Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Mary
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mary" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MARY

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Norjalaisesta alkuteoksesta tekijän luvalla suomentanut

Werner Andelin [Werner Anttila]



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1906.

Oy F. Tilgmannin kirja- ja kivipaino.



SISÄLLYS:

 Talo ja suku.
 -- Kunnes.
 Uusi Marit.
 Vallanvaihto.
 Kolmea vuotta myöhemmin.
 Kotona.
 Yksin.
 Ratkaiseva.



TALO JA SUKU


Etelä-Norjassa on rannikon ääriviiva alinomaa taittunut. Siihen
ovat tunturit ja joet syynä. Edelliset päättyvät ylätasangoiksi
ja niemekkeiksi, edessä usein saaria; jälkimäiset ovat kaivaneet
laaksoja ja päättyvät lahtiin.

Talo oli erään sellaisen, "kroken" nimisen lahden varrella. Alkuaan
oli talon nimenä Krokskogen, josta tanskalaisten virkamiesten
asiakirjoihin tuli "Krogskoven"; nyt se on nimeltään Krogskogen.
Omistajain nimenä oli ennen vanhaan Kroken, Anders tai Hans Kroken;
ne olivat päänimiä. Myöhemmin he ottivat nimekseen Krog, vieläpä
insinöörikenraali oli v. Krogh. Nyt heidän nimenään on muitta
mutkitta Krog.

Kaikki, jotka kulkivat siitä ohitse höyrypursilla läheiseen
kaupunkiin tai sieltä tännepäin, poiketen laituriin, kappelin
juurelle, puhuivat siitä, kuinka rauhaisassa ja hiljaisessa
kätköpaikassa Krogskogen oli.

Näköpiirin reunalla tunturit kohosivat komeina, vaan täällä perillä
ne olivat litistyneet. Talon kummallakin puolen oli ulkoneva
ylätasanko, metsäinen, pitkulainen. Niin likellä oikeanpuolista
ylänköä olivat rakennukset, että laivoilla kulkijoista näytti kuin
katoilta voitaisiin hypätä sen reunalle. Länsituuli ei tänne päässyt;
sille saatiin kuten "tulta lainatessa" sanoa: ohi talosta! Melkein
samaa voitiin sanoa sekä pohjan että idän ilmoille. Vain etelästä
käsin kävi myrsky tervehtimässä, mutta perin säyseästi. Saaret, yksi
iso ja kaksi pientä, sitä pidättelivät ja siivosivat, ennenkuin
se pääsi edemmä. Rakennusten edessä korkeat puut vaan hieman
taivuttelivat ylimpiä latvojaan tahdikkaasti; ne eivät menettäneet
arvokkaisuuttaan.

Tässä hiljaisessa lahdessa oli seudun paras uimaranta. Varsinkin
nuoriso pyrki tänne kaupungista kesällä lauantai-iltaisin tai pyhinä
leikkiäkseen vedessä hietapohjalla tai uidakseen isoon saareen
asti ja sieltä takaisin. Krogskogenista päin katsoen tämä tapahtui
vasemmalla puolen, siellä missä joen suu ja laituri oli, ja missä,
ihan sen yläpuolella ja lähempänä ylänköä, myöskin oli kappeli,
ympärillään Krogien haudat. Sieltä oli aika matka rakennuksiin, jotka
olivat oikealla puolen, ylempänä. Harvoin tänne kuului uimassa ja
leikkimässä kävijäin telmettä. Mutta Anders Krog tuli itse mielellään
heitä katsomaan, kun olivat tehneet tulta rantamalle tai niemelle
metsään. Hän saapui kai pitämään tulta hieman silmällä. Mutta
sitä ei kukaan kuullut tai huomannut. Häntä mainittiin "kaupungin
kohteliaimmaksi mieheksi" tai "kaupungin ensimäiseksi gentlemaniksi".
Hänen suuret, omituisen loistavat silmänsä levittivät kaikkien
kasvoihin lempeätä tervetuloa; ne harvat sanat, mitä hän puhui,
sisälsivät vaan hyviä toivomuksia. Itse kulki hän edelleen ylängölle,
suorittaen tavallisen, hitaan kävelyretkensä. Hänen korkea, hiukkasen
eteenpäin taipunut vartalonsa näkyi ylhäällä metsässä, ja niin kauan
oltiin hiljaa. Mutta riittipä heillä täällä hauskuutta! Enimmäkseen
ne olivat työväkeä ja ammattilaisia kaupungista, urheilukuntia,
lauluseuroja, pieniä poikia. He kokoontuivat laiturin ja kappelin
lähelle; siellä he riisuutuivat.

Uusi rannikkotie meni siitä poikitse, ihan likeltä. Mutta kesäisin ei
sitä monikaan käyttänyt. Silloin kuljettiin pienissä höyrylaivoissa
tai veneissä. Kun uijat panivat ylängölle vahdin, saatiin olla varmat
siitä, ettei heitä pääsisi kukaan yllättämään.

Itse talossa oli hiljaista, aina hiljaista. Päärakennuksen paras
kylki ei edes ollut lahdelle, vaan vainioille päin. Siinä oli kaksi
korkeata kerrosta, kattojen kulmat typistettyjä. Pitkä ja ja leveä
rakennus.

Perusmuuri oli etupuolella hyvin korkea; mukavat portaat veivät
huoneisiin. Koko rakennus oli valkeaksi maalattu, mutta perusmuuri ja
akkunat olivat mustat. Ulkohuoneet oli sijoitettu lähemmä ylänköä;
laivoista ei niitä voitu nähdä. Molemmin puolin päärakennusta kaksi
isoa puutarhaa. Meren puoleisessa oli hedelmäpuita, rakennuksesta
käsin vasemmanpuoleinen oli vaan kukka- ja kyökkitarha.

Ylätasankojen välissä oli laakea kenttä, pitkulainen ja kapea. Se oli
erinomaisen hyvin viljelty. Isojen hollantilaisten lehmien oli täällä
hyvä olla.

Talon ja suvun historian oli metsä jo ennakolta määrännyt. Metsä oli
suuri ja hyväkasvuinen ja onneksi jo varhain joutunut hollantilaisen
hoidon ja säästäväisyyden haltuun. Siihen aikaan, kun hollantilaisia
kauppalaivoja tuli Norjaan ihan metsänomistajain luokse. Täällä ne
saivat puita lastikseen ja antoivat norjalaisille taas sivistystään
ja sen tuotteita. Krogskogen oli erittäin onnekas; sillä kolmesataa
vuotta takaperin, kun lahdessa oli aluksia ottamassa lastia, sattui
niistä erään omistaja rakastumaan talon isännän vaaleatukkaiseen
tyttäreen. Se päättyi siten, että hän osti koko komeuden. Mainiosti
maalattu muotokuva heistä molemmista riippuu vieläkin talon suuressa
tuvassa, lahden puoleisessa nurkassa. Kuvassa nähdään pitkä laiha
mies tavattoman loistavine silmineen. Hän oli tummatukkainen ja
hieman kumaraniskainen. Suku on varmaan ollut vahvaa lajia, koska
Krogit yhä vieläkin ovat sen näköisiä. Ensimäinen hollantilainen
omistaja ei ollut nimeltään Krog, eikä hän siellä asunutkaan. Mutta
sille pojalle, joka otti talon huostaansa, oli kasteessa annettu
nimeksi Anders Krog äidinisänsä mukaan, ja hän nimitti poikansa
Hansiksi, oman isänsä mukaan; sitten kulkivat nämä kaksi nimeä
perintönä vuorotellen. Mikäli poikia oli enemmän, oli niistä yhden
nimenä Klas ja toisen Jürges, joista ajan mittaan tuli Klaus ja
Jörgen. Sekoitusta heidän ja hollantilaisten sukulaisten kesken
näet yhä jatkui, niin että suku oli yhtä hyvin hollantilaista kuin
norjalaista ainesta; talossa oli kauan aikaa vallalla hollanninkieli.

Mutta kuitenkin näytti siltä, etteivät rodut sulaneet yhteen.
Luultavasti siksi, ettei hollantilainen aines ollut yksinomaan
hollantilaista; siinä tapauksessa se olisi helpommin sulautunut
norjalaiseen; vaan se oli osaksi espanjalaista. Mustat hiukset,
loistavat silmät, laiha vartalo periytyivät miehissä polvesta
polveen; mutta vaalea aines ja tukeva ruumis jäivät naisten
perinnöksi; heissä yhtyi norjalainen veri hollantilaiseen. Harvoin
nähtiin miespuolisten luovuttavan naisille, tai päinvastoin, mitään
muuta kuin että vaalea ja musta tukka yhtyivät punaiseksi tai että
loistavat silmät joskus siirtyivät naisenkin kasvoihin.

Suvussa oli se omituisuus, että joka avioliitossa syntyi enemmän
tyttöjä kuin poikia. Krogit olivat kelpo väkeä ja kauttaaltaan
varakkaita; heidän sukunsa oli niinmuodoin taaja ja arvossa pidetty.
Siitä tiedettiin mainita, että se piti hyvässä sovussa vaaria
omistansa.

Heissä oli yhteisenä piirteenä järkevä kohtuullisuus. Norjassahan on
yleistä, ettei rikkaus säily kolmen miespolven lävitse. Ellei sitä
jo toisessa hukata, niin varmasti sitten kolmannessa. Tässä suvussa
se pysyi. Päätilalla olivat metsät samana rikkauden lähteenä kuin
kolmesataa vuotta aikaisemmin.

Suvussa oli perinnöllinen halu matkustuksiin. Talon kirjastossa oli
enemmän matkakuvauksia kuin kirjoja mistään muista aineista, ja ne
yhä lisääntyivät. Jo lapsetkin olivat retkillä, sillä tapaa näet,
että laativat suunnitelmia kirjojen, kuvien ja karttain mukaan.
He harjoittivat matkaleikkiä pöydillä. Kulkivat kaupungista, joka
oli kyhätty värillisistä paperitaloista, toisiin samanlaisiin.
Työntelivät eteenpäin laivoja, jotka myös olivat maalattua paperia,
lastina papuja, kahvia, suolaa ja puutikkuja. Ulkona lahdella he
soutelivat, purjehtivat ja uivat laiturista saareen. Se merkitsi
matkaa Euroopasta Amerikaan, Jaapanista Ceyloniin. Taikka he
kulkivat ylänköjen poikki, s.o. Cordilleri-tunturien ylitse mitä
merkillisimpiin intiaanikaupunkeihin. Heti kun he kasvoivat
aika-ihmisiksi, piti päästä matkustamaan; alkuna oli etusijassa
retki hollantilaisten sukulaisten luo. Niinpä sinne tuli noin
kaksisataa vuotta takaperin eräs mies, joka tosin heti lähti edemmä
hollantilaisella Itä-Intian kulkijalla, mutta palasi Amsterdamiin
haluten ruveta rakennusmestariksi ja insinööriksi, mikä siihen
aikaan oli samaa. Hän kunnostautui ja sai myöhemmin kutsumuksen
Kööpenhaminaan ammattinsa opettajaksi. Siellä hän siirtyi sotaväkeen
ja yleni lopulta insinöörikenraaliksi. Perinnöllä ja toimella hän oli
kerännyt itselleen varoja, otti virkaeron ja asettui Krogskogeniin,
jonka osti lapsettoman veljensä kuoltua. Hän piti nimeä Hans von
Krogh. Hän rakennutti nykyisen päärakennuksen kivestä, mikä on vähän
käytetty rakennusaine Norjan metsäseuduilla. Vanha insinööri halusi
huvitusta. Vaikkei hän ollut naimisissa, rakensi hän hyvät tilat
"vastaisille". Talon kaikki osat hän rakensi uudestaan, hän ojitti
ja istutti, hän tuotti Hollannista puutarhurin, vanhan Siemensin,
jonka ankaraa luonnetta, tuimaa puhtauden ja järjestyksen vaatimusta
vieläkin muistellaan. Hänelle kenraali rakensi sekä kasvihuoneen että
tarhurinasunnon.

Kenraali eli hyvin vanhaksi. Hänen jälkeensä ei tapahtunut
mitään erikoista, ennenkuin kahdesta veljeksestä nuorempi muutti
Amerikaan ja asettui Michigan-järven rannalle; tämä oli siihen
aikaan uudismaata. Sitä pidettiin suurena tapahtumana. Hänen
nimensä oli Anders Krog ja hyvin hänen siellä kävi. Ihmiset vaan
kummastelivat, ettei hän mennyt naimisiin. Hän tahtoi luoksensa yhden
veljenpoikiaan, luovuttaakseen tälle omaisuutensa. Tästä johtui se,
että nykyisen omistajan vanhempi veli lähti kotoa sinne. Nimeltään
hän oli Hans.

Mutta sattuipa ihan samaan aikaan sinne saapumaan nuori norjalainen
tyttö, hänkin sukulainen, ja tähän vanhanpuoleinen setä rakastui.
Hän tarjoutui kustantamaan veljenpoikansa, Hansin, matkan takaisin
kotimaahan. Mutta nuori mies piti sitä häpeänä. Hän jäi ja perusti
oman liikkeen. Se oli puutavara-alalla, sillä tähän hän oli
perehtynyt. Liike menestyi mainiosti. Kun hänen olisi isänsä kuoltua
ollut palattava kotiin ja otettava talo huostaansa, ei hän tahtonut.
Nuorempi veli, Anders, oli sillä välin ruvennut kauppiaaksi; hän oli
ottanut käsiinsä kaupungin suurimman siirtomaantavarain kaupan. Nyt
hänen piti ottaa talokin.

Varsinainen liikemies ei nuori Anders Krog ollut. Mutta verrattomasta
tunnollisuudesta ja hienosta kohtelusta oli seurauksena, että pian
tekivät kaikki hänen liikkeessään kauppaa. -- Joku muu olisi kai
siitä rikastunut, mutta niin ei käynyt hänen. Saadessaan Krogskogenin
oli hän melkoisessa velassa sekä kaupungissa olevan liikkeensä vuoksi
että varsinkin talosta. Kumpaakaan hän ei ollut halvasta saanut.
Matkustella hänen tietysti piti, mutta hän teki joka vuosi vaan
kuukauden retken, milloin Englantiin, milloin Ranskaan j.n.e. Enimmin
hän kyllä halusi päästä ihan Amerikaan saakka, mutta sitä hän ei
vielä uskaltanut. Hän tyytyi lueskelemaan tästä uudesta ihmemaasta;
lukeminen oli hänen suurin ilonsa; sitä lähinnä oli huolenpito
puutarhoista. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin puutarhuri.

Tämä hiljainen, loistavasilmäinen mies oli ujo kuin nelitoistavuotias
tyttö. Arkiaamuina hän haki itselleen yksinäisen paikan -- jos
näet mitään sellaista oli -- siinä pienessä höyrylaivassa, joka
vei hänet kaupunkiin, niin kauan kuin lahti oli jäästä vapaana.
Hän astui laivasta kohteliaana kaikkia muita kohtaan; hän riensi
kunnioittavasti tervehtien ohitse, kun oli päässyt maihin, -- ja oli
sitten talossaan torin varrella iltaan asti, jolloin palasi kotiin
samaa tietä. Paitsi milloin hän ajoi polkupyörällä. Talvella hän
kulki hevosella tai jäi yöksikin kaupunkiin, jossa hänellä oli kaksi
vaatimatonta ullakkohuonetta omassa talossaan.

Hänessä oli hienoin aines aviomieheksi, mitä kaupunki tunsi. Mutta
hänen voittamattoman ujoutensa vuoksi olivat kaikki lähentelemiset
mahdottomia, --



-- KUNNES


oikea ilmestyi. Mutta silloin hän oli jo yli neljänkymmenen vanha.
Hänen kävi samoin kuin kaimansakin, Michigan-järven äärellä asuvan
setänsä, että nuori tyttö hänen omaa sukuansa tuli hänet ottamaan. Ja
se oli juuri tämän sedän ainoa lapsi.

Hän oli kerran sunnuntai-aamuna paitahihasillaan työssä kyökki- ja
kukkatarhassaan talon yläsivulla, kun muuan nuori tyttö, päässä
suuri olkihattu, laski molemmat hansikattomat kätensä valkoiselle
säleaidalle ja katseli sen isojen nuppien välitse puutarhaan.

Anders Krog, kumarruksissa kukkalavan yli, kuuli veitikkamaisen
"hyvää päivää!" ja kavahti pystyyn. Hänen silmissään oli tuo tyttö
kuin ilmestys. Sanatonna ja liikkumatta, kädet mullassa, hän seisoi
tuijottaen.

Tyttö nauroi ja sanoi: "Kukas minä olen?" Silloin hän taas pääsi
tajuihinsa. "Te olette -- te varmaankin olette --", enempää hän ei
saanut sanottua, vaan hymyili tervetuloa. "Kuka minä olen?" -- "Marit
Krog Michiganista". Hän oli sisareltaan, joka asui toisella puolen
vasenta ylänköä, kuullut Marit Krogin olevan matkalla. Mutta hän ei
aavistanut, että tulija jo oli perillä. "Ja te olette isäni veli",
vastasi tyttö englantilaisella äänenpainolla. "Kuinka te molemmat
olettekin toistenne näköiset! -- Kylläpä te olette samanlaisia!"
-- Hän seisoi tuijottaen. "Saanko tulla sinne tarhaan?" -- "Kyllä,
tietysti, -- mutta ensiksi -- mutta ensin minun kuitenkin täytyy
--", hän katseli käsiään ja paitansa hihoja. -- "Kai minä voin
mennä taloon?" sanoi tyttö yritteliäästi. "Sen te voitte, -- niin
tietysti! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään pääovesta. Minä lähetän
palvelustytön --" ja hän riensi keittiötä kohti.

Marit juoksi rakennuksen eteen ja ylös portaita. Vääntämällä
ylenmäärin isoa avainta, joka oli vanha taideteos kuten koko
raudoituskin, hän pääsi hyvin valoisaan eteiseen. Hänellä oli hieman
vihiä piirustamisesta, hänessä oli siihen taipumusta. Hän havaitsi
heti, että kaikki nämä kaapit, isot ja pienet, olivat erinomaista
hollantilaista tekoa ja että huone oli suurempi kuin miltä se näytti,
kalusto vei tilaa. Kauniit vanhanaikuiset portaat leikkauksineen
johtivat hänen oikealla puolellaan toiseen kerrokseen. Suoraan
hänen edessään oli ovi keittiöön, sen hän huomasi, sen hän myös
haistoi. Siihen hän sai vahvistuksen, kun palvelustyttö tuli esille.
Avoimesta ovesta sai hän katsahtaa keittiöön, jossa oli marmorilevyjä
laattiana, seinät peitetyt sinikuvallisilla posliinipinnoilla
ja hyllyn yläpuolella, joka jakoi seinän kahtia, kiilloitettuja
vaskiastioita useita eri kokoja. Hollantilainen keittiö. Täällä
eteisessä hän seisoi niin paksuilla matoilla, ellei milloinkaan
ollut sellaisille astunut. Yhtä raskaita olivat portaidenkin matot,
kiinnitetyt paksummilla messinkikepeillä kuin mitä hän oli ennen
nähnyt. Täällä kävellään tyynyillä, ajatteli hän, ja hänen mieleensä
tuli heti se kuva, että talo oli mahdottoman iso sänky. Sitten hän
nimittikin sitä aina "sängyksi". "Mennäänkö nyt kotiin sänkyyn?"
sanoi hän nauraen. Molemmin puolin hän näki ovia huoneisiin, joiden
laatua hän kuvitteli. Vasemmalla hänestä, vaan talon oikealla puolen,
tuli ensin pienempi huone ja sen takana lahdelle päin iso huone koko
rakennuksen leveydeltä. Ja näin olikin rakennuksen laita. Talon
pohjoisen osan hän kuvitteli jaetuksi pitkinpäin kahdeksi huoneeksi.
Sekin piti paikkansa. Eikä tämä ollutkaan niin merkillistä,
sillä hänen isänsä talo Michigan-järven rannalla oli samaan
tapaan järjestetty. Yläkerrassa hän arveli olevan leveän käytävän
rakennuksen poikki ja pienempiä huoneita molemmin puolin käytävää.
Mutta jos kohta täällä alhaalla oli noin hirveän paksut matot, niin
ylhäällä ne olivat ainakin yhtä paksut, oikeita tyynymattoja. Tässä
talossa ei ollenkaan kaikunut. Täällä asui hiljaista väkeä.

Palvelija oli avannut sille sivulle, joka oli meren puolella.
Marit astui sisään ja katseli huoneen kaikkia maalauksia ja pikku
esineitä; siinä oli liiaksikin kalustoa, mutta joka ainoa kapine oli
hyvin valittu, osaksi aivan mieskohtaisen maun mukaan; sen hän heti
huomasi. Täällä oli m.m. maalauksia, joilla täytyi olla hintaa. Mutta
erityisesti kiinnitti hänen mieltään se, että vasta nyt hän ymmärsi
omaa vanhaa isäänsä, vaikka oli elänyt hänen kanssaan ihan pienestä
pitäin, yksin hänen kanssaan; äitinsä hän oli varhain menettänyt.
Näin suuresta määrästä hienoa ja arvokasta oli hänen isänsä olento
kehittynyt. Vähin erin ja siksi huomaamatta. Eikö tuntunut siltä,
että isä nyt tuli hänen viereensä ja hymyili hienotunteista, lämmintä
hymyään, kun hänet oli käsitetty?

Tuoltapa hän tulikin! Avoimesta ovesta Marit hänet näki portailla.
Nuorempi, se oli totta; mutta eipä sillä väliä, silmät olivatkin
senvuoksi vielä kauniimmat ja sydämellisemmät, -- hänellä oli sama
käynti, samat kädenliikkeet, sama eteenpäin kumartuva, varova
lähestyminen. Ja kun Anders Krog nyt katsoi häneen ja puhui
hänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi... samoilla hillityillä
sanoilla, silloin Marit aavisti kaikessa sen syvän kunnioituksen
yksilöllisyyttä kohtaan, mikä hänen mielestään erotti hänen isänsä
kaikista, jotka hän tunsi. Isällä oli ohuemmat hiukset, hänen
kasvoissaan oli ryppyjä, suussa ei enää ollut kaikkia hampaita,
iho oli kurttuinen... Juuri sitä muistellessa tuli kyyneleet
silmiin. Hän katsoi Anders Krogin nuorempiin silmiin, kuuli hänen
reippaamman äänensä, tunsi hänen lämpimämmän kätensä puristuksen.
Hän ei malttanut, hän kietoi molemmat kätensä Anders Krogin kaulaan,
heittäytyi hänen rintaansa vasten ja itki.

Niin, sillä oli asia ratkaistu. Anders Krog ei sille mitään mahtanut.

Hetkistä myöhemmin he molemmat olivat veneessä, jolla Marit oli
tullut. Hän souti niemen ympäri. Sekä itsensä että uimaväen vuoksi,
joka katseli heitä, Anders Krog oli ujosti yritellyt päästä itse
soutamaan. Mutta siitä alkaen, kun Marit oli laskenut molemmat
kätensä hänen kaulaansa, hän oli saanut toisen valtaansa. Anders
tiesi ennakolta, että hänen täytyi tehdä, mitä tämä tuuhea punainen
tukka halusi. Hän istui katsellen Maritin pisamaisia kasvoja
ja pisamaisia käsiä, hänen komeata vartaloaan, hänen raikasta
suutaan. Hän näki kaulustan reunassa mitä heleintä, valkeata ihoa;
silmissä oli jotakin, mikä sen kanssa sopi ihan yhteen. Hän ei
ehtinyt kylliksi katsella, ennenkuin oltiin perillä. Eikä hän vielä
matkallakaan sisaren taloon päässyt kyllikseen selville Maritin
lempeästä äänestä, ei hänen käynnistään, ei jaloista, ei puvusta, ei
hampaista eikä hymystä eikä vähääkään siitä, mitä Marit puhui, sikin
sokin, se oli yhtä hämmentävää kaikki tyyni.

Seuraavana aamuna hän ei lähtenyt kaupunkiin. Heti kun höyrylaiva,
jolla hänen olisi pitänyt mennä, oli ehtinyt niemen ohitse, tuli
Maritin valkea vene. Hänellä oli mukanaan palvelustyttö, jonka oli
määrä istua vahtina; sillä nyt hän tahtoi uida, hän myös.

Siitä päästyään hän astui taloon. Hän tahtoi jäädä sinne
päivälliselle. Sitten he yhdessä kävelivät takaisin ylängön halki;
vene oli lähetetty kotiin.

Seuraavana päivänä Marit lähti hänen kanssaan kaupunkiin. Päivää
myöhemmin piti tädinkin tulla mukaan; mutta silloin Marit tahtoi
ajaa. Ja sillä tapaa oli joka päivä jotakin uutta. Molemmat
sisarukset elivät vaan hänen hyväkseen. Marit otti vastaan, ikäänkuin
pitäisikin niin olla.

Kun hän oli ollut heidän luonaan kolmisen viikkoa, tuli Hans veljeltä
kaapelisähkösanoma, että heidän setänsä, Anders, oli äkkiä kuollut;
Marit oli valmistettava sitä kuulemaan.

Siitä tuli raskain käynti, mitä Anders Krogilla oli ollut, -- kun
piti mennä ylängön halki sisaren luo tämä sähkösanoma taskussaan.
Juuri kun hän näki tuon hauskan keltaisen rakennuksen kaikkine
ulkohuoneineen ja ympäröivine puineen alhaalla tasangolla, kuuli hän
ruokakellon kaikuvan herttaisesti hilpeään aurinkoiseen ilmaan. Nyt
odotti katettu pöytä. Hän istuutui, hänestä tuntui, kuin ei jaksaisi
perille asti. Menisihän hän sinne kuolettamaan iloisen päivän.

Päästyään vihdoin taloon hän astui sisään keittiön kautta yhdessä
muutamien työmiesten keralla, jotka tulivat kaukaa päivälliselle.

Siellä hän tapasi sisarensa, joka pyysi häntä seuraamaan itseään
sisähuoneeseen. Sisar peljästyi ja kävi murheelliseksi kuten velikin,
mutta hän oli rohkeampi luonne ja otti ilmoittaakseen Maritille. Tämä
ei nyt juuri ollut kotona, mutta häntä odotettiin joka hetki.

Sisähuoneesta Anders Krog sitten kuuli sellaisen huudon ja
kiljahduksen, jota ei koskaan unhottanut. Hän hypähti pystyyn
tuskasta, mutta ei voinut lähteä pois. Haikea nyyhkytys toisesta
huoneesta pidätti häntä. Se kasvoi kasvamistaan, lyhyiden huutojen
keskeyttämänä. Sama välitön voima hänen tuskassaan kuin ilossaankin.
Se ajoi häntä ympäri huonetta, kunnes sisar avasi oven: "Hän tahtoo
tavata sinua".

Niin hänen täytyi mennä sisään. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän
pakotti itsensä siihen. Marit makasi sohvalla; mutta samassa kun
Anders tuli näkyviin, nousi Marit istualle, ojensi kätensä häntä
kohti: "Tule, tule! Nyt olet sinä isäni!" -- Anders riensi hänen
luokseen ja kumartui häntä kohti; Marit pani kätensä hänen kaulaansa,
veti hänet kiivaasti syliinsä, toisen täytyi polvistua.

"Sinä et enää koskaan saa minua jättää! Et koskaan!" -- "En koskaan!"
vastasi Anders juhlallisesti. Marit nosti häntä lujasti puoleensa,
hänen rintansa jyski Andersin rintaa vasten, hänen päänsä painautui
toisen päätä vasten, kosteana, polttavana. "Sinä et koskaan saa minua
jättää!" -- "En koskaan!" toisti Anders koko sydämestään ja kiersi
kätensä hänen ympärilleen.

Marit laskeutui taas makuulle lohdutettuna ja piti toisen kädestä
kiinni, käyden tyynemmäksi. Aina kun tuli uusi puuskaus ja Anders
kumartui hänen puoleensa rakkain sanoin, saatiin se hillityksi.

Anders ei tohtinut lähteä kotiin, hän jäi sinne yöksi. Marit ei
saanut nukuttua, ja Andersin täytyi istua hänen luonaan.

Vasta seuraavana päivänä oli Maritilla selvillä, mitä nyt oli
tehtävä. Hän tahtoi matkustaa kotiin, ja Andersin olisi lähdettävä
mukaan. Tämä oli Andersista kovin odottamatonta. Mutta ei hän eikä
hänen sisarensa uskaltanut Maritia vastustaa. Silloin juolahti
sisaren mieleen kääntää hänen ajatuksensa toisaalle. Hän sanoi:
"Teidän pitäisi ensin mennä naimisiin". Marit katsahti häneen ja
sanoi: "Niin, se on oikein. Se meidän on tosiaankin tehtävä!" Ja
nyt antoi tämä hänelle niin paljon ajattelemista, että tuskan
tunne väheni. Andersin mieltä ei oltu tiedusteltu, mutta sitä ei
tarvittukaan.

Sitten saatiin Hansilta ensimäinen kirje. Hän oli toimittanut kaikki,
mitä kuului sedän hautaukseen, ja kertoi nyt asian kulun. Hän
tarjoutui ottamaan huostaansa sedän liikkeen maatiloineen.

Andersin luottamus veljeensä oli rajaton; tarjous hyväksyttiin, ja
siten raukesi matkan aihe. Niin pian kuin Hans oli tarkastanut koko
kuolinpesän, mainitsi hän ostohinnan ja kysyi veljeltään, eikö tämä
suostuisi olemaan sillä määrällä osakkaana hänen liikkeessään? Ne
summat, jotka olivat pankeissa ja osakkeissa, lähetettiin Andersille
heti. Jo nämäkin olivat kyllin suuria, jotta Andersista tuli velaton
ja lisäksi Marit sai reistailla ja uudistella, miten vaan mieli teki.
Anders tahtoi, että Marit pitäisi koko perinnön; mutta sille puheelle
Marit nauroi. Siten Anders joutui yhtiöön veljensä kanssa ja oli
Norjan olojen kannalta tästä alkaen hyvin varakas mies.

Kun Marit oli ollut muutamia kuukausia naimisissa, tuli hänen
olentoonsa muutos. Hän heittäytyi omituisten mielijohteiden valtaan,
unen ja todellisuuden väliset rajat eivät enää olleet taatut.
Sitäpaitsi hän tahtoi muuttaa kaikki, mikä oli hänen hoidossaan.
Sekä kotona täällä että kaupungissa. Jälkimäisestä talosta täytyi
vuokralaisten muuttaa pois. Hän tahtoi pitää sen yksin.

Andersin ajan vei se, mitä Maritin mieleen johtui, mutta
varsinkin Marit itse. Hänen kiitollisuutensa löysi niukalti
sanoja; mutta se oli silmissä, kohteliaisuudessa, joka oli käynyt
vieläkin laajemmaksi; mutta ennen kaikkea se oli hänen hartaassa
huomaavaisuudessaan. Hän pelkäsi kadottavansa sen, mikä niin
odottamatta oli tullut, tai jonkin menevän rikki. Hänen vaatimaton
luontonsa piti onnea ansaitsematonna.

Marit liittyi häneen yhä lähemmin. Hänellä oli eräs puhetapa,
jota hän tavantakaa toisti: "Sinä olet isäni -- ja enemmänkin!"
Ja lisäksi: "Sinulla on maailman ihanimmat silmät, ja ne ovat
minun omani". Vähitellen hän hieman luopui siitä, mitä oli
puuhannut; sen sijaan hän tahtoi lukea ääneen miehelleen. Hän luki
englantilais-amerikalaista kirjallisuutta, etenkin runoutta. Hänen
luvussaan oli se laulava esitystapa, jolla englantilaisia runoja
lausutaan, hän loi ne tosiksi omalla vakuuttavalla tavallaan. Hänen
äänensä oli pehmeä, se piteli sanoja varovasti. Hiljaa kuin muistista.

Kun aika kului pitemmälle, piti heidän joka päivä yhdessä mennä
kasvihuoneeseen. Kukat olivat enteenä siitä, mikä hänessä kasvoi; hän
tahtoi joka päivä niitä nähdä. "Tokkohan ne puhuvat siitä?"

Ja sitten eräänä päivänä, kun talvi antoi ensi merkin aikeestaan
muuttaa pois rannikolta ja he yhdessä olivat poimineet ensimäistä
vihannuutta auringon puoleisella seinämällä, tunsi hän, että nyt tuli
hänen sairautensa; nyt oli tuo suuri hetki tulossa. Ilman erikoista
ennakkotuskaa ja Andersin pitäessä häntä kädestä hän synnytti
tyttären. Sitäpä hän oli halunnutkin. Mutta kohtalo ei suonut hänen
kasvattaa lastaan; sillä kolmantena päivänä sen jälkeen Marit kuoli.



UUSI MARIT


Lääkäri pelkäsi kauan aikaa, että myöskin Anders Krog sortuisi.
Suorastaan liikarasituksesta. Pitkällisessä yksinäisyydessään hän
ei ollut tottunut antautumaan toiselle tai ottamaan vastaan niin
äärettömän paljoa, kuin yhdyselämä Maritin kanssa antoi. Vasta tämän
kuolema toi ilmi, miten heikoksi hän oli käynyt, miten vähän hänessä
oli voimaa kestää. Pieni jäännös tarvitsi kuukausia elpyäkseen sen
verran, että hän sieti muita ihmisiä lähellään. Hänelle kerrottiin,
että lapsi oli viety sisaren luokse. Häneltä kysyttiin, tahtoiko hän
nähdä tytärtään. Melkein ynseästi hän kääntyi poispäin. Ensimäinen
asia, mitä hän vakavasti tuumi saatuaan lisää voimia, oli se, että
hänen olisi luovuttava kauppaliikkeestään. Hän neuvotteli siitä
Klaus sedän kanssa, joksi erästä sukulaista, omituista vanhaapoikaa,
yleensä sanottiin. Hänen kauttaan saatiin liike myytyä. Kuitenkaan ei
taloa, jossa se oli, -- se oli pidettävä kaikin puolin koskematonna
muistoksi vainajasta.

Ruvettuaan ulkona liikkumaan kävi Anders Krog ensin kappelissa ja
haudalla, ja se koski häneen niin, että hän taas sairastui. Siitä
toinnuttuaan hän ilmoitti aikovansa lähteä matkalle ja pysyä poissa.
Hänen sisarensa tuli peljästyneenä häntä tapaamaan; eihän toki siinä
ollut perää? "Ethän tahtone jättää meitä ja lastasi?" -- "Kyllä, minä
en siedä oloa omissa huoneissani:", vastasi hän ja purskahti itkuun.
-- Mutta hänen piti kaikin mokomin ensin nähdä lapsensa? -- "Ei, ei!
Sitä kaikkein vähimmin".

Hän matkusti käymättä sitä katsomassa.

Mutta tietysti juuri lapsi hänet jälleen sai palaamaan kotiin.
Noin kolmen vanhana tyttönen valokuvattiin, ja siitä kuvasta...
sellaisesta yhdennäköisyydestä äidin kanssa, sellaisesta
lapsensulosta hän ei saattanut pysyä syrjässä. Konstantinopolista,
jossa hän nyt oleskeli, hän kirjoitti: "Nyt olen käyttänyt kolme
vuotta siihen, mitä yhtenä sain elää, käydäkseni sen lävitse. En
tohdi sanoa, että vielä olisin ehtinyt sitä selvittää itselleni.
Varsinkin on paljon uutta ilmestyvä, kun taas näen ne paikat, joissa
olimme yhdessä. Mutta niin pitkälle olen kuitenkin päässyt näiden
kolmen vuoden syvempien kokemusten avulla, etten enää pelkää niitä
paikkoja; päinvastoin nyt suuresti sinne ikävöin".

Kohtauksesta uuden Maritin kanssa tuli juhla. Ei heti, sillä aluksi
lapsi tietysti pelkäsi outoa miestä suurine silmineen. Mutta riemua
ylensi se, että pikku Marit varovasti, vähin erin, lähestyi. Kun
hän vihdoin istui isänsä polvella, pidellen kahta uutta nukkea,
turkkilaista miestä ja naista, ja pisti niitä hänen nenäänsä,
saadakseen isänsä aivastamaan, koska niin oli tädinkin käynyt,
silloin Anders Krog sanoi kyyneltyen: "Minulla on ollut vain yksi
yhtymä, joka oli ihanampi."

Marit siirtyi sitten hänen luokseen, mukana lapsenpiika. Heidän ensi
käyntinsä yhdessä oli suunnattu äidin haudalle, jolle tyttösen piti
laskea kukkia. Niin hän tekikin, mutta hän tahtoi saada ne takaisin.
Siinä ei auttanut mikään. Hoitaja poimi lopulta uusia; mutta niistä
ei lapsi huolinut; omansa hän tahtoi. Heidän täytyi siis antaa hänen
ottaa ne mukaansa ja jättää uudet haudalle. Anders ajatteli: tämä ei
ole kuin äitinsä.

Yritys uudistettiin. Joka päivä piti äidin saada kukkia, ja lapsen
kautta. Isä jakoi kukat kahtia; toista osaa kantoi hän, toista Marit.
Hän tahtoi, että lapsi panisi omansa haudalle ja ottaisi hänen
kukkansa takaisin kotiin. Mutta se ei käynyt päinsä. Kävipä vielä
pahemmin; sillä kun he olivat lähdössä hautuumaalta, tahtoi Marit,
että isänkin piti tuoda kukkansa kotiin takaisin. Siihen hänen täytyi
suostua lapsen mieliksi. Seuraavana päivänä hän koetti uutta keinoa.
Marit kantoi kukat äidin haudalle, mutta isä antoi hänelle makeisia,
jotta hän jättäisi kukat sinne. Kyllä hän luovutti kukat makeisia
vastaan, jotka hän pisti suuhunsa. Mutta kun piti lähteä pois, tahtoi
hän kukatkin. Isä kävi hyvin alakuloiseksi.

Sitten hän keksi, että äiti paleli; Maritin piti hänet peittää.
Silloin tyttö ehdotti, että äidin olisi tultava omaan sänkyynsä.
Isä oli näet sanonut hänelle, että hänen sänkynsä viereinen tyhjä
vuode oli äidin, ja Marit tiedusteli ehtimiseen, eikö äiti jo pian
tulisi. Hän ei päässyt tulemaan, sanoi isä; äiti makasi siellä ulkona
ja paleli. Näin saavutettiin tarkoitus. Marit itse sirotteli kukat
haudalle ja jätti ne sinne. Kotia mennessä hän usein toisti: "nyt ei
äiti palele".

Anders Krogin teki mieli tietää, mitä Marit äidillä ymmärsi. Hän
tahtoi, että lapsi tuntisi äitinsä muotokuvat, mutta harjoitti
ensin hänen aistiaan eläinten ja esineiden kuvilla. Siirtyi sitten
muotokuviin sisarestaan ja itsestään ja useista, jotka lapsi tunsi.
Kun Marit oli niihin hyvin perehtynyt, tuli ensi kuva äidistä esille.
Siinä ei ollut mitään vaikeutta; Marit sai nähdäkseen useampia
muotokuvia ja oppi pian ne erottamaan muista. Päivällisen jälkeen,
kun hänen oli mentävä maata, tahtoi hän äidin syliinsä. Ensin ei isä
käsittänyt, ja Marit kävi äreäksi. Sitten isä toi äidin ensimäisen
muotokuvan, sen laski Marit heti käsivarrelleen, peitti ja nukahti.
Vasta kun hän oli nelivuotias ja näki keittiössä erään äidin
pitelevän kipeätä lastaan, sai Anders Krog varmuutta siitä, että
Marit ymmärsi, mitä äiti on; sillä hän sanoi: "Miksi ei minun äitini
tule minua pukemaan ja riisumaan?"

Lopulta tuli isästä ja tyttärestä erinomaisen hyvät ystävät. Mutta
vielä suuremman ilon hän sai, kun Marit kasvoi niin suureksi, että
isä voi hänelle kertoa äidistä. Äidistä, joka meren takaa tuli isän
luo, mukana pikku Marit. Missä äiti ja hän olivat yhdessä kävelleet,
siellä he molemmat kävivät. Kaikki kävelyretket. Isä souti häntä,
niinkuin äiti oli häntä soutanut, he matkustivat yhdessä kaupunkiin,
niinkuin ennen he molemmat. Siellä Marit istui äidin ostamilla
tuoleilla, joilla äitikin oli istunut. Pöydässä hänellä oli äidin
paikka, kasvihuoneessa ja puutarhassa, kukkien luona hän oli äiti, ja
hän oli apuna kuten äitikin ennen. Mikä viisas, kaunis lapsi! Äidin
punainen tukka ja kimaltelevan valkea iho, hänen suuret silmänsä,
sama hieno pitkä kulmakarvojen linja. Ehkä hän saisi äitinsä
kaarevan nenänkin. Kädet pitkine sormineen eivät olleet äidin eikä
vartalokaan. Pään ja kaulan yhtyminen hieman kumartuen oli ennemmin
isältä. Hartiat eivät olleet kauniisti poikkipäin leikatut kuten
äidin, vaan viettävät ja käsivarret ulkonivat niistä lievemmin. Isän
täytyi mennä joka ilta katsomaan, kun Marit riisuttiin. Se sekoitus
Krogien mies- ja naispuolista perikuvaa, mikä tähän asti oli ollut
niin harvinainen, vaan jota jo äiti osaksi edusti, -- tässä se oli
täydellinen. Maritista tuli pitkä, silmät suuret, pään muoto hieno.

Hän ei saanut Maritia seurustelemaan lasten kanssa; hänen tuli niiden
kanssa ikävä. Ne eivät osanneet kyllin nopeasti mukaantua hänen
tuumiinsa, jotka olivatkin omituisia. Olivathan kentät täällä sirkus;
isä oli kertonut Buffalo Bills'istä. Intiaanit kiitivät yli aron,
Marit itse etumaisena valkean ratsun selässä. Ylängöt olivat looshia,
ja siellä istui täyteen väkeä. Tätä eivät muut lapset voineet nähdä.
Eivätkä ne ymmärtäneet pöydällä matkaleikkiä, jonka isä oli hänelle
opettanut.

Noin seitsemän vanhana hän pakotti isänsä ostamaan hänelle
polkupyörän ja opettamaan sillä ajamaan; isä osasi itse ajaa
mainiosti. Mutta tästä tuli se ylimääräinen lisä, joka sai Anders
Krogin kutsumaan itselleen apua.

Hän oli Pariisissa tutustunut kaukaiseen sukulaiseen, nimeltä rouva
Dawes; tämä oli joutunut naimisiin Englannissa, vaan kun hänen ainoa
lapsensa kuoli, erosi hän miehestään ja elätti itseään pitämällä
täyshoitolaa Pariisissa. Tässä laitoksessa Anders Krog häntä joka
päivä ihaili. Tuskinpa hän oli tavannut viisaampaa ihmistä. Nyt hän
tiedusti rouva Dawesilta, tahtoisiko tämä tulla hänen luokseen,
hoitaa hänen talouttaan ja kasvattaa hänen lapsensa. Rouva Dawes
sähkötti heti suostumuksensa, ja vajaassa kuukaudessa hän oli myynyt,
muuttanut ja ryhtynyt kaikkiin toimiinsa. Muuan lannevamma, joka
hänessä oli jo kauan ollut, oli niin pahentunut, että hänen oli
vaikea käydä. Mutta mukanaan olleesta siirrettävästä nojatuolista,
joka tuli hänen lihavasta olemuksestaan aivan täyteen, hän hallitsi
koko taloa, siihen luettuna isäntäkin. Tämä ihan säikähtyi hänen
kykyänsä. Rouva Dawes nousi harvoin tuolistaan; mutta sittenkin
hän tiesi kaikki, mitä tapahtui. Seinät eivät suojanneet hänen
silmiltään, etäisyydet hävisivät. Enimmäkseen oli tähän selityksenä
terävä huomio, hänen kykynsä tulkita sanoja ja merkkejä, lukea
ilmeistä ja silmistä, haistaa ja kuulla, arvata siitä, mitä ennen
tiesi -- ja vihoviimein se, että hän osasi tiedustella. Vaan olipa
sellaistakin, mitä ei voitu selittää. Jos vaara uhkasi jotakuta, joka
oli hänelle rakas, tunsi hän sen paikaltansa. Hän kiljahti -- ja
silloin hän aina puhui englantia -- hän kapsahti jaloilleen, vieläpä
aika vauhtia. Niinpä sinäkin merkillisenä päivänä, kun Marit oli
syössyt polkupyörineen jokeen ja pari miestä höyrylaivasta oli hänet
kiskonut maalle; sillä onnettomuus sattui alhaalla laiturin lähellä,
sinne hän oli pyrkinyt. Silloin tapasivat Marit ja rouva Dawes
toisensa, edellinen valuvan märkänä parkuen, toinen valuvan hikisenä
parkuen.

