Title: Pikku lordi
Author: Burnett, Frances Hodgson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku lordi" ***


PIKKU LORDI

Kirj.

Frances Hodgson Burnett


Suom. Helmi Setälä


Alkuperäinen nimi: Little Lord Fauntleroy



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.



SISÄLLYS:

 Odottamaton tapaus
 Cedrikin ystävät
 Lähtö
 Englannissa
 Linnassa
 Kreivi ja pojanpoika
 Kirkossa
 Ratsastusharjoitus
 Köyhien mökit
 Hälyttävä uutinen
 Levottomuutta Amerikassa
 Kilpakumppanit
 Dick tulee apuun
 Selvitys
 Kahdeksas syntymäpäivä



Odottamaton tapaus


Cedrik ei itse tietänyt siitä mitään. Sitä ei ollut kerrottu hänelle
milloinkaan. Hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut englantilainen,
sillä hänen äitinsä oli sanonut niin. Isä oli kuollut hänen ollessaan
vielä niin pieni, ettei poika voinut muistaa hänestä paljon muuta
kuin että hän oli kookas, että hänellä oli siniset silmät ja pitkät
viikset sekä ettei mikään ollut hauskempaa kuin ratsastaa ympäri
huonetta istuen isän olkapäillä. Isänsä kuoltua Cedrik huomasi
parhaaksi olla puhumatta hänestä äidille. Isän sairastuttua Cedrik
oli lähetetty pois kotoa, ja kun hän palasi takaisin, oli isä jo
haudassa. Äitikin, joka oli ollut sairaana, oli parantunut vain sen
verran, että jaksoi istua tuolilla ikkunan ääressä. Hän istui siinä
surupuku yllään, kalpeana ja laihana, hymykuopat olivat kadonneet
hänen poskistaan, ja hänen suurissa silmissään oli surumielinen ilme.

"Lemmikkini", Cedrik sanoi (siksi isä oli äitiä aina sanonut ja
häneltä poika oli oppinut sen), "onko isä terveempi?"

Cedrik tunsi, että äidin kädet rupesivat vapisemaan, ja hän painoi
kiharaisen päänsä äitinsä kasvoihin. Äidin silmissä oli ilme, joka
oli saada hänet itkemään.

"Lemmikkini", Cedrik sanoi, "onko hän terve?"

Seuraten pienen, hellän sydämensä ääntä poika kietoi käsivartensa
äidin kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen painaen pehmeän poskensa
hänen kasvoihinsa. Äiti laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja itki
katkerasti, pusertaen häntä rintaansa ikään kuin ei olisi koskaan
tahtonut päästää häntä irti.

"Niin, hänen on hyvä olla", äiti nyyhkytti, "hänen on oikein hyvä
olla, mutta meillä -- meillä ei nyt enää ole ketään muuta kuin
toisemme."

Vaikka Cedrik olikin pieni, hän kuitenkin ymmärsi, ettei hänen
kaunis nuori isänsä enää milloinkaan palaa takaisin. Hän oli kuullut
puhuttavan ihmisistä, jotka olivat kuolleet vaikkei hän täysin
käsittänytkään, mistä kaikki tämä suru johtui. Hän huomasi parhaaksi
olla puhumatta isästä, sillä äiti rupesi silloin aina itkemään
ja hän huomasi myös, ettei äidin ollut hyvä istua liikkumatta ja
tuijottaa ääneti takkavalkeaan tai ikkunasta ulos. Heillä ei ollut
paljon tuttavia, ja he viettivät hiljaista elämää. Mutta Cedrikin
mielestä heidän elämänsä ei tuntunut yksinäiseltä ennen kuin hän
tuli vanhemmaksi ja sai tietää, miksi heillä ei milloinkaan käynyt
vieraita. Hänelle kerrottiin, että hänen äitinsä oli ollut orpo,
aivan yksin maailmassa, mennessään naimisiin hänen isänsä kanssa.
Hän oli hyvin kaunis ja oli ollut seuranaisena erään rikkaan
vanhan rouvan luona, joka ei kohdellut häntä hyvin. Eräänä päivänä
kapteeni Cedrik Errol, joka tuli taloon vieraisille, näki hänen
kiiruhtavan ylös portaita itkusilmin. Hän näytti niin herttaiselta,
viattomalta ja surulliselta, ettei kapteeni voinut häntä unohtaa.
Monien vaikeuksien jälkeen he oppivat tuntemaan toisensa. He menivät
naimisiin, vaikka heidän avioliittonsa oli monien mieltä vastaan.
Eniten vihoissaan oli kuitenkin kapteenin isä, joka asui Englannissa.
Hän oli rikas ja arvokas vanha aatelismies, luonteeltaan kiivas, ja
hän suorastaan vihasi sekä Amerikkaa että amerikkalaisia. Hänellä
oli kaksi poikaa, jotka olivat kapteeni Cedrikiä vanhempia, ja laki
määräsi, että vanhin poika oli perivä perheen nimen sekä laajat ja
oivalliset tilukset. Jos vanhin sattuisi kuolemaan, niin seuraava
poika tulisi perilliseksi. Siten kapteeni Cedrikillä ei ollut
suurtakaan mahdollisuutta itse tulla rikkaaksi, vaikka hän olikin
rikkaan perheen jäsen.

Mutta luonto oli nuoremmalle pojalle antanut etuja, joita vanhemmat
veljet eivät olleet saaneet. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja hänen
vartalonsa solakka ja voimakas; hänen huulensa hymyilivät, hänen
äänensä soi lempeästi ja iloisesti. Hän oli urhoollinen, jalomielinen
ja hyväsydäminen, hän näytti voivan saavuttaa kaikkien rakkauden.
Mutta niin ei ollut hänen vanhempien veljiensä laita. He eivät
olleet kauniita, hyviä eivätkä erityisen lahjakkaitakaan. Kun he
kasvavina poikina kävivät koulua Etonissa, heistä ei juuri pidetty,
ja sittemmin yliopistossa heillä ei ollut halua lukuihin, vaan he
tuhlasivat aikansa ja rahansa voimatta hankkia itselleen todellisia
ystäviä. Vanha kreivi, heidän isänsä, sai heidän tähtensä kärsiä
monta katkeraa pettymystä ja nöyryytystä; hänen perillisensä eivät
tuottaneet mainetta hänen kunniakkaalle nimelleen, eikä heistä
näyttänyt tulevan muuta kuin itsekkäitä, mitättömiä miehiä ilman
miehekkäitä, jaloja ominaisuuksia. Vanha kreivi ajatteli katkerana,
että luonto vasta kolmannelle pojalle, joka perisi ainoastaan pienen
omaisuuden, oli suonut kaikki edut, miellyttävyyden, voiman ja
kauneuden. Toisinaan hän melkein vihasi tätä kaunista nuorta miestä,
jolla oli ne hyvät ominaisuudet, joiden tulisi käydä käsi kädessä
ylhäisen arvonimen ja laajojen tilusten kanssa, eikä hän kuitenkaan
voinut olla rakastamatta tätä poikaansa vanhan, ylpeän sydämensä
sisimmässä. Kiivaudessaan isä kerran lähetti hänet joksikin aikaa
Amerikkaan, jottei hänen olisi suruksensa tarvinnut alituisesti
todeta nuorimman ja vanhempien veljesten välistä vastakohtaa,
kun viimeksi mainitut juuri siihen aikaan huonolla elämällänsä
aiheuttivat hänelle paljon huolta.

Mutta puolen vuoden kuluttua hän rupesi jo sisimmässään kaipaamaan
poikaansa, ja siksi hän kirjoitti kapteenille ja käski tämän palata
kotiin. Tämän kirjeen kanssa ristiin kulki toinen kirje, jonka
kapteeni Cedrik oli lähettänyt isälleen. Siinä hän kertoi rakkaudesta
erääseen sievään amerikkalaiseen tyttöön sekä aikomuksestaan mennä
naimisiin tämän kanssa. Kreivi suuttui tästä kirjeestä silmittömästi.
Vaikka hän olikin tulinen luonteeltaan, hän ei ollut milloinkaan
joutunut niin suunniltaan kuin nyt, kapteenin kirjettä lukiessaan.
Palvelija, joka sattui olemaan herransa huoneessa, luuli että
herra oli saanut halvauksen: niin vimmoissaan hän oli. Tunnin ajan
hän raivosi kuin tiikeri, istui sitten kirjoittamaan vastausta ja
kielsi poikaansa enää koskaan palaamasta kotiin tai kirjoittamasta
sukulaisilleen. Hän sai elää miten halusi tai vaikka kuolla, mutta
perheen keskuudesta hän oli suljettu ainaiseksi, ja hänen olisi turha
odottaa isältään enää mitään apua.

Surullisena kapteeni luki tämän kirjeen. Hän rakasti Englantia ja
kaunista syntymäkotiaan. Kiivasta vanhaa isäänsäkin hän rakasti ja
oli aina säälinyt ja surkutellut hänen pettymystään. Nyt hän tiesi,
ettei hän enää voinut toivoa mitään isän puolelta. Aluksi hän oli
aivan neuvoton. Hän ei ollut tottunut työhön eikä hänellä ollut
kokemusta käytännön toimista, mutta rohkeutta ja päättäväisyyttä
häneltä ei puuttunut. Hän erosi Englannin armeijasta ja monien
vaikeuksien jälkeen hänen onnistui saada virka New Yorkissa, minkä
jälkeen hän meni naimisiin. Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä
välillä oli hyvin suuri, mutta hän oli nuori ja onnellinen ja toivoi
kovalla työllä saavansa tulevaisuudessa paljon aikaan. Hänellä oli
pieni talo syrjäisen kadun varrella, täällä syntyi hänen pieni
poikansa, ja heidän kotinsa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sievä
ja viihtyisä. Hetkeäkään hän ei katunut sitä, että oli nainut vanhan
rouvan kauniin seuranaisen juuri sen vuoksi, että tämä oli niin
suloinen ja että he rakastivat toisiaan. Vaimo oli todellakin hyvin
suloinen, ja pieni poika oli sekä hänen että isän näköinen. Vaikka
poika oli syntynyt yksinkertaisessa kodissa, olisi varmaan ollut
vaikea löytää toista niin onnellista lasta. Ensiksikin hän oli terve
eikä hänestä ollut vähintäkään vastusta. Toiseksi hän oli kiltti ja
miellyttävä niin että kaikilla oli vain iloa hänestä. Ja kolmanneksi
hän oli kaunis. Syntyessään hän ei ollut paljaspäinen niinkuin lapset
tavallisesti, vaan hienot, kullanväriset hiukset peittivät hänen
päätänsä, ja kuuden kuukauden kuluttua ne olivat kasvaneet pitkiksi
kiharoiksi. Hänellä oli suuret tummat silmät pitkien silmäripsien
varjossa ja pienet sievät kasvot. Hänen niskansa oli vahva ja hänen
jalkansa niin vankat, että hän yhdeksän kuukauden ikäisenä oppi
kävelemään. Pieneksi lapseksi hän oli niin hyväntapainen, että oli
oikein ilo katsella häntä. Jokaista hän piti ystävänään, ja jos
joku puhutteli häntä hänen ollessaan kadulla vaunuissaan, hän loi
vieraaseen totisen katseen ja hymyili herttaisesti. Senpä vuoksi
jokainen koko lähimmässä naapuristossa mielellään jutteli hänen
kanssaan, jopa sekatavarakauppiaskin, jota muuten pidettiin kovin
ynseänä. Kuukausi kuukaudelta Cedrik tuli yhä kauniimmaksi ja
miellyttävämmäksi.

Pian hän kasvoi niin suureksi, että pystyi kulkemaan ulkona
hoitajan kanssa. Kun hän kulki valkoisissaan vetäen perässään
pieniä leikkirattaita, hän oli niin sievä ja sorea, että yksikään
ohikulkija ei saattanut olla huomaamatta häntä. Kotiin tultua
hoitaja kertoi aina äidille, kuinka naiset olivat pysäyttäneet
vaunun katsellakseen ja puhutellakseen poikaa ja kuinka mielissään
he olivat, kun tämä jutteli heille iloisesti ikään kuin he olisivat
olleet vanhoja tuttuja. Lapsen suloisuus ilmeni voimakkaammin siinä
iloisessa ja ujostelemattomassa tavassa, jolla hän teki tuttavuutta
ihmisten kanssa. Luultavasti se johtui hänen pienestä luottavaisesta
sydämestään, joka tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan ja halusi nähdä
jokaisen yhtä iloisena kuin hän itsekin oli. Siksipä hän pian oppi
käsittämään ympärillään olevien tunteita. Varmaankin nämä hyvät
ominaisuudet olivat hänessä päässeet kasvamaan siksi, että hän oli
aina elänyt rakastavien, hellien ja sivistyneiden vanhempiensa
hoivassa. Kotona hän ei koskaan kuullut epäystävällistä tai töykeätä
sanaa. Häntä oli aina rakastettu ja hyväilty ja kohdeltu hellästi, ja
niin hänen lapsen sydämensä täyttyi rakkaudesta ja lämmöstä. Hän oli
kuullut äitiänsä kutsuttavan hellillä nimillä, ja niitä hän itsekin
rupesi käyttämään puhutellessaan häntä. Hän oli nähnyt isän aina
suojelevan ja pitävän huolta äidistä, ja niin hänkin oppi kohtelemaan
häntä hellästi.

Kun hän tiesi, ettei isä enää palaisi ja huomasi äitinsä syvän surun,
hänessä kehittyi vähitellen ajatus, että hänen tulisi kaikin tavoin
koettaa saada äiti jälleen iloiseksi. Vaikka hän olikin vain pieni
lapsi, niin tämä ajatus oli hänen mielessään hänen kiivetessään äidin
polvelle, suudellessaan häntä ja painaessaan kiharaisen päänsä vasten
hänen rintaansa, näyttäessään hänelle lelujansa ja kuvakirjojansa
tai hiljaa ryömiessään hänen viereensä, kun hän lepäsi sohvalla. Hän
ei ollut riittävän vanha voidakseen tehdä muuta, ja siksi hän teki
sen minkä voi, ja oli siten äidille suuremmaksi iloksi kuin itse
aavistikaan.

-- "Tiedättekö Mary", hän kuuli äidin kerran sanovan vanhalle
apulaiselleen, "olen varma siitä, että Cedrik koettaa lohduttaa minua
omalla tavallansa. Hän luo minuun joskus hellän, ihmettelevän katseen
niin kuin hän olisi suruissaan minun tähteni, ja sitten hän hyväilee
minua tai tuo minulle jotakin nähtäväksi. Hän on jo pieni mies ja
todella saattaa luulla että hän ymmärtää jo jotakin."

Isommaksi tultuansa hän suuresti huvitti ihmisiä lystikkäillä
kujeillaan. Äidillä oli niin hyvää seuraa hänestä, ettei hän muuta
kaivannutkaan. He kävelivät, juttelivat ja leikkivät yhdessä. Jo
pikkupoikana hän oppi lukemaan ja sen jälkeen hän usein iltaisin
istui matolla takkavalkean ääressä ja luki ääneen -- väliin satuja,
väliin paksuja kirjoja, joita vanhemmat ihmiset lukevat, ja joskus
sanomalehtiäkin. Ja usein Mary kuuli keittiöön mrs Errolin iloisesti
nauravan pojan hauskoja puheita.

"Totta tosiaankin", Mary sanoi sekatavarakauppiaalle, "ei voi olla
nauramatta hänen kujeitansa ja hänen pikkuviisaita puheitansa. Kun
oli valittu uusi presidentti, tuli poika eräänä päivänä keittiöön ja
seisoi uunin edessä aivan hiljaa kädet taskussa, ja hänen kasvonsa
olivat vakavat kuin tuomarin. Sitten hän sanoi minulle: 'Mary, nämä
vaalit kiinnostavat minua tavattomasti. Minä olen republikaani
ja niin on lemmikkinikin. Oletko sinäkin Mary republikaani?'
'Valitettavasti minä olen demokraatti!' Poika loi minuun katseen,
joka tunki aina sydämeeni saakka, ja sanoi: 'Mary, te syöksette maan
perikatoon.' Eikä sen jälkeen ole kulunut päivääkään ettei hän olisi
yrittänyt taivuttaa minua muuttamaan mielipiteitäni."

Mary oli hyvin kiintynyt poikaan ja oli oikein ylpeä hänestä. Hän
oli ollut talossa siitä asti kun poika syntyi. Isän kuoleman jälkeen
hän oli yhtaikaa ollut keittäjänä, siivoojana ja lapsenhoitajana.
Hän ylpeili pojan voimakkaasta, kauniista vartalosta, hänen sievistä
tavoistaan ja varsinkin hänen kullankeltaisesta tukastansa, joka
kiharoina valui alas otsalle ja olkapäille. Hän teki mielellään työtä
varhaisesta aamusta iltamyöhään saakka auttaakseen äitiä pitämään
kunnossa pojan vaatteita.

"Eikö hän näytäkin ylhäiseltä?" Maryn oli tapana sanoa. "Tahtoisinpa
tietää, onko palatseissakaan hänen vertaistaan lasta. Kaikki ukot,
naiset ja lapset katselevat häntä, kun hän kulkee yllään musta
samettitakkinsa, joka on tehty rouvan vanhasta hameesta. Hän pitää
aina päänsä pystyssä ja hänen kihara tukkansa kiiltää kuin kulta. Hän
näyttää pieneltä lordilta."

Cedrik ei tiennyt näyttävänsä pieneltä lordilta, hän ei edes tiennyt,
mikä lordi oli. Hänen paras ystävänsä oli sekatavarakauppias, joka
ei koskaan ollut hänelle äreä. Kauppiaan nimi oli Hobbs, ja Cedrik
ihaili ja kunnioitti häntä suuresti. Poika piti häntä rikkaana ja
mahtavana henkilönä, olihan hänellä niin paljon tavaraa kaupassaan --
luumuja, viikunoita, appelsiineja ja leivoksia -- ja olihan hänellä
hevonen ja vaunutkin. Cedrik piti paljon maitomiehestä, leipurista
ja omenakauppiaasta, mutta mr Hobbs oli kuitenkin paras kaikista. He
olivat niin hyvät ystävät, että Cedrik kävi joka päivä hänen luonaan
ja istui siellä hyvän aikaa keskustellen "päivän kysymyksistä".
Oli oikein kummallista, miten paljon heillä oli puhuttavaa --
esimerkiksi heinäkuun neljännestä. Kun he rupesivat puhumaan tuosta
päivästä, ei jutusta tahtonut loppua tullakaan. Mr Hobbs ei ollut
englantilaisten ystävä ja hän kertoi koko vallankumouksen historian
esittäen ihmeellisiä ja isänmaallisia juttuja vihollisten kehnoudesta
ja vallankumouksen sankarien urhoollisuudesta. Hän lopetti juttunsa
tavallisesti lukemalla osan amerikkalaisten itsenäisyysjulistuksesta.
Cedrik oli niin innoissaan, että hänen silmänsä loistivat, hänen
poskensa punoittivat ja hänen kiharansa menivät epäjärjestykseen.
Kotiin tultuaan hänellä tuskin oli aikaa syödä päivällistä, sillä
hänellä oli niin kova kiire kertoa kaikki äidilleen. Varmaankin
mr Hobbs ensimmäisenä herätti hänessä innostuksen valtiollisiin
asioihin. Mr Hobbs luki mielellään sanomalehtiä, ja siten Cedrik
sai tietää mitä Washingtonissa tapahtui, ja mr Hobbs kertoi hänelle
myös, täyttikö presidentti velvollisuutensa vai eikö. Kerran
eräissä vaaleissa kaikki hänen mielestään oli suurenmoista, ja
jollei mr Hobbsia ja Cedrikiä olisi ollut, niin varmasti maa olisi
joutunut perikatoon. Mr Hobbs otti hänet kerran mukaansa katsomaan
soihtukulkuetta, ja useat kulkueen osanottajista muistivat nähneensä
kookkaan miehen seisovan lyhtypylvään vieressä pitäen olkapäillään
kaunista riemuitsevaa poikaa, joka heilutti hattuansa ilmassa.

Jonkin aikaa vaalien jälkeen, Cedrikin ollessa kahdeksannella
vuodella, sattui merkillinen tapaus, joka ihmeellisesti muutti hänen
elämänsä. Ihmeellisintä oli, että hän samana päivänä oli jutellut
mr Hobbsin kanssa Englannista ja kuningattaresta, ja mr Hobbs oli
ankarasti tuominnut ylimystön, varsinkin kreivit ja markiisit. Aamu
oli kuuma, ja hetken leikittyään ystäviensä kanssa Cedrik oli mennyt
lepäämään ja nähnyt mr Hobbsin katselevan hyvin äreänä englantilaista
lehteä, jossa oli kuva jostakin hovijuhlasta.

"Ohhoh", hän sanoi, "tällä tavoin ne nyt elävät, mutta eipä se kauan
kestäne. Kerran vielä ne, joita he nyt polkevat jalkojensa alle,
lähettävät kreivit ja markiisit tiehensä! Se päivä kyllä tulee, ja
varokoot he silloin itseänsä!"

Cedrik oli tapansa mukaan kiivennyt korkealle tuolilleen, ja
työntänyt hatun niskaansa ja pistänyt kädet taskuunsa kuunnellen
hartaasti mr Hobbsia.

"Oletteko te koskaan tuntenut kreivejä tai markiiseja, mr Hobbs?" hän
kysyi.

"En", mr Hobbs vastasi halveksivasti, "en luullakseni. Tahtoisinpa
vain nähdä yhden täällä luonani! Kyllä minä hänelle näyttäisin! En
sallisi hänen istua edes kakkulaatikolleni!"

Tätä sanoessaan hän ylpeästi katsahti ympärilleen ja rypisti otsaansa.

"Ehkeivät he tahtoisi olla kreivejä, jos he tietäisivät jostakin
paremmasta", Cedrik sanoi tuntien sääliä heidän onnettoman asemansa
johdosta.

"Vai eivät tahtoisi!" mr Hobbs sanoi. "Sehän on heidän kunniansa!
Veressä se heillä on. Kehnoa joukkoa!"

Heidän parhaillaan jutellessaan Mary astui sisään. Cedrik luuli,
että hän ehkä oli tullut ostamaan sokeria, mutta näin ei ollutkaan.
Hän näytti kalpealta, niinkuin hän olisi ollut jostakin syystä
liikuttunut.

"Tule kotiin, kultaseni", hän sanoi, "rouva tarvitsee sinua".

Cedrik liukui alas tuoliltaan.

"Tahtooko hän minut mukaansa kävelemään, Mary?" hän kysyi. "Näkemiin,
mr Hobbs!"

Kauppiasta hämmästytti se, että Mary tuijotti häneen niin
kummallisesti ja pudisti päätänsä.

"Mikä teidän on, Mary?" hän kysyi. "Kuuma ilmako teitä rasittaa?"

"Ei", sanoi Mary, "vaan meillä on tapahtunut kummallisia asioita".

"Onko lemmikki saanut auringonpaahteesta päänsärkyä?" poika
tiedusteli huolestuneena. Mutta ei se sitäkään ollut. Heidän
tultuansa kotiin oli portin edessä vaunut, ja joku puhui äidin kanssa
salissa. Mary vei Cedrikin kiireesti yläkertaan, puki hänen ylleen
parhaan, vaalean kesäpuvun, kiinnitti sen päälle punaisen vyön ja
kampasi pojan kiharat.

"Niin, ne lordit!" hän kuuli Maryn sanovan. "Ja ylimykset sekä
aatelismiehet. Paha heidät periköön! Lordit tosiaankin -- kova onni!"

Olipa tämä kummallista, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että äiti
kertoisi hänelle mitä kaikki tämä puuha merkitsi, ja siksi hän antoi
Maryn päivitellä kysymättä häneltä mitään. Kun hänet oli puettu,
hän juoksi portaita alas ja astui saliin. Nojatuolissa istui kookas
vanha herra, jonka kasvot näyttivät ankarilta. Äiti seisoi kalpeana
vieressä ja poika huomasi kyyneleitä hänen silmissänsä.

"Oi Ceddi!" hän huudahti ja juoksi poikansa luo ottaen hänet syliinsä
ja suudellen häntä kiihkeästi ja levottomasti. "Oi Ceddi-kultani!"

Vanha herra nousi tuoliltansa ja tarkasti tuikeasti Cedrikiä.
Katsellessaan hän siveli kapeata leukaansa luisevalla kädellään.

Hän ei näyttänyt laisinkaan tyytymättömältä.

"Vai niin", hän sanoi vihdoin hiljaa, "tämä siis on pikku lordi
Fauntleroy".



Cedrikin ystävät


Tuskin koskaan on kenelläkään pojalla ollut enemmän syytä
kummastukseen kuin Cedrikillä seuraavan viikon kuluessa. Se oli
merkillisin ja ihmeellisin viikko, minkä hän siihen asti oli elänyt.
Ensiksikin oli juttu, jonka äiti hänelle kertoi, perin kummallinen.
Se piti kertoa hänelle kaksi tai kolme kertaa ennen kuin hän ymmärsi
sen. Mitähän mr Hobbs ajattelisi siitä? Siinä puhuttiin kreiveistä.
Hänen isänsä isä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, oli kreivi.
Hänen vanhin setänsä olisi myös aikaa myöten tullut kreiviksi, jollei
hän olisi kuollut pudottuaan hevosen selästä. Sen jälkeen hänen
toinen setänsä olisi saanut kreivin arvon, jollei hän olisi äkkiä
joutunut kuumetaudin uhriksi Roomassa. Sitten hänen oma isänsä, jos
hän olisi elänyt, olisi tullut kreiviksi. Mutta koska he kaikki
olivat kuolleet ja Cedrik yksin oli elossa, niin näytti siltä kuin
hänestä isoisän kuoleman jälkeen tulisi kreivi -- ja nyt hän oli
lordi Fauntleroy.

Hän valahti aivan valkoiseksi kuullessaan tämän nyt ensimmäisen
kerran.

"Voi lemmikkini!" hän sanoi, "en minä tahtoisi kreiviksi. Ei kukaan
pojista ole kreivi. Enkö mitenkään pääsisi siitä?"

Mutta se näytti väistämättömältä. Illalla poika ja hänen äitinsä
istuivat avonaisen ikkunan ääressä keskustellen kauan yhdessä.
Cedrik istui penkillä mieliasennossaan, kädet polvilla, somat kasvot
ajatustyöstä punoittaen. Isoisä oli lähettänyt noutamaan häntä
Englantiin, ja äiti arveli että oli pakko lähteä.

"Sen tähden", äiti sanoi katsellen surullisesti ulos ikkunasta, "sen
tähden sinun pitää lähteä, että isä olisi tahtonut niin. Hän rakasti
kotiansa ja sitä paitsi on paljon asioita, joita pieni poika ei voi
käsittää. Minä olisin itsekäs äiti, jos en antaisi sinun lähteä. Kun
vartut vanhemmaksi, niin käsität sen itsekin."

Ceddi pudisti päätään surullisesti. "Minun tulee niin ikävä mr
Hobbsia", hän sanoi. "Ja pelkäänpä, että hänkin kaipaa minua niin
kuin minä häntä. Minun tulee ikävä heitä kaikkia."

Kun mr Havisham -- joka oli kreivi Dorincourtin asianajaja ja
lähetetty noutamaan lordi Fauntleroyta Englantiin -- tuli seuraavana
päivänä heille, niin Cedrik sai kuulla paljon asioita. Mutta häntä ei
juuri lohduttanut tieto, että hänestä suureksi tultuaan tulee rikas
mies, monien linnojen, suurten puistojen, rikkaiden kaivosten ja
laajojen tiluksien omistaja. Hän oli suruissaan ystävänsä, mr Hobbsin
tähden ja lähti syvästi masentuneena hänen luoksensa kauppaan heti
aamiaisen jälkeen.

Cedrik tapasi hänet lukemassa aamulehteä ja lähestyi häntä totisen
näköisenä. Hän tiesi, että mr Hobbs tulisi apealle mielelle
kuullessaan, mitä oli tapahtunut, ja matkalla hän oli miettinyt,
kuinka sen parhaiten kertoisi.

"Hei!" mr Hobbs sanoi. "Huomenta!"

"Huomenta!"

Cedrik ei kiivennyt korkealle tuolilleen niin kuin hänen tapansa oli
ollut, vaan hän istui puulaatikolle kädet ristissä polvien ympärillä
ja oli ääneti hetken aikaa. Vihdoin mr Hobbs katsahti häneen
tutkivasti sanomalehtensä yli.

"Hei!" hän sanoi uudelleen.

Cedrik koetti rohkaista mieltänsä.

"Mr Hobbs", hän sanoi "muistatteko mistä me eilen aamulla juttelimme?"

"Muistaakseni Englannista", mr Hobbs vastasi.

"Niin", Cedrik sanoi. "Mutta juuri kun Mary tuli minua hakemaan?"

Mr Hobbs raapi päätänsä.

"Me keskustelimme kuningatar Viktoriasta ja aatelistosta."

"Niin", Cedrik sanoi epäilevästi, "ja -- ja kreiveistä, muistattekos?"

"Kyllä, kyllä", mr Hobbs vastasi, "me maalasimme heidät mustiksi ja
kirjaviksi. Ja se oli oikein tehty!"

Cedrik punastui tukanrajaa myöten. Eläissään hän ei ollut joutunut
mistään asiasta näin hämilleen. Hiukan hän myös pelkäsi mr Hobbsin
puolesta.

"Te sanoitte", Cedrik jatkoi, "ettette sallisi kenenkään heistä istua
edes laatikollanne".

"Niinpä sanoinkin", mr Hobbs vastasi varmasti, "ja minä ajattelin
niinkuin sanoin. Yrittäköönpä vain joku niin --!"

"Mr Hobbs", Cedrik sanoi, "nyt yksi heistä istuu teidän
laatikollanne!"

Mr Hobbs hyökkäsi ylös tuolistansa.

"Mitä!" hän huudahti.

"Niin", Cedrik sanoi ujosti, "minä olen yksi heistä -- taikka tulen
siksi. En tahdo salata teiltä mitään."

Mr Hobbs näytti levottomalta ja meni tarkastamaan lämpömittaria.

"Kuumuus on kai noussut päähäsi!" hän huudahti ja kääntyi
tarkastamaan nuoren ystävänsä kasvoja. "On kuuma päivä! Kuinka sinä
jaksat? Tunnetko missään kipua? Kauanko sitä on kestänyt?"

Hän tunnusteli suurella kädellään pojan päätä -- ja tuli vielä
enemmän hämilleen.

"Kiitos", Cedrik sanoi, "minä voin hyvin. Ei minun päätäni mikään
vaivaa. Valitettavasti se, minkä olen teille sanonut, mr Hobbs, on
totta. Sen tähden Mary tuli noutamaan minua. Mr Havisham kertoi sen
äidille ja mr Havisham on asianajaja."

Mr Hobbs lysähti tuolilleen ja pyyhki nenäliinalla otsaansa.

"Toinen meistä on saanut auringonpistoksen!" hän huudahti.

"Ei kumpainenkaan", Cedrik sanoi. "Meidän pitää katsoa asiaa
parhaalta puolelta, mr Hobbs. Mr Havisham tuli Englannista asti
kertomaan sen meille. Isoisäni lähetti hänet."

Mr Hobbs loi tuijottavan katseen pojan viattomiin kasvoihin.

"Kuka on sinun isoisäsi?" hän kysyi.

Cedrik pisti kätensä taskuun ja veti varovasti esiin paperinpalasen,
johon hän oli kirjoittanut jotakin pyöreällä säännöttömällä
käsialallaan.

"Minun on niin vaikea muistaa sitä ja siksi kirjoitin sen tähän",
hän sanoi. Ja sitten hän luki hitaasti: "John Arthur Molyneux Errol,
Dorincourtin kreivi. Tämä on hänen nimensä ja hän asuu linnassa --
luullakseni kahdessa tai kolmessakin linnassa. Ja minun isäni oli
hänen nuorin poikansa. Ei minusta olisi tullut kreiviä, jollei isä
olisi kuollut, eikä isästäkään, jolleivät hänen molemmat veljensä
olisi kuolleet. Mutta he kuolivat kaikki eikä elossa ole muita
miespuolisia jälkeläisiä kuin minä, ja minusta tulee kreivi. Ja
isoisä on lähtenyt noutamaan minua Englantiin."

Mr Hobbsin tuli yhä kuumempi. Hän pyyhki otsaansa sekä paljasta
päälakeansa ja hengähti syvään. Vähitellen hän huomasi, että jotakin
merkillistä oli tapahtunut. Mutta katsellessaan puulaatikolla istuvaa
poikaa, joka näytti viattomalta ja vakavalta, hän huomasi, ettei tämä
ollut lainkaan muuttunut, vaan oli aivan samanlainen kuin ennenkin.
Hän oli sama herttainen ja rohkea poika, musta takki yllä ja punainen
kaulaliina kaulassa. Mr Hobbs joutui aivan suunniltaan kuunnellessaan
pitkää sukuluetteloa. Häntä hämmensi vielä sekin seikka, että Cedrik
puhui tästä kaikesta aivan luonnollisena ja yksinkertaisena asiana
huomaamatta itse, miten ihmeellistä se oli.

"Mikä sinun nimesi taas olikaan?" mr Hobbs kysyi.

"Se on Cedrik Errol, lordi Fauntleroy", Cedrik vastasi. "Siksi mr
Havisham minua sanoi. Kun tulin huoneeseen, hän sanoi: 'Tämä siis on
pikku lordi Fauntleroy!'"

"Hyvä", mr Hobbs sanoi, "kirppu minua purkoon!"

Tätä huudahdusta hän käytti aina kun oli hyvin hämmästynyt tai
liikuttunut. Tällaisena tyrmistyksen hetkenä hänen oli mahdotonta
löytää mitään muuta sanottavaa.

Cedrikin mielestä se oli hyvin sopiva ja asianmukainen ilmaus.
Hänen kunnioituksensa mr Hobbsia kohtaan oli niin suuri, että hän
hyväksyi kaikki tämän mielenilmaukset ja suorastaan ihaili niitä. Hän
tunsi liian vähän maailmaa voidakseen huomata, ettei mr Hobbs aina
käyttäytynyt kovin hienosti. Tietysti hän huomasi, ettei kauppias
ollut äidin kaltainen, mutta olihan äiti nainen, ja hän tiesi
naisista sen, että he olivat hyvin erilaisia kuin miehet.

Hän katsahti huolestuneena mr Hobbsiin.

"Onko Englanti kaukana täältä?" hän kysyi.

"Se on Atlantin valtameren toisella puolen", mr Hobbs vastasi.

"Se siinä pahinta onkin", Cedrik sanoi. "Minä en ehkä tapaa teitä
pitkään aikaan, ja tällaista mahdollisuutta en mielelläni ajattele, mr
Hobbs."

"Parhaiden ystävien täytyy usein erota", mr Hobbs sanoi.

"Niin", Cedrik sanoi, "me olemme niin kauan olleet ystäviä, vai
kuinka?"

"Aina sinun syntymästäsi saakka", mr Hobbs vastasi. "Sinä olit kuuden
viikon ikäinen, kun sinut ensi kerran tuotiin kadulle."

"Niin", Cedrik huokasi, "silloin en tosiaan ajatellut, että minusta
tulee kreivi".

"Etkö luule", mr Hobbs sanoi, "että voisit välttää sen?"

"Pelkäänpä, ettei se käy päinsä", Cedrik vastasi. "Äiti sanoo, että
isäkin olisi toivonut sitä. Mutta jos minusta tulee kreivi, niin minä
voin ainakin tehdä yhden asian: voin koettaa tulla hyväksi kreiviksi.
En tahdo tulla itsevaltiaaksi. Ja jos vielä kerran uhkaisi sota
Amerikkaa vastaan, niin minä yrittäisin estää sen."

He keskustelivat kauan ja vakavasti. Kun mr Hobbs oli tyyntynyt ensi
hämmennyksestään, hän ei enää ollut niin levoton kuin olisi luullut.
Hän koetti mukautua asiain menoon ja ennen keskustelun loppua hän
kysyi yhtä ja toista. Koska Cedrik osasi vastata ainoastaan harvoihin
kysymyksiin, hän itse koetti vastata niihin ruveten laajasti
esittämään kreivien, markiisien ja lordien asioita ja selittäen niitä
tavalla, joka varmaan olisi hämmästyttänyt mr Havishamia, jos tämä
arvoisa herra olisi ollut kuulemassa.

Mutta muutenkin oli paljon asioita, jotka saivat mr Havishamin
hämmästymään. Hän oli aina elänyt Englannissa eikä ollut tottunut
Amerikan kansaan eikä sen tapoihin. Lähes neljäkymmentä vuotta hän
oli toimensa johdosta ollut tekemisissä kreivi Dorincourtin perheen
kanssa ja hän tunsi kaikki heidän laajat tiluksensa, omaisuutensa
ja mahtavuutensa. Kylmällä, käytännöllisellä tavallaan hän tunsi
mieltymystä poikaa kohtaan, josta kerran oli tuleva kaiken tämän
valtias ja omistaja -- tulevaa Dorincourtin kreiviä kohtaan. Hän
tiesi kuinka vanhan kreivin toiveet vanhempien poikien suhteen olivat
pettäneet ja kuinka hän oli joutunut vihan vimmoihin saadessaan
kuulla kapteeni Cedrikin avioliitosta amerikkalaisen naisen kanssa,
ja hän tiesi vanhuksen yhä edelleen vihaavan pientä kaunista
leskeä, josta puhuessaan hän käytti katkeria ja julmia sanoja.
Itsepintaisesti hän väitti, että tämä oli viekas amerikkalainen
tyttö, joka oli kietonut hänen poikansa pauloihinsa siksi, että
tämä oli kreivin poika. Vanha lakimies oli puoleksi uskonut, että
asianlaita olikin niin. Hän oli joutunut näkemään paljon itsekkäitä
ja voitonhimoisia ihmisiä, eikä hän ajatellut mitään hyvää
amerikkalaisista. Kun hän ajoi kapealle kadulle ja hänen vaununsa
pysähtyivät pienen, matalan talon eteen, se teki häneen ikävän
vaikutuksen. Tuntui hirvittävältä ajatella, että Dorincourtin linnan,
Wyndhamin ja Chorlworthin tuleva omistaja oli syntynyt ja kasvanut
tässä mitättömässä talossa tällaisen kadun varrella, jonka kulmassa
oli jonkinlainen vihanneskauppiaan puoti. Hän mietti, millainen lapsi
mahtoikaan olla ja minkälainen äiti hänellä olisi. Häntä oikein
värisytti ajatus, että hänen täytyy tavata heidät. Hän tavallansa
ylpeili, hienosta perheestä, jonka lakiasioita hän oli niin kauan
hoitanut, ja häntä suututti ajatus, että hänen ehkä täytyy joutua
tekemisiin sivistymättömän, rahanhimoisen naisen kanssa, joka ei
kunnioittanut kuolleen miehensä kotimaata eikä kuuluisaa nimeä. Tämä
nimi oli sekä vanha että maineikas, ja mr Havisham itsekin kunnioitti
sitä suuresti, vaikka hän olikin kylmä käytännöllinen asianajaja.

Kun Mary saattoi hänet pieneen saliin, hän tarkasteli sitä
arvostelevasti. Se oli yksinkertaisesti sisustettu, mutta näytti
kodikkaalta. Siellä ei ollut halpoja, mauttomia koristeita eikä
arvottomia koreita tauluja; ne harvat seinäkoristeet, joita siellä
oli, olivat aistikkaita, ja huonetta somistamassa oli useita naisen
käden valmistamia sieviä esineitä.

"Eihän tämä näytä niinkään pahalta", hän ajatteli itsekseen,
"ilmeisesti kapteeni on itse suunnitellut sisustuksen". Mutta mrs
Errolin astuessa huoneeseen hän rupesi tuumimaan, että tälläkin
varmaan oli ollut asiassa osansa. Jollei asianajaja olisi ollut
niin vanha, jäykkä herra, hän varmaan olisi hämmästynyt nähdessään
mrs Errolin. Tämä näytti yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, joka
peitti hänen solakan vartalonsa, pikemmin nuorelta tytöltä kuin
seitsenvuotiaan pojan äidiltä. Hänellä oli kauniit surumieliset
kasvot, ja hänen suuret tummat silmänsä ilmaisivat hellyyttä
ja viattomuutta -- surumielinen katse ei ollut poistunut hänen
kasvoiltaan hänen miehensä kuoleman jälkeen. Cedrik oli tottunut
siihen, se katosi ainoastaan silloin kuin Cedrik leikki tai jutteli
hänen kanssaan sanoen jotakin pikkuvanhaa tai toistaen pitkän sanan,
joka oli peräisin sanomalehdistä tai keskusteluista mr Hobbsin
kanssa. Hän käytti mielellään pitkiä sanoja ja oli niin mielissään,
kun äiti nauroi niitä, vaikkei hän käsittänyt, mitä naurettavaa
niissä oli; hänen mielestään ne olivat perin vakavia. -- Kokeneena
asianajajana mr Havisham oli saavuttanut varman ihmisluonteiden
tuntemuksen, ja heti nähdessään Cedrikin äidin hän huomasi vanhan
kreivin suuresti erehtyneen luullessaan tätä alhaiseksi ja
rahanhimoiseksi naiseksi. Mr Havisham ei ollut naimisissa, hän ei
ollut edes milloinkaan rakastanut, mutta hän huomasi heti, että tämä
kaunis, nuori, suloääninen ja surusilmäinen olento oli mennyt syvästä
rakkaudesta naimisiin kapteeni Errolin kanssa toivomatta erityistä
etua siitä, että kapteeni oli kreivin poika. Asianajaja huomasi
tulevansa hyvin toimeen hänen kanssansa ja rupesi aavistamaan,
ettei pikku lordi Fauntleroysta lopulta varmaankaan koituisi häpeää
hienolle suvulle. Kapteeni oli ollut kaunis poika ja nuori äitikin
oli hyvin sievä, ja siksipä ei ollut mahdotonta, että pojastakin
tulisi aikoinaan komea nähtävyys.

Kun hän kertoi mrs Errolille, mitä oli tapahtunut, tämä kävi
kalpeaksi.

"Voi!" hän sanoi, "täytyykö minun luopua pojastani? Me pidämme niin
paljon toisistamme! Hän on ainoa iloni! Eihän minulla ole mitään
muuta. Olen koettanut olla hänelle hyvä äiti." Hänen suloinen äänensä
vapisi ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Te ette tiedä kuinka
rakas hän on minulle!"

Asianajaja rykäisi ja sanoi sitten:

"Minun täytyy tunnustaa teille, että Dorincourtin kreivi ei ole
-- ei ole erikoisen kiintynyt teihin. Hän on vanha mies ja hänen
ennakkoluulonsa ovat sangen jyrkät. Hän on aina erityisesti vihannut
Amerikkaa ja amerikkalaisia ja oli vimmoissansa poikansa avioliiton
johdosta. Olen pahoillani, että minun täytyy kertoa teille näin
ikäviä asioita, mutta kreivi on lujasti päättänyt, ettei hän tahdo
nähdä teitä. Hän haluaa, että lordi Fauntleroy asuu hänen kanssaan
ja saa kasvatuksensa hänen valvonnassaan. Kreivi asuu Dorincourtin
linnassa ja viettää suurimman osan aikaansa siellä. Häntä vaivaa
luuvalo, eikä hän pidä Lontoosta. Siten lordi Fauntleroy tulisi
pääasiallisesti asumaan Dorincourtissa. Kreivi tarjoaa teille
asuinpaikaksi Court Lodgen, joka sijaitsee kauniilla paikalla
eikä ole kovin kaukana linnasta. Hän tarjoaa teille myös hyvät
tulot. Lordi Fauntleroy saa käydä teitä tervehtimässä, kuitenkin
sillä ehdolla, että te ette tule hänen luoksensa tai astu puiston
sisäpuolelle. Siten teitä ei kokonaan eristetä pojastanne, ja minä
vakuutan teille, hyvä rouva, etteivät ehdot ole niin ankarat kuin ne
olisivat voineet olla. Olen vakuuttunut siitä, että tekin huomaatte,
kuinka suuri etu lordi Fauntleroylle koituu tästä kaikesta sekä
hyvästä kasvatuksesta."

Hän pelkäsi mrs Errolin rupeavan naisten tapaan itkemään. Naisten
itku kiusasi ja suututti häntä.

Mutta mrs Errol ei itkenyt. Hän meni ikkunan luo, käänsi kasvonsa
hetkeksi poispäin, ja mr Havisham huomasi, että hän koetti hillitä
itseänsä. "Kapteeni Errol oli hyvin kiintynyt Dorincourtiin", hän
sanoi vihdoin. "Kapteeni suri aina sitä, että hänet oli erotettu
omaisistansa. Hän oli ylpeä kodistaan ja nimestään. Minä tiedän hänen
toivoneen, että hänen poikansa pääsisi tutustumaan noihin kauniisiin,
vanhoihin paikkoihin ja saisi tulevan asemansa mukaisen kasvatuksen."

Sitten mrs Errol tuli takaisin pöydän luo ja katsoi lempeästi mr
Havishamiin.

"Minun mieheni olisi toivonut sitä", hän sanoi, "ja varmaan se tulee
pienen poikani parhaaksi. Toivon, ettei kreivi ole niin julma, että
hän koettaisi vieroittaa poikaa minusta, ja olen varma siitä, että
vaikka hän yrittäisikin, niin minun pikku poikani on siksi isänsä
luontoinen, ettei se voi häntä vahingoittaa. Hän on uskollinen
ja lämmin luonteeltansa ja helläsydäminen. Hän rakastaisi minua,
vaikka hän ei minua näkisikään, ja niin kauan kuin me saamme tavata
toisemme, minulla ei ole syytä valittaa."

"Ei hän ajattele itseään laisinkaan", asianajaja totesi, "eikä aseta
minkäänlaisia ehtoja omasta puolestaan".

"Hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "minä kunnioitan teitä sen johdosta,
että pidätte niin hellää huolta pojastanne. Aikuiseksi vartuttuaan
hän on oleva teille kiitollinen. Olkaa huoleti, lordi Fauntleroysta
pidetään hyvää huolta ja koetetaan kaikin voimin edistää hänen
onneansa. Dorincourtin kreivi on valvova hänen hyvinvointiansa yhtä
huolellisesti kuin te itse."

"Toivon", vastasi hellä äiti sortuneella äänellä, "että isoisä
rakastaisi Ceddiä. Pojalla on hellä sydän ja hän on aina saanut
osakseen rakkautta ja hellyyttä."

Mr Havisham rykäisi uudelleen. Hänen oli vaikea uskoa, että luuvalon
runtelema, kiukkuinen vanha kreivi voisi rakastaa ketään. Mutta hän
tiesi, että tämä yrittäisi omalla äreällä tavallaan olla ystävällinen
pojalle, josta kerran tulisi hänen seuraajansa. Ja hän tiesi myös,
että jos Ceddi osoittaisi tuottavansa kunniaa hänen nimelleen, isoisä
olisi ylpeä hänestä.

"Olen varma siitä, että lordi Fauntleroy saa hyvät oltavat", hän
vastasi. "Juuri siksi, että poika voisi olla onnellinen, kreivi haluaa
teidätkin läheisyyteen. Näin voitte tavata poikaanne säännöllisesti."

Hienotunteisuudesta hän jätti käyttämättä kreivin omia sanoja, joita
ei tosiaankaan voinut pitää kohteliaina eikä kauniina. Mr Havisham
piti parempana ilmaista jalon herransa tarjoukset hienommin ja
valituimmin sanoin.

Vielä kerran hän hiukan säpsähti, kun mrs Errol pyysi Marya hakemaan
Ceddin ja kun Mary kertoi, missä poika oli.

"Kyllä minä hänet löydän, rouva", Mary sanoi, "sillä hän istuskelee
tähän aikaan mr Hobbsin korkealla tuolilla ja puhuu politiikkaa
siellä suovan, kynttilöiden ja perunoiden keskellä niin näppäränä ja
suloisena että oikein!"

"Mr Hobbs on tuntenut Ceddin aivan pienestä pitäen", mrs Errol
selitti lakimiehelle. "Hän on kiltti Cedrikille, ja he ovat hyviä
ystäviä."

Mr Havishamin epäilykset heräsivät jälleen, kun hän muisti
vaikutelman, jonka hän oli saanut ajaessaan kaupan ohi: tynnyreittäin
perunoita ja omenoita ja kaikenkaltaista sälyä. Englannissa eivät
herrasväen lapset milloinkaan seurustelleet sekatavarakauppiaiden
kanssa, ja siksi tämä ystävyyssuhde tuntui hänestä melko
arveluttavalta. Olisi hyvin harmillista, jos lapsella olisi
huonoja tapoja ja jos hän haluaisi seurustella alhaison kanssa.
Vanhan kreivin katkerimpia nöyryytyksiä oli ollut se, että hänen
molemmat poikansa olivat etsineet alhaista seuraa. Saattaisiko olla
mahdollista, että poika olisi perinyt heidän huonot ominaisuutensa
isän avujen asemesta?

Kun hän keskusteli mrs Errolin kanssa, tämä ajatus liikkui
levottomasti hänen mielessään, kunnes lapsi tuli huoneeseen. Kun ovi
avautui, hän itse asiassa vitkasteli hetken ennen kuin uskalsi katsoa
Cedrikiä. Monet mr Havishamin tuttavat olisivat varmaan suuresti
kummaksuneet hänen mielenliikkeitään, jos olisivat aavistaneet, mitä
hän ajatteli katsellessaan poikaa, joka juoksi äitinsä syliin. Hän
huomasi kiihtyvänsä oudosti. Ensi silmänräpäyksessä hän havaitsi,
että Cedrik oli hienoin ja komein poika, jonka hän oli milloinkaan
nähnyt. Pojan kauneus oli jotain tavatonta. Hänen vartalonsa oli
voimakas ja notkea ja hänen kasvonsa miehekkäät, hän piti päänsä
pystyssä ja esiintyi hyvin ryhdikkäästi. Hämmästyttävällä tavalla
hän muistutti isäänsä: hänellä oli isänsä kullanhohtoiset hiukset ja
äitinsä tummat silmät, mutta niiden ilme ei ollut surullinen eikä
arka. Ne olivat viattomat ja luottavaiset, ja näytti siltä ettei hän
koskaan pelännyt tai epäillyt mitään.

"En tosiaankaan ole ennen nähnyt komeampaa miehenalkua", mr Havisham
ajatteli. Mutta ääneen hän sanoi ainoastaan: "Vai niin, tässä siis on
pikku lordi Fauntleroy."

