Title: Kuolemantuomitun viimeinen päivä
Author: Hugo, Victor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuolemantuomitun viimeinen päivä" ***


KUOLEMAANTUOMITUN VIIMEINEN PÄIVÄ

Kirj.

Victor Hugo


Ranskankielestä suomentanut Urho Kivimäki

Alkuperäinen teos: Le dernier jour d'un condamné



Kariston 75 pennin romaaneja n:o 1.



Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto,
1917.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



_Victor Marie Hugo_ (1802-1885) oli Ranskan tuotteliaimpia ja
monisärmäisimpiä kirjailijoita. Jättiläisenä hän liikkui kaikilla
taidekirjallisuuden aloilla -- runon, romaanin ja näytelmän;
esteetikkona hän sitäpaitsi oli 19. vuosisadan suuren kirjallisen
suunnan, romantiikan, voimakkaimpia esitaistelijoita, historioitsijana
ja poliitikkona hän ajoi kansanvapauden asiaa. -- Suurta kirjallista ja
valtiollista ohjelmaansa hän pyrki toteuttamaan paitsi lennokkaana
puhujana ja puhtaasti kaunokirjallisissa teoksissaan myöskin useimpien
teoksiensa alkuun liittämillään esipuheilla. V. 1827 ilmestyneen lavean
"Cromwell"-näytelmän esipuhe esim. sisältää hänen esteettisen
maailmankatsomuksensa, Ranskan uusromantikkojen katekismuksen
viitteineen, mistä kirjailijan on aiheensa valittava, millä tavalla
teoksensa sommiteltava, mitä tekokeinoja osattava käyttää j.n.e.

Itse hän kirjaimellisesti toteutteli tätä ohjelmaansa. Hän rakenteli
historiallisia -- usein myöskin sangen epähistoriallisia -- näyttämöjä,
joilla liikkui uljasryhtisiä, komeanimisiä sankareita ja sankarittaria,
kullankulisevaa, hopeanhelisevää joukkoa, muodottoman rumien
epäsikiöitten rinnalla; niissä esiintyy korkealentoista paatosta,
suuria aatteita matalien, matelevien ajatuksien ohella, epäitsekästä
uhrautuvaisuutta petomaisten pyrkimyksien kanssa taistellen, --
kaikkialla vallitsee mitä jyrkin vastakohtaisuuden laki, muodollisesti
surkastuneessa kääpiömäisessä ruumiissa saattaa asua hellä isänmieli ja
päinvastoin uljaassa sankarissakin ilmetä pohjaltaan inhimillisesti
heikko sielu. Keskiaikainen mystiikka verhoo kaiken, tikarit ja
väkipuukot välähtelevät, myrkkyä tihkuu milloin miltäkin taholta,
hämärä kattaa näyttämön, pimeyden töitä tehdään, salamat singahtelevat
ja ukkonen jyrisee. Mutta kaikesta tuntee, että voimakas henki
liikuttelee näitä henkilöitä, että koskaan tyhjentymätön mielikuvitus
on luonut täyteläisiä, väkevästi tuntevia ihmisiä, oikeita
renessanssihahmoja.

Hugon teoksista lienevät suomalaiselle yleisölle tuttuja romaanit
"Kurjat" (kaksi osaa) ja "Parisin Notre-Dame" sekä näytelmä "Lucretia
Borgia". Nyt suomennettu "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä"
(alkuperäisen ensimäinen painos ilmestyi v. 1829) on kirjallisuuden
ilmeisimmin tarkoitusperäisiä teoksia. Sen kärki on suunnattu etupäässä
kaikkia tuomareita ja tuomitsevaa joukkoa kohtaan, se on ihmistuskaa
tuntevan sydämen huuto kaikille inhimillisesti ajatteleville joukoille,
se on kuvaus -- värikäs kuvaus -- sielullisista kärsimyksistä, joita
kuolemaantuomittu saa tuta ennenkuin mestauskirves kiduttavan
odotusajan jälkeen katkaisee hänen kaulansa. Se ei ole suoranainen
romaani, siinä ei ole juonta, ei liioin dramaattista toimintaa; se on
kosteitten vankilanmuurien sisällä elettyä elämää, jonka loppuna alati
häämöttää aavemainen, kahden korkean patsaan välissä heilahteleva
kolrniokirves.

Kuolemahan on meidän jokaisen osamme, mutta että se saapuu tuolla
tavalla, toisen käden kautta, lain säätämänä rangaistuksena,
katkaisemaan kaikki mahdollisuudet totiseen parannukseen, yllätyksenä
vielä sittenkin, vaikka kuuteen viikkoon ei ole mitään muuta
ajatellutkaan kuin sitä, tulee typistämään ruumiin, jossa asuu voimakas
elämänhalu, halu nähdä aurinkoa, nauttia kukista, hoivata pikku
Marieta, -- siinä on yhteiskuntaelämän huutavin kierous. Minkä rikoksen
kuolemaantuomittu lieneekin tehnyt -- se ei kuulu asiaan -- ei
yhteiskunnan antama tuomio silti ole moraalisesti oikea teko. Tahdotaan
muka siten poistaa yhteiskunnasta sille vaaralliset ainekset. Eivätkö
vankilan vahvat muurit riitä? Yhteiskunta tahtoo kostaa ja rangaista.
Kuka ihminen on oikeutettu riistämään toiselta ihmiseltä elämän?
Edelleen: mestaus on muka varoittavana esimerkkinä muille. Milloinka on
millään mestauksella ollut siveellisesti kohottava ja kasvattava tulos,
ja miksikä teloitukset viime aikoina on yhä enemmän ja enemmän
suoritettu salassa?

Ja eikö ole ihmisarvoa alentavaa, että on ihmisiä, joiden
elämäntehtävänä on lähettää toisia ihmisiä mestauslavalle, palkattuja
virkamiehiä, jotka pitävät henkilökohtaisena kunnia-asianaan olla
oikeussalissa järkähtämättöminä, veristä loppua vaativina tuomareina,
vaikka muuten voivat olla helliä isiä, hyviä puolisoita? Entä tuomitut?
Toiset on yhteiskunta itse johtanut rikoksen teille. He eivät ole
saaneet tietoa oikeasta ja väärästä. Heidän erheensä on kohtalon, ei
heidän. Rikoksentekijää tuomitessaan yhteiskunta iskee kuoliaaksi usein
myöskin viattomia, mestatun lapsia, omaisia. Kuolemaantuomitun
sieluntila? Siitähän yhteiskunta pitää huolen lähettämällä tuomitun luo
sielunpaimenen, jonka palkattuna toimena on valmistaa tuomittua
eroamaan elämästä ja vahvistaa häntä nousemaan pyövelin rattaille.
Ovatko kaikki tuomitut samanlaisia, joihin kaikkiin tehoo sama, sadasti
toistettu kehoituspuhe?

Tällaisiin arkoihin, särkeviin kohtiin tahtoi Hugo teoksellaan iskeä,
kuten hän alkutekstin toiseen painokseen v. 1832 kirjoittamassaan
laajassa esipuheessa selittelee. Ja vaikka kuolemantuomio onkin
useimmista sivistysmaista poistettu, elää sitä kannattava ajatus yhä,
eikä se ole Suomenkaan rikoslaista kirjaimellisesti hävinnyt. Hugo
antaa kuolemaantuomitun puhua. Hetki hetkeltä, päivä päivältä, viikko
viikolta me saamme seurata niitä mielialoja, jotka ailahtelevat
tuomitun ajatuksissa. Hän tietää mikä häntä odottaa, mutta eihän hän
vielä voi kuolla, ei ainakaan sillä tavalla, ja toivottomimpinakin
hetkinään hän yhä toivoo, toivoo armahdusta, vielä silloinkin kun hänet
sidottuna viedään mestauslavan kupeelle. Ja vaikka monesti
kyselemmekin, minkä rikoksen hän on tehnyt ja vaikka emme kyselyymme
vastausta saakaan, -- kun kirjailija on tahtonut täten antaa
esitykselleen yleispätevyyttä, -- silti me teoksen luettuamme yleensä
ymmärtänemme, että kirjoittaja on oikeassa vaatimuksessaan: "Pois
kuolemanrangaistus!" Tähän suuntaan ainakin on kehitys kulkenut, kuten
sanottu, vaikkakin tämä teos ensin ilmestyessään nostatti mitä
kiivaimpia vastaväitteitä ja vanhan järjestelmän puolelle on vieläkin
jäänyt suuren kirjailijan oman kansan enemmistö.

_Suomentaja_.



1.


Bicêtre.

Kuolemaan tuomittu!

Jo viisi viikkoa olen elänyt tuon ajatuksen parissa, alati yksinäni sen
kera, alati tuntenut sen jäätävää läheisyyttä, alati sortumaisillani
sen painon alle.

Joskus, sillä minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut enemmän vuosia
kuin viikkoja, olin ihminen sellainen kuin kuka tahansa muukin.
Jokaisella päivällä, jokaisella tunnilla ja hetkellä oli oma
ajatuksensa. Nuori ja rikas henkeni oli tulvillaan mielikuvia. Se
huvittelihe sallimalla minun kieritellä niitä yhtä toisensa jälkeen,
järjestyksettä ja loputtomasti kirjailemalla ehtymättömin arabeskein
tätä karkeata ja vähäistä elämän ainesta. Ne olivat nuoria tyttöjä,
häikäisevissä viitoissaan, voitettuja taisteluja, näyttämöjä elämää ja
valoa tulvillaan, ja jälleen nuoria tyttöjä ja yöllisiä synkkiä
kävelyjä kastanjain tuuheitten oksien alla. Mielikuvituksessani oli
ainaista juhlaa. Saatoin ajatella mitä tahdoin, olin vapaa.

Nyt olen vanki. Ruumiini on raudoin kytketty vankikoppiini, henkeni on
yhden ainoan ajatuksen kahleissa. Hirveän, verta tihkuvan,
leppymättömän ajatuksen. Minulla on vain yksi ajatus, yksi vakaumus,
yksi kiinnekohta: kuolemaan tuomittu!

Mitä puuhailenkin, se on aina mukana, tuo helvetillinen ajatus,
painajaisena vierelläni, yksinään ja kateellisena, karkoittaen kaiken
huvin, painaen minua hyisillä käsillään, kun tahdon kääntää päätäni tai
sulkea silmäni. Se sukeltautuu kaikkiin niihin muotoihin, joihin
henkeni tahtoo sitä paeta, se sekoittuu hirveänä kertona kaikkiin
minulle lausuttuihin sanoihin, se takertuu mukanani koppini iljettäviin
ristikkorautoihin; se vaivaa minua valveilla, vaanii minua
kouristuksenomaisessa unessani, ja unikuvissani saa se mestauskirveen
piirteet.

Kavahdan unestani sen seurassa ja sanon itsekseni: -- Ah, se olikin
vain unta! -- Ja kas, tuskin ovat raskaat silmäni auenneet selvästi
näkemään tuon kirotun ajatuksen kirjoitettuna minua ympäröivään
hirveään todellisuuteen, kostean ja hiostuttavan koppini liuskakiville,
yölamppuni kalpeihin säteisiin, karkeakuteisiin palttinavaatteisiini,
vartijasoturin synkkiin muotoihin, jonka kypärä välähtelee
rautaristikon takaa, kun jo olen kuulevinani äänen kuiskaavan korvaani:
kuolemaan tuomittu!



2.


Oli kaunis elokuun aamu.

Kolmena päivänä minun juttuani käsiteltiin, kolmena päivänä nimeni ja
rikokseni saivat katselijalauman aamuisin koolle kinastelemaan
oikeussalin penkkisijoista, niinkuin korpit kiistelevät haaskan
ympärillä, kolmena päivänä koko tuo tuomarien, todistajien,
asianajajien, syyttäjien aavelauma kierteli ja kaarteli ympärilläni,
milloin hullunkurisena, milloin verentuntuisena, mutta aina synkkänä ja
kohtalokkaana. Kahtena ensimäisenä yönä en ollut voinut nukkua, sillä
tuska ja kauhu olivat minut vallanneet; kolmantena ikävä ja väsymys
olivat tuudittaneet minut uneen. Sydänyöllä olin jättänyt valamiehet
neuvottelemaan. Minut oli raahattu vankikoppini oljille ja olin heti
vaipunut sikeään uneen, unohduksen uneen. Ne olivat ensimäisiä
levonhetkiä pitkästä aikaa.

Syvä uneni oli yhä vielä sikeimmillään, kun minua tultiin herättämään.
Tällä kerralla ei riittänyt vartijan raskas astunta, ei hänen
raudoitettujen saappaittensa kolina, ei avainkimppunsa kalina, ei
salpojen rasahtava ratina: hänen täytyi minut horroksista
havahduttaakseen huutaa karkealla äänellä korvaani ja ravistaa kovalla
kädellään minua olkapäistä: -- Nouskaahan toki! -- Avasin silmäni,
nousin unenhoureissani istumaan. Samassa näin koppini ahtaasta ja
korkeasta ikkunasta läpikäytävän päässä sen kaistaleen taivasta, jota
minun oli suotu katsella, näin sen kellervän häivähdyksen, josta
pimeään tottuneet silmät osaavat niin hyvin tuntea auringon. Rakastan
aurinkoa.

-- Tulee kaunis ilma, -- sanoin vartijalle.

Hetken hän seisoi vastaamatta, tietämättä oikein, kannattiko tässä
ruveta haastelemaan; hieman väkinäisesti hän sitten murahti:

-- Voipa tulla.

Olin liikahtamatta, henkeni oli vielä puolinukuksissa, suu hymyili;
silmä tuijotti tuota suloista kultahohdetta, joka väikkyi lattialla.

-- Ulkona on kaunis päivä, -- toistin.

-- Niin on, -- vastasi mies minulle; -- teitä odotetaan.

Nämä harvat sanat palauttivat minut äkkiä todellisuuteen niinkuin nuora
katkaisee perhosen lennon. Näin äkkiä kuin kirkkaassa valaistuksessa
synkän oikeussalin, tuomarien veripunaisiin viittoihin sonnustautuneen
puoliympyrän, kolme riviä typertyneitä todistajia, lavitsani
kummassakin päässä seisovat vartiosotilaat, mustien pukujen
vilahtelevan, ja huoneen hämyssä joukon liikahtelevan, ja niiden
kahdentoista lautamiehen, jotka olivat minun nukkuessani valvoneet,
suuntaavan katseensa minuun.

Nousin; hampaani kalisivat, käteni vapisivat, en tiennyt mistä ottaa
vaatteet, jalkani pettivät. Ensi askeleella horjahtelin kuin liiaksi
kuormitettu kantaja. Seurasin silti vartijaa.

Molemmat poliisit odottelivat minua kopin ovella. Pantiin jälleen
käsiraudat. Niissä oli pieni monimutkainen lukkolaite, joka
huolellisesti suljettiin. Sallin sen tapahtua; sehän oli vain kone,
joka yhdistettiin toiseen koneeseen.

Kuljimme sisäpihan yli. Raikas aamutuuli virkisti minua. Kohotin pääni.
Taivas oli sininen, ja auringon lämpimät säteet, pitkien savupiippujen
katkaisemina, valahtivat suurina valolaikkoina korkeille muureille ja
vankilan hämäriin kolkkiin. Oli todella kaunis päivä.

Nousimme vastassa olevat portaat, sivuutimme erään käytävän, sitte
toisen, sitte kolmannen; sitten aukeni matala ovi. Lämmin, sorinan
täyttämä ilmavirta tuoksahti kasvoilleni; se oli oikeussalissa olevan
joukon hengitystä. Astuin sisään.

Ilmestyessäni saliin syntyi aseiden ja äänten hälinää; penkkejä
siirreltiin kolisten. Väliaidakkeet natisivat, ja kulkiessani tuon
avaran salin poikki kahden, sotilaiden reunaaman väkijoukkomuurin läpi
minusta tuntui kuin olisin ollut keskus, johon kiinnitetyt säikeet
saivat kaikki nuo ammottavat ja uteliaina kumartuneet kasvot
liikehtimään.

Samassa huomasin, että rautoja ei enää ollut käsissäni, mutta en voinut
muistaa, milloin ja kuinka ne oli otettu pois.

Nyt syntyi syvä hiljaisuus. Olin saapunut paikalleni. Joukon hälinän
tauotessa tuli hiljaisuus myöskin minun ajatuksiini. Ymmärsin äkkiä
selvästi sen, mitä tähän asti olin hämärästi aavistellut, -- että
ratkaiseva hetki oli tullut ja että olin kuulemassa tuomiotani.

Selittäköön ken voi, mutta tuo vastikään syntynyt ajatus ei minua
kauhistuttanut. Ikkunat olivat auki, kaupungin ilma ja häly pääsivät
esteettä ulkoa sisälle; sali oli valoisa kuin hääjuhlaa varten; iloiset
auringonsäteet loivat sinne tänne kirkkaita ristikuvioita, milloin
ehjiä lattialle, milloin mutkaisia pöydille, milloin säröisiä
nurkkauksiin; ja ikkunoiden kiiltävistä lasipinnoista heijasti jokainen
säde ison kultatomu-särmiön.

Salin perällä istuvat tuomarit olivat tyytyväisen näköisiä, nähtävästi
hyvillään siitä, että olivat voineet lopettaa istunnon näin pian,
Puheenjohtajan piirteissä, joita ikkunaruudusta heijastuva säde
lievästi valaisi, oli jotakin tyyntä ja hyvänsävyistä, ja muuan
asessori pakinoi miltei hilpeänä, kaulustaan silloin tällöin oikoen,
sievän, punahattuisen naisen kanssa, joka erikoisesta suosiosta oli
saanut paikan hänen taakseen.

Lautamiehet vain näyttivät kalpeilta ja masentuneilta, mutta se lienee
johtunut väsymyksestä, sillä he olivat valvoneet koko yön. Jotkut
haukottelivat. Ei mikään heidän piirteissään ilmaissut miehiä, jotka
vastikään olivat päättäneet kuolemantuomion; ja näiden kunnon
kansalaisten asenteista en voinut muuta päätellä kuin että he
himoitsivat päästä nukkumaan.

Minua vastapäätä oleva ikkuna oli selkoselällään. Kuulin kukkasmyyjien
rantalaiturilla naureskelevan; ja ristipöydällä seisova pieni keltainen
kasvi, aivan uiden auringon säteissä, leikki muurin halkeamassa
sihajavan tuulen kanssa.

Kuinka saattoi mikään synkkä ajatus pistää esiin tuollaisista
suloisista aistimuksista? Hengittäessäni ilmaa ja aurinkoa minusta
tuntui mahdottomalta ajatellakaan muuta kuin vapautta; toivo alkoi
säteillä minussa niinkuin päivä ympärilläni; ja luottaen siis odotin
tuomiotani niinkuin odotetaan vapahdusta ja elämää.

Nyt ilmestyi asianajajani. Häntä juuri odotettiin. Hän oli vastikään
syönyt aamiaisensa, huolellisesti ja hyvällä ruokahalulla. Asetuttuaan
paikalleen hän kumartui puoleeni hymyillen.

-- Toivon hyvää, -- hän virkkoi minulle.

-- Niinkö? -- vastasin mieli kevyenä ja niinikään hymyillen.

-- Niin, -- hän jatkoi, -- en tunne vielä ratkaisua, mutta he eivät
lienekään katsoneet tekoa ennakolta harkituksi, ja silloin pääsette
pelkällä elinkautisella pakkotyöllä.

-- Mitä sanotte? -- vastasin kuohahtaen; -- sata kertaa mieluummin
kuolema!

Niin, kuolema! -- "Ja sitäpaitsi", jatkoin itsekseni jollekin
sisäiselle äänelle, "mitä vaaraa minulle koituu näin sanoa? Onko
koskaan kuolemantuomiota julistettu muulloin kuin sydänyöllä, soihtujen
valossa, synkässä ja pimeässä salissa, sateisen kylmänä ja talvisena
yönä? Mutta elokuulla, kello kahdeksalta aamulla, näin ihanana päivänä,
tuollaisten hyväntahtoisten lautamiesten aikana, se on mahdotonta!" Ja
silmäni siirtyivät jälleen katselemaan tuota auringossa kylpevää siroa
keltaista kukkaa.

Äkkiä kehoitti puheenjohtaja, joka oli odottanut vain asianajajaa,
minua nousemaan. Vartiosto tarttui aseisiin, ja kuin sähköiskusta
syöksähti yleisö samalla hetkellä seisaalleen. Muuan vähäpätöinen ja
tyhjä olento, joka istui oikeusistuimen edessä olevan pöydän ääressä ja
luullakseni oli oikeuden kirjuri, otti nyt puheenvuoron ja luki
pöytäkirjan, jonka valamiehistö oli minun poissaollessani laatinut.
Kylmä hiki valui pitkin ruumistani; nojasin seinää vasten, jotten
kaatuisi.

-- Asianajaja, onko teillä mitään sanottavaa rangaistuksen laadusta? --
kysyi puheenjohtaja.

Minulla puolestani olisi ollut määrättömästi sanottavaa, mutta en
saanut sanaakaan suustani. Kieleni oli tarttunut kitalakeen.

Puolustajani nousi.

Ymmärsin, että hän koetti lieventää valamiesten päätöstä ja asettaa
siitä johtuvan rangaistuksen sijaan toista rankaisumuotoa, samaa, jota
hän minulle oli sanonut toivovansa ja joka oli minua niin syvästi
loukannut.

Kiukkuni oli varmaankin varsin voimakas, sillä en saanut ilmoille niitä
tuhansia tunteita, jotka ajatuksiani kuohuttivat. Tahdoin lujalla
äänellä toistaa, mitä olin hänelle sanonut. "Sata kertaa mieluummin
kuolema!" Mutta hengitys salpautui, ja minä kykenin vain rajusti
tarttumaan hänen käsivarteensa ja kouristuneesti kiljahtamaan: -- Ei!

Yleinen syyttäjä ahdisteli asianajajaa, ja minä kuuntelin häntä mykän
tyytyväisenä. Sitten tuomarit poistuivat, sitten he palasivat, ja
puheenjohtaja luki minulle tuomioni.

