Title: Sissipäällikkö - Kohtauksia ranskalais-saksalaisesta sodasta
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sissipäällikkö - Kohtauksia ranskalais-saksalaisesta sodasta" ***


SISSIPÄÄLLIKKÖ

Kohtauksia ranskalais-saksalaisesta sodasta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Suomentanut Felix Borg

Alkuperäinen nimi: Selim Mirza



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



I.


Keväällä ranskalais-saksalaisen sodan aikana preussilaiset piirittivät
Belfortia, ja se vapaajoukko, jossa minä ja lapsuudenystäväni Selim
olimme jo puolisen vuotta palvelleet, pysytteli heidän selkäpuolellaan,
kahakoiden melkein joka päivä, ottaen vangiksi pikalähettejä ja
ahdistellen muonakuormastoja seuraavia vartiojoukkoja.

Tämä vapaajoukko oli koottu kaikenkarvaisista seikkailijoista,
suurimmaksi osaksi ulkolaisista, miehistä, jotka eivät empineet ryhtyä
millaisiin väkivaltaisuuksiin tahansa eivätkä antaneet elämälleen
mitään arvoa, koska heillä ei ollut mitään kadotettavaa. Alituisten
taistelujen raaistuttamia kun olivat, tuntui heistä veren vuodattaminen
yhtä mieluisalta kuin petoeläimestä.

Itse sanoimme olevamme ihmispyydystäjiä, vaikka oli vaikea mennä
päättämään, kuka oikeastaan oli pyydystäjä, kuka pyydystettävä, sillä
meitäkin ahdistettiin lakkaamatta ja oikeen aito saksalaisella
itsepintaisuudella. Me emme suoneet vihollisillemme hetkenkään rauhaa,
mutta eivätpä hekään jättäneet meitä rauhaan, eivät päivin eivätkä öin.
Päivisin olimme tavallisesti kätkeytyneinä pensaikkoihin, metsiin tai
viinitarhoihin, öisin, etenkin pimeällä ja sateella, läksimme
samoilemaan ympäristöön, hiivimme preussilaisten leiriin saakka, otimme
vangiksi vahtisotilaita, ammuimme vartiojoukkoja, väijyimme junia,
revimme kiskoja, hävitimme lennätinjohtoja j.n.e.

Ei kukaan, ei edes Gambettan hallitus, tietänyt missä me milloinkin
oleksimme, mitä me puuhasimme ja mihin aijoimme ryhtyä. Mitään palkkaa
ei meillä ollut; me anastimme suurimmaksi osaksi ruokavaramme
preussilaisilta ja joimme preussilaisten ulaanien viinaa, vaikka
olimmekin joka puolelta piiritettyjä tai oikeammin kanuuna- ja
pistinmuurin saartamia. Nuotiota emme milloinkaan tehneet; läpimärkinä
ollessamme annoimme auringon kuivata itsemme; kun pakkanen puri,
lämmitimme itseämme ratsupyssyjen tulella.

-- Me riipumme kiinni preussilaisissa kuin takkiaiset, -- oli
sotilaillamme tapana sanoa.

Jossakin etäällä oli taisteleva ja pakeneva Ranska, ranskalaiset
kaupungit, Ranskan hallitus, sotajoukko, toissilmäinen diktaattori,
julistuskirja, kenraalit kullalla kirjailtuine univormuineen,
sanomalehdet, sotilassairaalat, muonavarastot mutta kaikki tämä oli
sadan penikulman päässä. Ympärillämme oli vain preussilaisia,
baijerilaisia ja saksilaisia joukkoja.

Toisinaan yritti joku preussilainen kenraali siepata meidät hiljaa ja
varovasti kiinni, aivan kuin ilkeän paarman. Kun sopiva hetki oli
tullut, laskeutui käsi äkkiä päällemme -- mutta tavoitti ainoastaan
tyhjää ilmaa: me olimme jo muilla mailla.

Toisinaan työnsimme pistimin tuollaiseen käteen ja raivosta kiljahtaen
vedettiin se takaisin.

Alituiset taistelut, ansat ja joka hetki uhkaavat vaarat olivat
miehissämme kehittäneet oikean sudenvaiston. He tarvitsivat tuskin
komentoakaan, he olivat aina varuillaan, aina tarkkaavaisia ja
varovaisia. Koko aikana, kun heitä vainottiin, eivät he hetkeksikään
lakanneet itse vainoamasta; he olivat oppineet keinon väijyä yöt
läpeensä henkeään pidättäen ja terävästi tarkaten sille suunnalle,
mistä saaliin odotettiin tulevan.

Aina uskaltaen kaikki, olivat he samalla varovaisia kuin kissat.
Toisinaan, kun olimme väijyksissä pensaikossa, kulki preussilaisia
joukkoja niin läheltä ohitsemme, että minä saatoin selvästi kuulla
upseerien äänet, mutta jos joukot olivat liian suuria, ei ainoatakaan
laukausta ammuttu.

Rykmentti, joka marssii auringonpaisteessa, luo varjon.

-- Me olimme aivan varmat siitä, että te lymysitte meidän varjossamme,
-- sanoi eräs vanki minulle.

Ja todella lymysimmekin preussilaisten varjossa.

Joukkueestamme hävisi vähitellen kaikki inhimilliset tunteet; en voi
sanoa, että he taistelivat ainoastaan tapellakseen. Ranskasta he eivät
välittäneet. Ranskalaisia sotilaita toisista osastoista tai
vakinaisesta armeijasta he eivät sietäneet, yhtä vähän kuin
preussilaisiakaan, ja he halveksivat heitä enemmän kuin preussilaisia.
Yhteensattumiset, joita muuten harvoin tapahtui, päättyivät aina
riitaan ja tappeluun.

-- Preussilaiset pötkisivät pakoon, jos saisivat nähdä teidän naamanne,
-- oli meidän sotilaillamme tapana sanoa heille, -- mutta he saavat
aina nähdä vain... housunne.

Sanalla sanoen, joukkomme oli joka suhteessa aivan erikoinen, mutta se
ei ollut monilukuinen; päinvastoin suli se yhä enemmän ja enemmän
kokoon sekä alituisten taistelujen että melkein yli-inhimillisten
ponnistusten johdosta. Sitäpaitsi oli haavoitettujen ja sairaitten
kohtalo kamala. Heidät jätettiin ilman muuta metsään virumaan. Kerran,
kun eräs mies sortui maahan väsymyksestä ja rukoili jotakuta tekemään
hänestä lopun, kuulin vastattavan:

-- Rauhoitu, karitsaiseni, kyllä sudet sinusta huolen pitävät.

Uusia vapaaehtoisia ei ilmoittautunut, sillä moinen ammatti ei suinkaan
houkutellut, jos kohta se toiselta puolen tarjosikin tilaisuuksia
päästä käsiksi mitä runsaimpaan saaliiseen. Kelloja, rahoja ja
sormuksia, kaatuneilta anastettuja, kerääntyi meikäläisille niin suuret
määrät, ettei tiedetty mitä kaikilla tehdä. Kortinpeluu oli kielletty,
ostettavissa ei ollut mitään, ja kätkeä tavaroitaan ei kannattanut,
sillä jokainen tiesi ennemmin tai myöhemmin kaatuvansa tai
menehtyvänsä.

Joukko väheni niin ollen päivä päivältä, kellään ei ollut halua liittyä
siihen siitäkään syystä, että se ei tarjonnut mitään tulevaisuuden
mahdollisuuksia. Sotilaalla ei ollut taskussaan marsalkansauvaa, vaan
kuolema. Hallitus mainitsi meistä ylen harvoin tiedonannoissaan.

-- Se ei tiedä meistä yhtään mitään, -- virkkoi johtajamme, joka vihasi
hallitusta.

Toissilmäinen diktaattori tahtoi kuitenkin nähdä meidät ja lähetti
johtajallemme La Rochenoirelle käskyn saapua eräälle määrätylle
paikalle. Mutta La Rochenoire ei totellut määräystä, ja sen sijaan että
olisi saapunut kohtauspaikalle, asettui hän väijymään vihollista.

-- Jos hän tahtoo nähdä meidät, -- virkkoi La Rochenoire, -- niin
tulkoon luoksemme ilmapallolla, sehän on hänen erikoisalansa.

Joukkomme olisi muuten paraatissa tehnyt jokseenkin nolon vaikutuksen:
sotilaat olivat laihtuneet ja käyneet ruudin savusta aivan mustiksi, ja
heidän vaatteensa riippuivat riekaleina; toisilla oli pää verisessä
kääreessä, ja sukimattomina ja pesemättöminä olivat he enemmän petojen
kuin ihmisten näköisiä.

Olin aivan sattumalta joutunut tähän joukkoon: Selim oli houkutellut
minut siihen. Kun sota jo riehui täydessä vauhdissaan ja me molemmat
valmistausimme lähtemään Parisista, tahdoin minä liittyä vakinaiseen
armeijaan, mutta Selim sanoi:

-- Liittykäämme La Rochenoireen!

-- Mikä hän on miehiään?

-- Hän on muodostanut vapaajoukon.

-- Tunnetko sinä hänet?

-- Tunnen.

Miten ja milloin hän oli tullut tuntemaan tuon miehen, sitä ei hän
koskaan tahtonut minulle ilmaista, ja olenkin vain arvaamalla päässyt
sen perille. Tiesin, että Selim, jolla oli paljon rahaa, enemmän kuin
hän tarvitsi, oli ennen sodan syttymistä viettänyt jokseenkin vapaata
elämää Parisissa; tiesin hänen joutuneen kaksintaisteluun erään
ranskalaisen ylimyksen kanssa ja kolme kertaa lyöneen tämän kädestä
miekan, mutta yksityisseikoista en ole saanut selvää. Siihen aikaan
elimme me, Selim ja minä, jokseenkin erillämme. Ensinnäkin oli hän
rikas, ja toiseksi oli Hanian muisto meidän välillämme. Tosin oli Selim
käyttäytynyt häntä kohtaan kuin kunnon mies konsanaan, mutta minä en
voinut vapautua ajatuksesta, että jos häntä ei olisi ollut, ei rakasta
Haniaani olisi kohdannut sellainen onnettomuus, eikä hän olisi mennyt
luostariin, ja minä itse olisin ollut onnellisempi: en olisi tuntenut
sitä sielun tyhjyyttä, joka nyt kahdeksan vuoden ajan oli minua
vaivannut, ja sen sijaan, että harhailin vieraissa maissa, olisin ehkä
kaikessa rauhassa palvellut isieni maata.

Sitäpaitsi kiusasi minua sekin, että minua, joka olin vähemmän
syyllinen, kalvoi suru ja omantunnon soimaus, kun taasen Selim oli
kokonaan unohtanut Hanian. Saavuttuaan Parisiin antautui hän koko
itämaisen luonteensa intohimoisuudella maailmankaupungin huumaaviin
huvituksiin. Selim oli aina ollut rajaton kaikessa. Hänen
varallisuutensa, aateluutensa, sivistyksensä, eikä suinkaan vähemmin
äidiltä peritty ulkonainen kauneutensa, avasivat hänelle kaikki ovet.
Hänet otettiin vastaan joka taholla, kaikki kilpailivat hänen
suosiostaan, Mutta niinpä olikin hän kaunis kuin taiteilijan unelma,
tuo nuorukainen, jolla oli lämpimät, suoraan sydämeen tunkeutuvat
siniset silmät, ylväs pää, muodoltaan taiteilijan ikuistuksen arvoinen,
ryhdikäs, solakka vartalo, pulppuava nuoruus ja elonvoimaa niin
ehtymättömästi, että mitä runsaammin hän sitä tuhlasi, sitä enemmän
hänelle sitä tuntui jäävän.

Sitäpaitsi ei hän ollut ainoastaan "kaunis mies" siinä merkityksessä
kuin boulevardien Parisi käsittää kauneuden. Hänessä oli kaikki
erikoista ja tavatonta, lahjakkuudesta ja kuohuvasta elämänhalusta aina
kasvonpiirteisiin saakka.

Nuoren tattarin, jolla oli enkelimäiset kasvot, atleetin voimat,
leijonan rohkeus ja ritarin käytös, oli Parisi havainnut aivan
tuntemattoman väriseksi ja tuoksuiseksi ruusuksi. On helppo arvata,
miltä Seine-kaupungin markiisit näyttivät hänen rinnallaan. Heitä oli
kuohuva elämä puristellut luita ja ytimiä myöten, hänelle näytti se
vain antavan uusia voimia. Heidän sielunsa olivat sammuneet kuin
öljyttömät lamput, hän oli pelkkää tulta ja liekkiä. He olivat voimansa
tuhlanneet, hän ei tiennyt mitä tehdä uhkuvalla elonvoimallaan. He
eivät enää tavanneet elämästä mitään viehätystä, häntä hurmasi kaikki
se uusi, mikä häntä ympäröi, ja itse viehätti hän kaikkia.

He ottivat osaa mässäyksiin, kiihoittaakseen veltostuneita hermojaan,
hän jäähdyttääkseen ylen kuumaa vertansa. Ja sitäpaitsi ei sakka
pikarin pohjalta tarttunut hänen huuliinsa, paha varisi tästä jalosta
luonteesta kuten kuiva hiekka kalliolta.

Hänen luonteensa oli muodostunut silmieni edessä, olin nähnyt sen
kehittyvän melkein päivä päivältä, ja siksi minä tunsinkin hänet
perinpohjin. Mies oli sama Selim kuin lapsenakin, kaikki vain
täydellisemmäksi suhtautuneena.

Omien voimiensa tietoisuus antoi hänelle varmuutta, useimpien
ihmissielujen kehnouden ja teeskentelyn tuntemus sai hänet halveksimaan
ihmisiä. Lannistumattoman tarmon ja toimintakyvyn siemenet, joita
hänessä aina oli ollut, juurtuivat nyt, versovat ja tekivät hänestä
tavallaan vaarallisen.

Hänellä oli jälellä entinen vilkkaus ja ajattelemattomuus, jotka hänen
intohimoisen luonteensa takia saattoivat helposti muuttua
mielettömyydeksi. Mutta siitä suojasi häntä itse-arvostelu, jota
sivistys tuottaa, ja hienosti kehittynyt vaisto, joka käsitti jokaisen
teon ja ajatuksen merkityksen.

Hän ei ollut milloinkaan ollut tunteellinen, mutta jos hänessä oli
lapsuuden päivinä ollut jotakin sentapaista havaittavissa, katosi se
nyt jäljettömiin. Senpätähden ei Hanian muisto ollut jättänyt hänen
mieleensä omantunnontuskia eikä kaipuun hiventäkään. Nauraen ja
riemuiten osasi hän rakastella, ei huokaillen. Sellainen luonne
soveltui kuitenkin parisittarien luonteeseen ja mielenlaatuun, ja
siksipä he olivatkin kerrassaan hurmaantuneita häneen, vaikka tiesivät
varsin hyvin, että hän arvelematta saattoi pettää heitä. Puhuessani
hänelle tästä, vastasi hän:

-- Minä en sitoudu kehenkään, minä huvittelen. Antaisin mitä tahansa,
jos voisin löytää todellista rakkautta, mutta jos sellaista on
olemassa, joudut sinä meistä kahdesta kauemmin etsimään sitä, mutta
luultavaa myöskin on, että sinä sen löydät.

-- Sinä siis petät, sanoessasi: minä rakastan?

Hän hymyili.

-- Ei, tiedän kyllä pettäväni vast'edes, mutta sitä sanoessani en petä.

Ne miehet, joiden kanssa hän oli tekemisissä, jakaantuivat kahteen
ryhmään: toiset melkein jumaloivat häntä ja toiset inhosivat. Selimillä
puolestaan oli aivan erikoinen tapa kohdella heitä.

-- Minä pidän enemmän niistä, jotka pitävät minusta, mutta kunnioitan
enemmän niitä, jotka minua vihaavat; he ovat itsenäisempiä, -- sanoi
hän.

Sitten oli hänellä tapana lisätä:

-- Kaipaan muuten yhtä vähän kumpiakin.

Kuitenkin oli hän erinomainen toveri. Hänellä oli kultainen sydän, ja
hän auttoi missä ja millä tavalla suinkin voi, mutta hänen ystävyytensä
ei ollut helposti voitettavissa. Sinä hetkenä, kun hän veljellisesti
jakoi kaikki jonkun toisen kanssa, rakasti hän myöskin tuota
toista kuin veljeään; silloin oli hänen tunteensa vilpitön ja
teeskentelemätön, mutta kohta sen jälkeen saattoi hän ottaa saman
suhteen jokseenkin kevyeltä kannalta. Selim käsitteli kaikkea
jokseenkin keveästi.

Kun minä äsken mainitsemistani syistä aloin vetäytyä hänestä erilleni,
kävi Selim katkeran surumieliseksi. Tuon tuostakin kysyi hän minulta:

-- Mitä sinulla sitten oikeastaan on minua vastaan, senkin jöröjukka?

Sitten herkesi hän kysymästä, mutta hän ei herennyt suremasta. Usein
ryntäsi hän ylös pieneen kamariini Montmartrelle, istahti ikkunan
ääreen ja katsoi huolestuneena minuun enkelinsilmillään, ikäänkuin
tahtoen lukea kaiken, mitä sydämessäni liikkui. Minä puolestani en
lakannut pitämästä hänestä, päinvastoin; ehkä juuri siksi, että meidän
luonteemme olivat niin perin erilaiset, olin hänen suhteensa yhtä
paljon heikko kuin myötätuntoinenkin. Mutta Hanian varjo oli meidän
välillämme. Lisäksi oli minulla muitakin perusteita.

Enhän voinut elää niinkuin hän, ja sitäpaitsi oli hän iloinen, minä
raskasmielinen. Tosiaankin, minulla oli kyllä syitä pysyä erossa
Selimistä, mutta minä en voinut uskoa niitä hänelle, sillä pelkäsin
hänen alkavan sääliä minua. Luontoni ei salli minun milloinkaan uskoa
surujani toisille. Kun tunsin piston sydämessäni, suljin sen, kuten
ummistuu simpukka, jonka sisään tunkeutuu hiekanjyvänen. Sitäpaitsi en
koskaan uskonut muille ilojanikaan. Se, joka menettelee toisin, toimii
jonkun sisäisen voiman pakoittamana; sitä pakoitusta en minä tuntenut.

Sellaisissa oloissa olimme eläneet muutamia vuosia Parisissa, minä
vaatimattomasti, hän suurellisesti. Sitten syttyi sota. Tiedon siitä
otimme vastaan verrattain välinpitämättömästi. Koko Parisi piti sitä
alussa vain jonkinlaisena sotajoukkojen kävellyttämisenä. Luultiin
parrakkaitten zuavien ja mustien afrikalaisten pelkän näkemisen ajavan
saksalaiset pakosalle. Nämä zuavit ja turkuusit lähtivät Parisista kuin
saalista vainuava petolintuparvi. He tunsivat hehkuvaa taistelu-intoa
ja kärsimättömyyttä päästä mahdollisimman pian haistamaan ruudin savua
ja tappelemaan. Parisi pysyi rauhallisena tulevaisuuteen nähden.

-- Vielä yksi voitto meille, -- sanottiin, -- ja sitten on kaikki
lopussa.

Mutta kun kanuunien savu oli Weissenburgin, Gravelotten ja Sedanin
taistelujen jälkeen haihtunut, huomasivat peljästyneet ranskalaiset
kärsineensä suurimman tappion, mitä olivat milloinkaan kohdanneet.
Kaikki nuo kirjavat, punaiset ja mustat rykmentit olivat hajonneet
kuin akanat tuuleen saksalaisten rautapukuisten joukkojen
tieltä ja maailmankaupungin ympärille kerääntyi yhä sakeampia
preussilaisjoukkoja. Alettiin öisin kuulla Attilan hevosten hirnuntaa
Parisin porttien edustalla. Tuon tuostakin kajahteli sanansaattajan
hevosen kavioitten kopse kaupungin tyhjillä kaduilla, ja ääni ilmoitti:
"Meikäläiset lyötiin! Uusi tappio!" Hetkiseksi lyyhistyi Parisi kokoon
kuin härkä, joka saa kirvespohjasta otsaansa iskun, mutta sitten nousi
se jälleen ylös ja alkoi karjua. Koko kansa nousi nyt puolustukseen.
Peljätty toissilmäinen diktaattori lensi ilmapallolla tiehensä
kaupungista. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä muodostui uusia
joukkoja, armeijoita kasvoi maasta kuin sieniä sateella. Maa muuttui
pistinmetsäksi. Juuri siihen aikaan syöksyi Selim kerran huoneeseeni
hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin. Hän heittäysi kaulaani ja
huudahti:

-- Lähtekäämme ulos tappelemaan!

Minä olin jo kauan toivonut sitä, ja otin sentähden vastaan hänen
sanansa mitä rauhallisimmin. Hän luuli mielialaani vanhaksi
kylmäkiskoisuudeksi, jota oli jo vuosikausia ollut välillämme, ja
lisäsi sentähden nopeasti:

-- Meidän välillämme on ollut jotakin, mutta profeettani kautta, unohda
se, Henryk!

Muistin mitä isäni oli sanonut, kun minun tuli antautua
kaksintaisteluun Selimin kanssa:

-- Tappele sitten, poikani, ja tappele niin että kipinät sinkoilevat!

Vastasin sentähden Mirzalle samoilla sanoilla:

-- Niin, tapellaan, Selim, ja tapellaan niin että kipinät sinkoilevat!

Syleilimme toisiamme ja aloimme sitten innokkaasti keskustella. Minä
tahdoin jäädä Parisiin ja taistella kaupungin muurien sisäpuolella.
Selim halusi lähteä pois kaupungista ja liittyä johonkin vapaajoukkoon:

-- Kaupungin roskaväkeä alkaa jänistää.