Rouva Dawes teki joka päivä kierroksen talossa, ja jos tarvittiin,
sen ympäri; edemmä hän joutui harvoin. Sillä kierroksella hän näki
kaikki, myös mitä oli tulossa, vakuuttivat palvelijat.

Hänen olennossaan oli jotakin virtaavaa; hän ihan ui papereissa,
istuessaan nojatuolissa. Lakkaamatta jatkui kirjeenvaihto, minkä
Anders Krog väitti käsittävän kaikki henkilöt, jotka olivat ennen
olleet hänen luonaan asumassa. Siinä kirjoitettiin kaikilla kielillä
ja kaikista aineista; sillä rouva Dawesin toinen pääpuuha oli siirtää
kirjeisiinsä se, mitä hän luki -- ja hän lueskeli myöhään yöhön. Hän
kääntäytyi pöytää kohti, jonka edessä oli kirjoituslauta, hän kääntyi
pöydästä lukeakseen. Tuolin sivuun oli kiinnitetty koneellinen
lukulauta, jolle hän sai laskea kirjansa; harvoin hän sitä kädessään
piti. Hän rakasti muistelmakirjallisuutta enemmän kuin mitään muuta
luettavaa; siitä hän sitten jaaritteli kirjeissään. Sitä lähinnä
taidelehtiä ja matkakuvauksia. Hänellä oli hieman varoja, ja hän
osti, mitä halusi.

Lasta hän opetti muun puuhan sivussa. Arkihuoneessa ison pöydän
ääressä, siellä he istuivat, "Eva täti" valta-istuimellaan,
pienokainen vastapäätä. Mutta aina kun tarvittiin, oli Maritin
tultava Eva tädin pulpetin ääreen. Opetus meni niin helposti, että
lapsi usein unhotti pidettävänkään koulua. Vieläpä isäkin, jolla oli
kirjastonsa ihan seinän takana, usein sen unhotti, tullessaan sisään
ja kuunnellessaan keskustelua tai kertomuksia.

Jos opetus sujuikin helposti, niin oli muuta, mikä otti kovalle ja
aiheutti taistelua. Hän tahtoi näet saada parannuksia lapsen muuhun
käytökseen, ja siinä oli isä tiellä. Mutta tämä joutui tietysti
tappiolle, vieläpä ennenkuin aavistikaan, mitä rouva Dawesilla oli
mielessä. Maritin piti oppia tottelemaan, hänen piti saada käsitystä
määräajasta, järjestyksestä, kohteliaisuudesta ja soveliaisuudesta.
Hänen täytyi joka päivä istua piaanon ääressä, hänen oli istuminen
suorana pöydässä, peseminen kätensä rajattoman monta kertaa, hänen
piti aina sanoa, minne lähti. Eikä hän tästä kaikesta tahtonut
huolia. Oikeastaan ei isäkään.

Rouva Dawesilla oli yksi ainoa luja tukikohta, josta voi alkaa.
Se oli lapsen rajaton usko äitinsä täydellisyyteen. Rouva Dawes
sai hänelle vakuutettua, ettei äiti ollut koskaan mennyt myöhemmin
nukkumaan kuin kello 8. Hän oli aina sitä ennen järjestänyt
vaatteensa tuolille ja pannut kenkänsä ulkopuolelle.

Siitä, mitä äiti oli tehnyt ja nimenomaan täydellisesti, hän siirtyi
selittämään, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisi ollut Maritin sijassa,
ja varsinkin, mitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi ollut Marit. Tämä
oli vaikeampaa. Niinpä kun rouva Dawes vakuutti, ettei äiti koskaan
ollut ajanut polkupyörällä edemmä kuin että hänet voitiin nähdä.
"Mistäs sen tiedät?" kysyi Marit. -- "Sen tiedän siitä, etteivät
äitisi ja isäsi koskaan olleet poissa toistensa luota". -- "Se on
totta, Marit", sanoi siihen isä iloiten, että kerrankin saattoi
todeksi vahvistaa sen, mitä rouva Dawes keksi; sillä eihän enin osa
ollut lainkaan totta.

Mitä edemmä opetus joutui, sitä enemmän se huvitti rouva Dawesia
itseään ja sitä kiinteämmin hän sai lapsen valtaansa. Maritin
haaveilemisen, joka oli perintöä äidiltä ja uhkeassa kasvussa niin
kauan kuin isä kuunteli ja oli siitä mielissään, hän otti asiakseen
juurittaa pois. Kerran keväällä Marit tuli kiireesti kotiin ja
kertoi isälleen, että vanhassa puussa äidin ja hänen mummunsa
hautojen välissä, vanhan puun kolossa, oli pikkuinen pesä ja siinä
pesässä pikkuruisia linnunmunia. "Ne tuovat sanaa äidiltä, eikö
niin?" Isä nyökäytti ja tuli hänen mukaansa katsomaan. Mutta heidän
lähestyessään lensi lintu ulos ja piipitti surkeasti. "Sanooko äiti,
ettei meidän sovi mennä likemmä?" kysyi hän isältään. -- Tämä myönsi.
"Se kai häiritsisi äitiä?" kysyi hän edelleen. Isä nyökkäsi. -- -- He
tulivat hyvin iloisina kotiin, puhuen koko ajan äidistä. Kun Marit
kertoi tämän rouva Dawesille, vastasi hän: "Sellaista myöntää isäsi,
jottei mielesi pahastuisi, lapsi kulta. Jos äitisi voisi sinulle
lähettää sanan, tulisi hän itse." -- Sillä kumouksella, jonka nämä
harvat, julmat sanat vaikuttivat, ei ollut määrääkään. Vieläpä ne
muuttivat hänen suhteensa isään. --

Koulu meni varmaa uraansa, kasvatus samaten, kunnes Marit oli
kolmentoista vuoden tienoilla, pitkä, hyvin laiha, suurisilmäinen,
tukka tuuhea, punainen, valkoinen hieno hipiä ilman pisamia, mistä
rouva Dawes oli ylpeä.

Silloin tuli eräänä päivänä isä kirjastosta sisään ja keskeytti
opetuksen. Semmoista ei ollut sattunut kaikkina niinä vuosina,
mitä se oli kestänyt. Marit sai lupaa; rouva Dawes seurasi isää
kirjastoon. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa tämä kirje!"

Rouva Dawes luki ja näki, mistä hänellä ei ennen ollut mitään tietoa,
että se, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä kasvoihin, hänen
lukiessaan, oli miljoonamies, eikä vaan kruunuissa, vaan dollareissa.
Sedän kuolemasta saakka, jolloin ensiksi oli suoritettu etukäteen
pankkisummia ja osakkeita, hän ei ollut mitään osinkoa nostanut
veljensä yhtiömiehenä -- ja tässä oli nyt tulos.

"Onnittelen teitä", sanoi rouva Dawes ja tarttui hänen oikeaan
käteensä molemmin käsin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. "Ymmärrän
teidät, rakas Krog, te tahdotte, että tästedes matkustetaan?" --
Anders Krog katsoi häneen loistavilla silmillään, leveästi hymyillen.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, rouva Dawes?" -- "Ei, kun saamme
mukaan palvelijoita; olenhan minä jaloistani huono." -- "Niitä kyllä
saatte, ja kaikkialla pidämme vaunut. Kai koulua voidaan jatkaa?"
-- "Voidaanko? Yhä vaan paremmin!" Hän säteili ja itki, se suli
yhteen. Hän sanoi itse, ettei ollut koskaan tuntenut itseään niin
onnelliseksi.

Pari viikkoa myöhemmin he kolmisin olivat palvelijoineen, piikoineen
lähteneet Krogskogenista.



VALLANVAIHTO


Kului puolikolmatta vuotta, jona aikana isä kävi muutamia kertoja
kotona, vaan ei kumpikaan toisista. Sitten he todenteolla tuumivat
asettua kesäksi Krogskogeniin. Siinä mielessä he kaikki kolme olivat
nyt eräässä Wienin muotiliikkeessä. Rouva Dawesin ja Maritin piti
saada uutta, varsinkin juuri Maritin, jonka vaatteet kävivät aina
pieniksi. Oli toukokuun ensi päiviä; nyt oli saatava kesäpuvut.

"Meistä näyttää molemmista, sekä isästäsi että minusta, että
sinun nyt olisi ruvettava pitämään pitkiä hameita. Sinä olet niin
pitkä". Marit katsahti isäänsä, vaan tämän silmät olivat kiintyneet
kankaisiin, joita oli heidän eteensä levitetty. Rouva Dawes puhui
hänen puolestaan. "Isäsi on usein sanonut, että kun sinä kävelet
hänen kanssaan, herrat niin katselevat sinun jalkojasi". -- Isä kävi
levottomaksi; jopa myyjätärkin tiskin takana huomasi, että ilmassa
oli ukkosta. Hän ei ymmärtänyt heidän kieltään, mutta näki kaikkien
kolmen kasvot. Vihdoin isä kuuli, että Marit vastasi oudolla, vaan
ystävällisellä äänellä: "Senkö vuoksi, että äidillä oli minun
ikäisenäni pitkä hame, minullekin nyt on hankittava?" -- Rouva Dawes
loi kauhistuneena silmänsä Anders Krogiin, mutta tämä käänsihe
poispäin. Sitten Marit taas sanoi: "Kuules, Eva täti, tietysti sinä
silloin olit äidin luona? Sillä kertaa, kun hän sai pitkän hameen?
Vai oliko ehkä isä?"

Sitten ei enää puhuttu pitkästä hameesta. Ei puhuttu enää. He menivät.

Muuta ei tapahtunut. Itsestään seurasi, että seuraavana päivänä Marit
ei saapunutkaan lukutunnille, vaan ajoi isän kanssa kaupungille
järjestämään tuota pukuasiaa. Lisäksi, että he sieltä lähtivät
museoihin. He pitivät tapanaan kulkea ulkona joka päivä, kunnes
sieltä matkustettiin. Lukutunneista ei enää tullut mitään. Ikäänkuin
ei mitään olisi tapahtunut, kävivät he illoilla kaikin kolmisin
konsertissa tai oopperassa tai teaatterissa. He tahtoivat käyttää
sitä aikaa, mikä enää oli jäljellä.

Kesäkuun alkupäivinä he olivat Kööpenhaminassa. Siellä heitä odotti
kirje Klaus sedältä. Jörgen Thiis, hänen ottopoikansa, oli päässyt
luutnantiksi; Klaus tahtoi pitää kevätjuhlan maalla huvilassaan, vaan
odotti, kunnes he joutuisivat kotiin. Milloin he saapuisivat?

Tästä oli Marit hyvin mielissään. Pulskan, pitkän Jörgenin hän tunsi.
Se oli piirin amtmanin poika, jonka äiti oli Klaus Krogin sisar.

Oli siis suunniteltava tanssijaispuku; neuvottelut olivat hyvin
lyhyet, kun ei kukaan puhunut ennakolta sanaakaan. Sen, mikä asiassa
oli jännittävää, eikö tämän hameen pitäisi olla pitkä, piti kukin
povessaan. Kun tuli se suuri hetki, että otettiin mittaa, kysyi
nainen, joka sen suoritti: "Neiti kai tahtoo pitkän hameen?" Marit
katsoi rouva Dawesiin päin, joka punastui. Mikä oli pahempaa: nainen
itsekin punastui. Hän joudutti mitan ottoa sen lyhyen hameen mukaan,
joka oli Maritilla yllä.

Kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä oli sitten tanssijaiset.
Helteinen päivä ilman aurinkoa. Vieraat seisoivat puutarhassa suuren
huvilan edessä, kun tuli se vene, joka toi Maritin ja hänen isänsä;
nämä olivat viimeiset. Marit yksin nousi maihin. Vanha Klaus, pitkä,
kapea, tavattoman leveissä housuissa, tulla köpitti alas rantaan
häntä vastaan. Hatutta päin ja kiiltävä kalju päälaella ja kasvot
kosteina hän pysäytti Maritin kädenliikkeellä, katsoen sillä välin
Anders Krogin puoleen alas veneeseen: "Etkö tule sinäkin mukaan?"
-- "En, kiitos vaan!" Vene loittani. Nyt vasta hän katseli Maritia,
jota rouva Dawes pitkissä kirjeissään oli kuvannut suurimmaksi
kaunottareksi, mitä oli nähnyt. Hän tuijotti, hän kumarsi ja astui
lähemmä, tuoksuen tupakalta, iso epäpuhdas suu avoinna hymyillen.
Tarjosi sitten käsivartensa. Mutta Marit, jolla oli yllään jalkoihin
asti ulottuva hihaton kaapu, ei ollut sitä huomaavinaan. Ukko
hätkähti, mutta seurasi ylöspäin toisia kohti. Ja sitten hän sanoi:
"Täältä minä tulen tanssijaisten kuningattaren kanssa". Se loukkasi
Maritia, se loukkasi kaikkia, niin että alku ei ollut onnellinen.
Jörgen, joka oli siinä lähinnä, riensi esille tarjoutuakseen ottamaan
vastaan hänen kaapunsa ja hattunsa; mutta Marit tervehti kevyesti
ja astui ohitse. Siinä oli tyyliä. Läsnäolijain kesken alkoi heti
kuiskuttelu. Maritin tapa mennä ohitse, hänen kasvonsa, ryhtinsä,
käyntinsä, huikaiseva iho, loistavat silmät, kaarevuus niiden
yläpuolella, nenän hieno muoto... kaikki tyyni oli yhtä ja kaikki
täydellistä. Jörgen Thiis oli poissa. Hän oli itse pitkä, solakka
mies Krogien mallia; mutta silmät olivat aivan toisenlaiset. Nyt
ne olivat naulittuina oveen, josta Marit oli kadonnut. Hän odotti
portailla.

Ja kun Marit taas tuli ulos Jörgenin luo mennäkseen hänen
käsivarteensa nojaten toisten seuraan -- lyhyessä hameessa heleää
merensinistä silkkiharsoa, läpinäkyvät silkkisukat samaa väriä,
kengät hopealta läikkyvää silkkiä muinaisaikaisine solkineen, niin
hän oli kuin näky. Ihailu oli yksimielinen. Mistään muusta ei puhuttu
ihan siihen asti, kun siirryttiin pöytien ääreen. Eikä kuiskailu
hänestä sielläkään lakannut; siitä tuli kaupungin puheenaine. Ettäkö
niin puhdaspiirteiset kasvot niin loistavine silmineen valkoisen
valkoisessa hipiässä samalla olivat punaisen tukan sädekehässä?
Kaikki sopi korkeaan vartaloon lievästi kaltevine hartioineen ja
rintakehään, joka vielä ei ollut täysin kehittynyt, mutta niin vapaa
ja itsenäinen, kuin voisi siltä avata napit. Ne käsivarret, ne
ranteet, lanteen muodostus, jalat... se oli ihan lystikästä, sillä
parvi nuoria herroja väitti mitä kiivaimmin, että nilkat olivat paras
osa, niiden vertaa ei ollut pohjoismaissa. Niin kapeat, sellainen
nouseva pyöristys ylöspäin --? Ei ikinä!

Jörgen Thiis unhotti puhumisen, vieläpä hyväksi aikaa syömisenkin,
mikä muuten hänestä oli hauskinta. Hän seurasi Maritia kuin unessa
kävijä. Maritia ei saatu nähdä muutoin kuin takana tai vieressä aina
Jörgen.

Tanssijaisten vuoksi olivat hänen isänsä ja rouva Dawes saapuneet
kaupungissa olevaan kotiin. Aamun koitteessa he heräsivät meluavaan
puheeseen ja nauruun ulkoa, mies- ja naisäänisiin hurraahuutoihin.
Juhlavieraat saattoivat Maritia kotiin.

Seuraavana päivänä kävi vanhusten luona sukulaisia ja ystäviä. Ne
aikuisemmat, jotka olivat olleet iltamassa mukana, pitivät Maritia
kauneimpana, mitä miesmuistiin olivat nähneet. Vanha Klaus oli
kello yhdeksän aikaan illalla soutanut ja tallustanut kaupunkiin,
noutaakseen pari ystävää vaan katsomaan.

Iltapuolella ilmestyi Jörgen virkapuvussa ja uusissa hansikkaissa.
Hän otti "vapauden" kysyä, miten neiti jaksoi. Neiti ei vielä ollut
liikkunut huoneestaan.

Kun Marit vihdoin tuli, oli hänen mielensä ihan muissa asioissa
kuin eilen. Sen tunsi rouva Dawes heti. Myöskään ei tanssijaisten
kuningatar kertonut juhlasta mitään. Hän rajoittui vaan kysymään,
olivatko he heränneet? Sitten hän söi. Siitä päästyään ja tultuaan
taas toisten luo, mainitsi hänen isänsä, että Jörgen oli käynyt
tiedustamassa, miten hänen laitansa oli. Marit hymyili. Rouva Dawes:
"Etkö pidä Jörgenistä?" -- "Kyllä." -- "Miksi siis hymyilit?" --
"Hän söi niin paljon." -- Nyt isä puuttui puheeseen nauraen: "Niin
hänen isänsäkin, amtmani, tekee! Ja aina hän valikoi sen, mikä on
makeinta." -- "Ihan niin." --

Rouva Dawes istui odottaen, mitä nyt oli tulossa; sillä jotakin
tuli; Marit meni ulos; hetken kuluttua hän näyttäytyi hattu päässä
ja päivänvarjo kädessä. "Aiotko mennä ulos?" kysyi rouva Dawes.
Marit seisoi vetäen hansikkaita käsiinsä. "Minä menen tilaamaan
käyntikortteja." -- "Eikö sinulla ole käyntikortteja?" -- "On, mutta
entiset eivät minulle enää sovi." -- "Miksi ei?" sanoi rouva Dawes
hyvin ihmeissään; "sinusta ne ennen olivat niin kauniita. Silloin
Italiassa." -- "Kyllä niin, -- mutta juuri nimi ei enää minulle sovi,
luulemma." -- "Nimesikö?" Molemmat nostivat silmänsä. Marit: "Minusta
tuntuu ihan, ettei se enää ole minun."

-- "Vai ei Marit sinulle sovi?" sanoi rouva Dawes. Isä lisäsi hiljaa:
"Se oli äitisi nimi." Marit ei heti vastannut; hän tunsi isän
säikähtäneen katseen. -- "No minkä nimen tahdot, lapsonen?" sanoi
taas rouva Dawes. "Mary." -- "Mary?" -- "Niin. Se sopii paremmin, --
luullakseni." Toisten äänetön ihmettely näytti häntä rasittavan. Hän
sanoi: "Aiommehan käydä myös Amerikassa. Siellä sanotaan Mary." --
"Mutta sinut on kastettu Maritiksi", yritti vihdoin hänen isänsä. --
"Mitä se tekee?" -- Rouva Dawes: "Se on sinun papinkirjassasi, lapsi;
se on sinun nimesi." -- "Kyllä niin, asiakirjoissa se kai lienee,
vaan ei minussa." Molemmat toiset tuijottivat.

"Tämä tuntuu isästäsi raskaalta, lapsi." -- "Isähän voi vastakin
kernaasti sanoa minua Maritiksi." -- Rouva Dawes katsoi häneen
murheellisena eikä puhunut enää. Marit oli saanut hansikkaat
käsiinsä. "Amerikassa minua sanotaan Maryksi. Sen tiedän.
Tässä minulla on mallikortti. Eikö se näytä hyvältä?" Hän otti
käyntivihosta esille oikein pienen kortin. Rouva Dawes katsahti
siihen ja ojensi sen Anders Krogille. Hienoilla kirjaimilla hienolla
paperilla oli: "Mary Krog".

Isä katseli sitä kauan aikaa. Laski sen sitte kädestään pöydälle,
tarttui sanomalehteensä ja oli lukevinaan.

"Minun on paha mieli, isä, että sinä otat sen siltä kannalta." --
Anders Krog toisti hiljaa nostamatta silmiään lehdestä: "Marit on
äitisi nimi." -- "Minäkin pidän äidin nimestä. -- Mutta se ei sovi
minulle."

Sen sanottuaan hän lähti ulos, hiljaa. Rouva Dawes, joka istui
akkunan ääressä, silmäili alas kadulle hänen jälkeensä. Anders Krog
pani pois lehden; hän ei voinut lukea. Rouva Dawes tahtoi koettaa
häntä lohduttaa. "Siinä on jotakin", sanoi hän; "Marit ei enää
hänelle sovi."

-- "Hänen äitinsä nimi", toisti Anders Krog. Kyyneliä vierähteli.



KOLMEA VUOTTA MYÖHEMMIN


Kolmea vuotta myöhemmin Pariisissa, kauniina kevätpäivänä sateen
jälkeen, ajoi Mary sukulaisensa Alice Clercin kanssa pitkin _avenue
bois de Boulogne'_a metsän edessä olevaa kullattua porttia kohti.
Nämä kaksi olivat tutustuneet Amerikassa, he olivat taas tavanneet
toisensa täällä Pariisissa viime vuonna. Alice Clerc asui nyt
isänsä kanssa Pariisissa. Ukko Clerc oli ennen ollut New-Yorkin
suurin taidekauppias, nainut norjalaisen neidon, Krogien sukua.
Vaimonsa kuoltua hän myi tavattoman ison liikkeensä. Tytär oli
kasvatettu taiteen avulla, saaden siinä perusteellista opetusta. Hän
oli nähnyt koko maailman museot ja mukanaan laahannut isänsä ihan
Jaapaniin asti. Heidän hotellinsa _champs Elysées'ssä_ oli täynnä
taide-esineitä. Siellä hänellä oli kuvaamonsakin, hän harjoitti
kuvanveistoa. Alice, joka ei enää ollut nuori, oli tukeva, lihonnut,
hyvänluontoinen ja pirteä.

Tänä vuonna tulivat Anders Krog ja hänen seurueensa Espanjasta.
Molemmat ystävättäret istuivat juuri puhelemassa eräästä Maryn
muotokuvasta, joka oli Espanjasta lähetetty Alicelle ja kulki
edelleen Norjaan. Alice väitti, että taiteilija ilmeisesti oli
tavoitellut yhtäläisyyttä Donatellon "pyhän Cecilian" kanssa.
Pään asennossa, silmän muodossa, niskalinjassa ja puoleksi
avoimessa suussa. Vaan miten hauska tuollainen yritys saattoikin
olla, siitä oli sittenkin vahinkoa näköisyydelle. Niinpä oli
muotokuvalle haitaksi, ettei silmiä näkynyt; olivathan ne luodut
maahan kuin Donatellon kuvassa. Mary nauroi; saadakseen juuri tätä
yhdenkaltaisuutta esille hän oli maalauttanut kuvansa.

Nyt Alice kertoi norjalaisesta insinööriupseerista, jonka hän tunsi
siitä saakka, kun kesäisin oli äitinsä kanssa käynyt Norjassa.
Upseeri oli nähnyt muotokuvan hänen luonaan ja rakastunut. -- "Vai
niin", sanoi Mary muissa mietteissä. -- "Se ei ole mikään tavallinen
mies, ota huomioosi; eikä tavallinen rakastuminenkaan." -- "Entäs
sitten?" -- "Minä vaan sanon sinulle ennakolta. Hän tietysti tapaa
sinut minun luonani." -- "Onko se tarpeellista?" -- "Kovinkin. Sillä
muuten saan minä kärsiä." -- "Onko hän siis vaarallinen?" Alice
nauroi. "Ainakin minulle!" -- "Kas, kas! No se on eri asia." --
"Nyt sinä ymmärrät minua väärin. Odota, kunnes saat hänet nähdä."
-- "Onko hän niin pulska?" -- Alice nauroi: "Ei, hän on kerrassaan
ruma! -- Niin, odota nyt." -- He ajoivat edemmä, tungos paisui;
tänään oli runsaasti väkeä liikkeellä. -- "Mikä hänen nimensä on?"
-- "Frans Röy." -- "Röy? Se on meidän naislääkärimme nimi. Neiti
Röy." -- "Niin, se on hänen sisarensa; hän puhuu sisarestaan usein."
-- "Neiti Röyllä on komea vartalo." -- Nyt Alice nousi istualtaan:
"Entä hänen veljellään? Kun kävelen hänen kanssaan kadulla, kääntyvät
ihmiset katsomaan häntä vielä kerran. Täys' urho! Mutta ei mikään
pussimainen. Ei, hyvin pitkä, solakka." -- "Siis harjaantunut?"
--"Tavattomasti. Mistään hän ei ole niin ylpeä eikä hän mitään niin
mielellään näytä kuin voimaansa!" -- "Onko hän siis tuhma?" --
"Tuhmako? Frans Röy?" -- Alice istuutui taas taapäin eikä Mary enää
kysellyt.

He olivat myöhään ulkona; loppumattomia vaunujonoja kulki heidän
ohitseen taas kotiapäin metsästä. Avenue'n kaikki kolme isoa ajotietä
olivat täynnä. Mitä enemmän he lähestyivät rautaporttia, jonka
luona tiet supistuivat yhdeksi, sitä tiheämpiä olivat vaunujonot.
Tämä näytelmä vaaleita ja monivärisiä kevätpukuja ensimäisenä
aurinkoisena päivänä sateen jälkeen oli laadultaan ainokainen näky.
Äsken puhjenneiden puiden välissä näyttivät vaunut täyteläisiltä
kukkakoreilta vihannuuden keskellä, toinen toisensa perässä,
toistensa vieressä, ilman alkua, ilman loppua.

Rautaportin lähellä he joutuivat liki aaltoilevaa kävelijäin
joukkoa. Mutta juuri kun he olivat päässeet sisäpuolelle, paisuu
levoton liike oikealta vasemmalle. Oikealla puolen on kai jotakin
näkyvissä, mitä ei tänne asti nähdä. Jotkut kirkuivat ja viittailivat
sisäänpäin järviä kohti, vaunut ajoivat komennon mukaan sivulle
tai poikkiteille, liike eneni, pian se oli yleinen. Santarmit ja
metsänvartijat hääräilivät eri puolilla, vaunut ahdattiin niin
yhteen, etteivät enää päässeet liikahtamaankaan. Leveä keskikäytävä
oli pian tyhjänä pitkän matkaa alaspäin. Kaikki kurkottivat,
kaikki kyselivät, -- tuolta se tuli! Raivoisa hevospari, perässä
isot vaunut. Pukilla nähtiin sekä kuski että _groom_. Siellä oli
varmaankin ollut taistelua, koska ehdittiin tyhjentää ajotie, tai
hevoset olivat pillastuneet jo kaukana. Täällä ylhäällä, portin
sisäpuolella, olivat kaikki vaunut hävinneet keskialalta; Alicen
ajoneuvot olivat melkein äärimmäisinä vasenta jalkakäytävää vasten.
He kuulevat takaapäin huutoja; arvatenkin tyhjennetään koko avenue.
Mutta kukaan ei sinne katso, kaikki eteenpäin. Komea valjakko
hurjassa vimmassa ylöspäin heitä kohti. Uteliaisuuden kiihkossa
aaltoilivat väkijoukot molemmin puolin edestakaisin. Arat ihmiset
portin ulkopuolella huusivat: "Portit kiinni!" -- Raivoisa kielto,
tuhatääninen iva oli heille vastauksena sisäpuolelta. Vaunuissa
olivat kaikki nousseet pystyyn, ihmisiä seisoi istuimilla. Myös
Alice ja Mary. Hevosten vauhti näkyi kasvavan, mitä lähemmäksi
ne joutuivat. Kuski ja _groom_ pitivät ohjaksista, minkä ikinä
jaksoivat; mutta se vaan yllytti elukoita. Vaunuista pisti esille
yläruumiinsa mies, jolla oli päässä korkea hattu, luultavasti
nähdäkseen, missä hänen olisi taitettava niskansa. Muutamat koirat
seurasivat kiukkuisesti rähisten, täällä ylempänä ne houkuttivat
useampia radalle, vaan ne eivät tohtineet hypätä lähelle. Kun pari
kolme kuitenkin uskalsi, törmäsivät ne yhteen, niin että yksi
keikahti nurin ja jäi alle. Vaunut hypähtivät, koira parkasi -- sen
toverit vaikenivat hetkeksi.

Silloin irtautuu väkijoukosta mies täällä rautaportin lähellä ja
astuu keskelle rataa. Ihmiset kiljuivat hänelle, he heiluttivat
keppejä ja sateenvarjoja, he uhkasivat. Pari santarmia rohkeni astua
muutamia askelia hänen perässään ja viittaili ja huusi; samoin teki
muuan metsänvartija tällä puolen. Vaan juoksi hyvin peloissaan
takaisin. Välittämättä näistä huudoista ja uhkauksista mies piti
silmällä hevosia. Siirtyi vasemmalle, oikealle, taas vasemmalle...
ilmeisesti rynnätäkseen vastaan.

Heti kun väkijoukko tämän älysi, se vaikeni, tulipa sellainen
hiljaisuus, että voitiin kuulla lintujen laulavan puissa. Kuulla
kumea, kaukainen kaiku jättiläiskaupungista, joka ei koskaan vaikene,
ilmanhenkäyksen tänne kantamana. Siitä tuli yksitoikkoinen pohjasävel
lintujen viserrykseen. Merkillistä, että hevoset seisoivat yhtä
jännityksessä kuin ihmiset; ne eivät liikuttaneet jalkaansakaan. Vain
koirat olivat taas toimessaan.

Sitten tuo villi kulkue saavutti radalla seisovan miehen. Hän kääntyy
nuolennopeasti samalle taholle kuin hevoset, juoksee niiden mukana ja
heittäytyy sitten kiinni lähimmän kylkeen...

"Se on hän!" huusi Alice kalmankalpeana, tarttuen rajusti Maryyn,
niin että molemmat olivat kaatua. Naisäänet kirkuivat kimeästi ja
hurjasti. Miesäänten kaikuva karjunta tuli perästä. Nyt hän riippui
lähimmässä hevosessa, Alice sulki silmänsä, Mary kääntyi poispäin.
Juoksiko hän mukana vai laahattiinko häntä? Seisauttaa niitä hän ei
voinut!

Taas muutamia sekuntia kamalan hiljaa, vain koiria ja hevosten
kavioita kuului. Sitten lyhyt huudahdus, sitten tuhansia, sitten
riemu, raju loppumaton riemu. Liehuvia nenäliinoja, hattuja ilmaan
ja päivänvarjoja. Väki tunkeutui taas avenuelle molemmilta sivuilta
kuin raju tulva. Täällä ylhäällä se täyttyi silmänräpäyksessä.
Raivostuneet hevoset seisoivat vaahdosta märkinä ja värisivät ihan
likellä Alicen vaunuja. Hän näki harmaan englantilaisen, kookkaan
vanhuksen, jolla oli valkea parta ja korkea hattu, hän näki nuoren,
pitkän lady'n riippuvan ukon käsivarressa, ja hän kuuli tämän
sanovan: _"Well done, young man!"_

Kuului naurun rähäkkää. Ja vasta nyt Alice näki hänet, jota se
koski, pitämässä kiinni hevosen sieramista, hatutta päin, liivit
revittyinä hajalle, käsi veressä ja kasvot hikisinä, kiihdyksissä,
nyt lystillisesti kääntyneinä englantilaisia kohti. Ihan samassa
hetkessä hän äkkäsi Alicen. Tämäpä yhä seisoi vaunujen istuimella.
Viipymättä hän jätti hevoset ja vaunut ja englantilaiset ja raivasi
itselleen tien Alicea kohti: "Hyvä ystävä, pelastakaa minut tästä
lystistä!" sanoi hän hätäisesti. Ennenkuin Alice vastasi tai edes
pääsi istuimelta alas, saatikka ennenkuin _groom_ ehti hypätä alas
istuimeltaan, oli hän avannut vaunujen oven ja seisoi heidän luonaan.
Hän auttoi ensin Alicea, sitten tämän ystävää alas istuimilta.
Sitten hän sanoi kuskille ranskaksi: "Viekää minut kotiini niin
pian kuin pääsette irti. Muistatte kai osoitteen." -- "Kyllä, herra
kapteeni", vastasi kuski kunnioittavasti tervehtien ja ihmettelevin
silmin. Kun Frans Röy sitten aikoi istuutua, vääntyivät hänen
kasvonsa, ja jalkaansa tarttuen hän manasi: "Äh hemmetti, se sika
on survonut minua! Nyt vasta se tuntuu." Samassa hän näki Maryn
suuret, ihmettelevät silmät; hän ei ennemmin ollut Maryyn katsonut,
ei edes silloin, kun auttoi häntä alas istuimelta. Hänen kasvojensa
ilme muuttui niin rajusti ja niin perin lystillisesti, että molemmat
naiset purskahtivat nauruun. Hän tavoitteli hattuaan verisellä
kädellä -- ja huomasi, että hattu oli hävinnyt. Silloin hänkin nauroi.

Sillä välin kuskin onnistui ohjata vaunuja muutamia metriä eteenpäin
ja alettiin kääntyä.

"Niin, minun ei kai tarvitse sanoa, ken hän on?" nauroi Alice. "Ei!"
vastasi Röy ja tuijotti, niin että Mary punastui.

"Mutta kuinka ihmeessä te uskalsitte?" sanoi Alice. "No ei se niin
vaarallista ole kuin luulisi", vastasi Röy kääntämättä silmiään
Marystä. "Se on oikeastaan vaan temppu. Minä olen sen tehnyt kahdesti
ennen." Hän puhui vaan Marylle. "Minä huomasin heti, että vaan
toinen hevonen oli menettänyt järkensä; toisen täytyi kulkea mukana.
Ja silloin minä kävin hulluun käsiksi. Huh, minkä näköinen minä
olen!" Nyt vasta hän havaitsi, että liivit olivat repeytyneet, kello
poissa ja verinen käsi tahrasi vaatteita. Mary tarjosi hänelle
nenäliinaansa. Röy katseli hienoa, kirjailtua vaatetta ja sitten
Maryä: "Ei, neiti, se olisi samaa kuin neuloa koivunparkkia silkillä."

Röy asui ihan likellä, oikealla puolen rautaportista, niin että
oltiin piankin perillä. Sydämellisesti kiittäen ja tarjoomatta
veristä kättään hän astui vaunuista.

Kun hän ontuen poistui jalkakäytävän poikki, kookkaana, mahtavana,
ja vaunut kääntyivät, kuiskasi Alice englanninkielellä: "Kun
saisi käyttää tuollaista mallia, Mary!" -- Mary katsoi häneen
kummastuneena: "Niin, eikö se käy päinsä?" -- Alice katseli Maryä
vieläkin kummastuneempana: "Alasti minä tarkoitan." Mary melkein
hypähti istuallaan, kumartui sitte eteenpäin ja katsoi Alicea ihan
läheltä kasvoihin. Alice kohtasi hänen silmäyksensä härnäävällä
naurulla.

Mary nojautui taapäin ja tuijotti.

       *       *       *       *       *

Frans Röyn täytyi jalkansa vuoksi pysyä hiljaa muutamia päiviä.
Kun hän taas ilmoitti saapuvansa Alicen luo, toimitettiin tästä
sopimuksen mukaan sana Marylle. Mutta Maryn valtasi sellainen
levottomuus, ettei hän tohtinutkaan lähteä. Seuraavalla kerralla ajoi
hänet sinne uteliaisuus, tai mikä lie ollut. Vaan hän tuli myöhään,
ja heti kun hän taas oli joutunut Frans Röyn eteen, toivoi hän, ettei
koskaan olisi tullut. Röyssä oli jotakin niin voimaperäistä, että se
tuntui tästä hienosta naisesta ahdistavalta, melkein loukkaavalta.
Maryn olemus aaltoili, hän seurasi Röytä silmin ja korvin; ajatukset
suhisivat ja veri niiden mukana. Tottahan se kerran haihtuu, tuumi
hän. Mutta niin ei käynyt Alicen ihastus tai oikeammin rakastuminen,
kuultava ja nähtävä joka sanassa, joka katseessa lisäsi huimausta.
Oliko Röy todella niin ruma? Tuo leveä, pystysuora otsa, nuo pienet
säihkyvät silmät, kiinni puristettu suu, ulkoneva leuka osoittivat
yhdessä jotakin tavattoman voimakasta, mutta se kävi hauskaksi sen
kautta, ettei hänellä melkein ollut nenää. Hauskaa oli myös enin osa
siitä, mitä hän puhui. Niin ikuisesti hyvällä tuulella ja lystikäs,
että hänestä räiskyi, niin loppumattoman täynnä päähänpistoja.
Hänen ulkonainen käytöksensä ei ollut raju; päinvastoin hän oli
itse kohteliaisuus, huomaava, joskus mielistelevä. Se johtui
hänen ylen valtavasta olennostaan. Tuollainen räiske tuli yksin
puheesta ja silmistä. Mutta hänen muotonsa vaikutti osaltaan, hänen
väkevä kätensä, hänen kokoon ahtautunut jalkansa, joka oli pelkkää
jalkarintaa, hänen hartiansa, niskansa, rintakehänsä, puhuivathan
nekin, ne vahvistivat, ne todistivat. Niistä ei päässyt hetkeksikään
rauhaan. Ja puhe oli herkeämätöntä.

Mary ei tuntenut muuta keskustelumuotoa kuin kansainvälisen
seuratavan. Kevyttä puhelua ilmasta, päivän tapauksista,
kirjallisuudesta ja taiteesta, satunnaisuuksista matkalla tai
oleskelun aikana, kaikki tyyni puolentoista kyynärän päästä. Täällä
sitä vastoin oli kaikki yksilöllistä ja ihan lähellä. Lisäksi
hän tunsi itse vaikuttavansa Röyhyn kuin viini. Röy päihtyi yhä
pahemmin ja kävi vallattomammaksi. Se vaikutti repivästi, se vei
turvallisuuden. Niin pian kuin Mary soveliaisuuden kannalta saattoi
lähteä, katosi hän, huumaantuneena, mieli sekaisin, oikeastaan
hurjassa paossa. Hän lupasi itselleen juhlallisesti, ettei koskaan
enää sinne menisi.

Vasta myöhemmin päivällä hän meni tapaamaan isäänsä ja rouva Dawesia.
Hän ei kertonut kohtauksestaan mitään. Eipä hän edelliselläkään
kerralla ollut puhunut. Rouva Dawes pyysi häntä katsahtamaan
korttiin, joka oli pöydällä. -- "Jörgen Thiis? Onko hän täällä?" --
"Hän on ollut täällä koko talven. Nyt vasta hän oli kuullut meidän
tulleen." -- "Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä", huomautti isä;
hän istui tapansa mukaan lukemassa.

Se tuotti ihan lepoa, kun vaan ajatteli Jörgen Thiisiä. Talvella
viime vuonna olivat hän ja Jörgen olleet useasti yhdessä täällä
Pariisissa. Monessa tilaisuudessa oli Jörgen ollut hänen
kavaljeerinaan; niinpä julkisissa tanssijaisissa _Elysées'ssä_ ja
_hôtel de Ville'ssä_. Sellaisena kavaljeerina, josta hänellä oli
kaikin puolin kunniaa. Pulska, hieno, kunnioittava. Isä kertoi, että
Jörgen aikoi siirtyä diplomatiaan. "Siihen tarvittaneen toki varoja?"
sanoi Mary. "Hän saa periä Klaus sedän" -- vastasi rouva Dawes.
"Oletko siitä varma?" -- "Varma en ole." -- "Eikö ole totta, että
Klaus setä on hävinnyt hyvän joukon viime aikoina?" Rouva Dawes oli
vaiti. Isä vastasi: "Saattaa olla." -- "Auttaako hän edes Jörgeniä?"
Ei kumpikaan vastannut. "Eipä Jörgenillä näy siis olevan kovin
mainioita toiveita", sanoi Mary puheen päätteeksi. --

Frans Röyllä oli Pariisissa muuan tehtävä hallitukselta, ja siksi
hän usein oli poissa. Nyt juuri oli näin laita, niin että Mary oli
turvassa. Vaan hänen tullessaan kerran varhain aamulla Alicen luo,
heidän kun piti yhdessä lähteä kaupungille -- istui siellä Frans
Röy! Tämä hypähti seisaalle ja Maryä vastaan. Hänen silmistään valui
ihailua ja iloa, hän tarttui Maryn käteen molemmin kourin. Mitään
säteilevämmän onnellista ei Mary ollut ennen nähnyt. Mary tunsi
kovasti punastuvansa. Alice nauroi, ja se vaan teki asian pahemmaksi.
Mutta Röyn puheliaisuus auttoi heidät pulasta. Tänään se näet oli
tavaton hänelle itselleenkin. Hän oli juuri tullut mahdottoman
isosta tehtaasta, ja sinne hän syöksi ja veti heidät mukaansa.
Puolialastomat miehet kuokkineen pitkin kiehuvan metallin virtaa,
tulipunaista, porehtivaa, -- koneiden valtavuus ja siellä ihmiset
alla kuin varovat muurahaiset jättiläismetsässä. Hän koetti heille
selittää yksityiskohtiakin. Se onnistui täydellisesti; mutta se vei
aikaa ja sitä kesti siihen asti, kun molempien ystävysten piti lähteä.

Heidän istuessaan vaunuissa oli Alicen mieli hyvin hilpeä. Olihan
niin ilmeisen selvää, että Frans Röy oli tänään vahvasti vaikuttanut.
--

Päivää myöhemmin Mary lähti Pariisista automobiililla yhdessä erään
amerikalaisen avioparin kanssa. Hän oli poissa muutamia päiviä.
Mutta ensimäinen, mitä hän takaisin tultuaan teki, oli käynti Alicen
luona. Ihan oikein: siellä istui Frans Röy! Sekä hän että Alice
hypähtivät pystyyn suuressa riemussa, Alice tuli häntä vastaan,
syleili ja suuteli: "Karkuri, karkuri!" huusi hän. Liian vähän
on taas sanoa, että Frans Röyn silmät kimaltelivat; ne ampuivat
kuningastervehdyksiä. Siitä silmänräpäyksestä alkain, kun Mary
häntä tervehti, ei hänen puheensa lakannut. Hän oli niin tuhmasti
rakastunut, että Alicea alkoi pelottaa. Onneksi hänen täytyi
keskeyttää; hänen oli suoritettava muuan toimi. Mary jäi vielä
hänen jälkeensä, mieli kuohuksissa, myrsky ei ottanut tauotakseen.
Alice huomasi sen ja tahtoi häntä tyynnyttää yrittämällä hartaasti,
huolestuneesti selittää Frans Röytä. Mutta se vaan hämmensi; Mary
lähti.

Iltapuolella, tullessaan toisten puheille - hän oli levännyt, hänen
oli tarvinnut levähtää -- hän kuuli piaanonsoittoa. Hän älysi heti,
että siellä oli Jörgen Thiis hauskuttamassa vanhuksia. Jörgen oli
todella taiteilija, ja hän piti siitä soittimesta, mikä heillä
oli. Sen oli määrä seurata heitä Norjaankin. Mary astui ihan hänen
luokseen, kiitti häntä siitä, että hän oli niin huomaavainen isää
ja Eva tätiä kohtaan; paha kyllä, heidän täytyi niin usein olla
yksin. Hän vastasi, että hänestä oli äärettömän iloista, kun hänen
soittoonsa pantiin arvoa, ja että piaano oli viettelevä, tosiaan ensi
luokan kone. Keskustelu päivällisen kuluessa ja sen jälkeen osoitti
Marylle, kuinka nuo kolme olivat toisiinsa tottuneet; he voivat olla
ilmankin hänen seuraansa.

Hän oli sydämestään kiitollinen siitä, että heillä oli niin hauska
iltahetki. Siinä puhuttiin paljon kodista, vanhukset ikävöitsivät.

