En kuitenkaan
nähnyt julmempaa rangaistusta kuin epäonnistuminen sellaisenaan.
Sovimme siitä, että hän lähettäisi pyytämään minulta kelloa,
minkä hänen isänsä oli hänelle jättänyt, ja että minä kätkisin
siihen viilan, jolla hän voisi katkaista erään kadulle avautuvan
ikkunanristikon, ja solmuköyden, jonka avulla hänen olisi helppo
laskeutua alas. Edelleen päätimme, etten minä enää kävisi hänen
luonaan, vaan että tulisin joka yö sen ikkunan alle odottamaan,
milloin hän voisi toteuttaa aikomuksensa. Vietin näin viisitoista
yötä umpeensa näkemättä ketään, koska hän ei ollut saanut suotuisaa
tilaisuutta. Vihdoin kuulin kuudentenatoista viilan työskentelevän.
Tuon tuostakin keskeytyi kirskuna. Niinä väliaikoina oli pelkoni
kuvailematon. Lopulta näin hänen tunnin työskentelyn jälkeen
kiinnittävän köyden. Hän pudottausi sen varaan ja liukui syliini.
En ajatellut enää vaaraa, vaan viivyin kauan siinä asennossa,
liikahtamattakaan. Sitten vein hänet kaupungin ulkopuolelle, missä
minulla oli hevonen valmiina. Nostin hänet tarakkaan taakseni ja
poistuin mahdollisimman nopeasti paikasta, joka saattoi käydä meille
hyvin tuhoisaksi. Ennen päivän koittoa saavuimme erään gebrin luo,
joka oli vetäytynyt autiolle seudulle elämään vaatimattomasti
kättensä työllä. Emme kuitenkaan katsoneet sopivaksi jäädä
hänen luokseen, vaan painuimme hänen neuvostaan tiheään metsään
ja piilouduimme vanhaan onteloon tammeen siksi kunnes pakomme
nostattama hälinä olisi häipynyt. Me olimme kahden tässä syrjäisessä
paikassa, kenenkään näkemättä, vakuuttaen lakkaamatta rakastavamme
toisiamme aina ja odottaen sopivaa tilaisuutta antaaksemme jonkun
gebriläispapin toimittaa pyhien kirjojemme määräämät vihkimismenot.
"Sisareni", puhelin minä, "kuinka tämä liitto onkaan pyhä! Luonto oli
meidät jo yhdistänyt, ja pyhä lakimme yhdistää meidät vielä kerran."
Vihdoin tuli pappi rauhoittamaan rakastuneen kärsimättömyytemme.
Hän toimitti talonpoikaistalossa kaikki vihkimismenot. Hän siunasi
meidät ja toivotti meille tuhansin kerroin Gustaspesin koko voiman
ja Hohoraspesin pyhyyden. Pian sen jälkeen me poistuimme Persiasta,
missä emme olleet turvassa, ja vetäydyimme Georgiaan. Siellä olimme
vuoden, päivä päivältä yhä enemmän kiintyen toisiimme. Mutta kun
rahani alkoivat loppua ja kun pelkäsin köyhyyttä sisareni puolesta,
vaikkakaan en omasta puolestani, jätin hänet sinne lähteäkseni
etsimään apua sukulaisiltamme. Milloinkaan eivät ole jäähyväiset
olleet hellemmät. Mutta matkani ei ollut ainoastaan hyödytön, vaan
tuhoisakin. Sillä kun olin havainnut yhtäältä kaiken omaisuutemme
joutuneen takavarikkoon ja toisaalta sukulaisteni olevan melkein
kykenemättömiä minua auttamaan, jäi minulle rahaa juuri sen
verran kuin tarvitsin paluumatkaan. Mutta mikä epätoivo minua
odottikaan: minä en tavannut enää sisartani! Muutamia päiviä ennen
tuloani olivat tataarit tehneet hyökkäyksen siihen kaupunkiin,
missä hän oleskeli, ja kun he näkivät hänet kauniiksi, ottivat
he hänet mukaansa ja myivät hänet sitten Turkkiin matkustaville
juutalaisille, jättäen jäljelle vain pienen tyttösen, jonka hän
oli synnyttänyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Minä lähdin
näiden juutalaisten jälkeen ja tavoitin heidät kolmen peninkulman
päässä sieltä: rukoukseni, kyyneleeni olivat turhia. He vaativat
minulta itsepintaisesti kolmeakymmentä tomaania, hellittämättä
ainoastakaan. Käännyttyäni kaikkien ihmisten puoleen, anottuani sekä
turkkilaisten että kristittyjen pappien suojelusta, puhuttelin erästä
armeenialaista kauppiasta ja myin hänelle tyttäreni ja itsenikin
kolmestakymmenestäviidestä tomaanista. Sitten palasin juutalaisten
luo, annoin heille kolmekymmentä tomaania ja vein ne viisi jäljelle
jäänyttä sisarelleni, jota en ollut vielä nähnyt. "Olette vapaa",
sanoin hänelle, "sisareni, ja minä saan teitä syleillä. Kas tässä
tuon teille viisi tomaania. Mieleni on paha, ettei minusta maksettu
enempää."

"Kuinka!" huudahti sisareni, "oletteko myynyt itsenne?"

"Olen", vastasin minä.

"Ah! onneton! Mitä olette tehnyt? Enkö ollut jo kyllin kovaosainen
teidän koettamatta tehdä minua vielä kovaosaisemmaksi? Vapautenne
oli minulle lohdutus, mutta orjuutenne syöksee minut hautaan. Ah!
veljeni, kuinka onkaan rakkautenne julma! Entä tyttäreni? En näe
häntä missään."

"Hänetkin minä myin", vastasin minä. Me puhkesimme molemmat
kyyneleihin emmekä jaksaneet sanoa toisillemme sanaakaan. Vihdoin
lähdin tapaamaan isäntääni, ja sisarenikin saapui sinne melkein yhtä
pian kuin minä. Hän heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Minä rukoilen
teiltä orjuutta", puhui hän, "niinkuin muut rukoilevat teiltä
vapautta. Ottakaa minut: tehän saatte minusta paremman hinnan kuin
miehestäni." Silloin syntyi taistelu, joka sai kyyneleet vuotamaan
isäntäni silmistä. "Onneton!" sanoi sisareni, "oletko luullut minun
voivan ostaa vapauteni Sinun vapautesi kustannuksella? Herra, näette
edessänne kaksi kovaosaista, jotka kuolevat, jos te heidät eroitatte.
Minä myyn itseni teille. Maksakaa hintani. Ehkäpä se raha ja minun
palvelukseni kerran saavat teidät myöntämään sellaista, mitä en nyt
uskalla teiltä pyytää. Oma etunne vaatii, ettette eroita meitä.
Ajatelkaa, että minä olen hänen elämänsä."

Armeenialainen oli lempeä mies, jota onnettomuutemme liikuttivat.

"Palvelkaa minua kumpainenkin uskollisesti ja innokkaasti, ja minä
lupaan vuoden kuluttua lahjoittaa teille vapautenne takaisin. Minä
näen, ettette te kumpainenkaan ansaitse tilanne onnettomuuksia. Jos
te vapaiksi päästyänne olette niin onnellisia kuin ansaitsette olla,
jos Onnetar teille hymyilee, olen varma siitä, että te korvaatte
vahingon, minkä ehkä joudun kärsimään."

Molemmat syleilimme hänen polviaan ja yhdyimme hänen matkaansa. Me
autoimme toinen toistamme orjuuden askareissa, ja olin hyvilläni,
milloin vain sain tilaisuuden suorittaa työn, joka oli määrätty
sisarelleni.

Vuoden loppu tuli käsiin: isäntämme piti sanansa ja vapautti meidät.
Me palasimme Tiflisiin. Siellä tapasin erään isäni vanhan ystävän,
joka harjoitti menestyksellä lääkärin ammattia siinä kaupungissa.
Hän lainasi minulle hiukan rahaa, jolla tein kauppoja. Liikeasiat
veivät minut sitten Smyrnaan, mihin lopulta asetuinkin. Siellä olen
nyt elänyt jo kuusi vuotta, ja siellä on minulla ollut maailman
rakastettavinta ja suloisinta seuraa: sopu vallitsee perheessäni,
enkä minä vaihtaisi asemaani kaikkien maailman kuninkaiden kanssa.
Onnekseni olen myös tavannut sen armeenialaisen kauppiaan, jota saan
kiittää kaikesta, ja minä olen tehnyt hänelle eräitä huomattavia
palveluksia.

Smyrnassa, 27 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1714.



68. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Äskettäin menin päivälliselle erään tuomarin luo, joka oli minua
kutsunut useammankin kerran. Kun olimme puhelleet asiasta jos
toisestakin, sanoin hänelle: "Hyvä herra, minusta nähden teidän
ammattinne on hyvin työläs."

"Eipä niinkään kuin luulette", vastasi hän. "Kun suoriutuu siitä
sillä tavalla kuin me, on se vain leikkiä."

"Mutta kuinka sitten! Eikö teillä ole aina pää täynnä muiden ihmisten
asioita? Eikö teidän ole lakkaamatta pohdittava kysymyksiä, jotka
ovat kaikkea muuta kuin huvittavia?"

"Olette oikeassa. Ne asiat eivät tosiaankaan ole huvittavia, sillä
me emme välitä niistä hituistakaan. Ja juuri siitä johtuu, ettei
ammattimme ole niin väsyttävä kuin sanotte."

Kun näin hänen ottavan asian niin keveästi, jatkoin uteluani ja
sanoin: "Hyvä herra, en ole vielä lainkaan katsellut työhuonettanne."

"Sen uskon kyllä, koska minulla ei työhuonetta olekaan. Hankkiessani
tämän viran tarvitsin rahaa maksaakseni nimitykseni. Niinpä
myin kirjastoni, eikä kauppias, joka sen osti, jättänyt minulle
suunnattomasta niteiden joukosta muuta kuin tilikirjani. Enkä minä
niitä kaipaakaan: me tuomarit emme suinkaan pöyhkeile turhalla
tiedolla. Mitä meillä olisi hyötyä kaikista noista lakikirjoista?
Melkein kaikki tapaukset ovat epäselviä ja poikkeavat yleisestä
säännöstä."

"Mutta eiköhän se johdu siitä, hyvä herra", puhelin minä, "että te
panette ne poikkeamaan yleisestä säännöstä? Sillä miksikä olisi
sitten maailman kaikilla kansoilla lakeja, ellei niitä voitaisi
soveltaa, ja kuinka niitä taas voidaan soveltaa, ellei niitä tunneta?"

"Jos te puolestanne tuntisitte Oikeuspalatsin", lausui tuomari, "ette
puhuisi niin kuin puhutte. Meillähän on elävät kirjamme, nimittäin
asianajajat, jotka tekevät työn meidän puolestamme ja ottavat
vaivakseen meidän valistamisemme."

"Ja eivätkö he myös joskus ota vaivakseen teidän pettämistänne?"
kysyin minä. "Ettepä siis tekisi hullummin, vaikka hiukan
varoisitte heidän väijytyksiään. Heillä on omat aseensa, joilla he
ahdistavat tasapuolisuuttanne: olisi hyvä teilläkin olla aseita sen
puolustamiseksi, niin ettette lähtisi keveästi puettuina taistelemaan
miesten kanssa, jotka ovat haarniskoituja aina hampaisiin asti."

Pariisissa, 13 p. Chahban-kuuta v. 1714.



69. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Etpä olisi osannut kuvitellakaan minusta vääntyvän vielä suuremman
metafyysikon kuin ennen olinkaan. Niin on kuitenkin laita, ja Sinä
pääset siitä täyteen varmuuteen, kun olet suoriutunut tästä minun
filosofisesta vuodatuksestani.

Järkevimmät filosofit, jotka ovat miettineet Jumalan luontoa, ovat
sanoneet häntä ehdottoman täydelliseksi olennoksi. Mutta he ovat
tavattomasti käyttäneet väärin tätä ajatusta. He ovat luetelleet
kaikki ne erilaiset täydellisyyden muodot, joita ihmisessä saattaa
ilmetä ja joita hän voi kuvitella, ja ovat sitten sälyttäneet ne
Jumala-käsitteeseen, ajattelematta, että nämä tunnusmerkit ovat
usein keskenään ristiriitaisia ja etteivät ne saata esiintyä samassa
yksilössä hävittämättä toisiaan.

Lännen runoilijat kertovat, että kun eräs maalari halusi kerran
kuvata kauneuden jumalattaren, keräsi hän kauneimmat kreikattaret,
otti jokaisesta sen, mitä hänessä viehättävintä oli, ja loi näin
kokonaisuuden, jonka oli määrä olla kaikista jumalattarista
kauneimman näköinen. Jos joku olisi tästä päättänyt, että se
jumalatar oli sekä vaalea että tumma, että hänen silmänsä olivat
mustat ja siniset, että hän oli lempeä ja kopea, olisi häntä pidetty
naurettavana houkkiona.

Usein puuttuu Jumalalta täydellisyys, joka saattaisi merkitä hänessä
suurta epätäydellisyyttä. Mutta milloinkaan ei häntä rajoita mikään
muu kuin hänen oma itsensä: hän on oma välttämättömyytensä. Niinpä
vaikka Jumala onkin kaikkivaltias, ei hän saata rikkoa lupauksiaan
eikä pettää ihmisiä. Usein ei kykenemättömyys ole hänessä, vaan
suhteellisissa asioissa. Siinä syy, miksi hän ei voi muuttaa olioiden
luontoa.

Eipä näin muodoin olekaan mitään ihmettelemistä siinä, että muutamat
kirjanoppineemme ovat uskaltaneet kieltää Jumalan rajattoman
ennaltatietämisen sillä perustuksella, että se ei sovellu hänen
oikeudenmukaisuuteensa.

Niin rohkea kuin tämä ajatus lieneekin, käy se metafysiikan
kannalta mainiosti laatuun. Sen peruskäsitteiden mukaan ei ole
mahdollista Jumalan ennakolta nähdä asioita, jotka riippuvat vapaiden
syiden vaikutuksesta, koska sitä, mikä ei ole vielä tapahtunut,
ei ole olemassa, eikä sitä siis kukaan saata tunteakaan. Sillä
olemattomuutta, jolla ei ole mitään ominaisuuksia, ei voida havaita.
Jumala ei saata lukea tahdon aikomuksia, jota ei ole olemassakaan,
eikä nähdä sielussa sellaista, mitä ei siinä ole, sillä siksi kunnes
sielu ei ole vielä tehnyt päätöstään, ei myöskään toimintaa, joka saa
sen tekemään päätöksensä, ole siinä olemassa.

Sielu on oman päätöksensä seppä. Mutta on tilaisuuksia, joissa sen
päätös horjuu niin suuresti, ettei se tiedä, mihin suuntaan sen olisi
päätöksensä tehtävä. Useinkin menettelee se näin vain näyttääkseen
vapauttaan, niin ettei Jumala saata nähdä tätä päätöstä ennakolta
ei sielun toiminnasta eikä ulkonaisten esineiden siihen tekemästä
vaikutuksesta.

Kuinka voisi siis Jumala ennakolta nähdä asioita, jotka ovat
riippuvaisia vapaiden syiden vaikutuksesta? Hän saattaisi nähdä ne
vain kahdella tavalla: otaksumalla, mikä on ristiriidassa rajattoman
ennakoltatietämisen kanssa, tai voisi hän nähdä ne välttämättöminä
seurauksina, jotka ehdottoman varmasti johtuisivat syystä, mikä
synnyttäisi ne samalla tavalla. Sehän on vielä ristiriitaisempaa,
koska sielun otaksutaan olevan vapaa, mutta koska se tositeossa olisi
yhtä vapaa kuin biljardipallo on vapaa liikkeissään, silloin kun sitä
toinen pallo sysää.

Älä kuitenkaan luule minun haluavan rajoittaa Jumalan tietäväisyyttä.
Samoin kuin hän saa luontokappaleet toimimaan mielensä mukaan,
samoin hän tietää kaikki, mitä hän tahtoo tietää. Mutta vaikka hän
voisikin nähdä kaikki, ei hän aina käytä tätä kykyänsä. Hän jättää
tavallisesti luomalleen olennolle vallan toimia tai ei toimia,
antaakseen sille mahdollisuuden tehdä hyvin tai pahoin. Silloin hän
kieltäytyy käyttämästä oikeutta, mikä hänellä on vaikuttaa siihen
ja määrätä sen päätös. Mutta milloin hän tahtoo tietää jotakin,
tietää hän sen aina, koska hänen vain tarvitsee tahtoa sen tapahtuvan
siten kuin hän sen näkee ja määrätä luotujen olentojen päätös oman
tahtonsa mukaiseksi. Näin hän eroittaa tapahtuvan asian yksinomaan
mahdollisten asiain joukosta, suuntaamalla määräyksillään sielujen
tulevat päätökset ja riistämällä niiltä kyvyn toimia tai olla
toimimatta, minkä hän oli niille alkuaan antanut.

Jos voidaan käyttää vertausta asiassa, joka on yläpuolella kaikkien
vertausten, ei esim. hallitsija tiedä, mitä hänen lähettiläänsä tulee
tekemään jossakin kysymyksessä. Jos hän tahtoo sen tietää, tarvitsee
hänen vain määrätä tälle, että hänen on meneteltävä sillä ja sillä
tavalla, ja hän voi olla varma siitä, että kaikki tapahtuu juuri niin
kuin hän on suunnitellut.

Koraani ja juutalaisten kirjat nousevat lakkaamatta vastustamaan
ehdottoman ennakoltatietämisen oppia. Jumala näyttää niissä yleensä
olevan tietämätön sielujen tulevista päätöksistä, ja se tuntuu
suorastaan olleen ensimmäinen totuus, minkä Mooses on opettanut
ihmisille.

Jumala panee Aatamin maalliseen paratiisiin sillä ehdolla, ettei hän
syö erästä tiettyä hedelmää: järjetön määräys olennon puolelta, joka
tuntisi sielujen tulevat päätökset, sillä voisiko sellainen olento
asettaa ehtoja armonosoituksilleen tekemättä niitä naurettaviksi?
Sehän olisi ollut aivan samaa kuin jos joku ihminen, joka olisi
tiennyt Bagdadin valloituksen, olisi sanonut toiselle: "Annan teille
tuhannen kultarahaa, ellei Bagdad ole valloitettu." Eikö hän olisi
silloin laskenut varsin huonoa pilaa?

Rakas Rhedi, miksi niin paljon filosofiaa? Jumala on niin korkealla,
ettemme me näe edes hänen pilviänsä. Me tunnemme hänet hyvin vain
hänen käskyistään. Hän on määrätön, aineeton, rajaton. Muistuttakoon
hänen suuruutensa meille meidän pienuuttamme. Alituinen nöyrtyminen
on hänen lakkaamatonta palvomistaan.

Pariisissa, Chahban-kuun viimeisenä päivänä v. 1714.



70. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Soliman, jota Sinä rakastat, on aivan epätoivoissaan loukkauksesta,
jonka hän on äskettäin saanut kärsiä. Muuan nuori huimapää,
nimeltä Suphis, oli jo kolme kuukautta tavoitellut hänen tytärtään
vaimokseen. Hän näytti tyytyväiseltä tämän tyttären ulkomuotoon
niiden kuvausten perustuksella, mitä hänelle olivat antaneet naiset,
jotka olivat nähneet hänet lapsena. Myötäjäisistäkin oli sovittu, ja
kaikki oli käynyt ilman minkäänlaisia loukkauksia. Eilen ensimmäisten
juhlamenojen tapahduttua lähti tyttö matkaan ratsain eunukkinsa
seuraamana ja tavan mukaan päästä jalkoihin peitettynä. Mutta
kun hän oli saapunut aiotun miehensä talon edustalle, suljetutti
tämä häneltä portin ja vannoi ettei päästä häntä sisään ennenkuin
myötäjäisiä oli korotettu. Sukulaiset kiiruhtivat paikalle kaikilta
tahoilta sovittamaan asiaa. Sitkeän vastustuksen jälkeen saivatkin
he Solimanin antamaan vävylleen pienen lahjan. Kun sitten kaikki
vihkimenot oli suoritettu, vietiin tyttö häävuoteeseen melkeinpä
väkivalloin. Mutta hetken kuluttua nousikin tuo huimapää aivan
raivoissaan, silpoi hänen kasvonsa useasta kohdasta ja väitti,
ettei hän ollutkaan neitsyt, lähettäen hänet sitten takaisin isänsä
luo. Ihmistä ei voi enemmän järkyttää solvaus kuin Solimania on
järkyttänyt tämä väite. Ja kuitenkin on henkilöitä, jotka vakuuttavat
tyttöä viattomaksi. Isät ovat hyvin onnettomia, kun heidän täytyy
kestää moisia loukkauksia! Jos minun tytärtäni kohdeltaisiin sillä
tavalla, kuolisin minä luullakseni surusta. Hyvästi.

Fatmen palatsissa, 9 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1714.



71. kirje.

Usbek kirjoittaa Zeliille.


Minä surkuttelen Solimania, sitäkin enemmän kun onnettomuus on
korjaamaton, koska hänen vävynsä on vain käyttänyt lain suomaa
vapautta. Minun mielestäni on se laki varsin kova, kun se näin
uhraa kokonaisen perheen kunnian jonkun hullun oikuille. On turhaa
sanoakaan, että olisi muka olemassa varmoja merkkejä, joista voi
saada totuuden selville. Sehän on vanha erehdys, josta on jo nykyään
päästy meidän keskuudessamme. Lääkärimmekin selittävät kumoamattomia
todisteita näiden merkkien epäluotettavaisuudesta. Jopa kristitytkin
pitävät niitä kuviteltuina, vaikka heidän pyhät kirjansa puhuvatkin
niistä selvästi ja vaikka heidän muinainen lainsäätäjänsä onkin
pannut kaikkien neitojen viattomuuden tai tuomion niistä riippuvaksi.

Mielihyvällä kuulen Sinun innokkaasti huolehtivan tyttäresi
kasvatuksesta. Suokoon Jumala, että hänen miehensä havaitsee hänet
yhtä kauniiksi ja yhtä puhtaaksi kuin Fatima oli, että hänellä on
kymmenen eunukkia vartijoinaan, että hän on sen vaimolan kunnia ja
koristus, mihin kohtalo hänet vie, että hänen päänsä päällä on vain
kullattuja kattolautoja ja että hän astuu vain hienoimpia mattoja
pitkin! Ja toiveiden kukkuraksi nähkööt minun silmäni hänet kaikessa
kunniassaan!

Pariisissa, 5 p. Chalval-kuuta v. 1714.



72. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Äskettäin olin seurassa, missä näin erään hyvin itseensätyytyväisen
miehen. Neljännestunnissa hän ratkaisi kolme siveysopillista
kysymystä, neljä epäselvää historian kohtaa ja viisi fysikaalista
tehtävää. En ole ikänäni tavannut niin yleiskykyistä
kaikenratkaisijaa. Hänen henkeänsä ei milloinkaan kahlehtinut
pieninkään epäilys. Jätettiin tieteet syrjään ja puhuttiin päivän
uutisista: hän lausui ratkaisevan sanan päivän uutisistakin.
Aioin panna hänet pulaan ja sanoin itsekseni: "Minun täytyy tässä
turvautua vahvimpaan puoleeni. Minäpä pakenen omaan maahani." Puhuin
hänelle siis Persiasta. Mutta tuskin olin lausunut neljä sanaa, kun
hän jo kahdesti osoitti minun osuneen väärään, nojaten herrojen
Tavernier'n ja Chardin'in kertomuksiin. "Ah! hyvä Jumala!" puhelin
minä itsekseni, "mikä mies tämä onkaan? Hänhän on piankin paremmin
selvillä Ispahanin kaduista kuin minä." Tein viipymättä päätökseni:
panin suuni lukkoon, annoin hänen puhua, ja hän lausuileekin yhäti
ratkaisevia sanojaan.

Pariisissa, 8 p. Zilkadeh-kuuta v. 1715.



73. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Olen kuullut täällä puhuttavan eräänlaisesta tuomioistuimesta, jota
nimitetään Ranskan Akatemiaksi. Eipä ole maailmassa toista vähemmän
kunnioitettua tuomioistuinta, sillä sanotaan kansan heti kun se
on tehnyt päätöksensä kumoavan nämä päätökset ja pakottavan sen
hyväksymään lakeja, joita sen on seurattava.

Joku aika sitten se julkaisi arvovaltansa vakaannuttamiseksi
kokoelman tuomioitaan. Tämä niin monen isän lapsi oli jo melkein
ikäloppu syntyessään, ja vaikka se olikin laillinen, oli muuan
aikaisemmin maailmaan tullut äpärä ollut vähällä tukahuttaa sen.

Niillä herroilla, jotka sen muodostavat, ei ole muuta tehtävää kuin
lakkaamaton lörpötteleminen. Kehunta sijoittautuu kuin itsestään
heidän iankaikkiseen loruilemiseensa, ja niin pian kuin heidät on
vihitty sen salaisuuksiin, valtaa heidät ylistyspuhekiihko, joka ei
luovu heistä enää milloinkaan.

Tällä ruumiilla on neljäkymmentä päätä, joista jokainen on täynnä
kuvia, vertauksia ja vastakohtia. Kaikki nämä suut puhuvat melkein
yksinomaan huudahdellen, ja sen korvat tahtovat aina kuulla vain
poljentoa ja sulosointua. Mitä silmiin tulee, niin niistä ei ole
kysymystäkään: se näyttääkin olevan luotu vain puhumaan eikä
näkemään. Se ei seiso vakavasti jaloillaan, sillä aika, joka on
sen vitsaus, horjuttaa sitä lakkaamatta ja hävittää kaiken, mitä
se on tehnyt. Muinoin sanottiin sen käsiä ahneiksi; siitä minä en
puhu Sinulle mitään, vaan jätän asian niiden ratkaistavaksi, jotka
tuntevat sen paremmin kuin minä.

Moisia kummia, -- -- --, ei nähdä lainkaan Persiassamme. Meillä ei
ole minkäänlaista halua pystyttää tällaisia ihmeellisiä ja outoja
laitoksia: me etsimme aina vain luontoa yksinkertaisissa tavoissamme
ja teeskentelemättömissä elämänmuodoissamme.

Pariisissa, 27 p. Zilkadeh-kuuta v. 1715.



74. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Muutamia päiviä sitten sanoi eräs tuttavani minulle: "Olen luvannut
viedä teidät Pariisin parhaisiin taloihin. Nyt vien teidät erään
ylhäisen herran luo, joka on koko valtakunnan arvokkaimmin esiintyviä
miehiä."

"Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra? Onko hän kohteliaampi,
hyvänsävyisempi kuin joku muu?"

"Eipä niinkään", vastasi hän.

"Ahaa, minä ymmärrän: hän antaa joka hetki kaikkien, jotka joutuvat
hänen lähelleen, tuntea hänen oman ylemmyytensä. Jos niin on laita,
en huoli sinne tullakaan. Minä alistun jo ennakolta tuomioon ja annan
hänen häiritsemättä nauttia ylemmyydestään."

Piti kuitenkin lähteä mukaan, ja minä näin kuin näinkin ylpeän pikku
miehen, joka pisti nuuskaa nenäänsä niin mahtavasti, joka toimitti
niistämisensä niin säälimättömästi, joka sylki niin huolettomasti,
joka hyväili koiriaan niin syvästi ihmisiä loukkaavalla tavalla,
etten kyllikseni osannut häntä ihmetellä. "Ah! hyvä Jumala!" puhelin
minä itsekseni, "jos minä Persian hovissa ollessani esiinnyin
näin, esiinnyin perinpohjaisena hölmönä!" Olisipa meidän, Usbek,
pitänyt olla jo aika ilkeitä luonteeltamme voidaksemme lingota
satoja pieniä loukkauksia ihmisille, jotka tulivat joka päivä
luoksemme osoittamaan meille hyväntahtoisuuttaan. He tiesivät
meidän olevan heidän yläpuolellaan. Elleivät he taas olisi sitä
tienneet, olisivat meidän hyvät työmme opettaneet sen heille joka
päivä. Kun ei meidän tarvinnut tehdä mitään saadaksemme osaksemme
muiden kunnioituksen, teimme kaikkien ollaksemme rakastettavia.
Me seurustelimme halvimpienkin ihmisten kanssa: mahtavuuden ja
komeuden keskellä, jotka tekevät aina sydämen kovaksi, he pitivät
meitä hienotunteisina. He näkivät vain sydämemme yläpuolellaan.
Me taas alennuimme heidän tarpeittensa tasalle. Mutta kun oli
kohotettava ruhtinaan majesteettia julkisissa juhlamenoissa, kun
oli muukalaisissa herätettävä kunnioitusta kansakuntaa kohtaan, kun
vihdoin oli vaarallisissa tiloissa innostettava sotilaita, nousimme
sata kertaa korkeammalle kuin olimme laskeutuneet. Me palautimme
ylpeyden kasvoillemme, ja meidän sanottiin joskus esiintyneen
hyvinkin arvokkaasti.

Pariisissa, 10 p. Saphar-kuuta v. 1715.



75. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Minun täytyy tunnustaa Sinulle, etten ole kristityissä huomannut
sitä elävää uskonnollista vakaumusta, joka on yleinen musulmaanien
keskuudessa. Heissä on varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon,
uskosta vakaumukseen, vakaumuksesta tekoon. Uskonto ei ole niin
paljon pyhityksen esine kuin kaikille kuuluva kiistan esine. Hovikot,
miekan miehet, jopa naisetkin ryhtyvät vastustamaan hengenmiehiä ja
vaativat näitä todistamaan heille sellaista, mitä he ovat päättäneet
olla uskomatta. Tämä ei johdu siitä, että he olisivat päättäneet
olla uskomatta järkeensä nojaten ja että he olisivat ottaneet
vaivakseen tutkia sen uskonnon totuutta tai vääryyttä, minkä he
hylkäävät: he ovat kapinoitsijoita, jotka ovat tunteneet ikeen
niskassaan ja pudistaneet sen pois ennenkuin olivat saaneet edes
selville, mikä ies se oikeastaan oli. Niinpä he eivät olekaan sen
lujempia uskomattomuudessaan kuin uskossaankaan: he elävät ikäänkuin
vuoroveden vallassa, joka viskelee heitä lakkaamatta yhdestä
toiseen. Muuan heistä sanoi minulle kerran: "Minä uskon sielun
kuolemattomuuteen aikakausittain. Mielipiteeni riippuvat ehdottomasti
ruumiini tilasta. Aina sen mukaan, onko minulla enemmän vai vähemmän
elonhenkiä, sulattaako vatsani hyvin vai huonosti, onko ilma,
jota hengitän, keveätä vai raskasta, onko liha, jota syön, laihaa
vai vahvaa, olen minä spinozalainen, sociniolainen, katolilainen,
epäuskoinen tai uskovainen. Kun lääkäri on vuoteeni ääressä, olen
suuresti rippi-isäni mieleen. Minä osaan kyllä estää uskontoa
tuottamasta itselleni vaivaa silloin kun jaksan hyvin, mutta minä
sallin sen lohduttaa itseäni silloin kun olen sairas. Kun minulla
ei ole enää mitään toivottavaa tässä maailmassa, tarjoutuu uskonto
käytettäväksi ja voittaa minut lupauksillaan. Niinpä minä tahdonkin
kernaasti heittäytyä sen syliin ja kuolla jälleen toivon puoleen
kääntyneenä."

Jo kauan sitten vapauttivat kristityt ruhtinaat valtakuntiensa
kaikki orjat, koska, sanoivat he, kristinusko pitää kaikkia ihmisiä
tasa-arvoisina.

Totta onkin, että tämä uskonnollinen teko oli heille varsin
hyödyllinen: siten he masensivat ylimyksiä, joiden vallasta he
päästivät alhaisen kansan. Sittemmin he ovat tehneet valloituksia
maissa, missä he ovat havainneet orjien pitämisen edulliseksi.
Niinpä he ovatkin sallineet niiden ostamisen ja myymisen, unohtaen
kokonaan sen uskonnollisen periaatteen, joka heitä oli aikaisemmin
hyvin syvästi liikuttanut. Mitä on tästä sanottava? Totuutta tänään,
valhetta huomenna. Miksi me emme menettele kristittyjen tavoin?
Me olemme varsin yksinkertaisia kieltäytyessämme perustamasta
siirtokuntia ja tekemästä helppoja valloituksia suotuisissa
ilmanaloissa vain siitä syystä, ettei vesi ole kyllin puhdasta
voidaksemme peseytyä pyhän Koraanin määräysten mukaisesti!

Minä kiitän Jumalaa, kaikkivaltiasta, joka on lähettänyt meille
suuren profeettansa Alin, siitä, että minä tunnustan uskontoa, joka
saa ihmisen pitämään sitä kaikkia maallisia etuja korkeampana ja joka
on puhdas kuin taivas, mistä se on kotoisin.

Pariisissa, 13 p. Saphar-kuuta v. 1715'



76. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Ibbenille Smyrnaan.


Lait ovat hirvittävän ankaria Euroopassa niille, jotka surmaavat
itsensä. Heidät tapetaan niin sanoakseni toisen kerran. Heitä
raahataan häpeällisesti pitkin katuja, heidät julistetaan
kunniattomiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoidaan.

Minusta nähden, Ibben, ovat nämä lait hyvin kohtuuttomia. Jos minua
painaa tuska, kurjuus, halveksunta, miksi tahdotaan estää minua
lopettamasta vaivojani ja miksi tahdotaan minulta julmasti riistää
apukeino, joka minulle on tarjona?

Miksi tahdotaan pakottaa minua työskentelemään yhteiskunnan hyväksi,
jonka jäsenyydestä minä suostun luopumaan, ja pitämään vastoin
tahtoani sopimus, jonka tekemiseen minä en ole ottanut osaa?
Yhteiskunta on perustettu keskinäiselle edulle, mutta jos se käy
minulle rasittavaksi, niin kuka estää minua siitä kieltäytymästä?
Elämä on annettu minulle lahjaksi: minä voinen siis palauttaa sen
silloin kun se ei ole enää lahja, sillä kun syy lakkaa, täytyy
seurauksenkin lakata.

Voiko ruhtinas vaatia minua olemaan hänen alamaisensa silloin kun
minä en lainkaan käytä alamaisuudesta johtuvia etuja? Voivatko
kansalaistoverini pyytää niin kohtuutonta jakoa, jossa on kysymys
heidän hyödystään ja minun epätoivostani? Voiko Jumala vastoin
kaikkien hyväntekijäin tapaa tuomita minut ottamaan vastaan
armonosoituksia, jotka ovat minulle rasitukseksi?

Minä olen velvollinen noudattamaan lakeja niin kauan kuin elän lakien
alaisena. Mutta kun en enää elä niiden alaisena, voivatko ne sitoa
minua silloinkin?

Mutta, sanottaneen, tehän särette Kaitselmuksen säätämän
järjestyksen. Jumala on liittänyt ruumiiseenne sielun, ja te erotatte
sen siitä: te vastustatte siis hänen tarkoitusperiään ja olette
hänelle tottelematon.

Mitä sillä tarkoitetaan? Särkisinkö minä Kaitselmuksen säätämän
järjestyksen sillä, että muutan aineen muodostelmia ja teen
nelikulmaiseksi pallon, jonka liikkeen ensimmäiset lait, s.o.
luomisen ja säilymisen lait, olivat tehneet pyöreäksi? Epäilemättä
en. Minä vain käytän oikeutta, joka on minulle annettu, ja siinä
merkityksessä voin häiritä aivan mieleni mukaan koko luontoa
kenenkään voimatta sanoa minun vastustavan Kaitselmusta.

Onko maailman kaikkeudessa oleva vähemmän järjestystä ja suunnitelmaa
sitten kun minun sieluni on eronnut ruumiista? Luuletteko tämän uuden
yhdistelmän olevan vähemmän täydellisen ja vähemmän yleisistä laeista
riippuvaisen ja luuletteko maailman siinä mitään menettäneen ja
Jumalan töiden olevan vähemmän suuria tai oikeammin sanoen vähemmän
rajattomia?

Luuletteko minun ruumiini, sitten kun siitä on tullut tähkä, mato,
ruohontupsu, muuttuneen vähemmän arvokkaaksi luonnon tuotteeksi
ja sieluni, sitten kun se on vapautunut kaikesta, mitä siinä oli
maallista, käyneen vähemmän jaloksi?

Kaikkien näiden ajatusten lähteenä, rakas Ibben, on yksinomaan meidän
ylpeytemme. Me emme oivalla ensinkään pienuuttamme, vaan tahdomme
siitä huolimatta merkitä jotakin maailmankaikkeudessa, esiintyä
siinä ja pyrkiä siinä muka tärkeäksi olioksi. Me kuvittelemme, että
niin täydellisen olennon kuin meidän tuhoamisemme vahingoittaisi
koko luontoa, emmekä jaksa käsittää, että yksi ihminen enemmän tai
vähemmän maailmassa -- mitä minä sanon? kaikki ihmiset yleensä, sata
miljoonaa sellaista maapalloa kuin meidän ovat vain kuin pienen
pieni, painoton hiukkanen Jumalan edessä, joka huomaa sen vain
tietämisen äärettömyyden takia.

Pariisissa, 15 p. Saphar-kuuta v. 1715.



77. kirje.

Ibben kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Rakas Usbek! Minusta näyttävät onnettomuudet olevan oikealle
muhamettilaiselle vähemmän rangaistuksia kuin uhkauksia. Ne päivät
ovat erittäin kallisarvoisia, jolloin meidän on sovitettava
rikkomuksemme. Mutta menestyksen aikoja olisi lyhennettävä.
Kärsimättömyytemmehän vain osoittaa, että me tahtoisimme olla
onnellisia välittämättä hänestä, joka antaa autuuden, koska hän on
itse autuus.

Jos olentomme on yhdistetty kahdesta osasta ja jos tämän yhteyden
välttämätön säilyttäminen osoittaa suurempaa alistumista Luojan
käskyihin, on siitä voitu tehdä uskonnollinen laki. Jos taas tämä
välttämätön yhteyden säilyttäminen on parempana takeena ihmisten
teoista, on siitä voitu tehdä maallinen laki.

Smyrnassa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1715.



78. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Lähetän Sinulle jäljennöksen kirjeestä, jonka muuan Espanjassa
oleskeleva ranskalainen on kirjoittanut tänne. Luullakseni tutustut
siihen varsin mielelläsi.

"Minä olen jo kuusi kuukautta kuljeskellut Espanjassa ja Portugalissa
ja elänyt kansojen keskuudessa, jotka halveksivat kaikkia muita,
mutta suovat yksinomaan ranskalaisille sen kunnian, että vihaavat
heitä.

"Vakava arvokkuus on näiden molempien kansakuntien huomattavin
luonteenpiirre. Se ilmenee varsinkin kahdessa asiassa: silmälaseissa
ja viiksissä.

"Silmälasit osoittavat päivän selvästi, että niiden kantaja on niin
täydellisesti tieteisiin perehtynyt ja niin syvällisiin opintoihin
hautautunut mies, että hänen näkönsä on siitä heikontunut. Ja
jokaista nenää, jota ne koristavat tai painavat, voidaan eittämättä
pitää oppineen miehen nenänä.

"Mitä viiksiin tulee, ovat ne kunnianarvoisia itsessään, riippumatta
niiden muusta merkityksestä ja tähdellisyydestä. Kuitenkin voidaan
niistä usein saada suurta hyötyä ruhtinaan palvelukseksi ja kansan
kunniaksi, niinkuin selvästi osoitti muuan kuuluisa portugalilainen
kenraali Intiassa, sillä kun hän kerran oli rahan puutteessa,
leikkasi hän toisen viiksensä ja lähetti pyytämään Goan asukkailta
kaksikymmentätuhatta pistolea sitä panttia vastaan: hänelle
lainattiin rahat viipymättä, ja myöhemmin hän lunasti viiksensä
kunnialla.

"On helppo ymmärtää, että tämäntapaiset vakavat ja hitaan tyynet
kansat saattavat olla turhamaisen ylpeitä. Sitäpä he ovatkin.
Tavallisesti he perustavat tämän ylpeytensä kahteen varsin
huomattavaan seikkaan. Ne, jotka asuvat Espanjan ja Portugalin
mantereella, tuntevat sydämensä erinomaisesti paisuvan, kun he
muistavat olevansa n.s. vanhoja kristittyjä, s.o. kun he ovat varmoja
siitä, etteivät polveudu niistä ihmisistä, jotka inkvisitio on vasta
viime vuosisatoina pakottanut omaksumaan kristinuskon. Länsi-Intiassa
asuvat saavat mielensä yhtä hyväksi ajatellessaan sitä suurenmoista
ansiotaan, että he ovat, niinkuin he sanovat, valkoihoisia ihmisiä.
Eipä ole Suurherran vaimolassa milloinkaan ollut kauneudestaan
niin ylpeää sulttaanitarta kuin on raihnaisinkin ja inhoittavin
lurjus hipiänsä olivinvihreästä valkeudesta, kun hän istuu jossakin
meksikolaisessa kaupungissa ovensa kynnyksellä, käsivarret ristissä.
Niin merkillinen mies, niin täydellinen olento ei tekisi työtä
kaikista maailman aarteistakaan eikä suostuisi milloinkaan jonkun
kehnon, koneenomaisen ammatin harjoittamisella häpäisemään nahkansa
kunniaa ja arvoa.

"Sillä tulee tietää, että kun jollakin miehellä on Espanjassa
erinäisiä ansioita, niinkuin esim. silloin kun hän voi liittää
eteviin ominaisuuksiin, joista juuri puhuin, sen että hän omistaa
suuren miekan tai että hän on oppinut isältään taidon raapia
epäsointuisia säveleitä huonosti viritetystä kitarasta, ei hän tee
enää työtä: hänen kunniansa riippuu hänen jäsentensä levosta. Ken
istuu paikallaan kymmenen tuntia päivässä, saa täsmälleen puolet
enemmän arvonantoa kuin toinen, joka istuu vain viisi, koska nyt
kerran aateluus ansaitaan tuoleilla.

"Mutta vaikka nämä voittamattomat työn viholliset komeilevatkin
filosofisella tyyneydellään, ei tämä tyyneys kuitenkaan asu heidän
sydämessään, sillä he ovat aina rakastuneita. He ovat maailman
ensimmäisiä miehiä kuolemaan lemmenkaihosta rakastettujensa ikkunan
alla, eikä ainoakaan espanjalainen, jolla ei ole nuhaa, saata käydä
naissankarista.

"He ovat ensi sijassa uskovaisia ja toisessa sijassa mustasukkaisia.
He varoisivat visusti jättämästä vaimojansa iskujen puhkoman sotilaan
tai raihnaisen virkamiehen yrityksille alttiiksi, mutta he antavat
heille kyllä samaan huoneeseen seuraksi tulisen munkinkokelaan, joka
luo silmänsä alas, tai tanakan fransiskaaniveljen, joka luo ne ylös.

"He tuntevat paremmin kuin kukaan muu naisten heikot puolet. He
eivät sallikaan kenenkään nähdä heidän kantapäätänsä eikä yllättää
heitä varpaankärjistä; he tietävät varsin hyvin, että mielikuvitus
jatkaa matkaansa ja ettei mikään pidätä sitä tiellä: se saapuu kuin
saapuukin päämääräänsä, mihin on joskus saatu ennakolta tieto sen
tulosta.

"Yleensä sanotaan lemmentuskien olevan julmia. Espanjalaisille
miehille ne ovat vielä julmempia kuin muille. Naiset parantavat
heidät kärsimyksistään, mutta he vain muuttavat miesten kärsimysten
laatua, ja useinkin jää näille pitkällinen ja ikävä muisto jostakin
sammuneesta intohimosta.

"He noudattavat pieniä kohteliaisuussääntöjä, jotka Ranskassa
tuntuisivat aivan sopimattomilta. Niinpä ei kapteeni milloinkaan
piekse sotilastaan pyytämättä tältä lupaa, eikä inkvisitio koskaan
poltata juutalaista anomatta tältä anteeksi.

"Espanjalaiset, joita ei polteta, näyttävät olevan niin kiintyneitä
inkvisitioon, että he varmaankin suuttuisivat, jos se heiltä
riistettäisiin. Minä vain toivoisin perustettavaksi toisen
samantapaisen tuomioistuimen, ei suinkaan kerettiläisiä vastaan
yleensä, vaan harhaoppien päämiehiä vastaan, jotka väittävät pienillä
munkkimaisilla tempuilla olevan saman tehon kuin seitsemällä
sakramentilla, jotka palvovat kaikkea, mitä kunnioittavat, ja jotka
ovat niin uskovaisia, että he ovat tuskin kristityitä.

"Voitte ehkä tavata henkevyyttä ja tervettä järkeä espanjalaisessa
itsessään, mutta älkää etsikö sitä heidän kirjoistaan. Katselkaapa
vain jotakin heidän kirjastoaan, missä on romaanit yhdellä ja
skolastikot toisella puolella, ja te sanotte epäilemättä, että
sen järjestelyn on suorittanut ja sen sisällyksen kerännyt joku
ihmisjärjen salainen vihollinen.

"Ainoa heidän kirjansa, joka on tosiaankin hyvä, on se, joka on
osoittanut kaikkien muiden naurettavuuden.

"He ovat tehneet suunnattomia löytöjä Uudessa Maailmassa, mutta he
eivät tunne omaa mannertansa: heidän virtojensa varsilla on satamia,
joita ei vielä ole keksitty, ja heidän vuorillaan asuu kansoja,
joista he eivät tiedä mitään.

"He sanovat auringon nousevan ja laskevan heidän valtakunnassaan.
Mutta sanottava on myöskin, että se kiertomatkallaan näkee vain
hävitettyjä peltoja ja autioita tienoita."

Näkisinpä varsin mielelläni, Usbek, kirjeen, jonka joku Ranskassa
matkusteleva espanjalainen olisi lähettänyt Madridiin: luullakseni
kostaisi hän kyllä kansansa puolesta. Mikä laaja ala hitaan
levolliselle ja ajattelevalle miehelle! Kuvittelen hänen aloittavan
Pariisin kuvauksen näin:

"Täällä on erikoinen talo, jossa säilytetään hulluja. Ensi hetkessä
luulisi sitä kaupungin suurimmaksi. Erehdys: parannuskeino on mitätön
taudin levenemiseen katsoen. Epäilemättä sulkevat ranskalaiset, jotka
ovat huonossa huudossa naapuriensa keskuudessa, muutamia hulluja
erikoiseen taloon, saadakseen ihmiset uskomaan, että ne, jotka ovat
sen ulkopuolella, eivät muka ole päästään vialla."

Jätän espanjalaiseni tähän. Hyvästi, rakas Usbek.

Pariisissa, 17 p. Saphar-kuuta v. 1715.



79. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Useimmat lainsäätäjät ovat olleet vähälahjaisia miehiä, jotka sattuma
on nostanut muiden etunenään ja jotka ovat melkein yksinomaan
noudattaneet vain ennakkoluulojaan ja mielihaaveitaan.

Heiltä näyttää jääneen oivaltamatta heidän tehtävänsä suuruus ja
arvo: he ovat vain ikäänkuin huvikseen sepitelleet lapsellisia
lakijärjestelmiä, joissa he ovat kyllä mukautuneet pienten
henkien pyyteisiin, mutta herättäneet tervejärkisissä ihmisissä
epäluottamusta.

He ovat vajonneet hyödyttömiin pikku seikkoihin. He ovat eksyneet
erikoistapauksiin, mikä kaikki osoittaa ahdasta henkeä, joka
ymmärtää asiat vain osittain eikä kykene yhdistämään mitään
kokonaisnäkemykseen.

Muutamat ovat teeskennellen käyttäneet yleisestä kielestä eroavaa
sanantapaa: järjetön teko lainsäätäjän tekemäksi, sillä kuinka
voidaan lakeja noudattaa, ellei niistä edes saada selkoa?

Usein he ovat myös tarpeettomasti kumonneet lakeja, jotka olivat
aikaisemmin voimassa, s.o. he ovat syösseet kansat kaikkinaisista
muutoksista eroittamattomiin epäjärjestyksiin.

On kyllä totta, että paremmin ihmisten luonnosta kuin hengestä
johtuvan kummallisuuden takia on joskus välttämätöntä muuttaa
erinäisiä lakeja. Mutta sellainen tapaus on harvinainen, ja milloin
se esiintyy, pitää siihen koskea vain vapisevin käsin ja liittää
siihen toimitukseen niin paljon juhlallisuutta ja noudattaa niin
suurta varovaisuutta, että kansa joutuu siitä aivan itsestään
päättelemään lakien olevan erinomaisen pyhiä, koska tarvitaan niin
monia muodollisuuksia niiden peruuttamiseen.

Usein ovat he myös tehneet niistä liian rikkiviisaita ja seuranneet
enemmän ajatuspäätelmiä kuin luonnollista tasapuolisuutta. Myöhemmin
onkin sitten havaittu ne liian ankariksi ja tasapuolisuuden nimessä
on luultu pitävän niistä poiketa. Mutta tämä apukeino lisäsi vain
pahaa. Millaisia lait lienevätkin, niitä täytyy aina noudattaa ja
pitää julkisena omanatuntona, jota yksityisten omantunnon tulee aina
seurata.

Täytyy kuitenkin myöntää, että muutamat heistä ovat älynneet
menetellä erinomaista viisautta todistavalla tavalla silloin kun
ovat antaneet isille suuren vallan lapsiin nähden: mikään ei niin
helpota hallitusmiesten työtä, mikään ei niin tyhjennä käräjäsaleja,
mikään ei vihdoin niin levitä rauhallisuutta valtioon, missä tavat
kasvattavat aina parempia kansalaisia kuin lait.

Kaikista valloista käytetään sitä vähimmän väärin, se on pyhin
kaikista hallitusmuodoista, se yksin on riippumaton sopimuksista,
joita aikaisemmin se on jo ollutkin olemassa.

On huomattu, että niissä maissa, missä isän käsiin uskotaan suurin
palkitsemisen ja rankaisemisen oikeus, perheissä vallitsee paras
järjestys: isät ovat ikäänkuin maailman luojan vertauskuvia, hänen,
joka, vaikka hän voisikin ohjata ihmisiä rakkaudellaan, kiinnittää
heitä itseensä myös toivon ja pelon vaikuttimilla.

En voi päättää tätä kirjettäni huomauttamatta Sinulle eräästä
ranskalaisen hengen kummallisuudesta. Ranskalaisten sanotaan näet
säilyttäneen roomalaisista laeista suunnattoman joukon hyödyttömiä
kohtia, jopa pahempiakin, mutta he eivät ole ottaneet niistä isän
valtaa, minkä ne ovat säätäneet ensimmäiseksi lailliseksi vallaksi.

Pariisissa, 18 p. Saphar-kuuta v. 1715.



80. kirje.

Suureunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Eilen toivat armenialaiset vaimolaan nuoren tsherkessiorjattaren,
jonka he halusivat myydä. Vein hänet salaisiin huoneistoihin,
riisuin hänet ja tarkastelin häntä tuomarin silmin. Mitä enemmän
häntä tarkastelin, sitä enemmän löysin hänessä suloja. Neitseellinen
kainous näytti tahtovan peittää ne katseiltani. Huomasin kyllä,
kuinka vaikeata hänen oli totella: hän punastelihe havaitessaan
olevansa alastomana, jopa minunkin edessäni, minun, joka kainoutta
pelästyttävistä intohimoista vapautuneena en välitä vähääkään tämän
sukupuolen vallasta ja joka häveliäisyyden palvelijana vapaimmissakin
teoissa luon vain siveitä katseita ja saatan herättää vain viattomia
tunteita.

Havaittuani hänet Sinun arvoiseksesi loin silmäni alas, heitin
hänen hartioilleen helakanpunaisen viitan, panin hänen sormeensa
kultasormuksen, heittäydyin hänen jalkoihinsa ja palvoin häntä
Sinun sydämesi kuningattarena. Sitten maksoin armeenialaisille ja
kätkin hänet kaikkien katseilta. Onnellinen Usbek! Sinulla on nyt
hallussasi enemmän kauneutta kuin on kaikissa Itämaiden palatseissa.
Mikä ilo Sinulle, kun palatessasi tapaat kaiken, mitä Persiassa on
ihastuttavinta ja kun näet vaimolassasi sulojen syntyvän uudelleen
sitä mukaa kuin aika ja omistus pyrkivät niitä hävittämään!

Fatmen palatsissa, 1 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.



81. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Euroopassa ollessani, rakas Rhedi, olen nähnyt monenlaisia
hallituksia. Täällä eivät ole asiat niinkuin Aasiassa, missä
valtiotaidon säännöt ovat kaikkialla samat.

Olen usein itsekseni ajatellut, millainen hallitus olisi parhaiten
järjen mukainen. Minusta se hallitus on näyttänyt täydellisemmältä,
joka pääsee päämääräänsä vähimmin kustannuksin, niin että hallitus,
joka ohjaa ihmisiä heidän taipumuksiansa ja luonnonlahjojansa
parhaiten vastaavalla tavalla, on täydellisin.

Jos lempeän hallituksen aikana kansa on yhtä kuuliaista kuin ankaran
hallituksen aikana, on edellistä pidettävä parempana, koska se on
järjen mukaisempi ja koska ankaruus on hylättävä vaikutin.

Olen varma siitä, rakas Rhedi, etteivät julmemmat lait tai lievemmät
rangaistukset saa valtion kansalaisia tottelemaan lakeja. Maissa,
missä rangaistukset ovat kohtuullisia, pelätään niitä yhtä paljon
kuin niissäkin maissa, missä ne ovat hirmuvaltiaita ja inhoittavia.

Olipa sitten hallitus lempeä tai olipa se julma, niin toimitetaan
rankaiseminen aina asteittain: suurempi tai pienempi kuritus
määrätään suuremman tai pienemmän rikoksen mukaan. Mielikuvitus
sovittautuu itsestään sen maan tapoihin ja katsantokantoihin, missä
eletään: viikon vankeus tai lievä sakko vaikuttavat yhtä paljon
lempeässä maassa asuvan eurooppalaisen mieleen kuin käsivarren
menettäminen säikähdyttää aasialaista. He liittävät tietyn määrän
pelkoa tiettyyn rangaistuksen määrään ja kukin toimittaa sen omalla
tavallaan: häpeän epätoivo masentaa jo ranskalaisen, joka on tuomittu
johonkin sellaiseen rangaistukseen, ettei moinen häiritsisi edes
neljännestunnin aikaa turkkilaisen unta.

Muutoin en huomaa järjestystä, oikeutta ja tasapuolisuutta
noudatettavan paremmin Turkissa, Persiassa, Mogulin valtakunnassa
kuin Hollannin ja Venetsian tasavalloissa tai edes Englannissa.
Minä en luule siellä tehtävän vähemmän rikoksia ja ihmisten enemmän
säikähtävän rangaistusten suuruutta ja siis myös tottelevan paremmin
lakeja.

Päinvastoin huomaan minä näissä samoissa valtioissa erään vääryyden
ja sorron lähteen.

Minä uskon ruhtinaankin, joka on itse laki, hallitsevan siellä
vähemmällä vallalla kuin muualla.

Minä huomaan, että ratkaisevina hetkinä sattuu aina meteleitä, joita
ei kukaan hallitse, ja kun kerran väkivaltaista mahtia aletaan
halveksia, ei ole enää kellään kylliksi mahtia sen palauttamiseksi
entiselleen.

Minä ymmärrän edelleen juuri tuon epätoivoisen tietoisuuden, ettei
rangaistuksesta päästä, lujittavan epäjärjestystä ja levittävän sitä
yhä laajemmalle.

Lisäksi ei näissä valtioissa minun nähdäkseni synny pieniä
levottomuuksia eikä niissä ole milloinkaan pitkältä nurinasta
kapinaan.

Myöskään ei niissä suinkaan tarvitse suurten syiden valmistaa
suuria tapahtumia. Päinvastoin sytyttää pieninkin sattuma suuren
vallankumouksen, niin että sitä aavistavat useinkin yhtä vähän ne,
jotka siinä ovat osallisina, kuin nekin, jotka siitä kärsivät.

Silloin kun turkkilaisten keisari Osman syöstiin valtaistuimelta, ei
ainoakaan niistä, jotka tämän väkivaltaisen teon tekivät, ajatellut
sitä tehdä. He vain nöyrästi pyysivät oikeutta, koska heillä oli
yhtä ja toista valitettavaa. Muuan ääni, josta ei ole milloinkaan
saatu selkoa, kohosi sattumalta joukosta. Mustafan nimi mainittiin ja
yht'äkkiä tuli Mustafasta keisari.

Pariisissa, 2 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.



82. kirje.

Nargum, Persian moskovalainen lähettiläs, kirjoittaa Usbekille
Pariisiin.


Kaikkien maailman kansojen joukossa, rakas Usbek, ei ole ainoatakaan,
joka maineessa ja valloitusten suuruudessa olisi voittanut tataarien
kansan. Tämä kansa on todellinen maailman valtias. Kaikki muut
näyttävät vain olevan luotuja sitä palvelemaan: se on samalla sekä
valtakuntien perustaja että niiden hävittäjä. Kaikkina aikoina se on
antanut maapallollamme näytteitä voimastaan ja kaikkina kausina se on
ollut kansakuntien vitsauksena.

Tataarit ovat kaksi kertaa valloittaneet Kiinan ja pitävät sitä
vieläkin käskyvaltansa alaisena.

He vallitsevat niitä avaroita maita, jotka muodostavat Mogulin
valtakunnan.

Persian herroina he ovat istuneet Kyyroksen ja Gustaspesin
valtaistuimella. He ovat masentaneet Moskovan. Turkkilaisten nimellä
ovat he tehneet suunnattomia valloituksia Euroopassa, Aasiassa ja
Afrikassa ja heillä on vieläkin alueita kaikissa näissä kolmessa
maanosassa.

Ja puhuaksemme kaukaisemmista ajoista ovat heistä lähteneet melkein
kaikki ne kansat, jotka ovat heittäneet kumoon Rooman valtakunnan.

Mitä ovat Aleksanterin valloitukset Tschingis-kaanin valloituksiin
verrattuina?

Tältä voitolliselta kansakunnalta on puuttunut vain
historioitsijoita, jotka olisivat ylistäneet sen ihmeellisten töiden
muistoa.

