Title: Äiti
Author: Gorky, Maksim
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Äiti" ***


ÄITI

Kirj.

Maxim Gorkij


Suom. Hanna Kunnas



Fitchburg, Mass.,
Suomalaisen Sosialistisen Kustannusyhtiön Kustannuksella,
1907.

Raivaajan Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 Tuhkassa
 Hiiloksen herääminen
 Sydämen valo
 Hirmuinen sana
 Sydämet tasapainossa
 Ihmisen turva
 Valoa hakemassa
 Suon usvat
 Osalliseksi liitetty
 Ystävät neuvottelemassa
 Vapauden henki
 Valistuksen jano
 Lähetyssaarnaajan lähtö
 Vankeudessa
 Mielenosoituksen suunnitteleminen
 Sissin kuolema
 Viesti kedoilta
 Ensimäinen taistelu
 Äidin ääni
 Uudessa maailmassa
 Miehet riveissä
 Yö metsäkämpällä
 Toverit työssä
 Vieläpä kuolemassa
 Poliisi ja talonpoika
 Vankilan voima
 Venäläisen oikeuden edessä
 Vankien paljastukset
 Äidin uhrikuolema



Tuhkassa


Joka päivä puski tehtaan pilli äkeän puhalluksensa, jonka räikeä
mylvintä kumeasti värähdellen levisi yli savuisen ja rasvaisen
ilmaperän, jossa työläisten hökkelit sijaitsivat; ja kuuliaisina
höyrynvoimalle, purkausi työväki pienistä harmaista asunnoistaan
kaduille. Synkkäkatseisina kiiruhtivat he minkä ennättivät, aivan
kuin pelästyneet russakat, lihakset jäykkinä riittämättömästä unesta.
Kylmässä aamuhämärässä soluivat he kapeita, kivittämättömiä katuja
myöten korkeaan kivihäkkiin, joka odotti heitä kylmällä varmuudella,
valaisten heidän mutaista tietänsä lukuisilla nelisnurkkaisilla
silmillä, jotka olivat keltaisina rasvasta. Muta lätisi heidän
jalkainsa alla ikäänkuin ivaavalla säälillä. Sieltä täältä kuului
unisten äänien käheitä huudahduksia; haukkumiset ja tora täyttivät
ilman pahaenteisinä; ja tätä joukkoa toivottivat tervetulleiksi
koneiden kuuroksi tekevä raskas jytinä ja jyske, sekä höyryn
pullahdukset. Mustina ja pelottavina kohottivat tehtaan piiput paksut
vartensa korkealle kylän yläpuolelle.

Iltasella, kun aurinko oli laskemassa, ja sen punaset piirrot
himmeten välähtelivät talojen ikkunoissa, syöksi tehdas väkensä
ulos kuin poltetun tuhkan, ja taas vaelsivat nämä savusta mustunein
kasvoin pitkin katuja, levittäen ympärilleen kirmakan koneöljyn hajua
ja näyttäen nälkäisiä hampaitansa. Mutta nyt oli heidän äänessään
jotain hyväntuulen, melkeinpä ilon tapaista. Raskaan työn palvelus
oli loppunut siksi päiväksi. Kotona odotti heitä illallinen ja lepo.

Tehdas oli nielaissut päivän mahaansa ja kone oli imenyt ihmisten
lihaksista tarvitsemansa voiman. Kulunut päivä oli pyyhkäissyt
pois jäljettömästi. Mies oli astunut uuden huomaamattoman askeleen
hautaansa kohti; mutta hän näki lähellä edessään levon virkistyksen
sekä kapakan ilot ja hän oli tyytyväinen.

Pyhäpäivänä nukkuivat työläiset kymmeneen asti. Silloin vakavat
ja naineet ihmiset alkoivat pukea parhaisiin tamineisiinsa, ja
ripitettyänsä nuorta väkeä heidän välinpitämättömyydestänsä, menivät
he kirkkoon messua kuulemaan. Kirkosta palattuansa alkoivat he
popsia piirakoita, venäläisten kansallisherkkua, ja painautuivat
taas levolle aina iltaan saakka. Vuosien väsymysten paino oli
hivuttanut pois heidän ruokahalunsa, ja voidaksensa syödä, joivat he
ensin pitkään ja syvään, kiihottaen veltostuneita vatsalaukkujansa
kitkerällä ja väkevällä oluella.

Iltasella huvittelivat he itseänsä joutilaina kaduilla; ja ne joilla
oli kalossit, panivat ne jalkaansa, vaikka olisi ollut aivan kuiva,
ja ne joilla oli sateensuojat, kantoivat niitä, vaikka aurinko olisi
paistanut. Kaikilla ei ollut kalosseja eikä sateenvarjoja, ja sen
vuoksi ne, joilla oli, halusivat edes hiukkasen loistaa tärkeämpänä
kuin naapurinsa.

Tavatessansa toisensa puhelivat he tehtaasta ja koneista, ja heidän
moitteensa esimiestänsä kohtaan kohdistui yksinomaan kaikkeen mikä
hyvin läheisesti koski tehdasta ja heidän työtänsä. Ainoastaan
harvoin, ja silloinkin hyvin heikosti, välähti voimattomien ajatusten
yksinäisiä säteitä heidän väsyttävään, yksitoikkoiseen puheeseensa.
Kotiin palattuansa riitelivät he vaimojensa kanssa, ja usein
pehmittivät heidän selkäänsä armottomasti nyrkeillänsä. Nuori väki
istuskeli kapakoissa, tahi olivat illanistujaisissa toistensa luona,
pelasivat harmonikkaa ja lauloivat rivoja lauluja, joista kauneus oli
kaukana, tanssivat ja puhelivat tuhmuuksia humalapäissään.

Puolikuolleina työstä juoda latkivat miehet kiihkeän nopeasti, ja
jokaisessa sydämessä heräsi ja kasvoi käsittämätön sairaloinen
ärsyminen. Se vaati purkautumista. Ja tarttuen ahnaasti jokaiseen
tekosyyhyn, joka antoi aihetta tämän rauhattoman tunteen
laukaisemiseen, hyökkäsivät he toistensa kimppuun joutavista
vähäpätöisyyksistä, pahaenteisellä petomaisella hurjuudella,
antautuen verisiin riitoihin, jotka toisinaan päättyivät
vaarallisilla loukkauksilla, vieläpä joskus kuolemalla.

Tämä vaaniva pahe kasvoi yhtämittaa, yhtä syvälle syöpyneenä kuin
heidän lihastensa paranematon väsymys. He olivat jo syntyessään
perineet tämän synnin isiltänsä. Mustan varjon tavalla seurasi se
heitä aina hautaan saakka, pakottaen heitä rikoksiin, jotka olivat
hirvittäviä aiheettoman julmuutensa ja raakuutensa takia.

Sunnuntaisin tulivat nuoret kotiin hyvin myöhällä yöllä revityin
vaattein, likasina ja pölysinä, naamat rikki; he kehuivat ilkkuen
miten paljon olivat pieksäneet tovereitansa, tahikka mitenkä he
olivat heitä haukkuneet, kyyneliin saakka raivostuneina iskuista ja
loukkauksista, joita he olivat saaneet, hoiperrellen surkuteltavan
humalassa, onnettomina ja inhottavina. Joskus toivat äidit ja
isät poikiansa kotiin, kun olivat löytäneet heitä kaduilta tahi
kapakoista, tunnottomuuteen saakka juopuneina. Vanhemmat toruivat ja
noituivat heitä ja pieksivät heidän pesusienen kaltaisia ruumiitansa,
jotka olivat viinasta ja oluesta pöhöttyneet; sitte panivat heidät
enemmän tahi vähemmän säännönmukaisesti vuoteille, herättääksensä
heidät varhain seuraavana aamuna, jolloin tehtaan pillin mörisevä
ääni kaikui heidän korviinsa.

He haukkuivat ja pieksivät lapsiansa minkä suinkin saattoivat,
ymmärtämättä että juopumus ja paha käytös, joka oli nuorisolle
moitteen alaista, näytti kuuluvan aivan laillisesti vanhemmille
ihmisille. Kun he olivat olleet nuoria, olivat hekin juoneet ja
tapelleet, ja saaneet samaten selkäsaunoja vanhemmiltansa. Elämä
oli aina ollut tämmöistä. Se virtasi yksitoikkoisesti ja hitaasti
alas mutaiseen ja sameaan virtaan, vuosi vuoden jälkeen; ja se oli
jokapuolelta sidottu kiinni vanhoihin tapoihin, jotka johtivat heitä
tekemään yhtä ja samaa päivästä päivään. Ei kellään heistä nähtävästi
ollut aikaa tai halua pyrkiä vaihtamaan tätä elämänmuotoa.

Joskus, pitkän ajan kuluttua, saattoi muukalainen ilmestyä kylään.
Ensimältä herätti hän huomiota paremmin sentähden että hän oli outo.
Sitte herätti hän kepeän taikauskoisen ihmettelyn kertomuksillansa
entisistä työpaikoistansa. Jonkun ajan kuluttua hupeni uutuuden
viehätys pois, ihmiset alkoivat tottua häneen, ja hän jäi huomiota
herättämättä toimimaan. Hänen jutuistansa selveni, että työmiesten
elämä on sama kaikkialla. Ja jos niin kerran oli, niin mitäpä tuossa
oli jauhamista?

Joskus kuitenkin joku muukalainen puheli omituisia asioita, joita ei
koskaan ennen oltu kuultu kylässä. Miehet eivät väittäneet vastaan,
mutta kuuntelivat hänen kummallisia juttujansa epäuskoisina. Hänen
sanansa herättivät sokeata ärtymistä muutamissa, pelästynyttä
hämmästystä toisissa, jota vastoin muutamien rauha oli häiriintynyt
heikolla, varjon tapaisella toivolla jostakin, he eivät tienneet
mistä. Ja he alkoivat kaikki juoda yhä enemmän, ajaaksensa
matkoihinsa tarpeettoman, levottoman kiihotuksen.

Havatessansa muukalaisessa jotakin tavatonta, pysyttivät kyläläiset
vastenmielisen tunteen kauaksi aikaa häntä kohtaan, ja kohtelivat
häntä epäluulolla. He näyttivät pelkäävän että hän heittäisi jotakin
heidän elämäänsä, joka häiritsisi sen suoraa, kammottavaa väylää.
Surullinen ja vaivaloinen oli tämä kulku vielä luonteeltaan. Ihmiset
olivat tottuneet siihen, että elämä aina painoi ja rasitti heitä
samalla voimalla. Toivottomana käännöksestä minnekään parempaan päin,
katselivat he jokaista uutuutta ainoastaan mahdolliseksi lisäämään
heidän kuormaansa.

Ja maakylän työväki karttoi jokaista joka puhui heille epätavallisia
asioita. Sitte nämä henkilöt katosivat taas, mennen jonnekin muualle,
ja ne jotka jäivät tehtaaseen elivät erillään, jos he eivät voineet
sekoittua ja elää yhdessä yksitoikkoista elämää toisten kyläläisten
kanssa.

Elettyänsä tällaista elämää noin viisikymmentä vuotta, heitti
vaivainen työjuhta henkensä.

Siten eleli myöskin Michael Vlasov, synkkä, peloittavan näköinen
mies, jonka pienet silmät katselivat jokaista tiheäin kulmakarvojen
alta epäluulon alaisesti ja joka hymyili epäluottamuksen pahaa
hymyilyä joka ihmiselle. Hän oli tehtaan paras lukkoseppä, ja väkevin
mies koko kylässä. Mutta hän oli hävytön suustaan eikä kunnioittanut
esimiehiä eikä tehtaan ylipäällikköä, jonka vuoksi hän ansaitsi
vähän; joka juhlapäivä pieksi hän jonkun pahanpäiväisesti, ja sen
vuoksi kaikki inhosivat ja pelkäsivät häntä.

Useamman kerran oli yritetty antaa hänelle selkäsauna vuorostaan,
mutta menestyksettä. Kun Vlasov huomasi että päällensä hyökättiin,
otti hän kiven, puun tai rautapalan käteensä ja odotti sitte
vihollisen lähestymistä hajasäärin. Hänen kasvonsa kun olivat
kokonaan sakean mustan parran peitossa, aina silmistä kaulaan saakka,
ja kätensä paksun villaisen karvan peittämät, herätti hän jokaisessa
kauhun sekaista pelkoa. Väki pelkäsi varsinkin hänen silmiänsä.
Pienet ja terävät kun olivat, näyttivät ne tunkevan ihmisen läpitse
kuin teräsruuvit, ja jokainen joka kohtasi niiden katseen, tunsi että
hänellä oli vastassaan eläimellinen, raaka voima, jolle pelko oli
tuntematon ja joka oli valmiina lyömään armottomasti.

"Pötkikää tiehenne, likaiset madot!" huusi hän vihaisesti. Hänen
rumat keltaiset hampaansa välähtelivät kauheasti sakean parran
sisältä. Miehet menivät matkoihinsa lausuen avuttomia kirouksia.

"Likaiset madot!" huusi hän heille, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin
terävät naskalit. Sitte, pitäen kätensä hyökkäysasennossa, lyhyt,
paksu piippu hampaissa, kulki hän heidän perässään, huutaen aina
vähän päästä: "Kuka haluaa kuolemaa, se tulkoon?"

Ei kukaan halunnut.

Hän puhui vähän ja "likainen mato" oli hänen lempilauseensa. Sitä
nimeä hän käytti tehtaan päällyskunnalle ja poliisille, ja näin
tervehti hän tavallisesti vaimoansa: "Sinä likainen mato, etkö näe
että vaatteeni on revitty?"

Kun hänen poikansa Pavel oli neljäntoista vuoden vanha, tuli
Vlasoville äkkiä halu vetää häntä tukasta vielä kerran. Mutta Pavel
tempasi raskaan rautamoukarin, ja virkkoi lyhyesti: "Älä koske
minuun."

"Mitä!" kysyi isä, kumartuen hennon ja pitkän poikansa puoleen.

"Kylliksi!" sanoi Pavel. "Minä en anna enää kurittaa itseäni."

Ja avaten tummat silmänsä selkiselälleen, heilutti hän suurta vasaraa
ilmassa.

Isänsä katsoi häneen, solmi kätensä yhteen selkänsä taakse ja sanoi
hymyten: "Hyvä on."

Sitte veti hän syvän henkäyksen ja lisäsi: "Sinä likainen mato!"

Hetkinen sen jälkeen virkkoi hän vaimolleen. "Älä pyydä rahaa enää
minulta. Pavel elättää sinut nyt."

"Ja sinä aijot juoda kaikkityyni?" uskalsi hän kysyä.

"Se ei kuulu sinulle, likainen mato!"

Tästä ajasta kuolemaansa saakka, koko kolmeen vuoteen, ei hän
huomannut eikä puhutellut poikaansa.

Vlasovilla oli koira, yhtä karvainen ja iso kuin hänkin. Se saattoi
hänet tehtaalle joka aamu, ja odotteli häntä joka ilta portilla.
Pyhäsin läksi Vlasov kiertomatkallensa kapakoihin. Hän astui hiljaa,
ja tirkki ihmisten kasvoihin ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta.
Koiransa astua luntusti hänen jälessänsä koko päivän. Palatessansa
kotiin juopuneena istui hän alas syömään. Hän syötti koiraa omasta
kupistansa; hän ei koskaan lyönyt sitä, ei koskaan torunut, eikä
koskaan hyväillyt. Illallisen jälkeen lennätti hän astiat pöydältä
ellei vaimonsa korjannut niitä ajoissa, asetti pullon viinaa
eteensä, ja nojaten selkäänsä seinään, alkoi hän laulamaan karkealla
äänellänsä, silmät ummessa ja suu selkisen selällään, levittäen
kauhua ympärilleen. Rämeät äänet sekaantuivat hänen partaansa,
pudotellen sinne kerääntyneitä leivän murenia. Hän pyyhki partaansa
alaspäin, ja hajotti huulipartaansa paksuilla sormillansa -- laulaen
käsittämättömiä sanoja, joita hän veteli pitkään. Sävel muistutti
suden ulvontaa talvella. Hän lauloi niin kauan kuin hänellä oli
viinaa pullossa, sitte pyllähti hän sivuttaisin penkille tai vaivutti
päänsä pöytää vasten, ja nukkui kunnes pilli alkoi puhaltaa. Koira
makasi hänen vieressään.

Kun hänen kuolinhetkensä koitui, oli se hyvin ankara. Viitenä päivänä
pyöri maailma mustana hänen silmissään, hän kiemurteli tilallaan
hammasta purren silmät tiukasti ummessa. Toisinaan sanoi hän
vaimolleen: "Anna minulle arsenikkia. Myrkytä minut."

Vaimo kutsui lääkärin. Hän määräsi kuumia puurohauteita, mutta sanoi
myös että leikkaus oli välttämätön ja että sairas pitää paikalla
viedä sairashuoneeseen.

"Piru teidät periköön! Minä tahdon kuolla yksinäni, te likaiset
madot!" sanoi ukko.

Silloin lääkäri puikki tiehensä, ja kun eukkonsa kyynelsilmin ehdotti
leikkausta, puristi hän molempia nyrkkejänsä ja huusi uhaten:
"Uskallappas vaan! Siitä koituu pahaa sinulle, jos tästä paranen!"

Hän kuoli aamusella samalla hetkellä kun pilli puhalsi miehiä
työhön. Hän makasi ruumisarkussa suu auki ja silmäkulmat tiukasti
rypistettyinä. Hänet saattoivat hautaan vaimonsa, poikansa, koiransa,
eräs vanha juoppo ja varas, Daniel Vyesovshchikof, virkaheitto
sulattaja ja muutamia kylän kerjäläisiä. Vaimonsa itki vähän ja
hiljaa; Pavel ei kastellut silmiänsä ollenkaan. Kyläläiset, jotka
kohtasivat tiellä saattojoukon, pysähtyivät, ristivät silmänsä ja
kuiskasivat toinen toisellensa: "Arvaan Pelagajan olevan iloisen
hänen kuolemastaan."

Ja toinen korjaten sanoi: "Hän ei kuollut; hän märkäni kuin elukka."

Kun ruumis laskettiin hautaan ja väki oli mennyt pois, jäi koira
haudalle kauvaksi aikaa, istuen hiljaa tuoreen haudan päällä ja
nuuskien multaa.



Hiiloksen herääminen


Kaksi viikkoa isänsä kuoleman jälkeen tuli Pavel pyhäiltana hyvin
juovuksissa kotiin. Hoiperrellen kaatua rumahti hän ovensuupenkille,
ja lyöden nyrkkiä pöytään isänsä tapaan, karjasi hän äidillensä:
"Illallista!"

Äiti asteli hänen luoksensa, painautui istumaan hänen viereensä, ja
kiertäen käsivartensa poikansa ympäri, pakotti hänen päänsä rintaansa
vasten. Mutta poika irrotti hänet itsestänsä tyrkkäämällä häntä
olkapäähän, ja huusi: "Kiireesti äiti!"

"Sinä hupsu poika!" virkkoi äiti surullisella ja lempeällä äänellä,
koettaen voittaa poikansa vastustuksen.

"Aion polttaa myöskin. Annappa minulle isän piippu", sokelsi Pavel
epäselvästi, vaivalla liikuttaen jäykkää kieltänsä.

Tämä oli hänen ensi humalansa. Alkoholi heikonsi hänen ruumistansa,
mutta ei tyrehdyttänyt hänen tuntoansa, ja hänen päässänsä pyöri
kysymys: "Juopunut? Juopunut?"

Äitinsä hellyyden osoitus vaivasi häntä, ja hänen surullinen
katseensa liikutti hänen mieltänsä. Hän halusi itkeä, ja
voittaaksensa tämän tunteen, tekeytyi hän vielä humalaisemmaksi.

Äiti silitti hänen sotkuista tukkaansa, ja virkkoi matalalla äänellä:
"Miksis tämän teit? Sinun ei olisi pitänyt sitä tehdä."

Häntä alkoi kuvottaa ja kiihkeän ylenannatuksen jälkeen asetti
äitinsä hänet vuoteelle, pannen kylmän kääreen hänen otsalleen.
Hän sopersi jotakin, mutta hänen alustansa ja ympäristönsä tuntui
keinuvan; silmäluomensa kävivät raskaiksi; hänen suunsa maistoi
happamelta ja hän katseli silmäripsiensä alta äitinsä isoja kasvoja,
ajatellen katkonaisesti: "Tämä näyttää olevan liian aikaista minulle.
Toiset juovat, eikä mitään tapahdu -- mutta minä käyn kipeäksi."

Jostakin hämärästä kaukaisuudesta kuului äitinsä hiljainen ääni:
"Mimmoinen leivänhankkija sinusta tulee minulle, jos rupeat juomaan!"

Hän ummisti silmänsä ja tiukasti vastasi: "Kaikkihan juovat."

Äiti huokasi. Hän oli oikeassa; paitsi kapakkaa ei löytynyt mitään
paikkaa, jossa väki olisi voinut huvitella. Paitsi viinan makua, ei
ollut mitään muuta tyydytystä. Siitä huolimatta virkkoi hän: "Mutta
älä sinä juo. Isäsi joi teidän molempien edestä. Ja hän saattoi minut
kyllin onnettomaksi. Sääli sitte äitiäsi, säälithän?"

Kuunnellessansa äitinsä lempeitä, vaikeroivia sanoja, muistui
Pavelin mieleen että isän eläessä oli hänen äitinsä jäänyt aivan
huomaamattomaksi talossa. Hän oli ollut hyvin hiljainen ja oli elänyt
alituisessa lyöntien pelossa. Peläten isäänsä, oli Pavel ollut
harvoin kotona myöhempinä aikoina; hän oli melkein vieraantunut
äidistään, ja kun hän nyt alkoi vähitellen selvitä, katsoi hän häneen
tarkastavasti.

Äitinsä oli pitkä ja hieman etukumarassa. Hänen raskas ruumiinsa,
joka pitkien vuosien työstä ja miehensä pieksämisestä oli murtunut,
liikkui kopisematta ja sivu edellä, aivan kuin hän olisi ollut
alituisessa pelossa kolahtaa johonkin. Hänen leveät, puolipyöreät
kasvonsa olivat ryppyiset ja turpeat, ja niitä valaisi pari tummia
silmiä, joiden ilme oli hätääntynyt ja alakuloinen, kuten useimmilla
kylän naisilla. Oikeassa silmäkulmassa oli syvä arpi, joka suuntasi
kulmakarvat hieman ylöspäin; hänen oikea korvansa näytti myös olevan
hieman korkeammalla kuin vasen, joka antoi pelästyneen uteliaisuuden
leiman hänen kasvoillensa. Harmaita kiharasuortuvia välähteli hänen
paksussa tummassa tukassansa, kuten raskaiden lyöntien jälkiä.
Yleensä teki hän hiljaisen, alakuloisen ja alttiiksi antavan
vaikutuksen.

Kyyneleet kiehtyivät hänen silmiinsä ja vierivät raskaina pisarina
alas poskille.

"Odota, älä itke!" pyyteli poika pehmoisella äänellä. "Anna minulle
juomista."

Hän nousi sanoen: "Minä tuon sinulle jäävettä."

Mutta kun palasi, oli poika jo unessa. Hän kumartui hetkiseksi hänen
ylitsensä, henkeänsä pidättäen. Tuoppi tärisi hänen vapisevassa
kädessänsä, ja jää kolisi tinaan. Hän asetti astian pöydälle ja alkoi
rukoilla hiljaisuudessa. Ulkoa tunkeutui ikkunan raosta juopuneen
rahvaan mellastavia ääniä; harmonikan nariseva kitkutus kaikui
sumuisessa syysyössä; joku laulaa loilotti kovalla äänellä; muutama
kiroili pahoilla sanoilla, ja naisten kiihottuneet väsyneet äänet
repivät ilmaa.

Elämä Vlasovin pienessä talossa sujui yksitoikkoista tietään, mutta
rauhallisemmin ja häiritsemättömämmin kuin ennen, ja tavallaan
erilailla kuin kenenkään muiden kyläläisten elämä.

Talo seisoi aivan kylän päässä, syvässä ja mutaisessa äkkijyrkässä
käänteyksessä. Yksi osa taloa oli tehty keittiöksi ja pieneksi
huoneeksi, jota äiti käytti makuusuojanaan, ja joka oli erotettu
keittiöstä liki kattoon ulottuvalla väliseinällä. Toinen osa muodosti
nelikulmaisen huoneen kahdella ikkunalla. Yhdessä nurkassa sijaitsi
Pavelin sänky, etualalla pöytä ja kaksi penkkiä. Muutamia tuoleja,
pesukaappi peilinensä, arkku vaatteinensa, seinäkello ja pari
pyhäinkuvaa -- tämmöinen oli koko kalusto.

Pavel koetti elää kuten kaikki muutkin. Hän teki kaikki mitä nuoret
poikanulikat suinkin saattoivat tehdä -- osti itsellensä harmonikan,
tärkkirintaisen paidan, hyvin värillisen kaulaliinan, kalossit,
kepin, ja näytti ulkonaisesti aivan ikäistensä poikain tapaiselta.
Hän kävi illanistujaisissa ja oppi tanssimaan katrillia ja polkkaa.
Mutta pyhäsin vääntyi hän aina kotiin humalassa, ja kärsi aina
suuresti päihdyttäväin juomain seurauksista. Aamusella pakotti hänen
päätänsä, hänen sydäntänsä poltti ja kasvonsa olivat kalpeat ja
elottomat.

Kerran kysäsi äitinsä häneltä: "No oliko sinulla hauska eilen?"

Hän vastasi synkästi ja ärtyisästi: "Oh, ikävä kuin hautajaisissa!
Jokainen on kuin kone. Olisin paremminkin mennyt kalastamaan tahi
ostanut itselleni pyssyn."

Hän teki työtä uskollisesti ja lakkaamatta. Hän oli hiljainen,
ja silmänsä suuret ja siniset kuten äidinsäkin, katselivat
tyytymättömästi. Hän ei ostanut pyssyä, eikä mennyt kalastamaan,
mutta hän alkoi vähitellen karttaa kaikkiin piittynyttä elämän
kulkua. Hän otti osaa illanviettoihin yhä harvemmin, ja vaikka hän
meni ulos jonnekin sunnuntaiksi, palasi aina selvänä kotiin. Äitinsä
tarkasti häntä huomaamattomasti, mutta hartaasti, ja huomasi poikansa
kellahtavat kasvot muuttuvan tarkkailmeiseksi ja silmänsä vakaviksi.
Hän huomasi että huulensa olivat yhteen puristetut omituisella
tavalla, joka antoi hänelle oudon ja ankaran ilmeen. Näytti ikäänkuin
hän olisi ollut vihainen jostakin, tahi kuin olisi koi häntä
kalvanut. Ensimältä tulivat toverinsa häntä tervehtimään, mutta kun
eivät milloinkaan tavanneet häntä kotona, lakkasivat he viimein
käymästä.

Äiti iloitsi nähdessään poikansa muuttuneen erilaiseksi muusta
tehtaan nuorisosta, mutta levottomuuden ja epätoivon tunteet
kuohuivat hänen sydämessänsä, huomatessansa että poikansa oli
itsepäisesti ja päättäväisesti suuntaamassa elämäänsä synkkään
uomaan, joka johti pois häntä ympäröivästä elämän melusta -- että
hänen uusi suuntansa oli yhtä vähän oikea kuin vasen.

Hän alkoi kantaa kirjoja kotiin. Ensimältä koetti hän lukea huomiota
herättämättä, ja kun hän oli lukenut jonkun kirjan, piilotti hän sen.
Joskus kopioi hän lauseita paperipalalle ja kätki senkin.

"Etkö sinä voi hyvin, Pavluska?" kysyi äiti kerran.

"Mitä joutavia, minä voin vallan hyvin", vastasi hän.

"Sinä olet niin laihtunut", virkkoi äiti huoaten.

Hän oli ääneti.

He puhelivat hyvin harvoin ja näkivät toisiansa hyvin vähän.
Aamusilla joi hän teensä äänettömänä ja meni työhön. Keskipäivällä
palasi hän päivälliselle, jolloin muutamia vähäpätöisiä huomioita
tehtiin pöydässä, ja hän poistui uudelleen iltaan saakka. Ja
iltasella, päivätyön päätyttyä, pesi hän itsensä, nautti illallisensa
ja syventyi sitte kirjoihinsa, lukien kauvan aikaa. Sunnuntaisin
läksi hän kotoa aamusin ja palasi hyvin myöhään yöllä. Äiti tiesi
että hän meni kaupunkiin ja kävi teatterissa; mutta ei kukaan
koskaan kaupungista käynyt hänen luonaan. Näytti siltä kuin olisi
poikansa puhunut aika ajoin yhä harvemmin ja vähemmän, ja samalla
huomasi hän että joskus yhä kasvavalla tavanomaisuudella hän käytti
uusia, hänelle ymmärtämättömiä sanoja, ja että raakamaiset, kovat
ja tylyt sanat tippuivat pois hänen puheestansa. Ja hänen yleisessä
käytöksessänsä ilmautui muutamia piirteitä, jotka herättivät äidin
huomiota. Hän ei enää teeskennellyt muodikasta, mutta kävi paljon
tarkkaavammaksi ruumiillisen puhtauden ja vaatetuksen suhteen ja
liikkui vapaammasti ja reippaammasti. Yhäti kasvava sulavuus ja
yksinkertaisuus hänen käytöksessänsä, herätti äidissä rauhattomuutta
ja huomiota.

Kerran toi hän kuvan kotiin ja ripusti seinälle. Se esitti kolmea
henkilöä, jotka kulkivat keveästi ja varmasti, puhellen.

"Tämä on Kristus kuolleista heränneenä ja menossa Emaukseen", selitti
Pavel.

Äiti piti kuvasta, mutta ajatteli itseksensä: "Sinä kunnioitat
Kristusta, mutta et kuitenkaan käy kirkossa."

Vähitellen ilmestyi useampia kuvia seinille ja joukko kirjoja
ilmaantui hyllylle, jonka eräs hänen ystävänsä puuseppä oli hänelle
sirosti tehnyt. Huone alkoi näyttää kodikkaalta.

Hän teititteli äitiänsä kunnioitettavasti ja kutsui häntä "äidiksi",
eikä enää "mammaksi". Mutta joskus kääntyi hän häneen äkkiä ja
sinutteli häntä vanhaan tapaansa virkkoen:

"Mamma, älä anna itseäsi häiritä, jos tulenkin kotia hyvin myöhällä
tänään."

Tämä miellytti äitiä; tällaisista sanoista tunsi hän itsensä
omituisesti vahvistuvansa ja voimistuvansa.

Mutta hänen levottomuutensa yhä kasvoi. Kun hänen poikansa
muuttuminen ei selvinnyt hänelle ajan kuluessa, tuli sydämensä yhä
valtaavammin levottomaksi, ennustaen jotakin tavatonta. Silloin
tällöin tunsi hän omituista tyytymättömyyttä häneen, ja hän mietti
mielessään: "Kaikki ihmiset ovat ihmisten tapaisia, mutta hän
on aivan kuin munkki. Hän on niin jäykkä ja vakava. Se ei ole
sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa."

Toisinaan ajatteli hän: "Kenties on hän tutustunut johonkin tyttöön
tuolla alhaalla."

Mutta tyttöjen kanssa seurusteleminen vaatii rahaa ja hän kantoi
melkein joka kopekan äidillensä.

Siten kului viikkoja ja kuukausia; ja kaksi vuotta livahti
huomaamattomasti ohitse, kaksi vuotta omituista, hiljaista elämää
täynnä levottomia ajatuksia ja huolta, joka yhäti kasvoi.

Kerran, kun Pavel illallisen jälkeen veti uutimen ikkunan eteen,
istui alas nurkkaan ja alkoi lukea, tinalamppu riippuen seinällä
hänen päänsä ylitse, tuli äiti askareensa lopetettua keittiöstä ja
asteli varovasti hänen luoksensa. Hän kohotti päätään ja katseli
ääneti äitiänsä kysyvin silmin.

"En minä mitään, en niin mitään, Pasha!" kiiruhti hän sanomaan
ja meni tiehensä, liikutellen silmäkulmiansa hermostuneesti.
Mutta seistuansa hetken keittiössä liikkumattomana, ajatuksiinsa
vajonneena, syvässä mietiskelyssä mahdollisista seurauksista, pesi
hän kätensä ja lähestyi poikaansa uudelleen.

"Haluaisin kysyä sinulta", virkkoi hän matalalla, sointuvalla äänellä,
"mitä sinä luet kaiket ajat."

Pavel pani kirjan pois luotansa ja sanoi hänelle: "Istu alas, äiti."

Äiti istui raskaasti hänen viereensä, oikaisten itsensä kiihkeästi,
tuskallisen odotukseen, vartosi hän jotakin tavatonta.

Katsomatta häneen alkoi Pavel puhua, ei korkealla äänellä, mutta
jonkin syyn takia erittäin vakaasti:

"Luen kiellettyjä kirjoja. Ne ovat kielletyt sentähden että niissä
kerrotaan totuus meidän, työväen elämästä. Ne ovat painetut
syvimmässä salaisuudessa, ja minä pidän niistä. Minut pannaan
vankeuteen -- minut pannaan vankeuteen, sillä minä tahdon tietää
totuuden."

Äiti saattoi vaivoin hengittää. Avaten silmänsä selkiselälleen
katseli hän poikaansa, joka näytti hänestä uudelta, vieraalta.
Hänen äänensä oli erilainen, matalampi, syvempi, täyteläisempi. Hän
hypisteli ohkaista huulipartaansa, ja katsoi oudosti alas nurkkaan.
Äiti kävi levottomaksi pojastansa ja surkutteli häntä.

"Miksi sinä niin menettelet, Pasha?"

Hän kohotti päätänsä, katsoi häneen, ja virkkoi matalalla, tyynellä
äänellä: "Haluan tietää totuuden."

Äänensä kaikui pehmeältä, mutta varmalta, hänen silmänsä säihkyivät
päättävästi. Äiti ymmärsi sydämellänsä että poika oli uhrautunut
ikuisesti jollekin salaperäiselle ja kammottavalle. Kaikki tapahtumat
elämässä olivat aina näyttäytyneet välttämättömiltä, auttamattomilta;
hän oli tottunut alistumaan ilman ajatusta, ja nyt myöskin, hän vaan
itki hiljaa, löytämättä sanoja, mutta sydämensä oli surun ja tuskan
vallassa.

"Älä itke", sanoi Pavel lempeästi ja hiljaa, hänestä näytti että
poikansa sanoi hänelle jäähyväisiä.

"Ajattele mimmoista elämää sinä elät; olet neljänkymmenen vuoden
vanha, ja oletko koskaan tuntenut eläneesi? Isä löi sinua.
Nyt käsitän että hän puski kaiken kurjuutensa, koko elämänsä
viheliäisyyden sinun ruumiiseesi. Se painoi häntä, eikä hän tiennyt
mistä se johtui. Hän teki työtä kolmekymmentä vuotta; hän alkoi
työjuhtana olemisensa kun tehdas omisti ainoastaan kaksi rakennusta,
ja nyt niitä oli kokonaista seitsemän. Tehtaat kasvavat, ja ihmiset
kuolevat, raatamalla niiden hyväksi."

Hän kuunteli häntä kiihkeästi ja kauhulla. Pavelin silmät paloivat
kauniilla luonteella. Nojautuen pöytää vasten siirtyi hän lähemmä
äitiään, ja katsoen suoraan hänen kasvoihinsa, jotka olivat kyynelten
kostuttamat, piti hän ensimäisen puheensa hänelle totuudesta, jonka
hän oli äskettäin tullut ymmärtämään. Nuoruuden lapsellisuudella,
ja nuoren ylioppilaan innolla, joka on ylpeä tiedoistaan, puhui
hän kaikesta mikä hänelle oli selvinnyt, eikä puhunut niin paljoa
äidilleen, vaan enemmän todistaaksensa ja vahvistaaksensa omia
mielipiteitään. Aika ajoin pysähtyi hän, löytämättä sanoja, ja
silloin näki hän edessään levottomat kasvot, joissa himmeästi
paistoi lempeä silmäpari, kyynelten sumusta. Ne katselivat eteensä
hämmästyneinä ja hämillään. Hän tuli pahoilleen äitinsä tähden ja
alkoi puhua uudelleen hänestä itsestänsä ja hänen elämästänsä.

"Mitä iloja olet tuntenut?" kysyi hän. "Mimmoista menneisyyttä voit
muistella?"

Äiti kuunteli ja pudisti päätään alakuloisesti, tuntien jotain uutta,
ennen tuntematonta, joka tuntui sekä surulliselta että iloiselta,
aivan kuin hyväily sortuneelle ja kärsivälle sydämellensä. Tämä oli
ensi kertaa, jolloin hän kuuli sellaista kieltä itsestänsä ja omasta
elämästänsä. Se herätti hänessä epämääräisiä, himmeitä ajatuksia,
jo kauan nukkuneita. Vienosti heräsi melkein kuollut vastustamisen
tunne, hämillinen tyytymättömyys -- ajatuksia ja tunteita kaukaisesta
nuoruudesta. Hän puheli usein elämästä naapurinsa kanssa, jutteli
paljon yhtä ja toista; mutta kaikki, hän itse niiden joukossa, vaan
valittivat, eikä kukaan selittänyt miksi elämä oli niin kovaa ja
raskasta.

Nyt istuu oma poikansa hänen edessänsä; ja mitä hän sanoo hänestä
-- silmänsä, kasvonsa, sanansa -- kaikki painuu hänen sydämeensä,
täyttäen mielen ylpeydellä pojastansa, joka todella ymmärtää äitinsä
elämän, ja sanoo totuuden hänestä ja kärsimyksistään, sekä säälii
häntä.

Äitejä ei säälitä. Hän tiesi sen. Eikö hän käsittänyt Pavelia, kun
hän puhui asioista, jotka eivät lähennelleet häntä itseä, mutta
kaikki mitä hän sanoi hänen omasta naisellisesta olemassaolosta, oli
katkeran tuttua ja totta. Siksipä tuntien hänen joka sanansa täydeltä
todelta, povessa liikkui herttainen tunnelma, joka lämmitti sitä yhä
enemmän tuntemattomalla, lempeällä hyväilyllä.

"Mitä siis aiot tehdä?" kysyi hän, keskeyttäen Pavelin puheen.

"Tutkia, ja sitte opettaa muita. Meidän työmiesten täytyy tutkia.
Meidän täytyy oppia, meidän täytyy ymmärtää miksi elämä on meille
niin kova."