Heti kun hän oli mennyt, sanoi rouva Dawes: "Onpa se Jörgen hauska ja
sivistynyt!" -- Isä katsoi Maryyn ja hymyili. "Mitä sinä hymyilet,
isä?" -- "Muuten vaan", hän hymyili enemmän. "Tahdot kai tietää,
mitä minä hänestä arvelen?" -- "Niin, mitä sinä pidät hänestä?"
Rouva Dawes oli pelkkänä korvana. "Kyl-lä." -- "Sinä venyttelet!" --
"E-en." -- "No kuinkas --?" -- "Oikeastaan pidän hänestä paljon." --
"Mutta siinä on sentään jotain --?" Nyt Mary hymyili. "Minusta ei ole
hauskaa, että hänen silmänsä ikäänkuin imevät minut itseensä." Isä
nauroi: "Ihan kuin ruokaa? Niinkö?" -- "Juuri niin!" -- "Elinhaluinen
mies, huomaa se, -- kuten hänen isänsäkin." -- "Mutta samoin kuin
hänen isällään on hänelläkin niin monta muuta hyvää ominaisuutta",
puuttui siihen rouva Dawes. "Niitä hänellä on", sanoi Anders Krog
vakavasti. Mary ei siihen vastannut. Hän sanoi hyvää yötä ja tarjosi
hänelle otsansa suudeltavaksi. -- --

Pari päivää sen jälkeen, varhain aamulla, meni Mary tapaamaan
Alicea hänen työhuoneessaan pihan puolella. Anders Krog oli nähnyt
vanhaa kiinalaista posliinia, jota hänen teki mieli; mutta siihen
oli tarpeen saada Alicen neuvo. Tähän aikaan päivää ja työhuoneessa
saattoi Mary varmasti tietää tapaavansa Alicen yksin. Tavallisesti
kuitenkin mallineen.

Hän meni suoraan sisään, puhumatta portinvartijalle. Alice tuli
itse avaamaan. Hänellä oli yllään työpuku ja hänen kätensä oli
likaantunut, niin ettei hän voinut tarjota sitä Marylle. "Onko siellä
malli?" kuiskasi Mary. "Kohta saan", vastasi Alice kummallisesti
hymyillen ja hiljaa; "malli odottaa viereisessä huoneessa. Vaan tule
nyt!" Kun Mary tuli perille verhon eteen, näki hän, miksi malli
odotti toisessa huoneessa; Frans Röy istui täällä. Näin varhain ja
syvissä mietteissä. Hän ei edes huomannut heidän tuloaan. Ensi kerran
Mary nyt näki hänet vakavana. Se sopi miehekkääseen muotoon ja hänen
ilmeiseen voimaansa verrattomasti paremmin kuin mikään vallaton
lystikkäisyys. "Katsokaa toki, kuka on tullut!" sanoi Alice. Frans
Röy hypähti seisaalleen. -- -- --

Sen päivän keskustelu kävi vakavaksi. Frans Röy oli raskaalla
mielellä; Maryn ei ollut vaikea käsittää, että juuri hänestä he
olivat puhuneet.

Siksi he olivat hieman hämillään kaikki kolme. Kunnes Alice otti
puheen ainetta aamulehdistä. Kaksi murhaa mustasukkaisuudesta,
niistä toinen kovin kauhea, oli pöyristyttänyt heitä kaikkia,
varsinkin Frans Röytä. Hän väitti, että romaanilaisten kansojen
avioliittokäsitys oli kotoisin siltä ajalta, jolloin vaimo oli miehen
omaisuutta ja uskottomuus siis rangaistiin kuolemalla. Kristinuskon
kautta oli tosin myös vähitellen mies tullut vaimon omaksi. Etenkin
katolisissa maissa. Niissä he sen vuoksi murhasivat toisiaan kilpaa,
mies vaimonsa ja vaimo miehensä. Tästä ruvettiin vaihtamaan sanoja.
Mary oli myös sitä mieltä, ettei kumpikaan aviopuoliso omistanut
toistansa. Ne olivat vapaita yksilöjä ja saivat määrätä kumpikin
kohtalonsa. Avioliiton jälkeen samoin kuin sitä ennenkin. Vain
rakkaus määräsi. Jos rakkaus loppui, koska kehitys teki toisen tai
molemmat toisenlaisiksi kuin mitä olivat avioliittoon mennessään tai
jos toinen heistä tapasi jonkun, joka valtasi sielun ja ajatukset ja
käänsi elämän toiselle uralle, niin piti hyljätyn tyytyä siihen. Ei
tuomita tai murhata. Mutta Frans Röy ja hän joutuivat erimielisiksi,
kun harkittiin, mikä oikeudenmukaisesti voisi erottaa aviopuolisot.
Varsinkin kun he kajosivat siihen, minkä pitäisi heitä pidättää.
Mary oli tässä paljoa vaateliaampi kuin toinen. Frans Röy ehdotti
leikillään, että Maryn piti sanoa: "aviopuolisoilla on täysi vapaus
erota; mutta he eivät saa sitä käyttää!" Toinen taas ehdotti, että
Frans Röy sanoisi: "aviopuolisoiden on nimenomaan erottava; ellei
heillä ole todellista perustetta, pitää heidän lainata joku!"

He joutuivat tässä keskustelussa syvemmälle kuin sanoihin. Frans
Röytä viehätti hänessä kuin uusi laji kauneutta se, että Mary oli
niin perin itsenäinen. Se loi uutta loistoa kaikkeen muuhun. Se ei
ollut vallanhimoa. Se oli vaan suojaa, mutta korkeinta. Koko olento
yhtyi siinä, loistaen. "Älä koske minuun!" säteili silmistä, äänestä,
ryhdistä. Ehkä, jos siksi tulisi, valmis marttyyrikunniaan. Marystä
tuli paljoa suurempi. Mutta myös avuttomampi. Juuri tuollaiset
silmäävät liian korkealle ja kaatuvat ensi askeliin. Silloin he
useinkin lankeavat kauheasti.

Frans Röy tuijotti häneen, unhotti vastaamisen, unhotti, missä
istui. Tuntui kuin joku huutaisi: "Ota vaari hänestä!" Ritarillisuus
tunkeutui hänen rakkauteensa voimakkain komentosanoin.

Mary huomasi hänen jäävän syrjään heidän keskustelustaan; mutta se
ei häntä pysäyttänyt; aine oli liian kallista. Kun Frans Röy taas
alkoi tarkata, kuuli hän Maryn purkavan sisällisintään, varmaan sitä
aavistamatta. Mary sanoi, mitä oli miettinyt siitä alkaen, kun osasi
sellaista ajatella. Se oli hänen puoleltaan niin luonnollista kuin
nostaa hamettansa siinä, missä oli likaa, tai ulkona rannasta uida,
kun ei enää ulotu pohjaan. Yksilöllisyys pelastettakoon, kasvakoon.
Älköön sorrettako, älköön tahrattako; se oli ensimäinen ja viimeinen
vaatimus.

Mutta Mary tunsi samalla Frans Röyn puoleen omituista vetoa, joka sai
hänet puhumaan kaikki, mitä mielessä oli. Viime kerrasta oli niin
pitkä aika. Hän ei lainkaan tiennyt, että sillä persoonallisuudella,
joka vapauttaa ajatuksemme, samalla on valtaa meihin. Hän vaan tunsi,
että täytyi puhua -- ja hillitä itseään. Suloinen tajunta, jota hän
ensi kerran koki.

Sen vuoksi liukui puheenaine edemmä. Sanoissa, jotka siirtyivät yhä
lähemmä heihin itseensä ja lopulta eksyivät silmäin ja hengityksen
hiljaisuuteen. Alice oli mennyt mallinsa luo. He joutuivat hämille
huomatessaan jääneensä kahden. He vaikenivat ja välttivät toistensa
katseita.

Kun oli hätäisesti katseltu milloin yhtä, milloin toista lukuisista
taide-esineistä, yhtyi heidän huomionsa erääseen kädettömään
fauniin; se seisoi heitä nauraen. He puhuivat yhdessä tästä vanhasta
taidekappaleesta vaan ollakseen vaikenematta. Mistähän se lie
löydetty? Miltä ajalta se oli? Se oli varmaankin ollut kallis. He
puhuivat hillityin sanoin, hyväilevällä äänellä ja välttelevin
silmin. Eivätkä he myöskään seisseet varmalla pohjalla. He tunsivat
itsensä kevyemmiksi, ikään kuin olisivat ylemmässä ilmakerroksessa.
Heistä tuntui, että se, mitä he ajattelivat oli paljastettuna, ja
että he itse olivat läpikuultavia.

Silloin tuli Alice takaisin. Hän katsoi heihin sellaisella
silmäyksellä, joka herätti molemmat. "Joko nyt olette selvillä
avioliitosta?" sanoi hän; avioliitostahan puhuttiin, kun hän lähti
huoneesta.

-- Mary muisti, että hänen oli mentävä asialle ja että vaunut
odottivat. Frans Röy muisti myös, mitä hänen oli toimitettava. Siksi
he menivät yhdessä ulos. Läpi pihanpuoleisen huoneen, eteisen ja
portista, Maryn vaunuja kohti. Mutta he eivät enää löytäneet äskeistä
sävyä, ja siksi he olivat vaiti.

Hattu kädessä Frans Röy avasi hänelle vaunujen oven. Mary astui
sisään, nostamatta katsettaan. Kun hänen istuuduttuaan oli
tervehdittävä, odottivat häntä väkevimmät silmät, mihin hän koskaan
oli katsahtanut. Täynnä intohimoa ja kunnioitusta.

Kahden tunnin päästä Frans Röy oli jälleen Alicen luona. Kauemmin hän
ei voinut olla yksinään taivasta tavoittavine toiveineen.

Missä hän oli sillä välin ollut? Kaupungilla ottamassa jäljennöstä
Donatellon "pyhästä Ceciliasta". Hänen täytyi verrata! Mutta sen
saattoi Alice ennakolta arvata, että Donatellon Cecilia joutui
kamalasti tappiolle.

Nyt alkoi Alicea todella pelottaa. "Rakas ystävä, te ajatte koko
asianne pilalle. Se on luonteenne mukaista." Hän vastasi ylpeästi:
"En ole vielä koskaan todenteolla pyrkinyt päämäärään, jota en myös
olisi saavuttanut." -- "Sen kyllä uskon. Te voitte tehdä työtä, te
pääsette esteistä voitolle, te voitte myös odottaa." -- "Voin kyllä!"
-- "Vaan te ette voi hillitä itseänne, te ette voi antaa hänen tulla
teidän luoksenne." -- "Mitä tämä nyt merkitsee, Alice?" -- Se koski
häneen kipeästi. "Sen on määrä muistuttaa teille, rakas ystävä, että
te ette tunne Maryä, te ette tunne sitä maailmaa, missä hän on. Te
olette metsäkarhu." -- "Vaikkapa niin, että olenkin metsäkarhu. Sitä
vastaan minulla ei ole mitään. Mutta entä kun hän nyt on mielistynyt
metsäkarhuun? Sellaisessa asiassa ei erehdy!" Hän ei suvainnut
alennettavan korkeata mielialaansa. Sitten hän kääntyi rukoillen
Alicen puoleen; vieläpä tahtoi häntä syleillä; hänellä oli taipumusta
syleilemään.

"Ei, olkaa nyt siivolla, Frans! Johan te häiritsette minua toisen
kerran." -- "Teitä on nyt häirittävä, te ette saa muovaella sen
naisen mukaan, joka on tuolla vankilassanne. Rakas Alice, oma
ystäväni, teidän on muovaeltava minun onneani!" -- "Mutta mitä voin
sen lisäksi tehdä, mitä jo olen hyväksenne tehnyt?" -- "Te voitte
minulle hankkia pääsyn heidän kotiinsa." Alice harkitsi. "Ei se ole
niinkään helppoa." -- "Mitä vielä -- te kyllä sen keksitte. Teidän
täytyy, teidän täytyy!" Niin kauan hän puhui, syleili ja hellitteli,
kunnes Alice taipui ja lupasi.

Miten hän siinä nyt menettelikin, -- huonosti asian kävi. "Jos
pyydän isää ottamaan vastaan nuoren miehen, jolle häntä ei ennen ole
esitetty, niin varmasti hän sen käsittää väärin", sanoi Mary. Alice
myönsi sen kohta. Hän oli suuttunut itseensä, kun ei ollut tuota
älynnyt. Sen sijaan että olisi Maryn kanssa neuvotellut, eikö asiaan
voisi toisella tapaa käydä käsiksi, hän jätti koko tuuman. Hän oli
harmissaan vielä ilmoittaessaan Frans Röylle tuloksen; hän tunsi,
sanoi hän, ettei Mary halunnut ketään välittäjäksi. Hän teroitti
taas, että Röyn oli oltava varovainen.

Frans Röy joutui onnettomaksi. Alice ei ruvennut häntä lohduttamaan.

Päivää myöhemmin Frans Röy taas tuli. "Minä en voi siitä luopua",
sanoi hän. "Myöskään en voi mitään muuta ajatella."

Niin kauan hän istui siellä ja niin usein hän uudisti iäti samaa
kaikenlaisin kertauksin, ja niin onneton hän oli, että hyvän Alicen
tuli häntä sääli. "Kuulkaapas", sanoi hän, "minä kutsun heidät
yhdessä tänne. Siten voi kutsu Krogien luo tulla itsestään." -- Hän
hypähti pystyyn: "Sepä on mainio aate. Rakas ystävä, tehkää niin!" --
"Ei sitä voi nyt heti tehdä. Anders Krog on kipeänä. Meidän täytyy
odottaa." Frans Röy seisoi pettyneenä ja tuijotti häneen. "Mutta
ettekö voi toimittaa meitä kahta taas yhteen?" -- "Kyllä minä sen
voin." -- "No toimittakaa -- niin pian kuin suinkin! Rakas, hyvä
ystävä, niin pian kuin suinkin!"

Se onnistui. Mary oli heti valmis häntä taas tapaamaan.

He yhtyivät Alicen luona ajaakseen yhdessä näyttelyyn Champs
Elysées'hen.

Taideteoksien yhdessä katseleminen on todellista keskustelua ilman
sanoja. Ne harvat sanat, mitä siinä puhutaan, herättävät satoja. Vaan
näitä ei sanota. Toinen tuntee toisen kautta tai luulee tuntevansa.
He yhtyvät molemmat yhdessä kuvassa erotakseen toisessa. Silloin he
oppivat toisiaan tuntemaan paremmin yhdessä tunnissa kuin muuten
viikoissa. Alice johti heitä kuvasta kuvaan; mutta itse pysyi hän
omalla alallaan -- mitä edemmä, sitä täydellisemmin. Hän katsoi
niinkuin taiteilija katsoo. Ne kaksi, jotka aloittivat kuvista,
joutuivat yhä suuremmassa määrin havaitsemaan toisiaan kuvien kautta.
Siitä tuli kuiskutusleikkiä nopein silmin, niukoin sanoin, kevyesti
osoittelevin sormin. Mutta ne, jotka hapuilevat toistensa lähelle
salateitä, riemuitsevat samalla määrättömästi. Ja suovat kernaasti
aavistaa, että niin on asian laita. Se on kuin lintujen leikkiä,
jotka uivat veden alla ja pistäytyvät esille kaukana -- sitten taas
hakeakseen toistensa seuraa. Hetken onnea lisäsivät ne monet silmät,
jotka heitä katselivat.

Alikerrassa kuvateosten seassa Alice vei heidät ihan keskelle alaa.
Hän seisahtui tyhjän jalustan eteen ja kääntyi kaitsijan puoleen.
"Eikö atleetti vielä ole kunnossa?" -- "Ei, neiti, ei, paha kyllä",
vastasi toinen. "Lieneeköhän sitä taas kohdannut onnettomuus?" -- "En
tiedä, neiti." Alice selitti Marylle, että eräs atleettikuvapatsas
oli mennyt pystytettäessä palasiksi. "Atleetti?" kysäsi Frans Röy,
hän oli hieman syrjemmällä, nyt hän riensi paikalle. Molemmat toiset
hymyilivät. "Mikä atleetti? Ettekö te puhuneet atleetista?" --
"Kyllä", sanoivat he ja nauroivat. "Mitä nauramista siinä on?" sanoi
Frans Röy. "Minulla on serkku, joka on atleetti." Nyt molemmat naiset
nauroivat hurjemmin. Frans Röytä kovasti ihmetytti. "Voin vakuuttaa,
että hän on kunnollisimpia miehiä, mitä tunnen. Ja niin eriskummaisen
vikkelä. Meidän suvussamme on sitä vikaa. Poikana minä olin kahtena
kesänä hänen luonaan sirkuksessa."

Toiset nauroivat. "Mitä vietävää te nauratte? Minulla ei elämässäni
ole ollut ihanampia päiviä kuin sirkuksessa." Naiset kiiruhtivat
ovelle päin, hurjasti paeten nauruineen. Frans Röyn täytyi seurata,
mutta hän oli äkeissään: "En minä käsitä, mitä te nauratte", sanoi
hän, kun he kaikki istuutuivat vaunuihin. Vaan nauroi itsekin.

Tästä pikku väärinkäsityksestä johtui, että kaikki kolme olivat mitä
parhaalla tuulella, kun pysähdyttiin Maryn asunnon eteen.

Alice ja Frans Röy ajoivat edemmä kahden. Frans Röy kääntyi ylen
onnellisena Aliceen päin ja kysyi, eikö hän ollut tänään esiintynyt
kilttinä poikana? Eikö hän ollut pysynyt nahoissaan? Eikö hänen
"afäärinsä" ollut loistavalla kannalla? Hän ei malttanut kuulla
toisen vastauksia, hän nauroi ja jaaritteli ja tahtoi vihdoin seurata
Alicea kotiin. Mutta sitäpä Alice varoi sallimasta. Sitten Frans Röy
tahtoi korvaukseksi, kun jätti hänet rauhaan, että Alice ottaisi
heidät molemmat mukaansa ajoretkelle _bois de Boulogne'_en, pitkin
tietä _la bagatelle'_n ohi. Se retki oli sovitettava aamuksi kello
yhdeksän. Silloin tuoksui metsä vahvimmin, silloin kuului lintujen
laulu raikkaimmin, ja silloin he saisivat vielä olla yksin. Sen Alice
lupasi.

Seuraavana perjantaina Alice nouti Maryn ennen kello yhdeksää
aamulla, sitten he lähtivät noutamaan Frans Röytä.

Jo etäältä Alice näki hänen astuvan edestakaisin katukäytävällä.
Käynnistä ja ryhdistä hän aavisti pahaa. Mary ei voinut häntä nähdä,
ennenkuin vaunut pysähtyivät. Mutta silloinpa hänen kasvojensa yli
lennähti liekki kaikesta siitä tulesta, mikä Frans Röyn kasvoissa
paloi. Tämä hyökkäsi vaunuihin kuin saaliiksi voitettuun laivaan.
Alice riensi kiinnittämään hänen huomiotansa, jott'ei heti tulisi
purkausta. "Kuinka ihana aamu", sanoi hän, "juuri senvuoksi, ettei
nyt ole täyttä aurinkoa! Ei mikään ole kauniimpaa kuin hillitty sävy
sellaisessa värikkäässä maisemassa, jollaiseen nyt ajamme." Mutta
Frans Röy ei kuullut, hän ei ymmärtänyt mitään paitsi Maryä. Valkea
huntu, heitetty hänen punaisen tukkansa ylitse, puoliavoin, raikas
suu sai hänet järjiltänsä. Alice mainitsi, että metsän tuoksu oli
rikastunut siitä alkaen, kun japanilaiset puulajit olivat varttuneet.
Aina kun nämä lähettivät huimia tuulahduksia tyylikkääseen
eurooppalaiseen metsäntuoksuun, tuntui siltä, kuin outoja lintuja
pyrähtelisi oudoin huudoin puiden seasta. Heti julisti Frans Röy
pontevasti, että siitä saivat metsän omat linnut uutta laulua. Niin
ihmeellisesti kuin ne lauloivat tänä aamuna, arveli hän, eivät ne
olleet koskaan laulaneet.

Alice pelkäsi räjähdystä yhä pahemmin. Hän tahtoi sen ehkäistä
houkuttamalla Frans Röytä katsomaan värien vastakohtia metsässä
ja niityllä ja etäisyydessä. Retki _la bagatelle'a_ kohti onkin
niistä niin rikas. Mutta Frans Röy istui taaksepäin, hänen täytyi
joka kerta kääntyä heistä poispäin, nähdäkseen, mitä Alice tahtoi
hänen näkemään. Siitä hän kävi maltittomaksi; vielä pahemmin siitä,
että Maryn ja hänen joka kerta oli keskeytettävä puheensa. "Emmekö
mieluummin astu maahan ja hieman kävele?" sanoi hän. Vaan tätäpä
Alice enimmin pelkäsi; mitä silloin voisikaan Frans Röyn päähän
juolahtaa?

"Katsokaahan toki ympärillenne!" huusi Alice Frans Röylle. "Eikö
tunnu siltä, kuin värit laulaisivat kuorossa?" -- "Missä?" kysyi
hän jyrkästi. -- "Hyvänen aika, katsokaapas vaan kaikkea tuota
erilaista vihreyttä itse metsässä! No mutta katsokaa! Ja sitten
niityn vihreyttä taas sen rinnalla!" -- "Minä en huoli sitä
katsella! En hituistakaan!" hän kääntyi taas naisiin päin ja nauroi.
"Eiköhän kuitenkin olisi parempi astua maahan?" ryntäsi hän jälleen.
"Toista on sentään metsässä juoksennella kuin sitä katsella. Samoin
nurmella." -- "Nurmelle on kielletty astumasta." -- "No kävellään
sitte helkkarissa maantiellä ja katsellaan kaikkea. Kyllä se on vähän
parempaa kuin ajaa ahtaissa vaunuissa!" Mary yhtyi siihen.

"Enpä minä tosiaankaan ole tuonut teitä tänne kävelemään. Meidänhän
piti ihailla historiallista _la bagatelle'_n linnaa ja sitä
ympäröivää metsää. Sen vertaa ei ole missään. Ja pitihän meidän
päästä niin kauas kuin suinkin. Sitä emme ainakaan voi, jos alamme
kulkea jalan."

Tämä vetoominen sai heidät pysymään hetkisen alallaan. Täytyihän
vaunujen omistajan saada määrätä. Mutta Marykin oli vähitellen käynyt
vallattomaksi. Hänen silmänsä, joissa tavallisesti oli jotakin
mietiskelevää, loistivat elämänhalusta. Tänään hän nauroi Frans
Röyn kaikille hilpeille sutkauksille, hän nauroi ihan tyhjästäkin.
Hän tahtoi ehtimiseen kukkia, mitä näki. Heidän oli joka kerta
pysähtyminen riipiäkseen kukkia ja lehtiä. Hän täytti niillä vaunut,
niin että Alice lopulta pani vastaan. Silloin Mary heitti kaikki ulos
ja vaati tiukasti päästä itsekin vaunuista.

He seisauttivat ja astuivat maahan.

He olivat nyt kaukana _la bagatelle'_n toisella puolen ja käskivät
kääntää vaunut. Näiden piti ajaa hiljaa jonkun matkaa takaisinpäin,
sitten he tulisivat perästä.

He eivät olleet astuneet montakaan askelta, kun Frans Röy rupesi
heittämään kiekkoa, s.o. viskautui syrjittäin eteenpäin käsilleen,
keikahtaakseen siitä taas jaloilleen, sitten jälleen syrjittäin
käsilleen ja niin poispäin, yhä nopeammin. Sitten hän kääntyi ja
tuli samaten takaisin. "Tämä on minun sirkustemppujani", sanoi
hän säteillen. "Tässä on toinen temppu!" Hän keikautti itsensä
siitä, missä seisoi, ilmassa ympäri ja tuli taas maahan jaloilleen,
tarkalleen samaan paikkaan, josta oli hypännyt. Sitten kerta vielä.
"Näettekö? Ihan siihen, mistä hyppään!" Hän riemuitsi, toisti
temppunsa kaksi kertaa, kolme kertaa, neljä, viisi.

He ihailivat häntä. Sietipä ihaillakin, kun näki tuon kookkaan,
väkevän miehen suorittavan temppunsa mitä helpoimmin, niin että siitä
todella tuli kaunista. Heidän ylistyksensä innostamana hän alkoi
pyöriä sellaisella vauhdilla, että toisten tuli paha olla pelkästä
näkemisestä. Eikä se ollut kaunistakaan. He kääntyivät poispäin ja
kirkuivat. Tämä riemastutti häntä kauheasti. Harmistuneena huusi
Alice: "Te olette todellakin sellainen poikavekara kuin mikäkin
seitsentoistavuotias!" -- "Kuinka vanha te olette?" kysyi Mary. "Yli
kolmenkymmenen." Silloin he nauroivat täyttä kurkkua.

Sitä heidän olisi pitänyt karttaa. Se hänen täytyi rangaista.
Ennenkuin Alice aavistikaan, sieppasi Frans Röy häntä vyötäisistä ja
kiiti hänen kanssaan mitä tuiminta juoksua viertotietä ylöspäin, niin
että pöly tuprusi. Painava Alice ponnisti vastaan kaikin voimin ja
kirkui. Mutta ei auttanut; se vaan huvitti Frans Röytä. Hattu putosi,
huivi putosi, Mary juoksi jäljestä ja korjasi maasta, naurusta ihan
koukussa. Sillä nuo kömpelöt vastustusyritykset ilman pienintäkään
apua olivat kerrassaan repäiseviä. Vihdoin Frans Röy kääntyi, ja he
tulivat samaa hurjaa ravivauhtia takaisin ja pysähtyivät Maryn luo.
Alicen kasvot kiihdyksissä, hikisinä ja punaisina. Hänen hengästynyt
raivonsa, joka ei löytänyt sanoja, sai Maryn kikattamaan. Frans
lauloi: "hop-sa-sa! hop-sa-sa!" Alicen edessä, kunnes tämä jaksoi
puhua ja torua hänet pahanpäiväiseksi. Silloin hän nauroi.

"Entä te --?" kääntyi nyt Mary Frans Röyn puoleen. "Eikö se
laisinkaan koskenut teihin?" -- "Eipä juuri. Pitäisi kohta tehdä
sama temppu teidän kanssanne!" Mary kauhistui. Hän oli juuri antanut
Alicelle hatun ja piteli hänen huiviaan ja omaa hattuaan, jonka oli
ottanut päästään. Mutta kirkaisten viskasi hän molemmat käsistään
ja lähti juoksemaan vastakkaiselle taholle, sinnepäin, missä vaunut
olivat.

Silmänräpäystäkään Frans Röy ei ollut aikonut, mitä oli uhannut.
Se oli vaan hullutusta. Vaan kun hän näki Maryn juoksevan, vieläpä
sellaista vauhtia, jota ei olisi luullut hänellä olevan tai kellään
naisella, tuntui se hänen upseerisydämessään taisteluvaatimukselta.
Alice huomasi sen ja hätäili: "Älkää tehkö sitä!" Sanat heittäytyivät
hänen tielleen niin tunkevina, että hän epäröi. Mutta Mary tuolla
kiitämässä valkoisessa hameessaan, ylinnä punainen tukka, vaihtaen
jalkoja niin vinhasti ja kevyesti, että jo pelkkä rytmi vietteli,
veipä häneltä tajunnankin, se hänet viskasi kilparadalle, ennenkuin
itse tiesikään. Juuri kun Alice toisen kerran ja epätoivoissaan
huusi: "Älkää tehkö sitä!"

Valkoinen juova tomun yläpuolella tuolla edessäpäin valahti kuin
aurinko hänen silmiinsä ja mielikuvitukseensa. Se hänet sokaisi.
Hän juoksi kuin tajutonna. Hän juoksi kuin huudettaisiin tuolta
edestäpäin yhtä mittaa: "ota minut! ota minut!" Hän juoksi kuin Maryn
saavuttaminen olisi elämän korkein palkinto.

Mary oli päässyt melkoisesti edelle. Juuri se kiihotti Frans Röyn
kaikki voimat äärimmäiseen ponnistukseen. Kilpajuoksuun onnesta sen
kanssa, joka tahtoi vaan ottajalle antautua. Polttava veri pani hänen
korvansa suhisemaan, himo siinä loihti. Kaikkien näiden päivien ja
öiden yhteen ryntäävät kaipaukset pyrkivät nyt voittoon. Tahtoivat
vihdoin kerrankin puhua. Tai oikeastaan, tässä ei tarvinnut puhua;
olihan hänellä Mary nyt sylissään.

Nyt Mary käänsi päätään, -- näki hänet, kiljahti, kokosi hameensa,
-- ja kiiti sitten vieläkin vinhemmin! Frans Röy menetti järkensä.
Hän luuli kiljahduksen olleen houkutusta. Hän näki Maryn viittaavan
eteenpäin, hän luuli sillä osoitettavan, missä Mary aikoi pysähtyä ja
pitää itseään pelastuneena. Täytyi siis saada hänet kiinni, ennenkuin
sinne ennätti. Frans Röykin syöksähti nyt viimeiseen porhallukseen,
ja se vei hänet yhtä vauhtia ihan likelle Maryä. Hän luuli jo
tuntevansa Maryn tuoksua; kohta saisi kuulla hänen hengitystään.
Frans Röy oli niin riehaantunut, ettei tiennyt kajoovansa Maryyn,
ennenkuin tämä katsahti taakseen. Mary laski heti hameensa vapaaksi,
ja hypättyään pari askelta lisää hän seisahtui. Frans Röyn käsivarsi
tarttui hänen vyötäisiinsä, hän poltti, hän tempasi Maryn rajusti
puoleensa, -- kun samassa kuuli mitä julmistuneimman: "Päästäkää
irti!" Hengenahdistus teki sen niin tavattoman kiukkuiseksi. Frans
Röy ihan kauhistui; vaan luuli olevansa pakotettu tukemaan häntä,
kunnes hän pääsisi läkähdyksestään; siksi hän piti kiinni. Silloin,
hengenahdistuksen samalla puristuneella tuikeudella: "Te ette kelpaa
kavaljeeriksi!" Frans Röy hellitti.

Kuului kavioiden kapsetta, vaunut lähenivät kiireesti. Molemmat
pukilla istujat olivat seuranneet tapausta; heille Mary oli
viitannut. Sokeassa takaa-ajossaan Frans Röy oli nähnyt vaan hänet.

Nyt Mary astui vaunuja kohti. Hän piti nenäliinaa kasvoillaan; hän
itki. Palvelija hypähti maahan ja avasi vaunujen oven.

Frans Röy kääntyi hänestä poispäin, lohdutonna, järki halvaantuneena.
Tuolta tuli Alice. Hän kantoi huiviaan ja Maryn hattua ja meni
suoraan vaunuihin päin välittämättä Frans Röystä. Kun tämä aikoi
tavata hänet, viittasi Alice pysymään poissa.

       *       *       *       *       *

Kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen saapui Frans Röy Alicen luo.
Alice ei ollut kotona. Seuraavana päivänä hän sai saman ilmoituksen.
Sitten hänen täytyi matkustaa pois muutamiksi päiviksi. Vaan
tultuaan kotiin hän taas lähti Alicea tapaamaan. Hän meni juuri
äsken kaupungille, vastasi palvelija. Nyt työnsi hän muitta mutkitta
palvelijan syrjään ja astui sisään.

Alice puuhaili innokkaasti moniaiden taide-esineiden seassa; näitä
oli pöydällä ja tuoleilla tai pystyssä laattialla. "Mutta Alice --?"
sanoi hän tyynesti ja haikeasti. Alice hätkähti; mutta samassa Frans
Röy havaitsi Alicen takana hänen isänsä. Siksi hän astui esille
ikäänkuin ei olisi mitään sanonut.

Taide-esineet pantiin syrjään; Frans Röy oli siinä apuna. Isä lähti
huoneesta. "Mutta Alice?" toisti silloin Frans Röy nuhdellen.
"Ette kai aikone sulkea minulta oveanne? Ja juuri kun olen niin
onneton?" Alice ei vastannut. "Olemmehan aina olleet niin hyviä
tovereita ja pitäneet niin hauskaa seuraa?" Alice seisoi poispäin
kääntyneenä eikä mitään vastannut. "Jos olenkin käyttäytynyt
tuhmasti, niin tunnemmehan me kaksi toisemme niin hyvin, ettei se
voi meitä erottaa?" -- "Kaikella pitää sentään olla rajansa", kuuli
Frans Röy. -- Hän hieman viivytteli. "Rajansa? Rajansa? Johan nyt
jotakin, Alice. Meidän välillämme ainakin on --". Ennenkuin hän ehti
pitemmälle, riensi Alice: "Ei saa käyttäytyä sillä tapaa toisten
läsnäollessa!" Hän oli tulipunaisena. -- "Jaha, mutta mitä te
tarkoitatte --?" Hän ei käsittänyt. Alice kääntyi poispäin: "Toisten
läsnäollessa kohdella minua sillä tapaa...", selitti Alice. "Mitähän
Mary siitä ajattelee?" -- Nyt vasta Frans Röylle selvisi, että hän
oli kohdellut hullusti myös Alicea, hän oli koko ajan ajatellut vaan
Maryä. Nyt hän häpesi. Häpesi hirveästi ja astui Alicen luo. "Pyydän
teiltä anteeksi, Alice, olin niin iloinen, etten ajatellut. Vasta
nyt sen tajuan. Antakaa minulle syntisparalle anteeksi! Katsokaahan
nyt minuun!" Alice käänsi päänsä häneen päin, silmät onnettomina ja
täynnä kyyneliä; ne kohtasivat Frans Röyn silmät, jotka myös olivat
onnettomia, vaan rukoilevia. Niinpä ei kestänyt kauvaa, kunnes heidän
molempien katseensa sulivat yhteen. Frans Röy ojensi käsivartensa,
syleili häntä, tahtoi suudella; mutta tätä ei sallittu. "Alice,
rakas, kulta Alice, tottahan te jälleen minua autatte?" -- "Siitä ei
lähde mitään hyötyä. Te pilaatte kaikki." -- "Tästä alkaen teen, mitä
ikänä minulta pyydätte". -- "Niin te olette ennenkin luvannut". --
"Mutta nyt olen oppinut. Nyt pidän sanani! Kunniani kautta!" -- "Ei
kukaan voi luottaa siihen, mitä lupaatte. Sillä te ette ymmärrä."
-- "Vai en ymmärrä?" -- "Ette. Ettehän aavistakaan, kuka hän on!"
-- "Myönnän, että lienen hairahtunut; sillä tähän hetkeen saakka en
käsitä, miksi hän niin kiivastui". -- "Kuinka te sitä käsittäisitte!"
-- "Niin, sillä kun hän viskasi kaikki pois ja lähti juoksemaan,
uskoin minä todellakin, että hän tahtoi minut saada juoksemaan
perässään". -- "Ettekö kuullut, kun kahdesti huusin: 'Älkää tehkö
sitä!'" -- "Kyllä; mutta en sitäkään käsittänyt". -- Alice istui
toivotonna. Hän ei enää sanonut mitään, hänestä tuntui kaikki olevan
turhaa. Frans Röy istuutui häntä vastapäätä: "Selittäkää se minulle,
Alice! Ettekö nähnyt, miten hän nauroi, kun riepoitin teitä pitkin
tietä?" -- "Ettekö vielä ole älynnyt, mikä suunnaton matka meistä
muista on häneen?" -- "Mary Krog ei ole vaativainen, ei kopea. Ei
vähääkään." -- "Ei, sitä hän ei ole. Nyt te taas käsitätte minut
väärin. Kun me muut olemme tavallisia olentoja, joihin ken tahansa
kernaasti voi koskea, asuu hän sitä vastoin etäisyydessä, jota
kukaan ei vielä ole lyhentänyt puoltakaan metriä. Ei ylpeydestä eikä
luulottelusta." -- "Ei, ei." -- "Hän on sellainen. Ellei hän olisi
sellainen, hänet olisi jo aikoja saavutettu ja naitu. Ettehän vaan
luule tarjouksia puuttuneen?" -- "Sen käsittää jokainen." -- "Kysykää
rouva Dawesilta! Hän pitää niistä päiväkirjaa tuhansissa kirjeissään.
Hän ei muusta nyt kirjoitakaan."

"Mutta miten tämä on ymmärrettävä, rakas Alice?" -- "Sen ymmärtää
helposti. Hän on lempeä, myöntyväinen, avulias, kaikkea mitä vaan
tahdotte. Mutta hän asuu keijukaisten maassa, jonne ei ketään
päästetä. Hän vartioitsee sitä mitä rikkomattomimmalla huolella
ja hienotunteisuudella!" -- "Siis järkkymätön!" -- "Ehdottomasti!
Senkään vertaa ette siis ole vielä käsittänyt!" -- "Olen sen kyllä
käsittänyt, vaan unhotin."

Frans Röy jäi istumaan ikäänkuin kuuntelisi jotakin kaukaista. Hän
kuuli taas ne valkoiset tuskanhuudot, jotka värähtelivät ilmassa, kun
hän pääsi Maryn lähelle; hän näki peljästyneen viittauksen vaunuja
kohti, tunsi Maryn värisevän ruumiin, kuuli hänen vihanpurkauksensa,
minkä kaikki hänen jäljellä oleva voimansa syöksi, hän näki Maryn
menevän itkien. Yht'äkkiä hän käsitti! Mikä tyhmä, raaka ilkiö hän
olikaan!

Hän istui yhä ääneti, onnetonna.

Mutta hänen luontonsa mukaista ei ollut heittäytyä epätoivoon. Pian
hänen muotonsa kirkastui. "Olkoon mitä tahansa, mutta leikkiä se vaan
oli, rakas Alice." -- "Hänen puoleltaan se oli muutakin. Niin juuri,
sitä ette kai epäile?" -- "Häntä on ahdisteltu ennenkin vai mitä?"
-- "Monella tapaa." -- "Siksi hänet mielikuvitus nyt valtasi?" --
"Tietysti. Näittehän sen?" -- Frans Röy oli vaiti. "Mutta kuulkaapas
nyt, hyvä Frans, -- eikö siinä ollut Teidänkin puoleltanne muuta kuin
leikkiä? Eikö se ollut sitä, mikä ratkaisee?"

Frans Röy taivutti päätään häveten. Sitten hän astui kerran laattian
poikki ja tuli takaisin. "Hän on itsevaltias. Hän ei suostu
valloitettavaksi. Minun olisi pitänyt pysähtyä --?" -- "Te ette olisi
saanut laisinkaan ajaa takaa. Ja nyt hän olisi omanne." Frans Röy
vaipui taas istumaan, kuin raskas taakka hartioilla.

"Sanoiko hän mitään?" tiedusti Alice tutkivin silmin. -- Frans Röy
olisi mieluimmin sen salannut, mutta kysymys toistettiin. "Hän sanoi,
etten minä kelpaa kavaljeeriksi."

Alicen mielestä tämä oli paha asia. Sitten Frans Röy kysyi, oliko
Mary sanonut hänelle mitään? Vaunuissa? "Ei sanaakaan. Mutta minä
puhuin. Löylytin teitä. Aika lailla." -- "Eikä hän ole sitten puhunut
mitään?" -- Alice ravisti päätään. "Teidän nimenne on pyyhitty pois
sanakirjasta, rakas ystävä." -- --

       *       *       *       *       *

Muutamien päivien kuluttua Frans Röy sai putkipostitse kirjeen, joka
hätäisesti ilmoitti hänelle, että kello 11 aamupäivällä he taas ovat
champs Elysées'n näyttelyssä. Kun tämä sana joutui hänelle, oli kello
jo 11.

Mary oli tullut Alicen luo ja pyytänyt häntä mukaansa. Heidän oli
määrä arvostella erästä hollantilaista rannikkomaisemaa, jonka hänen
isänsä aikoi ostaa. Hinta tuntui heistä kaikista koko kireältä,
ehkä Alice voisi hankkia paremmat ehdot. Maryn vaunut odottivat
ulkopuolella. Alice poistui hänen luotaan, riensi kirjoittamaan Frans
Röylle, meni sitten pukeutumaan, mikä vastoin tavallisuutta vei
tänään paljon aikaa. He tulivat näyttelyyn, löysivät kuvan, menivät
toimistoon, jossa heidän täytyi odottaa. Tekivät sitte tarjouksensa,
jättivät osoitteensa ja palasivat näyttelyn alakertaan; sillä he
etsivät taas atleettia. Nyt se seisoi siellä kaikessa, miehekkäässä
voimassaan. Alice tuli ensiksi sen luo ja puhkesi: "Taivas, sehän on
--" vaan keskeytti ja kääntyi Marystä poispäin. Hän katseli patsasta
kaikilta puolilta, yhä uudelleen, sanomatta sanaakaan. Juuri se, mikä
oli Frans Röylle ominaista, että hänen voimansa ei ollut päälläpäin
lihaspusseina, vaan jäntevyyttä mitä kaunismuotoisimmassa, solakassa
ruumiissa, se ilmeni tässäkin. Siinä oli Frans Röyn ryhti ja pään
heitto, hänen leveä otsansa vinosti ylhäällä, hänen kätensä, hänen
lyhyt, väkevä jalkateränsä, -- kaikki tyyni oli tässä. Kuvapatsas
vaikutti kuin sotalaulu. Ensi kerran Alice nyt keksi sanan, joka
kuvasi Frans Röyn vaikutelmaa. Se lumosi hänet kuin marssin rytmi.
Ihan samaa, mitä hän usein oli tuntenut nähdessään Frans Röyn
astuvan. Oliko tämä yhtäläisyys erikoinen sattuma vai oliko Frans Röy
todellakin... hänen tuli kuuma ja täytyi hetkeksi poistua kuvateoksen
läheltä, katsomaan jotakin muuta.

Mary oli koko ajan pysynyt Alicen takana, joka oli hänet kokonaan
unhottanut. Nyt, kun Alice oli syrjässä, heräsi hänessä väkistenkin
kysymys: ymmärtääköhän Mary, mitä hän näkee?

Alice odotti hieman, ennenkuin alkoi pitää häntä silmällä. Mary
seisoi kuvapatsaan edessä selkä Aliceen päin ja kauan liikkumatta.
Alice kävi kovin uteliaaksi. Hän kiersi toiselle sivulle muiden
kuvateosten sekaan, otti esille pincenez'n ja tarkasti Maryä. Tämän
silmät olivat puoleksi ummessa, hänen povensa aaltoili. Hän siirtyi
hitaasti ihan ympäri patsaan, loittoni, taas läheni, pysähtyi jälleen
puoleksi eteen, puoleksi sivulle.

Sitten hän katselee ympärilleen Alicea hakien ja äkkää hänet,
pincenez suunnattuna ihan itseään kohti; vieläpä Alice piti siitä
kiinni nähdäkseen selvemmin. Siitä ei voinut erehtyä: Alicen kasvot
olivat pelkkää veitikkamaista hymyä.

On asioita, joita toinen nainen ei suo toisen huomata. Maryn veri
kuohahti; suuttuneena ja loukkaantuneena hän tunsi Alicen silmäyksen
olevan _insulte_ -- sana ajateltiin ranskaksi. Hän käänsi äkkiä
selkänsä kuvapatsaaseen ja lähti ovelle päin. Mutta vähä väliä
hän pysähtyi ollakseen katselevinaan muita teoksia. Itse asiassa
päästäkseen voitolle siitä kiihtymyksestä, johon oli joutunut.
Vihdoin hän pääsi ulko-ovelle. Hän ei katsonut, tuliko Alice
jäljestä; hän meni ulos etusuojamaan ja sieltä edemmä.