Mitä enemmän hän pikku lordi Fauntleroyta katseli, sitä enemmän
tämä herätti hänen ihmettelyänsä. Hän ei ollut milloinkaan ollut
tekemisissä lasten kanssa, vaikka oli nähnyt Englannissa paljon
somia punaposkisia tyttöjä ja poikia, joita heidän hoitajansa ja
kotiopettajansa tarkasti pitivät silmällä. Joskus he olivat ujoja,
joskus taas vallattomia ja rajuja, eivätkä sen tähden miellyttäneet
vanhaa juroa lakimiestä. Varmaankin hänen henkilökohtainen
mielenkiintonsa lordi Fauntleroyta kohtaan sai hänet paremmin
huomaamaan Ceddin kuin muut lapset. Oli miten tahansa, varma on, että
hän tutki poikaa hyvin tarkasti.

Cedrik ei tiennyt olevansa tarkkailun kohteena ja käyttäytyi kuten
aina ennenkin. Ystävällisesti hän puristi mr Havishamin kättä kun
heidät esiteltiin toisilleen ja vastasi kaikkiin tämän kysymyksiin
levollisesti ja ujostelematta aivan kuin olisi jutellut mr Hobbsin
kanssa. Ei hän ollut ujo eikä röyhkeä, ja mr Havisham huomasi
jutellessaan hänen äitinsä kanssa, että poika seurasi keskustelua
kiinnostuneena kuin aikaihminen ikään.

"Hän näyttää olevan hyvin kehittynyt pieni poika", mr Havisham sanoi
äidille.

"Tavallansa kylläkin", äiti vastasi. "Hänen on ollut hyvin helppo
oppia ja hän on elänyt enimmäkseen aikuisten seurassa. Hänellä on
tapana käyttää monitavuisia, pitkiä sanoja ja sanontoja, joita hän
on lukenut kirjoista tai kuullut muiden käyttävän, mutta sen ohessa
myös lapselliset leikit huvittavat häntä. Luullakseni hän on hyvin
kehittynyt, mutta samalla kovin lapsellinen."

Kun mr Havisham tapasi hänet seuraavan kerran, hän huomasi tämän
aivan todeksi. Vaunujensa vieriessä kulman ohi hän näki joukon pieniä
poikia, jotka näyttivät olevan kovin innostuneita jostakin. Kahden
heistä piti juuri ruveta juoksemaan kilpaa, ja se heistä, joka huusi
ja melusi eniten, oli nuori lordi. Hän seisoi toisen pojan vieressä
punaiseen sukkaan verhottu sääri lähtöön taivutettuna.

"Paikoilla!" kuului komento. "Valmiina! Nyt!"

Mr Havisham nojautui ulos vaunun ikkunasta erittäin uteliaana ja
kiinnostuneena. Hän ei tosiaankaan muistanut koskaan ennen nähneensä
moista. Pikkulordin pienet lordilliset punasääret pieksivät
lyhyiden housujen leveitä lahkeita ja riensivät pitkin rataa hänen
syöksyessään eteenpäin kuultuaan komentosanat. Hän tempoi pienillä
käsillään ja kiri pää kenossa ja tukka suorana.

"Eläköön Ced Errol!" pojat huusivat hyppien ja pyörien innostuneina.
"Eläköön Billy Williams! Eläköön Ceddi! Eläköön Billy! Eläköön!
'Köön! Köön!"

"Luulenpa todellakin, että hän voittaa", mr Havisham sanoi. Punaiset
sääret nousivat ja laskivat, pojat huusivat, Billy Williams
ponnisti voimiaan ja hänen kunnioitettavan vankat ruskeat säärensä
seurasivat Ceddin punaisten säärten kintereillä -- kaikki tämä
saattoi mr Havishaminkin intoihinsa. "Tosiaankin en voi mitään sille,
että toivon hänen pääsevän voitolle!" hän sanoi rykäisten hiukan
hämillisesti.

Juuri sillä hetkellä innoissaan riemuitsevat pojat päästivät hurjan
huudon. Tuleva Dorincourtin kreivi oli raivoisalla riuhtaisulla
saavuttanut lyhtypylvään radan päässä ja kosketti sitä tasan kaksi
sekuntia ennen kuin Billy Williams läähättäen pääsi perille.

"Kolme eläköön-huutoa Ceddi Errolille!" pojat huusivat. "Eläköön
Ceddi Errol!"

Mr Havisham veti päänsä pois vaunujen ikkunasta ja nojautui hymyillen
taaksepäin.

"Hyvä, lordi Fauntleroy!" hän sanoi.

Kun vaunut seisahtuivat mrs Errolin talon eteen, tulivat voittaja ja
voitettu sinnepäin hurraavan joukon seuraamina. Cedrik käveli Billy
Williamsin vieressä ja puhui hänelle. Hänen innostuneet kasvonsa
punoittivat, kiharat olivat liimautuneet kuumaan, kosteaan otsaan ja
kädet olivat taskussa.

"Kuulehan", hän sanoi tahtoen ilmeisesti lohduttaa huono-onnista
kilpailijaansa, "luulen että voitin sen tähden, että sääreni ovat
hiukan pitemmät kuin sinun. Siitä kai se johtui, olenhan kolme päivää
vanhempi sinua, ja kyllä sekin tuntuu. Olen kokonaista kolme päivää
vanhempi."

Tämä katsantokanta ilahdutti Billy Williamsia niin paljon, että
hän alkoi taas hymyillä ja hiukan kerskaillakin ikään kuin olisi
voittanut kilpailun eikä hävinnyt. Ceddi Errolilla oli erinomainen
taito saada ihmiset tyytyväisiksi. Jo ensi voitonriemussaankin hän
tuli ajatelleeksi, että tappiolle joutunut kilpailija ei voinut olla
yhtä iloinen kuin hän, ja koetti rohkaista toveriaan selittämällä,
että toisenlaisten olosuhteiden vallitessa tämä olisi saattanut
voittaa.

Sinä aamuna mr Havisham keskusteli pitkään kilpajuoksun voittajan
kanssa. Tämä keskustelu sai hänet monta kertaa hymyilemään ja
sivelemään leukaansa luisevalla kädellään.

Mrs Errol oli lähtenyt pois salista, ja asianajaja jäi yksin Cedrikin
kanssa. Ensiksi mr Havisham pohti, mitä hänellä olisi sanottavaa
pikku miehelle. Hän katsoi parhaaksi muutamin sanoin valmistella
Cedrikin ja isoisän tapaamista sekä auttaa häntä sopeutumaan edessä
olevaan suureen muutokseen. Hän huomasi, ettei Cedrikillä ollut
aavistustakaan siitä, mitä hänellä oli edessä Englantiin tultuaan,
eikä myöskään millainen hänen kotinsa siellä olisi. Poika ei edes
tiennyt, ettei äiti tulisi asumaan yhdessä hänen kanssaan. He olivat
päättäneet olla puhumatta siitä, kunnes poika olisi ehtinyt tointua
ensimmäisestä hämmästyksestään.

Mr Havisham istui nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä, ja toisella
puolella istui Cedrik vieläkin suuremmassa tuolissa katsellen mr
Havishamia. Hän istui syvällä tuolissa nojaten kiharaista päätään
tuolin pehmeään selustaan, jalat ristissä, kädet taskussa, aivan
mr Hobbsin tapaan. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, hän oli
hyvin tarkasti katsellut mr Havishamia, ja äidin mentyä hän jatkoi
tarkasteluaan yhä kunnioittavan mietteliäänä. Mrs Errolin lähdettyä
seurasi hetken hiljaisuus, ja Cedrik näytti tutkivan mr Havishamia
samaten kuin mr Havisham häntä. Mr Havisham ei tiennyt, mitä
vanhanpuoleisen herran sopisi sanoa pienelle pojalle, joka voitti
kilpajuoksussa, käytti lyhyitä housuja ja punaisia sukkia ja jonka
jalat eivät ulottuneet tuolin reunan yli hänen istuessaan.

Mutta Cedrik päästi hänet pulasta aloittaen heti keskustelun.

"Ajatelkaapas", hän sanoi, "minä en tiedä mikä kreivi on".

"Vai et tiedä?" mr Havisham sanoi.

"En", Ceddi vastasi, "ja minun mielestäni pojan, josta tulee kreivi,
pitäisi tietää se. Eikö niin?"

"Tietysti", mr Havisham vastasi.

"Olisitteko hyvä ja selittäisitte sen minulle", Ceddi pyysi
kunnioittavasti. "Kuka hänet teki kreiviksi?"

"Ensi sijassa kuningas tai kuningatar", mr Havisham sanoi.
"Tavallisesti ne, jotka nimitetään kreiveiksi, ovat tehneet
kuninkaalleen jonkin palveluksen tai suorittaneet urotyön."

"Niin", Cedrik huudahti, "aivan niin kuin presidentti!"

"Vai niin", mr Havisham sanoi, "siksikö teidän presidenttinne
valitaan?"

"Siksi", Ceddi vastasi vilkkaasti. "Kun joku on oikein hyvä ja
tietää paljon asioita, hänet valitaan presidentiksi. Sitten on
soihtukulkueita ja torvisoittoa ja kaikki pitävät puheita. Toivoin,
että minusta tulisi presidentti, mutta en koskaan luullut pääseväni
kreiviksi. Enhän edes ole tiennyt, mikä kreivi on", hän lisäsi
kiireesti, jottei mr Havisham pitäisi häntä epäkohteliaana, kun hän
ei ollut sitä toivonut. "Jos olisin tiennyt heistä, olisin varmaan
toivonut pääseväni kreiviksi."

"Ei se sentään ole aivan samaa kuin olla presidentti", mr Havisham
sanoi.

"Mitä se sitten on?" Cedrik kysyi, "eikö silloin ole soihtukulkueita?"

Mr Havisham pani jalkansa ristiin ja asetti sormenpäänsä tarkasti
vastakkain. Hän arveli, että nyt olisi oikea hetki selityksen
antamiseen.

"Kreivi on hyvin tärkeä henkilö", hän aloitti.

"Niin, niin presidenttikin on", Cedrik puuttui puheeseen.
"Soihtukulkueet ovat viisi mailia pitkät ja raketteja ammutaan ja
torvet soivat! Minä olin kerran mr Hobbsin kanssa katsomassa."

"Kreivi", jatkoi mr Havisham hiukan epävarmasti, "on tavallisesti
hyvin vanhaa sukuperää --"

"Mitä se on?" Cedrik kysyi.

"Vanhaa sukua -- hyvin vanhaa."

"Vai niin", Cedrik sanoi työntäen kätensä syvemmälle taskuihinsa.
"Siis niin kuin omenamummo, joka myy omenoita puiston vieressä.
Hän on hyvin vanhaa sukua. Hän on niin vanha, että ihmettelisitte,
kuinka hän pysyy pystyssä. Hän on luullakseni sata vuotta vanha, ja
kuitenkin hän istuu sateellakin ulkona. Minun on niin sääli häntä
ja toisetkin pojat säälivät häntä. Kerran Billy Williamsilla oli
rahaa melkein dollari, ja minä pyysin häntä joka päivä ostamaan
mummolta viidellä sentillä omenoita, kunnes dollari olisi käytetty
kokonaan siihen. Se olisi kestänyt kaksikymmentä päivää, mutta hän
kyllästyi viikon kuluttua omenoihin. Onneksi eräs herra antoi minulle
viisikymmentä senttiä ja niillä minä sitten ostin häneltä omenoita.
On niin sääli jokaista, joka on niin köyhä ja niin äärettömän vanhaa
sukua. Hän sanoi että hänen sääriänsä särkee, ja särky vain yltyy
sateesta."

Mr Havisham tunsi melkein joutuneensa tappiolle katsoessaan
seurakumppaninsa viattomiin, totisiin kasvoihin. "Pelkään, ettet
oikein ymmärtänyt minua", hän selitti. "Puhuessani vanhasta suvusta
en tarkoittanut vanhuutta. Tarkoitin, että sellaisen suvun nimi on
ollut kauan tunnettu ja että satojen vuosien kuluessa ihmiset, joilla
on ollut se nimi, ovat tulleet kuuluisiksi ja mainituiksi maansa
historiassa."

"Niinkuin George Washington", Ceddi sanoi. "Olen kuullut puhuttavan
hänestä aina syntymästäni saakka, ja hän oli tunnettu jo kauan sitä
ennen. Mr Hobbs sanoo, ettei häntä koskaan unohdeta itsenäisyyden
julistuksen ja heinäkuun neljännen takia. Hän oli näet urhoollinen
mies."

"Dorincourtin ensimmäinen kreivi", mr Havisham sanoi juhlallisesti,
"nimitettiin kreiviksi neljäsataa vuotta sitten".

"Todellako!" Ceddi sanoi. "Siitä on pitkä aika! Oletteko kertonut sen
lemmikilleni? Se kiinnostaisi häntä kovasti. Kertokaa, kun hän tulee
sisään. Hän kuuntelee mielellään merkillisiä asioita. Mitä muuta
tekemistä kreivillä on paitsi että hänet nimitetään?"

"Useat heistä ovat olleet mukana Englannin hallitsemisessa. Toiset
ovat olleet urhoollisia miehiä ja ennen muinoin ottaneet osaa suuriin
taisteluihin."

"Niin minäkin tahtoisin", Cedrik sanoi. "Isä oli sotilas ja hän
oli hyvin urhoollinen -- yhtä urhoollinen kuin Washington. Ehkä
hänestä sen tähden olisikin tullut kreivi, jollei hän olisi kuollut.
Minusta on hauskaa, että kreivit ovat urhoollisia. Urhoollisuudesta
on suuri etu. Ennen minä joskus pelkäsin pimeässä, mutta ajattelin
itsenäisyystaistelua ja Washingtonia -- ja se auttoi."

"On kreiviydestä muutakin etua", mr Havisham sanoi hitaasti ja loi
terävät silmänsä poikaan, katselen häntä tutkivasti. "Muutamat
kreivit omistavat paljon rahaa."

Häntä halutti tietää, tunsiko hänen nuori ystävänsä rahan suurta
valtaa.

"Raha on hyvää olemassa", Cedrik sanoi viattomasti. "Tahtoisin
omistaa paljon rahaa."

"Tahtoisitko?" mr Havisham kysyi, "ja minkä tähden?"

"Niin", Cedrik selitti, "rahalla saa niin paljon aikaan. Ajatelkaapas
omenamummoa. Jos minä olisin rikas, ostaisin hänelle pienen teltan,
jonne hän asettaisi pöytänsä ja pienen kamiinan, ja sitten minä
antaisin jokaisena sateisena aamuna hänelle dollarin, jotta hän
voisi silloin jäädä kotiin. Ja sitten -- niin, minä antaisin hänelle
huivin. Silloin hänen sääriänsä ei särkisi niin pahasti. Hänen
säärensä eivät ole niinkuin meidän, niitä särkee hänen liikkuessaan.
Mahtaa tuntua pahalta, kun sääriä pakottaa. Jos olisin niin
rikas, että voisin tehdä hänelle kaiken tämän, niin varmaan hänen
säärensäkin paranisivat."

"Hm", mr Havisham mutisi, "ja mitä muuta sinä tekisit, jos olisit
rikas?"

"Vaikka mitä! Tietysti ostaisin lemmikilleni kauniita tavaroita,
neulekirjoja, viuhkoja, rannerenkaita ja sormustimia ja
tietosanakirjan ja vaunut, jottei hänen tarvitsisi odottaa
raitiovaunuja. Jos hän pitäisi punaisesta silkkipuvusta, ostaisin
semmoisenkin hänelle, mutta hän pitää eniten mustasta. Ottaisin hänet
mukaani suuriin kauppoihin ja antaisin hänen valita. Ja sitten Dick
--"

"Kuka on Dick?" kysyi mr Havisham.

"Dick on kengänkiilloittaja", vastasi nuori lordi näistä
jännittävistä suunnitelmista innostuen. "Hän on mukavin
kengänkiilloittaja mitä ajatella saattaa. Hän seisoo erään kadun
kulmassa kaupungilla. Olen tuntenut hänet kauan. Kerran kun olin
hyvin pieni ja kävelin ulkona lemmikkini kanssa, hän osti minulle
kauniin, pomppivan pallon. Minä kannoin sitä, mutta äkkiä se pyörähti
keskelle katua, jossa vaunut ja hevoset ajoivat, ja minä tulin niin
surulliseksi, että rupesin itkemään -- olin silloin hyvin pieni.
Minulla oli mekko ylläni, ja Dick kiillotti juuri erään herran
jalkineita ja samassa hän huusi 'hei!' ja juoksi kadulle hevosten
sekaan, sai pallon kiinni, pyyhki sen takkiinsa ja antaessaan sen
minulle sanoi: kaikki on taas hyvin, pikkuinen. Lemmikkini pitää
hänestä hyvin paljon ja minä myös, ja aina kun käymme kaupungilla
juttelemme hänen kanssaan. Hän sanoo 'terve!' ja minä sanon 'terve!'
ja sitten me keskustelemme ja hän kertoo kuinka liike käy. Viime
aikoina se on käynyt huonosti."

"Ja mitä sinä hänelle tahtoisit tehdä", asianajaja kysyi sivellen
leukaansa ja hymyillen merkillisesti.

"Niin", lordi Fauntleroy sanoi liikemiesmäisellä äänellä, vetäytyen
syvemmälle tuoliinsa, "minä lunastaisin Jaken osuuden".

"Kuka on Jake?" mr Havisham kysyi.

"Hän on Dickin kumppani ja hän on huonoin liikekumppani, mikä pojalla
voi olla, Dick sanoo. Hän ei saa aikaan luottamusta liikkeeseen eikä
ole rehellinen. Hän tekee vääryyttä ja se suututtaa Dickiä. Kuka
tahansa voisi suuttua, jos koko päivän ahkerasti ja rehellisesti
kiilloittaisi jalkineita, mutta kumppani ei olisi rehellinen. Ihmiset
pitävät Dickistä, mutta Jakesta he eivät pidä, ja sen vuoksi he
useinkaan eivät tule uudestaan. Jos siis olisin rikas, lunastaisin
Jaken osuuden ja antaisin Dickille komean kilven -- hän sanoo, että
komea kilpi näkyisi kauaksi. Minä antaisin hänelle uudet vaatteet
ja uusia harjoja, jotta hän näyttäisi hienolta. Dick arvelee, että
siisteys vaikuttaa paljon."

Pikku lordi kertoi luottavasti ja viattomasti kertomuksensa ja
toisti uskollisesti ystävänsä Dickin omat sanat. Hän ei näyttänyt
lainkaan epäilevän, että hänen vanha keskustelutoverinsa oli tästä
yhtä kiinnostunut kuin hän itse. Ja todellakin mr Havisham alkoi
yhä enemmän lämmetä, mutta ei häntä sentään Dick eikä omenamummo
huvittanut niin paljon kuin pieni helläsydäminen lordi itse, jonka
kultakiharaisessa päässä liikkui niin paljon hyväntahtoisia aikeita
hänen ystäviensä parhaaksi ja joka samalla kokonaan unohti itsensä.

"Etkö haluaisi itsellesi mitään, jos olisit rikas?" mr Havisham kysyi.

"Yhtä ja toista", lordi Fauntleroy vastasi reippaasti. "Mutta
ensiksi antaisin Marylle vähän rahaa Bridgetiä varten -- se on hänen
sisarensa, jolla on kaksitoista lasta ja jonka mies on työtön. Hän
tulee joskus meille ja itkee, ja silloin lemmikkini pistää jotakin
hänen kouraansa ja sitten hän uudelleen rupeaa itkemään sanoen:
'Jumala teitä siunatkoon, hyvä kaunis rouva!' ja luullakseni mr Hobbs
mielellään haluaisi kultakellon ja vitjat muistoksi minulta sekä
merenvahapiipun. Ja sitten minä mielelläni perustaisin komppanian."

"Komppanianko!" mr Havisham huudahti.

"Niin, samanlaisen kuin tasavallan kaarti on", Cedrik selitti
innokkaasti. "Minä hankkisin tulisoihtuja ja univormuja kaikille
pojille ja itselleni myöskin. Ja me marssisimme ja laulaisimme. Sitä
minä omasta puolestani haluaisin, jos olisin rikas."

Ovi avautui ja mrs Errol astui sisään.

"Olen pahoillani, että minun on täytynyt jättää teidät yksiksenne
niin pitkäksi aikaa", hän sanoi mr Havishamille, "mutta eräs köyhä,
puutteenalainen vaimo kävi täällä".

"Tämä nuori herra", mr Havisham sanoi, "on kertonut minulle
ystävistänsä ja mitä hän heidän hyväksensä tekisi, jos olisi rikas".

"Bridget on myös hänen ystävänsä", mrs Errol sanoi, "ja juuri
Bridgetin kanssa minä juttelin keittiössä. Hän on hyvin suurissa
vaikeuksissa juuri nyt, sillä hänen miehensä sairastaa reumaattista
kuumetta."

Cedrik liukui alas suurelta tuoliltansa. "Minä menen katsomaan
häntä", hän sanoi, "ja kysyn kuinka hänen miehensä jaksaa. Hän on
erittäin reipas mies, kun hän on terve. Minä olen hänelle hyvin
kiitollinen, sillä kerran hän veisti minulle puumiekan. Hän on oikein
taitava mies."

Cedrik juoksi ulos huoneesta, ja mr Havisham nousi tuoliltansa.
Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut jotakin mielessään. Hetken
epäröityään hän sanoi, katsahtaen mrs Erroliin:

"Ennen lähtöäni Dorincourtista keskustelin kreivin kanssa, jolloin
hän antoi minulle muutamia neuvoja. Hän tahtoo, että hänen
pojanpoikansa iloiten ajattelisi elämäänsä Englannissa ja myös
isoisänsä kohtaamista. Hän käski minun sanoa lordille, että tämä
muutos hänen elämässään tuottaa hänelle sekä rahaa että lapsille
sopivia huveja. Jos hänellä on toiveita, minun tulee ne täyttää ja
sanoa, että hänen isoisänsä on antanut hänelle sen, mitä hän on
toivonut. Olen aivan varma siitä, ettei kreivi osannut odottaa mitään
tällaista; mutta jos lordi Fauntleroyta huvittaa auttaa tätä köyhää
vaimoa, niin luulen, että kreivi olisi pahoillaan, jollei lordin
sallittaisi sitä tehdä."

Näin puhuessaan hän jo toisen kerran esitti kreivin sanoja jonkin
verran poikkeavassa muodossa. Kreivi oli näet sanonut:

"Antakaa pojan ymmärtää, että voin antaa hänelle kaiken mitä hän
haluaa. Selittäkää hänelle mitä Dorincourtin kreivin pojanpoikana
oleminen merkitsee. Ostakaa hänelle kaikki mikä häntä miellyttää,
antakaa hänelle rahaa taskut täyteen ja sanokaa, että hänen isoisänsä
on sen niihin pannut."

Näiden määräysten vaikuttimet olivat kaikkea muuta kuin hyvät,
ja jos siten olisi tehty jollekin vähemmän sydämelliselle ja
helläluonteiselle lapselle kuin pikku lordi Fauntleroylle, olisi
saatu paljon pahaa aikaan. Cedrikin äiti oli liian hyvä voidakseen
epäillä mitään pahaa. Hän ajatteli, että tämä yksinäinen, onneton
vanha mies, jonka lapset olivat kuolleet, tahtoi osoittaa
ystävällisyyttä hänen pienelle pojallensa ja saavuttaa tämän
rakkauden ja luottamuksen. Hän oli hyvin mielissään siitä, että Ceddi
voi nyt auttaa Bridgetiä. Hän tuli iloiseksi ajatuksesta, että tämä
suuri onni, joka kohtasi hänen poikaansa, teki hänelle mahdolliseksi
auttaa niitä, jotka olivat avun tarpeessa. Lämmin puna somisti hänen
nuorekkaita kasvojansa.

"Kuinka ystävällinen kreivi on", hän sanoi, "ja kuinka Cedrik
riemastuukaan! Hän on aina pitänyt Bridgetistä ja Mikaelista. He
ovat todella avun tarpeessa. Usein olen toivonut, että voisin heitä
enemmän auttaa. Kun Mikael on terve, hän on hyvä työntekijä, mutta
hän on ollut kauan aikaa sairaana ja tarvitsee kalliita lääkkeitä,
lämpimiä vaatteita ja ravitsevaa ruokaa. He eivät tuhlaa sitä, mitä
heille annetaan."

Mr Havisham pisti laihan kätensä povitaskuunsa ja veti esille suuren
lompakon. Hänen ankarilla kasvoillaan oli erikoinen ilme. Oikeastaan
hän ajatteli ihmetellen, mitä Dorincourtin kreivi sanoisi, jos hän
kuulisi, mikä oli hänen pojanpoikansa ensimmäinen täytetty toive. Hän
tuumiskeli, mitä äreä ja itsekäs vanha kreivi siitä ajattelisi.

"Kaipa tiedätte", hän sanoi, "että Dorincourtin kreivi on hyvin rikas
mies. Hänellä on varaa tyydyttää jokainen oikku. Luullakseni häntä
miellyttäisi tieto, että lordi Fauntleroyn jokainen pieninkin toive
on tullut täytetyksi. Tahdotteko kutsua pojan tänne ja sallia minun
antaa hänelle viisi puntaa näitä ihmisiä varten."

"Sehän olisi viisikolmatta dollaria!" mrs Errol huudahti. "Heidän
mielestään se on jo kokonainen omaisuus. Tuskin saatan uskoa sitä
todeksi."

"Totta se kuitenkin on", mr Havisham sanoi kuivasti hymyillen.
"Teidän poikanne elämässä on tapahtunut suuri muutos, hänen käsissään
tulee olemaan paljon valtaa."

"Mutta hän on vielä niin pieni", äiti huudahti, "niin kovin pieni.
Kuinka minä voin opettaa häntä käyttämään valtaansa oikein? Se
pelottaa minua hiukan. Rakas pikku Ceddini!"

Mr Havisham rykäisi. Hänen vanha kovettunut sydämensä lämpeni mrs
Errolin tummien silmien arasta katseesta.

"Luulisinpa, hyvä rouva", hän sanoi, "että päätellen tämänaamuisesta
keskustelusta tuleva Dorincourtin kreivi tulee ajattelemaan
lähimmäisiänsä yhtä paljon kuin omaa itseänsä. Nyt hän on vain lapsi,
mutta luulen, että voimme luottaa häneen."

Mrs Errol meni hakemaan Cedrikiä ja toi hänet mukanaan saliin. Mr
Havisham kuuli pojan puhuvan ennen kuin hän astui sisään:

"Se on tarttuvaa reumatismia, kaikkein pahinta lajia. Hän ajattelee
maksamatonta vuokraa, ja Bridget sanoo kuumeen pahenevan siitä. Ja
Pat saisi paikan eräässä myymälässä, jos hänellä vain olisi kunnon
vaatteet."

Poika näytti kovin huolestuneelta astuessaan sisään. Hän oli hyvin
suruissaan Bridgetin puolesta.

"Lemmikkini sanoi, että teillä on asiaa minulle", hän sanoi mr
Havishamille. "Minä puhuin Bridgetin kanssa."

Mr Havisham loi hetkeksi silmänsä häneen. Poika oli hiukan hämillään
ja kahden vaiheilla. Kyllä äiti oli oikeassa sanoessaan, että hän oli
hyvin pieni poika.

"Dorincourtin kreivi --", hän aloitti, ja katsoi tahtomattansa mrs
Erroliin.

Pikku lordi Fauntleroyn äiti kumartui pojan puoleen ja kietoi hänet
hellästi käsivarsiinsa.

"Ceddi", hän sanoi, "kreivi on sinun isoisäsi, oman isäsi isä. Hän on
hyvä sinulle, rakastaa sinua ja tahtoisi, että sinäkin rakastaisit
häntä, sillä hänen omat poikansa ovat kuolleet. Hän tahtoo, että
olisit onnellinen ja tekisit muita onnellisiksi. Hän on hyvin rikas
ja tahtoo antaa sinulle, mitä ikinä vain tahdot. Sen hän sanoi mr
Havishamille ja antoi hänen mukaansa paljon rahaa sinua varten. Nyt
sinä voit antaa Bridgetillekin niin paljon, että hän voi maksaa
vuokran ja ostaa Mikaelille kaiken, mitä hän tarvitsee. Eikö se ole
hauskaa, Ceddi? Eikö hän ole hyvä?" Ja äiti suuteli lapsen pyöreitä
poskia, jotka peittyivät äkillisen hämmästyksen ja ihastuksen punalla.

Ceddi käänsi katseensa äidistä mr Havishamiin.

"Saanko ne nyt?" hän huudahti. "Saanko heti antaa rahat Bridgetille?
Hän on juuri lähdössä."

Mr Havisham ojensi hänelle rahat. Niitä oli sievä nippu, puhtaita
uusia setelejä.

Ceddi kiiti ulos huoneesta.

"Bridget!" he kuulivat hänen huutavan, kun hän syöksyi keittiöön.
"Bridget, odota hiukan! Tässä olisi vähän rahaa. Sinä saat ne, jotta
voit maksaa vuokran. Isoisä antoi ne minulle. Ne ovat sinua ja
Mikaelia varten!"

"Oi Ceddi-herra!" huusi Bridget pelästyneellä äänellä. "Tässähän on
viisikolmatta dollaria. Missä rouva on?"

"Luullakseni minun täytyy mennä ulos selittämään hänelle", mrs Errol
sanoi.

Niin hänkin lähti huoneesta, ja mr Havisham jäi hetkeksi yksin. Hän
astui ikkunan luo ja katseli mietteisiinsä vaipuneena kadulle. Hän
ajatteli Dorincourtin vanhaa kreiviä, joka istui kivistävin jäsenin
yksinäisenä linnassa suuressa, loisteliaassa ja kalseassa kirjastossa
loiston ja komeuden keskellä, mutta hylättynä: oikeastaan häntä
ei rakastanut kukaan muu kuin hän itse. Hän oli ollut itsekäs ja
omahyväinen, töykeä ja kiivas; korkean kreivillisyyden vaaliminen
ja sen suomien nautintojen käyttäminen oli vienyt hänen aikansa
niin tyystin, ettei hänelle ollut jäänyt aikaa ajatella muita
ihmisiä. Hän oli mielestään ollut oikeutettu käyttämään kaiken
nimestään ja arvostaan saamansa mahdin ja rikkauden vain oman itsensä
viihdyttämiseksi, ja nyt kun vanhuus oli tullut, kaikki kiihko ja
omahyväisyys oli tehnyt hänet äreäksi ja maailmaan kyllästyneeksi,
mutta myös maailma oli kyllästynyt häneen. Kaikista rikkauksistaan
huolimatta Dorincourtin kreivi oli varmasti aatelisista inhotuin
ja -- yksinäisin. Jos hän vain olisi halunnut, hän olisi voinut
pitää loistavia juhlia. Hän olisi voinut tarjota päivällisiä ja
järjestää upeita metsästysretkiä, mutta hän tiesi, että vaikka
ihmiset noudattaisivat hänen kutsuaan, he kuitenkin salaa pelkäisivät
vanhuksen tuimia ilmeitä ja hänen ivallisia ja purevia puheitaan.
Hänellä oli terävä kieli ja katkeroitunut luonne ja hän huvitteli
pilkkaamalla ihmisiä ja saattamalla heidät vaivautuneiksi, ja siihen
hän kykeni, koska muut olivat herkkätuntoisia, ylpeitä tai arkoja.

Mr Havisham tunsi perin pohjin hänen kovat, taipumattomat tapansa ja
ajatteli häntä katsoessaan ikkunasta hiljaiselle, kapealle kadulle.

Jyrkkänä vastakohtana hänen mieleensä palautui herttaisen, komean
pojan kuva, joka istui suuressa tuolissa jutellen lapsellisella,
viattomalla tavallaan ystävistään, Dickistä ja omenamummosta. Ja hän
ajatteli niitä suunnattomia rikkauksia, kauniita mahtavia tiluksia,
valtaa ja voimaa sekä hyvään että pahaan, jotka aikojen kuluessa
joutuvat lordi Fauntleroyn palleroisiin käsiin, jotka hän niin
mielellään pisti syvälle taskuihinsa.

"Ero tulee olemaan hyvinkin suuri", hän ajatteli itseksensä,
"hyvinkin suuri".

Cedrik tuli hetken kuluttua äitinsä kanssa takaisin. Hän oli valtavan
innostunut. Hän istui pikku tuolillensa äitinsä ja asianajajan väliin
ja hakeutui tavalliseen asentoonsa kädet polvien ympärillä. Hän
loisti ilosta ajatellessaan Bridgetin riemua ja helpotusta.

"Hän itki!" Cedrik sanoi. "Hän itki ilosta. En ole ennen nähnyt
kenenkään itkevän ilosta. Isoisä on varmasti kauhean hyvä mies.
En arvannut, että hän on niin hyvä. Taitaa olla paljon -- paljon
hauskempaa kuin luulinkaan olla kreivi. Olen melkein iloinen -- niin,
oikein iloinen, että minustakin tulee kreivi."



Lähtö


Seuraavan viikon kuluessa Cedrikin hyvät odotukset kreivinä-olemisen
eduista yhä lisääntyivät. Hänen oli vaikea käsittää, että oli tuskin
mitään toivetta, jota hän ei voisi saada täytetyksi; eikä tämä
tosiaankaan hänelle koskaan oikein selvinnyt. Mutta keskusteltuaan
mr Havishamin kanssa hän vihdoin käsitti, että hän saattoi toteuttaa
tärkeimmät toiveensa ja hän ryhtyi puuhaan niin lapsellisen
ihastuneena, että se huvitti suuresti mr Havishamia. Lähtöä
edeltäneellä viikolla Cedrik puuhasi yhtä ja toista salaperäistä.
Kauan jälkeenpäin asianajaja muisti sen aamun, jolloin he yhdessä
menivät tapaamaan Dickiä, ja iltapäivän, jolloin he hämmästyttivät
vanhaa sukuperää olevaa omenamummoa pysähtymällä hänen pöytänsä
ääreen ja kertomalla, että hän saa teltan, kaminan, huivin ja
rahasumman, joka hänestä tuntui aivan uskomattomalta.

"Sillä minä lähden Englantiin ja minusta tulee lordi", Cedrik selitti
ystävällisesti. "Minusta olisi ikävä ajatella teidän sääriänne aina
kun sataa. Minun jalkani eivät ole koskaan kipeät, joten en tiedä,
miten kamalalta se tuntuu, mutta minä säälin teitä ja toivoisin
teidän paranevan."

"Hän on kiltti omenamummo", hän sanoi mr Havishamille heidän
poistuessaan ja jättäessään pöydän omistajan hengästyneenä suurta
onneaan siunailemaan. "Kerran kun kaaduin ja satutin polveni,
hän antoi minulle omenan ilmaiseksi", poika sanoi. "Siksi en ole
unohtanut häntä. Tiedättehän, että niitä ihmisiä aina muistaa, jotka
ovat olleet ystävällisiä."

Hänen pieneen luottavaiseen sydämeensä ei koskaan ollut juolahtanut,
että on ihmisiä, jotka voivat unohtaa ystävällisyyden.

Kohtaus Dickin kanssa oli liikuttava. Viime aikoina Dickillä oli
ollut paljon ikävyyksiä Jaken takia ja hän oli kovin allapäin, kun
he tapasivat hänet. Kun Cedrik levollisesti kertoi, että he olivat
tulleet auttamaan häntä ja poistamaan häneltä kaikki vaikeudet, hän
aivan mykistyi hämmästyksestä. Lordi Fauntleroy kertoi suoraan ja
mutkattomasti käyntinsä tarkoituksen. Mr Havisham seisoi vieressä ja
kuunteli, ja Cedrikin suora tapa teki häneen syvän vaikutuksen. Dick
seisoi suu auki ja silmät suurina ja kuunteli niin hartaasti, että
lakki putosi hänen päästänsä, kun hänelle kerrottiin suuri uutinen:
hänen vanhasta ystävästään oli tullut lordi, ja jos ikää riittäisi,
olisi vaara jopa kreivin arvon saamisesta. Dick koppasi lakkinsa ylös
ja sanoi jotakin kummallista. Ainakin mr Havishamin mielestä poika
puhui oudosti, mutta Cedrik oli kuullut moista puhetapaa ennenkin.

"Katos kummaa", hän sanoi, "mitä sä meinaat antaa meille?" Pikku
lordi meni hiukan hämilleen, mutta jatkoi urheasti:

"Aluksi kukaan ei tahtonut uskoa sitä", hän sanoi. "Mr Hobbs luuli,
että olin saanut auringonpistoksen. Aluksi se tuntui minusta
itsestänikin melko pahalta, mutta nyt alan tottua ajatukseen. Tällä
hetkellä kreivinä on isoisä, ja hän haluaa antaa minulle kaiken, mitä
ikinä tahdon. Vaikka hän onkin kreivi, hän on oikein kiltti, ja hän
antoi mr Havishamille paljon rahaa mukaan minua varten, ja nyt olen
tuonut sinulle sen verran, että voimme ostaa Jaken osuuden."

Ja loppujen lopuksi Dick tosiaankin lunasti Jaken osuuden ja pääsi
siis niin muodoin liikkeen omistajaksi, ja hän hankki muhkean
liikekilven ja paremmat vaatteet itselleen sekä uusia harjoja. Hänen
oli yhtä vaikea uskoa tapahtunutta todeksi kuin äskeisen vanhaa
sukuperää olevan omenamummon. Hän asteli tyrmistyneenä edestakaisin
tuijottaen nuorta hyväntekijäänsä ja peläten joka hetki havahtuvansa
onnellisesta unesta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän yhtään mitään,
kunnes Cedrik tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen ystävänsä.

"No niin, näkemiin sitten", hän sanoi, ja vaikka hän koetti puhua
vakavasti, hänen äänensä värähteli ja hänen suuret ruskeat silmänsä
liikkuivat levottomasti. "Toivon, että kauppa käy hyvin. Minusta
on ikävää, että täytyy lähteä ja jättää sinut, mutta ehkäpä palaan
sitten joskus kreivinä. Ja minusta olisi hauska, jos kirjoittaisit
meille, koska kerran olemme ystäviä. Jos kirjoitat, niin tässä on
osoitteeni." Cedrik antoi hänelle paperiliuskan. "Minun nimeni ei
sitten enää ole Cedrik Errol, vaan Lordi Fauntleroy, ja -- ja hyvästi
sitten, Dick."

Myös Dick räpytteli silmiään, ja ne näyttivät myös kostuvan. Hän
oli vain yksinkertainen kengänkiillottaja, eikä hän olisi pystynyt
kuvaamaan tunteitaan, vaikka olisi yrittänytkin. Ehkä juuri siksi
hän ei yrittänyt, vaan räpytteli silmiään ja nieleskeli ikään kuin
kurkussa olisi ollut pala, jota hän ei saanut alas.

"Olis kiva, kun et lähtis", hän sanoi käheällä äänellä. Sitten hän
taas räpytteli silmiään. Sitten hän katsoi mr Havishamiin ja kosketti
lakkiaan. "Kiitos teille, herra, siitä että toitte pojan tänne, ja
kiitos kanssa siitä, mitä te teitte mulle. Tämä poika on, -- on aika
erikoinen kaveri", hän lisäsi. "Mä olen aina tykännyt siitä paljon.
Se on semmonen kiva pikku kaveri ja, -- ja niin erikoinen kaveri."

Kun he olivat kääntyneet pois, Dick seisoi vielä pitkään paikallaan
ja katseli heidän jälkeensä hämmästyneenä. Hänen silmänsä olivat yhä
sumeina ja edelleen hänellä oli pala kurkussa, kun hän katseellaan
seurasi jaloa pikku miestä, joka marssi iloisena kookkaan ja
ryhdikkään seuralaisensa sivulla.

Aina lähtöpäiväänsä saakka pikku lordi oleskeli niin paljon kuin
mahdollista mr Hobbsin puodissa. Mr Hobbs oli käynyt alakuloiseksi,
hänen mielensä oli masennuksissa. Kun hänen nuori ystävänsä riemuiten
toi hänelle lähtölahjaksi kultakellon ja vitjat mr Hobbsin oli vaikea
tajuta asiaa. Hän pani kellon laatikkoineen polvelleen ja niisti
voimakkaasti.

"Siihen on kirjoitettu jotakin", Cedrik sanoi, "rasian sisään.
Määräsin itse, mitä siihen pantaisiin. 'Mr Hobbsille hänen
vanhimmalta ystävältään, lordi Fauntleroylta. Katso ajannäyttäjääsi,
muista vanhaa ystävääsi.'"

Mr Hobbs niisti jälleen nenäänsä hyvin kuuluvasti. "Minä en unohda
sinua", hän sanoi äänellä, joka oli melkein yhtä itkuinen kuin
Dickinkin, "älä sinäkään unohda minua keskellä Englannin aatelistoa".

"En unohda teitä, vaikka minne joutuisin", lordi vastasi.
"Onnellisimmat hetkeni olen viettänyt teidän seurassanne, ainakin
muutamat onnellisimmista hetkistäni. Toivottavasti tulette joskus
tervehtimään minua. Isoisä olisi varmaan hyvin mielissään. Ehkä
hän kirjoittaa teille ja pyytää teitä tulemaan, kun kerron hänelle
teistä. Ettehän pane pahaksenne, että hän on kreivi? Tarkoitan, että
jos hän kutsuisi teitä, niin ettehän jätä tulematta sen vuoksi, että
hän on kreivi?"

"Kyllä minä tulisin sinua tervehtimään", mr Hobbs vastasi
jalomielisesti.

Sitten he päättivät, että jos mr Hobbs saisi kreiviltä suoranaisen
pyynnön tulla viettämään muutamia kuukausia Dorincourtin linnassa,
hänen pitäisi antaa tasavaltalaisten ennakkoluulojensa väistyä ja
heti panna matkalaukkunsa kuntoon.

Vihdoin valmistelut olivat päättyneet, oli valjennut päivä, jolloin
tavarat vietiin laivaan ja vaunut odottivat oven edessä. Omituinen
yksinäisyyden tunne valtasi pojan. Äiti oli hetkeksi sulkeutunut
omaan huoneeseensa, ja kun hän tuli alas, hänen silmänsä olivat
kosteat ja hänen huulensa vapisivat. Cedrik lähestyi häntä, kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa ja he suutelivat toisiansa. Hän tiesi,
että jokin suretti heitä molempia, vaikkei hän tiennyt mikä se oli.

"Mehän pidimme niin paljon tästä pienestä talosta, lemmikkini, eikö
niin?" hän sanoi. "Ja pidämme siitä aina, vai kuinka?"

"Pidämme varmasti", äiti vastasi hellällä äänellä. "Varmasti
kultaseni."

He astuivat vaunuihin ja Cedrik istui hyvin lähelle äitiä, ja kun
mrs Errol katsahti taaksensa vaunujen ikkunasta, Cedrik käänsi
silmänsä häneen, silitti hänen kättänsä ja piti sitä lujasti käteensä
suljettuna.

Ja hetken kuluttua he olivat laivassa keskellä pahinta kiirettä
ja hälinää. Vaunuja tuli tuoden matkustajia, matkustajat olivat
huolissaan tavaroistaan, jotka eivät vielä olleet saapuneet ja
luultavasti myöhästyisivät; suuria matka-arkkuja ja laatikoita
viskeltiin rattaille ja kuljetettiin ympäriinsä. Merimiehet
kierittelivät köysikääröjä auki juosten edestakaisin, upseerit
jakelivat käskyjä; naisia, miehiä, lapsia ja lastenhoitajia tuli
laivaan -- muutamat nauroivat ja näyttivät iloisilta, toiset olivat
hiljaisia ja surullisia, jotkut itkivät ja pyyhkivät silmiänsä
nenäliinoillaan.

Kaikkialla Cedrik näki sellaista, mikä herätti hänen mielenkiintoaan,
hän tarkasteli isoja köysikasoja, kokoon käärittyjä purjeita,
korkeita mastoja, jotka näyttivät koskettavan sinertävää
taivaankantta; hän mietti, kuinka hän parhaiten voisi ruveta
keskustelemaan merimiesten kanssa ja kuulla jotakin aiheesta
merirosvot.

Viime hetkessä, nojautuessaan yläkannen kaiteeseen seurataksensa
viimeisiä valmisteluja ja kuunnellakseen merimiesten ja
telakkamiesten huutoja, hän huomasi lähimmässä ihmisjoukossa syntyvän
hämmennystä. Joku yritti kiireesti tunkeutua joukon läpi ja suuntasi
kulkunsa häntä kohden. Se oli poika, jolla oli jotakin punaista
kädessään. Se oli Dick. Hengästyneenä hän tuli Cedrikin luo.

"Tulin katsomaan kun sä lähdet. Liike luistaa mahtavasti! Tän mä
ostin eilen tienaamillani rahoilla. Pidä sitä sitten kun tulet
aavalle. Paperi putos sen päältä kun mä tulin ton joukon läpi. Ne ei
tahtoneet päästää mua. Tää on kaulaliina."

Kaiken tämän hän sanoi yhdessä hengenvedossa. Kello kilahti ja hän
oli poissa ennen kuin Cedrik ehti sanoa sanaakaan.

"Hyvästi!" hän huusi. "Käytä sitä kun joudut aavalle." Ja hän syöksyi
pois.

Parin sekunnin kuluttua Cedrik näki hänen tunkeutuvan alakannella
olevan väkijoukon läpi ja hyppäävän maalle samassa kun laskusilta
nostettiin pois. Hän seisoi laiturilla ja heilutti hattuaan. Cedrik
piti kaulaliinaa kädessään. Se oli loistavan punaista silkkiä, johon
oli kudottu purppuraisia hevosenkenkiä ja hevosenpäitä.

Kaikkialla vallitsi melu ja hälinä. Kansa huusi laiturilta
ystävilleen ja laivasta ihmiset huusivat takaisin.

"Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi, vanha ystävä!" Tuntui siltä kuin jokainen
olisi sanonut: "Älä unohda meitä! Kirjoita saavuttuasi Liverpooliin.
Hyvästi! Hyvästi!"

Pikku lordi Fauntleroy kumartui eteenpäin ja heilutti punaista
liinaansa.

"Hyvästi, Dick!" hän huusi sydämensä pohjasta. "Kiitos! Hyvästi,
Dick!"

Suuri laiva lähti liikkeelle, ja ihmiset huusivat jälleen. Cedrikin
äiti veti harson silmilleen. Rannalla oli kauhea hälinä, mutta Dick
ei nähnyt muuta kuin loistavat lapsenkasvot ja vaaleat hiukset, joita
aurinko kultasi säteillään ja tuuli heilutteli, eikä hän kuullut
muuta kuin sydämeen käyvän lapsenäänen huutavan: "Hyvästi, Dick!" Ja
lordi poistui hitaasti syntymäseudultaan esi-isiensä tuntemattomaan
maahan.



Englannissa


Vasta matkalla Cedrik sai tietää, ettei hän tulisi asumaan yhdessä
äitinsä kanssa. Hänen surunsa siitä oli niin valtava, että mr
Havisham huomasi kreivin menetelleen viisaasti salliessaan äidin asua
niin lähellä poikaansa, että heillä olisi usein tilaisuus tavata
toisensa; selvästi saattoi huomata, ettei Cedrik olisi voinut kestää
täydellistä eroa. Mutta äiti hoivasi poikaansa niin hellästi ja
sydämellisesti ja selitti hänelle aikovansa kyllä olla lähellä häntä,
ja hetken kuluttua poika jätti murheensa, koska todellisesta erosta
ei ollut puhetta.

"Minun taloni ei ole kaukana linnasta, Ceddi", hän selitti joka
kerta, kun asia tuli puheeksi, "ainoastaan vähän matkan päässä, ja
sinä voit joka päivä pujahtaa sisään ja silloin sinulla aina on niin
paljon kerrottavaa! Kuinka onnellisia me sitten olemme yhdessä!
Paikka on hyvin kaunis. Isäsi kertoi minulle siitä usein. Hän rakasti
sitä paljon ja sinäkin pidät siitä varmaan kovasti."

"Minä pitäisin siitä enemmän, jos sinäkin olisit siellä", pikku lordi
sanoi syvästi huoaten.

Hän ei saattanut olla ihmettelemättä tätä kummallista järjestelyä,
joka vei hänen lemmikkinsä asumaan toiseen taloon kuin hän. Äiti piti
näet parempana olla kertomatta hänelle asian todellista syytä.

"Mieluummin tahtoisin, ettei sitä kerrottaisi hänelle", hän sanoi mr
Havishamille. "Ei hän sitä oikein ymmärtäisi, olisi vain ihmeissään
ja loukkaantunut. Olen varma siitä, että hänen on paljon helpompi
kiintyä kreiviin, jollei hän tiedä, kuinka katkerasti hän minua
vihaa. Hän ei ole koskaan kokenut kovuutta eikä epäystävällisyyttä,
ja hänelle olisi kova isku jos hän saisi tietää, että joku minua
vihaa. Hän on niin herkkätunteinen ja rakastaa minua sanomattoman
paljon. Siksi on parasta, ettei hän saa tietää sitä ennen kuin joskus
paljon vanhempana, ja se on myös kreiville parasta. Se vieroittaisi
heidät toisistansa, vaikka Ceddi vielä onkin lapsi."

Siten Cedrik sai tietää ainoastaan, että asia riippuu jostakin
salaperäisestä syystä, jota ymmärtääkseen hän ei vielä ollut
tarpeeksi vanha ja että vartuttuaan suuremmaksi hän saisi tietää
sen. Hän oli aivan ymmällä; kuitenkaan hän ei juuri välittänyt itse
syystä. Kun hän oli monesti keskustellut äitinsä kanssa, ja äiti
lohdutti häntä ja kuvaili hänelle asian valoisat puolet, alkoivat
synkät puolet vähitellen hälvetä. Joskus kuitenkin mr Havisham
huomasi pojan istuvan omituisessa aikuisen asennossa ja tuijottavan
merta vakavin kasvoin, ja aika ajoin hänen huuliltaan pääsi huokaus,
joka oli kaikkea muuta kuin lapsellinen.

"Minä en pidä siitä", hän sanoi kerran vakavasti, keskustellessaan
asianajajan kanssa. "Te ette tiedä, kuinka se surettaa minua, mutta
onhan maailmassa niin paljon suruja, ja Mary sanoo, että täytyy
oppia kantamaan surunsa nurkumatta. Samaa on mr Hobbskin sanonut. Ja
lemmikkini tahtoo, että asuisin mielelläni isoisäni kanssa, koska
kaikki hänen omat lapsensa ovat kuolleet, ja se mahtaa olla hyvin
surkeata. Käy niin sääliksi miestä, jolta kaikki lapset ovat kuolleet
-- ja yksi heistä kuoli niin äkkiä."