Hänestä tuntui suloiselta nähdä, kuinka poikansa siniset silmät,
jotka tavallisesti olivat niin totiset ja vakavat, kuinka ne nyt
säteilivät lämmintä, valaisten lempeästi jotain uutta hänessä.
Viehkeä, tyytyväinen hymy leikitsi äidin huulilla, vaikka kyyneleet
vielä värähtelivät hänen ryppyisissä poskissansa. Hän huojui kahden
tunteen välillä: hän tunsi ylpeyttä pojastansa, joka toivoi hyvää
kaikille ihmisille, tunsi sääliä kaikkia kohtaan, ja ymmärsi elämän
surun ja murheen; ja hän tahtomattansa sääli hänen nuoruuttansa,
sillä hän ei puhunut kuten kaikki muut, sillä hän oli päättänyt
astua yksin taisteluun elämää vastaan, johon kaikki, hän itse
lukuunotettuina, olivat tottuneet.

Hän halusi virkkaa hänelle: "Rakkaani, mitä voit sinä tehdä? Ihmiset
tulevat sinut musertamaan. Sinä syökset perikatoon."

Mutta häntä miellytti kuunnella hänen puheitansa ja häntä hirvitti
häiritä ihastusta poikaansa, joka äkkiä ilmaisi itsensä uutena ja
viisaana, vaikkapa jotenkin outona.

Pavel näki hymyn äitinsä huulilla, huomion hänen kasvoissansa,
rakkauden hänen silmissänsä, ja hänestä näytti että hän pakotti hänet
ymmärtämään hänen totuuttansa; ja nuorekas ylpeyttä puhuva sanan
voima kasvatti hänen uskoansa itseensä. Innostuksen valtaamana jatkoi
hän puhettansa, milloin hymyillen, milloin hyytyen. Joskus viha
leimahti hänen sanoistansa, ja kun äitinsä kuuli niiden katkeran,
ankaran kaiun, pudisti hän päätänsä pelästyneenä, ja kysyi matalalla
äänellä: "Onko todella niin, Pasha?"

"Niin on!" huudahti hän vakuutuksella. Ja hän kertoi hänelle
ihmisistä, jotka tahtoivat kansan parasta, ja jotka kylvivät totuuden
siementä heidän sekaansa; ja kuinka tämän tähden elämän viholliset
polkivat heidät alas kuten villipedot, syöksivät heitä vankeuteen,
ajoivat pois maasta, ja panivat kovaan pakkotyöhön.

"Olen nähnyt sellaisia ihmisiä!" huudahti Pavel kiihkeästi. "He ovat
parhaita ihmisiä maailmassa!"

Nuo ihmiset täyttivät äidin sydämen kauhulla, hän halusi kysyä
pojaltansa: "Onko se niin, Pasha?"

Mutta hän epäröi, nojautuen tuolin kaarmiin, kuunteli hän kertomuksia
ihmisistä, jotka hänelle olivat käsittämättömiä, jotka opettivat,
jotka olivat vaarallisia hänelle. Vihdoin virkkoi hän: "Päivä
valkenee piakkoin. Sinun pitäisi mennä levolle. Sinun kun täytyy
mennä työhön."

"Aivan oikein, menen heti vuoteelle", myönsi hän. "Ymmärsitkö minua,
äiti?"

"Ymmärrän", vastasi hän syvällä huokauksella. Kyyneleet kiehtyivät
uudelleen hänen silmiinsä, muuttuen nyyhkytyksiksi, ja hän lisäsi:
"Sinä joudut perikatoon, poikani!"

Pavel käveli edestakasin huoneessa.

"No niin, nyt tiedät mitä minä teen ja missä minä käyn. Kerroin
sinulle kaikki. Pyydän sinua, äiti, että jos rakastat minua, älä
estele minua!"

"Rakkaani, lemmityiseni!" huudahti hän, "kenties olisi ollut parempi
etten olisi mitään tiennyt!"

Pavel tarttui hänen käteensä ja puristi sitä uskollisesti.
Sana "äiti", jonka hän lausui kuumeentapaisella innolla, sekä
kädenpuristus olivat niin uutta ja outoa, että ne liikuttivat hänen
mieltänsä.

"Ei sillä ole väliä!" sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta ole aina
varuillasi! Ole aina varuillasi!"

Tietämättä mitä vastaan hän kehotti häntä olemaan varuillaan, ja
ymmärtämättä kuinka suojella häntä, lisäsi hän murheellisesti: "Sinä
alat käydä niin laihaksi."

Ja ihailevalla lämmöllä joka näytti hyväilevän poikansa hyvin
muodostunutta vartaloa, virkkoi hän kiireesti, ja matalalla äänellä:
"Jumala olkoon kanssasi! Elä kuten itse haluat. En minä sinua estä.
Yhtä vaan sinulta pyydän -- älä puhu kenellekään varomattomasti!
Sinun pitää olla varoillasi väen suhteen. He vihaavat toinen
toistaan. He elävät ahneudessa ja kateudessa. Kaikki riemuitsevat he
toistensa vahingosta; ihmiset vainoovat pelkästä huvittelun halusta.
Kun alatte ahdistaa ja tuomita heitä, he alkavat teitä vihata ja
syöksevät teidät perikatoon!"

Pavel seisoi ovenpielessä kuunnellen äitinsä alakuloista puhetta, ja
kun hän oli lopettanut, virkkoi hän hymyten: "aivan niin, ihmiset
ovat surkuteltavia olentoja; mutta kun huomasin, että totuus löytyy
maailmassa, alkoivat ihmiset näyttää paremmilta."

Hän hymyili uudelleen ja lisäsi: "En tiedä itsekään kuinka lienee
käynyt! Lapsuudesta saakka pelkäsin jokaista; kasvettuani aikuiseksi
aloin vihata jokaista, toisia pahuutensa takia ja toisia -- no niin,
en tiedä minkätähden -- aivan niin. Ja nyt näen kaikki ihmiset aivan
erilaisessa valossa. Kärsin tuskaa heidän kaikkien tähden! En ymmärrä
sitä, mutta sydämeni kävi hellemmäksi kun huomasin että ihmisissä
piilee totuus, ja että kaikkia voi tuomita heidän pahuudestansa ja
likaisuudestansa."

Hän vaikeni ikäänkuin kuunnellen jotain sisällisessä itsessänsä.
Sitte virkkoi hän matalalla äänellä ja mietiskellen: "Sillä tavoin
totuus elää."

Äiti katsoi häneen suopeasti.

"Jumala sinua suojelkoon!" huokasi hän. "Sinun elämässäsi on
tapahtunut vaarallinen muutos."

Kun Pavel oli nukahtanut, nousi äiti varoen vuoteeltansa ja astui
kuulumattomin askelin poikansa huoneeseen. Pavelin tumma, päättävä,
totinen ilme kuvastui selvästi kasvonpiirteissä valkoista tyynyä
vasten. Pusertaen käsiään sydäntänsä vasten, seisoi äiti vuoteen
ääressä. Huulensa liikkuivat äänettömästi, ja suuret kyyneleet
tippuivat alas poskiansa myöten.



Sydämen valo


Taas elivät he hiljasta elämää, kaukana ja kuitenkin lähellä
toisiansa. Kerran keskellä viikkoa, eräänä juhlapäivänä kun Pavel
valmistihe lähtemään ulos, virkkoi hän äidillensä: "Minä odotan
muutamia vieraita meille lauantaina."

"Mitä vieraita?" kysyi äiti.

"Muutamia omia kyläläisiä sekä joitakin kaupunkilaisia."

"Kaupunkilaisia?" toisti äiti, pudistaen päätänsä. Ja äkkiä alkoi hän
nyyhkyttää.

"No mutta äiti, mitä tämä on?" huudahti Pavel tyynesti. "Minkätähden?"

Kuivaten kasvonsa esiliinallansa, vastasi hän hiljaa: "En tiedä,
mutta minusta tuntuu niin pahalta."

Pavel astui edestakasin ja pysähtyen äitinsä eteen, virkkoi:
"Pelottaako teitä, äiti?"

"Minua peloittaa", myönsi hän. "Nuo ihmiset tuolta kaupungista --
kukapa heidät tuntee?"

Pavel kumartui alas katsomaan hänen kasvoihinsa, ja virkkoi
loukatulla äänellä, joka muistutti melkein miehensä vihaista ääntä:
"Tämä pelko on meidän kaikkein häviö. Muutamat hallitsevat meitä,
käyttäen hyväksensä meidän pelkoamme ja säikyttäen meitä yhä
enemmän. Huomaa tämä: niin kauan kuin ihmiset pelkäävät, murenevat
ja märkänevät he kuin taitetut koivun vitsat. Meidän täytyy kasvaa
rohkeiksi, aika on läsnä!

"Oli miten hyvänsä", virkkoi Pavel kääntyen pois hänestä; "he
kokoontuvat talossani kumminkin."

"Älä suutu minuun!" pyyteli äiti pahoillaan. "Kuinka saattaisin olla
pelkäämättä? Koko elämäni on kulunut pelossa!"

"Anna anteeksi!" kuului poikansa lempeä vastaus, "mutta minä en voi
menetellä toisin", ja hän meni matkoihinsa.

Kolme päivää oli äidin sydän vapistuksessa, hyytyen pelosta joka
kerta kun hän muisti oudot ihmiset, jotka pian tulisivat hänen
taloonsa. Hän ei voinut kuvailla heitä mielessään, mutta ne näyttivät
olevan hänen mielestään hirmuista väkeä. He olivat juuri osoittaneen
tien pojallensa, jota hän nyt kulki.

Lauantai-iltana palasi Pavel tehtaasta, pesi itsensä, pukeutui
puhtaisiin vaatteisiin, ja mennessänsä ulos virkkoi hän äidillensä,
häneen katsahtamatta: "Kun he tulevat, sano heille että tulen pian
takaisin. Antaa heidän odottaa hetkinen. Ja, pyydän sinua, älä
pelkää. He ovat kuten muutkin ihmiset."

Äiti putosi penkille melkein tajuttomana.

Poikansa katsoi häneen totisena. "Kenties olisi parempi, jos menisit
jonnekin niin kauaksi", esitti hän.

Tämä ajatus loukkasi häntä. Pudistaen päätänsä kieltävästi, virkkoi
hän: "Eikö mitä. Se on kuitenkin saman tekevä. Mitäpä se hyödyttäsi?"

Oltiin marraskuun lopussa. Päivällä oli hienoa kuivaa lunta
satanut jäätyneeseen maankamaraan, ja nyt hän kuuli sen kitisevän
ikkunan ulkopuolella poikansa astunnasta. Pimeät varjot hiipivät
ikkunapieliin, ja näyttivät värjöttävän vihamielisinä, odotellen
jotakin. Nojaten itseänsä penkkiin, istui äiti ja odotti, silmäillen
ovea.

Hänestä tuntui kuin olisi ihmisiä varkain tavoin ja vahtien hiipinyt
talon ympäri pimeässä, kumartuen ja katsellen joka suunnalle,
omituisen uteliaina ja hiljaa. Tuolla oli jo joku tulossa ihan
lähellä, kopeloiden käsillänsä seiniä.

Kuului vihellys. Se kajahti ympärinsä kuin hienon kielen kosketus,
surullisena ja soinnukkaana, ja luirusi leikiten pimeään hämyyn,
näyttäen etsivät jotakin ja tullen yhä lähemmäksi. Äkkiä kuoli
se ikkunan alle, aivan kuin olisi tunkeutunut puuseinän sisään.
Etehisestä kuului jalankopinaa. Äiti säpsähti, ja nousi ylös
pakollinen, pelästynyt ilme silmissänsä.

Ovi avautuu. Ensinnä pisti suuren, pörröisen lakin peittämä pää
huoneeseen; sitte kapusi kyyristynyt hento vartalo perästä, oikaisten
itsensä ja ojentaen tiedottomasti oikeaa kättänsä.

"Hyvää iltaa!" virkkoi vieras, paksulla bassoäänellä, huohottaen
raskaasti.

Äiti kumarsi ääneti.

"Pavel ei ole vielä kotona?"

Muukalainen riisui hitaasti pois lyhyen turkkinsa, nosti yhtä
jalkaansa, pieksi lumen pois saappaasta lakillaan, viskasi lakkinsa
nurkkaan ja hoippuen molemmille sivuille ohkaisilla säärillänsä,
astui hän huoneeseen, katsellen taaksensa omien askeliensa jälkiä
laattialla. Hän lähestyi pöytää, tutki sitä tarkasti, aivan kuin
vakuuttaen itsensä sen kestävyydestä, ja istui vihdoin alas, sekä
haukotteli, peittäen suunsa kädellään. Päänsä oli aivan ympyriäinen
ja istui matalasti kiinni ruumiissa, poskensa olivat ajellut, paitsi
pientä, ohkaista huulipartaa, jonka päät riippuivat alaspäin.

Tarkastettuansa huonetta peräti kiinteällä huomiolla suurilla
harmailla, läpitunkevilla silmillänsä, pani hän jalkansa ristiin,
kurottaen päätänsä yli pöydän, kyseli hän: "Onko tämä teidän oma
talo, vai onko se vuokrattu?"

Äiti, joka istui häntä vastapäätä, vastasi: "Me olemme sen
vuokranneet."

"Eipä tämä ole erittäin hieno talo", huomautti vieras.

"Pasha tulee kyllä kohta kotiin", virkkoi äiti tyynesti.

"Niin, niin, minä kyllä odotan", sanoi vieras.

Hänen rauhallisuutensa, hänen syvä, myötätuntoinen äänensä ja
kasvojensa selvä yksinkertaisuus rohkasi äitiä. Vieras katsoi häneen
avonaisesti ja ystävällisesti, ja iloinen säde leikitsi silmiensä
vaihtelevassa syvyydessä. Koko kulmikkaassa, etukumarassa vartalossa,
ohkaisine säärinensä, oli jotakin koomillista, ja samalla puoleensa
vetävää. Hänellä oli sininen paita päällänsä, ja tummat, väljät
housut olivat pistetyt saapasvarsiin. Äiti paloi halusta kysyä kuka
hän oli, mistä hän tuli, ja josko hän oli tuntenut kauankin hänen
poikansa. Mutta äkkiä vieras itse tokasi kysymyksen, nojautuen
eteenpäin, niin että koko ruumis heilahti:

"Kuka teki tuon kolon teidän otsaanne, äiti?"

Hänen kysymyksensä oli tehty lempeällä äänellä ja huomattavalla
hymyllä hänen silmissänsä; mutta vaimo loukkautui tästä
hyökkäyksestä. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, ja virkkoi
hetkisen jälkeen kylmällä kohteliaisuudella: "Ja mitä teillä on sen
kanssa tekemistä, herra?"

Äskeisen tapaisella koko ruumiinsa heilahtamisella hänen puoleensa,
virkkoi vieras: "No, älkää nyt olko vihainen! Kysyin sentähden, kun
kasvatusäitini otsa oli mäsänä samalla tavalla, kuin teidänkin. Hänen
miehensä äimäsi siihen kerran lestillä -- hän kun näet oli suutari.
Vaimo oli pesijätär ja ukko oli suutari. Joku aika sen jälkeen kuin
hän oli ottanut minut kasvatiksensa, löysi hän tuon juopporallin
jostakin, ja meni hänen vaimokseen, suureksi onnettomuudekseen. Hän
pieksi häntä -- sanon teille, nahkani melkein halkeili kauhusta."

Tämä avomielisyys saattoi äidin aseettomaksi. Sitä paitsi alkoi hän
arvella poikansa kenties pahastuvan hänen jyrkästä vastineestansa
oudolle henkilölle. Hymyillen syyllisen tavoin, sanoi hän sentähden:

"En ole vihainen, mutta -- näettekös -- te kysyitte minulta niin
pian. Se oli minun kelpo mieheni, jumala suokoon levon hänen
sielullensa! joka haavoitti otsani. Oletteko tatarilainen?"

Muukalainen oikasi säärensä ja hymyili niin leveästi, että hänen
viiksensä päät vaelsivat aina niskaan saakka. Sitte virkkoi hän
vakavasti: "En vielä. En ole vielä mikään tatarilainen."

"Kysyin sentähden, kun puhetapanne ei tuntunut oikein venäläiseltä",
selitti äiti, tarttuen toisen leikillisyyteen.

"Olen parempi kuin venäläinen, totta olenkin!" sanoi vieras nauraen.
"Olen vähävenäläinen, kotoisin Kaneuevin kaupungista."

"Oletteko ollut täällä kauan?"

"Asuin kaupungissa kuukauden verran ja tulin tehtaaseenne noin neljä
viikkoa sitte. Löysin muutamia hyviä ihmisiä, teidän poikanne ja
muutamia muita. Asetun tänne joksikin aikaa", virkkoi hän viiksiään
kierrellen.

Mies miellytti äitiä, ja haluten korvata jollakin tavalla
ystävälliset sanat, jotka tämä lausui hänen pojastansa, kysyi hän
uudelleen:

"Kenties haluatte lasin teetä?"

"Mitä, kekkerikö minulle ihan yksin?" vastasi hän hartioitansa
kohauttaen. "Jätän sen kunnian siksi kuin toiset toverit tulevat."

Tämä huomautus toisten tulosta palautti äidin taas pelkoonsa.

"Jospa ne muut olisivat tämän laisia!" oli hänen hartain toiveensa.

Taas kuului askelia portaissa. Ovi avautui nopeasti, ja äiti nousi
ylös. Tällä kertaa peräytyi hän hämmästyksestä, nähdessänsä tulokkaan
kyökkiinsä -- köyhästi ja kepeästi puettu, keskikokoinen tyttö,
kasvot koruttomat kuin talonpoikaisnaisella, ja pää tumman tuuhean
tukan peitossa. Hymyillen virkkoi hän matalalla äänellä: "Olenko
myöhäinen?"

"Eipä niinkään", vastasi vähävenäläinen, kurkistaen kamarin ovelta.
"Tullut jalkaisin?"

"Tietysti! Oletteko Pavel Vlasovin äiti? Hyvää iltaa! Nimeni on
Natasha."

"Ja sukunimenne?" kyseli äiti.

"Vasilyevna. Entä teidän?"

"Pelogaja Nilovna."

"Niin me siis olemme tutut keskenämme."

"Aivan niin", virkkoi äiti, hengittäen helpommin, ikäänkuin
huojentuneena, ja katsellen tyttöä ystävällisesti.

Vähävenäläinen auttoi takkia hänen päältään, ja uteli: "Onko siellä
kylmä?"

"Onpa kyllä; ulkona aavikolla käy hirmuinen, hirmuinen viima!"

Hänen äänensä oli soinnukas ja selvä, suunsa pieni ja hymyssä,
vartalonsa pyöreä ja notkea. Riisuen monet liinansa, hieroi hän
punaisia poskiansa reippaasti pikkuisilla käsillänsä, jotka olivat
punaiset kylmästä, ja astuen kepeästi ja nopeasti, meni hän kamariin,
kantapäänsä paukkuessa kovasti laattiaan.

"Hän kulkee ilman päällyskenkiä", huomautti äiti mielessään.

"On todella kylmä", kertasi tyttö. "Koko ruumiini on jäädyksissä --
huuh!"

"Minä kuumennan samovarin tuossa tuokiossa sinulle!" virkkoi äiti
kiireisesti ja toimessaan. "Tuossa tuokiossa se on valmis", huusi hän
kyökistä.

Mitenkä lieneekin hänestä tuntunut, että hän oli tuntenut tytön
kauan aikaa, vieläpä rakastanut häntä äidin hellällä, uhraavalla
rakkaudella. Hän iloitsi hänet nähdessään; ja muistellessansa
vieraansa kirkkaita, sinisiä silmiä, hymyili hän tyytyväisyydestä,
valmistaessansa teetä ja kuunteli keskustelua toisesta huoneesta.

"Miksi olette niin alakuloinen, Nakhodka?" kysyi tyttö.

"Leskellä on hyvännäköiset silmät", vastasi vähävenäläinen.
"Ajattelin tässä juuri, että kenties oli äidilläni sellaiset silmät.
Tiedättehän, että kuvittelen hänet aina eläväksi."

"Sanoitte että hän oli kuollut?"

"Se oli kasvatusäitini. Nyt puhun oikeasta äidistäni. Luulen hänen
olevan jossain Kievin seuduilla almuja kerjäämässä, juoden viinaa."

"Miksi ajattelette niin kauheita asioita?"

"En tiedä. Ja poliisit laahaavat häntä ylös katuojasta ja pieksävät
häntä."

"Oi sinua raukkarukkaa!" ajatteli äiti huoaten.

Natasha mainitsi jotakin kiihkeästi ja nopeasti; ja uudelleen kuului
vähävenäläisen kaikuva ääni.

"Ah, te olette vielä niin nuori, toiverikas", virkkoi hän. "Ette ole
syöneet vielä tarpeeksi löökkejä. Jokaisella on äiti, ja silti ovat
ihmiset pahoja. Sillä vaikka lasten kasvatus on vaikeata, on paljon
vaikeampaa opettaa aikaihmistä hyväksi."

"Mikä omituinen ajatus hänellä on", ajatteli äiti, ja hetkiseksi
teki hänen mielensä vastustamaan vähävenäläistä ja sanomaan hänelle
että hän olisi itse ainakin kernaasti opettanut poikaansa hyväksi.
Ulko-ovi avautui samalla, ja sisään astui Nikolai Vyesovshchikov,
vanhan varkaan, Danielin poika, tunnettu kylässä ihmisvihaajan
nimellä. Hän piti aina itsensä tarpeellisen välimatkan päässä
ihmisistä, jotka sen kostivat tekemällä ivaa hänestä.

"Te, Nikolai! Miten se on mahdollista?" kyseli äiti ihmeissään.

Mitään vastaamatta hän vaan katseli äitiä pienillä, harmailla
silmillänsä, ja pyyhki rokonarpista, pilkottavaa poskeaan leveällä
kämmenellänsä.

"Onko Pavel kotona?" kysyi hän käheästi.

"Ei."

Hän katsahti kamariin ja virkkoi: "Hyvää iltaa toverit!"

"Hänkö myös. Onko se mahdollista?" ihmetteli äiti miettivästi, ja
oli suuresti hämmästynyt nähdessään Natashan pistävän kätensä hänen
kouraansa ystävälliseksi tervetulon toitotukseksi.

Nyt astui sisälle kaksi nuorta miestä, tuskinpa vielä täysikasvuisia.
Yhden heistä tunsi äiti. Hän oli Jakob, tehtaan vahdin poika, Somov.
Toinen teräväpiirteinen, korkeaotsainen ja kiharatukkainen, oli
hänelle tuntematon, mutta ei hänkään näyttänyt julmalta.

Vihdoin ilmaantui Pavel, muassansa kaksi miestä, jotka molemmat hän
tunnusteli tehtaan työmiehiksi.

"Sinä olet laittanut teekeittiön kuntoon! Sepä oivaa. Kiitos siitä!"
virkkoi Pavel nähdessänsä mitä äitinsä oli tehnyt.

"Kenties hakisin viinaa", esitti hän, tietämättä miten osoittaa
kiitollisuuttaan hänelle jostakin, jota hän ei vielä ymmärtänyt.

"Ei, emme sitä tarvitse!" vastasi hän riisuen takin päältään ja
hymyili hänelle herttaisesti.

Äkkiä selkeni hänelle, että hänen poikansa oli aivan keveästi ja
ehdollaan liioitellut kokoontumisen vaaraa.

"Ovatko nuo nyt laitonta väkeä?" kuiskasi hän.

"Juuri sellaisia!" vastasi Pavel ja astui kamariin.

Hän katsoi lempien hänen jälkeensä ja ajatteli itseksensä
miettivästi: "He ovat aivan kuin lapsia!"

Kun samovaari rupesi kiehumaan, kantoi hän sen sisälle, ja löysi
istumassa vieraat tiheässä piirissä pöydän ympärillä, sekä Natashan
istumassa yhdessä pöydän kulmassa lampun alla, kirja kädessä.

"Ymmärtääksemme miksikä ihmiset elävät niin pahasti", virkkoi Natasha.

"Ja miksikä he itse ovat niin pahoja", lisäsi vähävenäläinen.

"On tarpeellista tarkastaa miten he alkavat elää --"

"Katsokaa, rakkaani, katsokaa!" puheli äiti kaataessansa teetä.

Kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä.

"Mikä nyt on, äiti?" virkkoi Pavel silmäkulmiansa kohottaen.

"Mitä?" Äiti katseli ympärillensä, ja huomatessansa kaikkien silmät
tähdättyinä itseensä, selitti hän hämillään: "Minä tässä vaan puhelin
itsekseni."

Natasha nauroi ja Pavel hymyili, mutta vähävenäläinen virkkoi:
"Kiitoksia teestä, äiti."

"Ei ole juonut vielä, ja jo kiittää", tuumi hän itsekseen. Katsoen
poikaansa hän kysyi: "Enkö minä ole tiellänne?"

"Kuinka saattaisi emäntä omassa kodissansa olla vieraittensa tiellä?"
vastasi Natasha, ja sitten jatkoi hän lapsellisella vaikeroimisella:
"Äiti, rakas, anna minulle teetä, pian! Minä ihan värisen kylmästä;
jalkani ovat aivan kohmettuneet."

"Tuossa paikassa, tuossa paikassa!" huudahti äiti touhussaan.

Juotuansa kupin teetä, henkäsi Natasha hyvin syvään, silitti
tukan pois otsaltansa, ja alkoi lukea ääneen isosta, keltaisesta
kuvakirjasta. Äiti, joka varoi kolistelemasta astioita, kaatoi teetä
laseihin ja koetti höristää harjaantumatonta mieltänsä kuuntelemaan
tytön juoksevaa lukemista. Lukijan sointuva ääni sekaantui samovaarin
ohkaiseen soiton tapaiseen sirinään. Selvä, yksinkertainen selonteko
raakalaiskansoista, jotka elivät luolissa ja tappoivat petoja
kivillä, kieritteli ja väikkyi kuin kaunis nauha huoneessa. Se kuului
sadulta, ja äiti katsahti poikaansa joskus, haluten kysyä häneltä
että mitä laitonta oli kertomuksessa villeistä ihmisistä. Mutta pian
hän herkesi seuraamasta lukemista ja alkoi tarkastella vieraita,
heidän ja poikansa huomaamatta.

Pavel istui Natashan vieressä. Hän oli sievimmän näköinen
heistä kaikista. Natasha kumartui hyvin syvälle kirjan ylitse.
Tuon tuostakin siirsi hän sormillansa ohkaisia kutriansa
taapäin otsaltansa, ja alensi ääntänsä huomauttaaksensa lempein
katsein kuulioillensa jotain sellaista, jota ei ollut kirjassa.
Vähävenäläinen nojasi leveätä rintaansa pöydän nurkkaan, ja käänsi
katsettansa kieroon sivuille päin nähdäksensä pitkien viiksiensä
kuluneet päät, joita hän kiersi alati. Vyesovshchikov istui
tuolillansa jäykkänä kuin salko, kämmenet Iitteinä polvien päällä,
ja rokonarpinen, otsaton ja ohuthuulinen naamansa liikkumattomana
kuin naamio. Hän piti kopeasilmäisen katseensa itsepintaisesti
kiinnitettynä paistavaan kuvaansa, joka kajasti kiiltävästä,
messinkisestä samovaarista. Hän näytti tuskin hengittävän. Pikku
Somov liikutteli huuliansa mykästi, aivan kuin olisi kerrannut
kuulemiansa sanoja; ja hänen kiharapäinen naapurinsa, selkä
koukussa, kyynäspäät polvia vasten ja pää käsien varassa, hymyili
hajamielisesti. Yksi miehistä, joka oli saapunut yhdessä Pavelin
kanssa, hento punatukkainen ja viheriäsilmäinen, iloisen näköinen
nuorukainen, näytti yhtenään haluavan sanoa jotakin, sillä hän
käänteli levottomasti joka puolelle. Toinen, vaaleatukkainen ja
lyhytläntä, pyyhkäsi aina päätänsä kädellänsä ja katsoi alas
lattiaan, niin että hänen kasvonsa jäivät näkymättömiin.

Huoneessa oli lämmin, ja tunnelma viehkeä. Äiti yhtyi tähän
omituiseen viehätykseen, jota hän ei ollut ennen koskaan tuntenut.
Häneen vaikutti Natashan joustava ääni, joka somasti sekaantui
teekeittiön vienoon porinaan, ja muistutti vallattomista
illanvietoista hänen nuoruudessansa -- nuorten miesten raakuudesta,
joiden henki aina haisi viinalta -- heidän karkeista kompasanoistaan.
Hän muisti tämän kaiken, ja painostava säälin kemuissa oli
hän tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä kärsineessä
sydämessänsä.

Eteensä kohosi kohtaus miehensä kosimisesta. Eräissä kemuissa oli hän
tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä koko ruumiillansa seinää
vasten, oli kysynyt karkealla, ärtyisellä äänellä: "Tahdotko tulla
muijakseni?"

Hänestä oli tuntunut tukalalta ja hän tunsi mielensä loukatuksi;
mutta toinen iski lujasti sormensa hänen lihaansa, ähki raskaasti ja
hengitti kuumaa, kosteaa ilmaa hänen kasvoihinsa. Hän taisteli kaikin
voimin repiäksensä itsensä irti hänen kynsistänsä.

"Älä yritäkään!" ärjyi hän. "Vastaa minulle! Mitä?"

Mutta hän vaikeni, häpeissään, loukattuna ja kykenemättä hengittää.

"Älä ole olevinasi, hassu! Minä tunnen sinun kaltaisesi. Sinä olet
mahdottomasti mielissäsi!"

Joku avasi ovea. Hän laski hänet menemään vapaasti, sanoen: "Lähetän
luoksesi sormuksen mitan ottajan ensi sunnuntaina."

Hän teki niin.

Äiti peitti silmänsä ja huokasi syvään.

"En halua tietää miten ihmiset elivät ennen maailmassa, vaan kuinka
heidän pitäisi elää!" kuului Vyesovshchikovin kolea ja tyytymätön
ääni huoneesta.

"Aivan niin!" yhtyi siihen punatukkainen mies, nousten.

"Mutta minä en sitä hyväksy!" huusi Somov. "Jos aiomme edistyä,
täytyy meidän tietää kaikki."

"Totta, totta!" virkkoi kiharapäinen nuorukainen matalasti.

Nyt seurasi kiihkeä keskustelu, ja sanat sinkoilivat kuin
tulenlieskat kokosta. Äiti ei käsittänyt mitä he niin elämöitsivät.
Kaikkien kasvot hehkuivat intoa, mutta ei kukaan vihastunut, eikä
käyttänyt raakoja, loukkaavia sanoja, jotka olivat hänelle niin
tuttuja.

"He hillitsevät itsensä tuon naisen läsnäolon vuoksi", päätteli hän
itsekseen.

Natashan vakavat kasvot miellyttivät häntä. Tämä nuori nainen katseli
kaikkia näitä nuoria miehiä niin arvostelevasti, kuin vanhempi
henkilö kohtelee lapsia.

"Odottakaa, toverit", keskeytti hän äkkiä. Kaikki vaikenivat ja
kiinnittävät silmänsä häneen.

"Ne, jotka sanovat, että meidän tulee tietää kaikki, ovat oikeassa.
Meidän pitäisi valistaa itsemme järjen valolla, niin että ihmiset
jotka ovat pimeässä, näkevät meidät; meidän pitäisi kyetä vastaamaan
jokaiseen kysymykseen rehellisesti ja totuuden mukaisesti. Meidän
täytyy tietää koko totuus, koko petollisuus."

Vähävenäläinen kuunteli ja nyökkäsi päällään säestykseksi hänen
sanoillensa. Vyesovshchikov, punatukkainen poika ja toinen tehtaan
työmies, joka oli tullut Pavelin kanssa, muodostivat järkähtämättömän
kolmion. Jostakin syystä äiti ei pitänyt heistä.

Kun Natasha lakkasi puhumasta, nousi Pavel ja kysyi tyynesti: "Onko
vatsalaukkujemme täyttäminen ainoa minkä vaadimme?"

"Ei!" vastasi hän itse, katsoen tiukasti näiden kolmen puoleen.
"Me tahdomme olla ihmisiä. Meidän täytyy osoittaa noille, jotka
istuvat niskaamme painamassa, ja silmiämme peittämässä, että me
näemme kaikkityyni, että me emme ole hulluja emmekä eläimiä, että
me emme tahdo ainoastaan syödä, vaan haluamme elää kuten ihmiset
konsanaan. Meidän täytyy osoittaa vihollisillemme, että elämämme
palvelus, raskas työ, jonka he pakkaavat meidän päällemme, ei estä
meitä olemasta tasa-arvoiset heidän kanssansa älyllisyydessä, ja että
henkisesti kykenemme kohoamaan kauas heitä ylemmä."

Äiti kuunteli hänen sanojansa, ja sisällinen ylpeys pojastansa
paisutti hänen poveansa -- kuinka jalosti hän puhui.

"Ihmiset, joiden vatsalaukut on täyteen ahdatut, ovat monilukuiset,
mutta heidän joukossaan ei löydy yhtä ainoata rehellistä olentoa",
virkkoi vähävenäläinen. "Meidän pitäisi rakentaa silta tämän
märänneen elämän ylitse, sielullisen hyvyyden tulevaisuuteen. Se on
meidän tehtävämme, se on meidän velvollisuutemme, toverit!"

"Kun aika on tullut tappelemiseen, silloin on sopimatonta parantaa
sormeansa", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.

"Sääriluitamme tullaan katkomaan tarpeeksi asti, ennenkuin ehdimme
tappeluun asti!" virkkoi vähävenäläinen leikillisesti.

Oli jo yli puoliyön, kun joukkio alkoi hajaantua. Ensimäisinä
läksivät Vyesovshchikov ja punatukkainen mies -- joka taas ei
miellyttänyt äitiä.

"Hm! kuinka he kiiruhtavat!" ajatteli hän, nyökäyttäen heille
kylmänlaisen hyvästin.

"Haluatteko pistäytyä luonani, Nakhodka?" kysyi Natasha.

"Tietysti", vastasi vähävenäläinen.

Kun Natasha pukeutui liinoihinsa keittiössä, virkkoi äiti hänelle:
"Sukkasi ovat liian ohkaset tähän vuodenaikaan. Salli minun kutoa
muutamia villasia sukkia sinulle, sallithan?"

"Kiitoksia, Pelogajo Nilovna. Villasukat raappivat", vastasi Natasha
hymyillen.

"Minä laitan ne niin etteivät ne raapi."

Natasha katsoi häneen enemmän hämillään, ja hänen tarkastava, totinen
katseensa loukkasi äitiä.

"Suokaa anteeksi tyhmyyteni, hyvätahtoni tuli sydämestäni, ilman
muuta tarkoitusta."

"Kuinka hyvä te olette!" vastasi Natasha samalla äänellä, puristaen
pikaisesti hänen kättänsä ulos mennessään.

"Hyvää yötä, äiti!" huudahti vähävenäläinen, katsoen hänen silmiinsä.
Hänen kumartuva ruumiinsa seurasi Natashaa ulos portaille.

Äiti katsahti poikaansa. Tämä seisoi kamarinsa ovella hymyten.

"Iltamme oli onnistunut", virkkoi hän tarmokkaasti päätänsä
nyykäyttäen. "Todella onnistunut! Mutta nyt lienee parasta että käyt
levolle, jopa on aika."

"Sinun on myös kiiruhtaminen nukkumaan. Minä menen tuossa tuokiossa."

Hän korjasi nopeasti astioita pöydältä tyytyväisenä ja hehkuen
miellyttävää tunnelmaa. Hän oli iloinen että kaikki oli käynyt niin
hyvin ja että kokous oli päättynyt rauhallisesti.

"Sinä järjestit kaikki niin sievästi, Pavlusha. He ovat epäilemättä
hyvää väkeä. Vähävenäläinen on niin sydämellinen. Ja nuori neiti,
mikä reipas ja viisas tyttö hän on! Kuka hän on?"

"Opettaja", vastasi Pavel, kävellen edestakasin huoneessa.

"Oi sitä raukkaa! Kuinka köyhästi hän on puettu, kuinka köyhästi!
Kuinka helposti hän saattaisi vilustua. Ja missä ovat sitte hänen
sukulaisensa?"

"Moskovassa", virkkoi Pavel, pysähtyen äitinsä eteen. "Näetkös, hänen
isänsä on rikas mies; hän on rautatavaraliikkeessä, ja omistaa paljon
omaisuutta. Hän ajoi Natashan pois kotoa, kun hän yhtyi toteuttamaan
näitä aatteita. Hän on kasvatettu ylellisyydessä ja loistossa, ja
häntä on hemmoteltu kaikin puolin kaikissa mieliteoissansa -- ja nyt
hän kulkee neljä peninkulmaa jalkasin ja keskellä yötä yksin."

Äitiä kauhistutti. Hän seisoi keskellä huonetta ja katsoi äänettömänä
poikaansa. Sitte kysyi hän tyynesti: "Onko hän menossa kaupunkiin?"

"On."

"Ja hän ei pelkää?"

"Ei", virkkoi Pavel myhähtäen.

"Mutta miksi hän meni? Hän olisi voinut jäädä meille yöksi ja nukkua
minun kanssani."

"Se ei soveltunut. Hänet olisi voitu nähdä täällä huomen aamuna,
emmekä me sitä tahdo ja hän itse kaikista vähimmin."

Äiti kokoili mielessään kaikki entiset pelkonsa, katsoi miettivästä
ulos ikkunasta ja kysyi: "En käsitä, Pasha, mitä tässä kaikessa on
vaarallista ja laitonta. Mitä, ettehän te tee mitään pahaa, vai
kuinka?"

Hän ei ollut aivan varma poikansa turvallisuudesta ja halusi
kuulla päättävän vastauksen häneltä itseltään. Mutta Pavel katsoi
rauhallisesti hänen silmiinsä, ja vakuutti päättävällä äänellä:
"Teoissamme ei ole mitään pahaa, eikä tule olemaan, mutta kuitenkin
odottaa vankeus meitä. Teidän on paras se tietää."

Äidin kädet vavahtelivat. "Kenties sallii jumala teille jonkun
pakotien", virkkoi hän painuneella äänellä.

"Ei", sanoi poika lempeästi, mutta varmasti. "En voi valehdella
sinulle. Me emme pääse pakenemaan." Hän hymyili. "Mene nyt levolle.
Olet väsynyt. Hyvää yötä."

Jäätyänsä yksin, katsahti hän ulos ikkunasta. Ulkona oli kylmää ja
armotonta. Tuuli vonkui, pyryyttäen lunta alas pienten rakennusten
katoilta, joissa väet olivat levolla; suhisten paiskautui se
seinuksia vasten, pyörtäysi sitte maahan ja ryöpsähytti valkoisia
lumipilviä ylös ilmaan, kadun toiselle puolen.