Sitten alkoi hän kertoa minulle La Rochenoiresta ja vakuutti hänen
luonaan tapaavamme mitä kaipasimme.

-- Hän ei voi sietää minua, -- sanoi Selim, -- mutta hän on perin
merkillinen mies! En ole milloinkaan ennen tavannut sellaista
luonnetta. Minä voisin panna vaikka pääni pantiksi hänen edestään.

Kuten jo mainitsin, olin turhaan tiedustellut Selimiltä lähempiä
seikkoja hänen ja La Rochenoiren välisestä kaksintaistelusta. Aavistin,
että hän oli se markiisi, jonka kädestä Selim oli kolmasti lyönyt
miekan, mutta Selim oli ottanut osaa lukemattomiin kaksintaisteluihin,
enkä minä tiennyt mitään varmaa.

-- Voin vakuuttaa sinulle, että sinä et ikinä tapaa hänen vertaistaan,
-- sanoi hän houkuttelevasti.

Lopuksi taivuin; minulla ei ollut tapana koskaan mukautua Selimin
tahtoon, mutta nyt suostuin väkisinkin. Parisissa ei tarvinnut muuta
kuin mennä muurien ulkopuolelle, saadakseen tapella niin paljon kuin
vain halutti. -- Parisista ei enää voinut päästä pois muutoin kuin
ilmapallolla. Ilmassa purjehtiminen ei minua juuri erityisesti
viehättänyt. Olisin muuten tahtonut liittyä ratsuväkeen; La Rochenoiren
joukko oli jalkaväkeä, mutta Selim oli itsepäinen -- ja minä mukauduin.

Kaksi päivää sen jälkeen nousimme ylös ilmapallolla, mukanamme joukko
tiedonantoja ja ilmoituksia diktaattorille. Päivä oli pilvinen ja
sateinen. Pallomme kohosi kaupungissa muutaman tuhannen jalan
korkeuteen, mutta laskeutui heti sen ulkopuolella niin että ainoastaan
pari pyssynkantamaa eroitti meidät maasta, ja verkalleen kulki se yli
preussilaisen leirin. Näin koko leirin kuin kämmenelläni: valkoisen
telttameren, vallitukset, kanuunat, kypäräpäiset vahtisotilaat, jotka
seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat ympäri leiriä. Sotilaat
osoittivat meitä, kenraalit tähystelivät meitä kaukoputkillaan, ja
leirissä syntyi hälinää ja melua, joka tunkeutui palloomme saakka.
Meitä ammuttiin pienillä kenttätykeillä, mutta me emme kuulleet edes
kuulien suhinaa. Hra Vaucourt, pallon päällysmies, kelpo ilmailija,
mutta aika jänishousu, istui kauhusta puolikuolleena korin pohjalla.
Selim nauroi kuin lapsi, taputti käsiään, kumartui saksalaisiin päin ja
huusi heille haukkumasanoja kaikilla maailman kielillä. Liikkuessaan
sai hän korin heilumaan, mikä vielä lisäsi hra Vaucourtin kauhua. Minä
puolestani pidin ratsupyssyä kädessäni ja odotin otollista hetkeä
ampuakseni, mutta sekä matkan pituus että korin heiluminen tekivät sen
mahdottomaksi.

Päästyämme leirin ulommaisen reunan kohdalle laskeutui pallo vielä
alemmaksi. Nyt tarttui Selimkin ratsupyssyynsä, ja hänen silmänsä
kiiluivat kuin suden. Hän katseli tarkasti eräälle suunnalle, ja
hetkisen kuluttua virkkoi hän minulle:

-- Katso!

Minä silmäilin hänen osoittamalleen taholle ja meitä ympäröivän kevyen
usvakerroksen läpi huomasin, että parvi ratsumiehiä erosi toisista ja
alkoi ajaa meitä takaa.

Jonkun ajan kuluttua eroitimme jo neliskulmaiset ulaanilakit, univormut
ja pistimet paljain silmin. Ratsastajien hoputukset kuuluivat jo ihan
selvästi; pian olivat he aivan allamme. Pallomme laskeutui yhä
alemmaksi ja kulki nyt paljoa hiljaisempaa vauhtia.

-- Ne ovat ulaaneja! -- huudahti Selim.

-- _Nous sommes perdus!_ [Me olemme hukassa] sopersi hra Vaucourt.

Sillävälin ratsastivat ulaanit eteenpäin minkä kavioista lähti, mutta
kerrassaan epäjärjestyksessä. Etunenässä upeili muuan suurikasvuinen
vaaleapartainen upseeri. Hänen kastanjanruskea hevosensa, nähtävästi
parempi toisia, juoksi täyttä ravia suoraan pallomme alla, ja maa
pelmahteli sen kavioissa. Upseeri istui takakenossa, ja kääntämättä
silmiään hetkeksikään muuanne tähysteli hän palloamme, huutaen:

-- Te olette meidän vallassamme! Te olette meidän vallassamme!

-- Pitäkää sitten kiinni meistä! -- vastasi Selim.

Lensimme yli pajupensaita kasvavan ja nähtävästi vesiperäisen niityn,
sillä ulaanien hevoset kompastelivat tuon tuostakin ja kaatuivat.
Suurin osa ratsastajia jäi jälkeen ja lopetti takaa-ajon kokonaan;
upseeri ja parikymmentä miestä seurasi kuitenkin uskollisesti
kintereillämme.

-- Nepä ovat uljaita hevosia, -- sanoin Selimille.

-- Nyt me voimme ampua, -- vastasi hän.

Me olimmekin nyt vain pari sataa metriä maanpinnan yläpuolella, mutta
korin heilumisen vuoksi oli melkein mahdoton ampua; toisinaan joutui se
melkein vaakasuoraan asentoon.

-- Ettekö voi sovittaa, ettei tämä kirottu kori tanssi niin vimmatusti?
-- huusi Selim jyrisevällä äänellä, ikäänkuin hra Vaucourt olisi ollut
kuuro.

-- _Nous sommes perdus!_ -- sopersi hra Vaucourt.

Silloin nousi Selim seisomaan ja pitäen toisella kädellään kiinni
nuorasta kohotti hän toisella ratsupyssyänsä ikäänkuin pistoolia ja
tähtäsi upseeria.

-- Sinä ammut ohi, -- sanoin minä.

-- Koettakaamme.

Kuului kumea pamaus ja heti sen jälkeen huutoa alhaalta. Katsahdin
sinne: upseeri ei tähystellyt enää meitä, vaan painoi kasvonsa hevosen
kaulaa vasten ja pyörähti hetkisen kuluttua maahan satulasta.

Samassa laskeusimme niin alas, että köysi melkein kosketti maata.
Onneksi kerääntyivät ulaanit kaatuneen upseerinsa ympärille, ja
sill'aikaa ennätimme me etääntyä muutamia satoja askeleita heistä.

Hra Vaucourt, joka oli nyt jonkun verran rauhoittunut, heitti pois
pallosta kaikki mitä heitettävissä oli, mutta nähtävästi purkausi
kaasua märän kankaan lävitse tai sitten oli siihen ilmestynyt reikä
johonkin paikkaan; joka tapauksessa laahasi kolmannes köyttä pitkin
maata ja pallo heilui hirveästi.

Sen huomatessaan jatkoivat ulaanit taas takaa-ajoaan, mutta heidän
hevosensa olivat jo lopen väsyneitä eivätkä jaksaneet juosta enää
pitemmälle. Tovia myöhemmin oli takaa-ajajia vain viisi jälellä, ja
hetkisen kuluttua sortui taas yksi hevonen maahan, jaksamatta nousta
jaloilleen.

-- Nyt niitä on vain neljä, -- sanoi Selim.

-- Ammu yksi, niin jää vain kolme!

-- Matka on liian pitkä; sitäpaitsi heiluu kori tavattomasti.

-- Mutta tarpeetontahan on paeta pitemmälle

-- Siinä sinä olet oikeassa. Hra Vaucourt, avatkaa venttiili, jotta
pallo tyhjentyy; me tahdomme laskeutua.

-- Hyvät herrat! -- huudahti ranskalainen epätoivoissaan. -- Te olette
kadottaneet järkenne! Mitä -- neljä paholaista vielä kintereillämme, ja
mekö antautuisimme heille vapaaehtoisesti? Emme koskaan!

-- Hra Vaucourt, avatkaa venttiili ja heittäkää ankkuri, -- uudisti
Selim uhkaavasti.

-- En koskaan!

Silloin kääntyi Mirza minuun ja virkkoi rauhallisesti:

-- Ole hyvä ja aseta ratsupyssyn piippu hra Vaucourt'in ohimolle; hän
saa valita.

Minä käännyin, ja pitäessäni toisella kädellä kiinni köydestä, tähtäsin
toisella hra Vaucourt'ia ohimoon.

-- Saatte minuutin miettimisaikaa.

Hra Vaucourt alkoi manata, hän manasi meidän kansallisuuttamme, sitä
hetkeä, jolloin ensi kerran näki päivänvalon, itseään, Parisia ja
preussilaisia, mutta heitti ankkurin ja avasi venttiilin sellaisella
kiireellä, kuin Ranskan pelastuminen olisi riippunut siitä. Pallo alkoi
nopeasti laskeutua.

-- Pidä kiinni! -- huusi Selim.

Yhtä seikkaa emme olleet ottaneet huomioon: ilmapallosta ei astuta alas
yhtä helposti kuin vaunuista. Ankkuri tarttui tosin pensaaseen, mutta
kori syöksyi maahan sellaisella vauhdilla, että me kaikki kolme
lensimme suin päin monen metrin päähän toisistamme. Ratsupyssy lensi
jonnekin kädestäni, ja itse putosin päistikkaa pensaikkoon.

Hyppäsin heti pystyyn, mutta ennenkun olin ennättänyt selvitä
keikauksesta ja löytää ratsupyssyni, kuulin hevosen päristelemistä ihan
viereltäni.

-- Oikealle, oikealle! -- huusi Selim.

Samassa pamahti laukaus, ja ratsastaja, joka oli asettanut pistimen
rintaani vasten, syöksyi pää edellä satulasta kuin salaman iskemänä.

Mirza ei nähtävästi ollut menettänyt ratsupyssyä pudotessaan!

Minä tartuin myöskin omaani ja katsahdin ympärilleni. Nyt oli Selim
vuorostaan vaarassa. Kaksi ratsastajaa syöksyi häntä kohden täyttä
vauhtia, huutaen ja kirkuen kuin hullut. Paljain päin, liehuvin
suortuvin, hehkuvin poskin ja sieramet levällään valmistautui hän
tyynesti ottamaan heitä vastaan. Toinen ratsastaja kohotti pistoolinsa
ja tähtäsi -- minä laukaisin.

Kolmesta ahdistajasta oli nyt jälellä vain yksi, ja minä tunsin itseni
aivan levolliseksi. Mirza oli liian taitava miekkailija, jotta tappelun
päätös olisi ollut epävarma.

Neljäs ulaani, joka oli muutamien satojen askeleitten päästä nähnyt
kaikki, kannusti hevostaan niin rajusti, että eläimen kaviot vajosivat
syvälle maahan, ja alkoi sitten paeta niin nopeasti kuin hevosen
kavioista suinkin lähti.

Selim ampui luodin hänen jälkeensä, mutta osaamatta, sillä välimatka
oli liian pitkä.

Preussilainen, jonka Selim oli ampunut ihan viereeni, ei ollut heittänyt
suitsia kädestään, ja hevonen seisoi vieressä, pää vaipuneena herransa
ruumiin yli. Selim ja minä saimme vaivoin suitset heltiämään
jäykistyneestä kädestä. Sitten hyppäsi Selim satulaan, ottaakseen
kiinni toiset hevoset. Toinen niistä, nähtävästi vähemmän älykäs eläin,
oli alkanut kaikessa rauhassa syödä ruohoa niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut, mutta toinen juoksenteli niityllä ja osoitti lyhyellä
hirnunnalla suruaan.

Hevosten kiinniottamisessa kului hetkinen. Neljännestunnissa oli
Selimillä kolme hevosta hallussaan. Minä kävin sillä välin ottamassa
selvää ilmailija Vaucourt'ista, jonka kohtalosta olimme epätietoisia.

Löysin hänet rähmällään makaamasta erään pensaan takaa ja aloin
pudistaa häntä käsivarresta.

-- Hra Vaucourt, nouskaa ylös!

-- Pardon! Armoa! -- änkytti hra Vaucourt, luullen minua varmasti
preussilaiseksi ulaaniksi. Ilmailija-parka ei tullut ajatelleeksi, että
preussilainen ei olisi koskaan puhutellut häntä ranskaksi.

-- Hra Vaucourt, nouskaa! Ei täällä ole enää ulaaneja, vaati me, teidän
toverinne!

Hra Vaucourt kohotti päätään, nojasi kyynärpäihinsä ja alkoi ihmetellen
tirkistellä minua, uskomatta silmiään. Selim, joka oli jonkun matkan
päässä hevosineen, nauroi kuollakseen.

-- Niin, niin, täällä ei ole enää ainoatakaan ulaania! -- toisti hän.

Hra Vaucourt katseli meitä, ulaanien hevosia, kaatuneita, ja remahti
sitten sellaiseen riemuun, että me luulimme hänen kadottaneen järkensä.

-- _Eh bien! Vous êtes donc des diables!_ [Ka, tepä olette aika
lempoja!] huusi hän hillittömästi.

-- Häntä saamme kiittää kaikesta, -- sanoin minä, osoittaen Selimiä.

-- Mitä? Tuota nuorta miestä, joka on näöltään aivan kuin -- tyttö?

-- Ei, ei, vaan meitä molempia, -- vastasi Selim.

Hra Vaucourt nauroi, hyppi, teki lukemattomia kysymyksiä, hyppi
uudestaan, sanalla sanoen, hän oli kokonaan suunniltaan. Sitten juoksi
hän katsomaan kaatuneita, mutta päästyään lähimmän ruumiin luo, joka
kasvot vääntyneinä, verinen vaahto suupielissä ja hampaat lujasti
purtuina yhteen tuijotti häneen jäykistyneellä katseellaan, -- silloin
alkoivat ilmailijamme polvet tutista, ja hän kävi niin kalpeaksi, että
me pelkäsimme hänen pyörtyvän.

Selin kehoitti häntä kopeloimaan kaatuneitten taskuja, mutta siihen ei
hän uskaltanut ryhtyä. Otimme heiltä ainoastaan kypärit ja ajoimme
sitten tiehemme.

-- Kyllä minä sentään mieluummin matkustan näin kuin tuolla
helvetinkoneella, -- arveli Selim, sivuuttaessamme ilmapallon, joka
kokoon luhistuneena retkotti nurmikolla perin surkeana.

Sill'aikaa oli alkanut yhä enemmän hämärtää, ja piankin oli yö käsissä.
Me saavuimme metsätielle, mutta minne se johti, sitä emme tienneet --
ehkä jonnekin kylään, joka oli täynnä preussilaisia. Mitä suurin
varovaisuus oli tarpeen, silli kaikki vaarat eivät olleet suinkaan
voitettuja. Seutu, jota nyt kuljimme, oli vihollisten hallussa, ja me
saatoimme millä hetkellä tahansa kohdata preussilaisia vartiojoukkoja.
Sitäpaitsi oli hyvinkin mahdollista, että oli lähetetty toinen osasto
meitä takaa-ajamaan. Hra Vaucourt ei voinut mitenkään hillitä kieltään,
kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, ja hän osoitti meille "ääretöntä",
"sanomatonta" kiitollisuuttaan niin kovaäänisesti, että Selimin oli
lopulta pakko pyytää hiljaisuutta.

-- Minkätähden? -- kysyi hra Vaucourt.

-- Preussilaisia saattaa olla lähistöllä.

-- _Avec vous, je m'en fiche_, -- vastasi ilmailija luottavasti.

Hänen rohkeutensa oli nyt yhtä "ääretön" kuin hänen
kiitollisuutensakin.

Metsätie soukkeni soukkenemistaan. Tuon tuostakin tunkeutui korviimme
jotakin melua; silloin poikkesimme aina sivuun, pysähdyimme ja
pidätimme henkeämme. Kerran juoksi naarashirvi vasikoineen tien poikki,
katsahti meihin ja riensi sitten muutamin harppauksin läheiselle
niitylle, missä alkoi rauhallisena pureksia ruohoa. Oli aivan kuin
eläimet olisivat tienneet ihmisillä olevan nyt siksi paljon tekemistä
toistensa murhaamisessa, ettei heillä ollut aikaa välittää niistä.
Toisinaan pieksivät oksat meitä kasvoihin tai tarttuivat kiinni
vaatteisiimme, väliin hirnui joku hevosistamme levottomana, joskus
taasen näytti joku kanto pimeässä ihmiseltä, joka harasi käsivarsillaan
tai ojensi ne taivasta kohden -- ja me hoputimme hevosiamme, hra
Vaucourt vetäytyi taaksepäin, ja Selim ja minä viritimme kivääriemme
hanat ja lähestyimme varovasti epäilyksenalaista paikkaa. Metsä suhisi,
sade oli jo melkein tauonnut, mutta sen sijaan alkoi tuulla, ja
taivaalla kiiti repaleisia pilviä, jotka, milloin keräysivät yhteen ja
peittivät kuun, milloin hajaantuivat niin, että näimme tähtien
taivaalla valjuina tuikkivan. Naapurimme hermot alkoivat taas
huomauttaa olemassaolostaan vähemmin miellyttävällä tavalla. Minä
puolestani tunsin itseni perin onnelliseksi. Hiljaisuus, yksinäisyys,
karu metsä, yö, raitis tuuli, epävarmuus ja uhkaavat vaarat hurmasivat
minua sanomattomasti; olin aivan kuin uudestisyntynyt. Muurien sisällä
oli ahdasta ja painostavaa, täällä hengitin syvästi ja vapaasti kuin
Farys Arabistanissa [Farys, erään Mickiewicz'in runon sankari]. Siellä
muurien sisällä olivat ajatukseni alituisesti samoilleet katkerissa
muistoissa ja yksityisissä huolissa, täällä oli vierelläni veljeni,
tattari, kädessäni toinen veli, ratsupyssy, edessäni avara, vapaa
luonto, unhotus, huumaus... kuolema. Ellei ajatus tovereitteni
epävarmasta asemasta olisi pidättänyt minua, niin olisin kääntänyt
kasvoni taivasta kohden ja huutanut keuhkojeni koko voimalla: hei, hei,
sinä suhiseva, kiehtova metsä! -- ja sitten olisin kuunnellut kaikua
metsästä, missä tuuli humisutti puitten latvoja kuin urkuja soittaen.
Liettualaisuus heräsi minussa, ja minusta tuntui kuin olisin ollut
Bialowiczin aarniometsissä, soitten ja rämeikköjen keskellä, missä vesi
sydänyöllä laulaa, missä switeziankojen [slaavilaisen jumaltaruston
switeziankat vastaavat suunnilleen meidän uduttariamme] vihlovat huudot
ilmassa kaikuvat, missä mustat kannot vihreinä loimuavat ja eläimet
puhuvat ihmiskielin.

En siis ajatellut vaaroja enkä niistä välittänyt, mutta Mirza valvoi.
Hänen rypistyneet kulmansa osoittivat mitä suurinta tarkkaavaisuutta;
hän tähysteli jokaista pensasta ja puunrunkoa. Tie kävi yhä
huonommaksi.

Vihdoin, puolen tunnin ratsastuksen jälkeen, virkkoi Selim:

-- Meidän täytyy lepuuttaa hevosia.

Poikkesimme syrjään tieltä, ja kun olimme päässeet jonkun matkaa metsän
sisälle, hyppäsimme alas ratsailta ja vapautimme eläimet satuloista.
Hellittämättä suitsia käsistämme laskeuduimme sitten levolle puitten
suojiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan, kaikki olivat liian väsyneitä.
Hiljaisuutta häiritsi vain ruohon rouske hevosten hampaissa. Olimme
levänneet noin neljännestunnin, kun Selim ja minä äkkiä hypähdimme
pystyyn.

-- Mitä se on? -- kuiskasimme molemmat yhtaikaa.

Pimeydestä ja hiljaisuudesta tunkeutui korviimme kummallista melua --
jotakin lapsen itkun ja lampaan määkinän tapaista ääntä.

-- Lammas, -- virkkoi Mirza.

-- Ei, vaan huuhkaja, -- vastasin minä. Samassa lakkasivat hevoset
syömästä, luimistivat korviaan ja alkoivat vainuta sieramillaan.

Ei, se ei voinut olla lammas eikä huuhkaja! Tuossa valittavassa,
epäselvässä äänessä oli jotakin peloittavaa juuri sentähden, että se
tuntui niin luonnottomalta. Susien ulvonta tai ratsupyssyjen pauke ei
olisi saattanut meitä niin levottomiksi.

Selim, joka rohkeudestaan huolimatta oli hieman taikauskoinen, tuijotti
pimeyteen ja kuiskasi:

-- Tuo ei oikein miellytä minua, yhtä vähän kuin mitkään sellaiset
vaarat, joiden laadusta en ole selvillä.

-- _Mon Dieu!_ -- sopersi hra Vaucourt kauhusta vavisten.

-- Kas, tuolla on jotakin valkoista, -- kuiskasi Selim ja osoitti
metsään.

Katsahdin sinne. Mirza erehtyi, siellä ei näkynyt mustaa eikä
valkoista.

-- Minäpä lähden sinne pyssyineni, -- sanoin. -- Ei kai se paholainen
minua purematta niele.

Lähdin sinne päin, mutta sitä mieltä olin minäkin, että sellaiset
vaarat ovat pahimmat, joiden laatua ei tunne. Tosiaankin, kun kuulin
tuota merkillistä ääntä joka puolelta, olin valmis uskomaan, että
kaatuneitten henget istuivat puitten oksilla kuin varpuset ja puhelivat
toisilleen.