Kuinka paljon kuolemattomia tekoja onkaan hautautunut unhoon! Kuinka
paljon onkaan heidän perustamiaan valtakuntia, joiden alkuperästä
meillä ei ole mitään tietoa! Kun tämä sotaisa kansakunta ajatteli
yksinomaan hetkellistä mainettansa, kun se oli voitostaan varma
kaikkina aikoina, ei se huolinut lainkaan vetää tulevaisuudessa
huomiota puoleensa muinaisten valloitusten muistolla.

Moskovassa, 4 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1715.



83. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Vaikka ranskalaiset puhuvatkin paljon, on heidän joukossaan
kuitenkin jonkunlaisia vaiteliaita dervishejä, joita nimitetään
kartusiaaneiksi. Heidän sanotaan leikkaavan kielensä luostariin
mennessään. Ja hyvin toivottavaa olisi, että kaikki muutkin dervishit
heittäisivät luotansa kaiken, minkä heidän ammattinsa tekee heille
tarpeettomaksi.

Vaiteliaista ihmisistä puheen ollen johtuu mieleeni toisia, paljon
kummallisempia, joilla on muuan varsin merkillinen kyky: he osaavat
puhua sanomatta mitään ja he pitävät vireillä keskustelua kahden
tunnin ajan ilman että on mahdollista saada heistä selkoa, jäljitellä
heitä tai muistaa ainoatakaan sanaa siitä, mitä he ovat lörpötelleet.

Tämänlaisia miehiä jumaloivat naiset. Mutta he eivät kuitenkaan
jumaloi näitä niin paljon kuin toisia, jotka ovat luonnolta saaneet
rakastettavan kyvyn hymyillä sopivaan aikaan, nimittäin joka hetki,
ja jotka levittävät ilomielisen hyväksynnän sulon kaikkeen, mitä
naiset sanovat.

Mutta verrattoman älykkäitä ovat he silloin kun he osaavat nähdä
hienoutta kaikessa ja löytää tuhansia pieniä nerokkaita piirteitä
kaikkein arkipäiväisimmistäkin asioista.

Tunnenpa vielä toisia, jotka ovat ilmeiseksi edukseen tuoneet
keskusteluihin elottomia esineitä ja panneet puhumaan kirjaillun
nuttunsa, vaalean irtotukkansa, nuuskarasiansa, keppinsä ja
hansikkaansa. Samoin on otollista alkaa jo kadulta saakka ja
vetää huomiota puoleensa vaunujen räminällä ja ovea ankarasti
kolistelevalla vasaralla: tämä alkusana valmistaa puheen jatkoa, ja
kun johdanto on kaunis, tekee se siedettäviksi kaikki ne typeryydet,
jotka seuraavat sitten, mutta jotka onneksi saapuvat liian myöhään.

Vakuutan Sinulle, että nämä pienet kyvyt, joista ei meillä välitetä
vähääkään, tekevät mainioita palveluksia niille, jotka onnekseen ovat
ne saaneet, ja että terveellä järjellä varustettu ihminen ei hevin
loista tämänlaisten miesten kesken.

Pariisissa, 6 p. toista Rebiab-kuuta v. 1715.



84. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Jos on olemassa Jumala, rakas Rhedi, täytyy hänen välttämättä olla
oikeamielinen, sillä ellei hän sitä olisi, olisi hän pahin ja
epätäydellisin kaikista olennoista.

Oikeus on tosioloinen kahden asian välinen sopusointuisuussuhde, ja
on tämä suhde aina sama, mikä olento sitä tarkasteleekin, olkoonpa
Jumala, olkoonpa enkeli ja olkoonpa vihdoin ihminen.

On kyllä totta, etteivät ihmiset aina näe näitä suhteita. Useinkin,
vaikka he ne näkevätkin, poikkeavat he niistä, ja aina näkevät he
parhaiten oman etunsa. Oikeus korottaa äänensä, mutta sen on vaikea
saada sitä kuuluville intohimojen hälinässä.

Ihmiset saattavat tehdä vääryyttä, koska heidän on edullista tehdä
niin ja koska he mieluummin tyydyttävät itseänsä kuin muita. He
toimivat aina ottamalla huomioon itsensä: ei kukaan ole paha ilman
aihetta. Täytyy olla jokin syy, joka saa teon syntymään, ja tämä syy
on aina etusyy.

Mutta nythän ei ole mahdollista, että Jumala tekisi milloinkaan
mitään väärää. Jos otaksutaan hänen näkevän oikeuden, täytyy hänen
välttämättä sitä seurata. Sillä kun hän ei tarvitse mitään ja kun hän
riittää itselleen, olisi hän ilkein kaikista olennoista, koska hän
olisi ilkeä ilman etusyytä.

Ellei Jumalaa olisikaan olemassa, pitäisi meidän siis rakastaa aina
oikeutta, s.o. pyrkiä ja ponnistella olemaan sen olennon kaltaisia,
josta meillä on niin kaunis käsitys ja joka, jos hän olisi olemassa,
olisi välttämättä oikeamielinen. Vaikka me näin olisimmekin vapaita
uskonnon ikeestä, ei meidän pitäisi olla vapaita tasapuolisuuden
ikeestä.

Nämä seikat, Rhedi, ovat saaneet minut ajattelemaan, että oikeus
on ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä sopimuksista. Ja
jos se niistä riippuisi, olisi se hirvittävä totuus, joka ihmisten
täytyisi salata itseltään.

Meidän ympärillämme on aina ihmisiä, jotka ovat meitä vahvempia: he
voivat vahingoittaa meitä tuhansin eri tavoin ja kolmeneljäsosaksi
voivat he tehdä sen rangaistuksetta. Kuinka rauhoittavaa onkaan
meille tieto, että kaikkien näiden ihmisten sydämessä on sisäinen
perusvoima, joka taistelee puolestamme ja suojelee meitä heidän
hyökkäyksiltään!

Muutoin täytyisi meidän elää alituisen pelon vallassa. Me kulkisimme
ihmisten ohi kuin jalopeurain, emmekä me olisi hetkeäkään varmoja
hengestämme, omaisuudestamme emmekä onnestamme.

Kaikki nämä ajatukset pakottavat minut kiihkeästi vastustamaan
niitä kirjanoppineita, jotka kuvailevat Jumalaa hirmuvaltaisesti
voimaansa käyttäväksi olennoksi, jotka panevat hänet toimimaan
sellaisella tavalla, ettemme me tahtoisi itse niin toimia, peläten
häntä loukkaavamme, jotka sälyttävät hänelle kaikki ne vajavaisuudet,
mitä hän rankaisee meissä, ja jotka vastakkaisissa lausunnoissaan
esittävät hänet väliin pahaksi olennoksi, väliin olennoksi, joka
vihaa pahaa ja rankaisee sen.

Mikä tyydytys ihmiselle, jos hän itseään tutkiessaan huomaa olevansa
sydämestään oikeutta rakastava! Tämän ilon, niin ankara kuin se
onkin, pitää häntä hurmata: hän näkee olevansa yhtä paljon niiden
yläpuolella, joilla ei sitä iloa ole, kuin hän näkee olevansa
tiikerien ja karhujen yläpuolella. Niin, Rhedi, jos varmasti
tietäisin voivani aina erehtymättä noudattaa sitä tasapuolisuutta,
jonka näen silmäini edessä, pitäisin itseäni ihmisten parhaana.

Pariisissa, 1 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.



85. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Eilen kävin Sotavanhusten talossa. Jos olisin ruhtinas, olisin yhtä
iloissani tämän laitoksen perustamisesta kuin kolmen taistelun
voittamisesta. Kaikkialla näkee siellä suuren hallitsijan käden.
Luullakseni se on maailman kunnianarvoisin paikka.

Kuinka suurenmoista onkaan nähdä samaan paikkaan koottuina kaikki
nuo isänmaan uhrit, jotka hengittävät vain sitä puolustaakseen ja
jotka, tuntien omaavansa saman sydämen, mutta ei enää samoja voimia,
valittavat vain nykyistä kykenemättömyyttään, se kun estää heitä
vielä uhrautumasta sen hyväksi!

Onko mitään ihailtavampaa kuin nähdä näiden raihnaiden soturien
noudattavan tässä rauhallisessa tyyssijassakin yhtä täsmällistä
kuria kuin jos vihollisen läheisyys pakottaisi heitä siihen, etsivän
viimeistä tyydytystään tästä sodan kuvasta ja jakavan sydämensä ja
mielensä uskonnon ja sotataidon velvollisuuksien suorittamiseen!

Minä toivoisin, että niiden nimet, jotka kuolevat isänmaan hyväksi,
kirjoitettaisiin temppeleissä säilytettäviin luetteloihin, mitkä
muodostuisivat siten ikäänkuin maineen ja jalouden lähteeksi.

Pariisissa, 15 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.



86. kirje.

Usbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.


Sinähän tiedät, Mirza, että muutamat shaahi Solimanin ministerit
olivat punoneet juonia pakottaakseen kaikki Persian armenialaiset
poistumaan valtakunnasta tai kääntymään muhamettilaisuuteen,
ajatellen, että meidän maamme pysyisi alituisesti saastutettuna niin
kauan kuin se suvaitsisi helmassaan näitä uskottomia.

Persian suuruus olisi ollut mennyttä kalua, jos tässä tilaisuudessa
olisi kuultu sokeata uskonkiihkoa.

On tietymätöntä, miksi tuumasta ei tullut mitään. Eivät ne, jotka
ehdotuksen tekivät, eivätkä nekään, jotka sen hylkäsivät, arvanneet
sen seurauksia: sattuma toimitti järjen ja valtiotaidon työn ja
pelasti valtakunnan suuremmasta vaarasta kuin se, mihin se olisi
voinut joutua menetettyään kolme taistelua ja kaksi kaupunkia.

Karkottamalla armenialaiset oltiin vähällä hävittää yhdessä
ainoassa päivässä valtakunnan kaikki liikemiehet ja melkein kaikki
käsityöläiset. Olen varma siitä, että suuri shaahi Abbas olisi
ennemmin antanut katkaista molemmat käsivartensa kuin vahvistanut
nimellään moisen määräyksen ja että hän lähettäessään Mogulille ja
muille Intian kuninkaille ahkerimmat ja kelvollisimmat alamaisensa
olisi katsonut antaneensa heille puolet kaikista maistaan.

Vainot, joilla kiihkoilevat muhamettilaisemme ovat kiusanneet
gebreja, ovat pakottaneet nämä laumoittain siirtymään Intiaan ja
riistäneet Persialta tämän työteliään kansakunnan, maanviljelykseen
hyvin innostuneen, kansakunnan, joka työllään olisi yksin kyennyt
voittamaan maaperämme karuuden.

Uskovaisilla oli enää vain toinen isku iskettävänä: oli tuhottava
teollisuus, minkä tapahduttua valtakunta olisi sortunut itsestään ja
sen mukana, väistämättömänä seurauksena, myöskin se sama uskonto,
joka tahdottiin tehdä niin kukoistavaksi.

Jos halutaan käytellä järkeä ilman ennakkoluuloja, niin enpä
tiedä, Mirza, eikö olisi vain hyväksi, että valtiossa on useampia
uskonsuuntia.

Huomataanhan yleisesti, että ne, jotka tunnustavat vain suvaittuja
uskontoja, osoittautuvat hyödyllisemmiksi isänmaalleen kuin ne, jotka
kuuluvat vallitsevaan uskontokuntaan, koska edelliset kunniapaikoista
karkotettuina voivat nousta arvoon vain äveriäisyytensä ja
rikkautensa avulla, joita heidän on taas pakko hankkia työllään ja
yhteiskunnan vaivalloisimmilla ammateilla.

Kun muutoin kaikkiinkin uskontoihin sisältyy yhteiskunnalle
hyödyllisiä käskyjä, on hyvä, että niitä noudatetaan innokkaasti.
Mutta onko olemassa mitään, mikä kykenisi enemmän tätä intoa
lietsomaan kuin uskontojen monilukuisuus.

Ne ovat keskenään armahtamattomia kilpailijoita. Kateus ulottuu
aina yksityisiin asti: kukin on varuillaan, koska pelkää tekevänsä
sellaista, mikä tuottaisi häpeää hänen puolueelleen ja heittäisi sen
vastapuolueen armottoman halveksunnan ja arvostelun uhriksi.

Niinpä onkin aina huomattu, että johonkin valtioon ilmestynyt
uusi uskonlahko on ollut varmin keino aikaisemman lahkon kaikkien
väärinkäytösten korjaamiseksi.

On turha sanoa, ettei olisi muka ruhtinaan etujen mukaista suvaita
useampia uskonlahkoja valtiossaan. Vaikka kaikki maailman lahkot
kokoontuisivat siihen, ei siitä olisi hänelle pienintäkään vahinkoa,
koska niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei säädä kuuliaisuutta
tai saarnaa alistumista.

Myönnän kyllä, että aikakirjat ovat täynnä uskonsotia. Mutta
huomattakoon tarkoin, ettei suinkaan uskontojen monilukuisuus ole
näitä sotia aiheuttanut, vaan se suvaitsemattomuuden henki, joka
kiihotti vallitsevaksi tekeytynyttä uskontoa. Ne on aiheuttanut
se käännytysinto, jonka juutalaiset saivat egyptiläisiltä ja joka
on näistä tarttuvana kansantautina siirtynyt muhamettilaisiin
ja kristittyihin. Ne on aiheuttanut se hurmahenkisyys, jonka
leviämistä ei voi pitää muuna kuin inhimillisen järjen täydellisenä
pimentymisenä.

Sillä ellei olisi epäinhimillistä pakottaa toisten omaatuntoa, ellei
siitä olisi tuloksena ainoakaan niistä pahoista seurauksista, jotka
siitä tuhansittain sikiävät, täytyisi olla hullu ajatellakseen
mitään sellaista. Ken tahtoo saada minut muuttamaan uskontoa, tekee
epäilemättä niin vain siksi, ettei hän itse muuttaisi uskontoaan, jos
häntä aiottaisiin siihen pakottaa: hän pitää siis kummana sitä, etten
minä tee sellaista, mitä hän ei ehkä itse tekisi, vaikka saisi koko
maailman omakseen.

Pariisissa, 26 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1715.



87. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Täällä näyttää perheiden hallitseminen sujuvan aivan itsestään.
Aviomiehellä on vain varjon verran valtaa vaimoonsa, isällä
lapsiinsa, isännällä orjiinsa nähden. Oikeus sekaantuu kaikkiin
heidän riitoihinsa, ja ole varma siitä, että se on aina
mustasukkaista aviomiestä, vihastunutta isää ja hankalaa isäntää
vastaan.

Kävin äskettäin siinä paikassa, missä oikeutta jaetaan. Ennen kuin
sinne pääsee, täytyy kestää lukemattomien nuorten kaupustelijattarien
hyökkäykset ja kuunnella heidän viekottelevalla äänellä tekemiään
tarjouksia. Tämä näytelmä on aluksi varsin huvittava, mutta se tekee
kaamean vaikutuksen sitten kun on tultu noihin suuriin saleihin,
missä näkyy vain ihmisiä, joiden puku on vielä vakavampi kuin heidän
kasvonsa. Vihdoin astutaan siihen pyhään paikkaan, missä kaikki
perhesalaisuudet paljastetaan ja missä peitetyimmätkin teot vedetään
päivänvaloon.

Sinne tulee kaino neitonen tunnustamaan liian kauan säilytetyn
neitsyyden tuskia, taistelujaan, vaivalloista vastustustaan: hän
ylpeilee niin vähän voitostaan, että hän lakkaamatta uhkaa piankin
joutua tappiolle, ja jottei hänen isänsä enää jäisi tietämättömäksi
hänen tarpeistaan, ilmoittaa hän ne kaikelle kansalle.

Julkea aviovaimo tulee sitten kertomaan kaikki ne häväistykset, millä
hän on puolisoaan kiusannut, päästäkseen hänestä eroon.

Yhtä kainona tulee toinen sanomaan olevansa kyllästynyt kantamaan
aviovaimon nimeä, koska hän ei kuitenkaan siitä mitään hyödy: hän
paljastaa hääyön peitetyt salaisuudet. Hän vaatii, että hänet on
jätettävä kaikkein taitavimpien asiantuntijain katseltavaksi ja että
oikeuden päätöksen on asetettava hänet jälleen kaikkiin neitsyyden
oikeuksiin. Onpa sellaisiakin, jotka rohkenevat heittää miehilleen
taisteluhaasteen ja vaatia heitä yleisön nähden suorittamaan ottelun,
jonka todistajat tekevät ainakin hyvin vaikeaksi: yhtä häpäisevä koe
vaimolle, joka sen kestää, kuin miehelle, joka siinä joutuu tappiolle.

Suunnaton joukko ryöstettyjä tai vieteltyjä neitoja kuvailee miehiä
paljon pahemmiksi kuin he ovatkaan. Rakkaus kaikuu kautta koko tämän
käräjäsalin: siellä kuulee puhuttavan vain raivostuneista isistä,
petetyistä tyttäristä, uskottomista rakastajista ja huolestuneista
aviomiehistä.

Siellä noudatetun lain mukaan katsotaan jokaisen avioliiton aikana
syntyneen lapsen kuuluvan miehelle. Tällä saattaa olla hyvät syynsä
ollakseen sitä uskomatta: laki uskoo sen hänen puolestaan ja
vapauttaa hänet tutkimuksista ja epäilyksistä.

Tässä tuomioistuimessa lasketaan äänet enemmistön mukaan. Mutta
kokemus on opettanut, että olisi parempi laskea ne vähemmistön
mukaan. Ja sehän onkin varsin luonnollista, sillä onhan oikeutta
rakastavia henkiä hyvin vähän, kun taas koko maailma myöntää, että
vääryyteen taipuvia on suunnattoman paljon.

Pariisissa, 1 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.



88. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Ihmistä sanotaan seuraa rakastavaksi eläimeksi. Jos niin on laita,
näyttää ranskalainen minusta olevan enemmän ihminen kuin kukaan muu,
ihminen sanan täydessä merkityksessä, sillä hän tuntuu olevan luotu
yksinomaan seuraa varten.

Mutta minä olen huomannut heidän joukossaan henkilöitä, jotka
eivät ainoastaan rakasta seuraa, vaan jotka itse muodostavat
yleismaailmallisen seuran. Heitä riittää joka soppeen ja pieleen
ja he kansoittavat silmänräpäyksessä kaupungin joka taholta: sata
tämäntapaista ihmistä saa aikaan suuremman vilinän kuin kaksituhatta
muuta kansalaista, ja he voisivat muukalaisten silmissä korjata ruton
ja nälän pahimmatkin hävitykset, Kouluissa kysytään, voiko kappale
olla yhtaikaa useammassa eri paikassa: he ovat todistuksena siitä,
mitä filosofit epäilevät.

Heillä on aina kiire, koska heillä on tärkeänä tehtävänä kysyä
kaikilta, jotka he tapaavat, minne nämä menevät ja mistä he tulevat.

Heidän päästään ei ikinä lähtisi se vakaumus, että on hienoa
ja säädyllistä käydä joka päivä tervehtimässä yleisöä
yksityiskohtaisesti, ottamatta lukuun niitä käyntejä, joita he
tekevät summassa paikkoihin, missä on suurempi seura koolla. Mutta
kun tämä tie on liian lyhyt, eivät sellaiset käynnit merkitse mitään
heidän juhlamenosäännöissään.

He vaivaavat talojen ovia vasaraniskuillaan enemmän kuin tuulet ja
myrskyt. Jos tarkasteltaisiin kaikkien ovenvartijain luetteloja,
tavattaisiin niistä joka päivä heidän nimensä sveitsiläiskirjaimin
tuhansiin eri muotoihin väännettynä. He kuluttavat elämänsä
hautajaissaattoihin, surunvalituskohteliaisuuksiin tai
hääonnitteluihin. Kuningas ei osoita ainoallekaan alamaiselleen
suosiotaan heidän kustantamatta itselleen vaunuja mennäkseen
ilmaisemaan hänelle iloaan tapauksen johdosta. Vihdoin he palaavat
kotiinsa lopen uupuneina lepäämään, voidakseen seuraavana päivänä
jälleen ryhtyä rasittaviin tehtäviinsä.

Muuan heistä kuoli joku aika sitten väsymyksestä, ja hänen
haudalleen pantiin seuraava kirjoitus: "Tässä lepää ihminen,
joka ei milloinkaan levännyt. Hän on kävellen ottanut osaa
viiteensataankolmeenkymmeneen hautajaissaattoon. Hän on iloinnut
kahdentuhannenkuudensadankahdeksankymmenen lapsen syntymästä.
Apurahat, joiden takia hän on aina erilaisin sanoin onnitellut
ystäviään, nousevat kahteenmiljoonaankuuteensataantuhanteen
livreen. Hän on kulkenut katua yhdeksäntuhattakuusisataa stadionia
ja taivaltanut maaseutua kolmekymmentäkuusi stadionia. Hänen
keskustelunsa oli huvittavaa. Hänellä oli valmis varasto juttuja
ja tarinoita, joita oli kaikkiaan kolmesataakuusikymmentäviisi
kappaletta. Lisäksi hän omisti jo nuoresta pitäen satakahdeksantoista
vanhoista kirjailijoista poimittua mietelauselmaa, joita hän
käytti loistavissa tilaisuuksissa. Hän kuoli vihdoin ikänsä
kuudentenakymmenentenä vuotena. Minä vaikenen, matkustaja. Sillä
mitenkä saisinkaan Sinulle luetelluksi kaikki, mitä hän on tehnyt ja
mitä hän on nähnyt?"

Pariisissa, 3 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.



89. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Pariisissa vallitsevat vapaus ja tasa-arvoisuus. Eivät syntyperä,
kunto, eivät edes sotaisat ansiot, olkootpa kuinka loistavia
tahansa, pelasta ihmistä siihen suureen joukkoon hukkumasta, johon
hän on vajonnut. Arvoasteiden kateus on täällä tuntematon. Pariisin
ylhäisimmäksi henkilöksi sanotaan sitä, jolla on parhaat hevoset
vaunujen edessä.

Korkea herra on ihminen, joka tapaa kuningasta, joka puhuttelee
ministerejä, jolla on esi-isiä, velkoja ja eläkkeitä. Jos hän lisäksi
kykenee peittämään toimettomuutensa näyttämällä puuhakkaalta tai
teeskentelemällä huvinhalua, luulee hän olevansa onnellisin ihminen
maan päällä.

Persiassa on ylimys vain se, jolle maan valtias uskoo jonkin
hallitustoimen. Täällä on ihmisiä, jotka ovat ylimyksiä jo
syntyperänsä nojalla; heiltä puuttuu kuitenkin vaikutusvalta.
Kuninkaat menettelevät taitavain käsityöläisten tavoin, nämäkin kun
tuotteitaan valmistaessaan käyttävät aina kaikkein yksinkertaisimpia
työkaluja.

Kuninkaallinen suosio on ranskalaisten suuri jumala. Ministeri
on pääpappi, joka uhraa sille monen monet uhrit. Ne, jotka häntä
ympäröivät, eivät ole suinkaan puettuja valkoiseen: väliin uhraajina,
väliin uhrattuina antautuvat he koko kansan lailla täydellisesti
epäjumalansa palvelukseen.

Pariisissa, 9 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.



90. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Kunnianhimo ei lainkaan eroa siitä vaistosta, joka saa kaikki
luontokappaleet pitämään huolta säilymisestään. On kuin avartaisimme
olemuksemme rajoja silloin kun pakotamme sen pysymään muiden
muistossa: näin me saamme ikäänkuin uuden elämän, joka käy meille
yhtä kallisarvoiseksi kuin sekin, minkä taivas on meille lahjoittanut.

Mutta kun kaikki ihmiset eivät ole samalla tavalla kiintyneet
elämään, eivät he myös yhtä kiihkeästi tavoittele kunniaa. Tämä jalo
intohimo on kyllä kaiverrettuna heidän sydämeensä, mutta mielikuvitus
ja kasvatus lieventävät sitä tuhansin tavoin.

Tämä ihmisten välillä havaittava erilaisuus on vielä ilmeisempi, kun
on kysymys kansoista.

Perussääntönä voidaan pitää, että jokaisessa valtiossa kunnianhimo
kasvaa alamaisten vapauden mukana ja vähenee myös sen mukana: kunnia
ei ole milloinkaan orjuuden seuralainen.

Muuan älykäs mies sanoi minulle jokin päivä sitten: "Ranskassa
vallitsee useissa suhteissa suurempi vapaus kuin Persiassa. Niinpä
rakastetaankin siellä enemmän kunniaa. Tämä mainio mieliteko saa
ranskalaisen suorittamaan kernaasti ja ihastuneena tehtäviä, joita
teidän sulttaaninne on pakko kiskoa alamaisistaan muistuttamalla
heille lakkaamatta rangaistuksia ja palkintoja.

"Niinpä onkin meillä ruhtinas ylen arka halvimmankin alamaisensa
kunniasta. Sen säilyttämiseksi on olemassa arvossa pidettyjä
tuomioistuimia: sehän on kansakunnan pyhä aarre ja ainoa, jonka
valtias ei hallitsija ole, koska hän ei voisi olla sen valtias omia
etujaan loukkaamatta. Jos siis joku alamainen havaitsee ruhtinaansa
haavoittaneen hänen kunniaansa joko antamalla muille etusijan tai
osoittamalla hänelle vaikka kuinkakin pientä halveksumista, jättää
hän heti paikalla hänen hovinsa, hänen virkansa, hänen palveluksensa
ja vetäytyy yksityiselämään.

"Ranskalaisten ja teikäläisten sotajoukkojen erotus on siinä, että
jälkimmäiset, kun niihin kuuluu vain jo luonnostaan raukkamaisia
orjia, voittavat kuolemanpelon vain rangaistuksenpelon avulla, mikä
synnyttää sielussa ikäänkuin uuden kauhun lajin, joka typerryttää sen
kokonaan, kun sitä vastoin edelliset käyvät riemuiten iskuja kohti ja
karkottavat pelon mielihyvällä, joka on sitä voimakkaampi.

"Mutta kunnian, maineen ja hyveen pyhäkkö näyttää kuuluvan
tasavaltoihin ja maihin, missä voidaan lausua sana isänmaa. Roomassa,
Ateenassa, Lakedaimonissa maksoi kunnia yksin loistavimmatkin
palvelukset. Tammen tai laakerin lehvistä punottu seppele,
kuvapatsas, ylistyspuhe olivat äärettömän arvokkaita voitetun
taistelun tai valloitetun kaupungin palkintoja.

"Siellä piti mies, joka oli suorittanut oivan teon, tekoa
itseään riittävänä palkintonaan. Hän ei voinut nähdä ainoatakaan
kansalaistoveriaan tuntematta iloa siitä, että oli hänen
hyväntekijänsä: hän laski palvelustensa lukumäärän kansalaistoveriensa
lukumäärästä. Jokainen ihminen kykenee tekemään hyvää toiselle
ihmiselle. Mutta jumalain kaltainen on mies, joka kykenee lisäämään
kokonaisen yhteiskunnan onnea.

"Mutta eikö tämä jalo kilvoittelu pakostakin sammu kokonaan
persialaisten sydämestä, koska heidän virkansa ja arvoasemansa ovat
vain hallitsijan oikkujen ilmaisuja? Mainetta ja kuntoa pidetään
siellä olemattomina, ellei niihin liity ruhtinaan suosio, jonka
mukana ne syntyvät ja kuolevat. Mies, jolla on puolellaan yleinen
kunnioitus, ei saata milloinkaan olla varma siitä, ettei häntä
jo huomenna syöstä syvimpään häpeään. Tänään hän on sotajoukon
päällikkö. Ehkäpä tekee ruhtinas hänestä piankin kokin, ehkeipä
hänellä ole sitten enää muuta mainetta toivottavana kuin se, minkä
hän ansaitsee hyvän lihamuhennoksen valmistamisella".

Pariisissa, 15 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.



91. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle Smyrnaan.


Ranskan kansan yleisestä kunnianhimosta on yksityisten henkilöiden
mieleen muodostunut jokin, en tiedä mikä, sellainen piirre, jota
sanotaan kunniantunnoksi. Kunniantunto kuuluu kyllä varsinaisesti
jokaiseenkin ammattiin, mutta varsinkin pitävät siitä kiinni miekan
miehet, ja heidän keskuudessaan se on ennen muuta vallassa. Minun
kävisi hyvin vaikeaksi saada Sinut ymmärtämään, mitä se oikeastaan
on, sillä meillä ei ole mitään sitä täysin vastaavaa käsitettä.

Muinoin eivät ranskalaiset, varsinkaan aateliset, juuri seuranneet
muita lakeja kuin tämän kunniantunnon lakeja: ne ne säännöstelivät
koko heidän elämänsä juoksun. Ja ne olivat niin ankaroita, ettei
kukaan voinut ilman kuolemaakin julmempaa rangaistusta, en sano
rikkoa niitä, vaan kiertää niiden pienintäkään määräystä.

Milloin oli kysymys riitojen ratkaisemisesta, sääsivät ne tuskin
muuta kuin yhden menettelytavan, nimittäin kaksintaistelun, joka
ratkaisi kaikki vaikeudet. Siinä oli vain se paha vika, että usein
tuli tuomio langetetuksi muiden riitapuolten kuin varsinaisten
asianosaisten kesken.

Kunhan vain mies tunsi hiukankin toista, täytyi hänen ottaa osaa
kiistaan ja panna henkensä alttiiksi, aivan kuin jos hän olisi itse
ollut vihoissaan. Mutta hän tunsi aina saaneensa kunniaa sellaisesta
valinnasta ja niin imartelevasta suosiosta. Ja niinpä ei moni, joka
ei olisi antanut neljää pistolea sille miehelle pelastaakseen hänet
hirsipuusta, hänet ja koko hänen perheensä, empinyt hetkeäkään
pannessaan tuhannet kerrat hänen puolestaan henkensä vaaraan.

Tämä ratkaisutapa oli verrattain kehno keksintö, sillä eihän siitä
seikasta, että joku oli taitavampi tai voimakkaampi kuin toinen,
vielä seurannut, että hänen syynsä olivat myös pätevämmät.

Niinpä ovatkin kuninkaat kieltäneet sen erittäin ankarain
rangaistusten uhalla, mutta turhaan. Kunnia, joka tahtoo aina vain
hallita, nousee kapinaan eikä tunnusta mitään lakeja.

Näin ovat ranskalaiset sangen pulmallisessa asemassa. Sillä nuo
samaiset kunnian lait pakottavat kunniallisen miehen kostamaan, jos
häntä on loukattu. Mutta toiselta puolen kurittaa oikeus häntä mitä
julmimmilla rangaistuksilla, jos hän kostaa. Jos hän seuraa kunnian
lakeja, saa hän surmansa mestauslavalla. Jos hän seuraa oikeuden
lakeja, karkotetaan hänet iäksi ihmisten seurasta. Näin ollen on
vain kaksi pelottavaa vaihtoehtoa valittavana: kuolla tai joutua
arvottomaksi elämään.

Pariisissa, 18 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.



92. kirje.

Usbek kirjoittaa Rustanille Ispahaniin.


Tänne on ilmestynyt muuan Persian lähettilääksi laittautunut
ihminen, joka tekee julkeata pilaa maailman kahdesta suurimmasta
kuninkaasta. Hän tuo ranskalaisten hallitsijalle lahjoja, joita ei
meidän hallitsijamme saattaisi antaa edes Imiretian tai Georgian
kuninkaalle, ja näin on hän alhaisella ahneudellaan häväissyt kahden
valtakunnan majesteettia.

Hän on joutunut naurettavaksi kansan keskuudessa, joka pyrkii
olemaan Euroopan sivistynein, ja hän on saanut Lännen sanomaan, että
kuningasten kuningas hallitsee vain raakalaisia.

Hän on saanut osakseen kunnianosoituksia, jotka hän näytti itse
tahtoneen kieltää itseltään. Ja ikäänkuin olisi Ranskan hovi pitänyt
enemmän murhetta Persian suuruudesta kuin hän, on se esittänyt hänet
arvokkaalla tavalla kansalle, joka häntä halveksii.

Älä kuitenkaan kerro tästä mitään Ispahanissa: säästä kurjan olennon
päätä. Enhän toivo ministeriemme rankaisevan häntä heidän omasta
typeryydestään ja siitä arvottomasta vaalista, minkä he itse ovat
tehneet.

Pariisissa, toisen Gemmadi-kuun viimeisenä päivänä v. 1715.



93. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Hallitsijaa, joka oli kauan vallassa, ei ole enää. Hän sai eläessään
ihmiset puhumaan; kaikki vaikenivat hänen kuollessaan. Esiintyessään
lujana ja rohkeana tänä viimeisenä hetkenään hän näytti väistyvän
vain kohtalon tieltä. Samoin kuoli suuri shaahi Abbas, täytettyään
maanpiirin nimellään.

Älä luule tämän suuren tapauksen antaneen täällä aihetta vain
siveellisiin mietiskelyihin. Jokainen on ajatellut omia asioitaan ja
jokainen on pyrkinyt saamaan etua tästä muutoksesta. Kun kuningas,
hallitsijavainajan pojanpojanpoika, on vain viisivuotias, on hänen
ruhtinaallinen setänsä julistettu valtakunnan sijaishallitsijaksi.

Kuningasvainaja on tehnyt testamentin, joka rajoitti
sijaishallitsijan valtaa. Tämä ovela ruhtinas meni kuitenkin
parlamenttiin, esitteli siellä kaikki syntyperänsä oikeudet ja sai
kuin saikin kumotuksi entisen hallitsijan määräykset, hallitsijan,
joka oli tahtonut elää itseään kauemmin ja pyrkiä hallitsemaan vielä
kuolemansakin jälkeen.

Parlamentit muistuttavat raunioita, joita poljetaan jaloin, mutta
jotka sentään aina johtavat mieleen jonkun kansojen vanhan uskonnon
aikana kuuluisan temppelin. Niiden asiana on enää tuskin muu kuin
oikeuden jakaminen ja niiden valta on yhäti kuihtumassa, ellei joku
aavistamaton tapahtumain yhdyntä puhalla siihen uutta eloa ja voimaa.
Nämä suuret virkakunnat ovat seuranneet inhimillisten asiain yleistä
kohtaloa: ne ovat väistäneet aikaa, joka hävittää kaikki, tapojen
turmeltumista, joka heikontaa kaikki, ja korkeinta valtaa, joka
masentaa kaikki.

Mutta sijaishallitsija, joka tahtoi saavuttaa kansan suosion, näytti
aluksi kunnioittavan tätä yleisen vapauden vertauskuvaa. Ja ikäänkuin
hän olisi aikonut kohottaa maasta temppelin ja epäjumalan, tahtoi
hän niitä pidettävän yksinvallan tukena ja kaiken laillisen mahdin
perustuksena.

Pariisissa, 4 p. Rhegeb-kuuta v. 1715.



94. kirje.

Usbek kirjoittaa veljelleen, Kasbinin luostarin munkille.


Minä nöyrryn edessäsi, pyhä munkki, ja minä vaivun kasvoilleni
maahan. Minä tarkkaan Sinun jalkojesi jälkiä kuin omaa silmäterääni.
Sinun pyhyytesi on niin suuri, että näyttää kuin Sinulla olisi pyhän
Profeettamme sydän. Sinun tapojesi ankaruus hämmästyttää taivastakin.
Enkelit ovat katselleet Sinua kunnian kukkulalta ja sanoneet:
"Miksi hän viipyy vielä maan päällä, koska hänen henkensä asuu
meidän seurassamme ja liihottelee pilvien kannattaman valtaistuimen
ympärillä?"

Ja miksi en kunnioittaisikaan Sinua minä, joka olen kuullut
kirjanoppineittemme sanovan, että dervisheissä, uskottomissakin, on
aina jotakin pyhää, minkä takia totisten uskovaisten on annettava
heille arvoa, ja että Jumala on valinnut kaikista maan ääristä
tavallista puhtaampia sieluja, jotka hän on erottanut jumalattomasta
maailmasta, jotta heidän lihankidutuksensa ja palavat rukouksensa
hillitsisivät hänen vihaansa, silloin kun se on valmiina iskemään
niin moniin tottelemattomiin kansoihin?

Kristityt kertovat ihmeitä ensimmäisistä munkeistaan, joita pakeni
tuhansittain Thebaiksen kauhistaviin erämaihin ja joiden päämiehiä
olivat Paulus, Antonius ja Pakomius. Jos se, mitä he näistä puhuvat,
on totta, on heidän elämänsä ollut yhtä täynnä ihmeitä kuin meidän
pyhimpien immaumiemme elämä. He viettivät joskus kymmenenkin vuotta
näkemättä ainoatakaan ihmistä. Mutta he asuivat yöt ja päivät pahojen
henkien seurassa: lakkaamatta kiusasivat heitä nämä ilkeät olennot,
ja he tapasivat niitä vuoteessaan, he tapasivat niitä pöydältään,
saamatta niiltä milloinkaan suojaa. Jos tämä kaikki on totta,
kunnianarvoisa munkki, täytyy tunnustaa, ettei kukaan ole vielä
milloinkaan elänyt huonommassa seurassa.

Järkevät kristityt pitävät kuitenkin kaikkia näitä juttuja hyvin
luonnollisina vertauskuvallisina tarinoina, joiden tarkoituksena
on osoittaa meille ihmisen onneton tila. Turhaan etsimme erämaasta
rauhaa ja lepoa: kiusaukset seuraavat meitä aina. Pahojen henkien
kuvaamat intohimomme eivät meistä luovu silloinkaan: nämä sydämen
hirviöt, nämä hengen harhatuotteet, nämä erehdyksen ja valheen tyhjät
varjot näyttäytyvät meille yhäti meitä vietelläkseen ja ahdistavat
meitä jopa paastoamisen ja kiduttamisen keskelläkin, siis juuri
voimamme hetkinä.

Mitä minuun tulee, kunnianarvoisa munkki, niin tiedän minä Jumalan
lähettilään kahlehtineen Saatanan ja syösseen hänet syvyyksiin: hän
on puhdistanut maan, joka oli ennen täynnä Saatanan valtaa, ja tehnyt
siitä soveliaan asuinsijan enkeleille ja profeetoille.

Pariisissa, 9 p. Chahban-kuuta v. 1715.



95. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


En ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan valtio-oikeudesta ilman
ettei olisi aluksi huolellisesti tutkittu yhteiskuntien syntyä,
mikä minusta tuntuu naurettavalta. Elleivät ihmiset muodostaisi
yhteiskuntia, jos he pakoilisivat ja karttaisivat toisiaan, silloin
täytyisi kysyä moisen ilmiön syytä ja tutkia, miksi he pysyttelevät
erossa. Mutta nythän he syntyvät kaikki toinen toiseensa sidottuina:
poika syntyy isänsä läheisyydessä ja pysyttelee siinä. Näin on
yhteiskunta saanut alkunsa ja siinä on yhteiskunnan syntymisen syy.

Valtio-oikeutta tunnetaan paremmin Euroopassa kuin Aasiassa.
Kuitenkin voidaan sanoa, että ruhtinaiden intohimot, kansojen
kärsivällisyys, kirjailijain imartelu ovat turmelleet kaikki sen
perusaatteet.

Sellaisena kuin sitä nykyään harjoitetaan on tämä oikeus tiede,
joka opettaa ruhtinaille, mihin asti he saavat loukata oikeutta
panematta etujaan vaaraan. Mihin yritykseen onkaan ryhdytty, Rhedi,
kun on heidän omantuntonsa paaduttamiseksi muodostettu vääryydestä
järjestelmä, laadittu sen säännöt, julistettu sen periaatteet ja
tehty niistä johtopäätökset!

Ylevien sulttaaniemme rajaton valta, jolla on ohjeena vain oma
itsensä, ei synnytä pahempia hirviöitä kuin tämä kurja taito, joka
tahtoo taivuttaa oikeutta, niin taipumaton kuin se onkin.

On kuin olisi, Rhedi, kaksi aivan erilaista oikeutta olemassa:
toinen, joka säännöstelee yksityishenkilöiden asioita ja joka
vallitsee yksityisoikeudessa, ja toinen, joka säännöstelee kansojen
kesken syntyviä ristiriitaisuuksia ja joka pitää ankaraa komentoa
valtio-oikeudessa, ikäänkuin ei valtio-oikeus olisi itsekin
yksityisoikeutta, ei tosin jonkin erityisen maan, vaan koko maailman
yksityisoikeutta.

Selitän Sinulle lähemmin toisessa kirjeessä ajatukseni tästä asiasta.

Pariisissa, 1 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.



96. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Tuomarien tulee jakaa oikeutta eri kansalaisten keskeisissä asioissa:
kunkin kansan tulee itse jakaa oikeutta sen ja jonkun muun kansan
välisissä asioissa. Eikä tässä toisessa oikeuden jaossa voida käyttää
muita perusohjeita kuin ensimmäisessäkään.

Kansojen kesken tarvitaan harvoin kolmatta tuomariksi, koska
kiistanaiheet ovat melkein aina selviä ja helppoja ratkaista. Kahden
kansakunnan edut käyvät tavallisesti niin erilleen, että tarvitsee
vain rakastaa oikeutta löytääkseen sen; tuskinpa kukaan ryhtynee
syyttämään itseään omassa asiassaan.

Niin ei ole laita niiden riitojen, joita sattuu yksityisten kesken.
Koska he elävät yhteiskunnassa, haarautuvat ja sekaantuvat heidän
etunsa niin monella tavalla, niitä on niin monenlaisia, että
kolmannen täytyy pakostakin selvitellä mitä asianosaisten ahneus
pyrkii hämmentämään.

On olemassa vain kaksi oikeutetun sodan lajia: sota, jota käydään
hyökkäävän vihollisen torjumiseksi, ja sota, jota käydään ahdistetun
liittolaisen auttamiseksi.

Ruhtinailla ei pitäisi olla lainkaan oikeutta käydä sotaa
yksityisten riitojensa takia, ellei rikkomus olisi niin vakava,
että se ansaitsisi siihen vikapääksi joutuneen ruhtinaan tai kansan
kuoleman. Niin ei ruhtinas saa alottaa sotaa vain siksi, että
häneltä on kielletty jokin kunnianosoitus, joka hänelle kuuluu, tai
että on kohdeltu sopimattomasti hänen lähettiläitään tai että on
tehty jotakin samantapaista, yhtä vähän kuin joku yksityinen saa
tappaa henkilön, joka kieltäytyy väistymästä hänen tieltään. Tämä
siitä syystä, että kun sodanjulistuksen pitää olla oikeudenmukainen
teko, missä rangaistus on aina sovitettava rikkomuksen suuruutta
vastaavaksi, täytyy ottaa selko, ansaitseeko se, jolle sota
julistetaan, tosiaankin kuoleman, sillä jos ken ryhtyy sotimaan
jotakuta vastaan, tahtoo hän rangaista tätä kuolemalla.

Valtio-oikeuden alalla sota on ankarin oikeusteko, koska sen
seurauksena voi olla ja koska sen päämääränä on kokonaisen
yhteiskunnan hävittäminen.

Koston tavoittelu tulee vasta toisella sijalla. Eiväthän
tuomioistuimetkaan ole voineet olla noudattamatta lakia, joka käskee
mittaamaan rangaistusta rikoksella.

Kolmas oikeusteko tapahtuu silloin kun ruhtinaalta riistetään edut,
joita hän voi hankkia meidän kustannuksellamme, yhäti sillä ehdolla,
että rangaistus on loukkauksen mukainen.

Neljäntenä oikeustekona, jonka tulee olla yleisin, on kieltäytyminen
sellaisen kansan liitosta, jonka menettelyä on syytä valittaa. Tämä
rangaistus vastaa tuomioistuinten julistamaa karkotusta, joka erottaa
syylliset yhteiskunnasta. Samoin on ruhtinas, jonka kanssa me emme
suostu tekemään liittoa, erotettu meidän yhteydestämme, eikä hän siis
enää ole meidän yhdyskuntamme jäsen.

Ruhtinasta ei voida pahemmin häväistä kuin kieltäytymällä hänen
liittokumppanuudestaan, eikä taas osoittaa hänelle suurempaa kunniaa
kuin suostumalla siihen. Ihmisten kesken mikään ei niin heitä
mairittele eikä mikään myös ole heille niin suureksi hyödyksi kuin
se, että he näkevät muiden aina pitävän huolta heidän menestyksestään.

Mutta jotta liitto meitä tosiaankin sitoo, täytyy sen olla
oikeudenmukainen. Niinpä ei liitto, jonka on tehnyt kaksi kansaa
sortaakseen kolmatta, ole suinkaan hyväksyttävä, ja sen voikin syyhyn
joutumatta rikkoa.

Eikä ole myöskään ruhtinaan kunnian ja arvon mukaista käydä tyrannin
liittoon. Erään Egyptin hallitsijan sanotaan huomauttaneen Samoksen
kuninkaalle tämän julmuudesta ja hirmuvaltaisuudesta ja kehottaneen
tätä parantamaan käytöstään: kun tämä ei sitä tehnyt, toimitti
egyptiläinen Samokseen sanan, että hän luopui hänen ystävyydestään ja
liitostaan.

Valloitus ei luo itsessään minkäänlaista oikeutta. Jos kansa on
jäänyt elämään, on valloitus rauhan ja vääryyden korjaamisen
panttina. Ja jos kansa on hävitetty tai hajoitettu, on se hirmuvallan
muistomerkkinä.

Rauhansopimukset ovat ihmisten kesken niin pyhiä, että ne näyttävät
olevan oikeuksiaan vaativan luonnon ääniä. Ne ovat kaikki
oikeudenmukaisia silloin kun niiden ehdot ovat sellaisia, että
molemmat kansat saattavat säilyä. Muutoin voi se noista kahdesta
yhteiskunnasta, jonka on tuhouduttava, koska siltä on rauhanteossa
riistetty sen luonnollinen suoja, tavoitella sitä sodalla.

Sillä luonto, joka on järjestänyt ihmisten keskuuteen erilaiset
voiman ja heikkouden asteet, on myöskin nostanut heikkouden usein
voiman verroille epätoivon avulla.

Pariisissa, 4 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.



97. kirje.

Ylieunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Tänne on saapunut useita keltaihoisia naisia Visapurin valtakunnasta:
minä ostin niistä yhden veljellesi, Mazenderan käskynhaltijalle,
koska hän oli lähettänyt minulle kuukausi sitten korkean käskynsä ja
sata tomaania.

Minä tunnen naiset, sitäkin paremmin, kun he eivät pääse minua
yllättämään ja kun silmieni toimintaa eivät häiritse sydämeni
liikkeet.

En ole milloinkaan nähnyt niin kummallista ja niin täydellistä
kauneutta: hänen loistavat silmänsä antavat eloa hänen kasvoilleen
ja kohottavat värin hehkua, joka saattaisi varjoon kaikki
tsherkessiläiset sulot.

Erään ispahanilaisen liikemiehen ylieunukki osteli häntä kanssani
kilvan. Mutta neito piiloutui halveksien hänen katseiltaan ja näytti
etsivän minun katseitani, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa minulle,
ettei halpa kauppias ollut hänen arvoisensa, vaan että hänet oli
kohtalo määrännyt korkeasukuisemmalle puolisolle.

Tunnustan Sinulle: minä tunnen sisässäni salaista iloa kun vain
ajattelen tämän kaunottaren viehkeyttä. On kuin näkisin hänen astuvan
veljesi vaimolaan, ja minusta on hauskaa jo ennakolta todeta kaikkien
hänen vaimojensa hämmästys, toisten valtava tuska, toisten mykkä,
mutta vielä tuskallisempi masentumus, niiden pahansuopa tyytyväisyys,
jotka eivät enää toivo mitään, ja niiden kiihottunut kunnianhimo,
jotka vielä jotakin toivovat.

Näin minä toimitan valtakunnan toisesta päästä asti eräässä
vaimolassa täydellisen muutoksen. Kuinka monet intohimot saankaan
liekehtimään ja kuinka paljon pelkoa ja vaivaa valmistankaan!

Mutta niin hämmentynyt kuin tämän vaimolan sisäinen maailma onkin,
pysyy ulkopuoli yhtä rauhallisena. Suuret mullistukset kätketään
sydämen syvyyksiin, murheet niellään ja ilo hillitään. Kuuliaisuus
on oleva yhtä täsmällistä ja säännöt yhtä taipumattomia. Lempeys,
jonka on pakko olla aina näkysällä, on putkahtava ilmoille itsensä
epätoivon uumenista.

Me olemme panneet merkille, että mitä enemmän meillä on naisia
vartioitavanamme, sitä vähemmän he antavat meille puuhaa. Suurempi
miellyttämisen pakko, pienempi liittoutumisen mahdollisuus, useampia
alistumisen esikuvia, kaikki tämä kahlitsee heitä yhä voimakkaammin.
He pitävät lakkaamatta silmällä toistensa tekoja ja askeleita: on
kuin he olisivat tehneet meidän kanssamme sopimuksen joutuakseen
omasta toimestaan yhä suurempaan riippuvaisuuteen. He suorittavat
meidän tehtävämme melkein puoliksi ja avaavat silmämme silloin kun
satumme ne sulkemaan. Mitä sanonkaan? He kiihottavat lakkaamatta
isäntää kilpailijattariaan vastaan, aavistamatta kuinka lähellä he
ovat niitä, joita rangaistus kohtaa.

Mutta kaikki tämä, mahtava herra, kaikki tämä ei ole mitään ilman
isännän läsnäoloa. Mitä voimme tehdä sen vallan tyhjällä varjolla,
jota ei meille milloinkaan suoda kokonaisuudessaan? Me edustamme
vain heikosti Sinun toista puoltasi ja me voimme näyttää heille vain
inhottua ankaruutta. Mutta Sinä, Sinä lievennät pelkoa toivolla,
sillä Sinun valtasi on ehdottomampi silloin kun Sinä hyväilet, kuin
silloin kun Sinä uhkaat.

Palaja siis, mahtava herra, palaja tähän palatsiin ja levitä
kaikkialle valtasi merkkejä. Tule viihdyttämään epätoivoisia
intohimoja, tule poistamaan kaikki lankeemuksen tekosyyt, tule
rauhoittamaan nurkuvaa lempeä ja tekemään velvollisuuskin
miellyttäväksi, tule vihdoinkin huojentamaan uskollisten eunukkiesi
taakkaa, joka käy päivä päivältä raskaammaksi.

Ispahanilaisessa vaimolassa, 8 p. Zilhageh-kuuta v. 1716.



98. kirje.

Usbek kirjoittaa Hasseinille, Jaronin vuoren dervishille.


Oi sinä viisas dervishi, jonka ihmeellinen henki loistaa suuresta
tietämisestä, kuule, mitä Sinulle sanon.

Täällä on filosofeja, jotka totta puhuen eivät ole saavuttaneet
itämaalaisen viisauden huippua. Heidän hurmauksensa ei ole nostanut
heitä valon valtaistuimelle saakka. He eivät ole kuulleet niitä
kielin kertomattomia sanoja, jotka kaikuvat enkelien lauluissa,
eivätkä tunteneet jumalallisen raivon kauhistuttavia purkauksia.
Omaan huomaansa jätettyinä, pyhistä ihmeistä osattomina seuraavat he
hiljaisuudessa inhimillisen järjen polkuja.

Etpä osaisi uskoa, mihin asti tämä opas on heidät vienyt. He ovat
järjestäneet kaaoksen ja selittäneet yksinkertaisen liike- ja
tasapaino-opin avulla jumalallisen rakennuksen suunnitelman. Luonnon
tekijä pani aineen liikkumaan: enempää ei tarvittu sen hämmästyttävän
ilmiörunsauden synnyttämiseksi, minkä nyt näemme maailmankaikkeudessa.

Kun tavalliset lainsäätäjät tarjoovat meille lakeja inhimillisten
yhteiskuntien säännöstelemiseksi, lakeja, jotka ovat yhtä
muuttuvaisia kuin niiden laatijain ja niitä noudattavain kansain
mieli, puhuvat nämä meille vain yleisistä, järkähtämättömistä,
ikuisista laeista, joita noudatetaan poikkeuksetta loppumattoman
uskollisesti, säännöllisesti ja nopeasti avaruuksien äärettömyydessä.

Ja millaisiksi luulet, jumalainen mies, näitä lakeja? Kuvittelet
ehkä, että astuessasi Iankaikkisen neuvospöydän ääreen hänen
salaisuuksiensa ylevyys lyö Sinut hämmästyksellä: Sinä kieltäydyt jo
ennakolta ymmärtämästä ja valmistut vain ihmettelemään.

Mutta piankin tulet toisiin ajatuksiin. Ne eivät tosiaankaan huikaise
silmiäsi väärän arvokkuuden loistolla. Niiden yksinkertaisuus on
vaikuttanut, ettei niitä ole pitkään aikaan huomattu, ja vasta
ankaran mietiskelyn jälkeen on oivallettu koko niiden hedelmällisyys
ja laajakantoisuus.

Ensimmäinen laki lausuu, että jokainen kappale pyrkii piirtämään
suoran viivan, ellei se tapaa mitään estettä, joka kääntää sitä
toisaalle. Ja toinen laki, joka on vain ensimmäisen seuraus, opettaa,
että jokainen kappale, joka kiertää jonkin pisteen ympäri, pyrkii
siitä loittonemaan, koska sen piirtämä rata lähenee sitä enemmän
suoraa viivaa, mitä kauempana se siitä on.

Kas siinä on, ylevä dervishi, luonnon avain. Kas siinä ovat ovat ne
hedelmälliset perusaatteet, joista tehdään johtopäätöksiä silmän
kantamattomiin, niinkuin tulen Sinulle eri kirjeessä osoittamaan.

Viiden tai kuuden totuuden tajuaminen on täyttänyt heidän
filosofiansa ihmeillä ja saanut heidät toimittamaan enemmän
kuulumattomia kummia ja oudostuttavia tekoja kuin kaikki se, mitä
meille kerrotaan pyhistä profeetoistamme.

Sillä minä olen vakuuttunut siitä, ettei ainoakaan kirjanoppineemme
olisi ollut joutumatta pulaan, jos häntä olisi kehotettu vaa'alla
punnitsemaan kaikki maata ympäröiviä ilma tai mittaamaan kaikki sen
pinnalle vuosittain putoava vesi. Varmaankin olisi hän myös miettinyt
neljä kertaa päänsä ympäri ennen kuin olisi sanonut, kuinka monta
peninkulmaa ääni kulkee tunnissa, kuinka pitkän ajan valonsäde
tarvitsee tullakseen auringosta maahan, kuinka monta syltä on täältä
Saturnukseen, kuinka kaarevaksi on laivan kylki laitettava, jotta
siitä tulisi niin hyvä purjehtija kuin mahdollista.

Jos joku jumalallinen mies olisi koristanut näiden filosofien teokset
korkeilla ja ylevillä sanoilla, jos hän olisi sovittanut niihin
rohkeita kuvia ja salaperäisiä vertauksia, olisi hän ehkä luonut niin
kauniin kirjan, että sen olisi voittanut vain pyhä Koraani.

Jos minun kuitenkin tulee sanoa Sinulle, mitä ajattelen, niin en
minä oikein osaa pitää kuvatyylistä. Koraanissamme on melkoinen
joukko lapsellisia kohtia, jotka tuntuvat minusta aina lapsellisilta,
vaikkakin niitä kohottaa ilmaisutavan voima ja eloisuus. Ensi aluksi
luulisi pyhässä innostuksessa sepitettyjen kirjojen olevan ihmisten
kielellä tulkittuja jumalallisia aatteita, mutta meidän pyhissä
kirjoissamme tapaakin päinvastoin jumalan kielen ja ihmisten aatteet,
ikäänkuin Jumala olisi ihmeellisestä oikusta sanellut lauseet ja
ihminen antanut ajatukset.

Arvelet ehkä minun puhuvan liian vapaasti sellaisesta, mikä on
pyhintä keskuudessamme, ja luulet kai sitä tässä maassa vallitsevan
itsenäisyyden hedelmäksi. Ei. Järki ei ole, taivaan kiitos, turmellut
sydäntä. Niin kauan kuin elän on Ali oleva profeettani.

Pariisissa, 15 p. Chahban-kuuta v. 1716.



99. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Eipä ole maailmassa valtakuntaa, jossa onni olisi niin häilyvä kuin
täällä. Joka kymmenes vuosi sattuu mullistuksia, jotka syöksevät
rikkaan kurjuuteen ja nostavat köyhän nopein siivin rikkauden
huipulle. Yksi hämmästelee köyhyyttään, toinen yltäkylläisyyttään.
Tuokiossa rikastunut ihmettelee Kaitselmuksen viisautta ja tuokiossa
köyhtynyt kohtalon sokeata sallimusta.

Verojen kokoojat uivat aarteissa: heidän keskuudessaan on vähän
Tantaloksia. He alkavat kuitenkin tämän ammattinsa äärimmäisessä
kurjuudessa. Heitä halveksitaan kuin lokaa niin kauan kuin he
ovat köyhiä, mutta kun heistä on tullut rikkaita, annetaan heille
paljon arvoa. Niinpä he eivät jätäkään tekemättä mitään tätä arvoa
hankkiakseen.

Nykyään heidän asemansa on kuitenkin kauhistuttava. Hiljattain on
perustettu muuan kamari, jota nimitetään oikeuskamariksi, koska
sen tarkoituksena on riistää heiltä koko heidän omaisuutensa. He
eivät voi kuljettaa pois eivätkä salata tavaroitaan, sillä heidät
pakotetaan kuolemanrangaistuksen uhalla ilmoittamaan ne täsmälleen.
Näin pannaan heidät kulkemaan hyvin ahtaasta solasta, nimittäin
heidän henkensä ja rahojensa välistä. Onnettomuuden kukkuraksi
kunnioittaa muuan sukkelasta suustaan tunnettu ministeri heitä
pilapuheillaan ja lörpöttelee kaikista neuvoskunnan päätöksistä. Eipä
tavata joka päivä ministerejä, jotka tahtovat naurattaa ihmisiä. Ja
tälle on oltava kiitollisia siitä, että hän on sellaista yrittänyt.