Asia, joka erityisesti huvitti ihmisiä, kun he tekivät tuttavuutta
pikku lordin kanssa, oli hänen silmiinsä ilmestyvä viisas katse,
kun hän rupesi juttelemaan; tämä sekä samalla hänen pikkuvanhat
huomautuksensa ja viattomat, pyöreät kasvonsa tekivät hänet
vastustamattoman viehättäväksi. Hän oli niin sievä, kukoistava,
kiharapäinen poika, istuessaan palleroiset kädet kiedottuina polvien
ympärille ja vakavasti jutellessaan hän herätti suurta ihastusta.
Vähitellen mr Havishamkin alkoi viihtyä erityisen hyvin hänen
seurassaan.

"Sinun täytyy yrittää pitää kreivistä", hän sanoi.

"Niin", pikku lordi vastasi, "hän on minun sukulaiseni, ja tietysti
täytyy pitää sukulaisistaan. Sitä paitsi hän on ollut niin hyvä
minulle. Jos joku tekee niin paljon hyvää jollekin ja antaa hänelle
mitä ikinä hän vain toivoo, niin tietysti saajan täytyy pitää
hänestä, vaikkei hän olisikaan sukulainen; mutta kun hän sen lisäksi
vielä on sukulainen, niin häntä täytyy rakastaa aivan äärettömästi."

"Luuletko", mr Havisham kysäisi, "että hän pitää sinusta?"

"Luulen", Cedrik sanoi, "kyllä minä luulen, olenhan minä myös hänen
sukulaisensa ja sitä paitsi hänen poikansa pieni poika, ja sitten
-- hänen täytyy pitää minusta, sillä muuten hän ei olisi lähettänyt
teitä noutamaan minua."

"Niin", toinen huomautti, "siinähän se juuri onkin."

"Niin", Cedrik sanoi, "sepä se. Eikö asia ole teidänkin mielestänne
näin? Täytyyhän rakastaa pojanpoikaansa."

Matkustajat, jotka olivat juuri toipuneet meritaudista tulivat
kannelle virkistymään. He saivat heti kuulla pikku lordi Fauntleroyn
romanttisen tarinan, ja jokainen seurasi mielellään pikku poikaa,
joka juoksi pitkin laivaa jutellen merimiesten kanssa tai kulki
äitinsä tai kookkaan vanhan lakimiehen kanssa. Kaikki rakastivat
häntä ja kaikkialla hän sai ystäviä. Hän olikin aina valmis solmimaan
ystävyyssuhteita. Kun miesmatkustajat kävelivät edestakaisin kannella
ja hän sai kulkea heidän seurassansa, hän otti pitkiä, miehekkäitä
askelia ja vastaili iloisesti heidän pilailuunsa. Kun naiset
juttelivat hänen kanssansa, kuului joukosta aina naurua. Leikkiessään
lasten kanssa hän aina keksi kujeita. Merimiesten joukossa hänellä
oli vilpittömiä ystäviä, hän sai kuulla ihmeellisiä kertomuksia
merirosvoista ja haaksirikoista sekä asumattomista saarista. Hän oppi
jatkamaan köysiä ja veistämään leikkilaivoja sekä hämmästyttävän
nopeasti puhumaan merimieskieltä. Välistä hänen puheensa oli aivan
merimiesten tapaista ja kerran hän sai aikaan yleistä naurua
matkustajajoukossa, joka istui kannella huopiin ja päällystakkeihin
kääriytyneenä, sanoessaan äärettömän viattomalla ja suloisella
äänellä:

"Myrsky ja mylväys, että osasikin olla kylmä!"

Hän oli aivan ihmeissään, kun toiset nauroivat. Hän oli kuullut tämän
lauseen eräältä Jerry-nimiseltä merimieheltä, joka kertoi hänelle
juttuja, joissa tämä sanonta usein esiintyi. Sen mukaan mitä Jerry
omista seikkailuistansa kertoi, hän oli tehnyt kaksi tai kolme
tuhatta matkaa ja säännöllisesti joutunut haaksirikkoon ja joka kerta
joutunut saareen, jossa kuhisi ihmissyöjiä. Hänen kauhistuttavista
kertomuksistaan päättäen hänet oli monesti osittain paistettu ja
syöty sekä viisitoista tai kaksikymmentä kertaa skalpeerattu.

"Siksipä hän on kaljupäinen", lordi Fauntleroy selitteli äidillensä.
"Kun päänahka nyljetään muutamia kertoja, niin tukka ei enää kasva.
Jerryn tukka ei ruvennut enää kasvamaan sen kerran jälkeen, jolloin
Parromachaweekinsin kuningas nylki hänen päänahkansa veitsellä, joka
oli tehty Wopslemumpkien päällikön pääkallosta. Hän sanoi, että
se oli surullisin hetki hänen elämässänsä. Kuninkaan teroittaessa
veistään Jerryä pelotti niin kauheasti, että hänen hiuksensa nousivat
pystyyn eivätkä ne enää painuneet alas, vaan kuninkaan täytyi ottaa
päänahka semmoisena kuin se oli, vaikka se näyttikin hiusharjalta. En
ole koskaan kuullut mitään Jerryn elämänkerran tapaista! Kertoisin
siitä niin mielelläni mr Hobbsille."

Joskus kun sää oli hyvin huono ja matkustajien täytyi pysyä kannen
alla salongissa, jotkut Cedrikin vanhemmista ystävistä kehoittivat
häntä kertomaan Jerryn vaiheista, ja hän jutteli heille niistä
vilkkaasti ja innostuneena. Varmaankaan ei Atlantin laivoissa ollut
milloinkaan ollut ketään niin rakastettua matkustajaa kuin pikku
lordi Fauntleroy. Lapsenomaisella ja hyväntahtoisella tavallaan hän
oli aina valmis parhaan taitonsa mukaan pitämään hauskuutta yllä,
ja hänen suloisuutensa johtui nimenomaan siitä, että hän oli aivan
tietämätön omasta merkityksestään.

"Jerryn kertomukset huvittavat heitä kovasti", hän sanoi äidillensä.
"Minusta ne tuntuisivat uskomattomilta, jolleivät ne olisi kohdanneet
Jerryä itseään, mutta kun ne ovat tapahtuneet Jerrylle itselleen
-- niin, kummallisia ne ovat; ehkäpä hän kuitenkin joskus unohtaa
jotakin pois tai erehtyy hiukan, kun hänet on niin monta kertaa
skalpeerattu. Muisti heikkenee kovasti, kun joutuu niin usein
skalpeeratuksi."

Vasta yhdentoista päivän kuluttua siitä kun Cedrik sanoi jäähyväiset
Dick-ystävälleen, hän saapui Liverpooliin, ja kahdennentoista päivän
iltana pysähtyivät vaunut, joissa Cedrik, hänen äitinsä ja mr
Havisham ajoivat asemalta, Court Lodgen portille. Pimeässä he eivät
voineet nähdä paljon talosta. Cedrik näki ainoastaan, että porttia
varjostivat suuret puut, ja ajettuaan vähän matkaa eteenpäin hän näki
avonaisen oven, josta tulvi kirkasta valoa.

Mary oli seurannut heitä jäädäkseen emäntänsä luo, ja hän oli
saapunut taloon aikaisemmin. Hypätessään alas vaunuista Cedrik näki
parin palvelijan seisovan suuressa valoisassa eteisessä ja Maryn
ovensuussa.

Pikku lordi juoksi hänen luoksensa ilosta huutaen.

"Joko sinä olet täällä, Mary?" hän sanoi. "Lemmikkini, Mary on
täällä", ja hän suuteli palvelijan karheata punaista poskea.

"Olen niin iloissani siitä, että te olette täällä", mrs Errol sanoi
hänelle hiljaisella äänellä. "Tekee oikein hyvää nähdä teidät.
Oikein tuntuu kodikkaammalta, kun te olette täällä." Hän ojensi
pienen kätensä, jota Mary puristi rohkaisevasti. Mary tiesi, kuinka
oudolta kaikki tuntui nuoren äidin mielestä, joka oli luopunut omasta
maastaan ja jonka piti luopua omasta lapsestaankin.

Englantilaiset palvelijat katselivat uteliaina sekä poikaa että
hänen äitiänsä. He olivat kuulleet kaikenlaisia huhuja molemmista;
he tiesivät kuinka vihoissaan vanha kreivi oli ollut ja miksi mrs
Errolin piti asua täällä ja pojan linnassa. He tiesivät hyvin, kuinka
suuret rikkaudet pikkupoika kerran saisi periä, ja tunsivat vanhan
äreän isoisän, hänen luuvalonsa ja luonteensa.

"Sillä pikku raukalla ei tule olemaan helppoa", he sanoivat
toisilleen.

Mutta he eivät tienneet, millainen heidän pikku lordinsa olisi, he
eivät tunteneet tulevan Dorincourtin kreivin luonnetta.

Cedrik riisui päällystakkinsa, tottunut kun oli tulemaan toimeen
omin avuin, ja rupesi katselemaan ympärilleen. Hän tarkasteli suurta
eteistä, tauluja, hirvensarvia ja eriskummallisia kapineita, jotka
koristivat eteistä. Hänestä ne näyttivät eriskummallisilta, sillä hän
ei ollut ennen nähnyt sellaista yksityisasunnossa.

"Lemmikkini", hän sanoi, "eikö tämä ole kaunis talo? Hauskaa, että
sinä saat asua täällä. Tämähän on oikein iso talo."

Talo oli iso talo verrattuna heidän vanhaan New Yorkin kotiinsa,
ja se oli kaunis ja hauska. Mary vei heidät toiseen kerrokseen,
valoisaan makuuhuoneeseen, jossa takkavalkea leimusi ja iso
lumivalkoinen persialainen kissa nukkui mukavasti karvalankamatolla
uunin edessä.

"Taloudenhoitaja lähetti sen rouvalle", Mary selitti. "Hän on sitten
vasta ystävällinen ja on tehnyt kaikki, mitä vain voi, että rouvalla
olisi hyvä täällä. Hän käväisi täällä vasta pari minuuttia sitten,
ja hän piti kovasti kapteenista ja murehti kovasti häntä. Hän
sanoi kanssa, että tuo iso kissa tuossa varmastikin tekisi huoneen
jotensakin niin kuin kodikkaammaksi. Hän tunsi kapteeni Errolin
silloin kun kapteeni oli ihan pikkuinen, ja hän oli kuulemma ollut
kovasti kaunis pienenä, ja sitten vähän vanhempanakin kapteeni oli
kuulemma ollut kauhean kiltti kaikille, suurille ja pienille. Niin,
ja sitten minä sanoin hänelle näin, että kapteenin poika on justiinsa
niin kuin isänsä, sellainen poika, ettei sen parempaa ole ikinä nähty
eikä kuultu."

Hetken kuluttua he menivät alas erääseen suureen, kirkkaasti
valaistuun huoneeseen. Huone oli matala ja huonekalut olivat jykevän
kauniit, leikkauksin koristellut, tuolit olivat syviä ja niiden
selkänojat olivat vankkoja ja korkeita, oudon näköiset hyllyt ja
kaapit olivat täynnä erikoisia koristeita. Tulisijan edessä oli iso
tiikerintalja ja sen molemmin puolin nojatuolit. Komea valkoinen
kissa oli mieltynyt lordi Fauntleroyn silittelyihin ja seurannut
häntä alas. Kun poika viskautui matolle, kissa hiipi hänen viereensä
rakentelemaan ystävyyttä. Cedrik oli siitä niin mielissään, että hän
nojasi päänsä kissaan ja silitteli sitä toisten puheita kuuntelematta.

He keskustelivat hiljaisella äänellä. Mrs Errol oli hiukan kalvakka
ja kiihtyneen näköinen.

"Eihän hänen tarvitse lähteä vielä tänään?" hän sanoi. "Saahan hän
jäädä yöksi minun luokseni?"

"Kyllä hän saa jäädä", mr Havisham vastasi yhtä hiljaisella äänellä,
"ei hänen tänään vielä tarvitse lähteä. Minä menen linnaan heti
päivällisen jälkeen ja ilmoitan kreiville tulostanne."

Mrs Errol katsahti Cedrikiin. Poika makasi miellyttävässä,
huolettomassa asennossa mustankeltaisella taljalla. Takkatuli valaisi
hänen sieviä, rusottavia kasvojansa, ja hänen pörröiset kiharansa
valuivat matolle. Kissa kehräsi unisena ja tyytyväisenä, se oli
mielissään, kun ystävällinen pieni käsi hellästi silitteli sen
turkkia.

Mrs Errol hymyili surumielisesti.

"Kreivi ei tiedä, mitä hän minulta ottaa", hän sanoi surullisena.
Sitten hän katsahti asianajajaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle,
että mieluummin olisin vastaanottamatta rahoja."

"Rahojako!" mr Havisham huudahti. "Ette suinkaan tarkoita sitä
eläkettä, jonka hän teille on tarjonnut?"

"Sitä juuri", hän vastasi suoraan. "Mieluummin olisin ilman sitä.
Talo minun täytyy ottaa vastaan ja olen siitä hänelle kiitollinen,
sillä siten voin olla lapseni läheisyydessä. Mutta minulla on
hiukan omaa rahaa -- riittävästi yksinkertaiseen elämään, ja siksi
en tahtoisi ottaa vastaan eläkettä. Koska hän vihaa minua, minusta
tuntuu kuin olisin myynyt Cedrikin hänelle. Minä luovun hänestä vain
koska rakastan häntä niin paljon, että pystyn unohtamaan itseni hänen
tähtensä ja koska hänen isänsä toivoi näin käyvän."

Mr Havisham siveli leukaansa.

"Tämä on hyvin erikoista", hän sanoi. "Kreivi suuttuu hirveästi. Hän
ei voi käsittää sitä."

"Toivon hänen käsittävän tarkemmin mietittyään", mrs Errol sanoi.
"Minä en todellakaan tarvitse rahaa ja miksi ottaisin vastaan
ylellisyyttä mieheltä, joka vihaa minua siinä määrin, että ottaa
minulta pois lapseni -- oman pojanpoikansa?"

Mr Havisham vaipui hetkeksi mietteisiinsä.

"Minä toimitan teidän pyyntönne perille", hän sanoi vihdoin.

Päivällinen oli valmis ja he istuivat syömään. Kissa pääsi tuolille
Cedrikin viereen, ja se kehräsi lakkaamatta aterian ajan.

Kun mr Havisham myöhemmin illalla ilmoittautui linnassa, kreivi otti
hänet heti vastaan. Kreivi istui mukavassa lepotuolissa takkavalkean
ääressä ja hänen jalkansa lepäsivät jakkaralla. Hän loi tuuheitten
kulmakarvojensa alta terävän katseen lakimieheensä, mutta mr Havisham
huomasi, että salainen levottomuus vaivasi häntä, vaikka hän
yrittikin näyttää rauhalliselta.

"No, mr Havisham", hän sanoi. "Te olette palannut matkalta. Mitä
uutisia teillä on?"

"Lordi Fauntleroy on äitinsä kanssa Court Lodgessa", vastasi mr
Havisham. "Matka ei rasittanut heitä paljoa, ja he ovat erinomaisessa
kunnossa."

Kreivi ärähti kärsimättömästi ja liikautti levottomasti kättänsä.

"Hauska kuulla", hän sanoi karkeasti. "Tähän asti siis kaikki on
hyvin. Painakaa puuta, olkaa hyvä. Ottakaa ensin lasi viiniä ja
levähtäkää sitten. Mitä muuta kuuluu?"

"Lordi jäi täksi yöksi äitinsä luo. Huomenna tuon hänet linnaan."

Kreivi nojasi kyynärpäänsä tuolin kädennojaan, nosti kätensä ja
varjosti sillä silmiään.

"No, jatkakaa", hän sanoi. "Niinkuin tiedätte pyysin, ettette
kirjoittaisi minulle mitään itse asiasta, enkä minä siis tiedä
mitään. Millainen poika on? Äidistä minä en välitä, mutta poika,
millainen hän on?"

Mr Havisham maisteli hiukan portviiniä, jota hän oli kaatanut
lasiinsa ja piteli kädessänsä.

"On vaikea arvostella seitsenvuotiaan lapsen luonteen laatua", hän
sanoi varovasti.

Kreivin ennakkoluulot olivat syvälle juurtuneet. Hän katsahti äkkiä
ylös ja huudahti kiivaasti:

"Onko hän tyhmä ja kömpelö nulikka? Se on hänen amerikkalaisen
verensä vaikutusta."

"Minun luullakseni se ei ole häntä vahingoittanut, herra kreivi",
asianajaja vastasi kuivan miettiväiseen tapaansa. "En minä lapsista
paljon ymmärrä, mutta luulen, että hän on melko hieno poika."

Hänen puhetapansa oli aina miettiväinen ja kuivanlainen, mutta tällä
kertaa vielä tavallista suuremmassa määrässä. Hän arveli parhaaksi
antaa kreivin itsensä vetää johtopäätökset ja tavata pojanpoikansa
ilman ennakkotietoja.

"Onko hän terve ja sopusuhtainen?" kreivi kysyi.

"Minusta hän näyttää terveeltä ja reippaalta", asianajaja vastasi.

"Onko hänellä voimakas ruumiinrakenne ja onko hän jonkun
näköinenkin?" kreivi kysyi.

Mr Havishamin huulet vetäytyivät hienoon hymyyn. Hänen mieleensä
johtui kuva, jonka hän oli Court Lodgesta lähtiessään nähnyt --
lapsen kaunis, solakka vartalo, joka rennosti lepäsi tiikerintaljalla
-- vaaleat pörröiset hiukset, jotka valuivat matolle -- ja lapsekkaat
punertavat kasvot.

"Jokseenkin sievä poika, luullakseni, niin kuin pojat voivat
olla", hän sanoi, "mutta enhän minä semmoista osaa arvostella.
Joka tapauksessa tulette huomaamaan, että hän on erilainen kuin
englantilaiset lapset."

"En ole sitä epäillytkään", kreivi murisi kihdin vihlaistessa
jalkaa. "Amerikkalaiset lapsethan ovat kuin lauma häpeämättömiä
kerjäläisnulikoita; sen olen kuullut tarpeeksi usein."

"Hänestä puhuttaessa ei juuri voi olla kysymys häpeämättömyydestä",
mr Havisham sanoi. "Tuskin voin selittää, missä erilaisuus on. Hän on
elänyt enemmän aikuisten kuin lasten seurassa ja ero on ehkä siinä,
että hänessä on sekä lapsellisuutta että varhaista kypsymistä."

"Amerikkalaista hävyttömyyttä!" kreivi vastusti. "Olen kuullut siitä
ennenkin. He sanovat sitä varhaiskypsyydeksi ja luonnollisuudeksi.
Ilkeitä, häpeämättömiä tapoja, siinä kaikki!"

Mr Havisham maisteli portviiniänsä. Harvoin hän oli samaa mieltä kuin
hänen lordiutensa -- eikä koskaan silloin kun armollisen kreivin
jaloa jalkaa vaivasi kihti. Sellaisina hetkinä oli parasta antaa
hänen sanoa viimeinen sana. Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Mr
Havisham katkaisi sen ensiksi puhumalla.

"Minulla olisi esitettävänä pyyntö mrs Errolilta", hän huomautti.

"Minä en välitä hänen pyynnöistään!" kreivi murisi. "Mitä vähemmän
hänestä kuulen, sitä parempi."

"Mutta tämä on tärkeätä", asianajaja selitti. "Hän ei halua ottaa
vastaan eläkettä, jonka olette hänelle tarjonnut."

Kreivi säpsähti silminnähtävästi.

"Mitä", hän huusi, "mitä se merkitsee?"

Mr Havisham toisti sanansa.

"Hän sanoo, ettei hän tarvitse sitä, ja koska teidän suhteenne eivät
ole lämpimät --"

"Eivät lämpimät!" kreivi huudahti vimmoissaan. "Kyllä minä tiedän
etteivät ne juuri lämpimät ole! Minä en siedä ajatellakaan häntä!
Rahanhimoinen, kimeä-ääninen amerikkalainen! En tahdo nähdä häntä!"

"Hyvä kreivi", mr Havisham sanoi, "ette juuri voi sanoa häntä
rahanhimoiseksi. Hän ei ole pyytänyt mitään eikä tahdo edes ottaa
vastaan sitä rahaa, jonka te tarjoatte."

"Sen hän tekee vain herättääkseen huomiota", jalo kreivi tarttui
puheeseen. "Hän tahtoo houkutella minut tapaamaan hänet. Hän luulee,
että minä ihailisin hänen luonnettaan. Minä en sitä ihaile! Se on
vain amerikkalaista riippumattomuutta! Minä en salli hänen elää
kerjäläisenä puistoni portilla. Koska hän on pojan äiti, hänen täytyy
tietää arvonsa, ja niin hän tuleekin tekemään. Hänen täytyy ottaa
rahat vastaan, tahtoipa taikka ei!"

"Hän ei tule käyttämään niitä", mr Havisham sanoi.

"Minua ei liikuta käyttääkö hän niitä vai ei!", kreivi pauhasi.
"Ne on lähetettävä hänelle. Hän ei saa kertoa ihmisille, että
hänen täytyy elää kerjäläisen tavoin siksi etten tee mitään hänen
hyväksensä! Hän koettaa ehkä saada pojan minua vastaan! Luulen, että
hän on jo yllyttänyt häntä minua vastaan!"

"Ei", mr Havisham sanoi. "Minulla on esitettävänä vielä toinenkin
pyyntö, joka osoittaa, ettei hän ole sitä tehnyt."

"En halua kuulla siitä!" kreivi ähkyi hengästyneenä tuskasta,
kiihtymyksestä ja kihdistä.

Mutta mr Havisham esitti pyynnön.

"Hän pyytää, ettei lordi Fauntleroy saisi tietää mitään, mikä voisi
saattaa hänet ymmärtämään, että te ennakkoluulon tähden erotatte
hänet äidistänsä. Hän rakastaa äitiään, ja mrs Errol on aivan
varma siitä, että jos asia hänelle kerrottaisiin kohoaisi muuri
teidän välillenne. Hän sanoo, ettei poika voisi käsittää sitä ja
että hän rupeaisi pelkäämään teitä tai ainakin hänen rakkautensa
teihin vähenisi. Hän on sanonut pojalle, että tämä on liian nuori
ymmärtääkseen syytä, mutta saa tietää sen suuremmaksi tultuaan.
Hän toivoo, ettei mikään varjo pimentäisi teidän ensimmäistä
kohtaamistanne."

Kreivi vaipui takaisin tuoliinsa. Hänen syvällä olevat ankarat
silmänsä säkenöivät tuuheitten kulmakarvojen alla.

"Kuulkaahan", hän sanoi yhä huohottaen, "ettehän vain yritä sanoa,
ettei äiti ole puhunut mitään?"

"Ei sanaakaan", asianajaja vastasi tyynesti. "Sen voin teille
vakuuttaa. Lapsi on siinä luulossa, että te olette äärettömän hellä
ja rakastava isoisä. Hänelle ei ole sanottu mitään, mikä saattaisi
häntä pienimmässäkään määrin epäilemään teidän täydellisyyttänne.
Ja kun minä New Yorkissa seurasin tarkasti teidän ohjeitanne, niin
tietysti hän pitää teitä ihmeellisen jalomielisenä."

"Pitääkö hän todellakin?" kreivi kysyi.

"Kunniasanalla", mr Havisham sanoi. "Vaikutus, jonka te teette lordi
Fauntleroyhin, on kokonaan omassa vallassanne. Ja suokaa anteeksi
rohkeuteni jos sanon, että luulen teidän tekevän viisaimmin, jos ette
puhu pilkallisesti hänen äidistään."

"Vielä mitä!" kreivi sanoi. "Nuorimies on seitsenvuotias!"

"Hän on elänyt nämä seitsemän vuotta äitinsä seurassa", mr Havisham
vastasi, "ja äiti omistaa koko hänen rakkautensa."



Linnassa


Myöhään iltapuolella vaunut, joissa pikku lordi Fauntleroy ja mr
Havisham istuivat, vierivät pitkää puistokujaa linnaa kohti.

Kreivi oli määrännyt, että hänen pojanpoikansa tuli saapua hyvissä
ajoin syömään päivällistä hänen kanssaan, ja samaten hän oli
määrännyt, syistä, jotka hän itse parhaiten tunsi, että pojan pitää
tulla yksin siihen huoneeseen, jossa hän oli aikonut ottaa hänet
vastaan. Vaunujen vieriessä pitkin kujaa lordi Fauntleroy istui
mukavasti nojautuneena komeihin tyynyihin ja katseli innokkaasti
ympärilleen. Häntä todellakin kiinnosti kaikki, mitä hän näki. Vaunut
ja suuret komeat hevoset välkkyvine valjaineen kiehtoivat hänen
mieltään, samaten kookas ajuri ja palvelija, jotka olivat pukeutuneet
loistaviin livreihin; mutta etenkin vaakuna vaunun ovessa kiinnitti
hänen huomiotaan, ja saadakseen tietää, mitä se merkitsi, hän teki
heti tuttavuutta palvelijan kanssa.

Kun vaunut saapuivat puiston isolle portille, hän katseli ikkunasta
nähdäkseen paremmin suuret kivileijonat, jotka koristivat porttia.
Nuori verevä nainen, joka tuli ulos sievästä muratin peittämästä
asunnosta, avasi portin. Kaksi lasta juoksi ulos ovesta ja katseli
suurin silmin vaunuissa istuvaa pikku poikaa, joka myös katseli
heitä. Heidän äitinsä niiasi ja hymyili ja hänen viittauksestaan
lapsetkin koettivat niiata.

"Tunteeko hän minut?" lordi Fauntleroy kysyi. "Kaipa hän luulee
tuntevansa minut." Ja hän nosti mustaa samettihattuansa ja hymyili.

"Hyvää päivää!" hän sanoi ystävällisesti.

Nainen näytti hänen mielestään iloiselta, hymyili vieläkin
herttaisemmin ja hänen sinisiin silmiinsä tuli ystävällinen ilme.

"Jumala teidän armoanne siunatkoon!" hän sanoi. "Jumala siunatkoon
teidän kauniita kasvojanne! Onnea ja menestystä teidän armollenne!
Tervetuloa tänne!"

Lordi Fauntleroy heilutti hattuansa ja nyökäytti hänelle päätänsä
vaunujen vieriessä ohi.

"Minä pidän tästä naisesta", hän sanoi. "Näyttää siltä kuin hän
pitäisi pienistä pojista. Minä tahtoisin mielelläni tulla tänne
leikkimään hänen lastensa kanssa. Onkohan hänellä varaa kutsua
vieraita?"

Mr Havisham ei pitänyt tarpeellisena sanoa pojalle, että hänen tuskin
sallittaisiin leikkiä portinvartijan lasten kanssa. Asianajaja
arveli, ettei ollut vielä aika selittää hänelle sitä.

Vaunut vierivät eteenpäin suurten, kauniiden puitten lävitse, jotka
kasvoivat molemmin puolin tietä ja joiden oksat muodostivat tiheän
lehväkatoksen sen ylle. Cedrik ei ollut koskaan nähnyt sellaisia
puita, ne olivat niin korkeita ja komeita ja niiden oksat kasvoivat
aina alas asti pitkin mahtavaa runkoa. Hän ei vielä silloin tiennyt,
että Dorincourtin linna oli Englannin kauneimpia, että sen puisto
oli valtavan suuri ja komea ja sen puut ja käytävät verrattomat.
Mutta sen hän näki, että kaikki oli hyvin kaunista. Hän piti näistä
suurista tuuheista puista, joitten lehviä ilta-auringon viimeiset
säteet kultasivat. Hän nautti juhlallisesta hiljaisuudesta, joka
kaikkialla vallitsi. Hän iloitsi kaikesta ihanuudesta, joka siinsi
puiden riippuvien oksien välistä -- laajasta puistosta, jonka
puut paikoin seisoivat yksitellen, paikoin muodostivat ryhmiä.
Silloin tällöin he kulkivat sellaisten paikkojen ohitse, joissa
kasvoi joukoittain korkeita sananjalkoja, ja toisin paikoin maa oli
taivaansininen sinikelloista, joita vieno tuuli tuuditteli. Useat
kerrat hän hypähti pystyyn ilosta nauraen, kun kaniini puikahti esiin
pensaan alta ja laukkasi pois niin että lyhyt valkoinen häntä vain
vilahti ohi. Äkkiä hän näki peltopyyparven kohoavan siivilleen ja
lentävän pois, ja silloin hän huusi ilosta ja taputti käsiänsä.

"Eikö tämä olekin kaunis paikka?" hän sanoi mr Havishamille. "En
ole ennen nähnyt näin kaunista paikkaa. Se on vielä kauniimpi kuin
Central Park New Yorkissa."

Mutta häntä hämmästytti pitkä aika, jonka he matkaansa tarvitsivat.

"Kuinka pitkä matka portilta on linnan pääovelle?" hän kysyi vihdoin.

"Kolme, neljä mailia", asianajaja selitti.

Joka hetki Cedrik näki jotakin uutta ihmeteltävää ja ihasteltavaa.
Hänen ilonsa oli ylimmillään, kun hän huomasi muutamia metsäkauriita,
joista toiset lepäsivät ruohikossa, toiset seisoivat säikähtyneen
näköisinä, kauniit sarvekkaat päät kujalle päin käännettyinä vaunujen
ratinaa säikkyen.

"Onko täällä ollut sirkus?" hän huudahti, "vai elävätkö ne aina
täällä? Kenen ne ovat?"

"Ne asuvat täällä", mr Havisham kertoi, "ja ne ovat kreivin, sinun
isoisäsi."

Vähän tämän jälkeen linna tuli näkyviin. Se kohosi heidän eteensä
mahtavana, kauniina ja harmaantuneena. Auringon viimeiset säteet
leikkivät sen ikkunaruuduissa. Siinä oli sekä suuria että pieniä
torneja, ja muureja peitti muratti. Muurin vierustat oli pengerretty,
kaikkialla oli nurmikenttiä ja kukkaistutuksia.

"Tämä on ihanin paikka, minkä koskaan olen nähnyt!" Cedrik sanoi,
ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat ilosta. "Se on aivan niin kuin
kuninkaan linna. Olen kerran nähnyt sellaisen eräässä satukirjassa."

Hän näki linnan suuren portin olevan selkosen selällään ja
palvelijoitten seisovan kahdessa rivissä katseet kohdistettuina
häneen. Hän ihmetteli, miksi he siinä seisoivat, ja heidän
livreensä herättivät hänessä suurta ihastusta. Hän ei tiennyt,
että he seisoivat siinä osoittaakseen kunniaa pikku pojalle, joka
kerran omistaisi kaiken tämän loiston -- kauniin linnan, joka oli
kuninkaan palatsin vertainen, komean puiston, suuret vanhat puut,
notkelmat, joissa kasvoi sananjalkoja ja sinikelloja ja jotka olivat
jänisten ja kaniinien leikkitantereina, ja täplikkäät suurisilmäiset
metsäkauriit, jotka lepäsivät korkeassa ruohikossa. Vain pari viikkoa
sitten hän oli istunut mr Hobbsin kanssa perunoiden ja persikoiden
keskellä, pienet jalat riippuen korkealta tuolilta, ja hänen oli
vaikea käsittää, että hänellä oli mitään tekemistä kaiken tämän
loiston kanssa. Palvelijoiden etunenässä seisoi vanhanpuoleinen
nainen sileässä mustassa silkkipuvussa; hänen hiuksensa olivat
harmaat ja päässä hänellä oli myssy. Kun Cedrik tuli eteiseen, nainen
seisoi lähempänä kuin muut ja hänen katseestaan saattoi huomata,
että hän aikoi puhutella Cedrikiä. Mr Havisham, joka talutti poikaa
kädestä, pysähtyi hetkeksi.

"Tämä on lordi Fauntleroy, mrs Mellon", hän sanoi. "Lordi Fauntleroy,
tässä on taloudenhoitaja, mrs Mellon."

Cedrik ojensi hänelle kätensä ilosta loistaen.

"Tekö lähetitte kissan?" hän sanoi. "Olen hyvin kiitollinen siitä,
hyvä rouva."

Mrs Mellonin kauniit, vanhat kasvot näyttivät yhtä tyytyväisiltä kuin
portinvartijan vaimon.

"Minä tuntisin lordin missä tahansa", hän sanoi mr Havishamille.
"Hänellä on kapteenin ulkomuoto ja käytöstapa. Tämä on suuri päivä,
herra."

Cedrik ihmetteli, miksi se oli suuri. Hän katsoi uteliaasti mrs
Melloniin. Hänestä näytti kuin tämän silmät olisivat kyyneltyneet,
eikä hän kuitenkaan näyttänyt onnettomalta, vaan hymyili.

"Kissalla on täällä kaksi kaunista poikasta", mrs Mellon sanoi, "minä
lähetän ne lordin huoneeseen".

Mr Havisham sanoi hänelle pari sanaa matalalla äänellä.

"Kirjastossa, herra", mrs Mellon vastasi. "Lordi otetaan siellä yksin
vastaan."

Pari minuuttia myöhemmin kookas palvelija, joka ohjasi Cedrikin
kirjastohuoneen ovelle, avasi sen ilmoittaen juhlallisella äänellä:
"Lordi Fauntleroy, herra kreivi." Vaikka hän olikin vain palvelija,
hän kuitenkin tunsi, että tämä hetki oli juhlallinen. Perillinen
tuli omaan maahansa ja kotiinsa ja vietiin vanhan kreivin luo, jonka
arvonimen hän kerran oli perivä.

Cedrik astui kynnyksen yli. Suuri, komea huone oli sisustettu
tyylihuonekaluin ja kirjahyllyin. Kalusto oli niin tumma, oviverhot
niin raskaat, hiotuilla ruuduilla varustetut ikkunat niin syvällä ja
seinät niin kaukana toisistaan, että auringon mentyä mailleen huone
teki synkän vaikutuksen. Ensin Cedrik luuli, ettei huoneessa ollut
ketään, mutta sitten hän huomasi, että avonaisen uunin ääressä oli
iso lepotuoli ja siinä istui joku -- joku, joka ei ensin ollut häntä
huomaavinaan.

Mutta yhdellä taholla ainakin hänen tulonsa oli huomattu. Lattialla
nojatuolin vieressä makasi iso ruskeankeltainen verikoira, jonka
ruumis ja jäsenet olivat kuin leijonan. Tämä iso eläin nousi
juhlallisesti ja hitaasti ylös ja astui raskain askelin kohti pikku
poikaa.

Tuolilla istuva käski: "Dougal, tule pois!" Mutta lordi Fauntleroyn
sydämessä ei ollut pelkoa eikä epäystävällisyyttä -- koko ikänsä
hän oli ollut rohkea pikku poika. Hän tarttui kädellään ison koiran
kaulanauhaan maailman luonnollisimmalla tavalla, ja he astuivat
yhdessä esiin, Dougal mennessään poikaa nuuskien.

Silloin kreivi nosti katseensa. Cedrik näki edessään kookkaan vanhan
miehen, jonka tuuhea tukka ja kulmakarvat olivat harmaantuneet ja
jonka kotkannenä pisti esiin syvien, tutkivien silmien välistä.
Kreivi taas näki kauniin lapsen mustassa samettipuvussa ja
pitsikauluksessa. Pojan sieviä totisia kasvoja ympäröivät vaaleat
kiharat, ja silmät katsoivat häntä lapsenomaisen luottavaisesti. Jos
linna oli satupalatsin kaltainen, niin pikku lordi näytti pieneltä
satuprinssiltä, vaikka ei hänellä itsellään ollut siitä aavistusta,
tai kenties pikemmin sadun reippaalta pieneltä keijukaiselta.
Ilon ja ylpeyden tunne valtasi vanhan kreivin sydämen, kun hän
näki, miten kaunis ja soreakasvuinen hänen pojanpoikansa oli ja
kuinka poika pelotta seisoi ja katseli häntä silmiin pidellen isoa
koiraa kaulanauhasta. Ankaraa, vanhaa aatelismiestä miellytti se,
ettei poika näyttänyt pelkäävän eikä arkailevan koiraa eikä häntä
itseäänkään.

Cedrik katsahti häneen niinkuin hän oli katsonut mökin vaimoon ja
taloudenhoitajaan ja tuli aivan lähelle häntä.

"Oletko sinä kreivi?" hän sanoi. "Minä olen sinun pojanpoikasi, jonka
mr Havisham on tuonut tänne. Olen lordi Fauntleroy."

Hän ojensi kätensä, sillä hän luuli, että se oli kohteliainta
myös kreiveihin nähden. "Toivon, että voit hyvin", hän jatkoi
herttaisesti. "Olen niin iloinen saadessani tavata sinut."

Kreivi puristi hänen kättänsä kummallinen ilme silmissä. Hän oli niin
tyrmistynyt, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tarkasteli hämmästyttävää
pikku olentoa tuuheitten kulmakarvojensa alta ja tutki häntä
kiireestä kantapäähän.

"Sanoitko olevasi iloinen tavatessasi minut?" hän kysyi.

"Sanoin", lordi Fauntleroy vastasi, "olen hyvin iloinen."

Lähellä Cedrikiä oli tuoli ja hän istuutui siihen; se oli
korkeaselkäinen ja syvä tuoli, ja hänen istuessaan siinä hänen
jalkansa eivät ulottuneet lattiaan, mutta kuitenkin näytti siltä,
että hän istui siinä mukavasti. Hartaasti ja herkeämättä hän
tarkasteli kunnianarvoista sukulaistaan.

"Minä olen niin tuuminut, että minkä näköinen sinä mahdat olla", hän
huomautti. "Minun oli tapana laivassa maata hytissäni ja ajatella,
olisitko isäni näköinen."

"No olenko minä?" kreivi kysyi.

"Niin", Cedrik vastasi, "hänen kuollessaan olin hyvin pieni enkä
oikein muista minkä näköinen hän oli, mutta luultavasti et ole saman
näköinen."

"Taidat olla siitä pahoillasi", kreivi sanoi.

"En toki!" Cedrik vastasi kohteliaasti. "Tietysti olisi hauskaa,
että muut olisivat oman isän näköisiä, mutta tietysti täytyy pitää
isoisänsäkin ulkomuodosta, vaikka se ei olisikaan samanlainen kuin
isän. Tiedäthän itsekin, että täytyy rakastaa sukulaisiansa."

Kreivi nojautui tuoliinsa ja katseli eteensä. Hänestä ei voinut
sanoa, että hän oli pitänyt velvollisuutenaan rakastaa omaisiaan.
Hän oli käyttänyt suurimman osan vapaata aikaansa ankariin riitoihin
sukulaistensa kanssa, ajaakseen heidät ulos talostaan ja loukatakseen
heitä; siksi he kaikki vihasivat häntä sydämensä pohjasta.

"Jokaisen pojan täytyy pitää isoisästänsä", lordi Fauntleroy jatkoi,
"varsinkin jos isoisä on ollut niin ystävällinen häntä kohtaan
niinkuin sinä."

Vanhan aatelismiehen silmät loistivat jälleen merkillisesti.

"Vai niin", hän sanoi, "olenko minä ollut sinulle ystävällinen?"

"Olet kyllä", lordi Fauntleroy vastasi iloisesti, "minä olen sinulle
niin kiitollinen Bridgetin puolesta ja omenamummon sekä Dickin
puolesta!"

"Bridget!" kreivi huudahti. "Dick! Omenamummo!"

"Niin", Cedrik selitti, "he saivat ne rahat, jotka sinä minulle
annoit -- ne rahat, jotka käskit mr Havishamin antaa minulle, jos
minä tarvitsisin."

"Niistäkö", kreivi sanoi, "niistäkö sinä puhut? Niistä rahoista,
joita saisit käyttää oman mielesi mukaan. Mitä sinä niillä ostit?
Tahtoisinpa tosiaankin tietää."

Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katsoi terävästi lapseen.
Hän oli hyvin utelias tietämään, miten poika oli toteuttanut
mielitekojansa.

"Niin", lordi Fauntleroy sanoi, "ehkä sinä et ole kuullut puhuttavan
Dickistä, omenamummosta ja Bridgetistä. Unohdin aivan, että asut niin
kaukana heistä. He ovat minun erityisen hyviä ystäviäni. Mikaelilla
oli kuumetta..."

"Kuka on Mikael?" kreivi kysyi.

"Mikael on Bridgetin mies ja heillä on paljon suruja. Kun mies on
sairas eikä voi tehdä työtä ja hänellä on kaksitoista lasta, niin
voit arvata millaista eläminen on. Ja Mikael on aina ollut kelpo
mies. Bridget tuli usein meidän luoksemme ja itki. Sinä iltana,
jolloin mr Havisham oli meillä, Bridget oli keittiössä ja itki,
sillä heillä ei ollut mitään syötävää eivätkä he pystyneet maksamaan
vuokraa. Minä menin katsomaan häntä ja mr Havisham lähetti noutamaan
minua ja sanoi, että sinä olit antanut hänelle rahaa minua varten. Ja
minä juoksin minkä jaksoin keittiöön ja annoin rahat Bridgetille ja
kaikki tuli hyväksi ja Bridget tuskin saattoi uskoa silmiänsä. Sen
tähden minä olen niin kiitollinen."

"Vai niin", kreivi sanoi syvällä äänellään, "tämä on siis yksi
toiveesi, jonka sait tyydytetyksi. Entä muut?"

Dougal oli asettunut ison tuolin viereen, kun Cedrik istahti siihen.
Usein se kääntyi ja katseli poikaa ikäänkuin keskustelu olisi
kiinnostanut sitä. Dougal oli totinen koira, joka tajusi olevansa
aivan liian iso ottamaan elämän kevyesti. Vanha kreivi tunsi koiransa
ja seurasi sitä hiljaisen kiinnostuneena. Dougalin tapoihin ei
kuulunut ystävystyä kenenkään kanssa päätä pahkaa, ja siksi kreivi
hämmästelikin koiran levollisuutta pojan sitä silitellessä. Samassa
koira loi lordi Fauntleroyhin arvokkaan katseen ja laski uljaan
päänsä pojan sametin verhoamalle polvelle.

Cedrik silitteli yhä pikku kädellänsä uutta ystäväänsä ja sanoi:

"Niin, sitten tulee Dick. Kyllä sinäkin pitäisit Dickistä, hän on
niin reilu sälli."

"Mitä tuo merkitsee?" kreivi kysyi.

Lordi Fauntleroy mietti hetken. Hän ei ollut itsekään oikein selvillä
siitä, mitä se merkitsi. Hänen mielestään se merkitsi jotakin oikein
hyvää, koska Dick käytti sitä mielellään.

"Luulen sen merkitsevän, ettei hän tahdo puijata ketään", hän
selitti, "eikä lyödä ketään pienempäänsä ja että hän harjaa ihmisten
kengät niin huolellisesti, että ne tulevat hyvin kiiltäviksi. Hän on
ammatiltaan kengänkiillottaja."

"Ja onko hän sinun tuttaviasi?" kreivi sanoi.

"Hän on minun vanha ystäväni", Cedrik vastasi. "Ei aivan yhtä vanha
kuin mr Hobbs, mutta kuitenkin hyvin vanha. Hän antoi minulle lahjan
juuri ennen laivan lähtöä."

Poika pisti kätensä taskuunsa, veti sieltä esiin sievästi kokoon
käärityn punaisen esineen ja avasi sen ylpeänä. Se oli punainen
silkkiliina isoine purppuranvärisine hevosenkenkineen ja -päineen.

"Tämän hän antoi minulle", nuori lordi sanoi. "Minä säilytän sen
aina. Sen voi sitoa kaulaansa tai pitää taskussansa. Hän osti sen
ensimmäisillä rahoillaan, jotka hän ansaitsi sen jälkeen kun olin
lunastanut Jaken osuuden ja antanut hänelle uudet harjat. Se on
muistolahja. Mr Hobbsin kelloon minä annoin kaivertaa tällaisen
muistorunon: 'Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi'. Ja kun
minä näen tämän liinan, muistan aina Dickiä."

On vaikea kuvailla Dorincourtin jalosukuisen kreivin tunteita.
Häntä ei ollut helppo saada hämilleen, sillä hän oli nähnyt paljon
maailmaa. Mutta tässä oli jotakin niin täysin uutta, että se
saattoi hänet rauhattomaksi ja liikuttuneeksi. Hän ei ollut koskaan
välittänyt lapsista, sillä hänen omat huvinsa antoivat hänelle niin
paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa puuttua heidän elämäänsä.
Kun hänen omat poikansa olivat pienet, he eivät kiinnostaneet häntä
-- vaikka hänelle joskus johtui mieleen, että Cedrikin isä oli
ollut kaunis ja reipas poika. Hän oli ollut niin itsekäs, etteivät
uhrautuvat ihmiset kiinnittäneet hänen huomiotansa, eikä hän ollut
tiennyt, kuinka hellä, uskollinen ja rakastava pienen lapsen sydän
voi olla ja kuinka viattomat ja itsetiedottomat sen yksinkertaiset
ja jalomieliset vaikuttimet ovat. Lapsi oli hänestä aina ollut
vastenmielinen pieni elukka, itsekäs, ahne ja vallaton, jollei se
ollut ankarassa valvonnassa. Molemmat hänen vanhemmat poikansa olivat
alituisesti tuottaneet ikävyyksiä ja vaivaa opettajilleen, ja kun hän
ei kuullut valituksia nuorimmasta pojastansa, hän luuli, ettei tämä
ollut erityisen tärkeä. Kreivin mieleen ei koskaan ollut johtunut,
että hän voisi rakastaa pojanpoikaansa; hän oli antanut noutaa pikku
Cedrikin vain sen tähden, että hänen ylpeytensä kehoitti häntä
siihen. Hän ei tahtonut, että hänen nimensä tulisi häväistyksi, jos
se periytyisi sivistymättömälle moukalle, kun poika tulevaisuudessa
perisi hänen paikkansa. Hän oli varma siitä, että pojasta tulisi
narrimainen olento, jos hän saisi kasvatuksensa Amerikassa. Hänellä
ei ollut helliä tunteita poikaa kohtaan; hänen ainoa toivonsa oli,
että tämä olisi jotakuinkin kauniskasvuinen ja että hänellä olisi
jonkin verran ymmärrystä. Hän oli ollut niin tyytymätön toisiin
poikiinsa ja niin vihoissaan kapteeni Errolin avioliitosta, ettei
hän hetkeäkään ajatellut siitä lähtevän mitään hyvää. Kun palvelija
ilmoitti lordi Fauntleroyn, hän ei tohtinut katsoa poikaa, koska
hän pelkäsi, että tämä olisi sellainen kuin hän oli kuvitellut.
Sen takia hän oli määrännyt, että pojan oli tultava yksin hänen
luoksensa. Hänen ylpeytensä ei sallinut, että joku toinen näkisi
hänen mielipahansa, jos hän pettyisi. Siksipä hänen ylpeä sydämensä
oli riemastunut, kun poika tuli luontevalla tavallaan häntä kohden,
pitäen pelotta kättänsä koiran niskassa. Parhaimmissa toiveissaankaan
hän ei ollut luullut, että poika olisi tämän näköinen. Oliko
todellakin mahdollista, että tämä oli se poika, jota hän oli pelännyt
nähdä -- sen naisen lapsi, jota hän vihasi -- tämä pieni poika, joka
näytti niin kauniilta, rohkealta ja suloiselta. Tämä odottamaton
hämmästys horjutti kreivin mielenrauhaa.

Sitten he rupesivat juttelemaan ja hän liikuttui oudosti ja tuli
yhä hämmästyneemmäksi. Hän oli näet tottunut siihen, että ihmiset
pelkäsivät häntä ja joutuivat hämilleen hänen seurassaan, ja siksi
hän oli odottanut, että hänen pojanpoikansakin olisi ujo ja arka.
Mutta Cedrik pelkäsi kreiviä yhtä vähän kuin Dougalia. Hän ei ollut
röyhkeä, hän oli vain viattomasti ystävällinen, eikä hän tiennyt
että oli syytä olla hämillään tai peloissaan. Kreivi huomasi,
että pikkupoika piti häntä ystävänään ja kohteli häntä sellaisena
vähääkään epäröimättä. Saattoi selvästi huomata, kun poika istui
isossa tuolissaan ja jutteli ystävälliseen tapaansa, ettei hänen
mieleensä ollut johtunut, että tuo iso ankarannäköinen vanha mies
voisi olla muuta kuin ystävällinen hänelle ja nähdä mielellään
hänet luonansa. Samaten oli ilmeistä, että hän koetti lapselliseen
tapaansa olla isoisälleen mieliksi ja huvittaa häntä. Vaikka kreivi
olikin tyly, kovasydäminen ja maailmanmielinen, hän ei voinut olla
tuntematta salaista, uutta huvia tästä luottamuksesta. Oikeastaan ei
ollut niinkään ikävä tavata jotakuta, joka ei epäillyt eikä paennut
häntä tai näyttänyt huomaavan hänen luonteensa rumia puolia, jotakuta
joka katsoi häneen kirkkain, luottavaisin silmin -- vaikka se olikin
vain pieni poika mustassa samettipuvussaan.

Vanhus nojautui tuoliinsa ja kehoitti nuorta kumppaniaan kertomaan
lisää itsestänsä, ja outo ilme silmissään hän katseli pojanpoikaansa.
Lordi Fauntleroy vastasi mielellään kaikkiin hänen kysymyksiinsä
ja jutteli levollisesti hauskaan tapaansa. Hän kertoi Dickistä ja
Jerrystä, omenamummosta ja mr Hobbsista; hän kuvaili tasavallan
kaartia sen kaikessa loistossa lippuineen, tulisoihtuineen ja
raketteineen. Keskustelun jatkuessa hän tuli maininneeksi heinäkuun
neljännen sekä vallankumouksen ja aikoi innostuneena kertoa siitä,
kun hänelle äkkiä muistui jotakin mieleen ja hän vaikeni yhtäkkiä.

"Mikä sinun on?" isoisä kysyi. "Miksi et jatka?"

Lordi Fauntleroy liikkui levottomasti tuolissaan. Kreivi huomasi,
että poika joutui aivan hämilleen siitä, mitä hänen mieleensä johtui.

"Minä vain ajattelin, että sinä et ehkä pidä siitä", hän vastasi.
"Ehkä joku sinun tuttavasi oli siellä. Unohdin, että sinä olet
englantilainen."

"Jatka vain", kreivi sanoi. "Ei kukaan omaisistani ollut siellä. Sinä
vain unohdat, että itsekin olet englantilainen!"

"Enkä ole", Cedrik kiiruhti sanomaan. "Minä olen amerikkalainen!"

"Sinä olet englantilainen", kreivi sanoi arvokkaasti. "Sinun isäsi
oli englantilainen."