Minunkin hermoni alkoivat täristä. Säpsähdin joka kerta kun oksa
jalkani alla risahti. Kerran olin kuulevinani äänen kuiskaavan
korvaani: "_He, Polonais_!" [Hei, puolalainen!]  Mutta se oli vain
mielikuvitusta.

Kiersin sen puun, jonka alla olimme levänneet. Ääni kuului yhtämittaa,
välistä sieltä, välistä täältä, niin että se lopulta lakkasi minua
peloittamasta ja alkoi väsyttää.

-- Mene hiiteen! -- mutisin itsekseni ja palasin takaisin puun alle.

Siellä tapasin ainoastaan hra Vaucourtin, joka minun lähestyessäni
luuli, että paholainen itse oli tullut noutamaan hänen sieluansa.

-- Missä Mirza on? -- kysyin minä.

-- Hän meni o-o-o-ottamaan se-se-selkoa... yritti hän vastata,
hampaitten lyödessä loukkua.

Kului neljännestunti, puoli tuntia, mutta Selimiä ei kuulunut.

Nyt aloin minäkin todella pelätä. Suuri onnettomuus saattoi olla
tapahtunut: Mirza oli kenties poistunut liian pitkälle, eksynyt
kirottuun metsään, eikä löytänyt takaisin.

Kolme neljännestuntia oli jo mennyt, eikä Selimiä vieläkään näkynyt.

Olisin tosin voinut ampua tai huutaa, siten opastaen häntä, mutta
samalla olisin myöskin voinut houkutella kimppuumme preussilaisen
vartiojoukon. Mutta muusta ei ollut apua. Ilman Selimiä en olisi
jättänyt leiriämme, vaikka koko preussilainen armeija olisi hyökännyt
kimppuumme. Ilmoitin hra Vaucourt'ille aikomukseni.

Hän heittäytyi polvilleen eteeni ja rukoili minua luopumaan aikeestani.

-- Silloin olemme kaikki mennyttä miestä, sanoi hän.

Minä koetin viheltää, mutta hiljaisuus vain vastasi; salaperäinen
äänikin oli vaiennut. Huusin sentähden kerran ja sitten useamminkin:

-- Mirza... halloo!

Ei vastausta.

Jouduin sellaiseen tuskaan Mirzan tähden, että tukka nousi päässäni.
Sillä hetkellä oli se poika minulle kallisarvoisempi kuin kaikki muu
maailmassa, ajattelematta sen enempää asetin ratsupyssyn poskelleni ja
laukaisin.

Punainen salama ja pamaus. Koko metsä vaikeni kuin kauhusta. Hra
Vaucourt huusi:

-- Herra, ota minun sieluni!

-- Sitä ei huolisi pirukaan, -- vastasin minä kärsimättömästi.

Hiljaisuutta ei kestänyt kauempaa kuin viisi minuuttia; silloin kuulin
hiljaista rapinaa pensaikosta, aivan kuin joku olisi tallannut kuivia
oksia.

Se saattoi olla Selim, mutta myöskin joku toinen. Hra Vaucourt ja minä
asetuimme väijyksiin puun taakse.

Hetkisen kuluttua ilmestyi tumma olento pensaikosta. Onnettomuudeksi
siirtyi kuu juuri silloin pilveen, ja tuli niin pimeä, että me töin
tuskin saatoimme eroittaa haamun.

Etukumarassa lähestyi se verkalleen ja varovasti, pysähtyen tuon
tuostakin kuuntelemaan. Huomasin sen kädessä pyssyn.

Viiden askeleen päähän meistä pysähtyi olento. Teroitin katseeni
mahdollisimman tarkaksi -- se ei ollut Mirza.

Pimeys esti minua eroittamasta, oliko tuntematon preussilainen tai
sotilas ensinkään. Tosin näin, ettei hänellä ollut kypärää päässä,
mutta eiväthän baijerilaiset ja saksilaiset käyttäneet kypärää, ja
preussilaisillakin saattoi olla lakkeja.

Kuka tuo viiden askeleen päässä oleva mies olikaan, tarvitsin häntä
joka tapauksessa ja päätin ottaa hänet kiinni.

-- Tsss! -- kuiskasi hän.

-- Tsss! -- vastasin minä puun takaa.

Me leikittelimme oikeastaan sokkosilla. Leikki oli tosin tällä kertaa
hieman vaarallista, mutta ei suinkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.

Vieras astui vielä kaksi askelta lähemmäksi. Samassa heittäydyin minä
kuin tiikeri hänen kimppuunsa, ja sekuntia myöhemmin istuin hajareisin
hänen rintansa päällä ja pidin lujasti kiinni kurkusta, huutaen:

-- Vaikene, tai olet kuoleman oma! Mutta tuntematon, joka oli voimakas
mies, heitteli itseään sinne tänne kuin hullu. Minä olen myöskin
verrattain vahva mies, mutta vain suurella vaivalla sain pidellyksi
hänet aisoissa. Hän potki kuin vimmattu ja oli vähällä heittää minut
kumoon.

Äkkiä jäi hän liikkumattomana makaamaan niinkuin olisi rautakäsi
naulannut hänet maahan. Katsahdin taakseni: Selim oli polvillaan hänen
sääriensä päällä ja kurottautuen olkani yli, työnsi hän välkkyvän
pistimenkärjen miehen silmien eteen.

-- Jos teet pienimmänkin liikkeen, niin pääset hengestäsi, -- kuiskasi
hän.

Tuntematonta ei enää haluttanut ponnistella vastaan. Selim nousi ylös,
otti ratsupyssynsä ja virkkoi:

-- Laske hänet!

Minä tottelin; vanki lepäsi liikkumattomana kuin tukki.

-- Tappakaa minut sitten, -- sanoi hän.

-- Nouse ylös!

Mies-raukka nousi pystyyn ja virkkoi läähättäen:

-- Mitä te olette miehiänne? Mitä te minusta tahdotte? Minä en tee
kellekään ihmiselle pahaa. Te olette musertaneet luitani. Jos olette
metsänvartijoita, niin ottakaa pyssyni. Minä maksan sakot... mutta
älkää taittako kaikkia luitani. Nyt on sota. Saalis on sen, joka tahtoo
syödä. Saksalaiset pyydystävät ranskalaisia... sudet lampaita, kissat
hiiriä... minä petoja ja jäniksiä, Sellaiset ovat ajat... kaikki
pyydystävät.

-- Mikä sinä sitten olet?

-- Nimeni on Mathieu Benoit eli vanha Mathieu, jos suvaitsette.

-- Hyvä, rauhoitu, vanha Mathieu! Me emme ole metsänvartijoita, emmekä
aijo ottaa pyssyäsi, vielä vähemmin laahata sinua oikeuden eteen tai
ottaa sakkoja -- osoita vain meille tietä.

-- Niin, mutta te olette ruhjoneet minun vanhat luuni, -- mutisi
salametsästäjä.

Selim kaivoi taskustaan muutamia kultakolikoita:

-- Osta näillä uudet ja vastaa nyt kysymyksiini... Onko täällä
preussilaisia?

-- On.

-- Ja ranskalaisia?

-- Niitä myöskin. He tappavat toisiaan, ja Isä Jumala katselee vain,
eikä sano sanaakaan.

-- Kuuleppas! Vie meidät ranskalaisten luo sellaista tietä, jolla emme
kohtaa preussilaisia.

-- Sellaisia teitä tunnen paljonkin.

-- Jos kohtaamme enemmän kuin kolme preussilaista, ammun kuulan
otsaasi. Jotta et pääse pakenemaan, sidon sinut nuoraan ja saat juosta
perässä.

-- Nykyään on koira suuremman arvoinen kuin ihminen, -- mutisi Mathieu
vastaukseksi.

Me nousimme satulaan ja läksimme matkaan. Mathieu kuletti meitä
sellaisia teitä myöten, jotka hän yksin tunsi.

-- Tämä tie, -- sanoi hän, osoittaen metsätietä, jota olimme juuri
tulleet, -- vie Poutvertiin, missä matami Troliella on ravintola.
Sanotaan, että eukolla pitäisi olla rahoja. Tuolla lepää preussilainen,
joka äsken ampui nuoren Vauhartin. Minä tunnen kuin viisi sormeani ja
vien teidät oikeaan paikkaan. Nyt on sellaiset ajat, että kuolema asuu
tiellä, rauha metsässä, saksalainen kirkossa ja keisari vankilassa.

-- Muuten olen minä tyhmä mies, enkä tiedä yhtään mitään, -- lisäsi hän
hetkisen kuluttua.

-- Ja kenelle sinä myyt saaliisi? kysyi Selim.

-- Milloin preussilaisille, milloin ranskalaisille, mutta jos he
ryöstävät sen minulta, niin saavat sen ilmaiseksi. Sota ottaa, hyvä, ja
maksaa selkäsaunalla.

Ukko kävi yhä puheliaammaksi. Hänessä ilmeni sekä yksinkertaisuutta
että järkeilyä: kun suuret tappelevat, kärsivät pienet ja luulevat,
että Isä Jumala on hetkiseksi nukahtanut.

Tiedustelimme oppaaltamme, mitä se kummallinen ääni oli, jota olimme
metsässä kuulleet, ja saimme tietää, että salametsästäjät huutavat
siten toisilleen öiseen aikaan; koska ukko Mathieulla oli ollut
mukanaan kolme poikaansa metsässä, niin oli ääni kuulunut eri
suunnilta.

-- Mutta paljon mahdollista, -- lisäsi ukko, -- että itse vihtahousukin
laskettelee sellaisia ääniä.

Sitten alkoi hän taas:

-- Olisittepa joutuneet tekemisiin poikani Jakobin kanssa, jota myöskin
sanotaan "Vääräkädeksi", niin ettepä olisikaan niin helpolla
selvinneet, vaikka olettekin vahvoja kuin turkkilaiset.

Kahden seuduissa yöllä alkoi metsä vihdoin harveta, ja me saavuimme
erääseen solaan. Mathieu kertoi, että metsä, jonka olimme jättäneet
taaksemme, ei ollut suuri, mutta tie kulki melkein sen ympäri; me
olimme niin ollen kulkeneet hyvän matkaa ympyrässä.

Tuskin oli päivä alkanut sarastaa, kun kuulimme etäältä kukon kiekunaa,
ja hetkisen kuluttua eroitimme aamuisen usvan läpi ranskalaisten
hallussa olevan pienen kaupungin katot ja kirkon tornin. Vahtisotilaan
kaikuva _Qui vive!_ keskeytti kulkumme. Meidän täytyi odottaa kunnes
vartiojoukko saapui, ja tämän mukana pääsimme sitten kaupunkiin.

Meitä ihmetytti jonkun verran, että raatihuoneella asuvaa kenraalia ei
heti herätetty, vaikka ilmoitimmekin tuovamme viestejä Parisista.
Tyydyttiin vain osoittamaan maille huone, jonka lattialle oli siroteltu
olkia, ja vartija asetettiin ovelle. Me heittäysimme oljille ja
vaivuimme raskaaseen uneen.

Vasta kello kymmenen tienoissa kutsuttiin meidät kenraalin luo, jonka
nimeä en enää muista; suuri osa senaikuisia muistiinpanojani on
joutunut hukkateille. Herra kenraali, pönäkkä ja ihrainen mies, jolla
oli kalanpäätä muistuttava naama ja vihreät silmät, oli täydellinen --
ei soturin, vaan -- kissanpäivillä eläneen mässääjän esikuva.

Kymmenkunta ylempiarvoista upseeria ympäröi häntä kunnioittavan
vaiteliaina. Hra Vaucourt pyysi puheenvuoroa ja alkoi kaunopuheisesti
kuvailla seikkailujamme, joiden todenperäisyyttä vakuuttivat ulaanien
kypärät sekä hevoset, joilla olimme ratsastaneet kaupunkiin.

Hra Vaucourt puhui totuuden mukaisesti, jättäen kuitenkin
mainitsematta, että minä olin tähdännyt häntä ratsupyssyllä ohimoon,
saadakseni hänet avaamaan venttiilin. Sitäpaitsi sanoi hän alituisesti
"me", kun hänen olisi pitänyt sanoa "he".

Hänen kertomuksensa aikana seisoimme Selim ja minä vieretysten, nojaten
ratsupyssyihimme. Upseerit tarkastelivat meitä sanattomina. Kun hra
Vaucourt oli vihdoin lopettanut kertomuksensa, nousi kenraali seisaalle
ja alkoi:

-- Hyvät herrat! Minulla on kunnia esitellä teille tämä Ranskan urhokas
poika (tässä osoitti hän hra Vaucourt'ia). Jos kaikki ranskalaiset
kävisivät hänen... hm hm hm... olisi meidän maamme jo vapautettu
vihollisista. Tämä urhoollinen... hm hm... ei välittänyt... välittänyt
hm hm hm... vaan suoraan kuulasateen läpi ja... hm hm... saapui hän
meidän luoksemme... Ja sentähden, hyvät herrat... hyvät herrat...

Tässä alkoi kenraali pyyhkiä suutaan ruokaliinalla, upseerit
hymyilivät, Ranskan urhokas poika kävi punaiseksi kuin krapu ja alkoi
vilkuilla meihin. Selim puri huultaan ja minä puolestani koetin antaa
Ranskan urhokkaan pojan katseestani havaita, ettei meillä ollut
ajatusta ryhtyä vastustamaan niitä kiitoslauseita, joita hänen osakseen
tuli.

Sillävälin oli kenraali irroittanut rinnastaan tähden, joita siinä
muuten riippui kokonainen sikermä, ja virkkoi:

-- Lähemmäksi, Ranskan urhokas poika! Minä toivon... hm hm... että
diktaattori... hm hm... antaa vahvistuksensa tälle kunnianosoitukselle,
jonka minä nyt teille suon.

Muuan pitkäkasvuinen, kasvoiltaan tuima ja epämiellyttävä upseeri ei
voinut enää hillitä itseään, vaan virkkoi:

-- Anteeksi, kenraali .. Minä olen saanut sen käsityksen, että nämä
kaksi herraa...

Kenraali viittasi häntä vaikenemaan ja kääntyi meihin:

-- Te muukalaiset, -- sanoi hän, -- jotka juuri olette liittyneet
Ranskan lipun alle, ottakaa tämä sankari esikuvaksenne, ja saattaa
tapahtua, että teidänkin rintanne koristetaan moisella kunniamerkillä.

Pelkäsin Selimin ratkeavan ääneen nauramaan tai saavan aikaan
ikävyyksiä. Mutta ei, hän seisoi rauhallisena ja kylmänä, vaikka
saattoi selvästi huomata, että tapaus sekä harmitti että huvitti häntä.

Hra Vaucourt oli muuten kunnon mies; hän selitti, ettei risti kuulunut
hänelle, vaan meille. Siitä oli seurauksena, että kenraali sai
miettiäkseen ongelman: mikä oli suurempi, hra Vaucourtin
urhoollisuusko, vai vaatimattomuus? Sitten erosivat meidän tiemme.

Iltapäivällä kutsui Mirza upseerit päivällisille, joilla hän tuhlasi
rahaa kuin ruhtinas. Seuraavana päivänä läksimme etsimään La
Rochenoirea.

Siten tapahtui matkamme Parisista.



II.


Haute-Saônen departementtiin saakka matkustimme suurimmaksi osaksi
seutujen kautta, jotka olivat ranskalaisten hallussa, vaikkakin
baijerilainen armeija, joka toimi etelässä, oli yhteydessä pääkaupunkia
piirittävän preussilaisen armeijan kanssa. Ainoana vaaranamme olivat
ranskalaiset sotarosvot; kaikki tiet vilisivät niitä, eikä suinkaan
sattunut harvoin, että ne ottivat omalletunnolleen ryöstöjä ja
varkauksia. Heitä emme kuitenkaan pelänneet, meitä kun taasen oli
kolme. "Ranskan urhokas poika" hra Vaucourt oli tosin toista tietä
lähtenyt Bordeauxiin, mutta kohta toisena matkapäivänä liittyi meihin
eräs Jean Marx, syntyään elsassilainen, kahdeksantoistavuotias
nuorukainen, joka ei pelännyt mitään maailmassa ja olisi yhden päivän
tuttavuuden perästä seurannut meitä vaikka suoraa päätä saksalaisten
kitaan. Kaikkialla kohtasimme sodan kauhuja, kaikkialla hävitettyjä
kyliä, joitten asukkaat piiloutuivat meidän lähestyessämme; pellot
olivat viljelemättöminä, tuon tuostakin tapasimme kuihtuneita,
nälkäisiä raukkoja, aavemaisia olentoja, jotka perunamaissa kuleksien
etsivät menneenvuotisia, puolimätiä perunoita. Minne vain tulimme,
tunkeutui sieramiimme tukahduttava katku. Öisin valaisi taivaanrantaa
tulipalon kajastus, ja etäältä kuului suden ulvontaa. Muutamia kertoja
jouduimme taistelutantereelle, missä ei kuitenkaan näkynyt enää
ihmisten ja hevosten ruumiita, vaan valkoisia paperitukkoja, jätteitä
ammutuista panoksista. Toisin paikoin peittivät nämä tukot maan kuin
lumi, paikotellen oli niitä harvemmassa. Kerran päädyimme aivan autioon
kylään, missä ei ollut muuta elollista, kuin meitä pakeneva, nälästä
kaakattava kanaparvi ja yksi ihminen, mielipuoli eukko, joka istui
puoleksi luhistuneen tupansa kuistilla ja puheli kovaäänisesti
itsekseen. Ainoastaan suurella vaivalla saimme hänen hajanaisista
vastauksistaan selville, että kylän asukkaat olivat joku päivä sitten
ampuneet ulaaneja ja sitten paenneet, sillä he pelkäsivät, että heidän
kylänsä poltettaisiin.

Eräänä yönä saavuimme tuvalle, jonka ikkunasta loisti valkea, ja
koputimme ovelle. Kesti kauan ennenkuin havaitsimme minkäänlaisia
elonmerkkejä, mutia vihdoin avautui ovi ja eteemme ilmestyi niin
sudennäköiset kasvot, että me melkein luulimme näkevämme sen pedon
edessämme. Marx väitti miestä ruumiinvarkaaksi, ja ehdotti, ettemme
yöpyisi hänen luokseen, kun emme voineet olla lainkaan varmoja siitä,
ettemme yöllä saisi puukonpistoa kylkiluittemme väliin. Mutta me olimme
lopen väsyneitä ja päätimme kuitenkin yöpyä. Hetkisen kuluttua ilmestyi
esille vielä neljä samanlaista olentoa; he alkoivat vilkuilla meitä
salavihkaa ja luoda ahnaita silmäyksiä matkatavaroihimme. Marx jäi
pihalle hevosten luo, Mirza puolestaan tarttui muitta mutkitta
susimiestä kurkkuun, painoi hänet seinää vasten ja asetti pistoolin
piipun hänen otsalleen sanoen:

-- Kuuleppas, kirottu elukka! Aja heti paikalla ulos nuo roikaleet,
muutoin ammun sekä sinut että jokainoan heistä, ja jos jotakin häviää
yön aikana, hirtän sinut ilman armoa.

Miehet alkoivat murista, koettipa eräs heistä selittää olevansa joku
virkailijakin ja pyysi uhkaavasti saada nähdä passejamme. Vastaukseksi
tarttui Selim ratsupiiskaansa ja alkoi sillä säälimättä läiskytellä, ja
etenkin tuota virkailijaa. Yö kului rauhassa, ja me jatkoimme
seuraavana aamuna matkaamme.

Mutta tie kävi yhä vaarallisemmaksi. Tulimme nyt seudulle, joka oli
melkein kokonaan saksalaisten vallassa, joita pienet, hajallaan
liikkuvat vapaajoukot lakkaamatta ärsyttelivät ja ahdistelivat. Kylät
ja kaupungit olivat säilyneet paremmin täällä kuin niillä seuduin,
missä kaksi armeijaa taisteli keskenään. Asukkaat eivät tehneet
vastarintaa saksalaisille, vaan taipuivat heidän ylivoimaansa, mutta
niinpä olikin heiltä melkein mahdoton saada minkäänlaista apua tahi
neuvoja. Me päätimme millä hinnalla hyvänsä etsiä käsiimme La
Rochenoiren, vaikka se näytti inhimillisille voimille mahdottomalta,
sillä ensiksikään ei kukaan tiennyt, missä hän joukkoineen oleskeli, ja
toisekseen täytyi meidän, päästäksemme hänen luokseen, mennä suoraan
saksalaisten kitaan, sillä mikään vapaajoukko ei ollut niin vihattu ja
vainottu kuin hänen. Voimme sanoa, että me kolme aloimme nyt käydä
todellista sotaa omin päin. Me liikuimme vain öisin ja suuntasimme
kulkuamme sellaisille paikoille, missä huhujen mukaan oli joko hyökätty
valiojoukkojen kimppuun, lyöty etujoukkoja tahi vangittu pienempiä
osastoja. Mutta kylläpä me sovimmekin hyvin yhteen, me kolme.

Marx oli tosiaankin kelpo poika. Hän oli luonteeltaan rauhallinen ja
välinpitämätön, kuten elsassilaiset ainakin, ja mursi lystikkäästi
ranskankieltä. Toisinaan tuntui minusta kuin hänen urhoutensa olisi
johtunut jonkinlaisesta puuttuvasta käsityskyvystä, jostain uhkaavan
vaaran tajuamattomuudesta. Mutta syy oli toinen. Marx vihasi
saksalaisia kaikesta sielustaan, ja tuollainen viha katkeroittaa
rauhallista luonnetta paljoa suuremmassa määrässä kuin muunlaista.
Kuitenkin oli hän valpas kuin vainukoira ja epäilemättä kylmäverisin
meistä kaikista.



III.