Palvelijaluokka nauttii Ranskassa suurempaa kunnioitusta kuin
muualla. Se on suurten herrain taimitarha ja se täyttää muiden
säätyjen tyhjät sijat. Siihen kuuluvat henkilöt asettuvat
onnettomuuteen suistuneiden ylimysten, vararikkoon joutuneiden
virkamiesten ja sodan raivoisissa kahakoissa kaatuneiden aatelisten
tilalle. Ja elleivät he kykene itse näitä korvaamaan, kohottavat
he kaikkien suurten sukujen loistoa tytärtensä avulla, nämä kun
jonkinlaisen lannan tavoin lihottavat karuja vuoriperäisiä maita.

Kaitselmus on minun nähdäkseni, Ibben, aivan ihmeellisellä tavalla
toimittanut rikkauksien jaon. Jos se olisi suonut niitä vain kunnon
ihmisille, ei niitä olisi osattu kyllin selvästi erottaa hyveestä
eikä niiden koko tyhjyyttä olisi perinpohjin oivallettu. Mutta
kun tutkitaan, millaisia ne ihmiset ovat, joille niitä on eniten
sälytetty, opitaan rikkaita halveksimalla myös lopulta halveksimaan
rikkauksia.

Pariisissa, 26 p. Maharram-kuuta v. 1716.



100. kirje.

Rica kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Minusta ovat muodin oikut ranskalaisten keskuudessa suorastaan
hämmästyttäviä. He ovat nyt jo unohtaneet, millainen heidän pukunsa
oli viime kesänä, mutta vielä vähemmän ovat he selvillä siitä, millä
tavalla he tulevat pukeutumaan tänä talvena. Varsinkaan ei saata
kukaan kuvitella, kuinka paljon mies saa uhrata rahaa pitääkseen
vaimoaan muodin tasalla.

Mitä hyödyttäisi minun ryhtyä Sinulle tarkoin kuvailemaan heidän
pukujansa ja koristuksiansa? Uusi muoti hävittäisi piankin koko minun
työni, niinkuin se hävittää heidän räätäliensä työn, ja ennenkuin
olisit saanut kirjeeni, olisi kaikki jo muuttunut toiseksi.

Nainen, joka poistuu Pariisista viettääkseen kuutisen kuukautta
maalla, palaa sieltä yhtä vanhanaikaisena kuin jos hän olisi
unohtunut sinne kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Poika ei tunne äitinsä
kuvaa, niin oudolta tuntuu hänestä puku, jota hän on maalattaessa
käyttänyt: hän luulee siinä esitetyn jotakin amerikattaren tapaista
tai arvelee maalarin tahtoneen tulkita jotakin päähänpistoaan.

Joskus kohoavat tukkalaitteet vähitellen korkeuksiin, kunnes jokin
mullistus heittää ne äkkiä alas. On ollut aika, jolloin niiden
suunnaton korkeus sijoitti naisen kasvot hänen keskipaikoilleen.
Toisen kerran taas oli jaloilla sama asema, sillä korot muodostivat
jalustan, joka piti niitä ilmassa. Kuka sitäkään uskoisi, että
arkkitehtien on ollut usein pakko korottaa, alentaa tai leventää
oviaan aina sen mukaan, millaista muutosta naisten koristukset heiltä
vaativat? Heidän taiteensa säännöt ovat saaneet orjina totella
näitä oikkuja. Joskus nähdään naisten kasvoilla arvaamaton määrä
mustia laastaripilkkuja, mutta huomenna ne ovat kaikki kadonneet.
Muinoin oli naisilla vartaloa ja hampaitakin: nykyään ei niistä ole
puhettakaan. Tämän vaihtelevan kansan keskuudessa ovat tyttäret, mitä
heistä sitten arvostelija sanoneekaan, aivan toisenlaisia kuin heidän
äitinsä.

Tottumusten ja elämänmuotojen laita on sama kuin muotien:
ranskalaiset muuttavat tapojaan aina kuninkaansa iän mukaan.
Hallitsija saattaisi tehdä kansastaan vakavankin, jos hän vain sitä
yrittäisi. Ruhtinas painaa mielensä leiman hoviin, hovi kaupunkiin,
kaupunki maaseutuun. Yksinvaltiaan sielu on kuin muotti, joka valaa
kaikki muut sielut kaltaisikseen.

Pariisissa, 8 p. Saphar-kuuta v. 1717.



101. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.


Äskettäin puhuin Sinulle ranskalaisten tavattomasta häilyväisyydestä
muotiasioissa. Kuitenkin on aivan käsittämätöntä, kuinka sitkeästi
he niistä pitävät kiinni. Ne muodostavat säännön, jonka mukaan he
arvostelevat kaikkea, mitä tapahtuu muiden kansojen keskuudessa.
Kaikesta vetoavat he aina niihin, ja kaikki, mikä on outoa, näyttää
heistä aina naurettavalta. Tunnustan Sinulle, etten osaa sovittaa
tätä pukukiihkoa siihen huikentelevaisuuteen, millä he niitä
muuttavat joka päivä.

Kun sanon Sinulle heidän halveksivan kaikkea, mikä on outoa ja
muukalaista, puhun vain pikku seikoista. Sillä kun on kysymys
tärkeistä asioista, näyttävät he epäilevän itseään niin perinpohjin,
että unohtavat oman arvonsakin. He myöntävät mielellään, että toiset
kansat ovat viisaampia, kunhan vain tunnustetaan, että he ovat
paremmin puettuja. He suostuvat kernaasti tottelemaan kilpailevan
kansan lakeja, kunhan vain ranskalaiset parturit määräävät
lainsäätäjän vallalla muukalaisten irtotukkien muodon. Mikään ei
heistä ole niin kaunista kuin havaita kokkiensa maun hallitsevan
hamasta pohjoisesta ihan etelään ja heidän kähertäjättäriensä
säädösten kulkevan voitokkaina kautta Euroopan kaikkien pukuhuoneiden.

Kunhan he vain saavat nauttia näitä jaloja etuja, mitä he huolivat
siitä, että terve järki tuodaan heille muualta ja että he lainaavat
naapureiltaan kaiken, mikä koskee valtiollista ja yhteiskunnallista
hallintoa?

Voiko kukaan kuvitella, että Euroopan vanhinta ja mahtavinta
kuningaskuntaa on jo yli kymmenen vuosisadan aikana hallittu laeilla,
joita ei ole tehty sitä varten? Jos Ranska olisi ollut valloitettu
maa, ei moista olisi vaikea käsittää. Mutta sehän on esiintynyt
valloittajana.

Ranskalaiset ovat hylänneet vanhat lakinsa, joita heidän ensimmäiset
kuninkaansa laativat yleisissä kansankokouksissa. Ja omituisinta on,
että niitä roomalaisia lakeja, joita he omaksuivat omiensa sijaan,
olivat osaksi säätäneet ja osaksi merkinneet muistiin heidän omien
lainlaatijainsa aikana eläneet keisarit.

Ja jotta saalis olisi täydellinen ja jotta terve järki tulisi heille
kokonaisuudessaan muualta, ovat he hyväksyneet noudatettaviksi myös
kaikki paavien julistukset ja muodostaneet niistä uuden oikeutensa
osan: uusi laji orjuutta sekin.

On kyllä totta, että viime aikoina on kirjoitettu muistiin muutamia
kaupunkien ja maakuntien säädöksiä, mutta nekin on melkein kaikki
otettu roomalaisesta oikeudesta.

Tämä omaksuttujen ja niin sanoaksemme kansalaistutettujen lakien
paljous on niin suuri, että se rasittaa yhtä paljon oikeutta kuin
oikeuden jakajiakin. Mutta nämä lukuisat lakikirjat eivät ole
mitään verrattuina siihen kauhistavaan selittäjäin, tulkitsijain ja
mukailijain armeijaan, jonka yksityiset jäsenet ovat yhtä heikkoja
älynsä vähäisen terävyyden puolesta kuin he ovat voimakkaita
äärettömän lukumääränsä puolesta.

Eikä siinä kaikki. Nämä muukalaiset lait ovat saaneet aikaan
muodollisuuksia, jotka ovat ihmisjärjen häpeä. Olisi verrattain
vaikeata ratkaista, onko muoto käynyt vahingollisemmaksi
kotiutuessaan lakitieteeseen vaiko juurtuessaan lääketieteeseen,
onko se tehnyt enemmän tuhoa lakimiehen kauhtanan alla kuin lääkärin
leveän hatun varjossa ja onko se yhtäällä syössyt enemmän ihmisiä
vararikkoon kuin tappanut niitä toisaalla.

Pariisissa, 12 p. Saphar-kuuta v. 1717.



102. kirje.

Usbek kirjoittaa ------:lle.


Täällä puhutaan yhä paavin perussäädöksestä. Menin joku päivä
sitten taloon, missä heti kuulin erään pyylevän, punakan miehen
huutavan lujalla äänellä: "Minä olen antanut paimenkirjeeni. Minä
en lähde vastaamaan mihinkään, mitä te sanotte. Lukekaa vain se
paimenkirje ja tulette näkemään, kuinka minä olen siinä ratkaissut
kaikki teidän epäilyksenne. Olen saanut aika tavalla hikoilla niistä
suoriutuakseni", jatkoi hän vieden käden otsalleen, "minä olen
tarvinnut koko oppineisuuttani ja minun on täytynyt lukea monen monta
latinaista kirjailijaa".

"Sen uskon kyllä", virkkoi toinen mies, joka oli siinä lähettyvillä,
"sillä onpa se kaunis teos. Ja minä väitän, ettei se jesuiittakaan,
joka hyvin usein käy luonanne, kykene sepittämään parempaa."

"Sepä sen, lukekaa se siis", jatkoi ensimmäinen, "ja pääsette näistä
asioista neljännestunnissa paremmin selville kuin jos minä olisin
puhunut niistä teille kaksi tuntia".

Näin hän väisteli keskusteluun antautumasta ja panemasta
pöyhkeyttään vaaraan. Mutta kun häntä yhä ahdistettiin, oli hänen
pakko lopultakin tulla esille vallitustensa suojasta ja hän alkoi
lasketella jumaluusoppineiden tapaan moninaisia typeryyksiä, missä
toimessa muuan dervishi auttoi häntä sangen kunnioittavasti. Kun
pari miestä, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, kielsi jonkun
hänen perusväitteensä, sanoi hän ilman muuta: "Se on varmasti niin,
koska me olemme sen niin päättäneet, ja me olemme erehtymättömiä
päätöksissämme."

"Kuinka", lausuin minä hänelle vuorostani, "oletteko te
erehtymättömiä?"

"Ettekö sitten huomaa", vastasi hän, "että Pyhä Henki valistaa meitä?"

"Se on mainiota", jatkoin minä, "sillä siitä tavasta, millä te
olette puhuneet koko tämän päivän, huomaan teidän kipeästi kaipaavan
valistusta."

Pariisissa, 18 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1717.



103. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Euroopan mahtavimmat valtakunnat ovat keisarin ja Ranskan, Espanjan
ja Englannin kuninkaiden valtakunnat. Italia ja suuri osa Saksaa ovat
jakaantuneet lukemattomiin pikku valtioihin, joiden ruhtinaat ovat
suoraan sanoen yksinvaltiuden marttyyreja. Meidän mainehikkailla
sulttaaneillamme on enemmän vaimoja kuin useimmilla näillä
ruhtinailla alamaisia. Italian ruhtinaat, jotka eivät ole kovinkaan
yksimielisiä, ovat säälittävimmässä asemassa. Heidän valtakuntansa
ovat avoinna kuin karavaanimajalat, niin että heidän on pakko ottaa
niihin vastaan kaikki, jotka vain suvaitsevat tulla. Näin ollen onkin
heidän ollut liittyminen suurempiin ruhtinaihin, joille he omistavat
pikemmin pelkonsa kuin ystävyytensä.

Enimmät Euroopan hallitukset ovat yksinvaltaisia tai sanotaan niitä
ainakin siksi, sillä enpä tiedä, onko milloinkaan ollut olemassakaan
todellisesti yksinvaltaisia hallituksia. Ainakin on niiden ollut
mahdotonta kauan säilyä puhtaina. Yksinvaltainen hallitus on
väkivaltainen hallitus, joka aina muuttuu itsevaltiudeksi tai
tasavallaksi. Valtaa ei voida milloinkaan sopusuhtaisesti jakaa
kansan ja ruhtinaan kesken: tasapainoa on liian vaikea säilyttää.
Mahti vähenee pakostakin yhdeltä puolen, samalla kun se lisääntyy
toisella puolen. Ja etu on yleensä ruhtinaan puolella, koska hänellä
on hallussaan sotajoukko.

Niinpä onkin Euroopan kuninkaiden valta hyvin suuri, ja heidän
voidaan sanoa pitävän sitä niin suurena kuin he vain haluavat.
Mutta he eivät harjoita sitä yhtä laajassa mitassa kuin meidän
sulttaanimme. Ensiksikään he eivät tahdo loukata kansojensa tapoja ja
uskontoa ja toiseksi ei heidän etunsa mukaista ole sen ulottaminen
liian avaralle.

Ei mikään lähennä niin ruhtinaiden asemaa heidän alamaistensa asemaan
kuin se suunnaton valta, mikä heillä on näihin nähden, eikä myöskään
mikään tee heistä siinä määrin onnen oikkujen ja iskujen uhreja.

Meidän sulttaanimme tapa pienimmälläkin vihjauksellaan lähettää
kuolemaan kaikki, jotka eivät häntä miellytä, kumoaa kokonaan sen
suhteen, jonka pitää vallita rikoksen ja rangaistuksen välillä ja
joka on ikäänkuin valtioiden sielu ja vallankäytön sopusointu. Kun
kristityt ruhtinaat ottavat tarkoin huomioon tämän suhteen, ovat he
siinä rajattomasti meidän hallitsijoistamme edellä.

Persialainen, joka varomattomuuksissaan tai onnettomuuksissaan on
saanut osakseen ruhtinaan epäsuosion, tietää varmasti kuolevansa.
Pieninkin virhe tai pieninkin oikku asettaa hänet tähän ankaraan
tilaan. Mutta jos hän olisi tavoitellut ylivaltiaansa henkeä, jos
hän olisi aikonut luovuttaa hänen linnoituksensa vihollisille,
suoriutuisi hän siitäkin henkensä menettämisellä. Hän ei siis joudu
suurempaan vaaraan jälkimmäisessä kuin edellisessäkään tapauksessa.

Niinpä kun hän huomaa joutuneensa hiukankin epäsuosioon, kun hän
näkee varman kuoleman edessään eikä näe mitään pahempaa, ryhtyy hän
aivan luonnon pakosta toimittamaan rauhattomuuksia valtiossa ja
tekemään salaliittoja hallitsijaa vastaan, koska se on hänen ainoa
apukeinonsa.

Näin ei ole eurooppalaisten ylimysten laita, heiltä kun epäsuosio
riistää vain hallitsijan hyväntahtoisuuden ja myötätunnon. He
poistuvat hovista ja ajattelevat vain rauhallisen elämän nautintoja
ja syntyperänsä tarjoomia etuja. Kun heidät otetaan hengiltä
enimmäkseen vain majesteettirikoksesta, varovat he joutumasta siihen
vikapäiksi, ottamalla huomioon, mitä he siinä voivat menettää ja
kuinka vähän he siinä saattavat voittaa. Niinpä nähdäänkin vähän
kapinoita ja vähän väkivaltaisella kuolemalla kuolleita ruhtinaita.

Elleivät ruhtinaamme tätä rajatonta valtaa harjoittaessaan ryhtyisi
monenlaisiin varovaisuustoimiin henkensä turvaamiseksi, eivät he
eläisi päivääkään. Ja ellei heillä olisi palkoissaan lukemattomia
joukkoja, joiden avulla heidän muita alamaisiaan käy pitäminen
verisessä kurissa, ei heidän valtansa kestäisi kuukauttakaan.

Siitä on vain neljä, viisi vuosisataa, kun Ranskan kuningas vastoin
sen ajan tapaa ensiksi hankki itselleen henkivartijoita, ollakseen
suojassa salamurhaajilta, jotka muuan pieni aasialainen ruhtinas oli
lähettänyt hänen surmakseen. Siihen asti olivat kuninkaat eläneet
rauhassa alamaistensa keskellä niinkuin isät lastensa keskellä.

Ranskan kuninkaat eivät suinkaan saata meidän sulttaaniemme tavoin
omasta alotteestaan riistää henkeä ainoaltakaan alamaiseltaan, vaan
on heillä päinvastoin aina varalla armahdus kaikille rikoksellisille.
Riittää, että ihmisellä on ollut onni nähdä ruhtinaansa ylevät
kasvot, kun hän jo lakkaa olemasta arvoton elämään. Nämä valtiaat
ovat kuin aurinko, joka levittää kaikkialle eloa ja lämpöä.

Pariisissa, 8 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.



104. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Jatkaakseni viimeisen kirjeeni ajatuksenjuoksua kerron Sinulle
tässä suunnilleen, mitä muuan sangen järkevä eurooppalainen minulle
äskettäin sanoi:

"Huonoin menettelytapa, mihin aasialaiset ruhtinaat ovat voineet
turvautua, on heille ominainen piilottautuminen. He tahtovat kai
siten herättää suurempaa kunnioitusta, mutta he herättävätkin
kunnioitusta kuninkuutta, vaan ei kuningasta kohtaan, ja he
kiinnittävät alamaisten mielen määrättyyn valtaistuimeen, vaan ei
määrättyyn henkilöön.

"Se näkymätön voima, joka hallitsee, on kansalle aina sama. Vaikka
kymmenen kuningasta, jotka se tuntee vain nimeltä, olisi tappanut
toinen toisensa, se ei huomaa minkäänlaista erotusta: siitä on samaa
kuin jos sitä olisivat hallinneet perä perää henget.

"Jos suuren kuninkaamme Henrik IV:n inhoittava murhaaja olisi iskenyt
iskunsa johonkin Intian kuninkaaseen, olisi hän kuninkaallisen
sinetin ja ikäänkuin häntä varten koottujen suunnattomien aarteiden
haltijana tarttunut kaikessa rauhassa valtakunnan ohjiin, ilman
että ainoakaan ihminen olisi ajatellut vaatia häneltä takaisin
kuningastaan, ja tämän perhettä ja lapsia.

"Ihmetellään usein, ettei itämaisten ruhtinaiden hallitustavassa
melkein milloinkaan tapahdu muutoksia. Mistä muusta se johtuu kuin
siitä, että se on aina hirmuvaltainen ja kauhistuttava?

"Muutoksenhan voi toimittaa vain ruhtinas tai kansa. Mutta ruhtinaat
varovat visusti sitä tekemästä, koska heillä niin suuren vallan
omistaessaan on kaikki, mitä heillä voikin olla. Jos he jotakin
muuttaisivat, saattaisi se koitua vain heidän vahingokseen.

"Mitä alamaisiin tulee, niin jos joku heistä jotain suunnitteleekin,
ei hän voi panna suunnitelmaansa valtiossa toimeen. Hänenhän täytyisi
kyetä yhtäkkiä vastustamaan pelottavaa ja aina yhtenäistä valtaa, ja
siihen puuttuu häneltä sekä keinoja että aikaa. Mutta hänen tarvitsee
vain mennä tämän vallan lähteelle, ja silloin riittää hänelle yksi
käsivarsi ja yksi silmänräpäys.

"Murhamies nousee valtaistuimelle samassa kun entinen yksinvaltias
syöksähtää siitä pois, kaatuu ja heittää henkensä hänen jalkojensa
juuressa.

"Tyytymätön eurooppalainen pyrkii pitämään yllä salaista yhteyttä
muiden kanssa, heittäytymään vihollisten joukkoon, anastamaan jonkun
linnoituksen, kiihottamaan joutavaa nurinaa alamaisten keskuudessa.
Mutta tyytymätön aasialainen käy suoraan käsiksi ruhtinaaseen,
säikähdyttää, iskee, kukistaa. Hän hävittää tämän ruhtinaan
muistonkin, niin että hän on samassa silmänräpäyksessä orja ja herra,
vallananastaja ja laillinen hallitsija.

"Onneton se kuningas, jolla on vain yksi pää! Siihen näyttää
keskittyneen koko hänen valtansa vain osoittaakseen ensimmäiselle
kunnianhimoiselle uskalikolle paikan, mistä se on kokonaisuudessaan
löydettävissä."

Pariisissa, 17 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.



105. kirje.

Usbek kirjoittaa ------:lle.


Kaikki Euroopan kansat eivät ole yhtä riippuvaisia ruhtinaistaan.
Niinpä ei esim. englantilaisten kärsimätön luonne jätä heidän
kuninkaalleen paljoakaan aikaa valtansa vahvistamiseen. Alamaisuus
ja kuuliaisuus ovat hyveitä, joista he vähiten ylpeilevät. He
lausuilevat niistä sangen kummallisia asioita. Heidän nähdäkseen on
olemassa vain yksi side, joka kykenee liittämään ihmiset toisiinsa,
ja se side on kiitollisuus. Aviomiestä, vaimoa, isää ja poikaa sitoo
toisiinsa vain rakkaus, jota he tuntevat toisiaan kohtaan, tai hyvät
työt, joita he toisilleen tekevät. Ja nämä erilaiset kiitollisuuden
syyt ovat kaikkien yhteiskuntien alkuna.

Mutta jos ruhtinas, edistämättä alamaistensa onnea, tahtoo
päinvastoin heitä sortaa ja hävittää, lakkaa kuuliaisuuden perustus
olemasta: mikään ei heitä enää sido eikä kiinnitä häneen, vaan he
palaavat luonnolliseen vapauteensa. Englantilaiset väittävätkin,
ettei mikään rajaton valta saata olla oikeutettu, koska sillä ei ole
milloinkaan voinut olla oikeutettua alkuperää. "Sillä emmehän me
voi", sanovat he, "antaa toiselle enemmän valtaa meihin nähden kuin
meillä on itsellämme. Mutta nythän meillä ei ole rajatonta valtaa
itseemme nähden, me kun emme saa esim. riistää itseltämme henkeä. Ei
siis kenelläkään koko maan päällä myöskään ole sellaista valtaa",
päättelevät he.

Majesteettirikos ei heidän nähdäkseen ole muuta kuin rikos, minkä
heikompi tekee vahvempaa vastaan kieltäytymällä häntä tottelemasta,
millä tavalla hän sitten hänelle tottelemattomuuttaan osoittaakin.
Niinpä julistikin Englannin kansa, joka kerran huomasi olevansa
vahvempi erääseen kuninkaaseensa verrattuna, että ruhtinas teki
majesteettirikoksen silloin kun hän ryhtyi sotaan omia alamaisiaan
vastaan. He ovatkin varsin oikeassa sanoessaan, että heidän
Koraaninsa käskyä, joka määrää olemaan vallanpitäjille alamainen,
ei ole kovin vaikea noudattaa, koska heidän on mahdotonta olla sitä
noudattamatta, sitäkin enemmän, kun ei heitä käsketä tottelemaan
hyveellisintä, vaan väkevintä.

Englantilaiset kertovat erään kuninkaansa, sitten kun hän oli
voittanut ja ottanut vangiksi prinssin, joka oli nostanut kapinan ja
riidellyt häneltä kruunua, käyneen moittimaan hänen uskottomuuttaan
ja petollisuuttaan. "Vasta hetki sitten ratkaistiin", sanoi onneton
prinssi, "kumpi meistä kahdesta on petturi".

Vallananastaja selittää kapinallisiksi kaikki, jotka eivät ole hänen
tavallaan sortaneet isänmaata, ja luullen, ettei ole lakia siinä,
missä hän ei näe tuomareita, pakottaa hän ihmiset kunnioittamaan
taivaan säädöksinä sattuman ja onnen oikkuja.

Pariisissa, 20 p. toista Rebiab-kuuta v. 1717.



106. kirje.

Rhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Eräässä kirjeessäsi puhuit minulle paljon Länsimaissa harjoitetuista
tieteistä ja taiteista. Pitänet minua raakalaisena, mutta minä en
tosiaankaan tiedä, korvaako niistä saatu hyöty ihmisille sen huonon
tavan, millä he niitä joka päivä käyttävät.

Olen kuullut sanottavan, että jo yksin pommien keksiminen riisti
vapauden kaikilta Euroopan kansoilta. Kun ruhtinaat eivät enää
voineet uskoa linnoitusten vartioimista kansalaisille yleensä, koska
nämä olisivat antautuneet ensimmäisen pommin räjähtäessä, saivat he
siitä hyvän tekosyyn suurten säännöllisten sotajoukkojen luomiseen,
sotajoukkojen, joiden avulla he ovat sitten sortaneet alamaisiaan.

Sinähän tiedät, ettei ruudin keksimisen jälkeen ole enää ollut
valloittamattomia linnoituksia, mikä merkitsee, Usbek, ettei maan
päällä ole enää turvapaikkaa vääryyttä ja väkivaltaa vastaan.

Vapisen aina ajatellessani, että joskus ehkä keksitään joku
salaisuus, joka tarjoaa yhä lyhyemmän tien ihmisten tuhoamiseksi ja
kokonaisten kansojen ja kansakuntien hävittämiseksi.

Sinä olet lukenut historioitsijoita. Huomaa tarkoin: melkein kaikki
valtakunnat on perustettu silloin kun tieteet ja taiteet olivat vielä
tuntemattomia, ja melkein kaikki ne ovat hävinneet vain siitä syystä,
että niitä on liiaksi kehitetty. Muinainen Persian valtakunta tarjoaa
meille siitä kotoisen esimerkin.

En ole vielä ollut pitkää aikaa Euroopassa, mutta olen jo ennättänyt
kuulla järkevien ihmisten puhuvan kemian tuhotöistä. On kuin se
olisi neljäs vitsaus, joka saattaa ihmisiä häviöön ja perikatoon
yksitellen, mutta jatkuvasti, kun sitävastoin sota, rutto ja nälkä
tuhoavat heitä joukottain, mutta vain aika ajoin.

Mitä meitä on hyödyttänyt kompassin keksiminen ja niin monien
kansojen löytäminen, koska meille ovat pikemmin siirtyneet heidän
tautinsa kuin heidän rikkautensa? Kulta ja hopea oli yhteisestä
sopimuksesta asetettu kaikkien tavarain hinnan mitaksi ja niiden
arvon takeeksi siitä syystä, että nämä metallit olivat harvinaisia
ja tarpeettomia mihinkään muuhun käytäntöön. Mitä siis meitä auttoi
niiden käyminen yleisemmiksi, niin että me tarvitsimme jonkun tavaran
arvon korvataksemme kaksi tai kolme rahamerkkiä yhden asemesta? Sehän
oli vain epämukavampaa.

Mutta toiselta puolen on tämä keksintö ollut hyvin turmiollinen
löydetyille maille. Kokonaisia kansakuntia on tuhottu, ja ihmiset,
jotka ovat säästyneet kuolemasta, on painettu niin ankaraan
orjuuteen, että sen kuvaileminen on saanut musulmannitkin värisemään.

Onnellinen Muhammedin lasten tietämättömyys! Pyhän Profeettamme hyvin
suuresti hellimä herttainen yksinkertaisuus, sinä muistutat aina
mieleeni muinaisten aikojen lapsellista viattomuutta ja rauhaa, joka
asui esi-isiemme sydämessä!

Venetsiassa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1717.



107. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Joko Sinä et ajattele sitä, mitä sanot, tai Sinä toimit paremmin kuin
ajattelet. Sinä olet lähtenyt isiesi maasta hankkiaksesi tietoja, ja
nyt Sinä halveksit kaikkea tietoa. Kehittyäksesi saavut maahan, missä
kehitetään kaunotaiteita, ja Sinä pidät niitä turmiollisina. Sanonko
Sinulle, mitä ajattelen, Rhedi? Minä olen paremmin Sinun kanssasi
yhtä mieltä kuin Sinä olet itsesi kanssa.

Oletko kylliksi ajatellut sitä onnetonta raakalaistilaa, mihin
meidät veisi tieteiden ja taiteiden menetys? Ei ole tarvis sitä
kuvitella: sen voi nähdä? Onhan maan päällä vielä kansoja, joiden
keskuudessa hiukankin opetettu apina voisi tulla kunnialla toimeen.
Se olisi kutakuinkin muiden asukkaiden tasalla, eikä sen älyä
pidettäisi suinkaan vajavaisena eikä sen luonnetta kummallisena. Se
eläisi siellä yhtä hyvin kuin joku muukin, herättäisipä huomiotakin
näppärällä käytöksellään.

Sinä väität valtakuntien perustajain useimmissa tapauksissa olleen
vailla tieteiden ja taiteiden tuntemusta. Enhän kielläkään, etteivät
raakalaiskansat ole voineet raivoisain tulvavirtain tavoin vyöryä
yli maiden ja upottaa verenhimoisiin joukkoihinsa sivistyneimmätkin
valtakunnat. Mutta huomaa tarkoin: he ovat itse oppineet tieteitä ja
taiteita tai ovat antaneet voitettujen kansojen niitä harjoittaa.
Muutoin olisikin heidän valtansa mennyt menojaan niin kuin ukkosen
jyrinä ja myrskyn kohu.

Sinä sanot pelkääväsi, että vielä joskus keksitään julmempia
hävityskeinoja kuin nykyään käytännössä olevat. Ei; jos joku tuhoisa
keksintö tehtäisiinkin, kiellettäisiin se piankin kansainvälisen
oikeuden taholta ja kansakuntien yksimielinen sopimus hautaisi moisen
suunnitelman ikiajoiksi. Ruhtinaiden etujen mukaista ei ole suinkaan
valloitusten tekeminen sellaisin keinoin: heidänhän tarkoituksenaan
on hankkia alamaisia eikä maita.

Sinä valitat ruudin ja pommien keksimistä. Sinusta on tavatonta,
ettei enää ole valloittamattomia linnoituksia. Toisin sanoen: Sinusta
on tavatonta, että sodat loppuvat nykyään pikemmin kuin ennen.

Olet varmaankin historiaa lukiessasi huomannut, että ruudin
keksimisen jälkeen taistelut eivät ole enää olleet läheskään niin
verisiä kuin ennen, koska nykyään ei enää juuri milloinkaan jouduta
käsikähmään.

Ja vaikkapa olisi ollutkin muutamia erikoisia tapauksia, joissa
joku tieto tai taito olisi osoittautunut turmiolliseksi, niin onko
se siitä syystä hylättävä? Oletko sitä mieltä, Rhedi, että uskonto,
jonka pyhä Profeettamme on tuonut taivaasta, on turmiollinen, koska
se on jonakin päivänä saattava petolliset kristityt häpeään?

Sinun luulosi mukaan taiteet veltostuttavat kansoja ja ovat
siten valtakuntien kukistumisen syynä. Sinä puhut muinaisen
Persian valtakunnan tuhoutumisesta, joka oli muka sen asukkaiden
tarmottomuuden ansio. Mutta tämä esimerkki ei ole lähimainkaan
ratkaiseva, koska kreikkalaiset, jotka heidät lannistivat,
harjoittivat taiteita verrattomasti innokkaammin kuin he.

Kun väitetään taiteiden veltostuttavan ihmisiä, ei ainakaan puhuttane
niiden varsinaisista harjoittajista, koska he eivät ole milloinkaan
joutilaina, ja tiettyähän on, että joutilaisuus vaikuttaa kaikista
paheista veltostuttavimmin mieleen.

Kysymys saattaa siis olla vain niistä, jotka taiteista nauttivat.
Mutta kun jokaisessa hyvin järjestetyssä maassa täytyy niiden, jotka
nauttivat jonkun taiteen tarjoomista eduista, harjoittaa jotakin
toista, elleivät mieli vaipua häpeälliseen köyhyyteen, seuraa siitä,
että joutilaisuus ja velttous eivät välttämättä liity taiteisiin.

Pariisi on ehkä maailman aistillisin kaupunki, ja siellä
saavuttanevat nautinnot korkeimman hienostuksensa. Mutta se on ehkä
myös kaupunki, missä eletään kovinta elämää. Jotta joku ihminen
voisi elää mukavasti, täytyy sadan muun tehdä työtä hellittämättä.
Jos joku nainen on saanut päähänsä, että hänen on siinä ja siinä
juhlassa esiinnyttävä sellaisissa ja sellaisissa koruissa, täytyy
siitä hetkestä viidenkymmenen käsityöläisen ahertaa nukkumatta ja
saamatta aikaa juomiseen tai syömiseen: hän käskee ja häntä totellaan
kerkeämmin kuin meidän hallitsijaamme, koska aineellinen etu on
maailman mahtavin hallitsija.

Tämä työnteon kiihko, tämä rikastumisen intohimo, käy säädystä
säätyyn, käsityöläisistä ylimyksiin asti. Kukaan ei tahdo
olla köyhempi kuin henkilö, jonka hän juuri näki välittömästi
alapuolellaan. Pariisissa saatat nähdä miehen, jolla on elämisen
keinoa aina tuomiopäivään asti, tekevän lakkaamatta työtä ja olevan
vaarassa lyhentää ikäänsä kootessaan, niinkuin hän sanoo, millä elää.

Sama henki täyttää koko kansan. Sen keskuudessa nähdään vain työtä
ja ahkeruutta. Missä on siis se veltostunut kansa, josta Sinä niin
paljon puhut?

Jos otaksumme, Rhedi, että jossakin valtakunnassa suvaittaisiin
vain maanviljelykselle ehdottoman välttämättömiä taitoja, joita on
niitäkin sentään aika joukko, ja että siitä karkotettaisiin kaikki
ne, jotka palvelevat vain hekumaa ja huvitusta, niin väitän minä,
että sellainen valtio olisi maailman kurjin.

Vaikka asukkaat jaksaisivatkin olla vailla niin monen monia
mukavuuksia, jotka ovat syntyneet heidän tarpeistaan, kuihtuisi kansa
päivä päivältä ja valtio kävisi niin heikoksi, ettei olisi niin
pientä valtaa, joka ei kykenisi sitä alamaisekseen pakottamaan.

Saattaisin tässä puuttua pitemmältäkin asiaan ja osoittaa Sinulle,
että yksityisten tulot lakkaisivat melkein kokonaan ja siis
myöskin ruhtinaan tulot. Kansalaisten kesken ei olisi enää tuskin
minkäänlaisia rahasuhteita. Se hyödykkeiden kiertokulku ja se tulojen
jatkuva nousu, jotka johtuvat erilaisten taitojen keskinäisestä
riippuvaisuudesta, taukoaisivat ehdottomasti. Kukin hankkisi tuloja
vain maastaan ja hankkisi siitäkin vain täsmälleen niin paljon
kuin hän itse tarvitsisi, jottei kuolisi nälkään. Mutta kun siten
saataisiin kokoon vain sadas osa valtakunnan tuloista, täytyisi
asukkaiden lukumäärän suhteellisesti vähentyä, niin että heistä voisi
jäädä jäljelle vain sadas osa.

Otappas tarkoin huomioosi, kuinka korkealle ammattitaidon tuottamat
tulot voivat nousta. Kiinteä omaisuus tuottaa vuotuisesti
haltijalleen vain kahdennenkymmenennen osan arvostaan. Mutta maalari,
joka ostaa yhdellä pistolilla väriä, valmistaa taulun, josta
maksetaan viisikymmentä pistolia. Samaa voidaan sanoa kultasepistä,
villan ja silkin käsittelijöistä ja kaikenlaisista muistakin
ammattitaitureista.

Kaikesta tästä on meidän tehtävä se johtopäätös, Rhedi, että jos
ruhtinaan mieli pysyä mahtavana, täytyy hänen alamaistensa elää
hyvin ja mukavasti. Hänen täytyy koettaa hankkia heille kaikenlaisia
ylellisyystavaroita yhtä innokkaasti kuin elämän välttämättömimpiä
tarpeita.

Pariisissa, 14 p. Chalval-kuuta v. 1717.



108. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Minä olen nähnyt nuoren hallitsijan. Hänen elämänsä on hyvin
kallisarvoinen hänen alamaisilleen, ja yhtä kallisarvoinen se on koko
Euroopalle niiden suurten selkkausten tähden, joita hänen kuolemansa
voisi aiheuttaa. Mutta kuninkaat ovat jumalain kaltaisia: heidän
eläessään on heitä pidettävä kuolemattomina. Hänen kasvonpiirteensä
ovat majesteetilliset, mutta samalla viehättävät. Oivallinen kasvatus
näyttää avustaneen onnellista luonnonlaatua ja lupaa jo suurta
ruhtinasta.

Täällä sanotaan, ettei länsimaisten kuningasten luonteesta päästä
milloinkaan selville ennen kuin he ovat suoriutuneet kahdesta
ankarasta kokeesta: rakastajattarestaan ja rippi-isästään. Pian
saadaan nähdä niin toisen kuin toisenkin tekevän parhaansa
anastaakseen tämän kuninkaan sielun valtaansa, ja siinä
tarkoituksessa tullaan käymään suuria taisteluita. Sillä ruhtinaan
ollessa nuori ovat nämä kaksi mahtia aina kilpailijoita, mutta kun
on kysymys vanhasta kuninkaasta, sopivat ne ja toimivat yksissä.
Kun ruhtinas on vielä nuori, on dervishillä sangen vaikea osa
suoritettavanaan: kuninkaan voima on hänen heikkoutensa. Mutta
toinen saa yhtä helposti voiton hänen heikkoudestaan kuin hänen
voimastaankin.

Saapuessani Ranskaan huomasin tuon nyttemmin kuolleen kuninkaan
joutuneen täydellisesti naisten hallittavaksi, ja kuitenkin tarvitsi
hän siinä iässä, missä hän silloin oli, minun arvellakseni kaikista
maailman hallitsijoista vähiten naisia. Kerran kuulin erään
naisen sanovan: "Tuon nuoren everstin hyväksi täytyy tosiaankin
jotakin tehdä. Hänen urhoollisuutensa on minulle tunnettu. Minäpä
puhun hänestä ministerille." Muuan toinen taas virkkoi: "On aivan
hämmästyttävää, että tämä nuori apotti on unohdettu. Hänestä pitää
tulla piispa. Hän on hyvästä perheestä, ja minä voisin vastata hänen
moitteettomista tavoistaan." Sinun ei tule kuitenkaan kuvitella
niiden, jotka näin puhuivat, olleen ruhtinaan suosikkeja. He olivat
vaihtaneet hänen kanssaan sanasen tuskin kahta kertaa eläessään,
niin perin helppo kuin onkin päästä puhuttelemaan eurooppalaisia
ruhtinaita. Mutta asian laita on se, että jokaisella, jolla
on virka hovissa, Pariisissa tai maaseudulla, on samalla joku
nainen, jonka käsien kautta kulkevat kaikki ne armonosoitukset
ja joskus vääryydetkin, mitä hän voi saada aikaan. Nämä naiset
ovat kaikenpuolisissa suhteissa toistensa kanssa ja muodostavat
jonkinlaisen yhdistyksen, jonka lakkaamatta puuhailevat jäsenet
auttavat toisiaan ja edistävät toistensa asiaa: he ovat kuin
uusi valtio valtiossa. Ja ken hovissa, Pariisissa, maaseudulla
oleskellessaan näkee ministerien, tuomarien, hengenmiesten toimivan
ja touhuavan, niin ellei hän tunne naisia, jotka näitä hallitsevat,
on kuin ihminen, joka näkee kyllä koneen käyvän, mutta ei aavistakaan
sen sisäisiä pontimia.

Luuletko Sinä, Ibben, jonkun naisen viitsivän ruveta ministerin
rakastajattareksi vain maatakseen hänen kanssaan? Mikä ajatus! Hän
tekee sen taritakseen hänelle joka aamu viisi tai kuusi anomuskirjaa.
Ja heidän luonteensa hyvyys ilmenee siinä hartaassa innossa, millä
he tahtovat tehdä hyvää lukemattomille onnettomille ihmisille, jotka
hankkivat heille sadantuhannen livren korot.

Persiassa valitetaan parin, kolmen naisen hallitsevan
valtakuntaa. Asiat ovat paljon pahemmin Ranskassa, missä naiset
yleensä hallitsevat ja missä he eivät ainoastaan anasta valtaa
kokonaisuudessaan, vaan jakavat sen vielä pienin erin keskenään.

Pariisissa, Chalval-kuun viimeisenä päivänä v. 1717.



109. kirje.

Usbek kirjoittaa ------:lle.


Täällä on eräitä kirjantapaisia, joista me emme tiedä mitään
Persiassa, mutta jotka näyttävät olevan täällä kovin muodissa:
niitä mainitaan sanomalehdiksi. Laiskuus on sangen hyvillään niitä
lukiessaan: onhan ihastuttavaa suoriutua kolmestakymmenestä niteestä
neljännestunnissa.

Useimmissa kirjoissa ei tekijä ole kunnolla ennättänyt lausua
tavallisia kohteliaisuuksiaankaan, kun lukijat ovat jo
henkihieverissä: hän pakottaa heidät puolikuolleina tavoittelemaan
kokonaiseen sanamereen hukutettua aihetta. Yksi tahtoo päästä
kuolemattomaksi kaksitoistataitteisella kirjalla, toinen
nelitaitteisella. Kolmas taas, jolla on kauniimmat lahjat, tähtää
kaksitaitteiseen teokseen. Niinpä hänen täytyykin suhteellisesti
venyttää aihettaan, minkä hän tekeekin ilman armoa ja sääliä, koska
hän ei lue miksikään lukijaparan vaivoja, niin että tämä on vähällä
tappaa itsensä koettaessaan saada suppeata yleiskäsitystä siitä, mitä
tekijä on niin suurella työllä ja touhulla laveasti esittänyt.

En tosiaankaan ymmärrä, -- -- --, mitä ansiota voisi olla moisten
aikaansaannosten sepittämisessä: minäkin voisin niitä kyhäillä, jos
vain tahtoisin tehdä lopun terveydestäni ja jostakin kustantajasta.

Sanomalehtikynäilijät menettelevät siinä varsin väärin, että he
puhuvat vain uusista kirjoista, ikäänkuin totuus olisi milloinkaan
uusi! Minusta nähden ei ihmisellä, joka ei vielä ole lukenut kaikkia
vanhoja kirjoja, ole vähintäkään syytä pitää uusia niitä parempina.

Mutta kun he pitävät sääntönään puhua vain teoksista, jotka ovat
vielä aivan kuumia ahjon jäljeltä, ovat he myös säännöllisesti kovin
ikävystyttäviä. He varovat visusti arvostelemasta kirjoja, joista
he esittävät otteita, vaikka heillä olisi hyviä syitäkin siihen. Ja
tosiaan: kuka olisi kylliksi rohkea hankkiakseen itselleen kymmenen,
kaksitoista vihollista kuukausittain?

Useimmat suorasanaisen sepittäjät ovat siinä runoilijain kaltaisia,
että he sietävät valittamatta kelpo selkäsaunan, mutta olematta
arkoja hartioistaan ovat niin arkoja teoksistaan, etteivät voi kestää
pienintäkään arvostelua. Täytyy siis tarkoin välttää iskemästä heitä
niin herkkätuntoiseen paikkaan, ja sen tietävät sanomalehtikynäilijät
hyvin. He menettelevät siis aivan päinvastoin. He alottavat
kehumalla käsiteltyä aihetta: ensimmäinen mauttomuus. Siitä he
siirtyvät ylistelemään tekijää: väkinäisiä ylistelyjä, sillä he ovat
tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat vielä kirjoittamisintonsa
vallassa ja jotka ovat valmiita hankkimaan itselleen hyvitystä ja
surmaamaan kynänpistoin uhkarohkean sanomalehtimiehen.

Pariisissa, 5 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718.



110. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Pariisin yliopisto on Ranskan kuninkaiden vanhin tytär, ja hyvin
vanha tytär, koska sillä on ikää yli yhdeksänsataa vuotta. Niinpä se
puhuukin joskus sekaisin.

Minulle on kerrottu sillä olleen joku aika sitten muutamien
oppineiden miesten kanssa suuren riidan Q-kirjaimesta, jota se
vaati äännettäväksi K:n tapaan. Kiista kiihtyi niin kuumaksi, että
muutamilta riistettiin omaisuus. Parlamentin täytyi sovittaa sota ja
antaa juhlallisella päätöksellä lupa jokaiselle Ranskan kuninkaan
alamaiselle ääntää tämä kirjain aivan mielensä mukaan. Oli somaa
nähdä Euroopan kahden kunnianarvoisimman virkakunnan täydellä
touhulla ratkaisevan yhden ainoan aapiston kirjaimen kohtaloa!

Minusta on, rakas -- -- --, aivan kuin kutistuisivat suurintenkin
miesten päät kasaan silloin kun heitä on useita koolla ja kuin
olisi siellä, missä on eniten viisaita, vähiten viisautta.
Suuret virkakunnat ja muut yhtymät takertuvat aina niin lujasti
pikkuseikkoihin, muodollisuuksiin, turhiin tapoihin, että tärkein
tulee vasta perästä päin. Olen kuullut kerrottavan, että kun muuan
Aragonian kuningas oli kutsunut Aragonian ja Katalonian valtiosäädyt
koolle, kuluivat ensimmäiset istunnot sen kysymyksen pohtimiseen,
millä kielellä keskustelu oli suoritettava. Kiista oli ankara ja
säädyt olisivat hajaantuneet jo tuhannet kerrat, ellei olisi keksitty
sitä pelastuskeinoa, että kysymykset oli tehtävä kataloniaksi ja
vastaukset annettava aragoniaksi.

Pariisissa, 25 p. Zilkadeh-kuuta v. 1718



111. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Kauniin naisen osaa on paljon työläämpi näytellä kuin yleensä
luullaankaan. Eipä tehdä maailmassa vakavampaa työtä kuin tehdään
aamuisin hänen palvelijattarien ympäröimän pukeutumispöytänsä
ääressä. Sotajoukon johtaja ei huolellisemmin sijoita oikeata
siipeänsä tai varaväkeänsä kuin hän asettelee mustaa laastaritäpläänsä,
jonka vaikutus voi mennä piloille, mutta jonka tehoa hän sentään
toivoo tai aavistaa.

Mitä päänvaivaa, mitä tarkkaavaisuutta tarvitaankaan, jos hänen mieli
lakkaamatta sovitella kahden kilpailijan ristiriitaisia etuja ja
näyttää molempien silmissä puolueettomalta, samalla kun hän antautuu
kummallekin ja tekeytyy kaikkien niiden valitusten välittäjäksi,
joiden aiheena hän on!

Kuinka hän saakaan puuhata, jos hänen mieli järjestää
huvitilaisuuksia toinen toisensa jälkeen, toimittaa niitä sarjoittain
ja kausittain ja torjua kaikki onnettomuudet, jotka voisivat niitä
häiritä!

Siitä huolimatta ei suurinta vaivaa tarjoa huvitteleminen, vaan
huvitetulta näyttäminen. Ikävystyttäkää heitä niin paljon kuin
tahdotte, he antavat sen teille anteeksi, kunhan vain ihmiset jäävät
siihen uskoon, että heillä on ollut sanomattoman hauskaa.

Joku päivä sitten olin mukana illallisilla, jotka eräät naiset olivat
järjestäneet maalle. Sinne mennessämme he puhelivat lakkaamatta:
"Meidän täytyy kerrankin oikein hullutella ja huvitella."

Seura ei kuitenkaan ollut oikein sopusointuinen, ja niin sitten
oltiin kutakuinkin totisia. "Täytyy myöntää", sanoi eräs heistä,
"että meillä on oikein hauskaa. Tänään ei ole koko Pariisissa niin
hilpeätä seuraa kuin meidän." Kun ikävä sai minussa yhä suuremman
vallan, ravisteli muuan nainen minua ja sanoi: "No! Eikö nyt olla
iloisella tuulella?"

"Ollaan kyllä", vastasin minä haukotellen. "Minä luullakseni kohta
pakahdun naurusta." Ikävä sai kuitenkin aina voiton tällaisista
mietiskelyistä. Mitä minuun tulee, tunsin minä siirtyväni
haukotuksesta haukotukseen ja vihdoin tylsään uneen, joka teki lopun
kaikista iloistani.

Pariisissa, 11 p. Maharram-kuuta v. 1718.



112. kirje.

Usbek kirjoittaa ------:lle.


Kuningasvainajan hallitusaika oli niin pitkä, että sen loppu oli
saanut unohtamaan sen alun. Nykyään vaatii muoti välittämään vain
hänen alaikäisyytensä aikana sattuneista tapauksista. Niinpä
luetaankin yksinomaan sitä aikaa käsitteleviä muistelmia.

Tässä seuraa puhe, jonka muuan Pariisin kaupungissa toimiva
sotapäällikkö silloin piti sotaneuvoston kokouksessa. Tunnustan,
etten ymmärrä siitä juuri mitään.

"Hyvät herrat! Vaikka meidän joukkomme onkin lyöty takaisin
mieshukkaa kärsien, luulen minä puolestani meidän olevan helppoa
korjata tämä vastoinkäyminen. Minulla on hallussani kuusisäkeistöinen
laulu, joka on aivan valmis päästettäväksi ilmoille ja joka, siitä
olen varma, on palauttava kaikki tasapainoonsa. Minä olen valinnut
muutamia erittäin heleitä ääniä, jotka hyvin voimakkaiden rintojen
syvyyksistä soiden tulevat ihmeellisesti liikuttamaan kansan mieltä.
Laulu on sovitettu säveleelle, joka on tähän asti tehnyt aivan
erikoisen vaikutuksen.

"Ellei se riitä, julkaisemme vaskipiirroksen, joka esittää Mazarinia
hirtettynä.

"Onneksemme hän ei puhu hyvin ranskaa, vaan murtaa sitä niin
surkeasti, että hänen asiainsa täytyy pakostakin luisua alamäkeen.
Me emme suinkaan saa olla kansalle huomauttamatta sitä naurettavaa
tapaa, millä hän sitä ääntää. Keksimmehän me joku päivä sitten hänen
puheestaan niin törkeän kieliopillisen virheen, että siitä pidettiin
ilvettä kaikissa kadunkulmissa.

"Toivoakseni on kansa jo ennen viikon kulumista tekevä Mazarinin
nimestä yleissanan osoittamaan kaikkia kuormaeläimiä ja varsinkin
vetojuhtia.

"Tappiostamme lähtien on musiikkimme pitänyt häntä niin
armahtamattoman ahtaalla perisynnistä, että hänen on ollut pakko
karkottaa luotaan kaikki hovipoikansa, jottei olisi saanut nähdä
kannattajainsa lukumäärän hupenevan puoliin.

"Rohkaiskaa siis jälleen mielenne ja olkaa varmoja siitä, että me
toimitamme hänet matkaansa vuorten yli pelkillä vihellyksillämme."

Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1718.



113. kirje.

Rhedi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Euroopassa oleskellessani olen lukenut vanhempia ja uudempia
historioitsijoita ja vertaillut eri aikoja. Minusta on ollut
huvittavaa nähdä noiden aikojen niin sanoakseni vaeltavan silmieni
ohitse. Varsinkin olen pysähtynyt tarkastelemaan niitä suuria
muutoksia, jotka ovat tehneet aikakaudet hyvin suuresti toisistaan
eroaviksi ja maan perin vähän itsensä kaltaiseksi.

Sinä et ole ehkä huomannut erästä asiaa, joka saa minut joka
päivä hämmästymään. Miksi maailma on nykyään niin harvaan asuttua
verrattuna siihen mitä se oli ennen? Kuinka on luonto voinut kadottaa
ensimmäisten aikojen äärettömän hedelmällisyyden? Olisiko se jo
ehtinyt vanhuudenikäänsä ja olisiko sen kohtalona kuihtuminen?

Viivyin yli vuoden Italiassa ja näin siellä vain muinaisen Italian,
ennen kuuluisan Italian jätteet. Vaikka kaikki ihmiset asuvat
kaupungeissa, ovat ne aivan autioita ja asukkaista tyhjiä. On kuin ne
olisivat enää olemassa vain osoittaakseen paikkaa, missä sijaitsivat
nuo mahtavat kaupunkivaltiot, joista historia on niin paljon puhunut.

On henkilöitä, jotka väittävät yksistään Rooman kaupungissa
olleen muinoin enemmän väkeä kuin on nykyään jossakin suuressa
eurooppalaisessa valtakunnassa. On ollut sellaisia Rooman
kansalaisia, joilla oli kymmenentuhatta, jopa kaksikymmentätuhatta
orjaa, ottamatta lukuun niitä, jotka työskentelivät maataloissa.
Ja kun Rooman kansalaisia laskettiin olleen neljä- tai
viisisataatuhatta, ei voida määrätä kaikkien asukkaiden lukua
mielikuvituksen nousematta kapinaan.

Sisiliassa oli muinoin mahtavia valtakuntia ja lukuisia kansoja,
jotka ovat sieltä sittemmin kadonneet: tällä saarella ei ole enää
muuta huomattavaa kuin sen tulivuoret.

Kreikka on niin autio, ettei siinä ole enää sadattakaan osaa
entisestä asukasmäärästä.

Espanjalla, joka oli ennen aivan täynnä kansaa, on nykyään
näytettävänään vain hylättyjä tienoita. Eikä Ranskakaan ole mitään
siihen muinaiseen Galliaan verrattuna, josta Caesar puhuu.

Pohjoismaiden kansat ovat hyvin harventuneet, eikä ole enää
puhettakaan siitä, että niiden kansojen olisi pakko, niinkuin ennen,
jakautua ja lähettää maailmalle mehiläisparvien tavoin kokonaisia
siirtokuntia ja heimoja uusia asuinpaikkoja etsimään.

Puolassa ja Euroopan Turkissa on tuskin enää väkeä nimeksikään.

Amerikasta ei löytäisi kahtasataa osaakaan ihmisistä, jotka ennen
olivat siellä suuria valtakuntia.

Aasiankaan laita ei ole paljon parempi. Vähässä Aasiassa, jossa
kukoisti ennen monta mahtavaa valtakuntaa ja uskomattoman monta
suurta kaupunkia, on niitä enää vain pari kolme. Mitä tulee
varsinaiseen Aasiaan, ei Turkille kuuluva osa siitä ole juuri
täydempi. Ja jos meidän kuninkaidemme hallitsemaa osaa verrataan
siihen kukoistavaan tilaan, missä se oli muinoin, huomataan, että
siinä elää enää vain pienen pieni osa niistä asukkaista, joita siinä
kuhisi lukemattomin laumoin Xerxeen ja Dareioksen aikoina.

Näiden suurten valtakuntien ympärille ryhmittyneet pikku valtiot ovat
taas tosiaankin autioita. Sellaisia ovat Imirettan, tsherkessien ja
Gurielin kuningaskunnat. Näiden laajojen alueiden hallitsijoilla on
enää tuskin viittäkymmentätuhatta alamaista.

Egypti on joutunut samalla tavalla häviölle kuin muutkin maat.

Kun näin kuljen kautta koko maapallon, näen vain rappeutumista
ja raunioitumista: on kuin se olisi hiljattain päässyt ruton ja
nälänhädän kourista.

Afrikka on aina ollut niin tuntematon, ettei siitä voi puhua yhtä
varmasti kuin muista maanosista. Mutta ellei oteta huomioon muuta
kuin Välimeren rannat, joista on oltu selvillä kaikkina aikoina,
huomataan niiden tavattomasti joutuneen takapajulle siitä mitä ne
olivat roomalaisena maakuntana ollessaan. Nykyään niiden ruhtinaat
ovat niin heikkoja, että heidän valtakuntansa ovat maailman
mitättömimpiä.

Toimitettuani niin tarkat laskelmat kuin tällaisissa asioissa saattaa
tulla kysymykseen olen havainnut, että maapallolla on nykyään tuskin
kymmenettä osaa siitä väkiluvusta, joka kansoitti sen Caesarin
aikana. Hämmästyttävintä on, että sen asukasmäärä harvenee päivä
päivältä. Jos tätä menoa jatkuu, on se kymmenen vuosisadan kuluttua
oleva vain erämaa.

Tämä on, rakas Usbek, kauhistuttavin tuhotapaus, mikä on milloinkaan
maailmaa kohdannut. Mutta sitä on tuskin huomattu, koska se on
tapahtunut vähitellen, monien vuosisatojen kuluessa, mikä taas
puolestaan todistaa sisäistä vammaa, salaista, piilossa vaikuttavaa
myrkkyä, ihmissukua vaivaavaa näivetystautia.

Venetsiassa, 10 p. Rhegeb-kuuta v. 1718.



114. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Maailma, rakas Rhedi, ei ole suinkaan muuttumaton. Eiväthän
taivaatkaan sitä ole: tähtitieteilijät ovat kaikkien niiden
vaihtelujen silminnäkijöitä, jotka ovat aivan luonnollisia seurauksia
aineen yleisestä liikkeestä.

Maapallo noudattaa samoja liikkeen lakeja kuin kiertotähdetkin.
Sisässään se saa kestää alkuvoimiensa herkeämätöntä taistelua. Meri
ja manner näyttävät olevan ikuisessa sodassa keskenään. Jokainen
hetki tuo mukanaan uusia suhteita.

Kun ihmiset asuvat paikassa, jossa niin moninaisia muutoksia
tapahtuu, on heidänkin tilansa yhtä epävarma. Sadattuhannet syyt
voivat vaikuttaa ja pieninkin niistä voi heidät tuhota ja sitäkin
helpommin siis lisätä tai vähentää heidän lukuaan.

En puhu mitään niistä erikoisista tuhotapahtumista, joita
historioitsijat usein mainitsevat ja jotka ovat hävittäneet
kokonaisia kaupunkeja ja kuningaskuntia. Onhan niitä yleisiäkin,
jotka ovat monet kerrat vieneet ihmissuvun perikadon partaalle.

Aikakirjat ovat täynnä sellaista yleismaailmallisia ruttotauteja,
jotka ovat tuon tuostakin kauhistuttaneet ihmiskuntaa. Ne puhuvat
eräästäkin, joka oli niin ankara, että se poltti yksinpä kasvien
juuretkin ja että sen vaikutus ulottui koko silloiseen tunnettuun
maailmaan, aina Kathayn valtakuntaan asti. Hiukkanen lisää
mädännyksen voimaan olisi ehkä yhdessä ainoassa päivässä hävittänyt
koko ihmissuvun.

Eihän ole kahta vuosisataakaan siitä, kun kaikista taudeista
häpeällisin alkoi levitä Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Erittäin
lyhyessä ajassa se teki hirvittävää jälkeä: ihmisistä olisi tullut
loppu, jos se olisi jatkanut voittokulkuaan yhtä hillittömästi.
Syntymästään saakka tautien rasittamina, kykenemättöminä kestämään
yhteiskunnallisten velvollisuuksien taakkaa olisivat he surkeasti
menehtyneet.