Hänestä oli hauska sanoa tämä, mutta Cedrikiä se ei huvittanut.
Poika ei ollut koskaan ajatellut asiaa tältä kannalta. Hän tunsi
punastuvansa korviaan myöten.

"Minä olen syntynyt Amerikassa", hän vastasi. "Kun kerran on syntynyt
Amerikassa, niin on amerikkalainen. Suo anteeksi", hän sanoi
kohteliaasti ja hienotunteisesti, "että sanon vastaan. Mr Hobbs sanoi
minulle, että jos uusi sota syttyisi, minun pitäisi olla -- olla
amerikkalainen."

"Olisitko todellakin?" kreivi sanoi.

Hän vihasi Amerikkaa ja amerikkalaisia, mutta häntä huvitti nähdä,
kuinka vakava ja innokas isänmaanystävä Cedrik oli. Hän arveli, että
näin hyvästä amerikkalaisesta voi mieheksi kasvettuaan tulla hyvä
englantilainen.

Heillä ei ollut aikaa keskittyä uudelleen vallankumoukseen -- sitä
paitsi lordi Fauntleroy arasteli tätä aihetta -- kun jo ilmoitettiin
päivällisen olevan valmis.

Cedrik nousi tuolista ja meni aatelisen sukulaisensa luo. Hän
katsahti kreivin sairaaseen jalkaan.

"Saisinko auttaa sinua?" hän sanoi kohteliaasti. "Etkö voisi nojata
minuun? Kerran kun mr Hobbs oli loukannut jalkansa perunatynnyriin,
hänen oli tapana nojata minuun."

Päivällisestä tiedottanut pitkä palvelija pani alttiiksi sekä arvonsa
että asemansa vetämällä suunsa hymyyn. Hän oli ylimyksellinen
palvelija, joka oli aina ollut parhaissa jalosukuisissa perheissä,
eikä hän koskaan ollut nauranut palvelustehtäviensä aikana näkemänsä
tai kuulemansa johdosta. Hän olisi pitänyt itseänsä arvottomana
ja yksinkertaisena palvelijana, jos olisi ikinä ollut niin
epähieno, että olisi hymyillyt. Mutta tällä kertaa hänen oli vaikea
hillitä itseään. Pelastuminen oli täpärä. Tuijottamalla kreivin
pään yläpuolella olevaa rumaa muotokuvaa hän sai tukahdutetuksi
hilpeytensä.

Kreivi tarkasti nuorta urheata sukulaistansa kiireestä kantapäähän.

"Luuletko pystyväsi siihen?" hän kysyi äreästi.

"Kyllä luulen voivani", Cedrik sanoi. "Minä olen voimakas. Olenhan
seitsenvuotias. Voit toisella kädelläsi nojata keppiisi ja toisella
minuun. Dick sanoo, että olen seitsenvuotiaaksi hyvin voimakas."

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja taivutti käsivarttansa, jotta kreivi
voisi nähdä lihakset, jotka Dick oli armollisesti hyväksynyt, ja
hänen kasvonsa olivat niin juhlalliset ja vakavat, että palli ja piti
tarpeellisena katsella tarkasti rumaa taulua.

"No", kreivi sanoi, "voithan koettaa."

Cedrik ojensi hänelle kepin ja auttoi hänet ylös. Tavallisesti
palvelija oli apuna, ja kun kreivillä oli erityisen vaikea
luuvalokohtaus, hän kiroili vihoissaan. Kreivi ei ollut tavallisesti
erikoisen kohtelias, ja usein kookkaat palvelijat vapisivat koreissa
puvuissaan.

Tänä iltana hän ei kiroillut, vaikka hänen jalkansa vaivasi häntä
tavallista enemmän. Hän tahtoi tehdä kokeen. Hän nousi hitaasti ja
nojasi kädellään pieneen olkapäähän, jota hänelle niin rohkeasti oli
tarjottu. Pikku lordi Fauntleroy astui varovasti askeleen eteenpäin
ja katsoen kipeää jalkaa.

"Nojaa vain minuun", hän kehoitti. "Yritän kävellä hyvin hitaasti."

Jos palvelija olisi tukenut kreiviä, tämä olisi nojannut vähemmän
keppiinsä ja enemmän apulaisensa käsivarteen. Nyt hän tahtoi kokeilla
pojanpoikaansa ja antoi hänen tuntea taakkansa painon. Raskas
kuorma se todellakin oli, sillä muutaman askeleen jälkeen nuoren
lordin kasvot kävivät tulipunaisiksi ja sydän löi kiivaasti, mutta
hän kokosi kaikki voimansa muistaen lihaksia ja Dickiltä saamaansa
tunnustusta.

"Älä pelkää nojata minuun", hän läähätti. "Minä kyllä jaksan -- jos
-- jos matka ei ole kovin pitkä."

Ruokasali ei tosiaankaan ollut kaukana, vaikka Cedrikin mielestä
matka tuolin luo pöydän päähän tuntui pitkältä. Joka askeleella
käsi hänen olkapäällään tuntui tulevan raskaammaksi, hänen kasvonsa
kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen hengityksensä nopeammaksi, mutta
hän ei hellittänyt; hän pingotti lihaksiaan, piti päänsä pystyssä ja
rohkaisi kreiviä tämän nilkuttaessa eteenpäin.

"Koskeeko sinun jalkaasi, kun seisot sillä?" hän kysyi. "Haudotko
sitä koskaan kuumalla vedellä ja sinapilla? Mr Hobbs piti omaansa
kuumassa vedessä."

Iso koira astui hitaasti heidän vierellään ja pitkä palvelija
seurasi heitä; hän näytti vaivaantuneelta nähdessään pienen olennon
ponnistelevan ja kantavan hyväntahtoisesti taakkaansa. Kreivikin
näytti mietteliäältä katsoessaan sivulta pieniä punaisia kasvoja.

Kun he astuivat ruokasaliin, Cedrik näki että se oli iso komea huone,
ja palvelija, joka seisoi tuolin takana pöydän päässä, tarkasteli
heitä kiinteästi heidän astuessaan sisään. Vihdoin he pääsivät tuolin
luo. Kun kreivi kävi istumaan, hän otti kätensä pojan olkapäältä.

Cedrik otti Dickin liinan esiin ja pyyhkäisi otsaansa.

"Eikö olekin lämmin ilta?" hän sanoi. "Sinä ehkä tarvitset
takkavalkeaa jalkasi vuoksi, mutta minusta on kovin lämmin."

Hän kunnioitti jalon sukulaisensa tunteita siinä määrin, ettei
tahtonut osoittaa minkään hänen määräyksistään olevan turha.

"Sinulla oli ehkä liian rasittava työ", kreivi sanoi.

"Ei laisinkaan!" lordi Fauntleroy sanoi, "ei se ollut rasittava,
minun tuli vain hiukan kuuma. Kesällä voi helposti tulla kuuma."

Ja hän hieroi lujasti hikisiä kiharoitansa kirjavalla liinallaan.
Hänen tuolinsa oli pöydän toisessa päässä, vastapäätä isoisää. Se
oli nojatuoli ja aiottu paljon isompaa ihmistä varten kuin hän.
Todellakin kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt -- isot huoneet
korkeine kattoineen, jykevät huonekalut, kookas palvelija, iso koira,
kreivi itse -- kaikki oli omiansa vaikuttamaan, että pikkupoika tunsi
itsensä hyvin pieneksi. Mutta se ei häntä häirinnyt; hän ei ollut
koskaan pitänyt itseään suurena tai tärkeänä ja hän sopeutui hyvin
kaikkiin olosuhteisiin, niin erilaisilta kuin ne saattoivatkin tuntua.

Hän ei varmaan ollut milloinkaan näyttänyt niin pieneltä kuin
nyt istuessaan isossa tuolissa pöydän päässä. Vaikka asuikin
yksin, kreivi eli mielellään suuressa komeudessa. Hän piti
paljon päivällisestään, joka oli tarkasti sääntöjen mukainen.
Cedrik tarkasteli häntä kirkkaiden, kimaltelevien lasien ja
lautasten lomitse. Hänen tottumattomissa silmissään ne vaikuttivat
häikäiseviltä. Joku vieras katselija olisi varmaan hymyillyt tämän
näyn johdosta -- iso komea huone, kookkaat livreepukuiset palvelijat,
loistavat valot, kimaltelevat hopeat ja lasit, ankarannäköinen vanha
aatelismies pöydän yläpäässä ja pieni poika alapäässä. Päivällinen
oli kreiville tavallisesti hyvin vakava toimitus -- ja keittäjällekin
se oli vakava asia, jos kreivi ei ollut tyytyväinen tai jos hänellä
ei ollut ruokahalua. Tänään kuitenkin hänen ruokahalunsa oli
tavallista parempi, ehkä sen tähden, että hänellä oli jotakin muuta
ajateltavaa kuin alkuruokien hienous ja kastikkeiden maukkuus. Hänen
pojanpoikansa antoi hänelle ajattelemisen aihetta. Lakkaamatta
hän katseli yli pöydän Cedrikiin. Itse hän ei paljon puhunut,
vaan kehoitti poikaa juttelemaan. Hän ei ollut koskaan luullut
löytävänsä huvia lapsen puhelusta, mutta lordi Fauntleroy samalla
sekä hämmästytti että huvitti häntä, ja hän muisti antaneensa lapsen
tuntea koko hänen painonsa koetellakseen kuinka pitkälle pojan
rohkeus ja kestävyys riitti ja hän oli mielissänsä siitä, ettei hänen
pojanpoikansa valittanut eikä näyttänyt hetkeksikään aikovan luopua
yrityksestään.

"Etkö sinä aina käytä kruunuasi?" lordi Fauntleroy kysyi
kunnioittavasti.

"En", kreivi vastasi tuimasti hymyillen: "se ei sovi minulle
lainkaan."

"Mr Hobbs sanoi, että sinä käytät sitä aina", Cedrik sanoi, "mutta
hetken ajateltuaan hän arveli, että sinä joskus otat sen pois
pannaksesi hatun päähäsi."

"Niin", kreivi vastasi, "toisinaan otan sen pois."

Toinen palvelijoista kääntyi pois ja rykäisi kätensä takana.

Cedrik lopetti ensin syömisensä, nojautui taaksepäin tuolissaan ja
katseli huonetta tarkasti.

"Olet varmaan hyvin ylpeä talostasi", hän sanoi, "tämä on niin
kaunis talo. En ole ennen nähnyt mitään tällaista. Tosin olen vasta
seitsemänvuotias, enkä siis ole vielä nähnyt paljoa."

"Ja luuletko, että olen ylpeä siitä?" kreivi sanoi.

"Luulen, että kuka tahansa olisi ylpeä siitä", lordi Fauntleroy
vastasi. "Minä ylpeilisin siitä, jos se olisi minun taloni. Kaikki
täällä on niin kaunista. Ja puisto ja puut ovat niin kauniit ja
lehdet kahisevat jännittävästi!"

Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi huolestuneena pöydän toiseen
päähän.

"Eikö tämä ole kovin iso talo kahden asuttavaksi?" hän sanoi.

"Onhan tässä tilaa kahdelle", kreivi vastasi. "Onko se sinusta liian
iso?"

Pikku lordi epäröi hiukan.

"Minä tulin vain ajatelleeksi, että jos täällä asuisi kaksi ihmistä,
jotka eivät olisi hyviä ystäviä, heistä varmaan tuntuisi joskus
yksinäiseltä."

"Luuletko meistä tulevan hyvät ystävät?" kreivi kysyi.

"Aivan varmasti", Cedrik vastasi. "Mr Hobbs ja minä olimme hyviä
ystäviä. Hän oli minun paras ystäväni, lemmikkiäni lukuunottamatta."

Kreivi rypisti äkkiä kulmiaan.

"Kuka on lemmikki?"

"Hän on minun äitini", lordi Fauntleroy sanoi hiljaisella äänellä.

Ehkä hän oli hiukan väsynyt, sillä hänen nukkumaanmenoaikansa
oli käsillä, ja muutenkin oli luonnollista, että hän oli uupunut
viime päivien elämyksistä. Väsymisen ohella hän koki epämääräistä
yksinäisyydentunnetta muistaessaan, ettei hän tänä iltana saisi
nukkua kotona "parhaan ystävänsä" rakkaiden silmien valvonnassa.
He olivat aina olleet "parhaat ystävät", tämä pieni poika ja hänen
nuori äitinsä. Hän ei voinut olla ajattelematta äitiään, ja mitä
enemmän hän ajatteli, sitä vähemmän hän oli halukas puhumaan, ja
kun päivällinen oli päättynyt, kreivi huomasi hänen kasvoissaan
alakuloisen ilmeen. Mutta Cedrik pysyi rohkeana, ja kun he menivät
takaisin kirjastohuoneeseen, kreivin käsi nojasi taas pojanpojan
olkapäähän, tosin ei yhtä raskaasti kuin äsken, sillä palvelija kulki
herransa toisella puolella.

Kun palvelija jätti heidät yksikseen, Cedrik kävi istumaan takan
edessä olevalle matolle Dougalin viereen. Hetken aikaa hän ääneti
silitteli koiran korvia ja tuijotti valkeaan.

Kreivi tarkasteli häntä. Pojan silmät näyttivät miettiviltä ja
suurilta ja pari kertaa hän huokasi. Kreivi istui hiljaa katse
kiintyneenä poikaan.

"Fauntleroy", hän sanoi vihdoin, "mitä sinä mietit?"

Fauntleroy katsahti ylös koettaen miehuullisesti hymyillä.

"Minä ajattelin lemmikkiäni", hän sanoi; "ja -- ja ajattelin että
olisi ehkä paras nousta ja kävellä edestakaisin huoneessa."

Hän nousi, pisti kätensä pieniin taskuihinsa ja rupesi kävelemään
edestakaisin. Hänen silmänsä kiilsivät ja hänen huulensa olivat
yhteen puristetut, mutta hän piti päänsä pystyssä ja käveli
vakavasti. Dougal liikahteli unisesti, katsahti häneen ja nousi
sitten. Se meni lapsen luo ja rupesi seuraamaan häntä hitaasti.
Fauntleroy veti toisen kätensä taskustaan ja laski sen koiran pään
päälle.

"Tämä on kiltti koira", hän sanoi. "Hän on minun ystäväni. Hän
ymmärtää miltä minusta tuntuu."

"Miltä sinusta sitten tuntuu?" kreivi kysyi.

Hän oli vaivautunut nähdessään, miten pikkupoika kärsi koti-ikävänsä
tähden, mutta hän oli mielissään siitä, että tämä niin urhoollisesti
koetti kestää vaivansa. Hän piti tästä lapsen urheudesta.

"Tulehan tänne", hän sanoi.

Fauntleroy meni hänen luoksensa.

"En ole koskaan ennen ollut poissa kotoa", poika sanoi levoton
ilme tummissa silmissään. "Tuntuu niin vieraalta, kun täytyy
olla kokonainen yö toisen ihmisen linnassa sen sijaan että olisi
kotonansa. Mutta lemmikkini ei ole kovin kaukana minusta. Hän käski
minua muistamaan sen -- mutta -- mutta minä olen vasta seitsenvuotias
-- ja minä voin katsella kuvaa, jonka hän antoi minulle."

Hän pisti kätensä taskuun ja veti esiin pienen sinertävän
samettirasian.

"Tässä se on", hän sanoi. "Kun painaa jousta, niin se aukeaa, ja
siinä hän on!"

Hän tuli aivan kreivin tuolin luo ja ottaessaan rasian esille hän
nojautui tuoliin ja samalla vanhuksen käsivarteen niin luottavasti
kuin lapset aina olisivat siihen nojautuneet.

"Kas tässä hän on", hän sanoi rasian avautuessa ja katseli hymyillen
ylös.

Kreivi rypisti kulmakarvojaan; hän ei olisi tahtonut nähdä kuvaa,
mutta hän katsoi siihen kuitenkin vasten tahtoansa. Hän näki siinä
nuoret kauniit kasvot -- kasvot, jotka siinä määrin olivat pojan
kasvojen kaltaiset, että hän aivan hämmästyi.

"Pidät kai hänestä kovasti?" kreivi sanoi.

"Kyllä", lordi Fauntleroy vastasi kohteliaalla äänellä ja aivan
suoraan, "kyllä minä arvelen niin ja uskon että se on totta. Katsos,
mr Hobbs oli ystäväni, ja Dick ja Bridget, Mary ja Mikael olivat myös
ystäviäni; mutta lemmikkini -- niin, hän on minun paras ystäväni
ja me kerromme kaikki toisillemme. Isä jätti hänet minulle, jotta
pitäisin hänestä huolta, ja kun minusta tulee mies, teen työtä ja
ansaitsen hänelle rahaa."

"Mitä sinä sitten aiot tehdä?" isoisä kysyi.

Nuori lordi astui jälleen matolle ja piti kuvaa kädessään. Hän näytti
vakavasti miettivän ennen kuin vastasi.

"Joskus ajattelin ruveta mr Hobbsin liikekumppaniksi", hän sanoi,
"mutta hyvin mielelläni tahtoisin myös presidentiksi."

"Sitten meidän kai täytyy sen sijaan lähettää sinut ylähuoneeseen",
isoisä sanoi.

"No niin", lordi Fauntleroy myönsi, "jollei minusta voi tulla
presidenttiä, ja jos ylähuonekin on hyvä työpaikka, ei minulla ole
mitään sitä vastaan. Sekatavarakauppa käy kai ikäväksi ajan pitkään."

Ehkäpä hän harkitsi asiaa mielessään, sillä tämän jälkeen hän istui
hyvin hiljaa, joskus vain katsahti takkavalkeaan.

Kreivi ei puhunut sen enempää. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan
ja piti poikaa silmällä. Koko joukko uusia tuumia liikkui vanhan
aatelismiehen mielessä. Dougal oli oikaissut itsensä ja paneutunut
makaamaan pää isojen käpälien varassa. Syvä hiljaisuus vallitsi.

Noin puolen tunnin kuluttua ilmoitettiin mr Havisham. Hänen
astuessaan sisään oli isossa huoneessa varsin hiljaista. Kreivi oli
yhä nojautuneena taaksepäin tuolissaan. Hän liikahti mr Havishamin
lähestyessä ja kohotti kätensä varoittavasti, ikäänkuin tahtomattaan
ja vaistomaisesti. Dougal nukkui yhä, ja aivan koiran vieressä myös
nukkuen lepäsi pikku lordi Fauntleroy, pää käsien varassa.



Kreivi ja pojanpoika


Kun lordi Fauntleroy aamulla heräsi -- illalla hän ei lainkaan
herännyt kun häntä kannettiin vuoteeseen -- hän ensimmäiseksi kuuli
tulen räiskyntää uunissa ja aivan hiljaista puhetta.

"Varohan, Dawson, ettet sano siitä mitään", hän kuuli jonkun sanovan.
"Hän ei tiedä, miksi äiti ei ole hänen luonansa, ja syy on salattava
häneltä."

"Jos kreivi on niin käskenyt, rouva", vastasi toinen ääni, "niin kai
minun täytyy olla siitä hiljaa. Mutta jos suotte anteeksi rohkeuteni,
rouva, niin tahtoisin näin meidän kesken, niin palvelijoita kuin
olemmekin, sanoa että on julmaa erottaa kaunis nuori leskiraukka
omasta lihastaan ja verestään, varsinkin kun tuo pienokainen on
niin kaunis. James ja Thomas sanoivat molemmat eilen illalla
palvelijoiden hallissa, etteivät he ikinä eläessään -- eikä kukaan
muukaan livreepukuinen ole nähnyt tällaista poikaa -- niin viaton,
kohtelias ja hauska hän on, ikäänkuin olisi syönyt päivällistä
parhaan ystävänsä, oikein enkelinluontoisen miehen kanssa, sen
sijaan että -- suokaa anteeksi, rouva -- mutta senhän jokainen
tietää, että hän välistä voi saada ihmisen veren hyytymään. Ja
sitten, rouva, kun soitettiin Jamesia ja minua kirjastohuoneeseen ja
käskettiin tuoda hänet ylös, ja James nosti hänet käsivarrelleen,
hän nojasi viattomat, ruusuiset kasvonsa Jamesin olkapäähän ja hänen
hiuksensa valuivat alas niin kiharaisina ja loistavina -- tosiaankin,
kauniimpaa ja herttaisempaa näkyä ette koskaan voi nähdä. Ja minun
mielipiteeni on se, ettei kreivikään ollut sitä huomaamatta, sillä
hän katseli häntä ja sanoi Jamesille: 'Varo, ettet herätä häntä.'"

Cedrik liikahti patjallaan, käänsi kylkeä ja avasi silmänsä.

Kaksi naista oli huoneessa, joka oli valoisa ja iloinen vaaleine
ikkunaverhoineen. Takassa paloi tuli ja päivänpaiste virtaili sisään
ikkunoista, joita muratti ympäröi. Molemmat naiset tulivat häntä
kohti, ja hän näki että toinen heistä oli taloudenhoitaja, mrs
Mellon, ja toinen sievä keski-ikäinen nainen, jonka kasvot olivat
ystävälliset ja hyväntahtoiset.

"Hyvää huomenta, lordi", mrs Mellon sanoi. "Oletteko nukkunut hyvin?"

Lordi hieroi silmiänsä ja hymyili.

"Hyvää huomenta", hän sanoi. "En tiennyt olevani täällä."

"Teidät kannettiin tänne nukkuessanne", taloudenhoitaja sanoi. "Tämä
on teidän makuuhuoneenne ja tässä on Dawson, joka on tullut pitämään
teistä huolta."

Fauntleroy istui vuoteessaan ja ojensi kätensä Dawsonille samoin kuin
hän oli ojentanut sen kreiville.

"Hyvää päivää, hyvä rouva", hän sanoi. "Minusta on oikein hauska,
että te olette tullut pitämään minusta huolta."

"Voitte sanoa häntä Dawsoniksi, lordi", taloudenhoitaja sanoi
hymyillen. "Hän on tottunut siihen, että häntä kutsutaan Dawsoniksi."

"Neiti vai rouva Dawsoniksi?" lordi kysyi.

"Vain Dawsoniksi, lordi", sanoi Dawson itse aivan tyytyväisenä. "Ei
neidiksi eikä rouvaksi. Jumala siunatkoon teidän pientä sydäntänne!
Tahdotteko nyt nousta ja antaa Dawsonin pukea teidät ja sitten syödä
aamiaista lastenkamarissa?"

"Jo monta vuotta sitten opin itse pukeutumaan", Fauntleroy vastasi.
"Lemmikkini opetti minut. 'Lemmikki' on minun äitini. Meillä oli
vain Mary, joka suoritti kaikki työt -- pesut ja muut -- ja siksi
minä en tietenkään saanut häntä paljon vaivata. Voin aivan hyvin
itse kylpeäkin, jos te vain olette hyvä ja katsotte että teen sen
huolellisesti."

Dawson ja taloudenhoitaja katsahtivat toisiinsa.

"Kyllä Dawson tekee mitä te vain pyydätte", mrs Mellon sanoi.

"Niin, kyllä minä teen", Dawson sanoi ystävällisellä äänellä. "Jos
te haluatte, voitte itse pukeutua, ja minä seison vieressä valmiina
auttamaan, jos minua tarvitaan."

"Kiitos", lordi Fauntleroy vastasi; "nappeja on joskus vähän hankala
saada kiinni, ja silloin minun täytyy pyytää toisten apua."

Hänen mielestään Dawson oli hyvin kiltti ihminen, ja ennen kuin
kylpeminen ja pukeutuminen oli suoritettu loppuun, he olivat
mainioita ystäviä ja Cedrik oli saanut kuulla häneltä paljon.

Hän kertoi, että hänen miehensä oli ollut sotilas ja kaatunut
oikeassa taistelussa ja että hänen poikansa oli merimies, joka
nyt oli pitkällä merimatkalla ja joka oli nähnyt merirosvoja,
ihmissyöjiä, kiinalaisia ja turkkilaisia. Hän oli tuonut kotiin
kummallisia näkinkenkiä ja korallinpalasia, joita Dawson lupasi
näyttää milloin tahansa, sillä ne olivat hänen kirstussaan. Kaikki
tämä oli hyvin kiinnostavaa. Hän sai myös kuulla, että Dawson oli
hoitanut pieniä lapsia koko elämänsä ajan ja että hän oli tullut
suuresta talosta aivan toisesta osasta Englantia, jossa hän oli
hoitanut sievää pientä tyttöä, jonka nimi oli lady Gwyneth Vaughn.

"Hän oli hiukan sukua herra lordille", Dawson sanoi. "Ehkä te joskus
saatte nähdä hänet."

"Luuletteko todellakin?" Fauntleroy sanoi "Kyllä minä mielelläni
tahtoisin. En ole koskaan tuntenut ketään pientä tyttöä, mutta
minusta on aina niin hauska katsella heitä."

Kun hän meni viereiseen huoneeseen aamiaiselle ja näki kuinka iso
huone se oli ja sen vieressä oli vielä toinen, joka myös oli hänen,
niin oman pienuuden tunne jälleen valtasi hänet siinä määrin, että
hän puhui asiasta Dawsonillekin istuessaan maukkaan aamiaisen ääreen.

"Minä olen kovin pieni poika", hän sanoi huolestuneena, "elääkseni
näin suuressa linnassa ja omistaakseni näin monta isoa huonetta --"

"Hyvänen aika!" Dawson sanoi, "aluksi teistä tuntuu hiukan oudolta,
siinä kaikki; mutta pian se menee ohi ja sitten te miellytte tähän.
Tämä on niin ihana paikka."

"Kyllä paikka on hyvin kaunis", Fauntleroy sanoi huoahtaen, "mutta
pitäisin siitä enemmän, jollen niin kovasti kaipaisi lemmikkiäni.
Minä söin aina aamiaista hänen kanssaan ja panin sokeria ja kermaa
hänen teekuppiinsa ja ojensin sen hänelle. Se oli tietysti paljon
hauskempaa."

"Niin kyllä", Dawson sanoi lohduttavasti, "mutta saattehan tavata
hänet joka päivä, eikä silloin ole loppua kaikella sillä, mitä teillä
on kerrottavaa. Odottakaa vain kun käytte hiukan ulkona ja katselette
ympärillenne -- saatte nähdä koirat ja tallit hevosineen. Siellä on
varsinkin yksi, josta luulen teidän paljon pitävän."

"Onko siellä?" Fauntleroy huudahti, "minä pidän niin äärettömästi
hevosista. Olin niin ihastunut Jimiin. Se oli se hevonen, joka veti
mr Hobbsin kuormavaunuja. Se oli kaunis hevonen silloin kun se ei
ollut vikuroinut."

"Vai niin", Dawson sanoi, "odottakaa vain kunnes olette nähnyt mitä
tallissa on. Ja, taivaan vallat, ettehän ole käynyt viereisessä
huoneessannekaan."

"Mitä siellä on?" Fauntleroy kysyi.

"Syökää ensin aamiaisenne ja sitten saatte nähdä", Dawson sanoi.

Poika alkoi tulla uteliaaksi ja kävi innokkaasti käsiksi
aamiaiseensa. Hän arveli seuraavassa huoneessa olevan jotakin, jota
kannatti katsella. Dawson oli niin merkitsevän ja salaperäisen
näköinen.

"Kas niin!" hän sanoi muutamia minuutteja myöhemmin, liukuen alas
tuoliltaan. "Olen kylläinen. Saanko nyt mennä katsomaan?"

Dawson nyökäytti päätään ja näytti tietä vieläkin salaperäisemmän ja
merkitsevämmän näköisenä. Cedrik innostui kovasti.

Kun Dawson avasi huoneen oven, Cedrik jäi kynnykselle seisomaan ja
katsoi ihastuneena ympärilleen. Hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän
pisti vain kätensä taskuihin ja katseli siinä punaisena tukanrajaan
asti.

Hän punastui siksi, että hän oli niin hämmästynyt ja ihastunut.
Tällaisen paikan näkeminen oli omiaan hämmästyttämään jokaista
tavallista poikaa.

Tämäkin huone oli iso niin kuin kaikki muutkin huoneet, ja hänestä
se oli muita kauniimpi, vaikka aivan toisella tavalla. Kalusto ei
ollut niin jykevä eikä vanhanaikainen kuin alakerroksen huoneissa;
verhot, matot ja seinäpaperit olivat iloisemmat; täällä oli täysiä
kirjahyllyjä ja pöydillä oli joukoittain leluja -- kauniita, hauskoja
kapineita -- sellaisia, joita hän New Yorkin näyteikkunoissa oli
hämmästyen ja ihastuen katsellut.

"Tämä näyttää pojan huoneelta", hän sanoi vihdoin hengästyneenä.
"Kenen ne ovat?"

"Menkää katsomaan niitä", Dawson sanoi. "Ne ovat teidän!"

"Minunko!" hän huudahti, "minunko! Miksi ne ovat minun? Kuka ne on
antanut minulle?" Ja hän juoksi eteenpäin ilosta huutaen. Tämä kaikki
näytti hänestä niin paljolta että hän tuskin saattoi uskoa sitä.
"Isoisä ne on antanut!" hän sanoi silmät loistavina kuin tähdet.
"Tiedän, että se on isoisä!"

"On, kreivi se on", Dawson sanoi, "ja jos te olette kiltti pieni
herra ettekä ole pahalla päällä, vaan leikitte koko päivän ja olette
iloinen, niin hän antaa teille mitä vain haluatte."

Se vasta oli ihastuttava aamu. Oli niin paljon katseltavaa ja
koeteltavaa; jokainen uusi lelu veti hänen huomiotaan puoleensa siinä
määrin, että hän tuskin voi luopua siitä katsellakseen seuraavaa. Ja
oli niin merkillistä tietää, että kaikki tämä oli yksin häntä varten
valmistettu ja että jo ennen hänen lähtöään New Yorkista ihmisiä
oli tullut Lontoosta järjestämään huoneet, joissa hänen oli määrä
asua, ja hankkimaan sellaisia kirjoja ja leluja, jotka häntä eniten
huvittaisivat.

"Tunnetteko ketään", hän sanoi Dawsonille, "jolla on niin hyvä
isoisä?"

Dawsonin kasvoihin ilmestyi hetkeksi epävarma ilme. Hänellä ei ollut
erityisen ystävällisiä ajatuksia kreivistä. Hän ei ollut ollut
monta päivää talossa, mutta kuitenkin niin kauan, että oli kuullut
palvelijoiden vapaasti keskustelevan kreivin ominaisuuksista.

"Kaikista vanhoista, äreistä, pahaluontoisista ihmisistä, joita
minulla on ollut onnettomuus palvella", sanoi pisin palvelijoista,
"hän on kiukkuisin ja ilkein."

Ja se palvelija, jonka nimi oli Thomas, oli myös kertonut
alakerroksessa ystävilleen, mitä kreivi oli mr Havishamille sanonut,
kun he olivat keskustelleet valmistuksista.

"Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo ja täyttäkää hänen huoneensa
leluilla", oli kreivi sanonut. "Antakaa hänelle mikä häntä huvittaa,
niin hän pian unohtaa äitinsä. Huvittakaa häntä, täyttäkää hänen
mielensä muilla asioilla, niin meidän ei tarvitse huolehtia. Se on
pojan luonteen mukaista."

Koska kreivillä oli tämä tosiaan ystävällinen tarkoitusperä
silmiensä edessä, hän ei tainnut olla oikein hyvillään huomatessaan,
ettei ainakaan tämän pojan luonne ollut sellainen. Kreivi oli
viettänyt rauhattoman yön ja pysynyt koko aamun huoneessaan;
mutta keskipäivällä, syötyään lounasta, hän lähetti noutamaan
pojanpoikaansa.

Fauntleroy seurasi heti kutsua. Hän tuli hyppien alas leveätä
porraskäytävää. Kreivi kuuli hänen juoksevan eteisen poikki, sitten
ovi avautui ja poika astui sisään punaposkisena ja loistavin silmin.

"Minä odotin juuri, että lähettäisit hakemaan minua", hän sanoi.
"Olin jo kauan aikaa sitten valmis. Minä olen niin kiitollinen
kaikista leluista! Olen niin äärettömän kiitollinen! Minä olen
leikkinyt niillä koko aamun."

"Vai niin", kreivi sanoi, "sinä siis pidät niistä?"

"Minä pidän niistä niin kovasti -- en voi sanoa kuinka äärettömästi!"
Fauntleroy sanoi ilosta hehkuvin kasvoin. "Siellä on peli, joka
muistuttaa erästä pallopeliä, mutta tätä leikitään pöydällä
valkoisilla ja mustilla nappuloilla ja lasketaan kuulilla, jotka ovat
nauhassa. Minä koetin opettaa Dawsonia, mutta hän ei ensin oikein
ymmärtänyt -- katsos hän ei milloinkaan ole pelannut pesäpalloa,
koska hän on nainen ja pelkään etten oikein osannut selittää hänelle.
Mutta sinä kai tunnet sen, vai kuinka?"

"Pelkään etten tunne", kreivi vastasi. "Se on amerikkalainen peli,
eikö niin? Onko se kriketin tapaista?"

"Minä en koskaan ole nähnyt pelattavan krikettiä", Fauntleroy
sanoi, "mutta mr Hobbsin kanssa olin usein katsomassa pesäpalloa.
Se on kerrassaan mainio peli. Se on niin jännittävää! Saanko mennä
noutamaan pelin ja näyttää sitä sinulle? Ehkä se huvittaisi sinua ja
saisi sinut unohtamaan jalkasi. Pakottiko sitä kovasti tänä aamuna?"

"Häiritsevän paljon", oli vastaus.

"Sitten ehkä et voisi unohtaa sitä", pikkupoika sanoi huolestuneena.
"Ehkä sinua vaivaa kuulla puhuttavan pelistä. Luuletko, että se
huvittaisi vai pelkäätkö, että se vaivaisi sinua?"

"Mene noutamaan se", kreivi sanoi. Tämä oli tietysti aivan uutta
huvia -- olla lapsen kumppanina tämän tarjoutuessa opettamaan hänelle
peliä, ja tämä uutuus huvitti häntä. Kreivin suun ympärillä karehti
hymy, kun Cedrik tuli takaisin pelilaatikko kädessä, näyttäen hyvin
innostuneelta.

"Saanko vetää tuon pienen pöydän tuolisi viereen?" hän kysyi.

"Soita Thomasia", kreivi sanoi. "Hän nostaa sen puolestasi."

"Kyllä minä itse jaksan sen tehdä", Fauntleroy vastasi. "Ei se ole
kovin raskas."

"Koetahan sitten", isoisä sanoi. Vanhuksen katsellessa pikkupojan
valmisteluja hänen kasvoilleen hiipi hymy; poika oli niin innostunut
puuhiinsa. Hän veti pientä pöytää eteenpäin, sijoitti sen tuolin
viereen, otti pelin rasiasta ja asetti sen paikoilleen.

"Se on hyvin hauskaa, kun vain pääsee alkuun", Fauntleroy sanoi.
"Sinä voit ottaa mustat nappulat ja minä otan valkoiset. Ne ovat
miehiä, ja kun on kerran kierretty laudan ympäri niin on päästy
kotiin, ja siitä saa yhden pisteen -- ja tuossa on ulkokenttä -- ja
tässä on ensimmäinen pesä ja tässä toinen ja tämä on kotipesä."

Hän rupesi vilkkaasti elehtien selittämään yksityisseikkoja. Hän
näytti kaikki temput, kuinka syötetään, otetaan kiinni ja lyödään
todellisessa pelissä, ja antoi dramaattisen selityksen ihmeellisestä
heitosta, jonka hän oli nähnyt eräässä loistavassa ottelussa mr
Hobbsin seurassa katsellessaan erästä peliä. Ihastuneena kreivi
katseli pojan voimakasta, notkeaa, pientä ruumista, reippaita
liikkeitä ja vilpitöntä iloa.

Kun vihdoin selitykset ja tiedonannot olivat lopussa ja peli hyvässä
alussa, kreivi huomasi olevansa yhtä kiinnostunut kuin poika. Hänen
nuori kumppaninsa oli aivan haltioissaan, hän pelasi sydämensä
pohjasta. Hänen iloinen naurunsa, kun hänellä oli hyvä onni, hänen
ihastuksensa "kotijuoksusta", hänen puolueeton ilonsa sekä omasta
että vastustajan onnesta olisi vaikuttanut elähdyttävästi mihin
peliin tahansa.

Jos viikko sitten joku olisi sanonut Dorincourtin kreiville, että hän
tänä aamuna unohtaisi sekä kihtinsä että pahan tuulensa pelatessaan
valkoisilla ja mustilla puunappuloilla kirjavaksi maalatulla laudalla
pienen kiharapäisen pojan seurassa, hän olisi närkästynyt. Mutta nyt
hän oli aivan muissa maailmoissa, kun ovi avautui ja Thomas ilmoitti
vieraan.

Sisään astui mustiin pukeutunut herrasmies, itse seurakunnan
kirkkoherra. Hän oli niin hämmästynyt eteensä auenneesta näystä, että
otti pari askelta taakse päin ja oli törmätä Thomasiin.

Kunnon mr Mordauntin ikävimpiin velvollisuuksiin kuuluivat
käynnit tämän jalosukuisen linnanherran luona. Kreivi yritti
tavallisesti tehdä nämä vierailut niin vaikeiksi kuin osasi. Hän
inhosi kirkkoja ja hyväntekeväisyyttä ja joutui aivan suunniltaan,
jos joku hänen alustalaisistaan kehtasi olla köyhä, sairas tai
hätääkärsivä. Kun kihti oli pahimmillaan, hän saattoi kursailematta
ilmoittaa, ettei hän tahtonut pahoittaa mieltään toisen surkeilla
tarinoilla. Jos tauti taas oli helpompi, hän oli leppoisammalla
päällä ja saattoi jopa antaa rahaakin, tosin vasta kiusattuaan
kirkkoherran näännyksiin, ja soimattuaan seurakuntalaisia kiivain
sanoin avuttomuudesta ja yksinkertaisuudesta. Mutta mielentilasta
riippumatta hän ei ollut koskaan säästellyt pisteliäitä puheitansa,
ja siksi kunnianarvoisa mr Mordaunt usein tuumi, olisiko kovin
sopimatonta ja epäkristillistä heittää häntä jollakin mahdollisimman
raskaalla ja kovalla esineellä. Kaikkina niinä vuosina, jolloin
mr Mordaunt oli hoitanut Dorincourtin seurakuntaa, kirkkoherra ei
muistanut kreivin kertaakaan omasta vapaasta tahdostaan olleen
kenellekään ystävällinen tai millään tavalla osoittaneen, että hän
joskus ajattelisi muitakin kuin itseään.

Tänään hän oli tullut puhumaan kreivin kanssa hyvin tärkeästä
asiasta, ja kävellessään pitkin kujaa hän oli kahdesta syystä
pelännyt tätä käyntiä tavallista enemmän. Ensiksikin hän tiesi, että
luuvalo oli useana päivänä vaivannut kreiviä ja että hän oli ollut
niin pahalla tuulella, että huhut siitä olivat levinneet kylään
asti. Eräs nuori palvelustyttö oli kertonut siitä sisarelleen,
jolla oli pieni kauppa ja joka möi vähissä erin parsinneuloja,
puuvillakangasta, piparminttua ja -- juoruja hankkiakseen itselleen
kunniallisen toimeentulon. Mitäpä ei mrs Dibble olisi tiennyt
linnasta ja sen asukkaista, vuokramiehistä ja heidän perheistään tai
kylästä ja sen väestöstä! Tietysti hän tiesi mitä linnassa tapahtui,
koska hänen sisarensa Jane Shorts oli yksi sisäköistä ja Thomasin
läheinen ystävä.

"Ja millä tavoin kreivi käyttäytyy!" mrs Dibble sanoi tiskin takaa,
"ja kuinka hän puhuttelee ihmisiä! Mrs Thomas on sanonut Janelle
itselleen, ettei kenenkään livreepukuisen luonto voi sitä kestää
-- pari päivää sitten hän oli viskannut lautasellisen keittoa
mr Thomasin päälle, ja jollei siellä olisi siksi paljon muuta
miellyttävää kuten hyvää seuraa alakerrassa, hän olisi jo tunnin
kuluttua sanonut itsensä palveluksesta irti."

Kirkkoherra oli kuullut kaiken tämän, sillä kreivi oli mieluisa
puheenaihe mökeissä ja vuokrataloissa ja hänen ilkeä käytöksensä
antoi monelle kunnon eukolle juoruamisen aiheen.

Mutta toinen syy oli pahempi, sillä se oli uudenlaatuinen ja siitä
oli kerrottu hyvin innokkaasti.

Kukapa ei olisi kuullut vanhan aatelismiehen vihasta, kun hänen
kaunis poikansa, kapteeni, oli nainut amerikkalaisen naisen? Kukapa
ei tiennyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut kapteenia ja kuinka
kookas, iloinen, hymyilevä nuori mies, ainoa perheen jäsen, jota oli
rakastettu, kuoli vieraassa maassa köyhänä ja hyljättynä? Kukapa
ei tiennyt kuinka kovasti kreivi oli vihannut poikansa nuorta
vaimoraukkaa ja kuinka hän oli vihannut hänen lastaan, jota hän ei
tahtonut nähdä -- ennen kuin molemmat hänen poikansa kuolivat ja
jättivät hänet ilman perillistä? Ja sitten, kaikkihan tiesivät, että
hän ilman vähintäkään mieltymystä tai iloa odotti pojanpoikansa tuloa
ja että hän oli varma siitä, että poika oli sivistymätön, röyhkeä
amerikkalainen nulikka, joka luultavasti tuottaisi enemmän häpeää
kuin kunniaa hänen jalolle nimelleen?

Ylpeä, äreä vanhus luuli voineensa pitää ajatuksensa salassa. Hän
ei ajatellutkaan, että kukaan uskaltaisi ruveta arvailemaan, vielä
vähemmän puhumaan siitä, mitä hän tunsi ja pelkäsi. Mutta hänen
palvelijansa pitivät häntä silmällä, tarkkasivat hänen kasvojaan,
huonoa tuultaan ja synkkämielisyyskohtauksiaan ja keskustelivat
niistä palvelusväen hallissa. Vaikka hän luuli elävänsä aivan
erillään muista, kertoi Thomas Janelle, kokille, juomanlaskijalle,
sisäköille ja muulle palvelusväelle olevansa varma siitä, että
"vanhus oli tavallista pahemmalla tuulella ajatellessaan kapteenin
poikaa, joka mitättömyytensä vuoksi ei voi tuottaa paljon iloa
perheelle". "Mutta se on oikein hänelle", Thomas lisäsi, "sillä se on
hänen oma vikansa. Mitä hän voi vaatia lapselta, jota on kasvatettu
köyhissä oloissa kaukana Amerikassa?"

Kun kunnianarvoisa mr Mordaunt käveli suurten puiden varjossa, hän
muisti, että tämä poika oli saapunut linnaan juuri edellisenä iltana
ja että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oli pelättävissä pahinta
mitä voi ajatella. Oli siis vielä monta vertaa suurempi mahdollisuus,
että jos poikaraukka ei ole hänelle mieleen, kreivi nytkin on
vimmoissaan ja valmis purkamaan kaiken raivonsa ensimmäiseen
tapaamaansa henkilöön, ja tämä henkilö luultavasti olisi hänen
kunnianarvoisuutensa, kirkkoherra itse.

Ei ole vaikea kuvitella hänen hämmästystään, kun Thomas avasi
kirjastohuoneen oven ja hänen korviinsa kuului lapsen iloinen nauru.

"Kaksi kappaletta on ulkona", huudahti innokas, kirkas ääni.
"Näethän, että kaksi on ulkona!"

Ja siinä oli kreivin tuoli ja jakkara, jolla hänen jalkansa lepäsi,
lisäksi pieni pöytä ja peli, ja aivan hänen vieressänsä nojautuneena
hänen käsivarteensa ja terveeseen jalkaansa oli pieni poika, jonka
kasvot loistivat ja silmät säteilivät ihastuksesta.

"Kaksi on ulkona!" huusi pikku vieras. "Tällä kertaa sinulla ei ollut
onnea, vai kuinka?" -- Ja sitten he molemmat huomasivat, että joku
oli astunut sisään.

Kreivi katseli ympärilleen rypistäen tuuheita kulmakarvojaan,
niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ja kun hän näki kuka tulija oli,
niin mr Mordauntia hämmästytti vielä enemmän se seikka, että kreivi
näytti tavallista ystävällisemmältä. Todellakin kirkkoherra näytti
hetkeksi melkein unohtaneen, kuinka vastenmielinen kreivi oli ja
kuinka iljettäväksi hän osasi itsensä tehdä, kun vain tahtoi.

"Vai niin!" kreivi sanoi karhealla äänellään samalla kun hän
jokseenkin armollisesti ojensi kätensä. "Hyvää huomenta, Mordaunt.
Minulla on tässä uutta tehtävää."

Hän laski kätensä Cedrikin olkapäälle -- ehkäpä hän sydämensä
syvyydessä tunsi tyydytettyä ylpeyttä siitä, että saattoi esitellä
tällaisen perillisen. Työntäessään poikaa vähän eteenpäin hänen
silmissään näkyi iloinen ilme.

"Tämä on uusi lordi Fauntleroy", hän sanoi. "Fauntleroy, tämä on mr
Mordaunt, seurakunnan kirkkoherra."

Fauntleroy katsahti papillisessa puvussa olevaan herrasmieheen ja
ojensi hänelle kätensä.

"Olen iloinen siitä, että saan tutustua teihin", hän sanoi,
muistellen niitä sanoja, joita oli kuullut mr Hobbsin pari kertaa
käyttäneen, kun hän tervehti juhlallisesti erästä uutta ostajaa.
Cedrik oli vakuuttunut siitä, että papille tulisi olla tavallista
kohteliaampi.

Mr Mordaunt piti pientä kättä hetken aikaa omassaan ja katsellessaan
lapsen kasvoja hän vaistomaisesti hymyili. Jo tänä hetkenä hän
ihastui pieneen poikaan -- niinkuin ihmiset yleensä hänestä heti
pitivät. Ei pojan kauneus eikä sulous häntä eniten ihastuttanut;
pojan yksinkertainen luonnollinen herttaisuus antoi hänen
pienimmällekin sanalleen miellyttävän ja vilpittömän soinnun. Kun
kirkkoherra katseli Cedrikiä, hän unohti että kreivikin oli läsnä.
Ei mikään maailmassa ole niin valloittava kuin ystävällinen sydän,
ja näytti siltä että tämä hyvä sydän, vaikka se olikin vain lapsen
sydän, oli puhdistanut ilman ja levittänyt valoa tähän isoon synkkään
huoneeseen.

"Olen hyvilläni että saan tutustua teihin, lordi Fauntleroy",
kirkkoherra sanoi. "Te matkustitte pitkän matkan tullaksenne meidän
luoksemme. Monet iloitsevat siitä, että te pääsitte hyvin perille."

"Se oli todellakin pitkä matka", Fauntleroy vastasi, "mutta lemmikki,
minun äitini, oli kanssani, joten en ollut yksin. Tietysti ei äidin
seurassa koskaan ole yksinäistä. Ja laiva oli niin kaunis."

"Käykää istumaan, Mordaunt", kreivi sanoi. Mr Mordaunt istui. Hän
katsoi väliin Fauntleroyta ja sitten taas kreiviä.

"On syytä onnitella teidän armoanne", hän sanoi lämpimästi. Mutta
kreivin ei näyttänyt tekevän mieli keskustella sen enempää tästä
aiheesta.

"Hän on isänsä kaltainen", kreivi sanoi tuimasti. "Toivokaamme, että
hän käyttäytyy kunniallisemmin." Ja sitten hän lisäsi: "No, mitä
tänään kuuluu, Mordaunt? Kuka on nyt avun tarpeessa?"

Tämä ei kuulostanut niin pahalta kuin mr Mordaunt oli odottanut,
mutta kuitenkin hän epäröi hetken ennen kuin aloitti.

"Higgins on puutteessa", hän sanoi "Higgins, joka asuu Edge
Farmissa. Hänellä on ollut paljon vaikeuksia. Viime syksynä hän
oli itse sairaana ja lapsissa oli tulirokko. En voi sanoa häntä
hyväksi vuokramieheksi, mutta hänellä on ollut huono onni ja hän on
tietysti monessa suhteessa joutunut ahdinkoon. Nyt häntä rasittaa
eniten vuokra. Newick on sanonut hänelle, että jollei hän maksa,
hänen täytyy jättää paikkansa; ja sehän olisi hänelle kova isku.
Hänen vaimonsa on sairaana ja eilen hän pyysi, että puhuisin teidän
kanssanne ja pyytäisin teitä odottamaan. Hän arvelee, että jos te
vain annatte hänelle aikaa, hän kyllä selviytyy."

"Niin he kaikki ajattelevat", kreivi sanoi synkän näköisenä.

Fauntleroy meni lähemmäksi. Hän oli koko ajan seisonut isoisän ja
vieraan välissä tarkasti kuunnellen. Hän oli äkkiä kiinnostunut
Higginsistä. Hän ihmetteli, kuinkahan monta lasta vuokramiehellä
oli ja oliko tulirokko heitä pahasti vahingoittanut. Hänen silmänsä
olivat selkosen selällään ja osaaottavasti kiintyneet mr Mordauntiin
toisten jatkaessa keskustelua.

"Higgins on hyväntahtoinen mies", kirkkoherra sanoi koettaen
vahvistaa puhettansa.

"Hän on huononlainen vuokramies", kreivi vastasi, "ja asiat aina
retuperällä, on Newick sanonut."

"Hänellä on nyt vaikeat ajat", kirkkoherra sanoi. "Hän rakastaa
vaimoaan ja lapsiaan, ja jos talo otetaan häneltä pois, he suorastaan
kuolevat nälkään. Mies ei voi hankkia heille ravitsevaa ruokaa, jota
he nyt tarvitsevat. Kaksi lapsista on hyvin heikkoina tulirokon
jälkeen, ja lääkäri on määrännyt heille viiniä ja herkkuja, joita
Higgins ei voi hankkia."

Nyt Fauntleroy tuli vieläkin lähemmäksi.

"Samoin oli Mikaelinkin laita", poika sanoi.

Kreivi hämmästyi hiukan. "Minä unohdin sinut tykkänään!" hän sanoi.
"Unohdin, että huoneessa oli pieni ihmisystävä. Kuka on Mikael?"
Vanhuksen syvät silmät loistivat jälleen mieltymyksestä.

"Hän on Bridgetin mies, joka sairasti kuumetautia", Fauntleroy
vastasi. "Hän ei voinut maksaa vuokraansa eikä ostaa viiniänsä ja
muuta sellaista. Ja sinä annoit minulle rahaa, jotta saatoin auttaa
häntä."