-- Kuolemaan tuomittu! -- sanoi joukko; ja minua poisvietäessä koko
kansanjoukko syöksähti kintereilläni ulos, talon luhistumisessa
syntyvän ryskeen lailla. Minä kuljin kummastuneena, mykkänä. Minussa
oli puhjennut vallankumous. Kuolemantuomioon asti olin tuntenut
hengittäväni, värähteleväni, eläväni samassa ympäristössä, missä
muutkin ihmiset. Nyt olin selvästi huomaavinani maailman ja itseni
välissä muurin. Ei mikään näyttänyt minusta enää samalta kuin ennen.
Nuo isot valoisat ikkunat, kaunis aurinko, puhdas taivas, ihana kukka,
kaikki olivat nyt valjuja ja kalpeita aivan kuin käärinliina. Noissa
miehissä, noissa naisissa ja lapsissa, jotka tunkeilivat tielläni, olin
näkevinäni haamujen piirteitä.

Portaitten alipäässä minua odottivat mustuneet ja likaiset
ristikkovaunut. Niihin noustessani katsahdin sattumoisin ympärilleni.
-- Kuolemaan tuomittu! -- huusivat ohikulkijat kiiruhtaen rattaitten
ääreen. Siitä sumupilvestä, joka oli laskeutunut kaikkien ulkoseikkojen
ja minun välilleni, eroitin kaksi nuorta tyttöä, jotka tarkkasivat
minua ahnein katsein. -- "Kas niin", nuorempi heistä virkkoi käsiään
taputtaen, "se tapahtuu kuuden viikon perästä!"



3.


Kuolemaantuomittu!

No, miksipä ei? _Ihmiset_, muistan joskus lukeneeni eräästä kirjasta,
jossa ei mitään muuta hyvää ollutkaan, _ihmiset ovat kaikki tuomitut
kuolemaan eripitkien lykkäysten jälkeen_. Mitä erikoista siis on minun
asemani?

Kuinka monta pitkään elämään valmistunutta ihmistä onkaan kuollut siitä
hetkestä lähtien, jolloin minulle tuomio lausuttiin! Kuinka moni
sellainen, joka nuorena, vapaana, terveenä laski voivansa nähdä tuona
määrättynä päivänä pääni putoavan Grève-torilla, onkaan ennättänyt
ennen minua hautaan painua! Kuinka monet niistä, jotka nyt liikkuvat ja
elävät raittiissa ulkoilmassa, kulkevat ja käyvät mielinmäärin,
ehtinevätkään kuolla ennen minua!

Ja onko elämällä minulle edes mitään kaivattavaa tarjottavana?
Totisesti, vankikopin synkkä päivä ja musta leipä, annos laihaa lientä,
joka ammennetaan vankien liemisaavista, -- minulle, joka
kasvatukseltani olen hienostunut, minulle äyskitään, minua ovat
kaikenkarvaiset vartijat, päällysmiehet rääkkäämässä, en saa nähdä
ainoatakaan ihmistä, joka minua pitäisi puhuttelun arvoisena ja jolle
minä uskoutuisin, alituisesti täytyy vapista sekä siitä mitä olen
tehnyt että mitä minulle tehdään: kas siinä miltei kaikki ne hyvät
osat, jotka pyöveli voi minulta riistää.

Ah! ja sittenkin se on hirveätä!



4.


Mustat vaunut toivat minut tänne, tähän inhoittavaan Bicêtreen.

Kaukaa katsellen on tässä rakennuksessa näkevinään jotakin
majesteetillista. Se kohottaikse taivaanrannalta matalahkon kunnaan
kiireeltä, ja etäälle se näyttää merkkejä vanhasta loistostaan,
kuninkaallisen linnan ilmeitä. Mutta palatsia lähestyessänne huomaatte
sen muuttuvan hökkeliksi. Ränstyneet päädyt loukkaavat silmää. Jotakin
köyhtynyttä ja rapistunutta on näissä kuninkaallisissa julkisivuissa;
luulisi pitaalin sen muureja jäytävän. Ei ruutuja, ei laseja
ikkunoissa; mutta kyllä tukevat rautaristikot, joiden takaa siellä
täällä häämöttää jonkun kaleerivangin tai mielipuolen riutunut muoto.

Sellaiselta näyttää elämä läheltä.



5.


Tuskin olin paikalle saapunut, kun rautakourat jo ottivat minut
huostaansa. Entisiä monin verroin tarkemmat varokeinot; ei enää veistä
eikä haarukkaa aterioidessani; _pakkopaita_, jonkinlainen
purjekankainen säkki, sitoi käteni; oltiin vastuussa hengestäni.
Saatoin vielä vedota ylimpään oikeuteen. Tähän rasittavaan ratkaisuun
voi mennä kuusi tai seitsemän viikkoa, ja oli tärkeätä pitää minut
sillaikaa terveenä ja ehjänä Grève-toria varten.

Ensimäisinä päivinä minua kohdeltiin niin lempeästi, että se vallan
kauhistutti. Vanginvartijan kohteliaisuudet tuovat mieleen
mestauslavan. Onneksi tottumus parin päivän perästä voitti; minut
työnnettiin toisten vankien joukkoon, yhteiseen eläimelliseen
maailmaan, eikä ollut enää niitä huomaavaisuuden tottumattomia
merkkejä, jotka saivat pyövelin alati väikkymään silmieni edessä.
Eikä se ollut ainoa helpoitus. Nuoruuteni, alistuvaisuuteni,
vankilansaarnaajan huolenpito ja ennen kaikkea ne muutamat vartijalle
lausumani latinalaiset sanat, joita hän ei ymmärtänyt, soivat minulle
viikottaisen kävelyhetken toisten pidätettyjen kanssa ja saivat
häviämään pakkopaidan, johon olin ollut halpautua. Monien epäilyksien
jälkeen minulle tuotiin myöskin mustetta, paperia, kyniä ja yölamppu.

Sunnuntaisin messun jälkeen minut päästetään välitunniksi vankilan
pihamaalle. Siellä minä pakisen toisten vankien kanssa: se maksaa
vaivan. Ne kurjat ovat hyvänsävyistä väkeä. He kertovat minulle
_vaiheensa_, ne ovat peloittavia juttuja, mutta tiedän, että he
kerskuvat. He opettavat minua puhumaan omaa murrettaan, _huiskimaan
renskaa_, kuten he sanovat. Se on murretta, joka on ympätty
yleiskieleen, jonkinlainen kamala kasvannainen, pahka. Joskus siinä on
merkillistä tarmoa, hirvittävää värikkyyttä: _on höystettä saralla_
(verta tiellä), _naida leski_ (riippua hirsipuussa), hirttonuora on
ikäänkuin jokaisen hirtetyn leski. Varkaan päällä on kaksi nimeä:
_yliopisto_, silloin kun se miettii, hautoo, suunnittelee rikosta,
_hakotukki_, kun pyöveli sen katkaisee, Toisinaan oikeata
viisunsepittäjän henkeä: _pajukasimiri_ (lumppuäijän keruukori),
_valemaakari_ (kieli) ja niin edespäin joka hetki outoja,
salakähmäisiä, rumia, sorahtelevia sanoja, mistä lienevät tulleetkin:
_kirves Kalle_ (pyöveli), _ratti_ (kuolema), _herjalavo_ (mestauslava).
Puhuttiin ojakonnista ja hämähäkeistä. Kun sitä kieltä kuuli
puhuttavan, oli kuin koskettaisi jotakin likaista ja tomuttunutta
esinettä, kuin jotakin ryysyläjää pudisteltaisiin kuulijan edessä.

Nämä ihmiset ainakin säälivät minua, ne ovatkin ainoat. Vartijat,
ovenkaitsijat, avaintenhoitajat -- en tahdo niitä heiltä -- haastelevat
ja nauravat, puhuvat minusta, minulle, kuin jostakin asiasta.



6.


Olen tuuminut itsekseni:

-- Koska minä voin kirjoittaa, miksen sitä tee? Mutta mitä kirjoittaa?
Vangittuna neljän alastoman ja kylmän kiviseinän sisään, tuntematta
itseäni liikkeissäni vapaaksi, saamatta katseelleni näköalaa, ainoana,
päivittäin koneellisesti toistuvana vaihteluna seurata sen neliömäisen
valohäivän hidasta kulkua, jonka oveni kurkistusaukko heittää
vastapäätä olevalle synkälle seinälle, ja kuten vastikään sanoin, aina
yksin yhden ainoan ajatuksen, rikoksen ja rangaistuksen, murhan ja
kuoleman ajatuksen toverina! onko minulla siis mitään sanottavaa,
minulla, jolla ei enää ole mitään tehtävää tässä maailmassa? Ja
löydänkö näivettyneistä ja tyhjistä aivoistani mitään sellaista, joka
maksaa vaivan kirjoittaa paperille?

Miksikä ei? Vaikkapa kaikki ympärilläni onkin yksitoikkoista,
väritöntä, eikö minussa itsessäni riehu myrsky, taistelu, tragedia?
Eikö se päähänpisto, joka minut on vallannut, eikö se joka tunti,
joka hetki esiinny minulle uudessa muodossa, yhä vain entistä
inhoittavampana, entistä verisempänä, mitä lähemmä loppu saapuu? Miksen
yrittäisi itse itselleni kuvailla kaikkea sitä väkivaltaista ja
tuntematonta, jota hyljätyssä asemassani olen saanut kokea? Aineisto
ainakin on runsas; ja niin lyhyt kuin elämäni lieneekin, on niissä
tuskissa, kauhuissa ja kidutuksissa, jotka sen täyttävät nykyhetkestä
viimeiseen, kyllin ainesta kynän kulua ja musteen kuivua. --
Sitäpaitsi, ainoa keino näitä tuskia vähimmin tuntea on niitä
tarkastella, ja niiden kuvailu tuottaa minulle vaihtelua.

Ja ehkäpä kirjoitukseni ei ole aivan hyödytönkään. Eiköhän kertomus
tunti tunnilta, hetki hetkeltä, kidutus kidutukselta kokemistani
kärsimyksistä, -- jos minulla näet on voimaa viedä sitä siihen hetkeen
saakka, jolloin _ruumiillisesti_ olen kykenemätön sitä jatkamaan, --
eiköhän tämä pakosta kyllä keskeneräinen, mutta silti mahdollisimman
täydellinen kertomus mielialoistani, eiköhän se itsessään sisällä
suurta ja syvää opetusta? Eikö tässä kuolemaa tekevän ajatuksen
synnyttämässä asiakirjassa, tässä yhä lisääntyvien tuskien
kehityskulussa, tässä kuolemaantuomitun henkisen ruumiinavauksen
todistuskappaleessa, eikö siinä ole useitakin opetuksia niille, jotka
tuomitsevat kuolemaan? Ehkä sen lukeminen saa heidät vähemmän kevyin
käsin asiaan tarttumaan, kun jälleen on kysymyksessä heittää ajatteleva
pää, ihmispää, siihen, mitä he sanovat oikeuden vaakakupiksi? Ehkeivät
nuo kurjat ole koskaan miettineet sitä hidasta kidutuksien sarjaa, joka
sisältyy kuolemantuomion rivakkaan päätökseen? Ovatko he koskaan edes
pysähtyneet siihen kärkevään ajatukseen, että heidän mestauttamassaan
ihmisessä on henki; henki, joka on luottanut elämään, henki, joka ei
millään lailla ole sopeutunut kuolemaan? Eivät. He näkevät tässä
kaikessa vain kolmiomaisen kirveen kohtisuoran välähdyksen ja
varmaankin ajattelevat, ettei kuolemaantuomitulla ole mitään ennen eikä
jälkeen.

Nämä lehdet avaavat heidän silmänsä. Jonakuna päivänä julkaistuina ne
saavat heidän henkensä muutamiksi hetkiksi pysähtymään ymmärtämään
näitä hengen kärsimyksiä, jollaisia he eivät luule olevankaan, He ovat
voitonriemuisia voidessaan surmata, tuottamatta miltei minkäänlaista
ruumiillista tuskaa. Kas! siitäkö vain olisi kysymys! Mitä onkaan
ruumiin kipu siveellisen kivun rinnalla! Kauhistuen vielä
säälitettäneen: sellaisiako ovatkin lait! Koittaa päivä, ja ehkäpä nämä
muistelmat, erään kurjan ihmisen viimeiset tunnustukset silloin ovat
joksikin avuksi...

Ellei kuolemani jälkeen tuuli pääse näillä paperinpalasilla pihamaalla
leikkimään ja niitä rapakkoon kastelemaan, tai elleivät ne joudu
sateeseen likoamaan, vanginvartijan särkyneen ikkunan ristikkoon
liimattuina.



7.


Että se, mitä kirjoitin, voi tuoda hyötyä toisille, -- että tämä
pysähdyttäisi tuomarin, joka on valmis tuomitsemaan, -- että tämä
pelastaisi onnettomia viattomia tai rikollisia siitä sieluntuskasta,
johon minut on tuomittu, miksi sitä soisin? mitä varten? mitä sillä on
väliä? Kun minun kaulani on katkaistu, mitä minua silloin enää
liikuttaa, jos toisiltakin pää leikataan? Olenko siis todellakin voinut
ajatella tällaisia hullutuksia? Syöstä kumoon mestauslava noustuani
ensin sille! kysynpä, mitä minä siitä kostun.

Mitä! Aurinko, kevät, kukkien kattamat kentät, aamuin heräävät linnut,
pilvet, puut, luonto, vapaus, elämä, ne eivät ole enää minua varten!

Ah! Minuthan pitäisikin pelastaa! -- Onko aivan varmaa, ettei se käy
päinsä,-- että huomenna täytyy kuolla, ehkä jo tänään, onko niin? Oi,
Jumala! hirveä ajatus on päänsä murskaaminen kopin seinään!



8.


Laskekaamme, kuinka paljon on vielä aikaa:

Kolme päivää oli aikaa valittaa päätöksestä ylimpään oikeusistuimeen.

Viikon sitten asiakirjat makaavat unohdettuina rikosasiain
tuomioistuimen oikeussalissa, minkä jälkeen _paperit_, kuten he
sanovat, lähetetään ministerille.

Kaksi viikkoa ne viruvat ministerin huostassa, joka ei edes tiedä, että
sellaisia on olemassakaan ja joka silti on velvollinen tutkittuaan
siirtämään ne ylimpään oikeuteen.

Siellä suoritetaan luokittelu, numerointi, kirjoihin merkintä, sillä
mestauslavalla on tungosta ja jokaisella pitää olla oma vuoronsa.

Kaksi viikkoa huolehtia siitä, ettei teille anneta armahdusta.

Vihdoinkin oikeus kokoontuu, säännöllisesti jonakin torstaina,
käsittelee tukussa kaksikymmentä anomusta ja lähettää kaikki
ministerille, joka lähettää yleiselle syyttäjälle, joka lähettää
pyövelille. Kolme päivää.

Neljännen päivän aamulla sanoo v.t. yleinen syyttäjä kaulanauhaa
solmitessaan: "Kyllä tämä juttu jo pitää lopettaa". -- Ja ellei tällä
sijaisella ole aamiaiskutsuja jonkun ystävän luo estämässä,
suunnitellaan teloitusjärjestys, sepitetään paperille, kirjoitetaan
puhtaaksi, toimitetaan asianomaisen käsiin, ja seuraavana päivänä aamun
sarastaessa kuulee Grève-torilla hirsikehystä naulattavan ja
kadunkulmissa käheä-äänisten huutajien täysin voimin hoilaavan.

Kaikkiaan kuusi viikkoa. Pikku tyttö oli oikeassa.

Mutta, ainakin viisi viikkoa, ehkä kuusikin -- en uskalla laskea --
olen jo ollut tässä Bicêtren kopissa, ja minusta tuntuu, että kolme
päivää sitten oli torstai.

Olen juuri laatinut jälkisäädökseni.

Miksi? Minuthan on tuomittu suorittamaan kulungit, ja kaikkenikaan
tuskin riittää siihen. Teloitus käy kalliiksi.

Jätän silti jälkeeni äidin, jätän vaimon, jätän lapsen.

Pienen kolmivuotiaan tytön, lempeän, ruusuisen, hennon, suurine mustine
silmineen ja tuuheine ruskeine hiuksineen.

Hän oli kahden vuoden ja yhden kuukauden ikäinen, kun hänet viimeisen
kerran näin.

Kuolemani jälkeen on siis kolme naista, ilman poikaa, ilman miestä,
ilman isää; kolme erilaatuista orpoa; kolme lain tekemää leskeä.

Myönnän, että minä ansaitsen rangaistuksen. Mitä ovat nuo viattomat
tehneet? Eivät mitään; silti heiltä riistetään kunnia, silti heidät
syöstään tuhoon. Se on oikeutta.

Vanha äiti-parkani ei minua huolestuta. Hän on kuudenkymmenen neljän
vuoden ikäinen, hän kuolee iskusta. Tai jos hän elääkin jonkun päivän
kuolemani jälkeen, hänellä on kuitenkin viimeiseen hetkeensä saakka
hieman lämmintä tuhkaa hiilloksessaan eikä hän sano mitään.

Vaimonikaan ei enää huolestuta minua. Hän on jo nyt sairas ja
hengenheikko. Hän kuolee myöskin.

Ellei hän tule hulluksi. Sanotaan, että sellainen elää kauan; hänen
henkensä ei ainakaan silloin tunne tuskia. Hän nukkuu, on kuin kuollut.

Mutta tyttäreni, lapseni, pikku Marie rukkani, joka nauraa, joka
leikkii, joka tälläkin hetkellä laulaa eikä ajattele mitään, hän
tuottaa minulle tuskia!



10.


Kas tämännäköinen on vankikoppini:

Kahdeksan jalkaa joka suunnalle. Neljä laastimatonta kiviseinää, jotka
laskeutuvat kohtisuorina ulkokäytävää askelta korkeammalla olevaan
liuskakivi-permantoon.

Oikealla ovesta tultaessa on jonkinlainen syvennys, vuodekomeron
irvikuva. Sinne heitetään olkikupo, ja sillä vanki saa luvan levätä ja
nukkua palttina-alusillaan ja hamppuliiveissään, talvet kesät.

Pääni päällä kaartuu taivaan tavoin _holvikatto_ -- sitä sanaa siitä
käytetään -- josta paksuja hämähäkinseittejä riippuu kuin ryysyjä.

Muuten ei ikkunoita, ei henkireikää. Ovi, jossa rauta peittää puun.

Erehdyn; oven ylälaidan keskessä on yhdeksän neliötuuman suuruinen
aukko, joka on varustettu rautaristikolla ja jonka vartija voi yöksi
sulkea.

Oven ulkopuolella on melkoisen pitkä käytävä, jota valaisevat ja
tuulettavat seinien ylälaidassa olevat henkireiät, ja jonka nyt
muuratut huonelokerot jakavat moneen osaan; matalat kaariovet
yhdistävät nämä toisiinsa. Nämä lokerot ovat jonkinlaisina
eteishuoneina vankikoppiin, sellaiseen kuin minunkin on. Näihin
koppeihin pannaan vankilan johtajan määräyksestä pakkotyövangit, jos
ovat järjestystä vastaan rikkoneet. Kolme ensimäistä koppia eteisinensä
on varattu kuolemaantuomituille, koska ne yleistä osastoa likinnä ovat
mukavimpia vanginvartijalle pitää silmällä.

Nämä kopit ovat viimeinen jäännös siitä Bicêtren vanhasta linnasta,
jonka viidennellätoista vuosisadalla rakensi Winchesterin kardinaali,
sama mies, joka poltatti Jeanne d'Arcin, Kuulin niin kerrottavan niille
_uteliaille_, jotka joku päivä sitten tulivat minua koppiini katsomaan
ja jotka kaukaa tuijottivat minuun kuin eläinnäyttelyn petoon. Vartija
sai sata souta.

Unohdin mainita, että öin päivin seisoo koppini oven ulkopuolella
vartija, ja milloin tahansa katsahdankin tuohon aukkoneliöön, kohtaan
sen takaa avoimen, tarkan silmäparin.

Ja silti vakuutetaan, että tässä kivikomerossa on ilmaa ja päivää.



11.


Koska päivä ei vielä näy, mitä tehdä yöllä? Löysin ajatuksen. Nousin ja
annoin lamppuni valon liikkua pitkin koppini seiniä. Ne olivat täynnä
kirjoituksia, piirroksia, hullunkurisia kuvioita, toisiinsa
kietoutuneita ja sekautuneita nimiä. Jokainen kuolemaantuomittu näyttää
tahtoneen painaa merkkinsä edes tänne. On käytetty lyijykynää,
punaliitua, hiiltä; siinä on mustaa, valkoista, harmaata, usein syvälle
seinään uurrettua kirjoitusta, siellä täällä ruosteenkarvaistakin, joka
tietää käytetyn verta musteena. Jos olisin ollut vapaa, olisin
varmaankin innostunut tuohon outoon kirjaan, joka lehti lehdeltä
avautui silmieni eteen koppini jokaisesta seinäkivestä. Olisin
mielelläni sommitellut ehjän kokonaisuuden noista liuskakiville
painetuista ajatussiruista; olisin löytänyt jokaisen nimen alta
ihmisen; olisin luonut henkeä ja elämää noihin katkenneihin
muistomerkkeihin, noihin paloiteltuihin lauseisiin, noihin silvottuihin
sanoihin, jotka olivat kuin päättömiä ruumiita kuten nyt
kirjoittajansakin.

Pielukseni yläpuolella on seinällä kaksi liekehtivää, nuolen lävistämää
sydäntä ja niiden alla: _Elinaikainen rakkaus_. Sillä onnettomalla ei
ollut pitkäaikaista sitoumusta.

Sivulla on eräänlainen kolmikolkka-hattu, sen alla tökerösti piirretty
miehen kuva ja alla sanat: _Eläköön keisari! 1824_.

Taaskin liekehtiviä sydämiä seuraavin, vankilanomaisin muistosanoin:
_Rakastan ja jumaloin Mathieu Danvinia. JACQUES_. [Miehennimiä
molemmat. Suom.]

Vastapäisellä seinällä on nimi _Papavoine_. Alkukirjain on arabeskein
kuvioitu ja huolellisesti somisteltu.

Siivoton kuplettilaulu.

Seinäkiveen syvään uurrettu vapauden hattu ja alla sanat: _Bories. --
Tasavalta_. Kirjoittaja oli muuan la Rochellen neljästä aliupseerista.
Nuorukais-parka! Kuinka surettavia heidän niinsanotut poliittiset
tarpeensa ovatkaan! aatteen, unelman, käsitteen tähden se hirveä
todellisuus, jota sanotaan giljotiiniksi! Ja minä kun valittelen, minä
kurja, joka olen tehnyt oikean rikoksen, joka olen vuodattanut verta!

En jatkanut pitemmälle tutkimustani. -- Näin nurkassa vaaleana
häämöttävän inhoittavan kuvan, mestauslavan, jota tällä hetkellä
pystytetään ehkä minua varten... Lamppu oli pudota käsistäni.