Vain vähäisen osan matkasta kuljimme rautateitse. Ranskalaisten haltuun
jääneillä seuduilla oli nimittäin useimmat radat hävitetty, ja yleisen
sekasorron aikana ei kukaan välittänyt ryhtyä niitten uudelleen
rakentamiseen. Tämä vaikeutti suuresti sotajoukkojen liikkeitä, mutta
siihen aikaan tahtoivatkin kaikki yksimielisesti syöstä Ranskan
turmioon.

Haute-Saônen depardementti, missä La Rochenoire oleskeli, oli
saksalaisten vallassa. Päästyämme sen rajojen sisäpuolelle, aloimme
taas kulkea metsiä myöten ja liikuimme melkein yksinomaan öisin. Päivät
nukuimme humala- tai viinitarhoissa, tähystelimme ja teimme uusia
matkasuunnitelmia.

Pari päivää ennen tuloamme La Rochenoiren leiriin poikkesimme erääseen
La Mare-nimiseen kylään. Se ei tosin ollut aivan matkamme varrella,
mutta Selim selitti, että hänen täytyi saada tavata erästä hra La
Grangea, joka oli jonkun aikaa asunut siellä; häneen oli Mirza
tutustunut Parisissa.

Me lähestyimme kylää mitä varovaisimmin, sillä oli hyvinkin
mahdollista, että siellä majaili baijerilaisia tai preussilaisia
joukkoja. Oli jo pimeä, aurinko laskenut; ainoastaan lännessä kuulsi
vielä iltaruskon kajastus. Siellä täällä alkoi talojen ikkunoihin
ilmestyä valoa. Kaikkialla näytti vallitsevan mitä suloisin rauha. Me
ryömimme humalatarhassa kuin käärmeet, mutta koirat vainusivat meidät
ja alkoivat haukkua. Samassa näimme muutamia tummia olentoja, jotka
seisoivat aitauksen toisella puolella ja keskustelivat puoliääneen.

Me kumarruimme alas. Äänet vaikenivat, ja yksi olennoista kumartui yli
aidan ja tähysteli tarkasti humalatarhaan päin. Sitten alkoi taas
kuulua ääniä pimeydestä:

-- Mitä te tähystelette, ukko Grousbert?

-- Koirat haukkuvat! tuolla liikkuu jotakin.

-- Tuollako! Kuu alkaa juuri kohota taivaalle, ja silloin käyvät koirat
aina levottomiksi.

Toinen ääni lisäsi:

-- Ehkä siellä on kuolleitten sieluja? Sanotaan, että koirat vainuavat
ihmissieluja.

-- Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Sitten kuului huokauksia.

Mirza kuiskasi minulle:

-- Ne ovat varmasti sotilaita.

Miehet alkoivat aidan takana taas haastella, mutta vielä enemmän
kuiskaten:

-- Susia juoksentelee myöskin ympäristöllä. Sota siittää susia niinkuin
kaikkea muutakin pahaa.

-- Kylläpäs iltarusko oli tänään punainen! Jossain on kai taas
taisteltu.

-- Määri arvelee preussilaisten tulevan uudelleen tänne.

-- Suojelkoon meitä Pyhä Hubertus heistä!

Nyt nousi Selim piilopaikastaan ja huusi:

-- Halloo, ihmiset hyvät! Voitteko opastaa meidät hra La Grangen luo?

-- Oh!... -- kuului pelästyneitä ääniä. Mitä te olette miehiänne?

-- Tänään sotilaita, huomenna ties mitä! Neuvokaa meille tie, älkääkä
kyselkö.

Eräs miehistä virkkoi:

-- Minä seuraan teitä.

Käännyimme nyt leveälle tielle, jota verhosi läpinäkymätön pimeys.
Kuljettuamme satakunta askelta teki tie äkkinäisen mutkan oikeaan.
Etäämpänä kohosi pieni kirkko, jota ympäröi valkoinen, matala muuri ja
joukko puita; näiden lomitse pilkisti valaistuja ikkunoita.

-- Tuo on Pyhän Hubertuksen kirkko, virkkoi saattajamme, -- ja täällä
asuu La Grange.

Tulimme nyt puutarhaan, joka oli niin tiheä, että oksat levisivät
ikäänkuin holviksi käytävien yli. Puutarha näytti olevan perin huonossa
kunnossa. Sen keskustassa oli kaunis sveitsiläiseen malliin rakennettu
huvila, jonka seinät olivat villien viini- ja muitten köynnöskasvien
peitossa, jotta valaistut ikkunat tuikkivat kuin käärmeen silmät.

Eteisen ovi oli auki, ja me astuimme sisään. Ihmisiä ei näkynyt.
Eteinen oli pimeä, mutta kuu paistoi niin heleästi ikkunasta, että me
saatoimme eroittaa kaikki: keskellä lattiaa oli pöytä, seinänvierillä
kaappeja ja niiden päällä kuivaneita tähkäkimppuja.

Marx koputti ratsupyssyllä lattiaan. Samassa kuului askeleita,
viereiseen huoneeseen antava ovi avautui, ja naisolento -- luultavasti
palvelustyttö -- näyttäysi, mutta katosi heti, nähtävästi pelästyen.
Marx koputti kovemmin.

Hetkisen kuluttua ilmestyi sama naisolento uudestaan, pitäen lamppua
kädessään, ja hänen perässään tuli vanha harmaahapsinen ukko. Tämä
lähestyi meitä, nosti käden silmilleen ja kysyi verkkaan, mutta
verrattain kovalla äänellä:

-- Miksi te meluatte niin, ystäväiseni?

Sitten asetti hän käden korvalleen ja kysyi:

-- Hä?

Jos me olisimmekin melunneet, niin ei ukkoparka olisi sitä varmastikaan
kuullut, sillä kaikesta päättäen tuntui hän olevan kuuro.

-- Eikö minulla ole kunnia olla tuttu? huudahti Mirza, kumartuen ukkoon
päin.

Tämä tarkasti häntä, muisteli hetkisen ja virkkoi:

-- Ah, tekö se olettekin, kreivi?

Sitten lisäsi hän itsekseen, mutta aivan kuuluvasti:

-- Mitä hän näillä seuduilla tekee!

-- Minä aijon antautua sotapalvelukseen, vastasi Mirza.

-- Tervetuloa, tervetuloa kattoni alle!

Selim esitti Marxin ja minut, ja ukko kehoitti meitä astumaan sisälle,
mutta me pyysimme ensin saada muuttaa vaatteitamme, sillä me
muistutimme hieman liiaksi maantierosvoja. Palvelustyttö johdatti
meidät vierashuoneeseen.

Pukeutuessamme virkkoi Mirza:

-- Hän on kauheasti vanhentunut, muuttunut melkein lapseksi uudestaan.

-- Miksi sinä tahdoit häntä tavata? Hänhän on aivan höperö.

-- Sen kerron sinulle yöllä.

Sitten menimme alas.

Ukko odotti jo meitä katetun ruokapöydän ääressä. Heti meidän jälkeemme
astui huoneeseen nuori, kaunis tyttö, solakkavartaloinen ja
tummakutrinen. La Grange esitti hänet pojantyttärekseen.

Minä kumarsin jäykästi ja jokseenkin välinpitämättömästi. Mutta äkkiä
keksin jotakin, mikä hämmästytti minua mitä suurimmassa määrin.

Neiti La Grange vaaleni kalman kalpeaksi, nähdessään Mirzan, eikä
viimemainittukaan näyttänyt vähemmin liikutetulta.

-- Hänellä näkyi olevan syynsä tännetuloon, -- arvelin itsekseni.

Me istuimme kukin paikallemme ja ryhdyimme äänettöminä aterioimaan.
Kukaan ei tuhlannut sanoja, puhuttiin hillityllä äänellä ikäänkuin
olisi pelätty jonkun kuuntelevan.

Sen verran huomasin kuitenkin, että neiti La Grangen ja Mirzan välillä
oli jotakin. Edellinen karttoi Mirzan katsetta, mutta kun Mirza taas ei
katsonut neitoon, tarkasti tämä häntä kummallisin silmäyksin. Mirza
koetti turhaan saada keskustelua vireille. Vaitiolo kävi kiusalliseksi.

Aterian päätyttyä katsahti ukko La Grange kattoon ja sanoi äkkiä:

-- Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai... niin, torstaihan tänään
onkin.

Noustuamme pöydästä tarttui Mirza hänen käsivarteensa, ja he katosivat
viereiseen huoneeseen. Luulen, että hän pyysi ukolta opasta, mutta en
voinut kuulla heidän keskusteluaan, vaikka he puhuivatkin verrattain
kovaäänisesti. Olin nimittäin istahtanut neiti La Grangen viereen ja
koetin pitää hänelle seuraa.

Se olisi ollut toisissa olosuhteissa verrattain helppoa. Nuori tyttö
oli kaunis ja miellyttävä, hänellä oli älykkäät, tummat silmät ja
ihmeteltävän kauniit kädet, jotka hän nähtävästi mielistelyn halusta
nosti tuon tuostakin kutreilleen. Mutta tällä kerralla ei keskustelusta
ollut tulla mitään. Minä olin väsynyt ja neiti La Grange hajamielinen.

Vihdoin kysyin häneltä, kuinka kauan hän oli tuntenut Mirzan.

Silloin tuli häneen eloa, mutta sen sijaan että olisi vastannut kysyi
hän vuorostaan, mitä varten me olimme tulleet näille seuduille.
Vastasin hänelle, että minusta oli yhdentekevää, missä sain tapella,
mutta Mirza oli tahtonut poikettavaksi tänne. Tytön kuumeentapainen
levottomuus yltyi. Olisin ehkä jossain toisessa tilaisuudessa koettanut
udella häneltä yhtä ja toista, mutta nyt esti minua siitä väsymys. Marx
oli nukahtanut nojatuoliin ja kuorsasi, ja minä ajattelin enemmän unta
kuin sydänsalaisuuksien utelemista.

Kohta palasivat Mirza ja ukko viereisestä huoneesta. Ukko istahti nyt
viereeni, laski kätensä polvelleni ja alkoi puhua pitkiä, hajanaisia
lauseita, tehden aina etukäteen käsillään liikkeitä, joiden piti kuvata
hänen sanojaan. Sillaikaa lähestyi Mirza neiti La Grangea. Kuulin
heidän vaihtavan muutamia pikaisia sanoja, ja senjälkeen näkyi Mirza
hartaasti pyytävän jotakin. Onnistuin kuulemaan vain sanat: "Minä
selitän kaikki!" sillä samassa teki ukko taas käsillään muutamia
ennakkoliikkeitä ja sanoi sitten:

-- Te saatte nukkua toisessa rakennuksessa. Teidän tarvitsee vain avata
takaovi, niin pääsette suoraan humalatarhaan... aina metsään saakka.

Sitten nosti hän käden korvalliselleen ja kysyi:

-- Hä?

Vihdoin sanoimme hyvää yötä. Toinen rakennus oli puutarhan äärimäisessä
kulmassa, muutaman kivenheiton päässä huvilasta. Siellä ei nähtävästi
asunut ketään, sillä astuessamme sisälle lehahti vastaamme humalan
tuoksu, ja humaloita näkyi riippuvan siellä kuivamassa. Yksi huoneista
oli kuitenkin kalustettu, ja lattialle oli levitetty kolme patjaa,
päänalusia ja hursteja. Niin houkuttelevaa vuodetta en ollut nähnyt
pitkiin aikoihin, ja minä heittäydyin levolle, ajattelematta edes
riisuutua. Selim ja Marx eivät liioin riisuneet yltään, vaan kävivät
makuulle täysissä pukineissa, ja kaikilla oli ratsupyssy lähellään
siltä varalta, että niitä tarvittaisiin.

-- Kuule, -- sanoi Mirza. -- Nyt on hetki tullut, jolloin minun täytyy
tunnustaa ja selittää sinulle kaikki...

Sen verran kuulin, mutta nukahdin sitten, ja nukuinkin niinkuin tukki,
mutta en toki paria tuntia enempää.

Kello kahden ajoissa heräsin äkkiä.

Ensi alussa en voinut muistaa, missä olin, mutta sitten selvenivät
ajatukseni, ja minä katsahdin ikkunasta ulos.

Heikko vaaleanpunainen valo loisti sisälle.

Mutta se ei ollut päivänsarastusta, vaan kaukaisen tulipalon
kajastusta.

-- Siellä palaa, -- ajattelin itsekseni, mutta en tuntenut vähintäkään
halua jättää lämmintä vuodettani.

-- Mahtavat tapella siellä.

Ja siellä tapeltiinkin.

Hetkisen kuluttua kuulin kiväärin pauketta etäältä.

Kaukaiset, kumeat laukaukset, nopeat ja tasaiset kuin säveljakso,
taukosivat toisinaan ja kaikuivat sitten taas kaksinkertaisina.

Väliaikoina kuului Marxin kuorsausta.

Jonkun ajan kuluttua tuntui minusta aivan kuin olisivat laukaukset
kuuluneet lähempää, ja jokunen kanuunan jyrähdys tärisytteli
ikkunanruutuja. En tahtonut vielä nousta ylös, mutta päätin kuitenkin
varovaisuuden vuoksi herättää Mirzan.

-- Selim! -- huusin minä.

Ei vastausta.

-- Selim! -- toistin kovalla äänellä.

Vastaukseksi kuului vain Marxin kuorsaus!

Tällävälin oli kajastus yhä kirkastunut, ja minä eroitin jo Selimin
vuoteen -- se oli tyhjä.

Arvelin hänen lähteneen ottamaan selkoa taistelun kulusta; tartuin
ratsupyssyyni ja läksin myöskin ulos.

Kuu paistoi kirkkaasti, ja tulipalon kajastuksen ohella levitti se
salaperäistä valaistusta puutarhaan. Puitten lehdet rapisivat hiljaa,
heijastuen hopealle ja kuparinpunaiselle; maassa näkyi pitkiä, tummia
varjoja. Mutta puutarhassa oli kaikki hiljaista. Huvilan ikkunat
näyttivät mustilta. Täällä oltiin nähtävästi tottuneita tulipalon
loimuihin ja kiväärinlaukauksiin.

Salaperäinen juhlallisuus vallitsi kaikkialla. Täällä uinuvan puiston
surunvoittoinen hiljaisuus, tuolla veripunainen hehku, taistelu,
tulipalo ja meren kohinaa muistuttava melu.

Olin niin tottunut olemaan varuillani, että nytkin vaistomaisesti
hiivin eteenpäin aivan kuin olisin lähestynyt preussilaista
vahtisotilasta.

Äkkiä huomasin Mirzan ja jäin kuin naulittuna seisomaan paikalleni.
Penkillä, varjoisessa pensaikossa, istui neiti La Grange, ja hänen
edessään oli Mirza polvistuneena, suudellen innokkaasti hänen käsiään.

Kuu ja punerva hohde valaisi heitä.

-- Sinä minun ainoani, ainoani! -- kuiskasi Mirza intohimoisesti.

-- Annathan anteeksi? -- jatkoi hän hetken kuluttua.

Hänen äänensä ja suudelmansa kuuluivat yli voimakkaimpienkin
pyssynpamausten.

Kuulin vielä muutamia yksinäisiä lauseita:

-- Tulin ainoastaan...

Aloin pelätä, että taistelu leviäisi La Mareen saakka ja katsoin
varovaisuuden vaativan meitä olemaan valppaina. Vetäysin senvuoksi
pensaikkoon ja vihelsin hiljaa sovitun merkin.

Heti alkoi pensaista kuulua rapinaa ja samassa ilmestyi eteeni Mirza
säihkyvin silmin ja hehkuvin poskin, läähättäen mielenliikutuksesta.

-- Mikä on hätänä? -- kysyi hän.

-- Tappelevat.

-- Etäällä. Älä käytä väärin merkkiä, sinä leikittelet. Merkki tietää:
vaara on lähellä.

-- Häiritsinkö sinua?

Mirza pysähtyi äkkiä.

-- Sinä näit?...

-- Näin.

Hän vaikeni hetkiseksi, sitten syleili hän minua.

-- Hyvä, -- sanoi hän. Käykäämme sisälle, minulla on sinulle paljon
kerrottavaa. Nyt et kai nukahda?

-- En, sen lupaan.

Me menimme sisälle. Minä heittäysin patjalleni, Mirza istahti omalleen
ja alkoi:

-- Sinun mielestäsi olen ehkä toiminut itsekkäästi, mutta arvelin, että
sinusta oli sama, missä sait tapella. Sitäpaitsi seuraa minua aina
onni, mutta sinua ei, ja sentähden ajattelin, että jos sinä sidot
kohtalosi minun kohtalooni, joudut sinä myöskin osalliseksi minun
onnestani. Mutta asian voi muuttaa. Minä olen antautunut hyvin
vaaralliseen seikkailuun. Nyt kerron sinulle mihin. Jos tahdot, niin
voit peräytyä, vielä ei ole myöhäistä. Mutta sano minulle, olisitko
joka tapauksessa lähtenyt sotaan?

-- Olisin.

-- Hyvä -- siis en houkutellut sinua?

-- Et.

-- Kuule sitten. Jo ennen sodan syttymistä tutustuin Parisissa Lydia la
Grangeen ja rakastuin häneen. Hän miellytti minua. Mutta sitten välimme
rikkoutuivat, ja tiedätkö, kuka siihen oli syynä?

-- En.

-- La Rochenoire.

-- La Rochenoire?

-- Niin. Yksityisseikkoja en nyt ennätä sinulle kertoa. La Rochenoire
rakastui myöskin häneen, mutta se mies oli huonossa huudossa
ja markiisin-arvoineen köyhä kuin kirkonrotta. Minulle oli
verrattain helppoa lyödä hänet laudalta. Silloin haastoi hän minut
kaksintaisteluun. Me taistelimme pistooleilla. Kolme kertaa tähtäsin
häntä otsaan, ja kolmasti lahjoitin hänelle hengen. Hän ei osaa ampua.
Olisin voinut tappaa hänet, ja kadun, etten sitä tehnyt, sillä siitä
lähtien on hän vainonnut minua väsymättömästi. Olen aina ollut tulinen,
kuten tiedät, ja toisinaan antautuessani uusiin suhteisiin en ole
välittänyt sitä ennen lopettaa entisiä. Niin oli nytkin käynyt. Vuotta
ennen kuin opin tuntemaan Lydian olin Jockey-klubissa tutustunut
nuoreen meriupseeri Marillaciin, joka heti ensi hetkellä mieltyi
minuun. Hän oli kelpo poika -- urhoollinen, älykäs, sanalla sanoen
oikea ritari. Jonkun viikon kuluttua kutsui hän minut kotiinsa ja
tarjosi ystävyytensä, ja minä -- suokoon Jumala sen anteeksi! --
antausin suhteisiin hänen nuoren, kauniin vaimonsa kanssa.
Meikäläisissä oloissa pidetään sellaista rikoksena, mutta Parisissa on
se ihan tavallista. Minä en ollut ympäristöäni parempi. Mutta
omatuntoni alkoi kuitenkin soimata minua. Mies oli usein poissa, mutta
kun hän tuli kotiin, täytyi minun teeskennellä ystävyyttä häntä
kohtaan, ja se kävi ylen tukalaksi; minä inhosin itseäni. Tultuani
tuntemaan Lydian tahdoin lopettaa entiset suhteeni, en siksi, että
tunteeni Lydiaa kohtaan olisi ollut todellinen, sellaiseksi muuttui se
vasta myöhemmin, -- vaan siksi, etten voinut teeskennellä. Luulin
voivani helposti päästä eroon rouva Marillacista, mutta petyin
suuresti. Hän oli saanut tiedon aikeestani, ja mustasukkaisuudesta ja
kostonhimosta antautui hän suhteisiin La Rochenoiren kanssa. Tämä taas
ei anna koskaan anteeksi eikä väisty kenenkään tieltä, ja siksi käytti
hän tilaisuutta tehdäkseen lopun Lydian ja minun välisestä suhteesta,
samalla kostaen minulle. Hän selitti Lydialle, että minä rakastin rouva
Marillacia. Lydia ei tahtonut uskoa sitä, vaan vaati todistuksia.
Silloin sain rouva Marillacilta kirjeen, missä hän pyysi minulta
viimeistä kohtausta. Minä kieltäysin. Silloin sain toisen kirjeen, joka
sisälsi vain sanat: "Sinä tiedät, että mieheni on tullut kotiin, ja
pelkäät." Enempää ei tarvittu. Minä menin. Se oli ansa. La Rochenoiren
oli määrä tuoda Lydia paikalle, todistaakseen hänelle uskottomuuteni.
Mutta siinä ei kylliksi. Kostonhimoisena minua kohtaan ei se lurjus
empinyt valita myöskin rouva Marillacia uhrikseen; hän ei ilmoittanut
ainoastaan Lydialle kohtaamisestamme, vaan myöskin hra Marillacille,
toivoen tämän haastavan minut kaksintaisteluun ja surmaavan minut --
Marillac oli nimittäin Ranskan taitavimpia miekkailijoita, eikä kukaan
uskaltanut ryhtyä hänen kanssaan miekkasille. Sitten tapahtui
yhteentörmäys. Sinä olet tietysti kuullut siitä -- koko Parisihan ei
puhunut muusta. Päätin antaa Marillacin surmata itseni, mutta kun sain
nähdä verta, pääsikin kovaonninen luontoni oikeuksiinsa, ja minä
työnsin miekkani kahvaa myöten hänen rintaansa. Vielä tänään kuulen,
kuinka terä mursi hänen selkärankansa.

Mirza säpsähti. Hän oli kalpea, hänen silmänsä säihkyivät ja kasvoilla
kuvastui tuska, mutta samalla synkkä, uhkaava katkeruus.

Hän peitti käsillään kasvonsa ja vaikeni. Vähään aikaan en kuullut
muuta kuin laukauksia, jotka yhä lähenivät.

-- Kerro enemmän, aika on täpärällä, -- sanoin minä.