Kreivi rypisti kulmiaan, mutta ei vihasta. Hän katsahti mr
Mordauntiin.

"En tosiaankaan tiedä, millainen tilanomistaja hänestä tulee",
kreivi sanoi. "Minä sanoin mr Havishamille, että pojan tuli saada
mitä tahtoi -- ja näyttää siltä että hän tahtoi vain antaa rahaa
kerjäläisille."

"He eivät ole kerjäläisiä", Fauntleroy sanoi innokkaasti. "Mikael on
mainio muurari! He tekevät kaikki työtä."

"Niin", kreivi sanoi, "he eivät ole kerjäläisiä, vaan mainioita
muurareita, kengänkiilloittajia ja omenamummoja."

Hän loi katseensa poikaan ja vaikeni hetkeksi. Hänessä oli näet
herännyt uusi ajatus, ja vaikka se ei ehkä lähtenyt jaloimmista
vaikuttimista, se ei kuitenkaan ollut paha ajatus. "Tulehan tänne",
hän sanoi vihdoin.

Fauntleroy tuli niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkaan loukkaamatta
kipeää jalkaa.

"Mitä sinä tekisit tässä tapauksessa?" kreivi kysyi.

Tällä hetkellä mr Mordaunt joutui merkillisen liikutuksen valtaan.
Koska hän oli ymmärtäväinen mies, viettänyt niin monta vuotta
Dorincourtin tilalla, oppinut tuntemaan alustalaiset, sekä rikkaat
että köyhät kylän asukkaat, kunnialliset ja ahkerat samoin kuin
kelvottomat ja laiskat, niin hän huomasi, mikä valta sekä hyvään että
pahaan oli tulevaisuudessa oleva tuolla pienellä pojalla, joka seisoi
siinä tummat silmät selkosen selällään ja kädet syvällä taskuissa.
Hän tuli myös ajatelleeksi, että poika ylpeän ja itserakkaan
vanhuksen oikun johdosta voi nyt jo saada paljon valtaa, ja jollei
hän luonteeltaan olisi viaton ja jalomielinen, niin tällaisen vallan
saaminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua, ei ainoastaan muille,
vaan hänelle itselleenkin.

"Ja mitä sinä tekisit tällaisessa tapauksessa?" kreivi kysyi.

Fauntleroy tuli lähemmäksi ja laski toisen kätensä hänen polvellensa,
katsellen häntä luottavasti kuin parasta toveriaan.

"Jos minä olisin rikas", hän sanoi, "enkä vain näin pieni poika, minä
sallisin hänen pysyä paikoillansa ja antaisin hänen lapsillensa mitä
he tarvitsevat; mutta minähän olen vain pieni poika." Hetken perästä
hän sanoi loistavin kasvoin: "Mutta sinähän voit tehdä kaiken, eikö
niin?"

"Hm", kreivi sanoi katsoen häneen. "Luuletko niin?" Mutta hän ei
näyttänyt olevan pahoillaan.

"Minä tarkoitan, että voit antaa kaikille mitä tahansa", Fauntleroy
sanoi. "Kuka on Newick?"

"Hän on minun pehtorini", kreivi vastasi, "ja muutamat
alustalaisistani eivät hänestä sanottavasti pidä."

"Kirjoitatko hänelle nyt kirjeen?" Fauntleroy kysyi. "Tuonko sinulle
kynän ja mustetta? Voinhan ottaa pois pelin."

Hänen mieleensä ei lainkaan johtunut, että Newick voi saada tehdä
mielensä mukaan.

Kreivi oli hetken ääneti yhä katsoen häneen. "Osaatko kirjoittaa?"
hän kysyi.

"Osaan", Cedrik vastasi, "mutta en kovin hyvin."

"Vie tavarat pois pöydältä", kreivi käski, "ja tuo
kirjoituspöydältäni mustetta ja kynä sekä arkki paperia."

Mr Mordauntin innostus kasvoi. Fauntleroy noudatti käskyjä
näppärästi. Hetken kuluttua paperiarkki, iso mustepullo ja kynä
olivat esillä.

"Kas tässä!" hän sanoi iloisesti, "nyt voit kirjoittaa."

"Sinä saat kirjoittaa", kreivi sanoi.

"Minäkö!" Fauntleroy huudahti ja puna levisi hänen kasvoillensa.
"Kelpaako minun kirjoitukseni? Minä en aina osaa kirjoittaa aivan
oikein, jollei minulla ole sanakirjaa tai jotakuta, joka minua
neuvoo."

"Kyllä se kelpaa", kreivi vastasi. "Higgins ei kiinnitä huomiota
oikeinkirjoitukseen. Minä en pidä ihmisistä niin paljon kuin sinä.
Kasta kynäsi musteeseen."

Fauntleroy tarttui kynään ja työnsi sen mustepulloon, sitten hän
asettui kirjoittamaan nojautuen pöytään.

"No", hän kysyi, "mitä minun pitää sanoa?"

"Voit sanoa: 'Higgins on toistaiseksi jätettävä rauhaan', ja panet
allekirjoitukseksi 'Fauntleroy'", kreivi sanoi.

Fauntleroy kastoi uudelleen kynänsä ja nojautuen käsivarteensa hän
rupesi kirjoittamaan. Se oli vaikea, pitkällinen työ, mutta koko
hänen sielunsa oli kiintynyt siihen. Hetken perästä kuitenkin kirje
oli valmis ja hän ojensi sen isoisälle hymyillen, joskin hiukan
levottomana.

"Luuletko sen kelpaavan?" hän kysyi. Kreivi katseli sitä, ja hänen
suupielensä vavahtelivat.

"Kyllä kelpaa", hän vastasi "Higgins on täysin tyytyväinen." Ja
hän ojensi paperin mr Mordauntille. Mr Mordaunt näki seuraavan
kirjoituksen: --

    'Rakas mr Newik olka hyvä jätäkä mr higins toistaseks rauhan nin
    olen kitolinen

                                kunnioituksella Fauntleroy.'

"Mr Hobbs lopetti aina näin kirjeensä", Fauntleroy sanoi, "ja minä
arvelin parhaaksi sanoa 'olkaa hyvä'. Onko 'toistaiseksi' oikein
kirjoitettu?"

"Ei se aivan oikein ole", kreivi vastasi.

"Sitä minä pelkäsinkin", Fauntleroy sanoi. "Minun olisi pitänyt
kysyä. Se on aina varminta. Kirjoitan sen uudestaan."

Ja hän kirjoitti sen uudestaan aivan kunnioitusta herättävällä
tavalla ja kysyi varovaisuuden vuoksi kreiviltä sanojen
oikeinkirjoitusta.

Kun mr Mordaunt lähti pois, hän otti kirjeen mukaansa, ja jotakin
muutakin hän vei mukanaan nimittäin ilon tunteen ja enemmän toivoa
kuin hänellä koskaan oli ollut palatessaan tietä pitkin käynneiltään
Dorincourtin linnasta.

Kun hän oli mennyt, niin Fauntleroy, joka oli saattanut hänet ovelle,
tuli takaisin isoisän luo.

"Saanko nyt mennä lemmikin luo?" hän sanoi. "Luulen että hän odottaa."

Kreivi oli hetken ääneti.

"Tallissa on jotakin, mikä sinun pitää ensin nähdä", hän sanoi.
"Soita kelloa."

"Niinkuin tahdot", Fauntleroy sanoi hieman punastuen, "olen hyvin
kiitollinen; mieluummin katsoisin sitä kuitenkin vasta huomenna. Hän
odottaa minua koko ajan."

"Olkoon menneeksi", kreivi vastasi. "Käsketään vain valjastaa."
Sitten hän lisäsi kuivasti:

"Se on poni."

Fauntleroy veti syvälle henkeään.

"Poni!" hän huudahti. "Kenen poni se on?"

"Sinun", kreivi vastasi.

"Minunko?" pikkupoika huusi. "Minunko -- niin kuin kaikki ne lelut
yläkerrassa?"

"Niin kyllä", isoisä sanoi. "Tahdotko nähdä sen? Käskenkö, että
tuovat sen tänne ulkopuolelle?"

Fauntleroyn posket tulivat yhä punaisemmiksi.

"En ole ikinä osannut edes kuvitella että saisin ponin!" hän sanoi.
"En ikinä. Kuinka iloiseksi lemmikki tulee. Sinähän annat minulle
ihan kaikkea, eikö niin?"

"Tahdotko nähdä sen?" kreivi kysyi.

Fauntleroy hengitti syvään. "Kyllä tahtoisin nähdä sen", hän sanoi.
"Tahtoisin niin mielelläni, että tuskin voin odottaa. Mutta pelkään,
ettei enää ole aikaa."

"Täytyykö sinun tavata äitisi tänään iltapäivällä?" kreivi kysyi.
"Etkö luule voivasi jättää sitä toistaiseksi?"

"En", Fauntleroy sanoi, "hän on ajatellut minua kaiken aamua, ja minä
olen ajatellut häntä!"

"Vai niin", kreivi sanoi. "Vai olet, vai olet. Soita kelloa."

Kun he ajoivat pitkin tietä tuuheiden puitten alitse, kreivi oli
enimmäkseen ääneti. Mutta Fauntleroy sitä vastoin ei ollut. Hän
jutteli ponistaan. Minkä värinen se oli? Ja kuinka iso? Mikä sen nimi
oli? Mitä se mieluimmin söi? Kuinka vanha se oli? Ja kuinka varhain
aamulla hän saisi mennä sitä katsomaan?

"Lemmikki tulee niin iloiseksi!" hän jatkoi puhettaan. "Hän on
sinulle niin kiitollinen siitä, että olet hyvä minulle! Hän tietää,
että aina olen pitänyt poneista, mutta en koskaan luullut saavani
sellaista. Fifth Avenuella oli pieni poika, jolla oli poni, ja hän
ratsasti joka aamu ulkona, ja me tapasimme kävellä heidän asuntonsa
ohitse nähdäksemme hänet."

Poika nojautui taaksepäin tyynyihin ja katseli hetken aikaa ääneti
kreiviä ihastuksen vallassa.

"Sinä olet varmaankin paras ihminen koko maailmassa", hän sanoi
vihdoin. "Aina sinä teet vain hyvää, eikö niin? -- ja ajattelet vain
muita ihmisiä. Lemmikki sanoo, että paras tapa olla hyvä on olla
ajattelematta itseään ja muistaa vain muita. Aivan niin sinä teet,
eikö totta?"

Kreivi oli siinä määrin hämmästynyt, kun hänet esitettiin
noin edullisessa valossa, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tunsi
tarvitsevansa miettimisaikaa. Kovin omituiselta tuntui hänestä
nähdä lapsen viattomuudessaan muuttavan hänen epäjalot, itsekkäät
vaikuttimensa hyviksi ja jaloiksi.

Fauntleroy jatkoi katsellen häntä ihastelevilla silmillään --
suurilla, kirkkailla, viattomilla silmillään:

"Sinä teet niin monta ihmistä onnelliseksi", hän sanoi. "Ensiksi
Mikaelin ja Bridgetin ja heidän kaksitoista lastansa, omenamummon,
Dickin, mr Hobbsin, mr Higginsin ja mrs Higginsin ja heidän lapsensa
sekä mr Mordauntin -- sillä tietysti hänkin oli iloinen -- ja
lemmikin ja minut antamalla sekä ponin että kaikkea muutakin.
Tiedätkös, minä laskin sormillani ja päässäni, että sinä olet
ollut ystävällinen kahdellekymmenelleseitsemälle ihmiselle.
Kahdellekymmenelleseitsemälle -- kauhean monelle!"

"Ja kuka heille oli ystävällinen -- minäkö?" kreivi sanoi.

"No tietysti sinä", Fauntleroy vastasi. "Sinä teit heidät kaikki
onnellisiksi. Tiedätkös", hän sanoi hiukan epäilevästi, "ihmiset
joskus erehtyvät kreivien suhteen, kun he eivät tunne heitä. Niin mr
Hobbskin teki. Minä kirjoitan ja kerron hänelle siitä."

"Mitä mr Hobbs arveli kreiveistä?" kysyi kreivi.

"Niin, pahinta oli se", vastasi nuori kumppani, "ettei hän tuntenut
heitä ja oli ainoastaan kirjoista lukenut heistä. Hän luuli -- älä
vain pane pahaksesi -- että he ovat tyranneja; ja hän sanoi, ettei
hän sallisi heidän olla hänen kauppansa lähitienoillakaan. Mutta jos
hän olisi tuntenut sinut, varmaan hän olisi ajatellut toisin. Minä
kerron hänelle sinusta."

"Mitä sinä sitten kerrot?"

"Minä kerron hänelle", Fauntleroy sanoi loistaen innostuksesta, "että
sinä olet paras mies, mistä olen koskaan kuullut puhuttavan. Ja että
sinä aina muistat muita ja teet heidät onnellisiksi ja -- ja minä
toivon, että suureksi tultuani tulen samanlaiseksi."

"Minun kaltaisekseni!" kreivi toisti katsellen pojan loistaviin
kasvoihin. Himmeä puna levisi hänen ryppyisille poskillensa, hän
kääntyi kiireesti poispäin ja katseli vaunun ikkunasta suuria
pyökkejä, joiden loistavia, punertavia lehtiä aurinko kultasi.

"Aivan sinun kaltaiseksesi", Fauntleroy toisti lisäten ujosti: "Jos
vain voin. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä, mutta tahtoisin kumminkin
koettaa."

Vaunut vierivät eteenpäin komeaa kujaa pitkin, kauniiden tuuheitten
puiden alla, vihreässä siimeksessä ja kultaisen auringon valossa.
Fauntleroy näki uudelleen kauniit paikat, joissa sananjalat kasvoivat
korkeina ja sinikellot keinuivat tuulessa, hän näki metsäkauriiden
seisovan syvässä ruohikossa ja kääntävän suuret hämmästyneet silmänsä
vaunuihin päin niiden vieriessä ohi; näkipä hän vilahdukselta
ruskeita kaniineja, kun ne hyppivät pois. Hän kuuli peltopyiden
pyrähtävän lentoon, lintujen kuhertelevan ja laulavan, ja kaikki
näytti hänestä kauniimmalta kuin ennen. Hänen sydämensä täyttyi
ilosta ja onnesta kaiken tämän ihanuuden keskellä. Mutta vanha
kreivi näki ja kuuli kokonaan toista, vaikka hänkin katseli ulos.
Hän näki takanaan pitkän elämänsä, josta puuttui jaloja tekoja ja
hyviä ajatuksia; hän näki vuosia, joiden kuluessa mies, joka oli
ollut nuori ja voimakas, rikas ja mahtava, oli käyttänyt nuoruutensa,
voimansa, valtansa ja rikkautensa ainoastaan omaksi huviksensa ja
aikaa tappaakseen päivien ja vuosien seuratessa toisiaan; hän näki
tämän miehen pitkän ajan kuluttua ja vanhuuden tultua yksinäisenä,
ilman todellisia ystäviä mahtavuutensa keskellä; hän näki ihmisiä,
jotka vihasivat tai pelkäsivät häntä, ja toisia, jotka liehittelivät
ja kumarsivat häntä, mutta ei ketään, joka olisi välittänyt siitä,
oliko hän kuollut vai elossa, jos he sen johdosta eivät hyötyneet
eivätkä menettäneet mitään. Hän näki edessänsä mahtavat tilukset,
jotka olivat hänen omansa, ja hän tiesi mitä Fauntleroy ei tiennyt
-- kuinka kauaksi ne ulottuivat, minkä arvoiset ne olivat ja kuinka
paljon ihmisiä asui näillä alueilla. Ja hän tiesi -- mitä Fauntleroy
ei liioin tiennyt -- ettei yhdessäkään näistä kodeista ollut
ihmistä, joka olisi koskaan tahtonut sanoa herraansa hyväksi tai
pienen viattoman pojan tapaan tahtonut olla hänen kaltaisensa. Monet
kadehtivat hänen rikkauksiansa, hänen jaloa nimeänsä ja valtaa, mutta
hänestä itsestään ei kukaan pitänyt.

Tällaiset mietteet eivät miellyttäneet edes tätä häikäilemätöntä
vanhusta, joka oli elänyt seitsemänkymmentä vuotta itseensä
tyytyväisenä piittaamatta siitä, mitä maailma hänestä ajatteli,
kunhan kukaan ei vain asettunut hänen oman huvinsa ja mukavuutensa
esteeksi. Ja totuus oli, ettei hän ollut ikinä edes ajatellut
asiaa. Nyt se tuli hänen mieleensä, kun tuo lapsi oli luullut häntä
paremmaksi kuin hän olikaan ja ilmaissut tahtovansa seurata isoisän
jälkiä ja hänen loistavaa esimerkkiään. Nyt hänen mieleensä tuli ensi
kerran epäilys, oliko hän lainkaan jonkun esikuvaksi sopiva henkilö.

Fauntleroy luuli, että kreivin jalkaa kivisti, kun tämä rypisteli
kulmiaan ja tuijotti puistoon. Poika oli hienotunteinen, hän varoi
häiritsemästä toista ja iloitsi hiljaa itsekseen sananjaloista ja
puista. Lopulta vaunut pysähtyivät, kun he olivat ajaneet portista
ulos ja kulkeneet pienen matkan vihreitten niittyjen välitse. He
olivat tulleet Court Lodgeen. Fauntleroy hypähti maahan ennen kuin
kookas palvelija oli ehtinyt avata vaununoven.

Kreivi heräsi hämmästyen mietteistänsä.

"Mitä", hän sanoi. "Olemmeko täällä?"

"Olemme", Fauntleroy sanoi. "Saanko antaa sinulle keppisi? Nojaudu
minuun astuessasi ulos."

"En aio astua ulos", kreivi vastasi jyrkästi.

"Etkö -- etkö tahdo nähdä lemmikkiä?" Fauntleroy huudahti
hämmästyneenä.

"'Lemmikki' kyllä suo anteeksi", kreivi sanoi kuivasti. "Mene hänen
luokseen ja sano, ettei edes poni voinut pidättää sinua tulemasta."

"Hän tulee pahoilleen", Fauntleroy sanoi. "Hän tahtoisi mielellään
nähdä sinut."

"Sitä en usko", oli vastaus. "Vaunut lähetetään hakemaan sinua. --
Pyydä Jeffriesiä kääntämään hevoset, Thomas."

Thomas sulki vaununoven, ja hiukan hämmästyneenä Fauntleroy juoksi
pois. Kreivillä oli nyt tilaisuus -- niinkuin kerran mr Havishamilla
-- nähdä parin kauniita, voimakkaita sääriä juoksevan hämmästyttävän
nopeasti pitkin tietä. Luultavasti niiden omistaja ei tahtonut
turhaan hukata aikaansa. Vaunut vierivät hiljalleen pois, mutta
kreivi ei vieläkään nojautunut taaksepäin; yhä hän katsoi ulos.
Puiden välitse hän saattoi nähdä talon oven; se oli auki. Pikku
olento kiiruhti ylös portaita; toinen olento -- myös pienenlainen,
nuori ja solakka mustassa puvussa -- juoksi häntä vastaan. Näytti
siltä kuin he olisivat lentäneet yhteen, kun Fauntleroy juoksi
äitinsä syliin, kavahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä.



Kirkossa


Seuraavana sunnuntaina mr Mordauntilla oli iso kuulijakunta.
Hän tuskin muisti toista sunnuntaita, jolloin kirkossa olisi
ollut niin suuri tungos. Läsnä oli ihmisiä, jotka muuten harvoin
tulivat kuulemaan hänen saarnaansa. Naapuriseurakunnastakin oli
väkeä saapunut paikalle. Siellä oli voimakkaita, päivettyneitä
vuokramiehiä, tukevia, hyvinvoipia, punaposkisia vaimoja parhaat
päähineet päässä ja kirjavat huivit harteilla sekä noin puoli tusinaa
lapsia joka perheellä. Lääkärin vaimo oli siellä neljän tyttärensä
kanssa. Mrs Kimsey ja mr Kimsey, joilla oli rohdoskauppa ja jotka
valmistivat pillereitä ja sekoittivat pulvereita kaikille, jotka
asuivat kymmenen mailin alalla, istuivat penkissään; Mrs Dibble
istui niinikään paikallaan ja miss Smiff, kylän ompelija ja hänen
ystävänsä miss Perkins, muotikauppias, olivat myös kirkossa. Lääkärin
nuori apulainen oli siellä ja rohdoskauppiaan oppipoika; jokainen
lähiympäristön perhe oli jollakin tavoin edustettuna.

Edellisen viikon kuluessa oli liikkunut ihmeellisiä juttuja pikku
lordi Fauntleroysta. Mrs Dibble oli näet niin uutterasti toiminut
palvellessaan ihmisiä, jotka tulivat ostamaan kymmenellä pennillä
neuloja tai nauhatukun ja kuulemaan mitä hänellä oli kerrottavaa.
Puodin oven yläpuolella oleva kello oli melkein soinut äänensä
sorruksiin ihmisten tullessa ja mennessä. Mrs Dibble tiesi
tarkasti, kuinka pikku lordin huoneet oli kalustettu häntä varten,
mitä kalliita leluja oli ostettu ja että kaunis ruskea poni oli
odottamassa häntä ja pieni tallirenki sitä hoitamassa ja vielä oli
pienet metsästysvaunut hopeahelyisine valjaineen. Hän tiesi myös mitä
kaikki palvelijat olivat sanoneet, kun he näkivät hänet tulopäivän
iltana, ja kuinka jokainen naispalvelija oli alakerroksessa sanonut,
että oli synti ja häpeä erottaa pieni sydänkäpy äidistänsä. Ja kaikki
olivat sanoneet, että heidän sydämensä sykki pelosta, kun hän yksin
astui kirjastohuoneeseen tervehtimään isoisää, sillä "ei voinut
tietää, kuinka häntä kohdellaan, kreivin luonto kun oli tarpeeksi
paha pelästyttämään vanhojakin, saati sitten pientä lasta".

"Mutta uskokaa minua, mrs Jennifer", oli mrs Dibble sanonut, "ei tämä
lapsi osaa pelätä -- niin mr Thomas itse sanoi; hän kävi istumaan
ja hymyili ja jutteli kreivin kanssa niinkuin he olisivat olleet
ystäviä ensi hetkestä asti. Ja kreivi oli niin hämillään, mr Thomas
sanoi, ettei hän voinut muuta kuin kuunnella ja tuijottaa poikaan
kulmakarvojensa alta. Ja mr Thomas arvelee, että vaikka kreivi onkin
paha, hän oli myös sydämessänsä iloinen ja ylpeä, sillä mr Thomas ei
ole koskaan nähnyt kauniimpaa eikä kohteliaampaa pientä poikaa, jos
kohta hän onkin hiukan pikkuvanha."

Ja sitten kerrottiin Higginsin juttu. Kunnianarvoisa mr Mordaunt oli
kertonut sen päivällispöydässä ja palvelija, joka oli sen kuullut,
kertoi sen keittiössä ja sieltä se levisi kulovalkean tavoin.

Ja toripäivänä, kun Higgins tuli kaupunkiin, hänelle sateli
kysymyksiä joka taholta, ja Newickiltäkin kysyttiin asiaa, ja
vastaukseksi hän näytti parille henkilölle paperilappua, jossa oli
allekirjoitus "Fauntleroy".

Ja niin vuokramiesten vaimoilla oli tarpeeksi juteltavaa teekuppiensa
ääressä ja käydessään kaupoissa, ja he lisäsivät asiaan omia
mietteitänsä. Sunnuntaina he joko kävelivät kirkkoon tai ajoivat
sinne kieseillä miestensä rinnalla, jotka myös olivat hiukan
uteliaita näkemään uuden pikku lordin, tilan vastaisen omistajan.

Kreivillä ei ollut tapana käydä kirkossa, mutta hän päätti tänä
ensimmäisenä sunnuntaina mennä sinne -- hänen päähänsä oli pistänyt
näyttäytyä nyt suuressa perhepenkissä Fauntleroyn kanssa.

Sinä aamuna oli paljon väkeä kävelemässä kirkkomaalla tai
kuljeksimassa pitkin tietä. Ryhmittäin seisoi ihmisiä veräjillä ja
kirkonportilla ja paljon oli keskusteltu siitä, saapuisiko kreivi
todellakin vai ei. Kun keskustelu oli innokkaimmillaan, huudahti eräs
vaimo äkkiä:

"Katsokaa, tuo sievä nuori nainen on varmaankin hänen äitinsä!"

Kaikki kääntyivät katsomaan mustaan pukuun pukeutunutta hoikkaa
naista, joka tuli tietä pitkin. Harso oli työnnetty pois ja he saivat
nähdä, kuinka herttaiset ja suloiset hänen kasvonsa olivat ja kuinka
hänen vaaleat kiharansa pistivät hatun alta esiin.

Hän ei ajatellut ihmisiä lainkaan; hän ajatteli vain Cedrikiä ja
tämän käyntiä hänen luonaan ja pojan iloa ponista, jonka selässä
hän edellisenä päivänä oli ratsastanut aina ovelle asti istuen
suorana ja näyttäen ylpeältä ja onnelliselta. Mutta pian äidin oli
pakko huomata, että häntä tarkasteltiin ja että hänen tulonsa oli
herättänyt kohua. Hän tuli sen huomanneeksi, kun vanha punavaippainen
vaimo niiasi syvään hänelle ja sitten toinen teki samoin ja sanoi:
"Jumala siunatkoon teitä, hyvä rouva!" ja miehet toinen toisensa
perästä nostivat lakkiaan hänen mennessään ohitse. Ensiksi hän
ei käsittänyt, mistä se johtui, mutta sitten hän huomasi sen
tapahtuvan siksi, että hän oli pikku lordi Fauntleroyn äiti. Hän
punastui hiukan, hymyili ja päätään nyökäyttäen sanoi ystävällisesti
"kiitoksia" vanhalle vaimolle, joka häntä oli siunannut. Sille,
joka aina oli elänyt meluavassa, tiheästi asutussa amerikkalaisessa
kaupungissa, tällainen yksinkertainen kunnianosoitus oli aivan
uutta, ja se saattoi hänet alussa hiukan hämilleen. Kuitenkaan
hän ei voinut olla siitä pitämättä eikä tulematta liikuttuneeksi
siitä ystävällisestä sydämellisyydestä, jota se näytti todistavan.
Hän oli tuskin ehtinyt kiviportista kirkkoon, kun seurasi päivän
suuri tapahtuma. Linnan vaunut kauniine hevosineen ja kookkaine
livreepukuisine palvelijoineen vierivät käänteestä alas vihreälle
tielle.

"Nyt he tulevat", kävi häly katselijasta toiseen.

Vaunut ajoivat portille, Thomas hyppäsi alas ja avasi oven, ja pieni
poika, musta samettipuku yllään ja vaaleat kiharat liehuen hyppäsi
ulos.

Jokainen mies, nainen ja lapsi katseli häntä uteliaasti.

"Hänhän on aivan kuin kapteeni itse!" sanoivat ne katselijoista,
jotka muistivat hänen isänsä. "Hän on kuin kapteeni ilmielävänä!"

Hän seisoi auringonvalossa katsoen ihastuneena kreiviä, kun
Thomas auttoi häntä ulos. Heti kun hän saattoi olla avuksi, hän
ojensi kätensä ja tarjosi olkapäänsä nojaksi ikäänkuin hän olisi
ollut seitsemän jalan pituinen. Silloin kaikki huomasivat, ettei
Dorincourtin kreivi ollut voinut herättää pelkoa pojanpoikansa
rinnassa, olipa muiden laita kuinka tahansa.

"Nojaudu vain minuun", he kuulivat hänen sanovan. "Kuinka kansa on
iloissansa nähdessään sinut ja kuinka he kaikki tuntevat sinut!"

"Ota hattu päästäsi, Fauntleroy", kreivi sanoi. "He tervehtivät
sinua."

"Minuako!" Fauntleroy huusi nykäisten heti hattunsa pois ja siten
paljastaen kiharan päänsä joukolle ja kääntäen kirkkaat, loistavat
silmänsä heihin, koettaen tervehtiä jokaista erikseen.

"Jumala siunatkoon teitä, lordi!" sanoi niiaava punahameinen vanha
vaimo, joka oli puhutellut hänen äitiänsä, "pitkää ikää toivon
teille!"

"Kiitos, rouva", Fauntleroy sanoi. Sitten he menivät kirkkoon
ja siellä heitä katseltiin, kun he astuivat käytävää pitkin
suureen punaisilla tyynyillä ja verhoilla varustettuun penkkiin.
Kun Fauntleroy oli istuutunut, hän huomasi kaksi seikkaa, jotka
huvittivat häntä: ensiksikin hänen äitinsä istui aivan vastapäätä
häntä ja hymyili hänelle; toiseksi penkin toisessa päässä seinää
vasten oli kaksi kiveen hakattua kummallista olentoa polvillaan,
molemmin puolin pylvästä, kasvot toisiinsa kääntyneinä kannattaen
kahta kivistä messukirjaa; niiden laihat kädet olivat ristissä
kuin rukoillessa, niiden puku oli hyvin vanhanaikainen ja outo.
Kivitauluun oli kirjoitettu jotakin, josta hän saattoi erottaa
ainoastaan seuraavat kummalliset sanat:

"Täsä lepä Gregorye Arthuri, ensimeinen Dorincourtin Grefwi ja
waimons Alisone Hildegard."

"Saanko minä kuiskata?" lordi kysyi uteliaasti.

"Mitä sitten?" isoisä sanoi.

"Keitä nuo ovat?"

"Sinun esi-isiäsi", kreivi vastasi, "jotka elivät pari vuosisataa
sitten."

"Kenties", lordi Fauntleroy sanoi katsellen heitä kunnioittavasti,
"kenties olen heiltä perinyt oikeinkirjoitukseni." Ja sitten hän
rupesi seuraamaan jumalanpalvelusta. Kun soitto alkoi, hän nousi ylös
ja katseli hymyillen äitiänsä. Hän piti paljon musiikista ja hän
lauloi usein yhdessä äitinsä kanssa. Niin hän nytkin yhtyi toisten
lauluun puhtaalla, kauniilla äänellänsä, joka kaikui kirkkaana
kuin lintujen laulu. Hän oli niin kiintynyt siihen, että unohti
kokonaan itsensä. Kreivikin unohti itsensä istuessaan verhojen
peittämässä penkinnurkassa ja tarkastellessaan poikaa. Cedrik seisoi
iso virsikirja avattuna kädessään laulaen kohti kurkkuaan, onnea
säteilevät kasvot hiukan kohotettuina. Hänen äitinsä tunsi piston
sydämessään katsoessaan häneen kirkon poikki ja hänen huuliltaan
nousi rukous. Hän rukoili, että pojan sielu pysyisi puhtaana ja
viattomana ja ettei uusi suuri onni, joka hänen osakseen oli tullut;
toisi pahaa ja väärää mukanaan. Viime päivinä hänen hellässä
sydämessään oli herännyt monta hiljaista tuskallista ajatusta.

"Oi Ceddi!" hän oli sanonut pojalle edellisenä iltana kumartuessaan
hänen ylitsensä sanoakseen hyvästi ennen hänen lähtöänsä. "Oi Ceddi
kulta, minä tahtoisin sinun tähtesi olla niin oppinut, että voisin
sanoa sinulle viisaita sanoja! Ole aina hyvä, kultaseni, ole rohkea,
ystävällinen ja vilpitön, niin et koskaan tee pahaa kenellekään niin
kauan kuin elät, ja ole muille avuksi, niin suuri maailma on sinun,
pienen lapseni syntymän kautta tuleva paremmaksi. Ja kaikkein parasta
on, Ceddi -- kaikkea muuta parempi, että maailma on ihmisten elämän
kautta tullut hiukan paremmaksi -- vaikka vain hiukankin, kultaseni."

Ja palatessaan linnaan Fauntleroy oli toistanut nämä sanat isoisälle.

"Ja minä ajattelin sinua, kun hän sanoi sen", poika lopetti. "Ja minä
sanoin hänelle, että sinun elämäsi kautta maailmalle on niin käynyt
ja että minä tahtoisin koettaa tulla sinun kaltaiseksesi."

"Mitä hän siihen sanoi?" kreivi kysyi.

"Hän sanoi, että siinä teen oikein ja että aina täytyy etsiä hyviä
ihmisiä ja koettaa olla heidän kaltaisensa."

Ehkäpä vanhus muisti sitä katsellessaan penkkinsä punaisten verhojen
välitse. Useasti hän katsoi päiden yli sinne, missä hänen poikansa
vaimo istui yksinään, ja hän näki kauniit kasvot, joita tuo vainaja,
jolle hän ei ollut antanut anteeksi, oli rakastanut, ja silmät,
jotka olivat aivan hänen vieressään olevan lapsen silmien kaltaiset.
Mutta mitä hän ajatteli ja olivatko hänen ajatuksensa katkerat ja
vihamieliset vai ystävälliset, oli vaikea tietää.

Kun he tulivat kirkosta, niin useat, jotka olivat olleet läsnä
jumalanpalveluksessa, kokoontuivat katselemaan heitä. Kun he
lähestyivät veräjää, niin eräs mies, joka seisoi hattu kädessä, astui
ensin askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten. Hän oli keski-ikäinen
vuokramies, jonka kasvot olivat surun uurtamat.

"No, Higgins", sanoi kreivi.

Fauntleroy kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.

"Voi!" hän huudahti, "onko se mr Higgins?"

"On", kreivi vastasi kuivasti, "luulen, että hän tuli katsomaan
läheltä uutta herraansa."

"Niin, kreivi", sanoi mies, ja hänen päivettyneille kasvoilleen
levisi puna. "Mr Newick sanoi, että nuori lordi on ollut niin
ystävällinen että on puhunut minun puolestani, ja minä mielelläni
tahtoisin kiittää häntä, jos se on sallittua."

Ehkäpä hän oli ihmeissään nähdessään, kuinka pieni se poika oli, joka
viattomuudessaan oli niin paljon hänelle tehnyt ja joka seisoi siinä
ja katseli häntä samalla tavoin kuin joku hänen vähemmän onnellisista
lapsistaan olisi tehnyt -- silminnähtävästi lainkaan ymmärtämättä
omaa merkitystään.

"Minun on niin paljosta teitä kiittäminen, lordi", hän sanoi, "niin
paljosta. Minä..."

"Oi", Fauntleroy sanoi, "minä kirjoitin vain kirjeen. Isoisä sen
teki. Tiedättehän kuinka hyvä hän on kaikille. Onko mrs Higgins nyt
terve?"

Higgins näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli hämmästynyt
kuullessaan jaloa kreiviä kuvattavan hyväntahtoiseksi ja
rakastettavaksi.

"Minä -- niin kyllä, lordi", hän sopersi, "vaimoni on nyt parempi,
kun hän pääsi huolistaan. Suru painoi häntä."

"Se ilahduttaa minua", Fauntleroy sanoi. "Isoisä oli hyvin
suruissaan, kun teidän lapsissanne oli tulirokko, ja niin minäkin
olin. Hänelläkin on ollut lapsia. Niinkuin tiedätte, minä olen hänen
poikansa pieni poika."

Higgins oli aivan ällistynyt. Hän arveli varmimmaksi ja
hienotunteisemmaksi olla katsomatta kreiviin, sillä tiedettiin
aivan hyvin, millaiset hänen isälliset tunteensa poikiaan kohtaan
olivat olleet. Kreivi oli nähnyt heidät noin kahdesti vuodessa,
ja kun he olivat sairaina, hän lähti heti Lontooseen päästäkseen
lääkärien ja sairaanhoitajien aiheuttamista hankaluuksista. Kreivin
hermot olivat sen tähden hiukan kireällä ja hänen silmänsä tuikkivat
tuuheiden kulmakarvojen alta, kun hänen sanottiin välittävän pienistä
tulirokkopotilaista.

"Katsokaas, Higgins", kreivi sanoi pilkallisesti hymyillen, "te
olette erehtynyt minun suhteeni. Fauntleroy ymmärtää minua. Jos
tahdotte kuulla luotettavan arvostelun minun luonteestani, kääntykää
hänen puoleensa. Astu vaunuihin, Fauntleroy."

Fauntleroy hyppäsi vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois vihreätä
tietä pitkin, ja vielä kun ne olivat jo kääntyneet kulmauksesta
valtatielle, kreivi hymyili pilkallisesti.



Ratsastusharjoitus


Dorincourtin kreivillä oli näinä päivinä yhä useammin aihetta
hymyillä pilkallisesti. Mitä enemmän hän tutustui pojanpoikaansa,
sitä useammin hän hymyili, ja olipa sellaisiakin hetkiä, jolloin
pilkallisuus hymystä katosi. Tosiasia on, että ennen lordi
Fauntleroyn tuloa vanhus oli ollut hyvin väsynyt yksinäisyyteensä,
kihtiinsä ja seitsemäänkymmeneen ikävuoteensa. Huvituksien ja
hauskuuksien täyttämän elämän jälkeen ei ollut mieluista istua
yksin loistavimmassakaan salissa, jalka jakkaralla ja ilman muuta
ajanvietettä kuin suuttumista ja huutamista pelokkaalle palvelijalle,
joka vihasi jo hänen näkemistäänkin. Vanha kreivi oli siksi viisas
mies, että hän tiesi palvelijoittansa inhoavan häntä, eivätkä hänen
vieraansakaan tulleet hänen luokseen rakkaudesta häneen -- vaikka
kyllä muutamia huvittivat hänen terävät, pilkkaavat puheensa,
joilta kukaan ei säästynyt. Niin kauan kuin hän oli ollut terve
ja voimakas, hän oli huviksensa kulkenut paikasta toiseen, vaikka
se ei oikeastaan häntä miellyttänyt. Ja kun hänen terveytensä
heikkeni, hän väsyi kaikkeen ja vetäytyi Dorincourtiin luuvaloineen,
sanomalehtineen ja kirjoineen. Mutta hän ei jaksanut aina lukea ja
niin hän ikävystyi yhä enemmän. Hän vihasi pitkiä öitä ja päiviä
ja kävi yhä kiivaammaksi ja äreämmäksi. Silloin tuli Fauntleroy,
ja kun kreivi näki pojan, niin tälle onneksi isoisän salainen
ylpeys sai hänen ulkomuodostansa tyydytystä. Jos Cedrik olisi
ollut vähemmän kaunis, vanhus olisi voinut tuntea siinä määrin
vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei olisi tullut huomanneeksi
pojan parempia ominaisuuksia. Mutta hän ajatteli, että Cedrikin
kauneus ja uljas mieli olivat Dorincourtien veren vaikutusta. Ja kun
hän kuuli pojan puhuvan ja näki kuinka hyvin kasvatettu ja kuinka
lapsellisen tietämätön uuden asemansa merkityksestä hän oli, niin
vanha kreivi piti pojanpojastansa yhä enemmän ja huomasi mieltyvänsä
häneen. Häntä oli huvittanut antaa pojan lapsellisiin käsiin valta
osoittaa köyhälle Higginsille armeliaisuutta. Kreivi ei välittänyt
Higginsistä, mutta häntä huvitti ajatus, että hänen pojanpojastansa
puhuttiin rahvaan keskuudessa ja että hän jo lapsuudessaan saavutti
alustalaistensa rakkauden. Hän oli sen tähden tahtonut ajaa Cedrikin
kanssa kirkkoon nähdäkseen heidän tulonsa herättämän ihastuksen
ja uteliaisuuden. Hän tiesi kuinka kansa tulisi puhumaan pikku
pojan kauneudesta, hänen sopusuhtaisesta vartalostaan, varmasta
käytöksestään, kauniista kasvoistaan ja vaaleista hiuksistaan.
Dorincourtin kreivi oli pöyhkeä vanha mies, ylpeä nimestään,
ylpeä arvostaan, ja sen tähden hän oli ylpeä saadessaan näyttää
maailmalle, että Dorincourtin suvulla kerrankin oli perillinen, joka
kunniakkaasti täytti paikkansa.

Sinä aamuna, jolloin ponia kokeiltiin, kreivi oli niin
mielissään, että unohti kihtinsä. Kun tallirenki oli tuonut ulos
sievän eläimen, joka taivutti ruskeata, kiiltävää kaulaansa ja
pudisteli auringonpaisteessa jalomuotoista päätänsä, kreivi istui
kirjastohuoneen avoimessa ikkunassa ja katseli kuinka Fauntleroy sai
ensimmäisen ratsastustuntinsa. Hän oli utelias näkemään, osoittiko
poika arkuutta. Poni ei ollut aivan pieni, ja hän oli usein nähnyt
lasten menettävän rohkeutensa yrittäessään ensi kerran ratsastaa.

Fauntleroy nousi selkään innosta hehkuen. Hän ei ollut koskaan
ennen ollut ponin selässä ja oli nyt loistavalla tuulella. Wilkins,
tallirenki, talutti eläintä suitsista edestakaisin kirjastohuoneen
ikkunan alla.

"Kylläpä hän on rohkea", Wilkins sanoi hyvillänsä myöhemmin tallissa.
"Häntä ei ollut vaikea saada ponin selkään. Eikä vanha ratsumies
olisi voinut istua satulassa suorempana kuin hän. Näin poika sanoi:
'Wilkins, istunko minä suorana? Sirkuksessa ratsastajat istuvat
suorina', hän sanoi. Ja minä sanoin: 'Niin suorana kuin hiilihanko,
lordi' -- ja pikku mies nauroi ja näytti niin iloiselta ja sanoi:
'Sepä hyvä, sanottehan minulle, Wilkins, jollen istu suorana.'"

Mutta hän ei tyytynyt suorana istumiseen eikä edestakaisin
taluttamiseen. Hetken perästä Fauntleroy sanoi isoisälle, joka
katseli häntä:

"Enkö saa ratsastaa yksinäni ja ajaa vähän nopeammin? Sillä pojalla,
jonka näin Fifth Avenuella, oli tapana ajaa ravia ja nelistää!"

"Luuletko osaavasi ajaa ravia ja nelistää?" kreivi sanoi.

"Tahtoisin koettaa", Fauntleroy vastasi.

Kreivi antoi merkin Wilkinsille, joka toi oman hevosensa, nousi sen
selkään ja tarttui Fauntleroyn ponin suitsiin.

"No", kreivi sanoi, "anna hänen ajaa ravia."

Seuraavat minuutit panivat pienen ratsastajan kovalle koetukselle.
Hän huomasi, että ravi oli paljon vaikeampaa kuin käynti, ja mitä
kovemmin poni ravasi, sitä vaikeammaksi se kävi ratsastajalle.

"Hy-hy-hy-hytkyttää niin ko-kovasti", hän sanoi Wilkinsille. "E-eikö
t-e-eitä hy-hy-hytkytä?"

"Ei, lordi", Wilkins vastasi. "Te totutte siihen aikaa myöten.
Kohottakaa itseänne jalustimissa."

"O-olen ko-koko ajan ko-kohottanut i-itseäni", Fauntleroy sanoi.

Yhtä mittaa hän poukahti ilmaan ja putosi takaisin hyvin epämukavasti
kokien nytkäyksiä ja töytäyksiä. Hän oli aivan hengästynyt ja hänen
kasvonsa olivat punaiset, mutta hän piti itseään kaikin voimin
pystyssä ja istui mahdollisimman suorana. Tämän kreivi saattoi nähdä
ikkunastaan. Kun ratsastajat tulivat kuulomatkan päähän oltuaan
hetken puiden peitossa, huomattiin Fauntleroyn hatun pudonneen, hänen
poskensa olivat ruusun punaiset ja hänen huulensa tiukasti suljetut,
mutta yhä hän miehuullisesti antoi mennä ravia.

"Pysähdy hetkeksi!" isoisä sanoi. "Missä on hattusi?"

Wilkins tavoitteli hattuansa. "Se putosi, herra kreivi", hän sanoi
iloisesti. "Jos sallitte, menen hakemaan sen."

"Hän ei taida olla arka?" kreivi kysyi kuivasti.

"Hänkö arka!" Wilkins huudahti. "Hän ei varmasti edes tiedä, mitä
arkuus on. Olen ennenkin opettanut nuoria herroja ratsastamaan enkä
ole nähnyt kenenkään istuvan varmemmin satulassa."

"Oletko väsynyt?" kreivi kysyi Fauntleroylta. "Tahdotko tulla alas?"

"Hytkyttää enemmän kuin luulisi", tunnusti nuori lordi suoraan. "Ja
vähän väsyttävääkin se on, mutta en sentään viitsisi tulla alas.
Minun täytyy tottua siihen. Kun olen ehtinyt hiukan hengittää, menen
hakemaan hattuni."

Jos maailman viisain ihminen olisi koettanut opettaa Fauntleroylle,
kuinka hän parhaiten voi olla vanhukselle mieliksi, ei olisi
voitu keksiä mitään, mikä olisi vaikuttanut paremmin. Kun poni
ravasi jälleen kujalle päin, peittyivät vanhat ankarat kasvot
hienolla punalla ja tuuheitten kulmakarvojen alta loistivat silmät
mielihyvästä, jota kreivi ei luullut koskaan enää saavansa tuntea.
Hän istui ja odotti innoissaan, kunnes kavioiden kapse jälleen alkoi
kuulua. Kun he hetken perästä palasivat, he ratsastivat entistä
rivakammin. Fauntleroyn hattu oli yhä poissa päästä, Wilkins piti
sitä kädessään. Pojan posket olivat vieläkin punaisemmat ja hänen
hiuksensa liehuivat, mutta kuitenkin hän tuli ajaen reippaasti neliä.

"Katsos!" hän läähätti, kun he tulivat lähemmäksi. "Minä ajoin
n-neliä. En minä osaa ajaa neliä yhtä hyvin kuin se poika, joka ajoi
Fifth Avenuella, mutta kävi se sentään!"

Tämän jälkeen Cedrikistä, Wilkinsistä ja ponista tuli hyvät ystävät.
Tuskin kului päivääkään, jolloin heitä ei olisi nähty iloisesti
ajamassa neliä valtatiellä tai vihreillä poluilla. Mökkien lapset
juoksivat oville katsomaan sievää ruskeata ponia ja kaunista pientä
olentoa, joka istui niin suorana satulassa, ja silloin nuoren lordin
oli tapana heiluttaa hattuansa heille ja yksinkertaisesti huutaa:
"Hei! Hyvää huomenta." Joskus hän pysähtyi ja puhutteli lapsia, ja
kerran Wilkins kertoi linnassa, kuinka Fauntleroy oli välttämättä
tahtonut astua alas kyläkoulun luona antaakseen erään ramman ja
väsyneen pojan ratsastaa kotiin hänen ponillaan.

"Taivahan taatto!" Wilkins sanoi kertoessaan jutun tallissa, "hän
ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta! Hän ei sallinut minun
laskeutua alas, sillä hän sanoi, ettei pojan ole mukava ison hevosen
selässä. Ja sitten hän sanoi: 'Wilkins, tämä poika on raajarikko,
jollainen minä en ole, ja minä tahdon jutella hänen kanssaan.' Ja
pojan täytyi nousta selkään ja lordi käveli hänen vieressään kädet
taskussa, hattu niskassa ja vihelsi ja jutteli niin iloisesti kuin
ikinä voi ajatella! Ja kun me tulimme mökille ja pojan äiti tuli ulos
katsomaan mitä oli tekeillä, lordi otti hatun päästään ja sanoi:
'Tuon teidän poikanne kotiin, rouva, sillä hänen jalkansa on kipeä ja
minä luulen, ettei kepistä ole hänelle tarpeeksi tukea. Minä pyydän,
että isoisä laitattaa parin kainalosauvoja hänelle.' Ja hyvänen aika
kuinka vaimo oli hämillään, ja syytä olikin! Itsekin olin kuin puusta
pudonnut!"

Kun kreivi kuuli jutun, hän ei tullut pahoilleen, vaikka Wilkins oli
puoliksi sitä pelännyt. Päinvastoin hän nauroi oikein sydämellisesti,
lähetti noutamaan Fauntleroyta ja antoi hänen kertoa kaiken alusta
loppuun asti, ja sitten hän nauroi uudelleen. Ja tosiaankin pari
päivää myöhemmin Dorincourtin vaunut pysähtyivät sen mökin edustalle,
jossa rampa poika asui, ja Fauntleroy hyppäsi ulos, käveli ovelle
pari uusia keveitä kainalosauvoja olalla kuin pyssy, ja antoi ne mrs
Hartlelle (ramman pojan nimi oli Hartle) sanoen:

"Isoisä lähettää terveisensä, olkaa hyvä ja antakaa nämä pojallenne,
jonka me toivomme paranevan."

"Minä sanoin sinulta terveisiä", hän selitti kreiville palattuaan
vaunuun. "Sinä et käskenyt, mutta arvelin, että olit unohtanut.
Teinhän oikein, vai kuinka?"

Kreivi nauroi jälleen eikä vastustanut poikaa. He molemmat
tulivat päivä päivältä yhä paremmiksi ystäviksi ja joka päivä
Fauntleroy tuli yhä vakuuttuneemmaksi kreivin armeliaisuudesta ja
hyväntahtoisuudesta. Hän ei epäillyt laisinkaan, että hänen isoisänsä
oli mitä ystävällisin ja jalomielisin vanhus. Cedrikin toiveet
täyttyivät ennen kuin hän ennätti niitä ilmaistakaan, ja hänelle
sateli niin paljon lahjoja ja huvituksia, että hän toisinaan joutui
aivan ymmälle. Näytti siltä että hän sai kaiken mitä toivoi ja
sai tehdä mitä tahtoi. Ja vaikka tällainen käsittelytapa ei olisi
ollut hyvä joka pojalle, se ei näyttänyt vahingoittavan Cedrikiä.
Ehkäpä hän olisi tullut hemmottelemalla pilatuksi, niin hellä luonto
kuin hänellä olikin, jollei hän olisi joka päivä käynyt äitinsä
luona Court Lodgessa. Tämä hänen "paras ystävänsä" valvoi häntä
tarkasti ja hellästi. Heillä oli pitkiä keskusteluja yhdessä, eikä
Cedrik milloinkaan palannut linnaan kätkemättä sydämeensä äidin
yksinkertaisia, yleviä sanoja.