12.


Palasin äkkiä istumaan olkikuvolleni pää polvien varassa. Sitten
lapsellinen kauhuni häipyi, ja outo uteliaisuus sai minut jälleen
jatkamaan seinätutkimuksiani.

Papavoinen nimen vierestä repäisin nurkkauksesta suunnattoman suuren
hämähäkinverkon, joka oli paksun tomukerroksen peitossa. Tämän seitin
alla oli neljä tai viisi selvään luettavaa nimeä, toisista oli jäljellä
vain läikkä seinällä. -- _DAUTUN 1815. -- POULAIN 1818. -- JEAN MARTIN
1821. -- CASTAING 1823_. Luin nämä nimet, ja kolkot muistot palautuivat
mieleeni: Dautun, se mies, joka paloitteli veljensä neljään osaan ja
yöllä tuli Pariisiin ja viskasi pään erääseen suihkualtaaseen ja
ruumiin likaviemäriin; Poulain, joka murhasi vaimonsa; Jean Martin,
joka pistoolilla ampui isänsä samalla hetkellä, jolloin vanhus availi
ikkunaa; Castaing, lääkäri, joka myrkytti ystävänsä ja häntä
hoitaessaan viimeisen sairauden aikana, jonka hän itse oli aiheuttanut,
antoi hänelle lääkkeen asemasta myrkkyä; ja kaikkien näiden rinnalla
Papavoine, hirveä hullu, joka tappoi lapsensa, iskien heitä kirveellä
päähän.

"Kas nuo", ajattelin itsekseni kuumeen värähdyksen liikkuessa pitkin
ruumistani, "nuo ovat ennen minua olleet tämän kopin asukkaita. Täällä
siis, samalla lattialla, jolla minä nyt seison, he ovat hautoneet
viimeisiä ajatuksiaan, nuo murhan ja veren ihmiset; näiden seinien
vaiheilla, tässä ahtaassa kammiossa heidän viimeiset askeleensa ovat
kajahdelleet kuten villipetojen astunta. He ovat seuranneet toisiaan
lyhyin väliajoin. Näyttää siltä, ettei tämä koppi ole koskaan tyhjä.
Heidän sijansa on vielä lämmin, ja minulle he ovat sen jättäneet. Minä
menen vuorollani liittymään heihin Clamartin hautuumaassa, jossa ruoho
rehoittaa niin hyvin!"

En ole uneksija enkä taikauskoinen. Varmaankin tällaiset ajatukset
saivat minuun äkillisen kuumeen; mutta näin kuvitellessani minusta
tuntui äkkiä, että nuo julmat nimet olivatkin tulikirjaimin seinään
painetut; yhä nopeampi ja nopeampi kilke kaikui korvissani; punainen
harso laskeutui silmiini; ja sitten olin näkevinäni kopin olevan täynnä
ihmisiä, eriskummaisia ihmisiä, jotka pitelivät päätänsä vasemmassa
kädessään, kannattaen sitä suusta, sillä tukkaa ei päässä ollut. Kaikki
puistivat minulle nyrkkiään, paitsi isänmurhaaja.

Suljin kauhistuneena silmäni; silloin näin kaiken entistä selvemmin.

Unta, haavekuvaa vai tottako tuo kaikki oli, mutta hulluksi olisin
tullut, ellei uusi äkillinen vaikutelma olisi herättänyt minua
valveille. Olin jo kaatua pitkälleni permannolle, mutta silloin tunsin
paljaalla jalallani kylmän vatsan ja karvaisten jalkojen kosketuksen;
se oli hämähäkki, jonka rauhaa olin häirinnyt ja joka nyt pakeni.

Se minut sai hereille. -- Oi noita hirveitä haamuja! -- Ei, savua se
oli, tyhjien ja nytkähtelevien aivojeni mielikuvia. Macbethin
harhanäky! Kuolleet ovat kuolleita, varsinkin nuo. Ne ovat hautaan
hyvin lukitut. Se ei ole sellainen vankila, josta pääsee pois. Miksi
siis pelkään?

Haudan ovi ei aukene sisältäpäin.



13.


Viime päivinä olen nähnyt jotakin karmivaa.

Päivä sarasti, ja koko vankila oli yhtenä hälinänä. Raskaita ovia
avattiin ja sulettiin, salpoja ja rautalukkoja väännettiin, vartijain
vyössä riippuvat avainkimput kalisivat, ylös ja alas kiiruhtavat
askeleet panivat portaat vavahtelemaan, pitkien käytävien kummastakin
päästä kuului kyselyjä ja vastauksia. Naapurini, rangaistusvangit,
olivat tavallista iloisempia. Koko Bicêtre tuntui nauravan, laulavan,
juoksevan, tanssivan.

Minä vain kuuntelin ihmeissäni.

Vartija meni oven ohitse.

Kutsuin häntä ja kysyin, oliko vankilassa jokin juhla.

-- Juhla, tavallaan! -- vastasi hän minulle. -- Tänään pannaan
rautoihin ne vangit, joiden huomenna pitää lähteä Touloniin. Tahdotteko
nähdä, ehkä se teitä huvittaa?

Yksinäiselle koppiin teljetylle on todella nautinto katsella näytelmää,
vihattavaakin. Hyväksyin hupia sisältävän tarjouksen.

Vartija ryhtyi tavanomaisiin varokeinoihin ollakseen varma minusta;
sitten hän vei minut pieneen tyhjään ja aivan kalustamattomaan koppiin,
jossa oli ristikko-ikkuna, mutta oikea ikkuna rinnan tasalla, ikkuna,
jonka lävitse näki oikean taivaan.

-- Kas niin, -- vartija virkkoi, -- täältä te näette ja kuulette.
Olette aitiossanne yksin kuin kuningas.

Sitten hän poistui ja sulki minut salpojen ja lukkujen taakse,

Ikkuna avautui melkoisen avaraan neliömäiseen pihaan, jota kaikilta
sivuilta muurin lailla ympäröi valtava kuusikerroksinen rakennus. Ei
mikään ole ränstyneempää, alastomampaa, kurjempaa silmän katsella, kuin
tämä monilukuisten ristikko-ikkunoiden puhkoma nelinkertainen
julkisivu. Ikkunoihin alimmasta kerroksesta ylimpään oli painautuneina
laihoja ja kalpeita kasvoja, kasaantuneina toistensa yli kuin muurin
kivet ja kuin rautaristikkojen kehystäminä. Ne olivat vankeja, jotka
tällä kerralla näytelmän katselijoina odottivat vain vuoroaan päästä
itse näyttelemään. Ne olivat kuin rauhattomia sieluja, jotka seisovat
helvettiin vievällä kiirastuliaukolla.

Kaikki tuijottivat yhä vieläkin autioon pihaan. He odottivat. Näiden
riutuneiden ja kolkkojen piirteiden joukosta välähti joku terävä ja
eloisa katse kuin tulenkieleke.

Pihaa ympäröivä neliömäinen vankilarakennus ei loppunut tähän. Yksi sen
neljästä kyljestä (se joka on itäänpäin) on keskeltä puhkaistu ja
yhdistetty naapurin sivuun pelkällä rautaristikko-portilla. Tämä portti
aukee toiseen, edellistä pienempään pihaan, joka kuten sekin on muurien
ja mustuneiden talonpäätyjen ympäröimä.

Kaikki pääpihan kivirakennukset on rakennettu kiinni ulkomuuriin. Sen
keskeltä kohoaa yksinäinen taivutettu rautapylväs lyhtyä varten.

Päivälliskello soi. Suuri, seinänsyvennykseen kätketty ajoportti
avautui rytisten. Jonkinlaisten kuihtuneiden ja häpeävien,
sinipukuisten, punapolettisten ja keltaisiin miekanhankkiluksiin
vyötettyjen sotilaiden saattamina vyöryivät pihaan raskaat rattaat
raudan helistessä. Siinä olivat kaleeriorjien kahleet.

Samassa tuokiossa -- ikäänkuin tämä hälinä olisi herättänyt vankilan
eloon -- räjähtivät tähän asti vaienneet ja liikkumattomat
ikkunastakatselijat ilonhuutoihin, laulujen ja uhkausten ja sadatusten
tulvaan, ja niihin sekaantunut naurunrähäkkä oli särkeä korvat. Olisi
luullut näkevänsä pahojenhenkien naamarit. Jokaisen kasvoja vääristi
irvistys, kaikki nyrkit työntyivät ristikkojen väliköistä ulos, kaikki
ulvoivat, silmät tuiskivat tulta, ja minä olin aivan ällistynyt
nähdessäni sellaista hehkua tuossa tuhkassa.

Poliisit, joiden joukossa eroitti siisteistä vaatteista ja kauhun
eleistä jonkun Pariisista saapuneen uteliaan, ryhtyivät sillä välin
rauhallisesti työhönsä. Yksi heistä nousi rattaille ja heitteli
tovereilleen kahleet, matkakytkyimet, kasoittain hamppuhousuja. Sitten
he hajaantuivat kukin omaan työhönsä. Toiset menivät erääseen
nurkkaukseen selvittelemään niitä pitkiä kahleita, joita he omalla
murteellaan sanoivat _ohjaksiksi_; toiset levittivät pihakiville
_silkkikankaat_, paidat ja kaatiot; älykkäämmät taasen tutkivat
päällikkönsä, -- tanakan vanhuksen -- heitä silmällä pitäessä
yksitellen kaularautoja, joiden kestävyyttä he koettelivat päästäen ne
välkkymään pihan kiville. Tämä työ suoritettiin vankien naljaillen
kirkuessa; heidän äänensä yli raikuivat niiden pakkovankien möyryävät
naurunhohotukset, joita varten nämä valmistukset tehtiin ja joiden
nähtiin vetäytyneen pikkupihaan aukeavan vanhan vankilan
ristikkoikkunoiden taakse.

Näiden alkuvalmistuksien jälkeen antoi muuan kultakaluunainen herra,
jota puhuteltiin _herra tarkastajaksi_, määräyksen vankilan
_johtajalle_; ja seuraavassa hetkessä miltei yhtaikaa aukeni pari kolme
matalaa porttia, ja kuin vihurin puuskasta täyttyi piha alastomista,
inhoittavista, ryysyisistä miehistä. Kaleerivankeja.

Heidän ilmestyessään kaikui ilo ikkunoilla kaksinkertaisena. Muutamia
heistä, kuritushuoneen suuria nimiä, tervehdittiin hurraahuudoin ja
taputuksin, jonka kunnianosoituksen he ottivat alentuvan ylpeästi
vastaan. Useimmilla oli päässä lakintapainen, jonka he omin käsin
olivat punoneet koppinsa oljista, oudonnäköinen, jotta kaupungeissa
hattu kääntäisi huomion päähän. Sellaisille riemuittiin kaikkein
voimakkaimmin. Muuan varsinkin kiihoitti ihastushuutoihin:
seitsentoista-vuotias nuorukainen, jolla oli nuoren tytön piirteet. Hän
tuli kopista, jossa oli ollut varmassa tallessa kahdeksan päivää;
vuodeoljista hän oli tehnyt puvun, joka peitti hänet päästä jalkoihin,
ja pihalle tullessaan hän teki ilmavoltteja notkeana kuin käärme. Se
oli varkaudesta tuomittu kiertävä ilveilijä. Ilman täyttivät raivoisat
kättentaputukset ja riemuhuudot. Kaleerivangit vastasivat siihen, ja
oli todella jotakin kammottavaa näissä valmiiden pakkovankien ja
pakkovanki-tulokkaiden keskinäisissä ilonilmaisuissa. Kelpasi
yhteiskunnan olla siellä mukana; sitä edustivat vartijat ja
kauhistuneet uteliaat. Rikos ilkkui sitä vasten kasvoja, ja kauheata
rangaistusta vietettiin perhejuhlana.

Sitä mukaa kuin heitä saapui, heidät työnnettiin kahden vartija-joukon
muodostamaa kujaa pitkin pikkupihaan, jossa heitä odotti
lääkärintarkastus. Täällä koettivat kaikki viimeiseen asti päästä
vapautumaan matkasta, teeskennellen mikä mitäkin sairautta, -- kellä
oli silmät kipeät, keltä jalka nyrjähtänyt, käsi taittunut. Mutta
miltei aina heidät havaittiin kyllin hyviksi kaleerityöhön; ja silloin
jokainen alistui huolettomana, hetkessä unohtaen esittämänsä
vaivaisuuden.

Pikkupihan ristikkoportti avautui jälleen. Muuan vartija toimitti
aakkosellisen nimihuudon; ja yksitellen he nyt astuivat esiin ja
jokainen pakkovanki asettui riviin suuren pihan nurkkaukseen toverin
viereen, jonka hänen nimensä alkukirjaimet hänelle sattumoisin olivat
suoneet. Täten jokainen huomaa joutuneensa omaan maailmaansa,
jokaisella on omat kahleensa jonkun tuntemattoman rinnalla; ja jos
jollakulla vangilla sattumalta on ystävä, niin kahle heidät toisistaan
eroittaa. Viimeinen kurjuus!

Kun vankeja oli saatu riviin kolmekymmentä, suljettiin portti. Poliisi
uhkaili heitä pampullaan, viskasi jokaisen eteen paidan, liivit ja
karkeahamppuiset kaatiot ja antoi merkin, ja kaikki alkoivat riisuutua.
Odottamaton tapahtuma tuli aivan kuin tilattuna muuttamaan tämän
nöyryytyksen kidutukseksi.

Tähän asti oli ilma ollut jokseenkin sees, ja vaikka lokakuun viima
viilensikin ilmaa, avasi se sentään tuolloin tällöin taivaan harmaaseen
pilvikattoon viilun, josta tuikahti yksinäinen auringonsäde. Mutta
tuskin olivat vangit ehtineet heittää yltään ryysynsä ja juuri kun he
alastomina ja pystyssä tarjoutuivat epäluuloisten vartijoiden ja heitä
ympäröivien, heidän olkapäitänsä tähystelevien uteliaitten
tarkastettaviksi, peittyi taivas mustiin pilviin ja kylmä syksyinen
myrsky puhkesi äkkiä ja valui virtoina kivetylle pihalle,
peitteettömille päille, kaleeriorjien alastomille jäsenille ja pihalle
sirotelluille kurjille ihotakeille.

Ja kädenkäänteessä hävisivät pihalta kaikki muut paitsi poliisit ja
kaleerivangit. Pariisilaiset uteliaat kiiruhtivat hakemaan suojaa
porttikäytävistä.

Ja yhä valui sade kuuroina. Pihalla näki enää vain alastomia ja
vettävaluvia vankeja niljaisella kivityksellä. Synkkä hiljaisuus oli
seurannut heidän meluavia riemuhuutojaan. He tutisivat, hampaat löivät
loukkua; heidän laihtuneet raajansa, luisevat polvensa nytkähtelivät;
ja säälittävää oli katsella heidän vetävän sinertävien jäseniensä
verhoiksi noita likomärkiä paitoja, liivejä, noita vettävaluvia
kaatioita. Alastomuus olisi ollut parempi.

Vain yksi heistä, muuan vanhus, oli jossakin määrin säilyttänyt entistä
ilomieltään. Selvitellessään tihkuvaa paitaansa ylleen hän huudahti,
ettei _tämä kuulunut ohjelmaan_; sitten hän puhkesi nauramaan ja
heristi taivaalle nyrkkiä.

Kun he olivat matkapuvuissaan, vietiin heidät 20- tai 30-miehisissä
ryhmissä pihan toiselle sivulle, missä pitkät pihalla viruvat ketjut
heitä odottivat. Nämä ketjut olivat pitkiä ja tukevia kytkyimiä, joihin
aina joka kahden jalan päähän oli kiinnitetty suoraan kulmaan toisia,
lyhyempiä poikkikahleita; näiden toisessa päässä oli nelikulmainen
kaularauta, jonka yksi sivu käytännöllisen saranalaitteen avulla
saatiin aukeamaan ja rautapultilla sulkeumaan ja joka koko matkan
riippui kaleerivangin kaulassa. Kun tällainen kahlerykelmä on
levitettynä maahan, muistuttaa se aika paljon suurta kalaverkkoa.

Kaleerivangit pantiin istumaan rapakkoon, vettävaluville kiville; nuo
rautaiset helminauhat ripustettiin heidän kaulaansa; sitten tuli pari
vartioston seppää siirrettävine alasimineen ja niittasi ne kiinni
kylmiltään, tukevin moukariniskuin. Se on hirveä hetki, jolloin
rohkeimmatkin kalpenevat. Jokainen isku alasimelle, jolle heidän
selkänsä nojaavat, saa heidän leukansa tuskasta loukahtamaan; pieninkin
liikahtelu taaksepäin saisi heidän kallonsa halkeamaan kuin
pähkinänkuoren.

Tämän toimituksen jälkeen he muuttuivat synkiksi. Nyt kuuli enää vain
kahleitten kalinaa ja silloin tällöin jonkun kiljahduksen ja vartioston
ruoskan läjähdyksen niskottelevien jäsenille. Joukossa oli paljon,
jotka itkivät; vanhukset vapisivat ja purivat huuliaan. Kauhuntuntein
tarkastelin noita rautapuitteissa kuvastuvia kolkkoja piirteitä.

Jälleen pilkisti pilvien lomitse auringonsäde. Saattoi sanoa, että se
valoi uutta tulta aivoihin. Vangit kohottautuivat kuin yhtenä miehenä,
kuin kouristusliikkeestä. Nuo viisi ketjullista liittyivät käsin
toisiinsa ja muodostuivat äkkiä avaraksi kehäksi lyhtypatsaan
ympärille. He kiepahtelivat silmiä väsyttävästi. He virittivät
kaleerivangin laulun, murresävyisen romanssin; se oli milloin
valittavaa, milloin hurjaa ja ilakoivaa, hetkittäin kuului karkeita
huutoja ja viiltäviä, hohottavia naurunräjähdyksiä, jotka kaikki
sekoittuivat laulun salaperäisiin sanoihin; sitten vimmankiljahduksia,
ja kahleitten kalina oli orkesterina säestämässä tätä laulua, joka
kaikui käreämpänä kuin niiden kolke. Jos olisin halunnut luoda kuvan
itselleni velhojen kokouksesta, en olisi löytänyt parempaa enkä
pahempaa, kuin se oli, jonka nyt näin.

Pihalle tuotiin suuri saavi. Vartijat keskeyttivät ruoskaniskuin
vankien karkelon ja kuljettivat heidät tämän saavin ääreen, jossa
kellui mitä ruohoja lienee kellunutkin jossakin höyryävässä ja laihassa
liemessä. He aterioivat.

Syötyään he viskasivat liemensä ja ruisleipänsä tähteet pihan kiville
ja alottivat jälleen tanssinsa ja laulunsa. Heille näkyi suodun
tällainen vapaus lähtöpäivänä ja sitä seuraavana yönä.

Katselin tätä kummallista näytelmää niin himokkaan uteliaana, niin
värähdellen, niin hartaasti, että vallan unohdin itseni. Syvä
säälintunne järkytti minua aina sydänpohjia myöten, ja heidän remahtava
naurunsa sai minut itkemään.

Kesken syvää haaveiluani näin tuon ulvovan joukon äkkiä pysähtyvän, ja
kaikki vaikenivat.

Sitten kääntyivät kaikki katseet siihen ikkunaan, jonka ääressä minä
seisoin. -- Kuolemaantuomittu! kuolemaantuomittu! -- huusivat kaikki
osoittaen minua sormellaan; ja ilonkiljahdukset olivat entistäkin
voimakkaampia.

Olin kuin paikalleni naulittuna.

En tiedä, mistä he minut tunsivat ja kuinka olivat minut huomanneet.

-- Hyvää päivää, päivää! -- he huutelivat minulle julmasti naljaillen.
Muuan nuorimpia, elinkautiseen kaleerityöhön tuomittu, kasvoiltaan
kiiltävän lyijynharmaa, tuijotti minuun innokkaana ja sanoi: "Tuota
onnellista! hänet _typistetään!_ Hyvästi, toveri!"

En osaa kuvailla, kuinka laitani tällöin oli. Olin todellakin heidän
toverinsa. Grève on Toulonin sisar. Olin oikeastaan heitä matalammalla:
he tekivät minulle kunniaa. Värisin kylmästä. -- Niin, heidän
toverinsa! Ja muutamia päiviä myöhemmin minäkin voisin esittää heille
jotakin katseltavaa. -- Seisoin ikkunassa, liikkumatonna, halvattuna.
Mutta kun näin tuon viisikertaisen ketjun lähtevän liikkeelle, vyöryvän
kohden minua helvetillisen toverillisin elein; kun kuulin heidän
kahleittensa, heidän huutojensa, askeltensa huumaavan hälyn muurin
kupeelta, tuntui minusta kuin tuo paholaisten lauma ryntäisi suoraan
surkeaan vankikoppiini; kiljahdin ja heittäydyin kaikin voimineni
ovelle särkeäkseni sen; mutta paon mahdollisuutta ei ollut. Salvat
olivat ulkopuolella. Kolkutin, huusin raivoissani. Sitten olin
kuulevinani yhä lähempää vankien hirveät äänet. Luulin jo näkeväni
heidän inhottavien päittensä kurkoittautuvan ikkunalaudalle, jälleen
tunkeutui rinnastani tuskanhuuto, ja minä kaaduin tainnuksissa
permannolle.



14.


Kun jälleen toinnuin, oli yö. Makasin vuoderähjällä; huoneen perällä
tuikuttavan lyhdyn valossa näin toisia samanlaisia vuoteita omani
kummallakin puolella pitkässä rivissä. Ymmärsin, että minut oli tuotu
sairaalaan.

Olin jonkun hetken valveilla, ajattelematta, tuntematta mitään, --
nauttien vain siitä mielihyvästä, että sain olla vuoteessa. Toisina
aikoina tämä sairaala- ja vankilavuode olisi varmaankin saanut minut
värähtämään inhon ja säälin tunteesta; mutta enhän ollut enää entinen
ihminen. Hurstit olivat harmaat ja karkeat pidellä, peite ohut ja
reikäinen; oljet tuntuivat patjoista; viisi siitä! Jäseneni voivat nyt
mielensä mukaan liikkua näiden karheiden hurstien välissä; tämän
peitteen alla, niin ohut kuin se olikin, tunsin vähitellen pääseväni
siitä totunnaisesta hirvittävästä kylmästä, joka luissani ja ytimissäni
oli asunut. -- Vaivuin jälleen uneen.