-- On helppo arvata, -- lisäsi hän, -- mitä sitten tapahtui. Lydia ajoi
minut ovesta ulos, ja siitä lähtien aloin rakastaa häntä toden teolla.
Olisin kostanut verisesti La Rochenoirelle, mutta en ollut selvillä
hänen syyllisyydestään. Sitäpaitsi komennettiin hänet heti jälkeenpäin
Marseilleen, sillä hän oli siihen aikaan meriministeri. Ennen lähtöään
kosi hän Lydiaa, joka epätoivoissaan antoi myöntymyksensä. Minä
aloin viettää hurjaa elämää ja tuhlasin koko joukon rahoja. Olin
Jockey-klubin sielu; siellä pidettiin minua sankarina, itse pidin
itseäni halpamaisena raukkana. Kärsin kauheasti. Sitäpaitsi kasvoi
rakkauteni Lydiaan, ja se teki minut vielä onnettomammaksi.

-- Kuinka sait tietää La Rochenoiren osallisuuden tuohon juttuun?

-- Tapasin rouva Marillacin sittemmin siinä kurjassa ympäristössä,
missä aikaani kulutin. Hän oli vajonnut syvälle, mutta minä koetin
kohottaa häntä, vaikka tosin liian myöhään: hän oli saanut
keuhkotaudin. Hän kuoli pian sen jälkeen, mutta tunnusti ennen
kuolemaansa minulle kaikki. Vannoin silloin kostavani La Rochenoirelle.
Ja kautta taivaan! olisin tehnyt sen heti, ellei sota olisi juuri
silloin tullut väliin.

-- Luulin, -- jatkoi hän, -- että La Rochenoire sortuu sen jalkoihin,
ja rukoilin sentähden ristin Jumalaa ja typerää Muhamedia pelastamaan
hänet minulle. Eikä aikaakaan, kun hänen nimensä sukelsikin esille
tapausten pyörteistä, sen kamalan kehän ympäröimänä, joka oli tehnyt
hänet niin kuuluisaksi sissiksi. Silloin ajattelin: nyt on hetki
tullut!

-- Mikä on tarkoituksesi?

Mirza aukaisi vapisevin käsin lakkinsa vuorin ja otti esille paperin,
jonka ojensi minulle, sanoen:

-- Lue!

Aloin lukea tulipalon loimussa, ja minusta tuntui kuin en olisi ollut
valveillani, -- kuin olisi kaikki, mitä tapahtui, ollut vain
kummallista unta, joka haihtui herättyäni.

Paperi, jota pidin kädessäni, oli kaikessa vaatimattomuudessaan Mirzan
nimitys La Rochenoiren joukon päälliköksi, sekä määräys asettaa
samainen La Rochenoire sotaoikeuden tuomittavaksi.

Ojensin paperin äänettömänä takaisin.

Mirza nousi seisaalle ja tuli luokseni. Hänen kasvoillaan kuvastui
oikea itämainen julmuus.

-- Vannon tämän yön, palon, noitten kaatuneitten kautta, että minä
ilman epäilyksiä ammutan hänet!

Sitten avasi hän nopeasti ikkunan. Hän tarvitsi selvästi raitista
ilmaa.

Mutta minä en käsittänyt, mitä nimitys merkitsi.

-- Selitä minulle asia! -- sanoin.

Selim käveli hetkisen edes takaisin.

-- Sinä ihmettelet nimitystä ja käskyä asettaa sotaoikeuden eteen mies,
joka ei tee muuta kuin tappelee saksalaisten kanssa, -- vastasi hän
vihdoin. -- Mutta kaikella on syynsä. Tuo mies luulee nyt olevansa
kaikki kaikessa, ollessaan joukon johtaja. Hän on ylimys. Hänen
miehensä huutavat "_vive le roi_!" [Eläköön kuningas!] sotakentällä.
Hän ei palvele tasavaltaa, vaan Henrik V:ttä. Sitäpaitsi kohtelee herra
markiisi ihmisiä liian ylimielisesti, hän ammutti Branche Verten kylän
määrin, hirtätti Agneauxissa kaksi talonpoikaa, poltatti Maricin kylän
sentähden, että se kieltäytyi antamasta hänelle muonavaroja. Kun Chauzy
lähetti hänelle ohjeita, ruoskitutti hän sanansaattajia ja lähetti
Chauzylle röyhkeitä vastauksia. Yksin sekin riittää tuottamaan hänelle
kuolemantuomion. Hän tahtoo olla oma herransa ja käydä sotaa omin päin,
mutta sepä ei luonnistu. Diktaattorilla oli tosiaankin kylliksi syitä.
Hän selitti La Rochenoiren menettäneen päällikkyyden, kukaan ei
tahtonut ryhtyä siihen, kunnes minä sain tiedon asiasta.

Ilmoitin heti olevani valmis ryhtymään toimeen, ja koska diktaattori
tunsi minut Jockeyklubin ajoilta, tulin suuremmitta vaikeuksitta
nimitetyksi. Mutta minulle huomautettiin, että La Rochenoire, jolla ei
ole paljoa kadotettavaa ja jolla on sotilaansa takanaan, varmasti ampuu
sen, joka saapuu hänen leiriinsä nimitys taskussaan.

-- Mitä? Eikö hallitus kykene vapauttamaan itseään hänestä?

-- Kykenee kylläkin: se voisi saartaa hänet joukoillaan ja tuhota
hänet perin pohjin. Mutta diktaattori ajattelee yleistä mielipidettä.
La Rochenoiren nimi on käynyt julkiseksi, hän on jo otellut
nelisenkymmentä kertaa ja useimmiten suoriutunut voittajana. Olen
sentähden saanut käskyn menetellä varovasti, mikä ei minua juuri
miellytä! Säästän La Rochenoirea niin kauan kuin hänellä on sotilaat
puolellaan, mutta hekin alkavat napista. Minä en vedä esille
nimitystäni heti, vaan vasta sitten kun olen voittanut sotilaat
puolelleni. Mutta jos La Rochenoire antaisi käskyn ampua minut, niin
ammun kuulan hänen otsaansa ja vedän esille nimitykseni. Epäilen
kuitenkin niin käyvän. La Rochenoire tietää, että minä olen hyvissä
väleissä nykyisen diktaattorin kanssa. Ampua minut olisi samaa kuin
"polttaa kaikki laivansa", ja sitä ei hän toki tahtone. Saammehan
muuten nähdä. Toivottavasti ei tarvitse mennä äärimäisyyksiin. Se on
hallituksen toivo. La Rochenoire ei tiedä asiasta mitään. Niin ovat
asiat. Sano nyt minulle ajatuksesi.

-- Ajatukseni on, että olisit tehnyt paremmin, jos olisit sanonut
minulle kaikki samalla kertaa.

-- Menettelin väärin, mutta pelkäsin, että sinä voisit saada minut
luopumaan aikeestani.

-- Ja miksi sinä sitten houkuttelit minut mukaan?

-- Vielä ei ole myöhäistä vetäytyä takaisin. Sinä sanoit olevan
yhdentekevää, missä saat tapella. Jonkun matkan päässä täältä oleskelee
Corbeaun vapaajoukko. Sinä voit liittyä siihen. Varmuuden vuoksi olen
hankkinut sinulle paikan.

-- Kuule nyt, Selim! -- sanoin minä. -- Sinä tahdot kostaa, ja tee se,
mutta tapa ei minua miellytä, Voisin kyllä käsittää, jos sinä etsisit
La Rochenoiren ja muitta mutkitta ampuisit luodin hänen otsaansa, mutta
sinä aijot ensin voittaa hänen luottamuksensa ja sitten pettää hänet.

-- Minä en ole valinnut tapaa. Sellaiset ovat saamani määräykset, ja
niitä täytyy minun noudattaa, minkä myöskin olen luvannut tehdä, sillä
ei siinä kylliksi, että ilman muuta surmaan hänet. Ensin täytyy minun
saada nöyryyttää hänet mitä julmimmin. Minä en välitä, onko se kaunista
vai eikö. Minä olen tattari. Minä janoan kostoa!

Ja hän olikin sillä hetkellä aivan kuin täysiverinen tattari.

-- Ajattele, mitä hän on minulle tehnyt! Ajattele, että Lydia on hänen
morsiamensa!

Ja hän alkoi hieroa käsiään niin että nivelet nauskuivat.

Hetkisen kuluttua lisäsi hän:

-- No, seuraatko sinä minua vai etkö?

-- Seuraan. Jos asia toimitetaan heti, niin autan sinua, muussa
tapauksessa luovun koko puuhasta.

-- Tee se! Hyvä! Kiitos!

Hän puristi kättäni.

-- Missään tapauksessa, -- lisäsi hän, -- me emme mene yhtaikaa
leiriin, jottemme herätä epäluuloa. Minun täytyy päästä sinne ensin --
sitten tulette te, sinä ja Marx. Me emme ole tuntevinamme toisiamme.
Siten ainakin tulette suojatuiksi hänen kostoltaan, jos jotakin
tapahtuu.

Minä en tahtonut suostua siihen, mutta Mirza huomautti, ettei meillä
ollut oikeutta vetää mitään aavistamatonta Marxia mukaamme. Minä
mukaannuin.

-- Koska sinä lähdet matkaan? -- kysyin minä.

-- Päivän koittaessa. Te jäätte tänne vielä muutamiksi päiviksi.

Sitten tarttui hän taas käteeni.

-- Ole hyvä Lydialle! Minä rakastan häntä. Ole sääliväinen minua
kohtaan, ainakin siinä suhteessa. Hän ansaitsee sinun ystävyytesi...
paremmin kuin minä. Hän on kärsinyt paljon, sillä hän ei ole koskaan
lakannut minua rakastamasta. Nyt on kaikki selitetty.

Ja hän heittäytyi kaulaani ja painoi päänsä rintaani vasten. Sitten
nousi hän äkkiä ylös ja sanoi:

-- Nyt minä menen.

-- Minne?

-- Sanomaan hänelle jäähyväiset. Se lapsi raukka odottaa minua vielä.

Hän otti ratsupyssynsä ja meni. Minä jäin yksin nukkuvan Marxin kanssa.
Sotamelu ei vaiennut, päinvastoin yltyi. Sitävastoin häipyi kajastus,
sillä päivä alkoi jo sarastaa. Ikkunanruudut alkoivat loistaa, oksien
rajaviivat kävivät yhä selvemmiksi. Nojasin päätäni käteen ja aloin
miettiä. Mutta minä en ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. Olen
aina tottunut mukautumaan perusteltujen tosisyitten edessä,
hyväksymään ne kuin turkkilainen "kismetin", kohtalon, marmorikylmän
välinpitämättömästi. Tuollainen taivuttautuminen oli siihen aikaan
periaatteeni, lohdutukseni. Elämä ei ollut minusta penninkään arvoinen,
elin jonkinlaisessa epäilyksen ajassa. Olin liian kauan elänyt vain
sisällistä elämää ja kuluttanut itseäni. Sentähden etsinkin nyt
voimakkaita, kannustavia vaikutelmia, sillä ne repäisivät minut irti
kaiken katoavaisuuden ja tyhjyyden mietteistä.

Ajattelin nyt ainoastaan Mirzaa, hänen voimakasta elämäänsä,
itseluottamustaan ja sitä ylenmääräistä elämänintoa, joka hänessä
kuohui. Hän tappeli, rakasti, kosti ja oli täydellisesti vakuutettu
siitä, että se kaikki oli vaivan arvoista. Ei ainoakaan epäilyksen
varjo himmentänyt hänen sieluaan. Hänessä ei ollut pisaraakaan Hamletin
verta. Sellaiset ihmiset ovat luodut toimimaan. Hänestä säteili elämän
lämpöä, jossa minäkin jähmettynyttä sieluani lämmittelin.

Tällä hetkellä heitti hän tuolla puistossa jäähyväiset kauniille neiti
La Grangelle, unohtaen koko maailman. Minä olisin hänen sijassaan
tuntenut suutelevani huulia, jotka kuolema ennemmin tai myöhemmin
jähmetyttää.

Päivä valkeni yhä. La Maren kukot alkoivat kiekua toinen toisensa
perästä. Menin avonaisen ikkunan ääreen ja näin samassa heikon
lyhdynvalon, joka lähestyi nopeasti pimeydestä, ja kuulin puukenkien
kolinaa.

Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunan alle paljaspäinen ja takkutukkainen
poika. Hän kohotti lyhtyä, ja nähtyään minut ikkunassa huudahti hän
läähättäen:

-- Te ette nuku?

-- Kuinka niin?

-- Preussilaiset ovat matkalla kylään.

-- Sammuta lyhty ja mene! -- vastasin minä kuiskaten.

Herätin Marxin ja menin sitten eteisen ovelle ja vihelsin.

Mirza tuli heti.

-- Halloo! Halloo! -- huusi hän.

-- Saksalaiset ovat La Maressa.

Hiivimme humalatarhaan, joka ulottui metsään saakka. Meidän ei muuten
tarvinnut edetä kovin pitkälle, sillä preussilaiset eivät tienneet
meidän oleksivan kaupungissa. Heittäydyimme rauhassa humalaköynnösten
sekaan ja aloimme kuunnella. Taistelu oli jo päättynyt ja kajastus
hävinnyt taivaalta. Aluksi oli kaikki hiljaista La Maressa, mutta
vähitellen aloimme eroittaa ensin hiljaisempaa, sitten kovempaa melua.
Jonkun ajan kuluttua kuulimme kavioitten kopsetta ja hevosten
hirnuntaa, torvien toitotusta ja rumpujen pärinää. Lopuksi alkoi kuulua
myöskin laulua: ratsuväki luikkasi "Die Wacht am Rhein", ja äänet
kajahtelivat kirkkaina hiljaisuudessa. Niissä tuntui lannistumatonta
voimaa ja voitonvarmaa ylimielisyyttä; saattoi arvata, että
cimbriläiset tomun ja veren peittämät joukot tällä laululla juhlivat
uutta voittoaan.

Sarastuksen ensi säteet mahtoivat loistaa sädekehänä heidän lippunsa
ympärillä.

Me kuuntelimme vaieten. Välinpitämätön Marx kalpeni raivosta ja
kuiskasi hampaittensa lomitse murtuvalla ranskankielellään: "_C'est
pien! nous ferrons_!" [Hyvä! Saammepa nähdä!] Mirza antautui myös
kokonaan hetken valtaan. Varmasti unohti hän nyt kaiken muun, ja tuntui
kuin hänen ajatuksensa sillä hetkellä olisivat olleet painavampia kuin
Hamletin kaikki mietelmät yhteensä.

Nähtävästi oli kysymyksessä vain läpikulku, sillä vähitellen eteni
melu, kavioiden kopse ja laulu kuuluivat heikommin ja sekottuivat
vähitellen humalaköynnösten suhinaan. Sittemmin toi vain jokunen,
voimakkaampi tuulenpuuska katkonaisia ääniä korviimme.

-- Ne menivät, -- kuiskasi Selim.

-- Niin.

-- Nyt täytyy minunkin lähteä. Te käännytte takaisin La Mareen.

Me jätimme pitkät ja sydämelliset jäähyväiset. Mirza kuivasi kyyneleen
silmäkulmastaan, heitti ratsupyssyn olalleen, työnsi lakin kenoon ja
poistui verkalleen, hyräillen jotakin sotilaslaulua.

Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan ja lähetti meille viimeiset
jäähyväisensä.

Marx ja minä palasimme äänettöminä La Mareen.



IV.


Kolme päivää myöhemmin lähestyimme La Rochenoiren leiriä. Sydämeni
jyskytti kuin vasara, sillä enhän tiennyt, oliko Mirza enää elossakaan.
Matkalla sanoin Marxille, miten hänen tuli milloinkin menetellä, ja
neuvoin häntä parhaani mukaan. Kelpo poika oli kiintynyt Selimiin kuin
veljeensä; hän sanoi, että jos Selim ei enää ole hengissä, ampuu hän La
Rochenoiren kuin koiran.

La Rochenoiren leiriin opasti meidät eräs talonpoika, joka oli
sissipäällikön vakooja, vaikka hän koetti samalla uskotella meille
olevansa preussilainen vakooja ja kantavansa palkkaa heiltä. Hänen
nimensä oli Hugon.

Haihduttaakseni levottomuuttani aloin keskustella hänen kanssaan.

-- Te kai ansaitsette hyvästi rahaa, vai mitä? -- kysyin minä.

Hugon käänsi julmat kasvonsa minuun ja hymyili, muistuttaen silloin
hampaitaan näyttävää koiraa.

-- Ansio on kurja, -- vastasi hän, -- mutta Isä Jumala toimittaa
toisinaan lisää. Tuon tuostakin tapaa ruumiita, ja kun niitten taskuja
kaivelee, löytää lantteja, kelloja ja sormista sormuksia. Muuten
kuolisin nälkään.

-- Vai niin, te ryöstätte ruumiita?

-- Entä sitten? Luen joka kerta "ijankaikkisen rauhan", ja joskus
kaksikin. Monet eivät tee sitäkään. Isä Jumala on kyllä meille
armollinen. Ranskalaisia palvelen ilmaiseksi. Corbeau -- nielköön maa
hänet kitaansa! -- määräsi minut hirtettäväksi -- tosin kyllä palvelin
silloin vain preussilaisia, -- mutta La Rochenoire irroitti nuoran
kaulastani. Tästälähin, sanoi hän, tulee sinun ottaa maksu
preussilaisilta, mutta palvella meitä. Ja minä palvelenkin häntä kuin
koira. Tunnen täällä jokainoan pensaan. Vien preussilaiset minne hän
määrää, ja jos minä toisinaan kaivelenkin kaatuneitten taskuja, niin ei
hän siitä pahastu. Hän sanoo minua aina "naudaksi", ja siihen on
hänellä täysi oikeus, sillä onhan hän herrani ja isäntäni.

Kuljimme hetkisen äänettöminä. Sitten virkkoi Hugon:

-- Kohta olemme perillä.

Leiri sijaitsi metsässä, kaatuneiden puitten suojassa. Oppaamme teki
muutamia sovittuja merkkejä vahtisotilaalle, joka pidätti meitä, kunnes
vartiojoukko saapui. Tämä vei meidät sitten leiriin.

Saapuessamme sinne oli aurinko juuri laskeutumassa. Ei ainoatakaan
telttaa näkynyt, mutta kaikkialla oli olkilyhteitä. Jonkun matkan
päässä näkyi kymmenkunta vaunua ja niiden edessä laihoja hevoskaakkeja.
Vaunujen välissä istui kuormarenkejä, kestiten itseään juustolla ja
leivällä. Useimmat sotilaat lepäsivät oljilla, toiset olivat
kaivautuneet lyhteisiinsä niin että vain pää näkyi. Kokonaisuus teki
hyvin surullisen vaikutuksen: kuihtuneita, likaisia kasvoja,
pullistuneita, verisiä silmiä, repaleisia takkeja -- kaikki tuo teki
nuo olennot enemmän ryövärien kuin sotilaitten näköisiksi.

Meidät otettiin vastaan verrattain kylmästi. Kun vartiojoukko vei
meidät kentän poikki, kohottautui siellä ja täällä puitten juurien
joukosta esille hurjia kasvoja, ja käheä ääni kysyi:

-- Halloo! Lempo soikoon, keitä te tänne laahaatte?

-- Ne ovat boulevardikeikareita!

-- Tule tänne vaan, pieni nahkapoika, -- huusi eräs Marxille, --
isänmaa tarvitsee leivonpaistia!

-- Kylläpäs sinä tyhmittelet, -- puuttui toinen, tarkastaen Marxin
parrattomia kasvoja, eihän se mikään leivonen ole, vaan valepukuinen
tyttö. Näetkös, kuinka se sipsuttelee varpaillaan!

-- Vieköön piru sinut varpainesi päivinesi! Jos se on tyttö, niin sitä
parempi!

Marx heristi heille nyrkkiä, minä etsin katseellani Mirzaa, mutta en
nähnyt häntä missään. Aloin jo miettiä uhkauksemme täytäntöön panoa La
Rochenoiren suhteen. Saavuimme nyt muutamien suurten puitten luo,
joiden takaa oli kuulunut valittavaa ääntä. Katsahdettuani sinne oli
aivan kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämeltäni: ensimäinen, jonka
näin, oli Selim Mirza. Ajutantin univormuun puettuna keskusteli Mirza
ylen tuttavallisesti pienen, kähärätukkaisen ylpeännäköisen ja
kellerväkasvoisen miehen kanssa. Arvasin, että se oli La Rochenoire.
Hiukan sivulla seisoi tanakkarakenteinen, rokonarpinen ja tavattoman
ruma mies. Lakin asemesta oli hänen päänsä likaisessa, verisessä
kääreessä. Hän oli, kuten sittemmin tulin tietämään, luutnantti Simon,
La Rochenoiren oikea käsi.

Vartiojoukko pysähtyi äänettömänä jonkun matkan päähän heistä. Mirza
loi meihin pikaisen välinpitämättömän katseen, sitten kääntyi hän pois,
ikäänkuin ei olisi koskaan ennen nähnyt meitä, ja pudotti sormella
tuhan sikaristaan. La Rochenoire ja Simon eivät alussa liioin
välittäneet meistä. He olivat nimittäin kumpikin tahollaan toimessa;
toinen keskusteli Mirzan kanssa ja toinen valvoi muutamien talonpoikien
kurittamista. Talonpoika-raukat, joita vartiojoukon upseerin selityksen
mukaan syytettiin siitä, että he olivat opastaneet preussilaisia
leiriin, vapisivat joka jäsenessään. Simon käski heidän tarkasti
katsoa, mitä tovereille tapahtui. Kaksi onnetonta istui kolmannen
päällä ja ruoski hänet verille; sitten nousi suomittu ylös, joi
kulauksen viiniä ja kääntyi lähimmän toverin puoleen, sanoen:

-- Nyt on teidän vuoronne, vaariseni.