Kuitenkin oli eräs asia, joka hämmensi pikku pojan mieltä. Hän
mietti sitä paljon useammin kuin saattoi aavistaakaan; ei hänen
äitinsäkään tiennyt, kuinka usein hän sitä tuumi, eikä kreivi taas
moneen aikaan luullut hänen sitä ajattelevankaan. Mutta kun poika
oli nokkela tekemään huomioitaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä,
miksi hänen äitinsä ja isoisänsä eivät koskaan tavanneet toisiaan.
Kun Dorincourtin vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, kreivi
ei milloinkaan astunut ulos, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän
lähti kirkkoon, Fauntleroy sai aina yksin jutella äitinsä kanssa tai
mennä hänen kanssaan kotiin. Ja kuitenkin Court Lodgeen lähetettiin
joka päivä hedelmiä ja kukkia linnan kasvihuoneesta. Mutta eräs
jalomielinen teko kohotti kreivin Cedrikin silmissä täydellisyyden
kukkuloille.

Viikkoa jälkeen ensimmäisen sunnuntain, jolloin mrs Errol yksinään
käveli kirkosta kotiin, Cedrik huomasi oven edessä suurten vaunujen
ja parihevosten asemesta sievät, kepeät ajoneuvot ja kauniin hevosen.

"Se on lahja sinulta äidillesi", kreivi sanoi ynseästi. "Ei sinun
äitisi voi kulkea jalan pitkin maita, hän tarvitsee vaunut. Mies,
joka ajaa, pitää siitä huolen. Se on lahja sinulta."

Fauntleroyn riemu oli rajaton. Hän saattoi tuskin malttaa mielensä
kunnes tuli perille. Äiti poimi ruusuja puutarhassa. Poika syöksyi
ulos pienistä vaunuista ja kiiruhti hänen luokseen.

"Lemmikki!" hän huusi, "voitko uskoa? Nämä ovat sinun! Hän sanoo,
että minä ne annan sinulle. Nämä ovat sinun omat vaunusi, joilla voit
ajaa minne tahdot!"

Hän oli niin onnellinen, ettei tiennyt mitä sanoa. Äiti ei hennonut
pilata hänen iloansa kieltäytymällä ottamasta lahjaa vastaan, vaikka
se tulikin mieheltä, joka piti itseään hänen vihollisenaan. Hänen oli
pakko nousta vaunuihin ruusuineen kaikkineen, he lähtivät ajamaan ja
Fauntleroy kertoi hänelle juttuja isoisän hyvyydestä ja ystävyydestä.
Jutut olivat niin viattomia, ettei äiti toisinaan voinut olla hiukan
nauramatta. Sitten hän veti poikansa lähemmäksi itseään ja suuteli
häntä iloiten siitä, että tämä näki vain hyvää vanhuksessa, jolla oli
niin vähän ystäviä.

Kohta seuraavana päivänä Fauntleroy kirjoitti mr Hobbsille. Hän
kirjoitti pitkän kirjeen, ja kun hän oli kirjoittanut luonnoksen, hän
vei sen isoisälle tarkastettavaksi.

"Sillä", hän sanoi, "minä olen oikeinkirjoituksessa niin epävarma.
Jos sinä huomautat minulle virheistä, niin sitten minä kirjoitan
uudestaan."

Näin hän oli kirjoittanut:

    'Rakas mr hobbs minä tahdon kertoo teille isoisästäni että hän
    on paras kreivi mitä voi ajatella ja se on suuri erehdys että
    kreivit olisivat itsevaltiaita hän ei ole yhtään itsevaltias
    minä tahtoisin että te tuntisitte hänet teistä tulisi niin
    hyvät ystävät siitä olen varma hänellä on kihti jalassansa ja
    se on hänelle suureksi vaivaksi vaan hän on niin kärsivällinen
    minä rakastan häntä yhä enemmän sillä ei kukaan vois olla
    rakastamatta kreiviä joka on niin hyvä jokaiselle täsä mailmasa
    minä tahtosin että saisitte jutella hänen kansansa hän tietä
    vaikka mitä ja te voitte kysyä häneltä kaikkea vaan hän ei ole
    koskaan pelannut pesäpalloa hän on antannu minulle ponin ja
    vaunut ja äidille kauniit vaunut ja minula on kolme huonetta ja
    kaikellaisia leikkikaluja te tulisitte hyvin hämmästyneksi ja
    te pitäisitte linasta ja puistosta ja linna on niin suuri että
    voisi eksyä wilkins sanoi minulle wilkins on minun tallirenkini
    ja hän sanoo että linan alla on vankila kaikki on niin kaunista
    puistossa siellä on suuria puita metsäkauriita kanineja ja
    lintuja lentelee yltympäri isoisä on hyvin rikas vaan hän ei
    ole ylpeä niinkuin te luulitte että kreivit olisivat minä olen
    mielelläni hänen kanssansa ihmiset ovat niin kohteliaita ja
    ystävällisiä he nostavat hattuaan ja vaimot niiaavat ja sanovat
    välistä jumala siunatkoon teitä minä osan nyt ratsasta vaan
    ensiksi minua hytkytti niin julmasti kun minä ajoin ravia isoisä
    antoi erään köyhän miehen jäädä vuokratalonsa, vaikka hän ei
    voinut maksa vuokraa ja mrs mellon vei viiniä ja tavaroita hänen
    sairaille lapsillensa tahtoisin tavata teitä ja toivoisin että
    lemmikki asus linnassa, mutta minä olen hyvin onnellinen kun en
    liiaksi häntä kaipaa minä rakastan isoisää jota jokainen tekee
    kirjoittakaa pian.

                                       Uskollinen vanha ystävä
                                            CEDRIK ERROL

    J.K. ei kukaan ole vankilassa isoisä ei ole koskaan pistänyt
    ketään sinne.

    J.K. hän on niin hyvä kreivi hän muistutta teitä hänestä pidetään
    niin paljon.'

"Kaipaatko kovasti äitiäsi?" kreivi kysyi lopetettuaan lukemisen.

"Kaipaan", Fauntleroy sanoi, "kaipaan häntä aina".

Hän meni kreivin luo, pani kätensä hänen polvellensa ja katsoi häneen.

"Sinä et kaipaa häntä, vai kuinka?" hän kysyi.

"Minä en tunne häntä", kreivi vastasi hiukan ynseästi.

"Tiedän sen", Fauntleroy sanoi, "ja minä ihmettelen sitä kovasti. Hän
kielsi minua kysymästä mitään -- enkä minä tahdokaan, mutta toisinaan
en voi olla ajattelematta tätä, ja se on minusta niin kummallista.
Mutta en kysy mitään. Kun minä kaipaan häntä, katson ulos ikkunastani
ja näen joka ilta tulen tuikkivan hänen ikkunastaan puiden välitse.
Sinne on pitkä matka, mutta hän panee kynttilän ikkunallensa aina
kun tulee pimeä, ja minä näen sen loistavan kaukaa ja tiedän mitä se
merkitsee."

"No mitä se merkitsee?" kreivi kysyi.

"Se sanoo 'hyvää yötä, Jumala sinua tänä yönä varjelkoon', juuri
samaa mitä hänen oli tapana sanoa minulle kun olimme yhdessä.
Joka ilta hän sanoi minulle niin ja joka aamu hän sanoi, 'Jumala
siunatkoon sinua tänä päivänä!' Niin minä voin olla aina levollinen."

"Sitä en epäile", kreivi sanoi kuivasti. Hän rypisti kulmiaan ja
katseli tarkasti poikaa niin kauan, että Fauntleroy ihmetteli hänen
miettivää tarkasteluaan.



Köyhien mökit


Näinä päivinä Dorincourtin kreivi mietiskeli monenlaisia
tavallisuudesta poikkeavia asioita, ja kaikki tämä johtui pikku
lordista. Ylpeys oli kreivin luonteen vallitsevin ominaisuus, ja
poika tyydytti sen kaikessa. Tämä ylpeys herätti hänessä uutta
elämänhalua. Häntä huvitti näyttää perillistään maailmalle. Maailma
tiesi hänen pettyneen omien poikiensa suhteen ja sen tähden hän
näytteli voitonriemuisena uutta lordi Fauntleroyta, joka ei
tuottanut pettymyksiä. Hän toivoi, että lapsi käsittäisi oman
voimansa ja mahtavan asemansa ja että muutkin huomaisivat sen. Hän
teki suunnitelmia pojan tulevaisuutta varten. Joskus hän salaisesti
toivoi, että hänen oma elämänsä olisi ollut parempi ja että paljon
olisi jäänyt tekemättä, jotta puhdassydäminen lapsi ei kammoaisi
häntä saadessaan tietää totuuden. Ei ollut hauska ajatella, miltä
pojan sievät ja viattomat kasvot näyttäisivät, jos hän sattumalta
saisi tietää, että hänen isoisäänsä oli sanottu "Dorincourtin pahaksi
kreiviksi". Tämä ajatus sai hänet levottomaksi. Hän ei tahtonut, että
poika saisi tietää. Välistä hän unohti luuvalonsa uusien ajatusten
takia, ja jonkin ajan kuluttua lääkäri ihmeekseen huomasi, että hänen
jalosukuisen potilaansa terveys oli parantunut enemmän kuin hän ikinä
olisi uskonut. Ehkäpä kreivin terveys kohentui siksi, ettei aika enää
kulunut niin hitaasti ja että hänellä oli muutakin ajattelemista kuin
kipunsa ja vaivansa.

Eräänä kauniina aamuna kyläläiset näkivät kummakseen pikku lordi
Fauntleroyn aivan oudossa seurassa. Mukana ei ollutkaan totuttuun
tapaan Wilkins, vaan itse kreivi, joka ratsasti isolla harmaalla
hevosella pojan ponin vieressä. Tämä oli oikeastaan pikku lordin
keksintöä. Juuri kun hän oli ollut nousemassa ratsaille, hän oli
huokaissut haikeasti isoisälleen:

"Kunpa voisit tulla mukaan. Kun minä lähden, minusta tuntuu niin
ikävältä, kun sinä jäät aivan yksin tänne suureen linnaan. Kun vain
voisit ratsastaa meidän kanssamme."

Vähän myöhemmin syntyi tallissa hirveä hälinä, kun tuotiin sana, että
Selim oli satuloitava kreiviä varten. Siitä pitäen Selim satuloitiin
joka päivä, ja kansa tottui näkemään kookkaan harmaan hevosen selässä
kookkaan harmaan vanhuksen, jolla oli komeat, ankarat kotkan kasvot,
ja hänen rinnallaan pikku lordin ruskeine poskineen. Ratsastellessaan
vihreitten niittyjen poikki ja pitkin kauniita metsäteitä molemmat
ratsastajat tulivat yhä tutummiksi. Niin vanhus kuuli paljon
"lemmikistä" ja hänen elämästään. Fauntleroy jutteli iloisesti
ratsastaessaan ison harmaan hevosen rinnalla. Hän oli luonteeltaan
vilkas, eikä reippaampaa pikku kumppania olisi voinut ajatella. Hän
se enimmäkseen piti keskustelua yllä. Kreivi tavallisesti kuunteli
ääneti ja tarkasteli pieniä loistavia kasvoja. Joskus hän kehotti
pientä kumppaniaan ajamaan neliä, ja kun poika lähti matkaan istuen
suorana ja pelottomana, niin kreivi katseli häntä ylpeänä ja hyvillä
mielin. Ja kun Fauntleroy näin karautettuaan palasi takaisin
heilauttaen hattuaan ja nauraen, hän aina tunsi, että hän ja hänen
isoisänsä olivat todellakin hyvät ystävät.

Kreivi huomasi pian, ettei hänen poikansa vaimo viettänyt joutilasta
elämää. Pian kreivi sai kuulla, että hän oli tuttu köyhän kansan
keskuudessa. Kun jossakin mökissä oli sairautta, surua tai köyhyyttä,
pienet vaunut pysähtyivät oven eteen.

"Tiedätkös", Fauntleroy sanoi kerran, "he sanovat kaikki 'Jumala
teitä siunatkoon', kun he näkevät hänet, ja lapset tulevat niin
iloisiksi. Muutamat käyvät hänen luonaan oppiakseen ompelemaan. Hän
sanoo tuntevansa itsensä valtavan rikkaaksi nyt, kun voi auttaa
puutteenalaisia."

Kreivi pani mielihyvin merkille, että hänen perillisensä äiti oli
kasvoiltaan kaunis ja nuorekas ja että hän näytti yhtä hienolta
naiselta kuin joku kreivitär. Ei hän liioin ollut pahoillaan
kuullessaan, että äiti oli suosittu ja rakastettu köyhien
keskuudessa. Ja kuitenkin hän usein tunsi kateutta nähdessään, kuinka
äiti täytti lapsensa sydämen ja kuinka poika oli kiintynyt häneen
kuin rakastettuunsa. Vanhus olisi tahtonut olla etusijalla ja ilman
kilpailijaa.

Samana aamuna kreivi ohjasi hevosensa eräälle kummulle ja osoitti
piiskallaan kaunista maisemaa, joka levisi heidän eteensä.

"Tiedätkö, että koko tämä alue on minun?" hän sanoi Fauntleroylle.

"Todellako?" Fauntleroy vastasi. "Se on hyvin laaja alue ollakseen
yhden oma, ja miten kaunis!"

"No tiedätkös, että se kerran tulee sinun omaisuudeksesi -- tämä alue
ja vielä paljon sen lisäksi?"

"Minunko omakseni?" Fauntleroy huudahti pelokkaalla äänellä. "Milloin
sitten?"

"Kun minä olen kuollut", isoisä vastasi.

"Sitten en huoli sitä", Fauntleroy sanoi, "minä toivon, että eläisit
aina."

"Se on hyvin ystävällistä", kreivi vastasi kuivaan tapaansa,
"kuitenkin sinä sen kerran saat -- sinusta tulee kerran Dorincourtin
kreivi."

Pikku lordi Fauntleroy istui hetken ääneti satulassaan. Hän silmäsi
laajaa nummea, vihreitä maatiloja, kauniita metsiä, tien vieressä
olevia mökkejä, siistiä kylää ja puiden yli kohoavaa harmaata,
juhlallista linnaa torneineen. Sitten hän huokasi heikosti.

"Mitä sinä ajattelet?" kreivi kysyi.

"Minä ajattelen", Fauntleroy vastasi, "kuinka pieni poika minä olen!
Ja mitä lemmikkini sanoi minulle."

"Mitä hän sanoi?" kreivi kysyi.

"Hän sanoi, ettei ole niinkään helppoa olla rikas. Kun itsellä on
niin paljon, voi helposti unohtaa, ettei jokainen ole yhtä onnellinen
ja että jokaisen rikkaan pitäisi muistaa tämä ja harjoittaa
hyväntekeväisyyttä. Minä kerroin hänelle kuinka hyvä sinä olet, ja
hän sanoi, että se on onnellista, sillä kreivillä on suuri valta.
Jos kreivi ajattelisi vain omaa huviansa eikä muistaisi koskaan
kansaa, joka asuu hänen maallansa, niin kansa joutuisi kurjuuteen.
Tämän hän voi estää, jos vain tahtoo -- ja kansaa on niin paljon,
että tällä seikalla on hyvin laajakantoinen merkitys. Minä katselen
näitä mökkejä ja ajattelen, kuinka minä osaisin ottaa selkoa niiden
asukkaista, kun minusta tulee kreivi. Kuinka sinä opit tuntemaan
heidät?"

Kysymys oli sangen kiperä, koska kreivin kanssakäymiset alustalaisten
kanssa supistuivat vuokran maksun valvomiseen ja maksukyvyttömien
häätämiseen. "Newick hoitaa sen puolen", hän sanoi hämillään pienelle
kyselijälle ja siveli harmaita viiksiään. "Käännytään nyt kotiin",
hän jatkoi, "ja kun sinusta tulee kreivi, niin pidä sinä huolta
siitä, että sinusta tulee minua parempi!"

Kotiin päin ratsastaessaan hän oli ääneti. Hänestä tuntui melkein
uskomattomalta, että hän, joka koko elämänsä aikana ei ollut
rakastanut ketään aidosti, oli niin kiintynyt tähän pieneen poikaan
-- sillä niin hän todella oli. Ensin häntä oli vain huvittanut
Cedrikin kauneus ja urheus samalla kun hän oli ylpeä siitä, mutta
nyt hänen ylpeyteensä oli tullut jotakin muuta lisäksi. Joskus hän
yksinäisyydessä naurahti ilkeästi ja kuivasti, kun hän ajatteli
kuinka mielellään hän tahtoi pitää poikaa läheisyydessään, kuinka
hänestä oli mieluista kuulla pojan ääntä ja kuinka hän salaisesti
toivoi, että poika rakastaisi häntä ja ajattelisi hänestä hyvää.

"Minä olen höperö vanha äijä, eikä minulla ole muutakaan
ajattelemista", hän sanoi itsekseen, ja kuitenkin hän tiesi, ettei
siinä ollut kaikki. Jos hän olisi tahtonut tunnustaa totuuden,
hänen olisi täytynyt myöntää, että juuri ne ominaisuudet, jotka
häneltä itseltään puuttuivat, miellyttivät häntä eniten -- suora,
luonnollinen, ystävällinen luonne ja sydämellinen luottamus, joka ei
koskaan voinut ajatella pahaa.

Viikon kuluttua tämän ratsastusretken jälkeen Fauntleroy, käytyään
äitinsä luona, tuli kirjastoon levottoman ja miettivän näköisenä.
Hän istahti samaan korkeaselkäiseen tuoliin, jossa hän oli istunut
tuloiltana ja katseli hetken takassa hehkuvia kekäleitä. Kreivi
katseli häntä vaieten, odottaen mitä tuleman piti. Silminnähtävästi
Cedrikillä oli jotain mielessään. Vihdoin poika katsoi ylös ja sanoi:
"Tietääkö Newick todellakin kaiken alustalaisista?"

"Se on hänen toimenaan", kreivi vastasi. "Oletko havainnut joitakin
puutteellisuuksia?"

Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, juuri mikään ei miellyttänyt
kreiviä enemmän kuin pojan mielenkiinto alustalaisiin. Itse hän ei
ollut milloinkaan välittänyt heistä, mutta hän oli iloinen siitä,
että lapsellisten ajatusten, leikkien ja mielitekojen ohella pojan
kiharaisessa päässä liikkui moisia vakaviakin ajatuksia.

"On eräs kulmakunta", Fauntleroy sanoi katsoen toiseen avoimin,
kauhistunein silmin, "Lemmikkini on nähnyt sen. Se on kylän toisessa
päässä. Talot ovat yhtenä rykelmänä, aivan ränsistyneitä. Siellä
saattaa tuskin hengittää. Kansa on köyhää, ja kaikki on niin kauheaa.
Kuumetaudit ovat yleisiä, lapset kuolevat niihin. Tuollaisessa
ympäristössä heistä tulee pahoja, kun elämä on niin köyhää ja kurjaa.
He elävät vielä huonommissa oloissa kuin Mikael ja Bridget. Sade
valuu sisään katon läpi. Lemmikki kävi siellä erään köyhän naisen
luona. Hän ei päästänyt minua lähelleen ennen kuin oli vaihtanut
kaikki vaatteensa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, kun hän
kertoi siitä."

Kyyneleet tulivat pojankin silmiin, mutta hän hymyili niiden läpi.

"Minä sanoin hänelle, ettet sinä tiedä siitä, ja lupasin kertoa
sinulle", hän sanoi. Hän liukui alas ja nojautui kreivin tuoliin.
"Sinä voit saada asiat kuntoon", hän sanoi, "niinkuin sinä teit
Higginsille. Sinä käännät kaiken hyväksi kaikille ihmisille. Minä
sanoin, että sinä kyllä tahdot ja että Newick luultavasti on
unohtanut kertoa siitä sinulle."

Kreivi katseli pientä kättä, joka lepäsi hänen polvellaan. Newick
ei ollut unohtanut kertoa asiasta, hän oli puhunut usean kerran
ihmisten surkeasta tilasta kylän toisessa päässä, jota nimitettiin
Earl's Courtiksi. Hän tiesi, että mökit olivat rappeutuneita ja
huonoja, ilma huono, seinät kosteita, ikkunalasit rikki, katot
vuotavia, siellä vallitsi köyhyys, kuumetauti ja kurjuus. Mr Mordaunt
oli kuvaillut sitä hänelle ankarin sanoin, ja kreivi oli vastannut
kiivastuneena. Kun hänen luuvalonsa oli pahimmillaan, hän oli
sanonut, että mitä pikemmin ihmiset siellä kuolevat ja kuopataan,
sitä parempi -- ja siihen keskustelu loppui. Ja nyt, kun hän katseli
pientä kättä, joka oli hänen polvellansa, ja sitten rehellisiä,
vakavia kasvoja, häntä hävetti sekä kylän että omasta puolestaan.

"Mitä!" hän sanoi, "sinä kai tahtoisit, että minä rakennuttaisin
oikein mallikelpoisia mökkejä, vai kuinka?" Ja hän laski kätensä
lapsen kädelle ja silitti sitä.

"Vanhat on revittävä maahan", Fauntleroy sanoi vakavasti. "Niin
lemmikkini sanoi. Revitään ne vaikka jo huomenna. Kansa tulee
niin iloiseksi, kun näkee sinut! He käsittävät, että sinä tulet
auttamaan!" Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi tähteä.

Kreivi nousi tuoliltaan ja laski kätensä lapsen olkapäälle.
"Lähdetäänpä terassille kävelemään", hän sanoi hymähtäen, "niin
voimme jutella asiasta."

Ja vaikka hän naurahti pariin kertaan heidän astellessaan
edestakaisin kivisellä penkereellä, joka kauniilla säällä oli heidän
tavallinen kävelypaikkansa iltaisin, niin hän näytti miettivän
mieluisaa suunnitelmaa, ja hän piti yhä kättään pienen kumppaninsa
olkapäällä.



Hälyttävä uutinen


Mrs Errol huomasi paljon surullisia epäkohtia työskennellessään
köyhien keskuudessa tuossa kylässä, joka nummelta katsoen näytti niin
ihanalta. Läheltä katsoen kaikki ei näyttänyt yhtä kauniilta. Hän oli
tavannut laiskuutta, köyhyyttä ja saamattomuutta siellä, missä olisi
voinut odottaa varallisuutta ja toimeliaisuutta. Jonkin ajan kuluttua
hän oli huomannut, että Erleboroa pidettiin kurjimpana kylänä siinä
osassa maata. Mr Mordaunt oli kertonut hänelle omista vaikeuksistaan
ja huolistaan, ja monesta seikasta hän itse oli ottanut selkoa.
Pehtorit, jotka hoitivat tilaa, oli valittu kreivin mielen mukaan,
eivätkä he välittäneet köyhän kansan surkeudesta ja rappiotilasta.
Sen tähden oli laiminlyöty paljon, josta olisi täytynyt pitää huolta,
ja tilanne muuttui yhä huonommaksi.

Mitä Earl's Courtiin tulee, se oli häpeäksi päätilalle
rappeutuneitten mökkiensä ja surkean, välinpitämättömän ja
kivulloisen väestönsä takia. Kun mrs Errol ensi kerran kävi paikalla,
sen kurjuus puistatti häntä. Sellainen puute, siivottomuus ja
kurjuus näytti pahemmalta maaseudulla kuin kaupungissa. Tuntui
siltä kuin sen olisi täällä helpommin voinut korjata. Ja kun hän
näki likaisten, ruokkoamattomien lasten kasvavan keskellä paheita
ja hirvittävää välinpitämättömyyttä, hän muisti että hänen oma
poikansa vietti päivänsä suuressa komeudessa linnassa, jossa häntä
vaalittiin ja palveltiin kuin pientä prinssiä, jossa kaikki hänen
toiveensa täytettiin ja hänet ympäröitiin komeudella, mukavuudella
ja kauneudella. Rohkea ajatus tuli hänen viisaaseen äidinsydämeensä.
Vähitellen hän oli huomannut kuten kaikki muutkin, että pojalla oli
ollut onni miellyttää kreiviä siinä määrin, ettei tämä hennonut evätä
pojalta mitään.

"Kreivi antaa hänelle mitä tahansa", hän sanoi mr Mordauntille. "Hän
kyllä täyttää pojan jokaisen oikunkin. Miksei tätä myöntyväisyyttä
voitaisi käyttää toisten hyväksi? Minä aion pitää asiasta huolen."

Kaikkien kummastukseksi tulokset olivatkin hyviä. Kreiviin vaikutti
eniten pojan varma vakaumus, että hänen isoisänsä aina oli valmis
tekemään sen, mikä oli oikein ja jaloa. Hän ei tahtonut selittää
pojalle, ettei hänellä ollut vähintäkään taipumusta jalomielisyyteen
ja että hän aina kulki omaa tietänsä, olipa se sitten oikea tai
väärä. Hänelle oli aivan uutta se, että häntä ihailtiin koko
ihmissuvun hyväntekijänä ja jalona henkilönä. Siksi hän ei voinut
katsoa pojan sydämellisiin, tummiin silmiin sanoen: "Minä olen
kiivas, itsekäs vanha roisto; koko elämäni aikana en ole tehnyt
mitään jalomielistä enkä välitä laisinkaan Earl's Courtista enkä sen
köyhästä väestöstä" -- tai jotakin muuta samantapaista. Hän oli siinä
määrin kiintynyt kiharapäiseen poikaan, että hän mieluummin silloin
tällöin teki itsensä syylliseksi johonkin ihmisystävälliseen tekoon.
Ja vähän mietittyään -- vaikka hän nauroikin itseänsä -- hän lähetti
noutamaan Newickiä ja keskusteli laveasti hänen kanssaan Earl's
Courtista, ja loppupäätökseksi tuli, että rappeutuneet hökkelit oli
revittävä ja uusia rakennettava sijaan.

"Se on lordi Fauntleroyn tahto", hän sanoi kuivasti, "hän arvelee
siten edistettävän varallisuutta. Voitte sanoa alustalaisilleni,
että tämä on hänen ajatuksensa." Ja hän katsahti pikku lordiin,
joka loikoi matolla uunin edessä ja leikki Dougalin kanssa. Koira
oli pojan alituinen kumppani ja seurasi häntä kaikkialle joko
juhlallisesti astuen hänen vieressänsä tai juosten hänen jäljessään
kun hän ratsasti tai ajoi.

Tietysti kaikki saivat kuulla suunnitelluista parannuksista. Ensin
ei moni ottanut sitä uskoakseen, mutta kun joukko työmiehiä saapui
paikalle ja rupesi hajoittamaan likaisia, rappeutuneita hökkeleitä,
niin kansa käsitti, että pikku lordi Fauntleroy jälleen oli
puhunut heidän puolestaan ja että hänen vilpittömän välitystyönsä
johdosta Earl's Courtin kurjuus vihdoin oli loppunut. Jos hän olisi
tiennyt, kuinka hänestä kaikkialla puhuttiin, häntä ylistettiin ja
hänestä ennustettiin suuria, niin se olisi hämmästyttänyt häntä!
Mutta hänellä ei ollut siitä aavistusta. Hän vietti onnellista
lapsenelämäänsä, leikitteli puistossa, ajoi kaniineja loukkoihinsa,
lepäsi puiden alla ruohikossa tai loikoi matolla kirjastohuoneessa,
luki ihmeellisiä kirjoja ja jutteli niistä kreiville ja kertoi
uudestaan jutut äidilleen; hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Dickille ja
mr Hobbsille, jotka vastasivat omalla tavallaan, ja ratsasti isoisän
rinnalla tai Wilkinsin seurassa. Kun he ratsastivat kylän torin
poikki, hän näki kuinka ihmiset kääntyivät katsomaan heitä, ja hän
huomasi heidän kasvojensa loistavan, kun he nostivat hattuaan, mutta
hän luuli sen johtuvan siitä, että hänen isoisänsä oli hänen kanssaan.

"He pitävät sinusta", hän sanoi kerran katsahtaen hymyillen kreiviin.
"Näetkö, kuinka he ovat iloissaan nähdessänsä sinut? Toivon, että
he kerran pitävät minusta yhtä paljon. Mahtaapa sinusta tuntua
hauskalta, kun jokainen pitää sinusta." Ja hän oli oikein ylpeä
siitä, että hän oli niin suuresti ihaillun ja rakastetun miehen
pojanpoika.

Kun mökkejä rakennettiin uudestaan, pojan ja isoisän oli tapana
ratsastaa Earl's Courtiin katselemaan, ja Fauntleroy oli kovin
innostunut. Hän laskeutui alas ponin selästä ja meni tekemään
tuttavuutta työmiesten kanssa, tehden rakentamista ja muuraamista
koskevia kysymyksiä ja itse kertoen heille Amerikasta. Parin kolmen
keskustelun jälkeen hän osasi kotimatkalla asiantuntevasti kertoa
kreiville muuraamisesta.

"Minä otan niin mielelläni selvää sellaisista asioista", hän sanoi,
"sillä ei koskaan voi tietää, mitä eteen sattuu."

Työmiehet keskustelivat keskenään, kun hän oli lähtenyt, ja nauroivat
hänen hauskalle, viattomalle puhelulleen. Mutta he rakastivat
häntä ja näkivät hänet mielellään seurassansa, kun hän jutteli
kädet taskussa, lakki niskassa ja kasvot innosta hehkuvina. "Hän
on erikoinen kaveri", he tapasivat sanoa. "Ja sitä paitsi viisas,
juttelias pieni poika. Ei hänessä juuri näy merkkejä ilkeästä
sukuperästään." Ja he menivät kotiinsa ja kertoivat hänestä
vaimoillensa ja vaimot kertoivat toinen toisilleen, ja niin jokainen
jutteli tai kertoi jonkin kaskun pikku lordi Fauntleroysta. Ja
vähitellen kaikki tiesivät, että "ilkeä kreivi" oli vihdoin löytänyt
jotakin, josta hän saattoi pitää -- jotakin, joka oli liikuttanut ja
lämmittänyt hänen kylmää sydäntänsä.

Mutta kukaan ei tiennyt, missä määrin tämä sydän lämpeni ja kuinka
vanhus päivä päivältä rupesi yhä enemmän pitämään lapsesta, ainoasta
olennosta, joka oli luottanut häneen. Hän ajatteli tulevaisuutta,
jolloin Cedrik olisi nuori komea mies, jolla oli elämä edessään,
mutta kuitenkin hänen sydämensä säilyisi hellänä ja hän pystyisi
hankkimaan ystäviä kaikkialta. Ja kreivi mietti, mitä poika silloin
tekisi ja miten hän käyttäisi lahjojaan. Tarkastellessaan poikaa,
joka loikoi matolla tutkien jotakin paksua kirjaa takkavalkean
leimutessa, hänen vanhat silmänsä usein loistivat ja poskensa
punoittivat.

"Poika voi tehdä kaiken", hän sanoi itsekseen, "kaiken!"

Hän ei ilmaissut kenellekään tunteitaan Cedrikiä kohtaan. Puhuessaan
hänestä muille hän teki sen aina ilkeästi hymyillen. Mutta Fauntleroy
huomasi pian, että isoisä rakasti häntä ja tahtoi hänet mielellään
läheisyyteensä -- lähelle tuoliaan, kun he olivat kirjastohuoneessa,
vastapäätä itseään pöydässä, rinnalleen kun he ratsastivat, ajoivat
tai iltaisin kävelivät terassilla.

"Muistatko", Cedrik sanoi kerran katsahtaen ylös kirjastaan
loikoessaan matolla, "muistatko, kuinka minä sanoin ensimmäisenä
iltana, että meistä tulee hyvät ystävät? En usko olevankaan parempia
ystävyksiä kuin me, vai kuinka?"

"Me olemme erittäin hyviä ystäviä luullakseni", kreivi vastasi.
"Tulehan tänne."

Fauntleroy kömpi ylös ja meni hänen luokseen.

"Tahtoisitko sinä jotakin", kreivi kysyi, "jotakin sellaista mitä
sinulla ei vielä ole?"

Pikku poika katsoi ruskeilla silmillään isoisäänsä hiukan haikeasti.

"Ainoastaan yhden asian", hän vastasi.

"Mikä se on?" kreivi kysyi.

Fauntleroy oli hetken ääneti. Hän ei ollut turhaan kauan ajatellut
sitä.

"Mikä se on?" kreivi toisti.

Fauntleroy vastasi:

"Se koskee lemmikkiäni", hän sanoi.

Kreivi säpsähti hiukan.

"Mutta näethän sinä hänet joka päivä", hän sanoi. "Eikö se ole
kylliksi?"

"Minä olen tottunut näkemään hänet aina", Fauntleroy sanoi. "Hänen
oli tapana suudella minua mennessäni levolle, ja aamulla hän oli heti
minun luonani, niin että saatoimme jutella toisillemme odottamatta
tapaamista."

Hetken hiljaisuuden vallitessa vanhat ja nuoret katseet kohtasivat.
Sitten kreivi rypisti kulmiaan.

"Etkö milloinkaan unohda äitiäsi?" sanoi hän.

"En", Fauntleroy vastasi, "en milloinkaan; eikä hän unohda
milloinkaan minua. Tiedätkös, minä en voisi sinuakaan unohtaa, vaikka
en asuisi sinun kanssasi. Sitä enemmän minä sinua ajattelisin."

"Tosiaankin", kreivi sanoi katsoen häneen kauan, "minä uskon, että
tekisit niin!"

Pojan puhuessa äidistään kreivi tunsi suurempaa kateutta kuin ennen
-- suurempaa, sillä hänen rakkautensa poikaan oli yhä kasvanut.

Mutta vähän myöhemmin paljon ankarammat iskut kohtasivat häntä,
niin että hän melkein unohti joskus vihanneensakin poikansa vaimoa.
Se tapahtui kumman äkkiä ja oudolla tavalla. Eräänä iltana, juuri
ennen kuin Earl's Courtin mökit olivat valmistuneet, oli suuri
päivällisseura kokoontunut Dorincourtiin. Pitkään aikaan ei linnassa
oltu nähty sellaista seuruetta. Pari päivää aikaisemmin olivat sir
Harry Lorridaile ja lady Lorridaile, kreivin ainoa sisar, tulleet
vierailulle -- tapaus, joka herätti suurta hämmästystä kylässä ja
pani mrs Dibblen puotikellon soimaan hurjasti. Tiedettiin vallan
hyvin, ettei lady Lorridaile ollut käynyt Dorincourtissa kuin kerran
naimisiinmenonsa jälkeen, viisineljättä vuotta sitten. Hän oli
kaunis vanha nainen, hänellä oli valkoiset kiharat ja heleä iho.
Luonteeltaan hän oli kultainen, mutta veljensä hän oli aina tuominnut
yhtä jyrkästi kuin kaikki muutkin. Koska hän oli lujatahtoinen
nainen eikä pelännyt puhua suutaan puhtaaksi, hän oli joutunut
monesti kiivaaseen sanaharkkaan kreivin kanssa, eikä hän ollut nähnyt
veljeään monta kertaa sitten nuoruudenpäiviensä.

Hän oli kuullut kreivistä paljon pahaa niiden vuosien kuluessa,
jotka he olivat olleet erillään. Hän oli kuullut, kuinka vähän hän
oli välittänyt vaimostansa ja kuinka vaimoparka oli kuollut, kuinka
välinpitämätön hän oli ollut lapsistaan ja kuinka hänen molemmat
vanhemmat poikansa olivat olleet heikkoja ja täynnä paheita eivätkä
tuottaneet iloa hänelle eikä muille. Näitä vanhempia poikia, Bevisiä
ja Mauricea, lady Lorridaile ei ollut nähnyt koskaan. Mutta kerran
Lorridaileen oli tullut kookas, miellyttävän näköinen nuorukainen,
joka oli sanonut olevansa hänen veljensä poika Cedrik Errol. Hän oli
poikennut tätinsä luokse, koska oli sattumalta liikkeellä siellä
päin, ja oli niin usein kuullut äitinsä puhuvan Constantia-tädistä.
Lady Lorridailen sydän lämpeni, ja hän sai hänet jäämään viikoksi
luoksensa. Hän hemmotteli nuorukaista ja ihaili häntä suunnattomasti.
Nuori mies oli niin jaloluontoinen, valoisa ja henkevä, että kun hän
lähti, täti toivoi saavansa nähdä hänet vielä monta kertaa. Tämä
jäi kuitenkin viimeiseksi kerraksi, sillä kun nuorukainen palasi
Dorincourtiin, kreivi oli kiukkuisella tuulella ja kielsi häntä
enää milloinkaan käymästä Lorridailessa. Mutta lady Lorridaile oli
pitänyt hänet aina hyvässä muistossa, ja vaikka hän pelkäsikin,
että Cedrikin avioliitto Amerikassa saattoi olla ajattelematon,
hän suuttui kuullessaan, että isä oli hylännyt poikansa eikä
edes tarkkaan tiennyt, missä tämä asui. Sitten kerrottiin hänen
kuolemastaan, sitten Beviskin putosi hevosen selästä ja sai surmansa.
Maurice kuoli Roomassa kuumeeseen. Pian sen jälkeen tiedettiin kertoa
amerikkalaisesta lapsesta, joka oli määrä etsiä New Yorkista ja tuoda
kotiin lordi Fauntleroyna.

"Kai vain turmeltavaksi kuten kaikki muutkin", hän sanoi miehelleen,
"jollei hänen äitinsä ole tarpeeksi hyvä ja niin voimakastahtoinen,
että voi hänet pelastaa."

Mutta kuullessaan, että Cedrik oli erotettu äidistään, hän ei
löytänyt sanoja suuttumuksensa ilmaisemiseksi.

"Se on sydämetöntä, Harry!" hän sanoi. "Ajattele nyt, niin pieni
lapsi otetaan pois äitinsä luota ja pannaan sellaisen miehen seuraan
kuin minun veljeni! Joko vanha kreivi kohtelee poikaa pahasti taikka
hemmottelee häntä kunnes hänestä tulee todellinen hirviö. Jos siitä
vain olisi jotain hyötyä, niin kirjoittaisin."

"Ei se auta, Constantia", sanoi sir Harry.

"Sen tiedän", hän vastasi. "Tunnen Dorincourtin kreivin liian hyvin;
mutta se on kauhistuttavaa."

Eivät ainoastaan köyhä kansa ja alustalaiset kuulleet pikku lordi
Fauntleroysta; muutkin saivat kuulla hänestä. Hänestä kerrottiin
niin paljon kaikenlaisia juttuja -- hänen kauneudestaan, hyvästä
luonteenlaadustaan, hänen saavuttamastaan suosiosta ja yhä kasvavasta
vaikutusvallastaan isoisäänsä kreiviin -- että huhu hänestä levisi
aatelistonkin joukkoon, ja hänestä puhuttiin useissa Englannin
kreivikunnissa. Päivällispöydissä keskusteltiin hänestä, naiset
surkuttelivat hänen nuorta äitiään ja aprikoivat, tokko poika oli
niin kaunis kun sanottiin, ja herrat, jotka tunsivat kreivin ja
hänen tapansa, nauroivat sydämestään jutuille, joissa kerrottiin
pojan vakaasti luottavan kreivin ystävyyteen. Asshaine Hallissa
asuva sir Thomas, joka eräänä päivänä kävi Erleborossa, kohtasi
kreivin pojanpoikansa kanssa ratsastamassa ja pysähtyi puristaakseen
kreivin kättä ja onnitellakseen muuttuneen ulkomuodon ja parantuneen
kihdin johdosta. "Ja tiedätkös", hän sanoi perästäpäin kohtauksesta,
"vanha mies näytti ylpeältä kuin riikinkukko, enkä totta tosiaan
sitä ihmettele, sillä kauniimpaa poikaa kuin hänen pojanpoikansa en
koskaan ole nähnyt! Suorana kuin keihäs hän istui sotilaan tavoin
poninsa selässä!"

Ja niin lady Lorridailekin vähitellen sai kuulla puhuttavan lapsesta;
hänelle kerrottiin Higginsin perheestä, rammasta pojasta, Earl's
Courtin hökkeleistä ja monesta muusta asiasta -- ja hän halusi
nähdä pikku pojan. Hänen ajatellessaan, miten se kävisi päinsä, hän
suureksi hämmästyksekseen sai veljeltänsä kirjeen, jossa tämä pyysi
häntä tulemaan miehensä kanssa Dorincourtiin.

"Sehän on uskomatonta!" hän huudahti. "Olen kuullut sanottavan, että
lapsi saa ihmeitä aikaan, ja nyt alan uskoa sen. Sanotaan, että
veljeni ihailee poikaa eikä henno päästää häntä näkyvistänsä. Ja hän
on niin ylpeä hänestä! Todellakin luulen, että hän tahtoo näyttää
poikaa meille." Ja lady noudatti heti kutsua.

Kun hän saapui sir Harryn kanssa Dorincourtiin, oli jo myöhäinen
ilta, ja hän meni heti huoneeseen ennen kuin tapasi veljensä.
Pukeuduttuaan päivällistä varten hän astui vierashuoneeseen.
Kreivi seisoi lähellä takkaa ja näytti kookkaalta ja arvokkaalta,
ja hänen vieressään seisoi pieni poika mustassa samettipuvussa ja
upea pitsikaulus kaulassa. Pojan pyöreät, iloiset kasvot olivat
niin miellyttävät ja tummilla silmillään hän loi isotätiinsä niin
kauniin, avoimen katseen, että tämä oli vähällä huudahtaa ilosta ja
hämmästyksestä.

Kun hän tervehti kreiviä, tämä kutsui häntä ristimänimeltä, jota hän
ei ollut käyttänyt sitten kuin viimeksi lapsena.

"Molyneux", lady sanoi, "tämäkö on se lapsi?"

"Niin, Constantia", kreivi vastasi, "tämä on se poika. Fauntleroy,
tässä on tätisi, lady Lorridaile."

"Hauska tutustua teihin, täti", Fauntleroy sanoi.

Lady Lorridaile pani kätensä hänen olkapäälleen ja katseltuaan hetken
aikaa hänen kohotettuja kasvojaan hän suuteli poikaa hellästi.

"Minä olen Constantia-tätisi", hän sanoi, "ja minä rakastin sinun
isäraukkaasi, jonka näköinen sinä olet."

"Olen niin iloinen, kun minulle sanotaan, että olen hänen
näköisensä", Fauntleroy vastasi, "sillä näyttää siltä, että
kaikki ovat pitäneet hänestä -- aivan niinkuin lemmikkini --
Constantia-täti", hän lisäsi nämä kaksi sanaa hetken vaitiolon
jälkeen.

Lady Lorridaile oli ihastuksissaan. Hän kumartui jälleen suutelemaan
poikaa ja siitä pitäen he olivat ystäviä.

"No, Molyneux", hän sanoi perästäpäin kreiville, "ei juuri paremmin
olisi voinut käydä!"

"Enpä luule", kreivi vastasi kuivasti. "Hän on hyvin sievä poika.
Me olemme hyviä ystäviä. Hän luulee, että minä olen herttaisin ja
helläluontoisin kaikista hyväntekijöistä. Minun täytyy tunnustaa
sinulle, Constantia -- sillä sinä tulisit joka tapauksessa sen
huomaamaan -- että olen vähällä muuttua hänen tähtensä vanhaksi
narriksi!"

"Mitä hänen äitinsä ajattelee sinusta?" lady Lorridaile kysyi suoraan
tapaansa.

"En ole kysynyt", kreivi vastasi hiukan äkäisesti.

"No", lady Lorridaile sanoi, "minä olen alusta alkaen suora sinua
kohtaan, Molyneux, ja sanon, etten hyväksy sinun käytöstäsi ja aion
käydä tervehtimässä mrs Errolia niin pian kuin mahdollista, ja jos
tahdot ruveta riitelemään minun kanssani, on parasta, että teet sen
heti. Sen johdosta, mitä olen kuullut tästä nuoresta olennosta, olen
tullut siihen vakaumukseen, että lapsi saa olla äidilleen kiitollinen
kaikesta. Aina Lorridaileen asti on kuulunut, että sinun köyhät
alustalaisesi ihailevat häntä."

"He ihailevat poikaa", kreivi sanoi nyökäyttäen päätään Fauntleroyhin
päin. "Mitä mrs Erroliin tulee, hän on sievä pieni nainen. Olen
kiitollisuudenvelassa hänelle siitä, että hän on antanut pojalle
paljon kauneutta, ja voithan mennä tervehtimään häntä, jos sinua
haluttaa. Ainoa mitä vaadin, on se, että hän jää Court Lodgeen, etkä
sinä saa koettaa houkutella minua hänen luoksensa", ja hän näytti
jälleen vihaiselta.

"Mutta hän ei vihaa mrs Errolia yhtä paljon kuin ennen, ja se riittää
minulle", lady Lorridaile sanoi myöhemmin sir Harrylle. "Hän on tullut
aivan toiseksi mieheksi, ja vaikka se epäilyttävältä tuntuukin,
Harry, niin luulen että hän muuttuu inhimilliseksi rakkaudesta
viattomaan, herttaiseen pikkupoikaan. Lapsihan todellakin rakastaa
häntä -- nojautuu hänen tuoliinsa ja polveensa. Kreivin omat pojat
olisivat uskaltaneet tällaista yhtä vähän kuin paeta tiikerin
turviin."

Seuraavana päivänä hän meni tervehtimään mrs Errolia. Palattuansa hän
sanoi veljelleen:

"Molyneux, hän on herttaisin nainen mitä milloinkaan olen nähnyt!
Hänen äänensä on kuin hopeakello ja häntä sinun tulee kiittää siitä,
mitä poika on. Hän on antanut pojalle enemmän kuin kauneutensa, ja
sinä erehdyt suuresti, kun et koeta pyytää häntä tulemaan luoksesi ja
pitämään huolta sinusta. Minä aion pyytää häntä Lorridaileen."

"Hän ei jätä poikaa", kreivi vastasi.

"Minä tahdon tietysti pojankin", lady Lorridaile sanoi nauraen.

Mutta hän tiesi, ettei hän saisi Fauntleroyta luokseen, ja päivä
päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka kreivi ja poika olivat
kasvaneet kiinni toisiinsa, kuinka ylpeän vanhuksen kunnianhimo,
toivo ja rakkaus olivat yhtyneet lapseen ja kuinka tämän
lämmin viaton sydän palkitsi vanhuksen rakkauden täydellisellä
luottamuksella ja uskollisuudella.

Hän tiesi myös, että oikea syy suuriin päivälliskutsuihin oli se,
että kreivi tahtoi näyttää maailmalle pojanpoikaansa ja perillistänsä
ja osoittaa ihmisille, että poika, josta oli puhuttu ja kerrottu niin
paljon, oli ihannepoika vieläkin suuremmassa määrässä kuin huhu oli
tiennyt kertoa.

"Bevis ja Maurice tuottivat hänelle niin katkeraa nöyryytystä", lady
Lorridaile sanoi miehelleen. "Jokainen sen tiesi. Hän suorastaan
vihasi heitä. Tästä hänen loukattu ylpeytensä saa hyvityksen."
Tuskinpa oli kutsuttujen joukossa ainoatakaan, joka ei uteliaana
ajatellut lordi Fauntleroyta ja odottanut että hän ilmestyisi
näkyviin.

Ja kun aika tuli hän todellakin näyttäytyi.

"Poika on hyväntapainen", kreivi sanoi. "Hänestä ei ole kenellekään
haittaa. Lapset ovat tavallisesti tyhmiä tai vaivalloisia -- minun
olivat kumpaakin -- mutta tämä osaa vastata puhuteltaessa ja muulloin
olla vaiti. Hän ei ole koskaan röyhkeä."

Mutta poika ei saanut kauan olla ääneti. Jokaisella oli jotakin
sanottavaa hänelle. He tahtoivat saada hänet puhumaan. Naiset
hyväilivät häntä ja tekivät hänelle kysymyksiä ja herratkin kyselivät
minkä mitäkin ja laskivat leikkiä samoin kuin toiset olivat
matkustajat tehneet hänen matkustaessaan laivassa poikki Atlantin.
Fauntleroy ei täysin ymmärtänyt, miksi he välistä nauroivat hänen
vastatessaan heille, mutta hän oli tottunut siihen että ihmiset
nauroivat hänen ollessaan aivan vakava, joten hän ei sitä sen enempää
ajatellut. Hänestä ilta oli verraton. Komeat huoneet loistivat
valossa, oli niin paljon kukkia, herrat näyttivät iloisilta, naisten
puvut olivat ihmeen ihania ja heidän hiuksissaan sekä kauloissaan
kimaltelivat jalokivet. Siellä oli eräs nuori nainen, joka juuri
oli tullut Lontoosta, jossa hän oli viettänyt talven. Hän oli niin
ihastuttava, ettei Cedrik voinut kääntää silmiään hänestä. Hän oli
pitkä nuori nainen, hänen hiuksensa olivat pehmeät ja tummat, hänen
silmänsä suuret ja orvokinväriset ja hänen poskiensa ja huultensa
väri oli kuin punaruusun. Hän oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen
pukuun ja hänen kaulassaan oli helminauha. Muuan asia ihmetytti
Cedrikiä. Herrat seisoivat naisen ympärillä ja kaikki koettivat
kilvan mielistellä häntä, mistä Fauntleroy päätteli, että hän varmaan
oli prinsessa. Poika kiinnostui hänestä niin, että hän huomaamattaan
vähitellen hivuttautui lähemmäksi, ja vihdoin nainen kääntyi
puhuttelemaan häntä.

"Tule tänne, lordi Fauntleroy", hän sanoi hymyillen, "ja sano
minulle, miksi sinä katselet minua niin pitkään?"

"Minä ihmettelin, kuinka kaunis te olette", nuori lordi vastasi.

Silloin kaikki herrat purskahtivat nauruun ja nuori nainenkin hymyili
ja puna hänen poskissaan tummeni.

"Fauntleroy", sanoi eräs herroista, joka oli makeimmin nauranut,
"käytäkin hyvin aikasi! Kun tulet vanhemmaksi, sinulla ei enää ole
rohkeutta sanoa sellaista."

"Ei sitä voi olla sanomatta", Fauntleroy vastasi suloisesti.
"Voisitteko te? Eikö hän teidänkin mielestänne ole kaunis?"

"Meidän ei ole lupa sanoa mitä ajattelemme", sanoi sama herra, ja
toiset nauroivat vieläkin enemmän.

Mutta kaunis nuori nainen -- hän oli miss Vivian Herbert -- ojensi
kätensä ja veti Cedrikin viereensä, näyttäen jos mahdollista vieläkin
ihanammalta.

"Lordi Fauntleroy sanokoon mitä hän ajattelee", hän sanoi, "ja minä
olen hänelle hyvin kiitollinen. Olen vakuuttunut siitä, että hän
sanoo mitä ajattelee." Ja hän suuteli pojan poskea.

"Minun mielestäni te olette kauniimpi kuin kukaan ennen näkemäni",
Fauntleroy sanoi katsoen häneen viattomin, ihailevin silmin, "paitsi
lemmikkiäni. Tietysti en voi ajatella, että kukaan on aivan yhtä
kaunis kuin lemmikkini. Luullakseni hän on kaunein olento koko
maailmassa."