"Oi armias Kristus taivaassa, armahda meitä!" rukoili äiti. Kyyneleet
alkoivat kokoontua hänen silmiinsä, kun pelko yhä uudelleen täytti
hänen sydämensä, ja kuten koiperhon yön hämyssä luuli hän näkevänsä
poikansa valan, jonka hän lausui sellaisella käsityksellä ja
vakuutuksella.

Tarkastellessansa avautuu silmiensä eteen aava pehmoinen lumikenttä
etempänä, jonka ylitse tuuli pyryyttäen vonkuu ja ulvoo. Aavikon
poikki liikkuu tytön vartalo, tummana ja yksinäisenä, hoippuen sinne
tänne. Tuuli repii hänen hamettansa, estää hänen askeleitansa ja
syytää lumihiutaleita hänen poskiinsa. Astunta on tukalaa; pieni
jalka tuupertuu syvälle lumeen. Kylmänä ja pelokkaana kumartuu hän
eteenpäin, kuten ruohonterä tuulen hulmuavan käsissä. Oikealla
puolellansa seisoo tumma metsän seinä; alastomat koivut ja haavat
värisevät ja rutisevat surullisella vaikerruksella. Kauempana
etäällä, edessänsä, kuultavat kaupungin valot himmeästi.

"Armahda taivaan Herra!" mutisi äiti uudelleen, vavahdellen kylmästä
ja epäselvän pelon kauhusta.



Hirmuinen sana


Päivät vierivät tiehensä yksi toisensa jälkeen, kuten helmet
rukousnauhassa, ja kasvoivat viikoiksi sekä kuukausiksi. Joka
lauantai kokoontuivat Pavelin ystävät hänen asuntoonsa; ja joka
kokous muodosti asteen pitkään porraskäytävään, joka johti jonnekin
kaukaisuuteen, kohottaen kansaa asteettain korkeammalle ja yhä
ylemmä. Mutta sen loppupää jäi näkymättömäksi.

Uusia henkilöitä tuli alinomaa. Vlasovin huone alkoi tuntua pieneltä
ja ahtaalta. Natasha tuli joka lauantai-ilta, kylmettyneenä ja
väsyneenä, mutta aina virkeänä ja vilkkaana mieleltään, lakkaamatta
hyvätuulisena. Äiti valmisti sukkia, ja pani ne itse noihin pikkusiin
jalkoihin. Natasha nauroi ensin, mutta muuttui sitte äkkiä totiseksi
ja äänettömäksi, ja virkkoi äidille matalalla äänellä:

"Minulla oli hoitajatar, joka oli myös hyvin hyvä. Kuinka omituista,
Pelogaja Nilovna. Työväki elää sellaista kovaa, kurjaa elämää,
ja kuitenkin on heissä enemmän sydäntä, enemmän hyvyyttä kuin --
noissa!" Ja hän viittasi kädellään jonnekin kauas, hyvin kauas
itsestään.

"Katsokaas minkälainen te olette", vastasi vanhempi nainen. "Olette
jättäneet oman perheenne ja kaikki --" Hänen oli mahdotonta lopettaa
ajatustansa, ja huoaten syvään katsoi hän ääneti Natashan kasvoja,
kiitollisuuden tunteella tyttöä kohtaan, tietämättä miksi. Hän istui
laattialla Natashan edessä, joka hymyili ja alkoi kääntää kaikki
leikiksi.

"Minäkö jättänyt perheeni?" toisti Natasha, painaen päänsä alas.
"Mitä joutavia. Isäni oli tyhmä, raaka mies, samoin veljeni -- ja
juoppo sitä paitsi. Vanhin sisareni -- onneton, kurja olento -- meni
naimisiin paljoa itseään vanhemman miehen kanssa, joka oli rikas,
korkeassa asemassa oleva saituri. Mutta äitiäni säälittelen! Hän on
vaatimaton nainen, pieksetty raukka, pelästynyt olento, niin laiha,
aivan kuin pieni hiiri -- hän juoksee niin nopeasti ja pelkää kaikkia
ihmisiä. Toisinaan haluaisin nähdä häntä niin mielelläni -- omaa
äitiäni!"

"Lapsi raukkani!" virkkoi äiti surullisesti, päätään pudistaen.

Tyttö heitti äkkiä päänsä ylös ja huudahti: "Oi, ei! Usein tunnen
suurta iloa, suurta onnea!"

Kasvonsa kalpenivat ja siniset silmänsä säihkyivät. Asettaen kätensä
äidin hartioille, virkkoi hän syvällä äänellä, joka näytti kohoavan
aivan sydämen pohjukasta, tyyneesti, aivan kuin suuren ilon vallassa:
"Jospa tietäisitte -- jospa käsittäisitte mitä suurta, ihastuttavaa
työtä me teemme! Te tulette kerran sen tuntemaan!" huudahti hän
vakuutuksella.

Melkein kateuden sekainen tunne kosketti äidin sydäntä. Nousten ylös
laattialta virkkoi hän vaikeroiden: "Minä olen liian vanha siihen --
typerä ja vanha."

Pavel puheli useammin ja kauemmin, keskusteli ja väitteli yhä
kiivaammin ja tulisemmin, ja muuttui -- laihemmaksi ja laihemmaksi.
Äidistä näytti, että kun hän puhui Natashalle, tahi katsoi häneen,
kävivät silmänsä lempeämmiksi, äänensä sointui pehmosemmalta ja koko
käytöksensä muuttui yksinkertaisemmaksi.

"Taivas suokoon!" ajatteli hän; ja kun hän kuvaili Natashaa poikansa
vaimona, hymyili hän mielessään.

Milloin ikinä keskustelut kokouksissa kasvoivat liian kuumiksi ja
myrskyisiksi, nousi vähävenäläinen ylös, ja kiikuttaen itseään
edestakaisin, kuin kellon heiluri, puhui hän kaikuvalla, sointuvalla
äänellä yksinkertaisia ja hyviä sanoja, jotka tyynnyttivät heidän
kiihoitustaan, ja muistuttivat heitä tarkoituksestaan. Vyesovshchikov
kiiruhti aina kaikkia. Hän sekä punatukkainen nuorukainen kutsuivat
Samoilovia puolelleen kiistaa alkamaan. Heidän puolellansa oli aina
Ivan Bukin, jolla oli pyöreä pää ja valkoiset silmäkulmat ja ripset,
joka näytti siltä kuin olisi hän ollut ripustettu ulos kuivamaan,
tai kuin jos hänet olisi pesty lipeällä, ja kiharatukkainen,
matalaotsainen Fedia Maxin. Vaatimaton Jakob Somov, aina sileäksi
kammattuna ja puhtaana, puhui vähän ja lyhyeen, hiljaisella, vakaalla
äänellä, ja piti aina Pavelin ja vähävenäläisen puolta.

Toisinaan, Natashan sijaan, Alexey Ivanovich, joka oli kotoisin
jostakin kaukaisesta maakunnasta, tuli tänne kaupungista. Hän kantoi
silmälaseja, partansa kiilsi, ja hän puhui omituisella laulavalla
äänellä. Hän teki muukalaisen vaikutuksen, joka on kotoisin
jostakin kaukaisesta maasta. Hän puhui yksinkertaisia asioita --
perhe-elämästä, lapsista, kaupasta, poliiseista, leivän hinnasta ja
lihasta -- kaikesta siitä mistä ihmiset elävät päivästä päivään;
ja näistä humoristisessa valossa, mutta aina osottaen niiden
pahantarkoituksen rahvaalle.

Äidistä näytti myös, että hän oli tullut kaukaa, toisesta maasta,
jossa kaikki ihmiset elivät yksinkertaista, rehellistä, helppoa
elämää, että hän ei voinut tottua tähän elämään ja vastaanottaa
se välttämättömyytenä, että se oli hänestä epäilyttävää, ja että
se herätti hänessä tyyntä päätöstä järjestää se uudelleen oman
luonnoksensa mukaiseksi. Hänen naamansa oli kellertävä, ja silmiään
ympäröi kehä hyvin ohkaisia viiruja, äänensä oli aina matala ja
kätensä lämpöinen. Tervehtiessään äitiä saattoi hän peittää koko
käden pitkiin, voimakkaisiin sormiinsa; ja sellaisen rohkaisevan
kädenlyönnin jälkeen tunsi äiti sydämensä paljoa keveämmältä.

Uusia ihmisiä tuli kaupungista, usein joukossa pitkä, hyvin
muodostunut nuori tyttö, jonka ohkaisissa kalpeissa kasvoissa loisti
suuret silmät. He kutsuivat häntä Sashenkaksi. Käytöksessään ja
liikkeissään oli jotakin miesmäistä; hän rypisti tummat, tuuheat
kulmakarvansa uhkaavaan ryppyyn, ja kun hän puhui, värisivät hänen
suoran nenänsä hienot sieramet.

Hän oli ensimäinen, joka sanoi: "Me olemme sosialisteja!" Kun hän sen
lausui, oli äänensä luja ja rohkea.

Kun äiti kuuli tämän sanan, tuijotti hän mykällä hämmästyksellä
tytön kasvoihin. Mutta Sashenka virkkoi, silmät puoliummessa.
kovaa ja päättävästi: "Meidän täytyy uhrata kaikki voimamme uuden
elämän järjestämisen vuoksi; meidän täytyy käsittää ettemme tahdo
vastaanottaa palkintoa."

Äiti käsitti että sosialistit olivat murhanneet tsaarin. Se tapahtui
hänen nuoruutensa päivinä; ja kansa oli sanonut silloin, että
tilanomistajat, haluten kostaa tsaarille orjien vapauttamisen, olivat
vannoneet ei ennen leikkaavansa hiuksiaan, ennenkun tsaari olisi
murhattu. Nämä olivat henkilöitä, joita oli kutsuttu sosialisteiksi.
Eikä hän nyt voinut käsittää, miksi hänen poikansa ja hänen ystävänsä
nimitettiin sosialisteiksi.

Kun he olivat kaikki poistuneet, kysyi hän Pavelilta:

"Pavlusha, oletko sinä sosialisti?"

"Olen", hän vastasi, seisten hänen edessään suorana ja varmana kuten
aina. "Kuinka niin?"

Äiti huokasi syvään, ja painaen katseensa alas, virkkoi: "Niinkö,
Pavlusha? Miksikä vainoavat he tsaaria; he murhasivat yhden."

Pavel käveli edestakasin huoneessa, pyyhkäsi kädellään silmiänsä, ja
virkkoi myhäillen: "Me emme tarvitse sitä tehdä!"

Hän puhui hänelle kauan aikaa matalalla, totisella äänellä. Äiti
katsoi häntä kasvoihin ajatellen: "Hän ei tahdo tehdä mitään pahaa;
hän on kykenemätön pahaan!"

Ja tämän jälkeen uudistettiin tuota hirmuista sanaa kasvavalla
tuttavallisuudella; terävyys katkesi sen kärjestä, ja se muuttui
yhtä tavalliseksi hänen korvillensa kuin joukko muita hänelle
käsittämättömiä sanoja. Mutta Sashenka ei miellyttänyt häntä, ja kun
hän tuli, tunsi äiti itsensä levottomaksi ja pahoinvoivaksi.

Kerran virkkoi hän vähävenäläiselle, suunsa ympärillä tyytymätön
piirre: "Mikä jäykkä olento tämä Sashenka on! Millä tavalla hän
komentaa sinkauttelee! -- Teidän pitää tehdä niin ja teidän pitää
tehdä näin!"

Vähävenäläinen nauroi ääneen.

"Hyvin sanottu, äiti! Te iskitte naulan oikeaan paikkaan! vai mitä,
Pavel?"

Ja viitaten äitille, virkkoi hän hyväntahtoinen ilme silmissään:
"Sinistä verta ette saa kuivatettua henkilöstä, jossa sitä on, ei
edes pumppaamalla!"

Pavel huomautti kuivasti: "Hän on hyvä nainen!" ja kasvonsa
punastuivat.

"Se on totta myös!" kiiruhti vähävenäläinen sanomaan. "Hän vaan ei
ymmärrä että hänen pitäisi --"

He alkoivat keskustella matalalla äänellä jostakin, jota äiti ei
ymmärtänyt. Äiti oli myös havainnut, että Sashenka oli kaikista
jäykin Pavelia kohtaan, ja että joskus vieläpä torui häntä. Pavel
hymyili silloin, vaikeni, ja katsoi tytön kasvoihin tuolla lempeällä
katseella, jolla hän oli ennen katsellut Natashaa. Tämäkään ei
miellyttänyt äitiä.

Kokouksia alettiin pitää tiheämmin, kaksi kertaa viikossa; ja
kun äiti huomasi millä hartaalla halulla nuoriso kuunteli hänen
poikansa ja vähävenäläisen puheita, sekä Sashenkan, Natashan, Alexey
Ivanovichin ja muiden kaupunkilaisten mieltäkiinnittäviä kertomuksia,
unohti hän pelkonsa ja pudisti päätään surullisesti, muistellessansa
päiviä omassa nuoruudessaan.

Joskus lauloivat he yksinkertaisia, tuttuja säveliä, äänekkäästi ja
iloisesti. Mutta usein he lauloivat uusia lauluja, joissa säveleet
ja sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja joiden ilme oli
surullinen ja kaunis. Näitä he lauloivat matalasti ja hillitysti,
miettivästi ja juhlallisesti kuin kirkon hymnejä lauletaan. Kasvonsa
kalpenivat, ja kuitenkin osoittivat kiihotusta, ja suuri voima ja
mahtavuus selkeni ympäri kajahtelevista sanoista.

"Aika on läsnä, jolloin meidän on laulettava näitä lauluja kaduilla",
virkkoi Vyesovshchikov synkästi.

Joskus kun isänsä taas oli varastanut jotakin ja istui vankilassa,
huudahti Nikolay kumppaneillensa: "Nyt voimme pitää kokouksia meidän
talossa. Poliisit luulevat meitä varkaiksi, ja he rakastavat rosvoja!"

Melkein joka ilta tuli joku Pavelin tovereita hänen kotiinsa, luki
hänen kanssansa ja kopioi jotakin kirjoista. Niin innokkaat olivat
he toimessaan, että he tuskin hätäisesti pesivät itsensä. He söivät
illallisensa ja joivat teensä kirjat käsissä; ja heidän keskustelunsa
aikoivat käydä yhä selittämättömimmiksi äidille.

"Meidän täytyy saada sanomalehti!" huudahti Pavel hyvin usein.

Elämä muodostui yhä kiireisemmäksi ja kuumeisemmaksi; alituiseen
riennettiin talosta taloon, kirjasta kirjaan, kuten surisevat
mehiläiset kukasta kukkaan.

"He puhuvat jo meistä!" virkkoi Vyesovhchikov kerran. "Meidän täytyy
mennä pois täältä pian."

"Mitäpä varten lintunen, jollei ansaa varten?" puheli vähävenäläinen.

Vlasova piti vähävenäläisestä yhä enemmän ja enemmän. Kun hän
kutsui häntä "äidiksi", tuntui se aivan kuin lapsen käden pehmoinen
taputus poskelle. Sunnuntaisin, jos Pavelilla oli ollut aikaa,
hakkasi hän puita hänelle, ja kerran tuli hän kantaen leveää lautaa
hartioillansa, sekä korjasi sillä nopeasti ja taitavasti märänneen
porraslaudan. Toisen kerran paikkasi hän kuluneen aitauksen aivan
vähällä vaivalla. Hän vihelsi työssänsä. Sävel oli surullisen kaunis
ja salaperäinen.

Kerran virkkoi äiti pojallensa: "Mitäs jos ottaisimme vähävenäläisen
luoksemme asumaan. Se olisi parempi teille molemmille. Ette
tarvitsisi sitte juosta toinen toisenne luokse!"

"Miksikä rupeaisit, äiti, sellaiseen ahdinkoon ja niin suureen
puuhaan?" kysyi Pavel kohottaen olkapäitään.

"No kaikkea muuta! Koko elämäni olen nähnyt vaivaa, en tiedä minkä
tähden. Hyvän henkilön takia maksaa se vaivan."

"Tehkää, äiti, kuten tahdotte. Jos hän muuttaa meille, ilahduttaa se
minua."

Ja vähävenäläinen muutti heille asumaan.

Pieni talo kylän liepeellä herätti huomiota. Sen seiniä vahdattiin
joka puolelta epäilevin silmin. Useanlaisia huhuja ja tuulia liehui
uhkaavasti heidän päänsä päällä.



Sydämet tasapainossa


Ihmiset koettivat päästä talon salaisuuden perille kurkkimalla
raoista sisälle. Ja öisin katselivat he sisälle ikkunoista. Silloin
tällöin naputti joku ikkunalaudalle ja läksi kiireesti sitte
livistämään tiehensä.

Kerran seisautti kapakoitsija Vlasovan kadulla. Hän oli hieno vanha
mies, joka aina kantoi mustaa silkkistä kaulaliinaa punaisen vetelän
kaulansa ympärillä, sekä käytti paksua likaväristä samettitakkia.
Terävällä kiiltävällä nenällänsä istui aina pari silmälaseja,
kilpikonnaluisilla sangoilla, jotka tekivät hänen silmänsä
rauhallisen "kaniinin silmiksi".

Samalla henkäyksellä ja vastausta odottamatta alkoi hän varotella
Vlasovaa kuivilla, kähisevillä sanoilla.

"Kuinka voitte, Pelagaja Nilovna, kuinka voitte? Kuinka voi teidän
poikanne? Aiotteko naittaa hänet pian? Hän on nuorukainen, joka
juuri on kypsynyt avioliittoa varten. Mitä pikemmin poika naipi,
sitä varmempi se on hänen väelleen. Perheinen mies säilyttää itsensä
paljon paremmin sekä henkisesti että ruumiillisesti. Kun hänellä on
perhe, on hän aivan kuin sieni etikassa. Jos minä olisin sijassanne,
naittaisin hänet paikalla. Meidän aikamme kuluu hyvin tarkkaan
vahtiessamme eläintä, jota kutsutaan ihmiseksi, ihmiset alkavat elää
aivoissaan. Ihmiset ovat alkaneet elää hurjaa vauhtia ajatuksillaan,
ja he tekevät tekoja, jotka ovat varmasti rikoksia. Nuoriso karttaa
jumalan kirkkoa; he väistävät julkisia kokouspaikkoja, ja kokoontuvat
salassa, syrjäisissä nurkissa. He puhuvat kuiskaten. Minkä ihmeen
vuoksi puhuvat he kuiskaten? Kaikkea tätä eivät he uskalla lausua
ihmisten edessä kapakassa esimerkiksi. Mitä se merkitsee, kysyn?
Onko se jokin salaisuus? Salaisuuksien paikka on meidän pyhässä
kirkossamme, joka on yhtä vanha kuin apostolit. Kaikki muut
salaisuudet, joita synnytetään nurkissa, ovat seurauksia ihmismielen
harhaan menosta. Toivon teille hyvää terveyttä."

Kohottaen kättänsä vaikuttavasti, nosti hän hattuansa ja heilauttaen
sitä ilmassa, kulki hän matkoihinsa, jättäen äidin syvään
hämmästykseen.

Vlasovan naapuri, Maria Korsunova, sepän leski, joka möi ruokaa
tehtaaseen, tavatessaan äidin torilla, virkkoi myös hänelle:
"Katsokaa poikanne perään Pelagaja!"

"Mikä nyt on?"

"Ihmiset puhuvat!" Ja Maria ilmoitti kaikki kuiskaavalla äänellä.
"Eivätkä ne puhu yhtään hyvää, äitiseni! He sanovat, että poikanne
muodostaa jotakin yhdistystä, jotakin sinne päin kuin nuo Tlagellanit
-- lahkolaiset, tämä on sopiva nimitys --"

"Lakkaa lörpöttelemästä joutavia. Maria! Kylliksi!"

Äiti ilmoitti nämä keskustelut pojallensa. Hän kohautti hartioitansa
äänettömänä, ja vähävenäläinen nauroi pehmeää, hiljaista nauruaan.

"Tytöillä on myöskin osansa näytelmässä kanssanne!" virkkoi äiti.
"Teistä tulee kadehdittavia sulhasia heille; te olette kaikki kunnon
työmiehiä, eikä kukaan teistä juo -- mutta te vaan ette lainaa heille
huomiotanne. Paitsi sitä, sanovat ihmiset, että epäiltävässä valossa
olevia naisia käy luonanne."

"Niin, tietysti!" huudahti Pavel, rypistäen otsaansa inhosta.

"Suolla ja rämeellä hajahtaa kaikki märänneeltä!" virkkoi
vähävenäläinen huoaten. "Miksi ette, äiti, selitä noille hulluille
tytöille, mitä naimisissa olo oikein on, etteivät he niin kiiruhtaisi
saamaan luunsa murskatuksi?"

"Nähkääs", virkkoi äiti, "he näkevät kurjuuden edessään, he
käsittävät sen, mutta mitä voivat he tehdä? Heillä ei ole muuta
valintaa!"

"Sepä omituinen ymmärtämisen tapa", huomautti Pavel, "muutoin he
kyllä voisivat keksiä jotakin muuta."

Äiti katsoi hänen kylmiä kasvojansa.

"Miksi ette opeta heitä? Miksi ette kutsu muutamia älykkäämpiä
kokouksiinne?"

"Se ei käy päinsä!" vastasi poika kuivasti.

"Mitähän, jos koettaisimme?" virkkoi vähävenäläinen.

Lyhyen vaitiolon jälkeen virkkoi Pavel:

"Pariskuntia muodostuisi, parit kävelisivät yhdessä ja jotkut
menisivät naimisiin, siinä kaikki."

Äiti kävi miettiväksi. Pavelin kylmyys huoletti häntä. Hän huomasi
että yksin vanhimmat toverit seurasivat hänen neuvojansa, niinkuin
esim. vähävenäläinen; mutta hänestä näytti kuin olisivat he kaikki
häntä pelänneet, eikä kukaan rakastanut häntä, kun hän oli niin kylmä.

Kerran kun hän oli pannut maata, ja poikansa sekä vähävenäläinen
yhä istuivat kirjojensa ääressä, kuuli hän heidän matalan puhelunsa
ohkaisen väliseinän lävitse.

"Tiedäthän, että rakastan Natashaa", virkkoi äkkiä vähävenäläinen
hillityllä äänellä.

"Tiedän", vastasi Pavel hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Niin!"

Äiti kuuli vähävenäläisen nousevan ja alkavan kävellä. Hänen
avojalkaiset askeleensa kuuluivat selvästi, ja alakuloista vihellystä
kuului myöskin. Sitte jatkoi hän taas:

"Ja onko hän sen huomannut?"

Pavel vaikeni.

"Mitä sinä ajattelet?" virkkoi vähävenäläinen, alentaen ääntänsä.

"Hän tietää sen", vastasi Pavel. "Sen vuoksi on hän kieltäytynyt
tulemasta kokouksiimme."

Vähävenäläinen hiihti raskaasti jalkojansa lattian poikki, ja
uudelleen kuului hänen hiljainen vihellyksensä. Sitte kysyi hän: "Ja
jos sanon sen hänelle?"

"Minkä?" kavahti Pavelin lyhyt kysymys äkisti kuin pyssyn laukaus.

"Että olen --" alkoi vähävenäläinen melkein kuiskaavalla äänellä.

Äiti kuuli vähävenäläisen pysähtyvän, ja hän tunsi että hän hymyili.

"Ja miksi?" keskeytti Pavel.

"Niin, näetkös, mielestäni jos rakastat tyttöä, on sinun se sanominen
hänelle, muutoinhan siinä ei olisi mitään ajatusta."'

Pavel sulki kirjan lujalla pamahduksella.

"Ja mitä otaksut ja toivot sitte?"

Kumpikin olivat hiljaa kauan aikaa.

"Sinun mielesi täytyy olla selvä, Andrew, siitä mitä aiot tehdä",
virkkoi Pavel hitaasti. "Otaksukaamme että hän rakastaa sinua --
en usko sitä -- mutta otaksukaamme. No hyvä, te menette naimisiin.
Sangen mieltäkiinnittävä yhteys -- sivistynyt ja työmies! Lapsia
alkaa ilmaantua; sinun täytyy tehdä työtä ihan yksin ja lujasti.
Elämänne muodostuu tavalliseksi taisteluksi leipäpalasta ja katon
suojasta itsellenne ja lapsillenne. Sen vuoksi tulee teistä
molemmista olemattomat henkilöt!"

Seurasi äänettömyys. Sitte alkoi Pavel taas puhua pehmoisemmalla
äänellä:

"Poista ennemmin kaikki tuommoinen mielestäsi, Andrew. Vaikene
mieluummin, äläkä tee häntä levottomaksi. Se on paljon rehellisempi
tie."

"Ja muistatko mitä Alexey Ivanovich sanoi miehen velvollisuudesta
elää ehyttä elämää -- koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla --
muistatko?"

"Se ei ole meille! Kuinka saattaisimme me saavuttaa täydellisyyttä?
Se ei ole meikäläisiä varten. Jos rakastamme tulevaisuutta, täytyy
meidän uhrata kaikki, kaikki, nykyajassa -- kaikkityyni, veli!"

"Se on vaikeaa ihmiselle!" virkkoi vähävenäläinen hiljaisella äänellä.

"Mikä muu olisi mahdollista? Mieti!"

Välinpitämätön kellonheiluri hakkasi elämän sekunteja tyynesti ja
tasaisesti. Vihdoin virkkoi vähävenäläinen:

"Puolet sydämestä rakastaa, ja toinen puoli vihaa! Onko se sydän?"

"Kysyin, mikä muu on keinona?"

Kirjan lehdet rapisivat. Arvattavasti oli Pavel alkanut lukea
uudestaan. Äiti lepäsi silmät ummessa, ja pelkäsi liikahtaa. Hän oli
valmis itkemään vähävenäläisen surkeutta; mutta sydäntänsä jäyti
vielä enemmän poikansa puolesta.

"Rakas poikani! Uhrata poikaraukkani", ajatteli hän.

Yhtäkkiä kysyi vähävenäläinen: "Minun pitää siis vaieta?"

"Se on paljon rehellisempää, Andrew", vastasi Pavel aivan hiljaa.

"Olkoon menneeksi! Siinä on tie, jota tahdomme vaeltaa." Ja muutaman
sekunnin perästä jatkoi hän surullisella ja tukahdutetulla äänellä:
"Sinä huomaat sen vaikeaksi, Pasha, kun se sattuu omaan kohtaasi."

"Se on jo nyt minulle kyllin kova."

"Niinkö?"

"Niin."

Tuuli tuiskusi seinää vasten ja heiluri merkitsi tasaisesti kuluvia
sekunteja.

"Hm!" virkkoi vähävenäläinen hetken päästä. "Tästä on leikki kaukana."

Äiti kätki päänsä tyynyyn ja itki kuulumattomasti.

Aamusella näytti Andrew hänen mielestään lyhyemmältä ja
miellyttävämmältä. Mutta poikansa näytti pitkältä, suoralta ja
laihalta kuten ennenkin. Hän oli aina kutsunut vähävenäläistä Andrew
Stepanovichiksi, muodollisuuden vuoksi, mutta nyt sanoi hän äkkiä
ehdottomasti ja tietämättänsä:

"Kuules, Andriasha, sinun pitäisi saada saappaasi korjatuiksi. Sinä
pian aikaa vilustut."

"Maksupäivänä, äiti", virkkoi hän hymyillen, "ostan itselleni uudet
saappaat." Sitte, äkkiä asettaen pitkän kätensä hänen hartiallensa,
lisäsi hän: "Tiedäthän, että olet minun oikea äitini. Mutta sinä et
tahdo tunnustaa sitä ihmisille siksi, että olen niin ruma."

Äiti taputti häntä kädelle puhumatta. Hän olisi halunnut sanoa paljon
suloisia asioita; mutta hänen sydäntänsä kouristi sääli, eivätkä
sanat lähteneet hänen huuliltaan.

Kylässä puhuttiin sosialisteista, jotka jakelivat sinisellä
musteella painettuja lehtisiä. Näissä lentolehtisissä kerrottiin
hyvin terävin sanoin tehtaanoloja, samoin kuin lakoista Pietarissa
ja Etelä-Venäjällä; ja työmiehiä pyydettiin yhtymään taisteluun
valvomaan omia etujansa.

Vakavat ihmiset, jotka ansaitsivat hyvää palkkaa, suuttuivat
kauheasti, luettuansa näitä lippuja, ja virkkoivat uhkaavasti:
"Kapinan levittäjiä! Sellaisesta toimesta heidän sietäisi saada
naamansa mustiksi."

Ja he kuljettivat näitä lippuja konttoriin. Nuoret lukivat näitä
julistuksia innokkaasti ja virkkoivat kiihkeästi: "Se on kaikki
totta!"

Enemmistö, murtuneena työstänsä ja välinpitämättöminä kaikesta,
virkkoivat laiskasti: "Siitä ei synny mitään. Se on mahdotonta!"

Mutta lentolehdet saivat väen intoon ja kun viikko kului, ilman
niiden ilmestymistä, virkkoivat he toinen toisilleen: "Ei vielä
tänään yhtään! Luultavasti on niiden painaminen keskeytetty."

Sitte maanantaina ilmestyi lehtisiä uudelleen; ja taas seurasi
kiihkeää ja monenlaista puhetta työmiesten keskuudessa.

Kapakoissa ja tehtaassa alkoi vilistä outoja olentoja, miehiä,
joita ei kukaan tuntenut. He tekivät kysymyksiä, tiedustellen
kaikkea ja kaikista ihmisistä; he kurkkivat ympärillensä,
nuuskivat joka paikkaan, ja paikalla herättivät yleisen huomion,
jotkut epäluuloisella tirkkimisellään, ja toiset äärimmäisellä
tungettelemisellaan.

Äiti tiesi että kaikki tämä oli seurauksena Pavelin työstä. Hän näki
kuinka ihmiset vetäytyivät yhteen hänen kanssaan. Hän ei ollut yksin
eikä se sen vuoksi ollut niin vaarallista. Mutta ylpeys pojastansa
sekautui arveluihin hänen kohtalostansa; hänen salaiset toimintansa
heittäytyivät raikkain pyörtein kapeaan, sameaan elämän väylään.

Eräänä iltana Maria Korsunova koputti kadun puoleiselle ikkunalle,
ja kun äiti sen avasi, virkkoi hän matalalla kuiskeella: "Olkaa
varuillanne, Pelagaja; pojat ovat keittäneet itselleen aika sopan!
Teidän talossanne tullaan pitämään tarkastus tänä yönä, samoin
Maxinin ja Vyesovshchikovin --"

Äiti kuuli ainoastaan alun vaimon puheesta; kaikki muu suli yhteen
pahaa ennustavaksi rääkynäksi.

Marian paksut huulet painuivat tiukasti yhteen. Aivastus kajahti
hänen turpeasta nenästänsä, silmänsä räpättivät ja katsoivat
molemmille puolille, ikäänkuin peljäten jonkun olevan lähistöllä
urkkimassa.

"Ja huomatkaa, minä en tiedä yhtäkäs mitään, enkä sanonut teille
mitään, äiti hyvä, enkä ole nähnyt teitä koko päivänä, ymmärrättekö?"

Samassa katosi hän.

Äiti sulki ikkunan ja vaipui hitaasti tuolille, kadottaen voimansa,
ja melkein tajuttomana. Mutta vaaran suuruus, joka uhkasi poikaansa,
kohotti hänet taas kiireesti jaloilleen. Hän pukeutui nopeasti, ja
kierti ison huivin hyvin tiukasti päänsä ympäri, juosten Fedya Maxin
luokse, jonka hän tiesi olevan kipeän ja makuulla. Hän tapasi hänet
ikkunan vieressä makaamassa kirja kädessä, ja heiluttaen oikeata
kättänsä vasemmalla edestakaisin, peukalo pystyssä. Kuultuansa
uutisen, hyppäsi hän ylös hermostuneesti, huulensa vapisivat ja
naamansa kalpeni.

"Siinäpä se! Ja minulla kun on ajos peukalossa!" mutisi hän.

"Mitä meidän on tekeminen?" kysyi Vlasova, pyyhkien hikeä pois
kasvoistansa vapisevin käsin.

"Odottakaa hetkinen! Älkää peljätkö", vastasi Fedia, pyyhkäisten
terveellä kädellänsä kiharaista tukkaansa.

"Mutta tehän itse pelkäätte!"

"Minä?" Hän punastui ja hymyili hämillään. "Niin hm -- Minut
valloitti pelkurimaisuus, mutta vieköön sen paholainen! Meidän täytyy
saada sana Pavelille. Lähetän pienen sisareni hänen luokseen. Menkää
nyt kotiin. Yhtä kaikki. He eivät kuitenkaan pääse meitä pieksämään."

Palattuaan kotiin kokosi äiti kaikki kirjat, ja puristaen niitä
rintaansa vasten, kulki talossa edestakaisin kauan aikaa, katsellen
uniin, uunin alle, teekeittiön piippuun, yksinpä vesisäiliöön.
Hän ajatteli että Pavel lopettaa työn heti paikalla ja rientää
kotiin; mutta häntä ei kuulunut. Vihdoin istui hän epätoivoisena
penkille keittiössä, pannen kirjat allensa. Tässä asemassa istui hän
värähtämättä, uskaltamatta hievahtaa, kunnes Pavel ja vähävenäläinen
palasivat tehtaasta.

"Tiedättekö?" huudahti hän liikahtamatta.

"Tiedämme kyllä", virkkoi Pavel salaperäisellä hymyllä. "Pelkäätkö,
äiti?"

"Oi, olen niin peloissani, niin kovin peloissani."

"Et tarvitse peljätä", virkkoi vähävenäläinen. "Se ei auttaisi meitä
ollenkaan."

"Etkä ole edes laittanut samovaaria kuntoon", huomautti Pavel.

"Näetkös, en voinut noilta kirjoilta -- en koko aikana -- minä olin
--"

Pavel ja vähävenäläinen purskahtivat nauruun ja se helpotti äitiä.
Pavel keräili muutamia kirjoja, ja kantoi ne ulos pihamaalle
kätkeäksensä, jolla välin vähävenäläinen alkoi valmistaa teetä.

"Ei tässä ole mitään kammottavaa, äiti. Kansalle on ainoastaan
häpeäksi tehdä sellaista turhanaikaista työtä. Aikuiset miehet,
harmaaseen sarkaan puetut, sapelit sivuilla, kannukset jaloissa,
tulevat suurella melulla kaivamaan ylös ja etsimään joka paikan. He
katsovat sängyn alle, ja kiipeevät ylös ullakolle, ja jos talossa on
kellari, hamuilevat he sielläkin. Hämähäkin verkot tarttuvat heidän
naamaansa, ja he puhisevat ja ähkävät. He ovat harmissaan, noloina
ja väsyneinä. Senpä vuoksi he teeskentelevät itsensä hyvin pahoiksi
ja suuttuneiksi meihin. Se on likaista työtä, ja he ymmärtävät
sen, tietysti he sen tekevät! Kerran mylläsivät he minun asunnossa
kaikki ylös alasin, ja puikkivat tipotiehensä noloilla nenin, siinä
kaikki. Toisella kertaa veivät he minun mukanansa. He pistivät minut
vankeuteen, ja minä olin siellä neljä kuukautta heidän parissaan.
Sitä istuu ja istuu, ja sitte käsketään pois, viedään kadulle
sotilaiden seuraamana ja tehdään muutamia kysymyksiä. He ovat tyhmää
väkeä, ja puhuvat päättömiä, epäselviä asioita. Kun he ovat tehneet
kaikki voitavansa kanssanne, käskevät sotilaiden viedä teidän
takaisin vankeuteen. Siten kuljettavat he teitä milloin sinne milloin
tänne -- heidän täytyy tehdä jotakin palkkansa edestä. Ja sitte
päästävät he teidät menemään. Siinä kaikki."

"Kuinka, Andriusha, sinä osaatkin puhua!" huudahti äiti ehdottomasti.

Polvistuen teekeittiön edessä, puhalsi hän huolellisesti
piippuun; mutta äkkiä käänsi hän kasvonsa, jotka olivat punaiset
ponnistuksesta, hänen puoleensa, ja silittäen pitkiä viiksiänsä
molemmin käsin, kysyi hän: "Ja kuinka minä sitte puhun?"

"Aivan kuin ei kukaan koskaan olisi tehnyt sinulle vääryyttä."

Hän nousi ylös, lähestyi äitiä ja virkkoi päätänsä pudistaen:
"Löytyykö yhtä vääryyttä kärsimätöntä sielua koko avarassa
maailmassa? Mutta minä olen kärsinyt niin paljon, että olen
menettänyt vääryyksistä loukatun mielen. Mitä on tehtävä, jos ihmiset
eivät voi menetellä toisin? Vääryydet, joista kärsin paraikaa,
estävät minua suuressa mitassa työssäni. Niitä on mahdotonta karttaa.
Mutta turhaa on pysähtyä ja ruveta niihin huomiotansa lainaamaan,
se on ainoastaan ajan hukkaa. Sellainen elämä? Ennen saatoin joskus
vihastua, mutta silloin mietin itsekseni: kaikkialla näen ihmisiä
särjettyine sydämineen. Näytti siltä kuin jokainen olisi peljännyt,
että naapurinsa äimää häntä, ja siten koetti hän päästä naapurinsa
edelle ja iski häntä ensin. Sellaista on elämä, äiti hyvä."

Puheensa valui rauhallisesti. Hän varsin tahallaan veti äidin
huomion toisaalle pian saapuvista etsivistä poliiseista. Hänen
loistavat, terävät silmänsä hymyilivät surullisesti. Hän näytti hyvin
omituisella tavalla muodostaneen aineen, joka taipuu, mutta ei katkea.

Äiti huokasi ja kuiskasi puoliääneen lempeän toivon: "Suokoon jumala
sinulle onnea, Andriusha!"

Vähävenäläinen käveli teekeittiön luo pitkin askelin, istui uudelleen
sen ääreen kantapäilleen ja mumisi: "Jos hän antaa minulle onnea,
niin en kieltäydy siitä; pyytää en sitä tahdo, eikä ole aikaa sitä
hankkia."

Hän alkoi viheltää.

Pavel tuli sisälle pihalta ja virkkoi luotettavasti: "He eivät löydä
niitä!" ja alkoi peseytyä. Sitte kuivaten kätensä suurella huolella,
lisäsi hän: "Jos näytätte, äiti, että pelkäätte, luulevat he että
talossa täytyy olla jotakin, koska te vapisette. Emmekä me ole vielä
tehneet mitään, ei niin mitään. Tiedättehän ettemme tahdo mitään
pahaa; totuus on puolellamme ja me haluamme työskennellä sen eteen
kaiken elämämme. Siinä on koko rikoksemme. Mitä me sitte pelkäämme?"

"Minä koetan tehdä itseni kestäväksi, Pasha!" vakuutti äiti
hänelle. Ja seuraavassa hetkessä, aivan kykenemättömänä tuskaansa
hillitsemään, huudahti hän: "Toivoisin että he tulisivat pian, ja
kaikki olisi ohitse!"