Simon valvoi toimitusta, lyöden tahtia käsillään ja toistaen
yhtämittaa:

-- Kovemmin!

La Rochenoire ja Mirza kuiskailivat vähän väliä toisilleen. He
näyttivät olevan mitä parhaimpia ystäviä.

Vihdoin päättyi rankaisutoimitus. Vartiojoukon upseeri ilmoitti tulomme
La Rochenoirelle. Tämä katsahti nyt ensi kerran meihin. En ole koskaan
eläissäni nähnyt sellaisia silmiä. Ne olivat harmaat ja himmeät ja
aivan kuin sammuneet.

-- Simon, vie nuo miehet sisälle, -- sanoi hän, lyhyeen ja terävästi.

Simon otti esille rasvaisen muistikirjan ja merkitsi siihen meidän
nimemme; sitten luovutti hän meidät nuorelle Touvenir-nimiselle
upseerille, sanoen:

-- Neljäs ruotu, Blainen ja Renardin numeroille.

Touvenir osoitti meille kummallekin olkilyhteemme, sanoen lyhyesti:

-- Levätkää nyt.

Siten tulimme leiriin.

Muutamia päiviä myöhemmin heräsin äkkiä yöllä ja tunsin itseni
sairaaksi. Oljet, joilla lepäsin, olivat kosteat. Heti auringon
laskettua oli taivas vetäytynyt pilveen ja sitten oli alkanut sataa,
eli oikeammin oli puitten lehdille alkanut laskeutua paksua sumua, joka
tihkui nyt pisaroina alas vuoteisiimme. Tippumisen ääni kiihoitti
hermojani. Tunsin itseäni ahdistavan ja olevani onneton. Kaikki tuntui
minusta menevän huonosti. Näin joka päivä Mirzan, mutta en ollut vielä
vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Hänen käytöksensä La Rochenoirea
kohtaan on minulle käsittämätön. Mistä johtui tuo ystävyys? Selim oli
hänen ajutanttinsa, kuinka on selitettävä tämä nopea ja odottamaton
virkaylennys? Aavistelin, että viekas ranskalainen oli virittänyt ansan
ja leikitteli nyt Mirzan kanssa kuin kissa. Nämä ajatukset tekivät
minut levottomaksi. Ja koko ajan loiskivat pisarat herkeämättä,
rapisivat lehdiltä lehdille yhä nopeammassa tahdissa. Kuume alkoi
nousta, ja aivoni työskentelivät yhä rauhattomammin. Kun ajattelin,
että me jäisimme tähän joukkoon, jossa vain petos ja ansat kaikkialla
väijyivät, jouduin aivan epätoivoon. Millä kaipuulla ajattelinkaan
vakinaista armeijaa, sen ratsastavia rykmenttejä, jotka keskellä
valoisaa päivää syöksyivät kuin myrskytuuli vihollista vastaan! Ja me?
Meidän täytyi kuin susien samoilla pimeydessä, väijyä metsissä ja
pensaikoissa, hyökätä takaapäin vihollistemme kimppuun... Aloin tuntea
inhoa tuota elämää kohtaan, ennen kun olin ehtinyt sitä vielä
kokeakaan. En voinut nukkua, mutta vaivuin hetkisen kuluttua
jonkinlaiseen horrostilaan. Muutamia tunteja kuuntelin pisarain
putoamista ja jonkun linnun tai pimeyden hengen ääntä, yksitoikkoista:
"to-to, to-to!" Mikähän lintu se mahtoi olla, joka pimeydessä ja
sateessa sillä tavalla äänteli? Toisinaan kuvittelin sen joksikin
yliluonnolliseksi, kuolemaa ennustavaksi olennoksi.

Sitten aloin nähdä näkyjä. Tumma metsä vetäytyi kaikilta puolin
taaksepäin ja muodosti ikäänkuin neljä seinää. Olin olevinani jossakin
huoneessa lapsuuteni kodissa. Pöydällä paloi lamppu ja sen ympärillä
istuivat isä, äiti ja sisaret. Mutta sitten katosivat nuo olennot ja
sijalla näin kaksi tuntematonta tyttöä, jotka selailivat jotakin
vanhaa, kuvitettua aikakirjaa. Asetuin heidän taaksensa ja kurkistin
kuvaa. Se oli kömpelö, keskiaikainen puupiirros Azincourt'in
taistelusta. Alle oli piirretty goottilaisin kirjaimin: "Azincourt'in
taistelu". Säpsähdin äkkiä ilman minkäänlaista aihetta, näky katosi, ja
taas oli ympärilläni metsä ja pimeys, ja korvissani kaikui vesipisarain
loiskina ja toverien raskas hengitys.

Haihduttaakseni näyt mielestäni aloin sanoa itselleni: sinä olet
metsässä, palvelet vapaajoukossa, La Rochenoire on päällikkö, Mirza
ajutantti, vieressäsi nukkuu Marx... Mutta minua peloitti, en tiedä
mikä. Pelkäsin, jotta mieleni teki huutaa apua.

Äkkiä kajahti kimakka vihellys, ja kaikki heräsivät. Päästin
helpoituksen huokauksen. Tämä oli ainakin todellisuutta! Sotamiehet
hyppäsivät pystyyn, ja neljännestunnin kuluttua olivat rivit
järjestyksessä. Luutnantit seisoivat paljastetuin miekoin komppaniainsa
edessä ja ilmoittivat kuiskien toisilleen määräyksiä. Tuokion kuluttua
ilmestyi La Rochenoire, ja hänen lähestyessään vaikeni surina, jota
aina riveistä ja etenkin ranskalaisten riveistä kuuluu. Oli aivan kuin
sotilaat olisivat nähneet itse kuoleman lähestyvän.

La Rochenoire tuli Mirzan seuraamana. He kävelivät verkalleen rivejä
pitkin. Sotilaat seisoivat suorina kuin aidanseipäät ja tekivät
kunniaa. Siellä täällä lausui hän jonkun sanan upseereille. Hetkisen
perästä kuului komento ja rivit jakautuivat kahtia... Toinen puoli
marssi La Rochenoiren ja Mirzan johdolla oikealle, toinen, johon Marx
ja minä kuuluimme, marssi Simonin johdolla suoraan eteenpäin.

Täydellinen pimeys vallitsi vielä. Tummat puuröykkiöt ja juurineen
kaatuneet rungot muodostivat mitä salaperäisimpiä kuvioita. Aavemaisuus
kuvastui kaikkialla. Me marssimme eteenpäin äänettöminä ja aivan
hiljaa. Ajattelevalle ihmiselle on sotapalvelus siinäkin suhteessa
epämieluista, ettei tiedä etukäteen, minne milloinkin komennetaan. Käsi
kulettaa häntä vain kuin shakkinappulaa, ja sillä hyvä. Niin oli
minunkin laitani. Tiesin, että La Rochenoire oli ottanut osaa siihen
taisteluun, josta olimme kuulleet melua La Mareen, ja että hän oli
kärsinyt tappion. Arvelin senvuoksi, että meidän nyt oli määrä kostaa
tuo tappio, mutta minne me olimme matkalla ja kuinka vahvan voiman
kanssa joudumme tekemisiin, siitä ei minulla ollut vähintäkään
aavistusta.

Hetkisen kuluttua loppui metsä. Yöllistä taivaanrantaa vasten kuvastui
kukkula tuulimyllyineen ja lukumäärältään kolmeenkymmeneen nousevine
rakennuksineen, joita me varovasti lähestyimme. Tuulimyllyn ikkunasta
loisti valoa, ja sen alla häämöitti ratsupyssyynsä nojaavan
preussilaisen vahtisotilaan tumma, liikkumaton varjo. Vaikka pensaat
estivätkin meitä näkymästä ja me liikuimme mahdollisimman varovasti,
kuuli vahtisotilas kuitenkin hiipimisestämme johtuvan rapinan. _Wer
da?_ kajahti hiljaisuudessa, ja heti senjälkeen pamahti laukaus;
punainen salama välähti pimeydessä.

Silloin kiljaisimme me kuin yhdestä suusta ja syöksyimme suin päin
taloja kohti, joista vastattiin heti kivääritulella. Kohta oli taistelu
täydessä käynnissä. Marx, minä ja muutamia muita sotilaita riensimme
Simonin johdolla juoksujalassa erään tuvan ovelle ja aloimme
väkivoimalla pyrkiä sisälle, vihollisen ampuessa ikkunoista ja
katoilta. Ovi murtui, ja me säntäsimme sisälle. Saksalaiset ampuivat
meitä, mutta osaamatta. Joka puolella oteltiin pyssynperillä,
pistimillä ja lopuksi nyrkeillä ja hampailla. Samaan aikaan
tunkeutuivat sotilaamme toisiinkin taloihin. Kaikkialla vaikenivat
laukaukset ja oteltiin käsikähmässä. Meidän tuvassamme muuttui taistelu
pian raivoisaksi temmellykseksi. Rätisten taittuivat ratsupyssyt,
pistimet kalskuivat ja taistelevat ähkyivät. Preussilaiset ja
ranskalaiset temmelsivät lattialla toinen toistensa päällä, kiskoivat
toisiaan tukasta ja purivat. Muuan kookas preussilainen tarttui Marxia
kurkkuun ja molemmat kaatuivat lattialle, mutta Marx, joka oli voimakas
kuin härkä, pääsi heti päälle, asetti polvensa vihollisen rinnalle ja
alkoi kohlia hänen päätänsä kivistä lattiaa vasten. Samassa heittäytyi
toinen preussilainen hänen päällensä. Minä aijoin kiirehtiä Marxille
avuksi, mutta sain iskun rintaani ja kaaduin pitkin pituuttani uunin
viereen, jossa paloi vielä tuli.

Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä. Tultuani jälleen tuntoihini en
ensi aluksi voinut liikuttaa jäsentäkään. Tupa oli tyhjä, ja hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Tuli oli uunissa sammunut. Ankarain ponnistusten
jälkeen sain käännetyksi kasvoni lattiaa vasten ja kohottauduin hiukan
kyynäspäilleni. Ensimäinen, jonka kalpeassa valaistuksessa näin, oli
Simonin ruumis, joka ammolla suin ja julmasti irvistäen lepäsi
vieressäni. Sitten pyörryin uudestaan. Toinen heräämiseni oli jo paljon
miellyttävämpi. Lepäsin vuoteessa enkä lattialla. Ensiksi näin Mirzan
kauniit, huolestuneet kasvot kumartuneena ylitseni.

-- Sinäkö siinä? -- kysyin minä.

-- Minä, -- vastasi hän iloisesti, -- olin hieman peloissani sinusta,
mutta huomaankin, ettei mitään vaaraa olekaan.

Itse asiassa tunsin itseni aivan terveeksi.

Rintaani sattunut isku oli saattanut minut tunnottomaksi, mutta ei
vahingoittanut minua mitenkään. Hengitin taas vapaasti ja kivutta.

Minulla ei ollut sentään vähintäkään halua nousta ylös, tyydyin vain
katselemaan ympärilleni. Huomasin olevani samassa huoneessa, missä
toissapäivänä tai eilen tappelimme. Kaikkialla näkyi taistelun jälkiä:
ikkunaruudut olivat sirpaleina, uuni puoleksi revitty, seinillä
veripilkkuja, lattialla muurinsaven siruja, mutta ei ainoatakaan
ruumista. Avonaisista ikkunoista paistoi aurinko sisälle, ja ankarat
tuulenpuuskat nostivat savua kytevästä takasta, joka taas alkoi hehkua.
Väkevä katku tunkeutui sieramiin.

-- Kuinka kauan olen oikeastaan nukkunut? -- kysyin Selimiltä.

-- Kokonaisen vuorokauden -- ja kuin tukki.

-- Ja sinä et ole haavoittunut?

-- Sain vain pienen naarmun.

Hän kääri ylös paidan hihan ja ojensi marmorivalkean käsivartensa,
jossa näkyi pitkä punainen nirhama ja siniset hampaan jälet.

-- Nämä saksalaiset eivät sentään anna teurastaa itseään kuin lampaat.

-- Mutta mehän löimme heidät?

-- Siitä voit olla varma. Tuskin yksikään pääsi pakenemaan.

-- Ja te riensitte meitä auttamaan?

-- Niin.

-- Missä Marx on? -- kysyin hetkisen kuluttua.

-- Patrullissa; Marx on jo korpraali.

-- Simonhan kaatui, eikö niin?

-- Niin, hän lepää jo haudassa.

-- Kuka sai hänen paikkansa?

-- Minä.

Minä nousin istumaan.

-- Selitä minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!

Mirza alkoi nauraa.

-- Upseerit ovat hieman tyytymättömiä, mutta La Rochenoire ei tahdo
kuulla puhuttavankaan kenestäkään toisesta Simonin seuraajaksi.

-- Minä en ymmärrä yhtään mitään!

-- Ja kuitenkin on kaikki niin yksinkertaista. Puhutaan, että
ranskalaiset tulevat riisumaan aseensa. Siinä ei voi mitenkään olla
perää, mutta niin puhutaan. Jos huhu toteutuu, joutuu La Rochenoire,
joka on luopunut hallituksesta, perin tukalaan asemaan.

-- Sentähden hän siis suosii sinua?

-- Niin, jotta minä taas puolestani, jos niin tarvitaan, suosisin
häntä. Rikkaana ulkomaalaisena otettiin minut Parisissa vastaan
kaikkialla, ja minä tein tuttavuutta useimpien niitten henkilöitten
kanssa, joilla nyt on suurin vaikutusvalta Ranskassa. Ja mikä on
suuriarvoisempaa, kaikki pitivät minusta. Minä olin "_persona grata_",
ja siksipä voikin sanani merkitä jotakin. Oleskeluni tässä
vapaajoukossa ja huomattu asemani tuottaa La Rochenoirelle suosiota
johtavissa piireissä. Ellei niin olisi, ei toinen meistä olisi enää
elävitten joukossa. Kun tulin leiriin, katsoi hän minua harmailla
silmillään aivan kuin susi lammasta, joka tulee pyytämään yösijaa hänen
luolassaan. Mutta minä selitin tahtovani vain tapella, ja koska hän
tappeli parhaiten, niin tulin hänen luokseen. Hän vainusi ansaa ja
nauroi pilkallisesti. Hän oli jo kääntynyt Simoniin, antaakseen merkin
ampua minut, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että se murha
tuottaisi diktaattorin ja muiden johtohenkilöitten suoranaisen vihan.
Hän luuli varmasti pääsevänsä minusta suuremmitta vaaroitta jo
ensimäisessä taistelussa. Nähdessäni hänen hymynsä sanoin minä:
"Luultavasti tuntuu teistä naurettavalta, kun minä tulen juuri silloin
kun puhutaan aseitten riisumisesta." Puhe aseitten riisumisesta oli
ensimäinen koukku, jonka hänelle viritin. Hän synkistyi ja alkoi
kysellä, mitä minä asiasta tiesin. Vastasin, että jos minä olisin
tavannut diktaattorin, niin olisin nyt voinut antaa varmempia tietoja,
sillä diktaattori oli aina kunnioittanut minua ystävyydellään ja
luottamuksellaan.

Se oli toinen koukku. La Rochenoire ei pelkää, mutta hän tietää, että
tuon toissilmäisen kanssa ei ole leikkiminen. Mikä hänelle tulisi
eteen, jos armeija riisuisi aseensa? Silloin vaatisi toissilmäinen
hänet varmasti tilille. Sitäpaitsi oli La Rochenoirella toisiakin
tuumia. Hän on kunnianhimoinen, ja hän luottaa Henrik V:nen
valtaanpääsemiseen, toivoen sen takaavan hänelle loistavan aseman
tulevaisuudessa. Hän toivoo silloin saavansa kostaa kaikki nöyryytykset
ja köyhästä markiisista, jolla ei Parisissa ollut varaa ostaa
itselleen edes kunnollista sikaaria, tulevansa vaikutusvaltaiseksi
valtiomieheksi. Niin, niin, valtaan päästessään olisi tuolla miehellä
edessään loistava tulevaisuus, jos vain minuakin ei olisi tuossa
tulevaisuudessa.

-- Sinä olet antautunut vaaralliseen leikkiin.

-- Sen kyllä tiedän, mutta minä olen rauhallinen. Kuulehan vielä. La
Rochenoire tietää, että ennen Henrikkiä täytyy tuon toissilmäisen
diktaattorin mahtikauden tulla, ja hän tietää myöskin, että se aika
saattaa käydä hänelle vaaralliseksi, sitä suuremmalla syyllä, kun
Gambetta ja hän, jotka tuntevat toisensa jo klubiajoilta, eivät koskaan
ole pitäneet toisistaan. Hänen täytyy niin ollen hankkia itselleen
jonkinlaista turvaa siksi ajaksi, ja sen hän luulee saavansa minusta.

Mirza alkoi nauraa.

-- Minä pelaan vaarallista peliä, mutta minä suoriudun voittajana,
sillä olen nähnyt hänen korttinsa, kun hänellä sitävastoin ei ole
aavistustakaan minun korteistani.

-- Ja tiedätkö miksi sellaista peliä sanotaan?

Mirza joutui raivoihinsa.

-- Vehkeilyksi! -- huudahti hän, -- petokseksi! Sellaista oli hänen
pelinsä. Marillacin kuolema, hänen vaimonsa lankeemus ja kuolema,
Lydian kyyneleet -- siinä on pelin hedelmät. Ja minäkö epäröisin ja
valitsisin kostoni keinoja? Mitä minä sitten teen? Kuinka menettelen?
Jos sinä tiedät toisia keinoja, niin sano. Ammunko hänelle luodin
otsaan, niin ettei hän tiedä, miksi ja kuka hänet ampui? Ensimäinen
uljas preussilainen voi tehdä sen minun asemestani. Ja sitten! Huono
maine tarttuu nimeen niin ettei siitä milloinkaan voi vapautua.
Sellaisesta kostosta en totisesti huoli. Sitäpaitsi, ethän sinä
sotkeudu asiaan; älä siis saarnaa siveyttä! Jos sinä olisit minun
asemassani, luovuttaisit sinä kai Lydian hänelle ilman muuta ja
siunaisit vielä päällepäätteeksi, lopuksi kurkistaen kuvastimesta,
soveltuuko marttyyrikruunu sinulle hyvin. Mutta minä olen toisenlaista
ainesta, minä! Päämäärään johtavat keinot pidän hyvinä. Sitäpaitsi olen
saanut ne määräyksinä, ja minun täytyy ne täyttää. Olen sotilas.

-- Tee kuten haluat, mutta varo itseäsi! Oleskelemisesi näin lähellä La
Marea voi herättää hänessä epäilyksiä, ellei hän ole aivan sokea.

Selim oli vielä kiihdyksissä, mutta rauhoittui kuitenkin vähitellen ja
sanoi:

-- Ei! Kaikki seikat yhdistyvät viemään tuon lurjuksen turmioon.
Lopetettuani suhteeni Lydian kanssa aloin elää entistä hurjemmin. Sinä
tunnet kovaonnisen luontoni. Minä rakastuin sittemmin tai olin
rakastuvinani ainakin kymmeneen kertaan. Tarvitsin uusia vaikutelmia.
La Rochenoire, joka tietää sen, ei silmänräpäystäkään epäile, että minä
enää muistelisin Lydiaa.

Sitten lisäsi hän nopeasti ja ikäänkuin tahtomattaan:

-- Ihmettelen itse itseäni.

Minä purskahdin nauramaan.

-- Mutta älä loukkaa Lydiaa ja minua epäilyksilläsi! -- huudahti hän
jälleen intohimoisesti. -- Rakastan häntä kunniallisen miehen tavoin.

-- Aijotko mennä hänen kanssaan naimisiin?

-- Aijon, luonnollisesti.

-- Ja sitten palaatte te kai takaisin Puolaan? Vanha isoisäsi, joka
istuu takkavalkean ääressä sudentaljalla, odottaa sinua joka päivä.

Mirza ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoillaan kuvastui syvä
liikutus. Varmaankin ikävöi hän sitä rauhallista elämää, joka hänen
lapsuutensa kodissa vallitsi. Tunsin Mirza Demidowiczin suvun yhtä
hyvin kuin omani. Kaikki olivat he nuoruutensa päivinä hurjastelleet,
mutta kun se aika oli mennyt ohi, olivat he palanneet takaisin
lapsuutensa kotiin. Sellainen oli ollut hänen isoisänsä, sellainen
hänen isänsä, ja sellainen oli hän varmasti itsekin. Kehoitin häntä
pysymään sanassaan Lydian suhteen: menemään naimisiin hänen kanssaan ja
viemään hänet kotiinsa. Keskustelu päättyi luutnantti Touvenir'in
tuloon.

-- Määräys päälliköltä.

Mirza katsoi hänelle ojennettuun paperiin ja virkkoi sitten:

-- Hyvä.

Tuntia myöhemmin olimme matkalla La Rochenoiren luo.



V.


Yöllä yhdistyivät joukkomme taas; edellä puolenpäivän taistelimme vielä
kerran tai oikeammin yllätimme erään sairassaattueen ja tuhosimme sen
täydellisesti. Sitten alkoi kova elämä melkein yli-inhimillisine
vaivoineen, uskomattomine marsseineen, puutteineen, unettomine öineen,
alituisine vainoineen, ansoineen ja molemminpuolisine väsymättömine
hävityssotineen. Preussilaisten kärsivällisyys oli uskomaton! He eivät
tietenkään voineet, lyötyään ensin suuria armeijoja, sietää pienen,
viissatamiehisen joukon uhmaa. Liikkuvien preussilaisten kolonnain
johtajat pitivät kunnia-asianaan tuhota perinpohjin nuo kirotut
ranskalaiset sissit, joita he eivät pitäneet edes sotilaina.
Milloinkaan ei oltu kuultu sotilaitten suusta niin tosia sanoja kuin
nämä: "me riipuimme preussilaisten kimpussa kuin takkiaiset!" Joka
päivä ympäröi meitä rautainen rengas, mutta aina vaan turhaan.
Sotilaamme hurjistuivat yhä entisestään alituisissa tappeluissa, ja
ankarasta kurista huolimatta yltyivät he usein mitä raaimpiin
väkivaltaisuuksiin ei ainoastaan vankeja, vaan myöskin ranskalaista
maalaisväestöä vastaan.