"Sitä mieltä minäkin olen", miss Vivian Herbert sanoi nauraen ja
suuteli jälleen häntä poskelle.

Hän piti Cedrikiä luonansa suurimman osan iltaa, ja piiri, jonka
keskuksena he olivat, oli hyvin iloinen. Cedrik ei tiennyt, kuinka
juttu juoksi, mutta jonkin ajan kuluttua hän kertoili heille
Amerikasta, tasavallan kaartista, mr Hobbsista ja Dickistä ja lopuksi
hän ylpeänä otti esiin taskustaan Dickin jäähyväislahjan -- punaisen
silkkiliinan.

"Panin sen tänä iltana taskuuni siksi että on juhlat", hän sanoi.
"Minä arvelin, että Dick on mielissään kun minä käytän sitä juhlissa."

Vaikka liina oli iso ja kirjava, niin vakavan hellä katse pojan
silmissä esti hänen kuulijoitansa nauramasta liikaa.

"Katsokaas, minä pidän siitä", hän sanoi, "sillä Dick on minun
ystäväni."

Vaikka häntä niin paljon puhuteltiin, hän ei ollut toisten vaivana
aivan kuin kreivi oli vakuuttanut. Hän osasi olla ääneti ja kuunnella
kun muut puhuivat ja siksi hän ei tuntunut väsyttävältä. Monen
kasvoilla kuvastui hieno hymy, kun hän aika ajoin meni seisomaan
isoisänsä tuolin läheisyyteen tai istahti tuolille hänen viereensä
katsellen häntä ja ihastuneena otti vaarin joka sanasta, jonka
tämä lausui. Kerran hän seisoi niin lähellä kreiviä, että hänen
poskensa kosketti kreivin olkapäätä, ja kreivi hymyili hiukan itsekin
huomatessaan muiden hymyilevän. Hän tiesi mitä muut ajattelivat ja
tunsi salaista iloa siitä, että toiset nyt saivat nähdä, kuinka hyvä
ystävä hän oli pienen pojan kanssa, jonka oli luultu piankin yhtyvän
kreivistä yleisesti vallitsevaan mielipiteeseen.

Mr Havishamia odotettiin sinä iltana, mutta kumma kyllä hän oli
myöhässä. Sellaista ei ollut tapahtunut niiden vuosien kuluessa,
joina hän oli ollut vieraana Dorincourtin linnassa. Hän tuli niin
myöhään, että vieraat olivat juuri pöytään menossa hänen saapuessaan.
Kun hän lähestyi isäntää, tarkasteli tämä häntä hämmästyneenä. Hän
näytti olevan kiihtynyt ja jollakin tavoin pois raiteiltaan. Hänen
kuivat, jäykät kasvonsa olivat kalpeat.

"Minulla oli este", hän sanoi hiljaisella äänellä kreiville,
"eriskummallinen tapahtuma oli esteenä."

Ei ollut lainkaan säännöllisen, vanhan lakimiehen tapaista myöhästyä
edes jonkun häiriön vuoksi, mutta tänään hän oli silminnähtävästi
hajamielisellä tuulella. Päivällisellä hän söi tuskin mitään, ja pari
kolme kertaa, kun häntä puhuteltiin, hän tuijotti eteensä ikäänkuin
hänen ajatuksensa olisivat olleet jossakin kaukana. Jälkiruoan
aikana, kun Fauntleroy tuli sisään, hän katsahti poikaan pari kertaa
levottomasti ja hermostuneesti. Fauntleroy huomasi katseen ja oli
hyvin ihmeissään. Mr Havisham ja hän olivat hyvin ystävällisissä
suhteissa ja tavallisesti he hymyilivät toisilleen.

Asianajaja näytti tänä iltana unohtaneen hymyilemisen.

Tosiaankin hän unohti kaiken muun paitsi kiusalliset uutiset, jotka
hänen piti ilmoittaa kreiville vielä samana iltana -- ihmeelliset
uutiset, jotka aiheuttaisivat suuren mullistuksen ja kokonaan
muuttaisivat siihenastiset olot. Kun hän tarkasteli komeita huoneita
ja loistavaa seuraa -- ihmisiä, jotka oikeastaan olivat kokoontuneet
katsomaan kreivin vieressä istuvaa vaaleatukkaista poikaa -- kun hän
tarkasteli ylpeää vanhusta ja hänen rinnallaan istuvaa hymyilevää
pikku lordi Fauntleroyta, niin hän tunsi mielensä kuohuvan, vaikka
olikin maailmaa nähnyt vanha asianajaja. Kuinka ankara oli se isku,
joka hänen piti ilmoittaa heille!

Hän ei oikeastaan muistanut, miten loistava päivällinen loppui. Hän
istui koko ajan kuin unessa, ja usean kerran hän tunsi kreivin luovan
häneen hämmästyneen katseen.

Vihdoin ateria oli lopussa ja herrat seurasivat naisia
vierashuoneeseen. He tapasivat Fauntleroyn istumassa sohvalla miss
Vivian Herbertin, Lontoon viime talven loistavan tähden kanssa. Nämä
olivat katselleet kuvia, ja kun ovi avautui, Fauntleroy juuri kiitti
seurasta.

"Olen niin kiitollinen siitä, että olette niin ystävällinen!" hän
sanoi. "En ole koskaan ennen ollut juhlissa, ja minulla on ollut
oikein hauskaa!"

Hänellä oli ollut niin hauskaa, että kun herrat jälleen ympäröivät
miss Herbertin ja juttelivat hänen kanssaan ja poika koetti kuunnella
ja ymmärtää heidän lystikkäitä puheitaan, hänen silmäluomensa kävivät
yhä raskaammiksi. Pari kertaa hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta
sitten miss Herbertin hiljainen, sointuva nauru herätti hänet jälleen
ja hän aukaisi silmänsä taas pariksi sekunniksi. Hän oli varma
siitä, ettei nukahtaisi, mutta hänen takanaan oli suuri keltainen
silkkityyny, jolle hänen päänsä vaipui, ja hetken perästä silmäluomet
painuivat pysyvästi umpeen. Eivät ne oikein avautuneet silloinkaan,
kun joku paljon myöhemmin keveästi suuteli häntä poskelle. Se oli
miss Vivian Herbert, joka oli lähdössä pois ja puhutteli häntä
ystävällisesti.

"Hyvää yötä, pikku lordi Fauntleroy", hän sanoi, "nuku hyvin."

Eikä hän aamulla tiennyt lainkaan, että hän oli koettanut aukaista
silmänsä ja unisena hokenut:

"Hyvää yötä -- olen niin -- iloinen -- että näin teidät -- te olette
niin -- kaunis --"

Epäselvästi hän vain muisti, että herrat jälleen olivat nauraneet ja
että hän oli ihmeissään siitä, miksi he nauroivat.

Viimeinen vieras oli tuskin lähtenyt huoneesta, kun mr Havisham
nousi paikaltaan uunin luota, astui lähemmäksi sohvaa ja jäi siihen
seisomaan tarkastellen nukkuvaa poikaa. Pikku lordi Fauntleroy
lepäsi mukavassa asennossa. Toinen jalka oli heitettynä toisen yli
ja riippui alas sohvan reunalta; toinen käsi oli pään alla. Hänen
rauhallisilla kasvoillaan oli terve puna; hänen pitkät vaaleat
kiharansa valuivat keltaiselle silkkityynylle. Kokonaisuus muodosti
kuvan, jota maksoi vaivan katsella.

Kun mr Havisham katseli sitä, hän siveli kädellään sileäksi ajettua
leukaansa ja näytti hyvin levottomalta.

"No, Havisham", sanoi kreivi karhealla äänellään hänen takanaan. "Mitä
tämä merkitsee? Varmaan on jotakin tapahtunut. Ja mikä se merkillinen
tapahtuma on, jos saan kysyä?"

Mr Havisham kääntyi sohvasta pois yhä sivellen leukaansa.

"Huonoja uutisia", hän vastasi, "surullisia uutisia, kreivi -- mitä
pahimpia tietoja. Ikävä, että minun täytyy ne ilmoittaa."

Kreivistä oli tuntunut pahalta joka kerran, kun hän illan kuluessa
oli katsahtanut mr Havishamiin, ja ollessaan levoton hän oli aina
myös vihoissaan.

"Miksi te katselette poikaa noin!" hän huudahti äreästi. "Te olette
kaiken iltaa katsonut häntä. Kuulkaa mr Havisham, miksi te katselette
poikaa ja tähystelette häntä kuin mikäkin pahanilman lintu? Mitä
teidän uutisillanne on tekemistä lordi Fauntleroyn kanssa?"

"Kreivi hyvä", mr Havisham sanoi, "en tahdo haaskata sanoja. Juuri
lordi Fauntleroyta uutiseni koskevat. Ja jos meidän on uskottava
niitä -- niin tässä meidän edessämme ei lepää lordi Fauntleroy, vaan
ainoastaan kapteeni Errolin poika. Todellinen lordi Fauntleroy on
teidän poikanne Bevisin poika ja oleskelee tällä hetkellä eräässä
ravintolassa Lontoossa."

Kreivi tarttui molemmin käsin tuolin käsinojaan niin lujasti, että
käsien suonet äkkiä paisuivat. Samaten hänen otsasuonensa kohosivat
ja hänen ankarat, vanhat kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi.

"Mitä te tarkoitatte?" hän huudahti. "Te olette mieletön! Kuka
sellaista on valehdellut?"

"Jos se on valhe", mr Havisham vastasi, "niin se on tuskastuttavasti
totuuden kaltainen. Eräs nainen tuli tänä aamuna asuntooni. Hän
sanoi, että teidän poikanne Bevis meni naimisiin hänen kanssaan
Lontoossa kuusi vuotta sitten. Hän näytti minulle vihkitodistuksen.
Vuoden naimisissa oltuaan he joutuivat riitaan ja Bevis maksoi
hänelle, jotta sai hänet pois luotaan. Hänellä on viiden vuoden
ikäinen poika. Hän itse on amerikkalainen, alhaisesta säädystä
-- oppimaton ihminen -- ja vasta äskettäin hän on älynnyt, mitä
oikeuksia hänen pojallaan on. Hän kysyi eräältä lakimieheltä neuvoa
ja sai siten tietää, että hänen poikansa todella on lordi Fauntleroy
ja Dorincourtin kreivikunnan perillinen, ja nyt hän tietysti tahtoo,
että hänen vaatimuksensa otetaan huomioon."

Kiharapää keltaisella silkkityynyllä liikahti. Syvä uninen huokaus
pääsi avonaisilta huulilta ja pikku poika kääntyi unissaan, mutta
levottomuudesta tai epämukavuudesta se ei tapahtunut. Ei näyttänyt
lainkaan siltä kuin hänen untansa olisi häirinnyt se tosiasia, että
häntä pidettiin pienenä anastajana tai ettei hän ollutkaan lordi
Fauntleroy eikä koskaan tulisikaan Dorincourtin kreiviksi. Hän
käänsi vain punoittavia kasvojaan ikäänkuin antaen vanhukselle, joka
vakavana niihin tuijotti, tilaisuuden paremmin nähdä ne.

Kauniit, ankarat, vanhat kasvot olivat kalman kalpeat. Katkera hymy
kuvastui niistä.

"Minä en uskoisi sanaakaan tästä", hän sanoi "jollei koko asia
olisi niin halpamainen ja hävytön, että se on aivan mahdollinen
poikani Bevisin nimen yhteydessä. Se on aivan Bevisin tapaista.
Hänestä meillä oli aina häpeää. Heikko, epäluotettava, rietas konna
halpamaisine haluineen hän oli -- minun poikani ja perilliseni,
Bevis, lordi Fauntleroy. Sanoittehan, että nainen on oppimaton, raaka
ihminen?"

"Minun täytyy tunnustaa, että hän tuskin osasi kirjoittaa omaa
nimeään", asianajaja vastasi. "Hän on täydellisesti sivistymätön ja
ilmeisesti voitonhimoinen. Ei hän muusta välitäkään kuin rahasta.
Hänen karkeat piirteensä ovat tavallaan kauniit, mutta --"

Asianajaja keskeytti puheensa inhoa ilmaisevalla liikkeellä.

Kreivin otsasuonet paisuivat tulipunaisiksi ja kylmät hikipisarat
juoksivat pitkin kasvoja. Hän hymyili yhä katkerammin.

"Ja minä", hän sanoi, "minä en tahtonut tietää tuosta toisesta
naisesta, tämän lapsen äidistä." Hän osoitti sohvalla uinailevaa
olentoa: "Minä en tahtonut tunnustaa häntä. Ja kuitenkin hän osasi
kirjoittaa oman nimensä. Luulenpa, että nyt saan maksaa siitä."

Äkkiä hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa.
Ankaria, kauheita sanoja pääsi hänen huuliltaan. Viha, raivo ja
katkera pettymys vapisuttivat häntä niinkuin myrsky ravistaa puuta.
Hänen raivonsa oli kauhea, ja kuitenkin mr Havisham huomasi, ettei
hän vihan vimmoissaan näyttänyt unohtavan pientä, keltaisella
silkkityynyllä nukkuvaa olentoa, eikä hän kertaakaan puhunut niin
kovalla äänellä, että poika olisi voinut herätä.

"Minun olisi pitänyt se aavistaa", hän sanoi. "Jo ensi hetkestä
asti minulla oli häpeää heistä! Minä vihasin heitä kumpaakin ja he
vihasivat minua! Bevis oli heistä pahempi. Kuitenkaan en tahdo uskoa
sitä! Tahdon taistella sitä vastaan viimeiseen saakka. Mutta se on
Bevisin tapaista -- hänen tapaistaan!"

Sitten hän raivosi jälleen ja kyseli naisesta ja hänen todisteistaan,
käveli edestakaisin vuoroin vaaleten ja käyden punaiseksi ja koettaen
hillitä raivoaan.

Kun hän vihdoin oli saanut tietää kaiken, mitä oli kerrottavaa,
yksin pahimmankin, niin mr Havisham katsoi levottomana häneen. Hän
näytti masentuneelta, hämmentyneeltä ja muuttuneelta. Hänen raivonsa
oli aina vaikuttanut häneen pahasti, mutta tämä oli entistä pahempi
tapaus, sillä siinä oli jotain muutakin kuin raivoa.

Vihdoin hän hiljakseen lähestyi sohvaa ja seisahtui aivan sen viereen.

"Jos joku olisi sanonut minulle, että minä voin kiintyä lapseen", hän
sanoi matalalla ja värähtelevällä äänellä, "en olisi uskonut sitä.
Olen aina inhonnut lapsia -- omiani enemmän kuin muita. Ainoastaan
tähän yhteen olen kiintynyt ja hän on kiintynyt minuun." Hän hymyili
katkerasti. "Minusta ei yleisesti pidetä, mutta hän rakastaa minua.
Hän ei milloinkaan ole pelännyt minua -- aina hän on vain luottanut
minuun. Hän olisi täyttänyt paikkani paremmin kuin minä itse. Sen
kyllä tiedän. Hänestä olisi tullut kunniaa nimellemme."

Kreivi kumartui alas ja tarkasteli hetken aikaa onnellisia, uinuvia
kasvoja. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat ankarasti pystyssä, eikä
hän kuitenkaan näyttänyt ankaralta. Hän ojensi kätensä ja pyyhkäisi
vaaleat kutrit otsalta, kääntyi sitten pois ja soitti kelloa.

Kun pisin palvelijoista tuli sisään, hän viittasi sohvaan ja sanoi
hiukan muuttuneella äänellä: "Kantakaa lordi Fauntleroy omaan
huoneeseensa."



Levottomuutta Amerikassa


Kun mr Hobbsin nuori ystävä oli jättänyt hänet lähteäkseen
Dorincourtin linnaan ja tullakseen lordi Fauntleroyksi,
sekatavarakauppias tajusi, että valtameri erotti hänet entisestä
kumppanista. Heillä oli ollut monta hauskaa hetkeä yhdessä, ja
siksi hänestä tuntui hyvin yksinäiseltä. Asia oli nimittäin niin,
ettei mr Hobbs ollut kovin teräväpäinen. -- Hän oli pikemminkin
hidas ja pitkäveteinen eikä hänellä ollut paljon tuttavia. Hän
ei ollut tarpeeksi nokkela keksimään itselleen huvituksia, eikä
hän tosiaankaan tiennyt muista huvituksista kuin sanomalehtien
lukemisesta ja laskujen laskemisesta. Hänen ei ollut aivan helppo
suoriutua laskuistaan ja välistä hän tarvitsi paljon aikaa ennen
kuin sai ne kuntoon. Entisinä aikoina pikku lordi Fauntleroy,
joka oli oppinut näppärästi laskemaan sormiensa sekä taulun ja
rihvelin avulla, oli joskus koettanut auttaa häntä. Sitä paitsi
hän oli ollut tarkkaavainen kuuntelija ja oli hyvin kiinnostuneena
seurannut sanomalehtiä. Usein he olivat pitkään keskustelleet
vallankumouksesta, englantilaisista, vaaleista ja tasavallan
kaartista, joten ei ollut lainkaan ihmeellistä, että hänen
lähdettyään tuntui sekatavarakaupassa tyhjältä. Ensin mr Hobbsista
tuntui kuin Cedrik ei olisi kaukana poissa, vaan palaisi pian.
Jonakin päivänä, kun hän katsahtaisi ylös sanomalehdestään, hän
näkisi pojan seisovan ovella valkoisessa puvussaan, punaisissa
sukissaan, olkihattu niskassa ja kuulisi hänen sanovan herttaisella
äänellään: "Päivää, mr Hobbs! Kuuma päivä, eikö olekin?" Mutta kun
päivät menivät menojaan, eikä mitään kuulunut, mr Hobbs tuli hyvin
surulliseksi ja tuskastuneeksi. Sanomalehdetkään eivät huvittaneet
häntä yhtä paljon kuin ennen. Luettuansa hän toisinaan laski lehden
polvelleen sekä istui ja tuijotti pitkän aikaa korkeaan tuoliin.
Tuolin jaloissa oli merkkejä, jotka tekivät hänet alakuloiseksi ja
surulliseksi. Tulevan Dorincourtin kreivin korot olivat jättäneet ne
merkit, kun hän jutellessaan oli potkinut. Katseltuaan näitä merkkejä
mr Hobbs otti esiin kultakellonsa, avasi sen ja katsoi kirjoitusta:
"Mr Hobbsille hänen vanhimmalta ystävältään lordi Fauntleroylta.
Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi." Hetken aikaa sitä
katseltuaan hän napautti sen kiinni ja huokasi, nousi sitten ylös ja
asettui ovensuuhun seisomaan -- perunatynnyrien ja omenanelikkojen
väliin -- ja katseli kadulle. Illalla, kun kauppa oli suljettu, hän
sytytti piippunsa ja käveli hiljalleen pitkin katuviertä, kunnes
saapui talolle, jossa Cedrik oli asunut; nyt siinä oli ilmoitus:
"Vuokrattavana." Siihen hän pysähtyi, katsahti ylös pudistaen
päätään, veti pari pitkää sauhua piipustaan ja kääntyi hetken
kuluttua synkkänä takaisin.

Niin kului pari kolme viikkoa, eikä hänelle muuta juolahtanut
mieleen. Koska hän oli hidas ja miettiväinen, hän tarvitsi paljon
aikaa keksiäkseen uuden ajatuksen. Yleensä hän ei pitänyt uusista
ajatuksista, vaan piti vanhoja parempina. Kun tilanne ei kuitenkaan
parin kolmen viikon kuluessa parantunut, vaan päinvastoin paheni,
hänessä heräsi vähitellen ja varovasti uusi tuuma. Hän aikoi lähteä
tervehtimään Dickiä. Hän poltti monta piipullista ennen kuin teki
päätöksensä, mutta vihdoin kuitenkin niin kävi. Hän päätti lähteä
tervehtimään Dickiä. Hän tunsi Dickin elämänvaiheet. Cedrik oli
hänelle ne kertonut, ja hänen tuumansa oli se, että hän saisi
lohdutusta jutellessaan Dickin kanssa.

Eräänä päivänä, kun Dick oli juuri puhdistamassa erään kävelijän
saappaita, pysähtyi lyhyt, vankka, synkännäköinen ja kaljupäinen
mies katuvierelle ja tarkasteli parin kolmen minuutin ajan
kengänkiillottajan kilpeä, jossa oli:

    "PROFESSORI DICK TIPTON
        VOITTAMATON".

Hän tuijotti siihen niin kauan, että Dickin huomio kiintyi häneen, ja
lopetettuaan urakkansa Dick sanoi:

"Tarvitsetteko kenkien kiilloittamista, herra?"

Lyhyenläntä mies eteni varovasti ja pani jalkansa telineelle.

"Tarvitsen", hän sanoi.

Kun Dick rupesi työhön, niin mies katsahti Dickistä kilpeen ja
kilvestä Dickiin.

"Mistä olette tuon saanut?" hän kysyi.

"Eräältä ystävältäni", Dick sanoi, "pieneltä pojalta. Hän antoi
minulle kaikki nämä kamppeet. Hän oli paras pieni poika mitä mä
koskaan olen nähnyt. Nyt hän on Englannissa. Hän lähti sinne ja
rupesi lordiksi."

"Lordi -- lordi --", kysyi mr Hobbs hitaasti tuumien, "lordi
Fauntleroy -- josta tulee Dorincourtin kreivi!"

Dick oli pudottaa harjansa.

"Tuli ja leimaus!" hän huudahti. "Tunnetteko hänet?"

"Olen tuntenut hänet", mr Hobbs vastasi pyyhkäisten otsaansa, "aina
hänen syntymästään saakka. Me olimme oikein vanhoja tuttuja -- niin
me tosiaankin olimme."

Hän oli oikein liikuttunut puhuessaan siitä. Hän veti komean
kultakellon taskustansa, avasi sen ja näytti kuoren sisäpuolta
Dickille.

"Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi", hän luki. "Tämä
oli hänen jäähyväislahjansa minulle. 'Minä en tahdo, että unohdatte
minut' -- ne olivat hänen sanansa -- ja minä olisin muistanut häntä",
hän jatkoi pudistaen päätään, "vaikka hän ei olisi antanut minulle
mitään ja vaikka en enää saisi nähdä hiuskarvaakaan hänestä. Hän oli
sellainen kumppani, jota jokainen mies muistaisi."

"Hän oli sievin pieni poika minkä koskaan olen nähnyt", Dick sanoi.
"Ja niin rohkea -- en ole ikinä nähnyt rohkeampaa pientä poikaa.
Tosiaankin hyvä poika -- ja melkein olimme ystävät -- jo alusta
alkaen me olimme kuin kavereita, tuo pieni poika ja minä. Kerran minä
sieppasin hänen pienen pallonsa vaunujen alta eikä hän unohtanut sitä
koskaan. Ja silloin tällöin hän tuli tänne äitinsä tai hoitajansa
kanssa ja huusi mulle: 'Hei Dick!' niin ystävällisesti kuin olisi
ollut kuuden jalan pituinen sensijaan, että hän tuskin ulottui
heinäsirkan polveen asti ja oli puettu kolttuun. Hän oli pieni
iloinen veitikka, ja kun olin huonolla päällä, oli oikein hauska
puhella hänen kanssaan."

"Niinpä niin", mr Hobbs sanoi. "Oikein käy sääliksi, että
hänestä piti tulla kreivi. Hänestä olisi tullut oivallinen
sekatavarakauppias, niin, tosiaankin oivallinen!" Ja hän pudisti
päätänsä entistä surullisempana.

He huomasivat, että heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen,
ettei ollut mahdollista sanoa kaikkea yhdellä istumalla, ja niin
he päättivät, että Dick tulisi seuraavana iltana kauppaan pitämään
mr Hobbsille seuraa. Se tuuma oli Dickin mieleen. Kaiken ikänsä
hän oli ollut katujen kuljeskelija, mutta aina salaisesti toivonut
kunnioitettavampaa elämäntapaa. Siitä asti kun hänellä oli ollut
itsenäinen toimi, hän oli ansainnut niin paljon rahaa, että saattoi
nukkua katon alla sen sijaan että hänen ennen oli täytynyt olla
ulkona kadulla. Hän olisi ruvennut toivomaan, että hän aikaa voittaen
pääsisi vielä parempiin tuloksiin. Hänelle oli oikein tärkeä tapaus
se, että hänet oli kutsuttu varakkaan, kunnioitettavan miehen luo,
jolla oli myymälä kadun kulmassa sekä hevonen ja vaunut.

"Tiedättekö te mitään kreiveistä ja linnoista?" mr Hobbs kysyi.
"Tahtoisin mielelläni tietää enemmän tuosta herrasväestä."

"Heistä on kertomus 'Penny Story Gazettessa'", Dick sanoi. "Sen nimi
on 'Aatelismiehen rikos eli kreivitär Mayn kosto'. Se on koko lysti
juttu. Eräs pojista lainasi mulle lehden luettavaksi."

"Ottakaa se mukaanne kun tulette", mr Hobbs sanoi, "niin minä maksan
sen. Tuokaa kaikki kirjat mitä löydätte, joissa puhutaan kreiveistä,
ja jollei niissä puhuta kreiveistä, niin markiisitkin kelpaavat,
tai herttuat -- vaikkei hän koskaan puhunut herttuoista eikä
markiiseista. Me moitimme joskus aatelismiehiä, mutta en milloinkaan
ole nähnyt heitä. Luulen, ettei heitä ole täällä päin."

"Tiffanyn luona niitä kai on jos jossakin", Dick sanoi, "mutta en
tiedä osaisinko erottaa heidät jos näkisinkin."

Mr Hobbs ei viitsinyt tunnustaa, ettei hänkään tavatessaan olisi
voinut heitä erottaa toisista. Hän pudisti vain miettivästi päätään.

"Luulen, ettei heitä täällä juuri tarvita", hän sanoi, ja siihenhän
se juttu päättyi.

Siten alkoi heidän luja ystävyytensä. Kun Dick tuli puotiin, mr Hobbs
otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Hän asetti hänelle tuolin
lähelle ovea omenanelikon viereen, ja kun nuori vieras oli käynyt
istumaan, hän osoitti nelikkoa sillä kädellä, jossa hänellä oli
piippu, sanoen:

"Tehkää hyvin ja ottakaa."

Sitten hän katseli sanomalehteä ja he lukivat yhdessä ja
keskustelivat Englannin aatelistosta; mr Hobbs poltti ahkerasti
piippuaan ja pudisti usein päätään. Varsinkin hän pudisti sitä
silloin, kun hän osoitti korkean tuolin jaloissa olevia merkkejä.

"Nuo hän on potkinut", hän sanoi painokkaasti, "ne ovat hänen
potkimiansa. Aika ajoin minä istun ja katselen niitä. Onni on niin
vaihteleva tässä maailmassa. Tässä hänen oli tapana istua ja syödä
leivoksia laatikosta ja omenoita tynnyreistä ja heitellä siemenet
kadulle; ja nyt hän on lordi ja istuu linnassa. Nämä ovat lordin
potkimia ja kerran ne vielä tulevat kreivin potkimiksi. Joskus minä
sanon itsekseni: 'no hyvä, kirppu minua purkoon!'"

Hänellä näytti olevan paljon huvia omista mietteistään ja Dickin
käynneistä. Ennen kuin Dick lähti kotiin, he söivät illallista
pienessä takahuoneessa. Heillä oli leivoksia, juustoa ja sardiineja
sekä muita säilykkeitä, joita kaupassa myytiin, ja mr Hobbs avasi
juhlallisesti kaksi pulloa inkivääriolutta, kaatoi kumpaisellekin
lasin ja esitti maljan.

"Hänen maljansa!" hän sanoi kohottaen lasiaan, "ja läksyttäköön hän
heitä -- kaikkia kreivejä, markiiseja, herttuoita ja koko joukkoa!"

Tämän illan jälkeen he tapasivat toisensa usein, ja mr Hobbs oli
paljoa tyytyväisempi ja vähemmän huolestunut. He lukivat "Penny
Story Gazettea" ja paljon muutakin hauskaa ja tutustuivat siten
aateliston ja ylhäisön tapoihin. Se olisi suuresti hämmästyttänyt
tätä halveksittua luokkaa, jos se olisi kuullut siitä. Eräänä päivänä
mr Hobbs teki pyhiinvaellusretken kaupungille erääseen kirjakauppaan
aikoen lisätä kirjastoaan. Hän lähestyi kauppiasta ja kumartui pöydän
yli puhutellakseen häntä.

"Minä haluaisin", hän sanoi, "kirjan, jossa puhutaan kreiveistä."

"Mitä haluatte!" kirjakauppias huudahti.

"Kirjan, jossa puhutaan kreiveistä", toisti sekatavarakauppias.

"Pelkäänpä", kauppias sanoi veitikkamaisesti, "ettei meillä ole sitä,
mitä haluatte."

"Eikö ole?" mr Hobbs sanoi levottomana. "No sitten markiiseista --
tai herttuoista."

"En ole kuullut sellaisesta kirjasta", kauppias vastasi.

Mr Hobbs oli hyvin alakuloinen. Hän loi katseensa maahan -- ja sitten
taas ylös.

"Eikö naiskreiveistäkään?" hän kysyi.

"Pelkäänpä ettei ole", kauppias sanoi hymyillen.

"No", mr Hobbs huudahti, "kirppu minua purkoon!"

Hän oli juuri poistumassa myymälästä, kun kauppias kutsui hänet
takaisin ja kysyi kelpaisiko romaani, jossa päähenkilöt ovat
aatelisia. Mr Hobbs sanoi sen kelpaavan -- koska hän ei voinut
saada sellaista kirjaa, joka käsitteli kreivejä. Niin kauppias myi
hänelle mr Harrison Ainsworthin kirjoittaman kirjan nimeltä "Linna
Lontoossa", ja mr Hobbs vei sen kotiinsa.

Kun Dick tuli, he rupesivat lukemaan sitä. Se oli hyvin merkillinen
ja jännittävä kirja ja sen toiminta tapahtui Englannin kuuluisan
kuningattaren Maria Verisen aikana. Ja kun mr Hobbs kuuli kuningatar
Marian hirmutöistä ja siitä, kuinka hänen oli tapana katkaista
ihmisten päitä, kiduttaa heitä kauheasti tai polttaa heitä elävältä,
hän joutui pois suunniltaan. Hän otti piipun suustaan ja tuijotti
Dickiin ja vihdoin hänen täytyi pyyhkiä punaisella nenäliinallaan
hikeä otsaltaan.

"No, sittenhän poika ei ole turvassa!" hän sanoi. "Hän ei ole
turvassa! Jos vaimoväki saa istua valtaistuimella ja tehdä
tuommoisia, niin kuka tietää mitä hänelle vaikka juuri tällä hetkellä
voi tapahtua? Hän ei tosiaankaan ole turvassa. Kun nainen kerran
suuttuu, ei kukaan ole turvassa!"

"Mutta", Dick sanoi, vaikka hänkin näytti levottomalta, "katsokaas,
se josta tässä on puhe, ei ole sama, joka nyt hallitsee. Tiedän
hänen nimensä olevan Viktoria, ja tämä, josta kirjassa puhutaan, on
nimeltään Maria."

"Niinhän se on", mr Hobbs sanoi yhä pyyhkien otsaansa, "niinpä niin.
Eiväthän sanomalehdet kerro mitään kidutuspenkeistä, peukaloruuveista
eikä polttorovioista -- mutta kuitenkaan ei voi olla oikein
levollinen hänestä noiden kummallisten ihmisten joukossa. Olen
kuullut, etteivät he vietä edes heinäkuun neljättä!"

Hän oli monta päivää kovin alakuloinen ja vasta saatuaan Fauntleroyn
kirjeen ja luettuaan sen useaan kertaan sekä itsekseen että Dickille
ja samoin Dickin samaan aikaan saaman kirjeen, hän rauhoittui jälleen.

Molemmat iloitsivat suuresti kirjeistänsä. Yhä uudelleen he lukivat
niitä, juttelivat niiden johdosta ja iloitsivat joka ainoasta
sanasta. He kuluttivat päiväkausia laatiessaan vastauksia ja lukivat
niitä yhtä moneen kertaan kuin saamiaan kirjeitä.

Dickillä oli täysi työ kirjoittaessaan omaansa. Hänen luku- ja
kirjoitustaitonsa oli peräisin iltakoulusta, jossa hän oli käynyt
muutaman kuukauden ajan asuessaan vanhemman veljensä luona. Mutta
koska hän oli teräväpäinen poika, hän käytti hyväkseen tätä lyhyttä
oppiaikaa ja sen jälkeen hän oli oppinut sanomalehdistä kirjoittamaan
sanoja oikein ja harjoitteli kirjoitusta tuhrimalla katukivitystä,
muureja ja aitoja liidunpalasella. Hän kertoi mr Hobbsille koko
elämäkertansa ja puhui hänelle vanhemmasta veljestään, siitä kuinka
hyvä tämä oli ollut äidin kuoleman jälkeen, kun Dick oli vielä aivan
pieni poika. Veljen nimi oli Ben ja hän oli pitänyt huolta Dickistä
parhaan taitonsa mukaan, kunnes poika tuli niin suureksi, että osasi
myydä sanomalehtiä ja juosta asioilla. He olivat asuneet yhdessä,
ja sitten isompana Ben onnistui saamaan sopivan työpaikan eräässä
kaupassa.

"Ja sitten", Dick huudahti inhoten, "Jumala paratkoon, hän nai
erään tytönheilakan! Rakastui äkkiä ja menetti kaiken järkensä!
Nai hänet ja rupesi pitämään taloutta kahdessa pienessä huoneessa.
Ja hurja tuo nainen oli -- oikea tiikerikissa. Hän rikkoi kaikki
tavarat, kun hän oli raivoissaan -- ja raivoissaan hän oli koko
ajan. Hän sai pojan, joka oli ihan niin kuin äitinsä -- ulvoi yöt
päivät! Ja jollen minä tahtonut hoitaa lasta, kun se kirkui, niin
äiti heitteli minua esineillä. Kerran hän viskasi lautasen, mutta
se osui lapseen ja haavoitti sitä leukaan. Lääkäri sanoi, että
siitä jää arpi kuolemaan saakka. Oli se kaunis äiti! Voi juutas,
oli meillä silloin aika -- Benillä, minulla ja poikaraukalla! Hän
oli kiukkuinen Benille, kun tämä ei voinut hankkia enemmän rahaa.
Vihdoin Ben lähti länteen erään miehen kanssa perustaakseen farmin.
Ja tuskin hän oli ollut viikon poissa, kun tullessani kotiin eräänä
iltana sanomalehtiä myymästä löysin huoneet lukittuina ja tyhjinä, ja
talonmiehen vaimo kertoi minulle, että Minna oli lähtenyt tiehensä.
Joku toinen sanoi, että hän oli lähtenyt meren poikki ruvetakseen
hoitajaksi eräälle rouvalle, jolla myös oli pieni lapsi. En ole
kuullut sanaakaan hänestä sen jälkeen eikä Benkään ole. Jos olisin
ollut Benin asemassa, en olisi piitannut siitä ensinkään, eikä
hänkään sitä ihmeemmin surrut. Mutta alussa hän ajatteli sitä paljon.
Ajatelkaapas, kun hän oli oikein rakastunut häneen. Tyttö kun oli
sievän näköinen, varsinkin kun hän oli siististi pukeutunut eikä
hänellä ollut raivokohtausta. Hänellä oli suuret mustat silmät ja
musta tukka, joka ulottui polviin saakka. Hän palmikoi sen teidän
käsivartenne paksuiseksi ja kietoi sen useaan kertaan päänsä ympäri.
Ja tiedättekö, hänen silmänsä saattoivat salamoida! Ihmiset sanoivat,
että hän oli italialaista sukua -- joko hänen isänsä tai äitinsä
oli ollut sieltä, ja siksi hän oli niin kummallinen. Niin, sen minä
teille sanon, että hän oli oikullinen tyyppi!"

Dick kertoi usein mr Hobbsille juttuja hänestä ja veljestään Benistä,
joka lähdettyään länteen oli kirjoittanut Dickille kerran tai kaksi.
Benillä ei ollut onnea, hän oli kiertänyt paikasta toiseen. Mutta
viimein hän oli asettunut eräälle farmille Kaliforniaan, jossa hän
työskenteli siihen aikaan, jolloin Dick oli tutustunut mr Hobbsiin.

"Tuo tyttö", sanoi Dick eräänä päivänä, "vei kaiken sisun häneltä.
Joskus tuntuu aika keljulta, kun ajattelen häntä."

He istuivat yhdessä puodin ovella ja mr Hobbs täytti piippuaan.

"Hänen ei olisi pitänyt mennä naimisiin", hän sanoi juhlallisesti
nousten ottamaan tulitikkuja. "Naisväki -- minä puolestani en koskaan
ole huomannut heistä olevan hyötyä."

Kun hän aikoi ottaa tulitikun laatikosta, hänen katseensa pysähtyi
pöytään.

"No, tässähän on kirje!" hän sanoi. "En huomannut sitä ennemmin.
Posti laski sen kai siihen minun huomaamattani tai ehkä se oli jonkun
sanomalehden alla."

Hän otti kirjeen käteensä ja tarkasteli sitä huolellisesti.

"Se on häneltä!" hän huudahti. "Juuri häneltä se on!"

Hän unohti kokonaan piippunsa, meni innostuneena takaisin tuolilleen,
otti taskuveitsensä ja avasi kuoren.

"Mitähän sieltä nyt kuuluu", hän sanoi jännittyneenä.

Sitten hän käänsi kirjeen auki ja luki seuraavaa:

    'DORINCOURTIN LINNASSA.

    Rakas Mr Hobbs.

    Tänään minulla on julma kiire, sillä minulla on jotain niin
    merkillistä kerrottavaa ja minä tiedän että te hämmästytte
    suuresti kun saatte sen kuulla rakas ystäväni. Se on ollut vaan
    suuri erehdys ja minä en ole lordi eikä minusta kreiviä tule
    täällä on eräs nainen joka oli naimisissa minun setäni beviksen
    kanssa joka on kuollut ja hänellä on pieni poika ja hän on lordi
    Fauntleroy sillä eglannissa on tapana että kreivijen vanhimman
    pojan pieni poika on kreivi jos kaikki muut ovat kuolleet minä
    tarkoitan jos hänen isänsä ja isoisänsä ovat kuolleet mutta
    minun isoisäni ei ole kuollut vaan bevis setä on kuollut ja
    niin hänen poikansa on lordi fauntleroy ja minä en ole sillä
    minun isäni oli nuorin poika ja minun nimeni on Cedrik Errol
    niin kuin se oli New Yorkissa ja toinen poika saa kaikki tavarat
    ensiksi minä luulin että minun pitäisi antaa hänelle ponini ja
    vaunut vaan isoisä sanoi ettei minun tarvitse isoisä on hyvin
    suruissaan ja minä luulen ettei hän pidä siitä naisesta vaan
    ehkä hän luulee että lemmikki ja minä olemme pahoillamme koska
    minusta ei tule kreiviä ja nyt minä mielemmin tulisin kreiviksi
    kuin mitä ensiksi luulin sillä tämä on kaunis linna ja minä pidän
    kaikista niin paljon ja kun on rikas niin voi tehdä niin paljon
    nyt minä en ole rikas koska isäni joka oli nuorin poika ei ollut
    rikas mutta minä opin tekemään työtä jotta voisin pitää huolta
    lemmikistä minä olen tiedustellut Wilkinsiltä miltä tuntuu olla
    tallirenkinä ehkä minusta voisi tulla tallirenki tai ajuri. Rouva
    toi pienen poikansa linnaan ja isoisä ja mr Havisham juttelivat
    hänen kanssansa luullakseni hän oli pahoilla mielin hän puhui
    niin kovalla äänellä ja isoisä oli myöskin vihainen en ole
    ennen nähnyt häntä niin vihaisena toivon etteivät kaikki tule
    vihaisiksi minä tahdon heti kertoa teille ja Dickille kaikki
    sillä se huvittaa teitä ei nyt muuta tällä kertaa terveisiä
    vanhalta ystävältänne

                                       CEDRIK ERROLILTA
                                  (ei lordi Fauntleroylta).'

Mr Hobbs vaipui tuolilleen, kirje putosi hänen polvellensa, veitsi ja
kuori liukuivat maahan.

"No!" hän huudahti, "kirppu minua puree!"

Hän oli niin hämmästynyt, että tuli muuttaneeksi huudahdustaan. Hän
oli aina tavannut sanoa: "kirppu minua purkoon", mutta tällä kertaa
hän sanoi: "kirppu minua puree". Ehkä kirppu häntä purikin. Mene
tiedä!

"No", Dick sanoi, "nyt se juttu on selvä, vai mitä?"

"Selvä!" mr Hobbs sanoi. "Minun mielipiteeni on se, että
englantilaiset aatelismiehet ovat keksineet tämän jutun riistääkseen
häneltä oikeudet, koska hän on amerikkalainen. He ovat kantaneet
kaunaa meitä kohtaan aina vallankumouksesta asti ja nyt he kostavat
hänelle. Sanoinhan teille, ettei hän ole siellä turvassa, ja
katsokaas mitä nyt on tapahtunut! Niin, hallitus on kai päättänyt
riistää häneltä hänen lailliset oikeutensa."

Hän oli hyvin kiihtynyt. Ensiksi hän ei voinut lainkaan mukautua
nuoren ystävänsä oloissa tapahtuneeseen muutokseen, mutta vähitellen
hän sopeutui siihen, ja saatuaan Cedrikin kirjeen hän tunsi
salaista ylpeyttä nuoren ystävänsä asemasta. Hän ei ajatellut hyvää
kreiveistä, mutta hän tiesi, että Amerikassakin osattiin antaa arvoa
rahalle, ja jos valta ja mahti katoaisi nimen keralla, niin varmasti
menetys tuntuisi kovalta.

"He koettavat ryöstää hänet!" hän sanoi. "Niin he juuri tekevät,
mutta ihmisten, joilla on rahaa, pitäisi puolustaa häntä."

Dick viipyi hänen luonaan myöhään iltaan asti jutellakseen asiasta,
ja kun nuorukainen lähti, mr Hobbs saattoi häntä kadunkulmaan;
ja palatessaan hän pysähtyi hetkeksi aution asunnon eteen
tarkastellakseen ilmoitusta "Vuokrattavana" ja polttaen levottomana
piippuaan.



Kilpakumppanit


Pari päivää linnan päivälliskutsujen jälkeen melkein
jokainen englantilainen, joka vähänkin luki sanomalehtiä, tunsi
Dorincourtin romanttiset tapahtumat. Ne olivat kovin jännittäviä,
kun ne kerrottiin kaikkine yksityiskohtineen. Ensiksikin pieni
amerikkalainen poika, joka tuotiin Englantiin, jotta hänestä tulisi
lordi Fauntleroy ja joka oli niin soma ja sievä, että hän oli
valloittanut ihmisten sydämet. Sitten vanha kreivi, hänen isoisänsä,
joka ylpeili perillisestään, ja kaunis nuori äiti, jonka naimista
kapteeni Errolin kanssa kreivi ei voinut antaa anteeksi, sekä
vihdoin Bevisin, lordi Fauntleroy-vainajan kummallinen avioliitto ja
tuntematon vieras nainen, joka nyt äkkiä ilmestyi poikansa kanssa
sanoen, että tämä oli oikea lordi Fauntleroy ja että hänen pitäisi
saada oikeutensa. Kaikista näistä asioista puhuttiin ja kirjoitettiin
ja ne saivat aikaan tavattoman kohun. Ja sitten huhu kertoi, ettei
Dorincourtin kreivi ollut tyytyväinen asioiden käänteeseen ja
mahdollisesti aikoi oikeuden avulla tehdä tyhjäksi vaatimukset,
jolloin asia siis päättyisi kummalliseen oikeudenkäyntiin.

Siinä kreivikunnassa, jossa Erleboro sijaitsee, ei sellaista hälinää
ollut milloinkaan nähty. Toripäivinä ihmiset seisoivat ryhmissä
keskustellen ja ihmetellen. Vuokramiesten vaimot kutsuivat toisiaan
teelle, jotta saisivat kertoa, mitä kukin oli kuullut ja ajatteli
tai mitä arveli toisten ajattelevan. He kertoivat ihmeellisiä
juttuja kreivin raivosta ja hänen päätöksestään olla tunnustamatta
uutta lordi Fauntleroyta ja hänen vihastaan kilpailijan äitiä
kohtaan. Mutta tietysti mrs Dibble tunsi asian parhaiten ja häneltä
tiedusteltiin asioita entistä enemmän.

"Pahalta näyttää", hän sanoi. "Ja jos minun mielipidettäni kysytään,
niin luulen, että tämä kaikki tulee rangaistukseksi hänelle, koska
hän saattoi kohdella niin pahasti tuota suloista, nuorta olentoa ja
erotti hänet lapsestaan -- ja kreivi on niin ihastunut lapseen ja
ylpeä hänestä, että on vähällä menettää järkensä sen johdosta, mitä
on tapahtunut. Ja mikä vielä pahempaa, tämä uusi ihminen ei ole hieno
nainen niin kuin pikku lordin äiti. Hän on hävytön, mustasilmäinen
olento, ja mr Thomas sanoo, ettei kukaan kunniallinen livreepukuinen
herra alistuisi hänen käskettäväkseen. Jos hän tulee taloon, niin
Thomas lähtee sieltä. Kun Jane ensiksi kertoi minulle uutisen,
olisitte voineet lyödä minut maahan vaikka höyhenellä."

Tosiaankin hämmästys vallitsi kaikkialla: linnassa,
kirjastohuoneessa, jossa kreivi ja mr Havisham istuivat ja
keskustelivat; palvelijoiden hallissa, jossa mr Thomas,
pöydänkattaja ja kaikki mies- sekä naispalvelijat juttelivat ja
päivittelivät kaiken aikaa; samoin tallissa, jossa Wilkins käveli
ja teki tehtävänsä alakuloisella mielellä, hoiti ruskeata ponia
huolellisemmin kuin koskaan ennen ja sanoi surumielin ajurille, ettei
hän milloinkaan ollut opettanut ratsastamaan ketään niin luontevaa
ja rohkeata nuorta herraa kuin tuo pikku poika. Hänen jäljessään
ratsasti oikein mielikseen.

Mutta keskellä tätä hämmennystä oli kuitenkin eräs, joka pysyi
aivan tyynenä ja levollisena. Se oli pikku lordi Fauntleroy,
josta väitettiin ettei hän ollutkaan lordi Fauntleroy. Kun asia
kerrottiin hänelle, hän oli totta puhuen tullut hiukan tuskaiseksi ja
levottomaksi, mutta tämä tunne ei perustunut pettyneisiin toiveisiin.

Kun kreivi kertoi hänelle, mitä oli tapahtunet, hän istui tuolilla
kädet polvien ympärillä niinkuin hänen usein oli tapana, kun hän
kuunteli jotakin kiinnostavaa, ja kun asia oli kerrottu loppuun, hän
näytti aivan levolliselta.

"Minusta tämä tuntuu niin kummalliselta" hän sanoi, "niin peräti
kummalliselta!"

Kreivi katsoi äänettömänä poikaan. Hänestäkin tuntui kummalliselta
-- kummallisemmalta kuin koskaan ennen eläessään. Ja vieläkin
kummallisemmalta hänestä tuntui, kun hän huomasi levottoman ilmeen
pienissä kasvoissa, jotka tavallisesti olivat niin onnelliset.

"Ottavatko he lemmikiltäni pois talon -- ja hänen vaununsa?" Cedrik
kysyi epävarmalla, levottomalla äänellä.

"Eivät ota!" kreivi sanoi varmasti -- ja kovalla äänellä. "He eivät
voi ottaa häneltä mitään."

"Oi!" Cedrik sanoi silminnähtävästi levollisempana. "Eivätkö he
tosiaankaan voi?"

Kun hän katsahti isoisäänsä, oli hänen suurissa, lempeissä silmissään
surullinen ilme.

"Tuo toinen poika", hän sanoi vavisten, "tulee kai -- sinun omaksi
pojaksesi -- niinkuin minä olin -- vai kuinka?"

"Ei!" kreivi vastasi -- ja hän sanoi sen niin ankarasti ja kovasti,
että Cedrik säpsähti.

"Eikö", hän huudahti ihmetellen. "Eikö hänestä tule? Minä luulin..."

Hän nousi äkkiä tuoliltaan.

"Saanko minä olla sinun poikasi, vaikka minusta ei tulisikaan
kreiviä?" hän sanoi. "Saanko olla sinun poikasi aivan kuin ennenkin?"
Ja hänen ruusuiset, pienet kasvonsa hehkuivat innosta.

Kuinka vanha kreivi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän ollakseen
varma! Kuinka hänen suuret, tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen
ja kuinka kummallisesti hänen syvät silmänsä loistivat niiden alta!

"Minun poikani!" hän sanoi -- ja uskokaa minua, hänen äänensä sointui
niin merkillisesti, se värähteli ja tuntui hiukan sortuneelta ja
karhealta, ei lainkaan siltä kuin olisi luullut kreivin äänen
tuntuvan, vaikka hän puhui entistä varmemmin ja vakavammin, "niin,
sinä olet minun poikani niin kauan kuin elän; ja totta tosiaan,
välistä tuntuu kuin sinä olisit minun ainoa poikani."

Cedrik punastui hiuksia myöten -- ilosta ja helpotuksesta, pisti
molemmat kätensä syvälle taskuihin ja katsahti suoraan jalon
sukulaisensa silmiin.

"Niinkö?" hän sanoi. "No sitten minä en välitä koko kreiviydestä.
Mitä minä siitä piittaan, olenko kreivi vai en! Minä luulin --
katsopas minä luulin, että siitä, joka tulee kreiviksi, tulee myös
sinun poikasi, enkä minä siis enää olisikaan sinun poikasi. Tämä
saattoi minut niin kummalliseen mielentilaan."

Kreivi laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet lähemmäksi
itseään.

"He eivät saa ottaa sinulta mitään, minkä minä voin sinulle
pidättää", hän sanoi hengähtäen syvään. "En minä vielä usko heidän
voivan ottaa sinulta mitään. Sinä olet kuin luotu tähän asemaan ja --
sinä täytät sen vielä. Mutta tulkoon mitä tahansa, sinä saat kaiken,
mitä minä voin sinulle antaa -- kaiken!"

Hän ei lainkaan tuntunut puhuvan lapselle, sillä hänen kasvoistaan ja
äänestään kuvastui erityinen varmuus, tuntui melkein kuin hän olisi
tehnyt lupauksen itselleen -- ja ehkä niin olikin.