Vaan juuri kun hän oli päässyt ulkopuolelle, saapui Frans Röy
kiireesti. Niin hätäisesti kuin hänelle olisi lähetetty sana ja
hän olisi myöhästynyt. Frans Röy repäisi hatun päästään saamatta
nyökkäystäkään vastaukseksi, vain pari tuikeata silmää. "Elkää nyt
enää olko julmalla päällä!" sanoi hän leveimmällään itämurteellaan,
hyvänsävyisesti ja poikamaisesti. Mary elostui, niin, hän ei voinut
muuta, hän hymyilikin ja oli todella ottaa vastaan hänen ojennetun
kätensä, -- kun huomasi hänen silmiensä tekevän salamamatkan
taaksensa ja palaavan mukanaan pikkuruikkusen voitonriemua. Silloin
Marykin käänsi päätään ja kohtasi Alicen siimat. Niissä oli erikoisen
paljon sekä ilkamoimista että riemua. Siis sovittu yhtymä! Silloin
Mary muuttui. Ikäänkuin huimimman tornin korkeudesta hän katsahti
alas toiseen ja toiseen -- ja jätti heidät. Hänen vaununsa olivat
vähän matkan päässä, hän viittasi, ja ne tulivat leveässä kaaressa
jokseenkin sille kohtaa, missä hän odotti. Hänen isänsä vaunuissa ei
ollut palvelijaa, hän avasi itse, ennenkuin Frans Röy ehtisi apuun.
Hän nousi vaunuihin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Päästyään
istumaan hän loi silmäyksensä Aliceen Frans Röyn ohitse. Paksu Alice
tuli hitaasti vaappuen. Jo matkan päästä näki selvästi, että siinä
hurjasti kamppailtiin naurun puuskausta vastaan. Ja kun Alice ehti
perille ja näki Maryn istuvan isoisesti kasvot käännettyinä toiselle
taholle ja Frans Röyn, urhon, tällä puolen seisovan kauhistuneena
nahkapoikana, ei hän enää jaksanut hillitä itseään, hän purskahti
nauruun, joka ravisti koko hänen painavaa olemustaan perustuksia
myöten. Hän nauroi niin, että kyyneleet kierivät. Hän nauroi niin,
että vaivoin ja vaan toisen avulla löysi astuimen ja kiskoi itsensä
vaunuihin. Hän vaipui istuimelle Maryn viereen leveästi hohottaen.
Vaunut retkahtivat. Hän istui nenäliina kasvoilla ja hirnui sen
suojassa. Hän näki vilaukselta Maryn purppuranpunaisen suuttumuksen
ja Frans Röyn kalpean kauhun, -- sitä hurjemmin hän nauroi. Ajajankin
täytyi nauraa, vaikk'ei lempo soikoon tiennyt miksi. Niin he lähtivät
liikkeelle. Taas onnistumaton retki mitä parhaitten toiveitten
lopuksi! Se oli mennyt niin myttyyn, kuin se nenäliina, jolla hän nyt
kyyneliään kuivaili. Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän pystyi mitään
sanomaan. Tietysti hän sitten aluksi surkutteli Frans Röytä. "Sinä
olet hänelle liian ankara, Mary. Herranen aika, kuinka onnettomalta
hän näytti!" Ja nauru valtasi hänet uudestaan. Mutta Mary, joka koko
ajan oli odottanut tilaisuutta, puhkesi nyt puhumaan: "Mitä sinun
suojattisi minuun kuuluu?" Ja ikäänkuin tämä ei riittäisi, kohosi hän
istualtaan ja kumartui Alicen hilpeiden silmien eteen. "Sinä varmaan
erehdyt itsestäsi ja minusta. Sinähän häneen olet rakastunut. Etkö
luule minun jo aikoja sitä huomanneen? Itse te parhaiten tiedätte,
missä suhteissa olette toisiinne. Minuun se ei kuulu. Mutta se
teitittely, jota te molemmat käytätte, -- onko se verhona?" --

Alicen nauru taukosi. Hän istui kalpeana, niin kalpeana, että Mary
säikähti. Mary tahtoi kääntää katseensa taas poispäin, vaan ei
voinut. Alicen silmät pitivät sitä kiinni tuskallisissa vaihteluissa,
kunnes sulkeutuivat. Silloin Alicen pää vaipui taapäin, pitkään ja
raskaasti huoaten. Se oli kuin ammutun eläimen ähkinää.

Mary istui vieressä, kauhistuneena omasta laukauksestaan.

Mutta se oli ammuttu.

Odottamatta ja hätäisesti Alice kohotti päätään ja käski ajajan
seisauttaa. "Minun täytyy mennä tuohon hotelliin." Vaunut
pysähtyivät. Alice avasi oven, astui maahan ja sulki jälkeensä.
Pitkään, haikeasti katsoen Maryyn hän sanoi: _"Good bye! -- Good
bye!"_ vastattiin hiljaa.

Molemmat tunsivat, että hyvästijättö oli ainiaaksi.

Mary ajoi edelleen. Heti kun ehti kotiin, meni hän suoraa päätä
perheen saliin; hänellä oli isälle jotakin sanottavaa. Oven eteen
tultuaan hän kuuli piaanonsoittoa ja arvasi Jörgen Thiisin olevan
siellä. Vaan se ei häntä pidättänyt. Hattu päässä ja kevätkaapu yllä
hän odottamatta seisoi huoneessa. Jörgen Thiis hypähti seisaalle
piaanon äärestä ja astui häntä vastaan, hänen silmänsä täyttyivät
ihastuksesta; Mary leimusi kiihtymyksestä, joka hänessä oli. Mutta
jokin ylpeä ja luotansa karkoittava kaikessa tässä kimalluksessa sai
Jörgenin luopumaan lähestymisestään. Silloin tuli hänen silmiinsä
sitä imevää, himokasta, mitä Mary niin syvästi inhosi. Kevyesti
tervehtien Mary astui hänen ohitseen, isänsä luo. Tämä istui tapansa
mukaan suuressa nojatuolissa kirja polvella. "Kuules, isä! Mitä
sanot, jos nyt lähtisimme kotiin?"

Kaikkien kasvot kirkastuivat. Rouva Dawes alkoi: "Tiedätkö, että
Jörgen Thiis juuri äsken kysyi, milloin me matkustamme; hän lähtisi
mukaan." -- Mary ei kääntynyt Jörgen Thiisiin päin, vaan jatkoi:
"Luullakseni huomenna lähtee höyrylaiva Havresta?" -- "Se on
kyllä totta," vastasi hänen isänsä, "mutta siksi emme kai ehtine
valmiiksi?" -- "Ehdimme kyllä!" sanoi rouva Dawes; "onhan meillä
koko iltapuoli." -- "Mielelläni minä autan", sanoi Jörgen Thiis.
Nyt hän sai ystävällisen silmäyksen Maryltä, ennenkuin tämä teki
selkoa hinnasta, jonka Alice oli määrännyt hänen isänsä haluamalle
hollantilaiselle maisemakuvalle. Sitten hän lähti salista ryhtyäkseen
omia tavaroitaan pakkaamaan.

He saapuivat kaikki neljä hotellin päivällispöytään kello 1/2
8. Mary tuli aika väsyneenä; Jörgen Thiis meni häntä vastaan ja
sanoi: "Neitihän on tällä kertaa tutustunut Frans Röyhyn?" -- Isä
ja rouva Dawes olivat hyvin tarkkaavaisia; he ilmaisivat sillä,
että Jörgen varmaankin oli juuri puhunut siitä heille. Aina kun
Mary joutui tuntemaan jonkun uuden herran, olivat näet molemmat
huolissaan. Mary punastui; hän tunsi sen itsekin ja sävähti siksi yhä
punaisemmaksi. Molemmat vanhukset tuijottivat. "Olen tavannut hänet
miss Clerc'in luona", vastasi Mary. "Useita kesiä ovat miss Clerc'in
äiti ja hän itse olleet Norjassa ja siellä seurustelleet Frans Röyn
omaisten kanssa; he ovat samasta kaupungista. Pitääkö minun antaa
lisätietoja?" Jörgen Thiis säikähti. Toiset tuijottivat. Jörgen
hätäili: "Sanoin juuri äsken isällenne ja rouva Dawesille, että
meidän nuorempien upseerien kesken pidettiin Frans Röytä parhaana
mitä meillä on. Niin etten minä sillä mitään pahaa tarkoittanut."
-- "Sitä en teistä olekaan epäillyt. Vaan kun en itse ole siitä
tuttavuudesta täällä kertonut, niin ei minusta näy vierailla olevan
syytä sitä julistaa." -- "Ihan kauhuissaan sanoi Jörgen Thiis, että
-- että hänellä siinä kohden ei ollut muuta mielessä kuin osaksi --
että, että, -- --." "Sen kyllä tiedän", vastasi Mary keskeyttäen.

Sitten he menivät yhdessä alakertaan. Pöydässä -- heillä oli
muista erillään oma pöytänsä -- Jörgen Thiis tietysti tarttui
keskeytyneeseen puheenaineeseen. Sitä ei voinut tuolla tapaa sikseen
jättää. Upseerit, sanoi hän, pitivät ikävänä seikkana, että Frans
Röy oli siirtynyt insinöörikuntaan. Hän oli niin etevä strateegi.
Heidän harjoituksensa, sekä tietopuolisemmat että käytännölliset,
olivat hänelle antaneet tilaisuutta osoittaa suurta kykyänsä.
Jörgen mainitsi esimerkkejä, mutta toiset eivät niitä ymmärtäneet.
Sitten hän siirtyi kertomaan juttuja Frans Röystä. Toverielämästä,
hänen toiminnastaan. Niiden oli määrä näyttää, kuinka suosittu ja
sukkela hän oli; mutta Mary väitti niiden osoittavan varsinkin
sitä, kuinka poikamainen hän oli. Jörgen silloin hieman perääntyi;
hän olikin kuullut niitä vaan kerrottavan; olihan Frans Röy häntä
vanhempi. "Mitä te hänestä pidätte?" kysyi Jörgen Thiis äkkiä
hyvin viattomasti. Mary viivytteli. Toiset nostivat silmänsä. "Hän
jaarittelee niin liian paljon." -- Jörgen nauroi. "Mutta mitä hänen
pitäisi teidän mielestänne tehdä? Hänessä kun on niin paljon voimaa."
-- "Pitääkö sen päästä meidän muiden ihmisten kimppuun?" Sille he
kaikki nauroivat, ja niin heltisi se kireys, joka tähän asti oli
pitänyt kaikkia hämillä. Krog ja rouva Dawes tunsivat olevansa
turvassa Frans Röyltä. Samoin Jörgen Thiis.

He nousivat taas yläkertaan puoliyhdeksän aikaan. Mary pyysi anteeksi
poistumistaan, hän oli väsynyt. Huoneestaan hän maatessaan kuuli
Jörgen Thiisin soittavan. Silloin Mary itki. --

       *       *       *       *       *

-- Seuraavana iltana merellä, aavalla ja rasvatyynellä. Vienossa
hämyssä kesäyötä vastaan; kaksi savupatsasta etäällä, muuten ei
mitään. Jakamatonta sameanharmaata edessä ja alla. Mary nojautui
laivan parrasta vasten. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt; koneen jyske
ainoa ääni. Hän oli juuri ollut kannen alla kuulemassa soittoa, vaan
noussut sieltä ennen muita. Sanomaton yksinäisyyden tunne ajoi hänet
ylös sisällyksettömään näköalaan. Kaikkialla pilviä rajoina.

Ei mitään muuta kuin pilviä; ei edes kajastusta auringosta, joka oli
laskenut.

Mitä hänellä itsellään nyt oli jäljellä siitä maailman loistosta,
josta hän oli tulossa? Eikö hänessä itsessään ja ympärillä ollut
yhtä tyhjää? Matkaelämä oli nyt mennyttä; ei hänen isänsä eikä
rouva Dawes voinut tai tahtonut jatkaa; sen hän ymmärsi. Siinä
lahdessa, jossa heidän kotinsa oli, ei ollut ainoatakaan naapuria,
kenestä hän olisi piitannut. Siinä kaupungissa, missä he asuivat,
puolen tunnin matkan päässä, ei yhtäkään ihmistä, johon hän olisi
kiintynyt. Hän ei ollut malttanut siitä huolehtia. Hänellä ei missään
ollut vakinaista asuntoa. Se elämä, joka versoo maaperästä ja sitoo
kaikkeen, mitä siinä on, se ei ollut hänen. Kenen tahansa luo hän
meni, tuntui keskustelu pysähtyvän, jotta voitaisiin ottaa esille
muuta puhuttavaa, mikä hänelle soveltuisi. Ne _globe-trotter'it_,
jotka kulkivat maapallon ympäri kuten hän itsekin, juttelivat matkan
tapauksista, museoista ja musiikista siellä, missä joutuivat yhteen.
Välistä myös ratkaisemattomista kysymyksistä, jotka liitelivät
mukana, minne hyvänsä he menivät. Vaan niissä ei ollut ainoatakaan,
mikä olisi häntä koskenut. Käsittelykaavat hän osasi ulkoa. Ne olivat
lähinnä jonkunlaisia kieliharjoituksia tai joutopuhetta ilman mitään
tarkoitusta.

Hänen osakseen tullut ihailu, joka toisinaan kohosi jumaloimiseksi,
alkoi jo silloin, kun hän vielä oli lapsi ja piti sitä leikkinä.
Vähitellen hän oli siihen niin tottunut kuin vastakkaistanssin
vuoroihin. Muuan ainokainen tapahtuma, joka oli koko perhettä
pelästyttänyt, pari kohtausta, jotka olivat tuntuneet raskailta, oli
jo aikoja unhotettu; kaikki oli nyt jokapäiväistä, vailla todentekoa.
Hän oli jäänyt tyhjin käsin ja yksin.

Riuhtaisten hänen ruumistaan hypähti Frans Röyn sankarimuoto esille.
Niin ilmeisenä, niin äärimmäisen selväpiirteisenä, että Marystä
tuntui kuin ei voisi liikahtaa hänen tähtensä.

Frans Röy ei ollut muiden kaltainen. Tämäkö häntä oli pelottanut?

Vaan ajatellessaankin Frans Röytä hän värisi. Vasten hänen
tahtoaankin näkyi Frans Röyn luona Alice lihallisesti himoiten,
silmät riettaina... millainen oli heidän keskinäinen suhteensa?
Pimeni, vihlaisi, kiehui. Sitten hän seisoi itkien.

Hän kuuli jonkin mahtavan kumeasti kohisevan. Hän kääntyi sinne
päin. Heitä vastaan tuli _oceansteamer_, niin aavistamatta ja niin
valtava, että hän pidätti henkeään. Se syöksähti merestä esiin
ilman varoitusta. Se kiiti kauheaa vauhtia heitä vastaan, paisui
paisumistaan, pienten ja suurten valojen tulivuoreksi. Hyrskyvässä
pauhussa se tuli ja meni. Vain silmänräpäys -- ja se oli kaukainen
näky.

Kuinka tämä valtasi hänet!

Tuo sivuuttava, kiitävä elämä maailmanosasta toiseen, ajatukset ja
työ ikuisessa ja hedelmällisessä vaihdossa.

Sillä välin kun hän loikoi täällä ja ajelehti pienessä keikkujassa.
Maailman kolossin aallot saivat sen vaappumaan, niin että täytyi
pitää kiinni, jottei mereen suistuisi.

Hän oli jälleen suuressa tyhjyydessä. Petettynä. Sillä petostahan
se oli, kun kaikki, mitä hän kolmessa maailmanosassa oli nähnyt
ja kuullut kansojen elämässä ja juhlissa, kirkollisissa ja
kansallisissa, tai taideteoksia, musiikkia, ikäänkuin jäi sinne,
missä oli nähty ja kuultu, ja hän oli kaamean liikkumattomassa
erämaassa.



KOTONA


Kävi hämmästyttävän toisin.

Jo maihin astuessaan hän näki mitä vilpittömintä iloa, kun jälleen
tavattiin sekä nuoria että vanhoja. Kaikkien kasvot kirkastuivat.
Samoin matkalla ylöspäin toria kohti; kaikki ilostuivat, kaikki
tervehtivät. Sill'aikaa kun hän oli ollut heitä ajattelematta, olivat
he ajatelleet häntä. Torin varrella olevasta talostaan heidän oli
määrä myöhemmin päivällä lähteä Krogskogeniin rannikkolaivalla.
Sillä välin kävi heillä sukulaisia. Näiden teki mieli kertoa, kuinka
iloisia he olivat vihdoinkin saadessaan heidät taas nähdä. He
tahtoivat kertoa myös siitä menestyksestä, jonka Maryn espanjalainen
muotokuva oli saavuttanut. Ensin täällä, sitten pääkaupungissa ja
nyt kiertomatkalla pitkin maata yhdessä muiden kuvien keralla. Siitä
kirjoitettiin -- niin, kai hän oli lukenut, mitä siitä kirjoitettiin?
-- Ei, hän ei ollut vähääkään lukenut lehtiä -- paitsi jonkun kerran
niitä, mitä ilmestyi heidän olopaikoissaan. "Etkö sinä luekaan
täkäläisiä lehtiä?" -- "Kyllä, kun isä niitä näyttää minulle." Eikö
siis hänen isänsä, eikä rouva Dawes ollut hänelle mitään maininnut?
-- "Ei." -- Niin, nyt hänet tunnettiin koko Norjassa. Olihan tämä
hänen kolmas muotokuvansa; vai joko oli neljäs? Ja se oli kaunein.
Se oli otettu meidän kuvalehtiimme. Eräässä englantilaisessa
taidelehdessä, "Studio'ssa", se oli myös. Eikö hän sitä tiennyt?
-- "En." -- Täkäläinen nuoriso oli hänestä kovin uhoissaan. Sen
vuoksi he olivat lykänneet kevätjuhlansa siksi, kunnes hän tulisi
kotiin. "Silloin sinua oikein juhlitaan." -- "Minuako?" -- "Mennään
Marielystiin. Höyrylaiva täältä ja höyrylaiva naapuristosta; siellä
yhdytään. Jörgen Thiis on koko puuhan suunnitellut Pariisista asti."
-- "Jörgen Thiis?" -- "Niin, eikö hän ole kertonut." -- "Ei."

Heti kun toiset lähtivät pois, meni hän tapaamaan isäänsä; tämä
oli par'aikaa purkamassa muutamia niistä taide-esineistä, mitä oli
ostanut ja joiden oli määrä jäädä hänen huoneeseensa. "Oletko sinä,
isä, lähettänyt minun muotokuviani näyttelyihin?" -- Krog hymyili
ja vastasi viattomasti: "Kyllä minä tosiaan olen, rakas lapsi. Ja
siitä on monella ollut iloa. Muuten minulta on sitä pyydetty. Joka
kerta minulta on pyydetty." Hän sanoi sen niin herttaisesti. Että isä
oli häneltä salannut ja kieltänyt rouva Dawesia mitään puhumasta,
varmaankin myös Jörgen Thiisiä, se oli hänestä niin somaa. Nyt hän
teki, mikä hänellä muuten oli hyvin harvinaista, hän suuteli isäänsä.

Vai tästä siis hänen isänsä, rouva Dawes ja Jörgen Thiis niin
ahkeraan olivat yhdessä kuiskutelleet ja supatelleet? Siksi oli
häneltä pidätetty kotimaan lehdet. Kaikki oli ennakolta sovittu --
vieläpä sekin ehdotus, että juuri nyt lähdettäisiin kotiin! Hän
melkein piti Jörgen Thiisistä.

Heidän lähtiessään Krogskogeniin oli laivasillalle kerääntynyt joukko
nuorisoa. Se huusi: "Pyhänä tavataan!"

Hänestä oli maisema lahden puolella viehättävä. Koko se puoli tuntia,
mikä Krogskogeniin oli matkaa, oli kuin hyvien tuttujen yhtämittaista
tervehtimistä. Nyt oli rannikkoa pitkin kulkeva, osittain uudestaan
valmistettu tiekin valmiina. Se oli oikein hauska, aina kun se
leikkasi niemenkärkien ympäri, usein tunturin sisään. Krogskogenin
halki kulki tie, kuten ennenkin, toiselta niemeltä tasangon vieritse
toiselle, ihan laiturin sivutse ja kappelin ja hautuumaan läheltä.

Kuinka virkistävän ihana oli Krogskogenin asema! Hän oli muistellut
sen olevan niin yksinäisen; vaan oli unhottanut, kuinka viehkeä
se oli! Tämä hiljainen, kiiltävä lahti merilintuineen! Väreily
tuolla peremmällä, missä joki laskee vetensä, pitkä tasanko
sisämaahan päin ylänköjen välissä ja nämä vihreässä puvussa.
Eivätkö asuinrakennuksen läheiset puut todellakaan olleet tuota
pitempiä? Kuinka mainiolta näytti tuo pitkä ja valkea talo, mustine
akkunoineen ja perusmuurineen. Toisesta savutorvesta nousi sakeaa
savua; sieltä vyöryi ilmoille hauskaa tervetuloa. Hän hyppäsi maihin
ennen muita ja joutuun kotia kohti. Kahdeksan tai kymmenen vuotias
tyttönen tuli juosten laivalle päin, pysähtyi nähdessään Maryn,
kääntyi ja juoksi takaisinpäin minkä ikinä kerkesi. Mutta Mary sai
hänet portailla kiinni. "Nyt minä otan sinut!" hän käänsi tyttösen
puoleensa: "Kuka sinä olet?" Se oli vaaleatukkainen, naurava tyllerö,
joka ei vastannut. Portailla seisoi talon naisväki, ja yksi heistä
sanoi, että hän oli nimeltään Nanna ja juoksi täällä asioilla. "No
oleppas sitte minun tyttöni!" sanoi Mary ja otti hänet mukaansa
ylös portaita. Hän tervehti kutakin erikseen, vaan tunsi heidän
pettyvän, kun hän riensi edelleen puhelematta heidän kanssaan. Hän
ikävöitsi saada taas astua syville matoille, tuntea omituista valoa
ympärillään eteisessä, jälleen nähdä suuret kallisarvoiset kaapit,
kaikki maalaukset ja harvinaisuudet hollantilaisajalta. Vielä enemmän
hän ikävöitsi päästä yläkertaan omaan huoneeseensa. Tuo äänettömyys
portaissa ja sitten eteenpäin pitkässä, hieman pimeässä käytävässä
-- milloinkaan ei tämä ollut hänelle niin kuiskutellut kuin tänään.
Jotakin vienoa, puoleksi kätkettyä, perin tuttavallista ja ihan
läheltä. Se laverteli vielä, kun hän seisoi huoneensa ovella, se ihan
piti hänestä kiinni, niin että kesti ennenkuin hän avasi.

Oi, huone oli täydessä auringonpaisteessa pitkisseinän akkunasta,
joka oli avoinna toisia rakennuksia ja ylänköä kohti. Vaaleampaa
valoa suoraan edessä olevasta akkunasta hedelmäpuutarhan ja lahden
puolella. Tämä pilkisteli puiden välistä. Niiden yläpuolelta näkyivät
saaret ja nyt vaaleanharmaa meri. Vaan ylängöltä käsin, joka oli
ihanimmassa lehdessään ja kukassaan, valui kevään tuoksua. Huone
itsekin valkoisessa puhtaudessaan oli kuin syli sitä ottamassa.
Täällä sisällä kaikki järjestyi kunnioittaen sängyn ympärille, joka
oli keskellä laattiaa. Se oli enemmän kuin prinsessaa varten; se oli
itse prinsessa; kaikki muu tuli niiaten sitä kohti.

       *       *       *       *       *

Retki Marielystiin oli kaikin puolin onnistunut. Vaan siellä sattui
mielenapeutta Maryn ja Jörgenin kesken.

Sen laita oli näin. Laivalle tuli Jörgen Thiis pitkän, tanakan naisen
kanssa, jonka leveä otsa, lämpöiset silmät, pieni nenä ja ulkoneva
leuka virittivät Maryn poskille lievää punaa, ja tätä verhotakseen
Mary nousi seisaalle ja kysyi: "Ettekö te ole insinöörikapteeni
Frans Röyn sisar?" -- "Onpa kyllä", vastasi Jörgen Thiis; "me olemme
varmuuden vuoksi ottaneet lääkärin mukaamme." -- Mary: "Se on minusta
hyvin hauskaa; minä olen tietysti kuullut veljenne puhuvan Teistä.
Hän pitää Teistä niin paljon." -- "Kaikkihan me pidämme", vakuutti
Jörgen Thiis ja meni.

Neiti Röy ei itse ollut mitään sanonut. Mutta hänen tutkivista
silmistään valui Maryä kohti ihailua. Nyt hän istui Maryn viereen.
"Viivyttekö kauvankin kotona?" -- "Sitä en tiedä. Kenties emme
ollenkaan enää matkusta; isäni on käynyt liian heikoksi." --
Neiti Röyn viisaat silmät ikäänkuin merkitsivät muistiin. Hän ei
pitkään aikaan puhunut mitään. Mutta Mary ajatteli itsekseen: se on
hienotunteista, ettei hän rupea juttelemaan veljestään.

Nämä kaksi olivat koko retken ajan yhdessä. He seisoivat myös
toistensa likellä, kun jälkiruoka tarjottiin ulkoilmassa ja puheita
pidettiin. Se menestys, jonka juhla saavutti, nousi Jörgen Thiisin
päähän. Tultiinhan kilistämään hänen kanssaan lasia, hän kävi
tunteelliseksi ja tahtoi puhua. Ihanteen, ikuisen ihanteen puolesta.
Onnellinen se mies, joka on sen jo nuoruudessaan nähnyt! Hän on sitä
rinnassaan kantanut opastavana, sammumatonna valonheittäjänä elämän
polulla! -- Hän joi pohjaan, heitti lasinsa, kalpeana, liikutettuna.

Tämä kamala vakavuus tuli niin äkkiä hilpeiden ihmisten eteen, että
he nauroivat. Joka ainoa!

Neiti Röy sanoi Marylle: "Olettehan te seurustellut luutnantti
Thiisin kanssa?" -- "Sekä viime talvena että edellisenä", vastasi
Mary sivumennen; hän söi jäätelöä.

Vieressä seisoi muuan nuori tyttö. "Merkillinen mies tuo Jörgen
Thiis", sanoi hän. "Hän on meidän seurassamme niin hyvä, mutta
kuuluu olevan sotamiehille niin häijy." Hämmästyneenä kääntyi Mary
häneen päin. "Millä tapaa häijy?" -- "Hänen sanotaan miehiä niin
piinaavan. Olevan niin kauhean tarkan ja niin suunnattoman omituisen.
Ja rankaisevan ihan tyhjästä." Mary kääntyi silmät leveinä Margrete
Röyhyn päin. "Kyllä se on totta", vastasi tämä kevyesti; hänkin söi
jäätelöä.

Kun sitten illan suussa oli tanssiminen lopetettu ja lähdetty
laivalle päin, Mary Jörgenin kainalossa, sanoi Mary hänelle: "Onko
totta, että se väki, jota te komennatte, moittii Teitä?" -- "Siinä
lienee todellakin perää, neiti." Hän nauroi. -- "Onko se mikään
naurun asia?" -- "No ei siitä itkeäkään kannata, neiti," hän oli
oikein lystillä päällä, olisi kernaimmin ottanut Maryn syliinsä ja
tanssinut tietä alaspäin laiturille, kuten niin monet muut tekivät.
Vaan Mary torjui. "Minun oli sitä ikävä kuulla", sanoi hän. Silloin
Jörgen älysi, ettei tämä ollut leikkiä. "Tahdon sanoa Teille, neiti,
etteivät norjalaiset yleensä tajua, mitä totteleminen ja kuri on.
Sinä lyhyenä aikana, minkä ne ovat komennettavinamme, täytyy meidän
sitä heille opettaa." -- "Millä keinoin opettaa?" -- "Pikku asioissa
tietysti." -- "Piinaamalla heitä pikku asioilla?" -- "Niin juuri." --
"Asioilla, joiden välttämättömyyttä he eivät käsitä?" -- "Aivan niin.
Heidän on opittava jättämään viisastelut. Heidän täytyy totella. Ja
mitä tekevät, se on tehtävä täsmällisesti. Ehdottoman täsmällisesti."

Mary ei vastannut. Vaan heidän sivulleen tuli toinen pari, ja Mary
puhui näille. Sitä hän jatkoi, kunnes päästiin rantaan.

Laivalla hän huomasi, että Jörgen Thiis oli alakuloinen. Maihin
astuttaessa Jörgeniä ei näkynyt laiturilla. Ilman mitään sopimusta
saattoi koko seura Maryä kotiin torin varrelle. Laulettiin ja
meluttiin ulkopuolella, kunnes Mary ilmestyi parvekkeelle ja
sirotteli kukkia heidän päälleen, -- sekä ne, jotka oli mukanaan
tuonut, että kaikki, mitä löysi. Hajaannuttiin nauraen ja ailakoiden.
Vaan heidän poistuessaan Mary etsi heidän seastaan Jörgeniä; tätä ei
siellä näkynyt. Hänen tuli paha mieli; hän oli huonosti palkinnut
Jörgeniä päivästä, joka oli hänen elämänsä ihanimpia. Häntä oli
suuremmoisesti juhlittu.

Seurustelua suuremmissa ja pienemmissä piireissä tuli nyt yhtä
mittaa; mutta Jörgen Thiis oli kadonnut. Ensin hän oli jonkun aikaa
ollut kotona vanhempiensa luona, nyt hän oli Kristianiassa. Mary ei
ollut koskaan sen enempää ajatellut Jörgen Thiisiä; mutta nyt, kun
hän pysytteli syrjässä, täytyi hänen muistella, mikä osa Jörgenillä
oli tässä onnellisessa samanikäistensä tapaamisessa. Se merkillinen
malja, minkä hän oli esittänyt "uskollisuudelle ihannetta kohtaan"...
kun se puhe pidettiin, ajatteli hän vaan: kuinka tunteellinen
saattaakin Jörgen Thiis olla! Nyt hän ajatteli: ehkä se tarkoitti
minua! Hän oli tottunut näihin liioitteluihin, eikä hän lainkaan
pitänyt Jörgen Thiisistä. Vaan kun hän muisteli, miten rajusti
rakastunut Jörgen oli jo heidän ensi yhtymässään ja että hän kaikki
nämä vuodet oli ollut ihan samanlainen, milloin ja missä tahansa he
yhtyivät, tuli siitä jotakin suurempaa. Ahnaisiin, imeviin silmiin
tuli silloin jotakin melkein liikuttavaa. Ettei Jörgen sietänyt hänen
seuraansa, kun hän oli vähimmänkään epäsuopea, osoittihan sekin,
miten syvästi Jörgen häntä rakasti. Ettei Jörgen mitään sanonut, vaan
jäi pois, se oli hänen mieleensä.

Sitten saapui Mille Falke, rintatautisen lehtorin kaunis, lempeä
vaimo, eräänä päivänä hänen luokseen. Hän oli saanut kirjeen Jörgen
Thiisiltä. Kristianiassa oli muuan kymmenhenkinen seura päättänyt
lähteä retkelle Nordkapiin. Laivapaikat oli tilattu jo pari kuukautta
sitten, -- ja nyt tuli esteitä. Jörgen Thiisiltä oli kysytty, eikö
hän voisi ottaa matkalippuja huostaansa ja kerätä kymmentä henkilöä
tehdäkseen niiden kanssa tuon ihanan retken? Pikkukaupungeissa
elettiin paremmassa toveruudessa, siellä oli helpompi saada sellainen
joukko kokoon. Jörgen Thiis suostui ehdotukseen, -- jos Mary Krog
tulisi mukaan; silloin hän olisi varma, että muut voitaisiin saada.

Rouva Mille Falk esitti tämän Marylle sillä hyväilevällä
kissanlämmöllä, jota harva voi vastustaa. Maryllä ei kuitenkaan
ollut pienintäkään halua istua höyrylaivassa keskellä kesäkuumaa tai
keskeyttää, mitä täällä nyt oli tarjona; se oli kovinkin hauskaa.
Mutta eipä hän kernaasti olisi taas pahoittanut Jörgen Thiisin
mieltä. Hän puhui isälleen ja rouva Dawesille; hän kuunteli vielä
kerran Mille Falkia -- ja suostui.

Alkupuolella heinäkuuta kokoontui seurue yöllä eräälle
rannikkolaivalle, jonka oli määrä viedä heidät Bergeniin. Sieltä
retki alkaisi. Heitä oli kuusi naista ja neljä herraa. Naisista yksi
oli kaupungin arvoisa koulunjohtajatar; yksi herroista oli hänen
poikansa, ja naisista taas oli kolme ollut ennen hänen oppilaitaan.
Hän oli siveellinen tukipiste. Kaksi osanottajaa oli vastanainut
pariskunta, jota kiusoiteltiin koko matkalla. Sitä kannattikin tehdä,
sillä he olivat kumpikin hyvin sukkelia ja osasivat kostaa. Muuan
nuori tukkukauppias liehakoitsi naisista kahta -- kuten väitettiin
-- saamatta selville, kummasta enemmän piti. Tämän ratkaisemisessa
oli hänellä koko muu seurue apuna, molemmat naiset uutterimmin.
Eräs nuori kielentutkija kastettiin jo ensi yönä rannikkolaivalla
"hyljätyksi". Lukuunottamatta vanhaa rouvaa pitivät muut aika elämää
eikä yksikään välittänyt unesta. Ainoastaan kielentutkija ei osannut
tanssia eikä laulaakaan eikä vähääkään mielistellä; eipä häntä
itseäänkään voinut mielistellä, sillä silloin hän kävi noloksi.
Seurauksena oli, että kaikki, vieläpä Marykin, liehakoitsivat
"hyljättyä", vain nauttiakseen hänen saamattomuudestaan. Pilanteon
alkuunpanija oli vakinaisesti Jörgen Thiis; kiusoitteleminen oli
hänellä intohimona. Sillä alalla ei hänen kekseliäisyyttään aina
voinut uskoa ilkeydestä vapaaksi.

Alussa sai hän itse olla rauhassa. Vaan vähin erin uskalsi jo
"hyljättykin" käydä hänen kimppuunsa. Kaikki pistelivät hänen
ruokahaluansa, vallanhimoansa ja varsinkin hänen alamaista
palvelijanosaansa Maryyn nähden. Maryllä oli Krogien varhain
kehittynyt kyky huomata liiallisuudet, niin että hän nauroi muiden
mukana silloinkin, kun ivattiin alamaisuutta häntä kohtaan. Jörgen
Thiis ei siitä ollut millänsäkään. Hän söi yhtä vahvasti, oli yhtä
turhantarkka retken johtajana ja pysyi järkkymättä Maryn kekseliäänä,
väsymättä paikalle kiitävänä auttajana.

Laiva oli ihan täynnä matkustajia, joukossa useita ulkomaalaisia;
mutta Jörgen Thiisin hilpeä seurue oli keskuksena; luonto houkutti
niin alinomaa matkustajat ihailemaan, etteivät he kovin paljoa
hieroutuneet toistensa kimppuun. Heistä tuntui kuin kuulisivat
jotakin suurta esitettävän. Ihmeet seurasivat täällä toisiansa.
Lisäksi tuli päivän pituus. Joka vuorokauden päästä kävi yö
lyhyemmäksi, viimein katosi. He kiitivät eteenpäin pelkässä valossa,
ja se huumasi. He eivät väsyneet. He joivat, tanssivat, lauloivat;
lopulta heissä kaikissa oli sama mieliala. He ehdottelivat sellaista,
mikä muuten olisi tuntunut mahdottomalta; täällä se sopi maiseman
villiyteen, valon huumeeseen. Kun Maryltä kova tuuli kerran vei
hatun, hyppäsi kaksi kavaljeeria mereen sitä noutamaan. Toinen oli
tietysti Jörgen Thiis. Mielten jännitys oli noussut arkipäiväistä
ylemmä. Jotkut uupuivat; he nukkuivat öin ja päivin. Vaan useimmat
kestivät, ainakin niin kauan kuin kuljettiin eteenpäin. Niiden
joukossa Mary.

Jörgen Thiis oli kunnioittavalla lujuudellaan pakottanut kaikki
siihen, että he kohtelivat Maryä jokseenkin samoin kuin hän
itse. Myöskään ei sattunut pienintäkään seikkaa, joka olisi tätä
häirinnyt. Se johtui varsinkin hänen omasta hienoksi harjaantuneesta
käytöstavastaan valppaine kykyineen olla huomaavainen.

Heidän siirtyessään takaisin rannikkolaivaan pyysi hän vilpittömän
kiitollisena Jörgen Thiisiä tulemaan mukaan kotiin Krogskogeniin. "En
minä voi näin äkkiä lopettaa", sanoi Mary.

Ja siellä Jörgen Thiis viipyi useita päiviä. Kaikki oli hänestä
siellä kaunista ja virkistävää. Se taideaisti, mitä hänessä
oli, kohdistui enimmäkseen pikku esineisiin; hän siis ihaili
kansatieteellisiä kapineita, ja niitä täällä oli kylliksi. Huoneet ja
niiden kalustus olivat ihan hänen makunsa mukaisia. Rouva Dawesille,
jolle hän puhui vapaasti, hän uskoi salaisuutensa; se mikä oli
rauhallista, hillittyä, toi hänen mieleensä lemmenkaihoa, sanoi hän.
Hän haaveili piaanoa soittaen, pitkiä aikoja, yhä uudestaan. Ja aina
siihen suuntaan.

Maryä hän kohteli yhtä kunnioittavasti kahden kesken kuin muiden
seurassa. Siitä saakka, kun he olivat tuttuja, Mary ei ollut kuullut
ainoatakaan sanaa, jota voisi pitää johdantona kosintaan; eipä edes
ainoata sanaa, jota voisi sanoa johdannon johdannoksi. Ja se oli
Maryn mieleen.

Yhdessä he retkeilivät metsässä ja vainiolla; he soutelivat yhdessä
sukulaisia tervehtimään. Jörgenillä oli avain hänen uimahuoneeseensa.
Hän kävi siellä, ennenkuin kukaan muu oli valveilla. Usein taas
heidän retkensä jälkeen.

Mary itse oli käynyt seuranhaluisemmaksi. Jörgen huomautti siitä.
"Niin", vastasi Mary, "nuoret ihmiset elävät täällä lähemmin yhdessä,
ikäänkuin sisaruspiirissä, ja siksi ne ovat toisenlaisia, vapaampia,
terveempiä. Se on minuunkin tarttunut."

Jörgenin piti eräänä aamuna lähteä kaupunkiin, ja Mary meni mukaan.
Hän tahtoi käydä Klaus sedän, hänen ottoisänsä luona, jota ei ollut
kotiintulostaan asti tavannut.

Klaus setä istui perimmäisessä huoneessa savupilvessä ikäänkuin
hämähäkki harmaan seittinsä takana. Hän hypähti seisaalle nähdessään
Maryn astuvan sisään, häpesi ja vei hänet "isoon tupaan." Jörgen
oli ennakolta varoittanut Maryä, että Klaus setä tuskin oli hyvällä
päällä; hänellä oli taaskin ollut tappioita. Niinpä heti kun he
istuutuivat tyhjään, jäykkään saliin, hän alkoikin valitella aikoja.
Tapansa mukaan hän koukisti selkänsä kyrmyyn, levitti jalkansa
painaakseen kyynärpäänsä niitä vasten ja pitkät sormensa vastakkain.
-- "Niin, kyllähän teidän on hyvä, kun vaan lystäilette!" Ehkä
hän tahtoi tämän taas hyvittää ja sanoi: "Enpä ole koskaan nähnyt
kauniimpaa paria!"

Jörgen nauroi, vaan punastui ihan ohimoihin asti. Mary istui
jäykkänä; se ei häneen ulottunut.

Jörgen saattoi hänet takaisin Krogin taloon torin varrelle; se olikin
aivan lähellä. Hän ei puhunut tiellä sanaakaan ja sanoi hätäiset
hyvästit. Sitten häneltä tuli sana, että hänen täytyi viipyä iltaan
asti; silloin hän ajaisi Krogskogeniin pyörällään. Se ei ollut
sopimuksen mukaista; mutta Mary lähti.

Laivassa kotimatkalla Mary sitten ajatteli mahdollisuutta: pari
hänestä ja Jörgen Thiisistä? Ei! Se ei ollut koskaan sattunut
hänen mieleensä. Jörgen oli kaunis, komea mies, mainio kavaljeeri,
todellinen taiteilija piaanonsoitossa. Hänen hyvästä päästään, hänen
hienosta käytöksestään oltiin yksimielisiä. Vieläpä sekin, mikä
ennen niin inhotti, hänen nautinnonhimonsa, joka saattoi puhjeta
esille katseessa ja ilmeessä ja käydä imevän kaltaiseksi, mitä ei
sietänyt nähdä... ehkä juuri siitä peruspohjasta muu oli kehittynyt?
Aisti täydellisyyteen taiteessa, kurissa, puheessa? Mutta siihen jäi
jotakin selittämätöntä. Hänestä oli yhdentekevää, mitä se oli, sillä
hän jätti sikseen kaikki nämä mietiskelyt. Ne eivät häneen kuuluneet.

Hän oli tavannut erään talonpoikaisvaimon, joka oli nuoruudessaan
heillä palvellut; hänen viereensä Mary nyt istuutui. Vaimo ilostui:
"Kuinkas teidän isänne jaksaa? Nyt minä olen käynyt vanhaksi, mutta
sen sanon, että niin monta kuin olenkin tuntenut, -- parempaa miestä
kuin isänne en ole koskaan tavannut. Hän on ja pysyy kaikkein
parhaana."

Tämä lausuttiin niin odottamatta ja lämpimästi, että Mary heltyi.
Vaimo kertoi sitte piirteen toisensa jälkeen isän hienotunteisuudesta
ja hyvyydestä. Sitä hän jatkoi koko matkan. Ensin tuntui Marystä,
ettei mitään suloisempaa ollut pitkään aikaan sattunut. Vaan sitten
hän pelästyi. Hän oli kerrassaan unhottanut, kuinka syvästi hän itse
rakasti isäänsä. Vieraantunut sitä ilmaisemasta. Miksi? Miksi hänen
mielensä oli kiinni niin paljossa muussa eikä hänessä, joka oli
kaikista paras ja rakkain?

Hän kiirehti ylöspäin taloa kohti. Vaikka isä oli käynyt niin
kivulloiseksi, ei hän viime aikoina ollut melkein laisinkaan
käynyt isän luona. Päästyään lähemmä hän näki Jörgenin polkupyörän
nojaavan portaita vasten ja kuuli hänen soittavan. Mutta Mary riensi
ohitse, isäänsä tapaamaan, joka istui konttoorissa pulpetin ääressä
kirjoittamassa. Mary kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli
häntä, katsoi hänen hyviin silmiinsä ja suuteli vielä kerran.
Herkästi havaiten, mikä on lystikästä, hän nauroi nähdessään isänsä
kummastuksen. "Niin, kyllähän sinä voit minua ihmetellä, sillä
minä teen sitä niin kovin harvoin. Mutta sittenkin on asia niin,
että pidän sinusta niin äärettömästi." Taas hän suuteli isäänsä.
"Rakas lapseni!" sanoi Krog ja hymyili rynnäkön lävitse. Hän oli
siitä onnellinen, sen Mary näki. Vähitellen tuli hänen silmiinsä
se omituinen kirkastus, jota ei kukaan unhottanut. Mary ajatteli
itsekseen: näin minä teen täst'edes joka ainoa päivä!

Jörgen ja hän olivat päättäneet lähteä pyöräretkelle pitkin seutua.
Seuraavana päivänä he olivat matkalla. Se sukulainen, jonka luo he
saapuivat, muuan komppanianpäällikkö, riemastui heidän tulostaan.
Heidän täytyi lopulta jäädä sinne sekä kahdeksi että kolmeksi
päiväksi. Ympäristön nuoriso hankittiin seuraksi, pantiin toimeen
retki tunturilaitumille, mikä taas oli Marylle ihan uutta. "Tunnen
kaikki maat vaan en omaani." Ensi vuonna hän matkustaisi Norjassa;
siihen ei tarvittaisi erikoista matkaseuraa. Tämä aie kun oli
mielessä, niin kotimatkasta tuli oikea herraskulku.

Juuri kun Jörgen ja hän jättivät pyöränsä nojaamaan portaita vasten,
tuli pikku Narina juosten ovesta ja kiireesti portaita alas. Hän
itki, vaan ei nähnyt tulijoita; hän oli menossa toiseen rakennukseen.
Kun Mary huusi: "Mikä nyt on?" pysähtyi Nanna ja purskahti: "Voi
tulkaa, tulkaa, minä juuri haen väkeä!" Yhtä kiireesti taas ylös
ilmoittamaan, että nyt ne tulivat. Jörgen perästä, sitten Mary.
Riennettiin läpi eteisen, ylös portaita, pitkin käytävää perimmäistä
huonetta kohti oikealle. Siellä makasi Anders Krog laattialla ja
rouva Dawes oli polvillaan hänen vieressään, parkuen. Krog oli
saanut halvauksen. Jörgen nosti ja kantoi hänet laattian poikki
sänkyyn ja sovitti hänet siihen. Mutta Mary syöksi jälleen alakertaan
telefonoimaan lääkäriä.