Mutta he eivät tulleet tänä iltana, ja aamulla, vastapainoksi
kiusalle ja leikinteolle, joka saattaisi häntä kohdata pelkonsa
vuoksi, alkoi hän ajatuksissaan nauraa itsellensä.



Ihmisen turva


Sissit saapuivat juuri odottamattomalla ajalla, melkein kuukausi
tämän levottoman yön jälkeen. Nikolay Vyesovshchikov oli Pavelin
kotona puhuen hänen ja Andreyn kanssa sanomalehdestä. Oli jo
myöhä, melkein keskiyö. Äiti oli jo levolla. Puoleksi valveilla,
puoleksi nukuksissa kuunteli hän matalia, kiireisiä ääniä. Äkkiä
nousi Andrew ylös ja meni varovin askelin ulos keittiöstä, painaen
oven kiinni hiljaa jälkeensä. Äkkiä kuului porstuasta kolinaa. Ovi
lensi pikaisesti selkiselällensä ja vähävenäläinen astui kyökkiin,
ilmoittaen kuuluvalla kuiskeella: "Kuulen kannuksen kilinää kadulta!"

Äiti hypähti ylös vuoteelta, tarttuen pukuunsa vapisevilla
käsillänsä; mutta Pavel tuli ovelle ja virkkoi tyynesti: "Pysykää
vuoteella, äiti, te ette voi hyvin."

Etehisestä kuului varovaista, hiipivää ääntä. Pavel meni ovelle, ja
koputtaen siihen kädellään kysyi: "Kuka siellä?"

Pitkä, harmaa olento tuli kolisten esille; sen jälkeen toinen; kaksi
santarmia töyttäsi Pavelin takasin, asettuivat hänen molemmin puolin,
ja kova, ilkkuva ääni kuului sanovan: "Ähä, ette tainneet odottaa
ketään?"

Nämä sanat lausui pitkä heilakka, laiha upseeri, jolla oli ohkaiset,
mustat viikset. Kylän poliisi, Fedyakin, ilmestyi äidin tilan
viereen, ja kohottaen yhden käden lakkiinsa, osoitti toisella hänen
kasvojansa ja mulkoillen silmiään hurjasti, virkkoi: "Tämä on hänen
äitinsä, teidän ylhäisyytenne!" ja viitaten kädellään Pavelia kohti,
virkkoi hän: "Ja tässä on hän itse."

"Pavel Vlasov?" kysyi upseeri, höristäen silmiänsä, ja kun Pavel
ääneti nyökäytti päällään, julisti hän, viiksiään kierrellen: "Minun
täytyy tehdä etsiminen talossanne. Nouse ylös, vanha vaimo!"

"Kuka siellä on?" kysyi hän äkkiä kääntyen ovea kohti.

"Nimenne?" Äänensä kuului toisesta huoneesta.

Kaksi muuta miestä tulivat sisälle porstuasta; vanhempi sulattaja
Tveryakov ja hänen vuokralaisensa lämmittäjä Rybin, tanakka
tummapintainen talonpoika. Hän virkkoi samalla, kovalla äänellä:
"Hyvää iltaa, Nilovna!"

Äiti puki päällensä, puhellen koko ajan itseksensä puoliääneen,
ikäänkuin rohkaistakseen itseään: "Mitähän tämäkin oikein lienee? He
tulevat yöllä. Ihmiset ovat nukkumassa ja he tulevat --"

Huoneessa tuntui ilma ahtaalta, ja hajusi jostakin syystä kovasti
kenkämusteelle. Kaksi santarmia ja kylän komisaria, Ryskin,
joiden saappaat lujasti paukkuivat laattiaan, ottivat kirjoja
pois hyllyiltä, ja asettivat niitä pöydälle upseerin eteen. Kaksi
muuta kolisteli seiniä nyrkeillänsä, ja kurkistelivat tuolin alle.
Eräs miehistä kiipesi kömpelösti uunin päälle nurkassa, Nikolain
rokonarpiset kasvot tulivat täyteen punaisia pilkkuja, ja hänen
pienet harmaat silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt upseeriin.
Vähävenäläinen kierteli viiksiään, ja kun äiti astui huoneeseen,
hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään rohkaisevasti.

Koettaen painaa alas pelkoaan, käveli hän, ei syrjittäin, kuten
tavallisesti, vaan pystyssä ja kohtisuoraan, rinta pullistettuna,
joka antoi hänelle koomillista, jäykkää arvokkaisuutta. Kenkänsä
kopisivat laattiaan, ja silmäkulmat värisivät.

Upseeri tarttui kiireesti kirjoihin pitkillä sormillaan, käänteli
sivuja, puisteli niitä, ja lennätti ne sitte kalvosimensa
äkkijyrkällä liikkeellä pois luotansa. Joskus joku kirja lensi
laattiaan keveällä rapinalla. Kaikki olivat vaiti. Hikiset santarmit
huokuivat kuultavasti; kannukset helisivät, ja joskus kuului matala
kysymys: "Oletteko katsoneet täältä?"

Äiti seisoi Pavelin vieressä nojaten seinään. Hän asetti käsivartensa
ristiin rinnoillensa, kuten poikansakin, ja molemmat tarkastivat
upseeria. Äiti tunsi polvensa vapisevan, ja kuiva sumu peitti hänen
katseensa.

Äkkiä katkasi Nikolain terävä ääni hiljaisuuden:

"Onko tarpeellista syytää kirjat laattialle?"

Äiti vapisi. Tverjakov tavotteli päätänsä aivan kuin joku olisi
äimässyt häntä selkään. Rybin kakisti kurkkuansa ja katseli Nikolaita
huomaavaisesti.

Upseeri heitti päätänsä taapäin, terästi katsettansa ja katseli
silmänräpäyksen ajan rokonarpista, liikkumatonta naamaa. Sormensa
selailivat lehtiä vielä sukkelammin. Kasvonsa olivat keltaiset ja
kalvakkaat, ja hän väänteli huuliansa alinomaa. Aika ajoin avasi hän
suuret, harmaat silmänsä seljälleen aivan kuin olisi hän kärsinyt
sietämätöntä tuskaa, joka millä hetkellä hyvänsä olisi saattanut
puhjeta auttamattomaan huutoon.

"Sotilaat!" huudahti Vyesovshchikov uudelleen. "Poimikaa kirjat ylös
laattialta!"

Kaikki santarmit käänsivät silmänsä häneen, ja vilkasivat sitte
upseeriin. Tämä kohotti päätänsä uudelleen ja murisi katsahtaen
läpitunkevasti Nikolaihin: "No niin, no niin, poimikaa ylös kirjat."

Yksi santarmeista kumartui alas, ja alkoi koota ylös kirjoja,
kurkistellen kierosti Nikolaihin päin.

"Miksi ei Nikolai pysy hiljaa?" kuiskasi äiti Pavelille. Tämä pudisti
hartioitansa. Vähävenäläinen painoi päänsä alas.

"Mitä siellä kuiskaillaan? Olkaapa hiljaa. Kuka lukee Pipliaa?"

"Minä", virkkoi Pavel.

"Ahaa! Ja kenen nuo kirjat sitte ovat?"

"Minun ne ovat", vastasi Pavel.

"Vai niin!" huudahti upseeri, heittäytyen taapäin tuolissansa. Hän
ratisutti luita hienoissa sormissansa, oikasi säärensä pöydän alle,
ja kysyi Nikolailta viiksiänsä kierrellen: "Oletko Andrei Nahodka?"

"Olen!" vastasi Nikolai, astuen lähemmä. Vähävenäläinen kohotti
kätensä ja veti häntä hartioista takasin.

"Hän erehtyi; minä olen Andrei!"

Upseeri kohotti sormensa ja virkkoi Vyesovshchikoville: "Olkaa
varoillanne."

Hän alkoi katsella papereitansa. Ikkunasta pilkisti kirkas öinen
kuutamo sieluttomin silmin. Joku liikkui ikkunan takana ja lumi
narisi hänen askelensa alla.

"Teitä, Nahodka, on jo kerran ennen tutkittu valtiollisesta
rikoksesta?" kyseli upseeri.

"Niin on. Minua tutkittiin Bostovissa ja Saratovissa. Mutta siellä
kutsuivat santarmit minua herraksi!"

Upseeri räpähytti oikeata silmäänsä, hieroi sitä, ja virkkoi,
näyttäen valkoisia hampaitaan: "Ja tiedättekö, herra Nahodka, niin
juuri te, herra Nahodka, ketkä rikolliset lurjukset ovat, jotka
levittelevät rikollisia julistuksia ja kiellettyjä kirjoja tehtaalla?
Mitä?"

Vähävenäläinen heilutteli ruumistansa edestakasin ja oli juuri
sanomaisillaan jotakin leveä hymy huulillaan, kun Nikolain ärtynyt
ääni kuului uudelleen:

"Tämä on ensi kerta, jolloin näemme roistoja täällä!"

Seurasi syvä hiljaisuus. Tuskin kuului hengen hiiskahdusta. Äidin
arpi muuttui aivan valkoiseksi ja hänen oikea silmäkulmansa kohosi
pystyyn. Rybinin musta parta värisi oudosti. Hän painoi alas
katseensa, ja raapi hiljalleen yhtä kättänsä toisella.

"Viekää tämä koira täältä ulos!" virkkoi upseeri.

Kaksi santarmia tarttui Nikolain käsipuoliin ja työnsivät hänet
törkeästi ulos keittiöön. Siellä polki hän jalkaansa lujasti
laattiaan, huutaen: "Lakatkaa roistot, että saan palttoon päälleni!"

Poliisikomisarjus tuli sisälle pihalta, sanoen: "Ei siellä ulkona ole
mitään. Olemme hakeneet kaikkialta!"

"Niin, tietysti ei!" huudahti upseeri nauraen. "Tiesinhän sen! Täällä
on kokenut mies muassa, ja kaikki käy aivan itsestään."

Äiti kuunteli tätä ohkaista, kuivaa ääntä, ja katsellen kauhulla
noita keltaisia kasvoja, tunsi hän hänessä vihollisen, vihollisen
ilman armoa, jonka sydän oli täynnä ylhäisön halveksumista aliluokkaa
kohtaan. Ennen hän oli ainoastaan ani harvoin nähnyt sellaista
henkilöä, ja hän oli jo ehtinyt unohtaa sellaisten olemassaolon.

"Tämä on siis mies, jota Pavel ja hänen ystävänsä ovat loukanneet",
ajatteli hän.

"Minä panen teidät kiinni, _herra_ Andrei Anisimov Nahodka."

"Minkä vuoksi?" kysyi Vähävenäläinen tyyneesti.

"Sanon sen teille perästä päin!" Vastasi upseeri halveksivalla
tyyneydellä, ja kääntyen Vlasovin puoleen, huudahti hän: "Osaatteko
lukea tahi kirjoittaa?"

"Ei", vastasi Pavel.

"En kysynyt teiltä!" virkkoi upseeri kuivan kylmästi, ja jatkoi:
"Vastatkaa, vanha vaimo, osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"

Äiti tunsi vastustamatonta vihaa tätä miestä kohtaan. Äkkivapistus
valtasi hänet, aivan kuin hän olisi hypännyt kylmään veteen. Hän
oikasi itsensä, arpensa kävi purppuraiseksi ja otsansa kutistui
matalaksi.

"Älkää mahtailko!" virkkoi hän, ojentaen kätensä häntä kohti. "Olette
vielä aivan nuori; ette tiedä mitä kurjuus ja suru ovat --"

"Rauhoitu, äiti!" keskeytti Pavel.

"Tällaisissa asioissa, äiti, pitää teidän ottaa sydämmenne hampaitten
väliin, ja pitää sitä siellä tiukasti", virkkoi vähävenäläinen.

"Odota hetkinen, Pasha!" huudahti äiti, rientäen pöydän ääreen ja
kysyen upseerilta: "Minkätähden vangitsette te ihmisiä tällä tavoin?"

"Se ei kuulu teille. Vaijetkaa!" kiljasi upseeri, nousten.

"Tuokaa sisälle vangittu Vyesovshchikov!" komensi hän, ja alkoi lukea
ääneen asiapaperia, jonka hän kohotti naamansa eteen.

Nikolai tuotiin sisälle.

"Hatut pois!" huusi upseeri, keskeyttäen lukemisensa.

Rybin meni Vlasovan luokse, ja virkkoi hänelle, taputtaen häntä
selkään: "Älä kiihoitu, Äiti."

"Kuinka saatan ottaa hatun päästäni, kun he pitelevät käsiäni?" kysyi
Nikolai.

Upseeri asetti paperin pöydälle.

"Allekirjoittakaa", virkkoi hän lyhyesti.

Äiti näki kuinka jokainen piirsi nimensä asiakirjaan, hänen
kiihoituksensa painui alas ja hellempi tunne täytti hänen rintansa.
Silmänsä täyttyivät kyynelillä -- polttavilla loukatun voimattomuuden
kyynelillä -- sellaisilla kyynelillä, joita hän oli vuodattanut
kaksikymmentä vuotta naimisissa ollessaan, mutta viimeksi kuluneina
vuosina oli hän melkein kokonaan unohtanut niiden kitkerän, sydäntä
kalvavan maun.

Upseeri katseli häntä halveksivasti. Hän rypisti silmäkulmiansa,
huomauttaen: "Te huudatte ennenkun hätä on läsnä, rouvaseni! Pitäkää
varanne, että teillä on kyyneleitä säästössä tulevaisuutta varten!"

"Äidillä on aina kyyneliä kaikkeen, kaikkeen! Jos teillä on äiti, hän
kyllä sen tietää!"

Upseeri kokosi kiireesti kaikki paperit uusiin kansiin, joissa oli
kiiltävä lukko.

"Kuinka riippumattomia he kaikki täällä ovat!" virkkoi hän kääntyen
poliisikomisariuksen puoleen.

"Tottelemattomia roistoja!" mutisi poliisikomisarius.

"Mars!" komensi upseeri.

"Hyvästi, Andrei! Hyvästi Nikolai!" virkkoi Pavel lempeästi,
matalalla äänellä, puristaen ystäviensä käsiä.

"Kas niin. Hyvästi, kunnes taas tavataan!" rähisi upseeri.

Vyesovshchikov puristi ääneti Pavelin käsiä lyhyillä sormillansa
ja hengittäen raskaasti. Veri nousi hänen paksuun niskaansa; hänen
silmänsä säihkyivät pettyneestä vihasta. Vähävenäläisen kasvot
säteilivät päivänpaistetta. Hän kumarsi päätänsä ja kuiskasi jotakin
äidille, joka teki ristinmerkin hänen ylitsensä.

"Jumala muistaa rehellistä ihmistä", kuiskasi hän.

Vihdoin alkoivat kaikki harmaatakkiset lappaa ulos porstuaan, ja
heidän kannuksensa helisivät poistuessaan. Rybin läksi viimeisenä.
Hän katseli Pavelia huomaavalla ilmeellä tummissa silmissänsä ja
virkkoi miettivästi: "No niin, eipähän muuta kuin hyvästi nyt!" ja
rykäisten partaansa kulki hän keveästi ulos etehiseen.

Pavel käveli kädet selän takana hartaasti edestakaisin huoneessa,
astellen kirjojen ja vaatteiden ylitse joita oli kasaantunut
laattialle. Vihdoin virkkoi hän synkästi:

"Näithän kuinka se tapahtui! Loukkausten kanssa! inhoittavasti --
niin! He jättivät minut jälelle."

Katsellen neuvottomasti huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä,
kuiskasi äiti surullisesti: "He vievät sinut myös, ole varma siitä.
Mutta miksi puhui Nikolai heille sillä tavoin?"

"Luulen että hän pelästyi", virkkoi Pavel tyynesti. "Niin -- heille
on mahdotonta puhua, aivan mahdotonta! He eivät kykene ymmärtämään!"

"He tulivat, sieppasivat saaliinsa ja veivät ne pois", mutisi äiti,
heiluttaen käsiänsä. Mutta koska poikansa jätettiin rauhaan, tykytti
sydämensä keveämmin. Mielensä pyöri yksinkertaisesti yhdessä ainoassa
pisteessä, eikä halunnut siitä liikkua mihinkään. "Kuinka hän
halveksii meitä tuo keltainen kätyri! Kuinka hän meitä kohtelee."

"Älkäämme ajatelko sitä enää, äiti!" virkkoi Pavel päättävästi.
"Poimikaamme nämä ylös!"

Hän kutsui äitiänsä "mammaksi", jota sanaa hän käytti ainoastaan
silloin kuin hän tuli häntä lähemmä. Äiti tuli hänen luoksensa,
katsoi häntä silmiin ja kysyi lempeästi: "Loukkasivatko he sinua?"

"Loukkasivat", vastasi hän. "Se on vaikeaa -- hyvin vaikeaa kärsiä!
Olisin mieluummin mennyt heidän kanssansa."

Äidistä näytti että poikansa silmissä kiehui kyyneliä, ja haluten
lohduttaa häntä, aavistaen mikä tuska hänen sydäntänsä ahdisti,
virkkoi hän huoaten: "Odota hetkinen -- he vievät kyllä vielä
sinutkin!"

"Niin tekevät!" vastasi hän.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen virkkoi äiti surullisesti: "Kuinka
kova sinä olet, Pavel! Jospa edes kerrankin lohduttaisit minua! Mutta
sinä et sitä tee. Kun minä virkan jotakin kauhistuttavaa, lisäät sinä
siihen pahempaa."

Pavel katseli häntä, meni aivan hänen luoksensa ja sanoi lempeästi:
"En voi, äiti! En voi valehdella! Sinun täytyy tottua siihen!"



Valoa hakemassa


Seuraavana päivänä saivat he tietää että Bukia, Somoilov, Somov ja
viisi muuta oli vangittu. Iltasella tuli Fedya Maxin heille juoksu
jalassa. Hänen kotonansa oli myös ollut etsijöitä. Hän piti itseänsä
oikeana sankarina.

"Peloittiko teitä, Fedja", kyseli äiti.

Hän kalpeni, kasvonsa tivistyivät ja sieramensa vapisivat.

"Pelkäsin että upseeri löisi minua. Hänellä on musta parta, hän
on roteva mies, sormensa ovat karvaiset, ja hän käyttää tummia
silmälaseja, joten hän näyttää kuin olisi hän silmätön. Hän kiljui ja
polki jalkaa. Hän sanoi että minä tulisin märkänemään vankiloissa.
Eikä minua ole ikinä äiti eikä isä rangaissut; he rakastavat minua
sillä minä olen heidän ainoa poikansa. Kaikkia kuritetaan yhtenään,
mutta minä säästyn aina."

Hän ummisti silmänsä hetkiseksi, puristi yhteen huuliansa, pyyhkäsi
tukkaansa taapäin nopealla liikkeellä molemmilla käsillänsä ja
katsoen Paveliin punertavin silmin, virkkoi hän: "Jos kuka minuun
koskee, silloin isken häneen koko ruumiini voimalla niinkuin veitsi
-- minä puren hampaani häneen kiinni, haluaisin mieluummin, että
hän siinä paikassa lopettaisi minut, ja sitte olisi kaikki lopussa
yhdellä kertaa!"

"Itseäsi puolustamaan on sinulla oikeus", virkkoi Pavel. "Mutta varo
ettet hyökkää!"

"Olette niin hento ja laiha", huomautti äiti. "Mitäpä hyvää olisi
tappelemisesta?"

"Minä tahdon tapella!" vastasi Fedya matalalla äänellä.

Hänen mentyänsä virkkoi äiti Pavelille: "Tämä nuorukainen menee
kadotukseensa pikemmin muita kaikkia."

Pavel vaikeni.

Muutaman minuutin kuluttua aukeni keittiön ovi hitaasti ja Rybin
astui sisään.

"Hyvää iltaa!" virkkoi hän hymyillen. "Tässä minä olen taas. Eilen he
toivat minut tänne; tänään tulen tänne omasta vapaasta tahdostani.
Niin, niin!" Hän puristi lujasti Pavelin kättä, asetti sitte kätensä
äidin olkapäälle ja virkkoi: "Annattehan minulle teetä?"

Pavel katseli äänetönnä hänen tummaa, leveätä varttansa, hänen
paksua, mustaa partaansa ja tummia, älykkäitä silmiä. Jonkunmoinen
vakavuus ilmaantui hänen rauhallisessa katseessansa; hänen suora
vartalonsa herätti luottamusta.

Äiti meni keittiöön valmistamaan samovaaria. Rybin istui alas,
silitteli partaansa ja asettaen kyynäspäänsä pöytää vasten, katseli
Pavelia hyvin tarkkaan.

"Tämmöistä se on", virkkoi hän, aivan kuin olisi jatkanut jotakin
alotettua keskustelua. "Minun täytyy saada puhua avonaisesti
kanssanne. Huomasin teidät jo kauan aikaa ennen tuloani. Me asumme
melkein ovet vastakkain. Näin paljon väkeä tulevan luoksenne, eikä
yhtään humalaista, eikä pahaa elämää. Tämä juuri on pääasia. Jos
ihmiset eivät herätä paholaista, herättävät huomiota ihan paikalla.
Miksi niin? Siinäpä se! Siksi kaikkein silmät ovat isketyt minuun,
kun elän erilläni, enkä loukkaa ketään."

Hänen puheensa kaikui vapaasti ja sujuvasti. Siinä oli kajahdus, joka
voitti luottamusta.

"Niin. Jokainen puhuu teistä. Minun isäntäni kutsuvat teitä
kerettiläiseksi, sillä te ette käy kirkossa. Minä en myös käy
kirkossa. Sitte ilmestyivät nuo lentolehdet. Tekö ne keksitte?"

"Minä!" vastasi Pavel, hellittämättä katsettansa Rybinista. Rybin
katsoi samoin tiukasti Pavelin kasvoihin.

"Sinäkö yksin!" huudahti äiti, tullen huoneeseen. "Sinä et ollut
yksin."

Pavel hymyili, samoin teki Rybin.

Äiti meni pois aivastellen, hieman loukkautuneena, ettei hänen
sanoillensa lainattu mitään huomiota.

"Nuo lentolehdet ovat hyvin keksityt. Ne herättävät väkeä. Niitä on
ilmestynyt jo kaksitoista, eikö niin?"

"Niin on."

"Olen lukenut ne kaikki! Aivan niin. Joskus ne eivät ole tarpeeksi
selviä, ja niissä on muutamia tarpeettomia asioita. Mutta kun mies
puhuu paljon niin on aivan luonnollista, että hän joskus ilmaisee
aatteensa siinä muodossa."

Rybin hymyili. Hampaansa olivat lujat ja valkoiset.

"Sitte seurasi kuulustelu. Se liitti minut teihin enemmän kuin
mikään muu. Te ja vähävenäläinen ja Nikolai, kaikki jouduitte heidän
aineikseen!" Hän pysähtyi hakeaksensa oikeaa sanaa ja katseli
ikkunasta, naputellen pöytää sormillansa. "He huomasivat päätöksenne.
Te teette työnne, teidän arvokkaisuutenne, niin he sanovat, ja me
teemme mitä meille kuuluu. Vähävenäläinen on myös hieno mies. Joku
päivä sitte kuulin kuinka hän puhui tehtaassa ja silloin mietin
mielessäni: 'tuota miestä on vaikea saada vaikenemaan; kuolema on
ainoa mikä häneen tepsii! Mikä rohkea olento!' Luotatteko minuun,
Pavel?"

"Luotan, minä luotan teihin!" virkkoi Pavel, päätänsä nyökäyttäen.

"Se on oikein. Katsokaa! Olen neljänkymmenen vuoden vanha, olen
kaksi kertaa teitä vanhempi, ja olen nähnyt kaksikymmentä kertaa
enemmän kuin te. Kolme pitkää vuotta kulutin jalkojani luihin saakka,
marssiessani armeijassa. Olen ollut kahdesti naimisissa. Olen
matkustanut Kaukasiassa, ja tunnen duhoboreja. He eivät ole elämän
mestareita, ei, sitä he eivät ole."

Äiti kuunteli mielenkiinnolla hänen suoraa puhettansa. Häntä
miellytti nähdä vanhemman miehen tulevan poikansa luokse, ja
puhuvan ikäänkuin olisi hän tunnustanut jotakin. Mutta Pavel näytti
kohtelevan vierastansa liian lyhyesti, ja äiti, joka halusi saada
keskustelua herttaisemmaksi, kysäsi Rybinilta: "Kenties haluatte
jotain syödä?"

"Kiitoksia, äiti! Olen jo syönyt illalliseni. Te siis arvelette,
Pavel, ettei elämä kulje niinkuin sen pitäisi?"

Pavel nousi ylös ja alkoi astella huoneessa edestakaisin, asettaen
kätensä selkänsä taakse.

"Se kulkee hyvää latua", vastasi hän. "Nytkin juuri, esimerkiksi, toi
se teidät tänne luokseni avoimin sydämin. Me, jotka työskentelemme
koko elämämme -- kiinnymme sen kautta toisiimme enemmän ja enemmän
joka päivä. Aika on tuleva, jolloin me kaikki tulemme liittymään
toisiimme. Elämä on järjestetty väärin meitä kohtaan, ja se on tehty
meille rasitukseksi. Mutta samalla, kuitenkin, avaa elämä itse
meidän silmämme huomaamaan sen katkeran tarkoituksen, ja osoittaa se
itse ihmiselle kuinka hänen on jouduttaminen sen kulkua. Me kaikki
ajattelemme juuri siten miten elämme."

"Totta, totta. Mutta odottakaahan!" Rybin keskeytti hänet. "Ihmisen
pitäisi uusiutua -- sitä minä ajattelen! Kun hän tulee likaiseksi,
vie hänet kylpyyn, anna hänelle aika pesu, pane puhtaat vaatteet
hänen päälleen -- ja hän alkaa voida hyvin. Eikö niin? Ja jos sydän
käypi tahraiseksi, ota nahka pois sen ympäriltä, vaikkapa verta
vuotaisi ja pese ja pueta se uudelleen. Eikö totta? Kuinkas muutoin
voisi puhdistaa sisäisen ihmisen? Siinäpä se!"

Pavel alkoi puhua kiihkeästi ja katkerasti jumalasta, tsaarista,
hallituksen auktoriteeteistä, tehtaasta ja kuinka vieraissa maissa
työväki nousee oikeuksiensa puolesta. Rybin hymyili välistä, ja löi
sormensa joskus pöytään, ikäänkuin olisi merkinnyt jonkun aikajakson.
Silloin tällöin huudahti hän lyhyesti: "Niin!"

Ja kerta virkkoi hän nauraen hiljaa: "Te olette niin nuori. Tunnette
ihmisiä niin vähän!"

Pavel virkkoi vakavasti, pysähtyen hänen eteensä: "Älkäämme puhuko
nyt siitä mikä on vanha tai nuori. Katsokaamme mieluummin kenen
ajatukset ovat todellisempia."

"Mielestämme on meitä petetty myös jumalan suhteen. Minä myös
ajattelen, että uskonto on väärä ja meille vahingollinen."

Tässä tuli äiti keskeyttämään. Kun poikansa puhui jumalasta ja
kaikesta mikä koski hänen uskoansa häneen, halusi hän kohdata hänen
katseensa ja pyytää hiljaa pojaltansa ettei hän särkisi hänen
sydäntänsä terävillä, katkerilla epäuskon sanoilla. Ja hänestä tuntui
että Rybin, vanhempi mies, oli myös tyytymätön ja loukattu. Mutta
kun Rybin tyynesti asetti kysymyksensä Pavelille, ei hän saattanut
enää kauemmin hillitä itseänsä, ja hän virkkoi varmasti: "Kun puhutte
jumalasta, toivoisin että olisitte varovaisempia: saatte tehdä mitä
tahdotte, onhan teillä palkinto työssänne." Riipaisten henkeänsä
jatkoi hän vielä suuremmalla kiihkolla: "Mutta minä olen vanha
nainen eikä minulla ole mihin turvaisin, jos otatte jumalan minulta
pois."

Silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän pesi astioita ja sormensa
vapisivat.

"Te ette ymmärtänyt meitä, äiti!" virkkoi Pavel lempeästi ja
ystävällisesti.

"Anteeksi, äiti!" lisäsi Rybin hitaalla, täyteläisellä äänellä.
Hän katsoi Paveliin ja hymyili. "Unohdin että olette liian vanha
leikkaamaan poikki siteenne."

"En puhunut", jatkoi Pavel, "hyvästä ja armollisesta jumalasta,
johon te uskotte, mutta siitä jumalasta, jolla papit meitä uhkaavat
rangaistuksella, jonka nimessä he uhkaavat pakottaa meitä kaikkia
toteuttamaan muutamien pahaa tahoa."

"Niin juuri, te olette oikeassa!" huudahti Rybin, pyyhkien pöytää
sormillansa. "He ovat vääristelleet yksin meidän jumalamme ja ovat
kääntäneet kaikki käsissänsä meitä vastaan. Huomatkaa, äiti, että
jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, oman olentonsa mukaiseksi. Sen
vuoksi on hän ihmisen kaltainen, jos ihminen on hänen kaltaisensa.
Mutta me olemme muuttuneet, emme jumalan kaltaisiksi, vaan
petoeläimiksi! Kirkossa asettavat he harakanpelättimen eteemme.
Meidän pitää vaihtaa jumalamme, äiti; meidän pitää puhdistaa hänet!
He ovat pukeneet hänet vääryyden vaippaan ja täyteen solvauksia; he
ovat rusikoineet hänen kasvonsa, hävittääksensä meidän sielumme."

Hän puhui tyynesti, selvästi ja ymmärrettävästi. Jokainen sana
kohtasi äidin korvia kuin isku. Hänen kasvonsa istuivat partansa
mustassa kehyksessä, ja hänen leveät kasvonsa, jotka äidin mielestä
näyttivät olevan kuin surupuvussa, peloittivat häntä. Hänen silmiensä
tumma loiste oli hänestä sietämätöntä. Se herätti hänessä tuskaa ja
täytti kauhulla hänen sydämensä.

"Ei, minun olisi ennemmin pitänyt mennä pois", virkkoi äiti,
pudistaen päätänsä kieltävästi. "Voimani eivät riitä tällaisen
kuuntelemiseen. En voi!"

Ja hän asteli kiireesti kyökkiin, Rybinin sanojen häntä seuratessa:
"Siinäpä se on, Pavel! Se ei ala päästä, vaan sydämestä. Sydän on
sellainen paikka ettei mitään muuta siinä saa kasvaa."

"Ainoastaan järki, järki on vapauttava ihmiskunnan", virkkoi Pavel
vakuutuksella.

"Järki ei anna voimia!" väitti Rybin innostuneena. "Sydän antaa
voimia, eikä pää, sanon teille."

Äiti riisuutui ja laskeusi levolle ilman iltarukousta. Häntä vilusti
ja hän tunsi itsensä onnettomaksi. Ja Rybin, joka ensin näytti niin
vakavalta, viisaalta mieheltä, herätti nyt hänen sielussaan sokeaa
vihaa.

"Kerettiläinen! Kapinan nostaja!" ajatteli hän mielessään, kuunnellen
hänen tasaista ääntänsä, joka kohosi hänen sydämensä syvyydestä. "Hän
myös on tullut -- hän on ollut välttämätön!"

Rybin puhui vakaumuksella ja tyyneydellä. "Pyhä paikka ei saa jäädä
tyhjäksi. Paikka missä jumala asuu on tuskien asunto; ja jos hän
katoaa pois sydämestä, jättää se haavan jälkeensä, uskokaa sanojani!
On tarpeellista, Pavel, keksiä uusi usko; on tarpeellista luoda
jumala kaikille. Ei tuomari, eikä sotilas, mutta jumala sellainen,
joka on kaikkien kansojen ystävä."

"Olihan teillä jo yksi! Olihan teillä Kristus!"

"Odottakaa hetkinen! Kristus ei ollut henkisesti luja. 'Ota pois
minulta tämä kalkki!' sanoi hän. Ja hän tunnusti keisarin. Jumala
ei saata tunnustaa ihmisvoimia. Hän itsessänsä on kaikkivoima. Hän
ei paloittele sieluansa, sanoen: 'niin paljon jumalisille ja niin
paljon ihmisille'. Jos Kristus tuli kirkastamaan jumaluutta, ei hän
tarvinnut tietää mitään maallisesta. Mutta hän tunnusti ihmisten
toimet ja hän tunnusti avioliiton. Ja se oli väärin tehty että hän
tuomitsi viikunapuun. Oliko se omasta tahdostansa hedelmätön? Samoin
ei sielu myös ole kuiva hyvistä hedelmistä omasta tahdostansa. Olenko
minä itse kylvänyt pahaa sydämeeni? Enpä suinkaan!"

Molemmat äänet humisivat vuoron perään huoneessa, aivan kuin olisivat
takertuneet toinen toiseensa ja kuin olisivat leikkineet kiihkoisaa
temmellystä. Pavel käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa; laattia
natisi hänen jalkainsa alla. Kun hän puhui, haipuivat kaikki muut
hänen tieltään; mutta Rybinin tyynen ja varman äänen ohella kuului
kellon heilurin tasainen lyönti ja matala jäisen huurteen ritinä,
aivan kuin terävät kynnet olisivat raapineet talon ikkunaa.

"Minä puhun teille omalla tavallani, aivan omilla sanoillani. Jumala
on kuin tuli. Hän ei vahvista mitään. Hän ei voi. Hän enemmän vaan
polttaa ja vaivaa, antaessaan valoa. Hän polttaa alas kirkot, mutta
ei suinkaan niitä korota. Hän asuu sydämessä."

"Ja myöskin mielessä", lisäsi Pavel.

"Aivan niin! Sydämessä ja mielessä. Siinä on juuri kipeä paikka. Se
juuri tekee kaikki surut ja onnettomuudet. Me olemme eroittaneet
itsemme todellisesta itsestämme. Sydän oli erotettu mielestä, ja
mieli hävisi kokonaan. Ihminen ei ole mikään eheys. Jumala se
tekee hänestä ehyen, tekee hänestä pyöreän, ympyriäisen esineen.
Jumala tekee kaikki esineet pyöreiksi. Sellainen on maapallo ja
kaikki tähdet, sekä mikä vaan on näkyväistä silmälle. Mutta jyrkät,
kulmikkaat esineet ovat ihmisten tekoja."

Äiti vaipui unen helmaan eikä kuullut Rybinin poistumista.

Mutta hän alkoi tulla useammin, ja jos jotkut Pavelin toverit olivat
läsnä, istui Rybin nurkassa vaieten, huomauttaen ainoastaan joskus:
"Aivan niin."

Ja kerran katsahdettuansa jokaiseen nurkastansa tummalla
katseellansa, virkkoi hän synkästi: "Meidän täytyy puhua siitä mikä
on olevaista; se mikä tulee olemaan, on meille tuntematonta. Kun
kansat ovat vapauttaneet itsensä, näkevät he itse mikä heille on
parasta. Jo on kylliksi, kylliksi päntätty heidän päihinsä sellaista,
jota he eivät ollenkaan tahdo. Tulkoon siitä loppu kerrankin! Antaa
heidän itsensä miettiä. Kenties haluavat he hyljätä kaikki, koko
elämän, ja kaiken valaistuksen; kenties tulevat he huomaamaan että
kaikki on järjestetty heitä vastaan. Te annatte yksinkertaisesti
kaikki kirjat heidän käsiinsä, ja he hakevat niistä vastauksen
itsellensä, nojaten niihin! Huomauttakaa heille ainoastaan, että mitä
ahtaammat länget ovat hevosen kaulan ympärillä, sitä pahemmin se
tekee työtä."

Mutta kun Pavel oli kotona Rybinin kanssa kahdenkesken, alkoivat
he heti loppumattoman väittelyn, jota äiti kuunteli levottomasti,
seuraten ääneti heidän sanojansa, ja koettaen ymmärtää niitä. Joskus
näytti siltä kuin olisi tämä leveähartiainen ja mustapartainen
talonpoika sekä hänen hyvin muodostunut poikansa molemmat tulleet
sokeiksi. Tässä pienessä huoneessa, pimeässä, he näyttivät
kolahtelevan puolelta toiselle, hakien valoa ja selvitystä, että
he tarttuivat siihen voimakkain, mutta sokein käsin; he näyttivät
kaatuvan lattialle, jossa he potkivat ja ponnistelivat päästäksensä
jaloillensa. He loukkasivat itsensä aivan joka paikkaan, hapuilivat
jokaista esinettä, ja viskasivat ne sitte pois luotansa, tyyninä ja
kylminä, kadottamatta toivoansa ja uskoansa.

He totuttivat häntä kuuntelemaan monia sanoja, jotka olivat hirmuisia
tarkkuutensa ja rohkeutensa takia, eivätkä nämä sanat enää painaneet
niin raskaasti häntä kuin ensin. Hän oppi työntämään ne pois
korvistansa. Ja vaikka Rybin yhä oli mielestänsä epämiellyttävä, ei
hän enää herättänyt hänessä vihamielisyyttä.

Kerran viikossa kantoi äiti kirjoja ja alusvaatteita vähävenäläiselle
vankilaan. Kerran sallivat he hänet nähdä ja puhua kanssansa, ja
kotiin tultuaan kertoi hän riemuisasti: "Hän on siellä myös aivan
kuin kotonansa! Hän on hyvä ja lempeä jokaiselle; jokainen laskee
leikkiä hänen kanssaan; aivan kuin olisi juhlapäivä aina hänen
sydämessään. Hänen kohtalonsa on raskas ja kova, mutta hän ei halua
sitä näyttää."

"Hän on oikeassa! Sillä tavoin pitäisi jokaisen käyttäytyä",
huomautti Rybin. "Me olemme kaikki käärityt onnettomuutemme koteloon,
samoin kuin ruumiimme on nahkan sisällä. Me hengitämme onnettomuutta
ja me puemme itsemme kurjuudellamme. Mutta siinä ei ole mitään
kerskailemista. Eivät kaikki ihmiset ole sokeita; jotkut sulkevat
silmänsä aivan tahallaan. Ja jos olette typerä, saatte itse siitä
kärsiä."



Suon usvat


Vlasovan vanha ja pieni harmaa talo herätti kyläläisten
huomiota enemmän ja enemmän: ja vaikka heidän urkkimisensa oli
ennakkoluuloista ja vihollismielistä laatua, kasvoi siihen samalla
suuri määrä uteliaisuutta. Silloin tällöin pistäysi joku heillä, ja
katseltuaan tarkkaan saattoi sanoa Pavelille: "Kas vaan, veliseni,
sinä luet täällä kirjoja ja tunnet siis lakimme. Selitäpä niitä
minullekin, sillä -- --"

Ja hän kertoi jostakin vääryydestä poliisien tai tehtaan hallituksen
puolelta. Hyvin mutkallisessa asiassa antoi Pavel miehelle kirjeen
ystävällensä lakimiehelle kaupungissa, ja milloin kykeni, selitti hän
asian itse.