Ankara melu herätti minut. Päivä jo valkeni. Melu tuli ulkoa. Vuoteeni
oli ikkunan vieressä, nousin istumaan, katsomaan mitä tapahtui.

Ikkuna oli Bicêtren suureen pihaan. Piha oli täynnä väkeä. Kahdella
sotamiesketjulla oli täysi työ pitää avoinna kapeata kujaa pihan yli.
Tämän kaksinkertaisen sotilasrivin läpi kulki kiviä vasten kolisten
hitaasti viidet rattaat, täyteen ahdettuina miehiä; ne olivat lähtöä
tekeviä vankeja.

Rattaat olivat avoimet. Jokainen kahlekunta kulki omissa rattaissaan.
Vangit istuivat selitysten kummallakin sivulaidalla; heitä eroitti
yhteinen kahletanko, joka ulottui rattaitten päästä päähän ja jonka
toisella päällä seisova, pyssyniekka vartija piti jalkaansa. Raudat
kalisivat, ja jokaisesta rattaitten saamasta sysäyksestä vankien päät
nytkähtivät ja heidän riippuvat jalkansa heilahtelivat.

Hieno ja terävä sade jääti ilman ja valui heidän polvilleen,
hamppukaatioilleen, jotka harmaista olivat muuttuneet mustiksi. Heidän
pitkät partansa ja lyhyet tukkansa noruivat vettä, heidän kasvonsa
sinersivät, he värisivät vilusta, ja hampaat löivät loukkua raivosta ja
kylmästä. Eikä liikuntamahdollisuutta. Kun ihminen kerran on niitattu
siihen inhottavaan, mitä sanotaan kahleketjuksi, on hän vain osa siitä,
ja se liikkuu kuin yksi ihminen. Äly katoo, kaleerityö sen tuomitsee
kuolemaan; ja ihmisellä itsellään on tarpeita ja ruokahalua enää vain
määrättyinä hetkinä. Näin he siis alottivat 25-päiväisen matkansa,
liikkumattomina, useimmat puolialastomina, paljain päin ja riippuvin
jaloin, istuen samoilla rattailla, samoissa vaatteissa sekä heinäkuun
paahtavassa helteessä että marraskuun jäätävissä sateissa. Voisi
luulla, että ihmiset tahtovat pyövelintoimessaan tuoda taivaan
puolitiehen.

Ympärillä kahisevan joukon ja rattaissa istujain välillä näytti
syntyneen jonkinlainen hirvittävä vuoropuhelu; herjauksia yhtäältä,
kerskuntaa toisaalta, sadatuksia kummaltakin puolelta; mutta kun
johtaja oli antanut merkin, näin ruoskaniskuja putoilevan rattaisiin
umpimähkään, hartioihin ja päihin, ja kaikki palautui siihen
ulkonaiseen rauhaan, jota sanotaan _järjestykseksi_. Mutta silmät
hehkuivat kostoa, ja noiden kurjien nyrkit painuivat syvälle polviin.

Nuo viidet rattaat, joita ratsupoliisit ja jalankulkevat vartijat
saattoivat, katosivat peräkkäin Bicêtren korkeaan porttiholviin;
kuudennet seurasivat viimeisinä, täpösen täynnä sikin sokin kattiloita,
nahkasäkkejä ja varakahleita. Jotkut vartijat, jotka olivat
viivähtäneet vankilan ruokatarjoilussa, juoksivat jälessä, ehättääkseen
joukkoonsa. Väki hajaantui. Koko näytelmä hävisi kuin näköharha. Ilman
kaikuna kuului enää heikosti pyörien raskasta ratinaa ja hevosten
kavionkopsetta Fontainebleaun kivetyltä kadulta, ruoskan läimähdyksiä,
kahleitten kalinaa ja roskaväen ulvontaa sen toivottaessa kirousta
kaleerivankien matkalle.

Sellaista on heille alku!

Mitä minulle sanoikaan asianajaja? Ah, niin, sata kertaa mieluummin
kuolema, mieluummin mestauslava kuin pakkotyö, mieluummin tyhjyys kuin
helvetti; parempi ojentaa kaula giljotiinin kirveelle kuin iestangon
kaularaudalle. Kaleerit, laupias taivas!



15.

Onnettomuudeksi en ollut sairas. Seuraavana päivänä minun piti lähteä
sairaalasta. Vankikoppi otti minut jälleen huostaansa.

Sairas! Todella, olen nuori, terve ja vahva. Veri virtaa vapaana
suonissani; kaikki elimeni tottelevat kaikkia päähänpistojani; ruumiini
ja henkeni ovat tukevat, luodut pitkään elämään. Niin, kaikki tuo on
totta, ja silti minulla on tauti, kuolemansairaus, ihmiskäsin luotu
loppukausi.

Vasta sairaalasta päästyäni olen keksinyt sen ajatuksen, että minun
olisi pitänyt tekeytyä hulluksi; ehkä olisin siten voinut pelastautua,
jos olisin sillä perusteella saanut viipyä siellä. Vankilan lääkärit ja
sairaanhoitajattaret tuntuivat ottavan osaa kohtalooni. Kuolla niin
nuorena, ja sellaisella tavalla! Saattoi miltei arvella, että he
säälisivät minua, niin huolekkaina he puuhailivat vuoteeni ympärillä.
Mitä vielä, -- uteliaisuutta! Ja edelleen, nuo parantavat ihmiset
kirvoittavat kyllä kuumeesta, mutta eivät kuolemantuomiosta. Ja silti
kävisi sekin heille helpoksi! Ovi vain unohtuisi auki, -- mitä haittaa
heille siitä koituisi?

Nyt ei ole enää mitään mahdollisuutta! Valitukseni hylätään, sillä
kaikki on käynyt säännönmukaisesti, todistajat ovat hyvin todistaneet,
asianajajat ovat hyvin ajaneet asiansa, tuomarit ovat hyvin tuominneet.
En usko siis siihen, ellei... Ei, hulluutta! -- ei toivoa! Vetoaminen
on kuin kuilun yli jännitetty nuora, josta roikkuu ja jonka joka hetki
kuulee katkeilevan, kunnes se rasahtaa aivan poikki. Se on kuin
giljotiinin kirves putoisi kuusi viikkoa.

Entä jos saisin armahduksen? -- Armahduksen? Kuka sen antaisi? ja
miksi? ja kuinka? Mahdotonta on minun saada armahdusta! Tarvitaan
esimerkki, kuten sanotaan!

Kolme astetta on minulla vain vielä astuttavana: Bicêtre, Conciergerie,
Grève.



16.


Niinä vähinä hetkinä, jotka vietin sairaalassa, olin istunut ikkunan
ääressä päivänpaisteessa -- aurinko oli jälleen tullut esille -- tai
olin ainakin saanut aurinkoa niin paljon kuin rautaristikot sallivat.

Istuin siinä raskas ja kuumeinen pääni käsien varassa, joilla nyt oli
enemmän taakkaa kuin mitä jaksoivat kestää, kyynärpäät polvia vasten,
jalat tuolini puolapuiden nojassa, sillä väsymys oli minut koukistanut
ja saanut lysähtämään kumaraan ikäänkuin luita ei enää olisi ollut
jäsenissäni eikä lihaksia rungossani.

Vankilan tympeä tuoksu ahdisti minua enemmän kuin koskaan, korvissani
soi yhä vielä kaleerivankien kahleitten kalina, tunsin ääretöntä
kylläännystä koko Bicêtreen. Minusta tuntui, että hyvän Jumalan olisi
pitänyt sääliä minua ja lähettää minulle edes joku pikkulintu laulamaan
tuonne vastapäätä, katonharjalle.

En tiedä, hyvä Jumalako vai pahahenkikö minua kuuli; mutta miltei
samassa hetkessä kuulin ikkunani alta äänen, -- en linnunääntä, vaan
paljon kauniimpaa: puhtaan, raikkaan, viisitoistiaan nuoren tytön
sametinpehmeän äänen. Kohotin ähmissäni päätäni, kuuntelin himoiten
laulua, jota hän lauloi. Siinä oli pitkäveteinen sävel, se oli kuin
surullista ja valittavaa kuherrusta; mutta sanoja eroittaessani oli
pettymykseni kovin katkera. Tämän murteellisen, hirveän valitusvirren
puolittain ymmärrettävä, puolittain kätketty sisällys, -- rosvon
taistelu vartijan kanssa, varas, jonka hän yllättää vaimonsa parissa,
kauhea ilmoitus: "olen surmannut ihmisen ja olen nyt vangittu, _olen
saanut korkkipuun hikoilemaan ja olen joutunut oljille_"; vaimo, joka
anomuksineen juoksee Versaillesiin ja _Majesteetti_, joka närkästyy ja
uhkaa antaa syyllisen karkeloida tanssin paikalla, missä ei ole
parkettilattiaa; ja kaiken tuon laulaa suloisin ja ihanin ääni, mikä
koskaan on ihmiskorvaa tuudittaen hivellyt!... Olin jähmettynyt,
hyytynyt, nujerrettu. Oli ällöttävää kuulla tuollaisten kammosanojen
lähtevän lämpimästä ja raikkaasta suusta. Se oli kuin etanan näljää
ruusun teriöllä.

En kykene ilmaisemaan mitä tunsin; minua yhtaikaa sekä haavoitti että
hyväili. Luolien ja vankilan murre, tuo vertatihkuva ja räikeä kieli,
tuo ruma mongerrus nuoren tytön ääneen yhtyneenä, lapsenäänen siro
muutanta naisen ääneksi! oi, noita muodottomia ja rumasti valikoituja
sanoja, poljentoja, liverryksiä, helmeilyjä!

Ah, vankila on sentään kirottu paikka! Se on kuin myrkky, joka kaikki
pilaa. Kaikki siinä lakastuu, yksinpä viisitoista-vuotiaan tytön laulu.
Näette siellä linnun, sillä on lokaa siivillä; poimitte sieltä kauniin
kukan, hengitätte sitä: se löyhkää.



17.


Oh, jos pääsisin vapaaksi, kuinka juoksisinkaan halki kenttien!

Ei, ei saisi juosta, se huomattaisiin ja epäluulot heräisivät.
Päinvastoin, pitäisi kulkea verkalleen, pää pystyssä, laulellen.
Pitäisi koettaa saada ylleen vanha punaraitainen sininen pusero. Se
tekee tuntemattomaksi. Kaikki lähitienoon vihanneskaupustelijat
käyttävät sellaista.

Tiedän Arcueilin lähellä metsäkaistaleen erään suon laidassa, jonne
koulua käydessäni saavuin joka torstai tovereineni kalastelemaan
sammakoita. Sinne kätkeytyisin iltaan saakka.

Kun yö ehtisi, lähtisin jälleen matkaan. Menisin Vincennesiin. En
sinne, sillä virta olisi esteenä. Menisinkin Arpajoniin -- olisi
parasta kulkea Saint-Germainin ulkolaitaa ja saapua Havreen ja sieltä
laivalla kanaalin yli Englantiin. -- Taas tyhmyyksiä! Saavun
Longjumeauhon. Poliisi kulkee vartiovuorollaan; hän kysyy passiani.
Olen hukassa!

Ah, minua kurjaa uneksijaa, murra siis ensin se kolme jalkaa paksu
muuri, joka sinua pitää vankina! Kuolema! Kuolema!

Muistella, että lapsena olen monasti tullut tänne Bicêtreen katselemaan
suurta kaivoa ja hulluja!



18.


Tätä kirjoittaessani on lamppuni valo vaalennut, päivä sarastaa,
kappelin kello on lyönyt kuusi.

Mitä tämä merkitsee? Vartija on astunut koppiini, hän on riisunut
lakkinsa, tervehtinyt minua, pyytänyt anteeksi, jos on häirinnyt, on
kysynyt minulta karkeaa ääntänsä lempeäksi muuntaen, mitä haluaisin
aamiaiseksi... Olen vavahtanut. -- Huomennako siis?



19.


Siis huomenna.

Vankilan päällikkö on itse käynyt luonani. Hän on kysynyt, kuinka hän
voisi olla minulle apuna ja hyödyksi, on ilmaissut toivonsa, ettei
minulla olisi mitään valittamista hänestä ja hänen alaisistaan, on
erikoisen huolekkaana tiedustellut vointiani ja kuinka olen yöni
viettänyt; jättäessään kopin hän on puhutellut minua _herraksi!_

Huomenna siis!



20.


Hän ei luule, tuo vartija, että minulla on mitään valitettavaa hänestä
ja hänen alavartijoistaan. Hän on oikeassa. Olisi väärin, jos
valittaisin; he ovat tehneet tehtävänsä, he ovat vartioineet minua
hyvin, ja ovathan he olleet kohteliaita tänne tullessani ja täältä
lähtiessäni. Eikö ole syytä olla tyytyväinen?

Tuo kelpo vartija, säälinhymyineen, hyväilevine sanoineen,
mairittelevine ja vakoilevine katseineen, suurine ja leveine käsineen,
-- hänhän on lihaksitullut vankila, ihmiseksi muuttunut Bicêtre.
Kaikki on ympärilläni tyrmää; kaikissa muodoissa näen vankilaa,
ihmispiirteissä, ristikkojen ja salpojen hahmoissa. Tämä seinä on
kivivankilaa, tuo ovi on puuvankilaa, nuo vartijat ovat liha- ja
luuvankilaa. Vankila on eräänlainen hirveä olento, täydellinen,
kokonainen, puoleksi rakennus, puoleksi ihminen. Olen sen saalis; se
minut peittää, se minut kietoo kaikkiin poimuihinsa. Se sulkee minut
graniittiseiniensä sisään, se telkee minut rautasalpojensa taakse, se
kaitsee minua vartijasilmineen.

Ah, minua kurjaa! mitä minusta tulee? Mitä minulle tehdään?



21.


Nyt olen tyyni. Kaikki on lopussa, täydelleen lopussa. Olen päässyt
siitä kauheasta tuskasta, johon päällikön käynti minut saattoi. Sillä,
sen tunnustan, minä toivoin vielä. Nyt, jumalan kiitos, en toivo enää.

Seuraavaa on tapahtunut:

Kun kello löi puoli seitsemän -- ei, se oli neljännestä vailla
seitsemän -- avautui koppini ovi. Sisään astui valkohapsinen,
ruskeavaippainen vanhus. Hän aukaisi vaippansa. Näin kauhtanan,
papinkauluksen. Tulija oli pappi.

Tämä pappi ei ollut vankilansaarnaaja. Se ennusti pahaa.

Hän istahti minua vastapäätä ystävällisesti hymyillen; sitten hän
taivutti päätään ja kohotti katseensa taivaaseen, -- kopin
holvikattoon. Ymmärsin.

-- Poikani, -- hän sanoi minulle, -- oletko valmistunut?

Vastasin hänelle heikolla äänellä:

-- En ole valmistunut, mutta olen valmis.

Mutta katseeni hämärtyi, jäinen hiki valui pitkin kaikkia jäseniäni,
tunsin ohimoitani särkevän, ja korvani olivat huumaavaa melua pakahtua.

Horjahdellessani tuolillani kuin unessa tuo kunnon vanhus puhui
edelleen. Minusta ainakin tuntui siltä ja luulen muistavani nähneeni
hänen huultensa liikkuvan, kätensä elehtivän, silmiensä loistavan.

Ovi aukeni toistamiseen. Salpojen ratina sai meidät säpsähtämään, minut
kummastuksesta, hänet harmista. Muuan mustapukuinen, päällikön saattama
herra astui sisään ja tervehti minua syvään kumartaen. Miehen
piirteissä oli jotakin hautajaistoimitsijoiden virallista
surumielisyyttä. Hänellä oli kainalossa paperikäärö.

-- Hyvä herra, -- hän virkkoi minulle ystävällisesti hymyillen, -- olen
Pariisin kuninkaallisen hovioikeuden vahtimestari. Minulla on kunnia
tuoda teille herra yleisen syyttäjän tiedonanto.

Ensimäinen huumaus oli ohi. Henkeni voimat olivat palanneet.

-- Yleinen syyttäjä siis, -- vastasin hänelle, -- vaatii niin kiireesti
päätäni? On suuri kunnia minulle, että hän minulle kirjoittaa. Toivon
kuolemani tuottavan hänelle suurta nautintoa, sillä minusta olisi kovaa
ajatella, että hän on sellaisella lämmöllä siitä huolehtinut ja että se
olisi hänelle samantekevää.

Sanoin näin ja jatkoin lujalla äänellä:

-- Lukekaa, hyvä herra.

Hän alkoi lukea minulle pitkää pöytäkirjaa, pannen laulavan sävyn
jokaisen lauseen loppuun ja hidastuttaen lukuaan jokaisen sanan
keskellä. Siinä oli hylkäävä tuomio valitusanomuksestani.

-- Päätös pannaan täytäntöön huomenna Grève-torilla, hän jatkoi
lopetettuaan, nostamatta katsettaan leimatusta paperistaan. -- Me
lähdemme täsmälleen kello puoli kahdeksan Conciergerieen. Hyvä herra,
lienette niin erinomaisen ystävällinen ja seuraatte minua?

Muutamaan hetkeen en kuunnellut enää mitään. Päällikkö haasteli papin
kanssa; sanantuoja yhä tuijotti paperiinsa. Katsahdin ovelle, joka oli
puoliavoimia. -- Ah, minua kurjaa! neljä sotamiestä oli käytävässä!

Oikeudenpalvelija toisti kysymyksensä tällä kerralla katsahtaen minuun.

-- Kuinka vain haluatte, -- vastasin hänelle. -- Mieliksenne.

Hän tervehti minua sanoen:

-- Minulla on kunnia tulla noutamaan teitä puolen tunnin perästä.

Sitten he jättivät minut.

Hyvä Jumala, joku keino paeta! keino mikä tahansa! Minun täytyy päästä
vapaaksi! Täytyy! Heti! Ovista, ikkunoista, katon salvoksesta! vaikka
minun täytyisi hirsille jättää omaa lihaani!

Oi raivoa! piruja! kirousta! Tarvitaan kuukausia hyvin työasein
murtamaan tämä seinä, eikä minulla ole edes naulaa eikä tuntiakaan
aikaa!



22.


Conciergerie.

Minut on _siirretty_, kuten asiakirjat sanovat.

Mutta matkasta tuskin maksaa vaivaa kertoa.

Kello oli puoli kahdeksan, kun oikeudenpalvelija uudelleen ilmestyi
koppini yksinäisyyteen. -- Odotan herraa, -- hän sanoi minulle. Oi, oli
muitakin odottamassa minua!

Nousin, astuin askelen, minusta tuntui etten voisi astua toista, niin
oli pääni raskas, jalkani heikot. Toinnuin sentään pian ja sain kyllin
lujan ryhdin. Kopista lähtiessäni loin sinne viimeisen silmäyksen.
Rakastin sitä, koppiani. Sitten jätin sen autioksi ja avoimeksi;
sellainen tyhjyys antaa kopille merkillisen tunnun.

Kauvan aikaa ei se silti sellaisena pysy. -- Vielä tänä iltana sinne
odotetaan erästä, -- sanoivat minulle ovenvartijat, -- erästä
kuolemaantuomittua, jonka juttua oikeus juuri tällä hetkellä kiireen
kaupalla käsittelee.

Käytävän päässä meihin yhtyi vankilansaarnaaja. Hän oli juuri syönyt
aamiaisensa.

Vankilarakennuksen ulko-ovella puristi päällikkö hartaana kättäni ja
uskoi kuljetukseni neljälle sotilaalle.

Sairaalan oven ohi kuljettaessa muuan kuoleva ikäloppu vanhus huusi
minulle: -- Näkemiin!

Olimme pihalla. Hengitin syvään, se vaikutti virkistävästi.

Emme kulkeneet pitkää aikaa ulkoilmassa. Ajoneuvot, joiden eteen oli
valjastettu postihevosia, olivat pysähtyneet etupihaan; ne olivat samat
vaunut, joissa minut oli tänne tuotukin. Pitkähköt umpirattaat, jotka
kaksi pystysuoraa, tiheätä, ikäänkuin kudottua rautaristikkoa jakoi
kahteen osastoon. Kumpaankin osastoon oli oma ovi, toiseen edestä,
toiseen takaa. Kaikki oli niin ränstynyttä, mustaa, pölyistä, että
siihen verrattaessa köyhien ruumisrattaat olivat kuin vihkiäisvaunut.

Ennenkuin kätkeydyin tähän kahdella pyörällä liikkuvaan hautaan, loin
vielä kerran katseen pihaan, sellaisen epätoivoisen katseen, että siitä
jo olisi pitänyt muurienkin luhistua. Piha, puita kasvava pieni aukio,
oli tungokseen asti katselijoita täynnä, vieläkin enemmän nyt kuin
kaleerivankien lähtiessä. Nyt jo joukkoa!

Kuten kahleketjun tehdessä lähtöä, vihmoi nytkin oikein syyskauden
sadetta; hienoa, jäätävää tihkusadetta putoaa vielä nytkin tätä
kirjoittaessani, ja sitä valuu varmaankin koko vuorokauden, senkin
jälkeen kun minua ei enää ole.

Kujat olivat tulvillaan, piha täynnä lokaa ja vettä. Nautin nähdessäni
tuon joukon polkevan rapakossa.

Oikeudenpalvelija ja poliisi nousivat etuosastoon; pappi, minä ja
toinen poliisi toiseen. Neljä ratsupoliisia vaunujen ympärillä. Ajajaa
lukuunottamatta kaiken kaikkiaan siis kahdeksan miestä yhtä varten.

Vaunuihin astuessani kuulin erään harmaasilmäisen eukon sanovan: --
Katselen mieluummin tuota kuin kahlejoukkoa.

Ymmärsin. Minä esitin näytelmää, jonka helpommin sai tuta yhdellä
silmänavauksella, näki nopeammin. Se on myöskin kauniimpaa ja
mukavampaa. Ei tarvitse jakaa voimia. On vain yksi ihminen, ja tässä
ainoassa ihmisessä on yhtä paljon kurjuutta kuin kaikissa
pakkotyövangeissa yhteensä. Se ei liioin hajoita, se on kuin väkevöityä
hyvin makeata konjakkia.