Liikkuvien preussilaisten kolonnain johtajat luulivat usein ajavansa
meitä takaa, vaikka oikeastaan me, tosin näennäisesti paeten,
vainosimmekin joka hetki heitä. Pieninkin varomattomuus heidän
puoleltaan tuotti heille uuden tappion. Mutta eipä La Rochenoiren
erinomainen sotanero ollutkaan vielä koskaan esiintynyt sellaisessa
loistossa kuin noina vaikeina aikoina. Hänen rohkeutensa oli vallan
uskomaton, mutta kylläpä onni häntä suosikin. Toisinaan antoi hän
tahallaan piirittää itsensä ja heittäytyi sitten vastustamattomalla
raivolla vihollisen kimppuun. Sattui kerran, että kahdeksantuhannen
miehen suuruinen divisioona kiiruhti eteenpäin pikamarssissa, luullen
ajavansa meitä takaa, mutta mepä ajoimmekin heitä takaa aivan
kintereillä, yllätimme heidät eräänä yönä ja tuhosimme kolmannen osan
koko joukosta. Kerran sovitti La Rochenoire siten, että kaksi
preussilaista joukkoa ampui tunnin ajan toisiaan, luullen
pippuroitsevansa meitä. Hänen kylmäverisyytensä oli yhtä suuri kuin
sotilaallinen taitavuutensakin. Näin usein yöllisten taistelujen aikana
tuon pienen miehen seisovan aseettomana pahimmassa kuulasateessa,
sikaari hampaissa, välinpitämättömästi seuraamassa taistelun menoa.

Hän ei säästänyt ihmisiä, ei säälinyt sotilaita; hän oli usein
uskomattoman julma maalaisväestölle, mutta ei hän säästänyt
itseäänkään. Hänen ollessaan joka päivä silmieni edessä aloin muodostaa
itselleni kuvan hänen luonteestaan. Hän oli saanut kasvatuksensa
jesuiitoilta, ja hänellä oli ollut aikomus itsekin mennä hengelliseen
säätyyn. Tämä kasvatus antoi hänen koko olemukselleen kuten
himoilleenkin omat rauhalliset, kylmät muotonsa, joista kuitenkin himot
voimakkaampina puhkeilivat. Parisissa ollessaan oli hän ensin
kadottanut uskonsa ja sitten oppinut karttamaan ihmisiä; hän oli köyhä,
ja halveksumiseen liittyi sittemmin myöskin viha. Näin tuli hänestä
ylimys ei niin paljon ajatuksiltaan kuin seurustelutavoiltaan. Hänen
markiisinarvonsa joka tuntui melkein ivalta hänen köyhyydessään,
helpoitti hänen pääsyään ylhäisiin piireihin. Hän ei toivonut mitään
korkeampaa kuin saada nähdä Henrik V Ranskan kuninkaana, sillä hän
tiesi, että tämän hallitessa voisivat miehet sellaiset kuin hän kohota
korkealle ja saada tilaisuutta polkea toisia jalkoihinsa, mikä olisi
ollut hänen suurin ilonsa. Kaikesta huolimatta oli hän epäilijä sekä
uskonnon asioissa että myöskin mielipiteissään ylimalkaan. Ei kylliksi,
että hän ei rakastanut Ranskaa, -- hän vielä halveksikin sitä. Hän soti
taistellakseen. Pariisin pilaantuneessa ilmapiirissä oli hän kadottanut
kyvyn eroittaa hyvän pahasta. Hänestä ne olivat samaa. Tämä paatumus ja
hänen kiihkeät, synnynnäiset intohimonsa tekivät hänestä mitä
vaarallisimman ihmisen, etenkin kun hänet oli luotu toiminnan mieheksi.

Sellaisen ihmisen kanssa oli Mirza antautunut taisteluun elämästä ja
kuolemasta. Aluksi olin aivan varma siitä, että hän joutuu alakynteen
tässä voimien mittelyssä, mutta ennen pitkää tulin huomaamaan, että
Mirzakin oli vaarallinen vastustaja. Näennäisesti vallitsi heidän
välillään kuitenkin mitä parhain sopu. He olivat tähän saakka
menestyksellä taistelleet preussilaisia vastaan, ja myöntää täytyy,
että tähän onnistumiseen ei suinkaan vaikuttanut vähäisessä määrässä
Mirza, joka kaikin puolin osottautui Simonia etevämmäksi.

Lopuksi, oltuamme täten kuukauden päivät sokkosilla vihollistemme
kanssa, kävi asemamme epätoivoiseksi. Liikkuvat kolonnat saarsivat
meitä joka puolelta; pakoon hiipiminen viisisatamiehisen joukon kanssa
kävi lopulta mahdottomaksi, samoin ruokavarojen hankkiminen;
sotaneuvottelussa päätimme sentähden jakautua kahtia. Toisen osaston
päälliköksi tuli Mirza, toisen La Rochenoire. Molemmat toivoivat täten
voivansa hiipiä pois Haute-Saônen maakunnasta ja helpommin saavansa
muonavaroja. Päätimme kuitenkin olla etenemättä kauemmaksi kuin yhden
päivämarssin päähän toisistamme siltä varalta, että apua tarvittaisiin.

Siitä lähtien alkoi Mirza toimia itsenäisesti. Tunnustan olleeni
utelias näkemään, kuinka hän suoriutuisi, sillä asema oli jokseenkin
vaarallinen. Mutta minä luotin häneen, ja kaikki kävikin yli
odotusteni. Heti ensimäisenä päivänä eron jälkeen taisteli hän
voitokkaasti ulaanien kanssa; siinä taistelussa hän oli vähällä
menettää henkensä. Sitten viekasteli hän vihollisten käsistä niin
liukkaasti, että minä aloin pitää häntä itse La Rochenoireakin
taitavampana. Toisinaan luulin, että hän oli nouseva tähti ja aivan
ensiluokkainen, ja minä olen varma, että hän itsekin oli vakuutettu
siitä. Sotilaat alkoivat pian jumaloida häntä ja seurasivat häntä
sokeasti tuleen. Kuitenkin oli Mirza melkein yhtä ankara kuin La
Rochenoire, mutta paljon varovaisempi. Kun joku sotilaista oli tehnyt
kepposen ja Selim katsahti häneen kalveten, tiesi sotilas, että leikki
ei ollut lähellä. Häntä kutsuttiin neidiksi harvinaisen kauneutensa
tähden. Kerran kuulin erään sotilaan nuotion ääressä sanovan
toverilleen:

-- Kun neiti käy kalpeaksi, on viimeinen hetki käsissä.

-- Entä sitten? -- vastasi toinen. -- Neiti voi olla sekä äiti että
piru, mutta La Rochenoire on pelkkä piru.

Ankara, vaivalloinen sotilaselämämme ei kuitenkaan ollut vailla
hupaisia välikohtauksia. Marssiessamme kerran erään metsän läpi,
sukelsi puitten välistä äkkiä esille mies: "Seis! Mikä sinä olet
miehiäsi?" -- "Vallakkialainen", vastasi hän, "syntyisin Galiziasta,
palvellut turkkilaisessa ja italialaisessa armeijassa sekä
ranskalaisessa muukalaisjoukkueessa, ollut Meksikossa ja Algierissä."

-- "Mitä sinä tahdot?" -- "Palvella." Asetimme hänet riviin.
Ei ollut vielä puoltakaan päivää kulunut, kun vallakkialainen
osottausi liukaskielisemmäksi mieheksi koko joukossa. Hän nolasi
suupalteimmatkin, antoi heille pilkkanimiä, lainasi heiltä rahoja,
joita ei kuitenkaan voinut käyttää hyväkseen, petkutti heitä
korttipelissä ja veijasi kaikin tavoin. Joka ilta lauloi hän erään
tyhmän, yksitoikkoisen laulun jostain ovivahdista ja pani sotilaat
nauramaan itsensä puolikuoliaiksi. Laulu päättyi sanoilla: "Hei, herra
ovivahti, annappas avaimet!" Lausuessaan sana "ovivahti" osoitti
vallakkialainen jotakuta sotilasta. Tällä tavoin "ovivahdiksi"
nimeämistä pidettiin suurena kunniana. Saattoipa sen johdosta kehkeytyä
riitoja ja tappelultakin.

-- Minusta se ei koskaan tee ovivahtia! huusi muuan sotilaista
huitaisten kiukkuisena nuttunsa maahan.

-- Sinusta, senkin huuhkaja, joka olet tullut kolme vuotta liian
aikaisin maailmaan! -- vastasi vallakkialainen. -- Tiedätkös, missä
kalat kasvavat? Hä? Tiedätkös, mikä eroitus on vesi- ja tuulimyllyllä?
Hä?

Ja ennenkun hämmästynyt sotamies oli ennättänyt tointua, remahtivat
toiset äänekkääseen nauruun, jonka usein keskeytti preussilaisten
pyssynpauke.

Tällä tavoin meni kaksi viikkoa. Kolmannella viikolla oli meidän pakko
antautua taisteluun, joka saattoi La Rochenoiren urotyöt kokonaan
varjoon. Leiriimme saapui eräänä iltana kolmisensataa miestä Emile
Corbeaun sissijoukosta, tuoden mukanaan noin viisikymmentä hevosta.
Joukkoa komentava upseeri kertoi, että eräs liikkuva kolonna oli
edellisenä päivänä lyönyt heidät täydellisesti ja ajoi luultavasti
heitä takaa. Sotilaat olivat säälittävän näköisiä. Siitä huolimatta
päätti Mirza heidän tukemanaan vastustaa preussilaisia tai oikeammin
mennä heitä vastaan ja yllättää heidät takaapäin. Kolonaan kuului
yhdeksänsataa miestä, joista kaksisataa oli ratsumiehiä, ja sitä
komensi nuori, mutta sangen taitava upseeri nimeltä Otto von
Hohenstein, joka oli sissien kauhu. Niin kuuluisan vastustajan
voittamismahdollisuus houkutteli Mirzaa, ja annettuaan Corbeaun
sotilaitten vahvistaa itseään ruualla ja juomalla komensi hän heti
miehet jalkeille.

Oli yö. Metsä oli niin paksun sumun peitossa, että töin tuskin kykeni
näkemään omaa kättään. Me lymysimme pensaikossa molemmin puolin
maantietä. Oli niin hiljaista, että me kuulimme selvästi sydämiemme
lyönnit. Hengen menettämisen uhalla oli kaikenlainen puhelu kielletty,
ja minun tehtävänäni, joka nyt olin upseeri, oli valvoa sotilaita ja
etenkin vallakkialaista, joka ei mitenkään ollut voida hillitä
kieltään. Me olimme saaneet tarkat ohjeet: kun Mirza laukaisi
pistolinsa, oli se merkki taistelun alkamiseen. Kuinka sotilaitten
sydämet jyskyttivät levottomina. Mikään ei niin hermostuta sotamiestä
kuin väijyksissä makaaminen ja odottaminen.

Vihdoin kuului pyörien ratinaa ja säännöllisiä askeleita. Silloin tuli
sellainen hiljaisuus, että saattoi eroittaa jokainoan lehden rapinan
puissa. Askeleet lähestyivät, ja hetkisen kuluttua näyttäytyi
etujoukko, kuusi ulaania. He tupakoivat kaikessa salaisuudessa. Kun he
pääsivät meidän kohdallemme, ratsasti muuan heistä toverinsa luo, ja me
kuulimme heidän keskustelevan pimeässä:

-- Annappas tulta!

-- Hae sitä ranskalaisilta!

Pian olivat he ennättäneet ohitsemme, ja taas oli hiljaista. Vihdoin
saapui pääjoukko. Etunenässä tuli ratsuväki, sitten jalkaväki, kaikki
jokseenkin hajanaisissa riveissä. Saattoi selvästi havaita, että he
eivät aavistaneetkaan minkäänlaista yllätystä, sillä he olivat
laiminlyöneet tavallisimmatkin varokeinot. Marssiessaan pitivät he
kovaa melua, kuten saksalaisilla on tapana, ja lauloivat kuorossa
voimakkaasti, korostaen joka tavua: "Viisi -- paria -- nahkaisia --
sukkia!"

Ja molemmin puolin maantietä väijyi heitä kuolema.

Kun he olivat ehtineet meidän kohdallemme, pamahti äkkiä pistolin
laukaus.

Siihen vastattiin heti rätisevällä ratsupyssyjen tulella tien
vasemmalta puolelta. Nousi tavaton meteli, josta kuului laukauksia ja
huutoja: "järjestäkää rivit!" sekä saksalaisten päällikön voimakas,
levollinen ja toisinaan yli kaiken kajahteleva ääni. Muodostettiin
rintama vasemmalle, ja me peityimme oksien alle, joita kuulat katkoivat
ja pudottelivat niskaamme. Äkkiä pamahti toinen laukaus tien oikealta
puolelta. Saksalaiset muodostivat nyt kaksi rintamaa, mutta sillävälin
sulki Mirza tien kummastakin päästä. Luoteja sateli joka puolelta.

Savu teki pimeyden yhä sankemmaksi. Sotilaamme ulvoivat saksalaisten
ympärillä kuin nälkiintynyt susilauma. Onnettomat preussilaiset
luulivat Jumala ties kuinka suuren ylivoiman heitä pimeässä
piirittävän. He ampuivat umpimähkään. Ulaanien hevoset alkoivat hirnua
ja hyppivät pelosta pystyyn; se yhä lisäsi sekasortoa. Koko joukkue
läksi eteenpäin -- silloin pamahti yhteislaukaus tervetuliaisiksi ja
pani heidät peräytymään. Taaskin laukaus. Hevoset alkoivat pillastua ja
mylläkkä kävi yhä suuremmaksi. Kuului huuto: "Valkeata! Valkeata!"
Saksalainen päällikkö sai onnettoman päähänpiston, nim. valaista tie.
Näimme preussilaisten sotamiesten kohottavan palavia olkilyhteitä
pistimiensä kärjissä. Veripunainen loimu valaisi tien ja lähimmät puut,
mutta meille siitä oli vain etua, sillä me näimme nyt paremmin tähdätä.
"Tähdätkää upseeria! Upseeria!" alkoivat miehemme huutaa. Palavien
olkilyhteitten valossa näimme ylpeän, kookkaan vartalon, kypärä päässä
ja kultasankaiset silmälasit nenällä, uhmaten seisovan vaunuissa
jaellen käskyjä. Tuli valaisi hänet päästä kantapäihin saakka.
"Upseeria!" toistivat äänet. Kuulat vinkuivat ilmassa, oljista
sinkoili kipinöitä ja palavia korsia, mutta upseeri seisoi yhä
vahingoittumattomana. Silloin kiiruhti Mirza luoksemme:

-- Tähdätkää upseeria! -- huusi hän, tempasi ratsupyssyn
vallakkialaisen kädestä ja tähtäsi. Pamaus! Nuori upseeri horjahti,
kallistui taaksepäin ja kaatui suin päin palavaan olkilyhteeseen. Oljet
sammuivat kuitenkin pian, preussilaisten laukaukset heikkenivät ja
harvenivat. He tekivät yhä vielä vastarintaa, mutta epätoivoisina,
meidän tulemme yhä kiihtyessä ja sotilaittemme eläimellisen karjunnan
käydessä yhä villimmäksi. Viiden minuutin kuluttua kuului komento:
"pistimet esille!" Silmänräpäyksen ajan näin taasen Mirzan, joka
etukenossa, miekka kädessä ryntäsi eteenpäin välkkyvien pistinten
ympäröimänä. Mutta yhtäkkiä alkoi taas joku olkilyhde loimuta
preussilaisten puolella, ja sen vieressä näkyi kahden pistimen väliin
kiinnitetty valkoinen nenäliina.

-- Heretkää, ne antautuvat! -- huudettiin joka taholta.

Niin tapahtuikin. Taistelu oli päättynyt.

Puolen tunnin kuluttua vallitsi tuolla verentahraamalla tiellä sama
hiljaisuus kuin äsken. Käskin korjaamaan ruumiit pois. Etsin itse Otto
von Hohensteinin, jonka kasvot olivat palohaavojen rumentamat, ja otin
haltuuni hänen paperinsa ja hänen vaimonsa tai morsiamensa valokuvan,
joka minulla vielä tänäänkin on tallella. Sitten läksin hakemaan
Mirzaa. Hän istui kannon päällä. Hän hengitti läähättäen, tukka hiestä
märkänä, kasvot ruudinsavun tahraamina, kädet vapisevina. Hänen
katseensa todisti ääretöntä ylpeyttä, jota hän ei välittänyt edes
salata. Seuraavien päivien kuluessa kasvoi hänen ylimielisyytensä
kasvamistaan. Hän ei ottanut vastaan minkäänlaisia neuvoja, eikä
pyytänytkään niitä. Upseereja kohtaan kävi hän mahtailevaksi ja samoin
muuttui hänen käytöksensä minuakin kohtaan, joten suhde välillämme kävi
yhä kylmemmäksi.

La Rochenoiresta emme puhuneet enää, mutta minä huomasin, että Mirza
alkoi halveksua vastustajaansa. Olihan hänen johdettavanaan nyt kaksin
verroin vahvempi joukko kuin La Rochenoiren. Miksikä hän siis pelkäisi?

Kahta päivää myöhemmin hyökkäsi hän Deux-Pontsin kylään, jossa
preussilainen osasto majaili. Hän ei hyökännyt sen kimppuun yöllä, vaan
keskellä kirkasta päivää. Hän pani toimeen oikean taistelun, ja se
tuotti hänelle uusia laakereita entisten lisäksi.

Mirza toimi nyt vastoin La Rochenoiren käskyä ja odotti sen varmasti
saavan aikaan jotakin ratkaisevaa.

Samalla tuli tieto, että La Rochenoiren kimppuun oli hyökätty ja että
hän oli kärsinyt tuntuvan tappion. Tämän kuultuaan lausui Mirza
upseereille:

-- La Rochenoire tuhoaa ihmisiä, joista olisi minulle suurta hyötyä.

Upseerit katsoivat toisiinsa vaieten.

Sensijaan että Mirza hyökkäsi Deux-Pontsiin, olisi hän voinut
rientää La Rochenoirea auttamaan, sillä meillä oli nyt vapaampi
toimintamahdollisuus. Liikkuvat kolonnat olivat jo hajoitetut, ja
pääjoukkonsa lähettivät preussilaiset ranskalaista armeijaa vastaan.

Saman päivän iltana saapui muuan La Rochenoiren upseeri luoksemme,
tuoden määräyksen että Mirzan piti viipymättä saapua pääleiriin.

Muistan tuon kohtauksen aivan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut
eilen. Upseeri seisoi Deux-Pontsin maistraatin ovella, kaksi sormea
hatunreunassa, Selim istui pöydän ääressä lukien verkkaan
käskykirjettä.

Silmäilin häntä tarkkaavasti. Kärsimykset ja vaivat kuvastuivat hänen
kasvoillaan. Hän oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi ja vanhemmaksi, ja
hänen ennen niin lempeät, nuorekkaat kasvonsa ilmaisivat nyt ankaruutta
ja jäykkyyttä. Saattoi havaita, että hän oli tottunut itse käskemään,
eikä käskyjä vastaanottamaan.

Äkkiä nousi hän ylös, meni upseerin luo, repi käskykirjeen rikki hänen
silmiensä edessä ja heitti palaset lattialle.

-- Tervehtikää La Rochenoirea ja sanokaa, että minä lähden La Mareen,
-- sanoi hän kylmästi. Upseeri kumarsi ja meni. Sitten kääntyi Mirza
minuun:

-- Kutsu upseerit kokoon!

Muutamien minuuttien kuluttua palasin toverieni seuraamana.

-- Herrat ovat hyvät ja lukevat ääneen tämän kirjoituksen!

Joku upseereista luki diktaattorin käskykirjeen.

Mirza seisoi levollisena ja kylmäkiskoisena.

Synkkä hiljaisuus vallitsi.

-- Hyvät herrat, -- virkkoi Selim. -- Oltuanne lain suojelusta vailla
oleva ryövärijoukkue, tulee teistä taas tasavaltalaisia sotureita.
Osoittamanne urhous on taivuttanut hallituksen anteeksiantoon. Minulla
on oikeus rangaista, mutta minä annan mieluummin anteeksi. Niille,
jotka eivät hyväksy menettelyäni, jota olen leiriin tultuani
noudattanut, ilmoitan että olen toiminut määräysten mukaan; sitäpaitsi
en ole velvollinen tekemään teille tiliä. Lisään vielä, että sen, joka
ryhtyy minua vastustamaan, ammutan heti.

Yksikään sana ei noussut vastustamaan tätä pontevata puhetta. Hetkisen
kuluttua astui vanhin upseeri, harmaahapsinen, italialaissyntyinen
Michaelis esiin, nosti sormensa hatun reunaan ja virkkoi:

-- Odotamme määräyksiä.

-- Ilmoittakaa sotamiehille päällikön vaihdos.

Upseeri meni, ja heti sen jälkeen kuului huuto:

"Eläköön tasavalta!" "Eläköön neiti!" ja "Alas La Rochenoire!",
ilmaisten meille, kuinka uutinen otettiin vastaan.

Jos La Rochenoire olisi kuullut nämä huudot, olisi hän kuningas
Salomonin ja Gelimerin tapaan voinut huudahtaa:

-- Kaikki on katoavaista!

Tuntia myöhemmin marssimme La Mareen.