Mitä olisi tapahtunut, jos myrkky olisi ollut hiukan voimakkaampaa?
Ja epäilemättä se olisi tullut voimakkaammaksi, ellei olisi kaikeksi
onneksi keksitty niin tehoisaa lääkettä kuin on keksitty. Ehkäpä
tämä tauti olisi siitoselimiä vahingoittaessaan vahingoittanut itse
siitoskykyäkin.

Mutta miksi puhua tuhosta, joka olisi voinut kohdata ihmissukua? Eikö
se ole sitä tosiaan kohdannutkin ja eikö vedenpaisumus vähentänyt
ihmiskuntaa yhteen ainoaan perheeseen?

Saattavatko ne, jotka tuntevat luontoa ja joilla on järjellinen
käsitys Jumalasta, uskoa, että aine ja luodut oliot olisivat
vain kuudentuhannen vuoden vanhoja ja että Jumala olisi koko
iankaikkisuuden aikana ollut tekemättä tekojansa ja käyttänyt vasta
eilen luovaa voimaansa? Olisiko niin tapahtunut siksi, ettei hän
voinut, vaiko siksi, ettei hän tahtonut? Mutta ellei hän voinut sitä
tehdä yhteen aikaan, ei hän voinut sitä tehdä toiseenkaan. Hän ei
ole siis sitä tahtonut. Mutta kun Jumalassa ei ole minkäänlaista
jaksomääräisyyttä, niin jos otaksumme hänen tahtoneen jotakin yhden
kerran, on hän tahtonut sitä aina ja alusta alkaen.

Ei ole siis laskettava maailman ikävuosia. Hiekkajyvästen luku
meren rannalla ei ole niihin sen paremmin verrattavissa kuin
silmänräpäyskään.

Kuitenkin puhuvat kaikki historioitsijat meille ensimmäisestä
isästämme. He näyttävät meille ihmissuvun syntymän. Eikö ole
luonnollista ajatella Aatamin pelastuneen yleisestä onnettomuudesta
niinkuin Noa pelastui vedenpaisumuksesta, ja näitä suuria tapauksia
sattuneen useamminkin sitten maailman luomisen?

Mutta kaikki hävitykset eivät ole äkillisiä ja väkivaltaisia. Me
näemme useiden maapallon osien väsyvän tuottamaan elintarpeita
ihmisten ravinnoksi. Mistä me tiedämme, vaikka maassa olisi
kokonaisuudessaan yleisiä, hitaita ja huomaamattomia väsymyksen syitä?

Minusta on ollut hyvin hauskaa esittää Sinulle näitä yleisiä
ajatuksia ennen kuin käyn yksityiskohtaisemmin vastaamaan
seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuosisataa sitten tapahtunutta
väkiluvun vähentymistä koskettelevaan kirjeeseesi. Seuraavassa
kirjeessä aion osoittaa Sinulle, että riippumatta ulkonaisista
ja aineellisista syistä ovat siihen tulokseen vaikuttaneet myös
siveelliset ja henkiset syyt.

Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1718.



115. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille.


Sinä etsit syytä, miksi maapallolla on vähemmän asukkaita kuin ennen.
Jos tarkkaat hyvin, huomaat kyllä, että se suuri erotus johtuu
tavoissa tapahtuneesta suuresta muutoksesta.

Sitten kun kristinusko ja muhamettilaisuus ovat keskenään jakaneet
roomalaisen maailman, ovat asiat käyneet aivan toisenlaisiksi. Nämä
molemmat uskonnot eivät ole läheskään niin suotuisia ihmissuvun
levenemiselle kuin maanpiirin valtiaiden uskonto.

Tämä viimeksi mainittu kielsi moniavioisuuden, ja siinä se oli hyvin
huomattavasti muhametinuskon edellä. Se salli avioeron, mikä merkitsi
toista ei suinkaan vähemmän huomattavaa etua kristinuskoon nähden.

Minusta ei mikään ole niin ristiriitaista kuin pyhän Koraanin
suvaitsema monivaimoisuus ja saman kirjan niiden kaikkien
tyydyttämistä koskeva määräys. "Lähestykää vaimojanne", sanoo
Profeetta, "koska te olette heille yhtä tarpeellisia kuin heidän
vaatteensa ja koska he ovat teille yhtä tarpeellisia kuin teidän
vaatteenne." Kas siinä käsky, joka tekee totisen musulmannin elämän
sangen työlääksi. Eivätköhän niin monet vaatteet käy jo rasitukseksi
sille, kenellä on ensiksikin nuo lain säätämät neljä vaimoa ja sitten
vain yhtä monta jalkavaimoa ja orjatartakin?

"Teidän vaimonne ovat teidän peltonne", sanoo Profeetta edelleen.
"Menkää siis pelloillenne, tehkää hyvää sieluillenne ja te olette sen
jonakin päivänä löytävä."

Minusta on oikea musulmaani kuin mikäkin levähtämättömään kamppailuun
määrätty voimauros, joka kuitenkin pian heikontuu ja rasittuu
ensimmäisistä ponnistuksistaan, uupuu suorastaan voiton kentälle ja
hautaantuu niin sanoaksemme omien menestystensä taakan alle.

Luonto toimii aina hitaasti ja ikäänkuin säästellen, eivätkä sen
teot ole milloinkaan hurjan äkillisiä. Luomistyössäänkin se tahtoo
noudattaa maltillisuutta ja etenee aina vain sääntöperäisesti
ja määrämittaisesti. Jos sitä kiiruhdetaan, vaipuu se piankin
herpautumistilaan. Se käyttää säilymiseensä kaiken tarmon, mitä sille
on jäänyt, ja menettää ehdottomasti tuottavan kykynsä ja luovan
voimansa.

Tähän raukeuden tilaan saattaa nyt meidät aina vaimojen suuri
lukumäärä, joka on omiaan meitä enemmän menehdyttämään kuin
tyydyttämään. On hyvin tavallista meidän keskuudessamme, että
miehellä, jolla on suunnaton vaimola, on vain hyvin vähän lapsia. Ja
nämäkin lapset ovat useimmiten heikkoja ja kivulloisia, ja niissä
tuntuu heidän isänsä riutuneisuus.

Eikä siinä kaikki. Kun näiden vaimojen on pakko noudattaa väkinäistä
pidättyväisyyttä, täytyy heillä olla vartijoita, jotka taas saattavat
olla vain kuohilaita: uskonto, mustasukkaisuus, jopa järkikään eivät
voi päästää heidän lähelleen muita. Näitä vartijoita täytyy olla
paljon, joko säilyttämässä sisäistä rauhaa niiden sotien uhallakin,
joita nämä naiset käyvät lakkaamatta keskenään, tai taas estämässä
ulkoapäin tapahtuvia yrityksiä. Niinpä mies, jolla on kymmenen vaimoa
tai jalkavaimoa, ei mene suinkaan liiallisuuksiin hankkiessaan yhtä
monta eunukkia heitä vartioimaan. Mutta minkä tappion aiheuttavatkaan
yhteiskunnalle nämä monen monet syntymästään saakka kuolleet
miehet! Kuinka suuresti moisen seikan täytyykään edistää väkiluvun
vähenemistä!

Orjattaret, jotka elävät vaimolassa palvellakseen eunukkien kanssa
näitä lukuisia vaimoja, vanhenevat siellä melkein aina rasittavassa
neitsyydessä, he kun eivät saa mennä naimisiin siellä ollessaan.
Eivätkä heidän emäntänsä, kun ovat kerran heihin tottuneet, luovu
heistä melkein milloinkaan.

Näin pitää siis yksi ainoa mies niin monen monta kumpaankin
sukupuoleen kuuluvaa ihmistä nautintojensa palveluksessa, tappaa
heidät valtiolta ja tekee heidät hyödyttömiksi suvun jatkamisen
kannalta.

Konstantinopoli ja Ispahan ovat maailman kahden suurimman valtakunnan
pääkaupunkeja. Niihin kokoontuu kaikki ja niihin tulevat kansat
tuhansien syiden houkuttelemina kaikilta tahoilta. Kuitenkin
kuihtuvat ne aivan itsestään ja piankin häviäisivät ne kokonaan,
elleivät hallitsijat tuottaisi niihin melkein joka vuosisata
kokonaisia kansakuntia jälleen kartuttamaan niiden väkilukua.
Käsittelen kuitenkin tätä asiaa lähemmin jossakin toisessa kirjeessä.

Pariisissa, 13 p. Chahban-kuuta v. 1718.



116. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Roomalaisilla ei ollut suinkaan vähemmän orjia kuin meilläkään. Olipa
heillä niitä enemmänkin. Mutta he käyttivät niitä paremmin.

He eivät suinkaan estäneet pakkokeinoilla orjiensa lisääntymistä,
vaan koettivat päinvastoin edistää sitä niin paljon kuin
voivat ja toimittaa niistä mahdollisimman monta jonkinlaiseen
avioliittoon. Näin täyttivät he talonsa molempiin sukupuoliin
kuuluvilla, kaikenikäisillä palvelijoilla ja valtion lukemattomalla
väenrunsaudella.

Lapsia, jotka muodostivat ajan pitkään isännän rikkauden, syntyi
tuhka tiheään hänen ympärillään. Hän yksin piti huolta niiden
elättämisestä ja kasvattamisesta. Isät, vapautuneina tästä taakasta,
seurasivat yksinomaan luontaista taipumustaan ja lisäsivät sukuaan
pelkäämättä liian lukuisaa perhettä.

Olen jo sanonut, että meidän keskuudessamme on kaikkien orjien
ainoana tehtävänä vaimojemme vartioiminen eikä mikään muu ja että he
ovat valtion kannalta katsoen kaikin tavoin tuottamattomia. Niinpä
jääkin vain muutamien vapaiden miesten, muutamien perheenpäiden
tehtäväksi ammattien harjoittaminen ja maan viljeleminen, ja siihen
työhön antautuvat nämäkin niin vähän kuin suinkin voivat.

Niin ei ollut laita roomalaisten keskuudessa. Tasavalta
käytti suunnattomaksi edukseen orjien kansaa. Kullakin oli
säästöomaisuutensa, peculiuminsa, jota hän piti hallussaan isännän
määräämillä ehdoilla. Tämän omaisuuden hän teki tuottavaksi ja
antautui ammattiin, mihin hänen taipumuksensa häntä vetivät. Yksi
piti pankkiliikettä, toinen harjoitti merikauppaa. Tämä toimi
vähittäiskauppiaana, tuo teki jotakin käsityötä tai vuokrasi
ja viljeli maata. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi kaikella
voimallaan yrittänyt saada hyötyä säästöomaisuudestaan, joka tarjosi
hänelle samalla sekä hyvinvoinnin nykyisessä orjuudessa että vapauden
toivon tulevaisuudessa. Näin syntyi ahkera kansa, näin kukoistivat
käsityöt ja ammatit.

Rikastuttuaan uutteruudellaan ja työllään hankkivat orjat itselleen
vapauden ja pääsivät kansalaisiksi. Tasavalta korjasi näin
tappioitaan lakkaamatta ja otti helmaansa yhä uusia perheitä sitä
mukaa kuin vanhat hävisivät.

Seuraavissa kirjeissäni saanen tilaisuuden todistaa Sinulle, että
mitä enemmän jossakin valtiossa on väkeä, sitä uhkeammin kukoistaa
siinä liike-elämä. Yhtä helposti voisin todistaa myös, että mitä
paremmin liike-elämä siinä kukoistaa, sitä enemmän lisääntyy siinä
asukkaiden luku: nämä kaksi asiaa auttavat ja edistävät toisiaan
välttämättömästi.

Jos näin on laita, niin kuinka suureksi täytyikään tuon lakkaamatta
ahertavien orjain suunnattoman lauman paisua ja lisääntyä! Ahkeruus
ja yltäkylläisyys synnytti heidät ja he puolestaan synnyttivät
yltäkylläisyyden ja ahkeruuden.

Pariisissa, 16 p. Chahban-kuuta v. 1718.



117. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Me olemme tähän asti puhuneet muhamettilaisista maista ja etsineet
syytä, miksi niissä oli vähemmän asukkaita kuin niissä, joita
roomalaiset pitivät vallassaan. Tutkikaamme nyt, mistä sama tulos on
johtunut kristityissä maissa.

Avioero oli sallittu pakanauskonnossa, mutta se kiellettiin
kristityiltä. Tästä muutoksesta, joka näytti ensin niin mitättömältä,
oli vähitellen kauheita seurauksia, sellaisia, että niitä saattaa
tuskin uskoa.

Avioliitolta ei ainoastaan riistetty sen suloutta, vaan
vahingoitettiin myös sen tarkoitusperää. Tiukentamalla sen solmua
sitä vain höllennettiin, ja sen sijaan että olisi sydämiä yhdistetty
niinkuin väitettiin, erotettiinkin ne iäksi.

Niin vapaaseen tekoon, missä sydämellä täytyy olla niin suuri
osansa, tuotiin pakko, välttämättömyys, jopa kohtalon sallima.
Eri luonteenlaatujen vastenmielisyyksiä, oikkuja ja vieromisia ei
laskettu miksikään. Tahdottiin sitoa paikalleen sydän, se, mitä
luonnossa on vaihtelevinta ja häilyvintä. Armotta ja toivotta
kahlehdittiin toisiinsa ihmisiä, jotka olivat toisilleen taakaksi ja
jotka eivät melkein milloinkaan sopineet yhteen. Näin meneteltiin
niiden tyrannien tavoin, jotka sidotuttivat eläviä ihmisiä
kuolleisiin ruumiisiin.

Mikään ei ollut niin edullista molemminpuoliselle kiintymiselle
kuin avioeron mahdollisuus. Miehen ja vaimon oli helpompi kestää
kärsivällisesti kotoiset kiusat, koska he tiesivät voivansa lopettaa
ne milloin tahansa. Ja he pitivät usein tätä valtaa kädessään koko
ikänsä käyttämättä sitä vain siitä ainoasta syystä, että heillä oli
vapaus sitä käyttää.

Niin ei ole laita kristittyjen, koska heidän nykyiset vaivansa saavat
heidät epätoivoon tulevaisuudesta. He näkevät avioliiton ikävistä
puolista vain niiden pysyväisyyden ja niin sanoaksemme niiden
ikuisuuden. Siitä saavat alkunsa vastenmielisyydet, riitaisuudet,
halveksuminen, mikä merkitsee vain pelkkää jälkeläisten tappiota.
Tuskin on oltu kolmisen vuotta avioliitossa, kun lyödään laimin sen
tärkein puoli ja vietetään yhdessä kolmekymmentä kylmää vuotta. Näin
muodostuu yhtä täydellisiä ja ehkäpä turmiollisempia sisäisiä eroja
kuin jos ne olisivat julkisia. Kukin elää ja pysyy omalla tahollaan,
ja kaikki se tapahtuu tulevien sukupolvien vahingoksi. Piankin
heittäytyy mies, joka on alkanut inhota iankaikkista vaimoansa,
ilotyttöjen syliin ja alentuu siten häpeälliseen ja kokonaan
yhteiskunnan vastaiseen seurusteluun, joka, toteuttamatta avioliiton
tarkoitusta, edustaa korkeintaan vain sen nautintoja.

Ellei nyt kahdesta tällä tavoin sidotusta henkilöstä toinen joko
sitten luonnonlaatunsa tai ikänsä takia ole sovelias luonnon
tarkoitusta täyttämään ja suvun jatkamista edistämään, vie hän
toisenkin mukanaan hautaan ja tekee hänestä yhtä hyödyttömän kuin hän
on itse.

Eipä ole siis suinkaan kummeksittava, vaikka nähdäänkin kristittyjen
keskuudessa kovin lukuisien avioliittojen tuottavan perin vähän
kansalaisia. Avioero on poistettu. Huonosti onnistuneita avioliittoja
ei voida korjata, eivätkä naiset enää kulje, niinkuin Roomassa oli
tapana, useampien miesten kesken kädestä käteen, niin että nämä
miehet ottivat heistä kukin kohdallaan mahdollisimman parhaan hyödyn.

Uskallan sanoa sen: jos sellaisessa valtiossa kuin Lakedaimonissa,
jossa kansalaisia lakkaamatta sitoivat omituiset, turhantarkat lait
ja jossa oli vain yksi perhe, nimittäin valtio, olisi säädetty,
että miesten tuli vaihtaa vaimoja joka vuosi, olisi siellä syntynyt
lukematon väen paljous.

On jokseenkin vaikeata täysin käsittää syytä, joka on saanut
kristityt kieltämään avioeron. Avioliittohan perustuu kaikkien
maailman kansojen keskuudessa sopimukseen, johon voidaan ottaa
kaikenlaisia ehtoja ja josta on katsottu olevan syytä kieltää
vain sellaiset ehdot, mitkä olisivat voineet heikontaa sen
tarkoitusta. Mutta kristityt eivät katsele avioliittoa suinkaan
tältä näkökannalta: niinpä onkin heidän sangen työlästä sanoa, mitä
se oikein on. He eivät myönnä sen olevan aistien nautintoa, vaan
näyttävät päinvastoin, niinkuin olen Sinulle jo sanonut, tahtovan
karkottaa siitä tämän nautinnon niin tyystin kuin voivat. Se on
heistä vertauskuva, käsite, salaisuus, josta minä en ymmärrä mitään.

Pariisissa, 19 p. Chahban-kuuta v. 1718.



118. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Avioeron kieltäminen ei ole ainoa syy kristityissä maissa havaittuun
väestön vähenemiseen: se suuri eunukkien määrä, mikä esiintyy heidän
keskuudessaan, ei ole suinkaan pienempänä aiheena tähän ilmiöön.

Tarkoitan pappeja ja molempiin sukupuoliin kuuluvia dervishejä,
jotka pyhittäytyvät ikuiseen pidättyväisyyteen. Pidättyväisyys on
näet kristittyjen päähyve, vaikkakaan minä en heitä siinä suhteessa
lainkaan ymmärrä, koska en tiedä, mikä se sellainen hyve on, josta ei
ole mitään tuloksia.

Minusta nähden heidän kirjanoppineensa puhuvat ilmeisesti
ristiin, kun he sanovat avioliittoa pyhäksi ja sen vastakohtaa,
naimattomuutta, vielä pyhemmäksi, ottamatta lukuun sitä seikkaa, että
peruskäskyistä ja opinkappaleista puheen ollen hyvä on aina samaa
kuin paras.

Niitä ihmisiä, joiden ammattiin kuuluu aviottomuus, on suunnattoman
paljon. Isät tuomitsivat siihen muinoin lapsensa jo kehdosta lähtien.
Nykyään antautuvat he siihen itsestään neljäntoista vuotiaana, mikä
on kutakuinkin sama asia.

Tämä pidättyväisyyden ammatti on tuhonnut enemmän ihmisiä kuin ikinä
rutot ja verisimmätkään sodat. Jokaisessa luostarissa nähdään ikuinen
perhe, jossa ei synny ketään ja joka pysyy pystyssä kaikkien muiden
kustannuksella. Nämä talot ovat aina avoinna kuin kuilut, joihin
tulevat sukupolvet hautautuvat.

Tämä menettelytapa eroaa suuresti roomalaisten menettelytavasta,
nämä kun sääsivät erikoisia rangaistuslakeja niitä varten, jotka
kieltäytyivät noudattamasta avioliiton lakeja ja tahtoivat nauttia
yhteiselle hyvälle aivan vastakkaista vapautta.

Puhun tässä vain katolisista maista. Protestanttisen uskonnon mukaan
on kaikilla oikeus siittää lapsia, eikä se siedä katolilaisten
tapaisia pappeja eikä dervishejä. Ja ellei tätä uskontoa
rakennettaessa, uskontoa, joka palautti kaikki ensimmäisten aikojen
kannalle, sen perustajia olisi lakkaamatta syytetty liioittelusta,
olisivat he, sitten kun olivat tehneet avioliiton yleiseksi,
epäilemättä myös höllentäneet sen iestä ja lopullisesti kukistaneet
sen raja-aidan, joka tässä suhteessa erottaa Nasarealaisen
Muhammedista.

Mutta miten tämän asian laita lieneekin, varmaa vain on, että uskonto
asettaa protestantit suunnattomasti parempaan asemaan katolilaisiin
verraten.

Rohkenenpa sanoa senkin, että siinä tilassa, missä Eurooppa nyt on,
katolilaisen uskonnon on mahdotonta pysyä siinä pystyssä viittäsataa
vuotta.

Ennen Espanjan mahtavuuden masentumista katolilaiset olivat
protestantteja paljon voimakkaammat. Nämä jälkimmäiset ovat
kuitenkin vähitellen päässeet tasapainoon, ja nykyään alkaa vaaka
painua heidän puolelleen. Tämä edullinen asema vahvistuu päivä
päivältä: protestantit tulevat yhä rikkaammiksi ja mahtavammiksi ja
katolilaiset heikommiksi.

Protestanttisten maiden voi jo ennakolta sanoa olevan ja
tosiasiallisesti ne ovatkin tiheämmin asuttuja kuin katoliset maat.
Mistä seuraa ensiksikin, että verotulot ovat niissä huomattavammat,
koska ne lisääntyvät maksajien lisääntyessä: toiseksi, että maa on
niissä paremmin viljeltyä, ja lopuksi, että liike-elämä on niissä
vilkkaampi, koska niissä on enemmän ihmisiä, joiden on luotava
varallisuutensa ja koska tarpeiden enentyessä keksitään myöskin
enemmän keinoja niiden tyydyttämiseksi. Missä on olemassa vain maan
viljelemiseen riittävä määrä väestöä, täytyy liike-elämän pakostakin
kuihtua. Ja missä on olemassa vain kauppatoimen hoitamiseen
tarvittava määrä ihmisiä, täytyy maanviljelyksen pakostakin joutua
hunningolle, mikä merkitsee sitä, että molempien täytyy kitua samalla
kertaa, koska toista voidaan harrastaa vain toisen kustannuksella.

Mitä tulee katolisiin maihin, niin ei niissä ole ainoastaan
maanviljelystä lyöty laimin, vaan on niissä myöskin työnteko pilalla.
Työnteosta suoriudutaan näet niissä siten, että opitaan viisi, kuusi
kuolleen kielen sanaa. Heti kun miehellä on vain takanaan tämä
varasto, ei hänen enää tarvitse huolehtia toimeentulostaan. Hän
saa luostarista rauhallisen elämän, joka olisi hänelle maailmassa
maksanut monet hiet ja vaivat.

Eikä siinä kaikki. Dervisheillä on käsissään melkein kaikki valtion
rikkaudet. He muodostavat oikean ahneiden ihmisten seuran, joka
aina ottaa, eikä koskaan anna, vaan kasaa lakkaamatta tuloja
pääomiaan kartuttaakseen. Suuren suuret rikkaudet vaipuvat silloin
niin sanoaksemme halvautuneeseen tilaan: ei ole enää tavarain
kiertokulkua, ei liike-elämää, ei ammatteja, ei teollisuutta.

Ei ole sellaista protestanttista ruhtinasta, joka ei kantaisi
kansoiltaan paljon suurempia veroja kuin paavi alamaisiltaan.
Kuitenkin nämä jälkimmäiset ovat köyhiä ja kurjia, samalla kun toiset
elävät yltäkylläisyydessä. Liike-elämä luo yhtäällä vilkkautta
kaikkialle, kun taas toisaalla munkkilaisuus levittää kuolemaa joka
soppeen.

Pariisissa, 26 p. Chahban-kuuta v. 1718.



119. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Meillä ei ole nyt enää mitään sanomista Aasiasta ja Euroopasta.
Siirtykäämme siis Afrikkaan. Käy kuitenkin tuskin puhuminen muusta
kuin sen rannikoista, koska sisämaata ei lainkaan tunneta.

Berberian rannikkovaltiot, joissa vallitsee muhametinusko, eivät ole
nykyään niin taajaan asuttuja kuin roomalaisten aikana, syistä, jotka
olemme jo maininneet. Mitä tulee Guinean rannikoihin, niin on niistä
varmaankin väestö hirvittävästi harventunut niiden kahdensadan vuoden
kuluessa, jolloin pikkukuninkaat eli kylien päälliköt ovat myyneet
alamaisiaan Euroopan ruhtinaille näiden amerikkalaisiin siirtokuntiin
lähetettäviksi.

Kummallisinta on, että Amerikka, joka saa vuosittain niin paljon
uusia asukkaita, on itse autio eikä hyödy lainkaan Afrikan jatkuvista
tappioista. Niitä orjia, jotka siirretään outoon ilmanalaan, kuolee
siellä tuhansittain. Ja kaivostyöt, joihin käytetään lakkaamatta
sekä maan alkuasukkaita että muukalaisia, ne epäterveelliset huurut,
jotka näistä kaivoksista nousevat, elohopea, johon täytyy alituisesti
turvautua, tuhoavat heitä armottomasti.

Ei ole mitään niin mieletöntä kuin hävittää lukemattomia ihmishenkiä
penkoakseen maan uumenista kultaa ja hopeaa, näitä itsessään täysin
hyödyttömiä metalleja, jotka esiintyvät rikkauksina vain siksi, että
ne on valittu rikkauksien merkeiksi.

Pariisissa, Chahban-kuun viimeisenä päivänä v. 1718.



120. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Jonkin kansan hedelmällisyys riippuu joskus maailman
vähäpätöisimmistä seikoista. Useinkaan ei tarvita muuta kuin pieni
käänne sen mielikuvitukseen, kun sen luku jo suuresti lisääntyy
entisestään.

Juutalaiset, joita aina tuhotaan ja jotka aina syntyvät uudelleen,
ovat korjanneet lakkaamattomat menetyksensä ja häviönsä yksinomaan
sen toivon turvin, mikä heidän keskuudessaan elähyttää jokaista
perhettä, että nimittäin sen helmasta syntyy kerran mahtava kuningas,
josta on tuleva maailman herra.

Persian muinaisilla kuninkailla oli niin monen monia tuhansia
alamaisia vain sen tietäjäpappien uskontoon kuuluvan opinkappaleen
takia, että Jumalalle mieluisimmat teot, mitä ihminen saattaa tehdä,
olivat lapsen siittäminen, pellon muokkaaminen ja puun istuttaminen.

Kun Kiinalla on helmassaan suunnaton asukasjoukko, johtuu se vain
eräästä määrätystä ajatustavasta. Sillä kun lapset pitävät isäänsä
jumalana, kun he kunnioittavat häntä sellaisena jo tässä elämässä,
kun he palvovat häntä hänen kuoltuaan uhreilla, joiden avulla he
luulevat hänen Tyeniin haihtuneen sielunsa saavan uuden elämän, on
jokainen halukas lisäämään perhettä, joka on niin kuuliainen tässä
elämässä ja niin tarpeellinen toisessa.

Toiselta puolen autioituvat muhamettilaiset maat päivä päivältä erään
katsantokannan johdosta, joka, niin pyhä kuin se onkin, vaikuttaa
hyvin turmiollisesti silloin kun se on juurtunut mieliin. Me pidämme
itseämme matkustajina, joiden tulee ajatella vain toista isänmaata.
Hyödylliset ja kestävät työt, huolehtiminen lastemme tulevaisuuden
varmentamisesta, lyhyen, ohimenevän elämän tuolle puolen ulottuvat
suunnitelmat tuntuvat meistä järjettömiltä. Rauhallisina
nykyisyydestä, huolettomina tulevaisuudesta me emme katso maksavan
vaivaa korjata julkisia rakennuksia, perata pelloksi uusia maita
tai viljellä niitä, jotka kaipaavat hoitoamme. Me elämme yleisessä
unteluudessa ja heitämme kaikki Kaitselmuksen haltuun.

Turhamaisuuden henki on saanut eurooppalaiset perustamaan
kohtuuttoman esikoisoikeuden, joka on hyvin haitallinen suvun
lisääntymiselle, koska se ohjaa isän huomion vain yhteen lapseen ja
kääntää hänen silmänsä toisista, koska se pakottaa hänet vastustamaan
useampien varallisuuden perustamista, tehdäkseen yhden ainoan
varallisuuden varmaksi ja koska se vihdoin hävittää kansalaisten
tasa-arvoisuuden, joka muodostaa koko heidän äveriäisyytensä.

Pariisissa, 4 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.



121. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Villien asumissa maissa on tavallisesti hyvin vähän väkeä, koska he
melkein kaikki vierovat työtä ja maan viljelemistä. Tämä onneton
vastenmielisyys on niin voimakas, että kun he milloin kiroavat
vihollistaan, toivottelevat he hänen joutuvan muokkaamaan maata,
koska he uskovat vain metsästyksen ja kalastuksen olevan jaloa ja
heille soveltuvaa askaretta.

Mutta kun metsästys ja kalastus tuottavat useina vuosina varsin
vähän, ahdistaa nälkä heitä tuon tuostakin, ottamattakaan lukuun sitä
seikkaa, ettei ole niin riista- ja kalarikasta seutua, joka voisi
elättää suurta kansanpaljoutta, koska eläimet pakenevat aina liian
asuttuja tienoita.

Muutoin eivät villien kyläyhteiskunnat, joissa on pari, kolme
sataa asukasta, jotka ovat toisistaan eristettyjä ja joilla on
yhtä vastakkaiset edut kuin kahdella valtakunnalla ikään, saata
pysyä pystyssä, koska niillä ei ole suurten valtioiden apukeinoja,
valtioiden, joiden kaikki osat tukevat ja avustavat toisiaan.

Villeillä on muuan toinenkin tottumus, joka on yhtä turmiollinen kuin
tämä ensimmäinenkin, nimittäin naisten julma sikiönlähdettämistapa,
jottei heidän raskautensa tekisi heitä heidän miestensä silmissä
epämiellyttäviksi.

Täällä taas ovat voimassa hirvittävän ankarat lait tätä
vallattomuutta vastaan, menevätpä ne siinä suhteessa aivan
liiallisuuksiin. Jokaista neitoa, joka ei ole käynyt ilmoittamassa
raskauttaan viranomaisille, rangaistaan kuolemalla, jos hänen
kohtunsa hedelmä kuolee: ei kainous eikä häpeä eivätkä tapaturmatkaan
riitä hänelle milloinkaan puolustukseksi.

Pariisissa, 9 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.



122. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Siirtokuntien tavallinen vaikutus on se, että ne heikontavat
maita, jotka niitä perustavat, kansoittamatta maita, joihin niitä
perustetaan.

Ihmisten tulee pysyä siellä, missä he ovat. On tauteja, jotka
johtuvat siitä, että vaihdetaan hyvä ilma huonoon. Toiset taas
johtuvat siitä, että ylimalkaan ilmanalaa vaihdetaan.

Ilmaan imeytyy, niinkuin kasveihinkin, kunkin seudun maahiukkasia,
ja se vaikuttaa meihin niin voimakkaasti, että se määrää
luonnonlaatumme. Kun me siirrymme toiseen maahan, tulemme sairaiksi.
Koska nesteet ovat tottuneet johonkin määrättyyn tiheyteen ja
molemmat johonkin määrättyyn liikenopeuteen, eivät ne saata enää
muita sietää, vaan vastustavat uusia järjestelyjä.

Milloin joku maa pysyy autiona, on se merkkinä jostakin ilmaston
laadussa vallitsevasta erikoisesta viasta. Jos siis riistetään
ihmiset onnellisen taivaan alta ja lähetetään heidät sellaiseen
maahan, tehdään täsmälleen päinvastoin kuin tarkoitetaan.

Roomalaiset tiesivät sen kokemuksesta. He karkottivat kaikki
rikollisensa Sardiniaan ja asuttivat siellä myös juutalaisia. Näiden
ihmisten tuhoutuminen oli kestettävä, mutta sen teki heille hyvin
helpoksi se halveksunta, jota he tunsivat näitä kurjia kohtaan.

Suuri shaahi Abbas, joka tahtoi riistää turkkilaisilta mahdollisuuden
pitää suuria sotajoukkoja rajoilla, siirsi melkein kaikki
armenialaiset maastaan ja lähetti heitä yli kaksikymmentätuhatta
perhettä Guilanin maakuntaan, missä he hyvin pian kuolivat melkein
kaikki.

Mitkään kansojensiirrot Konstantinopoliin eivät ole milloinkaan
onnistuneet.

Se suunnaton määrä neekereitä, josta puhuimme, ei ole suinkaan
täyttänyt Amerikkaa.

Sen jälkeen kun Hadrianus hävitti juutalaiset, on Palestiina ollut
vailla asujamia.

Täytyy siis myöntää, että suuret hävitykset ovat miltei
korjaamattomia, koska kansa, joka on jossakin suhteessa rappiolla,
pysyy edelleenkin samassa tilassa. Ja jos se sattumalta kohentuukin,
menee siihen vuosisatoja.

Mutta jos tuollaisessa voipumuksen tilassa pieninkin äsken
koskettelemamme seikka sattuu vaikuttamaan, ei kansa kohennu, vaan
raukeaa päivä päivältä ja käy tuhoaan kohti.

Maurien karkottaminen Espanjasta tuntuu vieläkin yhtä hyvin kuin
ensimmäisenä päivänä, siten syntynyt tyhjyys kun ei suinkaan täyty,
vaan laajenee päivä päivältä.

Hävitettyään Amerikan eivät espanjalaiset, jotka ovat anastaneet
entisten asukkaiden sijan, ole voineet kansoittaa sitä uudelleen,
vaan hävittäjät hävittävät itsensä ja kuihtuvat lakkaamatta tuhoisan
kohtalon, tai niinkuin minä mieluummin sanoisin, jumalallisen
oikeuden iskeminä.

Ruhtinaiden ei siis pidä ajatella laajojen maiden kansoittamista
siirtokuntien avulla. En kuitenkaan väitä, etteivät ne saattaisi
joskus onnistuakin. Onhan niin onnellisia ilmanaloja, että ihmissuku
lisääntyy siellä aina. Siitä ovat todistuksena eräät saaret, joiden
kansoittamisen ovat toimittaneet laivoista niiden rannikolle heitetyt
ja siellä hyvin pian parantuneet sairaat.

Mutta milloin nämä siirtokunnat menestyvät, eivät ne suinkaan lisää
emämaan mahtia, vaan jakavat sen, elleivät ne ole alueeltaan hyvin
pieniä, niinkuin sellaiset, jotka lähetetään valtaamaan joitakin
tukikohtia kaupalle.

Kartagolaiset olivat, niinkuin myöhemmin espanjalaiset, löytäneet
Amerikan tai ainakin muutamia suuria saaria, joilla he harjoittivat
suunnatonta kauppaa. Mutta kun he huomasivat asukasmääränsä
vähenevän, kielsi tämä viisas tasavalta alamaisiaan harjoittamasta
sitä kauppaa ja meriliikettä.

Uskallan sanoa, ettei suinkaan tule kuljettaa espanjalaisia
Länsi-Intiaan, vaan päinvastoin pitäisi siirtää intiaanit ja kaikki
sekarotuiset Espanjaan. Pitäisi palauttaa tälle valtakunnalle kaikki
sen sinne tänne sirotellut kansat, ja jos tosiaan vain puoletkin
näistä suurista siirtomaista säilyisi, tulisi Espanjasta Euroopan
pelättävin suurvalta.

Valtakuntia voidaan verrata puuhun, jonka liian laajalle leviävät
oksat imevät kaiken mehun rungosta ja synnyttävät vain varjoa.

Ei mikään pitäisi niin perinpohjin parantaman ruhtinaita kaukaisten
valloitusten kiihkosta kuin portugalilaisten ja espanjalaisten
esimerkin.

Valloitettuaan uskomattoman nopeasti äärettömiä alueita ja
hämmästeltyään itsekin näitä voittojaan enemmän kuin kukistetut
kansat tappioitaan, miettivät nämä molemmat kansat niiden
säilyttämisen keinoja ja kulkivat siinä kumpainenkin eri tietä.

Kun espanjalaiset eivät katsoneet jaksavansa pakottaa voitettuja
kansakuntia uskollisuuteen, pitivät he parempana surmata ne
sukupuuttoon ja lähettää niiden tilalle Espanjasta luotettavaa
väkeä, eikä milloinkaan ole kauheampaa suunnitelmaa täsmällisemmin
toteutettu. Nähtiinhän silloin kansan, yhtä lukuisan kuin kaikki
Euroopan kansat yhteensä, katoavan maan päältä näiden raakalaisten
saapuessa, raakalaisten, jotka näyttivät Länsi-Intian keksiessään
halunneen samalla osoittaa ihmisille keksineensä julmuuden korkeimman
asteen.

Tällaisen raakalaisuuden avulla saivat he säilymään sanotun maan
vallassaan. Huomaa siitä, kuinka tuhoisia valloitukset ovat, koska
niiden seurauksetkin ovat tuollaisia, sillä tämä inhoittava apukeino
oli tosiaankin ainoa. Kuinka he olisivatkaan kyenneet pitämään niin
monia miljoonia ihmisiä kurissa? Kuinka he olisivatkaan jaksaneet
käydä sisäistä sotaa niin pitkän matkan takaa? Mitä heistä olisikaan
tullut, jos he olisivat antaneet näille kansoille aikaa toipua
ihmetyksestä, johon ne olivat vaipuneet näiden uusien jumalain
saapuessa ja heidän pelottavien salamainsa leimahtaessa?

Portugalilaiset kulkivat taas kokonaan vastakkaista tietä. He eivät
käyttäneet julmuutta. Mutta niinpä karkotettiinkin heidät pian
kaikista maista, jotka he olivat löytäneet. Hollantilaiset tukivat
näiden kansojen kapinaa ja käyttivät sitä hyödykseen.

Kuka ruhtinas kadehtisi näiden valloittajien kohtaloa? Kuka
haluaisi tehdä sellaisia valloituksia sellaisilla ehdoilla? Toiset
karkotettiin anastetuilta alueilta tuota pikaa. Toiset tekivät niistä
erämaita ja toimittivat saman osan omallekin maalleen.

Sankarien arpana onkin perikatoon syöksyminen sellaisia maita
valloittaessaan, jotka he pian taas menettävät, tai sellaisia kansoja
kukistaessaan, jotka heidän on pakko itse tuhota. He muistuttavat
mielipuolta, joka tuhlasi omaisuutensa ostamalla kuvapatsaita, mitkä
hän heitti mereen, ja peilejä, mitkä hän heti rikkoi.

Pariisissa, 18 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.



123. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.


Hallituksen lempeys edistää ihmeellisesti suvun lisääntymistä. Kaikki
tasavallat ovat siitä pysyvänä todistuksena, ja muita enemmän Sveitsi
ja Hollanti, jotka ovat Euroopan kehnoimmat valtiot maanlaadun
puolesta, mutta jotka ovat kuitenkin tiheimmin asuttuja.

Ei mikään vedä niin muukalaisia puoleensa kuin vapaus ja aina sitä
seuraava varallisuus: edellistä haetaan sen itsensä takia, ja tarve
tuo ihmisiä maahan, mistä on saatavissa jälkimmäistä.

Suku lisääntyy maassa, missä yltäkylläisyys tyydyttää lasten tarpeet,
silti lainkaan vähentämättä vanhempain hyvinvointia.

Myöskin kansalaisten tasa-arvoisuus, joka synnyttää tavallisesti
varallisuuden tasa-arvoisuuden, kuljettaa ja levittää
yltäkylläisyyttä ja elämää valtioruumiin kaikkiin osiin.

Niin ei ole laita mielivallan alamaisuuteen taivutettujen maiden.
Ruhtinas, hovikot ja muutamat yksityiset pitävät hallussaan kaikkia
rikkauksia, kaikkien muiden huokaillessa äärimmäisessä köyhyydessä.

Jos mies elää huonoissa varoissa ja jos hän oivaltaa siittävänsä
vielä itseäänkin köyhempiä lapsia, ei hän mene naimisiin. Ja jos
hän naimisiin meneekin, pelkää hän liian suurta lapsilaumaa, koska
nämä lapset voisivat saattaa hänen taloudelliset olonsa lopulliseen
epäjärjestykseen ja koska he varmaankin joutuisivat isänsä
varallisuustasoa alemmaksi.

On myönnettävä, että maalainen eli talonpoika, kun hän on kerran
mennyt naimisiin, kansoittaa maata mistään huolimatta. Oli hän sitten
rikas tai köyhä, ei se asia liikuta häntä: hänellähän on aina varma
perintö jätettävänä lapsilleen, nimittäin kuokka. Eikä näin mikään
estä häntä sokeasti seuraamasta luonnon viettiä.

Mutta mitä hyödyttää valtiota tämä kurjuudessa kituvain lasten
joukko? Nehän kuolevat melkein kaikki sitä mukaa kuin syntyvät.
Eikä niistä tule milloinkaan oikein vankkaa väkeä: heikkoina ja
raihnaisina he heittävät yksitellen henkensä tuhansista syistä,
samalla kun niitä surmaavat summissa ne lukuisat kulkutaudit,
joita kurjuus ja huono ravinto aina aiheuttavat. Ne, jotka niiltä
säästyvät, pääsevät miehen ikään pääsemättä sen voimaan ja kituvat
koko lopun elämänsä.

Ihmiset ovat kuin kasveja, jotka eivät milloinkaan menesty, ellei
niitä hyvin hoideta. Kurjuudessa eläväin kansojen keskuudessa vähenee
suku, jopa joskus huononeekin lajistaan.

Ranska on kaikesta tästä oivallisena esimerkkinä. Äskeisten sotien
aikana oli kaikkien alaikäistenkin pakko mennä naimisiin, koska
he pelkäsivät joutuvansa sotaväkeen. Avioliitot solmittiin siis
liian aikaisin ja lisäksi suuressa köyhyydessä. Niin monista
avioliitoista syntyi tietysti paljon lapsia, mutta niitä saa turhaan
etsiä nykypäivien Ranskasta, koska kurjuus, nälkä ja taudit ovat ne
korjanneet sen pinnalta.

Jos niin suotuisassa ilmanalassa, niin hyvin järjestetyssä
kuningaskunnassa kuin Ranskassa tehdään moisia huomioita, niin miten
ovatkaan asiat muissa valtioissa?

Pariisissa, 23 p. Rhamazan-kuuta v. 1718.



124. kirje.

Usbek kirjoittaa pappi Mehemet Alille, Kolmen Haudan vartijalle
Kumiin.


Mitä meitä auttavat immaumien paastot ja pappien jouhipaidat?
Jumalan käsi on kaksi kertaa raskaasti painanut lain lapsia. Aurinko
himmentyy ja näyttää valaisevan vain heidän tappioitaan: heidän
sotajoukkonsa kokoontuvat, mutta ne hajoitetaan kuin tuhka.

Osmannien valtaa järisyttää kaksi ankarinta iskua, mitä se on
milloinkaan saanut. Muuan kristitty mufti pitää sitä vain vaivoin
pystyssä. Saksan suurvisiiri on Jumalan vitsa, joka on lähetetty
kurittamaan Omarin kannattajia. Hän levittää kaikkialle heidän
kapinoimisestaan ja petollisuudestaan raivostuneen taivaan vihaa.

Immaumien pyhä henki, Sinä itket yötä ja päivää Profeetan lapsia,
jotka inhoittava Omar on vienyt väärille poluille. Sinun sisimmän
sydämesi valtaa liikutus, kun Sinä katselet heidän onnettomuuksiaan.
Sinä haluat heidän kääntymistään etkä heidän turmiotaan. Sinä
tahtoisit koota heidät Alin lipun ympärille pyhimysten kyyneleiden
voimalla etkä nähdä uskottomien kauhun hajoittavan heitä vuorille ja
erämaihin.

Pariisissa, 1 p. Chalval-kuuta v. 1718.



125. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Mikä saattaa aiheuttaa sen suunnattoman anteliaisuuden, jota
ruhtinaat osoittavat hovikoilleen? Tahtovatko he kiinnittää nämä
itseensä? Mutta hehän ovat jo niin kokonaan heidän omiaan kuin
he suinkin voivat olla. Ja jos he sitäpaitsi hankkivat muutamia
alamaisiaan omikseen ostamalla heidät, täytyy heidän juuri siitä
syystä menettää äärettömän paljon toisia alamaisia köyhdyttämällä
heidät.

Ajatellessani ruhtinaiden asemaa, heitä kun aina ympäröivät ahnaat,
kyllääntymättömät henkilöt, en voi muuta kuin surkutella heitä. Ja
minä surkuttelen heitä vielä enemmän silloin kun heillä ei ole voimaa
vastustaa pyyntöjä, mitkä koituvat aina niiden rasitukseksi, jotka
eivät pyydä mitään.

En voi milloinkaan kuulla puhuttavan heidän anteliaisuudestaan,
armonosoituksistaan, eläkkeistään vaipumatta tuhansiin mietteisiin.
Kokonainen lauma ajatuksia tulvahtaa mieleeni. On kuin kuulisin
julistettavan seuraavaa käskykirjettä:

"Sitten kun erinäisten alamaistemme väsymätön apurahojen
pyytämisen into on lakkaamatta vedonnut Meidän kuninkaalliseen
anteliaisuuteemme, olemme vihdoin suvainneet myöntyä niihin
monilukuisiin anomuksiin, joita he ovat Meille esittäneet ja jotka
ovat tähän asti olleet valtaistuimen suurimpana murheena. He ovat
tehneet Meille tiettäväksi, etteivät he ole sen jälkeen kun kruunu on
Meille joutunut olleet kertaakaan poissa Meidän aamuvastaanotostamme,
että Me olemme aina nähneet heidät tiemme varrella liikkumattomina
kuin rajapylväät ja että he ovat kurottautuneet niin paljon kuin
ovat ikänänsä voineet katsellakseen korkeimpienkin olkapäiden
yli Meidän Jalouttamme. Edelleen olemme saaneet useita anomuksia
eräiltä kauniimpaan sukupuoleen kuuluvilta henkilöiltä, jotka ovat
rukoilleet Meitä ottamaan huomioomme, että heidän toimeentulonsa
kysyy tiettävästi suuria kustannuksia. Niinikään ovat erinäiset
sangen iäkkäät naiset päätään heilutellen pyytäneet Meitä
laskemaan sydämellemme, että he ovat olleet hovin koristuksina
Meidän kuninkaallisten edeltäjiemme aikana ja että jos heidän
sotajoukkojensa päälliköt ovat tehneet valtion pelätyksi sotaisilla
urotöillään, ovat he puolestaan tehneet hovin yhtä kuuluisaksi
juonillaan. Koska Me haluamme kohdella anojia ystävällisesti ja
myöntyä kaikkiin heidän pyyntöihinsä, olemme me säätäneet ja
käskeneet seuraavaa:

"Että jokaisen maanmiehen, jolla on viisi lasta, tulee joka päivä
vähentää viidennellä osalla leipämäärää, minkä hän heille antaa. Me
velvoitamme perheenisiä toimittamaan tämän vähennyksen kunkin osasta
niin tasapuolisesti kuin suinkin mahdollista.

"Me kiellämme nimenomaisesti kaikkia niitä, jotka harjoittavat
perintötilojensa viljelemistä tai jotka ovat antaneet ne vuokralle,
toimittamasta niillä parannuksia, millaisia ne sitten lienevätkään.

"Me määräämme, etteivät ne henkilöt, jotka harjoittavat alhaisia
ammatteja tai käsitöitä ja jotka eivät ole milloinkaan olleet Meidän
Majesteettimme aamuvastaanotossa, saa vastedes ostaa vaatteita
itselleen, vaimolleen tai lapsilleen useammin kuin joka neljäs vuosi.
Lisäksi kiellämme Me heiltä ankarasti kaikki ne pienet huvittelut,
joita heidän on ollut tapa panna toimeen perheissään vuoden
suurimpina juhlina.

"Koska Meidän tietoomme on edelleen tullut, että useimmat Meidän
kunnon kaupunkiemme porvarit ovat kokonaan vajonneet huolehtimaan
tytärtensä naittamisesta, mitkä tyttäret ovat Meidän valtakunnassamme
herättäneet suosiollista huomiota vain murheellisella ja ikävällä
kainoudella, käskemme Me heitä viivyttämään heidän avioliittoansa
siksi kunnes heidät, sitten kun he ovat saavuttaneet asetusten
määräämän iän, nämä asetukset siihen pakottavat. Lisäksi kiellämme
virkamiehiämme pitämästä tointa lastensa kasvatuksesta."

Pariisissa, 1 p. Chalval-kuuta v. 1718.



126. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Kaikki uskonnot joutuvat pahaan pulaan silloin kun olisi annettava
jonkinlainen käsitys niitä ihmisiä odottavista nautinnoista, jotka
ovat hyvin eläneet. Pahoja ihmisiä pelotellaan helposti monen
monilla rangaistuksilla, joilla heitä uhataan. Mutta hyveellisille
ihmisille ei tiedetä mitä luvata. Näyttää kuin kuuluisi nautintojen
luontoon lyhytaikaisuus: mielikuvituksen on vaikea keksiä muunlaisia
nautintoja.

Minä olen lukenut sellaisia paratiisin kuvauksia, jotka ovat
totisesti omiaan karkottamaan jokaisen järkevän ihmisen mielestä
halun päästä sinne. Toiset panevat nämä onnelliset varjot lakkaamatta
soittamaan huilua. Toiset tuomitsevat heidät iankaikkisen
käyskentelyn vaivaan. Kolmannet vihdoin, jotka saattavat heidät
siellä ylhäällä haaveilemaan tämän alhaisen maailman rakastettuja,
eivät ole luulleet sataa miljoonaa vuotta niin pitkäksi ajaksi, että
heiltä olisi sen kuluessa mennyt moisten lemmensurujen halu.

Tässä yhteydessä muistan tarinan, jonka minulle kertoi muuan Mogulin
maassa käynyt mies. Se osoittaa, että intialaiset papit ovat
yhtä hedelmättömiä kuin muut kun on kysymys paratiisin riemujen
kuvitteluista.

Muuan vaimo, joka oli menettänyt miehensä, saapui juhlallisesti
kaupungin kuvernöörin luo kysymään, saisiko hän polttaa itsensä.
Mutta kun muhamettilaisten valtaan joutuneissa maissa koetetaan
parhaan mukaan poistaa tätä julmaa tapaa, epäsi kuvernööri jyrkästi
vaimon pyynnön.

Kun tämä huomasi rukouksensa tehottomiksi joutui hän kauhistuttavaan
kiihkoon. "Katsokaa", huusi hän, "katsokaa, millaista pakkovaltaa
täällä harjoitetaan! Vaimoraukka ei saa edes polttaa itseään silloin
kun hänen mielensä tekee! Onko milloinkaan nähty moista? Äitini,
tätini, sisareni, kaikki ovat kunnollisesti palaneet. Mutta kun minä
tulen pyytämään lupaa tältä kirotulta kuvernööriltä, suuttuu hän ja
alkaa kirkua kuin raivohullu."

Sattumalta oli siinä läsnä muuan nuori Buddhan pappi. "Uskoton
ihminen", huusi hänelle kuvernööri, "sinäkö olet ajanut tuollaisen
kiihkon tämän vaimon päähän?"

"En", vastasi tämä, "en ole milloinkaan häntä edes puhutellut. Mutta
jos hän tahtoo minua uskoa, suorittaa hän kyllä uhrinsa, koska hän
siten tekee Brahma-jumalaa miellyttävän teon. Niinpä saakin hän siitä
hyvän palkinnon, sillä hän on toisessa maailmassa tapaava miehensä ja
alottava hänen kanssaan uuden avioliiton."

"Mitä te sanotte?" hämmästyi vaimo. "Tapaanko minä mieheni? Ah!
silloin minä en poltakaan itseäni. Hän oli mustasukkainen, kärtyisä
ja siksi toiseksi niin vanhakin, että ellei Brahma-jumala toimita
hänessä joitakin korjauksia, ei hän varmastikaan tarvitse minua.
Minäkö polttaisin itseni hänen tähtensä! En edes sormenpäätäni
polttaisi, vaikka voisin hänet siten vetää ylös helvetin syvyyksistä.
Ne kaksi vanhaa pappia, jotka minut tähän viettelivät ja jotka
tiesivät, millaista minun oli elää hänen kanssaan, varoivat visusti
sanomasta minulle kaikkea. Mutta ellei Brahma-jumalalla tosiaankaan
ole muuta lahjaa minulle annettavana, kieltäydyn minä siitä
autuudesta. Hyvä herra kuvernööri! Minä rupean muhamettilaiseksi.
Ja mitä teihin tulee", jatkoi hän nuoreen pappiin katsahtaen, "niin
voitte, jos haluatte, mennä sanomaan miehelleni, että minä voin
oikein hyvin".

Pariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1718.



127. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Minä odotan Sinua tänne huomiseksi. Sillä välin lähetän Sinulle
kuitenkin Ispahanista saapuneet kirjeet. Minulle osoitetuissa
kerrotaan, että Suur-Mogulin lähettilään on käsketty poistua
valtakunnasta. Siihen lisätään, että on vangittu prinssi, kuninkaan
setä, jolle hänen kasvatuksensa on ollut uskottuna, ja että hänet
on viety erääseen linnaan, missä häntä vartioidaan hyvin ankarasti,
sitten kun häneltä oli riistetty kaikki hänen arvomerkkinsä. Minua on
liikuttanut tämän prinssin kohtalo, ja minä surkuttelen häntä.

Tunnustan Sinulle, Usbek, etten ole vielä heltymättä nähnyt kenenkään
kyynelten vuotavan. Minä tunnen inhimillistä sääliä kaikkia
onnettomia kohtaan, ikäänkuin vain he olisivat ihmisiä. Ja maan
mahtaviakin, joita kohtaan sydämeni on kova heidän ollessaan kunnian
kukkuloilla, rakastan heidän kukistuttuaan.

Ja mitäpä he tekisivätkään menestyksensä päivinä turhalla
hellyydellä? Sehän lähenee liiaksi tasa-arvoisuutta. He pitävät
paljon enemmän kunnioituksesta, joka ei vaadi vastatunnetta. Mutta
sitten kun he ovat suistuneet suuruutensa korkeuksista, muistuttavat
vain meidän valituksemme siitä heille.

Minusta on jotakin hyvin suorasukaista ja hyvin suurtakin
sen ruhtinaan sanoissa, joka ollessaan vihollistensa käsiin
joutumaisillaan ja nähdessään hoviväkensä itkevän ympärillään,
virkkoi heille: "Minä huomaan kyyneleistänne, että olen vielä
kuninkaanne."

Pariisissa, 3 p. Chalval-kuuta v. 1718.



128. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Olet kai tuhannetkin kerrat kuullut puhuttavan mainiosta Ruotsin
kuninkaasta. Hän piiritti erästä linnoitusta Norjaksi nimitetyssä
valtakunnassa. Kun hän kahden kesken erään insinöörin kanssa tarkasti
juoksuhautoja, sai hän luodin päähänsä ja kuoli siitä. Viipymättä
vangittiin hänen pääministerinsä. Valtiopäivät kokoontuivat myös pian
ja tuomitsivat hänet menettämään päänsä.

Häntä syytettiin suuresta rikoksesta. Hänen sanottiin herjanneen
kansakuntaa ja riistäneen siltä kuninkaan luottamuksen, mikä
konnamaisuus minunkin mielestäni ansaitsee tuhatkertaisen kuoleman.

Sillä jos on jo kehnoa mustata ruhtinaan kuullen hänen halvimmankin
alamaisensa kunniaa, niin mitä sitten onkaan, kun mustataan
kokonaisen kansakunnan kunniaa ja ryöstetään siltä sen ihmisen
hyväntahtoisuus, jonka Kaitselmus on pannut luomaan sen onnen?

Minusta pitäisi ihmisten puhua kuninkaille niinkuin enkelit puhuvat
pyhälle Profeetallemme.

Sinähän tiedät, että minä niissä pyhissä vieraspidoissa, joihin
herrojen herra laskeutuu maailman ylhäisimmältä valtaistuimelta
antautuakseen keskusteluihin orjiensa kanssa, olen ottanut ankaraksi
ohjeekseni tottelemattoman kieleni hillitsemisen. Minun ei ole
milloinkaan kuultu päästävän suustani ainoatakaan sanaa, josta olisi
voinut olla katkeria seurauksia hänen halvimmallekaan alamaiselleen.
Milloin minun on ollut pakko lakata olemasta vähäpuheinen, en ole
koskaan lakannut olemasta kunnian mies. Ja tässä uskollisuutemme
koetuksessa olen kyllä pannut vaaraan henkeni mutta en milloinkaan
kuntoani.

En ymmärrä, mistä johtuu, että tuskin milloinkaan on niin ilkeää
ruhtinasta, ettei hänen ministerinsä ole vielä ilkeämpi. Jos ruhtinas
tekee jonkin pahan työn, tapahtuu se melkein aina yllytyksestä.
Siitä seuraakin, ettei ruhtinaiden kunnianhimo ole milloinkaan niin
vaarallinen kuin heidän neuvonantajiensa halpamaisuus. Mutta jaksatko
Sinä käsittää, että mies, joka vasta eilen pääsi ministeriöön ja
joka ei ehkä enää ole siinä huomenna, saattaa hetkisessä muuttua
itsensä, perheensä, isänmaansa ja niiden sukupolvien viholliseksi,
joita ikuisiin aikoihin asti tulee syntymään hänen sortamansa kansan
keskuudessa?

Ruhtinaalla on intohimoja, mutta ministeri panee ne liikkeelle.
Niiden viittomaan suuntaan hän ohjaa ministerintoimiaan. Hänellä
ei ole muuta päämäärää, eikä hän muusta huolikaan. Hovikot
viettelevät ruhtinasta ylistelyillään, mutta ministeri imartelee
häntä vaarallisemmin neuvoillaan, suunnitelmilla, joita hän tälle
tyrkyttää, ja menettelyohjeilla, joita hän tälle esittelee.

Pariisissa, 25 p. Saphar-kuuta v. 1718.



129. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Kuljin äskettäin Pont-Neufin yli erään ystävän seurassa. Tämä tapasi
tutun miehen, jota hän sanoi mittausopintutkijaksi. Ja kaikestapa sen
huomasikin, sillä hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Ystäväni täytyi
kiskoa häntä hyvän aikaa hihasta ja pudistella häntä muutoinkin
saadakseen hänet palaamaan tajuihinsa, niin kiintynyt hän oli
käyrään, joka oli kaiketi kiusannut häntä jo yli viikon. He lausuivat
kumpainenkin toisilleen monen monia kohteliaisuuksia ja kertoivat
kumpikin osaltaan kirjallisia uutisia. Nämä juttelut johtivat heidät
erään kahvilan edustalle, ja minäkin menin heidän mukanaan sisään.