Vaunut lähtivät liikkeelle. Avara porttiholvi kumisi raskaasti niiden
vyöryessä sen kautta kadulle, ja Bicêtren jykevät portit sulkeutuivat
niiden jälkeen. Olin mykkä kuin horroksiin vaipunut ihminen, joka ei
voi liikahdella, ei huutaa, ja joka vain odottaa, että hänet
kuopattaisiin. Kuulin hämärästi kuin nikotuksina postihevosten
kaulakellojen kilkahdukset, rautavannepyörien kolinan katukivillä,
vaunukopan rasahtelun raiteelta toiselle siirryttäessä, vaunuja
ympäröivien ratsupoliisien sointuvan laukan, ajurin ruoskanviuhinan.
Minusta tuntui kuin myrsky olisi minua kiidättänyt.

Vastapäisen seinän ristikkoaukosta osui katseeni koneellisesti Bicêtren
porttikamanan kookkaaseen otsakirjoitukseen: _Vanhojen koti_.

"Kas", tuumin itsekseni, "onko tuolla sellaisiakin, jotka vanhenevat".

Ja kuten unen rajamailla usein, niin minäkin haudoin mielessäni tuota
ajatusta tuskan herkistämän henkeni aistein. Äkkiä ajoneuvot joutuivat
valtakadun puistokujalle ja luukku-näköala vaihtui toiseksi.
Notre-Damen tornit joutuivat nyt sen puitteisiin, siintävinä ja
Pariisin kaduilta nousevan tomun hämärtäminä. Samalla muuttui
henkenikin näköala toiseksi. Olin kone kuten vaunutkin.
Bicêtre-ajatusta seurasi Notre-Damen-torni-ajatus. -- "Ne jotka ovat
siinä tornissa, missä liehuu sotalippu, näkevät hyvin", sanoin
itsekseni tylsästi hymyillen.

Luulen että juuri sillä hetkellä pappi alkoi minulle puhella.
Kärsivällisenä annoin hänen pakinoida. Korvissani humisi yhä vielä
pyörien ratina, hevosten laukka, ruoskan mäjellykset. Papin sanat
olivat uutta melua lisää.

Kuuntelin ääneti tuota yksitoikkoista sanatulvaa, joka uuvutti
ajatuksiani kuin suihkukaivon loiskina ja kulki ohitseni aina
erilaisena ja silti aina samana kuin kadunlaitaiset monipolviset
jalavat; silloin etuosastossa vastassani istuvan sotilaan lyhyet ja
kuivakiskoiset sanat tulivat avukseni.

-- Kuulkaapa, herra apotti, -- hän virkkoi miltei hilpeästi, -- mitä
uutta tiedätte?

Näin puhuessaan hän kääntyi pappiin päin.

Sielunpaimen, joka oli taukoamatta puhunut minulle ja jonka vaunujen
räminä oli tehnyt kuuroksi, ei vastannut.

-- Kah, kah, -- jatkoi sotilas korottaen ääntänsä, voittaakseen pyörien
kolinan; -- helkkarin vaunut!

Pirulliset, tosiaankin!

Hän lisäsi:

-- Tie on kuoppaista, ei kuule mitään. Mitä tahdoinkaan sanoa? Tehkääpä
mielikseni ja sanokaa, herra apotti, mitä halusin tietää? -- Ah,
tiedättekö Pariisin viimeisen suuren uutisen?

Vavahdin kuin olisi hän puhunut minusta.

-- En, -- sanoi pappi, joka vihdoinkin oli kuullut, -- minulla ei ole
ollut aikaa lukea päivän sanomalehtiä. Katsastan niihin vasta illalla.
Kun olen kuten tänään koko päivän toimessa, pyydän ovenvartijaa
säilyttämään lehdet iltaan saakka ja luen ne vasta kotiin saavuttuani.

-- Joutavia, -- jatkoi sotilas puhetta, -- on mahdotonta, ettette tiedä
sitä. Pariisin uutista, päivän uutista!

Puutuin puheeseen:

-- Minä luulen tietäväni.

Sotilas katseli minua.

-- Te! Todellako? No, mitä tiedätte?

-- Olette utelias, -- sanoin minä.

-- Kuinka niin, herra? -- vastasi sotilas. -- Kullakin on oma
poliittinen kantansa. Kunnioitan teitä kyllin luullakseni, että
teilläkin on joku. Minä puolestani olen sitä mieltä, että
kansalliskaarti on jälleen muodostettava. Olin aikoinani komppaniani
kersantti, ja se totisesti oli varsin miellyttävää.

Keskeytin hänet.

-- En luule, että siitä oli kysymys.

-- Mistäpä siis? Sanoitte tietävänne uutisen...

-- Puhuin toisesta, joka niinikään pitää Pariisia tänään vireissä.

Tuo lurjus ei minua ymmärtänyt; hänen uteliaisuutensa heräsi.

--- Toisesta uutisesta? Mistä helkkunasta teillä on uutisia? Mikä se
on, jos suvaitsette, herra hyvä? Tiedättekö te, herra apotti, mikä se
on? oletteko siitä hajulla enemmän kuin minä? Tehkää minutkin
viisaaksi, pyydän. Mistä on kysymys? Nähkääs, pidän uutisista. Kerron
ne hovioikeuden herra presidentille, ja se huvittaa häntä.

Ja tuhannen muuta lörpötystä. Hän puhutteli vuoroon pappia, vuoroon
minua; minä vastasin vain olkapäitäni kohauttaen.

-- No, -- hän virkkoi minulle, -- mitä siis ajattelette?

-- Ajattelen, -- vastasin, -- etten ajattele enempää tänä iltana.

-- Ah! Siinäpä se! -- hän pisti väliin. -- Kas niin, olette kovin
alakuloinen! Hra Castaing kyllä puheli.

Sitten hetkiseksi vaiettuaan:

-- Kuljetin hra Papavoinea; hänellä oli saukonnahkainen lakki, ja hän
poltteli sikaaria. Ne neljä la Rochellen nuorta miestä haastelivat vain
keskenään. Mutta hekin siis puhuivat.

Jälleen hän vaikeni ja jatkoi tovin kuluttua:

-- Niitä hulluja! niitä intoilijoita: heitä surkutteli koko mailma.
Mitä teihin tulee, niin huomaan, että olette todella hyvin
mietteissänne, nuori mies.

-- Nuori mies! -- sanoin hänelle; -- olen teitä vanhempi. Jokainen
kuluva neljännestunti vanhentaa minua vuoden.

Hän kääntyi kokonaan, tarkasteli minua jonkun hetken typerän
kummastuneena; sitten hän alkoi nauraa hohottaa.

-- No no, laskette leikkiä, -- minua vanhempi! Voisin olla isoisänne.

-- En laske leikkiä, -- vastasin hänelle vakavasti.

Hän avasi tupakkakukkaronsa.

-- Kuulkaa, hyvä herra, älkää pahastuko; hyppysellinen nuuskaa, älkääkä
kantako kaunaa.

-- Olkaa huoletta, minulla ei ole pitkälti aikaa kaunaa kantaa.

Samassa hänen nuuskarasiansa kosketti rautaristikkoa, joka meidät
erotti. Vaunujen keikahdus sai sen kolahtamaan liian lujasti sitä
vasten, ja avattu nuuskarasia putosi poliisin jalkoihin.

-- Lemmon ristikko! -- ärähti sotilas.

Hän kääntyi puhuttelemaan minua.

-- Kas niin, eikö olekin minulla huono onni? Kaikki nuuskani on maassa.

-- Minä kadotan enemmän kuin te, -- vastasin hänelle hymyillen.

Hän kumartui keräämään nuuskaansa, mutisten hampaittensa raosta:

-- Enemmän kuin minä! Helppoa on niin sanoa. Pariisiin asti täytyy olla
nuuskatta! Se on kamalaa!

Sielunpaimen lausui hänelle jonkun lohdunsanan, enkä tiedä, olinko
hajamielinen, mutta minusta tuntui, että sanat olivat jatkona siihen
varoituspuheeseen, jonka alun olin kuullut. Vähitellen papin ja
sotilaan välinen keskustelu vilkastui; annoin heidän puhella omissa
oloissaan, ja minä aloin ajatella omia asioitani.

Tullin ohi mentäessä olin yhä ajatuksissani, mutta Pariisi oli minusta
tällä kerralla tavallista hälisevämpi.

Pikkutullin kohdalla pysähdyttiin hetkeksi. Kaupunginpalvelijat
tarkastivat vaunut. Jos kuormani olisi ollut joku teuraaksi vietävä
lammas tai nauta, olisi heille pitänyt viskata kukkarollinen rahaa;
mutta ihmispäällä ei ole taksaa. Pääsimme lähtemään.

Kun oli bulevardi kuljettu, painuivat vaunut Saint-Marceaun ja Citén
kaupunginosan vanhoille, mutkaisille kaduille, jotka kiemurtelevat ja
risteilevät kuin muurahaiskeon tuhannet polut. Näiden ahtaitten kujien
kivityksellä kävi vaunujen räminä niin ankaraksi, etten kuullut enää
mitään ulkoa. Katsellessani ristikkoluukusta ulos olin näkevinäni
ohikulkijain pysähtyvän silmäilemään vaunuja ja lapsilauman juoksevan
niiden perässä. Olin silloin tällöin näkevinäni kadunkulmissa rääsyisen
miehen tai akan, joskus molemmat yhdessä, käsissä kasa juuri
ilmestyneitä lehtiä, joista kulkijat kiistelivät suu ammollaan kuin
huutoon valmiina.

Palatsin kello löi puoli yhdeksän, ajaessamme Conciergerien pihaan. Nuo
korkeat portaat, tuo musta kappeli, synkät luukut tekivät minuun
hyytävän vaikutuksen. Kun vaunut pysähtyivät, luulin sydämeni
tykytyksenkin tauonneen.

Jännitin voimani. Portti avautui salamannopeasti. Hypähdin alas vielä
hetkahtelevasta vaunukopasta ja pujahdin pitkin askelin porttiholviin
kahden sotilasrivin välissä. Kulkuväylälle oli jo kerääntynyt
väkijoukkoa.



23.


Kulkiessani aiemmin Oikeuspalatsin yleisösuojissa olin tuntenut itseni
miltei vapaaksi ja hyvinvoivaksi; mutta päättäväisyyteni oli tyystin
kadonnut, kun edessäni avautuivat nämä matalat ovet, salaportaat,
sisäeteiset, pitkät tunkkaiset ja mykät käytävät, joihin astuvat vain
kuolemaantuomitsijat ja kuolemaantuomitut.

Oikeudenpalvelija oli yhä seuranani. Pappi oli minut jättänyt
luvattuaan parin tunnin kuluttua tulla uudelleen: hänellä oli omia
asioitaan.

Minut vietiin johtajan työhuoneeseen. Hänen käsiinsä oikeudenpalvelija
minut uskoi. Tapahtui osien vaihto. Johtaja pyysi häntä odottamaan
jonkun hetken, ilmoittaen hänelle, että hänellä oli _otus_, joka
oikeudenpalvelijan pitäisi heti viedä täältä lähtevillä vaunuilla
Bicêtreen. Asia koski varmaankin päivän kuolemaantuomittua, henkilöä,
joka tänä iltana saisi levätä sillä olkikuvolla, jota minä en ollut
ehtinyt käyttää.

-- Hyvä on, -- sanoi oikeudenpalvelija johtajalle, -- odotan kyllä
hetken; saamme kaksi pöytäkirjaa valmiiksi yhtaikaa. Sopii mainiosti.

Minut työnnettiin naapurihuoneeseen odottamaan. Sinne minut jätettiin
yksin, vahvojen salpojen taakse. En tiedä, mitä ajattelin, enkä kauanko
siellä olin, mutta äkkiä äänekäs ja raju naurunrähäkkä osui korvaani ja
havautti minut unelmoimasta.

Vavahtaen katsahdin ympärilleni. En ollut enää kopissani yksin.
Edessäni oli mies, viisikymmenviisi-vuotias, keskikokoinen, ryppyinen,
kumaraselkäinen, harmahtava, vanttera varreltaan; harmaissa silmissä
luihu ilme, surkea irvistys kasvoilla; laiha, ryysyinen, puolialaston,
vastenmielinen katsella.

Ovi lienee avattu, mies työnnetty sisään, ja ovi jälleen suljettu aivan
minun huomaamattani. Tulisipa kuolemakin samalla tavalla!

Tarkastelimme toisiamme hetken tutkivasti; mies ja minä, hän yhä nauraa
hohottaen kuin ruisrääkkä, minä ähmissäni ja miltei peljäten.

-- Kuka olette? -- kysyin vihdoin.

-- Typerä kysymys! -- hän vastasi. -- Keropää.

-- Keropää! Mitä se on?

Kysymykseni vain lisäsi hänen iloisuuttaan.

-- Se merkitsee, -- sai hän naurunsa lomassa sanoneeksi, -- että
teuras-Kalle hypittelee yliopistoani kuuden viikon perästä niinkuin
sinun hakopölkkysi kuuden tunnin perästä. -- Haha! Taidatpa jo
ymmärtää.

Kalpenin todella, ja hiukset nousivat pystyyn päässäni. Siinä oli
toinen kuolemaantuomittu, tämän päivän kuolemaantuomittu, -- mies, jota
perillisenäni odotettiin Bicêtreen.

Hän jatkoi:

-- Mikäs auttaa! Tarinani on tällainen. Olen kunnon vekkulin poika;
vahinko, että solmuseppä eräänä päivänä vaivautui sitaisemaan hänen
kauluksensa. Siihen aikaanhan hirsipuu hallitsi Jumalan armosta.
Kuusivuotiaana olin isätön, äiditön. Suvisin kluhjailin maantien
pölyssä kerjäten ropoja ohikiitävistä postivaunuista. Talvisin talsin
avojaloin katukivillä puhallellen aivan punaisiin sormiini. Paljaat
sääreni vilahtelivat housujen halkeimista. Yhdeksänvuotiaana aloin
turvautua näppieni työhön. Silloin tällöin tyhjensin jonkun
takinlokeron, löysin itselleni päällystakin, kymmenvuotiaana olin
näppäri. Sitte jatkoin opiskelua; seitsemäntoista vanhana olin jo koko
voro. Perkkasin myymälän, sorvasin avaimen. Minut siepattiin. Minulla
oli jo ikää, ja minut lähetettiin soutamaan "pikku laivastoon".
Kaleerityö on ankaraa; nukkua laudalla, juoda silkkaa vettä, syödä
mustaa leipää, laahata kintussaan punnusta tyhjän päiten, -- ruoskan
iskuja ja auringonpistoksia. Pääkin vielä kerittiin, ja minulla kun oli
niin kaunis, ruskea tukka! No, olkoon!... Aikani kului umpeen, --
viisitoista vuotta, pääseehän sellaisestakin! Olin kolmenkymmenenkahden
vanha, kun eräänä kauniina aamuna minulle pistettiin kouraan matkapassi
ja kuusikymmentäkuusi frangia, jotka olin saanut kootuksi
viisitoistavuotisen kaleerivankeuteni aikana pungastaessani kuusitoista
tuntia päivittäin, kolmekymmentä päivää kuukausittain ja kaksitoista
kuukautta vuosittain. Samapa tuo, tahdoin silti olla kunniallinen
ihminen noine frangeineni, ja rääsyjeni alla oli totisesti kauniimpia
tunteita kuin monen papinkasukan alla. Mutta se olikin lemmon passi! Se
oli keltainen, ja siihen oli kirjoitettu: _vapautettu rangaistusvanki_.
Se piti näyttää kaikkialla, missä liikuin, ja esittää joka kahdeksas
päivä sen kylän vanhimmalle, jossa majailin. Kaunis suosituskirje!
Kaleerivanki! Herätin pelkoa, pikkulapset puikkivat pakoon tieltäni, ja
ovet paiskattiin kiinni nenäni edestä. Ei kukaan tahtonut antaa minulle
työtä. Söin kuusikymmentäkuusi frangiani. Ja senkin jälkeen piti elää.
Tarjosin kelpo käteni työhön, minut torjuttiin. Tarjouduin
viidentoista, kymmenen, viiden soun päiväpalkalle. Turhaan. Mitä tehdä?
Eräänä päivänä minun oli nälkä. Heitin silmäyksen torikaupustelijan
rattaisiin; nappasin leivän; kaupustelija nappasi minut; en saanut
syödä sitä leipää, ja minut lähetettiin elinkautiseksi kaleereihin,
kolme tulikirjainta olkapäässäni -- näytän ne sinulle, jos haluat. --
Sitä sanotaan _uusiintuneeksi_ rikokseksi. Olin siis jälleen
pakkohevosen selässä. Minut vietiin taas Touloniin, tällä kerralla
vihantalakkien mukana. Nyt täytyi karata. Sitä varten oli tarvis puhkoa
vain kolmet muurit, katkaista vain kahdet kahleet, ja minulla oli
naula. Karkasin. Ammuttiin hätälaukaus, sillä meilläkin on kuten Rooman
kardinaaleilla punainen puku ja lähtiessämme ammutaan kanuunalla. He
ampuivat varpusille. Nyt ei enää keltaista passia, mutta ei rahaakaan.
Tapasin tovereita, jotka niinikään olivat palvelleet aikansa tai
katkoneet ohjaksensa. Heidän päänsä kehoitti minua liittymään
heikäläisiin, kujilla tehtiin suursiivousta. Myönnyin, ja näin rupesin
murhaamaan elääkseni. Ryöstettiin milloin diligenssi, milloin
postivaunut, milloin ratsastava teuraskaupustelija. Rahat riistettiin,
hevoset ja rattaat saivat mennä menojaan, mies kuopattiin puun alle ja
huolellisesti varottiin, etteivät jalat pistäneet mullasta esiin, ja
kummulla tanssittiin, jottei maa näyttäisi vastikään pöyhityltä. Näin
vanhenin, pensaikoissa yöpyen, tähtikirkkaan taivaan alla nukkuen,
puulta puulle hiipien, mutta ainakin vapaana ja omissa oloissani.
Kaikella on loppunsa, tällä kuten muullakin. Nauhaherrat hyökkäsivät
eräänä yönä kimppuumme. Kaverini pelastuivat; mutta minä, vanhimpana,
jouduin noiden kaluunalakkisten kissojen kynsiin. Minut tuotiin tänne.
Olin jo kulkenut yhtä lukuunottamatta kaikki portaitten astuinlaudat.
Minuun nähden oli yhtäkaikkista, olinko varastanut nenäliinan vai
surmannut ihmisen; minua syytettiin yhäti uusiintuneesta rikoksesta.
Nyt oli enää kuljettava vain hakotukin kautta. Juttuni käsiteltiin
lyhyeen. Saakeli, aloinkin jo vanheta, eikä elämisestä ollut enää
mihinkään. Isäni oli nainut lesken, ja minä vetäydyn rauhaan
Katumuskallion luostariin. -- Siinä kaikki, toveri.

Olin kuunnellut mykkänä. Hän räjähti entistä äänekkäämpään nauruun ja
ojensi minulle kätensä. Peräydyin kauhistuen loitomma.

-- Ystäväiseni, -- sanoi hän minulle, -- et ole kunnon veikon näköinen.
Älä jänistele ikilähdön edessä. Onhan tosin hetkeksi ikävää noustessa
herjalavolle, mutta pian se käy! Tahtoisin olla siellä näyttämässä
sinulle, kuinka häränpylly tehdään. Tuhat tulimaista! Olen halukas
jättämään valittamatta, jos minut typistetään tänään yhdessä sinun
kanssasi. Sama pappi saa hoitaa meitä molempia; minusta on
samantekevää, joudunko sinun perilliseksesi. Huomaat kai jo, että olen
reilu poika. Hei -- sano, tahdotko olla ystävyksin?

Hän läheni jälleen askelen.

-- Herra, -- vastasin hänelle työntäen hänet luotani, -- kiitän teitä.

Vastaukseni sai uudet naurunremahdukset.

-- Ahaa, herraseni, teitissä on markiisia! markiisia!

Keskeytin hänet.

-- Ystäväni, tarvitsen aikaa valmistuakseni; jättäkää minut.

Ääneni vakavuus sai hänet äkkiä miettiväksi. Hän ravisti harmaata,
miltei kaljua päätänsä; sitten hän raappi kynsillään karvaista
rintaansa, joka paistoi hänen avoimen paitansa alta, ja virkkoi
hammasten raosta mutisten:

-- Ymmärrän; sielunhöyläystä, totisesti!...

Hetkeksi vaiettuaan hän jatkoi miltei arkaillen:

-- Kuulkaas, olette markiisi, -- erinomaista. Mutta teillä on yllänne
aika kaunis päällysnuttu, joka ei teitä enää suuriakaan hyödytä:
hakkuri sen teiltä ottaa. Antakaa se minulle, minä myyn sen saadakseni
nuuskaa.

Riisuin päällystakkini ja annoin sen hänelle. Hän alkoi taputtaa
käsiään lapsekkaan iloisena. Huomatessaan minun paitahihasillani
värjöttävän hän sanoi:

-- Teitä paleltaa, herra; ottakaa tämä. Ulkona sataa, te kastutte
likomäräksi, ja rattailla pitää istua säädyllisissä pukimissa.

Puhuessaan hän riisui avaran harmaan hamppunuttunsa ja pujotti sen
ylleni. Annoin hänen sen tehdä.

Nojasin sitte seinään, enkä voi sanoa, minkä vaikutuksen tuo mies
minuun teki. Hän oli alkanut tutkia luovuttamaani takkia, ja yhtenään
hän päästeli ilonhuudahduksia.

-- Taskut ovat ihka uudet! Kaulus ehjä! Saan tästä vähintäin
viisitoista frangia. Onnenpotkaus! Saan nuuskaa kuudeksi viikokseni!

Ovi aukeni. Meitä tultiin noutamaan molempia; minua siihen huoneeseen,
jossa kuolemaantuomitut odottavat hetkeänsä; häntä Bicêtreen
vietäväksi. Hän astui nauraen keskelle sitä vartiojoukkoa, jonka piti
hänet viedä mennessään, ja sanoi poliiseille:

-- Kas niin! Älkää vain erehtykö. Olemme vaihtaneet pukua, herra ja
minä. Mutta älkää panko minua hänen tilalleen. Saakeli! Ei se sopisi
minulle ollenkaan nyt, kun minulla on jotakin, millä hankkia nuuskaa.



24.


Se vanha lurjus otti minun päällystakkini, sillä minä en antanut sitä
hänelle, ja jätti minulle tämän pukineen, inhottavan nuttunsa. Kuinka
sen sallin tapahtua?

En ollut luopunut päällystakistani mielisuosiolla tai säälien häntä.
En, vaan koska hän oli minua voimakkaampi. Jos olisin kieltäytynyt,
olisi hän iskenyt minua jykevillä nyrkeillään.