Lääkäri ei ollut kotona, Mary haki häntä paikasta toiseen. Sillä
välin hänessä huusi epätoivo siitä, ettei hän ollut isänsä luona,
kun tämä kohtaus sattui! Olihan hän juuri luvannut itsekseen olla
hänelle joka päivä hyvä -- ja sitten lähtenyt hänen luotaan! Niin,
vielä tänään hän oli iloinnut, kun pääsisi ensi kesänä matkustelemaan
ympäri maata ilman häntä! Millainen hänestä oli tullut? Mikä hänet
oli riivannut?

Saatuaan puhutella lääkäriä hän heti riensi takaisin isän luo. Tämä
oli sillä välin riisuttu ja Jörgen poissa. Mutta rouva Dawes istui
tuolilla päänaluksen vieressä, kädessä kirje, äärettömän onnetonna.
Maryn nähtyään hän oitis ojensi tälle kirjeen, kääntämättä silmiään
sairaasta.

Kirjeen oli lähettänyt Amerikasta muuan Marylle outo mies,
joka ilmoitti, että Hans veli oli menettänyt heidän ja omankin
omaisuutensa. Itse hän oli heikkomielinen, ollut sellaisena kai jo
kauan.

Kuten Mary tiesi, ei Krogien suvussa miespuolella ollut tavatonta,
että vanhat kävivät höperöiksi. Mutta hän kauhistui isänsä vuoksi,
joka ei ollut pitänyt silmällä! Sekin oli arveluttava merkki.

Hänen isänsä oli arvatenkin juuri menossa näyttämään tätä kirjettä
rouva Dawesille, kun hänet tapasi halvaus. Ovi näet oli avoinna ja
hän makasi siinä likellä.

Mary luki kirjeen kahdesti ja kääntyi rouva Dawesiin päin, joka istui
itkien. "Niinpä niin, Eva täti, -- se on kestettävä." -- "Kestettävä?
Mitä sinä tarkoitat? Rahojako? Viis rahoista! Vaan isäsi! Tuo
ihana mies, paras ystäväni!" Hän katsoi hellittämättä Krogin
ummistuneisiin silmiin ja itki yhtä mittaa, purkaen hänelle mitä
parhaita nimityksiä, mitä korkeinta ylistystä, mutta englanniksi.
Vieraalla kielellä sanat putoilivat kuin kaukaisemmalta ajalta; Mary
oli polvillaan isänsä edessä ja poimi ne talteen. Ne tulivat joka
päivältä molempien vanhusten yhdyselämää, kukin kaipuineen, kukin
kiitoksineen -- kuvana siitä, mitä hän oli saanut lempeiltä sanoilta,
hyviltä silmiltä, lahjoina ja suvaitsevaisuutena. Se tuli niin
rikkaana, niin lämpimänä, hyvän omantunnon uljaalla voimalla; sillä
rouva Dawes oli itse koettanut olla hänelle taas kaikkena, mikäli oli
voimia riittänyt. Niin kultaisia sanoja kuin siinä siroteltiin Maryn
pään ylitse hänen isänsä kunniaksi, -- niin köyhäksi ne Maryn itse
tekivät! Sillä hän oli isästään niin vähän välittänyt! Voi kuinka hän
katui, voi kuinka epätoivoissaan hän oli!

Jörgen Thiis tuli näkyviin käytävässä juuri kun Mary nousi. Mary
kumartui ottamaan kirjeen ja aikoi sen antaa Jörgenille, kun
rouva Dawes, joka myös näki hänet, pyysi häntä auttamaan itseään
huoneeseensa; hänen täytyi päästä sänkyyn, hänen myös. "Herra ties,
milloin taas nousen! Jos hän on valmis, niin olen minäkin."

Jörgen riensi paikalle, sai koko massan nousemaan tuolilta ja hoippui
hänen kanssaan hitaasti pois. Hän soitti sinne palvelustytön, joka
sitten auttoi rouva Dawesin sänkyyn; itse tuli Jörgen takaisin Maryn
luo. Tämä seisoi liikkumatonna, kädessä kirje, jonka nyt ojensi
Jörgenille.

Hän luki sen tarkkaavasti ja kalpeni. Niin, hetkisen hän oli kuin
sammunut; Mary astui pari askelta häntä kohti, vaan Jörgen ei
huomannut. "Tämä se on ollut syynä halvaukseen", sanoi Mary.

"Tietysti", kuiskasi toinen häneen katsomatta. Pian hän sitten lähti.

Mary seisoi taas isänsä luona. Tämän suloiset, hienot kasvot
kutsuivat Maryä, hän heittäytyi taas isänsä kaulalle ja nyyhkytti.
Siitä, josta hän enimmin piti, hän oli vähimmin välittänyt. Ehkä vaan
siksi, ettei isä koskaan muistuttanut itsestään?

Hän ei lähtenyt isänsä luota, ennenkuin lääkäri tuli, mukana
sairaanhoitajatar. Silloin Mary meni rouva Dawesia katsomaan.

Rouva Dawes oli epätoivoissaan ja sairaana. Mary tahtoi häntä
lohduttaa, mutta hän keskeytti kiivaasti: "Minun on ollut liian hyvä.
Minä olen ollut liian varma. Nyt tulee tosi eteen!" Mary kauhistui
tuota sanaa, sillä hänellä oli se ollut kaiken aikaa sydämessä.

"Sinä menetät meidät molemmat, lapsi rukka! Ja omaisuuden!" Marystä
oli vastenmielistä, että hän mainitsi omaisuuden. Rouva Dawes tajusi
sen ja sanoi: "Sinä et minua ymmärrä, lapsi parka! Ei se ole sinun
syysi, vaan meidän. Me hemmoittelimme sinua liiaksi. Mutta sinä
olitkin niin paha, ellemme täyttäneet tahtoasi."

Mary katsahti kauhistuneena: "Minäkö paha?" -- Rouva Dawes: "Minä
kyllä sen sanoin isällesi, lapseni, sanoin monta kertaa. Mutta hän
oli läpeensä hyvä, hän teki sen aina tyhjäksi." Jörgen tuli sisään
tohtorin kanssa. "Jos jotakin sattuu väliin, voi kohta olla loppu
käsissä, neiti." -- "Joutuuko hän rammaksi?" kysyi rouva Dawes. --
Lääkäri vältti vastaamasta; hän sanoi vaan: "Nyt tarvitaan lepoa."
Tuli niin hiljaista tämän selityksen perästä.

"Neiti ei saa valvoa sairaan luona. Ennemmin kaksi hoitajatarta."
Mary ei vastannut. Rouva Dawes alkoi taas itkeä: "Kyllä tästä nyt
tulee toinen aika." --

Lääkäri poistui Jörgenin saattamana. Tultuaan jälleen huoneeseen
kysyi Jörgen hiljaa: "Pitääkö minunkin lähteä, -- vai voinko olla
miksikään hyödyksi?" -- "Ei, älkää jättäkö meitä", valitti rouva
Dawes. Jörgen katsoi Maryyn päin, joka ei mitään sanonut eikä
nostanut silmiäänkään. Mary itki hiljaa.

"Te tiedätte, neiti", sanoi Jörgen Thiis kunnioittavasti, "ettei ole
ketään, jolle mieluummin olisin apuna." -- "Tiedämme kyllä, hyvä
ystävä!" nyyhkytti rouva Dawes. Mary oli kohottanut päätään, vaan kun
rouva Dawes puhui, pysyi hän vaiti.

Kun Mary vähää myöhemmin tuli ulos rouva Dawesin luota, oli Jörgen
juuri avaamassa ovea kamaristaan, joka oli Maryn huoneen vieressä.
Jörgen jäi seisomaan avoimeen oveen, niin että Mary saattoi hänen
takanaan nähdä pakatun matkalaukun. Mary pysähtyi: "Te matkustatte?"
-- "Niin", vastasi Jörgen. -- "Täällä tulee nyt hiljaista." Jörgen
odotti lisää, vaan muuta ei kuulunut. "Nyt alkaa metsästyskausi. Olin
ajatellut tiedustaa isältänne, saisinko metsästellä hänen maillaan?"
-- "Jos voitte tyytyä minun suostumukseeni, niin ei ole mitään
estettä." -- "Tuhannet kiitokset, neiti! Silloin saanen poiketa
katsomaan?" Hän kumarsi syvään ja tarttui Maryn käteen.

Sitten hän meni rouva Dawesille sanomaan hyvästit. Siellä hän
kuitenkin viipyi vähintäin kymmenen minuuttia. Hän tuli jälleen ulos
juuri kun Mary oli menossa isänsä huoneeseen.

Hänen seisoessaan isänsä luona alkoi tämä liikkua ja avasi silmänsä!
Mary polvistui: "Isä!" Krog näkyi muistelevan ja yritti puhua, vaan
ei jaksanut. Mary riensi: "Me tiedämme sen, kaikki tyyni, isä.
Vaan älä siitä välitä! Kyllä meidän on sittenkin hyvä." Krogin
silmistä ilmeni, että hän käsitti, vaikka hitaasti. Hän tahtoi
nostaa kättänsä, vaan huomasi voimattomuutensa. Hän katseli Maryä
tuskallisen hämmästyneenä; Mary laskeutui hänen kaulalleen, suuteli
häntä ja itki.

Mutta Krog rupesi paranemaan uskomattoman pian. Marynko läsnäolo ja
uuttera hoito siinä auttoi? Niin sanoi sairaanhoitajatar.

Nyt tuli aika, jolloin Mary oli uupumaton huolenpidossaan kummastakin
potilaasta, vaan samalla perehtyi kodin ja talon hoitoon. Hän tunsi
siinä viihtyvänsä, sillä hänellä oli taipumusta pitämään järjestystä
ja ohjaamaan. Rouva Dawes oli ihan ihmeissään.

Ei mitään pelkoa vastaisen varalta, ei vähääkään kaiken sen
kaipaamista, mitä oli ollut. Hän sanoi niille, jotka häntä
surkuttelivat, että tosin oli kovaa, kun molemmat vanhukset olivat
sairaina, mutta muuten hänen oli niin hyvä, ettei hän muuta toivonut.

       *       *       *       *       *

Eräänä tavattoman lämpimänä päivänä elokuussa hänellä oli aamusta
alkaen ollut paljon puuhaa. Hän ikävöitsi päästä veteen heti kun
joutaisi.

Viiden ja kuuden välillä he juoksivat rantaan, pikku Nanna ja
hän. Ensin olivat molemmat uimahuoneessa; pikku Nanna oli niin
riemuissaan, kun sai hommata Maryn kauniissa hiuksissa; tänään ne
päästettäisiin hajalle. Sitten Nanna juoksi ylös harjanteelle,
suurelle kivelle, vartioidakseen sieltä molemmille tahoille. Mary
ei tahtonut pitää mitään päällään, vaan kieriskellä ja uida oikein
mielin määrin. Sitten hän porhalsi saarta kohti. Täältä saattoi hän
itse nähdä niemen kummankin sivun ynnä tiet. Kaikki hiljaista, ei
vaaraa mitään. Siis takaisin vaan!

Meri lellitteli ja kantoi, aurinko läikkyi käsivarsilla, jotka
halkoivat vettä, edessä maa elosta kylläisenä tuoksui vahvasti,
merilintuja keinui lahdessa, toisia oli hänen yläpuolellaan
kirkumassa. "Minä kun niin kauhistuin yksin oloa --!"

Päästyään perille hän ei viitsinyt nousta vedestä; hän
kääntyi selälleen ja lepäsi. Sitten muutamia vetoja ja lepäsi
uudestaan. Ranta oli houkutteleva; hän laskeutui siihen makuulle
auringonpaahteeseen. Pää puolittain kivellä, hiukset vedessä
kellumassa. Kuinka ihana tunne! Mutta jokin yllytteli häntä katsomaan
ympärilleen. Sitä hän ei viitsinyt. Kyllä pitäisi katsoa sinne, missä
tyttö istui. Mutta hän ei siitä välittänyt. Olihan Nanna siellä
vartioimassa. Niin paljon se kuitenkin vaikutti, että hyvä olo
hävisi; hän lopetti. Noustessaan seisaalle astuakseen portaiden luo
uimahuoneen juurelle, näki hän suuren kiven takana -- Jörgen Thiisin,
pyssy olalla, metsämiehen puvussa! Pikku tyttö seisoi kivellä
pystyssä, liikkumatta; hän tuijotti metsästäjään, kuin pidettäisiin
hänestä kiinni.

Kuumia veriaaltoja läikähti Maryn lävitse vihassa ja inhossa. Eikö
Jörgen häpeä? Vai onko hän järjiltänsä? Ulkonaisesti Mary ei ollut
mitään näkevinään -- syöksähti suinpäin veteen ja ui portaille päin,
joihin tyynesti tarttui -- ja katosi.

Mutta hengitys kuohui rajuna, hän oli niin kuumissaan, että
unhotti pyyhkimästä itseään, unhotti pukeutumasta. Hän syttyi yhä
kiihkeämmäksi, lopulta hänessä ihan kiehui kostonhimo ja raivo. Tuo
mielistelevä Jörgen Thiis uskalsi häntä loukata pahemmin kuin kukaan
ennen.

Hän reuhtoi ja hosui tuolla mielettömällä, kunnottomalla
hyökkäyksellä niin kauan, että joutui mielteisiin, jotka raastoivat.
Hän seisoi taas atleetin voimakkaan ruumiin edessä, hän oli taas
Alicen paljon tietävien silmien katseltavana. Hän värisi --, vaan
kuuli samassa lapsen huutoa ylhäältä. Kiihtymyksestä hän oli
vähällä huutaa vastaukseksi. Mitähän se merkitsi? Sille puolen ei
ollut akkunaa. Ovesta hän ei kehdannut katsoa; sillä hänellä ei
ollut mitään yllään. Milloinkaan hän ei ollut niin jouduttanut
pukeutumistaan; mutta juuri sen vuoksi hän sotkeutuikin, niin että
se vei aikaa. Hän ei tahtonut esiintyä Jörgen Thiisille puoleksi
puettuna.

Juuri päästyään niin pitkälle, että saattoi ajatella oven avaamista,
hän kuuli pikku Nannan juosta kipittävän uimahuoneen siltamalle.
Mary tempasi oven auki, tyttönen syöksähti sisään ja suoraan hänen
syliinsä. Siihen hän piilotti päänsä ja itki niin, että puuskui
voimatta puhua.

Mary sai hänet tyyntymään varsinkin lupaamalla, että nyt Nanna saisi
selvittää hänen hiuksensa. Silloin tyttö kertoi, että luutnantti
seisoi kiven takana, ennenkuin hän huomasikaan. Nanna oli istunut
laulelemassa eikä lainkaan kuullut hänen tuloansa. Luutnantti oli
häntä uhannut. Voi kuinka hän pelkäsi, sillä luutnantti näytti niin
ilkeältä! Voi kuinka ilkeältä hän näytti! "Heti kun Mary oli päässyt
uimahuoneeseen, karkasi se juoksujalkaa suoraan tänne!"

"Jörgen Thiiskö?"

"Sitten minä huusin minkä jaksoin! Silloin hän seisahtui. Mutta
sitten hän kääntyi ja tuli ylöspäin minua kohti. Minä kiveltä alas
ja metsään -- --" hän ei jaksanut enää, hän kätki taas päänsä Maryn
vaatteisiin ja itki.

Tämähän oli pahintakin pahempaa! Mary ei aluksi saanut sitä päähänsä.

Mutta vähitellen hänelle alkoi selvitä, että Jörgen varmaan oli
toisenlainen. Että hänessä oli riehuva intohimo. Että hänessä oli
rohkeutta valtavaan häikäilemättömyyteen. Jos hän olisi tullut...?

Niin ylpeäksi ja väkeväksi kuin Mary itsensä tunsi, olisi siitä
tullut karkoitus ainiaaksi -- se eikä mitään muuta.

Mutta kotimatkalla hän antoi Nannan mennä edeltäpäin. Syynä oli se,
että hän tuskin jaksoi siirtää toista jalkaa toisen sivutse, niin
olivat ajatukset hänet vallanneet.

Kuinka jaksoi mies päivä päivältä hillitä itseään, kun oli niin raju
himo kestettävänä? Kauan, kauan sitä varmaankin oli kerääntynyt;
muuten hän ei voisi kukistua kuulumattomassa rynnäkössä itsensä -- ja
hänen kimppuunsa!

Oliko Jörgen kaikkina näinä vuosina hehkunut kiihkosta? Hänen
ihailunsa, hänen kunnioituksensa, hänen ainainen huolenpitonsa, --
oliko kaikki savua maanalaisesta tulivuoresta? Joka jonakin päivänä
singauttaa leimuavia kiviä ja polttavaa tuhkaa!

Vai oli Jörgen Thiis siis vaarallinen? Hän ei siitä vähennyt;
hän kohosi! Se oli ylistettävä, tuo pakko, jolla hän oli itsensä
kahlinnut -- hänen kunniakseen! Että kiusaus kerran avasi tietä
kapinoiville voimille, jotka hän oli lukinnut -- pitäisikö hänen
oikeastaan siitä suuttua Jörgeniin?

Koko loppuosan päivää, vieläpä riisuutuessaankin hän vaivasi tällä
mieltään. Seuraavana päivänä hän päätti, että nyt se sai jäädä. Se
päästi irti jotakin, minkä hän kerran ennen oli masentanut; se ei
saisi häiritä sitä tahtia, johon hän oli elämäänsä soveltamassa.
Siksi hän taas ryhtyi työhönsä entistä ankarammin, vieläpä sitä
lisäsikin. Hän näet tutki isänsä vanhoja tilikirjoja ja irrallisia
muistiinpanoja (näitä olikin kovin paljon!), hän tahtoi päästä
selville, miten asiain laita yleensä oli. Olihan isällä omaisuutta
täälläkin, eikä hän mitenkään ollut saanut kulutetuksi kaikkea,
mitä Amerikasta tuli. Mutta hän ei löytänyt, mitä haki. Isää hän ei
tohtinut vaivata, eikä rouva Dawes mitään tiennyt.

Mutta miten eheä ja uuttera hänen intonsa olikin, -- hiipi jotakin
eilistä sen mukana. Jörgen oli tietysti aikonut uida; uimasta päästyä
käydä talossa. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hän ei tullutkaan.
Tokko hän yleensä enää tulisikaan? Ellei uudestaan kutsuta?
Olihan hän rikkonut, niin että riitti. Mary kuuli talon seuduilla
ammuskeltavan seuraavina päivinä. Toiset lisäksi mainitsivat, että
edempänäkin ammuttiin. Mutta eipä Jörgen tullut toisena päivänä, ei
kolmantena, eikä neljäntenäkään. Se oli Maryn mieleen.

Kun ajatukset niin usein olivat ylängöillä ja metsissä, lähti hän
kerran sinnepäin, vähää ennen puoltapäivää. Kuten aina elokuun
loppupuolella, voi sään muutos olla Etelä-Norjassa suuri. Nyt oli
kylmä; hänestä tuntui raikkaalta astua pohjoista kohti vastatuuleen,
joka leikki hänen ympärillään. Hän nousi hieman alapuolelta
rakennuksia; sieltä oli helpompi. Hän kiipesi reippaasti, hän oli
niin tottunut, ja hän ikävöitsi päästä ylemmä, seistä tuulessa ja
silmäillä pitkin kuohuvaa merta. Ensi kukkulalta hän jo saattoi
nähdä törmät, joilla oli väkeä jälkiniitossa ja tänään levittämässä
heiniä kuivamaan, lahden, saaret, meren, joka tänään oli musta ja
kantoi monta purjelaivaa ja joitakuita höyryveneitä. Mutta hänen
yläpuolellaan oli kamala varisten rääkyntä; siellä varmaankin
langetettiin tuomiota. Hän näki yhden ja toisen viiltävän ilmaa ja
katoavan kauvemma ylängölle päin ja pohjoisemmaksi. Mellakka kävi yhä
pahemmaksi, mitä ylemmä hän nousi. Sen vuoksi hän kiirehti, ehkä hän
voisi pelastaa sen, joka oli hairahtunut. Hän oli ihan kauhuissaan,
niin että selässä tuntui kylmä viima. Hän uskoi ne varmasti näkevänsä
heti kun pääsisi lähimmän kallionkielekkeen taakse. Sen sijaan hän
päätään nostaessaan näki miehen makaavan vatsallaan hyvän matkan
päässä, pohjoisempana, vastapäätä rakennuksia. Se oli Jörgen
Thiis! Ensin Mary kyykistyi, mutta sitten hänessä heräsi iloinen
kostontunne, ja siinä mielessä hän itse nousi pystyyn, reippaana,
varmana. Jörgen, näki hänet ja kapsahti seisaalle, hämillään,
häpeissään ja sieppasi lakin päästään, pisti sen taas päähänsä
eikä tiennyt, minne päin katsoa tai kääntyä. Mary läheni hitaasti,
oikein nauttien Jörgenistä. Jo kaukaa hän huusi: "Vai tällä tapaa te
metsästelette? -- Kenties aiotte ampua meidän kanojamme?" Ehdittyään
lähemmä: "Eikö teillä ole koiraa mukana? Mitäs sillä, kyllähän te
kanojamme osaatte koirattakin ampua. Tai ehkä teillä ei olekaan
koiraa?"

"On kyllä, mutta tänään en olekaan metsästämään lähtenyt. Olen siitä
jo päässyt."

Nämä yksinkertaiset, sävyisät sanat, jotka hän lausui uskaltamatta
Maryyn katsoa, käänsivät tämän tunteet toisaalle. Hän ei tahtonut
Jörgeniä rääkätä. Hän oli kyllin kuullut sedän hirmuvallasta.

Varikset raivosivat entistä pahemmin. "Kuulkaa! Siellä ollaan
tuomiolla! Miksi ette auta sitä poloista?" -- "Siinä olette
todellakin oikeassa!" sanoi Jörgen mielissään, kun pääsi vapaaksi.
Hän kumartui ottamaan pyssynsä ja juoksi. Mary jäljestä. Ensin pieni
kukkula, sitten pitkin tietä. Kahdessa vanhassa puussa ja näiden
ympärillä raivosivat nuo harmajat lautamiehet; niitä oli satoja. Vaan
heti kun äkkäsivät pyssymiehen, hajaantuivat ne rääkyen eri tahoille.
Niiden tilinteko oli päättynyt.

Aivan oikein: kahden suuren puun välissä makasi tavattoman iso varis,
revittynä ja verisenä, viimeisissä henkitoreissaan. Jörgen aikoi sen
nostaa maasta. "Ei, älkää koskeko siihen!" huusi Mary ja kääntyi
poispäin. Hän lähti heti takaisinpäin vuoren rinnettä kohti. Kun
hän ei kuullut Jörgenin tulevan perästä, hän pysähtyi: "Tulette kai
mukaan? Ja syötte päivällistä?" Jörgen tuli. Siten he ääneti astuivat
yhdessä, kunnes saapuivat Jörgenin äskeiselle makuupaikalle. Jörgen
riensi: "Mitenkä teillä kotona jaksetaan?" -- Mary hymyili: "Kiitos,
asianhaarain mukaan oikein hyvin."

Savu uuninpiipusta tuprusi ilmaan. Kattojen kivet sinisine
silauksineen peittivät upeasti kaikkia rakennuksia. Suuret puutarhat
molemmilla sivuilla hiekkakäytävineen ulkonivat rakennuksista kuin
juovikkaat siivet. Kaikki niin elävänä kuin voisi millä hetkellä
tahansa kohota ilmaan. -- "Oletteko kauankin tässä maannut?" kysyi
Mary säälimättä; olihan se hänestä jonkinlaista lumousta. Jörgen ei
vastannut. Mary tunnusteli jalansijaa rinnettä alaspäin; tältä kohtaa
se oli hyvin jyrkkä. "Saanko auttaa teitä?" -- "Kiitos, mutta minä
olen tästä useammin kulkenut kuin te."

Siitä tuli hiljainen ateria. Jörgen söi hitaasti, kuten ainakin, vaan
ei koskaan niin, kuin tänään. Mary oli pian päässyt joka ruokalajista
ja istui Jörgeniä katsellen. Sanoi jonkun sanan ja sai kohteliaita
vastauksia. Jörgenin silmät, jotka muutoin olivat Maryn kimpussa kuin
loiskuvat aallot tahtoen imeä hänet mukaansa... tänään ne vaivoin
pääsivät lautasesta irti. Äkkiä hän lopetti. "Ettekö voi hyvin?" --
"Kyllä, kiitos; mutta minä olen syönyt kylliksi."

-- -- Muutamia minuuttia myöhemmin Jörgen tuli ulos Anders Krogin
luota. Mary oli vähää ennen tullut rouva Dawesin luota ja juuri
avannut oven huoneeseensa. Jörgen Thiis sanoi: "Minusta isänne
vointi, neiti, on paljoa parempi." -- "Niin, hän saa jo sanotuksi
yhtä ja toista. Ja voi kättäänkin hieman liikuttaa." -- Jörgen
nähtävästi ei kuunnellut. "Onko tämä teidän huoneenne? -- En ole sitä
koskaan nähnyt." Mary väistyi tieltä, Jörgen yhä katsoi. "Ettekö
tahdo astua sisään?" -- "Saanko?" -- "Olkaa niin hyvä!" Jörgen
astui kynnykselle, sen yli, hitaasti; Mary seurasi. Jörgen seisoi
ihan hiljaa ja hengitti syvään. Mary vieressä. Oliko huone verhottu
nypläyksillä? Hän ei voinut sitä selvittää. Vuode, huonekalut,
valkoisen sinistä tai sinisen valkoista, amoriineja katossa,
maalauksia, joukossa hänen ihanan äitinsä kuva, ja kukkia sen edessä.
Ja se tuoksu... ei juuri kukista yksin, vaan Marystä ja Maryn, joka
seisoi tuossa vieressä, sinisessä hameessaan, puolihihaisessa. Tässä
puhtaassa tuoksussa, tässä värisulossa Jörgen häpesi. Hän häpesi
niin, että teki mieli syöstä ulos. Hän ei voinut hillitä, hänen
rinnassaan alkoi läähättää ja nostaa; häneen tuli väristys. Tuntui
kuin täytyisi purskahtaa itkuun. Silloin välähti kaksi valkoista
käsivartta ja hän kuuli jotakin sanottavan, sinistä ja valkoista
ja valkoista ja sinistä sekin. Ovi hänen takanaan sulkeutui, sen
piti kai verhota hänet. Sitten taas välähtivät nuo valkoiset
käsivarret ja hän kuuli selvästi: "No Jörgen! -- No Jörgen!" Hän
tunsi käsivarteensa tartuttavan ja joutui istumaan. Mary oli
todellakin sanonut "Jörgen", kahdesti "Jörgen." Nyt Mary silitti
hänen otsaansa ja pyyhkäisi siitä hiukset pois. Niin lempeästi, niin
kukkasenvienosti. Se hellitti jotakin; kaikki haikea ja kova suli
Maryn kosketuksesta ja valui pois. Sanomattomassa lämmön tunteessa.
Se, joka nyt kumartui hänen puoleensa, oli oikeastaan ensimäinen,
joka auttoi häntä, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli tuntenut
olevansa niin yksin. Tuollainen luottamus häneen kädenpuristuksessa!
Niin ansaitsematta. Se teki hyvää! Kuinka hyvää se teki! Hän uneksi
olevansa hyvä, hänkin, hyvien voimien vallassa. Valkoinen ja sininen
ihan peitti hänet. Sen alla nuo suuret hyvät silmät liittivät
Jörgenin sielun omaansa. Jörgen sanoi anteeksi pyytäen ja hyvin
hiljaa: "Minä en sitä enää kestänyt." Mitä hän ei kestänyt, se
ymmärrettiin; Mary vetäytyi heti edemmä. "Mary" kuiskasi Jörgen.
Se tuli hänen tahtomattaan, hän ajatteli ääneensä. Se säikäytti
häntä, se säikäytti Maryä. Tämä väistyi hänestä kauemma, silmät
himmenivät, jokin ikäänkuin horjui. Sen näki Jörgen, -- ja ennenkuin
Mary aavistikaan, ennenkuin hän itsekään tiesi, oli hän Maryn luona.
Kietoi hänet syliinsä, nosti häntä puoleensa. Villiintyi tuntiessaan
Maryn ruumiin omaansa vasten, suuteli, suuteli häntä, mihin osui.
Mary väänsi itseään poispäin -- milloin toiselle sivulle, milloin
toiselle. Silloin Jörgen suuteli kaulaan, ympäri kaulaa. Mary tunsi
jotakin olevan aikeissa. Vain toinen käsi oli hänellä vapaana, mutta
sillä hän sysäsi Jörgeniä luotaan. Samassa hän taivutti itseään niin
kauas taaksepäin, että oli kaatua. Jörgen joutui kumartumaan hänen
päälleen, se sytytti, ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen. Mutta
hänen täytyi irroittaa oikea kätensä saadakseen kiinni Maryn alta.
Juuri sen vuoksi Mary sai vasemman kätensä vapaaksi, painoi sen hänen
rintaansa vasten kaikella voimallaan, niin että pääsi kääntymään
sivulle ja seisoi. Silmät yhtyivät. Ne olivat villinä, liekit niissä
kietoutuivat yhteen. Kumpikin vaiti. Hengähdykset lyhyitä, teräviä.

"Mary!" kuului käytävästä parkaistavan. Se oli rouva Dawes!
Rouva Dawes, joka ei enää jaksanut vuoteestaan nousta, -- seisoi
käytävässä! "Mary!" vieläkin kerran, niin epätoivoisesti, kuin olisi
tainnoksiin menossa. Molemmat ulos. Rouva Dawes seisoi yöpuvussa
avonaisen ovensa ulkopuolella, seinään nojaten. Hän oli vaipumassa
maahan, kun Jörgen Thiis syöksi paikalle ja otti häntä kainaloista.
Portaita ylös tuli palvelustyttö toisensa perästä, myös pikku Nanna.
Jörgen seisoi kannattaen rouva Dawesia, kunnes yhtynein voimin
saatiin hänet nostetuksi ja kannetuksi huoneeseensa. Itse hän ei enää
astunut jaloillaan. Silmät olivat ummessa; oliko hän pyörtynyt, sitä
he eivät tienneet. Se oli hirveä taakka. Vaikka kuinka nostettiin ja
kiskottiin, niin kovalle otti, ennenkuin hänet oli saatu kynnyksen
yli. Hitaasti laattian poikki; mutta siinäpä olikin pahin jäljellä,
kun näet oli saatava yläruumis ylös vuoteeseen; sillä siinä he eivät
mahtuneet oikein nostamaan. Aina kun runko oli sängyn laidalla, eivät
jalat nousseetkaan mukana; hän lipui taas alas; hän ei itse auttanut
vähääkään. Hän vaan ähki. Ennenkuin Jörgen pääsi oikein käsiksi,
oli rouva Dawes taas laattialla, koko ihminen. Kun he vihdoin taas
saivat yläruumiin vuoteeseen, vaan ei niin pitkälle, että se olisi
pysynyt oman painonsa varassa, joutuivat he ihan epätoivoon, he
eivät tajunneet, miten oli meneteltävä. Pikku tyttö nauraa hihitti
ja karkasi; Jörgen katsahti raivossa hänen jälkeensä. Tästä tuli
liikaa jo Maryllekin. Kolme minuuttia takaperin hän oli vimmatusti
taistellut, -- ja nyt häntä nauratti niin hurjasti, että piti juosta
tiehensä, hänenkin. Hän seisoi nenäliina suun edessä, naurusta
katkeamaisillaan, kun sairaanhoitajatar tuli esille isän huoneesta;
isä tahtoi tietää, mitä tämä kaikki merkitsi. Mary meni sinne. Hän
tuskin sai sitä naurulta selitettyä isälleen, nimittäin rouva Dawesin
tilaa ja Jörgenin ja tyttöjen riuhtomista. Hänen isänsä ponnisteli
kysyäkseen, mitä rouva Dawes tahtoi ulkona käytävässä. Silloin Maryn
nauru taukosi. Muuan palvelija tuli rouva Dawesin luota ilmoittamaan,
että rouva nyt oli vuoteessa. Hän tahtoi puhua neidin kanssa.

Siellä seisoi Jörgen vuoteen jalkapuolessa; rouva Dawes makasi ja
ähki ja itki ja huusi Maryä. Heti kun Mary ilmestyi oveen, alkoi
hän: "Mikä sinun oli lapseni? Minuun tuli hirmuinen tuska -- mikä
oli hätänä?" Mary astui hänen luokseen katsomatta Jörgeniin. Hän
polvistui vanhan ystävänsä viereen, kiersi sitten käsivartensa
hänen kaulansa ympäri. "Voi Eva täti!" sanoi hän ja laski päänsä
hänen rintaansa vasten. Hiukkasta myöhemmin Mary itki. -- "Mitä
nyt? Mitä se on? Mistä sinä olet niin onneton?" voivotti rouva
Dawes; hänen kätensä yhä silitteli ihania hiuksia. Vihdoin Mary
nosti silmänsä; Jörgen Thiis oli poissa. Mutta Mary oli vaiti. "En
koskaan ole sitä niin tuntenut", alkoi rouva Dawes uudestaan, "ellei
jotakin kamalaa olisi tapahtumassa?" Mary oli ääneti. "Oliko se
jotakin Jörgen Thiisin puolelta?" Mary katsoi häneen. -- "Taivas,
vai oli! Ajattelinhan minä sitä! -- Mutta muista, lapseni, että
hän on sinua rakastanut ensi kerrasta asti, kun sinut näki, eikä
ketään muuta. Se on jotakin se, näetkös. -- Eikä ainoatakaan kertaa
edes viitannut sinulle, -- vai onkos?" -- Mary pudisti päätään.
"Se merkitsee paljon. Se se luonnetta näyttää. Palvellut sinua hän
on ja kunnioittanut sinua -- niin, älä ole liian ankara! Vasta
nyt, kun olet köyhä, tohtii hän -- -- niin, mitä se oli?" -- Mary
hieman epäröi; sitten hän sanoi: "Ensin hänen näytti tulevan paha
olla. Mutta sitten hänestä äkkiä tuli hullu." -- "Voi, minä voisin
sinulle jotakin kertoa, minä myös... juuri niin, Mary!" Hän vaipui
ajatuksiinsa. Sitten hän mutisi: "Ne, jotka tuolla tapaa pitävät
vuosikausia..." -- "Älkäämme puhuko siitä!" keskeytti Mary ja nousi.
-- "No no, se on..." -- "Ei enää siitä!" toisti Mary. Hän meni
akkunan ääreen. Silloin hän kuuli takanaan rouva Dawesin sanovan:
"Hän on puhunut minulle, kuuletkos. Uskaltaisiko hän nyt tarjoutua.
Hän ei voi kuvitella mitään ihanampaa. Astua esille, kun me emme enää
jaksa. Mutta hänestä tuntuu, että sinä liiaksi estät lähestymästä."
Mary teki ehdottoman liikkeen. Rouva Dawes näki sen: "Älä nyt ole
liian ankara, Mary! Tiedätkö, lapseni, että isäsi ja minä arvelemme
molemmat..." -- "Ei, täti!" Mary kääntyi ripeästi häneen päin --
oikeastaan ei vihoissaan, vaan kuitenkin sellaisena, ettei tätä voitu
jatkaa.

Mary jäi hänen luokseen. Hän ei tahtonut mennä vaaraan tavata Jörgen
Thiisiä. Kerran kun Mary jossakin asiassa auttoi rouva Dawesia,
sanoi tämä: "Kai tiedät, että hän perii Klaus sedän?" Kun Mary ei
vastannut, uskalsi hän jatkaa: "Jörgen uskoo, että Klaus setä auttaa
häntä, jos hän nai." Mary ei ollut kuulevinaan.

Kun reitti oli vapaana, meni Mary omaan huoneeseensa. Hän ajatteli
uudestaan koko kohtauksen ja hehkui, mutta ihmetteli, ettei ollut
oikeastaan suuttunut. Olihan se sentään kauheaa.

Ja juuri kun hän tuumi: mitä nyt seuraa? naputettiin ovelle
hiljaa. Hän harmistui, oli vähällä juosta lukitsemaan. Hetkisen
kuluttua hän sanoi: "Astukaa sisään!" Ovi aukeni ja sulkeutui hänen
kääntymättänsä katsomaan; hän istui suuressa tuolissaan. Hiljaa,
nöyrästi astui Jörgen hänen luokseen ja laski toisen polvensa
laattiaan, painaen kasvot käsiinsä. Siinä ei ollut mitään, mikä
olisi Maryä loukannut. Jörgen oli kovasti liikutettu. Mary katsoi
hänen kauhista, pehmeätukkaista päätänsä. Hän viivähti Jörgenin
pitkissä musiikkisormissa. Jokin hienous hänessä lepytti. Vaan tuo
tunteellisuus! "Pitääkö minun lähteä?" oli ainoa, mitä hän sanoi.
Mary hieman odotti, sitten vastasi: "Pitää." Aivan hiljaa. Jörgen
laski kätensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja painoi sitä vasten
huulensa, pitkään, vaan kunnioittavasti. Nousi ja meni.

Suutelosta, niin kunnioittava kuin se olikin, vihlaisi Maryn
ruumiin lävitse repäisevä tunne. Samaa mitä hän äsken tunsi, kun
Jörgen suuteli suutelemistaan, niin että alkoi pyörryttää. Mary jäi
kummastuneena istumaan. Kauan vielä Jörgenin mentyä. Hän muisteli
taas heidän kamppailuaan pienimpiin seikkoihin asti ja värisi. "Miksi
en ole häneen suuttunut?"

Sitten taas naputettiin. Rouva Dawes oli lähettänyt tytön kysymään,
tahtoisiko Mary tulla sinne. "Käskitkö sinä hänen lähteä, lapseni?"
Rouva Dawes oli muutakin kuin huolestunut. Hän kohosi innoissaan
istualle ja nojautui toista käsivarttaan vasten. Myssy oli vinossa
hänen harmaassa tukassaan, lihava kaula oli entistä punaisempi,
ikäänkuin olisi liian lämmin. "Miksi käskit hänen matkustaa?" toisti
hän. "Hänpä itse tahtoi." -- "Voitko niin sanoa, lapseni? Olihan hän
täällä valittamassa. Hän tahtoi mieluummin olla menemättä kuin elää!
Sinä et sitä ymmärrä. Ethän sinä koskaan tee muuta kuin syrjäytät
hänet. Ja kidutat häntä." Hän laskeutui taas taaksepäin, aivan
epätoivoissaan. Sana "kidutat" tuntui sivumennen lystilliseltä; mutta
Maryssä itsessäänkin oli se tunne, että hänen olisi pitänyt puhua
Jörgenille ennenkuin päästi hänet menemään. Mennä hänen piti.

Sitten seurasi jokseenkin tukalia päiviä. Anders Krogin vointi
huononi sään muuttuessa ja tuli vatsanvaivoja. Hänen oli vaikeampi
ilmaista ajatuksiaan. Mary oli paljon hänen luonaan; silloin hänen
silmänsä olivat niin Maryssä kiinni, että tätä melkein pelotti.

Rouva Dawes lähetteli hänelle pieniä lappusia. Kynäilyään hänen
täytyi vuoteessaankin jatkaa. Isä katseli Maryä pitkään aina kun
lappusia tuotiin. Kyllähän Mary siitä arvasi, mitä niissä käsiteltiin.

Eräänä päivänä rouva Dawes sanoi hänelle: "Sinä arvioit voimasi liian
suuriksi, kun luulet voivasi elää täällä yksin meidän kanssamme."
-- "Mitä tarkoitat?" -- "Että miten väsynyt oletkin seuraelämästä
keväällä, -- syksyn tullessa se taas vetää. Siihen olet liiaksi
tottunut." --

Mary ei sillä kertaa vastannut; mutta joitakuita päiviä myöhemmin
-- sää oli kauan ollut kurja, hän ei ollut päässyt liikkeelle --
hän sanoi rouva Dawesille: "Voit olla oikeassa siinä, että sillä
elämällä, mitä yhdessä olemme kaikki nämä vuodet eläneet, on minussa
syvät juuret."

"Niin, syvemmät kuin itse tiedätkään, lapseni!" -- "Mutta mitä sinä
tahdot minun tekemään? Enhän voi täältä päästä? Enkä tahdokaan."
-- "Et, mutta voit hieman vaihdella." -- "Kuinka?" -- "Sen kyllä
käsität, lapseni! Jos olisit naimisissa, olisi hän toiset ajat sinun
kanssasi täällä, ja sinä taas toiset hänen kanssaan siellä, minne hän
nyt joutuu." -- "Merkillinen avioliitto!" -- "En usko sinun pääsevän
sitä lähemmä." -- "Mitä lähemmä?" -- "Sitä, mitä elämä sinulta
vaatii. Ja sitä, mihin olet tottunut."

Maryssä oli se tunne, että siinä, mitä rouva Dawes nyt sanoi, oli
isän toivomus. Että isä oli hänen kohtalostaan enimmin levoton. Että
avioliitto Jörgenin kanssa, Klaus sedän hoivassa, tuottaisi isälle
turvallisuutta. Maryn mieltä oikein painosti, että hän tähän asti oli
vähän huolinut isän toiveista.

Koko tämä aika, kaikki nämä neuvottelut tuntuivat hänestä oopperan
resitatiivilta, joka yhdistää kaksi toimintaa.

Katsellessaan nyt syksyn tullessa yli lahden hän tunsi olevansa kuin
satimessa. Seistessään ylhäällä vuorella ja nähdessään syksyn tylyn
lähenemisen vaahtoharjaisissa aalloissa hän tiesi sen tuovan talveksi
salvan. Silloin häntä vihlaisi; hän oli muuhun tottunut.

Veressäkin vihloi. Hän ei enää saanut rauhaa. Muistossa Jörgen ei
ollut vastenmielinen. Vieläpä se ilmakehä, joka seurasi Jörgeniä,
herätti myötätuntoa.

Että halvaus oli lamauttanut isän ja että Jörgen silloin oli läsnä
ja että isä häntä halusi... eikö se liittänyt yhteen? Eikö siinä
ollut kohtaloa? Esiintyä Jörgenin kanssa Tukholmassa [Ruotsin
ulkoasiain ministeristö oli siihen aikaan Norjan] ja myöhemmin joutua
lähetetyksi kauemma, -- luonnollisempaa loppua hänen matkaelämäänsä,
kaikinpuolisempaa sen käyttämistä, mitä hän siinä oli oppinut, ei
voisi helposti keksiä.

Klaus setä saisi auttaa! Säällisesti auttaa! Hän tunsi, että Klaus
setä oli hänen vallassaan. --

"Kaiken kaikkiaan, rakas Eva täti", sanoi hän kerran istuessaan
rouva Dawesin vuoteen ääressä ja jutellessaan: "Sinä saat kirjoittaa
Jörgenille."

       *       *       *       *       *

-- Mary itse oli sillalla, kun laiva tuli. Oli lauantai-iltapäivä,
kaikki, jotka vain pääsivät, lähtivät kaupungista pois nauttimaan
luonnon helmassa viimeisiä syyspäiviä. Oli kaunis päivä.
Etelä-Norjassa voi sellaisia olla syyskuun lopulle asti. Maryllä
oli yllään sininen puku, ja sinisellä päivänvarjolla hän huiskutti
Jörgenille ja muutamille ystäville, jotka seisoivat hänen lähellään.
Kaikki laivassa olijat kasaantuivat laiturille katselemaan.

Jörgen tajusi heti, kun seisoi Maryn luona, että piti olla
varovainen. Hän arvasi Maryn tulleen häntä vastaan tänne rantaan ihan
sen vuoksi, ettei heidän yhtymisensä pääsisi läheiseksi.