Vähitellen alkoivat ihmiset katsella kunnioituksella tätä nuorta,
vakavaa miestä, joka puhui kaikista yksinkertaisesti ja rohkeasti,
ja tuskin koskaan nauroi, joka katsoi jokaiseen ja kuunteli
jokaista huomiolla, joka tunkeusi joka olosuhteisiin, ja aina löysi
jonkunmoisen yleisen ja katkeamattoman siteen, joka yhdisti kaikki
ihmiset toisiinsa tuhansilla lujasti solmituilla solmuilla.

Vlasova näki kuinka hänen poikansa oli varttunut mieheksi; hän koetti
kaikin voimin ymmärtää hänen työtänsä, ja kun hän siinä onnistui,
riemuitsi hän siitä lapsellisella ilolla.

Pavel nousi erityisesti ihmisten silmissä kun hänen kirjansa
"Mutainen penni" alkoi painosta ilmestyä.

Tehtaan taustalla levisi myrkkyä henkivä suo, joka melkein ympäröi
koko tehdasalueen, ja jossa kasvoi petäjiä ja koivuja. Kesäisin
peitti sen paksu kellertävän vihertävä vaahto, ja laumottain
hyttysiä parveili sieltä ympäri kylän levittäen kuumetautia. Suo
kuului tehtaalle, ja uusi taloudenhoitaja, joka halusi hyötyä siitä,
mietti ruveta sitä kuivattamaan ja siten johdonmukaisesti saamaan
siitä suuret määrät kuivattuja sammalia. Esittäen työmiehille
kuinka suuressa määrin tämä menettely tulisi lisäämään kaikkien
yleistä hyvinvointia, antoi tämä edusmies käskyn vähentää yhden
kopeekan ruplaa kohti jokaisen työmiehen palkasta, korvataksensa
suon kuivattamisen kulunkeja. Työmiehet nostivat mellakan; he
kieltäytyivät varsinkin sentähden, että tehtaan virkamiehet olivat
vapautetut tästä uudesta verottamisesta.

Pavel oli kipeä lauantaina, jolloin seinille ripustettiin tämän uuden
veron määräys. Hän ei ollut mennyt työhön, eikä tiennyt siis mitään
tästä. Seuraavana päivänä, messun jälkeen, tulivat seppä Sizov, pieni
vanha mies sekä pitkä pahantekijän näköinen lukkoseppä Makhotin, ja
kertoivat hänelle päällikkönsä päätöksen.

"Muutamat meistä vanhemmista olemme lyöneet tuumamme tukkuun",
virkkoi Sizov, puhuen vakavasti, "olemme puhuneet asiasta keskenämme,
ja toverimme lähettivät meidät teidän luoksenne, nähkääs, koska te
olette lukenut mies keskuudessamme. Löytyykö sellaista lakia, joka
oikeuttaa päällikköämme sotaan hyttysiä vastaan meidän kopeekkamme
kustannuksella?"

"Ajatelkaahan!" virkkoi Makhotin, pienten silmäinsä loistaessa,
"kolme vuotta sitte petturit kokosivat veroa rakentaakseen kylpylää.
Kolme tuhatta kahdeksan sataa ruplaa he kokosivat. Missä ovat nuo
ruplat nyt? Ja missä on kylpylaitos?"

Pavel selitti taksan laittomuuden, sekä kuinka hävyttömän rohkeita
tehtaanomistajat olivat vaatimuksessaan; ja molemmat vieraat läksivät
pois katkeralla mielellä.

Äiti, joka oli saattanut heitä ovelle saakka, virkkoi nauraen: "Nyt,
Pasha, ovat vanhatkin ihmiset alkaneet tulla luoksesi viisautta
noutamaan."

Mitään vastaamatta istuutui Pavel pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa.
Muutaman minuutin kuluttua virkkoi hän: "Ole hyvä, äiti, ja mene
viemään tämä kirje kaupunkiin heti paikalla."

"Onko se jotain vaarallista?" kysyi äiti.

"On! Siellä julaistaan meille sanomalehteä. 'Mutainen penni' täytyy
joutua ensi numeroon."

"Lähden ihan paikalla", vastasi äiti, alkaen pukeutua nopeasti.

Tämä oli ensimäinen tehtävä, jonka poikansa oli hänelle uskonut. Hän
oli onnellinen kun poikansa puhui niin avonaisesti tästä, ja että hän
kenties voisi olla hyödyllinen hänen työssänsä.

"Ymmärrän ihan täsmälleen, Pasha," virkkoi hän. "Sehän on täydellistä
ryöväystä. Mikä on miehen nimi? Jegor Ivanovich?"

"Aivan niin", vastasi Pavel, ystävällisesti hymyillen.

Hän palasi vasta myöhään illalla, näännyksissä väsymyksestä, mutta
onnellisena.

"Tapasin Sashenkan", virkkoi hän pojallensa. "Hän lähetti sinulle
terveisiä. Ja tämä Jegor Ivanovitch on sellainen: yksinkertainen
mies, niin leikkisä. Ja he kaikki kunnioittavat sinua."

Ei maanantainakaan Pavel mennyt tehtaaseen. Hänen päätänsä pakotti.
Mutta päivällisen aikaan juoksi Maxin Fedya sisälle kiihottuneena,
iloisena ja hengästyneenä.

"Tule! Koko tehdas on kuohuksissa! He lähettivät minut sinua
hakemaan. Sizov ja Makhotin sanoivat että sinä selität paremmin kuin
kukaan muu. No voi sun taavetti! Mikä mylläkkä!"

Pavel alkoi pukeutua hitaasti.

"Joukko naisia on kokoontunut sinne ja he huutavat niinkuin syötävät!"

"Minä lähden myös", selitti äiti. "Sinä et voi hyvin, ja -- mitä he
tekevät siellä? Minä menen myös."

"Tule", virkkoi Pavel lyhyesti.

He kulkivat pitkin katuja nopeasti ja ääneti. Äiti läähätti
nopean kulun painosta ja kiihotuksesta. Hän tunsi että jotain
suurta on tapahtumassa. Tehtaan portilla oli suuri joukko naisia
keskustelemassa asiasta kimakan kiihkeällä äänellä. Kun nämä kolme
tunkeutuivat pihaan, löysivät he itsensä tiheästä väkijoukosta, joka
survoi ja surisi vihaisesti. Äiti näki että kaikkein kasvot oli
käännetyt sepän seinään päin, jossa Sizov, Makhotin, Vyalov, ja viisi
tai kuusi vaikuttavinta työmiestä seisoivat korkean vanhan rautakasan
päällä, joka oli koottu pihamaan tiileistä tehdyn sivukäytävän
päälle; miehet huuhtoivat käsillään.

"Vlasov tulee!" huudahti joku.

"Vlasov? Tuokaa hänet tänne!"

Paveliin tartuttiin kiinni, häntä tyrkittiin eteenpäin, ja äiti jäi
jälemmä yksin.

"Hiljaa!" kuului useammalta taholta. Aivan läheltä kuului Rybinin
ääni:

"Meidän täytyy seista oikeuden puolesta, eikä kopeekan puolesta.
Meille ei ole rakasta kopeekkaamme, sillä se ei ole pyöreämpi kuin
muutkaan kopekat; se on vaan raskaampi; siinä on enemmän ihmisverta
kuin tehtaanhoitajan ruplassa. Tämä on totuus!"

Sanat lensivät voimakkaina väkijoukkoon ja kiihottivat mielet kuumaan
vastakaikuun:

"Se on oikein! Hyvä, Rybin!"

"Hiljaa! Piru teidät periköön!"

"Vlasovalaiset tulevat!"

Äänet sekaantuivat hälinään ja meteliin, hukkuen koneiden pontevaan
jyskeeseen, sekaantuen höyryn sakeaan huminaan sekä nahkaremmien
läiskinään. Kaikilta puolin riensi väkeä juosten ja viuhkoen
käsillään; he tarttuivat kiistaan, ja ärsyttivät toisiansa katkerilla
pistosanoilla. Sisällinen kiehuminen, joka ei ollut päässyt
purkautumaan, joka aina oli saanut pysyä idun tapaisena väsyneissä
rinnoissa, oli nyt vironnut, ja syöksyi ulos sanavirtana heidän
suustansa. Se kohosi ilmaan kuten suuri lintu, joka levittää supussa
olleita siipiänsä yhä laajemmiksi ja laajemmiksi, tarttuen ihmisiin
ja laahaten niitä perässään, sekä lyöden heitä toinen toisiansa
vasten. Se oli levahtanut eloon, muuttuneena liekehtiväksi vihaksi.
Tomu- ja nokipilvi riippui väkijoukon ylitse; heidän kasvonsa
leimusivat, ja mustia hikipisaria tippui alas poskiansa myöten.
Silmät säihkyivät synkistyneistä kasvoista, ja hampaansa välähtelivät.

Pavel ilmestyi paikalle missä Sizov ja Makhotin seisoivat, ja äänensä
kaikui:

"Toverit!"

Äiti näki että hänen kasvonsa kalpenivat ja huulensa vapisivat: hän
tunkeutui ehdottomasti lähemmä, raivaten tiensä tungoksen halki.

"Mihin matka, vanha vaimo?"

Hän kuuli vihaisen kysymyksen, ja väki tyrkki häntä, mutta hän
ei pysähtynyt, vaan työnsi joukkoa tieltänsä hartioillansa ja
kyynärpäillään. Hitaasti pakkausi hän lähemmä poikaansa, totellen
haluansa seista hänen rinnallaan. Kun Pavel oli huudahtanut sanan,
johon oli tottunut panemaan syvän ja tärkeän merkityksen, supistui
hänen kurkkunsa ilosta saada taistella. Hänet valtasi voittamaton
halu antautua kokonaan uskonsa vakuutukselle: heittää sydämensä
kansalle. Sydämensä riemuitsi totuuden unelmasta.

"Toverit!" toisti hän, imien voimaa ja innostusta tästä sanasta. "Me
olemme niitä jotka rakennamme kirkkoja ja tehtaita, taomme kahleita
ja hankimme rahaa, teemme työkaluja ja koneita. Me olemme se elävä
voima joka ruokkii ja huvittaa maailmaa kehdosta hautaan asti."

"Siinäpä se!" huudahti Rybin.

"Aina ja joka paikassa me olemme ensimäisiä työssä, mutta viimeisiä
elämässä."

"Kuka välittää meistä? Kuka toivoo meille hyvää? Kuka pitää meitä
ihmisinä? Ei kukaan!"

Pavel, voitettuansa varmuutta, alkoi puhua enemmän yksinkertaisesti
ja tyynesti; joukko tiheni ja tiivistyi vähitellen hänen ympärillään,
sulautuen yhdeksi tummaksi, paksuksi, tuhatpäiseksi ruumiiksi. Se
katseli hänen kasvoihinsa sadoilla tarkkaavilla silmillä: se imi
hänen sanojansa äänettömällä, jännittävällä huomiolla.

"Me emme saavuta parempaa elämää ennenkuin tunnemme itsemme kaikki
tovereiksi, kuten yksi ainoa perhekunta ystäviä, jotka ovat lujasti
toisiinsa sidotut yhdellä ainoalla toivolla -- toivolla taistella
oikeuksiemme puolesta."

"Palaja pääasiaan!" huusi joku räikeästi äidin lähellä.

"Älkää keskeyttäkö!" "Vaiti!" Molemmat vastakkaiset huudot kuuluivat
eri paikoista. Nokiset kasvot uhkasivat vihaista epäluuloisuutta;
useat silmät tarkastelivat Pavelin kasvoja miettivästi ja vakavasti.

"Siinä on sosialisti, vaan ei houkkio!" huomautti joku.

"Sanonpa että hän puhuu rohkeasti!" virkkoi pitkä työmies, taputtaen
äitiä olkapäälle.

"On aika, toverit, nousta vastustamaan ahnaita valtoja, jotka elävät
meidän työstämme. On aika puolustaa itseämme; meidän kaikkien täytyy
ymmärtää ettei kukaan, paitsi oma itsemme auta meitä. Yksi kaikkien
ja kaikki yhden puolesta -- se on meidän lakimme, jos tahdomme
musertaa sortajamme."

"Hän on oikeassa, pojat!" huudahti Makhotin. "Kuunnelkaa totuutta!"
Ja leveällä kätensä liikkeellä, pudisti hän nyrkkiään ilmassa.

"Meidän pitää kutsua tehtaan isännistöä tänne heti paikalla", virkkoi
Pavel. "Meidän pitää kysyä häneltä."

Oli aivan kuin myrsky olisi koskettanut joukkoa. Se huojui
edestakasin. Joukko ääniä huusi: "Isännöitsiä, isännöitsiä! Antaa
hänen tulla! Antaa hänen selittää!"

"Lähettäkää lähetystö hänen luokseen! Tuokaa hänet tänne!"

"Ei, älkää; se ei ole tarpeellista!"

Äiti raivasi itsellensä tietä aivan ryhmän eteen ja katsahti ylös
poikaansa. Sydämensä oli täynnä ylpeyttä. Poikansa seisoi vanhojen
kunnioitettujen työmiesten keskuudessa; kaikki kuuntelivat häntä ja
olivat samaa mieltä hänen kanssaan! Häntä miellytti hänen tyyneytensä
ja että hän puhui niin yksinkertaisesti, eikä vihaisesti ja kiroten,
kuten kaikki muut. Katkonaisia huudahduksia, vihaisia sanoja ja
valoja lenteli kuin rakeita raudan päälle. Pavel katseli alas
väkijoukkoon korokkeeltansa, ja näytti avoimin silmin hakevan jotakin
heidän joukostaan.

"Lähettiläät!"

"Puhukoon Sizov!"

"Vlasov!"

"Rybin! Hänellä on hirmuinen kieli!"

Vihdoin Sizov, Rybin ja Pavel valittiin puhumaan isännöitsijän
kanssa. Kuu he olivat juuri lähdössä isännöitsijää hakemaan, kuului
matalia ääniä joukosta:

"Täällä hän tulee itse!"

"Isännöitsiä?"

"Ah!"

Joukko avasi tietä pitkälle miehelle, jolla oli piikkiparta,
pitkulaiset kasvot ja räpyttävät silmät.

"Sallikaa minun", virkkoi hän, työntäessään väkeä syrjään kätensä
lyhyellä liikkeellä, koskettamatta heihin. Kansan hallitsian
tottuneella katseella, tarkasti hän työmiesten kasvoja terävällä
katseella. He ottivat hatut päästään ja kumarsivat hänelle. Hän
astui heidän ohitsensa vastaamatta tervehdykseen. Hänen läsnäolonsa
teki kansajoukon hiljaiseksi ja hämilleen. Hän herätti joissakuissa
väkinäistä hymyilyä ja mataloita huudahduksia, aivan kuin olisivat
he olleet katuvia lapsia, jotka jo ovat pahoillaan pahasta
menettelystään.

Nyt hän sivuutti äidin, heittäen kuivan kovan katseen hänen
kasvoihin, ja pysähtyi rautakasan ääreen. Joku ylhäällä olijoista
ojensi kättä hänelle, mutta hän ei sitä ottanut, vaan kapusi kevein
ja voimakkain liikkein ylös, asettuen aivan Pavelin ja Sizovin eteen.
Katsellen ympärillensä hiljaista joukkoa, kysyi hän: "Mitä tämä
kokous merkitsee? Miksi olette lopettaneet työnne?"

Hiljaisuus vallitsi jonkun silmänräpäyksen ajan. Sizov heilutti
lakkiaan ilmassa, kohautti hartioitaan ja painoi päänsä alas.

"Tein teille kysymyksen!" jatkoi isännöitsiä. Pavel astui askeleen
hänen sivultaan ja virkkoi matalalla äänellä, osottaen Sizovia ja
Rybinia: "Me kolme olemme toverien valtuuttamat ja pyydämme teitä
peruuttamaan määräyksen kopekan alentamisesta."

"Miksi?" kysyi isännöitsiä katsahtamatta Paveliin.

"Me emme pidä oikeana sellaista veroa!" vastasi Pavel rohkeasti ja
lujasti.

"Te siis näette minun suon kuivaamisen aikeessani ainoastaan halun
ryöstää työmiehiä, eikä halua parantaa heidän asemaansa; onko se
niin?"

"Niin on!" vastasi Pavel.

"Ja te myös?" kysyi isännöitsiä Rybinilta.

"Olen aivan samaa mieltä!"

"Entäs te, arvoisa ystäväni?" Isännöitsiä kääntyi Sizovin puoleen.

"Minä pyydän myös, että sallitte meidän pitää kopekkamme." Ja painaen
päänsä alas, hymyili hän syyllisen tavoin. Isännöitsiä alensi
katseensa taas hitaasti työväen puoleen, kohautti olkapäitään, ja
sitte, katsellen tutkivasti Pavelia, huomautti hän: "Te näytätte
älykkäältä mieheltä. Ettekö käsitä tämän menettelyn tarpeellisuutta?"

Pavel vastasi varmasti: "Jos tehdas kuivaisi suon omalla
kustannuksellaan, sitte ymmärtäisimme sen jokainen!"

"Tämä tehdas ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos!" huomautti
päällikkö kuivasti. "Minä käsken teitä alkamaan työnne heti paikalla!"

Ja hän alkoi laskeutua alas, tunnustellen rautaa jalkainsa alla ja
katsomatta kehenkään.

Joukosta kuului tyytymättömyyden murinaa.

"Mitä?" kysyi isännöitsiä pysähtyen.

Kaikki olivat hiljaa, sitte kuului kaukaa hyvin selvä ääni: "Menkää
itse työhön!"

"Jos ette viidentoista minuutin kuluessa ala työtänne, eroitan teidät
kaikki pois työstä!" ilmoitti isännöitsiä kuivasti ja selvästi.

Ja taas pujottihe hän joukon läpitse, mutta nyt seurasi häntä äänekäs
murina, ja huudot yltyivät sitä mukaa kuin hänen vartalonsa alkoi
kadota näkyvistä.

"Puhukaa hänelle!"

"Tämä on sitä mitä te kutsutte oikeudeksi! Voi paha onni!"

Joku kääntyi Pavelin puoleen ja huusi: "Kuule, sinä suuri lakimies,
mitä nyt on tehtävä? Sinä puhuit ja puhuit, mutta samassa hetkessä
kun hän tuli, hajosi kaikki tyhjään ilmaan!"

"Niin, Vlasov, mitä nyt?"

Kun huudot alkoivat muuttua yhä kiihkeimmiksi, kohotti Pavel kätensä
ja sanoi: "Toverit, minä ehdotan että me lopetamme työn kunnes hän
luopuu tuosta kopekasta!"

Hillittömiä ääniä alkoi kuulua: "He luulevat että me olemme hulluja!"

"Meidän pitäisi se tehdä!"

"Työlakkoko?"

"Yhdestä kopekasta?"

"Miksikä ei? Miksi emme vastustaisi?"

"Me tulemme kaikki ajetuiksi pois tehtaasta!"

"Ja kuka on tekevä työn?"

"Onhan niitä aina toisia!"

"Ketä? Judaksia?"

"Joka vuosi pitäisi minun antaa kolme ruplaa ja kuusikymmentä
kopekkaa hyttysille!"

"Meidän kaikkien pitäisi se antaa!"

Pavel asteli alas ja seisahtui äitinsä viereen. Ei kukaan lainannut
nyt hänelle huomiota. Kaikki kirkuivat ja riitelivät tulisesti
toistensa kanssa.

"Heitä on mahdotonta saada työlakkoon!" virkkoi Rybin, tullen
Pavelin luokse. "Vaikka kansa on ahnas kopekastaan, on se samalla
liian pelkurimainen. Saisit kenties jonkun kolme sataa heistä meitä
seuraamaan, mutta et enempää. Se on sellainen sillijoukko, jota et
kykene nostamaan yhdellä kahvelin sorkalla, usko minua!"

Pavel vaikeni. Edessään huojui musta väkijoukko hurjasti, katsoen
häntä tuskaisin katsein. Hänen sydämensä tykytti lujasti. Hänestä
näytti, että kaikki mitä hän oli puhunut, haihtui väkijoukkoon
jättämättä vähintäkään jälkeä, aivan kuin hajalliset vesipisarat,
jotka ovat langenneet polttavaan maahan. Työmiehet tulivat yksi
toisensa jälkeen kiittämään häntä puheestaan, mutta epäillen lakon
menestystä, ja valittaen kuinka vähän kansa käsitti omaa etuaan ja
kuinka vähän se tunsi omaa voimaansa.

Pavelilla oli loukkauksen ja pettymyksen tunne omista voimistansa.
Hänen päätänsä pakotti; hän tunsi itsensä toivottomaksi. Tähän
asti, milloin ikinä hän kuvaili totuutensa voittoa, halusi hän
itkeä riemusta, joka valtasi hänen sydämensä. Mutta tässä hän oli
puhunut totuutensa kansalle, ja katso! kun hän puki sen sanoihin,
näytti se niin kalpealta, niin voimattomalta, niin kykenemättömältä
vaikuttamaan kehenkään. Hän syytti itseänsä; hänestä tuntui, että hän
oli sulkenut unelmansa köyhään, luonnottomaan pukimeen, eikä kukaan
sentähden havainnut sen kauneutta.

He menivät kotiin väsyneinä ja alakuloisina. Häntä seurasi äitinsä
ja Sizov, jolla välin Rybin kulki hänen rinnallaan, kuiskaten hänen
korvaansa: "Sinä puhut hyvin, mutta et pääse heidän sydämiinsä!
Siinä on vika! Säde täytyy heittää sydämeen, aivan sen perimäiseen
sopukkaan!"

"Oli aika, jolloin me elimme ja olimme järjen ohjaamina", virkkoi
Pavel matalalla äänellä.

"Saapas ei sovellu jalkaan; se on liian ohkainen ja kaita! Jalka ei
tahdo mennä siihen! Ja jos se menee siihen, kuluttaa se pohjan puhki
hyvin pian. Siinä on juuri pulma."

Sizov puheli sitte äidin kanssa.

"Jo on aika meidän vanhojen ihmisten mennä hautoihimme. Nilovna! Uusi
kansa on tulossa. Mimmoista elämää me olemme eläneet? Me ryömimme
polvillamme, ja olimme aina maahan kumarruksissa! Mutta täällä on
uusia ihmisiä. He ovat joko tulleet tuntoihinsa, tahi ovat vielä
pahemmassa unenhorroksessa kuin me; mutta he eivät silti ole meidän
laisia. Katsokaa vain noita nulikoita, kuinka he puhuivat päällikölle
kuten vertaiselleen! Niin, rouvaseni! Oi jospa vain poikani Matvei
eläisi! Hyvästi, Pavel Vlasov. Sinä puhuit hyvin kansan puolesta,
veli. Jumala suokoon sinulle onnea ja menestystä! Kenties löydät
jonkun keinon pelastukseen. Jumala sen suokoon!" Ja hän meni
matkoihinsa.

"Voisit aivan yhtä hyvin kuolla paikalla!" mutisi Rybin. "Te ette ole
mitään miehiä nykyaikaan. Olette ainoastaan kyllin hyviä latingin
täytteeksi, siinä kaikki! Näitkö, Pavel, kuka se oli joka huusi sinua
edustajaksi? Se oli yksi niitä jotka nimittävät teitä sosialisteiksi
-- agitaattoriksi -- niin juuri! -- ajattelen että sinä olisit tullut
ajetuksi pois tehtaasta, jonka olisit hyvin ansainnut!"

"He ovat oikeassa valistuksensa mukaan!" virkkoi Pavel.

"Niin ovat sudetkin, repiessään toinen toisensa palasiksi!" Rybinin
kasvot olivat äreän näköiset ja äänensä harvinaisen värähtelevä.

Koko päivän tunsi Pavel pahaa mieltä aivan kuin olisi kadottanut
jotakin ja huomannut tappionsa, kykenemättä älyämään mitä hän oli
kadottanut.

Yöllä kun äiti oli unessa ja hän oli lukemassa vuoteellaan,
ilmaantuivat santarmit ja alkoivat koluta joka paikassa -- pihalla
ja ullakolla. He olivat pahalla tuulella; keltanaamainen upseeri
käyttäytyi kuten ensi tilaisuudessa, loukkaavasti ja pilkallisesti,
nauttien häätämisestä, haluten pistää aina sydämeen saakka. Äiti
seisoi hiljaa nurkassa, ottamatta hetkeksikään katsettaan poikansa
kasvoista. Pavel käytti kaikki voimansa hillitäkseen itseään,
mutta joka kerta kun upseeri nauroi, nyhkivät hänen sormensa
hermostuneesti, ja vanha vaimo tunsi kuinka vaikea hänen oli vaieta
ja kärsiä ivaamista. Tällä kertaa ei tämä kauhistuttanut äitiä,
kuten ensi kerralla. Hän tunsi suurempaa vihaa noihin harmaisiin,
kannusniekkoihin yövieraisiin, ja viha nieli hänen harminsa.

Pavel koetti kuiskata: "He vangitsevat minut."

Nyökäten päällään, vastasi äiti rauhallisesti: "Minä ymmärrän."

Hän ymmärsi -- he panisivat hänen poikansa rautoihin, sentähden mitä
hän oli puhunut työmiehille tänäpäivänä. Mutta koska kaikki olivat
yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kaikkien velvollisuus olisi nousta
häntä puolustamaan, ei häntä pidettäisi kauan vankilassa.

Hän halusi syleillä häntä ja itkeä hänen tähtensä; mutta tuolla
seisoi upseeri, vahtien häntä ilkein katsein. Hänen huulensa
vapisivat ja viiksensä värähtelivät. Äidin mielestä näytti kuin olisi
upseeri odottanut hänen kyyneleitään, valituksiaan ja rukouksiaan.
Ponnistaen viimeiset voimansa koetti hän sanoa niin vähän kuin
mahdollista; hän puristi poikansa kättä, ja henkeänsä pidättäen
lausui hiljaa, matalalla äänellä: "Hyvästi, Pasha. Otitko mukaasi
kaikki mitä tarvitset?"

"Kaikkityyni. Älä murehdi!"

"Kristus olkoon kanssasi!"



Osalliseksi liitetty


Kun poliisi oli vienyt Pavelin pois, istuutui äiti alas penkille ja
alkoi hiljalleen itkeä, sulkien silmänsä. Hän nojasi päätään seinää
vastaan, kuten miesvainajansa tapana oli, heittäen päänsä taapäin.
Tuskan ja loukatun tunteen painosta itki hän omaa voimattomuuttaan,
itki kauan, vienosti ja lauhkeasti, ammentaen kaikki tuskat
loukatusta sydämestään pois nyyhkytyksien kanssa. Ja hänen edessään
väikkyi, aivan kuin ikuisena tahrapilkkuna, keltaiset kasvot
ohkaisine viiksineen, ja kiero katse kiinnitettynä häneen ilkeällä
mielihyvällä. Tunteellisuus ja katkeruus kiertyivät sisäkkäin hänen
rinnassansa kuten langat kerältä; loukkaantumisen ja katkeruuden
tunne niitä kohtaan, jotka eroittavat pojan äidistänsä sentähden että
hän etsii totuutta.

Oli kylmä; sade rapisi ikkunoita vastaan; jotakin tuntui hiipivän
seinää myöten. Hän ajatteli että hän kuuli harmaiden, raskaiden
olentojen astelevan vahtien talon ympärillä, leveine, punasine
kasvoineen, silmättöminä ja pitkin käsivarsin. Hänestä näytti että
hän melkein kuuli heidän kannuksensa helinän.

"Toivon että olisivat minut vieneet!" ajatteli hän.

Vihellys kuului, kutsuen väkeä työhön. Tällä kertaa kuului se hyvin
matalalta, epäselvältä ja epämääräiseltä. Ovi aukeni ja Rybin astui
sisään. Hän pysähtyi hänen eteensä, pyyhkien vesipisaria pois
parrastansa.

"He sieppasivat hänet pois, niinkö?" kysyi hän.

"Niin tekivät, koirat!" vastasi äiti huoaten.

"Niin he menettelevät", virkkoi Rybin hymähtäen; "he kävivät minun
luonani myös tarkastuksella; hakivat kaikki paikat ja loukot -- niin
tekivät! Kiusasivat minua sydämensä halusta, mutta eivät tehneet
minulle muuta harmia. Vai veivät he Pavelin, vai veivät! Tehtaan
taloudenhoitaja antoi viittauksen, santarmit sanoivat 'Amen!' ja
katso! mies hävisi. He ovat todella yhtä pataa keskenään. Yksi
tarkastelee taskut, jolla välin toinen pitelee edessä pyssyä."

"Teidän pitäisi ryhtyä Pavelia puolustamaan!" huudahti äiti, kohoten
seisaalleen. "Hän on mennyt teidän kaikkien edestä!"

"Kenen pitäisi puolustaa häntä?" kysyi Rybin.

"Teidän kaikkien!"

"Vaaditte liian paljon! Emme tee mitään semmoista! Mestarimme ovat
koonneet voimia tuhansia vuosia; he ovat pistelleet sydämemme nauloja
täyteen. Emme voi yhtyä heti paikalla. Meidän täytyy ensin kiskoa
itsestämme, toinen toisistamme, rautaiset piikit, jotka estävät meitä
seisomasta aivan toistemme vieressä."

Ja sitten meni hän pois, raskain askelin, jättäen äidin surunsa
valtaan, jota raatelivat hänen toivottomat sanansa.

Päivä vieri paksussa, mielettömän ikävän usvassa. Hän ei sytyttänyt
valkeaa, ei keittänyt ateriaa, ei juonut teetä, ja ainoastaan
myöhään illalla maistoi hivenen leipää. Kun hän meni levolle, tuntui
hänestä ettei elämänsä ennen milloinkaan ollut niin nöyryyttävää,
niin yksinäistä ja niin tyhjää. Viimeisten vuosien kuluessa oli
hän tottunut elämään alituisessa toivossa, jonkun eriskummallisen,
hyvän tapahtumisesta. Nuoriso hyörii hänen ympärillään, meluten,
voimakkaina ja täynnä elämänintoa. Poikansa miettivät ja totiset
kasvot olivat aina hänen edessään, ja hän näytti olevan tämän
innostuttavan ja jalon elämän mestari ja synnyttäjä. Nyt kun hän oli
mennyt, oli kaikki lopussa. Koko pitkänä päivänä ei kukaan muu ollut
käynyt hänen luonaan kuin epämiellyttävä Rybin.

Ikkunan takana pieksi kylmä ja tiheä sade huokaillen ja valittaen
ruutuja vasten. Sade sekä katolta tippuva vesi täyttivät ilman
vaikeroivalla, itkevällä säveleellä. Koko talo näytti huojuvan
hiljalleen sinne, tänne, ja kaikki hänen ympärillään näytti olevan
tarpeetonta ja vailla tarkotusta.

Hiljainen koputus kuului ovella. Ensin kuului se kerran, sitte
toisen kerran. Hän oli tottunut noihin ääniin; ne eivät enää häntä
peljättäneet. Hento, herttainen tunne värisi hänen sydämessään,
epämääräinen toivo saattoi hänet jaloilleen. Heittäen liinan
hartioilleen, kiirehti hän ovelle ja avasi sen.

Samoilov astui sisään, ja häntä seurasi toinen mies, jonka kasvot
olivat kätketyt takkinsa ison kauluksen sisään, syvälle painetun
hatun varjoon.

"Herätimmekö me teidät?" kysyi Samoilov, tervehtimättä äitiä, kasvot
synkkinä ja miettivinä, aivan vastoin hänen tapaansa.

"En ollut nukuksissa", virkkoi hän, katsellen heitä toivokkain silmin.

Samoilovin toveri otti pois hattunsa, ja hengittäen raskaasti ja
röhisevästi, virkkoi ystävällisellä äänellä, ikäänkuin joku vanha
tuttava, tarjoten hänelle leveän, lyhytsormisen kätensä: "Hyvää
iltaa, naapuri! Ette taida tuntea minua enää?"

"Tekö se olette?" huudahti Nilovna äkkinäisellä ilolla. "Jegor
Ivanovitch?"

"Juuri sama henkilö!" vastasi hän, nyökäyttäen isoa, pitkätukkaista
päätään. Kasvoillaan lepäsi hyväntahtoinen hymy, ja harmaissa
silmissään ilmeni kirkas, hymyilevä katse. Hän oli juuri kuin
teekeittiö pyylevä, lyhyt, paksuniskainen ja käsivarret lyhyet.
Kasvonsa olivat kiiltävät ja paistavat, poskiluut ulkonevat. Hän
hengitti suurella tuhinalla ja rintansa piti yhtämittaista pientä
natinaa.

"Astukaa sisälle huoneesen. Minä pukeudun minuutissa", virkkoi äiti.

"Olemme tulleet luoksenne asioiden takia", virkkoi Samoilov
miettivästi, katsellen häntä silmänurkistaan.

Jegor Ivanovitch astui sisälle huoneesen, ja sanoi sieltä: "Nikolai
on pääsyt pois vankilasta tänä aamuna, naapuri. Tunnettehan hänet?"

"Kuinka kauan oli hän siellä?" kysyi äiti.

"Viisi kuukautta ja yksitoista päivää. Hän näki vähävenäläisen, joka
lähettää teille terveisiä, ja Pavelin, joka myös lähettää terveisiä
ja pyytää ettette olisi levoton. 'Kun mies vaeltaa tietänsä', sanoo
hän, 'on linna hänen lepopaikkansa, jonka innokas hallitus on
hänelle asettanut ja kustantaa'. Nyt kuomaseni, käykäämme pääasiaan.
Tiedättekö kuinka monta henkilöä vangittiin eilen?"

"En tiedä. Mitä, vangittiinko muitakin, paitsi Pavelia?" huudahti hän.

"Hän oli neljäskymmenes yhdeksäs!" lisäsi Jegor Ivanovitch kylmästi.
"Ja saatamme odottaa ainakin kymmentä muuta, lisäksi! Tämä herra
tässä, esimerkiksi."

"Niin, minä myös!" virkkoi Samoilov kolkosti.

Nilovna tunsi mielensä kevyemmäksi.

"Hän ei ole siellä yksin", mietti hän.

Kun hän oli pukenut itsensä, astui hän huoneesen ja virkkoi hymyillen
rohkaisevasti: "Luulen etteivät he pidätä heitä kauan aikaa, koska
ovat vanginneet niin monta."

"Olette oikeassa," lisäsi Jegor Ivanovitch; "mutta jos me
onnistumme sekoittamaan tämän sopan, saatamme heidät näyttämään
aivan houkkioilta. Näin on asian laita, kuomaseni. Nähkääs jos me
lakkaamme nyt jakelemasta salattua kirjallisuutta tehtaaseen, ottavat
santarmit sellaisen valitettavan puutteen ehdottomasti huomioonsa,
ja käyttäisivät sitä aseena Pavelia ja hänen tovereitaan kohtaan
vankeudessa."

"Kuinka niin? Kuinka voisivat he sen tehdä?" huudahti äiti
pelästyneenä.

"Se on itsestään selvä", virkkoi Jegor Ivanovitch hiljaisella
äänellä. "Joskus santarmitkin ajattelevat oikein. Ajatelkaapa vain!
Pavel oli täällä, silloin oli kyllin kirjoja, kyllin lentolehtiä; nyt
on Pavel poissa, ja poissa ovat kirjat sekä lentolehdet. Siis: Pavel
jakoi kirjat? Aha! Sitte he alkavat syömään heitä ihka elävinä. Nuo
santarmit rakastavat suuresti tehdä sellaisen lopun miehestä, että
hänestä tuskin jää muuta jälelle kuin liikuttava muisto."

"Näen sen, tajuan sen", virkkoi äiti innolla. "Oi, jumala! Mitä nyt
on tehtävä?"

"He ovat vieneet heidät kaikki, paholainen heidät periköön!"
kuului Samoilovin ääni kyökistä. "Nyt meidän täytyy koettaa jatkaa
työtämme kuten ennen, eikä ainoastaan itse asian tähden, mutta myös
pelastaaksemme toverimme!"

"Eikö ole ketään joka siihen kykenisi", lisäsi Jegor hymähtäen.
"Meillä on ensiluokan kirjallisuutta. Olen hankkinut sitä runsaasti.
Mutta mitenkä saisimme sen tehtaaseen, siinäpä temppu!"

"He tutkivat nyt jokaisen taskut, joka menee portista sisälle",
virkkoi Samoilov.

Äiti arvasi, että he odottivat häneltä jotain. Hän ymmärsi että hän
voisi olla hyödyllinen pojallensa, ja hän kiirehti kysymään: "No
niin? Mitä meidän pitää tehdä?"

Samoilov oli valmis vastaamaan.

"Pelagaja Nilovna, tunnettehan Maria Korsunovan, ruuan kauppiaan?"

"Tunnen kyllä. Niin mitä?"

"Puhukaa hänelle, kenties hän voisi salaa kuljettaa tehtaaseen
kirjallisuutta."

"Me maksaisimme hänelle", lisäsi Jegor.

Äiti teki kieltävän liikkeen.

"Eihän toki! Tämä nainen on lörpöttelijä. Jos he huomaavat että ne
tulevat minulta, tästä talosta -- oh, ei!"

Sitte juolahti hänelle jotakin mieleen ja hän alkoi puhua iloisella
ja hillityllä äänellä: "Antakaa ne minulle, antakaa ne minulle!
Minä toimitan itse perille. Minä kyllä keksin keinon. Pyydän Mariaa
ottamaan minut apulaisekseen. Täytyyhän minun nyt ansaita elatukseni;
minun täytyy hankkia työtä. Eikö niin? Nähkääs, minä kannan ruokaa
tehtaaseen. Minä kyllä onnistun!"

Puristaen kätensä sydämellensä vakuutti hän innokkaasti että hän
varsin hyvin suorittaisi tehtävänsä ja välttäisi kiinnioton. Vihdoin
huudahti hän voitonriemulla: "He tulevat huomaamaan -- Pavel Vlasov
on poissa, mutta hänen käsivartensa ulottuu aina vankilasta saakka.
He saavat sen nähdä!"

Kaikki kolme tulivat hyvälle tuulelle. Hieroen reippaasti
kämmeniänsä, hymyili Jegor, sanoen: "Kuomaseni, se on suuremmoista,
ihmeellistä! Sanon, kuomaseni, se on ylevää -- erinomaista!"

"Minä istun raudoissa, yhtä tyytyväisenä kuin nojatuolissa, jos tämä
onnistuu", virkkoi Samoilov nauraen ja käsiänsä hykertäen.

"Te olette mainio, äitiseni!" huudahti Jegor kähisten.