Hän ei ollut ennen tiennyt, kuinka syvälle hänen rakkautensa poikaan
oli juurtunut ja kuinka hän ylpeili hänestä. Pojan reippaus, hyvät
ominaisuudet ja kauneus ilmenivät nyt entistä selvemmin. Kreivin
itsepäisen luonteen oli melkein mahdoton luopua siitä, mitä hän
sydämessään oli päättänyt. Ja hän oli päättänyt, ettei hän väistyisi
ilman ankaraa taistelua.

Pari päivää sen jälkeen kun nainen, joka väitti olevansa lady
Fauntleroy, oli käynyt mr Havishamin luona, hän saapui lapsineen
linnaan. Mutta hänet ajettiin pois. Kreivi ei tahtonut nähdä häntä,
sen sanoi palvelija ovella; hänen asianajajansa sai hoitaa hänen
juttunsa. Thomas saattoi sanan perille, ja myöhemmin hän palvelijain
hallissa ilmaisi suoraan ajatuksensa naisesta. Hän sanoi, että
hän oli ylhäisissä perheissä käyttänyt livreetä tarpeeksi kauan
osatakseen tuntea hienon naisen, kun sellaisen näki. Jos tämä oli
hieno nainen, niin se oli ihme!

"Mutta tuo nainen, joka asuu Court Lodgessa", Thomas lisäsi hienolla
tyylillään, "olipa hän amerikkalainen tai ei, on arvokas ihminen,
sen voi jokainen huomata puolellakin silmällä. Tämän minä sanoin
Henrylle, kun ensi kertaa kävimme siellä."

Nainen lähti pois. Hänen kauniit, arkiset kasvonsa näyttivät puoliksi
pelästyneiltä, puoliksi hurjistuneilta. Havisham oli huomannut
kohdatessaan hänet, että vaikka hänellä oli kiihkeä luonne ja
epähieno, julkea käytös, hän ei ollut niin viekas ja rohkea kuin
antoi ymmärtää. Toisinaan tuntui siltä, että kreivin asenne oli
tykkänään masentanut hänet. Tuntui siltä, ettei hän ollut odottanut
kohtaavansa tällaista vastarintaa.

"Hän on luultavasti", sanoi asianajaja mrs Errolille, "lähtenyt
kansan alimmasta luokasta. Hän on kaikessa aivan sivistymätön
ja tietämätön ja tottumaton kohtelemaan meidän kaltaisiamme
vertaisinaan. Hän ei tiedä mitä tehdä. Käynti linnassa masensi hänet
kokonaan. Kreivi ei ottanut häntä vastaan, mutta minä neuvoin kreiviä
tulemaan kanssani Dorincourt Armsiin, jossa hän asuu. Kun rouva
näki kreivin astuvan huoneeseen, hän kalpeni, joutui sitten vihan
vimmoihin ja esitti samassa hengenvedossa uhkauksia ja vaatimuksia."

Kreivi oli astunut ylpeänä huoneeseen, seisoi naisen edessä
kunnioitusta herättävän kookkaana aatelismiehenä ja tarkasteli
häntä tuuheitten kulmakarvojensa alta sanaakaan sanomatta. Hän
ainoastaan katseli naista kiireestä kantapäähän ikään kuin jotakin
epämiellyttävää, merkillistä olentoa. Sanaakaan sanomatta hän antoi
naisen puhua ja uhkailla kunnes tämä väsyi, ja sitten hän sanoi:

"Te sanotte olevanne vanhimman poikani vaimo. Jos se on totta emmekä
voi tehdä tyhjäksi teidän vaatimuksianne, niin laki on teidän
puolellanne. Siinä tapauksessa poikanne on lordi Fauntleroy. Mutta
olkaa varma siitä, että asia tulee perinpohjaisesti tutkittavaksi.
Jos teidän vaatimuksenne ovat oikeutetut, niin teistä pidetään
huolta. Mutta niin kauan kuin minä elän, en halua nähdä teitä
enkä teidän lastanne. Kuolemani jälkeen tila tulee kaikeksi
onnettomuudeksi saamaan teistä tarpeekseen. Te olette juuri sellainen
henkilö, jommoisen poikani Bevisin saattoi odottaa valitsevan."

Sitten hän käänsi selkänsä hänelle ja lähti huoneesta yhtä ylpeänä
kuin oli sinne astunutkin.

Pari päivää sen jälkeen ilmoitettiin mrs Errolille, joka kirjoitti
pienessä työhuoneessaan, että eräs vieras oli saapunut. Tyttö,
joka toi sanan, näytti hämmästyneeltä, silmät olivat pyöreinä
kummastuksesta, ja koska hän oli nuori ja tottumaton, hän katseli
emäntäänsä levottoman osaaottavasti.

"Se on kreivi itse!" hän sanoi vavisten pelosta.

Kun mrs Errol astui vierashuoneeseen, niin tiikerintaljalla seisoi
pitkä, juhlallisen näköinen vanha mies.

"Arvatenkin mrs Errol?" hän sanoi.

"Mrs Errol", puhuteltu vastasi.

"Minä olen Dorincourtin kreivi."

Kreivi oli hetken vaistomaisesti ääneti ja katsoi mrs Errolin
kohotettuihin silmiin. Ne olivat aivan samanlaiset kuin ne suuret,
herttaiset lapsen silmät, jotka joka päivä viime kuukausien kuluessa
olivat katsoneet häneen itseensä, ja tämä teki häneen omituisen
vaikutuksen.

"Poika on hyvin teidän näköisenne", hän sanoi äkkiä.

"Niin on usein sanottu, herra kreivi", mrs Errol vastasi, "mutta olen
iloinen siitä, että hän on isänsäkin kaltainen."

Niinkuin lady Lorridaile oli sanonut, hänen äänensä oli suloinen ja
hänen käytöksensä yksinkertainen ja vakava. Kreivin äkillinen tulo ei
näyttänyt häntä lainkaan hämmästyttävän.

"Niin", kreivi sanoi, "hän on myös poikani kaltainen." Hän kohotti
kättänsä ja kiersi kiihkeästi valkoisia viiksiään. "Tiedättekö", hän
sanoi, "miksi olen tullut tänne?"

"Olen tavannut mr Havishamin", alkoi mrs Errol puhua, "ja hän kertoi
minulle niistä vaatimuksista, joita on..."

"Minä olen tullut sanomaan teille", kreivi sanoi, "että niitä
on tarkasti tutkittava ja ne on osoitettava vääriksi, jos se
vain on mahdollista. Olen tullut sanomaan teille, että poikaa on
puolustettava lain voimalla. Hänen oikeuksiaan..."

Hellä ääni keskeytti hänet.

"Pojan ei tarvitse saada mitään, mikä oikeudenmukaisesti ei kuulu
hänelle, vaikka laki sen hänelle voisikin antaa", mrs Errol sanoi.

"Onnettomuudeksi laki ei sitä voi", kreivi sanoi. "Jos se voisi, se
sen tekisikin. Tuo inhottava nainen ja hänen lapsensa..."

"Ehkä hän on yhtä kiintynyt poikaansa kuin minä Cedrikiin, kreivi",
mrs Errol sanoi. "Ja jos hän on teidän vanhimman poikanne vaimo, niin
hänen poikansa on lordi Fauntleroy, ei minun."

Ei hän pelännyt kreiviä sen enempää kuin Cedrikkään ja hän katseli
häntä samoin kuin Cedrikkin olisi katsonut, ja tämä huvitti suuresti
tuota vanhaa tyrannia. Ihmiset uskalsivat niin harvoin olla eri
mieltä hänen kanssaan, että hän tunsi siinä uutuuden viehätystä.

"Luulenpa", hän sanoi rypistäen hiukan kulmiaan, "teidän tahtovan
mieluummin, ettei pojastanne tulisikaan Dorincourtin kreiviä."

Mrs Errolin kauniit nuorekkaat kasvot tulivat punaisiksi.

"On hienoa olla Dorincourtin kreivi, herra kreivi", hän sanoi.
"Sen kyllä tiedän, mutta ennen kaikkea tahtoisin, että hän tulisi
isänsä kaltaiseksi -- yhtä urhoolliseksi, oikeutta ja totuutta
harrastavaksi."

"Sattuvaksi vastakohdaksi isoisälleen, vai mitä?" kreivi sanoi
ivallisesti.

"Minulle ei ole suotu onnea tuntea hänen isoisäänsä", mrs Errol
vastasi, "mutta minä tiedän pienen poikani mielipiteet..." Hän
vaikeni hetkeksi katsahtaen levollisesti kreivin kasvoihin, ja sitten
hän lisäsi: "Tiedän, että Cedrik rakastaa teitä."

"Olisiko hän rakastanut minua", kreivi sanoi kuivasti, "jos olisitte
sanonut hänelle, miksi minä en ottanut teitä vastaan linnaan?"

"Ei", mrs Errol vastasi, "en luule. Senpä tähden en tahtonut hänen
saavan tietää sitä."

"Niin", kreivi sanoi äkkiä, "harva nainen olisi ollut sitä sanomatta."

Hän rupesi kiihkeästi kävelemään edestakaisin huoneessa kiertäen
pitkiä viiksiään yhä innokkaammin.

"Niin, hän pitää minusta", kreivi sanoi, "ja minä hänestä. En voi
sanoa ennen pitäneeni kenestäkään. Olen kiintynyt häneen. Heti alussa
hän oli minulle mieleen. Olen vanha mies ja olin väsynyt elämään.
Hän on antanut minulle jotakin, minkä hyväksi voin elää. Hän on
minun ylpeyteni. Minua ilahdutti ajatella, että hänestä kerran tulee
perheen päämies."

Hän seisahtui mrs Errolin eteen.

"Minä olen onneton", sanoi hän, "onneton!"

Siltä hän näyttikin. Ei hänen ylpeytensäkään voinut estää hänen
ääntänsä tuntumasta epävarmalta ja hänen käsiänsä vapisemasta.
Hetken aikaa näytti siltä kuin hänen syvissä, ankarissa silmissään
olisi ollut kyyneliä. "Ehkä minä tulin teidän luoksenne sen tähden,
että olen onneton", hän sanoi tuijottaen mrs Erroliin. "Vihasin
teitä, sillä olin teille mustasukkainen. Tämä surkea, onneton asia
on muuttanut kaiken. Nähtyäni tuon inhottavan naisen, joka sanoo
olevansa poikani Bevisin vaimo, minusta tuntui helpotukselta saada
nähdä teidät. Olen ollut itsepäinen vanha hupsu ja luulen, että
olen kohdellut teitä pahoin. Te olette poikanne kaltainen ja poika
on minun elämässäni kaikki kaikessa. Minä olen onneton ja olen
tullut teidän luoksenne ainoastaan sen tähden, että te olette pojan
kaltainen, ja hän rakastaa teitä ja minä rakastan poikaa. Kohdelkaa
minua pojan tähden niin hyvin kuin voitte."

Hän sanoi kaiken tämän karhealla äänellään ja jyrkästi, mutta
samalla hän näytti niin masentuneelta, että mrs Errolin kävi häntä
sydämestään sääliksi. Hän nousi ja veti nojatuolin esiin.

"Ettekö tahtoisi istua", hän sanoi hellällä, miellyttävällä
tavallaan. "Teillä on ollut niin paljon ikävyyksiä, että olette aivan
uupunut ja te tarvitsette kaikki voimanne."

Yhtä oudolta kuin häntä vastustettaessa tuntui kreivistä, kun häntä
puhuteltiin ja hellittiin tähän ystävälliseen ja suopeaan tapaan.
Hänelle johtui "poika" taas mieleen, ja hän noudatti mrs Errolin
kehotusta. Ehkäpä hänen pettymyksensä ja onnettomuutensa oli hänelle
hyväksi opiksi. Jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä, hän
varmaan yhä edelleen olisi vihannut mrs Errolia, mutta nyt hän sai
lohdutusta tämän seurasta. Lady Fauntleroyhin verrattuna kuka tahansa
olisi tuntunut miellyttävältä, ja Cedrikin äidillä oli suloiset
kasvot ja miellyttävä ääni ja hän puhui ja liikkui arvokkaasti. Pian
tämä ihmeellinen vaikutus poisti kreivin masennuksen ja hän rupesi
puhumaan enemmän.

"Tapahtuipa mitä tahansa", hän sanoi, "kyllä pojasta pidetään huolta.
Hänestä pidetään huolta sekä nyt että vastakin."

Ennen lähtöään hän katsahti ympärilleen.

"Pidättekö asunnostanne?" hän kysyi.

"Hyvin paljon", mrs Errol vastasi.

"Tämä on hauska huone", kreivi sanoi. "Saanko tulla toistekin
keskustelemaan teidän kanssanne tästä asiasta?"

"Niin usein kuin haluatte, kreivi", mrs Errol vastasi.

Sitten kreivi meni ulos, astui vaunuihinsa ja ajoi pois.
Kuskipenkillä Thomas ja Henry olivat melkein mykkiä hämmästyksestä
asiain äkillisen käänteen johdosta.



Dick tulee apuun


Niin pian kuin lordi Fauntleroyn juttu ja Dorincourtin kreivin
vaikeudet oli esitetty Englannin sanomalehdissä, ne esitettiin
tietysti Amerikankin lehdissä. Juttu oli siksi mielenkiintoinen,
ettei sitä käynyt ainoastaan ohimennen mainitseminen, ja siksi
sitä käsiteltiin perinpohjaisesti. Se esiintyi niin monessa eri
muodossa, että olisi ollut huvittavaa ostaa kaikki lehdet ja verrata
niitä toisiinsa. Mr Hobbs luki asiasta niin paljon, että hän joutui
vallan hämmennyksiin. Eräs lehdistä kuvaili hänen nuorta ystäväänsä
Cedrikiä kapalolapseksi -- toinen nuoreksi oxfordilaiseksi mieheksi,
joka oli kirjoittanut kreikkalaisia runoja. Kolmas kertoi, että hän
oli kihloissa nuoren kaunottaren kanssa, joka oli erään herttuan
tytär, ja toisinaan taas, että hän äskettäin oli mennyt naimisiin.
Ainoa asia, jota ei kerrottu, oli se, että hän oli pieni poika,
noin seitsemän-, kahdeksanvuotias, ja että hänellä oli kauniit
sääret ja kihara tukka. Eräässä lehdessä kerrottiin, ettei hän ollut
lainkaan sukua Dorincourtin kreiville, vaan ainoastaan pieni veijari,
joka oli myyskennellyt sanomalehtiä ja kuljeskellut New Yorkin
kaduilla, kunnes hänen äitinsä sai petetyksi perheen asianajajan,
joka oli tullut Amerikkaan tiedustelemaan kreivin perillistä.
Sitten seurasivat kuvaukset uudesta lordi Fauntleroysta ja hänen
äidistään. Välistä äiti oli mustalainen, välistä näyttelijätär,
toisinaan taas kaunis espanjatar. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä
siitä, että Dorincourtin kreivi oli hänen perivihollisensa eikä
tahtonut tunnustaa hänen poikaansa perillisekseen, jos hän saattoi
olla sitä tekemättä; ja koska äidin esittämissä papereissa näytti
olevan jokin pieni virhe, niin oletettiin, että asiasta sukeutuisi
pitkä oikeudenkäynti, paljon huvittavampi kuin mikään oikeudessa
ennen ajettu asia. Mr Hobbs luki sanomalehtiä kunnes hänen päänsä
oli pyörällä, ja iltaisin Dick ja hän keskustelivat tästä kaikesta.
He huomasivat, kuinka tärkeä henkilö Dorincourtin kreivi oli, kuinka
valtavat hänen tulonsa olivat, kuinka paljon maata hänellä oli ja
kuinka komea ja kaunis oli se linna, jossa hän asui. Ja mitä enemmän
he saivat tietää, sitä levottomammiksi he tulivat.

"Tässä täytyy tehdä jotakin", mr Hobbs sanoi. "Sellaiset asiat täytyy
kestää -- olipa sitten kreivi tai ei."

Mutta he eivät voineet tehdä muuta kuin kirjoittaa kumpikin
Cedrikille kirjeen, joka sisälsi heidän ystävyytensä ja osanottonsa
vakuutuksia. He kirjoittivat kirjeensä heti kun olivat kuulleet
uutiset. Ja kirjoitettuaan he jättivät kyhäelmänsä toisilleen
luettavaksi.

Mr Hobbs luki Dickin kirjeen, joka kuului näin:

    Rakas ystävä!

    Mä sain sun kirjees ja Mr Hobbs sai kans, ja meist on kenkkua,
    et sullon huono tuuri, mut meidän mielestä sun tarttis vaan
    pitää kiini siitä mitä sä oot saanu äläkä anna kenenkään viedä
    omaas. Semmosia konnia on niin paljon, jotka yrittäs tehdä sulle
    pahaa jos vaan vois. Mut nyt mä kirjotan sulle ja sanon, etten
    mä oo unohtanu sitä mitä sä oot tehny mulle, ja josset sä keksi
    muuta niin tuu takasin tänne ja rupee mulle liikekaveriks. Liike
    luistaa hyvin, ja mä kyllä katton, ettei kukaan pääse tekemää
    sulle pahaa. Jos joku isompi kaveri koittas kiusata sua, nii se
    kyllä joutus tekemisiin Professori Dick Tiptonin kanssa.

    Ei sitte muuta tällä kertaa

                                                    Dick.

Ja Dick luki Mr Hobbsin kirjeen:

    Rakas herra!

    Saanut kirjeenne ja tahdon sanoa, että asiat näyttävät pahalta.
    Luulen että kaikki on tehty harkitsemalla ja että niitä, jotka
    ovat sen tehneet, pitäisi tarkasti pitää silmällä. Ja minä
    kirjoitan sanoakseni kaksi asiaa. Minä tahdon tutkia tätä asiaa.
    Olkaa levollinen, minä puhun jonkun lakimiehen kanssa ja teen
    kaikki mitä voin. Ja jos pahin tapahtuisikin ja jos kreivejä
    on liiaksi niin teillä on paikka valmiina kumppanina minun
    sekatavarakaupassani kun tulette vanhemmaksi ja koti ja ystävä
    minun luonani.

                                          Teidän uskollinen
                                            SILAS HOBBS.'

"Kas niin", mr Hobbs sanoi, "nyt olemme pitäneet hänestä huolta sen
varalta ettei hänestä tule kreiviä."

"Niin kyllä", Dick sanoi. "Minä tahtoisin auttaa häntä. Voi juutas,
kuinka mä siitä pojasta tykkään!"

Seuraavana aamuna Dick sai erään asiakkaan hämmästymään kovasti. Hän
oli nuori lakimies, joka juuri oli aloittanut asianajotoimintansa.
Hän oli niin köyhä kuin nuori lakimies vain voi olla, mutta samalla
etevä, tarmokas nuori mies, teräväjärkinen ja hyvänluonteinen.
Hänellä oli ikävännäköinen konttorihuone lähellä Dickin työpaikkaa,
ja joka aamu Dick kiillotti hänen jalkineensa, eivätkä ne toisinaan
olleet aivan vettä pitävät, mutta aina hänellä oli ystävällinen sana
tai kokkapuhe Dickin varalle.

Tuona merkillisenä aamuna, kun hän laski jalkansa telineelle, hänellä
oli kädessään kuvallinen lehti -- yritteliäs lehti, jossa oli
merkillisten ihmisten ja asioitten kuvia. Hän oli juuri silmäillyt
sen läpi ja kun toinenkin kenkä oli kiillotettu, hän ojensi lehden
pojalle.

"Tästä saat sanomalehden, Dick", hän sanoi, "voit lukea sitä, kun
pistäydyt aamiaiselle. Siinä on kuva eräästä englantilaisesta
linnasta ja erään englantilaisen kreivin miniästä. Kaunis, nuori
nainen -- ihanat hiukset -- vaikka hän näkyy saaneen kauhean melun
aikaan. Sinun pitää tutustua aatelisiin ja ylhäisiin, Dick. Aloita
ensin korkeasukuisella Dorincourtin kreivillä ja lady Fauntleroylla.
No! Mikäs nyt on hätänä?"

Kuvat, joista hän puhui, olivat etusivulla, ja Dick tuijotti silmät
ja suu selällään ja hänen kulmikkaat kasvonsa olivat aivan kalpeat
mielenliikutuksesta.

"Tahdotko maksun, Dick?" nuori mies sanoi. "Oletko saanut halvauksen?"

Dick näytti todellakin siltä kuin jotakin kauheata olisi tapahtunut.
Hän osoitti kuvaa, jonka alla sanottiin:

"Kilpailijan äiti (lady Fauntleroy)."

Se oli kauniin naisen kuva, hänellä oli suuret silmät ja runsaat,
paksut hiukset, jotka oli kierretty palmikoksi hänen päänsä ympäri.

"Hän!" Dick sanoi. "Hyvänen aika, minä tunnen hänet paremmin kuin
teidät!" Nuori mies rupesi nauramaan.

"Missä sinä hänet olet tavannut, Dick?" hän sanoi. "Newportissako?
Tai kun viimeksi pistäydyit Pariisissa?"

Dick ei huomannut suuttua. Hän rupesi kokoamaan harjojaan ja
tavaroitaan yhteen ikäänkuin hänellä olisi ollut tehtävänä jotakin,
mikä lopetti hänen nykyisen toimintansa.

"Mitä vielä", hän sanoi. "Minä tunnen hänet! Ja minä lopetan työni
tältä päivältä."

Vajaan viiden minuutin kuluttua hän oli matkalla kohti mr Hohbsin
kulmapuotia. Mr Hobbsin oli vaikea uskoa silmiään, kun hän katsahti
myyntipöydän yli ja näki Dickin rientävän sisään lehti kädessään.
Poika oli juoksusta hengästynyt, tosiaankin niin hengästynyt, että
tuskin saattoi puhua heittäessään lehden myyntipöydälle.

"Hei!" mr Hobbs huudahti. "Mikä on hätänä?"

"Katsokaa!" Dick läähätti. "Katsokaa tätä naisen kuvaa. Juuri tuo,
jota te katselette! H ä n ei ole mikään aatelisnainen", hän sanoi yhä
kiihtyneempänä. "Hän ei ole mikään lordin vaimo. Saatte syödä minut
suuhunne, jollei tuo ole Minna -- Minna! Minä tuntisin hänet vaikka
missä, ja samaten Benkin. Kysykää vain häneltä."

Mr Hobbs vaipui tuolilleen.

"Tiesinhän, että se oli keksitty juttu", hän sanoi. "Kyllä minä sen
tiesin; ja he ovat tehneet sen siksi, että hän on amerikkalainen!"

"Ohhoh!" Dick huudahti harmistuneena. "Hän on sen tehnyt, juuri hän.
Se on aivan hänen tapaistaan, tiedättekö mitä mieleeni johtui, kun
näin kuvan. Eräässä lehdessähän sanottiin, että hänen pojallaan on
arpi leuassa. Laskekaa ne yhteen -- hänet ja arpi! No, hänen poikansa
ei ole enempää lordi kuin minäkään! Hän on Benin poika -- pikku
raukka, jota Minna heitti lautasella tarkoittaessaan minua."

Professori Dick Tipton oli aina ollut terävä poika ja ansaitessaan
elatuksensa suuren kaupungin kaduilla hän oli tullut yhä
terävämmäksi. Hän oli oppinut pitämään silmänsä auki ja käyttämään
järkeänsä, ja täytyy tunnustaa, että tämän hetken maltittomuus
ja kiihko suorastaan huvitti häntä. Jos pikku lordi Fauntleroy
olisi voinut tirkistää sinä aamuna kauppaan, niin asia olisi
varmaan häntäkin huvittanut, vaikka kaikki hankkeet ja neuvottelut
kohdistuivatkin toisen pojan kohtalon ratkaisemiseen eikä hänen.

Mr Hobbsin mieli oli vallan masennuksissa vastuusta, ja Dick oli
innoissaan ja täynnä toiminnanhalua. Hän kirjoitti kirjeen Benille,
leikkasi kuvan irti ja liitti sen kirjeeseen, ja mr Hobbs kirjoitti
Cedrikille sekä kreiville. He olivat täydessä kirjoituspuuhassa, kun
Dick sai uuden päähänpiston.

"Kuulkaapas", hän sanoi, "herra, joka antoi minulle tämän lehden, on
lakimies. Kysytäänpäs häneltä, mitä meidän tulee tehdä. Lakimiehet
ovat selvillä kaikesta."

Mr Hobbs oli hyvin tyytyväinen tähän ehdotukseen ja Dickin
nokkeluuteen.

Mr Hobbs jätti puotinsa apulaisen huostaan, pukeutui päällystakkiinsa
ja lähti Dickin seurassa kaupungille mr Harrisonin konttoriin, jossa
he nuoren miehen suureksi hämmästykseksi esittivät romanttisen
juttunsa.

Jollei hän olisi ollut toimelias nuori lakimies ja jollei hänellä
olisi ollut paljon liikaa aikaa, hän ei olisi niin kiinnostunut
heidän kertomukseensa, sillä se tuntui tosiaankin hyvin oudolta ja
kummalliselta, mutta hän halusi työtä ja sattumalta hän tunsi Dickin,
jonka onnistui esittää asiansa terävällä ja selvällä tavalla.

"Niin", mr Hobbs sanoi, "sanokaa minkä arvoinen teidän aikanne on ja
ajatelkaa tätä asiaa, niin minä palkitsen teidän vaivanne -- Silas
Hobbs, Blank Streetin kulmassa, myyn vihanneksia ja mausteita ja
sekatavaraa."

"Hyvä", mr Harrison sanoi, "se olisi erinomainen asia, jos se
onnistuisi, ja se olisi tosiaankin minulle yhtä hyvä asia kuin lordi
Fauntleroylle, eikä tiedusteleminen haittaa missään tapauksessa.
Näyttää siltä kuin lapsi olisi epäilyttävä. Nainen on puhunut
ristiin ilmoittaessaan pojan iän, ja se on herättänyt epäilystä.
Ensiksi täytyy kirjoittaa Dickin veljelle ja Dorincourtin perheen
asianajajalle."

Ja ennen auringonlaskua oli kaksi kirjettä kirjoitettu ja
lähetetty eri suunnille -- toinen meni New Yorkin satamasta
laivassa Englantiin ja toinen junassa, joka kuljetti kirjeitä ja
matkustajia Kaliforniaan. Ja edellisessä oli osoite mr Havishamille,
jälkimmäisessä Benjamin Tiptonille.

Ja kun liike illalla oli suljettu, mr Hobbs ja Dick istuivat
takahuoneessa ja juttelivat puoliyöhön saakka.



Selvitys


On hämmästyttävää, kuinka lyhyessä ajassa ihmeellisiä asioita voi
tapahtua. Tarvittiin ainoastaan muutamia minuutteja, jotta tuon
pienen, punaisia sääriään korkealla tuolilla mr Hobbsin kaupassa
heiluttaneen pojan kohtalo muuttui, ja pienestä pojasta, joka vietti
hiljaista elämää rauhallisen kadun varrella, tuli englantilainen
aatelismies, kreivikunnan ja äärettömien rikkauksien perillinen.
Kului vain muutamia hetkiä, niin hänet muutettiin englantilaisesta
aatelismiehestä köyhäksi anastajaksi, ilman vähintäkään oikeutta
niihin etuihin, joita hän oli saanut nauttia. Ja kuinka ihmeelliseltä
tuntuukin, ei kulunut niinkään pitkää aikaa kuin olisi luullut,
asianhaarojen muuttumiseen ja kaiken sen takaisin saamiseen, minkä
hän oli ollut vähällä menettää.

Siihen tarvittiin varsin vähän aikaa, sillä nainen, joka sanoi
itseään lady Fauntleroyksi, ei ollut likimainkaan yhtä ovela kuin
ilkeä. Ja kun mr Havisham ahdisti häntä ankarasti hänen avioliittoaan
ja poikaansa koskevilla kysymyksillä, niin hän oli pari kertaa
puhunut ristiin, minkä johdosta heräsi epäilyksiä. Sitten hän kadotti
kokonaan mielenmalttinsa ja kiihkossaan ja tuskassaan hän sotkeutui
yhä pahemmin. Kaikki hänen erehdyksensä koskivat lasta. Ei näyttänyt
epäilyttävältä, että hän oli ollut naimisissa Bevisin, lordi
Fauntleroyn kanssa ja riidellyt hänen kanssaan sekä että hänelle oli
maksettu, jotta hän pysyisi poissa Bevisin luota, mutta mr Havisham
huomasi vääräksi ilmoituksen, että poika muka oli syntynyt jossakin
osassa Lontoota, ja keskellä tämän havainnon aiheuttamaa hämmästystä
saapuivat New Yorkista nuoren lakimiehen sekä mr Hobbsin kirjeet.

Millaisen illan mr Havisham ja kreivi viettivät istuessaan
kirjastohuoneessa kirjeitten saavuttua ja keskustellessaan aikeistaan!

"Tavattuani hänet kolme kertaa", mr Havisham sanoi, "rupesin
epäilemään häntä suuresti. Minusta lapsi tuntui vanhemmalta kuin hän
sanoi, ja hän erehtyi puhuessaan hänen syntymäpäivästään ja koetti
sitten parannella asiaa. Se selitys, jonka nämä kirjeet antavat,
pitää yhtä minun epäilysteni kanssa. Parasta, mitä voimme tehdä,
on heti sähkösanomalla kutsua tänne molemmat Tiptonit, tietysti
kertomatta mitään naiselle, ja äkkiä saattaa heidät yhteen, kun
nainen ei aavista mitään. Huono vehkeilijä hän on. Minä puolestani
luulen, että hän säikähdyksestä kadottaa mielenmalttinsa ja antaa
itsensä heti ilmi."

Ja niin tosiaankin kävi. Hänelle ei kerrottu mitään ja mr Havisham
esti häntä epäilemästä mitään jatkamalla kuulustelua ja vakuuttamalla
tutkivansa hänen antamiaan tietoja. Nainen tulikin niin varmaksi
asiastansa, että hänen rohkeutensa suuresti lisääntyi, ja hän tuli
niin röyhkeäksi kuin suinkin saattoi ajatella.

Mutta eräänä aamuna hänen istuessaan Dorincourt Armsin ravintolassa
ja itsekseen rakennellessaan tuulentupia hänelle ilmoitettiin mr
Havishamin tulo. Tämä astui sisään seurassaan kolme henkilöä --
poika, jolla oli hyvin kulmikkaat kasvot, kookas nuori mies ja
Dorincourtin kreivi.

Nainen hypähti pystyyn ja päästi kauhunhuudahduksen. Se pääsi häneltä
ennen kuin hän ehti hillitä itseään. Hän oli luullut tulijoiden
olevan tuhansien peninkulmien päässä, mikäli hän heitä ylipäänsä oli
ajatellutkaan moniin vuosiin. Hän ei ollut odottanut näkevänsä heitä
uudelleen. Täytyy tunnustaa, että Dick hiukan irvisteli nähdessään
hänet.

"Hei Minna!" hän sanoi.

Kookas nuori mies -- joka oli Ben -- seisoi hetken ääneti
tarkastellen häntä.

"Tunnetteko hänet!" mr Havisham kysyi katsoen toisesta toiseen.

"Tunnen", sanoi Ben. "Minä tunnen hänet ja hän minut." Ben kääntyi
selin naiseen ja katsahti ulos ikkunasta ikäänkuin tuo näkeminen
olisi häntä inhoittanut. Sitten nainen ilmisaatuna ja yllätettynä
kadotti kaiken mielenmalttinsa ja joutui vihanvimmoihin, jollaisessa
tilassa Ben ja Dick olivat usein nähneet hänet. Dick irvisteli
yhä enemmän nähdessään hänet sellaisena ja kuullessaan soimauksia
ja kauheita uhkauksia, joita heille kaikille sateli, mutta Ben ei
kääntynyt katsomaan häntä.

"Minä voin todistaa häntä vastaan minkä maan oikeuden edessä
tahansa", Ben sanoi mr Havishamille, "ja voin hankkia tusinan muita
todistajia lisäksi. Hänen isänsä on kunnioitettava mies, vaikka hän
on alhaista säätyä. Hänen äitinsä oli aivan hänen kaltaisensa. Äiti
on kuollut, mutta isä elää ja on niin kunniallinen, että häpeää
tyttärensä tähden. Isä voi sanoa kuka hän on ja onko hän minun
kanssani naimisissa vai eikö."

Sitten Ben puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi naisen puoleen.

"Missä on lapsi?" hän kysyi. "Lapsi tulee minun luokseni! Hän on
saanut tarpeekseen sinusta niinkuin minäkin."

Ja juuri kun hän oli tämän sanonut, viereisen makuuhuoneen
ovi avautui hiukan ja poika, luultavasti kiihkeän keskustelun
houkuttelemana, kurkisti sisään. Poika ei ollut kaunis, mutta
kuitenkin jollakin tavoin sievä, ja jokainen saattoi huomata,
että hän oli aivan isänsä Benin näköinen, ja leuassa hänellä oli
kolmikulmainen arpi.

Ben meni pojan luokse ja tarttui hänen käteensä, ja silloin Benin
käsi hiukan vapisi.

"Niin", hän sanoi, "minäkin voin hänestä todistaa. Tom", hän sanoi
pienelle pojalle, "minä olen sinun isäsi, olen tullut hakemaan sinua.
Missä on hattusi?"

Poika osoitti tuolia, jolla se oli. Hän näytti todella haluavan
päästä pois. Hän oli niin tottunut omituisiin tapahtumiin, ettei
häntä kummastuttanut, kun vieras sanoi olevansa hänen isänsä. Pari
kuukautta sitten tämä nainen oli tullut sille paikalle, jossa poika
oli viettänyt koko lapsuutensa ajan, ja sanonut olevansa hänen
äitinsä. Sinä aikana poika ei ollut oppinut pitämään hänestä, joten
hän oli valmis muutokseen. Ben otti hatun ja astui ovelle.

"Jos te tarvitsette minua uudelleen", hän sanoi mr Havishamille,
"niin tiedätte, mistä minut tavoittaa."

Hän astui ulos huoneesta taluttaen lasta, lainkaan katsomatta
naiseen, joka oli yhä raivoissaan ja jota kreivi tarkasteli
levollisesti silmälasiensa läpi juuri asetettuaan ne aateliselle
kotkannenälleen.

"Jo riittää, nuori rouva", mr Havisham sanoi. "Ei tämä käy laatuun.
Jollette halua joutua lukkojen taakse, teidän täytyy rauhoittua."

Hänen äänessään oli jotakin niin liikemiesmäistä, että nainen
luultavasti huomasi parhaaksi väistyä tieltä, ja katsahtaen tuimasti
asianajajaan hän kiiruhti viereiseen huoneeseen ja lukitsi oven.

"Ei meillä enää ole harmia hänestä", mr Havisham sanoi.

Ja hän oli oikeassa, sillä jo samana iltana nainen lähti Dorincourt
Armsista junalla Lontooseen eikä häntä sen koommin enää nähty.

       *       *       *       *       *

Kun kreivi tämän kohtauksen jälkeen lähti huoneesta, hän meni suoraan
vaunujensa luo.

"Court Lodgeen", hän sanoi Thomasille.

"Court Lodgeen", Thomas sanoi ajurille noustessaan kuskipukille, "ja
uskokaa minua, asia on saanut arvaamattoman käänteen."

Kun vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, oli Cedrik äiteineen
vierashuoneessa.

Kreivi astui sisään ilmoittautumatta. Hän näytti paljon pitemmältä ja
monta vuotta nuoremmalta. Hänen syvät silmänsä loistivat.

"Missä on lordi Fauntleroy?" hän kysyi.

Mrs Errol tuli lähemmäksi ja hänen poskiinsa nousi puna.

"Onko hän lordi Fauntleroy?" hän kysyi. "Onko hän todellakin?"

Kreivi tarttui hänen käteensä sanoen:

"On, hän se on."

Sitten hän laski toisen kätensä Cedrikin olkapäälle.

"Fauntleroy", hän sanoi suoraan, arvokkaaseen tapaansa, "kysy
äidiltäsi, milloin hän tahtoo tulla luoksemme linnaan."

Fauntleroy kietoi käsivartensa äidin kaulaan.

"Asumaan meidän kanssamme!" poika huudahti. "Asumaan ainiaaksi meidän
kanssamme!"

Kreivi katsoi mrs Erroliin ja mrs Errol kreiviin. Kreivi näytti aivan
totiselta. Hän oli päättänyt järjestää tämän asian niin pian kuin
mahdollista. Hän oli nyt huomannut parhaaksi olla ystävällisessä
suhteessa perillisensä äitiin.

"Oletteko aivan varma, että toivotte minun tulevan?" mrs Errol sanoi
suloisesti hymyillen.

"Aivan varma", kreivi sanoi jyrkästi. "Me olemme aina kaivanneet
teitä, vaikka emme ole sitä huomanneet. Me toivomme, että olette
halukas tulemaan."



Kahdeksas syntymäpäivä


Ben lähti poikansa kanssa takaisin maatilalleen Kaliforniaan hyvin
onnellisena. Juuri ennen hänen lähtöään mr Havisham kävi hänen
luonaan ja sanoi, että Dorincourtin kreivi tahtoi tehdä jotakin sen
pojan hyväksi, josta oli vähällä tulla lordi Fauntleroy. Hän päätti
ostaa Amerikasta itsellensä tilan ja nimittää Benin sen hoitajaksi
hyvin edullisin ehdoin, jotka turvaisivat myös pojan tulevaisuuden.
Lähtiessään Ben oli siis tuleva tilanhoitaja. Tila oli nyt jo melkein
hänen omansa, ja aikaa myöten se oli todella tuleva hänen omakseen.
Tom kasvoi siellä kelpo nuorukaiseksi ja oli erityisen kiintynyt
isäänsä. He olivat niin onnellisia ja menestyivät niin hyvin, että
Benin oli tapana sanoa Tomin korvaavan hänelle kaikki surut, joita
hänellä elämässään oli ollut.

Mutta Dick ja mr Hobbs, jotka vartavasten olivat tulleet pitämään
huolta siitä, että kaikki taas tulisi entiselleen, eivät palanneet
niinkään pian. Oli näet päätetty, että kreivi pitäisi huolta
Dickistä ja hankkisi hänelle hyvän kasvatuksen, ja mr Hobbs, joka
oli jättänyt puotinsa luotettavan apulaisen huostaan, arveli
voivansa jäädä niihin juhlallisuuksiin, joita aiottiin viettää lordi
Fauntleroyn kahdeksantena syntymäpäivänä. Niihin oli kutsuttu kaikki
alustalaiset, ja puistossa aiottiin tanssia ja leikkiä ja illalla
pitää ilotulitus.

"Aivan kuin heinäkuun neljäntenä", lordi Fauntleroy sanoi. "Sääli,
ettei syntymäpäiväni ole neljäntenä, sillä silloin olisimme voineet
viettää kumpaakin päivää yhdessä."

Ensin alussa kreivi ja mr Hobbs eivät olleet keskenään niin
tuttavallisissa väleissä kuin olisi voinut toivoa. Kreivillä ei
liene ollut monta tuttavaa sekatavarakauppiaiden joukossa, eikä mr
Hobbs taas ollut läheisessä ystävyyssuhteessa kehenkään kreiviin,
ja siksipä ei keskustelu juuri sujunut, kun he joskus tapasivat
toisensa. On myös tunnustettava, että mr Hobbs tuli aivan ymmälleen
siitä ihanuudesta, jota Fauntleroy piti velvollisuutenaan heille
näyttää.

Ensiksi portit, kivijalopeurat ja kuja herättivät mr Hobbsissa
hämmästystä, ja kun hän näki linnan, kukkatarhat, kasvihuoneet,
terassit, riikinkukot, vankitornin, asevarustukset, komean
porraskäytävän, tallit ja livreepukuiset palvelijat, hän oli vallan
ällistynyt. Mutta taulugalleria oli paras kaikista.

"Onko se jonkinlainen museo?" mr Hobbs sanoi Fauntleroylle, kun tämä
ohjasi hänet suureen kauniiseen huoneeseen.

"Ei-ei", Fauntleroy sanoi hiukan epäilevästi. "En minä luule, että se
on museo. Isoisä sanoo, että ne ovat minun esi-isiäni."

"Kaikki nämäkö?" mr Hobbs huudahti.

Ja hän vaipui tuolille ja katseli ympärilleen. Lordi Fauntleroy
koetti parhaan taitonsa mukaan selittää, mutta huomasi tarpeelliseksi
kutsua avuksi mrs Mellonin, joka tunsi joka kuvan, tiesi kenen
maalaamia ne olivat ja osasi kertoa romanttisia juttuja lordeista ja
ladyista, joita kuvat esittivät. Kun mr Hobbs vihdoin pääsi asiasta
perille ja oli kuunnellut näitä juttuja, hän oli hyvin ihastunut
ja mieltyi taulugalleriaan enemmän kuin mihinkään muuhun. Usein
hän lähti kylästä, Dorincourt Armsista, jossa hän asui, ja vietti
puolisen tuntia kävellen galleriassa, katsellen noita kankaalle
ikuistettuja naisia ja herroja, jotka myös tuijottivat häneen, ja
pudisteli päätään melkein koko ajan.

"Ja kaikki he olivat kreivejä!" hän sanoi, "tai melkein kaikki! Ja
hänestäkin tulee kreivi ja hän saa omakseen kaiken tämän!"

Pikku lordi Fauntleroyn syntymäpäivä oli oikea juhlapäivä, ja
kuinka iloinen hän itse silloin olikaan! Puisto oli niin kauniiksi
koristettu ja ahdinkoon asti täynnä juhlapukuisia ihmisiä, ja liput
liehuivat teltoissa ja linnantorneissa! Pois ei jäänyt kukaan, joka
vain kynnelle kykeni, sillä jokainen iloitsi siitä, että pikku
lordi Fauntleroy yhä edelleen oli lordi Fauntleroy ja että hänestä
kerran oli tuleva kaiken tämän omistaja. Jokainen tahtoi nähdä
hänet ja hänen kauniin, herttaisen äitinsä, joka oli saanut niin
paljon ystäviä. Ja varmasti jokainen nyt piti enemmän kreivistäkin,
koska pikku poika rakasti häntä ja luotti häneen ja koska hän nyt
oli ystävällisessä suhteessa perillisensä äitiin ja kohteli häntä
kunnioittavasti. Sanottiin, että kreivi oli mieltynytkin häneen
ja että kreivi nuoren lordin ja hänen äitinsä seurassa vähitellen
muuttui hyvänluonteiseksi vanhukseksi, mistä seurasi, että kaikki
tulivat onnellisemmiksi ja saivat paremmat olot.

Kuinka suuria ihmisjoukkoja olikaan kokoontunut puiden alle,
telttoihin ja ruohokentille! Vuokramiehiä ja heidän vaimojaan
sunnuntaipuvut, hatut ja huivit yllä, tyttöjä ihailijoineen,
iloisia, leikkiviä lapsia sekä vanhoja punavaippaisia vaimoja,
jotka juttelivat keskenään. Linnassa oli naisia ja herroja, jotka
olivat tulleet katsomaan juhlaa ja toivottamaan onnea kreiville
sekä tapaamaan mrs Errolia. Lady Lorridaile ja sir Harry olivat
siellä, sir Thomas Asshe tyttärineen ja tietysti myös mr Havisham;
sitä paitsi ihana miss Vivian Herbert pukeutuneena mitä hienoimpaan
valkoiseen pukuun, kädessä pitsinen päivänvarjo ja ympärillään joukko
ihailijoita -- vaikka hän silminnähtävästi suosi Fauntleroyta enemmän
kuin kaikkia muita yhteensä. Ja kun Fauntleroy näki hänet ja juoksi
hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, niin hänkin
kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja suuteli häntä niin hellästi kuin
tämä olisi ollut hänen oma pikkuveljensä ja sanoi:

"Rakas pikku lordi Fauntleroy! Rakas pikku poika! Voi kuinka olen
iloinen! Niin tavattoman iloinen!"

Jälkeenpäin he kävelivät yhdessä niityllä ja katselivat kaikkea.
Fauntleroy vei hänet mr Hobbsin ja Dickin luokse ja sanoi hänelle:
"Tämä on minun vanha ystäväni mr Hobbs, miss Herbert, ja tämä on
minun toinen vanha ystäväni Dick, ja minä olen kertonut heille,
kuinka kaunis te olette, ja sanonut, että he saavat nähdä teidät,
jos te tulette minun syntymäpäivilleni." Miss Herbert ojensi heille
kummallekin kätensä ja jutteli hauskaan tapaansa heidän kanssaan,
tiedustellen Amerikan oloja, heidän matkaansa ja heidän oloansa
Englannissa. Sillä aikaa Fauntleroy seisoi vieressä katsellen
häntä ihastunein silmin ja hänen poskensa punoittivat ilosta hänen
huomatessaan, että mr Hobbs ja Dick olivat neitiin ihastuneet.

"Niin", Dick sanoi juhlallisesti myöhemmin, "hän on suloisin tyttö,
mitä koskaan olen nähnyt! Hän on -- niin, hän on tosiaankin suloinen,
se on varma!"

Jokainen katseli häntä hänen kulkiessaan ohi ja samaten pikku lordi
Fauntleroyta. Ja päivä paistoi, liput liehuivat, leikittiin ja
tanssittiin, ja kun ilot olivat lopussa ja hauska iltapäivä kulunut
loppuun, pikku lordi säteili onnesta.

Koko maailma näytti hänestä niin ihanalta.

Mutta olipa eräs toinenkin onnellinen -- vanha mies, joka, vaikka
olikin koko elämänsä ajan ollut rikas ja jalosukuinen, ei ollut
usein tuntenut niin vilpitöntä iloa. Hän oli epäilemättä entistä
onnellisempi, koska hän oli tullut paremmaksi ihmiseksi. Tosin hän ei
heti muuttunut niin hyväksi kuin Fauntleroy luuli hänen olevan, mutta
hän oli vihdoinkin oppinut rakastamaan ja usein hän oli tuntenut iloa
myöntyessään viattoman lapsensydämen toiveisiin -- ja sehän oli hyvä
alku. Päivä päivältä hän myös mieltyi yhä enemmän miniäänsä. Totta
se oli mitä ihmiset sanoivat, että hän alkoi rakastaa miniäänsä. Hän
kuunteli mielellään tämän suloista ääntä ja katseli hänen herttaisia
kasvojaan, ja istuessaan nojatuolissa hän katseli ja kuunteli, kun
hän puheli pojalleen. Hän kuuli rakkaita, ystävällisiä sanoja, jotka
olivat vallan outoja hänelle, ja hän rupesi käsittämään, miksi poika,
joka oli elänyt syrjäkadun varrella New Yorkissa ja seurustellut
sekatavarakauppiaiden ja kengänkiillottajien kanssa, kuitenkin oli
hyvin kasvatettu, miehekäs pieni poika, jonka tähden kenenkään ei
tarvinnut hävetä, vaikka kohtalo siirsikin hänet englantilaisen
kreivikunnan perillisenä asumaan englantilaiseen linnaan.

Olihan se niin ihmeen yksinkertainen asia -- hän oli kasvanut hellän,
ystävällisen valvonnan alaisena ja häntä oli opetettu ajattelemaan
ystävällisesti ja myötätuntoisesti kaikista. Se on ehkä pieni asia,
mutta se on arvokkainta kaikesta. Ei hän ei tiennyt kreiveistä eikä
linnoista, ei hänellä ollut selkoa komeudesta eikä loistosta, mutta
hän oli aina rakastettava sen tähden, että hän oli niin luonnollinen
ja herttainen. Ja se on suuremman arvoista kuin kuninkaaksi
syntyminen.

Kun vanha Dorincourtin kreivi katseli häntä tänä päivänä hänen
liikkuessaan puistossa kansan keskellä, puhutellessaan tuttuja, ja
kumartaessaan, kun joku häntä tervehti, jutellessaan ystäviensä
Dickin ja mr Hobbsin kanssa tai seisoessaan äitinsä ja miss Herbertin
vieressä kuunnellen heidän puhettaan, niin vanha aatelismies oli
hyvin tyytyväinen häneen. Hänen tyytyväisyytensä oli ylimmillään,
kun he menivät suurimpaan telttaan, jonne Dorincourtin tilusten
huomattavimmat alustalaiset olivat kokoontuneet juhla-aterialle.

He joivat maljoja, ja juotuaan kreivin terveydeksi suuremmalla
innolla kuin koskaan ennen he esittivät pikku lordi Fauntleroyn
maljan. Ja jos joku olisi epäillyt, tokko pikku lordi oli kansan
suosiossa, niin tänä hetkenä viimeisetkin epäilykset olisivat
poistuneet. Mikä äänten hälinä, lasien kilinä ja mitkä ihastuksen
huudot! Nämä lämminsydämiset ihmiset rakastivat häntä siinä määrin,
että he unohtivat ujoutensa, vaikka läsnä oli naisia ja herroja,
jotka olivat tulleet linnasta heitä katsomaan. He pitivät hirveätä
melua ja pari helläsydämistä naista katseli ystävällisesti pientä
poikaa, joka seisoi äitinsä ja kreivin välissä, ja heidän silmänsä
kostuivat, kun he sanoivat toisilleen:

"Jumala siunatkoon häntä, pientä kullanmurua!"

Pikku lordi Fauntleroy oli ihastuksissaan. Hän seisoi hymyillen,
kumarsi ja punastui ilosta.

"Pitävätkö he minusta, lemmikki?" hän sanoi äidilleen. "Pitävätkö
todellakin, lemmikki? Voi kuinka olen iloinen!"

Ja sitten kreivi laski kätensä lapsen olkapäälle ja sanoi:

"Fauntleroy, kiitä heitä heidän ystävyydestään."

Fauntleroy loi silmänsä häneen ja sitten äitiinsä.

"Täytyykö minun?" hän kysyi hiukan arastellen ja nyökäytti päätään.
Hän astui askelen eteenpäin jokaisen luodessa katseensa häneen,
sievään, viattomaan lapseen, jonka kasvoista kuvastui avoin, luottava
ilme -- ja hän puhui niin lujaa kuin suinkin jaksoi ja hänen
lapsellisessa äänessään oli kirkas ja selvä sointu.

"Olen niin sanomattoman kiitollinen teille!" hän sanoi, "ja -- minä
toivon, että teilläkin on ollut hauskaa syntymäpäivilläni -- sillä
minulla on ollut niin hauskaa -- ja minä rakastan niin paljon tätä
paikkaa, sillä se on minusta niin kaunis -- ja -- ja -- ja kun
minusta tulee kreivi, niin toivon että minusta tulee yhtä hyvä kuin
isoisä on."

Ihastuksenhuutojen raikuessa hän vetäytyi taaksepäin huoahtaen
helpotuksesta, pisti kätensä kreivin käteen ja seisoi aivan hänen
vieressään hymyillen ja nojautuen häneen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku lordi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.