Ah! Mitä! Säälienkö! Mieleni oli täynnä huonoja tunteita. Olisin nyt
tahtonut kuristaa tuon vanhan varkaan näillä käsilläni; ruhjoa hänet
jalkoihini.

Sydämeni oli pakahtua raivosta ja katkeruudesta. Luulin sappirakkoni
haljenneen. Kuolema tekee sisukkaaksi.



25.


Minut vietiin koppiin, jossa oli vain neljä seinää, paljon rautaa
ikkunoissa, paljon salpoja ovessa; sanomattakin selvää.

Pyysin pöydän, tuolin ja kirjoitusneuvoja. Kaikki ne minulle
tuotiinkin.

Sitten pyysin vuoteen. Vartija katseli minua hetken kummastellen
ikäänkuin sanoakseen: -- Mitä hittoja!

Joka tapauksessa erääseen nurkkaan sijoitettiin telttivuode. Mutta
samalla tuli _huoneeseeni_ poliisi ja jäi sinne. Ehkä pelättiin minun
yrittävän tukahduttaa itseni patjoihin.



26.


Kello on kymmenen.

Oi minun pikku tyttö-raukkaani! Vielä kuusi tuntia ja minä olen
kuollut: Olen saastainen lihakasa, joka on heitetty patologisen
laitoksen kylmälle pöydälle; pää, joka erikseen lohotaan, ruumis, joka
toisaalla leikellään; sitte jälelle jäänyt sullotaan ruumisarkkuun ja
kaikki siirtyy Clamartiin.

Kas näin kohtelevat isääsi nämä ihmiset, joista kukaan ei minua vihaa,
jotka kaikki minua säälivät ja tahtoisivat minut pelastaa. He surmaavat
minut. Ymmärrätkö sitä, Marie? kylmäverisesti surmaavat minut,
juhlallisesti, yhteisen hyvän vuoksi! Ah! suuri Jumala!

Pikku raukka! Isäsi joka sinua niin rakasti, isäsi joka suuteli sinun
hentoa, valkeata ja tuoksuvaa kaulaasi, joka taukoamatta silitteli
sinun silkkihienoja kiharoitasi, joka otti sinun kauniin, pyöreän pääsi
käsiensä väliin, joka hypitti sinua polvillaan, ja iltaisin risti
kätesi Jumalaa rukoilemaan!

Mitä sinusta nyt tulee? Kuka sinua rakastaa? Kaikilla sinunikäisilläsi
on isä, sinulla ei. Kuinka voit totuttautua, lapseni, pois
päivänvalosta, joululahjoista, leluista, namusista ja suukkosista? --
Kuinka vieroittaudut, onneton orpo, juomasta ja syömästä?

Oh! Jospa nuo tuomarit vain olisivat nähneet sinut, sievän pikku
Marieni! he olisivat ymmärtäneet, etteivät voisi surmata kolmivuotiaan
lapsen isää.

Ja kun hän kasvaa isoksi, jos hän niin kauan elää, kuinka hänen silloin
käy? Hänen isänsä nimi säilyy Pariisin kansan muistissa. Hän saa
punastuen hävetä minua ja nimeäni: häntä halveksitaan, tuupitaan minun
tähteni, minun, joka rakastan häntä kaikella sydämeni hellyydellä. Oi
rakas pikku Marieni! Onko aivan totta, että joudut häpeämään ja
kammoamaan minua?

Kurjaa minua! Minkä rikoksen olenkaan tehnyt ja minkä rikoksen saankaan
sovittaa yhteiskunnalle!

Oh! Onko aivan varmaa, että ennen päivän loppua heitän henkeni? Onko
aivan varmaa, että se olen minä? Onko tuo huutojen melu, jonka kuulen
ulkoa, tuo hälisevä kansanvuo, joka jo kaduilla virtailee, nuo
poliisit, jotka hankkiutuvat lähtemään kasarmeistaan, tuo mustapukuinen
pappi ja tuo toinen mies, jolla on punaiset kädet, ovatko ne kaikki
minua varten? minäkö siis hetken perästä kuolen? minäkö, joka olen
tässä, elän, liikun, hengitän, istun tämän pöydän ääressä, joka
muistuttaa mitä hyvänsä pöytää ja vallan hyvin voisi olla muualla,
minäkö siis, se minä, jota voin koskettaa ja jonka tunnen olevan, ja
jonka vaatteet ovat tuollaisissa laskoksissa!



27.


Jospa edes tietäisin kuinka kaikki päättyy ja kuinka tuolla ulkona
kuolema saapuu! mutta kauheata, en tiedä.

Sen nimi on hirveä enkä ollenkaan ymmärrä, kuinka olen tähän asti siitä
voinut kirjoittaa ja puhua.

Noiden kymmenen kirjaimen yhdistelmä, niiden ulkomuoto ja ilme on
omiaan herättämään kuvottavaa ajatusta ja sillä onnettomuutta
parantavalla lääkärillä, joka sen keksi, oli kohtalokas nimi.

Kuva, jonka tästä inhottavasta sanasta olen luonut, on epäselvä,
määrittelemätön, mutta silti synkkä. Jokainen äänne on kuin jonkun
koneen osa. Panen niistä kokoon ja hajoitan ne lakkaamatta
ajatuksissani hirveän telineen.

En uskalla tehdä yhtään kysymystä siitä, mutta kamalaa on olla
tietämättä minkälainen se on, kuinka siinä menetellään. Minusta tuntuu,
että siinä on jonkinlainen vipulaite ja että täytyy laskeutua
vatsalleen... -- Ah! Tukkani harmaantuu jo ennenkuin pääni putoakaan!



28.


Olen sen silti kerran nähnyt.

Kuljin eräänä aamupäivänä yhdentoista tienoissa vaunuilla Grève-torin
yli. Äkkiä ajoneuvot pysähtyivät.

Torilla oli kansaa. Pistin pääni ulos. Joukko oli täyttänyt
Grève-aukean ja läheiset kadut, ja naisia, miehiä, lapsia seisoi
rintavarustuksen edessä. Päitten yläpuolella kohosi jonkinlainen
punaisesta puusta kyhätty lava, jota kolme miestä oli viimeistelemässä.

Samana päivänä piti muuan kuolemaantuomittu teilattaman, ja paraikaa
pystytettiin konetta.

Kurkotin päätäni nähdäkseni paremmin. Vaunujen vieressä selitti muuan
nainen lapselleen:

-- Katsohan! Kirves putoo huonosti, he rasvaavat kourua
kynttilänpätkällä.

Ehkä he ovat siellä parastaikaakin. Pian on kello yksitoista.
Varmaankin he nyt rasvaavat kourua.

Ah! Sillä kerralla minä, onneton, en kurkota päätäni katsoakseni
paremmin.



29.


Oi, armoa! armahdus! saan ehkä armahduksen! Kuningas ei sitä minulta
epää. Haettakoon asianajajani! Nopeasti asianajaja! Tahdon kaleereihin.
Viideksi vuodeksi kaleereihin, ja sillä hyvä, -- tai kahdeksikymmeneksi
vuodeksi -- tai eliniäksi punaisin poltinmerkein. -- Mutta armahdus!

Pakkotyövanki, hänhän liikkuu, menee ja tulee ja näkee auringon.



30.


Pappi tuli jälleen luokseni.

Hän on valkohapsinen, lempeäkatseinen vanhus, ylväsryhtinen ja
kunnioitusta herättävä. Aamulla näin hänen tyhjentävän kukkaronsa
vankien käsiin. Mistä johtuu, ettei hänen äänensä järkytä eikä ole
järkytetty? Mistä johtuu, ettei hän ole vielä sanonut mitään, joka
olisi tarttunut älyyni tai sydämeeni?

Tänä aamuna olin pyörällä päästäni. Jaksoin hädin tuskin kuunnella,
mitä hän minulle puheli. Hänen sanansa tuntuivat minusta tyhjiltä ja
pysyin välinpitämättömänä; sanat rapisivat kuin tuo kylmä sade
jäätyneelle ikkunanruudulleni.

Mutta hänen nyt palatessaan vaikutti hänen läsnäolonsa silti hyvältä.
Sanoin itsekseni, että hän oli sittenkin ainoa ihminen, joka oli
todella ihminen minulle. Ja hän herätti minussa kiihkeän janon kuulla
hyviä ja lohduttavia sanoja.

Me istahdimme, hän tuolille, minä vuoteeni laidalle. Hän virkkoi:
"Poikani". -- Tämä sana avasi sydämeni. Hän jatkoi:

-- Poikani, uskotko Jumalaan?

-- Uskon, isäni, -- vastasin.

-- Uskotko pyhään katoliseen, apostoliseen ja roomalaiseen kirkkoon?

-- Täydestä sydämestä, -- vastasin hänelle.

-- Poikani, -- hän jatkoi, -- sinulla on epäilijän ilme.

Sitten hän alkoi puhua. Hän puhui kauan, hän sanoi paljon. Kun hän
luuli sanoneensa kaikki, hän nousi ja katsahtaen minuun ensimäistä
kertaa koko keskustelun aikana hän kysyi:

-- No siis?

Vakuutan kuunnelleeni aluksi uteliaana, sitten tarkkaavasti ja lopulta
nöyränä.

Nousin niinikään.

-- Herra, -- vastasin hänelle, -- jättäkää minut, pyydän.

Hän kysyi minulta:

-- Koska tulen takaisin?

-- Ilmoitan siitä teille.

Hän lähti pahastumatta, mutta ravistaen päätänsä ikäänkuin sanoakseen:

-- Jumalaton.

Ei, niin syvälle kuin olenkin vajonnut, jumalanpilkkaaja en silti ole,
ja Jumala on todistajani, että uskon häneen. Mutta mitä tuo vanhus
minulle sanoi? ei mitään tunnetta herkyttävää, ei mitään tarttuvaa, ei
itkuun vaativaa, ei mitään sieluun osuvaa, ei mitään sellaista, mikä
hänen sydämestään olisi haastanut minun sydämelleni, ei mitään, mikä
hänestä olisi siirtynyt minuun. Päinvastoin jotakin hapuilevaa,
ytimetöntä, kaikkeen ja kaikkialle sovellettua; mahtipontista missä
olisi pitänyt olla syvää, latteaa missä olisi pitänyt olla
yksinkertaista; jonkinlainen tunteileva saarna ja jumaluusopillinen
joiku. Silloin tällöin joku latinankielinen ote -- pyhästä
Augustinuksesta, pyhästä Gregoriuksesta, mistä lieneekään ollut. Ja hän
tuntuikin latelevan jo pariinkymmeneen kertaan saneltua läksyä,
kertaavan sellaista tehtävää, joka pelkästä hokemisesta oli hivumassa
piirteettömäksi. Ei katsetta hänen silmistään, ei korostusta hänen
äänessään, ei kädenliikettä.

Ja kuinka olisi voinutkaan olla toisin? Tämä pappi on vankilan
vasituinen sielunpaimen. Hänen toimenaan on lohduttaa ja neuvoa, hän
elää siitä. Vangit, sairaat ovat hänen kaunopuheisuutensa pontimia. Hän
heitä ripittää ja auttaa, koska se kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Hän
on vanhennut johtaessaan ihmisiä kuolemaan. Aikoja sitten hän on
tottunut siihen mikä toiset saa värisemään; hänen valkoisiksi
jauhoitetut hiuksensa eivät enää nouse pystyyn kauhusta, kaleerit ja
mestauslavat ovat hänelle jokapäiväisiä kohtaloita. Hän on tylstynyt.
Hänellä on varmaankin muistiinpanovihko, ne ja ne sivut kaleerivankeja,
ne ja ne kuolemaantuomittuja varten. Hänelle tietenkin ilmoitettiin
eilis iltana, että hänen piti seuraavana päivänä kello silloin ja
silloin käydä katsomassa erästä vankia; hän kai kysyi, oliko se
kaleerivanki vai kuolemaantuomittu; ja hän valikoi sivun, ja sitten hän
tuli. Siitä johtuu, että ne, jotka lähetetään Toulouiin, ja ne, jotka
viedään Grève-torille, ovat hänelle yhtä ja hän heille samaa.

Oh! Jospa hänen sijaansa mentäisiin hakemaan joku nuori kyläpappi, joku
vanha kirkkoherra, mistä vain, ensimäisestä seurakunnasta, -- jospa
hänet löydettäisiin lietensä äärestä, raamattuaan lukemasta, mihinkään
valmistumattomana, ja hänelle sanottaisiin:

-- Eräs mies viedään kuolemaan ja teidän pitää lähteä häntä
lohduttamaan. Teidän pitää olla paikalla, kun hänen kätensä sidotaan,
kun hänen hiuksensa leikataan; teidän pitää nousta hänen rattailleen
peittääksenne ristiinnaulitun-kuvallanne häneltä pyövelin; teidän pitää
tärskyä hänen kerallaan katukiveyksellä aina Grève-aukealle asti;
teidän pitää puhkoa hänen sivullaan tuo hirveä, vertajanoava joukko;
teidän pitää syleillä häntä mestauslavan kupeella; ja teidän pitää
jäädä paikoillenne kunnes pää on siellä ja ruumis täällä.

Silloin hän lähestyisi minua vavahdellen, väristen kiireestä
kantapäähän; minä heittäytyisin hänen syliinsä, hänen jalkoihinsa; ja
hän itkisi, ja me itkisimme molemmat, ja hän heltyisi kauniisti
puhumaan, ja minä saisin lohtua, ja sydämeni sulaisi hänen sydämeensä,
ja hän omaksuisi minun sieluni ja minä omaksuisin hänen Jumalansa.

Mutta mitä on tuo vanhus minulle? mitä olen minä hänelle? Jonkinlainen
onneton yksilö, varjo, jommoisia hän on nähnyt jo tukuittain, ykkönen,
joka lisätään mestattujen suureen lukuun.

Olen ehkä väärässä torjuessani hänet näin. Ehkä hän on hyvä ja minä
huono. Ah! eihän se ole minun vikani. Kuolemaantuomitun henki turmelee
ja lakastuttaa kaiken.

Minulle tuotiin ruokaa; he ovat luulleet, että minun on nälkä,
Herkullinen ja valikoitu pöytä, kananpoikasta, luulen, ja muuta hyvää
lisäksi. Kas niin! Istahdin syömään; mutta ensimäistä palaa suuhun
viedessäni se putosi kädestäni, niin karvaalta ja haisevalta se minusta
tuntui...



31.


Sisään astui herrasmies, lakki päässä; hän tuskin vilkaisikaan minuun.
Hän kehitti auki mittanauhan ja alkoi mittailla alhaalta ylös muurin
kiviä, puhellen kovalla äänellä, milloin: "_oikein on_",  milloin: "_ei
sovi_".

Kysyin vartiosotilaalta, kuka se oli. Hän vastasi, että se oli joku
vankilan käyttämiä arkkitehtiapulaisia.

Hänenkin uteliaisuutensa oli lopulta herännyt. Hän vaihtoi muutaman
hillityn sanan ovenvartijan kanssa, joka oli häntä seurannut.
Tarkastettuaan minua sitten hetken kiinteämmin ja nyökäyttäen kevyesti
päätänsä hän alkoi jälleen puhella lujalla äänellä jatkaen
mittauksiaan.

Lopetettuaan työnsä hän tuli lähemmä ja virkkoi naurahdellen:

-- Ystäväni, kuuden viikon perästä tämä koppi on nykyistään hauskempi.

Ja hänen eleensä näytti lisäävän:

-- Vahinko, ettette saa siitä nauttia.

Hän miltei hymyillyt. Luulin näkeväni hetken, jolloin hän naljailee
leppoisasti kuten lasketaan leikkiä vastavihitylle naiselle hääiltana.

Vartiomieheni, vanha nauhalakkinen sotilas, otti nyt vastatakseen.

-- Herra, -- hän virkkoi, -- kuolevan huoneessa ei puhuta noin
äänekkäästi.

Arkkitehti hävisi.

Minä, minä olin jälellä, olin kuin joku niistä kivistä, joita hän
mittaili.



32.


Ja sitten tapahtui jotakin naurettavaa.

Vanha kunnon vartiosotilaani kutsuttiin pois: paatuneen itsekkäänä en
tullut edes puristaneeksi hänen kättään. Toinen asetettiin tilalle,
matalaotsainen, häränsilmäinen, typeräeleinen mies.

En pannut häneen aluksi vähääkään huomiota. Käänsin selkäni oveen päin,
istahdin pöytäni ääreen, yritin virkistää otsaani sitä kädellä
sivellen, ja ajatukset sekottivat järkeni.

Kevyt kosketus olkapäilleni sai minut kääntämään pääni. Siinä oli se
uusi sotilas, jonka kera olin yksin.

Jokseenkin seuraavia sanoja hän käytti minua puhutellessaan:

-- Rikollinen, onko teillä hyvä sydän?

-- Ei, -- vastasin.

Vastaukseni jyrkkyys näytti hämmentävän hänet. Sitten hän jatkoi
arkaillen:

-- Ei kukaan ole ilkeä pelkästä ilkeyden halusta.

-- Miksikä ei, -- sanoin. -- Ellei teillä ole muuta sanottavaa, niin
jättäkää minut. Mitä tahdotte?

-- Anteeksi, rikollinen, -- hän vastasi. -- Vain pari sanaa.
Kuulkaahan, jos te voisitte auttaa erästä ihmisparkaa eikä se tuottaisi
teille suurtakaan vaivaa, ettekö tekisi sitä?

Kohautin olkapäitäni.

-- Tuletteko suoraan Charentonista? [mielisairaala] Valitsittepa
merkillisen astian, mistä ammentaa onnea. Minäkö voisin jotakuta
auttaa?

Hän alensi ääntään ja oli hyvin salaperäisen näköinen, mikä ominaisuus
ei ollenkaan sopinut hänen tyhmille ilmeilleen.

-- Kyllä, rikollinen, voitte auttaa, tuoda onnea. Kaiken sen saan
teiltä. Kas näin. Olen köyhä poliisi. Työ on raskasta ja palkka pieni;
saan itse pitää hevosta, ja se vie minut perikatoon. Olen turvautunut
arpajaisiin parantaakseni raha-asioitani. Täytyy jotakin sivutointa
harrastaa. Tähän asti en ole onnistunut saamaan onnen numeroita. Haen
aina varmoja numeroita, mutta menetän aina. Ostan numeron 76 ja numero
77 voittaa. Sovittelenpa miten hyvänsä, ihan kohdalleen en osaa. --
Hiukan kärsivällisyyttä, pyydän, olen kohta lopussa. -- Kas nyt on
minulla oiva tilaisuus. Näyttää siltä, suokaa anteeksi, rikollinen,
että teidän vuoronne on tänään. On varmaa, että tällä tavalla
maailmasta poistuneet kuolleet näkevät ennakolta arpajaisnumerot.
Luvatkaa minulle saapua luokseni huomis-iltana, -- mitä vaivaa teille
siitä on? --- ilmaisemaan minulle kolme numeroa, kolme voiton numeroa.
No? -- En pelkää aaveita, olkaa rauhassa. -- Tässä on osoitteeni:
Popincourtin kasarmi, porras A. n:o 26 käytävän perällä. Te tunnette
minut hyvin, eikö totta? -- Tulkaa vaikkapa jo tänä iltana, jos teille
sopii paremmin.

Alennuin vastaamaan hänelle, tuolle pässinpäälle; hullu toive välähti
nimittäin äkkiä aivoissani. Epätoivoisessa tilassani, jossa hetkittäin
luulee hiuksen pystyvän katkomaan kahleet, olin valmis yrittämään
kaikkeni.

-- Kuulehan, -- virkoin hänelle tekeytyen näyttelijäksi niin hyvin kuin
kuolemaan valmistunut siihen kykenee, -- voin sinut todella tehdä
kuningastakin rikkaammaksi, voin hankkia sinulle miljoonia. -- Yhdellä
ehdolla.

Hän avasi tyhmät silmänsä selko selälleen.

-- Mikä se on? Mikä? Teen kaikki mieliksenne, kunnon rikollinen.

-- Kolmen asemasta lupaan sinulle neljä hyvää numeroa. Vaihda pukua
kanssani!

-- Eikö muuta! -- hän kiljahti nyhtäisten auki univormunss ylimmät
napit.

Nousin tuoliltani. Tarkkasin hänen liikkeitään, sydämeni takoi. Olin jo
näkevinäni porttien aukenevan sotilasunivormun edestä ja pihan, kadun
ja Oikeuspalatsin jäävän taakseni.

Mutta hän kääntyi pian minuun päin epäröivän näköisenä.

-- Ah! Ettehän vain aikone täten paeta täältä?

Ymmärsin, kaikki oli turhaa. Tartuin silti viimeiseen keinoon,
hyödyttömään ja hyvin tolkuttomaan.

-- Vaikkapa niinkin, -- sanoin hänelle, -- mutta sinun onnesi on
taattu...

Hän keskeytti minut.

-- Hoo, ei suinkaan! Entä minun numeroni! Jotta ne tuottaisivat onnea,
pitää teidän olla kuollut.

Lysähdin jälleen tuolilleni, mykkänä, entistänikin epätoivoisempana,
turhia toivottuani.



33.


Suljin silmäni, peitin ne käsilläni ja koetin unohtaa, unohtaa
nykyhetken menneeseen. Uneksiessani palautuivat yksitellen lapsuuteni
ja nuoruuteni muistot mieleeni, ne olivat lempeitä, tyyniä, nauravia
kuin kukkien teriöt aivojani jäytävien mustien ja sekavien ajatusten
kuilun partaalla.

Olin jälleen lapsi, iloinen ja terve koulupoika, leikin, juoksin,
huusin veljieni kera sen koskemattoman puutarhan suuressa, vehmaassa
siimeksessä, jossa ensimäiset vuoteni vierivät, entisessä nunnien
kävelypuistossa, jota Val-de-Gracen jylhä tuomiokirkko lyijyisellä
kiireellään varjoaa.

Ja neljää vuotta myöhemmin olin siellä vielä, yhä lapsena, mutta nyt
uneksivana ja intohimoisena. Yksinäisessä puistikossa oli myöskin nuori
tyttö.

Siellä oli pieni espanjatar, suuret silmät, muhkea tukka, ruskea ja
hieno hipiä, punaiset huulet ja ruusuiset posket, neljäntoista vuotias
andalusiatar, Pepa.

Äitimme sallivat meidän juoksennella yhdessä: teimme kävelymatkoja.

Meitä kehoitettiin leikkimään, ja me haastelimme, -- me, jotka olimme
samanikäiset, mutta eri sukupuolta.