Äiti hymyili. Hän oli nyt täysin selvillä, että jos lentolehtiset yhä
ilmestyvät tehtaalle, täytyisi päällikkökunnan huomata että hänen
poikansa ei suinkaan niitä jaellut. Ja tuntien onnistuvansa, alkoi
hän vapista onnesta.

"Kun menette Pavelia katsomaan", sanoi Jegor, "sanokaa hänelle että
hänellä on hyvä äiti."

"Minä tulen näkemään hänet hyvin pian, vakuutan teille", virkkoi
Samoilov hymyillen.

Äiti puristi hänen kättänsä ja sanoi totisena: "Sanokaa hänelle että
olen tekevä kaikki, kaikki mikä on tarpeellista. Tahdon että hän sen
tietää."

"Ja otaksukaamme etteivät he pane häntä vankeuteen?" kysyi Jegor,
osottaen Samoilovia.

Äiti huokasi ja virkkoi surullisesti: "Sitte, niin, emmehän voi sitä
auttaa!"

Molemmat purskahtivat nauruun. Ja kun hän huomasi oman naurettavan
puheensa, alkoi hänkin nauraa hädissään, ja virkkoi, painaen silmänsä
alas: "Kun omaiset ovat vaarassa, emme näe muita ihmisiä selvästi."

"Sehän on luonnollista!" huudahti Jegor. "Ja mitä Paveliin tulee,
ette tarvitse surra häntä. Hän tulee ulos vankilasta yhä parempana
miehenä. Vankila on meidän lepopaikkamme ja lukupajamme -- jota emme
löydä ollessamme vapaalla jalalla. Minä olen ollut vankilassa kolme
kertaa, ja joka kerta, vaikka siellä on ollut niukasti huvia, olen
ehdottomasti saanut sieltä hyötyä sekä päälle että sydämelleni."

"Te hengitätte vaivaloisesti", virkkoi äiti, katsellen
myötätuntoisesti ja suoraan hänen avonaisiin kasvoihinsa.

"Siihen on omat syynsä", vastasi hän, sormeansa kohottaen. "Siis on
asia selvillä, kuomaseni? Eikö niin? Huomenna annamme teille ainekset
-- ja pyörät, jotka rusentavat vuosisatojen pimeyksiä häviöön,
alkavat taas kieriä. Kauan eläköön vapaa sana! Ja kauan eläköön äidin
sydän! Hyvästi, kunnes tavataan."

"Hyvästi!" virkkoi Samoilov, antaen hänelle lujan kädenpuristuksen.
"Äidilleni en uskalla edes hiiskahtaa semmoisia asioita. Oh, en voi!"

"Jokainen on ymmärtävä ajan kuluessa", virkkoi Nilovna, haluten
miellyttää häntä. "Jokainen tulee ymmärtämään."

Kun he läksivät, lukitsi hän oven, ja polvistuen keskilaattialle,
alkoi hän rukoilla, säestykseksi sateen ropinalle. Se oli sanatonta
rukousta, yhtä ainoaa suurta ajatusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka
Pavel oli tutustanut häneen. Oli aivan kuin olisivat he kulkeneet
hänen ja pyhänkuvan sivuitse, johon hän piti silmänsä kiinnitettyinä.
Ja he kaikki näyttivät niin yksinkertaisilta, niin ihmeellisen
läheisiltä toinen toisilleen, ja kuitenkin olivat niin yksinäisiä
elämässä.

Aikaisin seuraavana aamuna meni äiti Maria Korusovan luokse.
Ruokakauppias, rasvaisena ja mehevänä, kuten tavallista, tervehti
häntä ystävällisesti ja myötätuntoisesti.

"Te murehditte?" kysyi Maria, taputtaen äitiä selkään. "Oi, älkää
toki! He ottivat hänet, veivät hänet pois. Mikä tässä on onnetonta?
Ei kerrassaan mikään. Sellaista on tapahtunut että ihmisiä heitetään
vankeuteen varkaudesta, mutta nyt heitä pannaan rautoihin, kun he
ilmoittavat totuutta. Pavel on mahtanut sanoa jotakin väärin, mutta
hän nousi kaikkein puolesta, ja kaikki sen tietävät. Älkää surko! He
eivät kaikki niin sano, mutta kaikki näkevät he hyvän miehen hänessä.
Minun piti pistäytyä luonanne hetikohta, mutta ei ollut aikaa. Minä
keitän ja kaupitsen alituiseen, mutta kumminkin lopetan päiväni
kenties kerjäten. Tarpeeni vievät suurimman osan itsestäni; ne
nakertavat minua kuten hiiri juustopalasta. Kun olen vaivalla saanut
haalituksi kokoon kymmenruplasen, silloin tulee jo joku pakana, joka
vie joka pennin. Niin, rouvaseni! Tukalaa on olla naisen asemassa.
Sen toiminta on niin kurjaa! Elää yksin on tukalaa, mutta toisen
kanssa eläminen on vielä tukalampaa."

"Ja minä kun tulin kysymään, josko ottaisitte minut apulaiseksenne",
yhtyi Vlasova, keskeyttäen hänen löpinänsä.

"Kuinka niin?" kysyi Maria. Ja kuultuansa ystävänsä selityksen,
nyökkäsi hän päällänsä myönnytykseksi.

"Se on mahdollista! Muistatteko kuinka teidän tapanne oli piilottaa
minua mieheltäni? No nyt minä suojelen teitä puutteelta. Jokaisen
pitäisi teitä auttaa, sillä poikanne on häviämäisillään yleisen
kansan tähden. Hän on kunnon poika, teidän Pavelinne! Kaikki sanovat
niin, ihan jokikinen. Ja he kaikki surkuttelevat häntä. Ja minä
sanon teille jotakin. Ei mitään hyvää koidu hallitukselle näistä
kiinnipanoista, muistakaa sanani! Katsokaa mitä tehtaassa tapahtuu.
Kuunnelkaa, kuinka he puhuvat! He ovat pahalla tuulella ja äreinä,
rakkaani! Viranomaiset kuvittelevat että kun he ovat lyöneet miestä
kantapäähän on hän kykenemätön kulkemaan pitkältä. Mutta se kääntyy
sellaiseksi, että kun kymmentä miestä on lyöty, sata miestä siitä
vihastuu. Työmiestä pitää kohdella varovasti. Hän saattaa kulkea
kärsivällisenä ja kestää kaikki, mitä lastataan hänen päällensä
pitkän, pitkän aikaa, mutta sitte hän saattaa myös räjähtää aivan
äkkiä!"



Ystävät neuvottelemassa


Keskustelun seurauksena oli se, että seuraavana päivänä puolelta
päivin nähtiin äiti tehtaan pihalla, muassansa kaksi isoa ämpäriä
täynnä ruokaa, Marian keittotaidon tuotteita, jolla välin Maria itse
vei pääasiallisia ruokatavaroita torille.

Työmiehet huomasivat paikalla uuden kauppiaansa. Jotkut heistä
lähestyivät häntä ja sanoivat ystävällisesti: "Oletteko ruvennut
kauppiaaksi, Nilovna?"

He lohduttivat häntä, tuumaillen, että Pavel varmaankin pian
päästettäisiin vapaaksi, koska hänen asiansa oli oikea. Toiset
täyttivät hänen surullisen sydämensä surkuttelullaan, jolla välin
muutamat moittivat tehtaan hallitusta ja santarmeja katkerasti; nämä
jälkimäiset löysivät myötätuntoisen kaiun hänen sydämessään. Muutamat
katselivat häntä kostonhimoisilla silmäyksillä, niiden joukossa
Isai Gorbov, joka mutisi hampaittensa välistä: "Jos minä olisin
kuvernööri, hirttäisin poikanne! Älköön hän johtako ihmisiä harhaan!"

Tämä ilkeämielinen uhkaus viilsi hänen lävitsensä kuin kuoleman kylmä
kouristus. Hän ei vastannut mitään, katsahti vaan hänen laihoihin,
kesäkirjaviin kasvoihinsa, ja painoi päänsä alas, huoaten.

Hän huomasi tehtaassa melkoista kiihotusta; työmiehet kokoontuivat
pieniin ryhmiin ja puhelivat hillityllä äänellä ja hyvin kiihkeän
näköisinä; esimiehet kävelivät tärkeän näköisinä, pistäen nenänsä
joka paikkaan; sieltä täältä kuului karkeita kirouksia ja ärtynyttä
naurua.

Kaksi poliisia kuljetti Samoilovia hänen ohitsensa. Hän asteli yksi
käsi taskussa, ja toinen kätensä silitteli punaista tukkaansa.

Noin satakunta työmiestä seurasi häntä, ja haukkuivat poliisia
kirouksilla ja sadatuksilla.

"Oletteko menossa kävelylle, Grisha?" irvisteli yksi.

"He tekevät meille miekkosille kunniaa!" ilkkui toinen. "Kun me
menemme kävelylle, on meillä henkivartiasto saattajinamme", virkkoi
kolmas, päästäen julman kirouksen.

"Ei näytä maksavan vaivaa pyydystellä enää varkaita!" huudahti pitkä,
yksisilmäinen työmies kovalla, katkeralla äänellä. "Ja sen vuoksi
vangitsevat he rehellisiä ihmisiä."

"He eivät tee sitä enää öillä!" huudahti muuan. "He tulevat ja
laahaavat heitä pois valoisalla keskipäivällä, ilman häpyä,
hävyttömät roistot!"

Poliisi kulki nopeasti ja nurpean näköisenä, koettaen välttää
väkijoukon katseita, ja ollen olevinaan kuuro vihaisille
panetteluille, joita sateli joka puolelta. Kolme työmiestä kantoivat
isoa rautatankoa aivan heidän edellään, ja kohottaen kankea, huusivat
he: "Varokaa itseänne siinä, kalastajat!"

Kun Samoilov meni Nilovnan ohitse, nyökkäsi hän hänelle ja sanoi
hymyillen: "Katsokaa, tässä on Grigori, jumalan palvelija, joka on
vangittu."

Äiti kumarsi hänelle syvään ja äänetönnä. Nämä miehet, jotka olivat
niin nuoria, raittiita ja älykkäitä, jotka menivät vankeuteen
hymyillen, liikuttivat häntä, ja ehdottomasti nousi säälin sekainen
hellyys hänen äidillisessä sydämessänsä heitä kohtaan. Ja häntä
huvitti kuulla teräviä uhkauksia, jotka satelivat hallituksen
viranomaisten päälle. Hän tunsi niissä poikansa vaikutuksen.

Lähtien tehtaasta vietti hän lopun päivästä Marian talolla,
auttaen häntä hänen askareissansa, ja kuunnellen hänen juttujansa.
Myöhään illalla palasi hän kotiin, tavaten sen tyhjänä, kylmänä ja
epämiellyttävänä. Hän muuttelihe nurkasta nurkkaan, löytämättä lepoa,
tietämättä mitä tehdä itsensä kanssa. Yö oli nopeasti lähestymässä,
ja hän alkoi tulla murheelliseksi, sillä Jegor Ivanovitch ei ollut
vielä tuonut hänelle lupaamaansa kirjallisuutta.

Ikkunan takana leijailivat harmaat keväiset lumihipaleet, asettuen
kuulumattomasti ikkunalaudalle. Valuen alas ja sulaen, jättivät ne
vesisen viirun jälkeensä. Äiti ajatteli poikaansa.

Kuului varovainen noputus. Hän hyökkäsi ovelle, nosti linkun ylös
ja näki Sashenkan. Hän ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja
ensimäinen seikka, joka iski hänen silmäänsä, oli tytön luonnoton
lihominen.

"Hyvää iltaa!" virkkoi äiti, "olen onnellinen saadessani vieraan
tänne näin myöhään, lyhentämään yksinäisyyttäni. Et ole käynyt täällä
pitkään aikaan! Oletko ollut matkoilla?"

"En, minä olin vankilassa", vastasi tyttö hymyillen. "Jegor
Ivanovitchin kanssa. Muistatteko häntä?"

"Luulisinpä hyvinkin muistavani!" huudahti äiti. "Jegor Ivanovitch
ilmoitti minulle eilen että hänet päästettiin vapaaksi, mutta en
tiennyt sinusta mitään. Ei kukaan virkkanut minulle että sinä olit
siellä telkien takana."

"Mitäpä se tieto olisi hyödyttänyt? Haluaisin muuttaa pukua ennenkuin
Jegor Ivanovitch tulee!" virkkoi tyttö katsellen ympärillensä.

"Sinä olet läpimärkä!"

"Olen tuonut lentolehtiä."

"Anna ne tänne, anna ne minulle!" huudahti äiti kärsimättömästi.

"Heti paikalla", vastasi tyttö. Hän laski hameensa alas ja puisteli
sitä, ja lehtiä alkoi lennellä kuin puusta; alas sateli joukko
ohkaisia paperiesineitä laattialle hänen ympärillensä. Äiti noukki ne
ylös nauraen ja sanoi: "Minä juuri ihmettelin että mikä teki sinut
niin lihavaksi. Oi minkälaisen joukon olet tuonut niitä! Tulitko
jalkaisin?"

"Tulin", virkkoi Sashenka. Hän oli jälleen entinen solakka ja hoikka
oma itsensä. Äiti huomasi että hänen poskensa olivat kuopalla ja että
tummat renkaat ympäröivät hänen luonnottoman suuria silmiänsä.

"Sinä siis tulet suoraan vankeudesta. Sinun pitäisi levähtää ja
siihen sijaan kannat sinä tällaista kuormaa seitsemän virstaa!"
virkkoi äiti huoaten ja päätänsä pudistaen.

"Se oli tehtävä!" lausui tyttö. "Sanokaa minulle, kuinka on Pavelin
laita? Kestikö hän sen hyvin? Hän ei surrut kovin paljon, eihän?"
Sashenka teki kysymyksensä äitiin katsahtamatta. Hän painoi päänsä
alas ja sormensa vapisivat järjestäessänsä hiuksiansa.

"Hän kesti sen vallan hyvin. Saat olla varma siitä että hän pysyy
uskollisena itsellensä."

"Kuinka voimakas hän on!" puheli tyttö hiljaa.

"Hän ei ole ollut koskaan sairas", vastasi äiti. "Mutta, sinähän
vapiset aivan! Minä laitan sinulle teetä, ja vadelmahilloa."

"Sepä oivaa!" huudahti tyttö heikosti hymyillen. "Mutta älkää
vaivatko itseänne, nyt on jo myöhä. Minä valmistan itse."

"Mitä! Noinko väsyneenä?" Äiti läksi kiiruusti kyökkiin, jossa hän
alkoi häärätä samovaarin ympärillä. Tyttö seurasi häntä kyökkiin,
istui alas penkille ja solmisi kätensä yhteen päänsä taakse,
ennenkuin vastasi:

"Niin, väsynyt kyllä olen! Vankila tekee sittenkin heikoksi. Kaikista
kauhein siellä on tuo pakollinen toimettomuus. Ei löydy mitään sen
tuskallisempaa. Me lojumme siellä viikon, sitte viisi viikkoa.
Tiedämme kuinka paljon meillä on tekemistä. Kansa janoaa valistusta.
Me olemme tilaisuudessa tyydyttää sen tarpeita, ja siellä me istumme
salvan takana kuin eläimet! Sehän se on niin kiusallista, sehän se
kuivettaa aivan sydämen!"

"Kuka palkitsee teidät tästä?" kysyi äiti; ja huoaten vastasi hän
siihen itse: "Ei kukaan muu kuin jumala! Tietysti ette usko häneen
liioin?"

"Emme!" vastasi tyttö lyhyesti, pudistaen päätänsä.

"Mutta minä en usko teitä!" huudahti äiti äkkiä kiihkeällä
purkauksella. Pyyhkien nopeasti hiilestä mustuneet kätensä
esiliinaansa, jatkoi hän syvällä vakuutuksella:

"Ette ymmärrä omaa uskoanne! Kuinka voisitte elää sellaista elämää
jota te vietätte, ilman uskoa jumalaan?"

Porstuasta alkoi kuulua lujaa askelten kopinaa ja ääniä. Äiti
säpsähti tyttö hypähti nopeasti jaloillensa ja kuiskasi kiireesti:
"Älkää avatko ovea! Ne ovat santarmeja; ette tunne minua. Minä
kuljin väärään taloon, tulin tänne aivan tapaturmasta, pyörryin, te
riisuitte minut, ja löysitte kirjat ympäriltäni. Ymmärrättehän?"

"Miksi, rakkaani, minkätähden?" kyseli äiti lempeästi.

"Odottakaa hetkinen!" virkkoi Sashenka kuunnellen. "Luulen että se on
Jegor."

Se oli Jegor, märkänä ja hengästyneenä.

"Aha! Samovari!" huusi hän. "Se on paras koko tässä elämässä,
kuomaseni! Kas, te olette jo täällä, Sashenka!"

Hänen rämisevä äänensä täytti pienen kyökin. Hän riisui hitaasti
pitkän, raskaan takkinsa, puhellen koko ajan.

"Tässä, kuomaseni, on tyttö, jota poliisit ovat repineet lihaan
saakka. Kun vankilan hoitaja oli häntä loukannut, vakuutti hän, että
hän nääntyy nälkään, ellei hän pyydä häneltä anteeksi. Kahdeksan
päivää oli hän aivan syömätönnä, ja oli hyvin lähellä kuolemaa. Se ei
ole hullumpaa. Hänellä täytyy olla sangen vahva pieni vatsalaukku."

"Onko mahdollista ettet nauttinut mitään ravintoa kahdeksaan päivään
peräkkäin?" kyseli äiti ihmeissään.

"Minun täytyi saada hänet pyytämään anteeksi", vastasi tyttö
stoalaisella hartioiden kohotuksella. Hänen olentonsa ja kiinteä
vastarintansa näytti melkein moitteelta äidin silmissä.

"Entä jos olisit kuollut?" kysyi hän uudelleen.

"No niin, mitäpä olisin voinut tehdä?" virkkoi tyttö tyynesti. "Hän
pyysi lopultakin minulta anteeksi. Ei pitäisi koskaan anteeksi antaa
loukkausta, ei koskaan!"

"Ni-in!" virkkoi äiti hitaasti. "Täällä löytyy naisia, joita on
loukattu koko heidän elämän ikänsä."

"Minä olen purkanut itseni!" virkkoi Jegor toisesta huoneesta. "Onko
samovaari valmis? Antakaa minun kantaa se sisälle!"

Hän nosti teekeittiön ja puheli samalla kertaa: "Omalla isälläni
oli tapana juoda kaksikymmentä lasia teetä päivässä, jonka vuoksi
hänen elämänsä maanpäällä oli rauhallista, tervettä ja pitkäikäistä,
sillä hän eli seitsemänkymmenen kolmen vuoden vanhaksi, kärsimättä
eläissään minkäänlaista kipua. Hänen painonsa oli kunnioitusta
herättävä kolmesataa naulaa ja virkansa puolesta oli hän kirkon
vartija, Voskresenskin kylässä."

"Oletteko Ivanin poika?" huudahti äiti.

"Sama kuolevainen. Kuinka tunsitte hänen nimensä?"

"Kuinkako? Olenhan itsekin voskresenskilainen!"

"Ihanko oma kyläläiseni! Ketkä olivat teidän väkeänne?"'

"Omat naapurinne. Minä olen Seraguineja."

"Mitä, oletteko Nil Lamin poika? Ilmankos kasvonne näyttivät niin
tutuilta! Hän veti minua korvista monet monituiset kerrat!"

He seisoivat naamat vastakkain ja latelivat kysymyksiä toinen
toisilleen nauraen. Sashenka katsoi heihin hymyillen ja alkoi
valmistaa teetä. Astioiden helinä muistutti äitiä nykyisyydestä.

"Oi, suokaa minulle anteeksi! Unohdin itseni kokonaan muistellessa
entisiä aikoja. On suloista muistella nuoruutensa päiviä."

"Minun päinvastoin sietäisi pyytää teiltä anteeksi käyttäytyessäni
tällä tavoin talossanne!" virkkoi Sashenka. "Mutta kello on jo
yksitoista ja minun täytyy mennä niin kauaksi."

"Minne? Kaupunkiinko?" kysyi äiti ihmetellen.

"Niin."

"Mitä sinä puhut! Nyt on pimeä ja märkä ja sinä olet niin väsynyt.
Jää tänne yöksi. Jegor Ivanovitch nukkuu kyökissä ja me nukumme
täällä."

"Ei, minun täytyy mennä", virkkoi tyttö koruttomasti.

"Niin, kuomaseni, hänen täytyy mennä. Nuoren neidin täytyy hävitä.
Olisi paha jos hänet nähtäisiin kadulla huomen aamuna."

"Mutta kuinka hän voi mennä? Yksinkö?"

"Yksin", virkkoi Jegor nauraen.

Tyttö kaatoi itse teetä itsellensä, otti palasen ruisleipää, suolasi
sen ja alkoi syödä, katsellen miettivästi äitiä.

"Kuinka voitte kulkea sitä tietä, sekä sinä että Natasha. Minä en
voisi. Minua peloittaa!"

"Häntä peloittaa myös", virkkoi Jegor. "Eikös teitä peloita, Sasha?"

"Tietysti!"

Äiti katsoi häneen ja sitte Jegoriin ja virkkoi matalalla äänellä:
"Miten omituista --"

"Antakaa minulle lasi teetä, naapuri", keskeytti Jegor häntä.

Kun Sashenka oli juonut teelasinsa, puristi hän Jegorin kättä
hiljalleen ja meni kyökkiin. Äiti seurasi häntä. Kyökissä virkkoi
Sashenka: "Kun näette Pavelin, sanokaa hänelle terveisiä, olkaa
hyvä." Ja tarttuen oven salpaan, kääntyi hän äkkiä ympäri ja kysyi
matalalla äänellä: "Saanko suudella teitä?"

Äiti syleili häntä ääneti ja suuteli häntä lämpimästi.

"Kiitos!" virkkoi tyttö, nyökäyttäen päällänsä ja meni ulos.

Palattuaan huoneeseen, katseli äiti levottomasti ikkunasta. Märät
lumihiutaat leijailivat tiheässä, kosteassa pimeydessä.

"Ja te muistatte Prozorovin, kauppiaan?" kysyi Jegor. "Hänellä
oli tapana istua sääret hajallaan, puhaltaen suurella sohinalla
teevatiinsa. Hänellä oli punainen, tyytyväinen, hikinen naama."

"Kyllä, kyllä muistan", virkkoi äiti, tullen takaisin pöydän ääreen.
Hän istui alas, katsellen Jegoria surullinen ilme silmissään ja puhui
vaikeroiden: "Sashenka parka! Kuinka pääsee hän ikinä kaupunkiin?"

"Hän tulee olemaan hyvin näännyksissä", yhtyi Jegor. "Vankila on
huonontanut suuresti hänen terveytensä. Hän oli ennen voimakkaampi.
Sitä paitsi on hänet kasvatettu hemmottelemalla. Minusta näyttää
kuin olisi hän jo turmellut keuhkonsa. Kasvoissansa on jotakin joka
muistuttaa keuhkotautista."

"Kuka hän on?"

"Erään maanomistajan tytär. Hänen isänsä on rikas mies ja suuri
roisto, sen mukaan mitä hän on kertonut. Luulen, naapuri, että te
tiedätte, että he tahtoivat mennä naimisiin."

"Ketkä?"

"Hän ja Pavel. Niin, aivan niin! Mutta tähän asti he eivät vielä ole
voineet sitä tehdä. Kun Pavel on vapaa, on Sashenka vankilassa ja
päinvastoin." Jegor nauroi.

"En tiennyt sitä!" vastasi äiti lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pasha ei
koskaan puhu mitään itsestään."

Nyt tunsi hän vielä suurempaa sääliä tyttöä kohtaan, ja katsellen
vierastansa vastustamattomalla paheksumisella virkkoi hän: "Teidän
olisi pitänyt saattaa hänet kotiin."

"Mahdotonta"' vastasi Jegor tyynesti. "Minulla on kädet täynnä työtä
täällä koko huomiseksi päiväksi; varhaisesta aamusta saakka on minun
kulkeminen ja kulkeminen. Se ei suinkaan ole helppo tehtävä, kun
minussa on tuo hengenahdistus."

"Hän on jalo tyttö!" virkkoi äiti, hiljaa mietiskellen mielessään,
mitä Jegor oli hänelle puhunut. Hän tunsi itsensä loukatuksi, kun
ei uutinen tullut suoraan tytöltä itseltään, eikä pojaltansa, vaan
muukalaiselta, ja hän puristi huuliansa tiukasti yhteen vetäen
kulmakarvojansa hyvin alas.

"Niin, jalo tyttö!" nyökäytti Jegor myöntävästi. "Hänessä on
palanen aatelisnaista vielä, mutta se on haihtumassa vähemmäksi
ja vähemmäksi. Te surette, huomaan, hänen kohtaloansa. Mitä se
hyödyttää? Te ette löydä kyllin suurta sydäntä, jos rupeatte suremaan
kaikkien meidän kapinallisten tähden, kuomaseni. Elämä ei ole tehty
meille aivan keveäksi. Minulla, esimerkiksi, oli ystävä, joka palasi
joku aika sitte vankeudesta. Kulkiessansa Novgorodin läpitse,
odottivat vaimonsa ja lapsensa häntä Smolenskissa, ja kun hän saapui
Smolenskiin, olivat he jo vankeina Moskovassa. Nyt on hänen vaimonsa
vuoro mennä Siperiaan. Olla vallankumouksellinen ja samalla kertaa
naimisissa, on hyvin huonoa -- epämukavaa miehelle, epämukavaa
vaimolle ja lopulta epäedullista myöskin itse asialle! Minulla
myös oli vaimo, erinomainen nainen, mutta viisi tällaista vuotta
saattoivat hänet hautaan."

Hän lopetti teelasinsa yhdellä siemauksella ja jatkoi lyhyttä
kuvausta elämästänsä. Hän luetteli vuodet ja kuukaudet, jotka hän
oli istunut vankeudessa ja maanpaossa, kertoi useampia tapaturmia
ja onnettomuuksia, rääkkäyksistä kuolemaan saakka vankiloissa ja
Siperian nälkään nääntymisestä. Äiti katsahti häneen, kuunnellen,
ihmetellen yksinkertaista tapaa, jolla hän kertoi elämästänsä, joka
oli niin täynnä kärsimyksiä, vainoa, vääryyttä ja ihmisten pahuutta.

Mutta palatkaamme asiaan.

Äänensä muuttui ja kasvonsa kävivät vakaviksi. Hän teki kysymyksiä
millä tavoin äiti aikoi varkain saada kirjallisuutta levitetyksi
tehtaaseen, ja hän hämmästyi äidin tarkoista tiedoista kaikissa
yksityiskohdissa.

Sitte palasivat he taas puhelemaan vanhoja muistojansa
synnyinkylässänsä. Jegor laski leikkiä ja äiti muisteli miettivästi
omaa nuoruuttansa. Hänestä näytti oudolta vento epävarma pohja, joka
vuoroin vaihtui kukkuloihin, joita poppelit peittivät, vavisten
alituisesta pelosta, matalat petäjät ja valkoiset koivut seisomassa
kukkuloiden välissä. Koivut kasvoivat hitaasti, ja seistuansa viisi
vuotta vennossa, lahoisessa suossa, kuivivat ne, kaatuivat alas ja
mätänivät. Hän katsahti tuohon tauluun ja hiljalleen alkoi sietämätön
tuska vallata hänen mieltänsä. Eteensä ilmestyi tyttö, terävine,
päättävine kasvoinensa ja pysähtyi hänen eteensä. Nyt tämä tyttö
kulkee jossakin pimeässä ja lumisipaleiden seassa, yksinäisenä
ja väsyneenä. Ja poikansa istuu linnassa, pienessä komerossa,
rautaristikon takana. Kenties hän ei ole vielä aivan nukuksissa,
kenties hän on vaipunut mietteisiin. Mutta hän ei ajattele äitiänsä.
Hänellä on joku lähempänä kuin äitinsä. Raskaat, sumuiset ajatukset,
kuten paksut pilviryhmät, vyöryivät hänen ylitsensä, tekivät hänet
kärsimättömäksi ja pusersivat hänen sydäntänsä.

"Te olette väsynyt, kuomaseni! Menkäämme levolle", virkkoi Jegor
hymyillen.

Äiti toivotti hänelle hyvää yötä ja kulki sivuttaisin keittiöön,
mielensä kukkuroillaan katkeruutta.

Aamusella kysyi Jegor aamiaisen jälkeen: "Entä jos vangitsevat teidät
ja kysyvät mistä olette saaneet kaikki nämä kerettiläiset kirjat.
Mitä te sanotte?"

"Sanon mitä se teihin kuuluu!" vastasi hän hymyillen.

"Ette koskaan saa heitä vakuutetuiksi sillä tavoin!" vastasi Jegor
vakuuttavasti. "Päinvastoin uskovat he, että se juuri kuuluu heille.
He tulevat kyselemään teiltä hyvin, hyvin tarkkaan, ja hyvin, hyvin
kauan."

"Minäpä en virka sittekään!"

"He panevat teidät vankeuteen!"

"No, mitäpä siitä? Kiitos jumalalle, että olen edes siihen
kelvollinen", virkkoi hän huoaten. "Jumalan kiitos! Kuka tarvitsee
minua? Ei kukaan!"

"Hm!" virkkoi Jegor, kiinnittäen katseensa häneen. "Hyvän ihmisen
pitäisi hoitaa hyvin itsensä."

"Sitä en ainakaan voisi oppia teiltä, vaikkapa olisinkin hyvä",
vastasi äiti nauraen.

Jegor oli ääneti, kävellen edestakaisin huoneessa; sitte hän käveli
hänen luoksensa ja sanoi: "Tämä on kovaa, naapurini, hyvin kovaa
teille!"

"Se on työlästä jokaiselle", vastasi äiti, tehden liikkeen
kädellään. "Kenties niille, jotka sen oikein ymmärtävät, se tuntunee
helpommalta. Mutta minä ymmärrän niin vähän, minäkin. Ymmärrän
ainoastaan että ihmiset tarkoittavat ja haluavat mikä on hyvää."

"Jos te, kuomaseni, sen ymmärrätte, silloin se merkitsee, että
jokainen tarvitsee teitä, ihan jokainen!" virkkoi Jegor juhlallisesti
ja totisesti.

Äiti katsahti häneen ja naurahti sanaakaan virkkamatta.



Vapauden henki


Puolenpäivän aikaan, tyynesti ja asiaan kuuluvasti asetteli hän
kirjat povellensa niin älykkäästi ja taitavasti, että Jegor virkkoi
maiskuttaen huuliansa tyytyväisyydestä: "_Oikein hyvin!_ niinkuin
saksalainen sanoo, naapuri, kun hän on juonut haarikan olutta.
Kirjallisuus ei ole teitä muuttanut näöltänne. Te olette yhtä hyvä,
kookas ja arvokas vanha nainen. Suokoot kaikki lukemattomat haltiat
teille siunauksensa työhönne!"

Puolen tunnin päästä seisoi hän tehtaan portilla, kumarruksissa
kuormansa painosta, tyynenä ja varmana. Kaksi vartiaa, joita
työmiesten pila ärsytti, tutkivat jokaisen tehtaaseen tulijan,
kohdellen heitä törkeästi ja kiroillen heitä. Yksi poliisi ja
kapeakinttuinen, punanaamainen mies seisoi hänen vieressään
valppain katsein. Äiti, joka muutti tankoa toiselle olkapäällensä,
ämpäri kiinnitettynä sen molempiin päihin, tarkasteli miestä
silmänurkistansa. Hän arvasi hänen olevan sissin.

Eräs pitkä, kiherätukkainen mies, jonka lakki oli heitetty
takaraivolle niskaan, huusi vahtimiehille, jotka häntä tarkastelivat:
"Etsikää päästä, eikä taskuista, te paholaiset!"

"Syöpäläisten kiinniottaminen on teille paljon sopivampaa työtä kuin
ihmisten metsästäminen!" lisäsi työmies. Vakooja vilkasi häneen
kieroon, nopeasti.

"Päästäkää minut sisään!" pyyteli äiti. "Katsokaa, minä painun ihan
kaksinkerroin raskaan kuormani alla! Selkäni on vähällä katketa."

"Menkää sisään! menkää sisään!" huusi vahti nyrpeästi. "Hän tulee
myös keskusteluinensa."

Äiti kulki paikoillensa, asetti ämpärit maahan ja pyyhkien hikeä
otsaltaan, katseli ympärillensä.

Gusev veljekset, lukkosepät, tulivat heti kohta hänen luoksensa, ja
vanhempi heistä, Vasili, kysyi ääneen, silmäkulmiansa rypistäen:
"Onko teillä piirakoita?"

"Tuon niitä huomenna", vastasi hän.

Tämä oli sovittu tunnussana. Veljien naama kirkastui. Ivan, joka ei
voinut hillitä itseään, huudahti: "Oi te kultainen äiti!"

Vasili hyppäsi kantapäällään, kurkisti ämpäriin, ja kirjakäärö hävisi
samalla hänen povelleen.

"Ivan!" virkkoi hän ääneen. "Älkäämme menkö kotiin, ostakaamme
päivällisemme häneltä." Ja hän tunki kiireesti kirjasia
saapasvarsiinsa ja sääryksiinsä. "Meidän täytyy antaa hyvä alku
uudelle kauppiallemme, etkö sinäkin ajattele niin?"

"Niin, todella!" myönsi Ivan, ja nauroi ääneen.

Äiti katseli varovaisesti ympärilleen ja huusi: "Hapankaalia! Kuumaa
vermisellisoppaa! Paistettua lihaa!"

Sitte, ottaen salaperäisesti yhden kirjakääreen toisensa jälkeen
poveltaan, antoi ne veljeksille. Joka kerta kun yksi kimppu hävisi
hänen käsistään, välähti kierosilmän, keltanaama upseerin haamu hänen
silmissään kuten keltainen tahra, kuten sytytetyn tulitikun välähdys
pimeässä huoneessa, ja hän virkkoi hänelle ajatuksissaan, vahingon
ilolla: "Ottakaa tämä, herra!" Ja kun hän ojensi viimeisen käärön,
lisäsi hän tyytyväisen näköisenä: "Ja täällä on vielä enemmän,
ottakaa!"

Työmiehiä tuli hänen luoksensa kupit käsissä, ja kun he tulivat
lähelle Ivania ja Vasilia, alkoivat he ääneen nauraa. Äiti pani
tyynenä kirjojen kannattimen pois, ja kaatoi vermisellisoppaa
kuppeihin, jolla välin Gusev laski leikkiä hänen kanssaan.

"Kuinka älykkäästi Nilovna tekee työtään!"

"Pakko opettaa yksin hiirtä kiinniottamaan", huomautti
hänen hyyryläisensä vakavasti. "He ovat näpistäneet teidän
leivänhankkijanne, ne roistot! No niin, antakaapa kahden kopekan
edestä vermisellisoppaa. Älkää olko millännekään, äiti, te kyllä
menettelette hyvin."

"Kiitos hyvästä sanasta!" vastasi hän, hymyten. Samassa astui hän
hänen toiselle sivulleen, virkkoen: "Se ei maksa minulle paljoa,
vaikka sanon yhden hyvän sanan!"

"Mutta sitäpä ei kukaan juuri käy sanomaan", huomautti lukkoseppä,
hymähtäen, ja pudistaen hartioitaan, lisäsi hän hämmästyksellä:
"Siinä on elämä teille, toverit! Ei kukaan sano yhtä hyvää sanaa; ei
kukaan sitä muka ansaitse. Niin se on!"

Vasili Gusev nousi ylös, napitti takkinsa tiukkaan ympärillensä ja
huudahti: "Minä söin, soppa oli kuumaa, ja kuitenkin tuntuu minua
vilustavan!"

Ja hän meni matkoihinsa. Ivan nousi myös, ja juoksi pois, iloisesti
viheltäen.

Hyvin mielin ja hymyillen huuteli Nilovna tavaroitaan: "Kuumaa,
kuumaa! Hapankaalia, vermisellisoppaa, velliä!"

Hän ajatteli kuinka hän sanoisi pojallensa ensimäisestä
kokeilustansa; ja keltanaama upseeri päilyi edelleen hänen
silmissään, hämmästyneenä ja ivallisena. Hänen mustat viiksensä
vavahtelivat tukalasti, ja ylähuulensa kääntyi ylöspäin
hermostuneesti, näyttäen kiiltävät ja terävät etuhampaat. Syvä ilo
tykytti ja soi äidin sydämessä, kulmakarvansa vapisivat, ja jatkaen
kuuron tavalla sopan myyntiä, mutisi hän sielussaan: "Täällä on
enemmän! täällä on enemmän!"

Koko pitkänä päivänä tunsi hän suloista uutuuden tunnetta, joka
syleili hänen rintaansa sydämellisellä hyväilyllä. Ja iltasella,
kun hän oli lopettanut työnsä Marian talossa, ja istui kotonaan
teetä juoden, kuuli hän hevosen kavioiden kopsetta ja tutun äänen
kaikua. Hän hyppäsi ylös, kiiruhti kyökkiin ja sitte suoraan ovelle.
Joku käveli kiireesti yli porstuan; silmänsä himmenivät, ja nojaten
ovipieleen, avasi hän oven jalallansa.

"Hyvää iltaa, äiti!" kuului helisevä ääni, samalla kun pari pitkää
kättä asettui hänen olkapäilleen.

Ilo Andrein näkemisestä sekaantui rinnassansa surun pettymykseen;
ja nuo vastakkaiset tunteet sekaantuivat polttavaan särkyyn, joka
ympäröi hänen sydäntänsä kuin kuuma laine. Hän peitti kasvonsa
Andrein povelle. Hän puristi hänet lujasti rintaansa vastaan, ja
kätensä vapisivat. Äiti itki hiljaa ja ääneti, jolla välin hän
silitti hänen tukkaansa ja puhui sointuvalla äänellä: "Älä itke äiti.
Älä särje sydäntäni. Annan kunniasanani pantiksi, että hän pääsee
pian vapaaksi! Heillä ei ole mitään syytöstä häntä vastaan; kaikki
pojat vaikenevat kuin keitetyt kalat."

Asettaen pitkän käsivartensa äidin olkapään ympärille, toi hän hänet
huoneeseen, ja irroittaen itsensä nopealla liikkeellä, pyyhki äiti
pois kyyneleet silmistään, sydämensä juodessa hänen ystävällisiä
sanojaan.