Tiellä tuli puhe pääskysistä, jotka nyt kokoontuivat lähtemään.
Voudista, joka juuri oli ampunut mahtavan kotkan. Siitä
kirjoituslaudasta, jonka rouva Dawes oli laatinut. Hyvästä
jälkiniitosta, hedelmien ja rehunauriin hinnoista. -- Käytävässä
Mary juoksi Jörgenin luota huomauttaen lyhyesti: "anteeksi!" Hän
riensi portaita ylös. Poika, joka kantoi Jörgenin matkalaukkua, tuli
jäljestä sisään; Jörgen ja hän seisoivat siinä tietämättä minne
mennä. Silloin kuului ylhäältä: "Tänne päin!" He menivät. Mary
avasi vierashuoneeseen, omansa vieressä, ja käski pojan jättämään
matkalaukun sinne. Jörgenille hän sanoi: "Mennäänkö nyt isän luo?"
-- Hän astui itse edellä. Sairaanhoitajatarta ei siellä ollut.
Arvatenkin hänet poistaakseen Mary ensin oli täällä käynyt.

Sairaan silmiin syttyi heti valoa, kun hän Maryn takana avoimessa
ovessa näki Jörgenin. Kohta kun ovi oli suljettu, meni Mary isänsä
luo, kumartui häntä kohti ja sanoi: "Nyt olemme Jörgen ja minä
kihloissa, isä."

Kaikki se hyvyys ja onni, joka voi kasvoihin kokoontua, säteili
nyt isän kasvoista. Hymyillen kääntyi Mary Jörgeniin, joka seisoi
kalpeana ja ihastuneena, vähällä syöksyä Maryä syleilemään.
Mutta Jörgen tunsi, että Mary kyllä tahtoi hänen hämmästyksensä,
kiitollisuutensa ja ihailunsa, mutta ilman ulkonaisia menoja. Siitä
hänen onnensa ei vähennyt. Hän kohtasi Maryn hymyilevät silmät mitä
täysimmällä, sydämellisimmällä riemulla. Hän puristi sitä kättä,
jota Anders Krog jaksoi liikuttaa, hän katsoi Krogin kyyneltyneisiin
silmiin, hänen omansakin itkivät. Mutta kaikki olivat ääneti, kunnes
Mary sanoi: "Nyt mennään Eva tädin luo!"

Voiton tuntein astui Mary itse edellä. Jörgen ihaili häntä ja
seurasi. Hänen sydämensä oli täynnä, varsinkin hurmausta siitä
suurenmoisuudesta, jota Maryn anteeksianto osoitti. Hän ajatteli:
ulkona käytävässä Mary kääntyy ja silloin... Mutta Mary meni suoraa
päätä rouva Dawesin ovelle ja koputti.

Nähdessään Jörgenin löi rouva Dawes lihavat kätensä yhteen, kiskoi
myssyään ja aikoi nousta, -- mutta ei jaksanut, kun oli niin
liikutuksen vallassa. Hän vaipui taas paikalleen ja itki, siunasi,
ojensi käsivartensa, Jörgen sulkeutui niihin; mutta hän ei saanut
Jörgeniä suutelemaan.

Niin pian kun osattiin järkeä puhua, sanoi Mary: "Eikö sinustakin,
Eva täti, näytä siltä, että meidän kahden on huomenna mentävä
Klaus setää tervehtimään?" -- "Ainoa oikea tapa, lapseni! Mitä te
rupeaisitte odottamaan?" -- Jörgen säteili. Mary poistui, jotta nuo
molemmat tuttavalliset saisivat purkaa mieltänsä.

Kun he taas yhtyivät, älysi Jörgen, että tunnussana oli: "Katsoa vaan
ei koskea!" Se tuntui kovalta; mutta hän myönsi, että ken sillä tapaa
oli juljennut, sen täytyi pysyä nahoissaan. Mary tahtoi itse hallita
itseänsä.

Voitontunteessaan Mary oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen.
Jörgenistä tuntui armolta, että Mary häntä sinutteli. Muuhunpa Mary
ei suvainnutkaan mukaantua. Jörgen yhä odotteli; mutta Mary ei suonut
lisää. Ei koko päivään. Sitten Jörgen turvautui piaanoon ja valitteli
hirveästi. Mary avasi ovet, jotta rouva Dawes kuulisi. "Poika rukka!"
sanoi rouva Dawes.

Seuraavana päivänä Mary ei tullut huoneestaan, ennenkuin heidän oli
lähdettävä laivalla Klaus sedälle. "Tänään sinä olet oikein _la
grande dame_!" -- Jörgen tarkasteli häntä ihaillen; Mary oli komeassa
pariisilaisessa käyntipuvussaan. "Tahdot kai valtavasti vaikuttaa
Klaus setään?" -- "Sitäkin. Vaan onhan nyt sunnuntai. -- Sanoppa", ja
hän kävi äkkiä vakavaksi: "Tietääkö Klaus setä isän onnettomuuden?"
-- "Ettäkö hän on sairaana?" -- "Ei, vaan syytä siihen?" -- "Sitä
en osaa sanoa. Minä tulen kotoa. -- Minä en ole mitään sanonut. En
kotonakaan." -- Se oli Maryn mieleen. Siksi heillä olikin hauska,
hilpeä retki rantaan ja sitten laivalla. He kuiskailivat häistä,
kuukauden virkalomasta niiden jälkeen, Tukholman elämästä, kuinka
Mary kävisi siellä ja Jörgen kotona joulun aikaan ja nyt heti
tehtäisiin pikku retki Kristianiaan, sanalla sanoen: pilvetön oli
heidän taivaansa.

Klaus setä tavattiin savuluolassaan, jossa häntä enemmän aavistettiin
kuin nähtiin. Hän säikähti itsekin, kun Mary kaikessa komeudessaan
seisoi hänen edessään. Hän riensi heidän edellään isoon jäykkään
saliin. Ennenkuin istuttiinkaan, sanoi Jörgen: "Niin, setä, nyt me
tulemme sinulle ilmoittamaan --", hän ei ehtinyt edemmä; sillä Klaus
setä näki kasvoista, mitä säteilevän uutta heillä oli mukanaan.
"Toivotan onnea, toivotan onnea!" Pitkä mies ojensi kumartuen
kummallekin käden: "Niin sanovat kaikki", riemuitsi hän, "että te
kaksi olette kaunein pari, mitä kaupungissa on ollut. Näetkös",
lisäsi hän, "me olemme jo aikoja teidät kihlanneet!" Heti kun
he olivat istuutuneet, pimeni hänen muotonsa. Hän katsoi Maryyn
säälivästi: "Isäsi, lapsi parka!" -- "Isä jaksaa nyt paremmin",
vastani Mary vältellen. -- Klaus setä silmäsi häntä tutkien: "Eipä
hän enää voi...", hän pysähtyi; hänen ei todellakaan ollut hyvä sitä
lausua, eikä Marynkään. He jäivät siis ääneti istumaan. --

Kun taas puheltiin, koski se tavattoman huonoja aikoja. Nämä eivät
tuntuneet aikovankaan lakata. Osakkeet olivat arvottomia, laivaliike
lamassa, ei mitään uusia yrityksiä, rahat piilossa. Tällöin Klaus
setä useasti silmäili Jörgeniä, ikäänkuin tahtoisi tiedustella
enemmän, kun hän olisi poissa. Mary sen älysi ja antoi merkin
Jörgenille, joka nousi ja pyysi suomaan anteeksi; hänen piti tavata
paria toveria kaupungilla. Maryn ja Jörgenin kesken oli sovittu,
että edellinen yksin puhuisi Klaus sedälle. Vaan mistähän Klaus setä
tahtoi hänen kanssaan puhua? Mary oli jännittyneenä.

Tuskin oli Jörgen ehtinyt ovesta ulos, kun Klaus setä sanoi
huolestuneen näköisenä: "Lapsi rukka, onko totta, että isäsi on
kärsinyt suuria tappioita Amerikassa?" -- "Hän on menettänyt kaikki",
vastasi Mary. "Vai kaikki menettänyt?" -- Hän tuijotti iso suu
avoinna, kävi tulipunaiseksi ja puuskui: "No sitten minä käsitän niin
hemmetin hyvin, mistä se halvaus tuli!" -- hän syöksyi huoneessa
edestakaisin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Väljät housut
loksuivat jaloissa, pitkät kädet reuhtoivat. "Hän onkin aina ollut
semmoinen herkkäuskoinen hölmö! Oikea tomppeli! Onko se laitaa, että
kun niin suuri omaisuus on kiinni toisen asioissa, niin ei pidetä
silmällä! Mokoma kirottu --" hän vaikeni äkkiä ja tiedusti mitä
kummastuneimpana: "Mihin te naimisenne sitte perustatte --?"

Mary oli tuntenut itsensä loukatuksi sydänjuuria myöten jo aikoja
ennen tätä kysymystä. Hänen läsnäollessaan noin käyttäytyä, hänen
kuultensa noin puhua isästä! Kuitenkin hän vastasi mitä kauneimmin
hymyillen ja veitikkamaisesti: "Sinuun, Klaus setä!"

Tämän ällistystä ei voi kuvata. Mary yritti sitä hillitä, ennenkuin
se purkautuisi, laski pilaa ja käänsi puheen englanniksi, surkutellen
Klaus sedän köyhyyttä! Mutta se oli yhtä tehotonta kuin linnunlaulu
karhuun. "Se on sen saatanan Jörgenin tapaista", purskahti vihdoin,
"keinotella heti minun niskaani!" -- Hän harppoi taas pitkin
laattiata, entistä vinhemmin: "Ha, haa! Senhän ties jo ennakolta!
Kun jokin on hullusti, niin minut siihen avuksi! Tämmöisinä aikoina,
kun tuskin ruokaani ansaitsen! Niin hävytöntä en ole ikipäivinäni
kuullut!" Hän ei nähnyt Maryä, ei mitään. Tämän pohatan oikut,
kiukku, hävyttömyys olivat aina saaneet vapaasti purkautua.
"Jörgeniltä pitäisi, totta vie, kieltää sekin, mitä hän nykyään
saa minulta! Hän ei tee muuta kuin vaatii lisää! Ja nyt minun muka
pitäisi -- -- ha, haa! Kyllä se on poikaa!" --

Mary istui kalmankalpeana. Koskaan ennen ei oltu häntä nöyryytetty;
koskaan ei ollut yksikään häneltä kieltänyt kohtelua, joka soi
hänelle etusijan.

Mutta malttiaan hän ei menettänyt. -- "Minä hoidan nyt isän tilejä",
sanoi hän kylmästi; "niistä näkyy, että sinullakin ja hänellä on
yhteisiä asioita." -- "Kai, kai", sanoi Klaus setä, pysähtymättä ja
häneen katsahtamatta: "Onhan niitä -- parin sadan tuhannen verran.
Mutta jos tilejä hoidat, niin kai myös näet, etteivät ne paperit
näinä aikoina tuota juuri mitään." -- "Nyt sinä liioittelet", vastasi
Mary. "Vai niin, mitä sinä aiot niillä?" kysyi ukko ja pysähtyi,
huudahtaen sitten kuin aavistaisi asian: "Onko Jörgen pyytänyt sinua
ne myymään?" -- "Jörgen ei ole minulta mitään pyytänyt", sanoi Mary
ja nousi.

Hänen siinä seistessään kalpeana, pitkänä, komeana ja rohkeasti
silmäilevänä masentui Klaus setä kokonaan. Tämä vaan tuijotti. Mary
sanoi: "Surkuttelen, etten ole ennen tiennyt, mikä sinä olet."
Kaikki etevämmyys haihtui Klaus sedästä, hän tyhmistyi ja jäykistyi.
Hän ei kyennyt vastaamaan, eipä liikahtamaankaan. Hän päästi Maryn
lähtemään. Ja tätä hän vähimmin halusi! Akkunasta hän katsoi Maryn
jälkeen, näki hänen kiitävän sivutse läheistä toria kohti. Olipa Mary
kaunis ja ylpeä! Ihan ilmestys!

-- Kun Jörgen vähää myöhemmin tuli noutamaan Maryä tai oikeammin
jäämään sinne hänen kanssaan päivälliselle -- sillä päivälliskutsusta
hän ainakin oli varma --, sai hän vastaansa saman ryöpyn kuin Mary ja
lisääkin, kun Klaus setä nyt oli itseensä suunnattoman tyytymätön. Se
oli nyt Jörgenin sovitettava. "Mitäs pirua sinä et itse tullut? Vai
etkö uskaltanut? -- Ja sitten sinä aiot saada hänen myymään osakkeita
nyt, kun niillä ei ole mitään arvoa. Kirotun kevytmielinen köntys
sinä oletkin aina ollut." -- Klaus setä oli väärässä; mutta Jörgen
tunsi hänet, hän tiesi, ettei nyt sopinut vastata. Hän kömpi sieltä
kuin kontaten ja saapui Maryn luo surkeampana kuin sinä päivänä,
jolloin Mary hänet tapasi ylängöllä tuijottamassa kadotettuun
paratiisiin. Itse oli Mary itkenyt harmista ja pettymyksestä;
mutta hänessä oli jousta; nyt se ponnahti toisaalle! Puoli tuntia
sitten vallinneesta voitontunteestaan he olivat romahtaneet niin
rutosti, että kun lisäksi tuli Jörgenin nolous, se kaikki kääntyi
nauruksi! Mary nauroi niin hillittömästi, niin myrskyävän vapaasti,
että se ihan paransi Jörgeninkin. Neljännestunnin päästä olivat
molemmat nuoret ulkona, mennäkseen tilaamaan mainion päivällisen
samppanjoineen. Sill'aikaa kun sitä valmistettaisiin, aikoivat
he lähteä kävelylle. Mutta heti kun he pääsivät ulos ihanaan,
raittiiseen ilmaan, piti Jörgenin palata telefonoimaan Krogskogeniin,
että he tulevat kävellen sinne päivälliselle! Matka kestäisi hyvinkin
kaksi tuntia, pitkin uutta rannikkotietä; siitä tulisi ihana retki!

He kiirehtivät; kirkas syyspäivä oli viileä pirteine tuulineen --
oikea kävelyilma.

Rantatie leikkasi kaikkien nienten poikki; he ikävöitsivät
päästä tuohon alituiseen vaihteluun rannasta vuorelle, vuorelta
rannalle. Meri tummansinisenä, täynnä laivoja purjeineen ja
savupatsaita taaempana. Tänään oli sunnuntai, siksi myös useampia
huvipurjehtijoita; ne hiiviskelivät salmien välitse ja tohtivat
avomerellekin.

Reippaasti käyden olivat nuoret pian päässeet kaupungin tiheämmästä
osasta. Tuossa oli kaunis pieni talo puutarhassa. "Kenenkä tuo on?"
kysyi Mary; se näytti niin hauskalta. "Se on lääkärin, neiti Röyn",
vastasi Jörgen innokkaasti. "Minähän olen harmissa ja pettymyksessä
unhottanut sanomasta, että tapasin kaupungissa Frans Röyn!"
Huomaamattaan Mary pysähtyi. Tahtomattaan hän punastui. "Frans Röyn?"
kysyi hän ja ihmetteli. Sitten hän lähti, ennenkuin sai vastausta.
"Hän on täällä valvomassa satamarakennusta. Tiedät kai, että Irgens
on kuollut." -- "Insinööri? Onko hän kuollut?" -- "Ja nyt sanotaan,
että kapteeni Röy tulee hänen sijaansa." -- "Onko siinä työtä hänen
vertaiselleen miehelle?" -- "Niin kysynee monikin. -- Ihmetellään,
mitä hän tekee täällä?" nauroi Jörgen. Mary katsoi häneen ja hän
Maryyn. Sitten hän astui Maryä lähemmä: "Mutta nyt hän myöhästyy."
Hän oli näihin sanoihin odottanut ymmärtävää silmänluontia, jossa
ehkä kimaltelisi hieman onneakin. Mary astui edelleen, katsomatta
häneen, myöskään mitään sanomatta.

Silloin he olivat kauan vaiti. He kulkivat nopeasti. Syystuuli
vilvoitti. Sitten Mary kääntyi Jörgeniin päin ilahuttaakseen häntä:
"Tiedätkö, Jörgen, että isällä on kaksisataa tuhatta sijoitettuna
Klaus sedän asioihin?" -- "Niitä on puolikolmatta sataa tuhatta",
vastasi Jörgen. Mary hyvin hämmästyi, -- ensin siitä, että Jörgen
tiesi asian, toiseksi noista viidestäkymmenestä tuhannesta. "Klaus
setä itse sanoi kaksisataa tuhatta." -- "Niin, mitä isälläsi
on hänen liikkeissään ja laivoissaan. Mutta äskettäin ennen
sairastumistaan hän lähetti sedälle viisikymmentä tuhatta, mikä oli
jäänyt joutilaaksi." -- "Mistä sen tiedät?" -- "Setä on sanonut."
-- "Minä en ole sitä huomannut." -- "Vai et, isäsi on kai jättänyt
sillä kertaa sen merkitsemättä; olihan se hänen tapansa. Sitäpaitsi"
-- tässä Jörgen hidasteli -- "tiedätkö sinä isäsi kaikkia varoja?"
Mary ei tahtonut siihen vastata, hän tiesi, että kysymys oli
ratkaisematta. Mutta kuinka Jörgen saattoi --? Ehkä rouva Dawesin
kautta? Ainakin oli Mary iloinen. Hän oli seisahtunut, haluten sanoa
jotakin. Mutta tuuli liehutti hänen hameitaan, hajoitti hieman hänen
tukkaansa ja lennätti huivin syrjään: "Kuinka hurmaavan näköinen
sinä olet!" huudahti Jörgen. -- "Mutta eihän meillä siis ole mitään
estettä, Jörgen?" -- "Voisimme mennä naimisiin, sitäkö tarkoitat?"
-- "Niin!" ja Mary riensi eteenpäin. -- "Ei, kultani, nyt eivät
osakkeet tuota melkein mitään." -- "Mitäs sillä väliä? Pidetään
me vaan puoltamme, Jörgen!" Mary säteili terveyttä ja rohkeutta.
"Ilmanko sedän suostumusta?" kysyi Jörgen alakuloisesti. -- Mary
taas pysähtyi: "Tekeekö hän sinut perinnöttömäksi?" -- Vastaamatta
suoraan Jörgen sanoi raskaasti: "Kunpa tietäisit, Mary, mitä minä
olen kestänyt sedän puolelta. Ihan siitä alkaen, kun hän otti minut
luokseen. Millä hän on minua kiusannut. Mistä hän on kimppuuni
käynyt. Tähän päivään asti on minua kohdeltu kuin kelvotonta
koulupoikaa. Hänen paha sisunsa on aina minuun purkautunut." Hänen
kasvoissaan yhtyi sellainen määrä onnettomuutta ja katkeruutta,
että Mary ihan itsestään virkkoi: "Jörgen parka, -- nyt minä
alan ymmärtää!" He kulkivat edemmä. Mary harkitsi, että Jörgenin
hillitsemiskyky oli kovassa koulussa opittu; siellä hän oli oppinut
myös salaamaan itseänsä. Hänen sitkeyttään täytyi Maryn ihailla;
mitä hän olikaan kestänyt! Entä hänen soittonsa! Se oli ollut hänen
lohdutuksenaan. Nyt Mary ymmärsi hänen tavattoman kohteliaisuutensa.
Ymmärsi hänen tunteellisuutensa. Hän ymmärsi, miksi Jörgenistä oli
tullut niin ankara ja tarkka niihin nähden, jotka joutuivat hänen
käskettävikseen.

Mary huomasi olevansa ehkä itsekin syypää siihen, että Jörgenin
oli ollut niin ikävä. Jörgenin pitkällinen, salattu rakkaus häneen
oli vaan lisännyt taakkaa; sillä hän ei ollut Jörgenille antanut
ainoatakaan rohkaisevaa sanaa; päinvastoin. Ihmekö siis, että Jörgen
lopulta oli kuin lumottu? "Jörgen parka!" sanoi hän toisen kerran ja
tarttui hänen käteensä. Ensimäinen lemmenosoitus, mitä Mary vielä
oli hänelle suonut. Hänen täytyi kohta taas päästää Jörgenin käsi,
estääkseen hameensa helmoja nousemasta, sillä niemen kohdalla kävi
vinha tuuli, ja ihan heidän alapuolellaan näkyi purjevene. Sieltä
tervehdittiin ja he vastasivat. Olipa nyt raikas päivä, läikkyvän
sinisenä kimalteli vuono punaisine lippuineen.

Kun he tulivat lahdelle, kysyi Mary: "Luuletko todella, että hän
tekee sinut perinnöttömäksi, jos menemme naimisiin?" -- "Meillä
ei ole mitään, minkä turvissa menisimme naimisiin, kultaseni!" --
"Voimmehan myydä ne osakkeet", sanoi Mary rohkeasti. "Vai niin,
jos naimisiin päästäksemme teemme sen tempun, että myymme nyt kun
niiden arvo on alhaalla, kyllä hän silloin varmasti kieltää minulta
perinnön." -- Mutta Mary ei tahtonut heittää asiaa: "Entä metsämme?"
-- "Se saa kasvaa vielä monta vuotta." -- Olipa hän hyvin selvillä,
tuo Jörgen! Harkinnut kaikki tyyni!

He saapuivat rantatielle, joka vei viimeiselle, Krogskogenin
läheiselle niemelle. Siellä oli vanha omituinen lappalaiskoira; Mary
oli sen kanssa hyvissä väleissä. Haukkuihan se aina hiukan, kun joku
lähestyi, ehkä se näki huonosti; mutta heilutti heti häntäänsä, kun
vainusi tuttua väkeä. Tänään se ihan raivosi.

"Hyvänen aika", huudahti Mary, "sinuunko se on niin suuttunut?"
Jörgen ei vastannut, vaan koppasi maasta pienen kiven. Sen äkättyään
koira kiiti häntä koipien välissä risujen taa, joita oli siinä
lähellä. Sieltä se jatkoi soittoaan. "Anna sen olla!" sanoi Mary
nähdessään Jörgenin mittailevan heittomatkaa. "Onpa sentään hauska
nähdä, eikö se väisty ihan sille kohtaa, minne nyt tähtään", sanoi
Jörgen, "ja silloin se saa kiven suoraan selkäänsä." Samassa hän
oli heittävinään, koira loikkasi syrjään -- sitten vasta hän heitti
ja kivi osui ihan koiran selkään. Se ulisi. "Näetkös!" sanoi Jörgen
kerskaten. "Ei sitä monikaan niin tarkasti heitä, voin sinulle
huomauttaa." -- "Ammutko sinä yhtä taitavasti?" -- "Ammunko?
Yleensä, Mary, kun jotakin teen -- sitä tosin ei ole paljon --,
mutta säällisesti minä sen toimitan." Maryn oli se myönnettävä. Sitä
koirankin raivo etäältä vakuutti.

Oikotiellä kotiin sanoi Jörgen: "Pitääkö sinun mielestäsi kertoa
tästä mitään rouva Dawesille tai isällesi?" -- "Siitäkö, mitä Klaus
setä sanoi?" -- "Niin. Se vaan surettaisi heitä. Emmekö voi sanoa,
että setä pyysi meitä odottamaan kevääseen asti?" -- Mary seisahtui.
Sellainen ei ollut hänen mieleensä. Mutta Jörgen ei hellittänyt.
"Minä tunnen Klaus sedän paremmin kuin sinä. Hän rupee tätä pian
katumaan. Tosin hän ei peräänny, mutta itse sitten ehdottaa jotakin
muuta -- jotenkin samaa, mitä pyydän sinun sanomaan: -- että hän
tahtoo meidän odottamaan kevääseen."

Mary oli jo aikoja huomannut, miten hyvin Jörgen tiesi asiat; siksi
hän saattoi myöntää, että Jörgen tässäkin kohden oli järkevämpi.
Mutta kiertoteihin hän ei ollut tottunut. "Anna minun järjestää!"
sanoi Jörgen; "sillä tapaa vanhuksilta säästyy pettymys."

"Mutta mitä minä heille vastaan?" kysyi Mary. -- "Mikä on totta,
että Klaus setä kihlauksestamme hyvin riemastui, ja että ajat juuri
nyt ovat huonot, niin että täytyy odottaa. Onhan asian laita näin."
Siihen Mary suostui. Varsinkin kun vanhusten säästäminen oli hänestä
niin hyvin harkittua Jörgenin puolelta. Siitä sai Jörgen häneltä
vilpittömän kiitoksen -- ja taas hänen kätensä. Tätä Jörgen sai pitää
ihan portaille asti, vieläpä niitä ylöskin. Hänestä se oli vakuutena
suudelmasta eteisessä. Mutta silloin otan kymmenen!

Hän avasi oven ja päästi Maryn ensin sisään. "Kiitos seurasta,
Jörgen!" sanoi Mary astuen ohitse ja nyökäyttäen hänelle hilpeänä
-- ja juoksi portaille ja niitä ylös. Jörgen kuuli hänen menevän
huoneeseensa. --

Kuinka varovasti Jörgen sovittikin sanansa kertoessaan retkestä, --
vanhuksille se oli paha pettymys. Sekä Anders Krogista että varsinkin
rouva Dawesista se oli selittämätöntä, vieläpä jälkimäisestä julmaa.
Koko pitkän talven saisi siis Mary olla täällä yksin ja Jörgen
Tukholmassa. Voisivat ehkä tavata toisiaan jouluna jonkun päivän,
vaan ei kauempaa. Merkillistä kyllä, tämä vanhusten pettymys vaikutti
Jörgeniinkin odottamattoman raskaasti. Hän jurotti kuin kipeä lintu.
Ei puhunut, tuskin vastaili rouva Dawesille, ei soittanut, vaan
valmisteli huomisaamuksi lähtöänsä. Matka oli suoraan Tukholmaan; oli
jo määräaika.

Mary yksin oli pirteä. Tuntui siltä, kuin ei koko asia häneen
koskisi. Hänelle ei päivä ollut mitään pahaa tuonut; siltä näytti.
Se voitontunne, joka hänessä vallitsi siitä asti, kun hän isänsä
edessä armollisimmasti julisti heidän kihlauksensa, se ei ainoastaan
ollut heikentymättä, vaan entistään suurempi. Hän hyräili käytävissä
ja huoneissa, hänellä oli senkin seitsemän puuhaa, ikäänkuin juuri
hänen olisi lähdettävä ratkaisevalle ja kaukaiselle matkalle.
Illallispöydässä hän laski leikkiä, niin että Jörgeniin tuli levoton
tunne, kuin tehtäisiin hänestä pilaa. Lopuksi hän suoraan sanoi,
ettei käsittänyt Maryä. Hänestä tuntui, että Maryn pitäisi häntä
ennemmin sääliä. Jäihän Mary kuitenkin omaan herttaiseen kotiinsa
ja rakkaaseen työhön molempien vanhustensa hyväksi, mutta hän itse
--? Nyt hän _vihasi_ sitä, mihin piti ryhtyä, koska se erotti hänet
Marystä! Hän katui luopumistaan sotilasvirasta. Hän inhosi Tukholmaa.
Hän tiesi, kuinka syrjäytettynä siellä elää nuori mies, joka ei ollut
mukana ylemmässä _societé'ssa_. ja lisäksi oli norjalainen. Hän oli
onneton ja purki mieltänsä.

"Kun sinä niin hyvin osasit rippikoulussa, Jörgen, niin tiedät kai,
että Jaakop sai kokonaista seitsemän vuotta raataa Raakelin tähden?"
-- "Vai en muka ole kyllin monta raatanut sinun tähtesi, Mary?"
-- "Vuosia tuli niin monta, kun sinä aloit niin liian aikaisin.
Sinuun on päässyt ikävä tapa -- aloittaa liian varhain!" -- "Kuinka
voi nähdä sinua ja pysyä --? Sinä olet itseäsi vastaan kohtuuton."
-- "Oli kai sinulla, Jörgen, muita päämääriä kuin saada minut?"
-- "Kyllä niitä oli Jaakopilla, senkin saiturilla! Ja hänellä oli
kuitenkin se ilmeinen etu, että sillä välin sai tavata Raakelia
milloin vaan halusi." -- "No -- kun on odottanut monta vuotta,
Jörgen, --" "-- niin voi odottaa puoli vuotta lisää? Vai niin,
kyllähän sinun on helppo pakista, sinä kun et koskaan ole odottanut.
Et vähääkään!" -- Mary oli vaiti. "Vai vielä sinä kaupan päälle
tahdot minua kiusoitella, Mary? -- Minua, jonka (vieläpä sinunkin
luonasi!) pitää tyytyä niin laihoihin annoksiin!" -- "Valitatko
sinä, Jörgen?" -- "Valitan niinkin." -- "Sinä aloitit niin kovin
varhain, muistatko." Mary nauroi. Jörgen kävi hämille, mutta vähän
päästä: "Sinä et käsitä, mitä odottaminen on!" -- "Ainakin käsitän,
että kun saa laihoja annoksia, niin helpommin siihen tottuu." Hän
nauroi taas. Jörgen tunsi itsensä sekä loukatuksi että epävarmaksi.
Se, joka hänestä oikein piti, olisi tuskin voinut noin käyttäytyä
-- monikuukautisen eron aattona. Ja kun oli niin kehnot avioliiton
toiveet kuin heillä.

He istuivat hetken aikaa Maryn isän luona ja kauemmin rouva Dawesin
huoneessa. Jörgen oli hiljaa, puhumatta mitään. Mutta Mary oli
hilpeä. Rouva Dawes katseli heitä ihmetellen. Hän kääntyi Jörgenin
puoleen: "Poika rukka, sinun pitää tulla tänne jouluksi!" Mary
vastasi hänen puolestaan: "Eva täti, joulunahan Tukholmassa on
hauskinta."

Äkkiä Mary nousi ja sanoi hyvin odottamatta "hyvää yötä!" ensin
Jörgenille, sitten rouva Dawesille. "Minä olen matkasta väsynyt, ja
minun pitää nousta aamulla varhain saattamaan Jörgeniä."

Jörgenistä tuntui tämä odottamaton poistuminen ennakolta harkitulta
metkulta. Mary tahtoi päästä sanomasta hänelle jäähyväisiä
kahdenkesken käytävässä. Jörgen päätti kostaa. Sitä hän osasi.

Rouva Dawes tahtoi tietää, oliko heidän välillään sattunut mitään?
Jörgen kielsi. Hän ei uskonut Jörgeniä, jonka täytyi vakavasti
toistaa olevansa mistään tietämättä. Mutta apeuttaan Jörgen ei voinut
salata. Hän ei jaksanut edes viipyä siellä, vaan lähti. Käytävässä
oli vastoin tapaa ihan pimeä. Hän hapuili ovellensa. Vasta kun hän
oli sytyttänyt valoa huoneessaan ja tahtomattansakin kuunnellut, eikö
Marystä olisi mitään elonmerkkiä, johtui hänen mieleensä, että hänen
ovensa lukko oli korjattu äänettömäksi. Aamulla se oli kitissyt.
Aivan vähäisen, mutta kitissyt kuitenkin. Koskaan hän ei ennen ollut
tavannut tämänlaista taloa, jossa pieninkin vika heti korjattiin.
Vaikka oli sunnuntai. Hän ei voinut toivoa suurempaa onnea, kuin
saatuaan kaikki reilaan palata tänne, levähtää täällä ja eleskellä
täällä niin kauan ja sillä tapaa kuin hänen sisin pyrkimyksensä
elämän nautintoon kuvitteli. Oli siis kestettävä. Mukaannuttava Maryn
mielialoihin nyt, kuten ennen sedän. Kunnes hänen aikansa tulisi! --

-- Hän oli riisuutumassa, kun ovi ääneti aukeni ja Mary astui
huoneeseen yöpuvussaan. Ylevänä, huikaisevan kauniina. Hän veti oven
kiinni ja astui lampun luo. "Sinun ei tarvitse odottaa, Jörgen!" Mary
sammutti lampun. --



YKSIN


Seuraavana aamuna Mary nukkui liian kauan. Hänet herätti laulu ja
soitto. Ensin puoliunessa, sitten tulvaavien muistojen lävitse hän
varmasti kuuli Jörgenin äänen. Tämä lauloi piaanon säestyksellä,
akkunat avoinna varhaisena aamuhetkenä. Hänen heleä, riemuitseva
tenorinsa kaiutti ilosäveliä Marylle.

Pian, pian sai Mary yllensä; muuten myöhästyisi saattamasta Jörgeniä
laivalle. Kiireisessä puuhassa hänen mielensä yhä valveutui, ja sitä
valtavammin ryntäsivät ajatukset Jörgeniä ja tämän rajua riemua
kohti. Jörgenin sydämellistä, läpi sielun ja aistien tulvivaa
kiitosta, sitä hän tahtoi nauttia ihan läheltä! Että Jörgen
voittoriemussa nostaisi ja kantaisi häntä elämänsä ruhtinattarena.
Vapaasta itsevaltiudesta oli Mary hänelle suonut elämän korkeimman
palkinnon. Nyt Jörgen oli palkittu pitkällisestä vaivastaan!
Ennakkoluulottomasti ja tinkimättä. Tunsihan Mary hänet nyt, tiesi
pienimpään seikkaan saakka, millaiselta Jörgen näyttäisi, miten
Jörgen käyttäytyisi saattaakseen hänet onnelaansa. Siksi Maryn rinta
nyt paisuen ikävöi Jörgeniä. Kunnioitusta ja kiitosta hän kaipasi!

Pienen hollantilaisen työhuoneen läpi hän tuli sinisessä
aamuhameessaan ja tarttui ovenripaan astuakseen musiikkisaliin, joka
oli lahden puolella; mutta hänen oli seisahtuminen henkäisemään, niin
jännittynyt hän oli. Sillä aikaa hän nautti kuulleessaan salista
Jörgenin voittoriemua. Niin viehättynyt oli Jörgen omasta laulustaan,
että Mary pääsi ihan hänen lähelleen, ennenkuin Jörgen huomasi.
Tämä nosti katseensa, säteilevänä, -- kohosi hitaasti seisaalle,
hiljaa kuin juhlaan. Jörgen ei tahtonut häiritä mielialaa, avasi
sylinsä Maryä kohti, veti hänet puoleensa, suuteli kunnioittavasti
hänen hiuksiaan, silitteli sitä poskea, joka oli esillä, verkalleen,
varovasti; hän tahtoi peittää ja suojata. Auttaa häntä miehekkäällä
lempeydellä pääsemään siitä hävyn tunteesta, joka Maryssä tietysti
oli. Jörgen oli kerrassaan hellä ja tyynnyttävä. -- --

"Kyllä meidän nyt jo pitää rientää syömään", kuiskasi Jörgen
ystävällisesti hänen korvaansa, vielä kerran suudellen hänen
kaunista tukkaansa, hengittäen sen hyvää tuoksua. Sitten hän otti
Maryä vyötäisiltä hiljaa, mutta johtaen. Melkein ovella hän kysyi
hillitysti: "Olet kai nukkunut hyvin, kun tulit niin myöhään?"
Hän avasi isällisesti oven vapaalla kädellään ja katsahti Maryyn
myötätuntoisesti, kun ei saanut vastausta. Mary oli hyvin kalpea ja
aivan hämillään. "Suloinen tyttöseni", kuiskasi Jörgen.

Pöydässä Jörgenin huomaavaisuudella ei ollut määrääkään, varsinkin
kun Mary ei huolinut ruoasta. Mutta aika oli täpärällä, Jörgenin
täytyi huolehtia omasta syömisestään, niin ettei ehditty paljoa
puhua. Mary ei virkkanut sanaakaan. Mutta hänestä Jörgen näkyi
pitelevän kahvelia ja veistä uudella valtaherrallisella tavalla.
Samaan malliin, kuin Jörgen nyt hänelle puhui ja häntä katseli.
Jörgen nähtävästi tahtoi häntä rohkaista. Sen perästä, mitä eilen oli
tapahtunut. Maryn teki melkein mieli tarttua lautaseen ja paiskata se
niine hyvineen vasten Jörgenin silmiä!

Jörgenin voittolaulu tarkoitti häntä itseänsä! Voitto hänen omaa
ansiotansa!

Pöydällä oli viinikarahvi joka ateriaksi. Jörgen joi hitaasti
kokonaisen suuren lasillisen, pyyhki suutaan, nousi ja lausui
arvokkaasti: "anteeksi!" -- Sitten ovesta: "Pitää katsoa, onko poika
tuonut matkalaukkuni".

Kohta hän taas tuli ruokahuoneeseen. "Aika joutuu", -- hän sulki oven
ja astui nopeasti Maryn luo, joka nyt seisoi akkunan ääressä. Jörgen
veti hänet nyt reippaasti syliinsä ja alkoi suudella... "Ei enää
sitä!" sanoi Mary yhtä itsevaltiaasti kuin ennen ja kääntyi poispäin.
Mary astui ylpeästi eteiseen, otti nutun, jota palvelustyttö kiirehti
auttamaan hänen päälleen, valitsi hatun, katsahti, millainen sää
oli, ja otti sitten päivävarjon. Tyttö avasi ulko-oven, Mary meni
reippaasti ulos, Jörgen perässä mitä kipeimmin loukkaantuneena.
Jörgen ei tiennyt mitenkään rikkoneensa.

He kävelivät hetken ääneti. Mutta Maryn mieli kiehui niin, että kun
hän vihdoin muisti levittää päivänvarjonsa, hän oli vähällä sen
hajoittaa. Jörgen näki sen.

"Kuuleppas", sanoi Mary -- ja hän tuntui saaneen uuden äänen: "Minä
en välitä kirjeenvaihdosta. Enkä minä osaakaan kirjoitella kirjeitä."
-- "Etkö siis tahdo, että sinulle kirjoitan --?" Jörgenkin puhui
uudella äänellä. Mary ei vastannut eikä katsonut häneen. "Mutta jos
jotakin sattuisi --?" sanoi Jörgen. "No niin, _silloin_ --! Vaan onhan
sinulla sitäpaitsi rouva Dawes."

Ikäänkuin tämä ei riittäisi, Mary lisäsi: "Et kai sinäkään, Jörgen,
ole mikään erinomainen kirjeiden kyhääjä, niin ettei tässä mitään
mene hukkaan."

Jörgenin teki ihan mieli lyödä.

Sattuipa sitten vielä, että tuo vanha, omituinen lappalaiskoira oli
laiturilla saattamassa jotakuta kotiväestään. Heti kun se äkkäsi
Jörgenin, alkoi rähäkkä. Siinä ei auttanut mikään, vaikka sitä
kuinkakin hätistettiin ja vaiennettiin.

Kaikki kääntyivät tulijoihin päin. Jörgen oli kohta kumartunut
ottamaan hyvän kiven, ja Mary oli hiljaa pyytänyt häntä jättämään
sikseen. Juuri silloin läheni höyrylaiva, kaikkien huomio siirtyi
sinne, koirankin, ja tätä hetkeä Jörgen oli varronnut iskeäkseen
kiven ihan sen niskaan, niin että se ulisi. Sitten Jörgen heti
kääntyi Maryn puoleen ja nosti hattuansa, kaunein hymynsä huulillaan,
tuhannesti kiittäen vieraanvaraisuudesta tällä kertaa!

Maryn ei auttanut soveliaisuuden vuoksi muu kuin seistä, kunnes laiva
lähti; täytyipä hänen pari kertaa heiluttaakin päivänvarjoansa.
Hymyillen ja voitollisesti tervehti Jörgen laivasta, huiskuttaen
hattuansa leveissä kaarissa.

Kuinka raivoissaan Mary oli! Vaan tuskinpa Jörgen vähemmän.

       *       *       *       *       *

"Hänenhän olisi pitänyt heittäytyä tomuun minun edessäni ja suudella
hameeni alinta saumaa!" Tämä tunne oli Maryssä.

Eilisillasta asti oli häämöittänyt mielessä jotakin epähienoa. Jörgen
ei tahtonut häntä päästää! Maryn piti turvautua viekkauteen ja sulkea
häneltä ovensa. Mutta hän selitteli sitä sairaloiseksi seuraukseksi
Jörgenin pitkällisestä kaipuusta; siitä oli tullut riivausta.

Nyt ei enää voinut epäillä! Ainoastaan "täysin kokenut" saattoi
ottaa asian tuolta kannalta. Hänet oli petetty! Se, mikä hänessä oli
parhainta, hänen hienointen vaistojensa suojelemaa ja hellimää, se
oli houkuteltu inhottavaan erehdykseen.

Hän taisteli ja tappeli tämän kanssa koko päivän. Kavalletuksi
ja raiskatuksi hän itseään nimitteli. Ensin hän sysäsi syyn
niskoiltansa. Sitten hän sen omisti kokonansa ja tuomitsi itsensä
kelvottomaksi elämään. Hän ei tehnyt muuta kuin erehdyksiä, hän
kavalsi itsensä. Toisinaan hän sanoi: tässä on ollut väkivaltaa minua
vastaan, vaikka vapaasta tahdosta antauduin! Toisinaan taas: Tämän
alkusyy on varmaankin aikaisempi, enkä voi sitä selvittää.

Kuinka siunattua, että hänen huoneensa oli koskematon ja puhdas!
Viereiseen hän ei tahtonut astua eikä sitä nähdä.

Itse Jörgeniä hän ei tahtonut omistaa! --

Mutta pysyisikö Jörgen vaiti? Siitä hän oli varma. Jörgenissä ei
ollut sen tapaista vikaa; muuten olisi hänkin jotakin kuullut.
Vaan että oli olemassa ainoakaan ihminen, joka tiesi --! Hän itki
suuttumuksesta ja voimattomuudesta. Se riistäisi häneltä elämänhalua.
Se ahdistaisi kuin painajainen. Varsinkin milloin hän oli ylimmillään.

Tavata Jörgeniä hän tahtoi! Sanoa hänelle, millaiseksi oli hänet
luullut, -- ja mikä mies hän oli. Kenen luo hän oli luullut
menevänsä, -- ja kenen luo hän joutui. Jörgen ei saisi voitosta
riemuita. Mutta siksi oli tarpeen tuntea Jörgenin elämää. Keneltä
uskaltaisi kysyä, ken sitä tuntisi? -- --

Herätessään seuraavana aamuna hän oli paremmin selvillä. Ensiksikin
siitä, miten hänen oli hankittava täydet tiedot Jörgenistä; se piti
toimittaa aina kun tilaisuutta sattui, niin ettei kukaan huomaisi.
Samoin hän tajusi, että ero Jörgenistä ja sitä valmistava yhtymys
oli siirrettävä toistaiseksi -- etenkin vanhusten vuoksi. Toinen
ja paljoa tärkeämpi asia oli: taas järjestää kuntoon oma elämänsä,
päästä siitä painostavasta ilmasta, joka oli hänet vienyt turmioon.
Tässä oli vain yksi ura: ryhtyä työhönsä, harjaantua siihen ja saada
uutta rohkeutta työn tuloksista.

Työtä ja velvollisuudentuntoa! Hän kohottautui käsivarttensa
nojaan ikäänkuin jäljitellen mielensä nousua. Seisoi seuraavassa
silmänräpäyksessä laattialla, ollakseen valmiina. --

Ne 50,000 kruunua, jotka hänen isänsä niin äskettäin oli jättänyt
Klaus sedälle ja joita hän ei ollut mistään tileistä löytänyt,
eivätköhän ne viitanneet siihen, että hänen isällään oli säästöjä
Amerikassa -- ulkopuolella veljensä liikettä? Että ne osinkorahat,
mitä hän ei ollut kuluttanut, oli sijoitettu sinne arvopapereihin?
Että 50,000 oli äskettäin joutunut vapaaksi ja lähetetty tänne?