Panin merkille, että kaikki ottivat mittausopin tutkijamme
erinomaisen kunnioittavasti vastaan ja että tarjoilijatkin
kiinnittivät häneen paljon enemmän huomiota kuin kahteen nurkassa
istuvaan muskettisoturiin. Hänestäkin näytti paikka tuntuvan
miellyttävältä, sillä hän oikoi hiukan kasvojensa ryppyjä, jopa
puhkesi nauramaankin, ikäänkuin ei hänellä olisi milloinkaan ollut
pienintäkään vihiä mittausopista.

Kuitenkin hänen säännöllinen järkensä mittaili kaikkea, mitä
keskustelun kuluessa sanottiin. Hän muistutti miestä, joka
puutarhassaan katkoi miekallaan muiden yläpuolelle kohoavien kukkien
päät. Täsmällisyytensä marttyyrinä hän kärsi jokaisesta keskustelun
säännöllisestä tasosta poikkeavasta puheenkäänteestä, niinkuin
herkkä näkö kärsii liian voimakkaasta valaistuksesta. Mikään ei
ollut hänestä samantekevää, kunhan se vain oli totta. Niinpä olikin
hänen haastelunsa varsin kummallista. Hän oli juuri sinä päivänä
saapunut maalta erään miehen seurassa, joka oli nähnyt komean
linnan ja loistavia puutarhalaitoksia: hän oli puolestaan nähnyt
vain kuusikymmentä jalkaa leveän rakennuksen ja epäsäännöllisen
neliön muotoisen, kymmenen auranalaa käsittävän puistikon. Hän
olisi hyvin mielellään suonut perspektiivisääntöjä noudatetun
niin tarkoin, että lehtokujat olisivat näyttäneet joka paikasta
yhtä leveiltä. Hän olisi kyllä neuvonut sitä varten pettämättömän
menettelytavan. Hän näytti erikoisen tyytyväiseltä hyvin omituisesti
rakennettuun aurinkokelloon, jonka hän oli siellä keksinyt. Mutta
hän suuttui kovin erääseen oppineeseen, joka istui minun vieressäni
ja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi häneltä, näyttikö se aurinkokello
babylonialaisia tunteja. Kun muuan uutistenmetsästäjä kertoi
Fuenterrabian linnan pommituksesta, esitteli hän meille heti sen
viivan luonteen ja laadun, minkä pommit olivat piirtäneet ilmaan. Hän
oli niin ihastuksissaan siitä tiedostaan, ettei hän halunnut ottaa
lainkaan selkoa pommien vaikutuksesta. Kun eräs toinen oli valittanut
joutuneensa vararikkoon edellisenä talvena sattuneen tulvan takia,
lausahti mittausopintutkijamme: "Se, mitä tuossa sanoitte, on minusta
sangen hauskaa, sillä nyt minä näen, etten suinkaan erehtynyt
havainnoissani, vaan että tänä vuonna on tosiaankin satanut vähintäin
kaksi tuumaa enemmän kuin viime vuonna."

Hetken kuluttua lähti hän pois, ja me seurasimme häntä, Kun
hän asteli verrattain nopeasti eikä huolinut lainkaan katsella
eteensä, poksahti hän suoraan erääseen toiseen mieheen. Törmäys oli
ankara. Iskusta he kumpikin lennähtivät taholleen vastakkaisessa
suhteessa nopeuteensa ja massaansa. Kun he olivat hiukan toipuneet
typerryksistään, lausui vieras mies mittausopintutkijalle, käden
otsalleen vieden: "Olen hyvin mielissäni siitä, että satuitte
törmäämään minuun, sillä minulla on teille ilmoitettavana suuri
uutinen: minä olen lähettänyt Horatiukseni maailmaan."

"Kuinka?" hämmästyi mittausopin mies. "Hänhän on ollut maailmassa jo
kaksituhatta vuotta."

"Te ette ymmärrä minua", selitti toinen. "Minä olen toimittanut
päivän valoon käännöksen tämän vanhan runoilijan teoksista. Minä olen
jo kahdenkymmenen vuoden ajan puuhaillut pelkkiä käännöksiä."

"Mitä? hyvä herra", virkkoi mittaustieteilijä. "Kahteenkymmeneen
vuoteen ette siis ole lainkaan ajatellut! Te puhutte muiden puolesta
ja muut ajattelevat teidän puolestanne."

"Hyvä herra", vastasi oppinut, "ettekö sitten usko minun tehneen
yleisölle suurta palvelusta, kun olen tehnyt mainioiden kirjailijain
lukemisen sille helpoksi?"

"Enpä sitä juuri sanoisi. Kunnioitan kyllä siinä kuin joku toinenkin
niitä yleviä neroja, joita puette valepukuun. Mutta te ette pääse
koskaan heidän kaltaisekseen, sillä jos aina käännätte, ei teitä
milloinkaan käännetä.

"Käännökset ovat ikäänkuin kuparirahoja, joilla on kyllä yhteensä
sama arvo kuin yhdellä ainoalla kultarahalla ja ovat mukavampiakin
kansan käytellä. Mutta ne kuluvat aina helposti ja ovat ala-arvoisia
metallipitoisuudeltaan.

"Te tahdotte, sanotte te, saada nämä kuuluisat vainajat heräämään
uuteen eloon keskuudessamme. Minä myönnänkin, että hankitte heille
kyllä ruumiin, mutta elämää ette heihin saa: eläväksi tekevä henki
puuttuu aina."

"Miksi ette mieluummin harrasta niin monen monien kauniiden
totuuksien etsimistä, joita yksinkertainen laskelma paljastaa meille
joka päivä?"

Sitten kun tämä pieni neuvo oli annettu, erosivat he luullakseni
sangen tyytymättöminä toisiinsa.

Pariisissa, toisen Rebiab-kuun viimeisenä päivänä v. 1719.



130. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Tässä kirjeessä aion puhua eräästä kansakunnasta, jota nimitetään
uutisniekoiksi ja joka kerääntyy erääseen loistavaan puutarhaan,
missä heidän toimettomuudellaan on aina jotakin toimittamista. He
ovat sangen hyödyttömiä valtiolle, ja vaikka he puhua pajattaisivat
viisikymmentä vuotta, pysyisivät tulokset täsmälleen samoina kuin
jos he olisivat olleet yhtä pitkän ajan vaiti. Kuitenkin he luulevat
olevansa tärkeitäkin henkilöitä, koska he keskustelevat loistavista
suunnitelmista ja käsittelevät suuria kysymyksiä.

Heidän keskustelujensa pohjana on kevytmielinen ja naurettava
uteliaisuus. Ei ole niin salaista kammiota, jonne he muka eivät
pääsisi tunkeutumaan. Hehän eivät voisikaan suostua jäämään
tietämättömiksi mistään asiasta. Heillä on täydellisesti selvillä,
kuinka monta vaimoa on korkealla sulttaanillamme ja kuinka monta
lasta hän toimittaa vuosittain maailmaan. Ja vaikka he eivät
tuhlaakaan rahojaan urkkijoihin, tietävät he tyystin, millä keinoin
hän aikoo nöyryyttää turkkilaisten ja mogulien keisarit.

Tuskin he ovat tyhjentäneet nykyisyyden, kun he syöksyvät
tulevaisuuteen. Ja kulkien Kaitselmuksen edellä he ilmoittavat sille
kaikki ihmisten askeleet. He ohjaavat kenraalia kädestä pitäen ja
kehuttuaan häntä tuhansista typeryyksistä, joita hän ei ole tehnyt,
valmistavat hänelle tuhansia muita typeryyksiä, joita hän ei tule
tekemään.

He panevat sotajoukot lentämään kuin kurjet ja muurit kaatumaan kuin
pahvivarustukset. Heillä on sillat yli kaikkien jokien, salaiset
tiet yli kaikkien vuorten ja heillä on suunnattomat varastohuoneet
polttavissa hietaerämaissa. Heiltä ei puutu muuta kuin terve järki.

Asun erään henkilön kanssa, joka sai seuraavan kirjeen tuollaiselta
uutisniekalta. Kun kirje tuntui minusta omituiselta, panin sen
talteen. Kas tällainen se on:

    "Hyvä herra!

    "Erehdyn harvoin arvaillessani ajan tapahtumia, 1 p. tammik. v.
    1711 minä ennustin keisari Josefin kuolevan sen vuoden kuluessa.
    Kun hän jaksoi silloin erinomaisen hyvin, pelkäsin kyllä
    joutuvani ihmisten pilkaksi, jos olisin lausunut ajatukseni aivan
    selvästi, minkä vuoksi käytinkin hiukan kaksimielistä sanamuotoa.
    Mutta ihmiset, jotka osaavat tehdä johtopäätöksiä, ymmärsivät
    minua hyvin. Ja 17 p. huhtikuuta sinä samana vuonna hän kuolikin
    rokkoon.

    "Heti kun keisarin ja turkkilaisten sota oli julistettu,
    kiiruhdin etsimään piirimme herroja jäseniä kaikista Tuileries'n
    kolkista. Minä keräsin heidät vesialtaan lähettyville ja
    ennustin, että Belgradia tultaisiin piirittämään ja että se
    valloitettaisiin. Olin niin onnekas, että ennustukseni toteutui.
    On kyllä totta, että minä piirityksen kestäessä löin vetoa sata
    pistolia siitä, että kaupunki vallattaisiin 18 p. elok. Se
    vallattiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Voidaanko puhua
    häviöstä niin kauniissa pelissä?

    "Kun kuulin espanjalaisen laivaston laskeneen Sardinian
    rannikolle, tein sen johtopäätöksen, että se myös valloittaisi
    saaren. Minä sanoin sen, ja niin kävikin. Tämän menestyksen
    pöyhistämänä lisäsin, että tämä voittoisa laivasto purjehtisi
    Finaleen valloittaakseen Milanon. Kun minun oli vaikea saada
    muita hyväksymään tätä ajatusta, tahdoin kannattaa sitä
    kunniakkaasti: minä löin vetoa viisikymmentä pistolia ja menetin
    ne jälleen. Sillä se paholainen Alberoniksi lähetti vastoin
    sopimuksia laivastonsa Sisiliaan ja petti näin yht'aikaa kahta
    suurta valtiomiestä, Savoijan herttuaa ja minua.

    "Kaikki tämä, hyvä herra, on heittänyt asiani niin sekaisin, että
    olen päättänyt aina vain ennustaa enkä lyödä vetoa milloinkaan.
    Ennen me emme tunteneetkaan Tuileries'ssa vedonlyönnin tapaa,
    eikä kreivi de L----vainaja sitä juuri sietänytkään. Mutta sitten
    kun joukko keikareita on tunkeutunut pariimme, emme enää tiedä,
    mihin päämme pistää. Tuskin olemme avanneet suumme kertoaksemme
    jonkin uutisen, kun joku tällainen nuorukainen pyrkii lyömään
    vetoa sitä vastaan.

    "Eräänä päivänä, kun minä jo availin käsikirjoitustani ja
    sovittelin silmälaseja nenälleni, käytti muuan tällainen
    suupaltti ensimmäisen ja toisen sanan välihetkeä hyväkseen ja
    tokaisi: 'Minä lyön sata pistolea vetoa, ettei se ole totta'. En
    ollut huomaavinanikaan tuollaista mielettömyyttä, vaan jatkaen
    puhettani lujemmalla äänellä lausuin: 'Koska marsalkka de --
    -- -- on saanut tietää...' 'Se on valhetta', keskeytti hän.
    'Teillä on aina niin päättömiä uutisia. Eihän tässäkään nyt ole
    minkäänlaista järkeä.'

    "Minä pyydän Teitä, hyvä herra, tekemään minulle sen ilon, että
    lainaatte minulle kolmekymmentä pistolea, sillä minun täytyy
    Teille tunnustaa, että nämä vedot ovat tosiaan saattaneet minut
    pahaan pulaan. Samalla lähetän Teille jäljennöksen kahdesta
    kirjeestä, jotka olen kirjoittanut ministerille. Minä olen, jne."


_Erään uutisniekan kirjeet ministerille_.

    "Armollinen herra!

    "Minä olen innokkain alamainen, mitä kuninkaalla on milloinkaan
    ollut. Minähän sain erään ystävänikin toteuttamaan tekemäni
    suunnitelman ja kirjoittamaan kirjan sen seikan osoittamiseksi
    ja todistamiseksi, että Ludvig Suuri oli suurin kaikista
    ruhtinaista, jotka ovat ansainneet Suuren nimen. Jo pitkät ajat
    olen valmistellut itse toista teosta, josta on oleva vielä
    enemmän kunniaa kansallemme, jos Teidän Korkeutenne suvaitsee
    suoda minulle etuoikeuden. Tarkoitukseni on todistaa, ettei
    ranskalaisia aina kuningaskunnan perustamisesta alkaen ole
    milloinkaan voitettu ja että kaikki se, mitä historioitsijat ovat
    tähän asti puhuneet meidän tappioistamme, on pelkkää petkutusta.
    Minun on pakko oikaista heitä monessa kohdassa, ja minä
    uskallankin olla sitä mieltä, että minä loistan varsinkin juuri
    arvostelussa. Minä olen, armollinen herra, jne."


    "Armollinen herra!

    "Kun olemme suureksi tappioksemme menettäneet herra kreivi
    de L------in, pyydämme Teitä nöyrimmästi antamaan suosiollisen
    lupanne johtajan valitsemiseen. Epäjärjestys alkaa tunkeutua
    keskustelukokouksiimme, eikä valtion asioita pohdita niissä enää
    yhtä tarkasti kuin ennen. Nuorukaisemme eivät välitä hituistakaan
    vanhemmista jäsenistä eivätkä omassakaan keskuudessaan noudata
    minkäänlaista kuria: se on todellinen Rehabeamin neuvoskunta,
    missä nuorukaiset tekevät vanhusten sanan tyhjäksi. Meidän on
    turha huomauttaa heille, että me pidimme Tuilerioja rauhallisesti
    hallussamme jo kaksikymmentä vuotta ennen kuin he olivat
    maailmaan tulleetkaan. Pelkäänpä pahoin, että he meidät vielä
    sieltä karkottavat ja että meidän on pakko, sitten kun meidän
    on ollut poistuttava paikasta, missä olemme usein mananneet
    esiin ranskalaisten sankariemme haamuja, väistyä pitämään
    keskustelukokouksiamme Kuninkaan Puutarhaan tai johonkin vielä
    syrjäisempään soppeen. Minä olen, jne."

Pariisissa, 7 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1719.



131. kirje.

Rhedi kirjoittaa Ricalle Pariisiin.


Eurooppaan saavuttuani olen kaikkein suurimmalla uteliaisuudella
koettanut tutkia tasavaltojen syntyä ja historiaa. Sinähän tiedät,
ettei useimmilla aasialaisilla ole edes aavistustakaan sentapaisesta
hallitusmuodosta ja ettei heidän mielikuvituksensa ole kyennyt heille
selvittämään, että maan päällä voi muunlaista hallitusmuotoa ollakaan
kuin itsevaltainen.

Maailman ensimmäiset hallitusmuodot olivat yksinvaltaisia. Vain
sattumalta syntyi vuosisatojen kuluessa tasavaltoja.

Sitten kun Kreikan oli tuhonnut vedenpaisumus, tuli uusia asukkaita
sitä kansoittamaan. Se sai melkein kaikki siirtokuntansa Egyptistä
ja Aasian läheisimmistä seuduista, Ja kun näitä maita hallitsivat
kuninkaat, joutui niistä lähteneille kansoille samanlainen
hallitusmuoto. Mutta kun näiden ruhtinaiden tyrannia kävi liian
raskaaksi, karistivat kansat ikeen hartioiltaan. Ja monien
kuningaskuntien jätteistä kohosivat sitten ne tasavallat, jotka
nostivat Kreikan kauniiseen kukoistukseen ja tekivät siitä ainoan
sivistyneen maan raakalaisten keskelle.

Vapauden rakkaus ja kuningasviha säilytti Kreikan kauan
riippumattomana ja levitti laajalle tasavaltaista hallitusmuotoa.
Kreikkalaiset kaupungit saivat liittolaisia Vähästä Aasiasta. Ne
perustivat sinne siirtokuntia, yhtä vapaita kuin ne itsekin, ja
nämä olivat niiden suojamuureina Persian kuninkaiden yrityksiä
vastaan. Eikä siinä kaikki. Kreikka kansoitti myös Italian ja Italia
vuorostaan Espanjan ja ehkä Galliankin. Tiedetäänhän, että suuri,
vanhojen kirjailijain usein mainitsema Hesperian maa oli alkuaan
sama kuin Kreikka, jota sen naapurit pitivät autuuden asuntona.
Kreikkalaiset, jotka eivät löytäneetkään tätä onnelaa omien
rajojensa sisältä, lähtivät etsimään sitä Italiasta, italialaiset
taas Espanjasta, espanjalaiset Baeticasta tai Portugalista, niin
että kaikilla näillä seuduilla oli tämä nimi vanhojen kirjailijain
teoksissa. Nämä kreikkalaiset siirtokunnat kuljettivat mukanaan sen
vapauden hengen, minkä ne olivat saaneet tästä suloisesta maasta.
Niinpä tuskin nähdäänkään niinä kaukaisina aikoina yksinvaltoja
Italiassa, Espanjassa, Galliassa. Pian tulemme näkemään, että
Pohjolan ja Saksan kansat olivat yhtä vapaita. Jos heidän
keskuudestaan löydettäisiinkin jonkinlaisen kuninkuuden jälkiä, niin
johtuu se siitä, että pidetään kuninkaina sotajoukkojen päälliköitä
tai tasavaltojen esimiehiä.

Kaikki tämä tapahtui Euroopassa, sillä mitä Aasiaan ja Afrikaan
tulee, niin niitä on aina painanut itsevaltius, ellemme ota lukuun
muutamia Vähän Aasian kaupunkeja, joista jo puhuimme, ja Karthagon
tasavaltaa Afrikassa.

Maailman jakoivat keskenään kaksi mahtavaa tasavaltaa: Rooman ja
Karthagon tasavallat. Ei ole mitään niin hyvin tunnettua kuin
Rooman tasavallan alkuvaiheet, eikä mitään niin vähän tunnettua
kuin Karthagon tasavallan synty. Ei tiedetä kerrassaan mitään Didoa
seuranneiden afrikalaisten ruhtinaiden sarjasta eikä siitä, kuinka
he menettivät valtansa. Rooman tasavallan suunnaton laajeneminen
olisi ollut maailmalle suuri onni, ellei olisi ollut kohtuutonta
erotusta Rooman kansalaisten ja voitettujen kansojen välillä, jos
olisi annettu maakuntien käskynhaltijoille pienempi valta, jos heidän
tyranniaansa ehkäiseviä pyhiä lakeja olisi noudatettu ja elleivät he
olisi käyttäneet niiden vaientamiseen samoja aarteita, joita heidän
laiton menettelytapansa oli koonnut.

Tuntuu kuin sopisi vapaus Euroopan kansojen luonteeseen ja orjuus
aasialaisten. Turhaan tarjosivat roomalaiset kappadokialaisille tätä
kallisarvoista aarretta: tämä raukkamainen kansakunta kieltäytyi
siitä ja kiiruhti orjuuden helmaan yhtä innokkaasti kuin muut kansat
pyrkivät vapauteen.

Caesar sorti Rooman tasavaltaa ja pakotti sen tottelemaan
mielivaltaansa.

Eurooppa huokaili kauan väkivaltaisen sotilashallituksen kahleissa,
ja roomalainen lempeys vaihtui julmaan sortoon.

Sillä välin lähti lukemattomia tuntemattomia kansoja Pohjolasta
ja levisi tulvavirtojen tavoin yli Rooman maakuntien. Ja kun ne
huomasivat olevan yhtä helppoa suorittaa valloituksia kuin harjoittaa
ryöstöä, kiskoivat ne maakunnat irti toisistaan ja tekivät niistä
kuningaskuntia. Nämä kansat olivat vapaita ja rajoittivat siihen
määrään kuninkaiden valtaa, että nämä olivat itse asiassa vain
niiden esimiehiä tai sotapäälliköitä. Vaikka nämä kuningaskunnat
olikin perustettu väkivallalla, eivät ne siitä syystä tunteneetkaan
voittajan iestä. Kun Aasian kansat, sellaiset kuin turkkilaiset ja
tataarit, tekivät valloituksia, oli heidän ainoana ajatuksenaan,
riippuvaisia kun olivat yhden ainoan miehen tahdosta, yhä uusien
alamaisten toimittaminen hänelle ja hänen verisen valtansa tukeminen
asein. Mutta kun Pohjolan kansat olivat vapaita jo kotimaastaan
lähtiessään, eivät ne Rooman maakuntiakaan anastaessaan antaneet
päälliköilleen kovin suurta valtaa. Jopa erottivat muutamat tällaiset
kansat, niinkuin Afrikan vandaalit ja Espanjan gootit, kuninkaansa,
milloin eivät olleet heihin tyytyväisiä. Ja toisten keskuudessa oli
ruhtinaan valtaa rajoitettu tuhansin erilaisin tavoin. Suuri joukko
ylimyksiä otti sen käyttelemiseen osaa hänen rinnallaan. Sodat
voitiin alkaa vain heidän suostumuksellaan. Saalis jaettiin päällikön
ja soturien kesken. Ruhtinaalle ei maksettu minkäänlaista veroa. Lait
säädettiin kansan yleisissä kokouksissa. Sellaisia olivat kaikkien
näiden Rooman keisarikunnan sirpaleista muodostuneiden valtioiden
perustavat aatteet.

Venetsiassa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1719.



132. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Viisi tai kuusi kuukautta sitten olin eräässä kahvilassa. Siellä
näin verrattain hyvin puetun aatelismiehen, jota toiset kuuntelivat.
Hän puhui siitä, kuinka hauskaa oli elää Pariisissa. Hän valitti
asemaansa, hänen kun oli pakko elää maaseudulla. "Minulla on", sanoi
hän, "viidentoistatuhannen livren vuositulot tiluksistani, mutta
olisin luullakseni onnellisempi, jos minulla olisi neljäs osakaan
tästä omaisuudesta rahana tai arvopapereina, joita voi kuljettaa
kaikkialle mukanaan. Turhaan ahdistan vuokraajianikin ja hukutan
heidät oikeuskuluihin: heidän maksukykynsä siitä vain vähenee. En ole
vielä päässyt näkemään sataa pistolea yhdellä kertaa. Jos olisin
velkaa kymmenentuhatta frangia, pantaisiin kaikki tilukseni ryöstöön
ja minä saisin mennä vaivaistaloon."

Poistuin kiinnittämättä sen suurempaa huomiota tähän puheeseen. Mutta
kun eilen osuin jälleen samoille seuduille, poikkesin samaan taloon.
Ja nyt näin siellä totisen miehen, jonka kasvot olivat kalpeat ja
laihtuneet ja joka viiden tai kuuden pakisijan keskellä esiintyi
synkkänä ja mietteliäänä, kunnes hän äkkiä puuttui puheeseen: "Niin,
hyvät herrat", lausui hän ääntänsä ylentäen, "minä olen hävinnyt
mies. Minulla ei ole enää mistä elää. Sillä minulla on nykyään
kaksisataatuhatta livreä pankinsetelejä ja kolmesataatuhatta frangia
muuta rahaa. Minä olen kauheassa asemassa: luulin olevani rikas ja
nyt joudunkin vaivaistaloon. Olisipa minulla edes tilkkunen maata,
minne voisin vetäytyä, niin minulla olisi varmasti elämisen keinot
tiedossa. Mutta minulla ei ole edes niin suurta maa-aluetta kuin
tämän hatun pohja."

Sattumalta käänsin pääni toiseen suuntaan ja näin toisen miehen, joka
väänteli kasvojaan mielettömän tavoin. "Kehen nyt voi enää luottaa?"
huudahti hän. "Muuan petturi, jota pidin niin hyvänä ystävänäni, että
lainasin hänelle rahani, on maksanut ne takaisin! Mitä inhoittavaa
petollisuutta! Tehköön mitä tahansa, minun silmissäni hän on aina
oleva kunniaton olento."

Siinä oli aivan lähellä kolmas hyvin huonosti puettu mies, joka
kohottaen silmänsä taivaaseen sanoi: "Jumala siunatkoon ministeriemme
aivoituksia! Saisinpa nähdä osakkeet kahdessatuhannessa ja kaikki
Pariisin palvelijat isäntiään rikkaampina!" Uteliaisuuksissani kysyin
hänen nimeään. "Hän on hyvin köyhä mies", vastattiin minulle. "Niinpä
hänellä on köyhän ammattikin: hän on sukujohtojen tutkija. Mutta hän
toivoo taitonsa käyvän tuottavaksi, jos tätä rikkauden heilahtelua
jatkuu. Hän uskoo kaikkien näiden nousukaspohatoiden piankin
tarvitsevan häntä, jos heidän mieli hiukan muovaella nimeänsä,
kaapia pahempaa likaa pois esi-isistään ja koristaa vaunujensa ovia.
Hän kuvittelee voivansa tehdä niin paljon ylhäistä väkeä kuin vain
viitsii ja on aivan haltioissaan ilosta, kun näkee asiakkaittensa
luvun näin lisääntyvän."

Vihdoin näin astuvan sisään erään kalpean ja kuivan vanhuksen, jonka
arvasin uutisniekaksi ennen kuin hän oli ennättänyt istuutuakaan. Hän
ei kuulunut niihin, jotka voitokkaalla varmuudella kohtaavat kaikkia
kovan onnea kolauksia ja jotka aina vain ennustavat menestystä ja
voittosaalista. Hän oli päinvastoin niitä vapisijoita, joilla on
vain surullisia uutisia. "Asiat käyvät aina päin mäntyyn Espanjan
puolessa", kertoi hän. "Meillä ei ole lainkaan ratsuväkeä rajalla,
ja pelättävissä on, että prinssi Pio, jolla sitä on kokonainen suuri
joukko-osasto, ottaa paloveroa koko Languedocista." Vastapäätä
minua istui muuan filosofi, jonka ulkoasu oli verrattain huonossa
järjestyksessä ja joka sääli uutisniekkaa, kohotellen hartioitaan
sitä mukaa kuin toinen korotti ääntään. Asetuin hänen viereensä,
ja hän kuiskasi korvaani: "Tehän olette kuullut tuon narrin jo
kokonaisen tunnin ajan loruilevan meille Languedocin pelostaan. Minä
keksin eilen illalla auringossa pilkun, joka, jos se leviää, saattaa
kohmetuttaa koko luonnon. Mutta minä, minä en ole lausunut sanaakaan."

Pariisissa, 17 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.



133. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.


Äskettäin kävin katsomassa erästä suurta kirjastoa, joka oli
sijoitettu dervishien luostariin. Dervishit ovat ikäänkuin sen
vartijoita ja hoitajia, mutta he ovat velvollisia päästämään sinne
yleisöäkin määrättyinä tunteina.

Sisään astuessani näin erään vakavan miehen kävelevän lukemattomien
niteiden keskellä, jotka ympäröivät häntä joka puolelta. Menin hänen
luokseen ja pyysin häntä sanomaan, mitä olivat eräät muita paremmin
sidotut kirjat. "Hyvä herra", vastasi hän, "asun täällä vieraassa
maassa: minä en tunne täällä ketään. Monet ihmiset tekevät minulle
samanlaisia kysymyksiä. Mutta ymmärtänettehän, etten minä suinkaan
saata lähteä lukemaan kaikkia näitä kirjoja kyetäkseni heidän
uteliaisuuttaan tyydyttämään. Täällä on kyllä kirjastonhoitaja, joka
antaa teille haluamanne tiedot, sillä hän uhraa yöt ja päivät kaiken
sen tutkistelemiseen, mitä tuossa näette. Hän on mies, joka ei kelpaa
mihinkään muuhun ja josta meille on vain suurta haittaa, koska hän ei
tee työtä luostarin hyväksi. Mutta ruokakello kuuluu soivan. Niiden,
jotka minun tavallani johtavat veljeskuntaa, täytyy olla ensimmäisiä
kaikissa toimituksissa." Näin sanoen munkki työnsi minut ulos, sulki
oven ja katosi kuin lentämällä näkyvistäni.

Pariisissa, 21 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.



134. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.


Seuraavana päivänä palasin tähän kirjastoon, missä nyt tapasin aivan
toisen miehen kuin ensi kerralla näkemäni. Hänen ulkoasunsa oli
vaatimaton, hänen kasvonilmeensä henkevät ja hänen käyttäytymisensä
hyvin herttainen. Heti kun olin puhunut hänelle uteliaisuudestani,
kävi hän sitä tyydyttämään, jopa, kun olin ulkomaalainen, minua aivan
erikoisesti valistamaankin.

"Arvoisa isä", sanoin hänelle, "mitä ovat nämä paksut niteet, jotka
täyttävät koko tämän puolen kirjastoa?"

"Ne ovat Pyhän Kirjan selityksiä", vastasi hän.

"Onpa niitä paljon!" ihmettelin minä. "Pyhä Kirja oli varmaankin
hyvin hämärä muinaisina aikoina, mutta nyt se näyttää olevan hyvin
selvä. Onko vielä olemassa epäilyksiä? Saattaako olla olemassa
kiisteltyjä kohtia?"

"Onko niitä olemassa, hyvä Jumala! Onko niitä olemassa!" huudahti
hän. "Niitä on melkein yhtä paljon kuin rivejä."

"Niinkö?" vastasin minä. "Entä mitä kaikki nämä kynäniekat ovat
sitten tehneet?"

"Nämä kynäniekat", selitti hän, "eivät ole suinkaan etsineet Pyhästä
Raamatusta sitä, mitä tulee uskoa, vaan sitä, mitä he itse uskovat.
He eivät ole sitä pitäneet kirjana, johon sisältyvät heidänkin
tunnustettavikseen aiotut opinkappaleet, vaan teoksena, josta sopi
penkoa vahvistusta heidän omille mielipiteilleen. Siitä syystä
he ovat vääntäneet kaikki sen ajatukset ja pitäneet pihdeissään
kaikkia sen lausumia. Se on maa, mihin kaikkien lahkojen kannattajat
hyökkäävät ryöstöjä toimittamaan. Se on taistelutanner, missä
viholliskansat, milloin vain osuvat vastakkain, ottelevat tulisesti
ja missä rynnätään ja kahakoidaan monen monituisin tavoin.

"Aivan tässä lähellä näette hartauskirjoja ja yltiöjumalisia
teoksia. Tuossa on siveysopillisia kirjoituksia ja ne ovat jo paljon
hyödyllisempiä. Sitten seuraavat jumaluusopilliset teokset, jotka
ovat kaksin kerroin käsittämättömiä, ensiksikin niiden pohtiman
asian ja toiseksi itse pohtimistavan takia. Tässä näette mystikkojen
teoksia, nimittäin sellaisten uskovaisten, joilla on hyvin hellä
sydän."

"Ah, arvoisa isä", ehätin minä, "odottakaahan hetkinen. Älkää pitäkö
niin kiirettä. Puhukaa minulle niistä mystikoista."

"Hyvä herra", vastasi hän, "jumalisuus lämmittää hellyyteen
taipuvaisen sydämen ja saa sen lähettämään kuumia höyryjä aivoihin,
jotka myös kuumenevat: siitä syntyvät sitten haltiotilat ja
hurmaannukset. Moinen on jumalisuuden hourailua. Usein se kehittyy
tai oikeammin sanoen turmeltuu kvietismiksi: tehän tiedätte, ettei
kvietisti ole mitään muuta kuin hullu, jumalinen ja hillitön ihminen.

"Kas tässä ovat omantunnonasiain ratkaisijat, jotka nostavat päivän
valoon yön salaisuudet ja jotka elättävät mielikuvituksessaan kaikkia
niitä hirviöitä, mitä rakkauden pahahenki saattaa luoda, niin että he
niitä keräilevät, vertailevat ja seulovat ajatuksissaan lakkaamatta.
He saavat olla onnellisia, ellei heidän sydämensä sekaannu leikkiin
ja käy omasta puolestaan niin suorasukaisesti kuvattujen ja niin
alastomina maalattujen hairahdusten rikoskumppaniksi.

"Huomannette, hyvä herra, että minä ajattelen vapaasti ja sanon
teille kaikki, mitä ajattelen. Minä olen luonnostani avomielinen ja
sitäkin avomielisempi teidän seurassanne, koska olette muukalainen ja
tahdotte tietää asiat ja tietää juuri sellaisina kuin ne ovat. Jos
tahtoisin, voisin puhua teille kaikesta tästä vain iki-ihastuneena ja
huudahdella lakkaamatta: 'Tämä on jumalaista! Tuo on kunnianarvoisaa!
Se on ihmeellistä!' Ja silloin tapahtuisi kahdesta mahdollisuudesta
toinen: joko minä pettäisin teitä tai häpäisisin itseni teidän
silmissänne."

Siihen me pysähdyimme. Dervishi sai jotakin toimittamista, ja niin
katkesi keskustelumme seuraavaan päivään.

Pariisissa, 23 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.



135. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.


Palasin sovittuna hetkenä ja ukko vei minut täsmälleen samaan
paikkaan, missä olimme eronneet toisistamme. "Kas tässä ovat", alkoi
hän, "kieliopintutkijat, selitysten ja muistutusten sepittäjät".

"Arvoisa isä", virkoin minä, "kaikki nämä ihmiset saattavat
varmaankin tulla toimeen ilman tervettä järkeä?"

"Saattavat kyllä", vastasi hän, "eikä sitä heidän teoksissaan
näykään. Mutta heidän aikaansaannoksensa eivät ole siitä sen
huonompia, mikä on varsin mukavaa heille."

"Se on totta", myönsin minä. "Ja minä tunnen monta filosofia, jotka
tekisivät viisaasti ryhtyessään harrastamaan tämäntapaisia tieteitä."

"Tässä näette", jatkoi hän, "kaunopuhujat, joilla on kyky vakuuttaa
syistä riippumatta. Tässä ovat taas mittausopin tutkijat, jotka
pakottavat ihmisen olemaan varma siitä ja siitä asiasta vastoin hänen
tahtoaan ja jotka ajavat häneen mielipiteitä väkivoimalla.

"Tässä ovat metafyysilliset kirjat, jotka pohtivat hyvin korkeita
kysymyksiä ja joissa äärettömyys on kaikkialla näkyvissä; fysiikan
kirjat, jotka eivät huomaa sen ihmeempää avaran maailmankaikkeuden
taloudessa kuin käsityöläistemme yksinkertaisimmassakaan koneessa;
lääketieteelliset teokset, nämä luonnon haurauden ja tieteen
väkevyyden muistomerkit, jotka panevat ihmisen vapisemaan puhuessaan
lievimmistäkin taudeista, niin lähelle ne tuovat kuoleman, mutta
jotka taas puhaltavat mieleemme täydellisen varmuuden puhuessaan
lääkkeiden tehosta aivan kuin meistä olisi tullut kuolemattomia.

"Tässä vieressä ovat anatomian kirjat, jotka sisältävät paljon
vähemmän ihmisruumiin eri osien kuvauksia kuin niille annettuja
outoja nimiä, mikä ei suinkaan paranna sairaan tautia eikä lääkärin
tietämättömyyttä.

"Tässä tulee kemia, joka asustaa väliin vaivaistalossa, väliin
hullujenhuoneessa, ja ne paikat sopivatkin sille aivan yhtä hyvin.

"Tässä ovat salaisen tiedon tai oikeammin salaisen tietämättömyyden
kirjat. Niihin kuuluvat sellaiset, jotka sisältävät noituutta,
minkä tapaista tahansa. Useimpien ihmisten mielestä ne ovat
inhoittavia, minun mielestäni surkuteltavia. Niihin kuuluvat myös
tähtienselittäjäin teokset."

"Mitä sanottekaan, arvoisa isä! Tähtienselittäjäinkö teokset!"
puutuin minä innokkaasti puheeseen. "Niitähän me pidämme kaikkein
tärkeimpinä Persiassa. Ne määräävät kaikki elämämme työt ja toimet
ja ohjaavat päätöstämme kaikissa yrityksissä. Tähtienselittäjät ovat
suorastaan meidän rippi-isiämme. Vieläpä enemmänkin: he vaikuttavat
myös valtion hallitukseen."

"Jos niin on laita", virkkoi hän, "on teidän hartioillanne
paljon painavampi ies kuin järjen. Sehän on kaikkein kummallisin
vaikutusvallan muoto. Minä surkuttelen sydämestäni perhettä ja vielä
enemmän kansaa, joka antautuu niin täydellisesti kiertotähtien
hallittavaksi."

"Me käytämme", vastasin minä, "tähtienselitystä niinkuin te käytätte
laskutaitoa. Kullakin kansalla on tieteensä, jonka mukaan se ohjaa
valtio taitoaan. Kaikki tähtienselittäjät yhteensä eivät ole tehneet
niin paljon tyhmyyksiä Persiassa kuin yksi ainoa teikäläinen
laskumestari on tehnyt täällä. Ettekö luule tähtien satunnaista
yhtymää yhtä varmaksi ohjeeksi kuin teidän järjestelmäseppänne
koreita järkeilyjä? Jos pantaisiin tästä asiasta toimeen äänestys
Ranskassa ja Persiassa, koituisi siitä tähtienselitykselle kaunis
voitto. Saisittepa kerrankin nähdä laskutaiturinne nöyryytettyinä.
Mikä musertava johtopäätös voitaisiinkaan siitä tehdä heitä vastaan!"

Väittelymme keskeytyi siihen ja meidän oli erottava.

Pariisissa, 26 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.



136. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.


Seuraavan kerran tavatessamme vei oppinut opastajani minut
erikoiseen huoneeseen. "Tässä ovat uudempaa historiaa käsittelevät
teokset", lausui hän. "Tuossa näette ensinnäkin kirkon ja paavien
historioitsijat, joita minä luen hartaudekseni, mutta jotka usein
tekevät minuun aivan päinvastaisen vaikutuksen.

"Tässä ovat ne, jotka ovat kirjoittaneet Rooman pelottavan
valtakunnan rappeutumisesta, sen valtakunnan, joka oli muodostunut
perin monen valtion sirpaleista ja jonka raunioille rakentui taas
monta uutta valtakuntaa. Lukematon joukko raakalaiskansoja, yhtä
tuntemattomia kuin ne maat, missä ne asuivat, ilmestyi yht'äkkiä,
tulvi sen yli, ryösti sitä, pirstoi sen ja perusti sitten kaikki ne
kuningaskunnat, mitä nykyään Euroopassa näette. Nämä kansat eivät
itse asiassa olleet kokonaan raakalaisia, koska ne olivat vapaita,
mutta ne ovat tulleet raakalaisiksi sitten kun ne enimmäkseen
rajattoman yksinvallan alamaisiksi antauduttuaan ovat menettäneet
kauniisti järkeen, ihmisyyteen ja luontoon soveltuvan suloisen
vapauden.

"Tuossa näette Saksan historioitsijat. Saksa on tosin enää vain
ensimmäisen keisarikunnan varjo, mutta se on luullakseni ainoa
valta maan päällä, jota ei sisäinen eripuraisuus ole heikontanut,
ja samaten ainoa, joka vahvistuu vahingoistaan ja joka osaa
hitaasti käyttää hyväkseen menestystä, mutta käy lannistumattomaksi
tappioistaan.

"Tässä ovat sitten Ranskan historioitsijat. Siinä maassa nähdään
ensin kuninkaiden vallan hiljalleen syntyvän, kuolevan kaksi kertaa,
syntyvän yhtä monta kertaa uudelleen ja viettävän sitten riutuvaa
elämää useamman vuosisadan aikana. Mutta vähitellen se voimistuu, saa
lisiä joka taholta ja kohoaa vihdoin korkeimpaan loistoonsa aivan
niinkuin sellaiset joet, jotka juoksunsa varrella tyrehtyvät tai
piiloutuvat maan alle, mutta sitten uudelleen ilmoille tullessaan
niihin laskevien sivujokien paisuttamina tempaavat kiivaassa
vauhdissaan mukaansa kaiken, mikä niiden kulkua vastustaa.

"Tässä näette Espanjan kansan lähtevän vuoriltaan, muhamettilaisten
ruhtinaiden joutuvan ikeeseen yhtä hitaasti kuin he olivat maan äkkiä
valloittaneet, monien ruhtinaskuntien yhtyvän laajaksi valtakunnaksi,
joka pääsi melkein yksinvaltiaaksi, kunnes se valheellisen
äveriäisyytensä rusentamana menetti sekä voimansa että maineensa ja
säilytti vain ensimmäisen mahtavuutensa luoman ylpeyden.

"Tuossa ovat Englannin vaiheiden kertojat. Siinä maassa nousee vapaus
alituisesti riidan ja kapinan liekeistä, ruhtinas horjuu lakkaamatta
järkähtämättömällä valtaistuimella, kansa on malttamatonta, mutta
viisasta raivossaankin, ja merten valtiaana -- mitä ei oltu ennen
nähty -- yhdistää maailmankaupan maailman herruuteen.

"Aivan lähellä ovat toisen merten kuningattaren, Hollannin tasavallan
historioitsijat, Hollannin, joka on kunnioitettu Euroopassa ja
pelätty Aasiassa, missä sen kauppiaat näkevät monet kuninkaat
jalkoihinsa kumartuneina.

"Italian historioitsijat näyttävät teille kansan, joka oli muinoin
maailman valtias, mutta joka nyt on kaikkien muiden orja. Sen
ruhtinaat ovat eripuraisia ja heikkoja, vailla kaikkia muita
hallitsijanominaisuuksia kuin turha politikoiminen.

"Tässä ovat tasavaltojen historioitsijat, Sveitsin, joka on vapauden
kuva, Venetsian, jonka turvana on vain sen säästeliäs taloudenhoito,
ja Genovan, joka loistaa vain rakennuksillaan.

"Tuossa näette Pohjolan aikakirjat, muiden mukana Puolan, joka
käyttää huonosti vapauttaan ja kuninkaidensa valitsemisen oikeutta,
että se tuntuu siten haluavan lohduttaa naapurikansojaan, jotka ovat
menettäneet kumpaisenkin."

Siihen jäi keskustelumme jälleen seuraavaan päivään saakka.

Pariisissa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1719.



137. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.


Seuraavana päivänä vei hän minut toiseen huoneeseen. "Tässä ovat
runoilijat", alkoi hän, "toisin sanoen kynäniekat, joiden ammattina
on terveen järjen kammitsoiminen ja ymmärryksen hukuttaminen
kaikenlaisiin viehätyskeinoihin niinkuin muinoin haudattiin
naiset helyihinsä ja hepeniinsä. Te tunnette heidät. He eivät ole
suinkaan harvinaisia Itämaillakaan, missä tulisempi aurinko näyttää
kuumentavan mielikuvitustakin.

"Tässä ovat eepilliset runoelmat."

"Vai niin! Mutta mitä ne eepilliset runoelmat sitten ovat?"

"Toden puhuakseni", vastasi hän, "en minä tiedä sitä. Tuntijat
väittävät, ettei niitä ole milloinkaan sepitettykään muuta kuin
kaksi ja etteivät muut, jotka sillä nimellä esiintyvät, ole suinkaan
eepillisiä runoelmia. Sitäkään en tiedä. He sanovat edelleen, että on
mahdotonta tehdäkään uusia. Ja sehän on vielä kummallisempaa.

"Tuossa näette näytelmärunoilijat, jotka minun mielestäni ovat
oikeita runoilijoita ja intohimojen hallitsijoita. Heitä on kahta
lajia: huvinäytelmäin sepittäjiä, jotka vaikuttavat meihin lempeän
herttaisesti, ja murhenäytelmäin sepittäjiä, jotka myllertävät
mielemme ja liikuttavat meitä väkivaltaisella voimalla.

"Tässä ovat laulurunoilijat, joita halveksin yhtä paljon kuin
kunnioitan noita toisia ja jotka tekevät taiteestaan sulosointuisen
hulluttelun.

"Sitten näette tuossa paimenrunoelmien sepittäjät ja maalaiselämän
ylistäjät, jotka osaavat miellyttää hovienkin asukkaita kuvailemalla
lepoa ja rauhaa, mitä näillä ei ole ja minkä he väittävät vallitsevan
paimenten elämässä.

"Kaikista kynäniekoista, mitä olemme tähän asti katselleet, tulevat
tässä vaarallisimmat. He ovat komparunojen sorvailijoita, noiden
liukkaiden pikku vasamain, jotka iskevät syvän ja lääkkeillä
paranemattoman haavan.

"Tässä näette romaanit. Niiden tekijät ovat eräänlaisia
runoilijoita, jotka ajavat yhtä hyvin hengen kuin sydämenkin kielen
liiallisuuksiin, jotka koko ikänsä etsivät luontoa eivätkä sitä
milloinkaan löydä ja jotka rakentelevat luonnolle yhtä vieraita
sankareita kuin siivekkäät lohikäärmeet ja kentaurit."

"Olen lukenut", puutuin minä puheeseen, "muutamia romaanejanne, mutta
jos te tutustuisitte meidän romaaneihimme, saisitte vielä enemmän
loukkaantumisen syytä. Ne ovat yhtä luonnottomia ja sitä paitsi
niitä kahlitsevat meidän tapamme ankarasti: täytyy kulua kymmenen
intohimon vuotta ennen kuin rakastaja saa nähdä edes lemmittynsä
kasvoja. Tekijäin on kuitenkin pakko kuljettaa lukijansa näiden
ikävien valmistelujen kautta. Itse tapahtumiahan on mahdoton saada
vaihteleviksi. Silloin turvaudutaan temppuun, joka on pahempi kuin
autettava epäkohta, nimittäin ihmeisiin. Olenpa varma, ettei teistä
ole juuri järkevää antaa velho vaimon manata kokonaisia sotajoukkoja
maan uumenista ja yhden ainoan sankarin tuhota sadantuhannen miehen
armeija. Sellaisia ovat nyt kuitenkin romaanimme. Ne kuivakiskoiset
ja usein toistetut seikkailut ikävystyttävät meitä ja päättömät
ihmeet nostavat järkemme kapinaan."

Pariisissa, 6 p. Chalval-kuuta v. 1719.



138. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.


Ministerit seuraavat täällä toisiansa ja hävittävät toisensa kuin
vuodenajat. Kolmessa vuodessa olen nähnyt neljä kertaa muutettavan
raha-asiain hoitojärjestelmää. Persiassa ja Turkissa kerätään verot
tänään samalla tavalla kuin näiden valtakuntien perustajain aikana.
Täällä ei ole läheskään laita niin. Totta onkin, että me emme
hukkaa siihen asiaan niin paljon järkeä kuin länsimaalaiset. Meidän
nähdäksemme ei ole suurempaa eroa ruhtinaan tulojen hoitamisen ja
jonkun yksityisen tulojen hoitamisen välillä kuin on sadantuhannen
tomanin ja sadan tomanin laskemisen välillä. Mutta täällä pannaan
puuhaan paljon enemmän kekseliäisyyttä ja salaperäisyyttä. Suurten
nerojen täytyy tehdä työtä yötä ja päivää. Heidän täytyy siittää
lakkaamatta ja suurella vaivalla yhä uusia suunnitelmia. Heidän
täytyy kuunnella lukemattomien ihmisten mielipiteitä, ihmisten,
jotka ahertavat heidän hyväkseen ilman että kukaan olisi heiltä
sitä pyytänyt. Heidän täytyy eritä maailmasta ja elää työhuoneensa
kätköissä, minne mahtimiehetkään eivät pääse ja mitä pieneläjät
kunnioittavat pyhäkkönä. Heidän päänsä on aina oleva täynnä tärkeitä
salaisuuksia, ihmeellisiä aivoituksia, uusia järjestelmiä. Ja vihdoin
heidän täytyy mietteisiinsä vajonneina olla vailla ei ainoastaan
puhekykyä, vaan joskus myös kohteliaisuutta.

Heti kun kuningasvainaja oli sulkenut silmänsä, aiottiin luoda uusi
hallitusjärjestelmä. Tunnettiin, ettei voitu oikein hyvin. Mutta
ei tiedetty, miten olisi meneteltävä, jotta olisi voitu paremmin.
Edellisten ministerien rajaton valta oli tuntunut pahalta. Nyt se
tahdottiin jakaa. Sitä varten muodostettiin kuusi tai seitsemän
neuvoskuntaa, ja tämä ministeristö on ehkä hallinnut Ranskaa kaikkein
järkevimmin. Se pysyi pystyssä kuitenkin vain vähän aikaa, samoin
kuin se hyväkin, mitä se oli ennättänyt toimittaa.

Kuningasvainajan kuollessa oli Ranska kuin tuhansien tautien
runtelema ruumis. N------ otti veitsen kouraansa, leikkasi pois
tarpeettoman lihan ja määräsi joitakin ulkonaisia lääkkeitä. Mutta
sisäinen vika jäi yhä parantamatta. Eräs muukalainen otti sen
hoitamisen tehtäväkseen. Käytettyään monia väkivoimakkaita lääkkeitä
hän luuli palauttaneensa potilaan entisen lihavuuden, mutta olikin
tehnyt hänestä vain pöhöttyneen raukan.

Kaikki, jotka vielä puoli vuotta sitten olivat rikkaita, ovat
nykyään köyhiä, ja ne, joilla ei ollut edes leipää, uivat
rikkauksissa. Milloinkaan nämä kaksi äärimmäisyyttä eivät ole niin
läheltä koskettaneet toisiaan. Se muukalainen käänsi koko valtion
nurin niinkuin vaatekaupustelija kääntää nutun: hän panee sen
päällimmäiseksi, mikä oli alimmaisena, ja mikä oli päällimmäisenä,
sen hän panee nurjalle puolelle. Mitä aavistamattomia onnen
potkauksia, uskomattomia niille, joihin ne kohdistuivat! Jumalakaan
ei vedä sen nopeammin ihmisiä heidän mitättömyydestään. Kuinka monia
palvelijoita palvelevatkaan nyt heidän entiset toverinsa ja ehkä
huomenna heidän entiset isäntänsä!

Kaikki tämä johtaa usein hullunkurisiin sattumuksiin. Palvelijat,
jotka olivat koonneet varallisuutensa edellisen hallituksen aikana,
kehuvat nyt syntyperäänsä. He maksavat niille, jotka ovat juuri
jättäneet palvelijantakkinsa eräälle tietylle kadulle, kaiken sen
halveksunnan, mitä heille osoitettiin vielä puoli vuotta sitten. He
huutavat täyttä kurkkua: "Aatelisto on perikadossa! Mikä epäjärjestys
valtiossa! Mikä sekaannus säätyluokissa! Vain tuntemattomien
olentojen nähdään nyt keräävän rikkauksia!" Voit olla varma siitä,
että nämä tuntemattomat kostavat kyllä puolestaan niille, jotka
tulevat heidän jälkeensä, ja että kolmenkymmenen vuoden kuluttua nämä
ylhäiset herrat pitävät jo aika melua.

Pariisissa, 1 p. Zilkadeh-kuuta v. 1720.



139. kirje.

Rica kirjoittaa samalle.


Tässä saat nähdä loistavan esimerkin aviorakkaudesta, ei ainoastaan
tavallisen naisen antaman, vaan suorastaan kuningattaren. Ruotsin
kuningatar, joka tahtoi kaikin keinoin tehdä puolisonsa prinssin
osalliseksi kruunuun, lähetti kaikkien vaikeuksien poistamiseksi
säädyille ilmoituksen, missä hän selitti luopuvansa hallituksesta
siinä tapauksessa että prinssi valittaisiin hänen sijaansa.

Hiukan yli kuusikymmentä vuotta sitten luopui toinen kuningatar,
nimeltään Kristiina, kruunusta antautuakseen kokonaan filosofian
tutkimiseen. En osaa sanoa, kumpaako esimerkkiä meidän on enemmän
ihailtava.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että jokaisen tulee pysyä lujasti
asemassa, mihin luonto on hänet sijoittanut, ja vaikka en jaksakaan
ylistää niiden heikkoutta, jotka huomaavat, etteivät ole tehtävänsä
tasalla, ja sitten poistuvat paikaltaan ikäänkuin karkaamalla,
on minuun kuitenkin voimakkaasti vaikuttanut näiden molempien
ruhtinatarten sielun suuruus, kun olen nähnyt toisen hengen ja toisen
sydämen olleen heidän onnenosaansa ylevämmän. Kristiina tahtoi tietää
aikana, jolloin muut tahtoivat vain nauttia. Ja toinen kuningatar
tahtoo nauttia vain onnensa laskemisesta kokonaisuudessaan, korkean
puolisonsa käsiin.

Pariisissa, 27 p. Maharram-kuuta v. 1720.



140. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Pariisin parlamentti on äskettäin karkotettu erääseen pieneen
kaupunkiin, jonka nimi on Pontoise. Ministerineuvosto lähetti sille
kirjoihin otettavaksi ja hyväksyttäväksi lausunnon, joka häpäisi
sitä. Se merkitsikin sanotun lausunnon pöytäkirjoihinsa, mutta
tavalla, joka häpäisee ministerineuvostoa.

Samanlaisella kohtelulla uhataan muutamia muitakin valtakunnan
parlamentteja.

Nämä virkakunnat ovat aina vihattuja: nehän lähestyvät kuninkaita
vain lausuakseen heille surullisia totuuksia. Ja samalla kun
hovikkojen lauma puhuu heille lakkaamatta heidän hallituksensa
suojassa elävästä onnellisesta kansasta, saapuvat ne julistamaan
tuollaisen imartelun valheeksi ja tuomaan valtaistuimen juurelle
huokaukset ja kyyneleet, joiden tallettajia ne ovat.

Totuuden taakka on raskas taakka, rakas Usbek, silloin kun se on
kannettava aina ruhtinaihin saakka! Nämä ajattelevat varmaankin,
että ne, jotka niin tekevät, ovat siihen pakotettuja ja etteivät
he milloinkaan suostuisi suorittajilleen niin surullisiin ja niin
masentaviin toimiin, ellei heitä siihen väkisin veisi heidän
velvollisuutensa, heidän kunnioituksensa, jopa heidän rakkautensakin.

Pariisissa, 21 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1720.



141. kirje.

Rica kirjoittaa samalle ------:een.


Aion tulla Sinua tervehtimään viikon lopulla. Kuinka herttaisesti
päivät taas kuluvatkaan seurassasi!

Muutamia päiviä sitten minut esitettiin eräälle hovinaiselle, joka
oli halunnut nähdä minun muukalaista hahmoani. Minusta hän oli
kaunis, meidän hallitsijamme katseiden ja korkean sijan arvoinen
siinä pyhässä paikassa, missä hänen sydämensä lepää.

Hän uteli minulta tuhansia seikkoja persialaisten tavoista ja
persiattarien elämästä. Nähdäkseni vaimolan elämä ei häntä
viehättänyt ja hänestä tuntui epämiellyttävältä, että kymmenen
tai kahdentoista naisen oli pakko tyytyä yhteen mieheen. Hän ei
voinut kateudetta nähdä tuon miehen onnea eikä säälittä noiden
naisten asemaa. Kun hän pitää lukemisesta, varsinkin runoteosten
ja romaanien, pyysi hän minua puhumaan sentapaisista meikäläisistä
tuotteista. Mitä hänelle niistä haastelin, lisäsi vain hänen
uteliaisuuttaan, ja hän kehotti minua käännättämään hänelle jonkun
katkelman niistä kirjoista, mitä olin tuonut tänne mukanani.
Minä tein niin ja lähetin hänelle muutaman päivän kuluttua erään
persialaisen tarinan. Ehkäpä tutustut Sinäkin siihen mielelläsi
käännöksestä.

"Sheikki Ali-kaanin aikaan eli Persiassa muuan nainen nimeltänsä
Zulema. Hän osasi ulkoa koko pyhän Koraanin. Ei kukaan dervishi
ollut häntä paremmin selvillä pyhien profeettain perintäopeista.
Arabialaiset kirjanoppineet eivät olleet sanoneet mitään niin
salaperäistä, ettei hän olisi ymmärtänyt täydellisesti sen
ajatusta. Näin laajoihin tietoihin hän yhdisti jonkinlaisen hilpeän
mielenlaadun, niin että tuskin saattoi arvata, halusiko hän huvittaa
niitä, joiden kanssa hän haasteli, vaiko opettaa.

"Eräänä päivänä, kun hän oleskeli tovereineen vaimolan salihuoneessa,
kysyi muuan heistä, mitä hän arveli toisesta elämästä ja uskoiko
hän sitä kirjanoppineidemme vanhaa perimätietoa, että paratiisi oli
aiottu vain miehille.

"'Niinhän sitä yleisesti väitetään', puhui hän. 'Eihän ole jätetty
mitään tekemättä meidän sukupuolemme halventamiseksi. Onpa olemassa
eräs kautta koko Persian levinnyt kansakunta, jota sanotaan
juutalaisten kansaksi ja joka väittää pyhiin kirjoihinsa nojautuen,
ettei meillä ole edes sieluakaan.

"'Nämä herjaavat mielipiteet perustuvat yksinomaan miesten
ylpeyteen, nämä kun tahtovat kuljettaa ylemmyytensä vielä elämänsä
tuolle puolenkin, ajattelematta, että sinä suurena päivänä kaikki
luontokappaleet ovat Jumalan edessä kuin tyhjyys ja ettei heille ole
silloin annettu minkäänlaisia etuoikeuksia, ellei hyveen suomia.

"'Jumala ei suinkaan rajoita palkintojaan. Ja samoin kuin miehet,
jotka ovat hyvin eläneet ja hyvin käyttäneet valtaa, mikä heille
täällä maan päällä kuuluu meihin nähden, pääsevät iki-ihanien
taivaallisten kaunotarten täyttämään paratiisiin, sellaisten
kaunotarten, että jos joku kuolevainen olisi heidät nähnyt, syöksyisi
hän heti kuolemaan päästäkseen sitä pikemmin heistä nauttimaan,
samoin joutuvat hyveelliset naiset hekuman paikkaan, missä heitä
hurmaa oikea nautintojen ryöppyvirta ja missä heidän seuranaan on
heidän alamaisikseen annettuja jumalallisia miehiä: kullakin naisella
on oma palatsinsa, mihin hänen miehensä suljetaan ja missä näitä
vartioivat eunukit, vielä uskollisemmat kuin meidän.