Ei ollut kuitenkaan vielä vuotta kulunut siitä, kun me karkelimme,
kiistasimme yhdessä, kun kinastelin Pepitan kanssa omenapuun
kauneimmasta hedelmästä, näpäytin häntä, jos hän löysi linnunpesän. Hän
itki; minä sanoin: "Se oli sinulle oikein". Ja molemmat juoksimme
valittamaan äideillemme, jotka toruivat meitä ääneen ja kiittelivät
hiljaa.

Mutta nyt hän nojautui käsivarteeni ja minä olin kovin ylpeä ja kovin
nöyrtynyt. Me kuljimme hitaasti ja puhuimme hiljaa. Hän pudotti
nenäliinansa; minä nostin sen maasta hänelle. Kätemme vavahtivat
toisiansa koskettaessaan. Hän puheli minulle pikkulinnuista, tähdestä
joka tuikkii taivaan rannalla, puiden taakse laskeutuvasta
korallinpunaisesta auringosta tai koulutovereistaan, puvustaan ja
helyistään. Me haastelimme viattomista asioista ja punehduimme
molemmat. Nuoresta tytöstä oli tullut nuori nainen.

Sinä iltana -- oli kesäehtoo -- me olimme kastanjain katveessa,
puutarhan pohjukassa. Kävelimme lopulta mitään puhumatta; pitkän
vaitiolon jälkeen hän hellitti äkkiä käteni ja sanoi: "Juoskaamme!"

Näen hänet yhä vieläkin, hän oli aivan mustissa, hän suri isoäitinsä
kuolemaa. Hänen aivoihinsa sävähti lapsen ajatus. Pepa oli jälleen
Pepita, hän virkkoi minulle: "Juoskaamme!"

Ja hän syöksyi juoksuun hentoine vartaloineen, joka oli kuin mehiläisen
ruumis, ja hänen pienet jalkansa vilahtelivat puolisääreen hameenhelman
alta. Minä takaa ajamaan, hän pakenemaan. Juoksun huima sai hänen
kaulurinsa aukeamaan, ja minä näin hänen ruskean ja raikkaan selkänsä.

Olin suunniltani. Sain hänet kiinni vanhan sortuneen kaivon reunalla,
tartuin häntä vyötäisiltä, voittajan oikeudella, ja panin hänet
istumaan nurmipenkille. Hän ei vastustellut. Hän oli hengästynyt ja
nauroi. Minä olin vakava ja katselin hänen mustien ripsien verhoamia
ruskeita silmiään.

-- Istuhan tuohon, -- hän sanoi minulle. -- On vielä valoisaa,
lukekaamme jotakin. Onko sinulla kirjaa mukanasi?

Minulla oli toinen osa Spallanzanin matkakertomusta. Avasin sen
umpimähkään, istuuduin hänen vierelleen, hän nojasi minun olkapäähäni,
ja me aloimme lukea kumpikin hiljaa, samaa sivua. Ennenkuin lehteä
käännettiin hänen täytyi aina odottaa minua. Minun älyni ei ollut niin
nopsa kuin hänen.

-- Oletko lopettanut sivun? -- hän virkkoi minulle, joka tuskin olin
päässyt alkuunkaan.

Päämme sattuivat yhteen, hiuksemme sekaantuivat toisiinsa,
hengähdyksemme tapailivat toisiaan, ja yhtäkkiä huulemme yhtyivät
suutelemaan.

Kun jälleen aloimme lukea, oli taivas jo tähdittynyt.

-- Oh, äiti, äiti! -- hän huudahti kotiin tultuamme; -- jospa tietäisit
kuinka me juoksimme.

Minä olin vaiti.

-- Et virka mitään, -- sanoi äiti minulle; -- olet surullisen näköinen.

Sydämessäni oli paratiisi.

Se oli ilta, jonka muistan koko elämäni.

Koko elämäni!



34.


Jossain löi kello. En tiedä mikä; kuulen huonosti kellon iskut.
Korvissani pauhaa urkujen humina; viimeiset ajatukset niissä suhisevat.

Tänä viimeisenä hetkenä, jolloin vielä voin koota ajatuksiani, tulee
rikokseni kauheana kuvana mieleeni; mutta minä tahtoisin katua vielä
hartaammin. Enemmän tunsin tunnonvaivoja ennen kuolemantuomiotani,
mutta sen jälkeen on tuntunut siltä kuin riittäisi aivoissani tilaa
vain kuoleman ajatuksille. Ja kuitenkin tahtoisin katua oikein
täydesti.

Kun olen hetken unelmoinut menneisyydestä ja palaudun siihen
kirveeniskuun, jonka pitäisi kohtsiltään lopettaa kaikki, minä taas
vavahdan kuin uudesta ajatuksesta. Ihana lapsuuteni, ihana nuoruuteni!
kultainen alku taipaleella, jonka loppupää on verinen. Silloisen ja
nykyisen välillä on verivirta, toisen verta ja omaa vertani.

Jos joskus luetaan elämäntarinaani, johon kuului monia viattomuuden ja
onnen vuosia, ei hevin voisi uskoa todeksi sitä kurjaa vuotta, jonka
rikos alotti ja jonka lopettaa rangaistus; se vuosi ei sovellu
edeltäjiinsä.

Ja -- kurjat lait, kurjat ihmiset! -- minä en kuitenkaan ollut paha!

Oh! kuolla jonkun hetken perästä ja ajatella, että vuosi sitten samana
päivänä olin vielä vapaa ja puhdas, että olin syyskävelyillä, että
harhailin puitten alla ja kuljin varisseilla lehdillä.



35.


Tänäkin hetkenä, aivan lähelläni, näissä huoneissa, jotka ympäröivät
Oikeuspalatsia ja Grève-toria ja kaikkialla Pariisissa on ihmisiä,
jotka tulevat ja menevät, puhelevat ja nauravat, lukevat sanomalehtiä,
ajattelevat toimiaan; on kauppiaita, jotka myyvät, nuoria tyttöjä,
jotka valmistautuvat illan tanssiaisiin, äitejä, jotka leikkivät
lapsiensa kanssa!



36.


Muistan erään päivän lapsuusajoiltani, kun menin katsomaan Notre-Damen
kirkonkelloa.

Olin aivan pyörällä päästäni noustuani synkät kierreportaat,
kuljettuani torneja yhdistävän hauraan lehterin kautta, nähtyäni
Pariisin jalkojeni alla ja saapuessani siihen kivi- ja puukomeroon,
missä heilui kirkon kello läppäimineen, joka painaa tuhatkunnan naulaa.

Astuin arkaillen suurirakoiselle lattialaudotukselle, katselin etäältä
tuota kelloa, joka lapsien ja Pariisin rahvaan keskuudessa oli niin
suuressa huudossa, ja kammoten katselin niitä liuskakivipuitteisia
luukkuja, jotka viettäviltä seiniltään ympäröivät kelloa ja olivat
aivan jalkani tasalla. Silloin tällöin katsahdin huimaavasta
korkeudestani Notre-Damen aukiolle ja näin ihmiset pieninä kuin
muurahaiset.

Yhtäkkiä tuo suunnaton kello kumahti, syvä ääniaalto pani ilman
väreilemään, jykevä torni vavahti. Lattia huojui kannatushirsillään.
Ääniaalto vyöryi ylitseni; horjahdin, olin kaatua ja luisumaisillani
viettäville ikkuna-aukoille. Kauhun musertamana heittäydyin palkeille,
tarrasin molemmin käsin niihin kiinni, ääntämättä, hengähtämättä,
korvissa yhä tuo peloittava kaiku, silmieni edessä tuo kuilu, tuo
mittaamattoman syvä alho, jossa ristiin rastiin liikkui rauhallisia ja
kadehdittavia ihmisiä.

Ja ihmeellistä! Olen yhä vieläkin olevinani samassa kellotornissa.
Kaikki ympärilläni on yhtä melua ja huumaa. Kellon kumajavat äänet
kajahtelevat yhä vieläkin aivojeni tyhjiöissä; ympärilläni näen vain
kaukaa sen tasaisen ja rauhallisen elämän, jonka olen jättänyt ja missä
muut ihmiset yhä kulkevat kuin syvän kuilun pohjalla.

Kaupungintalo on synkkä rakennus.

Terävine jyrkkine kattoineen, merkillisine torneineen, suurine valkeine
kellotauluineen, rivikerroksineen, tuhansine ikkunoineen, askelten
kuluttamine portaineen, kaksine oikealta ja vasemmalta työntyvine
sivuineen, siinä se on Grève-torin laidassa, kolkkona, peloittavana,
iän kalvamine julkisivuineen, niin mustana, että se on musta
auringossakin.

Mestauspäivinä sen portit vallan kuhisevat poliiseja, ja ikkunoiden
täydeltä se katselee kuolemaantuomittua.

Ja iltasin sen kellotaulu, joka näyttää ajan, on ainoana valoisana
kohtana sen tummalla seinäsivulla.



38.


Kello on neljänneksen yli yksi.

Mielialani on nyt tämmöinen:

Ankaraa päänsärkyä. Sisässäni jäätävän kylmää, otsani poltteisen kuuma.
Joka kerta kun nousen tai kumarrun, on kuin aivoihini valuisi nestettä,
joka panee ne jyskyttämään pääkuoren seiniä vasten.

Suonenvedontapaiset nytkähdykset tärisyttävät ruumistani, ja
aika-ajoittain putoo kynä kädestäni kuin sähköiskun sinkauttamana.

Silmiäni kirveltää kuin olisin ainaisessa savussa.

Niveliäni pakottaa.

Vielä kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja minä olen terve.



39.


Sanotaan, ettei se ole mitään, ettei siinä kärsi, että se on lievä
loppu, että sentapainen kuolema on varsin yksinkertainen.

Olkoon! Mutta mitä siis on tämä kuusiviikkoinen tuska ja tämä
päivittäinen kuolonkamppailu? Mitä tämän korvaamattoman päivän vaivat,
päivän, joka kuluu niin hitaasti ja niin nopeaan? Mitä nämä
kidutusportaat, jotka päättyvät mestauslavalle?

Ehkäpä se ei ole kärsimystä.

Eivätkö kärsimystä ole kouristuksetkin, joissa veri pisara pisaralta
kuivuu ja järki ajatus ajatukselta hiutuu?

Ja ollaanko varmoja, ettei silloinkin kärsitä? Kuka sen on sanonut?
Kertooko tarina katkaistun pään milloin verisenä vierineen mestauslavan
reunalle ja sieltä huutaneen joukolle: "Ei tehnyt ollenkaan kipeätä!"

Ovatko sillä tavalla kuolleet koskaan tulleet teloittajia kiittämään ja
sanomaan: "Se oli hyvin suoritettu. Säilyttäkää se tapa edelleenkin.
Koneisto toimii mainiosti?"

Robespierrekö? Ludvig XVI?...

Ei! Ei mitään! "Vähemmässä kuin minuutissa, vähemmässä kuin sekunnissa
on kaikki ohi." -- Ovatko he milloinkaan, edes ajatuksissaan,
asettuneet sen tilalle, joka on mestauslavalla, hetkellä, jolloin
raskas kirves putoo leikkaamaan lihaa, ratkomaan hermoja, katkaisemaan
luustoa... Mutta mitä? "puoli sekuntia! kipu on loihdittu pois"...
Kauheata!



40.


On outoa, että herkeämättä ajattelen kuningasta. Teen kaiken voitavani,
ravistelen päätäni, mutta alati puhelee ääni korvaani:

-- Tässä samassa kaupungissa, tänä samana hetkenä eikä kaukana sinusta,
toisessa palatsissa on ihminen, jonka kaikkia ovia niinikään
vartioidaan, yksinäinen ihminen kuten sinäkin kansan seassa, se vain
eroa, että hän on yhtä korkealla kuin sinä alhaalla. Hänen elämänsä on
kauttaaltaan -- minuutti minuutilta -- kunniaa, suuruutta, nautintoa,
huumaa. Kaikki hänen ympärillään on rakkautta, kunnioitusta, ihailua.
Korkeimmatkin äänet hiljenevät häntä puhutellessaan, ylpeimmätkin otsat
painuvat hänen edessään. Silkki ja kulta vain välkähtelevät hänen
silmiensä edessä. Tällä hetkellä hänellä on jokin ministerikokous,
jossa kaikki mukautuvat hänen tahtoonsa; tai hän suunnittelee paraikaa
huomista metsästystä, tai täniltaisia tanssiaisia, varmana että juhla
alkaa määräaikana, ja antaen toisten suorittaa hänen nautintojensa
työtaakan. Ja silti on tämäkin ihminen lihaa ja luuta kuten sinäkin! --
Ja saadakseen yhdessä hetkessä luhistumaan hirveän mestauslavankin ja
antaakseen sinulle takaisin kaiken, elämän, vapauden, omaisuuden,
perheen, hänen tarvitsisi vain tällä kynällä kirjoittaa nimensä
seitsemän kirjainta erään paperiliuskan alalaitaan tai tulla
vaunuillaan sinun rattaitasi vastaan! -- Ja hän on hyvä eikä hän ehkä
parempaa pyytäisikään, ja kuitenkaan hän ei kuulu koko asiaan!



41.


No niin! Odottakaamme rohkeasti kuolemaa, ottakaamme tuo hirveä ajatus
molempiin käsiimme, tutkikaamme sitä kasvoista kasvoihin. Vaatikaamme
se tilille siitä mitä se on, ottakaamme selville, mitä se meistä
tahtoo, käännelkäämme sitä kaikilta tahoilta, ratkaiskaamme sen
arvotus, luokaamme ennakkosilmäys hautaan.

Minusta on kuin silmät suljettuani näkisin valtavan kirkkauden ja
valomeriä, joilla henkeni liitelee ilman päämäärää. On kuin taivas
saisi hohteensa omasta olemuksestaan ja tähdet olisivat siinä kuin
mustia laikkuja, -- olematta enää ihmissilmien näkemiä kultatäpliä
mustalla silkkipohjalla ne näyttävätkin mustilta pilkuilta
kultakankaalla.

Tai paremminkin, kurjaa minua, se onkin ehkä pohjaton, hirvittävä
kuilu, jonka seinät ovat mustiin verhotut, ja johon minä lakkaamatta
vajoan ja jonka pimennoissa näen ihmismuotojen vilahtelevan.

Tai vieläkin selvemmin, havahduttuani putouksesta, olenkin ehkä
tasaisella ja kostealla kentällä, harhailen pimeässä ja liikun kuin
ihmispää, joka pyörii eteenpäin. Minua on raju tuuli riepoittelevinaan,
ja olen silloin tällöin iskeytyvinäni toisiin niinikään pyöriviin
ihmispäihin. Lätäköt ja purot ovat tulvillaan jotakin outoa ja haaleata
nestettä, kaikki pimenee. Kun pyörivät silmäni osuvat katsomaan ylös,
näkevät ne vain tumman taivaan; jossa riippuu raskaita pilviä toinen
toisensa niskalla ja etäällä taivaan pohjassa suunnattomia
savupatsaita, jotka ovat mustempia kuin ympäröivä pimeys. Ne näkevät
yössä vilahtelevia punervia tuikkuja, jotka lähetessään muuttelehtivat
tulilintusiksi. Ja tällaista jatkuu äärettömiin.

Hyvinkin myös saattavat joinakin pimeinä talviöinä Grève-torin vainajat
kokoontua samalle paikalle, miltä ovat lähteneet. Se on kalvakasta ja
veristä joukkoa, ja minä olen tietysti mukana. Ei ole kuuta, ja kaikki
haastelevat hiljaisella äänellä. Kaupungintalokin on lähellä tummine
julkisivuineen, sahaharjaisine kattoineen ja kellotauluineen, joka ei
sääli ketään meistä. Paikalla on myöskin helvetin giljotiini, jolla
pahahenki teloittaa mestaajan; kello on neljä aamulla. Me puolestamme
olemme katselevaa joukkoa.

Näin saattaa olla. Mutta jos kuolleet sinne saapuvat, missä asussa he
tulevat? Kuinka he esiintyvät epätäydellisine ja typistettyine
ruumiineen? Kumman he valitsevat? Pääkö vai päätön ruumis siinä
kummittelee?

Ah! mitä kuolema tekee sieluillemme? minkä muodon se niille antaa?
ottaako se siitä jotakin vai antaako sille jotakin? ja mihin se sen
vie? lainaako se sille joskus ruumiin silmät, jotta se voi nähdä maahan
ja itkeä?

Ah! pappi! pappi sen tietää! Tahdon puhutella pappia ja suudella
ristiinnaulitun kuvaa!

Hyvä Jumala, se hengenmies on aina sama!



42.


Olen rukoillut häntä sallimaan minun nukkua, ja olen heittäytynyt
vuoteelleni.

Ja todella, päähäni pusertunut verenpaine on saanut minut uneen. Se oli
viimeinen, maallinen uneni.

Näin unta.

Oli yö. Olin muka työhuoneessani parin kolmen ystäväni -- en tiedä
keiden kanssa.

Vaimoni nukkui lapsineen viereisessä makuuhuoneessa.

Puhelimme hiljaa, ystäväni ja minä, ja haastelemamme kauhistutti meitä.

Äkkiä olin kuulevinani jotakin melua sivuhuoneesta. Heikkoa,
kummallista, herkeämätöntä melua.

Ystäväni olivat kuulleet myöskin. Kuuntelimme tarkemmin: oli kuin
lukkoa olisi väännetty auki, oli kuin salpaa olisi hiljaa sahattu
poikki.

Siinä kaikessa oli jotakin jäätävää: pelkäsimme. Arvelimme, että
varkaita oli tunkeumassa talooni, näin myöhäisenä yön hetkenä.

Päätimme mennä katsomaan. Nousin, otin kynttilän. Ystäväni seurasivat
minua perättäin.

Kuljimme viereisen makuusuojan kautta. Vaimoni nukkui siellä lapsineen.

Sitten saavuimme saliin. Ei mitään. Muotokuvat olivat liikkumattomina
kultaisissa kehyksissään punaisilla seinäverhoilla. Minusta vain
näytti, ettei salista ruokasaliin vievä ovi ollut tavallisella
paikallaan.

Astuimme ruokasaliin; teimme siellä kierroksen. Minä kuljin
ensimäisenä. Eteisen ovi oli lujasti lukittu, ikkunat samoin.
Saavuttuamme uunin eteen huomasin, että liinavaatekaappi oli auki ja
että sen ovi oli käännetty seinää vasten kuin suojaksi.

Se kummastutti minua. Arvelimme, että joku piileskeli oven takana.

Tartuin ovenripaan sulkeakseni kaapin: se ei liikahtanutkaan.
Ällistyneenä tempasin voimakkaammin. Se kääntyi äkkiä ja me näimme
pienen eukon, riippuvin käsin, suljetuin silmin, liikkumatonna
seisomassa ja kuin nurkkaukseen litistyneenä.

Tuossa kaikessa oli jotakin kamalaa, ja hiukset nousivat pystyyn
päässäni. Kysyin vanhukselta:

-- Kuka olette?

Hän ei vastannut.

Kysyin uudelleen:

-- Kuka olette?

Hän ei vastannut, ei liikahtanut, ei avannut silmiään. Ystäväni
sanoivat:

-- Se on varmaankin niiden toveri, jotka ovat pahoin aikein
tunkeutuneet taloon, he ovat pujahtaneet pakoon kuullessaan meidän
tulevan. Tuo ei voinut paeta ja piiloittautui senvuoksi tuonne.

Kysyin häneltä vielä kerran, hän oli yhä ääneti,

liikkumaton, katseeton. Joku meistä sysäsi häntä, hän kaatui. Hän
kaatui jäykkänä kuin puunrunko, kuin kuollut olento.

Potkaisimme häntä jalallamme, ja pari meistä nosti hänet pystyyn ja
asetti hänet seinää vasten nojaamaan. Hänessä ei elonmerkkiäkään.
Huusimme hänen korvaansa, hän oli vaiti kuin kuuro.

Lopulta katosi kärsivällisyytemme, ja meidän kauhuumme sekaantui
kiukkua. Yksi meistä virkkoi:

-- Pitäkää kynttilää hänen leukansa alla.

Panin liekehtivän kynttilänsydämen hänen leukansa alle. Silloin hän
avasi toisen silmänsä raolleen, tyhjän, kaihisen, kammottavan, mitään
näkemättömän.

Otin kynttilän pois ja sanoin:

-- Ah! vihdoinkin! Vastaatko, akka? Kuka olet?

Silmä sulkeutui kuin itsestään.

-- Pahus vieköön, tämä on jo liikaa, -- toiset huudahtivat. -- Vielä
kerran kynttilä, kerran vielä! Hänen täytyy puhua.

Panin kynttilän jälleen eukon leuan alle. Silloin hän avasi hitaasti
molemmat silmänsä, katsoi meitä kutakin, sitten hän kumartui äkkiä,
puhalsi kynttilän sammuksiin jäätävällä henkäisyllään. Samassa tunsin
pimeässä kolmen terävän hampaan pureutuvan käteeni. Heräsin, vavisten
ja uiden kylmässä hiessä.

Kunnon sielunpaimen oli vuoteeni vieressä ja luki rukouksia.

-- Olenko nukkunut kauankin? -- kysyin häneltä.

-- Poikani, -- hän vastasi, -- olet nukkunut tunnin. Lapsesi on tuotu
tänne. Hän on viereisessä huoneessa, hän odottaa sinua. En tahtonut
sinua herättää.

-- Oh! -- huudahdin, -- tyttäreni! Tuotakoon tyttäreni tänne heti!



43.


Hän on raikas, hän on ruusuinen, hänellä on suuret silmät, hän on
kaunis.

Hänen yllään on pieni hame, joka pukee häntä hyvin,

Otin hänet syliini, asetin polvilleni ja suutelin hänen hiuksiaan.

Miksei hänen äitinsä ole mukana? -- Äitini on sairas, isoäiti
niinikään. Hyvä on.

Hän katseli minua kummastuneena; häntä hyväillään, syleillään, hän
hukkuu suudelmiin ja hän sallii sen, mutta heittää silloin tällöin
katseen hoitajattareensa, joka nyyhkytteli nurkassa.

Vihdoin aloin puhua.

-- Marie, -- sanoin, -- oma pikku Marieni!

Puristin hänet voimakkaasti nyyhkytyksien täyttämää rintaani vasten.
Hän äännähti hiljaa.

-- Oh! koskee, herra, -- hän virkkoi minulle.