"Pavel lähettää teille sydämellisiä terveisiä. Hän voi hyvin ja
on niin iloinen kuin ikinä ennen. Vankilassa on hyvin ahdasta.
He ovat panneet vankeuteen enemmän kuin sata henkeä, sekä täältä
että kaupungista. Kolme ja neljä henkilöä on pantu yhteen koppiin.
Vankilan päälliköt ovat jokseenkin mukavaa väkeä. He ovat aivan
väsyksissä työn paljouteen, jonka santarmit ovat heille tuottaneet.
He eivät ole kovin ankaria, eivätkä kohtele vankeja törkeästi. He
sanovat näin: 'Olkaa ääneti, herrat, niin paljon kuin mahdollista.
Älkää laittako meitä pahaan asemaan!' Ja niin käypi kaikki hyvin.
Me puhumme toistemme kanssa, annamme kirjoja toisillemme, ja jaamme
ruokamme. Se on hyvä vankila! Tosin se on vanha ja likainen, mutta
hiljainen ja valoisa. Rikokselliset ovat myös hauskaa väkeä; he
auttavat meitä koko lailla. Bukin, neljä muuta ja minä vapautettiin.
Siellä oli liian ahdasta. He laskevat Pavelin myös pian pois. Puhun
teille totta, uskokaa minua. Vyesovshchikovia tullaan pitämään
vankina kauimman aikaa. He ovat hyvin vihaisia hänelle. Hän noituu
ja haukkuu jokaista, ihan yhtenään. Santarmit eivät siedä häntä
silmissään. Luulen että hänet laahataan tuomioistuimen eteen
joku päivä tai potkitaan pois vankilasta. Pavel sanoo hänelle
rauhoittaakseen häntä: 'Lakkaa, Nikolai, sinun kiroilemisesi ei
uudista heitä!' Mutta hän kiljuu: 'Lakaiskaa heidät pois koko maan
pinnalta, niinkuin ruton!' Mutta Pavel käyttäytyy varmasti kuten
kallio. Hän kohtelee jokaista hienosti ja säädyllisesti! He laskevat
hänet pian pois."

"Pian?" virkkoi äiti hymyillen. "Tiedän kyllä että hänet päästetään
pian vapaaksi!"

"No, jos tiedätte, niin on kaikki hyvin! Antakaa minulle teetä, äiti.
Ja nyt kertokaa kuinka te olette voineet ja kuinka olette viettäneet
aikaanne."

Hän katsoi äitiin herttaisimmasti hymyten, ja näytti niin
tuttavalliselta ja läheiseltä, tuo kunnon mies. Rakastava, vaikkapa
samalla surumielinen loimu säihkyi hänen syvistä ja pyöreistä
sinisistä silmistään.

"Rakastan teitä suuresti. Andrjusha!" virkkoi äiti, syvällä
huokauksella, katsellessaan hänen kasvojaan, jotka olivat
säännöttömän parran peittämät.

"Ihmiset tyytyvät siihen vähään, minkä kykenen heille antamaan!
Tiedän että rakastatte minua; te kykenette jakamaan rakkautta
kaikille: teillä on jalo sydän", virkkoi vähävenäläinen, keinuen
tuolissaan, katseensa harhaillessa ympäri huonetta.

"Ei, minä rakastan teitä erilailla!" väitti äiti. "Jos teillä olisi
äiti, kadehtisivat ihmiset häntä, kun hänellä olisi niin erinomainen
poika."

Vähävenäläinen heilutti päätään, ja hieroi sitä lujasti molemmin
käsin.

"Minulla on äiti jossakin!" virkkoi hän matalalla äänellä.

"Tiedättekö mitä tein tänään?" sanoi äiti, ja hieman punastuen ja
tyytyväisyydestä väräjävällä äänellä alkoi hän nopeasti kertoa kuinka
hän oli vienyt kirjallisuutta varkain tehtaaseen.

Vähävenäläinen katseli häntä hetkisen hämmästyksellä, silmät
suurina; sitte purskahti hän hohkanauruun, tömistellen jaloillaan ja
paukuttaen käsillään päätään, virkkoen riemulla: "Ohhoh! Tämä ei ole
enää pelkkää leikintekoa! Tämä on asianajoa! Kuinka eikö Pavel tule
iloiseksi! Oh, te olette oikea aarre! Hyvin tehty, äiti! Ette aavista
kuinka hyvin! Se on mainion hyvä sekä Pavelille että kaikille niille
tovereille jotka ovat kanssaan vankeudessa!"

Hän löi näppiä ihastuksen kuumeessa, vihelteli ja vaipui aivan
kaksinkerroin sykkyrään purkaessa riemuaan. Hänen ilonsa löysi
vastakaikua äidissä.

"Rakkaani, oma Andrjushani!" alkoi hän, aivan kuin olisi sydämensä
äkkiä avautunut, ja virrannut keveästi syvän ilon rauhallisena
sanavirtana. "Olen miettinyt koko elämäni ajan: Jesus Kristus!
Minkätähden olen elänyt? Selkäsaunojenko vuoksi? En nähnyt muuta kuin
mieheni, enkä tiennyt mistään muusta kuin pelosta! Tuskin huomasin
kuinka Pasha kasvoi, ja tuskin tiesin rakastinko häntä mieheni
eläessä. Kaikki toimeni, kaikki ajatukseni olivat keskitetyt yhteen
asiaan -- ruokkia elukkaani, varustaa elämäni herraa riittävällä
ruualla, tyydyttäen hänen kitalakeansa, ja koettaen palvella häntä
aina ajallaan, etten herättäisi hänessä pahaatuultaan, että hän
jättäisi minut edes yhden kerran pieksämättä! Mutta en muista että
hän ikinä säästi minua. Hän löi minua niin -- ei niinkuin vaimoa
kuritetaan, mutta niinkuin sellaista, jota vihataan ja inhotaan.
Kaksikymmentä vuotta elin sellaista elämää, ja miten elämä kului
ennen naimistani, on minulta kokonaan unohtunut. Muistan joitakuita
seikkoja, mutta en saa niistä oikeaa tolkkua! Olen kuten sokea
ihminen. Jegor Ivanovitch oli täällä -- olemme samasta kylästä
kumpikin -- ja hän puhui niitä näitä. Muistan talot ja ihmiset, mutta
miten he elivät, mitä he puhuivat, mitä tapahtui sille, mitä tapahtui
tälle -- olen unohtanut, en kykene näkemään! Muistan kiirastulen
-- kaksi kiirastulta. Minusta näyttää kuin olisi muisti pieksetty
minusta pois, että sieluni on ollut lukittuna ja tiukasti sinetillä
suljettuna. Se on tullut sokeaksi, eikä se kuule mitään!"

Hänen nopea hengityksensä oli melkein nyyhkytystä. Hän kumartui
eteenpäin ja jatkoi matalammalla äänellä: "Kun mieheni kuoli,
käännyin poikani puoleen; mutta hän kääntyi näille aloille, ja minut
valtasi sääli häntä kohtaan, sellainen kalvava sääli -- sillä jos hän
hukkuisi, miten saattaisin elää yksin? Mitä kauhua ja pelkoa olen
tuntenut! Sydämeni oli pakahtua kun ajattelin hänen kohtaloaan.

"Meidän naistemme rakkaus ei ole puhdasta rakkautta. Me rakastamme
sitä mikä meille on tarpeellista. Ja tässä olette te edessäni. Te
murehditte äitiänne. Mitä tahtoisitte hänestä? Suuret joukot menevät
kärsimään koko kansan puolesta, he menevät vankeuteen. Siperiaan,
ja kuolevat siellä toisten puolesta; useat heistä hirtetään. Nuoret
tytöt kulkevat yksin öillä, lumessa, mudassa, sateessa. He vaeltavat
seitsemän virstaa sateessa kaupungista meidän paikkaamme. Kuka ajaa
heitä? Kuka pakoittaa heitä? He uskovat! Niin, aivan varmaan he
uskovat, Andrjusha. Mutta tässä olen minä -- enkä voi rakastaa heidän
tavalla! Minä rakastan omiani, läheisiäni!"

"Voitte kyllä!" virkkoi vähävenäläinen ja kääntäen kasvonsa pois
hänestä, hieroi hän päätään, kasvojaan ja silmiään lujasti tapansa
mukaan. "Jokainen rakastaa niitä, jotka ovat lähinnä", jatkoi
hän. "Suurelle sydämelle tuntuvat kaukana olevat yhtä läheisiltä.
Te, äiti, kykenette siihen suuressa määrin. Teillä on suuri kyky
äidillisyyteen!"

"Jumala suokoon!" vastasi hän tyynesti. "Tunnen että on hyvä elää
tällä tavoin! Tässä olette te, esimerkiksi, jota rakastan. Kenties
rakastan teitä enemmän kuin Pashaa. Hän on aina niin hiljainen. Hän
tahtoo mennä naimisiin Sashenkan kanssa, eikä virkkanut siitä mitään
minulle, äidilleen, ei niin halaistua sanaa."

"Se ei ole totta", ehätti vähävenäläinen, kääntäen kasvonsa pois
hänestä. "Tiedän ettei se ole totta. Totta on, että hän rakastaa
häntä, ja Sashenka vastaa hänen rakkauteensa. Mutta mennä naimisiin?
Ei, he eivät mene naimisiin! Hän halusi, mutta Pavel -- hän ei
voinut, eikä hän tahdokaan!"

"Nähkääs nyt, mimmoisia te olette!" virkkoi äiti tyynesti,
kiinnittäen silmänsä surullisesti ja osanottavasti vähävenäläisen
kasvoihin. "Nähkääs, mimmoisia te olette! Te uhraatte omat itsenne!"

"Pavel on harvinainen, mies!" virkkoi vähävenäläinen matalalla
äänellä. "Hän on raudasta tehty mies!"

"Nyt istuu hän vankilassa", jatkoi äiti miettivästi. "Se on kauheaa,
se on hirmuista! Elämä ei ole enää kuten ennen, kauhu ja pelko on
erilaista kuin ennen. Nyt tuntee sääliä jokaista kohtaan ja ihminen
pelästyy jokaisen puolesta. Ja sydän on ihan erilainen. Sielun
silmä on avautunut, se katselee ja on surullinen ja iloinen samalla
kertaa. Siinä on paljon, jota en ymmärrä, sekä tunnen itseni niin
katkeraksi ja loukkautuneeksi, kun te ette usko taivaan jumalaan. No
niin, luulen etten voi sitä auttaa! Mutta minä näen ja tunnen että
te olette hyviä ihmisiä. Ja te olette pyhittäneet itsenne ankaraan
elämään kansan tähden, kärsimyksiin ja puutteisiin totuuden tähden.
Totuuden, jonka puolesta taistelette, ymmärrän näin paljon: niin
kauan kuin löytyy rikkaita, ei kansa saavuta mitään, enemmän totuutta
kuin onnellisuutta, ei mitään! Niin se on todella, Andrjusha! Tässä
minä elän keskuudessanne, kaiken tämän tapahtuessa. Joskus yöllä
vaeltavat ajatukseni kauas menneisyyteen. Ajattelen nuoruuden
voimaani, joka tallattiin maahan, nuorta sydäntäni, joka revittiin ja
on repaleina, ja minä tunnen itseni surulliseksi ja katkeraksi itseni
vuoksi. Mutta sen mukaan kuin ymmärrän elää toisia varten, näen
itseni oikeassa valossa yhä paremmin ja tunnen omaa itseäni enemmän."

Vähävenäläinen nousi, ja koettaen olla raappimatta jaloillaan, alkoi
hän kävellä varovaisesti edestakasin huoneessa, pitkänä, kumartuneena
ja ajatuksiinsa vaipuneena.

"Hyvin sanottu!" huudahti hän matalalla äänellä. "Oikein hyvin!
Olipa Kerchissa nuori juutalainen, joka kirjoitti runoja, ja kerran
kirjoitti hän näin:

    "'Ken syyttömänä katuu,
    totuutta eloon auttaa.'

"Hänet tappoi Kerchin poliisi, mutta tämä ei ole pääasia. Hän tiesi
totuuden ja teki paljon levittääksensä sitä kansan keskuuteen. Hän
ilmoitti totuuden!"

"Tässä puhun minä", jatkoi äiti. "Puhun, enkä kuule omaa ääntäni,
enkä usko omia korviani! Koko elämäni olen ollut vaiti; ajattelin
aina yhtä asiaa -- kuinka elää päivä loppuun kenenkään huomaamatta,
jottei kukaan kajoisi minuun! Ja nyt minä ajattelen ihan kaikkea.
Kenties en ymmärrä teidän asiaanne oikein hyvin; mutta kaikki ovat
lähellä sydäntäni, olen suruissani muidenkin tähden ja toivon hyvää
kaikille. Ja teille, Andrjusha, enemmän kuin muille."

Vähävenäläinen otti hänen kätensä omaansa, puristi sitä lujasti ja
kääntyi äkkiä syrjään. Väsyneenä tunteistaan ja kiihottumisesta, pesi
äiti astioita leväperäisesti; ja sydämensä hehkui rohkeutta, joka
lämmitti hänen mieltään.

Kävellen edestakaisin huonetta, virkkoi vähävenäläinen:

"Äiti, miksi ette koeta joskus olla hyvä ja ystävällinen:
Vyesovshchikoville? Hän on juuri sellainen, joka sitä tarvitsisi.
Isänsä istuu vankilassa -- epämiellyttävä, vanha mies. Nikolai joskus
näkee vilahdukselta hänen naamaansa vankilan ikkunasta, hän alkaa
silloin häntä haukkumaan. Se on paha, kovin paha. Nikolai on hyvä
toveri. Hän rakastaa koiria, hiiriä ja kaikenlaisia eläimiä, mutta
hän ei kärsi ihmisiä. Sellaiseksi saattaa ihminen joutua."

"Äitinsä hävisi teille tietämättömille ja isänsä on juoppo ja varas",
virkkoi Nilovna ajatuksiinsa vaipuneena.

Kun Andrei meni vuoteelle, teki äiti hänen huomaamattaan ristinmerkin
hänen ylitsensä, ja noin puolen tunnin kuluttua, kysyi hän hiljaa:
"Oletteko nukuksissa, Andrjusha?"

"En, miksi niin?"

"Ei mitään! Hyvää yötä!"

"Kiitos teille, äiti, kiitos teille;" vastasi hän lempeästi.



Valistuksen jano


Kun Nilovna seuraavana päivänä tuli tehtaan portille kuormansa
kanssa, pysäyttivät vartiat hänet raakamaisesti, ja käskien laskea
maahan ämpärit, tekivät tarkan tutkimuksen.

"Ruokani jäähtyy tykkänään", huomautti hän tyynesti, kun he
kopeloivat hänen pukuansa.

"Pidä suus' kiinni!" virkkoi vartia synkästi.

Toinen virkkoi vakaumuksella, koettaen hänen olkapäätänsä: "Nuo
kirjat ovat viskatut aidan ylitse pihaan, sanon minä!"

Vanha Sizov tuli hänen luoksensa, ja katsellen ympärillensä, virkkoi
kuiskaavalla äänellä: "Kuulitteko, äiti?"

"Mitä?"

"Noista lentokirjasista vain. Ne ovat alkaneet ilmestyä uudelleen.
He ovat ne jaelleet yltympäri kuten suolanrakeet leipäpalalle.
Paljon hyvää ovat nuo kotitarkastukset ja vangitsemiset saaneet
aikaan! Serkkuni Maxim on ajettu vankeuteen, ja teidän poikanne
on viety. Nyt on selvää selvempi, että hän ei ole syntipukki!" Ja
hivellen partaansa virkkoi Sizov päättävästi: "Se ei ole kansa,
vaan ajatukset, ja ajatukset eivät ole kirppuja; ette voi niitä
kiinniottaa!"

Hän kokosi parran käteensä, katsahti äitiin, ja virkkoi pois
mennessään: "Miksi ette tule joskus minua tervehtimään? Arvaan että
olette aivan ypö yksin."

Äiti kiitti häntä, ja huudellen ruokiansa, huomasi hän tavattoman
hyväntuulen vallitsevan työväen keskuudessa tehtaassa.

Työmiehet liikkuivat vilkkaasti, muodostivat ympyröitä, ja juoksivat
yhdestä ryhmästä toiseen. Iloisia ääniä ja onnellisia sekä
tyytyväisiä kasvoja näkyi kaikkialla! Nokinen ilmaperä oli kiehteessä
ja tykytti jostakin rohkaisevasti ja uskaliaasti. Siellä täällä
kuului huudahtusten välistä raakaa ivaa, ja joskus uhkauksia.

"Vai niin! Näyttää siltä kuin ei totuus soveltuisi heihin", kuuli hän
yhden sanovan.

Nuorukaiset varsinkin olivat riemuissaan, jolla välin vanhemmilla
miehillä oli epäilevä hymy kasvoillaan. Tehtaan virkamiehet kävelivät
huolestuneina, ja poliisi juoksi paikasta paikkaan. Kun työmiehet
näkivät heidät, hajosivat he ja astelivat pois hitaasti, tahi jos
jäivät seisomaan, lopettivat he puheensa, katsellen ääneti ja
kiihoittuneina vihasin katsein.

Työmiehet näyttivät olevan jostakin syystä pestyinä ja puhtaina.
Gusevin vartalo kohosi korkealle muiden ylitse, ja veljensä kierteli
ympäriinsä kuin lohikäärme, nauraen ja rupattaen. Yhtyneiden
esimies, Vosilov ja rekordi-virkamies Isai, astuivat hitaasti äidin
ohitse. Pieni, kuihtunut virkamies käänsi päänsä vasemmalle, katseli
työmiesten ivallisia kasvoja ja virkkoi nopeasti, pudistellen suurta
punaista partaansa: "He nauravat, Ivan Ivanovitch. Se on heistä
paljasta hauskuutta. Heitä huvittaa, vaikka kysymyksessä ei ole
vähempää kuin hallituksen kukistaminen, kuten päällikkö sanoo. Mitä
on tehtävänä täällä, ei ole juuri rikkaruohojen kitkemistä, vaan
kyntäminen tässä on tarpeen!"

Vosilov käveli kädet selkänsä takana ja sormet lujasti yhteen
puristettuina.

"Painakaa te mitä haluatte, te mustakaartilaiset!" huusi hän ääneen.
"Mutta älkää vain rohjetko mainita sanaakaan minusta!"

Vasili Gusjev tuli Nilovnan luokse ja toimitti: "Minä tulen uudelleen
syömään teiltä. Onko se hyvää tänään?"

Ja taivuttaen päätään ja teroittaen silmiänsä, lisäsi hän
salaperäisesti: "Näettekös, se sattui maaliin. Hyvin tehty, äiti,
oikein hyvin!"

Äiti nyökäytti päätään myönnytykseksi, mielistyneenä että Gusev,
pahin riiviö koko kylässä, puhutteli häntä "teiksi", haastellessaan
kanssaan kaikessa salaisuudessa. Yleinen ilo ja hämmästys tehtaassa
miellytti häntä myöskin, ja hän ajatteli itsekseen: "Mitä tekisivät
he ilman minua?"

Kolme tavallista työmiestä pysähtyivät vähän matkan päähän hänestä,
ja yksi heistä virkkoi pettymys kasvoillaan: "En ole nyt löytänyt
yhtä ainoata mistään!"

Joku toinen huomautti: "Haluaisin kuulla sen kumminkin. En voi lukea
sitä itse, mutta ymmärrän että se sattuu heihin ihan arkaan paikkaan."

Kolmas mies katseli ympärillensä, ja virkkoi: "Käykäämme
höyrypannuhuoneeseen; minä luen sen siellä teille!"

"Se vaikuttaa!" kuiskasi Gusev, silmää iskien.

Nilovna tuli kotiin kevein mielin. Hän oli nyt itse nähnyt kuinka
kirjallisuus vaikuttaa ja muuttaa ihmisen.

"Väki tuolla alhaalla on pahoillaan etteivät osaa lukea", virkkoi
hän Andreille, "ja tässä olen minä, joka osasin lukea nuoruudessani,
mutta olen kaikkityyni unohtanut."

"Opetelkaa uudelleen", esitti vähävenäläinen.

"Minun ijälläni? Mitä varten te teette pilaa minusta?"

Andrei otti kuitenkin kirjan hyllyltä, ja osottaen veitsen kärellä
kansilehden kulmassa olevaa kirjainta, kysyi hän: "Mikä tämä on?"

"R", vastasi hän nauraen.

"Ja tämä?"

"A."

Hän tunsi itsensä kömpelöksi, loukatuksi ja noloksi. Hänestä näytti
kuin Andrein silmät olisivat nauraneet hänelle, ja hän kartti niiden
katsetta. Mutta hänen äänensä kuului lempeältä ja tyyneltä hänen
korvissaan. Hän vilkasi viistoon hänen kasvoihinsa, kerran ja vielä
kerran. Ne olivat vakaat.

"Haluatteko todella opettaa minua lukemaan?" kysyi hän vaikeasti
naurahtaen.

"Miksi en?" myönsi hän. "Koettakaa! Jos kerran ennen olette osanneet
lukea, selviää se teille hyvin pian."

"Mutta sanotaan ettei kukaan tule pyhäksi katselemalla pyhää kuvaa."

"No, onhan niitä sananlaskuja kaikenlaisia. Niinkuin esimerkiksi
tämä: 'Mitä vähemmän tiedätte, sitä paremmin nukutte' -- eikös ole
soma? Sananlaskut ovat aineksia, joilla vatsa ajattelee; se tekee
niistä ohjaksia sielulle, hallitaksensa sitä paremmin. Vatsalaukku
tarvitsee lepoa ja sielu tarvitsee rauhaa. Mikä sana tämä on?"

"Ihmiset!"

"Aivan niin. Katsos vaan, kuinka ne lähtevät. Ja tämä?"

Tirristäen ja kohottaen silmäkulmiansa raskaasti, muisti hän
vaivalla unohtuneet kirjaimet, ja antautuen ehdottomasti tutkimisen
intoon, vei se häntä eteenpäin, ja hän unohti itsensä. Mutta pian
alkoivat silmänsä väsyä. Ensin kävivät ne kosteiksi kyynelistä ja
väsymyksestä, ja vihdoin alkoivat murheen kyyneleet tipahdella kirjan
lehdille.

"Minä opettelen lukemaan", virkkoi hän nyyhkyttäen. "On aika jo
kuollakseni ja minä vasta opettelen lukemaan."

"Ette saa itkeä", virkkoi vähävenäläinen hellästi. "Eihän se ole
teidän syynne, että elämänne on ollut sellainen; ja kuitenkin
ymmärrätte että elämänne on ollut kurjaa. Mutta löytyy tuhansia
ihmisiä, jotka voisivat elää teitä paremmin, mutta jotka elävät kuin
elukat, ja sitte kehuvat kuinka hyvin he elävät. Mutta mitä hyvää
on heidän elämässänsä? Kun heidän päivätyönsä on ohitse, syövät he
itsensä mahapakolle, ja kun taas toinen päivä on mennyt, syövät taas
itsensä mahapakolle ja niin tekevät he vuodesta vuoteen -- tekevät
työtä ja syövät, tekevät työtä ja syövät! Tämän ohella saavat he
lapsia, jotka ensin huvittavat heitä, mutta kun he myös alkavat syödä
liian paljon, käyvät he happamiksi ja pauhaavat: 'Joutukaa te senkin
ahmarit! Kiirehtikää! Kasvakaa pian suuriksi! On aika jo teidän mennä
työhön!' Ja he haluaisivat tehdä lapsistansa vetojuhtia. Mutta lapset
alkoivat tehdä työtä omien vatsalaukkujensa hyväksi, ja laahustaa
elämäänsä kuten varas vetää arvotonta, varastamaansa luutaa. Heidän
sieluansa ei mikään ilo valaise, sitä ei ihastuta koskaan ajatus,
joka sulattaa sydämen. Jotkut elävät kuten mieron kerjäläiset -- aina
kerjäten; toiset elävät kuten varkaat -- kaapaten aina mitä suinkin
saavat toisten käsistä. Yhteiskunta on tehnyt lakeja varkaille,
asettanut miehiä kepit kourassa ihmisten ylitse, sanoen: 'Vartioikaa
lakejamme; ne ovat hyvin hyödyllisiä; ne sallivat meidän imeä verta
kansasta!' He koettavat pusertaa ihmisiä ulkoapäin, mutta ihmiset
vastustavat, ja silloin ulottavat he lakinsa myös sisälle päin,
rusentaaksensa järjen mäsäksi."

Nojaten kyynäspäitänsä pöytään ja katsellen äitiä älykkäillä
silmillänsä, jatkoi hän tasaisella, lennokkaalla äänellä: "Ainoastaan
ne ovat miehiä, jotka lyövät kahleet säpäleiksi ihmisen ruumiista
ja hänen mielestänsä. Ja nyt te myös olette menemässä tähän työhön
parhaan kykynne mukaan."

"Minä? No, nyt te! Kuinkas minä --?"

"Miksette? Se on kuin sade. Jokainen pisara menee siemenen
ravinnoksi! Ja kun kykenette lukemaan, silloin --" Hän pysähtyi
nauraen; sitte nousi hän ja alkoi kävellä kiirein askelin
edestakaisin huoneessa.

"Niin, teidän täytyy oppia lukemaan! Ja kun Pavel tulee takaisin,
kuinka suuresti saatte hänet hämmästymään!"

"Oh, Andriusha! Nuorukaiselle on kaikki yksinkertaista ja helppoa.
Mutta kun olette eläneet minun ijälleni, on teillä paljon vaivaa,
vähän voimia, eikä yhtään mieltä jälellä."

Iltasella meni vähävenäläinen ulos. Äiti sytytti lampun ja istui
pöydän ääreen kutomaan sukkaa. Mutta pian nousi hän, kulki
epämääräisesti kyökkiin, lukitsi ulko-oven ja meni kulmakarvojansa
nostellen takaisin sisähuoneeseen. Hän veti ikkunaverhot alas, ja
ottaen kirjan hyllyltä, istui uudelleen pöydän ääreen, silmäsi
ympärillensä, kumartui kirjan ylitse ja alkoi liikuttaa huuliansa.
Kun hän kuuli melua kadulta, säpsähti hän, sulkea lävähytti kirjan
kämmenillänsä ja kuunteli hengittämättä. Ja taas, sulkien ja avaten
silmänsä, kuiskasi hän: "E-z-a."

Suurella säännöllisellä tarkkuudella merkitsi kellon kumea
tik-tak-tik-tak unholaan vaipuvia sekunteja.

Naputus kuului ovelle; äiti hypähti nopeasti jaloilleen, pani kirjan
hyllylle ja mennen ovelle kysyi levottomasti: "Kuka siellä?"



Lähetyssaarnaajan lähtö


Eräs tuttu ääni vastasi pimeästä, kun äiti aukasi ovea, Rybin tuli
sisään, tervehti häntä ja sivellen partaansa arvokkaalla tavalla ja
kurkistaen peremmä huoneeseen tummilla silmillänsä, virkkoi hän:
"Tapananne oli ennen vanhaan laskea ihmisiä sisälle kyselemättä ketä
he olivat. Oletteko yksin?"

"Olen."

"Olette yksin, niinkö? Ja minä kun luulin että vähävenäläinen oli
täällä. Näin hänet tänään. Vankila ei turmele miestä. Tyhmyys, se se
turmelee useimmat."

Hän astui sisälle huoneeseen, istui alas ja virkkoi äidille:
"Puhelkaamme sydämen halusta yhdessä. Minulla on jotakin teille
sanomista. Minulla on eräs järjestelmä mielessä!" Kasvoissansa näkyi
paljon merkitsevä, salaperäinen ilme. Se täytti äidin suurella
odottavalla toivolla. Hän istui alas Rybinin vastapäätä ja odotti
mykällä kärsimättömyydellä hänen sanojansa.

"Te ette katso oikeaan kohtaan, äiti; katsokaa paljon kauvemmas
taaksenne", virkkoi Rybin, painaen päänsä alas. "Ne jotka
työskentelevät suoranaisesti liikkeessämme, eivät mahda tuntea mitään
omasta itsestänsä. He ajattelevat että niin pitää olla; heillä elää
totuus sydämessä. Muta heidän takanansa saattaa olla väkeä, jotka
katselevat ainoastaan omaa, itsekästä etuaan. Miehet eivät tahdo
sotia itseänsä vastaan." Ja sitte lisäsi hän vuosisatoja, epäluulolla
ruokitun talonpojan lujalla vakuutuksella: "Ei mitään hyvää lähde
hallitusmiehiltä! Saatte sanani pantiksi!"

"Mitä järjestelmää on teidän mielenne suunnitellut?" kysyi äiti, yhä
enemmän levottoman uteliaisuuden valtaamana.

"Niinkö minäkö?" Rybin katsahti häneen, vaikeni hetkisen ja jatkoi
sitte: "Varokaa johtajia. Siinä se on!" Hän painui taas äänettömäksi,
ja näytti aivan kutistuvan sisällisessä itsessään.

"Lähden pois täältä, äiti", virkkoi hän vaitiolon jälkeen. "Halusin
liittyä tovereihin ja työskennellä heidän kanssaan. Olen juuri sopiva
työhönne. Osaan lukea ja kirjoittaa. Olen tarkkahuomioinen, enkä
mikään höperö. Ja pääasia on, että tiedän mitä puhua ihmisille. Mutta
nyt minä lähden. En voi uskoa, ja sen vuoksi täytyy minun lähteä.
Tiedän, äiti, että ihmisten sielut ovat epärehellisiä ja likaisia.
Kaikki elävät kateudessa, kaikki haluavat itsekunnioitusta; ja koska
löytyy vaan vähän syötävää, koettaa jokainen syödä toinen toisensa."

Hän antoi päänsä vaipua ja vaipui ajatuksiinsa kotvaseksi aikaa.
Vihdoin virkkoi hän: "Minä menen aivan yksin kylien ja metsäkylien
liepeille, ja herätän väkeä. Tarpeellista on, että kansa ottaa asian
omiin käsiinsä ja tekee itse työn. Saatettakoon heidät ymmärtämään
-- ja he kyllä löytävät itse sitte tien. Ja niinpä minä koetan
herättää heitä ymmärtämään. Heille ei löydy muuta toivoa, kuin mikä
heillä on itsessänsä, eikä muuta ymmärrystä löydy, kuin heidän oma
ymmärryksensä! Ja tämä on totuus!"

"He vangitsevat teidät!" virkkoi äiti matalalla äänellä.

"He vangitsevat minut ja päästävät taas vapauteen. Ja sitte jatkan
taas samalla tavalla!"

"Talonpojat itse tulevat sitomaan teidät, ja teidät heitetään
vankeuteen."

"Minä olen vankilassa jonkun aikaa, sitte vapautetaan minut ja taas
jatkan työtäni. Ja mitä talonpoikiin tulee, sitovat he minut yhdesti,
kahdesti ja sitte käsittävät että heidän ei pitäisi sitoa minua; vaan
kuunnella minua. Minä sanon heille: 'En pyydä teitä uskomaan minua;
pyydän teitä ainoastaan minua kuulemaan!' Ja jos he kuuntelevat,
uskovat he minua."

Hän väänteli itseänsä tuolissa ja nousi sitte hitaasti. "Menen
kapakkaan ja istun siellä väen seassa jonkun aikaa. Vähävenäläistä ei
kuulu. Onko hän jo täydessä työssä?"

"On!" Äidin täytyi hymyillä. "Tuskin ovat he päässeet vankeudesta kun
jo kiirehtivät työhönsä."

"Niin se olla pitää! Kertokaa hänelle minusta."

He kulkivat yhdessä keittiöön ja katsahtamatta toisiinsa vaihtoivat
lyhyitä hyvästelyjä.

"Sanon hänelle", lupasi hän.

"Hyvä on, hyvästi!"

"Hyvästi! Milloin jätätte työnne?"

"Olen jo jättänyt."

"Milloin lähdette?"

"Huomenna, varhain aamulla. Hyvästi!"

Hän kumarsi päätänsä ja kompuroi etehiseen horjuen, kuten näytti,
ja kömpelösti. Äiti seisoi ovessa hetkisen, kuunnellen raskaita,
poistuvia askelia ja epäilyksiä, jotka ilmaantuivat hänen sydämeensä.
Sitte kääntyi hän kuulumattomasti takaisin huoneeseen, ja vetäen
ikkunaverhon syrjään, katsahti ulos ikkunasta. Musta pimeys vallitsi
siellä liikahtamatta, varpaillaan, avonaisin irvisuin.

"Minä elän yössä!" ajatteli hän. "Ikuisessa yössä!" Hän tunsi sääliä
mustapartaista, hiljaista talonpoikaa kohtaan. Hän oli niin tukeva ja
voimakas -- ja kumminkin oli hänessä jonkunlaista avuttomuutta, kuten
kaikissa talonpojissa.

Nyt tuli Andrei kotiin iloisena ja reippaana. Kun äiti kertoi hänelle
Rybinista, huudahti hän: "Menemässä? Onko hän? Antaa hänen samota
kylien halki. Antaa hänen toitottaa totuutta. Antaa hänen herättää
väkeä. Hänestä tuntuu tukalalta olla täällä meidän parissamme."

"Hän puheli täällä johtajista. Onko siinä mitää perää?" uteli hän
hartaasti. "Onko mahdollista että he haluavat teitä pettää?"

"Se huolestuttaa teitä, äiti, niinkö?" Vähävenäläinen nauroi. "Oh,
äiti hyvä -- sitä rakasta rahaa! Jos meillä sitä vaan olisi! Ja
kuitenkin elämme almuilla. Ottakaamme esimerkiksi Nikolai Ivanitch.
Hän ansaitsee seitsemänkymmentä viisi ruplaa kuukaudessa ja hän
antaa meille viisikymmentä! Ja muut tekevät samoin. Ja nälkäiset
ylioppilaat lähettävät meille toisinaan rahaa, jonka he kokoavat
penni penniltä. Ja mitä johtajiin tulee, löytyy tietysti erilaisia
heidän joukossaan. Jotkut heistä pettävät meitä, ja jotkut jättävät
meidät; mutta parahimmat jäävät pysyväisesti leiriimme ja marssivat
kanssamme juhlapäiväämme kohti." Hän taputti käsiänsä ja virkkoi,
hieroen niitä kiihkeästi toisiaan vasten: "Mutta eivät edes kotkan
siivet auta meitä tätä päivää näkemään, ja sen vuoksi me teemme
pienen juhlallisuuden Vapun päivänä. Siitä tulee hauskaa."

Hänen sanansa ja vilkkautensa poistivat pelon, jonka Rybinin puhe
oli häneen iskenyt. Vähävenäläinen käveli edestakaisin huoneessa
puhellen, jalkojensa kopistessa laattiaan: "Tiedättehän, että
toisinaan on ihmeellinen tunne ihmissydämessä. Teistä näyttää,
että minne ikinä menette, tuntuvat kaikki ihmiset veljiltä; kaikki
palavat samaa tulta; kaikki ovat iloisia, kaikki ovat hyviä. Ilman
sanoja he kaikki tuntevat toinen toisensa, eikä kukaan halua häiritä
taikka loukata toisiansa. Ei kukaan tunne sitä tarpeelliseksi. Koko
elämä on yhteistä, mutta jokainen sydän hyräilee omaa lauluansa.
Ja laulut paisuvat kuten purot yhdeksi virraksi, suureksi raikkaan
riemun virraksi, vyöryen vapaana ja mahtavana päämäärää kohti. Ja kun
ajattelette että tämä tulee tapahtumaan -- että emme voi sitä estää,
vaikka toivoisimmekin! Silloin hämmästynyt sydän sulaa ilosta. Teitä
haluttaa itkeä -- te tunnette itsenne onnelliseksi."

"Ja kun heräätte", jatkoi vähävenäläinen, painaen päänsä rintaansa
vasten ja vaivuttaen käsivartensa veltosti alas pitkin sivujansa, "ja
katsotte ympärillenne, näette kuinka kaikki on kylmää ja likaista.
Kaikki ovat väsyneet ja vihaiset; ihmiselämä on kaikki kirnuttu
sekaisin, kuten muta paljon ajetulla maantiellä, ja poljettu jalkain
alle!" Hän pysähtyi aivan äidin eteen, ja syvä suru silmissänsä,
jatkoi hän päätänsä pudistaen, matalalla, alakuloisella äänellä:
"Niin, se loukkaa, mutta teidän pitää -- teidän pitää epäillä
ihmistä; teidän pitää häntä peljätä, vieläpä vihata häntä. Ihminen
on paloteltu, elämä on leikannut hänet kahteen osaan. Haluaisitte
ainoastaan lempiä häntä; mutta kuinka se on mahdollista? Kuinka
voitte anteeksi antaa miehelle, jos hän hyökkää kimppuunne kuten
villieläin, huomaamatta että teissä on elävä sielu, ja potkii
teitä kasvoihin? -- ihmiskasvoihin! Te ette saa antaa anteeksi. Se
ei ole itsenne takia; saattaisin kärsiä kaikki loukkaukset niin
pitkältä kuin ne koskevat itseäni; mutta en tahdo rohkaista ja
suositella loukkauksia. En anna niiden opetella seljässäni, kuinka ne
pieksäisivät toisia!"

Silmänsä säihkyivät kylmää valoa; hän kyyristyi taas kokoon ja jatkoi
päättävämmällä äänellä: "En saa antaa anteeksi mitään, mikä on pahaa
tarkoittavaa, vaikkapa se ei loukkaisikaan! En ole yksin maailmassa.
Jos sallin itseäni loukattavan tänään -- vaikkapa kykenisin niille
nauramaan, vaikkapa ne eivät pistäisi minua ollenkaan -- mutta
loukkaaja koettelee voimiansa minun selkäpäissäni, saattaa hän olla
valmis rökittämään jonkun muun huomenna! Sentähden täytyy meidän
eroittaa tarkasti ihmiset, pitää sydän tasapainossa ja luokitella
jokainoa olento -- nämä ovat minun väkeäni, nuo ovat vieraita."

Tällaisia keskusteluja seurasi nyt tuhkatiheään vähävenäläisen ja
äidin välillä. Hänet otettiin taas tehtaaseen. Hän antoi kaikki
tienestinsä äidille ja äiti otti rahan häneltä vastaan yhtä vähällä
kursailulla kuin Pavelilta. Joskus saattoi Andrei esittää, silmiensä
välähtäessä somasti: "Luemmeko hieman, äiti, mitä?"

Äiti kielteli leikillisesti, mutta varmasti. Vähävenäläisen
silmät ujottivat häntä, ja hän ajatteli itseksensä, vähäisellä
loukkautumisella: "Jos sinä naurat minulle, niin miksi sitte pyydät
minua lukemaan?"

Vähävenäläinen huomasi, että äiti alkoi kysellä häneltä kasvavalla
tuttavallisuudella sanoja yhdestä ja toisesta kirjasta. Äiti katsoi
aina sivulle kysellessänsä ja puhui välinpitämättömällä äänellä.
Hän arvasi, että äiti tutki itseksensä kaikessa hiljaisuudessa, hän
ymmärsi hänen noloutensa eikä enää pyytänyt häntä lukemaan kanssansa.
Vähän jälkeen päin virkkoi äiti: "Silmäni alkavat tuntua heikoilta,
Andriusha. Luulen että tarvitsen laseja."