Siitä asti kun Jörgen toissapäivänä mainitsi nuo 50,000, ei Mary
ollut kaiken muun keskellä saanut niiltä rauhaa. Hänen täytyi
tarkastaa isän amerikalainen kirjeenvaihto; sieltä se kai ilmenisi.
Mutta hän ei tavannut mitään, -- kunnes avasi erään lippaan, joka oli
lykätty kirjahyllyn alle ja jonka avain oli isän rahakukkarossa. Mary
tunsi matkoilta tämän lippaan, vaan ei ollut koskaan tiennyt, mitä
siinä oli. Siellä oli koko amerikalainen kirjeenvaihto, siellä oli
myös siihen kuuluvat tilit. Näytti siltä, että isä oli hänen äitinsä
ajoilta saakka pitänyt tätä omaisuutta ja kaikkea siihen kuuluvaa
muusta erillään. Mutta tästä oli varmaankin melkoinen osa jäänyt
säästöön, vaikkapa pääoma, miljoona dollaria, oli menetetty. Mary
joutui kuin kuumeeseen. Hänen isänsä oli kaiketi käsittänyt kirjeen
niin, että muka kaikki, mitä hän Amerikassa omisti, oli hukassa.
Samoin olivat hän ja muutkin käsittäneet.

Saatuaan tämän päähänsä hän meni taas puhuttelemaan isäänsä. Hän
selitti perinpohjin ja sanoi heti matkustavansa Amerikaan ottamaan
asiasta selkoa. Isä säikähti, mutta tajusi pian, että niin oli pakko
menetellä, ja myöntyi.

Rouva Dawes ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän älysi, että syynä oli
jokin, mistä Mary pyrki vaihtelulla eroon. Mutta Maryn olennossa ja
hänen esityksessään siitä, mitä oli keksinyt, oli jotakin kiivasta,
vastustamatonta. Siksi rouva Dawes lausui vaan joitakuita hiljaisia
muistutuksia myrskystä merellä tähän vuodenaikaan. Kolmen päivän
päästä Mary, mukanaan englantia osaava palvelustyttö, oli matkalla
Amerikaan. Kyllä hän löytäisi, sanoi hän, sen, joka voisi hänelle
antaa arvokasta apua. Tunsihan hän niin monta.

Kaikki sujui mielen mukaan. Vajaassa puolessatoista kuukaudessa hän
ehti palatakin. Hän oli saapunut Amerikaan ihan viime hetkellä. Sillä
juuri silloin oltiin käymässä oikeutta siitä, että Anders Krog muka
oli kaikilla varoillaan ollut veljensä yhtiömiehenä, vaikka hän oli
jättänyt vaan sen summan, joka oli liikkeessä kiinni.

Tämän sai _hän_ todistettua.

Menestys rohkaisi häntä. Miksi ei menisi edemmä? Tässä hänellä
oli pääomaa toimintaansa, ja hänessä oli suuri halu ryhtyä asiaan
käsiksi. Myös metsänhoitoon! Eikö hän sitä voisi oppia yhtä hyvin
kuin joku muukin? Kaksinkertaista kirjanpitoa? Liekö se niin
vaikeata? Hän aloitti heti.

Anders Krog näkyi toipuvan siitä alkaen, kun Mary palasi kotiin.
Varmuus siitä, että oli pelastettu se omaisuus, joka hänellä oli
veljensä konkurssipesän ulkopuolella, tuotti hänelle paljon iloa.
Maryn tulevaisuus oli hänelle niin kallis.

Sitä vastoin rouva Dawes ilmeisesti heikkeni. Tässä toimeliaassa,
lepäämättömässä naisessa ei enää näyttänyt olevan voimia.
Jörgeniäkään hän ei tiedustellut; kirjeenvaihtonsa hän oli jättänyt.

Mary hoiti taloa yhdessä voudin kanssa ja omaisuutta erään
liikemiehen avulla. Sen ohella hän hankki itselleen opetusta ja
lueskeli. Kahdesti viikossa hän kävi kaupungissa.

Näin jouduttiin marraskuuhun. Silloin Anders Krog sai kirjeen
Kristianiasta läheiseltä sukulaiselta, rikkaalta mieheltä, jonka
ainoa lapsi, nuori neito, oli nyt kihlautunut. Hän pyysi Margitia
tulemaan kaikin mokomin juhliin, joita siellä olisi useampiakin
molemmissa suurissa perheissä.

Mary itsekin ihmetteli, että hänessä yht'äkkiä heräsi niin kova halu
sinne. Vanha Aatami ei ollut kuollut. Hän rallatteli käytävissä ja
sisällä, valmistellessaan itseään matkalle, hän ikävöitsi uusiin
ympäristöihin -- ja uudestaan ihailtavaksi! Hän etsi siitä hyvitystä!
Se hänen täytyi itselleenkin tunnustaa.

Hän ei ollut siellä viipynyt montakaan päivää, kun Anders Krog sai
kirjeen, jossa Marylle viritettiin ylistystä mitä voimakkaimmin
sanoin. Ei kihlatuista, vaan hänestä oli tullut kaikkien
tanssijaisten keskus; ei kihlatuille, vaan hänelle tuli etusija ja
suosionosoitukset -- varsinkin juuri itse kihlattujen puolelta! Hänen
ainokainen kauneutensa, hänen ylevä olentonsa, hänen tietonsa ja
hieno käytöksensä tekivät hänestä heidän keskensä unhottumattoman.
Heidän oli saatava pitää häntä vielä jonkun aikaa.

Anders Krog lähetti kirjeen rouva Dawesin nähtäväksi, mutta pyysi
pian saada sen takaisin; hänen piti se lukea monet kerrat. --

Tämän kirjeen jälkeisenä päivänä oli Mary taas kotona. Hän tuli
aamulla hiljaa ovesta isänsä luo, joka pelästyi hänen näköänsä. Hän
oli sairastunut, sanoi Mary, ja se kyllä näkyi. Mary ei ollut vain
kalpea, hän oli harmaa, silmät uneliaina, puhe raukeata. Hän suuteli
isäänsä pitkään ja hellästi, ei tahtonut nähdä isän saamaa kirjettä,
ei puhua olostansa juhlissa. Nyt ensin rouva Dawesin luo pariksi
minuutiksi, sitten sänkyyn lepäämään.

Hän ei ollut puoltakaan minuuttia rouva Dawesin luona, jonka hän
jätti hyvin levottomaksi.

Mary makasi koko päivän, söi illalla hieman ja makasi taas koko yön.

Noustuaan hän oli sen näköinen kuin tavallisesti, reipas ja valpas.
Vouti, puutarhuri, emännöitsijä kävivät tekemässä hänelle tiliä,
ja hän liikkui pitkin taloa. Sitten hän hymyillen tuli tapaamaan
isäänsä, joka hyvin ilostui nähdessään hänet taas entisellään.

Mary tuli hänelle sanomaan, ettei nyt mikään estänyt heitä
menemästä kohta naimisiin. Olihan heillä nyt varoja. Isä sai
vaivoin selitettyä, että samaa hän oli itsekin tuuminut. Silmät ja
toinen käsi sanoivat loput, nimittäin ettei mikään olisi hänestä
mieluisempaa.

Mutta kun Mary huomautti samaa rouva Dawesille lisäten, että hänen
melkein teki mieli heti lähteä Tukholmaan sitä ehdottamaan (Jörgenin
nimeä ei mainittu), sai rouva Dawes kaiken entisen aavistuskykynsä,
nousi istualle vuoteessaan ja purskahti rajusti itkemään. Silloin
Mary masentui, heittäytyi vuoteelle ja kuiskasi: "Niin on laita,
Eva täti!" Hän itki elämänsä katkerimpia kyyneliä. Vaan kun rouva
Dawesin murhe siitä eneni, täytyi Maryn nostaa päätään: "Rakas
täti, voihan isä meidät kuulla!" -- Se hieman hillitsi heitä; mutta
rouva Dawes vakuutti itkun halki, että tämä oli ihan kuin hänen oma
kohtalonsa! Vasta kun hänen sulhasensa oli saanut hänet siihen, pääsi
hän selville, mikä viheliäinen veijari se oli; "mutta silloin meidän
täytyi mennä naimisiin". "Siinä näet, lapseni, millaisia me naiset
olemme; me emme ikinä opi." --

"Voi, että te satuitte päästämään sen miehen minun elämääni!"
valitti Mary. "Minussa oli se vaisto, että hänet oli pidettävä
loitolla, mutta te saitte sen turtumaan." Heti perästä: "Ei, ei,
älä välitä, Eva täti, en minä teitä mistään moiti. Mitä apua nyt
onkaan valituksista? Tässä ei auta muu kuin sulkea silmänsä ja syöstä
siihen!"

Siitä oli rouva Dawes ihan samaa mieltä. "Sitten teet kuten minäkin:
kun kunnia on pelastettu, eroat hänestä." -- "Ei, sitä en tee!
Silloin meillä on se, mikä yhdistää. -- Voi jumalani!" voivotteli hän
tarttuen kiinni vanhaan ystäväänsä ja hilliten puuskauksia lakanalla.
Rouva Dawes istui avutonna ja piteli häntä. "Sitä en käsitä", sanoi
hän. Silloin Mary nosti päätään ripeästi: "Vai et käsitä? Hän teki
sen juuri sitoakseen minut. Hän tunsi minut." Taas hän heittäytyi
vuoteelle onnetonna, epätoivossaan. Purkausten välillä tai pikemmin
niiden osina kuului: "Tästä ei ole mitään pelastusta! Ei mitään
pelastusta!"

Rouva Dawes ei kyennyt, ei rohjennut etsiä sanoja niin suurta
murhetta vastaan.

Se sai vapaasti kuohua. Kunnes suuttumus jäähdytti. Rouva Dawes
saattoi tuntea, kuinka jokin muu vähin erin pääsi ilmoille.
Mary kohotti päänsä, hänen itkeneet silmänsä vihasivat: "Luulin
antautuvani gentlemanille. Mutta jouduin keinottelijalle." Nyt hän
nousi hitaasti seisaalle.

"Aiotko hänelle niin sanoa, lapseni?" -- "En sanaakaan! En mitään, en
kerrassaan mitään siihen suuntaan. Sanon vaan, että meidän on mentävä
naimisiin."

       *       *       *       *       *

Kolmen päivän kuluttua Jörgen Thiisille tuotiin kirje ulkoasiain
ministeristöön. Se oli Maryltä. "Olen Grand-hotellissa ja odotan
sinua ulkona käytävällä tasan kello kaksi."

Jörgen ymmärsi heti, mitä asia koski. Hän lähti kiireesti, sillä
kello oli neljännestä vailla kaksi. Vasta portaissa hän oudoksui,
että oli yhdyttävä "ulkona käytävällä".

Mary ei tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken huoneessaan.

Se muutti hänen aikeensa. Hän poikkesi asuntoonsa, päästi vankeudesta
pienen mustan villakoiran, harvinaisen eläimen, jota hän harjoitteli,
sillä se oli vielä penikka.

Kadulla oli lumisohjoa ja kuraa, niin että koira heti käskettiin
pysymään käytävällä; täällä oli puhdasta. Parin vallattoman
syrjäretken perästä se onnistui; koira pelkäsi hänen hienoa keppiänsä.

Jo kaukaa näkyi Maryn korkea vartalo. Hän seisoi selittäin, linnaa
kohti kääntyneenä. Ei ketään ohikulkijaa, ei ketään muuta hotellin
edessä. Jörgenin sydän tykytti kovasti; hänen rohkeutensa aleni.

Mary huomasi hänet siten, että koira tuli hänen luokseen aivan kuin
hän olisi vanha hyvä ystävä. Hän piti koirista; vaan matkaelämä oli
häntä estänyt itselleen hankkimasta koiraa. Ja tämä oli niin virkeä,
niin kaunis ja niin hienosti hoidettu, niin hänen makunsa mukainen,
että hän ehdottomasti kumartui sitä kohti; samassa hän näki Jörgenin.
Mary nousi heti: "Onko tuo sinun koirasi?" sanoi hän, ikäänkuin he
olisivat puoli tuntia sitten eronneet toisistaan siinä kadulla. "On",
vastasi Jörgen, kohottaen hattuaan kunnioittavasti. Silloin Mary taas
kumartui ja taputteli koiraa. "Kuinka suloinen sinä olet! Ja niin
hieno! Ei ylös!" -- "Ei ylös!" komensi Jörgen vahvemmin. Mary nousi
taas. "Minne mennään?" sanoi hän; "minä en ole täällä koskaan ollut."
-- "Voimmehan kävellä suoraan eteenpäin ja kääntyä sitten tuolla,
niin päästään John Ericsonin muistopatsaan luo." -- "Jaha, sitä tekee
mieleni nähdä." He lähtivät.

"Tule vaan tänne", huusi Jörgen koiralle ja näytti keppiänsä.
Jörgen oli loukkaantunut siitä, ettei Mary ollut hänelle tarjonnut
kättänsäkään. Koira tuli surkeana, mutta oli pian yhtä iloinen, sillä
Mary puhui sille ja taas taputteli.

"Minä olen tehnyt pikamatkan Amerikaan", sanoi Mary. -- "Niin, sen
olen kuullut." -- "Niitä 50,000, joista mainitsit, en löytänyt
tileistä, ja silloin käsitin, että välttämättä oli erikoinen
tilinpito niistä varoista, mitä Amerikassa oli. Ja niinpä olikin.
Sitten oli pakko matkustaa sinne pelastamaan niin paljon kuin vielä
oli mahdollista. Pääoma oli menetetty."

"Miten kävi?" -- "Toin sieltä mukanani sen, mikä oli osingoista
kaikkina näinä vuosina jäänyt käyttämättä."

-- "Rahat oli kai hyvin sijoitettu?" -- "Paremmin, luullakseni, kuin
Euroopassa olisi mahdollista."

Tässä sattui pieni välikohtaus. Koira oli ollut käytävän ulkopuolella
ja sai pari lätkäystä. Se kuohutti Maryä. -- "Hyvä jumala, eihän
koira sitä ymmärrä." -- "Kyllä se ymmärtää mainion hyvin, mutta ei
ole oppinut tottelemaan."

He astuivat yhä edemmäksi ja jokseenkin nopeasti. "Mitä sinä
tarkoitat kertomalla tätä minulle?" kysyi Jörgen. "Että voimme heti
mennä naimisiin." -- "No paljonko niitä rahoja on?" -- "Pari sataa
tuhatta." -- "Dollaria?" -- "Ei, vaan kruunua. Ja lisäksi ne 50,000".
-- "Ei se riitä." -- "Sen kanssa, mitä meillä on muuten?" -- "Se
'muuten' ei nykyään tuota melkein mitään. Kyllähän sen tiedät."

Maryn alkoi olla paha. Jörgen sen huomasi äänestä kun Mary sanoi:
"Onhan meillä metsä takavarana." -- "Joka voidaan hakata vasta kolmen
vuoden päästä? Ehkä vasta neljän tai viiden? Se riippuu kasvusta." --
Mary tiesi hänen olevan oikeassa; miksi hän olikaan sitä maininnut?

"Mutta kymmenen -- kaksitoista tuhatta kruunua vuodessa...?" --
"Meidän asemassamme se ei riitä."

Taas välikohtaus. Täällä ei ollut katukäytävää, vaan suuri aukea
paikka ja oikein kurassa. Molemmat olivat unhottaneet koiran. Muuan
paksu, likainen laivahurtta, sekin villakoira, oli päässyt maihin
muutamien matruusien mukana, jotka juuri astuskelivat samaa tietä.
Tämän mieluisen toverin seuraan oli Jörgenin koira lyöttäytynyt.
Suurella vaivalla se saatiin huudettua takaisin, ruokotonna, joksi
se jo oli ehtinyt. Vaan kun Mary sekaantui asiaan, läheni se
riemuisena, onnellisena, mutta sai ruoskasta iskun ja vinkui. --
"Onpa sentään merkillistä", sanoi Mary, "ettet voi pitää sopua kiltin
koiran kanssa!" Hän muisti kotinaapurin vanhan lappalaiskoiran, jota
vastaan hän myös oli niin paha. Jörgen ei vastannut hänelle. Mutta
kun koira seurasi nöyränä ja hän oli päässyt siitä rauhaan, sanoi
hän: "Tietääkö Klaus setä siitä omaisuudesta mitään?" -- "En luule
kenenkään tietävän paitsi me itse. Miksi sitä kysyt?" -- "Parempi
on sanoa Klaus sedälle." -- Mary seisahtui hämmästyneenä: "Klaus
sedälle?" Jörgenkin pysähtyi. Nyt he katsoivat toisiinsa. "Sillä
tapaa saamme enemmän toimeen", sanoi Jörgen. "Klaus sedänkö luona?"
-- Mary tuijotti. Hän ei käsittänyt Jörgeniä. "Suvun kunnian vuoksi
hän tekee paljon", sanoi Jörgen luoden nopean syrjäkatseen ja lähti
liikkeelle. Mary oli käynyt lumivalkoiseksi, vaan seurasi. "Onko
meidän tunnustettava Klaus sedälle?" kuiskasi hän Jörgenin takana.
Pitemmälle ei nöyryytys voisi mennä. "Tee se vaan!" vastasi hän
yllyttäen, melkein iloisena; "nyt hän ei pane vastaan". Oliko tämäkin
ollut Jörgenillä ennakolta mielessä?

Jörgen tuli häntä lähemmä: "Kun Klaus sedällä ei ole omaisuudesta
vihiä, saamme me enemmän, näetkös!"

Olipa hän asian hyvin harkinnut! Niin vastenmielistä kuin tämä
Marystä olikin, se vaikutti valtavasti. Jörgenissä oli varmaankin
enemmän kykyä kuin hän oli arvellut. Kun Jörgen saisi täysin näyttää,
mitä osasi, hämmästyisi joku muukin kuin Mary.

Itse oli Mary nyt kääriytymässä umpeen kuin lehti liian kuivassa
lämmössä. "Tahdotko itse neuvotella Klaus sedän kanssa?" -- "Minä
seuraan sinua nyt heti kotiin, voithan käsittää. Ei sinun olisi
tarvinnutkaan tulla. Vain ilmoittaa se minulle."

Mary kulki pää kumarruksissa ja värisi. Jörgenin etevämmyys syrjäytti
ja masensi hänet; hänen mielipiteensä kuvottivat. Kuten kerran ennen,
samoin nytkään ei jalka tahtonut siirtyä toisen eteen; hän ei enää
voinut seurata.

Silloin hän kuuli Jörgenin huutavan: "Tule tänne, saatanan pentu!"
Taas koiran kimpussa. Erään toverin likainen käpälä oli jälleen sen
houkutellut velvollisuuden uralta. Jörgenin äänessä oli jotakin
hänelle ominaista, kun hän käski: se oli samalla hillitty ja terävä.

Koira tunsi sen ja jäi katselemaan, epäröiden. Kun sillä oli iloisen
kevytmielinen luonne, heittäytyi se yht'äkkiä vallatonna toveriaan
kohti ja alkoi uudestaan leikkiä, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu.

Mary otti siitä oppia. Oltiin ihan John Ericsonin patsaan
juurella. Hän loi katseensa tähän taideteokseen, hän katsoi John
Ericsonin suuriin, syviin, miettiviin silmiin, kunnes hänen omansa
kyyneltyivät. Hän oli niin onneton.

Sillä välin Jörgen hääräsi koiran kanssa. Sen kasvattamisessa oli
periaatteena, ettei koskaan saisi antaa sen menetellä vastoin
herransa tahtoa. "Tuleppa tänne, pikku veijari", sanoi hän
mairitellen. Koira ihmetteli. Se keskeytti leikin. "Tule pois
vaan, pikku ystävä!" Se loikkasi pari iloista hyppyä häntä kohti,
muistellen hyviä, hauskoja hetkiä; ehkä nyt oli sellainen tulossa?
Mutta mikä liekin ollut, -- se rupesi epäilemään, kääntyi ja makasi
pian ruokottoman ystävänsä käpälissä, molemmat piehtaroiden.
Ohikulkijat seisahtuivat, heitä huvitti koiran tottelemattomuus.
Se ärsytti Jörgeniä. Mary sen tajusi ja tahtoi säästää koiraa; hän
seisoi Jörgenin takana ja sanoi ranskaksi hiljaa: "Ei ole oikein
ensiksi houkutella ja sitten lyödä." Mutta siitä Jörgen vaan paatui.
"Sitä sinä et käsitä", vastasi hän, myös ranskaksi. Hän houkutteli.

Lyhytjärkisesti uskoen hyvää, kuten siivojen penikkaan on tapana,
lopetti koira nyt leikkinsä ja katsahti häneen. Jörgen läheni keppi
selän takana hyvitellen. Hän oli raivoissaan toisten naurusta, mutta
hillitsi mielensä lempein sanoin: "Tule pois, pikku ystävä!"

"Älä usko häntä!" huusi muuan englantilainen matruusi, mutta nyt oli
jo myöhä. Jörgen oli päässyt käsiksi sen toiseen pitkään korvaan.
Koira vinkui, Jörgen oli kai nipistänyt. Mary huusi ranskaksi:
"Älä lyö sitä!" Ja sitten Jörgen löi. Ei kovaa, mutta koira ulisi
kamalasti, se oli niin peloissaan. Jörgen löi taas -- ei nytkään
kovaa, pikemmin vaan härnätäkseen heitä kaikkia. Koira parkui niin
vihlovan surkeasti, ettei Mary sietänyt sinne katsoa. Hän seisoi,
katse luotuna John Ericsonin hyviin, suuriin silmiin, ja sanoi: "Nyt
olet lyönyt minut eroon itsestäsi, Jörgen!"

Samassa hetkessä Jörgen hellitti ja nousi. Hän näki Maryn silmien
leimuavan, kasvot olivat valkoiset, vartalo ylevästi pystyssä häntä
vastaan. Maryn yläpuolella John Ericsonin pää.

Vain silmänräpäyksen. Sitten Mary kääntyi ja astui kiireesti poispäin
kevyessä, iloisessa tahdissa -- koira mukana.

Ihmiset nauroivat, englantilaiset matruusit härnäävästi ivaten, --
Jörgen riensi perästä.

Mutta kun Mary huomasi, että koira seurasi häntä eikä Jörgeniä ja
että sen silmät hakivat hänen katsettaan saadakseen tietää, mitä hän
lisäksi tahtoi, muuttui kaikki entinen tuska rajuksi riemastukseksi.
Se oli hänen tapaistansa. Hän taputti käsiään ja juoksi, ja koira
hyppi haukkuen mukana.

Lumous oli murrettu, häpeästä päästy irti, -- jääköön Jörgen ja koko
hänen olentonsa!

"Eikö niin, pikku pelastaja?" Se haukkui.

Hän katsahti taakseen Jörgeniin päin. Tämä ei voinut soveliaisuuden
kannalta juosta.

"Mutta me kaksi saamme vai mitä?" Hän taputti taas käsiään ja juoksi,
ja koira juoksi mukana, haukkuen.

Sitten hän vähensi vauhtia, leikki koiran kanssa, puheli sille;
Jörgen oli niin kaukana jäljessä. "Oikeastaan pitäisi nimenäsi olla
'liberator', mutta se on tuollaiselle pienelle mustalle tollolle
liian pitkä. Pannaan niineksesi John, pannaankos? Saat nimesi sen
miehen mukaan, joka katseli minua niin että uskalsin!" Taas hän
juoksi, ja koira mukana. "Sinä seuraat minua, kuuletkos, etkä häntä!
Se on oikein, se on hyvin tehty! Sillä niin teki hänkin, jonka nimen
saat. Hän ei seurannut orjien ruoskijoita, hän pysyi niiden luona,
jotka vapahtivat!" Nyt he kääntyivät kulmasta. Jörgeniä ei näkynyt.
-- Kun Jörgen perästä tuli hotelliin, kiellettiin Maryn olevan
siellä, vaikka hän oli nähnyt Maryn sinne menevän. Hän mainitsi, että
Maryllä oli hänen koiransa. Vai niin, siitä ei voitu antaa selkoa.

Hänen täytyi mennä. Hän oli menettänyt sekä Maryn että koiransa.

Mutta huoneessaan Mary kysyi koiraltansa: "Tahdotko olla minun?
Tahdotko olla minun kanssani, pikkuinen musta John?" Hän taputti
käsiään saadakseen sen haukahtamaan iloisen suostumuksensa. Siten
oli omistuskysymys ratkaistu. Hän sai Jörgeniltä kirjeen, arvatenkin
siitä asiasta. Sen hän lukematta poltti.

Hän arveli Jörgenin saapuvan häntä tapaamaan rautatienasemalle, kun
juna lähtisi Norjaan, ja silloin vaativan omaansa. Hän tuli junalle
rohkeasti ajaen, vieressään koira pestynä, kammattuna, siistinä.
Jörgeniä ei siellä ollut.

       *       *       *       *       *

Hän makasi koko yön koira edessään matkapeitteellä.

Mutta aamun tullen heräsivät ajatukset. Nyt hän oli yksin. Yksin
vastuussa.

Tähän saakka hän oli kaikin voimin ajanut itseänsä kuin ruoskalla
ainokaiselle ahtaalle pelastustielle: mennä kohta naimisiin Jörgenin
kanssa, synnyttää ulkomaanmatkalla -- ja sitten kestää niin kauan
kuin suinkin.

Mutta mennä inhoomansa miehen vaimoksi vain lainatakseen itselleen
viikunanlehden, -- olipa sitä nyt mahdoton käsittää! Hän oli sitä
yrittänyt, koska näin ajateltiin hänen ympärillään ja koska hän oli
erikoisessa asemassa; siellä ei suvaittu pilkkua juhlahameessa.

Vaan nyt hän sanoi sille "hyi, hyi", ihan ääneensä. Ja kun koira
heti nosti päätään, lisäsi hän: "Tämä oli minun 'koiraretkeni', voin
sinulle sanoa! Loppuosa 'koirajuttuuni!'"

Mutta entä nyt?

Hän tiesi, mitä voisi tehdä. Vaan sen tietäisi välttämättä kaksi
muutakin, Jörgen ja yksi lisää. Olipa siinäkin kylliksi. Siksi hän ei
voisi siihen ryhtyä uljaasti ja vapaasti, -- mikä hänelle kuitenkin
oli tarpeen.

Niin, entä sitten?

Niin kauan kuin hänen "koiraretkensä", hänen "koirajuttunsa" tuntui
hänestä käsketyltä, välttämättömän tarpeelliselta maineen vuoksi, ei
se, vihoviimeinen lymysija, ollut täytenä totena tarjoutunut.

Nyt se oli todentekoa!

Hän katsoi surumielisenä koiran luottavaisiin silmiin, ikäänkuin
hakisi niistäkin neuvoa. Hän tapasi mitä puhtainta elinhalua ja
alttiutta. Hän painoi päänsä sen turkkiin ja itki. Hän oli vielä niin
nuori, häntä ei haluttanut kuolla.

Ensi kerran hän itki omaa itseänsä; hänen tuli itseään sääli. Hän
ei käsittänyt, millä oli tämän ansainnut. Myöskään hän ei voinut
selvittää, miten tämä oli tapahtunut.

Koira älysi, ettei hänen ollut hyvä. Se nuoli hänen käsiään ja
tirkisteli hänen silmiinsä. Se ynisi päästäkseen ylös häntä
lohduttamaan.

Sitten hän otti sen syliinsä ja kumartui sen yli, mikä siitä tuntui
olevan leikkiä. Se yritti purra hänen käsiään. Siihen hän suostui.
Näiden kahden välillä alkoi mitä hullunkurisin teuhaaminen, jota
kesti kestämistään, sillä koira ei kyllästynyt; aina kun Mary
lopetti, aloitti se uudestaan.

Sitten hän rupesi sille juttelemaan: "Kuules, musta pikku John,
sinä muistutat neekereistä. Muistutat minulle, että kaimasi pelasti
neekerit. Pelasti orjuudesta. Sinä olet pelastanut minut joutumasta
orjuuteen."

"Mutta kehno pelastus se on, sanon sinulle, kun en saa elää yhdessä
sinun kanssasi. Eikö sinustakin siltä tunnu?" Ja sitten hän taas itki.

-- Tiheä huntu kasvoilla hän matkusti kaupungin läpi toiselta
asemalta toiselle, koira vieressään istuimella. Hän ei nähnyt ketään
tuttua. Mutta jos ne tietäisivät --?

Voi sitä tuomittua ja tapettua varista, jota Jörgen aikoi nostaa
maasta ja hän oli paennut, -- hän ei ennen tiennyt, kuinka tarkkaan
oli sen nähnyt! Nähnyt halki viilletyn kaulan, rikki nokitun mahan,
tyhjät silmäkuopat, punainen liha ammotti häntä kohti, hän ei siltä
päässyt hetkeksikään rauhaan tällä kauhealla matkallaan.

Ulkona oli talvi. Hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt talvea.
Uinahtavia, kuihtuneita maisemia hän oli nähnyt, vaan ei talven
muuttamisvoimaa, ei hävitystä, jota verhosi valkoisista valkoisin
oikullisine vivahduksineen metsissä. Vuono ei vielä ollut jäässä, se
oli esillä mustanharmaana, härnäävänä, tylynä, ikäänkuin suunnaton
kaikkialla olija, joka tahtoi taistella.

Matka kaupungin halki oli säikäyttänyt hänen mielikuvitustaan; nyt
tämä oli luonnonvoimain vallassa. Hänen heikkoutensa kävi sitä
tuntuvammaksi. Voisiko _hän_ ryhtyä mihinkään taisteluun? Jaksaisiko
hän kestää muutoksen hetkeen asti? Hänen täytyisi jo ennen luopua.

Tästä tuskaillessaan hän näki isänsä kasvot! Kuinka hän voisi elää
sanomatta isälle, mitä oli tulossa? Ei koskaan, ei koskaan hän
voisi sitä isälle sanoa. Eipä hän voinut sitäkään sanoa, että oli
Jörgenistä eronnut. Isä ei voisi sitä sietää.

Jos hän jättäisi sanomatta ja -- katoaisi?! Voi hyvä Jumala -- se
isän tappaisi siihen paikkaan!

Koko matkalla ei enää pelkoa muista, ei laisinkaan pelkoa oman
itsensä puolesta, ainoastaan isän tähden. --

-- Niin uupuneena, niin sieluntuskassa hän saapui kotiin, että
talon nähdessään rupesi itkemään. Niin raskasta käyntiä, kuin nyt
hänellä oli kotiportaita kohti, ei varmaankaan lie monella ollut.
Koiran riemuhypytkään, kun se pääsi lujalle pohjalle, eivät voineet
keventää. Mary meni huoneeseensa peseytymään ja vaatteita muuttamaan
ja pyysi ilmoittamaan isälleen ja rouva Dawesille, että hän oli
tullut. Pikku tyttö oli myös saapuvilla ja auttoi häntä; hänen
yhtämittainen leikkinsä koiran kanssa piinasi Maryä, mutta tämä ei
sanonut mitään.

Mary näytti kovin voipuneelta. Että hän oli itkenyt, se oli liiankin
ilmeistä.

Vaan ehkä niin oli hyvä. Siitähän isä heti huomaisi, että hyvin ei
nyt ollut laita. Kunpa isä vaan sen kestäisi? Hänen piti jo rientää
isälle selittämään, että matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen ja
ettei Jörgenin mielestä omaisuus ollutkaan kyllin suuri, jotta heidän
asemassaan voisi mennä naimisiin. Heidän täytyisi odottaa Klaus setää.

Jos hän saisi itkeä, ja sitä hän kyllä saisi, kun oli niin väsynyt ja
epätoivoinen, niin se olisi valmistuksena toiseksi kerraksi. Kunpa
isä vaan kestäisi.

Mutta mikä muu hänellä oli neuvona? Ellei hän nyt heti menisi,
aavistaisi isä pahaa, tuskaantuisi, eikä sitäkään sietäisi.

Hän värisi seistessään oven edessä. Ei ainoastaan tuskasta isänsä
tähden, ei, vaan myös siksi, ettei saanut heittäytyä isänsä syliin,
sanoa hänelle kaikkea ja kyllikseen itkeä hänen kanssaan. Kuinka tämä
kaikki oli kauheaa!

       *       *       *       *       *

Mutta elämä on joskus armelias.

Isälle ei oltu ilmoitettu, että Mary oli tullut, sillä hän
nukkui. Ja tätä huomauttaakseen oli sairaanhoitajatar tullut ulos
käytävään odottamaan, kunnes Mary ilmestyisi huoneestaan. Miksi
olla naputtamatta ovelle ja sanomatta sitä oven takaa? Siksi, että
hänen olentonsa kerran oli sellainen. Nyt kun Mary tuli esille, ei
sairaanhoitajatar enää ollutkaan käytävässä vaan portailla. Sillä
sieltä oli tulossa palvelustyttö tuoden sairaalle päivällistä, joka
muuten aina oli itse hoitajattaren huolena, ja häpeissään siitä,
ettei tänään sitä toimittanut, hän tahtoi ainakin mennä portaille
palvelijaa vastaan ja ottaa häneltä ruoan.

Juuri silloin Mary avasi oven isänsä huoneeseen. Hän jäi siihen
seisomaan, sillä samassa ehti hoitajatar paikalle ja kuiskasi: "Hän
nukkuu, neiti!"

Mutta koira ei siitä välittänyt. Se oli jo sisällä, käpälät jo
vuoteen laidalla, kuono kohotettuna likelle juuri heräävän sairaan
kasvoja. Hän heräsi tämän mustan elukan tuijottaessa silmiinsä. Ne
levisivät apoauki ja hakivat kauhistuneina pitkin huonetta tavaten
Maryn katseen. Mary seisoi ovessa, säikähtäneenä, kalmankalpeana.
Anders Krog nosti päätään häntä kohti, silmät jäivät riippumaan,
niihin valahti kuin kaukonäköä. Sitten pää vaipui.

"Hän kuolee!" huusi hoitajatar Maryn takana, laski tarjottimen
kädestään ja kiiti paikalle.

Mary ei aluksi voinut sitä uskoa; vaan sen käsitettyään hän
heittäytyi isänsä syliin sydäntä särkevästi parkaisten. Tähän vastasi
läheisestä huoneesta rouva Dawes. Kun sinne riennettiin, makasi hän
tajutonna. Sitten hän toipui sen verran, että liikutti kieltään.
Takaisi sekavasti englanniksi, niin ettei kukaan ymmärtänyt; -- mutta
lääkäri sanoi, että hänestäkin tulee kai pian loppu. Isä oli kuollut.

Mary piteli järkeänsä, ikäänkuin se olisi hänellä käsissään. Ei
millään muotoa saanut sortua. Ei huutaa, ei ajatella. Sillä eihän hän
ollut tappanut! Piti käsittää ja pysyä siinä, mitä muut sanoivat,
hyväksyä heidän ehdotuksensa, että näet oli kutsuttava tänne hänen
isänsä sisar. Täytyi olla päästämättä valloilleen omaa suruaan, kun
näki hänen. Täytyi, täytyi! "Auttakaa, auttakaa minua", huusi hän,
"etten joudu hulluksi!" Ja tohtorille: "En minä ole häntä tappanut,
-- vai olenko?"

Lääkäri sai Maryn vuoteeseen kylmin käärein eikä lähtenyt hänen
luotaan. Hänkin vakuutti, että nyt piti kestää.

Vasta kun pikku Nanna varhain seuraavana aamuna tuli sisään koiran
kanssa ja tämä tahtoi maata hänen käsivarrellaan, sai hän itkeä.

Päivemmällä helpotti; sillä telefonitse tulvasi niin valtava joukko
sähkösanomia ja näissä oli niin sydämellistä, useinkin syvästi
liikutettua osanottoa, että se sulatti hänen murhettansa. Tämä
myötätunto, tämä ihailu hänen isäänsä kohtaan ja sisällinen pyrkimys
lohduttamaan ja tukemaan auttoi häntä. Varomattomasta jäljennöksestä
eräästä näitä sähkösanomia, jotka telefoni toi, hän vasta sai tietää,
että rouva Daweskin oli kuollut. Hänelle ei oltu uskallettu sitä
ilmoittaa. Mutta suuri, ylt'yleinen osanotto kantoi hänet senkin
ylitse. Nyt vasta hän sen ymmärsi! Kaikki muut paitsi hän tiesivät,
että hän oli menettänyt molemmat ja että hän oli yksin.

Enimmin liikutti häntä seuraava sähkösanoma Pariisista: "Rakas
Mary! Lohduttakoon sinua suuressa murheessasi se tieto, että minun
luonani voit levähtää, minua saat käskeä, matkustelen kanssasi, tulen
luoksesi, miten vaan tahdot! Muuttumaton Alicesi."

Mary aavisti, ken oli Alicelle ilmoittanut.

Myös Jörgen sähkötti: "Jos voisin sinulle olla pienimmäksikään avuksi
tai lohdutukseksi, tulisin kohta. Olen murtunut ja epätoivoinen."

Sama liikuttava ja kunnioittava osanotto ilmeni hautajaisissa, jotka
olivat kolmea päivää myöhemmin. Oli joudutettu Maryn vuoksi.

Kukkalähetyksiä saapui loppumatta, kaikkein ylinnä seppele
"Alicelta". Norjalaisia, tuoreita kukkia.

Se kannettiin Maryn huoneeseen, hän tahtoi sen nähdä. Koko talon
täytti kukkien tuoksu talvisaikaan, rakkauden henkäys nukkuvien
ylitse.

Mary ei käynyt alhaalla, hän ei tahtonut nähdä arkkuja, ei
kukkalahjoja, ei valmistuksia. Alakerrassa saivat pitkämatkaiset
vieraat virvokkeita.

Mutta ihmisiä tuli paljoa enemmän kuin taloon mahtui, ja kappelin
luona oli vieläkin suurempi joukko.

Pappi kysyi, saisiko tulla neidin luo. Mary kiitti, vaan kielsi.

Heti sen perästä tiedusti pikku Nanna, saisiko "Klaus setä" tulla
häntä tervehtimään. Ukko oli hänelle lähettänyt liikuttavan
sähkösanoman ja kysynyt, voisiko olla millään tapaa avuksi. Myöskin
oli hänen seppeleensä niin suurenmoinen, vakuutti talon väki, että
Mary oli saanut senkin nähtäväkseen.

Mary suostui. Ja sisään tuli tuo pitkä, nyt mustapukuinen mies,
huohottaen, ikäänkuin olisi vaikea hengittää. Heti kun hän oli ovesta
ehtinyt ja näki Maryn seisovan kuin mustakehäisenä norsunluuna
perällä vuoteen vieressä, istuutui hän likimmälle tuolille ja
purskahti itkemään. Se kuului samalta, kuin jos suuren kellon jousi
ratkeaa palasiksi ja koko laitos ratisten purkautuu. Se oli sen
miehen itkua, joka ei ollut koskaan itkenyt siitä lähtien, kun oli
lapsi. Itkua, joka kauhistui itseänsä. Hän ei kohottanut päätään.

Mutta hänellä oli jotakin asiaa, sen Mary tajusi. Pari kertaa hän
näytti yrittävän siihen tarttua, mutta silloin valtasi itku yhä
pahemmin. Sitten hän viittasi kädellään poispäin. Se ei tarkoittanut
Maryä, se tarkoitti häntä itseänsä, hän ei jaksanut. Hän nousi ja
lähti. Ovea hän ei mennessään sulkenut. Mary kuuli hänen nyyhkyttävän
pitkin käytävää ja portaita. Arvatenkin hän samalla lähti talosta.

Maryn mieltä liikutti. Hän tiesi isänsä olleen Klaus sedän parhaan,
ehkä ainoan ystävän. Mutta hän käsitti, ettei itku ollut vaan isän
vuoksi; siinä oli myös välitöntä osanottoa ja katumusta. Muuten hän
olisi jäänyt arkun ääreen.

Kappelin kaunis kello alkoi soida. Koira, jota koko päivä pidettiin
hänen huoneessaan, oli kovin levoton ja kapsahti nyt merenpuoleiselle
akkunalle, nostaen sille käpälänsä nähdäkseen ulos. Mary lähestyi.

Samassa Klaus setä ajoi poispäin. Mutta alhaalla alkoi virrenveisuu,
ruumissaatto tuli. Molempia arkkuja kantamassa oli ympäristön
talonpoikia. Kun ensimäinen tuli näkyviin, vaipui Mary polvilleen
itkemään kuin sydän olisi pakahtua. Muuta hän ei nähnyt.

Hän oli heittäytynyt vuoteelle, kellonsoitto viilsi kuin pitkin
ruumista, hän kuvitteli sen uurtavan itseään. Hänen aistinsa
sekaantui yhä pahemmin, hän oli varma siitä, että hänen seistessään
ovessa isä oli nähnyt hänen lävitsensä ja että siitä hän oli kuollut.
Rouva Dawes oli häntä seurannut kuten ainakin. Isä oli tädin elämän
ainoa suuri rakkaus. Nyt he olivat kumpikin täällä. Myös hänen
äitinsä, valkeassa, pitkässä hameessa. "Sinä palelet, lapseni!" Äiti
otti hänet syliinsä, sillä Marystä oli taas tullut ihan pieni ja
aivan viaton. Siihen hän nukahti.

Mutta kun hän heräsi eikä kuullut ainoatakaan ääntä ulkoa eikä
sisältä, talo kun oli tyhjä... pani hän kätensä ristiin ja sanoi
puoliääneen: "Tämä oli meille kaikille kolmelle parasta. Meille on
oltu armeliaita."

Hän katseli koiraansa hakien; hän kaipasi osanottoa. Mutta varmaankin
oli hänen nukkuessaan joku sen päästänyt huoneesta.

Enempää ei tarvittu, niin hän alkoi uudestaan itkeä. Helmi helmeltä
hänen tyhjentymättömästä tuskanlähteestään. Sitä valui yli hänen
poskiensa ja kättensä, kun hän maaten nojasi raskasta päätään.

"Nyt voin ruveta taas itseäni ajattelemaan. Nyt olen yksin."



RATKAISEVA


Toisena päivänä hän kävi haudoilla. Tuskaa vaimensi seuraava pikku
tapaus.

Oli lauantai, ja sunnuntai oli niitä harvoja vuoden kuluessa,
jolloin kappelissa oli jumalanpalvelus. Sellaisiksi päiviksi haudat
yleensä koristeltiin. Kun oikeanpuolinen naapuritalo oli ennen
kuulunut Krogskogeniin, oli sen hautuumaa täällä. Emäntä oli tullut
koristamaan uutta hautaa, ja lappalaiskoira seurasi mukana. Tietysti
Maryn pikku villakoira kiiti luottavaisesti sitä kohti, ja emännän ja
Maryn kummaksi vanha koira, huolellisten ja varovien tutkistelujen
nojalla, otti pikku tyllerön ystäväkseen. Se, joka muuten ei
sietänyt penikoita, rakastui tähän. Se antoi repiä korvistaan, purra
kinttuihinsa, vieläpä laskeutui pitkälleen villakoiran eteen, muka
voitettuna. Maryä se niin huvitti, että hän jonkun matkaa saattoi
emäntää katsellakseen leikkiä. Ja sai siitä palkintonsa, sillä hän
kuuli lämpimiä ylistyspuheita isästään ja kaikua niistä, jotka näinä
päivinä olivat liikkeellä seudulla ja perustivat hänen jälkimaineensa.

Kävellessään kotia koiran kanssa, joka nyt oli vallaton, hän
ajatteli: Alanko olla äitini kaltainen? Onko minussa ollut hänestä
jotakin, mikä ei ennemmin ole saanut sijaansa? Jotakin idyllimäistä?

Sinä päivänä häntä odotti kaksi asiaa.

Ensimäinen oli kirje Klaus sedältä, joka nimitti häntä "Korkeasti
kunnioitettu, rakas kummitytär, neiti Mary Krog".

Että Klaus setä oli hänen kumminsa, sitä hän ei aavistanutkaan. Isä
ei ollut sitä koskaan sanonut, luultavasti ei tiennyt itsekään.

Klaus setä kirjoitti:

    'On tunteita, liian voimakkaita sanoilla lausuttaviksi,
    varsinkaan kirjoitetuilla. Minä en ole kynäniekka, tahdon vaan
    ilmoittaa kirjallisesti, kun en suullisesti voinut, että samana
    päivänä, kun unhottumaton ystäväni, sinun isäsi, kuoli ja rouva
    Dawes, jalo kasvatusäitisi, myös kuoli ja sinä jäit yksin,
    määräsin sinut, rakas kummityttäreni, perillisekseni.

    Omaisuuteni ei likimainkaan ole niin suuri kuin yleensä
    arvellaan; minulla onkin viimeksi ollut kovia vastoinkäymisiä.
    Mutta kuitenkin sitä on kylliksi meille molemmille -- nimittäin
    jos sinä hallitset omaa osaasi _eikä Jörgen_. Edellytän näet,
    että te nyt menette naimisiin.