"'Eräästä arabialaisesta kirjasta luin', jatkoi hän, 'että muuan
mies, Ibrahim nimeltään, oli aivan sietämättömän mustasukkainen.
Hänellä oli kaksitoista tavattoman kaunista vaimoa, joita hän kohteli
hyvin ankarasti. Hän ei luottanut edes eunukkeihinsa eikä palatsinsa
muureihin. Hän piti heitä melkein aina lukon takana huoneisiinsa
suljettuina, niin etteivät nuo raukat voineet nähdä toisiaan, vielä
vähemmin puhella keskenään. Sillä hän oli mustasukkainen viattomasta
ystävyydestäkin. Kaikki hänen tekonsa kantoivat hänen luontaisen
raakuutensa leimaa. Milloinkaan ei lempeä sana lähtenyt hänen
suustaan, eikä hän milloinkaan antanut pienintäkään merkkiä, joka ei
olisi jollain tavalla koventanut heidän orjuutensa ankaruutta.

"'Kerran, kun hän oli koonnut heidät kaikki erääseen vaimolansa
huoneeseen, moitti muuan heistä, toisia rohkeampana, hänen huonoa
luonnettaan. -- Kun etsitään niin innokkaasti keinoja pelon
herättämiseksi, lausui vaimo, löydetäänkin aina ensin keinot
vihan herättämiseksi. Me olemme niin onnettomia, ettemme voi olla
toivomatta muutosta oloihimme. Toiset voisivat minun sijassani
toivoa teidän kuolemaanne. Minä toivon vain omaa lähtöäni. Ja kun
voin toivoa pääseväni eroon teistä vain sitä tietä, on minusta se
ero oleva hyvin suloinen. Tämä puhe, jonka olisi pitänyt liikuttaa
häntä, nosti hänet raivoisaan vihaan. Hän tempasi tikarinsa ja
upotti sen vaimon poveen. -- Rakkaat kohtalokumppanini, lausui hän
kuolevan äänellä, jos taivas säälii hyvettäni, saatte te koston. Näin
puhuttuaan hän jätti tämän onnettoman elämän mennäkseen nautintojen
asuntoon, missä naiset, jotka ovat hyvin eläneet, saavat osakseen
yhäti uudistuvan onnen.

"'Ensiksi näki hän hymyilevän niityn, jonka vihreyttä tehostivat
kaikkein raikkaimpien kukkien värikkäät täplät. Puro, jonka vesi oli
kristallia kirkkaampi, polveili sen halki tuhansin mutkin. Sitten
hän astui ihaniin lehtoihin, joiden hiljaisuuden keskeytti vain
lintujen lempeä laulu. Loistavia puutarhoja avautui sitten hänen
eteensä; luonto oli ne koristanut kaikella yksinkertaisuudellaan ja
komeudellaan. Vihdoin hän tapasi mahtavan, erikoisesti häntä varten
valmistetun palatsin. Se oli täynnä hänen nautintojensa palvelukseen
määrättyjä taivaallisia miehiä.

"'Kaksi heistä ilmestyi heti häntä riisumaan. Toiset laskivat hänet
kylpyyn ja voitelivat häntä kaikkein suloisimmilla hajuaineilla.
Sitten hänelle tuotiin entisiä äärettömän paljon komeammat vaatteet.
Tämän jälkeen hänet vietiin suureen saliin, missä hän tapasi
tuoksupuista tehdyn tulen ja mitä herkullisimmilla ruuilla katetun
pöydän. Kaikki näytti tarkoittavan hänen aistiensa hurmaamista:
yhtäältä hän kuuli soitantoa, sitä jumalallisinta, mitä vienointa,
toisaalla hän näki vain näiden taivaallisten miesten tansseja, joiden
ainoana tehtävänä oli hänen miellyttämisensä. Näin moninaisten
nautintojen tarkoituksena oli kuitenkin vain johdattaa häntä
vähitellen yhä suurempiin. Hänet vietiin huoneeseensa, ja sitten
kun hänet oli vielä kerran riisuttu, kannettiin hänet komeaan
vuoteeseen, missä kaksi ihastuttavan kaunista miestä otti hänet
syliinsä. Silloinpa vasta hän oikein hurmauksen tunsi ja silloinpa
vasta hänen nautintonsa meni yli kaikkien hänen toiveidensa. -- Olen
aivan suunniltani, puheli hän miehille. -- Luulisin kuolevani, ellen
olisi varma kuolemattomuudestani. Tämä on jo liikaa, päästäkää minut.
Minä menehdyn hekuman kiihkeyteen. Niin, niin, te sallitte aistieni
hiukan rauhoittua. Alan hengittää taas ja palata tuntoihini. Miksi
soihdut on viety pois? Miksi en saa nyt tarkastella teidän jumalaista
kauneuttanne? Miksi en saa nähdä... Mutta miksi nähdä? Te viette
minut jälleen äskeisiin riemuihini! Oi jumalat! Kuinka tämä pimeys
on herttainen! Mitä? Minä olen kuolematon, ja kuolematon teidän
seurassanne! Minä olen... Ei, minä pyydän armoa, sillä minä huomaan
kyllä, ettei teidän tarvitse sitä milloinkaan pyytää.

"'Sitten kun hän oli toistanut käskynsä useampaan kertaan, toteltiin
häntä. Mutta häntä ei toteltu, ennen kuin hän tahtoi sitä oikein
vakavasti. Hän heittäytyi raukeana lepäämään ja nukahti heidän
syliinsä. Pari unen hetkeä poisti hänen väsymyksensä. Hän sai kaksi
suuteloa, jotka äkkiä sytyttivät häneen tulen jälleen. Hän avasi
silmänsä. -- Minä olen levoton, sanoi hän. -- Minä pelkään, että
te ette enää rakasta minua. Se oli epäluulo, jonka vallassa hän ei
halunnut olla kauan. Niinpä hän ryhtyikin miesten kanssa kaikkiin
selvittelyihin, mitä hän suinkin saattoi toivoa. -- Ymmärrän
erehtyneeni, huudahti hän. -- Anteeksi! anteeksi minä olen varma
teistä. Te ette puhu minulle mitään, mutta te todistatte paremmin
kuin mikään, mitä voisitte sanoa. Niin niin, minä tunnustan sen:
milloinkaan ei ole niin voimakkaasti rakastettu. Mutta mitä! Te
kiistelette minulta molemmat vakuuttamisen kunniaa! Ah! jos te vielä
käytte kilpasille, jos te liitätte kunnianhimon minun tappioni
tuottamaan nautintoon, olen hukassa. Te olette molemmat voittajia,
minä vain olen voitettu, mutta minä myyn teille voiton kalliista.

"'Vasta päivän sarastus lopetti tämän leikin. Hänen uskolliset,
miellyttävät palvelijansa astuivat huoneeseen, ne kaksi nuorta miestä
nousivat vuoteesta ja kaksi vanhusta vei heidät taas kammioihin,
missä heitä säilytettiin hänen nautintojensa varalta. Hänkin nousi
ja näyttäytyi ensin tälle ihailevalle hoville yksinkertaisen
aamupuvun suloissa ja sitten kaikkein upeimpien korujen peittämänä.
Tämä yö oli kaunistanut häntä, se oli luonut eloa hänen hipiäänsä
ja ilmehikkyyttä hänen viehkeyteensä. Koko päivä oli vain tanssia,
soittoa, juhlapitoja, leikkejä, kävelyretkiä. Ja Anaïksen nähtiin
tuon tuostakin katoavan ja kiiruhtavan lentämällä kahden nuoren
sankarinsa luo. Vietettyään heidän seurassaan muutamia kallisarvoisia
hetkiä hän palasi taas joukkoon, jonka oli jättänyt, kasvot kerta
kerralta yhä kirkastuneempina. Vihdoin hän hävisi illan suussa
kokonaan näkyvistä. Hän sulkeutui palatsiinsa, missä hän sanoi
tahtovansa lähemmin tutustua niihin kuolemattomiin vankeihin, joiden
oli määrä ikuisesti elää hänen kanssaan. Hän kävi siis kaikissa tämän
huoneiston salaisimmissakin ja viehättävimmissäkin sopissa, joissa
hän laski viisikymmentä ihmeen kaunista orjaa. Hän harhaili koko yön
kammiosta kammioon ja sai kaikkialla aina erilaisia ja aina samoja
kunnioituksen ja alttiuden osoituksia.

"'Näin vietti kuolematon Anaïs elämäänsä, väliin loistavissa
huvituksissa, väliin yksinäisissä nautinnoissa, komean seurueen
ihailemana, riemastuneen rakastajan hellimänä. Usein hän poistui
lumolinnastaan mennäkseen johonkin maalaisluolaan. Kukkia näytti
nousevan hänen askeleistaan, ja minne hän kulkikin, kaikkialla
tarjoutui hänelle leikkien riemu.

"'Hän oli jo viipynyt yli viikon tässä onnen asunnossa, mutta hän
ei ollut vielä kertaakaan joutanut ajattelemaan, koska hän oli aina
suunniltaan ilosta. Hän oli nauttinut onnestaan sitä tajuamatta
ja tapaamatta ainoatakaan sellaista rauhallista hetkeä, jolloin
sielu ikäänkuin tekee tiliä itselleen ja kuuntelee omaa ääntänsä
intohimojen vaietessa.

"'Autuailla on niin voimakkaita nautintoja, että he pääsevät harvoin
sellaiseen mielen vapauteen. Kiintyneinä erottamattomasti nykyisiin
menettävätkin he tästä syystä kaiken menneen muiston ja lakkaavat
kokonaan huolehtimasta siitä, mitä he tunsivat ja rakastivat
entisessä elämässään.

"'Mutta Anaïs, jonka henki oli tosiaankin filosofinen, oli kuluttanut
melkein koko elämänsä mietiskelyyn, olipa hän ulottanut ajatuksensa
paljoa kauemmas kuin oli osattu odottaa oman onnensa nojaan jätetyltä
naiselta. Se ankara eristyneisyys, missä hänen miehensä oli häntä
pitänyt, soi hänelle vain tämän edun. Tämä hengen voima oli saanut
hänet halveksimaan pelkoa, jonka vallassa hänen kohtalokumppaninsa
olivat, ja kuolemaa, joka oli lopettava hänen vaivansa ja aloittava
hänen autuutensa.

"'Näin selkeni hän vähitellen nautintojen päihtymyksestä ja sulkeutui
yksinään johonkin palatsinsa huoneeseen. Hän vaipui suloisesti
miettimään entistä tilaansa ja nykyistä autuuttansa, eikä hän voinut
olla heltymättä toveriensa onnettomuudesta: tajuaahan kukin perin
helposti kärsimykset, joita on itse kokenut. Anaïs ei kuitenkaan
jäänyt pelkän säälin rajoihin, vaan ottaen voimakkaammin osaa näiden
kovaonnisten kohtaloon tunsi haluavansa auttaa heitä.

"'Hän käski siis erästä nuorukaista, joka kuului hänen seurueeseensa,
laittautumaan hänen entisen miehensä hahmoon, menemään hänen
vaimolaansa, tekeytymään siellä isännäksi, karkottamaan hänet sieltä
ja jäämään sinne hänen sijaansa siksi kunnes hänet kutsuttaisiin
takaisin.

"'Käsky pantiin nopsasti täytäntöön. Nuorukainen halkoi ilmoja ja
saapui Ibrahamin vaimolan portille. Isäntä ei ollut itse kotona.
Lähetti koputtaa, kaikki avautuu hänelle. Eunukit vaipuvat hänen
jalkoihinsa. Hän kiiruhtaa huoneistoihin, missä Ibrahimin vaimoja
säilytetään lukon takana. Hän oli ohimennen siepannut avaimet
tämän mustasukkaisuuden sankarin taskusta, tekeytyen hänelle
näkymättömäksi. Hän astuu sisään ja hämmästyttää heitä aluksi
lempeällä ja herttaisella näöllään. Ja pian sen jälkeen hän
hämmästyttää heitä innokkaalla touhullaan ja yritystensä nopeudella.
Kaikki saivat osansa hämmästyksestä, ja he olisivat pitäneet sitä
unena, jos siinä olisi ollut vähemmän todellisuutta.

"'Sillä aikaa kun näitä uusia näytelmiä näytellään vaimolassa,
kolkuttaa Ibrahim, huutaa nimeänsä, raivoaa ja karjuu. Monien
vaikeuksien jälkeen hän pääsee sisään ja saattaa eunukkinsa
rajattoman hämmennyksen valtaan. Hän loikkii eteenpäin pitkin
askelin, mutta peräytyy ja putoaa kuin pilvistä nähdessään väärän
Ibrahimin, todellisen kuvansa, nauttivan kaikkia isännän vapauksia.
Hän huutaa apua. Hän käskee eunukkeja tappamaan tämän petturin,
mutta häntä ei totella. Hänelle jää enää vain se oljenkorsi, että
hän vetoaa vaimojensa tuomioon. Tunnissa oli väärä Ibrahim vietellyt
kaikki tuomarinsa puolelleen. Toinen karkotetaan ja raahataan
häpeällisesti vaimolasta, ja hän olisi saanut tuhatkertaisen
surman, ellei hänen kilpailijansa olisi määrännyt säilyttämään
hänen henkensä. Jäätyään näin taistelutantereen herraksi osoittihe
uusi Ibrahim yhä selvemmin tapahtuneen vaalin arvoiseksi ja herätti
yleistä ihastusta tähän asti tuntemattomilla ihmetöillä. -- Te ette
ole lainkaan Ibrahimin kaltainen, -- vakuuttivat naiset.

"'-- Sanokaa, sanokaa mieluummin, ettei se petturi ole minun
kaltaiseni, puhui voittoisa Ibrahim. -- Mitä on minun sitten
tekeminen, ollakseni teidän puolisonne, ellei se riitä, mitä minä
teen?

"'-- Ah! me emme epäile hituistakaan, vakuuttivat naiset edelleen.
-- Ellette olekaan Ibrahim, riittää meille, että olette niin hyvin
ansainnut olla Ibrahim. Teissähän on tänä yhtenä ainoana päivänä
ollut enemmän Ibrahimia kuin hänessä on ollut kymmenenä vuonna.

"'Lupaatte siis, jatkoi hän, -- asettua minun puolelleni sitä
veijaria vastaan?

"'-- Älkää sitä epäilkökään, he puhuivat yhteen ääneen. -- Vannomme
teille ikuista uskollisuutta. Meitähän on vain liiankin kauan vedetty
nenästä. Se petturi ei lainkaan aavistanut meidän hyveellisyyttämme:
hän aavisti vain oman heikkoutensa. Mehän näemme nyt selvästi,
etteivät miehet ole sentään sellaisia kuin hän: epäilemättä he ovat
teidän kaltaisianne. Tietäisittepä, kuinka syvästi saatte meidät
vihaamaan häntä!

"'-- Ah! minä tulen usein antamaan teille vihan syitä, virkkoi väärä
Ibrahim. -- Te ette tajua vielä kaikkea vääryyttä, mitä hän on teille
tehnyt.

"'-- Me arvioimme hänen vääryyttään teidän kostonne suuruudesta,
sanoivat he.

"'-- Olette oikeassa, lausui jumalainen mies. -- Olen mitannut
sovituksen rikoksella. Olen hyvilläni, kun olette tyytyväisiä minun
rankaisutapaani.

"'-- Mutta, jatkoivat naiset, -- jos se petturi palaa, mitä me sitten
teemme?

"'-- Luullakseni hänen kävisi vaikeaksi pettää teitä, vastasi hän.
-- Siitä toimesta, mikä minulla on teidän seurassanne, tuskin
selviydytään viekkaudella. Sitä paitsi lähetän hänet niin pitkälle,
ettette enää kuule hänestä puhuttavankaan. Tästä hetkestä alkaen
pidän minä huolta teidän onnestanne. En tule olemaan lainkaan
mustasukkainen. Minä osaan kyllä hankkia varmuuden uskollisuudestanne
tuottamatta teille hankaluuksia. Minulla on kyllin hyvä ajatus
ansioistani uskoakseni, että pysytte minulle kuuliaisina. Ellette
noudata hyvettä kun on puhe minusta, niin kuka teidät sitten siihen
taivuttaisi? Tätä keskustelua riitti pitkälti hänen ja näiden
vaimojen välillä, jotka enemmän hämmästyneinä molempien Ibrahimien
erilaisuudesta kuin yhtäläisyydestä eivät edes joutaneet kyselemään
niin moninaisten ihmeiden selitystä. Vihdoin palasi oikea aviomies
epätoivoisena katsomaan heitä vielä kerran: hän tapasi koko talonsa
riemun vallassa ja vaimonsa uskottomampina kuin koskaan. Sellaisessa
paikassa ei ollut mustasukkaisella viipymistä: hän poistuikin
raivoissaan. Ja hetkistä myöhemmin seurasi väärä Ibrahim häntä,
kävi häneen käsiksi, viiletti häntä halki ilmojen ja heitti hänet
neljänsadan peninkulman päähän sieltä.

"'Oi hyvät jumalat, mikä murhe valtasi naiset heidän rakkaan
Ibrahiminsa kadottua! Jo olivat heidän eunukkinsakin saaneet takaisin
entisen luontaisen ankaruutensa. Koko talo kylpi kyynelissä. Joskus
he arvelivat kaikkea tapahtunutta vain unennäöksi. He tuijottivat
toisiinsa ja muistuttelivat toisilleen näiden outojen seikkailujen
pienimpiäkin yksityiskohtia. Vihdoin palasi taivaallinen Ibrahim yhä
rakastettavampana. Naisista tuntui, ettei hänen matkansa ollut häntä
lainkaan rasittanut. Uusi isäntä käyttäytyi niin eri tavalla kuin
entinen, että se hämmästytti kaikkia naapureita. Hän erotti kaikki
eunukit ja päästi kenen tahansa taloonsa. Eikä hän edes sallinut
naistensa käyttää huntuja. Oli kummaa nähdä heitä kemuissa miesten
seurassa, yhtä vapaina kuin nämäkin. Ibrahim ajatteli, ja syystä
kyllä, etteivät maan tavat koskeneet sellaisia kansalaisia kuin hän.
Kuitenkaan hän ei kieltäytynyt mistään tuhlauksesta: hän hävitti
suunnattoman avokätisesti mustasukkaisen aviomiehen omaisuuden, niin
ettei tämä, kun hän kolmen vuoden kuluttua palasi niistä kaukaisista
maista, minne hänet oli lennätetty, löytänyt muuta kuin vaimonsa ja
kolmekymmentäkuusi lasta.'"

Pariisissa, 26 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1720.



142. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.


Tässä seuraa kirje, jonka eilen sain eräältä oppineelta mieheltä. Se
tuntunee Sinusta aika omituiselta.

    "Hyvä herra!

    "Puoli vuotta sitten perin hyvin rikkaan sedän, joka jätti
    minulle viisi-, kuusisataatuhatta livreä ja komeasti sisustetun
    talon. On nautinto olla varoissaan silloin kun osaa niitä varoja
    hyvin käyttää. Minä en ole lainkaan kunnianhimoinen eikä minulla
    ole halua huvituksiinkaan. Oleskelen melkein aina työhuoneessani,
    missä vietän oppineen miehen elämää. Sellaisessa paikassa viihtyy
    kunnianarvoisan muinaisajan innokas ihailija.

    "Kun setä oli sulkenut silmänsä, olisin hyvin kernaasti
    haudannut hänet muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten
    käyttämin juhlamenoin, mutta minulla ei silloin vielä ollut
    kyynelmaljakoita eikä uurnia eikä muinaisaikaisia lamppuja.

    "Sittemmin olen kyllä hankkinut runsaasti näitä kallisarvoisia
    harvinaisuuksia. Muutamia päiviä sitten myin hopeisen
    pöytäkalustoni ostaakseni savilampun, jota muuan stoalainen
    filosofi oli käyttänyt. Olen luopunut kaikista peileistä,
    joilla setäni oli peittänyt melkein kaikki huoneidensa seinät
    saadakseni pienoisen hiukan rikkoutuneen kuvastimen, joka oli
    muinoin palvellut Vergiliusta: minusta on ihastuttavaa nähdä
    omat kasvoni heijastuneina Mantovan joutsenen piirteiden
    paikalla. Eikä siinä kaikki. Olen ostanut sadalla louisd'orilla
    viisi tai kuusi kuparirahaa, jotka olivat käytännössä
    kaksituhatta vuotta sitten. Tietääkseni ei talossani ole nykyään
    ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi tehty ennen keisarikunnan
    rappeutumista. Minulla on pienoinen huone täynnä hyvin arvokkaita
    ja hyvin kalliita käsikirjoituksia. Vaikka turmelenkin näköni
    lukiessani niitä, käytän kuitenkin niitä paljon mieluummin kuin
    painettuja kappaleita, jotka eivät ole niin tarkkoja ja joita
    kulkee kaikkien käsissä. Vaikka en juuri käy ulkona, on minulla
    kuitenkin rajattoman intohimoinen halu tuntea kaikki ne vanhat
    tiet, jotka olivat olemassa roomalaisten aikaan. Niinpä kulkee
    muuankin sellainen aivan läheltä asuntoni ohitse: siitä on noin
    tuhatkaksisataa vuotta, kun eräs Gallian prokonsuli sen laitatti.
    Mennessäni maatalooni en jätä milloinkaan kulkematta sitä
    pitkin, vaikka se onkin hyvin epämukava ja vaikka siitä tuleekin
    yli peninkulman kierto. Mutta se minua raivostuttaa, että sen
    varrelle on sinne ja tänne pystytetty puupylväitä osoittamaan
    matkaa läheisiin kaupunkeihin. Olen vallan epätoivoissani
    nähdessäni nämä kurjat merkit muinaisten peninkulmapatsaiden
    tilalla. Varmastikin velvoitan perilliseni korjaamaan ne
    entiseen kuntoonsa ja käsken heitä alistumaan niihin kulunkeihin
    testamentissani. Jos Teillä on, hyvä herra, joku persialainen
    käsikirjoitus, olisin hyvin iloinen, jos suvaitsisitte toimittaa
    sen haltuuni. Minä maksan siitä niin paljon kuin vain haluatte
    ja kaupanpäällisiksi annan Teille muutamia omia teoksiani, jotka
    osoittanevat Teille, etten minäkään ole kirjallisen valtion
    hyödytön jäsen. Niiden joukossa huomannette tutkimuksen, missä
    minä todistan, että muinaisissa voittokulkueissa käytetty
    seppele oli punottu tammenlehvistä eikä laakerista. Ihailunne
    saavuttanee myös toinen teos, missä minä luotettavimpien
    kreikkalaisten kirjailijain lausunnoista tehtyihin oppineihin
    johtopäätelmiin nojaten osoitan, että Kambyses haavoittui
    vasempaan eikä suinkaan oikeaan sääreen. Kolmannessa minä taas
    todistan, että pieni otsa oli roomalaisten keskuudessa hyvin
    suosittu kauneuden merkki. Lähetän myös Teille nelitaitteisen
    niteen, joka sisältää Vergiliuksen _Aeneidin VI_. laulun erään
    säkeen selityksen. Kaikki nämä teokset saatte kuitenkin vasta
    muutaman päivän kuluttua. Tällä hetkellä tyydyn vain toimittamaan
    Teille seuraavan, jonkun vanhan kreikkalaisen tarujenkokoilijan
    muistiin merkitsemän katkelman, jota ei ole vielä julkaistu ja
    jonka minä keksin erään kirjaston tomuisista kätköistä. Minä
    jätän Teidät nyt erään tärkeän tehtävän takia, joka minulla on
    paraillaan suoritettavana. Minun on näet korjattava entiselleen
    muuan Plinius Luonnontutkijan kaunis kohta, jonka 5. vuosisadan
    jäljentäjät ovat omituisesti vääntäneet. Minä olen, jne."


_Erään vanhan tarun katkelma_.

Eräällä saarella Orkadien lähellä syntyi poikalapsi, jonka isä oli
Aiolos, tuulien jumala, ja äiti kaledonialainen luonnotar. Hänen
sanotaan aivan itsestään oppineen laskemaan sormillaan ja jo neljän
vuotiaana tunteneen metallit niin tarkoin, että kun hänen äitinsä
aikoi antaa hänelle messinkisormuksen kultasormuksen asemesta, keksi
hän petoksen ja heitti lahjan maahan.

Heti kun hän oli ehtinyt varttuneeseen ikään, neuvoi isä hänelle sen
salaisuuden, kuinka tuulet voidaan sulkea nahkasäkkiin: niitä hän
sitten myyskenteli kaikille matkustajille. Mutta kun tavara ei ollut
oikein haluttua hänen kotimaassaan, lähti hän sieltä ja alkoi kiertää
maailmaa kumppaninaan sokea sattuman jumala.

Matkoillaan hän kuuli, että Baeticassa kultaa kiilteli joka taholla.
Silloin hän syöksymällä sinne. Hänet otti kuitenkin hyvin huonosti
vastaan Saturnus, joka piti silloin valtaa. Mutta sitten kun
tämä jumala oli poistunut maan päältä, keksi hän mennä kaikkiin
kadunkulmiin ja huutaa siellä lakkaamatta kähein äänin: "Baetican
asukkaat! Te luulette olevanne rikkaita, koska teillä on kultaa ja
hopeaa. Teidän erehdyksenne säälittää minua. Uskokaa minua: jättäkää
kurjien metallien maa ja tulkaa mielikuvituksen valtakuntaan,
missä minä lupaan antaa teille rikkauksia, jotka teitä itseännekin
hämmästyttävät," Samassa avasi hän suuren osan mukanaan tuomiaan
nahkasäkkejä ja jakeli tavaraansa kaikille, jotka sitä vain halusivat.

Seuraavana päivänä hän palasi samoihin katujenkulmiin ja huusi:
"Baetican asukkaat! Tahdotteko rikastua? Kuvitelkaa, että minä
olen hyvin rikas ja että te olette myöskin hyvin rikkaita. Ajakaa
joka aamu päähänne, että omaisuutenne on yön kuluessa paisunut
kaksinkertaiseksi. Nouskaa sitten makuulta, ja jos teillä on
velkojia, menkää maksamaan heille sillä, mitä olette kuvitelleet ja
kehottakaa heitäkin vuorostaan kuvittelemaan."

Muutaman päivän kuluttua hän ilmestyi jälleen ja puhui tähän tapaan:
"Baetican asukkaat! Minä huomaan kyllä, ettei mielikuvituksenne
ole enää niin vilkas kuin ensi päivinä. Antakaa siis minun
mielikuvitukseni ohjata teitä. Minä panen joka aamu silmienne eteen
ilmoitustaulun, josta tulee teidän rikkauksienne lähde. Te näette
siinä vain neljä sanaa, mutta ne sanat merkitsevät paljon, sillä ne
määräävät vaimojenne myötäjäiset, lastenne perinnöt, palvelijainne
luvun. Ja mitä teihin tulee", sanoi hän lähinnä seisoville, "mitä
teihin tulee, rakkaat lapseni -- minä voin puhutella teitä sillä
nimellä, sillä olenhan minä teidät uudelleen synnyttänyt --
ratkaisee ilmoitustauluni vaunujenne komeuden, pitojenne loiston,
rakastajattarienne luvun ja kalleuden."

Päivän, parin kuluttua hän saapui kadunkulmaan aivan
hengästyksissään. Ja vihan vimmoissa hän karjui: "Baetican asukkaat.
Minä neuvoin teitä kuvittelemaan, mutta minä näen, ettette sitä tee.
No niin: nyt minä käsken." Sen sanottuaan hän poistui nopeasti.
Mutta harkinta kutsui hänet samoja jälkiään takaisin. "Olen kuullut,
että jotkut teidän joukostanne ovat kyllin inhoittavia pitääkseen
säilössään kultansa ja hopeansa. Menköön vielä hopea, mutta
kulta... kulta! Ah! se se minua vasta kiukuttaa... Vannon kautta
pyhien säkkieni, että elleivät he tuo sitä minulle, minä rankaisen
heitä ankarasti." Sitten hän lisäsi hyvin vakuuttavan näköisenä:
"Luuletteko minun pyytävän teiltä näitä kurjia metalleja pitääkseni
ne? Johan sekin todistaa täydellistä vilpittömyyttäni, että minä
palautin niistä heti teille puolet, kun te jokin päivä sitten niitä
minulle toitte."

Seuraavana päivänä huomattiin hänet jo kaukaa ja kuultiin puhuvan
viekoittelevan lempeällä ja imartelevalla äänellä: "Baetican
asukkaat! Minä olen kuullut osan aarteitanne olevan ulkomailla.
Pyydän teitä, toimittakaa ne minulle. Tekisitte minulle sillä suuren
ilon ja minä olisin teille siitä ikuisesti kiitollinen."

Aioloksen poika puhui ihmisille, joita ei juuri naurattanut.
Mutta nyt he eivät voineet olla hohottamatta. Siksipä hän menikin
matkoihinsa hyvin hämmentyneenä. Mutta rohkaisten mielensä hän
uskalsi kuitenkin palata anelemaan: "Minä tiedän teillä olevan
kalliita kiviä. Jupiterin nimessä, luopukaa niistä! Mikään ei
teitä niin köyhdytä kuin moiset tavarat. Luopukaa niistä, sanon
minä. Ellette kykene sitä itse tekemään, hankin teille mainioita
välittäjiä. Kuinka suuret rikkaudet tulvivatkaan taskuihinne, jos
vain teette niin kuin minä neuvon! Niin, minä lupaan teille kaikki,
mitä on puhtainta pusseissani."

Vihdoin hän nousi lavalle ja puhui varmalla äänellä: "Baetican
asukkaat! Olen verrannut sitä onnellista tilaa, missä te nyt
olette, siihen tilaan, missä näin teidät tänne tullessani, ja
olen havainnut teidät rikkaimmaksi kansaksi maan päällä. Mutta
kohottaaksenne varallisuutenne huippuunsa sallikaa minun ottaa puolet
omaisuudestanne." Näin puhuttuaan Aioloksen poika katosi kerkein
siivin ja jätti kuulijansa kuvailemattoman hämmästyksen valtaan.
Senpätähden hän palasikin seuraavana päivänä ja sanoi: "Minä huomasin
eilisen puheeni olleen teille tavattoman vastenmielinen. No niin:
olkaa kuin en minä olisi mitään puhunut. Puolethan on tottakin
liikaa. On käytettävä toisia keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi,
jonka olen viittonut. Kootkaamme rikkautemme samaan paikkaan. Sehän
käy helposti päinsä, sillä nehän eivät vaadi suurta tilaa." Niin
tapahtui, ja heti katosi niistä kolmeneljäsosaa.

Pariisissa, 9 p. Chahban-kuuta v. 1720.



143. kirje.

Rica kirjoittaa Nathanael Leville, juutalaiselle lääkärille,
Livornoon.


Sinä kysyt, mitä minä ajattelen amulettien tehosta ja talismaanien
voimasta. Miksi käännyt siinä asiassa minun puoleeni? Sinä olet
juutalainen ja minä olen muhamettilainen: sehän merkitsee, että me
olemme molemmat hyvin herkkäuskoisia.

Minä kuljetan aina mukanani yli kahtatuhatta pyhän Koraanin
lauselmaa. Minä sidon käsivarsiini pieniä pusseja, joissa säilytän
kirjoitettuina yli kahdensadan dervishin nimiä. Alin, Fatiman ja
kaikkien puhtaiden nimet olen piilottanut yli kahteenkymmeneen pukuni
kohtaan.

Kuitenkaan en väitä niidenkään olevan väärässä, jotka kieltävät
erinäisiin sanoihin muka sisältyvän voiman. Meidän on paljon
vaikeampi vastata heidän järkiperusteihinsa kuin heidän vastata
meidän kokemuksiimme.

Minä kuljetan mukanani kaikkia näitä pyhiä lappuja pitkästä
tottumuksesta, mukaantuakseni yleiseen käytäntöön. Olen sitä mieltä,
että ellei niillä ole enemmän voimaa kuin sormuksilla ja muilla
koruilla, jotka ovat hyvin yleisiä kaunistuskeinoja, ei niillä
ole vähemmänkään. Mutta Sinä panet koko luottamuksesi erinäisiin
salaperäisiin kirjaimiin, ja ilman sitä turvaa olisit alituisen pelon
vallassa.

Ihmiset ovat hyvin onnettomia! He häilyvät lakkaamatta väärien
toiveiden ja naurettavan pelon vaiheilla. Ja nojaamatta järkeen he
luovat itselleen hirviöitä, jotka heitä pelottavat, tai haavehaamuja,
jotka johtavat heitä harhaan.

Mitä luulet vaikuttavan määrättyjen kirjainten järjestämisen
määrätyllä tavalla? Minkä tenhon luulet niiden aseman muuttamisen
hämmentävän? Mikä suhde niillä voi olla tuuliin, jotta ne
tyynnyttäisivät myrskyjä, ja ruutiin, jotta ne voittaisivat sen
voiman? Ja missä yhteydessä ne ovat lääkärien mainitsemiin pahoihin
ruumiinnesteisiin ja tautien syihin, parantaakseen ihmisiä?

Kummallisinta on, että niiden, jotka vaivaavat järkeänsä saadakseen
sen keksimään eräiden tapahtumien ja salaisten voimien yhteyden, on
ponnisteltava yhtä ankarasti ollakseen näkemättä niiden todellisia
syitä.

Sinä sanonet, että eräät taikavoimat ovat joskus tuottaneet voiton
taistelussa. Mutta minä sanon Sinulle, että Sinun täytyy olla
tahallasi sokea, ellet jaksa nähdä maan laadussa, sotilaiden luvussa
ja urhoudessa ja johtajien kokemuksessa riittäviä syitä mainitun
tuloksen saavuttamiseksi, tuloksen, jonka todelliset tekijät tahdot
jättää huomaamatta.

Minä myönnän puolestani hetkiseksi, että on olemassa tenhovoimia.
Myönnä Sinä puolestasi hetkiseksi, ettei niitä ole, sillä sehän ei
ole mahdotonta. Tämä myönnytys, jonka minulle teet, ei estä kahta
sotajoukkoa tappelemasta: luuletko nyt tässä tapauksessa, ettei
kumpikaan voi voittaa?

Uskotko Sinä niiden kohtalon jäävän epävarmaksi siihen asti kunnes
joku näkymätön mahti tulee sen ratkaisemaan? Uskotko kaikkien iskujen
menneen hukkaan, kaiken harkinnan olleen turhan ja kaiken urhouden
jääneen hyödyttömäksi?

Oletko siinä käsityksessä, ettei kuolema, joka tällaisissa
tilaisuuksissa vaanii ihmistä tuhansin tavoin, saata aiheuttaa
mielissä sitä silmitöntä säikähdystä, jota Sinun on niin vaikea
selittää? Luuletko, ettei sadantuhannen miehen armeijassa voi olla
yhtään pelkuria? Oletko varma, ettei tämän yhden arkuus voi herättää
arkuutta toisessa ja ettei toinen, joka pakenee kolmannen luota, voi
piankin saada tätä jättämään siihen paikkaan neljättä? Enempää ei
tarvita, jotta voittamisen mahdollisuudet kieltävä epätoivo äkkiä
valtaisi koko sotajoukon ja valtaisi sitä helpommin, mitä lukuisampi
se on.

Kaikki tietävät ja kaikki tajuavat, että ihmiset, niinkuin
kaikki luontokappaleetkin, joiden alituisena huolena on itsensä
säilyttäminen, rakastavat intohimoisesti elämää. Tämä tiedetään
yleisesti ja kuitenkin tutkitaan, miksi he jossakin erikoisessa
tilaisuudessa pelkäävät sen menettämistä.

Vaikka kaikkien kansojen pyhät kirjat ovatkin täynnä tämän
paanillisen eli yliluonnollisen kauhun esimerkkejä, en minä osaa
kuvitella mitään niin tyhjänpäiväistä, koska, voidakseen olla
varma siitä, että vaikutus, jonka voivat aiheuttaa sadattuhannet
luonnolliset syyt, on yliluonnollinen, täytyisi sitä ennen tutkia,
eikö mikään näistä syistä ole ollut toiminnassa. Mikä on mahdotonta.

En puhu Sinulle enempää tästä asiasta, Nathanael. Minusta nähden tämä
kysymys ei ansaitse niin vakavaa pohdintaa.

Pariisissa, 20 p. Chalval-kuuta v. 1720.

Jk. Juuri kun olin päässyt edellisen kirjeen loppuun, kuulin
kadulla huudettavan kaupaksi erään maaseutulääkärin pariisilaiselle
lääkärille lähettämää kirjettä, sillä kaikkia joutavia täällä
painatetaan, julkaistaan ja ostetaan. Luulen tekeväni taiten
lähettäessäni vuorostani sen Sinulle, koska se tavallaan koskettelee
kiistakysymystämme. Siinä on useita kohtia, joita minä en ymmärrä.
Mutta Sinähän lääkärinä tajunnet virkaveljiesi kieltä.


_Maaseutulääkärin kirje pariisilaiselle lääkärille_.

Kaupungissamme oli tuonnoin sairas, joka ei ollut saanut unta
kolmeenkymmeneenviiteen päivään. Hänen lääkärinsä määräsi hänelle
opiumia. Mutta hän ei kyennyt sitä nauttimaan: vaikka hänellä oli jo
malja kädessään, epäröi hän enemmän kuin koskaan ennen. Viimein hän
sanoi lääkärilleen: "Hyvä herra, pyydän teiltä armoa vain huomiseen.
Tunnen erään miehen, joka ei harjoita lääkärin ammattia, mutta jolla
on huostassaan lukemattomia unilääkkeitä. Sallikaa minun kutsuttaa
hänet tänne. Ja ellen minä nuku ensi yönä, lupaan uudelleen kääntyä
puoleenne." Kun lääkäri oli poistunut, suljetutti sairas uutimet ja
sanoi pikku palvelijalleen: "Kas niin, meneppäs nyt herra Anisin luo
ja pyydä häntä puheilleni." Herra Anis saapuu. "Hyvä herra Anis, minä
olen kuolemaisillani. En voi nukkua. Olisikohan teillä varastossanne
M. T. tai jonkun kunnianarvoisan jesuiittaisän kyhäämä hartauskirja,
jota ette ole saanut myydyksi, sillä useinhan ovat kavahdetuimmat
lääkkeet parhaita?"

"Hyvä herra", vastasi kirjakauppias, "minulla on isä Caussin'in _Pyhä
Tuomioistuin_, kuutena niteenä, ja se sopii varmaankin teille. Minä
lähetän sen. Toivoakseni se tekee teille hyvää. Jos haluatte arvoisan
isä Rodriguez'in, espanjalaisen jesuiitan, teokset, niin älkää
olko niitä käyttämättä. Mutta uskokaa minua: pysykäämme vain isä
Caussin'issa. Jumalan avulla toivon, että yksi ainoa isä Caussin'in
lause tekee teihin saman vaikutuksen kuin kokonainen M. T:n lehti."
Sitten herra Anis poistui juostakseen hakemaan lääkettä myymälästään.
_Pyhä Tuomioistuin_ saapuu. Siitä pudistetaan pöly. Sairaan poika,
nuori koululainen, alkaa lukea. Hän koki vaikutuksen ensimmäisenä.
Toisella sivulla lausui hän enää sanat vain epäselvällä äänellä, ja
pian tunsi koko seurakin raukenevansa. Hetkistä myöhemmin kuorsasivat
kaikki paitsi sairas, joka pitkällisten koettelemuksien jälkeen
vihdoinkin vaipui unenhorrokseen.

Lääkäri saapuu varhain seuraavana aamuna. "No, onko opiumiani
otettu?" Hänelle ei vastata mitään: vaimo, tytär, pieni poika, kaikki
suunniltaan ilosta näyttävät hänelle isä Caussinia. Hän kysyy, mitä
he tarkoittavat. Hänelle sanotaan: "Eläköön isä Caussin! Hänet täytyy
lähettää sidottavaksi. Kuka olisi arvannut? Kuka olisi uskonut? Se
on ihme! Katsokaahan, hyvä herra, katsokaahan toki isä Caussinia:
tämä nide sai isäni nukkumaan." Ja sitten hänelle selitettiin asia
niinkuin se oli tapahtunut.

Lääkäri oli taidokas mies, täysin perehtynyt salatieteen ongelmoihin
ja sanojen ja henkien voimaan. Tämä esimerkki avasi hänen
silmänsä. Ja moninaisia mietittyään hän päätti muuttaa kokonaan
lääkitsemistapansa. "Tämä on hyvin merkillinen tapaus", puheli hän.
"Nyt voin nojata kokemukseen. Täytyy vain jatkaa sitä pitemmälle. Ja
miksei sitten henki voisikin siirtää teokseensa samoja ominaisuuksia,
mitä sillä on itsellään? Eikö sellaista tapahdu joka päivä? Ainakin
maksaa vaivan koettaa. Olen kyllästynyt apteekkareihin. Heidän
sokerimehunsa, heidän virkistysjuomansa ja kaikki heidän galenolaiset
rohtonsa tekevät lopun sairaista ja heidän terveydestään.
Muuttakaamme siis järjestelmää. Koetelkaamme henkien voimaa." Tästä
ajatuksesta lähtien hän laati uuden lääkejärjestelmän niinkuin saatte
nähdä hänen käyttämistään tärkeimmistä lääkkeistä, joita tässä
alempana esittelen.


_Ulostava juoma_.

Ottakaa kolme lehteä Aristoteleen ajatusoppia kreikankielellä;
kaksi lehteä jotakin tavallista tuikeampaa skolastisen jumaluusopin
tutkimusta, niinkuin esim. rikkiviisasta Scotusta; neljä lehteä
Paracelsusta; yksi Avicennaa; kuusi Averroësta; kolme Porphyriosta;
yhtä paljon Plotinosta; yhtä paljon Iamblikhosta. Antakaa niiden
hautua yhdessä kaksikymmentäneljä tuntia ja nauttikaa sitten lääkettä
neljä kertaa päivässä.


_Voimakkaampaa ulostuslääkettä_.

Ottakaa kymmenen V. P:tä paavin J:ja koskevasta K:stä. Tislatkaa
ne vesipaahtimessa. Kaatakaa pisara siten syntyvää pistävänkitkerää
nestettä lasilliseen tavallista vettä. Nielkää seos luottavaisesti.


_Oksennusainetta_.

Ottakaa kuusi juhlapuhetta; kaksitoista hautauspuhetta, mitä tahansa,
kunhan ei vain käytetä H. de N:n pitämiä; kokoelma uusia oopperoita;
viisikymmentä romaania; kolmekymmentä uutta tieteellistä esitelmää.
Pankaa kaikki nämä keitinpulloon, uuttakaa niitä kaksi päivää ja
tislatkaa ne sitten. Ellei tämä vielä riitä, neuvotaan seuraava.


_Tehokkaampi oksennuslääke_.

Ottakaa arkki täplikästä paperia, joka on ollut jonkun R. J:n
asiakirjakokoelman peitteenä. Hautokaa sitä kolme minuuttia.
Lämmittäkää lusikallinen tätä liuosta ja nielkää.


_Sangen yksinkertainen keino parantaa hengenahdistusta_.

Lukekaa kaikki arvoisan isä Maimbourgin, entisen jesuiitan, teokset
niin että pysähdytte vain jokaisen lausejakson lopussa, ja olette
huomaava hengityskyvyn vähitellen palaavan, teidän tarvitsematta
uudistaa koetta.


_Kuinka taidetaan itseänsä varjella syyhelmältä, ruvilta, rohtumilta
ja kupulataudilta_.

Ottakaa kolme Aristoteleen käsiteluokkaa, kaksi metafysiikan astetta,
yksi ajatusmääritelmä, kuusi Chapelain'in säettä, yksi lause apotti
de Saint-Cyran'in kirjeistä, kirjoittakaa kaikki nämä paperille,
käärikää se kokoon, kiinnittäkää nauhaan ja kantakaa kaulassanne.


_Miraculum chimicum, de violenta fermentatione, cum fumo, igne et
flamma_.

Misce Quesnellianam infusionem, cum infusione Lallemaniana; fiat
fermentatio cum magna vi, impetu et tonitru, acidis pugnantibus, et
invicem penetrantibus alcalinos sales: fiet evaporatio ardentium
spirituum. Pone liquorem fermentatum in alambico: nihil inde
extrahes, et nihil invenies, nisi caput mortuum.


_Lenitivum_.

Recipe Molinae anodini chartas duas; Escobaris relaxativi
paginas sex; Vasquii emollientis folium unum: infunde in aquae
communis libras iiij, ad consumptionem dimidiae partis colentur
et exprimantur; et, in expressione, dissolve Bauni detersivi et
Tamburini abluentis folia iij.

Fiat clyster.


_In chlorosim, quam vulgus pallidos colores, aut febrim amatoriam,
appellat_.

Recipe Aretini figuras iv; R. Thomae Sanchii de matrimonio folio ij.
Infundantur in aquae communis libras quinque.

Fiat ptisana aperiens.

Tällaisia rohtoja ryhtyi nyt lääkärimme käyttämään menestyksellä,
jonka voi helposti kuvitella. Hän ei tahtonut, selitti hän, viedä
potilaitaan vararikkoon turvautumalla harvinaisiin lääkkeisiin
tai suorastaan sellaisiin, joita on tuskin olemassakaan, niinkuin
esim. omistuskirjeeseen, joka ei olisi ketään haukotuttanut, liian
lyhyeen esipuheeseen, piispan itsensä sepittämään paimenkirjeeseen,
jansenistin halveksimaan tai jesuiitan ihailemaan jansenistiseen
teokseen. Hän sanoi tällaisten lääkkeiden olevan omiansa edistämään
vain puoskaroimista, jota kohtaan hän puolestaan tunsi voittamatonta
vastenmielisyyttä.



144. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille.


Käydessäni joku päivä sitten eräässä maalaiskartanossa tapasin
siellä kaksi oppinutta, jotka ovat täällä suuressa maineessa. Heidän
luonnonlaatunsa oli minusta ihmeellinen. Oikein arvosteltuna supistui
toisen keskustelu tähän: "Mitä olen sanonut, on totta, koska minä
olen sen sanonut." Toisen keskustelu kulki taas vastakkaista rataa:
"Mitä minä en ole sanonut, ei ole totta, koska minä en ole sitä
sanonut."

Pidin paljon edellisestä. Sillä vaikka ihminen onkin itsepäinen, ei
se tee minulle kerrassaan mitään. Mutta jos hän on hävytön, tekee
minulle pahaa. Edellinen puolustaa mielipiteitään, siis sellaista,
mikä kuuluu hänelle. Jälkimmäinen ahdistaa muiden mielipiteitä, siis
sellaista, mikä on kaiken maailman omaa.

Oi rakas Usbek! Kuinka huonon palveluksen turhamaisuus tekeekään
niille, joilla sitä on suurempi annos kuin ihminen välttämättä
tarvitsee hengissä säilyäkseen! Sellaiset ihmiset haluavat muiden
ihailua vaikkapa olemalla vastenmielisiä. He pyrkivät muita ylemmäs,
vaikka eivät pääse edes tasalle.

Tulkaa, vaatimattomat ihmiset, tulkaa syleilyyni! Teissä on elämän
viehätys ja sulo. Te luulette, ettei teillä ole mitään. Mutta minä
sanon teille, että teillä on kaikki. Te ajattelette, että ette
nöyryytä ketään, mutta te nöyryytättekin koko maailman. Ja kun minä
mielessäni vertaan teitä noihin öykkäreihin, joita näen kaikkialla,
kukistan heidät korkeuksistansa ja paiskaan heidät teidän jalkoihinne.

Pariisissa, 22 p. Chahban-kuuta v. 1720.



145. kirje.

Usbek kirjoittaa ------:lle.


Älykkään miehen on tavallisesti hankala olla seuroissa. Hyvin harvat
henkilöt ovat hänen makuunsa. Häntä ikävystyttävät kaikki nuo monen
monet ihmiset, joita hän suvaitsee nimittää poroporvareiksi. Hänen on
mahdotonta olla hiukan päästämättä vastenmielisyyttään näkyviin, mikä
taas tekee kaikista halveksituista hänen vihamiehiään.

Koska hän on varma siitä, että hän voi miellyttää silloin kun hän
vain tahtoo, ei hän huoli kovinkaan usein sitä tehdä.

Hän on taipuvainen arvosteluun, koska näkee enemmän asioita kuin muut
ja tajuaa ne paremmin.

Hän hävittää melkein aina omaisuutensa, koska hänen älykkyytensä
hankkii hänelle siihen useampia keinoja.

Hän ei menesty yrityksissään, koska hän panee paljon uhkaan. Hänen
näkemyksensä, joka kantaa aina kauas, kuvailee hänelle päämääriä,
jotka ovat liian etäällä. Ottamattakaan lukuun sitä seikkaa, että hän
suunnitelmia tehdessään huomaa heikommin vaikeudet, jotka johtuvat
ulkonaisista olosuhteista, kuin apukeinot, jotka lähtevät hänestä
itsestään ja joita hänellä on omassa varastossaan.

Hän lyö laimin pikku seikat, joista kuitenkin riippuu melkein
kaikkien suurten yritysten onnistuminen.

Keskinkertainen ihminen koettaa sitä vastoin hyötyä kaikesta:
hän oivaltaa vallan hyvin, ettei hänen sovi menettää mitään
huolettomuuksiin.

Maailman hyväksyminen tulee tavallisimmin keskinkertaisen ihmisen
osaksi. On ihastuttavaa antaa hänelle: on hauskaa ottaa tuolta
toiselta. Silloin kun kateus hyökkää yhden kimppuun ja kun hänelle
ei anneta mitään anteeksi, toimitetaan kaikki toiselle hyvin päin:
itserakkaus käy hänen puolustajakseen.

Mutta jos älykkäällä miehellä on yleensä näin paljon vastuksia, mitä
sitten sanommekaan oppineiden kovasta asemasta?

En voi milloinkaan ajatella tätä asiaa muistamatta kirjettä, jonka
muuan oppinut kirjoitti eräälle ystävälleni. Se oli tällainen:

    "Hyvä herra!

    "Tarkastelen kaiket yöt kolmenkymmenen jalan kaukoputkilla
    valtavia taivaankappaleita, jotka vyöryvät rataansa päittemme
    yläpuolella. Ja milloin haluan levähtää, otan sirot
    suurennuslasini ja tutkin jauhopunkkia tai koiperhosta.

    "En ole tosiaankaan rikas, eikä minulla ole muuta kuin yksi
    huone. En uskalla siihenkään tehdä tulta, koska pidän siinä
    lämpömittariani ja koska vieras lämpö saisi sen nousemaan. Viime
    talvena olin kuolla viluun. Mutta vaikka lämpömittarini, joka
    oli alimmissa asteissaan, huomautti minulle, että käteni olivat
    jäätymäisillään, en ollut siitä tietävinänikään. Niinpä onkin
    sitten lohdutuksenani tieto, että minulla on täsmällinen selko
    pienimmistäkin viime vuonna sattuneista lämmön vaihteluista.

    "Seurustelen hyvin vähän. Ja kaikista niistä ihmisistä, joiden
    pariin joudun, en tunne ainoatakaan. Mutta Tukholmassa on mies,
    toinen Leipzigissä, kolmas Lontoossa, joita en ole milloinkaan
    nähnyt ja joita en varmaan tule näkemäänkään, mutta joiden
    kanssa olen niin ahkerassa kirjeenvaihdossa, etten päästä ohi
    ainoatakaan postipäivää heille kirjoittamatta.

    "Mutta vaikka en tunnekaan ketään korttelissani, olen siinä
    kuitenkin niin huonossa maineessa, että minun lienee lopulta
    pakko poistua siitä. Viisi vuotta sitten haukkui minut pahan
    päiväisesti muuan naapurineukko, joka väitti minun leikelleen
    hänen koiransa kappaleiksi. Lähistössä asuvan teurastajan akka
    sekaantui leikkiin, ja samalla kun edellinen huuteli minua
    solvauksilla, kolhi jälkimmäinen minua kivillä, minua ynnä
    tohtori ------:ä, joka oli seurassani ja joka sai niin ankaran
    iskun otsaluuhunsa ja takaraivoonsa, että hänen, järkensä
    asuinsija kärsi siitä kovin.

    "Siitä hetkestä lähtien on aina ollut itsestään selvää, että
    milloin joku koira sattuu eksymään jonnekin kadun kaukaisempiin
    osiin, se on kulkenut minun käsieni kautta. Muuan kunnon
    porvarisrouva, jolta oli hukkunut piskuinen rakki, sellainen,
    jota hän sanoo rakastaneensa enemmän kuin, lapsiaan, tuli
    tässä joku päivä sitten pyörtymään huoneeseeni. Ja kun ei sitä
    sittenkään löytynyt, haastoi hän minut käräjiin. Enpä luule
    milloinkaan pääseväni eroon kaikkien näiden akkojen kiusallisesta
    ilkeydestä, vaan he tulevat nähdäkseni aina kirkuvin äänin
    rasittamaan minua jo kymmenen vuotta sitten kuolleiden
    sieluttomien luontokappaleiden hautauspuheilla.

                                           "Minä olen, jne."

Kaikkia oppineita syytettiin muinoin noituudesta, sitä en lainkaan
ihmettele. Kukin puhui itsekseen: "Minä olen kehittänyt luonnon
lahjoittamat kyvyt niin pitkälle kuin niitä voi kehittää. Kuitenkin
se ja se oppinut on minua joissakin suhteissa etevämpi. Siinä täytyy
siis olla jotakin pirunkonstia."

Nykyään, jolloin sellaiset syytökset ovat joutuneet huonoon huutoon,
on ryhdytty käyttämään toista keinoa: nykyään oppinut voi tuskin
välttää uskonnottomuuden tai kerettiläisyyden moitetta. Kansa voi
hänet kyllä julistaa viattomaksi, mutta haava on isketty eikä
se milloinkaan mene oikein, umpeen. Se jää ainaisesti hänelle
kipeäksi kohdaksi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin saattaa vielä
vastustaja sanoa hänelle vaatimattomasti: "Jumala varjelkoon minua
väittämästä, että se, mistä teitä syytetään, olisi totta. Mutta
teidän on kuitenkin ollut pakko puolustautua." Näin käännetään hänen
puolustuksensakin häntä vastaan.

Jos hän kirjoittaa historiaa ja jos hänen hengessään on jaloutta ja
sydämessään suoruutta, toimitetaan hänelle tuhannet vainot. Häntä
vastaan yllytetään tuomarit asiasta, joka on tapahtunut tuhat vuotta
sitten. Ja hänen kynänsä tahdotaan kahlita, ellei sitä voida ostaa.

Hän on kuitenkin onnellisempi kuin ne halpamaiset miehet, jotka
myyvät rehellisyytensä kehnosta apurahasta, jotka, kun katsellaan
kaikkia heidän petoksiaan yksitellen, saavat niistä tuskin ropoakaan
kappaleesta, jotka kaatavat valtakuntien perustuslait, vähentävät
yhden valtiomahdin oikeuksia ja lisäävät toisen, antavat ruhtinaille
ja ottavat kansoilta, palauttavat vanhentuneita oikeuksia voimaan,
imartelevat heidän aikanaan suosittuja intohimoja ja valtaistuimella
istuvia paheita ja johtavat jälkimaailmaa harhaan sitäkin
kunnottomammalla tavalla kun sillä on vähemmän mahdollisuuksia kumota
heidän todistuksensa.

Mutta siinä ei ole vielä kyllin, että tekijä on saanut pitää hyvänään
kaikki solvaukset. Siinä ei ole vielä kyllin, että hän on saanut
lakkaamattomalla levottomuudella ajatella teoksensa menestystä. Se
ilmestyy vihdoin, teos, josta hän on nähnyt niin paljon vaivaa. Se
toimittaa hänelle riitoja joka taholta. Ja kuinka niitä välttää?
Hänellä oli se ja se mielipide. Hän puolusti sitä kirjoituksissaan.
Hän ei tiennyt, että toinen oli kahdensadan peninkulman päässä
hänestä puhunut aivan päinvastoin. Mutta kuitenkin syttyy sota.

Uskaltaisipa hän edes toivoa jonkinlaista arvonantoa! Ei! Korkeintaan
kunnioittavat häntä ne, jotka harrastavat samaa tiedettä kuin
hänkin. Filosofi halveksii perinpohjin miestä, jonka pää on täynnä
tosiasioita. Ja toinen, jolla on hyvä muisti, pitää häntä taas
haaveilijana.

Ne taas, jotka kerskailevat kopeasta tietämättömyydestään,
haluaisivat upottaa koko ihmissuvun siihen samaan unohdukseen, mihin
he itsekin kerran vaipuvat.

Jos joltakin puuttuu se tai tämä kyky, korvaa hän tappionsa
halveksimalla sitä kykyä. Hän poistaa esteen, jonka hän tapasi
ansiokkuuden ja itsensä väliltä, ja luulee sitten olevansa miehen
tasalla, jonka saavutuksia hän pelkää.

Ja kuitenkin täytyy hyvin monen ihmisen yhdistää epävarmaan
maineeseen nautintojen menetys ja terveyden hukka.

Pariisissa, 20 p. Chahban-kuuta v 1720.



146. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.


Siitä on jo pitkät ajat, kun rehellisyyden sanottiin olevan suuren
ministerin sielu.

Yksityishenkilölle on tavallaan eduksikin se huomaamattomuus, missä
hän elää. Hän pilaa maineensa vain muutamain ihmisten tieten. Muilta
hän on suojassa. Mutta ministerillä, joka rikkoo rehellisyyttä
vastaan, on yhtä monta todistajaa, yhtä monta tuomaria kuin
hallittavaa.

Rohkenisinko sen sanoa? Suurin paha, minkä epärehellinen ministeri
tekee, ei ole suinkaan siinä, että hän vahingoittaa ruhtinasta ja
tuottaa kansalleen häviötä. Toinen paha on minun nähdäkseni tuhat
kertaa vaarallisempi: se huono esimerkki, jota hän näyttää.