VI.


Saavuimme perille vasta myöhään yöllä. Emme tavanneet hra La Grangea
emmekä Lydiaa kotoa. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja hiljaista oli
sekä huvilassa että puistossa. Huomasin, että Lydian odottamaton
poissaolo oli ankara isku Selimille. Varmasti oli hän toivonut saavansa
levähtää ja antautua niiden suloisten tunteiden valtaan, jotka niin
kauan olivat olleet hänen sielustaan karkoitettuna, ja nyt kohtasi
häntä tämä pettymys. Ehkä hän toivoi löytävänsä jonkun kirjeen tai
saavansa tervehdyksen, sillä hän tiedusteli tarkkaan palvelustytöltä,
joka ei kuitenkaan tietänyt kertoa muuta kuin että herrasväki oli
matkustanut pois, luvaten palata kolmen päivän kuluttua. Minusta oli
tämä matka aivan luonnollinen, mutta Selimiin koski se kovemmin kuin
olin luullut, sillä hän ei voinut peittää levottomuuttaan. Hänelle ei
tapaus itse asiassa mitään merkinnyt, mutta tällaisissa olosuhteissa
tuntui se kuitenkin kovaonnisuudelta.

Pelkkä oleskelu Lydian kodissa vaikutti suotuisasti Selimiin. Ankaruus
ja jäykkyys katosi hänen kasvoiltaan, ja ne saivat lempeämmän ilmeen.
Välillämme muuttui suhde heti lämpöisemmäksi. Tuima sissipäällikkö
muistutti taas ylioppilas Selimiä. Hän tarttui minua käsivarresta ja me
aloimme samoilla ympäri taloa. Salaperäisen viehätyksen tarjoaa
rakastuneelle se huone, jossa hänen rakastettunsa on ollut ja asunut.
Suloiset muistot yhtyvät surullisiin ja siihen kaikuun, joka seinistä
toistuu. On ikäänkuin jokainen noista kaiuista kertaisi: hän on poissa.
Astuimme ensin Lydian huoneeseen. Molemmin puolin toalettipöytää oli
porsliinimaljakoita ja niissä kuihtuneita kukkia, ja pöydällä näkyi
kruunun muotoinen kampa, jommoisia naiset pitävät hiuksissaan. Mirza
kääntyi ikkunaan päin, mutta minä näin kuitenkin, että hän kohotti
kamman huulilleen. Hän mahtoi todella rakastaa Lydiaansa.

Muuten ei mistään voinut päättää Lydian hiljakkoin huoneessa
oleskelleen. Vuodeverho oli poissa, eikä peitekään ollut paikallaan;
joku armoton käsi oli korjannut pois kaiken, mikä olisi voinut
muistuttaa huoneen omistajattaresta. Huonekalut valkoisine
päällysverhoineen olivat kasatut päällekkäin, ja seinillä riippuvat
peilit ja kuvat olivat muslimilla verhotut. Mirza paljasti kuvat. Yksi
niistä esitti Lydiaa lapsena lyhyissä hameissa. Kuva oli vanha
kellastunut dagerrotypi. Kasvot saattoi kyllä eroittaa, mutta valkoiset
sukat olivat vain kahtena valkoisena tahrana, ja tumma hame suli
kokonaan taustaan. Mieleni teki nauraa kuvalle, sillä Lydia ei ollut
lapsena suinkaan ollut kaunis, ja lisäksi oli hänellä kuvassa
pelästynyt ilme, silmät siristävät ja suu avoinna. Selim kääntyi pois,
ikäänkuin ei hän olisi tahtonut nähdä minun välinpitämättömänä tai
pilkallisena katsovan kuvaa. Luultavasti se hänen mielestään näytti
erinomaisen miellyttävältä ja suloiselta, mutta minulla oli oma
mielipiteeni. Selim oli liian järkevä tai liian vähän tunteellinen.
Hetkisen kuluttua laski hän vastenmielisenä kuvan kädestään ja virkkoi:
-- Tuohan on irvikuva! Purskahdin sydämelliseen nauruun, ja hän yhtyi
siihen. Sitten jätin hänet yksikseen muistojensa pariin ja palasin
upseerien luo, jotka olivat kokoontuneet ruokasaliin juomaan viiniä ja
polttamaan piippua.

Ennen levolle paneutumistani menin tarkastamaan vahteja. Yö oli pimeä
ja kylmä. Metsän laidassa ulvoi susi, ja sen ulinassa oli jotain
valittavaa. Kylässä huusi joku talonpoika tytärtään tai vaimoaan:

-- Rosina! Rosina!

Palasin takaisin puutarhan kautta. Lydian huoneen ikkunat olivat
valaistut. Nähtävästi istui Selim vielä siellä.

Luulin tapaavani hänet unelmiinsa vaipuneena mutta hän olikin
syventynyt tutkimaan karttaa.

-- Saksalaiset ovat päivämarssin päässä täältä, -- virkkoi hän minulle.
-- Heidän voimansa on melkoinen, mutta ylihuomenna teemme hyökkäyksen.

-- Kukapa tietää, vaikka jo huomenna joutuisivat tekemisiin La
Rochenoiren kanssa, -- vastasin minä.

Hän kohautti olkapäitään.

-- Sitä parempi. On jo aika tehdä loppuselvitys hänen kanssaan, vaikka
hän onkin heikko vastustaja.

-- Sinä olet liian varma itsestäsi.

-- Tulevaisuus sen osoittaa.

Ja lausuessaan sanan tulevaisuus katsahti hän karttaan ja laski sen
päälle kätensä.

Koko seuraavan aamupäivän jakeli hän käskyjä. Hän odotti taistelua.
Mutta "kismetin" tahto oli, että hänen tuli sitä ennen taistella se
kamppailu, josta minä olin hänelle ennustanut.

Kello oli kolme, ja me istuimme paraikaa päivällispöydässä, kun ovi
äkkiä avautui ja sisään astui La Rochenoire.

Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa oli hän suorittanut matkan, joka
muutoin vaati kolme päivää. Hän oli pölyinen ja väsynyt, kasvot olivat
levolliset ja katse jäykkä kuten ainakin, eikä liikutuksen värettäkään
voinut huomata hänen kasvoillaan; hän oli nyt enemmän papin näköinen
kuin koskaan ennen.

Hänen astuessaan sisään ponnahtivat hänen entiset upseerinsa seisomaan.

Mirza katsoi häneen merkillisesti, hänen silmänsä säihkyivät, mutta hän
pysyi tyynenä. Nähtävästi oli hän valmistautunut tähän, sillä hän
viittasi ajutantilleen, joka heti poistui.

La Rochenoire astui pari askelta lähemmäksi. Hänen uhkaava katseensa
oli lakkaamatta tähdättynä Mirzaan.

-- Lähetin teille eilen määräyksenä, -- virkkoi hän matalalla äänellä.

-- Minusta oli tarpeetonta totella sitä.

Toinen puoli La Rochenoiren kasvoista alkoi vavahdella, kuten aina
taisteluissakin.

-- Minä vangitsen teidät, -- sanoi hän levollisesti.

Mirza kohautti olkapäitään ja kääntyi sanoen:

-- Michaelis, ota kiinni tuo hullu!

Samassa astui huoneeseen ajutantti neljän sotamiehen kera. Sotamiehet
marssivat säntillisin askelein La Rochenoiren luo ja asettuivat vaieten
seisomaan hänen kummallekin puolelleen.

-- Tasavallan nimessä vangitsen minä teidät, -- sanoi ajutantti.

Oli aivan kuin La Rochenoire olisi lyyhistynyt kokoon, ja hänen
kasvonsa kävivät synkiksi. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki --
Mirzan kosto ja käyttämät keinot. Hän tiesi joutuneensa ansaan ja
kadottaneensa kaikki pelastuksen mahdollisuudet.

Mutta hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat sanojaan turhaan.
Lukemattomien taistelujen voittaja, pelätty sissi oli nyt täydellisesti
häviöllä. Hänen kasvoillaan ei näkynyt teeskenneltyä ylpeyttä, eikä
halveksumista; hän ei katsonut musertavasti Mirzaan, vaan pysyi
liikkumattomana, tietäen varsin hyvin, että vastustus oli turhaa ja
hänen arvoaan alentavaa.

Mirzan kasvoilla ilmeni sitävastoin voittajan ylimielisyys. Hän ei
suvainnut edes katsahtaakaan La Rochenoireen. Hänen mielestään ei tämä
enää ollut kilpailija, hänen vertaisensa vastustaja, vaan tavallinen
syytetty -- _un pauvre diable_, jolle ei maksanut vaivaa tuhlata
enempää ajatuksia kuin sotalain pykälät määräsivät.

Tuossa kaikessa, tuossa äkillisessä osien vaihdossa, La Rochenoiren
laisen ylpeän miehen nöyrtymisessä oli jotakin niin järkyttävää, että
kaikki se, mitä tämän jälkeen seurasi, tuntui mitättömältä siihen
verrattuna.

-- Viekää hänet ulos! -- komensi Mirza.

Sotamiesten täsmälliset askeleet kajahtelivat kolkosti ja pahaa
ennustavina. La Rochenoire vietiin siihen taloon, jossa me olimme
viettäneet yömme, käydessämme ensi kertaa La Maressa.

Kun vangittu oli viety pois, vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus.
Kiusallinen tunne valtasi kaikki.

Sotilaat eivät juuri ylimalkaan ole kehuttavia kristittyjä, he eivät
ole anteeksiantavaisia vihamiehiään kohtaan, jotka joutuvat heidän
käsiinsä, mutta kuitenkin tunsin minä nyt katkeraa, suuttumusta Mirzaa
kohtaan. La Rochenoire oli tullut hänen luokseen aseettomana, ja hän
oli vastaanottanut entisen päällikkönsä samana järkkymättömänä, mutta
mahtavampana miehenä, jolla oli julmiin sotalain pykäliin nojautuva
tuomitsemisoikeus ja joka oli varma voitostaan ja omasta hengestään.

Sanalla sanoen kaikki edut olivat yhdellä puolella.

Sitäpaitsi tiesin, ettei Mirza osoittaisi mitään armoa.

Sotaoikeus istui. Tuomarit olivat Michaelis, Marx ja minä. Mirza toimi
puheenjohtajana, Touvenir kirjurina.

La Rochenoire tuotiin sisään. Kun katsahdin häneen, oli minusta aivan
kuin hän olisi noiden tuntien kuluessa käynyt vähintään vuotta
vanhemmaksi, mutta hän oli levollinen tai oikeammin aivan
välinpitämätön.

Kun syytökset oli luettu, kysyi Mirza, mitä hänellä oli sanottavana
puolustuksekseen; hän kohautti vain olkapäitään. Tutkinnon päätyttyä
vietiin hänet takaisin vankeuteen. Sitten ryhdyimme tekemään päätöstä.
Mirza ei äänestänyt.

Muistutin tuomareille, että syytetty oli johtanut runsaasti
neljäkymmentä voitokasta taistelua. Näytti siltä kuin sanani olisivat
tehneet vaikutuksen.

Lopuksi me äänestimme. La Rochenoire tuomittiin kuolemaan.

Minut määrättiin viemään hänelle tieto tuomiosta. Tehtävä oli perin
kiusallinen. Vastoin kaikkia oletuksia ei hän ottanut minua vastaan
ainoastaan tyynesti, vaan vieläpä kohteliaasti. Kun minä surullisen
tehtäväni suoritettuani valmistauduin lähtemään, virkkoi hän:

-- Tiesin teidän äänestävän kuolemantuomiota vastaan. Jos teidän
äänenne olisi ratkaissut tuomion, olisitte te tehnyt minulle huonon
palveluksen.

Ennen lähtöäni tarkastin vahdit. Kaksi sotilasta seisoi oven edessä ja
yksi humalatarhan puoleisen ikkunan alla.

La Rochenoirella ei ollut minkäänlaisia pakenemismahdollisuuksia.

Sitten palasin päämajaan, mutta sinä yönä en saanut unta silmiini.
Koska tuomion täytäntöönpanon tuli tapahtua La Rochenoiren sotilaitten
läsnäollessa, määrättiin minut noutamaan La Rochenoiren jälelle jäänyt
joukko.

Se vei vähintään kaksi päivää. En tuntenut erikoista halua lähteä sille
retkelle, mutta vielä vähemmin olisin suonut Mirzan lähettävän jonkun
toisen.

Otin sentähden kymmenkunnan Corbeaun ratsumiestä mukaani ja läksin
matkaan.

Heti La Maren ulkopuolella näkivät sotilaat kirkon lähellä miehen, joka
aikoi piiloutua hautuumaan aidan taakse. He ottivat miehen kiinni ja
laahasivat hänet eteeni.

Tunsin hänet entiseksi oppaaksemme Hugoniksi.

-- Mitä sinä täältä haet? -- kysyin ankaralla äänellä.

Hugon oli päissään tai teeskenteli.

-- Minä tunnen täällä joka pensaan, -- sammalsi hän. -- Herra kapteenin
luvalla aijon mennä huvilaan. Se on täynnä sotilaita. Hiivin aidan
vierustaa pitkin, sillä luulin teitä saksalaisiksi, mutta sitten tuli
tuo sotamies ja aikoi lävistää minut pistimellä -- ja hän on
maanmieheni...

Hän alkoi itkeä.

-- Mene nukkumaan! Sinä olet juovuksissa!

-- Hätä viekottelee ihmistä juomaan, herra kapteeni. Tänään sitä on
vaunuissa, huomenna vaunujen alla... Mutta päinvastoinkin... Eilen
pelkäsivät sotilaat häntä, huomenna ampuvat he hänet.

Epäilys alkoi herätä mielessäni.

-- Oletko tavannut La Rochenoirea? -- kysyin.

-- Siellä on kauheasti sotamiehiä, herra kapteeni. Ne eivät laske
lähelle. Ajattelin: minäpä nukun hautuumaalla. Tänään eletään, huomenna
sinne kuopataan.

Hetkisen tuntui minusta kuin La Rochenoiren olisi jollain tavoin
onnistunut keskustella Hugonin kanssa ja lähettää tämä hakemaan
sotilaitaan. Mutta sitten nauroin tälle ajatukselle. Olihan Selimillä
puolta enemmän sotilaita kuin hänellä, eikä Hugon mitenkään voinut
saavuttaa La Rochenoiren joukkoa ennen minua. Jätin hänet sentähden
maantielle, ja me jatkoimme matkaamme. En voinut käsittää, mikä ihme
oli lennättänyt tiedon La Rochenoiren kohtalosta hänen sotilaittensa
korviin ennen minun saapumistani. Upseerit ja miehistö ottivat minut
vastaan synkkinä, äänettöminä.

Kukaan ei sentään osoittanut uhmaa. He olivat parvi lampaita, joiden
kanssa sain menetellä niinkuin itse halusin.

Annoin palauskäskyn, ja me läksimme heti liikkeelle.

Puolenpäivän aikaan annoin sotilaitten huoahtaa pari tuntia; sitten
jatkettiin matkaa yhä nopeammin. Talonpojat piiloutuivat kylissä,
sivuuttaessamme heidät, Ennättääkseni mahdollisimman pian La Mareen
päätin hankkia ajoneuvoja, ja otin kaikki hevoset ja vaunut, mitä
matkan varrella oli saatavissa. Kaikkialla vastasi kuitenkin pitäjän
määri:

-- Ei ole.

Mutta kun minä asetin revolverinpiipun hänen otsalleen, oli kylmällä
teräksellä ihmeellinen kyky sytyttää määrissä isänmaanrakkautta;
ajoneuvoja ilmestyi heti.

Me lähestyimme La Marea myöhään yöllä ja hyvässä järjestyksessä.
Ratsastin ratsumiehineni puoli Ranskan penikulmaa edellä. Tahdoin olla
ensimäinen, ja sitäpaitsi oli minun annettava tieto tulostamme
etuvartijoille.

Kylästä emme kuulleet pienintäkään ääntä, ja kaikkialla oli pilkkosen
pimeää. Mirza noudatti aina suurempaa varovaisuutta kuin La Rochenoire
eikä antanut koskaan sytyttää valkeata öiseen aikaan.

Olimme jo aivan lähellä kirkkoa. Aliupseerini ratsasti luokseni:

-- Luutnantti, -- sanoi hän, -- etuvartijat ovat nukahtaneet.

-- Mahdotonta, vastasin minä. Siitä seuraa kuolemanrangaistus.

Kuu kumotti helakasti. Etuvartijoita ei näkynyt missään.

-- Mitä tämä tietää? -- ajattelin levottomana. Kuitenkin odotin joka
hetki saavani kuulla:

-- _Qui vive?_

Mutta kaikkialla oli hiljaista.

Aliupseeri lähestyi taas minua ja kuiskasi:

-- Täällä on tapahtunut jotakin. Katsokaahan, kirkon ikkunat ovat
rikki.

Vilkaisin sinne. Kuun kalpeat säteet heijastuivat kirkon ikkunoista,
mutta toisin paikoin näkyi vain mustia reikiä.

-- Täällä on varmasti tapeltu, -- kuiskasi aliupseeri.

Hautuumaan portti oli auki. Me ratsastimme sisään.

Äkkiä kompastui hevoseni johonkin kovaan esineeseen, josta lähti kumea
kajahdus.

Luulin sitä pääkalloksi, joka oli joutunut ruohostoon, mutta määräsin
kuitenkin erään sotilaista ottamaan siitä selon.

Sotilas astui ratsailta, kurottautui alas ja ojensi sitten minulle
preussilaisen kypärän.

Ei siis ollut epäilemistäkään siitä, että Mirza oli minun
poissaollessani joutunut taisteluun ja marssinut sitten muille maille.

Ratsastimme kauemmaksi hautuumaalle ja tutkimme kaikki epätasaisuudet,
mitä maassa tapasimme.

Viisikymmentä askelta siltä paikalta, josta olimme löytäneet kypärän,
virui preussilaisen sotilaan ruumis. Saattoi selvästi nähdä, että hän
oli kuollut jo monta tuntia sitten; taistelun täytyi olla tapahtunut jo
edellisenä päivänä.

Tapasimme lukemattomia jälkiä siitä ruohostossa. Muutamin paikoin oli
maa kokonaan panosten jätteiden peitossa; kauempana lepäsi joukottaan
preussilaisten ruumiita, vielä kauempana ranskalaisten ruumiita ja
vieläkin etäämpänä ranskalaisia ja preussilaisia yhdessä mylläkässä
päällekkäin. Siinä oli oteltu käsirysyssä. Kuun säteet valaisivat
lukemattomia uusia ruumiskasoja. Kaikki näyttivät uneen vaipuneilta.

-- Huvilaan! -- huudahdin minä.

Nelistimme maantielle. Etäällä näkyi tummia ihmisjoukkoja lähestyvän:
siellä saapui joukkoni, joka nyt oli ehtinyt hautuumaan aidan toisen
päädyn kohdalle.

Pysähdytin heidät kädenviittauksella ja kiiruhdin itse ratsumiehineni
ohi tiellä viruvien ruumiitten. Pian näimme huvilan edessämme: yksi
ikkuna oli valaistu ja selkosen selällään; eteisen ovikin oli auki.

Riensin kiireesti sisälle. Ensimäinen huone oli tyhjä; salin oven
raosta loisti valoa.

Avasin oven ja jäin seisomaan kuin naulittuna.

Keskilattialla oli matala selkänojaton sohva, ja sillä lepäsi ruumis
hurstin peittämänä, niin että jäykistyneet kasvot vain näkyivät.

Molemmin puolin kuolleen päänalusta paloi kynttilä. Jalkopäähän oli
mustiinpuettu nainen polvistunut, painaen otsaansa sohvan käsinojaan,
kädet ristissä päälaella.

Astuessani sisään nousi hän ylös. Tunsin hänet Lydiaksi. Hän näytti
kalpealta ja valvoneelta, väsyneeltä ja melkein kivettyneeltä, mutta ei
itkeneeltä.

-- Mademoiselle Lydia! -- huudahdin hillitysti.

Hän lähestyi minua varpaillaan, ikäänkuin peläten häiritsevänsä
kuolleen lepoa, ja kuiskasi:

-- Hän on kuollut!

Sitten nojasi hän päänsä olkaani vasten. Kyyneleetön nyyhkytys puhkesi
hänen rinnastaan.

Vasta silloin johtui mieleeni, että kuollut ehkä olikin ukko La Grange.

Menin nopeasti sohvan luo ja kohotin hurstia. Kalma hengähti vastaani.
Kynttiläin keltainen valo lankesi sinervänkalpeille kasvoille.

Kasvot olivat -- Selim Mirzan.



VII.


Seuraavana aamuna toimitin tutkimuksen. Siinä ilmeni seuraavaa: La
Rochenoire olikin ollut salaisissa tekemisissä Hugonin kanssa, jolle
hän oli antanut määräyksen käydä ilmoittamassa preussilaisille Mirzan
oleskelusta La Maressa. Hugon oli johdattanut heidät niin taitavasti
humalatarhojen kautta, että etuvartijat olivat nostaneet hälytyksen
vasta silloin, kun joukko oli jo kokonaan saarrettu. Syntyi taistelu.
Mirza kaatui melkein heti. La Rochenoiren, joka kostonhimonsa
kiihoittamana ei ollut edes ajatellut omaa pelastustaan, onnistui
kuitenkin yleisen sekasorron aikana ja Hugonin avulla hiipiä
humalatarhaan ja sieltä metsään.

Vuotta myöhemmin, kun sota oli jo loppunut, sain tietää hänen
oleskelevan Venetsiassa. Hän oli perinyt suuren maatilan Bretagnessa,
mennyt naimisiin ja eli nyt kaikessa rauhassa.

Oliko hänen vaimonsa nimi La Orange, siitä en onnistunut saamaan
selkoa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sissipäällikkö - Kohtauksia ranskalais-saksalaisesta sodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.