_Herra!_ On kohta kulunut vuosi siitä kun hän viimeksi minut näki, tuo
lapsi-rukka. Hän on unohtanut minut, kasvonpiirteeni, puheeni, ääneni;
ja kukapa minua enää tuntisikaan partoineni, näine vaatteineni,
kalvakkoine kasvoineni? Mitä! Joko petti sekin toive, jossa tähän asti
olin elänyt? Mitä! en ole enää isä! Olen tuomittu kuolemaan kuulematta
koskaan enää tuota ainoata sanaa, tuota lapsen lausumaa sanaa, niin
hellää kuin vain ihmiskieli voi lausua: _isä!_

Ja sittenkin, kuulla tuo sana tästä suusta, vielä yhden kerran, yhden
ainoan kerran, siinä kaikki mitä pyydän niistä neljästäkymmenestä
vuodesta, jotka minulta riistetään.

-- Kuulehan, Marie, -- sanoin hänelle yhdistäen hänen kätösensä omiini,
-- etkö tunne minua?

Hän katseli minua kauniilla silmillään ja vastasi:

-- Ah! en!

-- Katsele tarkoin, -- jatkoin. -- Kuinka, etkö todellakaan tiedä, kuka
olen?

-- Kyllä, -- hän sanoi, -- Eräs herra.

Kas niin! Rakastaa maailmassa vain yhtä olentoa, rakastaa häntä
kaikesta sydämestään, saada hänet sitten eteensä, hän näkee teidät,
katselee teitä, puhelee ja vastailee teille eikä silti tunne teitä! Te
tahdotte kuulla lohdunsanoja vain häneltä, ja kuitenkin hän on ainoa,
joka ei tiedä, että vain häntä te kaipaatte, koska kohta kuolette!

-- Marie, -- alotin taas, -- onko sinulla isää?

-- On, herra, -- sanoi lapsi.

-- No, missä hän on?

Hänen suuret silmänsä olivat kummastusta täynnä.

-- Oi, ettekö siis tiedä? Hän on kuollut.

Hän huudahti; olin ollut pudottaa hänet lattialle.

-- Kuollut! --- sanoin. -- Marie, tiedätkö, mitä kuolema on?

-- Tiedän, herra, -- hän vastasi. -- Hän on maassa ja taivaassa.

Hän jatkoi itsestään:

-- Rukoilen hänen puolestaan hyvää Jumalaa aamuin illoin äitini
polvilla.

Suutelin hänen otsaansa.

-- Marie, sanele minulle rukouksesi.

-- En voi, herra. Ei päivällä rukoilla. Tulkaa tänä iltana minun
kotiini, silloin sen teille sanelen.

Olin kuullut kylläksi. Keskeytin hänet.

-- Marie, minä olen isäsi.

-- Ah! -- hän huudahti.

Lisäsin: -- Tahdotko minut isäksesi?

Lapsi kääntyi pois.

-- En, minun isäni oli paljon kauniimpi.

Peitin hänet suudelmiin ja kyyneliin. Hän tahtoi irroittautua
syleilystäni huutaen:

-- Teidän partanne tekee minulle pahaa.

Nostin hänet jälleen polvilleni ihailevasti katsellen hänen silmiään ja
sitten kysyin:

-- Marie, osaatko lukea?

-- Kyllä, -- hän vastasi. -- Osaan lukea hyvin. Äiti on opettanut
minua.

-- Katsotaanpa, luehan hiukan tuosta, -- sanoin viitaten paperiin, jota
hän piti käärittynä kätösessään.

Hän ravisteli kaunista päätänsä.

-- Voi, osaan lukea vain satuja,

-- Koeta silti. Kas noin, lue!

Hän avasi paperikäärön ja alkoi tavata sormensa mukaan:

-- _Van_, van, _ki_, ki, vanki...

Sieppasin hänen käsistään paperin. Hän luki minun kuolemantuomiotani.
Hänen hoitajattarensa oli saanut paperin yhdellä soulla. Se oli käynyt
minulle kalliimmaksi, minulle.

Sanoin ei voi kuvailla mitä tunsin. Kiivauteni oli peloittanut häntä;
hän miltei itkenyt. Äkkiä hän sanoi minulle:

-- Antakaa takaisin paperini. Se on minun leluni.

Uskoin hänet hoitajattaren huomaan.

-- Viekää hänet pois.

Ja minä vaivuin tuolilleni, mieli mustana, tyhjänä, epätoivoisena. Nyt
he saisivat tulla; minulla ei ole enää mitään, sydämeni viimeinenkin
säije on katkennut. Olen valmis kaikkeen, mitä he haluavat.



44.


Sielunpaimen on hyväsydäminen, vartiosotilas niinikään. Luulen nähneeni
kyynelen heidän silmissään, kun sanoin, että lapseni vietäisiin pois.

Kaikki on lopussa. Nyt minun täytyy vain karaista itseäni, täytyy
kiinteästi ajatella pyöveliä, rattaita, poliiseja, -- sillalla,
kaduilla, ikkunoissa olevia joukkoja, kaikkia niitä, jotka tuijottavat
minuun Grèven kammottavalla torilla, joka varsin hyvin voitaisiin
kivetä sen näkemillä pudonneilla ihmispäillä.

Luulen, että minulla on vielä tunti aikaa siihen kaikkeen tottua.



45.


Koko tuo joukko nauraa, paukuttaa käsiään, ihkuu. Ja kaikkien ihmisten,
noiden vapaiden ja tuntemattomien vartijoiden, jotka iloa täynnä
kiiruhtavat mestausta katsomaan, tuossa torin peittävässä pääjoukossa
on useampi kuin yksi tuomittu pää, joka ennemmin tai myöhemmin seuraa
minun päätäni punaiseen koriin. Useampi kuin yksi niistä, jotka nyt
tulevat minun tähteni, saapuu sinne vielä itsensä vuoksi.

Näitä kohtalon kolhimia olentoja varten on olemassa eräässä Grève-torin
nurkkauksessa onneton paikka, kiinnekohta, kietova ansa. He harhailevat
sinne tänne kunnes saapuvat paikalle.



46.


Pikku Marieni! -- Häntä viedään leikkimään, vaunujensa ovesta hän
katselee joukkoa eikä muistele enää _herraa!_

Minulla pitäisi olla vielä aikaa kirjoittaa hänelle pari riviä, jotta
hän saisi ne jonakuna päivänä lukea ja itkisi viisitoista vuotta tätä
päivää.

Niin, hänen täytyy saada tietää omasta kädestäni elämäntarinani ja
miksi se nimi, jonka hänelle jätän, on verinen.



47.

ELÄMÄKERTANI.


_Julkaisijan huomautus_. -- Ei ole vielä löydetty niitä lehtiä, jotka
tähän sopisivat. Kuten seuraavat rivit näyttävät todistavan, ei
kuolemaantuomitulla varmaankaan ollut aikaa niitä kirjoittaa. Tämä
ajatus välähti hänen mieleensä kovin myöhään.



48.


Kaupungintalon huoneessa.

Kaupungintalo!... -- Olen siis täällä. Se ilkeä matka on kuljettu. Tori
on tuossa, ja ikkunan alla aaltoilee tuo kauhea joukko, räyhäten,
nauraen, minua odottaen.

Olin itseäni hyvin karkaissut, hermojani lujitellut; rohkeus petti
sittenkin. Kun näin päiden yläpuolella kahden patsaan välissä nuo kaksi
punaista käsivartta, joiden yläpäässä häämötti musta kolmiokirves,
masentui miehuuteni. Pyysin saada lausua viimeisen tahtoni. Minut
sijoitettiin tänne ja on menty hakemaan jotakuta kuninkaallista
lakimiestä. Odotan häntä, näin voitan aikaa. Seuraavaa on tapahtunut:
Kello löi kolme, minulle tultiin ilmoittamaan, että hetki on tullut.
Vavahdin aivan kuin olisin ajatellut muita asioita viimeiset kuusi
tuntia, viimeiset kuusi viikkoa, kuusi kuukautta. Ilmoitus tuli minulle
yllätyksenä.

Minut kuljetettiin halki käytävien, alas rappusia. Minut työnnettiin
kahden alikerran oven kautta synkkään, matalaan holvikattoiseen
huoneeseen, johon sateinen ja usvainen päivä hädin tuskin pääsi.
Keskellä salia oli tuoli. Minut pantiin sille istumaan. Istuin.

Oven vierillä ja pitkin seiniä seisoskeli ihmisiä; paitsi pappia ja
poliiseja oli lisäksi kolme muuta miestä.

Yksi heistä, suurikokoisin, vanhin, oli lihava ja punakka. Hänellä oli
päällystakki ja kolmikolkkahattu. Se oli hän.

Se oli teloittaja, giljotiinin palvelija. Muut kaksi olivat hänen
palvelijoitaan.

Istuuduttuani tuolille nuo kaksi muuta lähestyivät minua, takaa
niinkuin kissat; sitten tunsin äkkiä kylmän raudan hiuksillani ja
sakset kitisivät korvissani.

Summittain leikatut hiukseni putosivat kasoina olkapäilleni, ja
kolmikolkkaniekka korjasi ne hellästi suurella kädellään. Ympärillä
supistiin.

Ulkoa kuului kovaa tohinaa ikäänkuin ilma olisi vavahdellut. Luulin
sitä ensin joen kohinaksi, mutta naurunhohotuksista ymmärsin sen olevan
joukon melua.

Muuan nuori mies, joka seisoi ikkunan ääressä kirjoittamassa
lyijykynällä muistikirjaansa, kysyi eräältä vartijalta, miksikä
suoritettua toimitusta sanottiin.

-- Se on kuolemaantuomitun pukemista, -- vastasi puhuteltu.

Ymmärsin, että huomisiin lehtiin kirjoitettiin selostusta.

Äkkiä tempaisi toinen palvelijoista nutun yltäni, toinen kouraisi
molemmat hervottomat käteni, väänsi ne selkäni taakse, ja tunsin
nuorasolmujen hitaasti kiertävän vastakkain asetetut kämmeneni lujasti
yhteen. Samassa irroitti toinen kaulanauhani. Batistipaitani, ainoa
rääsy menneitten aikojen muistona, sai hänet hetkisen arvelemaan; mutta
sitten hän alkoi leikata siitä kaulusta irti.

Tämän hirvittävän toimituksen kestäessä, saksien koskettaessa kaulaani,
polveni notkahtivat, ja minulta pääsi tukahtunut huudahdus. Leikkaajan
käsi värähti.

-- Herra, -- hän virkkoi minulle, -- pyydän anteeksi. Olenko satuttanut
teitä?

Pyövelit ovat hyväsydämistä väkeä. Joukko ulvoi ulkona yhä
äänekkäämmin. Suurikokoinen, näppyläihoinen mies ojensi minulle
etikkaan kastetun nenäliinan.

-- Kiitos, -- sanoin hänelle niin lujasti kuin kykenin, -- se on
tarpeeton, voin erinomaisen hyvin.

Muuan heistä kumartui ja sitoi molemmat jalkani hienolla ja höllällä
nuoralla siten, että saatoin ottaa vain lyhyitä askelia. Tämä nuora
yhdistettiin käsieni siteeseen.

Sitten se suuri mies heitti nutun selkääni ja sitoi hihojen päät
leukani alle solmuun. Kaikki mitä täällä oli tehtävää oli nyt
suoritettu.

Pappi lähestyi nyt ristiinnaulitunkuvineen.

-- Poikani, lähtekäämme, -- hän sanoi.

Palvelijat tarttuivat minuun kainaloista. Nousin, lähdin. Askeleeni
olivat pehmeät ja notkahtelevat ikäänkuin kummassakin jalassani olisi
ollut kahdet polvitaipeet.

Samassa tuokiossa ulko-oven molemmat puoliskot avautuivat. Huumaava
melu, kylmä ilma ja päivänvalo tunkeutui siihen hämärään, jossa olin.
Synkän kopin pohjasta asti näin äkkiä kaikki yhdellä kertaa, --
tihkusateen läpi ne tuhannet kirkuvat päät, jotka olivat sulloutuneet
palatsin suurille ulkoportaille; oikealla, kynnyksen tasalla, oli rivi
ratsupoliiseja, joista matala oviaukko salli minun nähdä vain
etummaisten jalat ja rinnat; suoraan edessä oli sotilasosasto;
vasemmalla oli taampana rattaat, joita vasten oli nojallaan jyrkät
tikapuut. Inhottava taulu, jota mainiosti kehystivät vankilan oven
pihtipielet.

Tätä hirvittävää hetkeä varten olin koonnut kaiken rohkeuteni. Astuin
kolme askelta ja seisoin vankilan kynnyksellä.

-- Tuolla hän on, kas tuolla! -- huusi joukko. -- Hän lähtee!
Vihdoinkin!

Ja minua lähinnä seisovat paukuttivat käsiään. Rakastetulle
kuninkaallekaan ei valmisteta sellaista juhlaa.

Ne olivat tavalliset rattaat, niiden edessä oli hevosluuska, ja
ajajalla oli punaisenkirjava pusero, jollaisia Bicêtren tienoon
vihanneskaupustelijat käyttävät.

Roteva kolnikolkka-hattuniekka nousi ensimäisenä.

-- Hyvää päivää, herra Simson! -- huusivat ristikoista riippuvat
lapset.

Palvelija seurasi häntä.

-- Hyvä, hyvä, Mardi! -- huutelivat lapset edelleen.

He istuutuivat molemmat etumaiselle ajopenkille.

Nyt oli minun vuoroni. Nousin lujaryhtisenä.

-- Se käy hyvin! -- virkkoi muuan nainen sotilasrivin laidalla.

Tuo julma kiitossana lisäsi rohkeuttani. Pappi asettui istumaan
vierelleni. Minut pantiin takaistuimelle, selin hevoseen. Tällainen
viimeinen huomaavaisuus sai minut värähtämään.

He panevat tähän kaikkeen inhimillisyyttäkin.

Tahdoin katsella ympärilleni. Sotilaita edessä, sotilaita takana;
sitten oli joukkoa, joukkoa, yhä vain joukkoa, -- torilla aaltoili
ihmispää-meri.

Ratsumies-osasto odotti minua palatsin ristikkoportilla.

Upseeri antoi merkin. Rattaat ja sen seuralaiset lähtivät liikkeelle,
kuin roskaväen hoilauksien työntäminä.

Kuljettiin ristikkoportista. Kun rattaat kääntyivät Pörssisiltaa kohti,
puhkesi koko aukio yhteen meluun katukivitykseltä katonharjaan asti, ja
sillat ja rantakadut vastasivat kaikuna kuin maanjäristys.

Juuri silloin liittyi odottava santarmivartio saattueeseen.

-- Lakit päästä! lakit päästä! -- kirkuivat tuhannet suut kuorossa. --
Niinkuin kuninkaalle.

Silloin nauroin minäkin, julmaa naurua, ja sanoin papille:

-- Heiltä lakit päästä, minulta pää lakista.

Ajettiin käyden.

Quai-aux-Fleurs tuoksui; on kukkaismyyjäisten päivä. Kaupustelijat ovat
jättäneet kojunsa minun tähteni.

Vastapäätä, miltei sen nelikulmaisen tornin edessä, joka kohoaa
palatsin yhdestä nurkkauksesta, on kapakoita, joiden suojat ovat
tungokseen asti täynnä katselijoita, onnellisia, jotka ovat saaneet
niin hyvät paikat. Varsinkin naisia. Päivä on varmaankin hyvin satoisa
ravintolanisännille.

Pöytiä, tuoleja, rakennustelineitä, ajoneuvoja vuokrattiin. Kaikki
vilisivät katselijoita. Ihmisveren kaupustelijat huusivat täyttä
kurkkua:

-- Kuka haluaa paikkoja?

Minussa heräsi raivo tuota joukkoa kohtaan. Teki mieleni huutaa:

-- Kuka tahtoo minun paikkani?

Rattaat vierivät edelleen. Askel askeleelta joukko vyöryi mukana, ja
harhailevin katsein näin sen kasaantuvan kauas matkani päätekohdille.

Pörssisillan yli mentäessä satuin vilkaisemaan oikealle taakseni.
Katseeni osui sivukadun varrelta nousevaan, talojen yli näkyvään,
mustaan, yksinäiseen, veistosharjaiseen torniin, jonka huipulla näin
kaksi kivikummitusta sivuittain istumassa. En tiedä miksi kysyin
papilta, mikä torni se oli.

-- Pyhän Jaakon teurastaja-ammattikunnan talo, -- vastasi pyöveli.

En tiedä mistä kaikki johtui, mutta usvassakin ja huolimatta hienosta
sateenvihmasta, joka naarmuili ilman kuin hämähäkinverkoksi, kaikki
mitä ympärilläni tapahtui, sai huomioni hereille. Kaikki nämä
pikkuseikat toivat minulle kidutuksensa. Sanat eivät voi tulkita
mielenliikutuksia.

Keskellä Pörssisiltaa, vaivoin edetessämme tuota leveätä ja ahdinkoon
asti sulloutunutta väylää pitkin, kauhuntunne sai minut äkkiä
valtaansa. Pelkäsin lyhistyväni siihen paikkaan, -- viimeinen
turhamaisuus! Silloin tekeydyin turraksi näkemään ja kuulemaan mitään
paitsi pappia, jonka rattaitten kolinan keskeyttämää puhetta tuskin
jaksoin seurata.

Otin ristiinnaulitunkuvan ja suutelin sitä.

-- Armahda minua, -- sanoin, -- laupias Jumala!

Ja minä yritin syventyä tähän ajatukseen.

Mutta karkeatekoisten rattaitten rasahdukset minut yhtenään ravistivat
hereille. Äkkiä tunsin palelevani. Sade oli tunkeutunut vaatteitteni
lävitse ja kastellut päälakeni lyhyeksileikatun tukkani alla.

-- Vapiset vilusta, poikani? -- kysyi pappi minulta.

-- Niin, -- vastasin.

Enkä vain vilusta.

Sillalta päästyämme kuulin naisten surkuttelevan nuoruuttani.

Olimme saapuneet kohtalokkaalle kadulle. Aloin taas nähdä,
kuulla. Kaikki nuo äänet, kaikki nuo ikkunoita, porttikäytäviä,
myymälä-aukkoja, lyhtypatsaitten haarukoita täyttävät päät; nuo
janoavat ja julmat katselijat; tuon joukon, jossa kaikki tunsivat minut
ja jossa minä en tuntenut ketään; tuon ihmispäiden kiveämän ja
seinittämän kadun...

Olin huumaantunut, mykkä, tolkuton. On sietämätöntä tuntea itseensä
kohdistettujen katseitten paino.

Heilahtelin istuimellani, en enää kuunnellut pappia, en välittänyt
ristiinnaulitunkuvasta.

Minua ympäröivässä melussa en enää eroittanut säälinhuutoja
riemunhuudoista, en naurua valittelusta, en yksityisiä ääniä suuresta
hälystä; kaikki oli yhtä ainoata tohinaa, joka kajahteli aivoissani
kuin metalliset kumahdukset.

Silmäni lukivat koneellisesti myymälöiden otsikkoja.

Kerran outo uteliaisuus sai minut kääntämään pääni sille taholle, jonne
mentiin. Se oli viimeinen älyllinen ponnistelu. Mutta ruumis ei
tahtonut totella; niskani oli halvaantunut ja ennakolta kuin kuollut.

Vasemmallani näin vain joen toisella puolella Notre-Damen tornin, joka
täältä katsottuna peittää toisen tornin. Se oli se torni, jossa liehui
lippu. Siellä oli paljon väkeä, ja he varmaankin näkivät hyvin.

Rattaat vierivät, vierivät yhä, ja myymälät vilahtelivat ohi ja kyltit
seurasivat toisiaan, kirjoitetut, maalatut, koristellut, -- ja kansa
nauroi ja polki katukivitystä, ja minua vietiin kuin unissakävijää.

Äkkiä myymäläjono, joka tähän asti oli silmiäni askarruttanut, loppui
torinkulmaukseen: roskaväen huudot muuttuivat valtavammiksi,
kirkuvammiksi, ilakoivammiksi; rattaat pysähtyivät äkkiä ja minä olin
tupertua kasvoilleni niiden pohjalle. Pappi kiiruhti auttamaan minua.
-- "Rohkeutta!" hän mutisi. -- Rattaitten perään pystytettiin tikkaat;
minulle tarjottiin käsivarsi, astuin maahan, astuin askeleen, olin
astua toisen, mutta en voinut. Kahden patsaan välissä näin hirveän
esineen.

Oh! siinä oli todellisuus!

Pysähdyin kuin jo iskun saaneena.

-- Minä haluan laatia viimeisen selitykseni, -- huudahdin heikosti.

Minut tuotiin tänne.

Pyysin saada kirjoittaa paperille viimeiset toiveeni. Käteni
irroitettiin, mutta nuora on yhä valmiina, ja muu odottaa tuolla
alhaalla.



49.


Joku tuomari, komisarius, maistraatinjäsen mikä lieneekin ollut,
saapui. Rukoilin häneltä armahdusta, kädet ristissä ja polvillani. Hän
kysyi minulta, kohtalokkaasti hymyillen, siinäkö kaikki mitä minulla
oli hänelle sanottavaa.

-- Armahdus! Armahdus minulle! -- toistin. -- Tai armosta vielä viisi
minuuttia! Ken tietää? Ehkä saan armahduksen! On hirveätä kuolla sillä
tavoin, minun ikäisenäni! Onhan usein nähty, että armahdus saapuu
viimeisessä silmänräpäyksessä. Ja kukapa saa armahduksen, herra, ellen
minä?

Tuo kauhea pyöveli! Hän lähestyi tuomaria ja sanoi tälle, että
mestauksen täytyi tapahtua määrähetkellä, että se hetki oli käsillä,
että hän oli kaikesta vastuussa, että ulkona sitäpaitsi satoi, ja se
uhkasi ruostuttaa...

-- Ah, säälikää minua! Yksi ainoa minuutti odottaakseni armahdusta! Tai
minä puolustaudun! Minä puren!

Tuomari ja pyöveli poistuivat. Olen yksin. -- Yksin kahden poliisin
seurassa.

Oh! Tuota kauheata joukkoa hyenanhuutoineen! -- Kukapa tietää, vaikka
pääsisinkin sen kynsistä? vaikka vielä pelastuisinkin? vaikkapa saisin
armahduksen?... On mahdotonta, etten saisi armahdusta!

Ah! Niitä kurjia! Olen kuulevinani askelia portaissa...

        KELLO NELJÄ.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuolemantuomitun viimeinen päivä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.