Sinähän tiedät minun kauan matkustelleen Intiassa. Siellä näin
ministerin antaman huonon esimerkin hetkessä turmelevan luonnostaan
jalomielisen kansan halvimmasta alamaisesta korkeimpiin mahtimiehiin
asti. Siellä näin kokonaisen kansan, jonka keskuudessa oli
ylevämielisyyttä, rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja luotettavuutta
kaikkina aikoina pidetty ikäänkuin ihmisen synnynnäisinä
ominaisuuksina, yht'äkkiä muuttuvan kansoista kehnoimmaksi. Näin
taudin tarttuvan ja tuhoavan ruumiin terveimmätkin jäsenet. Näin
kunnollisinten miesten tekevän halpamaisimpia tekoja, loukkaavan
elämänsä kaikissa tiloissa oikeuden ensimmäisiä periaatteita sen
pätemättömän tekosyyn varjolla, että niitä ensin oli loukattu heidän
vahingokseen.

He nimittivät inhoittavia lakeja kaikkein kurjimpien tekojen turvaksi
ja sanoivat vääryyttä ja petollisuutta hädän pakoksi.

Minä näin lupausten kunniaa häväistävän, pyhimpiä sopimuksia
rikottavan, kaikkia perhelakeja pilkattavan. Näin ahnaiden
velallisten, jotka ylpeilivät röyhkeästä köyhyydestään,
jotka toimivat lakien raivon ja ajan ankaruuden kunnottomina
välikappaleina, teeskentelevän maksua sitä suorittamatta, ja näin
heidän suuntaavan puukon kohti hyväntekijäinsä povea.

Näin toisten vielä kunnottomampien ostavan melkein ilmaiseksi tai
paremmin sanoen kokoovan maasta tammenlehtiä korvatakseen niillä
leskien ja orpojen välttämättömät tarpeet.

Näin kaikissa sydämissä äkkiä syttyvän sammuttamattoman rikkauden
janon. Minä näin hetkessä muodostuvan kamalan rikastumisen
salaliiton, ei rikastumisen rehellisellä työllä ja kunniallisella
ahkeruudella, vaan ruhtinaan, valtion ja kansalaistoverien
vararikolla.

Näin kunniallisen kansalaisen käyvän näinä onnettomina aikoina
nukkumaan vain tämä ajatus mielessä: "Tänään panin yhden perheen
puille paljaille. Huomenna panen toisen."

Muuan toinen sanoi: "Minä lähden tästä mukanani eräs musta mies,
jolla on kirjoitusneuvot kädessä ja terävä rauta korvan takana,
ottamaan hengiltä kaikki ne, joille olen velkaa."

Kolmas puheli: "Huomaanpa asiani vähitellen järjestyvän. On kyllä
totta, että kun minä kolme päivää sitten kävin suorittamassa erään
maksun, jätin kokonaisen perheen kyyneliin, hävitin kahden kunnon
tytön myötäjäiset ja tein pienen pojan kasvatuksen mahdottomaksi. Isä
kuolee siihen suruun ja äiti kuihtuu kärsimyksistä. Mutta olen tehnyt
vain sellaista, minkä laki sallii."

Onko enää suurempaa rikosta kuin se, minkä tekee ministeri
turmellessaan kokonaisen kansan tavat, alentaessaan jaloimmatkin
sielut, himmentäessään arvoasemien loiston, saastuttaessaan hyveen ja
syöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen halveksunnan saaliiksi!

Mitä jälkimaailma on sanova silloin kun sen täytyy punastua isiensä
häpeästä? Mitä sanoo kasvava kansa verratessaan esivanhempainsa
rautaa niiden kultaan, joilta se on välittömästi saanut elämän?
En epäile aatelisten poistavan vaakunakilvistään kelvotonta
ylhäisyysasteikkoa, joka tuottaa heille häpeää, ja jättävän nykyistä
sukupolvea siihen innoittavaan alennukseen, johon se on omasta
ehdostaan joutunut.

Pariisissa, 11 p. Rhamazan-kuuta v. 1720.



147. kirje.

Suureunukki kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Asiat ovat nyt kehittyneet asteelle, jota on enää mahdoton sietää.
Vaimosi ovat alkaneet kuvitella, että lähtösi on tehnyt heidät
kokonaan vapaiksi rangaistuksesta. Täällä tapahtuu kauheita. Vapisen
itsekin sitä julmaa kertomusta, mikä minun on Sinulle esitettävä.

Mennessään joku päivä sitten moskeijaan pudotti Zelis huntunsa ja
näyttäytyi melkein peittämättömin kasvoin koko kansalle.

Zachin tapasin makaamasta erään orjattarensa kanssa, vaikka sellainen
on ankarasti kielletty vaimolan laeissa.

Maailman ihmeellisin sattuma toi käsiini kirjeen, jonka lähetän
Sinulle. En ole millään saanut selkoa, kenelle se oli aiottu.

Eilen illalla keksittiin eräs nuori poika vaimolan puutarhasta, mutta
pääsi pakenemaan muurin yli.

Lisää siihen kaikki sellainen, mikä ei ole tullut tietooni. Sinua
petetään varmasti. Odotan käskyjäsi, ja aina siihen onnelliseen
hetkeen asti, jolloin ne saan, olen elävä kuolettavassa tuskassa.
Mutta ellet jätä kaikkia näitä naisia minun valtaani, en vastaa
Sinulle ainoastakaan, ja minulla tulee olemaan joka päivä yhtä
surullisia uutisia Sinulle kerrottavana.

Ispahanilaisessa vaimolassa, 1 p. Rhegeb-kuuta v. 1717.



148. kirje.

Usbek kirjoittaa ylieunukille ispahanilaiseen vaimolaan.


Tämä kirje antaa Teille rajattoman vallan koko palatsissa. Käskekää
siinä yhtäläisesti kuin minä. Kulkekoot pelko ja kauhu mukananne.
Rientäkää viemään huoneistosta huoneistoon rangaistuksia ja
kurituksia. Eläkööt kaikki säikähdyksen valloissa. Puhjetkoot
kaikki kyyneliin edessänne. Kuulustelkaa koko vaimolaa. Alkakaa
orjista. Älkää säästäkö rakkauttani. Saakoot kaikki kokea pelottavan
tuomionne. Vetäkää päivän valoon kätketyimmätkin salaisuudet.
Puhdistakaa se saastainen paikka ja palauttakaa sinne kaikonnut
hyve. Sillä tästä hetkestä alkaen lasken hartioillenne pienimmätkin
hairahdukset, mitä siinä sattuu. Epäilen sieppaamanne kirjeen olleen
tarkoitetun Zeliille. Tutkikaa sitä asiaa ilveksen silmin.

------:ssä, 11 p. Zilhageh-kuuta v. 1718.



149. kirje.

Narsit kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Suureunukki on kuollut, mahtava herra. Kun minä olen vanhin
orjistasi, olen astunut hänen paikalleen siksi kunnes olet
ilmoittanut, kehen suvaitset luoda katseesi.

Kaksi päivää hänen kuolemansa jälkeen tuotiin minulle muuan
kirjeesi, joka oli hänelle osoitettu. Varoin visusti sitä avaamasta.
Kunnioittavasti käärin sen verhoon ja panin sen säilyyn siihen asti
kunnes olet ilmoittanut minulle pyhän tahtosi.

Eilen tuli muuan orja keskellä yötä sanomaan minulle, että hän oli
nähnyt erään nuoren miehen vaimolassa. Minä nousin, tutkin asiaa ja
havaitsin, että se näky oli harhanäky.

Suutelen jalkojasi, ylevä herra ja pyydän Sinua luottamaan minun
intooni, kokemukseeni ja vanhuuteeni.

Ispahanilaisessa vaimolassa, 5 p. ensimmäistä Gemmadi-kuuta v. 1718.



150. kirje.

Usbek kirjoittaa Narsitille ispahanilaiseen vaimolaan.


Teitä onnetonta! Teillä on käsissänne kirjeitä, jotka sisältävät
kiireellisiä ja ankaroita määräyksiä. Pieninkin viivytys saattaa
minut epätoivoon. Ja Te pysytte rauhallisena turhan tekosyyn varjolla.

Tapahtuu kauheita asioita. Ehkäpä ansaitsee puolet orjistani
kuoleman. Lähetän Teille kirjeen, jonka ylieunukki kirjoitti minulle
siitä ennen kuolemaansa. Jos olisitte avannut käärön, joka oli
hänelle osoitettu, olisitte löytänyt siitä verisiä käskyjä. Lukekaa
ne siis, ne käskyt. Olette tuhon oma, ellette pane niitä täytäntöön.

------:ssä, 25 p. Chalval-kuuta v. 1718.



151. kirje.

Solim kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Jos vaikenisin pitemmältä, olisin yhtä syyllinen kuin kaikki ne
rikolliset, joita vaimolassasi on.

Minä olin suureunukin, luotettavimman orjasi, uskottu. Nähdessään
loppunsa lähestyvän hän kutsutti minut luokseen ja sanoi minulle
nämä sanat: "Minä kuolen. Mutta ainoa suru, mikä minulla on elämästä
eritessäni, tulee siitä, että viimeisten katseitteni on pakko nähdä
isäntäni vaimot rikollisina. Varjelkoon häntä taivas kaikista niistä
onnettomuuksista, joita minä aavistan! Tulkoon kuolemani jälkeen
uhkaava varjoni teroittamaan niille pettureille velvollisuuden
käskyjä ja pelottamaan heitä yhä! Tässä ovat näiden kauhistuttavien
kammioiden avaimet. Vie ne mustien orjien vanhimmalle. Mutta ellei
hän minun kuoltuani ole kyllin valpas, niin muista ilmoittaa asiasta
isännälleni." Näin puhuttuaan hän veti viimeisen henkäyksensä
sylissäni.

Minä tiedän, mitä hän vähää ennen kuolemaansa kirjoitti Sinulle
vaimojesi käytöksestä. Palatsissa on tälläkin hetkellä kirje,
joka olisi tuonut kauhun mukanaan, jos se olisi avattu. Myöhemmin
lähettämäsi siepattiin kolmen peninkulman päässä täältä. En ymmärrä,
mitä tämä oikein on: kaikki käy onnettomasti.

Sillä välin eivät vaimosi huoli enää lainkaan hillitä itseään.
Suureunukin kuoltua näyttää kaikki olevan heille luvallista. Roxane
yksinään on pysynyt velvollisuuden polulla ja noudattanut kainouden
vaatimuksia. Tavat höltyvät ilmeisesti päivä päivältä. Vaimojesi
kasvoilla ei näy enää sitä lujaa ja ankaraa hyveellisyyttä, joka
niillä vallitsi ennen. Näihin asuntoihin levinnyt uusi iloisuus
on minun mielestäni pettämätön jonkin uuden tyydytyksen todistus.
Kaikkein pienimmissäkin seikoissa huomaan tähän asti tuntemattomia
vapauksia. Vieläpä orjatkin suorittavat velvollisuutensa ja
noudattavat sääntöjänsä niin leväperäisesti, että minä olen aivan
hämmästyksissäni. Heissä ei ole enää sitä tulista intoa Sinua
palvelemaan, joka ennen näytti elähyttävän koko palatsia.

Vaimosi olivat viikon maalla, eräässä syrjäisimmässä talossasi. Nyt
kerrotaan, että orja, joka sitä hoitaa, oli lahjottu, niin että hän
päivää ennen heidän saapumistaan oli kätkenyt kaksi miestä komeimman
huoneen seinässä olevaan kivikomeroon, mistä he sitten ilmestyivät
illalla meidän poistuttuamme. Vanha eunukki, joka on nykyään
päämiehenämme, on hölmö, jolle voi uskottaa mitä tahtoo.

Minua kuohuttaa kostonhaluinen viha tuollaista petollisuutta kohtaan.
Ja jos taivas soisi Sinun palvelustasi edistääksensä sen, että Sinä
katsoisit minut kelvolliseksi hallitsemaan, lupaisin minä vaimojesi
olevan ainakin uskollisia, elleivät he olisikaan hyveellisiä.

Ispahanin vaimolassa, 6 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1719.



152. kirje.

Narsit kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Roxane ja Zelis ovat tahtoneet päästä maalle. En ole luullut pitävän
sitä heiltä kieltää. Onnellinen Usbek! Sinulla on uskollisia vaimoja
ja valppaita orjia. Minä olen käskijänä paikassa, minkä hyve näyttää
valinneen suojakseen. Luota siihen, ettei siellä tapahdu mitään, mitä
silmäsi eivät voisi sietää.

On kuitenkin sattunut muuan onnettomuus, joka murtaa mieltäni. Eräät
hiljattain Ispahaniin saapuneet armenialaiset kauppiaat toivat
mukanaan kirjeen, jonka Sinä olit minulle lähettänyt. Toimitin orjan
sitä noutamaan. Mutta paluumatkalla hän joutui varkaiden käsiin, niin
että kirjekin hukkui. Kirjoita siis minulle kiireesti, sillä minun
ymmärtääkseni on Sinulla tapahtuneen vaihdoksen johdosta tärkeitä
asioita minulle ilmoitettavana.

Fatmen palatsissa, 6 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1719.



153. kirje.

Usbek kirjoittaa Solimille Ispahanin vaimolaan.


Minä panen raudan käteesi. Minä uskon Sinulle sen, mikä tällä
hetkellä on minulle kalleinta maailmassa: kostoni. Astu uuteen
toimeesi, mutta älä ota mukaasi sydäntä tai sääliä. Kirjoitan
vaimoilleni ja käsken heitä tottelemaan Sinua sokeasti. Niin
moninaisten rikosten hämmentäminä he kaatuvat maahan katseistasi.
Sinun täytyy palauttaa minulle onneni ja rauhani. Tee vaimolani
samanlaiseksi kuin se oli lähtiessäni. Mutta aloita rankaisemalla.
Tuhoa syylliset ja pane vapisemaan ne, jotka aikovat syyllisiksi
tulla. Mitä hyvitystä voitkaan toivoa isännältäsi niin erinomaisista
palveluksistasi! Riippuu vain itsestäsi, kohoatko säätyäsi ylemmäs
ja saatko suurempia palkintoja kuin olet milloinkaan osannut
kuvitellakaan.

Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.



154. kirje.

Usbek kirjoittaa vaimoilleen Ispahanin palatsiin.


Olkoon tämä kirje kuin ukonvaaja, joka iskee jyrinän ja myrskyn
pauhatessa! Solim on ylieunukkinne, ei teitä vartioidakseen, vaan
rangaistakseen. Koko palatsi vaipukoon hänen edessään maahan. Hän
on tuomitseva teidän entiset tekonne ja vast'edes hän on pitävä
teitä niin ankarassa ikeessä, että kaipaatte vapauttanne, ellette
kaipaakaan hyvettänne.

Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.



155. kirje.

Usbek kirjoittaa Nessirille Ispahaniin.


Onnellinen se, ken tajuaa hiljaisen ja tyynen elämän arvon ja
viihdyttää sydäntänsä perheensä keskellä, tuntematta muuta maata kuin
sen, joka on nähnyt hänen syntyvän!

Elän nykyään armottomassa ilmanalassa, lähellä kaikkea sellaista,
mikä minua tuskastuttaa, kaukana kaikesta, mikä minua viehättää.
Synkkä murhe valtaa minut. Minä vaivun kauhistavaan alakuloisuuteen.
On kuin menehtyisin, enkä ole oma itseni muulloin kuin villin
mustasukkaisuuden syttyessä poveeni ja puhaltaessa sieluuni pelon,
epäluulon, vihan ja kaipauksen.

Sinä tunnet minut, Nessir. Sinä olet aina katsellut sydämeeni kuin
omaan sydämeesi. Säälisit minua, jos tietäisit surkean tilani.
Joskus saan odottaa kokonaista kuusi kuukautta tietoja vaimolasta.
Minä luen kaikki kuluvat hetket: kärsimättömyyteni pitentää ne aina.
Ja kun sitten se niin kiihkeästi odotettu on saapumassa, tapahtuu
sydämessäni äkillinen kumous. Käteni vapisee avatessaan kohtalokasta
kirjettä. Levottomuutta, joka sai minut epätoivoon, pidän nyt
onnellisimpana tilana, missä voin olla, ja pelkään, että minut
herättää siitä julmempi isku kuin tuhatkertainen kuolema.

Mutta mitä syitä minulla lie ollutkin isänmaastani lähtemiseen ja
vaikka saankin kiittää pakoa henkeni säilymisestä, en minä voi
enää, Nessir, jäädä tähän kauheaan maanpakoon. Sillä enkö kuitenkin
kuolisi mielihaikeuteni kalvamana? Olen tuhannet kerrat hoputtanut
Ricaa lähtemään tästä muukalaisesta maasta. Mutta hän vastustaa
kaikkia minun päätöksiäni. Hän sitoo minut tänne tuhansin tekosyin.
Hän näyttää unohtaneen isänmaansa. Tai paremmin sanoen: hän näyttää
unohtaneen minut, niin vähän hän välittää minun ikävästäni.

Minua onnetonta! Kaipaan takaisin isänmaahani ehkäpä vain tullakseni
yhä onnettomammaksi! Mitä siellä tekisinkään? Veisinhän vain pääni
vihollisteni käsiin. Eikä siinä kaikki. Minä menen vaimolaani.
Minun täytyy vaatia tiliä siitä tuhoisasta ajasta, minkä olen ollut
poissa. Ja jos löytäisin syyllisiä, miten minun silloin kävisi? Ja
jos vain pelkkä sellainen ajatuskin minua kauhistuttaa näin kaukaa,
mitä sitten kun se minun paikalle tultuani käy todellisemmaksi?
Miten silloin käy, jos minun täytyy nähdä, jos minun täytyy kuulla
sellaista, minkä pelkkä kuvittelukin jo minua hirvittää? Miten
silloin käy, jos niiden rangaistusten, jotka minä itse määrään,
täytyy olla minun nöyryytykseni ja epätoivoni ikuisia todistuksia?

Minun on sulkeuduttava muurien suojaan, jotka ovat minulle
kauheampia kuin niiden kätkössä vartioiduille naisille. Vien sinne
kaikki epäluuloni. Heidän hätäilevä touhunsa ei voi vähentää niitä
hituistakaan. Vuoteessani, heidän sylissänsä nautin vain omasta
levottomuudestani. Niin vähän mietiskelyyn soveltuvalla hetkellä
keksii mustasukkaisuuteni kyllä siihen tilaisuutta. Ihmissuvun
kelvoton roju, kurjat orjat, joiden sydän on ollut aina suljettu
kaikilta lemmentunteilta, te ette enää valittaisi asemaanne, jos
tietäisitte minun asemani onnettomuuden.

Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.



156. kirje.

Roxane kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Kauhu, yö ja pelko vallitsevat vaimolassa. Hirvittävä suru ympäröi
sitä. Tiikeri purkaa siellä joka hetki raivoansa. Hän on kiduttanut
kahta valkeata eunukkia, jotka ovat kuitenkin tunnustaneet vain
oman viattomuutensa. Hän on myynyt osan orjattariamme ja pakottanut
meidän vaihtamaan keskenämme niitä, mitkä ovat meille jääneet.
Zachia ja Zelistä on huoneessaan, yön pimeydessä, kohdeltu
häpeällisellä tavalla: se pyhyydenraiskaaja ei ole pelännyt käydä
heihin inhoittavilla käsillään. Hän pitää meitä kaikkia suljettuina
huoneisiimme, ja vaikka me olemmekin siellä yksinämme, pakottaa hän
kuitenkin meidät elämään hunnutettuina. Me emme saa enää toisillemme
puhuakaan. Rikosta olisi jo toisillemme kirjoittaminen. Meillä ei ole
enää muuta vapaata kuin kyyneleet.

Joukko uusia eunukkeja on tullut vaimolaan, missä he piirittävät
meitä yöt ja päivät. Heidän teeskennelty tai todellinen epäluulonsa
keskeyttää lakkaamatta unemme. Minua lohduttaa vain se tietoisuus,
ettei tätä tällaista kestä kauan ja että nämä tuskat päättyvät
elämäni mukana. Ja se ei tule olemaan pitkä, julma Usbek! Minä en ole
antava Sinulle aikaa lopettaa kaikkia näitä häpäiseviä loukkauksia.

Ispahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.



157. kirje.

Zachi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Oi taivas! Raakalainen on loukannut minua jo rankaisutavallaan!
Hän on tuominnut minulle kurituksen, joka alkaa kauhistuttamalla
kainoutta, kurituksen, jonka tuottama nöyryytys on rajaton,
kurituksen, joka palauttaa ihmisen niin sanoakseni takaisin
lapsuuteen.

Sieluni, joka ensin masentui kokonaan häpeän painosta, tuli jälleen
tuntoihinsa ja alkoi raivostua, kun huutoni kaiuttivat asuntoni
holveja. Minun kuultiin anovan armoa ihmisistä kurjimmalta ja
vetoavan hänen sääliinsä sitä mukaa mitä armottomammaksi hän kävi.

Siitä ajasta alkaen hänen julkea ja orjamainen sielunsa on noussut
minun sieluni murheeksi. Hänen läsnäolonsa, hänen katseensa, hänen
sanansa, kaikki onnettomuudet rasittavat minua. Kun olen yksin, on
minulla ainakin lohdutuksenani kyynelöiminen. Mutta kun hän ilmestyy
näkyviini, valtaa minut raivo. Huomaan sen voittamattomaksi ja vaivun
epätoivoon.

Se tiikeri uskaltaa sanoa Sinua kaikkien näiden raakamaisuuksien
aiheuttajaksi. Hän tahtoi riistää minulta rakkautenikin ja saastuttaa
jopa sydämeni tunteet. Kun hän kuulteni lausuu nimen, jota minä
rakastan, en osaa enää valittaakaan: voin enää vain kuolla.

Olen kestänyt poissaolosi ja olen pitänyt rakkauteni eheänä
rakkauteni voimalla. Yöt, päivät, hetket, kaikki on ollut Sinua
varten. Olin ylpeäkin rakkaudestani, ja rakkautesi hankki minulle
täällä kunnioitusta. Mutta nyt... Ei, en jaksa enää kestää
nöyryytystä, mihin minut on syösty. Jos olen viaton, palaa minua
rakastamaan. Palaa, jos minä olen syyllinen, niin saan vetää
viimeisen henkäykseni Sinun jalkojesi juuressa.

Ispahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.



158. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Tuhannen peninkulman päässä minusta tuomitsette minut syylliseksi!
Tuhannen peninkulman takaa rankaisette minua!

Silloin kun raakalaismainen eunukki nostaa minua vastaan saastaiset
kätensä, toimii hän Teidän käskystänne. Hirmuvaltias minua
häpeällisesti loukkaa, eikä se, joka hirmuvaltaa harjoittaa.

Te voitte aivan mielenne mukaan lisätä kidutuksianne. Sydämeni on
ollut levossa siitä lähtien kun se ei enää ole voinut Teitä rakastaa.
Sielunne alentuu ja Te muututte julmaksi. Olkaa varma siitä, että
onnellista ei Teistä ainakaan tule. Hyvästi.

Ispahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.



159. kirje.

Solim kirjoittaa Usbekille Pariisin.


Minä säälin itseäni, mahtava herra, ja minä säälin Sinua: milloinkaan
ei uskollinen palvelija ole vaipunut sellaiseen kauheaan epätoivoon
kuin minä nyt. Seuraavassa kerron Sinulle onnettomuutesi ja omat
onnettomuuteni: kirjoitan niistä Sinulle vain vapisten.

Kautta kaikkien taivaan profeettain vannon vartioineeni vaimojasi
päivät ja yöt siitä lähtien kun Sinä heidät minun haltuuni uskoit:
hetkeksikään en ole keskeyttänyt levotonta valppauttani. Alotin
toimeni rangaistuksilla ja olen ne nyt lopettanut luopumatta
luontaisesta ankaruudestani.

Mutta mitä sanonkaan? Miksi kerskata Sinulle tässä uskollisuudesta,
joka ei Sinua hyödyttänyt? Unohda kaikki entiset palvelukseni. Pidä
minua petturina ja rankaise minua kaikista rikoksista, joita en ole
voinut estää.

Roxane, uljas Roxane... oi taivas! Kehen voi enää luottaa?
Sinä epäilit Zelistä ja olit Roxanesta aivan levollinen. Mutta
hänen kesytön hyveensä oli julmaa vilppiä. Se oli vain hänen
petollisuutensa verho, Minä yllätin hänet erään nuoren miehen
sylistä. Heti kun tämä huomasi joutuneensa ilmi, hyökkäsi hän
kimppuuni ja iski minua kaksi kertaa tikarilla. Melun kutsumat
eunukit piirittivät hänet. Hän puolustautui kauan ja haavoitti heistä
useampia. Aikoipa hän palata Roxanen huoneeseenkin, kuollakseen,
sanoi hän, hänen silmiensä edessä. Mutta vihdoinkin mursi ylivoima
hänet ja hän kaatui jalkoihimme.

En tiedä, ylevä herra, odotanko ankaroita käskyjäsi. Sinä olet pannut
kostosi minun käsiini. Minun ei tule viivyttää sitä.

Ispahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.



160. kirje.

Solim kirjoittaa samalle Pariisiin.


Olen tehnyt päätökseni. Onnettomuutesi katoavat: minä olen rankaiseva.

Tunnen jo salaista iloa. Minun sieluni ja Sinun sielusi saavat
rauhan. Me tuhoamme rikoksen, ja viattomuuskin on kalpeneva.

Oi teitä, jotka näytätte olevan luotuja jäämään tietämättömiksi
aistienne vallasta ja suuttumaan haluistannekin, oi teitä häpeän ja
kainouden ikuisia uhreja, miksi en voi päästää teitä suurena tulvana
virtaamaan tähän onnettomaan vaimolaan, nähdäkseni teidän hämmästyvän
sitä veren paljoutta, minkä minä aion siinä vuodattaa!

Ispahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.



161. kirje.

Roxane kirjoittaa Usbekille Pariisiin.


Niinpä niin, minä olen Sinua pettänyt. Minä olen lahjonut
eunukkisi. Minä olen pilkannut mustasukkaisuuttasi ja osannut tehdä
inhoittavasta vaimolastasi hekuman ja nautintojen tyyssijan.

Minä kohta kuolen. Myrkky on valuva suoniini. Sillä mitä tekisinkään
täällä sitten kun sitä ainoata miestä, joka piteli minua elämässä, ei
ole enää? Minä kuolen, mutta minun varjoni lentää matkaansa hyvässä
seurassa. Minä olen juuri lähettänyt edelläni pyhäinraiskaajat
vartijat, jotka ovat vuodattaneet maailman ihanimman veren.

Kuinka oletkaan voinut luulla minua niin herkkäuskoiseksi,
että olisin kuvitellut olevani maailmassa vain Sinun oikkujasi
jumaloidakseni ja että kun Sinä sallit itsellesi kaikki, Sinulla muka
olisi oikeus kahlita kaikki minun haluni? Ei! Minä olen kyllä elänyt
orjuudessa, mutta olen aina ollut vapaa. Olen korjannut Sinun lakisi
luonnon lakien mukaisiksi, ja henkeni on aina pysynyt riippumattomana.

Sinun pitäisi kiittää minua uhrauksesta, jonka olen hyväksesi
tehnyt, siitä, että olen alentunut kylliksi näyttääkseni Sinulle
uskolliselta, siitä, että olen raukkamaisesti kätkenyt sydämeeni
sen, mikä minun olisi pitänyt julistaa koko maailmalle, ja vihdoin
siitä, että olen häväissyt hyvettä sallimalla nimittää sillä nimellä
alistumista Sinun oikkuihisi.

Sinä hämmästyit, kun et tavannut minussa rakkauden riemuitsevaa
hurmausta. Jos olisit tuntenut minua paremmin, olisit tavannut
minussa vihan koko väkevyyden.

Onneksi luulit pitkät ajat, että sydän sellainen kuin minun oli Sinun
alamaisesi. Me olimme molemmatkin onnellisia: Sinä luulit pettäväsi
minua ja minä petin Sinua.

Tällainen puhetapa tuntuu Sinusta epäilemättä oudolta. Olisikohan
mahdollista, että minä Sinulle niin paljon tuskaa tuotettuani
pakottaisin Sinut vielä ihailemaan rohkeuttani? Mutta kaikki on
lopussa. Myrkky menehdyttää minut. Voimani pettävät. Kynä putoaa
kädestäni. Tunnen jopa vihanikin heikkenevän. Minä kuolen.

Ispahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.



SELITYKSIÄ JA HUOMAUTUKSIA


Näiden selitysten ja huomautusten pääasiallisena lähteenä on
ollut se ruotsinnos, jonka _A. Silow_ on v. 1915 Montesquieun
_Persialaisista kirjeistä_ toimittanut Bonnierin Klassilliseen
kirjastoon (_Montesquieu: Persiska Brev_, översatta samt försedda med
en inledning av. _A. Silow_. I-II. Stockholm, Albert Bonniers förlag,
1915). Luonnollisesti on myös suomalaista _Tietosanakirjaa_ ahkerasti
käytetty, ja usein liittyvätkin alempana annetut tiedot varsin
läheltä sen esityksiin. -- Käännös on suoritettu Émile Faguet'n
toimittamasta Nelson-Lutetia-painoksesta.


_Eräitä mietteitä Persialaisista kirjeistä_

on pidettävä Montesquieun myöhemmin sepittämänä esikoisteoksensa
puolustuskirjoituksena, sitä kun oli usealtakin taholta ankarasti
ahdistettu. Niinpä oli apotti _J.B. Gaultier_ v. 1751 eräässä
lentokirjassaan pyytänyt todistaa _Persialaiset kirjeet_
jumalattomiksi uskonnonvastaisiksi kyhäyksiksi. "Mietteet" esiintyvät
ensi kerran vuoden 1754 painoksessa.

_Muutamien viehättävien teosten... jotka ovat ilmestyneet
Persialaisten kirjeiden jälkeen_. Montesquieun eläessä ilmestyi
joukko näiden suosittujen kirjeiden jäljittelyjä, niinkuin esim.
_Saint-Foix'n Lettres turques_ (Turkkilaisia kirjeitä), jotka oli
suoranaisesti sepitetty Montesquieun teoksen jatkoksi, markiisi
_d'Argenson'in Lettres juives_ (Juutalaisia kirjeitä, 1738), rva
de _Graf-Figny'n Lettres d'une Péruvienne_ (Erään perulaisnaisen
kirjeitä, v. 1747), _Samuel Richardson'in Pamela_ (1741), ym. Tämä
jälkimmäinen romaani, jonka Montesquieu rva de Graffignyn teoksen
ohella erikoisesti mainitsee tässä yhteydessä, on kuitenkin vain
kirjemuodoltaan Montesquieun kirjan kaltainen. Montesquieu katsoi
ensimmäisenä tuoneensa _kirjeromaanin_ uudempaan kirjallisuuteen.
Tämän muodon valinnassa on häneen kuitenkin epäilemättä vahvasti
vaikuttanut Pascalin esimerkki, tämä kun oli jo vv. 1656-1657
julkaissut kuuluisat jansenistiset kiistakirjeensä _Letters à un
provincial_ (Kirjeitä eräälle maaseutulaiselle.) Joka tapauksessa
saavutti kirjeromaani Montesquieun jälkeen suurta suosiota ja loi
esim. sellaiset käänteentekevät teokset kuin Rousseaun _Uusi Héloïse_
(1760) ja Goethen _Nuoren Wertherin kärsimykset_ (1774), joihin
myöhemmin (1802) liittyivät vielä Foscolon sepittämät _Jacopo Ortisin
viimeiset kirjeet_.


ESIPUHE.

_Tunnen erään naisen_... Vanhemmat selittäjät sanovat tätä naista
tekijän vaimoksi.


1. kirje.

_Ispahan_ l. nykyään _Isfahan_ oli vielä tällöin Persian
pääkaupunkina, mutta sitten kun se ryöstettiin afganilaisten
hyökkäyksen aikana (1722) menetti se entisen merkityksensä. Myöhemmin
muutettiin hallituksenkin istuin Teheraniin. Aikoinaan oli Ispahan
Itämaiden kukoistavimpia kaupunkeja, täynnä toinen toistaan komeampia
loistorakennuksia, useiden karavaaniteiden keskus, asukkaita noin
10 kertaa enemmän kuin nyt, jolloin niitä on 70,000. Medshid-i
Shah-moskeija on vieläkin Itämaiden uhkein. Teollisuuskin on yhä
huomattava.

_Kum l. Kom_, vanhan persialaisen maakunnan pääpaikka, pohjoiseen
Ispahanista, Persian ylätasangolla. Tässä kaupungissa palvottiin ja
palvotaan _Fatimaa_, joka ei ole sama kuin Muhammedin kuuluisa tytär,
fatimidien esiäiti, vaan erään Alin seuraajan tytär.

_Tauris_, nykyään _Tabris_, vanhan persialaisen maakunnan pääpaikka,
lähellä Persian nykyistä rajaa.

_Erserum_, nykyisen Turkin Länsi-Armenian pääkaupunki, noin 40,000
asukasta, linnoitettu, saavuttanut kuuluisuutta ensimmäisen
maailmansodan yhtenä näyttämönä. Sijaitessaan Trapetsuntin ja
Tahrisin välisen kauppatien varrella, se oli aikaisemmin erittäin
tärkeä karavaanien varastopaikka ja Itämaiden kukoistavimpia
kaupunkeja: vieläkin se on Armenian tärkein kauppakaupunki.

_Saphar_-kuuta. Persialaiset laskivat alkuaan aikansa
aurinkovuosittain, mutta muhamettilaisuuden päästyä valtaan tuli
tämän ajanlaskun tilalle arabialais-muhamettilainen kalenteri, joka
jakaa ajan kuuvuosiin. Kussakin vuodessa on 12 kuukautta, kussakin
kuukaudessa 29 tai 30 päivää. Arabialainen vuosi on siis lyhempi
kuin gregoriaaninen ja joutuu siitä yhä enemmän edelle. Arabialaiset
kuukaudet ovat: 1. _Muhárram_ (tässä Maharram); 2. _Sáfar_ (Saphar);
3. _Rebi'el-auwal_ (Ensimmäinen Rebiab-kuu); 4. _Rebi'el-tani_
(Toinen Rebiab-kuu); 5. _Djumádá el-úla_ (Ensimmäinen Gemmadi-kuu);
6. _Djumádá el-áchira_ (Toinen Gemmadi-kuu); 7. _Rádjab_ (Rhegeb);
8. _Scha'bán_ (Chahban); 9. _Ramadán_ (Ramazan); 10. _Shauwál_
(Chalval); 11. _Du-l-ká'da_ (Zilkadeh); 12. _Du-l-hiddja_ (Zilhageh).
Niinkuin tiedetään, alkaa tämä ajanlasku, _hedshra_, Muhammedin
paosta, joka tapahtui 15 p. heinäk. 622 j.Kr.


2. kirje.

Montesquieu käyttää _vaimola_-sanan vastineena persialaista sanaa _le
sérail_, joka oikeastaan merkitsee asuntoa, palatsia eikä suinkaan
_haaremia_, sitä seraljin osaa, missä vaimot oleskelivat.

Chardin, ranskalainen matkailija, kuvaa v. 1711 Amsterdamissa
ilmestyneessä matkakirjassaan, kuinka persialaisia naisia
kuljetettiin pitemmillä taipaleilla. Sata askelta edellä ja sata
askelta jäljessä ratsasti miehiä, jotka lakkaamatta huusivat: _Kuruk!
Kuruk!_, mikä tässä tapauksessa merkitsi: "Pysyköön jokainen loitolla
täältä!" Heidän välissään ratsasti eunukkeja, kuohilaita, jotka
pitkin kepein ahdistivat kaikkia tungettelijoita täi hidastelijoita.


6. kirje.

_Erivan_, vanhan samannimisen persialaisen maakunnan pääpaikka.

_Petollisia osmanneja_. Persialaisten ja turkkilaisten välillä
vallitsi varsinkin tähän aikaan voimakas uskonnollinen viha.
Persialaisethan tunnustivat ja tunnustavat muhamettilaisuuden
toista uskonsuuntaa, shi'iittiläisyyttä, joka pitää vain Koraania
uskonnollisena ohjeena ja profeetan vävyä, rohkeata Ali-kalifia sekä
hänen ja Fatiman jälkeläisiä kalifinarvon laillisina perijöinä.
V. 1502 kohotettiin shi'iittiläisyys Persian valtionuskonnoksi.
Turkkilaiset taas lukeutuvat monien muiden muhamettilaisten
kansanheimojen tavoin sunnalaisiin, oikeauskoisiin, jotka pitävät
alussa vain suullisena perintätietona säilyneitä kertomuksia
Muhammedin ratkaisuista ja menettelystä Koraanin kanssa
yhdenarvoisina oikeuslähteinä ja kolmea ensimmäistä kalifia profeetan
oikeina seuraajina.


8. kirje.

Tähän aikaan hallitsi Persiassa shaahi _Hussein_ (1694-1722).


11. kirje.

Useat vanhat kirjailijat, niinkuin esim. Herodotos, Strabo,
Plutarkos, puhuvat _troglodyyteistä eli luolaihmisistä_, villeistä
ihmisistä, jotka eivät tunteneet huoneiden rakentamistaitoa. Heidän
kotipaikakseen sanotaan yleensä Punaisen meren Afrikan puolista
rannikkoa.


14. kirje.

Montesquieun kertomus luolaihmisestä sisältää jo samoja
perusaatteita, joita hän sittemmin kehittää _Lakien hengessä_
(III: 3-7; IV: 2-5). Näissä kirjeissä hän puhuu samaan
tapaan kuin myöhemmin Rousseau ennen yhteiskuntaa vallinneesta
onnellisesta, hyveen hallitsemasta tilasta ja katsoo yksinvaltaisen
hallitusmuodon asettamista ja omaisuuden yksilöllistämistä kaikkien
onnettomuuksien alkulähteeksi. Mutta "hyve", "kunto" saattaa hänen
myöhemmän käsityksensä mukaan kuitenkin elää kansanvaltaisessa ja
tasavaltaisessa valtiomuodossa, kun taas ylimysvallan kantavana
aatteena on "kohtuullisuus", yksinvallan "kunniantunto" ja itsevallan
"pelko".


16. kirje.

_Kumin kolme hautaa_ ovat, paitsi ylempänä mainittua Fatiman hautaa,
persialaisten kuningasten Sefi I:n ja Abbas II:n haudat.

Kalifi Ali, Muhammedin vävy sai apeltaan miekan, jota nimitettiin
_Zufagariksi_ ja jonka sanottiin olleen kärjestään halkinainen kuin
haarukka. Hänen seuraajansa säilyttivät sitä pyhänä kaluna, kunnes
muuan heistä särki sen metsästysretkellä.

_Imaamilla_, muhamettilaisella arvonimellä, on useita merkityksiä.
Ensiksikin sillä tarkoitetaan pappia, joka moskeijassa johtaa
yhteistä rukousta tai lukee saarnan. Sitten se merkitsee
uskonnollista päämiestä, jonka maallinen vastakohta on emiiri.
Turkin sulttaaneilla oli nämä kummatkin arvonimet. Imaameiksi
sanotaan edelleen varhaisimman muhamettilaisen aikakauden
koraaninselittäjiä. Imaameja ovat vihdoin kaksitoista Muhammedin
vävystä Alista polveutuvaa henkilöä, joista viimeinen, Muhammed al
Mahdi v. 879 hävisi tietymättömiin. Sunnalaiset luulevat Mahdin
kerran ilmestyvän ja alistavan koko maailman islamiin. Shi'iitit taas
otaksuvat hänen olevan vielä hengissä ja palaavan kerran ottamaan
maailmanvallan käsiinsä. _Kolmastoista imaami_ on siis erinomainen
kohteliaisuusnimitys.

_Tulitaivas_ (l'empyrée), empyreum, maailman ylin osa, johon
arveltiin tulen muka keveimpänä, alati ylöspäin pyrkivänä
alkuaineena kerääntyneen ja josta taivaan valoilmiöt saavat alkunsa.
Kuvaannollisesti valon koti, autuaitten asunto. Danten suuressa
runoelmassa paratiisin ylin osa.

_Niinkuin päivän sarastaessa erotetaan valkea lanka mustasta_: lause
on Koraanista (II. luku, 183. säe), missä eriväristen lankojen
erottamista käytetään paaston alkamisen merkkinä.

_Hurmaannuta se profeettain hengellä_: paitsi Muhammedia, varsinaista
Profeettaa, tunnustaa islami tuhansittain muitakin jumalallisia
lähettejä. Arvokkaimpia niiden joukossa ovat esim. Aadam, Noa,
Aabraham, Mooses ja Jeesus.


17. kirje.

_Jonka ovat kirjoittaneet enkelien kädet_. Mm. enkeli Gabrielin
suhteesta Koraaniin lausuu tämä itse (II, 91); "Sano: 'Ken on
Gabrielin vihollinen?' sillä hänhän ilmoitti Allahin suostumuksella
sydämellesi (Koraanin sanat) entisen vahvistukseksi ja ojennukseksi
ja iloiseksi sanomaksi uskovaisille."


18. kirje.

_Kirjanoppineiden perimätiedot_ (hadiisi) palautuvat Muhammediin
ja hänen seuraajiinsa ja koskettelevat heidän tekojaan. Aluksi ne
kulkivat suupuheina, mutta 700- ja 800-luvuilla niitä koottiin ja
kirjoitettiin muistiin. Parhaan kokoelman toimitti al Bukhari (840
j.Kr.).

_Immaum_, turkkilainen muoto ylempänä esitetystä _imaami_ sanasta,
joka merkitsee moskeijapappia.

Tässä kerrottu muhamettilainen luomistarina tavataan mm. eräässä
1600-luvulla ilmestyneessä matkakuvauksessa _Voyages d'Adam Olearius
en Moscovie, Tartarie et Perse_, joka v. 1656 käännettiin ranskaksi
saksalaisesta alkuteoksesta ja josta sittemmin ilmestyi useita
painoksia. Barckhausen, muuan Montesquieun julkaisijoita, otaksuu
hänen käyttäneen lähteenään juuri tätä teosta.


19. kirje.

_Tokat l. Tokad_ (armeen, _Evtoghia_, vanhan ajan _Dazimon_),
kaupunki turkkilaisen Vähän-Aasian koillisosassa, suoraan länteen
Erserumista, n. 30,000 as. Nykyään kokonaan rappiolla. Bysanttilaisen
linnan rauniot. Läheisyydessä vaskikaivoksia. Kukoistusaikana oli
Tokatissa 60,000-100,000 asukasta.

_Smyrna_, tunnettu merikaupunki Vähän-Aasian länsirannalla, Idän ja
Euroopan kaupan pääpaikkoja. Muuan suurimpia karavaaniteitä lähti
siitä Etu-Aasian sisäosiin.

_Pashat_. Montesquieu kirjoittaa tässä _les bachas_, oikeammin
_baasja_, joka on arabialainen muoto turkkilaisesta sanasta _pasha_.
Persialainen muoto on _padshah_ (herra kuningas), josta on syntynyt
turkkilainen sana _padishah_, alkuaan Persian shaahien, sitten
yleensä islamilaisten ruhtinaiden ja varsinkin Turkin sulttaanin
hallitsija-arvonimi. _Pasha_ on taas korkeissa viroissa olevien
turkkilaisten sotilas- ja siviilihenkilöiden -- tässä kuvernöörin --
arvonimi, korkeampi kuin _bei_.

_Kourallinen kalliosaarelta lähteneitä kristityitä_ tarkoittaa
Maltan-ritareita.

_Osmaneiksi, ottomaaneiksi, otmaneiksi, osmanlineiksi_ nimitetään
turkkilaisia sulttaani Osman I:n, Turkin valtakunnan perustajan
mukaan (synt. v. 1259, kuoli v. 1326).


23. KIRJE.

Vain yksi huntu: persialaisnaisilla niitä on neljä.


24. kirje.

Tämä kirje alottaa nyt sen teoksen-osan, johon sisältyy sen
päätarkoitus: Ranskan silloisten olojen ivallinen arvostelu.

_Ranskan kuninkaana_ oli tällöin kuuluisa "aurinkokuningas" Ludvig
XIV (1643-1715), joka vainosi ankarasti hugenotteja ja jansenisteja,
hankki ylelliseen hovielämäänsä ja lukuisiin sotiinsa rahoja
myymällä arvonimiä ja virkoja ja muuttamalla mielin määrin valtion
velkapaperien maksutapaa.

_Taudeista parantaminen_ viittaa vanhaan uskonnolliseen tapaan, jonka
mukaan kuningas siunasi sairasta ristinmerkillä ja lausui: "Kuningas
koskettaa sinua, parantakoon Jumala sinut!"

Se _perussäädös (constitution)_ l. paavillinen bulla, jota
tässä tarkoitetaan, on ilmeisesti n.s. _Unigenitus_ (paavin
bullia nimitetään aina niiden alkusanojen mukaan), jossa paavi
Clemens XI selitti isä Pasquier Quesnelin v. 1705 ilmestyneen
jansenistisen teoksen _Reflexions morales sur le Nouveau Testament_
(Siveysopillisia mietteitä Uudesta Testamentista) lauselmaa
"kerettiläisiksi, vaarallisiksi ja hurskaita korvia loukkaaviksi".
Seurauksena oli kiivas ja pitkällinen jansenistien ja jesuiittain
riita. Bulla annettiin kuitenkin vasta 8 p. syysk. v. 1713.

_Mufti_ on muhamettilainen lainoppinut, joka uskonnollisissa ja
oikeusasioissa antaa Koraaniin ja perintätietoon perustuvan lausunnon
eli lainselityksen.

_Naiset ovat alhaisempia luontokappaleita kuin me_: Koraanin mukaan
pääsevät naisetkin paratiisiin, mutta eivät samaan kuin miehet.

Ludvig XIV:n _näkymättömät viholliset_ olivat jansenisteja, joita
jesuiitat (= _dervishit_: sana tarkoittaa muhamettilaisia munkkeja ja
erakkoja) vainosivat.


26. kirje.

_Te ette ole milloinkaan unohtanut kiinnittää pyhää huntua sen
peitoksi_ tarkoittaa persialaisten naisten tapaa ei ainoastaan
verhota otsa, vaan myöskin peittää kasvojen aliosa, leuka ja suu
leveällä kankaankaistaleella. Koko tähän tapojenkuvaukseen on
ylempänä mainittu _Chardinin_ matkakirja tuntuvasti vaikuttanut.


27. kirje.

Auringon kaupungilla tarkoitetaan Ispahania.


29. kirje.

Montesquieu kirjoittaa joko tahallaan tai epähuomiosta väärin
_Irimette_, kun oikea muoto on _Imeretia_, myöhemmin _Imerethi_. Tämä
kaukasialainen maa, muinaiskreikkalaisten _Kolkhis_, oli ennen pieni
itsenäinen valtio, mutta joutui v. 1810 Venäjän haltuun. Samoin on
käynyt itsenäisen _Georgian_, josta Imeretia aikaisemmin oli osana
ja joka v. 1802 tehtiin venäläiseksi maakunnaksi. Nämä pikku valtiot
olivat jo nimellisen itsenäisyytensä aikana vahvasti riippuvaisia
milloin mistäkin suuremmasta naapurimaasta.

_Rhamazan_ (Ramadan) on muhamettilaisten paastokuu, jonka kestäessä
heidän on noudatettava ankaraa pidättyväisyyttä.

_Pienet puupallot_ tarkoittavat rukousnauhaa.

_Kaksi kankaanpalasta_ kuuluvat munkin pukuun, ja niistä on toinen
peittämässä rintaa, toinen selkää.

_Galicia_ on roomalaiskatolisessa maailmassa huomattava maakunta
siitä syystä, että siinä sijaitsee kuuluisa pyhiinvaelluspaikka
_Santiago di Compostella_, jossa Espanjan suojeluspyhimys apostoli
Jaakob Vanhempi legendan mukaan on haudattuna.


32. kirje.

Tässä tarkoitettu laitos on _Hospice des Quinze-Vingts_, sokeainkoti,
jonka Ludvig Pyhä perusti noin v. 1254, palattuaan Palestiinasta,
missä saraseenit olivat sokaisseet 300 hänen sotilastaan.


35. kirje.

_Tauriin loistava luostari_ on Chardinin mukaan nimeltään _Ayn-Ali_
("Alin Silmä").

_Ali, joka oli kaunein kaikista miehistä_: Chardin mainitsee Alia
pidettävän aivan uskomattoman kauniina, minkä vuoksi taiteilijat,
jotka ovat tahtoneet kuvata häntä, ovatkin aina jättäneet hänen
kasvonsa verhon peittoon.

_Moniavioisuuden Voitto_ tarkoittaa erästä latinankielistä teosta
_Polygamia triumphatrix ... auctore Theophilo Alateo cum notis
Athanasii Vincentii_, joka mainitaan painetuksi Lundissa v. 1682.
Varmasti on tämä kuitenkin väärä ilmoitus todellisen painopaikan
salaamiseksi, joka otaksuttavasti oli Amsterdam. Tekijä oli _John
Lyser_. Selittäjäksi on sanottu itseään Pufendorfia, mutta se on
tuskin uskottavaa. Tekijä ja kustantaja menettelivätkin viisaimmin
pysytellessään piilossa, koska teos pyysi Vanhasta ja Uudesta
Testamentista otettujen lauseiden avulla todistaa ei mitään sen
vähempää kuin että moniavioisuus ei ollut ainoastaan hyödyllinen ja
sopiva, vaan kristityille suorastaan säädetty laitos.


36. kirje.

_Onpa muuan talo, missä kahvi valmistetaan sillä tavalla, että_...
nähtävästi tarkoittaa kuuluisaa _Rue de l'Ancienne-Comédie'n_
varrella sijainnutta _Procope_-kahvilaa, joka oli 1700-luvun
kirjallisen Pariisin kokoontumispaikkana.

Tässä puheena oleva _kreikkalainen runoilija_ on Homeros, jonka
syntymäkaupungista on käyty tunnettua kiistaa ja joka tässä esiintyy
samalla sen väittelyn keskipisteenä, missä oli kysymys vanhojen tai
uudempien kirjailijain paremmuudesta ja minkä johtajia oli ollut
Perrault uudempien ja Boileau vanhojen puolella. V. 1714 oli tämä
tuima riita leimahtanut uuteen liekkiin La Motte'in ja rva Dacier'n
välillä, ja tämä kärhämä lienee ollut Montesquieun ivan lähimpänä
aiheuttajana.

_Raakalaiskieli_ tähtää oppineiden väittelyissä käytettyyn
skolastiseen latinankieleen, joka oli klassillisen latinan
turmeltunut jälkeläinen.

_Onhan nähty kokonaisen kansakunnan_ tarkoittaa _irlantilaisia_,
joita Englannin kuninkaat heidän katolilaisuutensa takia ankarasti
vainosivat ja joiden papit siis suurin joukoin pakenivat Ranskaan.


37. kirje.

Tämän kirjeen aikaan, v. 1713, oli Ludvig XIV 75-vuotias ja hän oli
hallinnut 60 vuotta.

_Ministeri, joka on vain 18-vuotias_: Ludvigilla ei tähän aikaan
ollut niin nuorta ministeriä. Tässä tarkoitetaan luultavasti Louis
François Letellin'iä, Barbecieux'n markiisia, joka oli syntynyt v.
1668 ja joka v. 1685 nimitettiin pysyväksi valtiosihteeriksi.

_80-vuotias rakastajatar_ on luonnollisesti rva de Maintenon, joka
oli syntynyt v. 1635.

_Uskonnon tarkkaa noudattamista_ vaativat jansenistit, joita kuningas
piti vihollisinaan.

_Hänen palatsinsa puutarhoissa_, s.o. Versailles'n puistossa.

_Se ruhtinas, jonka edessä kaikki valtaistuimet luhistuvat_, on
tietysti Persian shaahi.


38. kirje.

_Sauromaatit l. sarmaatit_ olivat vanhojen kirjailijain, jo
Herodotoksen ja sitten muidenkin, mainitsema paimentolaiskansa,
joka asui itään Tanais-virrasta eli nykyisestä Donista. Naisella
oli heidän keskuudessaan merkitsevämpi asema kuin muiden
raakalaiskansojen keskuudessa, ja usein sanotaan naisten taistelleen
miesten rinnalla, pitipä heidän muka tappaa joku vihollinenkin,
ennen kuin saivat mennä naimisiin. Herodotos sanookin tämän kansan
saaneen alkunsa amatsoonien ja skyyttien yhtymästä. -- Myöhemmin
sanottiin sarmaateiksi eräitä itäeurooppalaisia slaavilaisia kansoja,
mm. venedejä, ja Sarmatian katsottiin käsittävän koko Itä-Eurooppa
Veikselistä Volgaan asti.

Tekstissä esiintyvä profeetan lause viittaa Koraaniin (II, 228).


39. kirje.

_Pyhiinvaeltajan (hadshi)_ kunnianimellä nimitetään muhamettilaisten
keskuudessa jokaista, joka on tehnyt pyhiinvaelluksen Mekkaan.

Montesquieu nojaa _Muhammedin syntymän_ esityksessä Koraaniin,
mutta huomattava on, ettei tämä missään kohdassa nimenomaan säädä
ympärileikkausta.


40. kirje.

_Mogul_ tai _Suur-Mogul_ oli sen valtakunnan hallitsijain ja
monikkomuodossa turkkilaisten asukkaidenkin nimenä, jonka Etu-Intiaan
16. vuosisadan alussa perusti Babar-kaani, Dshingis-kaanin
pojanpojanpoika. Kertomuksen Suur-Mogulista, joka vuosittain
punnituttaa itsensä ja julistaa sitten tuloksen alamaisilleen,
on Montesquieu saanut _J. B. Tavernier'_n Pariisissa v. 1677
ilmestyneestä matkakuvauksesta. Mainittu toimitus tapahtuu
hallitsijan syntymäpäivänä ja alottaa juhlan, jolla päivää vietetään.


44. kirje.

Aleksanteri Suuri sai Quintus Curtiuksen mukaan _koko maailman
vaikenemaan (Curtius: De rebus gestis Alexandri Magni, X, 5)_.


45. KIRJE.

_Nicolas Flamel_ eli Pariisin porvarina 1300-luvulla (1330-1418). hän
oli jollakin salaperäisellä tavalla saavuttanut suuren omaisuuden, ja
kateellinen aika piti häntä alkemistina.

Fransiskaanimunkki _Raimundus Lullus_ (1231-1315), tunnettu sekä
myrskyisestä nuoruudestaan että suurista tiedoistaan, oli myöskin
luonnontieteilijä, ja häntä kunnioitettiin alkemistisen taidon
korkeimman huipun saavuttajana.


46. kirje.

Nämä kaniininkauhistujat tarkoittavat juutalaisia, turkkilaisia ja
armenialaista. Barmaani taas edustaa intialaista sielunvaellusoppia.


49. kirje.

_Kasbin_ l. _Kasvin_ on samannimisen persialaisen maakunnan
pääkaupunki luoteiseen Teheranista. Chardin mainitsee
matkakuvauksessaan siellä olleen useampia kristittyjä perheitä. Hän
sanoo myöskin matkoillaan tavanneensa muutamia kapusiinisiirtoloita
Persiassa.


51. kirje.

Tässä tarkoitetaan _Moskovian_ suuriruhtinaskuntaa, _Moskoviaa_,
jonka nimellä siihen aikaan mainittiin koko Venäjän valtakuntaa.

_Kuningasten kuninkaaksi_ nimittivät persialaiset hallitsijaansa.

Se _tsaari_, josta tässä on puhe, on _Pietari Suuri_ (1672-1725),
jonka uudistuspyrkimyksiä kirjeessä kosketellaan.


55. KIRJE.

_Bagdadin_, abbasiidien vanhan pääkaupungin, joka sijaitsi kahden
puolen Tigris-virtaa, valloittivat turkkilaiset lopullisesti v. 1638.

_Kandahar_, Kaakkois-Afganistanin samanniminen pääkaupunki, oli
useankin kerran persialaisten käsissä. Tässä tarkoitetaan nähtävästi
v. 1649:n valtausta.


56. kirje.

Koraani kieltää viinin ja uhkapelin. Asiasta lausutaan V luvun 93.
säkeessä näin: "Saatana tahtoo vain heittää vihaa ja karsautta
keskuuteemme viinin ja pelin avulla ja kääntää teitä pois Allahia
ajattelemasta ja rukoilemasta. Ettekö siis tahdo pysyä niistä
erillänne? Ja totelkaa Allahia ja totelkaa Hänen lähettiään ja olkaa
varuillanne."


57. kirje.

_Omantunnonasiain ratkaisijat_, kasuistit, jotka vastaavat
juutalaisten "kirjanoppineita", pitävät tehtävänään ohjata
epätietoista erinäisissä pulmallisissa omantunnonkysymyksissä.
Kasuistiikka kehitettiin keskiajalla erikoiseksi yliopistolliseksi
opetusaineeksi, ja myöhemmin harrasti sitä protestanttinenkin kirkko.
Tunnettuahan on, millä leimuavalla ivalla Pascal (1623-1662) oli
ruoskinut jesuiittain turmiollista kasuistiikkaa.

_Sôfi_ l. _Sâfi_ oli safidilaiseen hallitsijasukuun kuuluneiden
Persian hallitsijain arvonimenä. Tämä suku oli vallassa vv.
1499-1736.


58. kirje.

Muhamettilaiset eivät tee mitään varsinaista erotusta uskonnollisen
ja maallisen lain välillä. Sentähden nimittääkin Rica myös kirkon
miehiä _lainoppineiksi_.


59. kirje.

_Colbert_ oli Ludvig XIV:n rahaministerinä ja yleensä valtion asiain
hoitajana, jopa meriministerinäkin, vv. 1661-1683. Häntä onkin
pidettävä Ranskan sotalaivaston varsinaisena luojana. Valtion tulot
kohosivat hänen aikanaan suunnattomasti. Hän koetti ajan yleisten
aatteiden mukaan kehittää varsinkin kauppaa ja teollisuutta: vähemmän
hän piti huolta maanviljelyksestä.

Ludvig XIV:n kuuluisin teko _kerettiläisyyden tuhoamiseksi_
oli n.s. Nantesin julistuksen peruuttaminen v. 1685, niin että
hugenotit menettivät sen uskonnonvapauden, mitä he olivat nauttineet
julistuksen antamisesta asti (1598).