    Monta vuotta on rouva Dawesin testamentti ollut huostassani,
    samoin kuin olen hoitanut hänen rahojaan. Eilen avasin
    testamentin. Hän on säätänyt sinulle omaisuutensa. Tätä on noin
    60,000 kruunua. Mutta näiden rahojen, samaten kuin isäsi varojen,
    laita on niin, etteivät ne nykyään tuota melkein mitään.

    Kummisi

                                                Klaus Krog.'

Mary vastasi heti:

    'Rakas kummini.

    Kirjeesi on minua liikuttanut. Kiitän sinua koko sydämestäni.

    Mutta suurta lahjaasi en voi ottaa vastaan.

    Onhan Jörgen ottopoikasi enkä tahdo mitenkään joutua hänen
    tielleen.

    Sinä et saa siitä olla minulle pahoillasi. Minun on mahdotonta
    toisin toimia.

    Rouva Dawesin testamentista teen vastedes päätökseni ja sitten
    ilmoitan sinulle.

    Sinulle kiitollinen

                                                 Mary Krog.'

Jättäessään kirjeen vietäväksi hän kuuli vaunujen ajavan taloon. Pian
tuotiin hänelle käyntikortti, jossa oli: Margrete Röy, _cand. med._

Kesti hieman, ennenkuin hän tuli sisään; hän oli riisunut
yltään matkatamineet, nyt olikin kylmä päivä. Tämä lisäsi Maryn
jännitystä melkoisesti, niin että kun kookas, voimakas nainen
lempein silmin seisoi ovessa, Mary värisi ja kalpeni. Hän huomasi,
mikä vaikutus sillä oli lempeisiin silmiin, jotka nyt levittivät
kaiken myötätuntonsa hänen ylitseen. Ikäänkuin molemmat olisivat
tunteneet toisensa jo monta vuotta, astui Mary hänen luokseen, laski
päänsä hänen olkaansa vasten ja itki. Margrete Röy nosti onnetonta
lämpimästi puoleensa.

He istuutuivat. Hänen asianaan oli kysyä, milloin Mary lähtisi
ulkomaille? Mary kummastui: "Olenko kellekään niin sanonut?" --
Margrete Röy selitti kuulleensa sen sairaanhoitajalta. "Vai niin",
vastasi Mary, "mitä siinä tilassa puhuin, sitä en enää muista.
Ainakaan en ole sitten asiaa ajatellut."

"Te siis ette aio matkustaa?" Mary hieman viivytteli. "Tarkoitan,
etten tiedä. En ole vielä ennättänyt itseäni ajatella." Margrete Röy
joutui hämille. Sen Mary näki tai oikeammin tunsi. "Oletteko ehkä
tekin aikonut matkustaa?" kysyi hän. "Olen. Siksi tahdoin tiedustaa,
voisinko teille olla miksikään avuksi, ja silloin sovittaisin
matkani teidän suunnitelmanne mukaan." -- "Minne te lähdette?" --
"Opintoretkelle. Ensiksi Pariisiin. Sairaanhoitaja sanoi teidänkin
aikovan juuri sinne", lisäsi hän. Hän alkoi olla ymmällä. Oli
aikonut auttaa Maryä ja näytti nyt tunkeilevalta. "Ymmärrän
teidän hyvyytenne", vastasi Mary. "Onhan mahdollista, että olen
maininnut Pariisin. Sitä en muista. Mutta itse asiassa en ole mitään
päättänyt." -- "Vai niin, teidän on siis todella suotava minulle
anteeksi. Kaikki on ollut väärinkäsitystä." Neiti Röy nousi.

Mary tunsi, että hänen pitäisi viivyttää vierastansa, mutta hänessä
ikäänkuin ei ollut voimia. Vasta ovella Mary hänet pysäytti. "Jonkun
päivän päästä tulen puhelemaan kanssanne, neiti Röy." Hän lausui
sen hiljaa, katsettaan nostamatta. "Tänään minulla ei ole voimia",
lisäsi hän. -- "Sen voin huomata. Sitä minä arvelinkin. Otin sen
vuoksi mukaani teille jotakin, jos tahdotte käyttää. Se on parasta
vahviketta, mitä tunnen."

Voi kuinka miellyttävältä tämä nainen Marystä tuntui! Hän kiitti
sydämellisesti.

"Saatuani hieman lisää voimia minä siis tulen." -- "Te olette
tervetullut." -- "Niin", sanoi Mary punastuen: "teillä ei liene
mitään sitä vastaan, että tulisitte minun luokseni?" -- "Taloonne
torin varrelle?" kysyi Margrete Röy, joka myös punastui. -- "Niin,
meidän taloomme torin varrelle. Taikka enhän enää voine sanoa
'meidän?'" Taas tuli kyyneliä. "Heti kun ilmoitatte, saavun teille."

Viikon perästä hän tuli.

Mitä riehuvimmassa marraskuun myrskyssä, pahimmassa mitä niillä
seuduin oli raivonnut. Lahdet eivät vielä olleet jäässä, niin että
höyrylaiva kulki. Mutta tuskalla ja vaivalla sekin pääsi. Ja pysähtyi
kaupunkiin.

Margrete Röy oli kovin ihmeissään, kun sinä päivänä sai pyynnön
saapua Krogin taloon torin varrelle.

Hän tuli lämpöiseen, hauskaan taloon, jonka oli tottunut näkemään
hyljättynä, akkunaverhot laskettuina. Hänet saatettiin yläkertaan
pitkin vanhanaikaisia leveitä portaita; kaikessa näkyi vanhojen
kaupunkitalojen kuosia ja tyyliä edellisen vuosisadan alkuajoilta.

Mary istui perimmäisessä huoneessa, punaisessa kammiossa, joka oli
muuttumatonna hänen äitinsä ajalta. Hän istui sohvalla äitinsä suuren
muotokuvan alla. Kun hän nousi mustapukuisena, kalpeana, silmät
punaisen tukan alla raskaina, näytti hän Margrete Röystä surun omalta
kuvalta, kauneimmalta, mitä voitiin kuvitella. Hänen olennossaan oli
vallalla juhlarauha. Hän puhui niin hiljaa kuin myrsky ulkona salli.

"Tunnen teidän kunnioittavan toisen surua. Myöskin olen varma, että
olette vaiti." -- "Olen kyllä." -- Kesti hetken ennenkuin Mary sanoi:
"Kuka on Jörgen Thiis?" -- "Kuka hän on --?"

-- "Monesta syystä otaksun _teidän_ voivan minulle ilmoittaa." --
"Ensin on minun kuitenkin kysyttävä: ettekö ole kihloissa Jörgen
Thiisin kanssa?" -- "En." -- "Niin on sanottu." -- Mary oli vaiti.
"No ettekö ole ollutkaan hänen kanssaan kihloissa?" -- "Olin."
-- Silloin Margrete virkkoi kiireesti ja iloisena: "Vaan olette
purkanut?" -- Mary nyökkäsi. -- "Siitä tulee monelle iloa; sillä
Jörgen Thiis ei ole teidän arvoisenne." Se ei näyttänyt Maryä
kummastuttavan. Saadakseen Margrete Röyn kajoomaan asiaan hän sanoi:
"Hän lienee rakastanut, -- ennenkuin minua rakasti?" -- "Kyllä kai,
Jörgen Thiis?!" -- Mary alkoi vasemmalla kädellä silitellä oikeata,
yhtä mittaa, ikäänkuin tahtoisi jotakin pyyhkiä pois. Margrete
kumartui lähemmä Maryä: "Hyvä neiti, ettekö ole sitä tiennyt?" --
"En." -- "Vai niin, kyllä sitten arvaan loput, että hän on teille
sanonut: te olette ihanteeni ensi kerrasta asti, kun teidät näin? Ja
sille olen koko ajan ollut uskollinen?" -- Mary tuijotti: "Kuinka
voitte sen tietää?" -- Margrete ei vastannut, toisti vaan hyvin
hartaana: "Onko hän teille niin sanonut?" -- "Ei minulle, vaan
eräälle, jonka tiesi sen kertovan minulle."

Margrete ei voinut salata suuttumustaan. "Tiedättekö mitään?"
kysyi Mary. -- "Naislääkäri, hyvä neiti, tietää enemmän kuin voi
kertoakaan." -- "Mutta kuitenkin uskon, että hän rakasti minua",
sanoi Mary, puolustaakseen sillä itseään. -- "Sen me kaikki näimme",
vastasi Margrete. "Hän rakasti teitä varmaan syvemmin kuin ketään
ennen." Ja hän lisäsi: "Eikä se ollutkaan kumma." Mary istui
jäykkänä, vaan tiedusti: "Onko hänellä ollut mitään suhdetta täällä
kaupungissa?" -- "On, Mille Falkiin." -- "Naituun vaimoon?" --
"Ettekö sitäkään tiedä? Koko kaupunki sen tietää. Mutta Kristianiassa
tunsin nuoren, herttaisen tytön, jonka hän uskotteli olevan hänen
ainokaisensa! Tytön mieltä se liikutti, ja kun heidän ei sopinut
mennä naimisiin, antautui tyttö hänelle." -- "Mitä hän teki?" Mary
säikähti. Oliko hän kuullut oikein? Ulkona riehui myrsky, niin että
kävi hankalaksi kuulla. Margrete toisti selvästi ja kovemmin. "Hän
oli lämminsydäminen tyttö, joka uskoi sen olevan oikein." -- "Eivätkä
voineet mennä naimisiin?" -- "Eivät voineet. Silloin tyttö antautui
hänelle."

Mary ponnahti ylös, vaan jäi seisomaan. Hänen teki mieli jotakin
sanoa, vaan hillitsi.

"Älkää noin pelästykö, neiti, se ei ole niinkään harvinaista." Tämän
selityksen kuullessaan Mary tuntui vaipuvan alemmalle asteelle. Hän
istuutui jälleen hitaasti. "Teillä varmaankaan ei ole sellaisesta
mitään elämänkokemusta, neiti." -- Mary pudisti päätään. -- "Siksi
minua ihmetyttää, että pääsitte Jörgen Thiisistä ajoissa eroon; hän
on kokenut." -- Mary ei vastannut mitään. "Me luulimme teidän menevän
naimisiin ennen syksyn tuloa. Varsinkin kun isänne ja rouva Dawes
sairastuivat." -- "Niin aioimmekin, mutta se kävi mahdottomaksi."

Margrete ei saanut selville, mitä piili tämän salaperäisen vastauksen
takana. Mutta hän sanoi tutkivin katsein: "Silloin hänen halunsa
kai suuresti kasvoi?" -- Maryä värisytti; mutta hän pakotti itsensä
tyyneksi. "Te näytte hänet tuntevan?" -- Margrete hieman mietti:
"Kyllä", sanoi hän, "olenhan minä vanhempi teitä, -- vieläpä
häntäkin. Mutta häpeä sanoa, Kristianiassa hullaannuin häneen aika
lailla, minäkin. Sen hän keksi -- ja yritti." Hän nauroi.

Mary kalpeni, nousi, lähti liikkeelle ja seisahtui akkunan ääreen.
Ulkoa ruoski myrsky ja sade ruutuja yhä paisuvalla voimalla;
heidän täytyi nyt puhua kovaa. Mary seisoi siellä hetken aikaa ja
silmäili rajuilmaa; tuli sitten takaisin ja asettui Margreten eteen,
liikutettuna, levotonna.

"Tahdotteko minulle luvata: olla koskaan sanomatta kellekään, mitä
tänään olemme puhuneet? -- Vaikka mitä tulisi?" Margrete katseli
häntä ihmetellen. "Olla siis mainitsematta kellekään, että olette
minulta kysynyt, millainen Jörgen Thiis on?" -- "Tahdon ehdottomasti,
ettei kukaan saa sitä tietää." -- "Ketä _sillä_ tarkoitetaan?"
-- Mary katsoi häneen: "Ketäkö tarkoitetaan?" Hän ei käsittänyt.
Mutta Margrete nousi: "Tänne kaupunkiin on tullut muuan mies teille
sanomaan, ettei Jörgen Thiis ole teidän arvoisenne. Hän myöhästyi.
Mutta minusta hän näyttää ansaitsevan tietää, että nyt olette itse
havainnut, kuka Jörgen Thiis on." -- Mary vastasi innokkaasti: --
"_Hänelle_ sanokaa! Kaikin mokomin sanokaa hänelle. -- Vai siksi
hän tuli?" lisäsi hän hitaasti. "Minua ilahuttaa, että mainitsitte
minulle! Minulla näet oli toinenkin asia... (hän keskeytti hetkeksi)
se, mitä minulla muuten oli teille sanottavaa, se oli... että
veisitte terveisiä veljellenne. Minulta." -- "Sen toimitan. Ja kiitos
siitä! Te tiedätte, mitä te olette veljelleni." Maryn katse liukui
syrjään. Hän taisteli hetkisen. "Minä olen niitä onnettomia", sanoi
hän, "jotka eivät voi saada selkoa omasta elämästään. Siitä, mitä
on tapahtunut. Minä en löydä johtoa. Vaan minua aavistuttaa, että
veljellänne on siihen osaa." -- Hän aikoi varmaankin sanoa lisää,
mutta ei voinut. Sen sijaan hän taas poistui akkunan ääreen ja jäi
sinne. Myrsky puhui ulkoa huoneeseen tuhansien äänten vimmalla. Se
ihan huusi häntä. "Armahda, mikä ilma!" sanoi Margrete Röy lujalla
äänellä. "Mieleni on hyvä, kun pääsen sinne!" lausui Mary kääntyen
häneen päin loistavin silmin. "Aiotteko ulos tuollaiseen ilmaan?"
huusi Margrete. "Tahdon _kävellä_ kotiin!" vastasi Mary. "Päälliseksi
kävellä?!" Mary astui esille, seisahtui häntä vastapäätä, ikäänkuin
sanoakseen jotakin suurta, villiä. Mutta hän malttoi; se, mikä jäi
lausumatta, ryntäsi kuitenkin silmiin, kasvoihin, poveen, sai kädet
kohoomaan, ja raskaasti huokaisten hän heittäytyi taaksepäin äitinsä
sohvalle, jossa oli istunut Margreten tullessa. Hän peitti kasvonsa.

Silloin Margrete laskeutui polvilleen hänen eteensä. Mary antoi
itseään syleillä ja vetää likelle kuin väsynyt, kipeä lapsi. Hänen
itkunsa purskahti esille, liikuttavana ja avutonna kuin lapsen,
sekin; pää vaipui ystävän olalle.

Vain hetkisen. Sitten hän riuhtaisten nousi istualle. Sillä Margrete
oli sanonut ihan hänen korvaansa: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa
minulle!"

Ei sanaakaan vastaukseksi. Itse ei Margrete rohjennut sanoa lisää.
Hän nousi; hän tunsi, ettei hänellä enää ollut täällä tekemistä.

Eikä Marykään häntä yhtään pidättänyt. Hänkin oli noussut. Sitten he
sanoivat toisilleen hyvästi.

Mutta Margrete ei voinut olla sanomatta ovella seistessään:
"Tahdotteko todella mennä jalan --?" Mary nyökkäsi, kuin tahtoisi
sanoa: "Riittää jo siitä! Se on minun asiani."

Silloin Margrete lähti.

       *       *       *       *       *

Kaupungissa oli sytytetty lyhdyt, kun Mary pääsi talonsa
ulkopuolelle. Töin tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä tuulenpuuskissa,
jotka lounaasta ahtautuivat rakennusten väliin. Hänellä oli yllään
vedenpitävä kaapu, lujasti nappiin pantu, päässä huppukaulus,
jalassa varrelliset vedenpitävät kengät. Hän astui niin kiireesti
kuin jaksoi. Keskustelusta Margrete Röyn kanssa oli jäänyt yksi
ainoa mielle. Mutta se ahdisti häntä, se ruoski häntä selkään
yhdessä sateen kanssa: Margreten kauhistuneet silmät ja kasvojen
kalpeus hänen sanoessaan: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa minulle!"
Voi taivas, hän käsitti asian! Tuolla tapaa katsoisivat häneen
kaikki, jos saisivat tietää! Niin syvästi hän oli pettänyt ja
loukannut sitä uskoa, mikä heissä oli häneen. Kaikki tuntuivat he
olevan hänen kintereillään, heitä hän pakeni -- varisten parvea! Hän
ryntäsi eteenpäin ja joutui kaupungin ulkopuolelle, ennenkuin itse
huomasikaan. Täällä, viimeisen lyhdyn takana, oli sysimustaa; hänen
täytyi seistä hetkinen, ennenkuin taisi tietä erottaa. Mutta sittenpä
hän kiitikin! Myrsky tuli puoleksi takaa, puoleksi sivulta.

Juuri se tuomio, mikä hänen osakseen tuli, hänet ajoi mailta ja
mantereilta! Ajoi edemmäksikin! Ensi hetkestä asti, jolloin hän
käsitti tilansa, hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänelle annettu
käärö, jota hän ei tähän saakka ollut avannut. Aavistihan hän
koko ajan, mitä siinä oli; mutta oikeastaan vasta eilen hän sen
aukaisi. Käärössä oli suuri musta huntu, johon hän kokonaan voisi
kätkeä itsensä ja häpeänsä, kuoleman huntu. Vaan sekin suotiin
ehdolla. Eräällä ehdolla, jonka hän lapsesta asti tunsi. Silloin
kerrottiin eräästä hänen isotädistään, että tämä tahtoi salata
joutuneensa raskaaksi miehensä poissa ollessa ja käveli salaa paljain
jaloin jääkylmällä laattialla, kaiket illat. Hän tahtoi kuolla
luonnollisella kuolemalla, mikä siitä seuraisi. Silloin ei kukaan
tietäisi, että hän oli lopettanut itsensä, eikä mitään syytä pääsisi
ilmi.

Mutta joku oli kuullut hänen kävelevän tuolla tapaa yökaudet, ja
siksi se kuitenkin tuli ilmi.

Nyt tehtäisiin paremmin!

Heikkous, mikä hänet niin odottamatta valtasi Margreten edessä, oli
nyt kadonnut. Nyt hänessä oli voimaa tekoonsa.

Ikäänkuin sitä olisi heti koeteltava, tuli hänen viereensä näkyviin
jotakin varjomaista. Se nousi aavistamatta pimeydestä, niin uhkaavan
likellä, että hän lähti juoksemaan. Kuinka hän kauhistui, kun oli
myrskyn mylvinän läpi kuulevinaan sen juoksevan jäljestä! Silloin hän
saa takaisin rohkeutensa ja seisahtuu. Samassa pysähtyy sekin, mikä
on takana. Hän astuu edelleen; toinen lähtee myös liikkeelle. Sepä
nyt ihme, ajattelee hän: ellen uskalla mennä tuota katsomaan, niin
en myöskään uskalla sitä, mikä on tulossa. Hän kääntyi ja astui ihan
likelle hirviömäistä seuraajaansa, joka väisti säveästi; se oli nuori
hevonen. Se oli valjaissa ja haki avuttomuudessaan ihmistä. Mary
taputteli sitä ja puhui sille. Olihan se viesti elämästä, hyljätty,
joka lohdutti epätoivoista. Mutta kun se seurasi edemmä, jätti hän
sen lähimpään maalaistaloon. Hänen täytyi olla yksin. Siellä alettiin
kovin kummastella. Että kukaan oli liikkeellä sellaisessa ilmassa,
vieläpä nainen! Hän riensi pois valosta ja taas pimeään.

Tämä pikku tapaus oli häntä vahvistanut; hän tiesi nyt uskaltavansa.
Ja kulki reippaasti eteenpäin.

Hänen oli juuri noustava ensimäiselle harjanteelle, jonka poikki tie
oli hakattu. Joko asian laita todella niin oli tai hänestä tosiaan
niin tuntui, mutta myrsky yhä paisui. Totta kai se pian ehtisi
pahimmilleen. Mutta hänestä siinä oli hänen oma surkeutensa ja
häpeänsä. Juuri se vahvisti! Ei hän kuolemaa pelännyt, vaan elämää.

Kulkiessaan eteenpäin hän taas harkitsi kaikkea. Hän ei tahtonut
kavaltaa lastaan. Ei pelastua sillä, että sallisi sen kuolettaa.
Ei jättää sitä vieraille ja sitten hyljätä. Ei elää ilman
itsekunnioitusta.

Jos tulisi kosija -- ja niitä kai tulisi monta, nyt kuten ennen! --
tunnustaisiko hän ensin? Vai salaisi häpeämättä? Kunniallisesti hän
ei voinut muuta kuin sortua lapsensa kanssa. Mihinkään muuhun hän
ei tuntenut kykenevänsä. Mutta se piti toimittaa niin, ettei kukaan
aavistaisi. Hänen täytyi kuolla taudin kuolema; piti siis hankkia
kuolemantauti.

Hän oli sen itselleen velkaa. Sillä siitä hän oli tänään yhtä varma
kuin sinä iltana, jolloin meni Jörgenin luo, ettei hän ansainnut
siitä joutua onnettomaksi.

Se oli suunnaton erehdys, oli kyllä; -- mutta siihen hän oli viaton.
Varmaan oli siihen sekaantunut paljon viettiäkin, -- kuitenkin se
oli sellainen teko, jota hän ei hävennyt. Hän oli itseään kohtaan
velvollinen kuolemaan niin, että kaikkien tuttujen myötätunto
vähentymättä säilyisi. Hän oli sen heillekin velkaa, koska olivat
hänessä nähneet parhaansa. Hän ei kavalasti hävittäisi heidän uskoaan.

Nyt hän oli päässyt huipulle, ja täällä alkava hirveä kamppailu
kääntyi ehdottomasti taisteluksi juuri tästä. Kaiken maailman voimat
tuntuivat tempovan häneltä itsekunnioitusta ja yrittävän saada hänet
tuomituksi. Täällä oli meri vapaana, ja penikulmien takaa tulivat
aallot nousemistaan nousten. Tavatessaan sitten niemenkärjen ne
pärskyivät sylimäärin ilmaan. Isoimmat ulottuivat häneen viimeisillä
ruoskivilla suihkuillaan. "Siitä saat! Siitä saat!" Ja myrsky, joka
riehui vuoren kyykkyistä syrjää kohti, tahtoi ilman painolla paiskata
hänet siitä syvyyteen. Vaikka sadetakki pysyi lujasti ummessa
liepeistä, näyttiin tahtovan häneltä ne kiskoa ja vääntää nurin päin:
"Seis alasti häpeässäsi, häpeässäsi!"

Vaan eipä saanut häntä aaltojen raivoisa pärske säikäytettyä
tuntemaan itseään syylliseksi eikä myrskykään jaksanut häntä tunkea
rautaista aitaa vasten ja sitten ehkä sen ylitse. Hän lyyhistyi,
täytyipä hänen pysähtyäkin pahimpien puuskien ajaksi; mutta hän kulki
taas edelleen, poikkeamatta tieltään. "Minä en luovuta kunniani
seppelettä, minä tahdon kuollessanikin sen pitää! Siksi ette te minua
saa!"

Hän pääsi huipulta, astui pitkin sen kylkeä ja edelleen syvemmälle
tasankoa kohti, joka oli tämän harjanteen ja lähimmän välillä. Täällä
oi muinoin ollut maanvieremä, niin että vuorenkuve oli raavittu ja
alhaalla lojui kiviröykkiöitä, joiden halki tie nyt kulki. Tässä
murenevassa rojussa, ihan tien vieressä, seisoi ainokainen notkea
koivu, aivan yksin. Hän muisti sen samassa kun läheni paikkaa;
tällaisessa myrskyssä se varmaankin oli taittunut? Ei, se kesti.
Hän seisoi sen luona ja huoahti. Se taipui, niin että hänen joka
hetki täytyi luulla sen nyt taittuvan; mutta se ponnahti taas
nuorteana pystyyn. Itse ei hän jaksanut pysytellä samalla kohtaa,
niin riuhtovan tuima oli rajuilma juuri täällä kulmassa; mutta nuori
koivu, joka kohosi niin korkealle tuuheine latvoineen ja itse oli
niin hento ja solakka, se kesti, ihan yksin; se siitä suoriutui.

Hän tahtoi samaan ryhtyä, kun lähti sen luota ja poikkesi nummelle.
Vaan sielläpä myrsky sai valtaa vitsoakseen sadetta vasten hänen
kasvojaan; joka suihku oli terävä nuoli. Jopa nyt, ajatteli hän,
tällaiselta tuntuisi, jos koettaisin kestää sitä myrskyä, joka minua
odottaa.

Valot taloista, ainoa mitä hän näki, julistivat rauhaa. Mutta hän
tiesi, mitä se hänelle merkitsi.

Hän kiiti pitkin lahden viereistä tietä; mutta hän alkoi väsyä.
Sen oireita oli, että kuva pääsi voitolle ja todellisuus hävisi
kuvaan. Vanhoja mielteitä, joita häneen oli kirjoista tullut.
Hänen ponnistellessaan ylöspäin toista kärkeä kohti ei meri, joka
taas levisi vapaana, ollutkaan merta, vaan merihirviöitä, jotka
mylvivät himoansa ammottavin kidoin, sadat toistensa takaa. Ja
kiitävät pedot ilmassa hirveine siipineen olivat näille, alhaalla
olijoille luvanneet paiskata hänet niiden kynsiin. Hän painautui
kaikilla viimeisillä voimillaan kiviseinää vasten; mutta täällä
oli oja, johon hän putosi kastuen likomäräksi. Täällä on vieläkin
enemmän vihollisia, ajatteli hän ja kapusi taas ylös. Onneksi oli
niemi kapea, hän pääsi pian pyörähtämään seuraavalle leveälle
tasangolle. Sitten ei enää ollut kuin yksi harjanne. Ei hän henkeään
pelastaakseen tahtonut olla mereen syöksymättä, vaan pelastaakseen
kunniansa. Jos hänet löydettäisiin vedestä tai jos hän kerrassaan
katoaisi, sanoisivat kaikki, että hän oli etsinyt surmaansa -- ja
sitten etsisivät sen aihetta.

Vaan täällä hän pimeän halki kuuli vanhan lappalaiskoiran haukkuvan.
Se oli hyvin likellä. Hän oli astunut nopeammin kuin tiesikään, hän
olikin jo lähellä sen kotia. Nyt hän näki valot.

Mieltä liikutti pelkkä ajatuskin tavata olento, joka piti hänestä.
Hän rakasti elämää. Hän ei itsekään enää uskonut olevansa siihen niin
kelvoton. Kun tämä tuttu ääni pimeydestä kutsui häntä, tuntui samalta
kuin jos haaksirikkoinen näkee ihmisiä rannalla.

Hänen kulkiessaan talon sivutse jätti koira vahtipaikkansa ja tuli
hieman haukuskellen, märkänä ja häntäänsä heiluttaen, saamaan
tervehdystä. Hän silitti sitä kolmasti jäähyväisiksi ja riensi
edemmä. Pian hän kuuli sen haukkuvan, mutta toisella, kiivaammalla
äänellä. Ehdottomasti muistui hänen mieleensä Jörgen. Samoin koko
tällä loppuosalla matkaa, joka muuten oli hänen isälleen pyhitetty.
Sadat kerrat, pienestä pitäen, hän oli täällä käynyt ja pyöräillyt
isänsä kanssa. Nyt se oli Jörgenin pilaama, sekin. Hän ei enää voinut
tätä tietä kulkea ilman Jörgeniä. Ei askeltakaan elämän uralla ilman
häntä.

Hän katsahti välttämättä ylöspäin. Vaan siellä ei ollut mitään
taivasta.

Aivan uupuneena hän alkoi kiertää viimeistä ylänköä. Hän sivuutti sen
ajattelematta, tuntematta, että tämä oli viimeistä kertaa; mutta myös
pelkäämättä.

Se, mihin hän nyt oli menossa, oli niin likellä ja niin lujasti hänen
mielessään, kuin tie hänen jalkainsa alla. Nyt oltiin Krogskogenin
maalla, ja tie vei laituria kohti. Niin pimeä oli, että hänen
silmänsä, jotka nyt olivat kuitenkin tottuneet pimeyteen, vasta
laiturin lähellä vilaukselta näkivät kappelin valkean muurin. Hänen
ajatuksensa olivat hätäisesti hipaisseet kalmiston hautoja, mutta
luopuivat niistä heti, kiintyäkseen siihen, mitä kohti hän nyt kulki.
Hän astahti sillalle arvelematta, lähtien kiireesti sitä pitkin.
Täällä ei myrsky uhannut, täällä ei sade vitsonut kasvoja; molemmat
olivat hillittyjä ystävävaltoja siitä hetkestä, kun hän astui
Krogskogenin alueelle. Ylänkö ja saaret suojasivat. Muissa oloissa
hän olisi tuntenut lievitystä, ehkäpä rauhaakin isiensä sylissä, --
nyt oli joka ajatus tylsä. Vain koneellisesti hän riensi edelleen.
Koneellisesti hän avasi pari sadetakkinsa nappia päästäkseen käsiksi
avaimeen, koneellisesti hän pisti sen lukkoon ja aukaisi uimahuoneen
oven. Vasta hänen seistessään siellä sysipimeässä heräsivät aistit
ja hätkähtivät. Se jäännös lounastuulta, mikä täällä kulki, löi oven
kiinni; silloin häntä hirvitti. Tuntui kuin hän ei olisikaan yksin.

Hänen piti nyt riisuutua ja astua alas portaita päästäkseen
jääkylmäksi. Jää-jääkylmäksi! Sitten pukeutua ja mennä kotia
kuumeeseen ja muuhun, mitä siitä seuraisi. Ellei kuume toimittaisi,
mitä hän siltä odotti, niin hänellä oli jotakin, mikä voisi avustaa.
Sen hän oli saanut rouva Dawesin kätköistä. Sitten saisi kuume syyn
niskoilleen.

Mutta nyt, kun hänen oli ryhdyttävä avaamaan nappiaan, tuntui hän
kutistuvan ja ihoa karmi. Vesi häntä hirvitti, jääkylmä vesi, jonne
oli mentävä! Huh, tässä likellä oli kai jäätäkin! Hänen täytyi
astua jäälle paljain jaloin! Hän pitäisi kaikissa tapauksissa
sukat jalassa; ne hän sitten voisi kuivata, niin ettei kukaan
alkaisi epäillä. Mutta tuo jää-jääkylmä vesi... entä jos siinä
sattuisi kouristus? Ei, hän ponnistelisi, uisi. Vaan jos jää
leikkaisi haavoja, kun hän pyrkisi taas ylös? Hänen täytyi pitää
alusvaatteetkin päällään. Mutta voisivatko ne kuivua huomisaamuksi?
Kyllä, jos hän ripustaisi ne uunin ympärille. Hänen oli lukittava
ovi, niin että kaikki olisi kunnossa, kun palvelustyttö saapuisi.
Kunhan hän vaan olisi silloin tajussaan? Hän ei ollut koskaan
sairastanut, hän ei sitä tiennyt.

Vaipuessaan näihin pitkällisiin mietiskelyihin hän oli avannut
sadetakin napit. Kun hänen nyt oli riisuttava päähine, sattui se
odottamaton seikka, että hän tahtomattansa alkoi sen sijaan päästää
hamettaan, avata sen nappeja kaulasta, jossa riippui hänen äitinsä
medaljonki. Tällöin kädet vapisivat, ruumiskin alkoi väristä. Hän ei
ollut ajatellut medaljonkia, ei moneen vuoteen, eikä hän sitä nytkään
ajatellut; väristys ei siitä johtunut. Mutta medaljonki ikäänkuin
tuli esille väristyksessä. Pitihän se nyt irroittaa. Kunpa hän vaan
ei sitä unhottaisi? Ei, hän pistäisi sen samalla taskuunsa.

-- Kas niin! --

Silloin tuli uusi säikähdys. Ihan selvään kuului sillalta askelia,
yhä lähemmältä. Väristys taukosi, vaistomaisesti hän taas pani napit
kiinni, ensin kaulasta, sitten sadetakin, pian, pian. Kellä oli tänne
asiaa? Ei ainakaan uimahuoneeseen.

Juuri tänne oltiin tulossa! Luja tempaus lukosta, ovi lensi auki,
valtava olento sadekaavussa täytti oven, huppukauluksinen pää ylettyi
aukkoa ylemmä. Sähkölyhty heitti valoa ihan Maryn kasvoihin, hän
päästi hurjan kiljahduksen, se oli Frans Röy.

Maryn valtasi voipumus niin täysin, että hän oli lyyhistyä kasaan,
mutta häneen käytiin käsiksi, hänet kannettiin ulos, se kävi
tuokiossa. Hän kuuli oven paiskautuvan kiinni, joutui istumaan toisen
käsivarrelle, ja sitten lähdettiin. Sanaakaan hän ei saanut suustaan,
eikä toinenkaan mitään puhunut.

Mutta siltaman päähän tultaessa hän taas tointui, sen Frans Röy
tunsi. Pianpa tämä sai kuullakin: "Tämä on väkivaltaa!" Ei vastausta.
Heti sitten kova ponnistus päästä irti ja taas, mutta vahvemmin,
elävämmin: "Tämä on väkivaltaa!" -- Ei vastausta. Mutta Frans Röyn
toinen käsivarsi kiertyi hellästi hänen ympärilleen. Mary kysäisi
kiivaasti: "Miten te olette tänne joutunut?" -- Nyt toinen vastasi:
"Sisareni!"

Ääni, ääni hyväili häntä hellästi. Mutta Mary taisteli sitä vastaan:
"Jos sisaressanne on hyvyyttä minua kohtaan, jos teissä itsessänne,
niin antakaa minun olla!" Frans Röy kulki edelleen. "Antakaa minun
olla, kuuletteko? Tämä on kehnoa!" Mary kiemurteli hänestä irti
niin voimakkaasti, että hänen piti vaihtaa asentoa, mutta istumaan
Mary jäi. Itku kurkussa Mary sanoi: "Minä en päästä ketään itseäni
hallitsemaan." Silloin toinen vastasi: "Te saatte voimainne takaa
rynnistellä irti, -- vaan kotia teidät kannan. Ellette minua tottele,
panen teille vahdin!" Sanat puristivat Maryä kuin rautavanne, hän
pysyi ihan hiljaa: "Panette minulle vahdin?" -- "Ihan niin, sillä te
ette voi itseänne hallita."

Mitään hupsumpaa ei Mary ollut ikipäivinään kuullut. Mutta hän ei
tahtonut siitä kiistellä. Hän vaan vastasi: "Ja sen te uskotte
auttavan?" -- "Uskonpa niinkin. Kun näette meidän ryhtyvän kaikkeen,
mitä hyväksenne voimme tehdä, niin te mukaannutte, sillä te olette
niin hyvä." Mary oli hetkisen vaiti, sitten sanoi: "Minä en voi ottaa
apua keltään, jossa ei ole minua kohtaan täyttä kunnioitusta" -- hän
alkoi itkeä.

Silloin Frans Röy pysähtyi ja katsahti huppukauluksen alta ylöspäin,
sen verran kuin voi. "Minussako ei täyttä kunnioitusta teitä
kohtaan?! Luuletteko, että teitä muuten kantaisin? Minä en tunne
mitään hienompaa, kauniimpaa kuin te olette. Siksi teitä kannan.
Vaikka olisitte tehnyt kuinka hiton hullusti, -- _minä_ tiedän,
että kun kerran te olette niin tehnyt, siihen on ollut mitä ylevin
vaikutin; te ette muuta voi! Jos teitä on petetty, jos olette
kauheasti erehtynyt, -- sitä syvemmin teitä rakastan -- nyt sen
olen sanonut! -- sillä olettehan te siitä tietysti myös onneton!
Siksipä saanen minäkin olla teille joksikin avuksi. Se on rakkainta,
mitä minulle voi tapahtua. Lähden kyllä pois, jos ehdottomasti
tahdotte. Menen kanssanne vihille, jos tahdotte osoittaa niin paljon
luottamusta minuun. Lupaan tappaa sen veitikan, jos niin tahdotte.
Teen mitä ikinä tahdotte, kunhan se tuottaa teille onnea. Sillä se on
rakkainta, mitä tiedän."

Hän keskeytti, vaan sitten jatkoi:

"Kulkiessani tänä iltana teidän perässänne minussa oli sellainen
tuska, jota en luullut kenenkään ihmisen voivan kestää. Täällä
hän aikoo syöstä mereen, ajattelin. Silloin on minunkin syöstävä.
Tällaisessa ilmassa me varmasti hukumme molemmat, mutta sille ei
mitään mahda. Eikä tämä vaivannutkaan mieltäni, vaan se, että
te olitte niin onneton, niin epätoivoinen! Että saatoitte uskoa
olevanne kelvoton elämään. Te, joka ette koskaan voisi tehdä mitään
kelvotonta, vaikka maksettaisiin maailman korkein palkinto. En
koskaan elämässäni ole tavannut ihmistä, josta siinä asiassa olisin
varmempi. Enkä silloin saanut sitä teille sanoa. Enkä auttaa teitä.
Minä tunsin teidät, en tohtinut astua luoksenne. Mutta sitten
sain kuitenkin pelastaa teidät! Sillä te ette voi haluta kuolemaa
kuultuanne mitä nyt olen sanonut. Vai voittekohan?" Hän oli kuullut
Maryn nyyhkyttävän, tuntenut Maryn kiertävän kätensä hänen päänsä
ympäri, niin että häneltä puhe melkein tukehtui. Nyt hän päästi
Maryn hitaasti luisumaan. Mutta hänen kaulaansa kiertynyt käsivarsi
ei hellinnyt. Päästessään maahan Mary nosti toisenkin kätensä hänen
kaulalleen ja kasvonsa hänen rintaansa vasten, nyyhkien, mutta
loistavin kasvoin, hänen povensa löi siihen tahtia Frans Röyn rinnan
alla, riemun nopeata tahtia. --

-- Taloon oli saatu telefonitse sana, että neiti oli matkalla,
pahimmassa myrskyssä, mitä oli nähty. Tavan takaa kyseltiin
kaupungissa olevasta talosta, oliko hän jo perillä.

Pikku tyttö ja koira olivat monta kertaa käyneet rappusilla eikä
koira ollut haukkunut. Mutta tällä kertaa se haukkui ja päälle
päätteeksi lähti aika laukkaa rannalle päin.

Kotiväki oli ollut mitä suurimmassa jännityksessä. Heistä ei siinä
ollut mitään kummaa, että hänen murheensa ja epätoivonsa oli hänet
ajanut rajuilmaan ja myrskyyn. Hän kaipasi sitä! Hän kaipasi
tilaisuutta panna henkensä alttiiksi, hän ei sitä enää pitänyt
arvossa. Kun pikku tyttö nyt tuli rajuna: "Hän on täällä! Hän on
täällä!" itkivät he ilosta, kaikki naiset. He olivat jo kauan
odotelleet pitäen huoneita ja ruokaa lämpiminä. Nyt he kattoivat
yhdelle lisää, sillä Nanna ryntäsi taas sisään ja ilmoitti, ettei
neiti ollut yksin, hän oli kuullut jonkun miehen puhuvan. Vihdoinkin
oli siis, arvelivat he, Jörgen Thiis tullut! "Ei, ei se ollut hänen
puhettaan. Se oli oikein aika mies!"

Maryn tavatessaan oli koira ihan määrättömästi riemuissaan. Se
vikisi, se kiljui, se hyppi ihan kasvoille eikä talttunut. Kun
Frans Röy sille puhui, otti se hänet heti vastaan kuin vanhan
ystävän, mutta kääntyi heti myös takaisin Maryn kimppuun. Pienestä
karvaisesta olennosta ihan leimusi tulta. Se oli kodin iloa, kun
hänet taas nähtiin pelastettuna. Mary tunsi sen kenties olevan myös
alkusoittoa omaan, uudestaan virkoovaan iloonsa, kun pääsisi irti nyt
kestämästään kauhusta.

Hänen tullessaan sisään koiran kanssa, yhtä villinä ilosta, odottivat
siellä kaikki kolme palvelijaa ja takana pikku tyttö. Vaan heiltä
jäi mielenpurkaus kesken, kun he näkivät valtavan olennon kohoovan
Maryn takaa, sillä sadetakissaan näytti Frans Röy yliluonnolliselta.
Mutta sitten he kohta puhkesivat puhumaan: "Voi voi, kun neiti lähti
sellaiseen ilmaan! Kuinka meitä on pelottanut! Emännöitsijä sieltä
kaupungista ilmoitti! Täällä on lähitienoolla tulipalo. Kaikki miehet
menivät sinne. Muuten olisimme lähettäneet hevosen. Jumalan kiitos,
että saimme teidät taas kotiin!"

Mary salasi liikutuksensa rientämällä yläkertaan. Hän pääsi
lämpöiseen huoneeseensa, sytytetyn lamppunsa ääreen.

"Onko kaikki tuo rakkaus ja huolenpito uutta? Vai enkö ole ennen
huomannut?"

Koira vikisi oven takana, kunnes hänen täytyi se päästää sisään.
Sen kiitollisuus siitä oli niin tunkeileva, ettei hän ollut saada
vaatteita muutettua. Varsinkin oli pulaa, kun piti jalkineita vaihtaa.

Lopuksi hän korjasi hiuksiansa; hänelle muistui mieleen äitinsä
medaljonki, jonka hän nyt haki esille ja ripusti kaulaansa. Hän
katseli sitä -- siitä olikin jo monta vuotta --, puristi sitä
kädessään ja suuteli sitä. Heti sitten hän sytytti kynttilän ja meni
se kädessään käytävän poikki isänsä huoneeseen. Laski kynttilän
pöydälle, kumartui isänsä vuoteen yli ja suuteli päänalusta. Taas
ulos; vaan pysähtyi vierashuoneen oven kohdalle. "Tuolla hän saa
maata, niin että sen voi huomenna taas avata! Sillä sitten ei siellä
enää ole iljetystä." Palvelustyttöä, joka saapui paikalle, hän käski
lämmittämään vierashuoneessa. Se on jo tehty, vastasi tyttö. "Vienkö
sinne neidin kynttilän?" Mary antoi sen hänelle ja jäi katselemaan
hänen jälkeensä. "Onko täällä todella aina oltu tuollaisia?"

Palvelija jäi huoneeseen järjestelemään. Itse astui Mary edelleen
portaita kohti. Siellä hän taas seisahtui. Koira, joka jo oli ehtinyt
alakertaan, kiiti taas ylös; se ei enää tahtonut hänestä luopua. Hän
taputteli sitä kiitollisena, ikäänkuin edes hieman suorittaakseen
sitä suurta kiitollisuutta, joka hänet nyt täytti ääriä myöten.
"Huomenna -- minä olen siihen liian väsynyt tänä iltana -- mutta
huomenna minä sanon Frans Röylle kaikki! Kaikki, mitä minulle on
tapahtunut! Kaikki! Sitten saanen itsekin siitä selvää." Tämä uljas
aie mielessään hän meni portaita alas; vaan pysähtyi, ennenkuin oli
ihan alhaalla. "Ihmeellistä! -- Onpa todella ihmeellistä! Tuntuu
siltä kuin voisin sen sanoa koko maailmalle."

Koira seisoi hollantilaisen huoneen ovella; se haistoi, että siellä
oli Frans Röy.

Mary tuli perästä ja avasi. Vaan tuskin hän itse ehti ovesta, kun
Frans Röy huudahti ikäänkuin olisi käynyt vaivaksi pysyä niin kauan
vaiti: "Jumaliste, täälläpä mahtaa olla ihanaa!" Nähdessään koiran
hyppivän hänen ympärillään hän lisäsi: "Ja kylläpäs teistä täällä
pidetään!" Hänen kasvonsa kimaltelivat.

"Virkapuvussa?" huomautti Mary. "Niinpä kyllä, tiedättekö, että minut
noudettiin suoraa päätä komeista häistä?" Hän nauroi.

Siitä Mary sai erään aatteen. Sillä välin kun koira tempoi ja repi
hänen hermojaan, sanoi hän hilpeästi katsoen Frans Röytä kasvoihin
"Meillä on Krogskogenissa ennenkin asunut insinöörikenraali." --





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mary" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home