Useilla julistuksilla (vv. 1651, 1679, 1711) koetti Ludvig XIV,
vaikka turhaan, lopettaa kaksintaistelukiihkon.

Varsinkin _Spinoza_ on jyrkästi vastustanut inhimillisten mittojen ja
suhteiden soveltamista maailmankuvaan, ja juuri hän on sanonut, että
jos "ympyrät voisivat ajatella, kuvailisivat ne Jumalaa ympyräksi".
(Vrt. _A. Grotenfelt: Uuden ajan filosofian historia_, I, 2. painos,
1913, s. 341.)


60. kirje.

Muhammedin kuoltua nousi riita siitä, kuka pääsisi hänen lähimmäksi
seuraajakseen. Kilpailijoina olivat varsinkin profeetan appi
_Abu Bekr_ (n. 570-634), joka oli ollut hänen ensimmäisiä ja
uskollisimpia puoluelaisiaan ja joka oli järkevillä neuvoillaan
suuresti edistänyt hänen asiaansa, sekä _Ali_ (600-661), profeetan
vävy. Abu Bekr suoriutui voittajana, niin että hänestä tuli
ensimmäinen kalifi (632-634), kun taas Ali pääsi samaan arvoon
vasta neljäntenä järjestyksessä (656-661). Alin kannattajat eivät
kuitenkaan milloinkaan tunnustaneet Abu Bekriä lailliseksi kalifiksi,
ja siitä syystä on muhamettilainen maailma vieläkin jakautunut
kahteen aikaisemmin esitettyyn puolueeseen, sunnalaisiin, Abu Bekrin
palvojiin, sekä shi'iitteihin, Alin tunnustajiin. Varsinkin Persiassa
Alia melkein jumaloidaan, ja hänen hautansa Kufassa on suosittu
pyhiinvaelluspaikka.


61. kirje.

_Amavang_, ensimmäinen Mandshu-sukuinen _Kiinan keisari_, pakotti
alamaisensa mm. ajamaan päänsä, kuitenkin jättämällä sittemmin
tavaksi tulleen palmikon paikoilleen.

Keisari _Theodosius I_ toimitti Thessalonikan kaupungissa vv.
390 j.Kr. kauhean verilöylyn siellä syntyneen kapinan johdosta.
Rangaistukseksi sulki piispa _Ambrosius_ häneltä Milanon kirkon
ja syöksi hänet uskovaisten yhteydestä siksi kunnes keisari oli
osoittanut tarpeellista katumusta.


67. kirje.

_Gebrit_ l. _parsit_ olivat Persian alkuasukkaita, jotka
arabialaisten valloitettua maan ja sassanidien kukistuttua (v. 641
j.Kr.) siirtyivät Intiaan, missä heidän jälkeläisiään vielä elää
Bombayn tienoilla noin 100,000 henkeä. Persiassakin heitä on säilynyt
muutamia tuhansia Jezdin ja Kirmanin maakunnissa. Heidän uskontonsa
on vanhaa Zarathustran uskontoa, ja he noudattavat vieläkin muinaisia
tapojaan: ruumiiden asettamista torneihin lintujen syötäviksi,
tarkkoja puhtaussääntöjä ym. Ilmaa, vettä, maata ja varsinkin tulta
varjellaan saastutukselta. Temppeleissä pidetään yllä pyhää tulta,
ja uhreja varten valmistetaan pyhää haoma-juomaa. Jumalausko on
tavallaan monijumalainen, sillä Ormuzdin rinnalla palvotaan myös
esim. aurinkoa ja tähtiä. Toimeliaina ja valistusta harrastavina ovat
parsit Intiassa saavuttaneet huomattavan yhteiskunnallisen aseman
kauppiaina, rahamiehinä, asianajajina, virkamiehinä yms.

Gebrit olivat kovin muodissa 1700-uvun filosofien keskuudessa, nämä
filosofit -- esim. Voltaire ja Rousseau -- kun luulivat gebrien
uskonnossa tavanneensa mm. suvaitsevuuden perikuvan.

Herodotoksen mukaan (III, 31) oli Kyroksen poika, persialaisten
kuningas _Kambyses_ saanut aikaan sisarusten keskisten avioliittojen
tavan.

_Tiflis_ oli vielä 1700-luvun alussa Georgian kuningaskunnan
pääkaupunki, mutta v. 1799 valtasivat sen venäläiset.

_Beiram_ on oikeastaan muhamettilaisen kirkkovuoden kahden suuren
juhlan, "pienen" ja "suuren" beiramin nimitys. Tässä käytetään sanaa
merkityksessä "palatsi", "asunto", "vaimola".

Muinaispersialaisia pappeja sanottiin _maageiksi_, tietäjiksi:
he harjoittivat Babylonista opittua noitumistaitoa, etenkin
unienselitystä ja ennustusta.

_Zarathustran kirjalla_ tarkoitetaan Zend-Avestaa.

Afganilainen kaupunki _Balkh_ on sama kuin vanha Baktra, Baktrianan
pääkaupunki. Perimätieto väittää Zarathustran syntyneen siellä, minkä
vuoksi hänen tunnustajansa pitävätkin sitä pyhänä paikkana.

_Gustaspes_ l. _Hystaspes_ oli muinaispersialainen kuningas, jonka
sanotaan eläneen Zarathustran aikaan ja jonka tämä käänsi oikeaan
uskoon. _Hohoraspes_ oli hänen tarunomainen isänsä.


69. kirje.

Se kreikkalainen _maalari_, josta tässä on puhe, on _Zeuxis_, joka
eli 400-luvulla e.Kr. Hänen sanotaan valinneen viisi harvinaisen
kaunista kreikatarta malleikseen silloin kun hänen oli Krotonin
Heran-temppeliin maalattava kuuluisa taulunsa Helenasta ja siten
tulkittava kreikkalaista kauneusihannetta.

Montesquieu käsittelee tässä kirjeessä _tahdon vapauden_ kysymystä,
joka siitä lähtien kun Descartes ja Spinoza olivat esittäneet jyrkät
mielipiteensä inhimillisten tekojen määrättyihin edellytyksiin
liittyvästä riippuvaisuudesta _(determinismi)_, oli ollut kaikkein
kiihkeimmin käytyjä kiistoja filosofian alalla. Edeltäjänsä
Pierre Bayle'in tavoin puolustaa Montesquieu tässä determinismin
vastakohtaa, indeterminismiä, väittäen siis tahdon tekojen olevan
ainakin jossain määrin vapaita.


71. kirje.

Tämän kirjeen kristittyjen pyhiä kirjoja koskeva kohta tarkoittaa
erästä Vanhan Testamentin paikkaa (5 Moos. 22: 13-21), missä
puhutaan naidun naisen neitsyydestä.


72. kirje.

Jean-Babtiste _Tavernier_ (syntynyt Pariisissa v. 1605, kuollut
Kööpenhaminassa v. 1689) teki liikemiehenä kuusi matkaa Aasiaan,
etupäässä Persiaan ja Intiaan. Hänen näillä matkoillaan tekemänsä
havainnot julkaistiin useissakin teoksissa, joista huomattavin oli
nimeltään _Les six voyages de Jean-Babtiste Tavernier_ (1676--1677).

_Jean Chardin_ (synt. Pariisissa v. 1643, kuollut v. 1713) liikkui
hänkin Aasiassa kauppiaana, hänen isänsä, jalokivikauppias, kun oli
lähettänyt hänet Intiaan ostamaan timantteja. Kotimatkallaan hän
pysähtyi kuudeksi vuodeksi Persiaan, missä hän enimmäkseen oleskeli
Ispahanissa shaahi Abbasin suojattina. Myöhemminkin hän teki matkoja
Itämaille. Havaintonsa hän merkitsi kirjaansa _Voyages de M:r le
chevalier Chardin en Perse et autres lieux de l'Orient_, joka ensiksi
ilmestyi Lontoossa ja Amsterdamissa vv. 1686-1711 ja joka oli myös
varustettu varta vasten mukaan otetun henkilön piirroksilla. Tällä
teoksella, josta ilmestyi monta painosta, on ollut melkoinen merkitys
tähän aikaan yhä vahvistuvan Itämaa-harrastuksen kannalta.


73. kirje.

Tässä tarkoitetaan _Ranskan Akatemian sanakirjaa_, jonka ensimmäinen
laitos ilmestyi v. 1694 ja toinen v.1718. Se "äpärä", joka uhkasi
tukahuttaa tämän teoksen alkuunsa, oli apotti _Antoine Furetière'in_
_Dictionnaire universel, contenant généralement tous les mots
français_, joka oli ilmestynyt jo v. 1690. Furetière oli erotettu
Akatemiasta v. 1685, koska hänen syytettiin epärehellisellä tavalla
käyttäneen yksityisen yrityksensä hyväksi virkaveljiensä esitöitä.


75. kirje.

_Sociniolaisten_ l. sociniaanien uudennusajan ja uskonpuhdistuksen
vaikutuksen alaisena syntynyt uskonnollinen liike on saanut
nimensä perustajistaan _Lelio Sozini'sta_ (1525-1562) ja hänen
veljenpojastaan, liikkeen varsinaisesta oppi-isästä _Faustus
Sozini'sta_ (1539-1604). Jälkimmäinen perusti seurakuntansa Puolaan,
Rakowin kaupunkiin, mistä sociniolaisia levisi muihinkin maihin,
kun heidät v. 1658 karkotettiin Puolasta. Heitä oli sittemmin
Saksassa aina 19. vuosisataan saakka, Alankomaissa ja varsinkin
Siebenbürgenissä, samoin kuin Englannissa ja Pohjois-Amerikassa.
Heitä sanotaan nykyään _unitaareiksi_.

Sociniolaiset pitävät oppinsa lähteenä vain Uutta Testamenttia.
Ihmisjärjelle tunnustetaan uskonnonkin alalla melkoinen sija,
niin että rationalismi ja myöhemmin osaksi panteismi ovat tässä
uskonopissa vallalla. Kolminaisuusoppi, sakramentit, oppi ruumiin
ylösnousemisesta ja perisynnistä hylätään. Jumala on yksi ja Jeesus
oli vain ihminen, vaikkakin ainoa laatuaan.

Muhamettilaisten ei sanota välittäneen esim. Venetsian valtauksesta
siksi, ettei siellä olisi ollut vettä heidän puhdistuspesuihinsa.
(Huomautus tekstin alla.)


76. kirje.

Tämä _itsemurhan_ puolustus esiintyy myös muutetussa muodossa
Montesquieun roomalaisteoksen 12. luvussa.


77. kirje.

Tätä verrattain hämärää kirjettä ei ollut ensimmäisissä painoksissa,
mutta se lisättiin vuoden 1754 laitokseen hiukan lieventämään
edellisen kirjeen jyrkkää materialismia.


78. kirje.

Tarkoitettu _portugalilainen kenraali_ oli _Jean de Castro_
(1500-1548), joka oli Portugalin Intian kuvernöörinä ja
varakuninkaana. _Goa_ Etu-Intian länsirannalla oli muinoin
portugalilaisen varakuninkaan asuinpaikkana.

_Suurherraksi_ sanotaan tavallisesti Turkin sulttaania.

_Ainoa heidän hyvä kirjansa_ tarkoittaa luonnollisesti ensi sijassa
Cervantesin _Don Quijotea_, jossa osoitetaan espanjalaisten
ritariromaanien naurettavuus ja järjettömyys.

Estramaduran ja Salamancan maakuntien välisiä seutuja (_Las
Batuecas_) sanotaan niin syrjäisiksi ja vaikeakulkuisiksi, ettei muu
Espanja pitkiin aikoihin tiennyt juuri mitään niiden asukkaista.


80. kirje.

_Tsherkessit_ (myös _sirkassit_, oma nimi _adighe_),
länsikaukaasialainen kansa, joka viime vuosisadan keskivaiheille
saakka asui Mustanmeren itärannalla, Kaukasus-vuoren länsipään
ympärillä, mutta josta sitten pääosa muutti Turkin valtakunnan
alueelle (1858-1864 400,000 henkeä), koska he eivät tahtoneet joutua
Venäjän alamaisiksi. Tsherkessit ovat kauneudestaan kuuluisia,
keskikokoisia, solakoita, voimakasrakenteisia, kasvonpiirteet hienot,
tukka ruskea, silmät tummat. He ovat urhoollisia ja vieraanvaraisia,
mutta samalla kevytmielisiä ja julmia. Nainen tekee enimmät työt.
Uskonto muhamettilainen. Nuoria tyttöjä myytiin ennen paljon
orjattariksi. Tämän kaupan keskus oli Kaffa Krimin niemimaalla.


81. kirje.

Sulttaani _Osman II_, joka v. 1618 tuli hallitukseen, kukistettiin ja
murhattiin neljä vuotta myöhemmin (1622). _Mustafa I_ nousi veljensä
Ahmet I:n jälkeen valtaistuimelle v. 1617. Mutta kun luonto oli hänet
hyvin huonosti varustanut lahjoillaan, syöstiin hänet seuraavana
vuonna vallasta veljenpoikansa Osman II:n eduksi. Kun tämä oli
murhattu, kutsuttiin Mustafa takaisin, mutta jo seuraavana vuonna
pakotettiin hänet taas luopumaan hallituksesta. Hänen seuraajakseen
tuli toinen veljenpoika, Murad IV, joka murhautti hänet v. 1639.


82. kirje.

_Tataareilla_ tarkoitettiin tässä hyvin laajasti ottaen kaikkia niitä
aasialaisia mongolilais-, tunguusilais- ja turkkilaislaumoja, jotka
eri aikoina ovat tulvineet yli Aasian ja Euroopan.

Tataarit (mongolit) valloittivat _Kiinan_ osaksi 1100- ja
1200-luvuilla, perustaen silloin Juen-hallitsijasuvun (1295-1368),
osaksi 1600-luvulla, jolloin Mantshujen (Ta-tsing) hallitsijasuku
perustettiin v. 1644.

_Mogul-kaani_ (pers. = mongol-kaani) oli perimätiedon mukaan
Tatar-kaanin veli ja Turkestanin Alinge-kaanin pojanpoika.
Alinge-kaani polveutui taas suoraan Jafetista. Heistä lukevat
"mongolit" ja "tataarit" sukunsa. Mogul-kaanista polveutui
Dshingis-kaani, ja hänen jälkeläisensä oli taas Suur-Mogulin
intialaisen valtakunnan perustaja, afganilaiskuningas Babar.

_Moskovian_ nujersivat vv. 1237-1240 tataarilaiset heimot, pitäen
sitä vallassaan aina v. 1480 asti. 13. vuosisadasta aina 16.
vuosisataan olivat _turkkilaiset_ vähitellen laajentaneet valtaansa
suuriin osiin Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa.

_Dshingis-kaani_ (l. _Djingis-kaani_ = "sangen mahtava kaani", "täysi
sankari", alkuperäiseltä nimeltään _Temudzin_) eli v. 1162-1227,
oli maailman suurimpia valloittajia ja kuuluisin mongoliruhtinas. V.
1215 hän valloitti Pohjois-Kiinan ja Pekingin. V. 1219 hän hävitti
Turkestania sekä Persiaa ja Luoteis-Intiaa. Yhden osaston hän lähetti
Venäjälle, missä Venäjän ruhtinaat voitettiin Kalkajoella v. 1223. V.
1225 Dshingis-kaani valloitti Länsi-Kiinan, mutta kuoli paluumatkalla
pääpaikkaansa Karakorumiin. Valtakunta jaettiin hänen neljän poikansa
kesken.


83. kirje.

_Kartusiaanit (kartensit, Ordo Carthusienis)_, Pyhän Bruno
Kölniläisen v. 1084 La Chartreuse'in erämaahan Grenoble'in lähelle
perustama ja Aleksanteri III:n v. 1177 vahvistama erakkoveljeskunta.
Benediktuksen säännön lisäksi noudatettiin alituista vaikenemista
jumalanpalveluksen ulkopuolella sekä täydellistä pidättäytymistä
lihansyönnistä. Protestanttisessa maailmassa kartusiaanit ovat
tunnettuja liköörin valmistajina.


85. kirje.

_Sotavanhusten talon (L'Hôtel des Invalides)_ rakennutti Ludvig XIV
vv. 1670-1675 L. Bruantin ja J. H. Mansardin tekemien piirustusten
mukaan. Napoleon laajensi puolestaan taloa, jonka kirkossa hän
nykyään lepää haudattunakin suomalaisesta porfyyristä tehdyssä
arkussa.


86. kirje.

Koko tämän kirjeen tarkoituksena on Nantesin julistuksen
peruuttamisen peitetty ruoskiminen.

_Shaahi Soliman_, jonka nimenä ensin oli Sefi II, hallitsi vv.
1668-1694.

_Suuri Shaahi Abbas_ tarkoittaa Abbas I:tä, joka hallitsi Persiaa
vv. 1586-1628 ja joka varsinkin edisti kauppaa ja maanviljelystä ja
suosi tieteitä ja taiteita. Puhe ahkerista ja taitavista _gebreistä_
sopii sellaisenaan myös _hugenotteihin_, jotka Sombartin tutkimuksien
mukaan -- mm. teoksessa _Der Bourgeois_ -- niissä maissa, Preussissa,
Hollannissa, Englannissa, mihin he pakenivat, ennen pitkää olivat
kaupan, teollisuuden ja käsityön etunenässä.


87. kirje.

_Paikka, missä oikeutta jaetaan_ on suuri pariisilainen käräjäkeskus
_Palais de Justice_, jossa esiintyviä ilmiöitä kirjailijat ovat usein
ivailleet, mm. Corneille huvinäytelmässään _La Galerie de Palais_.

_Onpa sellaisiakin, jotka rohkenevat_... tämä omituinen
menettelytapa, jolla oli nimenä _la preuve du congrés_, kiellettiin
v. 1667.


88. kirje.

_Sveitsiläisiä_ käytettiin niin yleisesti Ranskassa ovenvartijoina,
että sveitsiläistä merkitsevä sana on tullut yleisnimeksi
merkitsemään kirkonvahtia l. suntiota ja yleensä ovenvartijaa. Samaa
on sanottava saksalaisesta _Schweizer_-sanasta.


89. kirje.

Muinaiset _uhripapit_ olivat tavallisesti puettuja _valkoiseen_.
Tässä puheenaolevat henkilöt, kun he ovat sekä pappeja että uhreja,
eivät siitä syystä muka kanna papillista pukua.


91. kirje.

_Pistole_, vanha, alkuaan espanjalainen kultaraha. Sama rahan nimitys
tuli sitten muuallakin käytäntöön.


92. kirje.

Se lähetystö, josta Montesquieu tässä puhuu, saapui Pariisiin
helmikuussa v. 1715 ja muodosti niin sanoaksemme yhden _Persialaisten
kirjeiden_ edellytyksiä, koska se enemmän kuin moni muu seikka
käänsi suuren yleisön huomiota Itämaihin ja varsinkin Persiaan. Sen
esiintymiseen liittyvä ilvenäytelmän sävy on vaikuttanut sen, että
jo Montesquieun aikana ja myöhemminkin pidettiin koko juttua joko
jonkun persialaisen seikkailijan petoksena tai vanhuudenraihnaan
Ludvig XIV:n lähimmän piirin yrityksenä huvittaa kuningasta -- Ludvig
Suurihan eli silloin viimeistä vuottansa. Uudemmat tutkimukset
ovat kuitenkin osoittaneet, että mainittu lähetystö oli tosiaankin
Persian shaahin lähettämä ja että sillä oli määrätty valtiollinen
tehtävä suoritettavanaan, nimittäin v. 1708 Ranskan ja Persian
välillä tehdyn kauppasopimuksen juhlallinen vahvistaminen. Lähetystön
käynti Pariisissa muodostui kuitenkin sen johtajan, Mehemet Riza
Begin pöyhkeän ja holtittoman esiintymisen johdosta täydelliseksi
ilvenäytelmäksi. Lähempiä tietoja tästä sivistyshistoriallisesti
huvittavasta tapahtumasta tarjoaa _M. Herbette: Une Ambassade persane
sous Louis XIV_. Paris, 1907.


93. kirje

Ludvig XIV kuoli 1 p. syysk. 1715. Hän oli syntynyt v. 1638 ja
noussut valtaistuimelle v. 1643. Uusi kuningas, Ludvig XV, oli
ainoastaan viisivuotias, ja hänen alaikäisyytensä aikana hoiti
hallitusta herttua Filip Orléansilainen, kuninkaan setä. 2 p.
syysk. 1715 tekemällään päätöksellä kumosi parlamentti Ludvig XIV:n
testamenin, jonka mukaan sijaishallitsijan valtaa olisi tuntuvasti
rajoittanut ns. sijaishallitusneuvosto. Sen sijaan perustettiin
seitsemän "neuvostokamaria" hallinnon eri aloja varten, ja niissä
oli sijaishallitsijalla suuri määräämisvalta. Vastalahjaksi sai
parlamentti 15 p. syysk. 1715 takaisin "le droit de remontrances'in",
joka siltä oli otettu Ludvig XIV:n aikana ja jonka mukaan
parlamentilla oli oikeus esittää arvostelevia lausuntoja kuninkaan
hallitustoimista.


94. kirje.

Munkki, jolle Usbek kirjoittaa, kuului ns. _santoneihin_,
muhamettilaisiin munkkeihin, joilla oli erikoisen ankarat
luostarisäännöt.

Yläegyptiläisen Theban kaupungin läheisissä erämaissa asuneiden
erakoiden päämiehiksi mainitut miehet elivät 3. vuosisadanlopussa
ja 4. vuosisadan alussa ja kuolivat _Paulus Thebalainen_ n. v. 340,
_Antonius Komalainen_ v. 356 ja _Pakomius_ v. 346 j.Kr. Varsinkin oli
Pakomiuksen toiminta merkillinen munkkilaisuuden järjestäjänä: hänhän
perusti Theban tienoille ensimmäisen luostarin, ympäröimällä joukon
lähekkäin olevia erakkomajoja yhteisellä muurilla ja järjestämällä
munkkien elämän yhteisellä munkkisäännöllä, joka sekin oli vanhin
laatuaan. Sisarelleen Marialle perusti Pakomius myös ensimmäisen
nunnaluostarin.


96. kirje.

Kreikkalainen historioitsija Diodoros Sisilialainen kertoo, että
Amasis, Egyptin kuningas (vv. 569-526 e.Kr.), purki Samoksen
tyrannin Polykrateen kanssa tekemänsä liiton, koska tämä kieltäytyi
sovittamasta jumalia sillä tavalla kuin egyptiläinen oli häntä
kehottanut tekemään. Amasiksen menettelyn syynä oli siis etupäässä
hänen taikauskoinen rangaistuspelkonsa, eikä suinkaan hänen
jalomielisyytensä.


97. KIRJE.

_Visapurin kuningaskunta_ muodosti itsenäisen valtion läntisessä
Hindustanissa vv. 1489-1686. Viimeksi mainittuna vuonna valloitti
sen suurmoguli Aureng-Zeb.

_Mazenderan_ on persialainen maakunta, joka sijaitsee Kaspian meren
eteläpäässä.


98. kirje.

_Jaron_ l. _Jahrum_, kaupunki Farsin (Farsistanin) persialaisessa
maakunnassa, johon kuuluvat Persian ylätasangon ja Persian lahden
välillä sijaitsevat karut vuoriseudut.


99. kirje.

Ranskassa perustettiin 1500-, 1600- ja 1700-luvuilla useampiakin
"oikeuskamareja" (_chambres de justice_) pitämään silmällä
rahamiesten toimia. Sellainen tuomioistuin perustettiin myös v. 1716
sijaishallitsijan käskystä, ja sen tarkoituksena oli päästä käsiksi
niihin verojenvuokraajiin ja suurpohattoihin, jotka Ludvig XIV:n
aikana olivat hankkineet maalle suunnattoman velkataakan.

Tuoksi sukkelasuiseksi ministeriksi arvellaan yleisesti
herttua _Adrien-Maurice de Noailles'ia_ (1678-1766), joka oli
sijaishallitusneuvoston jäsen ja raha-asiainneuvoston puheenjohtaja
vv. 1715-1718. Viimeksi mainittuna vuonna hän joutui epäsuosioon
ja erosi toimistaan, koska hän ei voinut hyväksyä Law'n
talouspolitiikkaa, josta myöhemmin tulee puhe.

_Palvelijoista_ puhuessaan näyttää Montesquieu erikoisesti
tarkoittaneen kardinaali Dubois'ta, sijaishallitsijan entistä
opettajaa, jonka tämä oli kohottanut ministeriksi. Dubois oli
nuoruudessaan palvellut kansleri Michel Le Tellier'llä.


101. kirje.

_Vierailla laeilla_ tarkoitetaan tässä ranskalaisten omaksumaa
roomalaista oikeutta, samoin kuin kanonista oikeutta. Keisari
Justinianuksen (527-565 j.Kr.) ja hänen seuraajainsa hallitessa
koottiin roomalaiset lakimääräykset _Corpus juris civilis_-kirjaan.
Melkein samaan aikaan ryhdyttiin samalla tavoin kokoomaan
frankkilaisia lakeja Klotar I:sen lähimpien seuraajien hallitessa.


102. kirje.

Tässä kirjeessä viitataan samaan paavin _perussäädökseen_ l. bullaan,
josta on jo ollut puhetta 24. kirjeessä.


103. kirje.

_Se Ranskan kuningas, joka ensiksi hankki itselleen henkivartijoita_,
oli Filip II August (1179-1223), ja se aasialainen ruhtinas,
joka uhkasi häntä, oli muuan uskonkiihkoisten _assassiinien_
(arabialaisesta sanasta _hashshisi'n_ "hashiksen syöjät")
johtaja. Tämä hurja muhamettilainen lahko, jonka v. 1090 perusti
persialainen Hasan Ibn Sabbâh, oli lukuisia salamurhia toimittamalla
erinomaiseksi vastukseksi ja kauhuksi sekä ristiretkeilijöille
että muhamettilaisille ruhtinaille. Libanonilla he anastivat
useita kaupunkeja, minkä jälkeen heidän päällikkönsä sai nimen
Sheikh-ul-Dzibâl ("vuorten vanhus"). Tämä "vuorten vanhus"
on sittemmin joutunut monen seikkailuromaanin henkilöksi
eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Ranskalaisen _salamurhaajaa_
merkitsevän sanan assassin, jota Montesquieu'kin tässä kohdassa
käyttää, katsotaan johtuvan juuri näiden "hashiksen syöjäin" nimestä.
V. 1272 valloitti Egyptin sulttaani Beibars heidän linnansa, mutta
heitä on vieläkin olemassa Libanonin vuoristossa _ismaililaisten_
nimisenä shi'ittiläisenä lahkona.



105. kirje.

Samaan aikaan kuin Englannin alahuone asetti Kaarle I:n sen
tuomioistuimen eteen, joka oli havaitseva hänet vikapääksi kuolemaan,
selitti se periaatteelliseksi käsityksekseen (tammikuussa v. 1649),
että kuningas saattoi tehdä majesteettirikoksen kansaansa vastaan.

Se englantilainen kuningas, josta kirjeen lopulla on puhe, lienee
ollut Edward IV, joka v. 1471 Tewkesbury'n taistelussa otti vangiksi
prinssi Edwardin, edeltäjänsä Henrik VI:n pojan.


106. kirje.

Tässä, samoin kuin 135. kirjeessä, Montesquieu tarkoittaa
_kemiasta_ puhuessaan epäilemättä _alkemiaa_, joka vasta myöhään
erosi varsinaisesta tieteellisestä kemiasta. Vielä sen vuosisadan
lopulla, jonka alkupuolella Montesquieu kirjoitti _Persialaiset
kirjeensä_, oli monessa maassa ns. "hermeettisiä seuroja", jotka
pitivät kullantekointoa vireillä, ja monet Euroopan ruhtinaat
tuhlasivat loistavien kuvittelujen houkuttelemina suuria summia omien
alkemististen laboratorioiden ylläpitämiseen. Suomessakin eli saman
vuosisadan lopulla alkemisti, _August Nordenskiöld_ (1754-1792),
jolla vv. 1781-1787 oli työhuoneensa Uudessakaupungissa.


108. kirje.

Ludvig XV:n elämä oli tosiaankin tärkeä Euroopalle, koska hänen
kuolemansa olisi varmaankin aiheuttanut kruununperimyssodan. Espanjan
Bourbonit eivät nimittäin olleet luopuneet vaatimuksistaan Ranskan
kruunuun, vaikka he olivatkin vakuuttaneet niin tekevänsä silloin
kun oli ollut kysymys Kaarle II:sen vakiinnuttamisesta Espanjan
valtaistuimelle.


109. kirje.

Enimmät ranskalaiset sanomalehdet olivat tähän aikaan pienikokoisia
aikakautisjulkaisuja, joissa tavallisesti käsiteltiin ilmestynyttä
kirjallisuutta. Varsinainen nykyaikainen sanomalehdistö syntyi vasta
vallankumouksen aikana, kun oli saatu painovapaus.


110. kirje.

Jo Kaarle Suuri harrasti korkeamman opetuksen aikaansaamista
valtakuntaansa, mutta varsinainen yliopisto syntyi Pariisiin vasta v.
1200:n tienoilla Filip II Augustin hallitessa. V. 1257 perusti Ludvig
Pyhän rippi-isä Robert de Sorbon Pariisiin teologiaa opiskelevain
yhdyskunnan, josta kehittyi sittemmin kuuluisa Sorbonne'in
yliopistolaitos.

Vastustushaluinen ranskalainen filosofi ja matemaatikko Pierre
Ramée (Petrus Ramus), joka v. 1551 tuli ajatusopin ja puhetaidon
professoriksi Pariisiin, esitteli kieliopillisissa teoksissaan,
että latinankielen _Qu_ oli äännettävä K:ksi (siis _kiskis_, eikä
_quisquis_). Ja kun Raméella oli aivan harvinainen kyky saada
riitansa syntymään ja jatkumaan, kesti tätäkin kirjainsotaa hyvän
aikaa. Yleensä edusti hän uudempaa, tieteellisempää käsitystapaa
vanhan skolastiikan vastapainoksi. Hän sai surmansa Pärttylinyönä.

Katalonian ruhtinaskunta liitettiin Aragoniaan v. 1163, sitten kun
ikivanha Aragonian kreivikunta oli v. 1035 tullut kuningaskunnaksi.
Ferdinandin ja Isabellan kuoltua molemmat yhdistettiin Kastiliaan
v. 1516. Vanhat erikoisoikeutensa Aragonian kuningaskunta menetti
Espanjan perintösodan (1701--13) jälkeen. Tässä kerrotun tapauksen
mainitaan sattuneen v. 1610, Filip IV:n hallitessa.


112. kirje.

Koko tämä kirje kuvailee Ludvig XIV:n alaikäisyyden aikana käytyä
taistelua Anna Itävaltalaisen kaikkivoipaa ministeriä italialaista
kardinaali Mazarinia (1602-1661) vastaan. Esitetty omituinen
puhe antaa näytteen käytetyistä taistelukeinoista: ivalauluin,
kuvin, sukkeluuksin koetettiin tehdä muukalaista hallitusmiestä
naurettavaksi sellaiseen pilaan aina alttiin pariisilaisen yleisön
silmissä. Kielen taitamattomuus tekikin kardinaalille usein
kolttosia. Niinpä sanotaan hänen kerran parlamentin läheteille
puhuneen _l'arrét d'oignon'ista_ (oignon = sipuli), kun hänen piti
puhua _l'arrét d'union'ista_ (yhdistymispäätöksestä).

Ylimystön, parlamentin ja Pariisin väestön tyytymättömyys, joka vei
ns. Fronde-kapinaan (1648-1653), johtui Mazarinin verosäännöksistä,
elinkeinojen laiminlyömisestä, raha-asiain huonosta hoidosta,
valtionvarain anastamisesta ja kuninkaan vallan jatkuvasta
laajentamisesta. V. 1649 täytyi kardinaalin ja nuoren kuninkaan paeta
Pariisista. Kardinaali palasi, mutta karkotettiin jälleen, lähti
Saksaan ja palasi vihdoin v. 1653 voittajana riemusaatossa Pariisiin.


113. kirje.

Montesquieu alkaa tässä käsitellä väestökysymystä, jota hän pohtii
vielä kymmenkunnassa seuraavassakin kirjeessä. Vaikka hänen erinäiset
lähtökohtansa sietävätkin arvostelua, niinkuin esim. se, että
maapallon asukasmäärä olisi yleensä entisestä pienentynyt, ovat
nämä kirjeet varsin mielenkiintoisia, koska Montesquieu tässä jo
esittelee niitä yhteiskuntateoreettisia katsantokantojaan, jotka
sitten kehitetymmässä muodossa joutuvat uudelleen pohdittaviksi hänen
myöhemmissä pääteoksissaan.

_Gurielin_ ruhtinaskunta, joka 1700-luvulla maksoi veroa Turkille,
sijaitsi etelään vanhasta Imeretian valtakunnasta. Nykyään se on
Venäjän Kaukasian osana.


114. kirje.

_Rutto_, jota tässä tarkoitetaan, oli varmaankin ns. _Musta Surma_,
joka alkoi v. 1333 Kiinassa, tuli v. 1347 Eurooppaan ja raivosi esim.
Suomessa vv. 1350-51. Mm. Ruotsissa kuoli ihmisiä kokonaiset kylät,
jopa pitäjätkin sukupuuttoon.

_Kathay (Cathay)_ oli Kiinan nimenä keskiajalla. Sen arvellaan
syntyneen erään mantshu-heimon, kitaanien, nimestä, joka heimo
900-luvulta oli asunut koillisessa Kiinassa ja jonka ylivalta siellä
lakkasi v. 1125. Tämä nimitys, tavallisesti muutettuna muotoon
_Kitai_, on vieläkin Kiinan nimenä Venäjällä, Persiassa, Turkestanin
kansoilla ym.

15. vuosisadan lopulla hävitti kauhea kuppataudin laatuinen rutto
Eurooppaa. Jo varhain oli huomattu elohopean olevan tehoisinta
lääkettä kuppatautia vastaan.


115. kirje.

Puheenaolevat vaimojen tyydyttämiseen kohdistuvat Koraanin määräykset
esiintyvät II, 183 ja II, 223. Montesquieun käännös ei ole aivan
tarkka.


118. kirje.

Sekä Tridentin kirkolliskokouksen päätös että v:n 1579 määräys
kielsivät katolilaisia tekemästä luostarilupauksiaan _ennen
kuudettatoista_ ikävuotta. Montesquieu on siis tässä kohdassa hiukan
liioitellut, puhuessaan neljästätoista vuodesta.


120. kirje.

_Tyen_ on kiinalainen taivaan nimitys.


121. kirje.

_Villinaisten julmasta lähdettämistavasta_ on Montesquieu saanut
tietoja _Étienne de Flacourt'in_ teoksesta _Histoire de la grande
Isle Madagascar_ (Pariisissa, v. 1661) missä omistetaan kokonainen
luku tälle kysymykselle.

_Ne ankarat lait_, joihin Montesquieu tässä viittaa, perustuvat
erääseen Henrik II:n v. 1556 antamaan asetukseen.


122. kirje.

Tässä kirjeessä Montesquieu käy käsiksi kysymykseen, jolla
sittemmin _Lakien Hengessä_ tuli olemaan perustava merkitys: ns.
"ilmanalaoppiin", jota hän oli jo pohtinutkin tutkielmassaan _Essai
sur les causes qui peuvent affecter les esprits_.

Keisarien Augustuksen ja Tiberiuksen aikana karkottivat _roomalaiset_
yhteiskunnalle vaarallisia henkilöitä _Sardiniaan_.

Sekä Tavernier että Chardin mainitsevat _Abbas I:n_ (1586-1628)
tyhjentäneen Tauriin ja Erserumin välisen alueen kansasta, luodakseen
siten erämaan suojaksi turkkilaisia vastaan.

_Guilan'in_ tai _Gilan'in_ maakunta sijaitsee Kaspian meren
lounaispäässä, länteen Mazenderanin maakunnasta. Tieto sinne
siirretyistä tuhansista perheistä on Tavernier'n antama.

_Juutalaisten hävittäminen_ tapahtui heidän viimeisen suuren
kapinansa johdosta vv. 132-135 j.Kr. keisari Hadrianuksen hallitessa.

_Maurien karkottaminen_ Espanjasta tapahtui vv. 1609-1611 Filip
III:n hallitessa.

_Bourbonin_ l. _La Réunion'_in saarelle saapui ylempänä mainitun
Flacourt'in tietojen mukaan laiva, jonka henkiin jäänyt miehistö
oli hyvin sairas, mutta parantui pian saaren terveellisen ilmanalan
vaikutuksesta. Tämä Intian valtameressä sijaitseva saari kuuluu
nykyään Ranskalle.


123. kirje.

Espanjan perimyssodan alkaessa annettiin 1 p. tammik. 1701 julistus,
että sotaväkeen piti otettaman vain naimattomia miehiä. Samanlainen
määräys oli ollut voimassa v. 1688 Pfalzin sodan aikana.


124. kirje.

Tämän kirjeen aikoihin olivat turkkilaiset kärsineet kaksi suurta
tappiota sodassaan Itävaltaa vastaan, ensin Peterwardeinissa (1716),
missä he menettivät Temeswarin, ja sitten Belgradin luona, joka myös
joutui vihollisen käsiin. Näin ollen täytyi heidän tehdä nöyryyttävä
rauha Posjarevatzissa v. 1718.

_Saksan suurvisiiri, Jumalan vitsa_ oli Itävallan sotapäällikkö,
Savoijan prinssi Eugen.

Se _kristitty mufti_, josta tässä on kysymys, on mahdollisesti
espanjalainen kardinaali Alberoni, joka koetti kiihottaa sulttaania
Itävaltaa vastaan, samalla kun hän itse Espanjan pääministerinä
hankki Sardinian ja Sisilian valtaamista uudelleen Espanjan haltuun,
sitten kun sen oli ollut vähää ennen pakko luovuttaa ne Italialle.

_Omar I_ oli toinen kalifi Muhammedin jälkeen (634-644). Häntä
eivät kuitenkaan ylempänä mainitut shi'iitit tunnustaneet profeetan
lailliseksi seuraajaksi.


127. kirje.

_Suur-Mogulilla_ tarkoitetaan tässä Espanjan kuningasta Filip V:tä,
ja hänen lähettiläänsä on Cellamaren ruhtinas, joka oli ollut
Ranskassa v:sta 1715. Kardinaali Alberonin yllyttämänä teki tämä
salaliiton sijaishallitsija-herttuan kukistamiseksi. Salaliitto tuli
kuitenkin ilmi, Cellamare vangittiin ja vietiin yli rajan v. 1718.
_Kuninkaan setä_ on taas Bourbonin Ludvig August, Maine'in herttua,
Ludvig XIV:n äpäräpoika. Hän oli ottanut osaa Cellamaren vehkeisiin,
pidätettiin siitä syystä marrask. v. 1718 ja sai istua vuoden vankina
Doullensin linnassa.

Ei ole tiettyä, mitä ruhtinasta Montesquieu tarkoittaa kirjeensä
viimeisessä kappaleessa. Quintus Curtius ilmoittaa kyllä aikaisemmin
mainitussa teoksessaan (vrt. 44. kirjettä) Persian kuninkaan Dareios
III:n lausuneen jotakin samantapaista paetessaan v. 331 e.Kr. Arbelan
taistelun jälkeen Aleksanteri Suurta.


128. kirje.

_Mainiolla Ruotsin kuninkaalla_ tarkoitetaan luonnollisesti Kaarle
XII:ta, joka kaatui Fredrikshaldin edustalla 30 p. marrask. 1718.
Hänen vangittu ja kuolemaan tuomittu pääministerinsä oli kuuluisa
parooni Georg Heinrich von Goertz, joka tosiaan mestattiinkin v.
1719, syytettynä siitä, että hän oli herättänyt kuninkaassa epäluuloa
kansaa kohtaan. Goertz ja John Law, josta Montesquieu sittemmin tulee
laajasti puhumaan, muistuttavat jonkun verran toisiaan, samoin kuin
Ranskan ja Ruotsin taloudellinen tila oli siihen aikaan jotakuinkin
samanlainen.


129. kirje.

_Le Pont-Neuf_ (Uusi Silta) on Pariisin vanhimpia Seine'in yli
johtavia siltoja, hiukan yläpuolella Louvre'in palatsin. Se oli jo
aikaisemmassakin kirjallisuudessa saavuttanut suuren kuuluisuuden.

Rooman viimeinen kuningas Tarquinius Superbus, joka karkotettiin v.
509 e.Kr., _katkoi miekallaan_ unikoita, osoittaakseen pojalleen,
kuinka oli tehtävä Gabiin kaupungin asukkaille, joiden alueesta oli
tuleva "_ager romanus_", "roomalainen alue". Samoin kertoo Herodotos
menetelleen miletolaisen Thrasybuloksen, kun korintholainen Periander
tuli häneltä kysymään, kuinka valtiota oli paraiten hallittava (7.
vuosisadalla e.Kr.).

Espanjalaista kaupunkia _Fuenterrabiaa_ piiritti Ranskan ylipäällikkö
Berwickin herttua v. 1719, valloittaen sen.


130. kirje.

Puutarha, jossa uutisniekat pitivät kokouksiaan, oli ranskalaisen
puutarha-arkkitehdin Lenotre'in suurteos _Tuileries'n puutarha (Jardin
des Tuileries)_, joka liittyi myöhemmin hävitettyyn Tuileries'in
kuninkaalliseen linnaan.

Saksan keisari _Joosef I_ hallitsi 1705-1711.

Se _keisarin ja turkkilaisten sota_, josta tässä on puhe, alkoi
heinäkuussa v. 1716. Vrt. edellä 124. kirjettä.

_Espanjan laivasto_ laski maihin Sardiniaan elok. v. 1717. Heinäk.
v. 1718 saapui espanjalainen laivasto myös Sisiliaan. Tähän aikaan
piti Sisiliaa kuningaskuntanaan _Savoijan herttua_ Victor Amadeus
Utrechtin rauhassa v. 1713 tehdyn sopimuksen mukaan. V. 1720
pakotettiin hänet kuitenkin vaihtamaan tämä saari Sardiniaan.

_Kreivi de L..._ oli kreivi de Lionne (kuollut v. 1708), Ludvig
XIV:n ulkoministerin, markiisi Hugues de Lionne'in poika. Aikalaiset
mainitsevat hänen viettäneen päivänsä Tuileries'n puutarhassa
vetelehtiväin tyhjäntoimittajien ja uutistenmetsästäjäin seurassa.
Niin kertoo esim. Saint-Simon muistelmissaan.

_Rehabeamin neuvoskunnasta_ kts. 1. Kun. 12: 8.

_Kuninkaan Puutarhan_ (Jardin du Roi) otti kuuluisa
luonnontieteellinen kirjailija Buffon v. 1739 hoitoonsa, sitten kun
sen oli v. 1633 pannut vaatimattomaan alkuun kasvitieteilijä Gyu de
Labrosse. Buffon rikastutti sitä kaikkia luonnonvaltakunnan osia
edustavilla kokoelmilla. V. 1793 siirrettiin sinne myös eläintarha ja
avattiin samalla luonnontieteellinen kirjasto. Nykyään tunnetaan se
nimellä _Jardin des Plantes_ (Kasvitiet. puutarha). _Virallinen nimi_
on _Museum d'histoire naturelle_.


131. kirje.

Kreikkalainen perimätieto kertoo kahdesta _vedenpaisumuksesta_,
joista toinen sattui 19. vuosisadalla e.Kr. ja toinen 17.
vuosisadalla e.Kr. Edelliseen liittyy Ogygesin ja jälkimmäiseen
Deukalionin nimi samalla tavalla kuin Noan nimi juutalaiseen tarinaan.


132. kirje.

Montesquieu käsittelee tässä kirjeessä ja useissa seuraavissa
ns. Law'n järjestelmän tuhoisaa vaikutusta maan yleisiin
raha-asioihin. Skotlantilainen John Law (1671-1729) kuului niihin
omituisen haaveellisiin ja samalla suurpiirteisen käytännöllisiin
"suunnitelmiensepittäjiin" _(Projektenmacher, hommes à projets,
brasseurs d'affaires)_, jotka 17. ja 18. vuosisadalla tuon
tuostakin pyörryttivät sekä valtioiden johtomiehiä että suurta
yleisöä ihmeellisillä ehdoillaan. Law, joka oli pelillä hankkinut
suuren omaisuuden ja Hollannissa tutustunut kehittyneeseen
pankkiliikkeeseen, tarjoutui pelastamaan Ranskan silloisen
sijaishallitsijan, Orleansin herttuan siitä suunnattomasta
velkataakasta, minkä Ludvig XIV oli valtiolle hankkinut. Se
oli tapahtuva setelinanto-oikeudella varustetun valtiopankin
perustamisella ja yleensä luoton laajentamisella ja korkokannan
alentamisella. Kun Law'n v. 1716 perustama yksityinen pankki
menestyi erinomaisesti, muutettiin hänen pankkinsa v. 1718 valtion
pankiksi, ja sen setelien tuli kullan ohessa olla ainoana laillisena
maksuvälineenä suuremmille summille. Siihen liitettiin pian Ranskan
koko merentakaisen kaupan hoito ja se otti myös huolekseen valtion
rahan lyönnin ja verojen vuokrauksen, samalla kun se lainasi
valtiolle 1,200 miljoonaa livreä. Yhtiön osakepääomaa lisättiin
tietysti alinomaa toiminnan laajetessa, ja yleisö halusikin ahnaasti
näitä uusia arvopapereita, koska kaikki näytti niin suurenmoiselta
ja varmalta. Näin alkoi ennen kuulumaton pörssihuijaus. Osakkeiden
kurssi kohosi huimaavasti, niin että v. 1720:n alussa maksettiin
500 livren paperista 20,000 livreä. Samalla laskettiin yhä uusia
seteleitä liikkeeseen, varsinkin sitten kun Law oli v. 1720:n alussa
nimitetty raha-asiain ministeriksi. Uusi ministeri ryhtyi jopa
pakkokeinoihin, saadakseen yleisön metallirahan asemesta käyttämään
vain setelirahaa. Niinpä määrättiin esim., että kansalaisten tuli
jättää kultansa, hopeansa ja muut kalleutensa yleisiin kassoihin ja
korvaukseksi ottaa pankin seteleitä. Se oli jo korkeata peliä, ja
kun yleisön luottamus sai ensin hiukankin aihetta horjumiseen, ei
romahduskaan ollut enää kaukana: eihän käynyt kovin kauan päinsä
hoitaa kokonaisen maan taloutta vain kuvitelluilla arvoilla.
Osakkeiden arvo alkoi äkkiä laskea yhtä huimaavasti kuin se oli ennen
noussut, ja setelien kävi samoin. Seurauksena oli valtion vararikko,
joka saattoi lukemattomia kansalaisia kerjäläisiksi, jos kohta
monet olivat huijauksen aikana suunnattomasti rikastuneetkin ja jos
kohta kiihkeän kullanhimon lumoissa oli tapahtunutkin monenlaisia
aavistamattomia varallisuuden keikauksia. Law erotettiin virastaan,
ja jo jouluk. v. 1720 hänen täytyi paeta Ranskasta pelastaakseen
henkensä. Vuosikymmenen lopulla hän kuoli perinpohjin köyhtyneenä
Venetsiassa. Luotto, Law'n järjestelmän perustus, joutui hänen hyvää
tarkoittavan, mutta yltiöpäisen puuhansa onnettomien seurausten takia
Ranskassa pitkäksi ajaksi huonoon huutoon.

Savoijan prinssi _Fransesco Pio_ oli v. 1719 Espanjan armeijan
päällikkönä, samoin kuin Berwickin marsalkka Ranskan. Vihollisuudet
olivat ylempänä mainitun kardinaali Alberonin vehkeiden tulos, koska
hän tahtoi saada Ranskan kruunun Espanjan kuninkaalle Filip V:lle,
niinkuin yleensäkin kohottaa Espanjan sen entiseen mahtavuuteen.
Madridin rauha lopetti riidat v. 1720 vastoin Alberonin suurenmoisia
tuumia.


133. kirje.

V. 1707 oli pariisilainen Saint-Victorin luostari
testamenttimääräysten johdosta avannut suuren kirjastonsa yleisölle.


134. kirje.

_Kvietismi_ on mystillisuskonnollinen liike, joka sai alkunsa
espanjalaisen Miguel de Molinoksen (1640-1697) opetuksista ja joka
on tavallaan jatkoa keskiajan kirkolliselle mystiikalle. Se asettaa
ihanteeksi sielun täydellisen toimettomuuden, lepotilan (lat. sana
_quies, quietis_ merkitsee "lepoa", "alallansa oloa") ja vaipumisen
Jumalaan, "pyhän välinpitämättömyyden". Oma tahto ja omat toiveet
ovat kokonaan kuoletettavat. Käytännöllisistä syistä katolinen kirkko
tuomitsi kvietismin.


135. kirje.

Se _laskumestari_, jota tässä tarkoitetaan, on aikaisemmin esitelty
John Law.


137. kirje.

Kun Montesquieu halveksii muita runouden lajeja ja antaa arvoa
vain näytelmärunoudelle, on kuin puhuisi hänen suunsa kautta se
"suuri vuosisata", joka oli Ranskan kirjallisuuteen liittänyt
kuolemattomia mestariteoksia sekä murhenäytelmän että huvinäytelmän
alalta. Siinä suhteessa vastusti häntä ankarimmin Voltaire, jolla
oli tähän vastustukseen omakohtaista syytä. Kun näet Montesquieu
jyrkästi kielsi, ettei eepillisiä runoelmia Homeroksen laulujen ja
mahdollisesti Aeneidin jälkeen enää voida luoda, arvellaan hänen
sillä tähdänneen Voltaire'in _Henriade'iin_, joka jo tähän aikaan
kierteli kaupunkia käsinkirjoitettuna.


138. kirje.

Ranskan raha-asiain johto järjestettiin _neljä kertaa uudelleen_
parin, kolmen vuoden kuluessa siten, että marsalkka de Noailles
erotettiin raha-asiain neuvoston esimiehyydestä tammik. v. 1718,
hänen sijaansa pantiin René d'Argenson (1), raha-asiain neuvosto
muodostettiin uudelleen syysk.-lokak. 1718 (2), Argensonin sijaan
tuli John Law tammik. v. 1720 (3) ja hänenkin oli pian poistuttava
paikaltaan lopulla v. 1720 (4).

Ne _seitsemän neuvoskuntaa_, joita Montesquieu tässä tarkoittaa,
muodostettiin, niinkuin jo ennen on mainittu (92. kirje) v. 1715,
mutta lopetettiin jo 1718.

N-- -- -- on ylempänä mainittu marsalkka de Noailles.

Se _muukalainen_, josta tässä on puhe, on luonnollisesti John Law.
Hänen järjestelmänsä tuloksiin viitataan samalla.

Se ihmeellinen _katu_, minkä varrelle palvelijat jättivät
virkapukunsa, oli Rue Quincampoix, pörssikeinottelujen keskus.


139. kirje.

1 p. helmik. 1720 päivätyssä kirjelmässä luopui Ruotsin kuningatar
Ulriika Eleonoora kruunusta puolisonsa, Hessenin maakreivin Fredrikin
hyväksi. -- Kuningatar Kristiina luopui hallituksesta v. 1654.


140. kirje.

Kun _Pariisin parlamentti_ kieltäytyi pöytäkirjoihinsa ottamasta
erästä Law'n ehdottamaa maan taloudellisia oloja koskevaa esitystä,
karkotettiin se heinäk. v. 1720 Pontoise'in pieneen kaupunkiin noin
30 km Pariisista pohjoiseen, mistä se pääsi palaamaan vasta Law'n
kukistuttua 17 p. jouluk. samana vuonna.


141. kirje.

Persiassa ei ole ollut _sheikki Ali-kaaniksi_ mainittua hallitsijaa,
mutta Chardin puhuu useamminkin sen nimisestä suurvisiiristä, joka
eli shaahi Solimanin aikaan.

Tarina _kahdesta Ibrahimista_ muistuttaa hyvin läheisesti
vanhaa kreikkalaista tarinaa Tirynsin kuninkaan Alkaioksen
pojasta Amphitryonista, jonka puolison Alkmenen luona Zeus
Hermeksen avustamana vieraili sillä seurauksella, että
Alkmene synnytti Herakleen. Tätä tarinaa käsittelivät sitten
kreikkalaiset huvinäytelmäsepät, heiltä lainasi kehitellyn aiheen
roomalainen Plautus (_Amphitruo_), v. 1668 näyteltiin Molière'in
_Amphitryon_-ilveily ja v. 1807 julkaisi saksalainen romantikko
Heinrich von Kleist Moliére-mukailuna mestarillisen, oikeaan
shakespearelaiseen ilmapiiriin kohotetun _Amphitryoninsa_.


142. kirje.

_Mantovan joutsen_ on luonnollisesti Vergilius, joka syntyi pienessä
Andesin kylässä aivan Mantovan lähellä.

_Vanhan tarun katkelma_ on kokonaan omistettu ylempänä esitetyn John
Law'n ja hänen järjestelmänsä ivailemiselle. Law oli v. 1671 syntynyt
Edinburghissa _Skotlannissa_, jonka muinainen nimi oli _Kaledonia_.
Hänen isänsä oli rikas kultaseppä ja äitinsä ylhäistä skotlantilaista
aatelia.

_Orkadien_ saaret tarkoittavat Skotlantiin kuuluvia, sen
koilliskärjessä sijaitsevia _Orkney_-saaria. _Orcades_ oli niiden
vanha nimitys.

_Baetica_ oli erään eteläisen Espanjan osan muinainen nimitys.
Baetica oli rikkain espanjalainen maakunta. Tässä sillä tarkoitetaan
Ranskaa.

_Saturnus_ on luonnollisesti "aurinkokuningas" Ludvig XIV. Law
saapui Ranskaan jo hänen aikanaan (v. 1708), mutta hänet käskettiin
poistumaan Pariisista, koska hänellä oli aivan selittämätön onni
pelissä. Hän palasi vasta Ludvig XIV:n kuoltua (v. 1715).

_Mielikuvituksen valtakunta_ on tässä luoton ja pankinsetelien ja
arvopaperien maailma.

_Ilmoitustaulu_ ja sen _neljä sanaa_ tarkoittavat Law'n perustaman
Intian kauppayhtiön osakkeiden kurssi-ilmoituksia.

Jotta saataisiin yleisö käyttämään paperirahaa, kiellettiin 27
p. helmik. 1720 yksityisiä kansalaisia pitämästä hallussaan
enempää kuin 500 livreä hopeaa tai kultaa. Rangaistuksena oli mm.
rahojen takavarikoiminen. Rahat jätettiin yleisiin kassoihin ja
vastikkeeksi saatiin pankin seteleitä. Sama käsky ulotettiin myös
siirtomaihin. 4 p. heinäk. v. 1720 määrättiin samaa myös jalokivistä.
Osakkeiden huima aleneminen vähensi ihmisten omaisuutta puolella,
kolmellaneljäsosalla, jopa enemmälläkin.


144. kirje.

Tässä kirjeessään, joka on kauttaaltaan katolisen taikakalu-uskon
ja varsinkin jesuiittakirjailijain purevaa ahdistelua, käyttää
Montesquieu useamminkin lyhennysmerkkejä täydellisten nimien
asemesta. Niinpä tarkoittaa _M. T. (la C. du G.)_ eräiden selittäjien
mukaan jesuiittain julkaisemaa teosta _La Connaissance du Globe
(Maapallon tuntemus)_. _Kymmenen V. P:tä paavin J:ja koskevasta
K:stä_ on taas luettava: "Kymmenen Valtioneuvoston Päätöstä paavin
jesuiittoja koskevasta kirjelmästä" Edelleen tarkoittaa _H. de
N._ Herra Flechier'tä Nimes'n piispaa, ja _R. J._ "Ranskalaisia
jesuiittoja".

_Nic. Caussin_ (1583-1651), jesuiitta hänkin, julkaisi Pariisissa
v. 1625 tai v. 1627 _La Cour Sainte_-nimisen hartauskirjan. Hän oli
Ludvig XIII:n rippi-isä ja vehkeili turhaan Richelieutä vastaan.
Espanjalaisen jesuiittaisän _Alfonso Rodriguez'in_ (1526-1616)
uskonnollisia hyveitä käsittelevä teos ilmestyi v. 1609. Molemmista
näistä teoksista on ilmestynyt useita painoksia muillakin
sivistyskielillä.

Kirjeen jatkoa, joka sisältää ihmeellisiä lääkemääräyksiä, ei
Montesquieun omien osoitusten mukaan ole lainkaan otettu kaikkiin
_Persialaisten kirjeiden_ painoksiin. Siitä syystä ei tässäkään
ryhdytä kaikkia sen ivailemia kirjailijoita ja ajattelijoita lähemmin
esittelemään, koska se tehtävä veisi kovin laajoihin selityksiin
ja koska lukija ilman sitäkin ymmärtää kirjoittajan pääasiallisen
tarkoituksen. Montesquieun tekstissä latinankielisinä esiintyvät
lääkemääräykset jatkavat toiseen suuntaan. Niinpä suositellaan
"lemmenkuumetta" vastaan rivon italialaisen kirjailija Aretinon
tuotteita ja Pyhän Tuomas Akvinolaisen mietteitä avioliitosta.


146. kirje.

Tämä kirje on jälleen kokonaisuudessaan Law'n järjestelmän ja nyt
varsinkin sen surullisten seurausten ankaraa arvostelua.

_Intialla_ tarkoitetaan tässä Ranskaa.

_Tammenlehdet_ ovat pankin seteleitä, joiden piti korvata
metalliraha, mutta jotka romahduksen tapahduttua kävivät
arvottomiksi. Jos velallinen maksoi niillä velkansa, niinkuin laki
salli, oli se samaa, kuin jos olisi melkein kokonaan menettänyt
rahansa.

Tähän kirjeeseen lopettaa Montesquieu Euroopan ja Ranskan olojen
ivallisen käsittelyn ja siirtyy loppukirjeissä selvittelemään Usbekin
vaimolassa sattuneita tapauksia, jotka ovat saaneet jäädä parin,
kolmen vuoden ajaksi syrjään periaatteellisten keskustelujen tieltä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Persialaisia kirjeitä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home