"Hyvä että virkoitte, äiti. Ensi sunnuntaina vien teidät kaupunkiin
lääkärille, joka on ystäväni, ja te tulette saamaan silmälasit."



Vankeudessa


Äiti oli ollut jo kolme kertaa vankilassa käymässä milloin saisi
puhutella poikaansa, mutta joka kerta työnsi hänet pois lempeästi
santarmien kenraali, vanha harmaa herra, jonka kasvot olivat
purppuraiset ja jolla oli tavattoman iso nenä.

"Noin viikon päästä, ei ennen, pieni äitiseni! Tästä päivästä viikon
päästä mahdollisesti, mutta nyt se on aivan mahdotonta!"

Vihdoin viimein sai Vlasova luvan nähdä poikaansa, ja eräänä
sunnuntaina istua kökötti hän vankilan virastohuoneessa, jossa
muutamia muita vieraita istui odotellen lupaa saada nähdä
sukulaisiansa ja ystäviänsä. He eivät olleet siellä ensikertaa, sen
näki helposti, sillä he tunsivat toinen toisensa ja keskustelivat
toistensa kanssa hiljaisella, välinpitämättömällä äänellä.

Silloin tällöin tuli vankeja huoneeseen, harmaina ja kömpelöinä,
jaloissansa raskaat saappaat. He kipristivät silmiänsä astuessaan
sisälle, ja erään vangin jaloissa kalisi raudat. Tyyneys ja
hiljaisuus, mikä heissä ja koko tässä piirissä vallitsi, teki varsin
vapaan vaikutuksen. Näytti siltä kuin olisivat kaikki kasvaneet
ympäristöönsä. Jotkut istuivat hiljaa, toiset katselivat toimettomin
katsein, jolla välin muutamat näyttivät pitävän vieraittensa
käyntiä rasituksena. Äidin sydän värisi kärsimättömyydestä, ja
hän katseli hämillään kaikkia, ihmeissään vaivaloisesta elämän
yksinkertaisuudesta tässä kolkossa maailmassa.

Lähinnä Vlasovaa istui pieni vanha, ryppynaama vaimo, jonka
silmät säteilivät nuoruutta. Hän piti laihaa kaulaansa viistossa,
kuunnellakseen keskustelua, ja katseli joka puolelle omituisella
huomion kiinnolla.

"Kuka teillä on täällä?" kysyi Vlasova vienosti.

"Poika, ylioppilas", vastasi vanha nainen lujalla äkkijyrkällä
äänellä. "Ja teillä?"

"Poika myöskin, työmies."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Vlasov."

"En muista kuulleeni hänen nimeään. Kuinka kauan on hän ollut
vankilassa?"

"Seitsemän viikkoa."

"Ja minun poikani on jo ollut kymmenen kuukautta", virkkoi vanha
vaimo erityisellä ylpeyden väreellä äänessään, jonka äiti kyllä
huomasi.

Keskustelu alkoi käydä yleisemmäksi ja vilkkaammaksi. Jokainen
kiiruhti selittämään omia mielipiteitään elämästä, mutta kaikki
puhuivat vaan puoliääneen, ja äiti havaitsi kaikissa jonkinlaista
vihollismielisyyttä, joka oli hänelle uutta. Kotona puhuivat he eri
tavalla, älykkäämmin, yksinkertaisemmin ja äänekkäämmin.

Lihava vartia, jolla oli punainen nelinurkkainen parta, mainitsi
hänen nimensä, katsahti häneen kiireestä kantapäähän, ja käskien
häntä seuraamaan itseänsä, astui pois keveästi. Äiti seurasi häntä
ja olisi kernaasti halunnut tuupata häntä, jotta hän olisi kulkenut
nopeammin. Pavel seisoi pienessä huoneessa ja nähtyään äitinsä ojensi
hän kätensä hänelle hymyillen. Äiti tarttui siihen, nauroi ja loi
silmää nopeasti, kysyen lempeästi: "Kuinka voit, kuinka voit?"

"Hillitse itsesi, äiti." Pavel puristi hänen kättänsä.

"Kaikki hyvin! Kaikki hyvin!"

"Äiti", virkkoi vartia huoaten, "mitähän jos siirtyisitte hieman
kauemmaksi toisistanne. Laittakaa pieni loma väliinne." Hän
haukotteli ääneen.

Pavel kyseli äitiltä hänen terveyttänsä ja asioista siellä kotona.
Äiti vartosi vielä muita kysymyksiä, haki niitä poikansa silmistä,
mutta löytämättä. Hän oli tyyni kuten tavallista, vaikka kasvonsa
olivat tavallista kalpeammat ja silmänsä näyttivät suuremmilta.

"Sasha lähetti sinulle terveisiä", sanoi hän. Pavelin silmälaudat
värisivät ja painuivat alas. Kasvonsa kävivät pehmeämmiksi ja
kirkastuivat selkeään, avonaiseen hymyyn. Pistävä katkeruus hiipi
äidin sydämeen.

"Päästävätkö he sinut pian pois?" kyseli hän äkkinäisellä
loukkaantuneella kiihkolla. "Miksi ovat he panneet sinut vankeuteen?
Nuo sanomalehdet ja lentolehdet ovat taas ilmestyneet tehtaaseen."

Pavelin silmät välähtivät ihastuksesta.

"Ovatko ne? Milloin? Montako niistä?"

"On kielletty puhelemasta näistä asioista!" ilmoitti vartia
laiskasti. "Saatte puhella perheasioista."

"Ja eikö tämä ole perheasia?" kiirehti äiti kysymään.

"En tiedä. Tiedän ainoastaan että se on kiellettyä. Voitte puhella
hänen pesuvaatteistaan ja ruuasta, mutta ei mistään muusta", intti
vartia, puhuen kumminkin täydellisellä välinpitämättömyydellä.

"Olkoon niin", virkkoi Pavel. "Pysy, äiti, kotiasioissa. Mitä te
teette nykyisin?"

Äiti vastasi rohkeasti, nuoruuden innolla: "Minä kannan näitä kaikkia
tehtaaseen." Hän pysähtyi ja jatkoi: "Hapankaalia, puuroa, kaikkia
Marian ruokia ja muita tavaroita."

Pavel ymmärsi. Kasvolihaksensa värisivät pidätetystä naurusta. Hän
hiihti sormensa hiustensa lomitse, ja virkkoi herttaisella äänellä,
jommoista äiti ei ollut ikinä häneltä kuullut: "Oma, rakas äitini!
Sepä hyvä! On hyvä että olet löytänyt jotain tekemistä, siten ei se
tunnu sinusta niin vaikealta. Et suinkaan sinä ikävysty yksin, ethän,
äiti?"

"Kun lentolehdet ilmestyivät, tarkastivat he minutkin", virkkoi hän
jonkunmoisella ylpeydellä.

"Taas sama aine!" virkkoi vartia loukatulla äänellä. "Sanoin teille
se on kiellettyä, se ei ole luvallista. He ovat riistäneet häneltä
vapauden, ettei hän saisi tietää mitään niistä asioista; ja tässä
tuotte te hänelle uutisia. Pitäisipä teidän tietää, että se on
kiellettyä."

"No niin, jätä se, äiti", virkkoi Pavel. "Matvei Ivanovitch on
hyvä mies. Et saa tehdä mitään, joka häntä loukkaisi. Me tulemme
toimeen yhdessä oikein mainiosti. Hän on tänään tässä virassa aivan
sattumalta. Tavallisesti on ylipäällikön apulainen läsnä tällaisissa
tilaisuuksissa. Sen vuoksi Matvei Ivanovitch pelkää että sattuisit
sanomaan jotain sellaista, jota sinun ei pitäisi."

"Aika on ohitse!" ilmoitti vartia, katsahtaen kelloonsa. "Sanokaa
jäähyväisenne!"

"Kiitos kaikesta, äiti", virkkoi Pavel. "Kiitos, sinulle, rakkahin
äitini! Älä vaan sure, sillä minut päästetään pian vapaaksi."

Hän syleili häntä, puristi lämpimästi rintaansa vasten ja suuteli
häntä. Liikutettuna hänen hellyydestään ja ylen onnellisena purskahti
äiti itkuun.

"Nyt erotkaa!" virkkoi vartia, ja kulkiessaan pois äidin kanssa,
virkkoi hän hänelle: "Älkää itkekö! He kyllä laskevat hänet pois; he
laskevat pois jokaisen. Täällä on liian ahdasta."

Kotona kertoi äiti vähävenäläiselle keskustelunsa Pavelin kanssa, ja
hänen kasvoilleen levisi ihan leveä hymy.

"Sanoin kuin sanoinkin! Niin, niin tein! Ja aika viisaasti. Hän
ymmärsi!" ja huoaten alakuloisesti, toisti hän: "oh, niin, hän
ymmärsi; muutoin ei hän olisi ollut niin hellä ja herttainen. Hän ei
ole ikinä ollut ennen sellainen."

"Ah, äiti", nauroi vähävenäläinen. "Huolimatta mitä toiset ihmiset
vaativat, äiti aina vaatii hellyyttä. Teillä on varmasti kyllin suuri
sydän yhdelle miehelle."

Iltasella, kolme päivää myöhemmin, kun äiti istui pöydän ääressä
sukkia kutomassa ja vähävenäläinen luki hänelle roomalaisten orjien
kapinasta, kuului äkkiä luja koputus ovelle. Vähävenäläinen meni
avaamaan ja löysi Vyesovshchikovin ovelta mytty kainalossa, lakki
takaraivolla ja saappaat mudassa aina polviin saakka.

"Olin ohi kulkemassa, ja nähdessäni valkean ikkunasta, pistäysin
sisälle kysymään kuinka voitte. Olen tulossa suoraan vankeudesta."

Hän puhui oudolla äänellä. Pitäen Vlasovnaa kädestä, puristi hän sitä
hirvittävän lujasti, lisätessään: "Terveisiä Pavelilta!" Ja istuen
neuvottomasti tuolille, tarkasti hän huonetta synkin, epäluuloisin
katsein.

Äiti ei pitänyt hänestä; hänen nelikulmaisessa, lyhytkaulaisessa
päässään ja pienissä, tutkivissa silmissään oli jotakin, joka pelotti
häntä aina; mutta nyt hän iloitsi hänet nähdessään, ja leveän hymyn
valaistessa hänen kasvojaan, virkkoi hän lempeällä, vilkkaalla
äänellä:

"Kuinka laihaksi olette käyneet! Kuulkaa, Andrjusha, lääkitkäämme
häntä teellä."

"Minä jo laitan täällä samovaria kuntoon!" kuului vähävenäläisen ääni
kyökistä.

"Kuinka on Pavelin laita? Ovatko he päästäneet ketään muuta ulos,
paitsi teitä?"

Nikolai painoi päänsä alas, sanoen: "Minä olen ainoa päästetty." Hän
kohotti katseensa äitiin ja virkkoi hitaasti, puhuen hampaittensa
välistä voimakkaalla innolla: "Minä sanoin heille, 'kylliksi!
Päästäkää minut menemään! Muutoin tapan jonkun täällä ja itseni
päällisiksi.' Ja niin he laskivat minut pois!"

"Hm, hm -- ni-in!" virkkoi äiti hitaasti, vetäytyen vähän etemmä
hänestä ja räpyttäen silmiään ehdottomasti, kun hänen katseensa
kohtasi hänen kapeat, terävät silmänsä.

"Ja kuinka voi Fedja Maxim?" huudahti vähävenäläinen keittiöstä.
"Kirjoittaa runoja, eikö niin?"

"Jaa! En ymmärrä sitä", virkkoi Nikolai, päätänsä pudistaen. "He ovat
pistäneet hänet häkkiin, ja hän laulaa. Yksi asia on varma, etten
halua mennä kotiin, Pelagaja Nilovna, sallitteko minun nukkua täällä
tänä yönä?" kysyi hän käheästi, häneen katsomatta.

"Mitä, tietysti, Nikolai! Ette toki tarvitse kysyäkään sellaista!"
kiirehti äiti vastaamaan nopeasti. Hän tunsi itsensä kömpelöltä ja
olonsa vaikealta Nikolain läsnäollessa, eikä tiennyt mitä puhuisi
hänelle. Mutta hän alkoi itse puhua oudosti ja murtuneella äänellä:

"Väitän että lasten täytyy hävetä vanhempiensa tähden. No, älkää
nyt te pelästykö. En tarkoittanut teitä. Pavel ei tarvitse koskaan
teitä hävetä. Mutta minä häpeän isääni, enkä aio ikinä astua
hänen kynnyksensä ylitse. Minulla ei ole isää eikä kotia! He ovat
asettaneet minut poliisien vartioitavaksi, muutoin olisin jo mennyt
Siperiaan. Luulen että mies, joka ei halua säästää itseään, voisi
tehdä paljon Siperiassa. Minä vapauttaisin rikoksellisia siellä ja
järjestäisin heidän pakomatkansa."

Äiti ymmärsi välittömällä mielellä, mitä tuskaa tämä mies kärsi
sydämessään.

Andrei tuli kyökistä, ja äiti nousi ja meni pois, virkkaen: "Minä
menen valmistamaan jotain haukattavaa."

Vyesovshchikov katseli vähävenäläistä tarkasti, ja virkkoi äkkiä:
"Ajattelen että muutamia henkilöitä pitäisi lopettaa päiviltä!"

"Oho! Ja minkätähden?" virkkoi vähävenäläinen tyynesti.

"Minä vastaan ainoastaan omasta itsestäni, ainoastaan omasta
itsestäni, enkä kestään muista. Ja jos isäni on varas --"

"Oh!" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä, muuttaen itsensä
Nikolain viereen.

"Ja mitä tulee Isai Gorboviin, minä tulen repimään pään irti hänen
ruumiistaan! Saattepa nähdä!"

"Minkätähden?" uudisti vähävenäläinen totisella tyynellä äänellä.

"Miksikä on hän sitte sissi? Hänen ei pitäisi mennä ilmaisemaan
ihmisiä. Hänen kauttaan on isäni joutunut rappiolle, ja hänen
vaikutuksestaan on hän muuttumaisillaan vakoojaksi", virkkoi
Vyesovshchikov, katsellen Andreita tummalla, vihaisella leimulla.

"Oh, vai niin!" huudahti vähävenäläinen. "Ja ketä saatte tästä
syyttää? Hulluja!"

"Sekä hullut että viisaat ovat voidellut samalla öljyllä!" virkkoi
Nikolai raskaasti. "Tässä olette te, viisas mies, ja Pavel myös.
No, tarkoitatteko että minä olen teille sama kuin Fedja Maxim tai
Samoilov, tahi mitä te kaksi olette toinen toisillenne? Älkää
valehdelko! En usko teitä kuitenkaan. Te kaikki työnnätte minut
jonnekin erilleen, kokonaan yksikseni."

"Sydäntänne kolottaa, Nikolai!" virkkoi vähävenäläinen lempeästi ja
ystävällisesti, istuen alas hänen viereensä.

"Niin, sitä särkee, ja niin se kaivertaa teidänkin sydäntänne. Mutta
oma sydänvaivanne tuntuu teistä jalommalle kuin minun. Me olemme
kaikki roistoja toisiamme kohtaan, sen minä sanon. Mitä sanotte
tähän?"

Hän kiinnitti naskalin terävän katseensa Andreihin ja odotti yhteen
puserretuin hampain. Hänen kirjavat kasvonsa jäivät liikkumattomiksi
ja paksut huulensa värähtivät aivan kuin tuli olisi niitä käristänyt.

"Minulla ei ole mitään sanomista", virkkoi vähävenäläinen, kohdaten
Vyesovshchikovin tulisen katseen kirkkaalla, lämpimällä, vaikka
samalla alakuloisella katseella sinisistä silmistään. "Tiedän että
jos miehen kanssa rupeaa väittelemään, sydämensä haavojen verta
vuotaessa, silloin ainoastaan loukkaamme häntä. Tiedän sen veli."

"Minun kanssani on mahdotonta väitellä; en voi", murisi Nikolai,
painaen alas silmänsä.

"Ajattelen", jatkoi vähävenäläinen, "että jokainen meistä on mennyt
sen läpitse, jokainen meistä on kävellyt avojaloin särkyneen lasin
ylitse, jokainen meistä on synkkänä hetkenä haukkonut henkeänsä,
kuten te nyt."

"Teillä ei ole mitään minulle sanomista", virkkoi Vyesovshchikov
hitaasti. "Ei mitään! Minun sydämeni on -- on sellainen, kuin jos
sudet siellä ulvoisivat!"

"Ja minä en halua sanoa teille mitään. Sen vaan tiedän, että tulette
voittamaan tämän tunteen, kenties ette kokonaan, mutta voitatte sen
kuitenkin!" Hän hymysi, ja lisäsi, taputtaen Nikolaita selkään:
"Mitä, mies siinä, tämä on vaan lasten tautia, jotakin tuhkurin
tapaista! Me kaikki sairastamme sen kerran, voimakkaat helpommin,
heikot vaikeammin. Se tulee miehen eteen illoin kun hän on löytänyt
oman itsensä, mutta ei vielä ymmärrä elämää, eikä omaa asemaansa
elämässä. Ja kun ette näe paikkaanne, ettekä tunne omaa arvoanne,
näyttää teistä kuin olisitte suunnattoman suuri kurkku maan pinnalla,
jota ei kukaan voi mitata, ei kukaan voi aavistaa suuruuttanne, ja
että kaikki vaan haluavat kiihkeästi syödä teidät ylös. Jonkun ajan
kuluttua rupeatte sitte huomaamaan, että sydämet muiden ihmisten
rinnoissa eivät ole pahempia kuin kaikkien paras osa omaa sydäntänne,
ja te alatte voida paremmin. Silloin olette hieman häpeissänne! Miksi
kiipeisitte kellotapuliin, kun kellonne on niin pieni, ettei se kuulu
lainkaan suurten juhlakellojen joukosta? Paitsi sitä, huomaatte että
köörissä kuuluu oma kellonne, mutta yksinänsä vanhan kirkon tapulissa
hukuttavat isot kellot sen äänen peräti räminällään kuten kärpänen
hukkuu öljyyn. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

"Kenties käsitän", virkkoi Nikolai, päätään nyykyttäen. "Minä vaan en
voi sitä uskoa."

Vähävenäläinen purskahti nauruun. "Andrjusha!" huuteli äiti kyökistä.
"Tulkaa noutamaan samovaari. Se on kunnossa!"

Andrei poistui huoneesta, ja sillaikaa Vyesovschikov, joka oli jäänyt
yksin, ponnisti säärensä suoriksi ja alkoi katseellaan mittailla
jalkojansa, jotka olivat pistetyt korkeihin, raskaisiin saappaisiin,
käännellen, katsellen niitä, ja tunnustellen käsillään jänteviä
pohkeitaan. Sitte veti hän kätensä aivan naamansa liki ja tarkasti
huolellisesti kämmentänsä, kääntäen sen sitte ympäri. Kätensä oli
turpea, lyhkäisine sormineen, ja oli peitetty kellertävällä karvalla.
Hän heilutti sitä ilmassa ja nousi ylös.

Kun Andrei toi samovaarin sisälle, seisoi Vyesovschikov peilin
edessä, ja tervehti häntä näillä sanoilla:

"Siitä on pitkä aika kun viimeksi olen nähnyt kasvojani." Sitte
nauroi hän ja lisäsi: "Minulla on ruma naamarustinki!"

"Mitä sillä on väliä?" virkkoi vähävenäläinen, katsellen häntä
uteliaasti.

"Sashenka sanoo että kasvot ovat sydämen peili", vastasi Nikolai,
venyttäen sanoja hitaasti.

"Se ei ole totta!" huudahti vähävenäläinen. "Hänen oma nenänsä on
kuin sieni, poskiluunsa piikottavat kuin saksan terät, ja sydämensä
säteilee kuin pieni tähti."

He istuivat alas juomaan teetä.

Vyesovschikov tarttui isoon potaattiin, suolasi paksulta leipäpalan
ja alkoi jauhaa hitaasti ja vastahakoisesti kuin härkä.

"Ja mitäs tänne kuuluu?" kysyi hän suu täynnä.

Kun Andrei ilomielin kertoi mimmoisia edistysaskelia sosialistinen
kirjallisuus on matkaan saattanut tehtaassa, kävi hän uudelleen
äreäksi ja huomautti synkästi:

"Se menee niin hitaasti! Liian hitaasti kokonaan! Sen pitäisi mennä
nopeammin!"

Äiti katseli häntä, ja hänet valtasi vihantapainen tunne tätä miestä
kohtaan.

"Elämä ei ole mikään hevonen; ette saa sitä laukkaamaan
piiskanlyönnillä."

Mutta Vyesovshchikov pudisti epäilevästi päätään ja jatkoi:

"Se on hidasta! Minulla ei ole kärsivällisyyttä. Mitä pitää minun
tehdä?" Hän avasi sylinsä avuttomalla liikkeellä ja odotti vastausta.

"Meidän kaikkien täytyy oppia ja opettaa toisia. Se on meidän
tehtävämme!" virkkoi Andrei, päätänsä kumartaen.

Vyesovshchikov kysyi:

"Ja milloin me alamme tapella!"

"Ennenkuin se aika koittaa, tulee monta meistä teurastetuksi, sen
tiedän!" vastasi vähävenäläinen hymähtäen. "Mutta milloin meidät
kutsutaan taisteluun, sitä en tiedä! Ensin, näettekös, tulee meidän
varustaa päämme, ja sitte kätemme. Se on minun ajatukseni."

"Ja sydän!" virkkoi Nikolai lyhyesti.

"Ja sydän myös."



Mielenosoituksen suunnitteleminen


Elämä kulki nopeaa vauhtia. Päivät olivat täynnä uutuuden viehätystä.
Jokaisella päivällä oli jotain erikoisen uutta, eikä uudet asiat enää
pelästyttäneet äitiä. Muukalaisia kävi talossa iltasin yhä useammin,
ja he puhelivat Andrein kanssa supattavalla äänellä ja hyvin tärkeän
näköisinä. Myöhään yöllä painuivat he pimeälle taipaleelle, kaulukset
pystyssä, hatut painettuina syvälle silmien yli, varovasti ja
äänettömästi. Kaikki näyttivät tuntevan kuumeen tapaista kiihkoa,
jota he hillitsivät, sekä näyttivät haluavan laulaa ja nauraa, jos
heillä vaan olisi ollut aikaa. He olivat loppumattomassa touhussa.
Kaikki -- ivalliset ja vakavat, avomieliset, ylevät nuorukaiset
katkeamattomin voimin, miettivät ja hiljaiset -- kaikki he olivat
äidin mielestä samanlaiset sitkeässä uskossa, joka leimasi heidät; ja
vaikka jokaisella heistä oli oma omituinen ulkonäkönsä, muodostuivat
heidän kasvonsa yhteen laihaan, rauhalliseen, päättävään muotoon,
syvä ilme tummissa silmissänsä, jotka olivat ystävälliset ja silti
varmat, kuten Kristuksen silmät, vaeltaessaan Emaukseen.

Äiti luetteli heidät ja kokoili heidät mielessään Pavelin ympärille
yhteen ryhmään. Tässä linnoituksessa kävi hän näkymättömäksi
vihollisillensa.

Eräänä päivänä ilmaantui vilkas, kiharatukkainen tyttö kaupungista
tuoden jonkin käärön Andreille; ja lähtiessään virkkoi hän
Vlasovalle, silmänsä iloisesti kimmeltäen: "Hyvästi, toveri!"

"Hyvästi!" vastasi äiti, hymyänsä pidättäen. Saatettuansa tyttösen
ovelle, asteli hän ikkunan luokse ja katsoi hymyillen kadulle
toveria, joka kepeästi kulki tiehensä, sirosti nostaen ja laskien
pientä jalkaansa, tuoreena kuin kevään kukkanen ja liihotellen kuin
perhonen.

"Toveri!" virkkoi äiti itsekseen, kun vieraansa oli kadonnut
näkyvistä.

Huokauksella siirsi hän ajatuksensa takaisin omaan menneisyyteensä,
jossa elämänsä oli kulunut tyhjänpäiten ja yksitoikkoisesti, kuten
ohkanen, musta lanka. Hän alkoi käsittää himmeästi oman tärkeytensä
nykyisessä elämässänsä -- joka käsitys antoi hänelle itsetuntoa
ja varmuutta. Hän ei ollut ennen koskaan tuntenut itseänsä
tarpeelliseksi kenellekään, mutta nyt hän tunsi että hän avusti hyvää
työtä. Se oli uutta hänelle ja miellyttävää. Se ojensi hänen päänsä
suoraksi hartiainsa välissä.

Nyt piti hän aivan velvollisuutenaan kantaa kirjoja säännöllisesti
tehtaaseen. Ja hän todella mietti joukon keinoja pelastuaksensa
kiinnijoutumasta. Vakoojat, jotka olivat jo tottuneet hänen
käynteihinsä tehtaassa, lakkasivat kiinnittämästä huomiotaan
häneen. Häntä tarkastettiin useammat kerrat, mutta aina päivä sen
jälkeen, kun lentolehdet ilmestyivät tehtaaseen. Kun hänellä ei
ollut mitään kirjallisuutta päällänsä, tiesi hän kuinka herättää
vakoojain ja vartioiden epäluuloja. He pysäyttivät hänet, ja hän oli
olevinaan solvattu, ja vastusti heitä, astuen sitte pois punastuen,
ylpeänä älykkäästä keinostaan. Hän alkoi nauttia tämän leikin
lystillisyydestä.

Joka kerta kun Andrein toverit kokoontuivat äidin taloon lukemaan
lentolehtiä ja uusia ulkomaisten lehtien numeroita, tuli Nikolai
myös, istui alas nurkkaan, ja kuunteli hiljaisuudessa tunnin tai
pari. Kun lukeminen oli päättynyt, antautuivat nuoret pitkällisiin
keskusteluihin; mutta Vyesovshchikov ei ottanut osaa väittelyyn. Hän
viipyi kauemmin kuin muut, ja jäätyänsä yksin kasvot vasten kasvoja
Andrein kanssa, asetti hän hänen eteensä synkästi kysymyksen:

"Ja ketä täytyy enin moittia! Tsaariako!"

"Sitä pitää moittia, joka ensin sanoi: Tämä on minun. Tämä mies on
ollut kuollut jo useita vuosisatoja, eikä maksa vaivaa muistella
häntä kateudella tai muulla huomiolla", virkkoi vähävenäläinen
leikillisesti. Silmissänsä oli kuitenkin levoton ilme.

"Mutta entäs rikkaat, ja kaikki jotka pitävät heidän puoltaan? Ovatko
he oikeassa?"

Vähävenäläinen taputti käsillään päätänsä, sitte veti hän itseään
viiksistä, ja puhui kauan aikaa korutonta kieltä elämästä ja
ihmisistä. Mutta puheestansa ilmaantui aina, että kaikki ihmiset
olivat moitteen alaisia, ja tämä ei miellyttänyt Nikolaita. Puristaen
huuliansa lujasti yhteen, pudisti hän päätänsä totisesti ja selitti
ei voivansa sitä uskoa, ja ettei hän sitä ymmärtänyt. Hän läksi pois
tyytymätönnä ja murheellisena.

Kerran virkkoi hän: "Ei, täytyy löytyä joitakuita moitteen alaisia
ihmisiä! Olen varma siitä! Sanon teille, meidän täytyy kyntää koko
elämän läpitse, kuin jos se olisi rikkaruohoinen kenttä, ilman
vähintäkään armoa."

"Sitä samaa sanoi Isai, rekordi-virkamies, kerran teistä itsestänne!"
virkkoi äiti. Molemmat olivat ääneti jonkun aikaa.

"Isai?"

"Niin; hän on paha mies. Hän vakoilee jokaista ja kalastelee
joka paikassa uutisia. Hän on alkanut kierrellä tällä kadulla ja
kurkistelee ikkunoihimme."

"Kurkistelee ikkunoihimme?"

Äiti oli jo vuoteella, eikä nähnyt hänen kasvojaan. Mutta hän ymmärsi
sanoneensa liian paljon, sillä vähävenäläinen kiirehti rauhoittamaan
Nikolaita.

"Anna hänen kurkkia. Hänellä on kyllin siihen aikaa. Tällä tavoin hän
tappaa aikaa."

"Ei, lopettakaa!" virkkoi Nikolai. "Nähkää nyt, hän on moitteen
alainen!"

"Moitteen alainen, mistä?" kysyi vähävenäläinen äkkipäätä.
"Senkötähden, että hän on hullu?"

Mutta Vyesovshchikov ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan kiirehti pois.

Vähävenäläinen alkoi astua edestakaisin huoneessa, hitaasti ja
väsyneesti. Hän oli ottanut pois saappaansa, kuten aina, kun äiti oli
jo vuoteella eikä hän tahtonut häntä häiritä. Mutta hän ei nukkunut
ja kun Nikolai oli mennyt pois, virkkoi hän levottomasti:

"Minä pelkään tuota miestä. Hän on aivan kuin ylen kuuma uuni. Hän ei
lämmitä esineitä, mutta hän kärventää niitä."

"Niin, niin!" myönteli vähävenäläinen. "Hän on pikavihainen. Ei ole
hyvä puhua hänelle Isaista."

Kerran sunnuntaina, kun äiti oli juuri palannut ostoksilta, ja kun
hän avasi porstuan ovea, jäi hän siihen paikkaan kuin kivettynyt,
äkkinäisen ilon pulputessa sydämeensä. Pavelin tuttu ääni kuului
sisältä.

"Siinä hän on!" huudahti vähävenäläinen.

Äiti näki Pavelin kääntyvän äkkiä ympäri ja näki kuinka hänen
kasvonsa kirkastuivat tavalla, joka lupasi paljon hyvää hänelle.

"Siinä sinä olet -- tullut kotiin!" toimitti äiti puoleksi
toperruksissa odottamattomasta tapauksesta; hänen täytyi istua
penkille.

Pavel kumartui kalpeine kasvoineen alas hänen puoleensa; kyyneleet
kiertyivät hänen silmiinsä ja huulensa vapisivat. Hän oli vaiti
hetkisen. Äiti katsoi häneen myös vaieten.

Vähävenäläinen sivuutti heidät vihellellen, alas painetuin päin ja
meni pihalle.

"Kiitos, äiti", virkkoi Pavel syvällä, matalalla äänellä, puristaen
hänen kättänsä vapisevilla sormillansa. "Kiitos teille, minun rakas,
minun oma äitini!"

Riemastuneena poikansa iloisista kasvoista ja liikutetusta äänestä
silitteli hän hänen tukkaansa ja koetti hillitä sydämensä kiihkeää
tykytystä. Hän kuiskasi heikosti: "Kristus olkoon kanssasi! Mitä olen
minä sinulle tehnyt? Enhän minä ole tehnyt sinua siksi mikä olet.
Sinä itse olet sen tehnyt --"

"Kiitos että olet auttanut suurta asiaamme!" virkkoi hän. "Kun mies
voipi kutsua äitiään omaksi hengekseen -- se on harvinainen onni!"

Äiti vaikeni, niellen ahnaasti hänen sanansa avoimin korvin, ja
ihaili poikaansa, joka seisoi hänen edessään niin säteilevänä ja niin
lähellä.

"Olin vaiti ensin, äiti rakas. Näin kuinka monta asiaa loukkasi
sinua elämässä. Surin tähtesi, voimatta kuitenkaan sinua auttaa.
Olin voimaton! Ajattelin ettet milloinkaan voisi yhtyä meihin,
ettet koskaan voisi omistaa aatteitamme ominasi, vaan että surisit
hiljaisuudessa, kuten olit surrut koko elämäsi. Se oli kovaa."

"Andrjusha saattoi minut ymmärtämään monta seikkaa!" selitti äiti,
haluten kääntää poikansa huomion hänen kumppaniinsa.

"Niin, hän puhui minulle sinusta", virkkoi Pavel nauraen.

"Ja Jegor myös! Hän on minun maakyläläiseni, tiedäppäs. Ja Andrjusha
halusi opettaa minua lukemaan."

"Ja sinä loukkauduit, ja aloit opetella itseksesi kaikessa
hiljaisuudessa."

"Niin on hän keksinyt salaisuuteni!" huudahti hän hämillään. Sitte
esitti hän uudelleen Pavelille, ilonsa ylimäisessä innossa:

"Emmekö kutsu häntä sisälle? Hän meni ulos ettei meitä häiritsisi.
Hänellä ei ole äitiä."

"Andrei!" huusi Pavel avaten oven porstuaan. "Missä olet?"

"Täällä. Halusin hakata puita."

"Anna olla. Onhan siihen aikaa. Tule tänne!"

"Olkoon menneeksi. Minä tulen!"

Mutta hän ei tullut paikalla; ja astuessaan keittiöön virkkoi hän
taloudellisella äänellä: "Meidän pitää pyytää Nikolain tuomaan meille
puita. Niitä on vaan vähä jälellä. Näettekös, äiti, miten virkeältä
Pavel näyttää? Hallitus lihoittaa kapinallisia, siihen sijaan että
heitä rankaisisi."

Äiti nauroi. Sydämensä virtasi yhä riemun runsautta; hän oli aivan
pyörällä päästään. Mutta jokin varovaisuuden halu pani hänet
toivomaan nähdä poikansa vakavana taas, kuten ennen. Hän halusi että
tämä hänen ensi ilonsa elämässänsä jäisi ikuiseksi ajaksi hänen
sydämeensä, ja eläisi siinä yhtä voimakkaana kuin oli tullutkin. Ja
vartioidaksensa onneansa vähenemästä, kiirehti hän sitä salaamaan,
samoin kuin metsäeläjä ehättää salaamaan harvinaista lintua, joka on
joutunut hänen käsiinsä.

"Nauttikaamme päivällistä! Pasha, etkö sinä ole syönyt mitään?" kysyi
hän hätäisellä kiireellä.

"En. Sain eilen kuulla että minut vapautettaisiin enkä voinut sen
tähden syödä mitään tänään."

"Ensimäinen henkilö, jonka täällä näin, oli Sizov", jatkoi Pavel
Andreille. "Hän näki vilahduksen minusta ja tuli toiselle puolen
katua tervehtimään minua. Sanoin että hänen pitäisi olla varovaisempi
nyt, koska minä olin vaarallinen mies, poliisin tarkastuksen
alainen. Mutta hän virkkoi: 'Vielä mitä!' ja olisittepa kuulleet
hänen kyselevän sisarensa poikaa. 'Käyttäytyikö Fedja kauniisti
vankilassa?' Halusin tietää mitä se kauniisti käyttäytyminen
vankilassa merkitsi ja hän vastasi: 'Jutteliko hän jotakin
sopimatonta tovereistansa, joka olisi voinut heitä vahingoittaa?' Ja
kun sanoin hänelle että Fedja oli rehellinen ja viisas nuorukainen,
vastasi hän partaansa silitellen ylpeästi: 'Meillä, Sizoveilla, ei
ole mitään roskaväkeä suvussamme."

Kevät läheni suurin askelin; lumi suli, paljastaen tehtaan piipuista
lähteneen mudan ja noen. Mutaa, mutaa! Mihin ikinä kyläläiset
katsoivat -- mutaa! Joka päivä enemmän mutaa. Koko kylä näytti
pesemättömältä ja puetulta rääsyihin ja riekaleihin. Päivän
kuluessa tippui vettä yksitoikkoisesti räystäiltä ja kostea höyry
kihisi harmaiden talojen seinistä. Öisin kimeltelivät vaaleahkot
jääkynttilät kaikkialla epämääräisinä räystäikkö-piiruina. Aurinko
ilmaantui yhä useammin ja purot alkoivat nurista estelevästi,
virratessansa suohon. Puolen päivän seudussa kaikuivat kevätlaulut
väristen ja hyväillen kaikkialla kylässä.

He valmistelivat Vapunpäivän viettoa. Lehtisiä ilmaantui tehtaalle
selittäen tämän juhlapäivän tärkeyttä, ja yksin nuorukaiset, joihin
julistukset eivät olleet vaikuttaneet, virkkoivat: "Niin, meidän
tulee järjestää juhlapäivä!"

Vyesovshchikov huudahti synkeällä irvinällä: "Aika on läsnä! Aika on
tullut että lopetamme sokkosilla leikkimisen!"

Fedja Maxin oli mainiolla tuulella. Hän oli kasvanut hyvin laihaksi.
Hermostuneine, jyrkkine liikkeinensä, ja kiirehtivine puheineen
oli hän kuin häkkiin suljettu leivonen. Hän oli aina Jakob Samovin
kanssa, joka oli tasainen, ja paljon totisempi ikäänsä, ja joka
työskenteli kaupungissa.

Samoilov, joka oli käynyt yhä punasemmaksi vankilassa, Vasili Gusev,
kiharatukkainen Dragunov, ja muut sanoivat että se ei olisi tarpeen.

Jegor tuli aina väsyksissä, hikoillen ja läähättäen, mutta aina
leikkiä laskien.

"Työ, joka särkee nykyisen työjärjestelmän, toverit, on suurta ja
jaloa, mutta edistyäksemme siinä paljon nopeammin, täytyy minun ostaa
itselleni pari saappaita", virkkoi hän, osottaen märkiä, rikkinäisiä
kenkiänsä. "Päällyskenkäni ovat myös revityt mahdottomiksi, ja minä
kostutan jalkani joka päivä. Minulla ei ole aikomusta matkustaa
maasta edes lähimpään planettiin, ennenkun olemme julkisesti ja
avonaisesti hyljänneet vanhat järjestelmät; ja minä olen sentähden
ehdottomasti vastaan toveri Samoilovin ehdotusta esiintyä aseellisina
ja haluan kuuluuttaa, että aion olla varustettuna parilla lujia
saappaita, koskapa olen vahvasti vakuutettu että tämä tulee olemaan
suuremmaksi palvelukseksi sosialismin äärimmäiselle voitolle kuin
suurin näyttely nyrkin-iskuja ja mustelmaisia silmiä."

Samalla leikillisellä olettavalla kielellä kertoi hän työmiehille,
kuinka useimmissa vieraissa maissa kansa on ruvennut taistelemaan
keventääksensä raskaan elämänsä kuormaa.

Kerran puhuessaan Jegorista, sanoi Pavel: "Tiedätkö, Andrei, että
ihmiset joiden sydäntä aina pakoittaa, laskevat enite leikkiä?"

Vähävenäläinen vaikeni hetkisen ja vastasi sitte, silmäänsä
räpäyttäen: "Ei, se ei ole totta. Jos niin olisi laita, repeytyisi
koko Venäjä laidoiltansa naurusta."

Natasha ilmestyi uudelleen. Hän oli myös ollut vankilassa, toisessa
kaupungissa, mutta hän ei ollut muuttunut. Äiti huomasi että hänen
läsnäollessaan vähävenäläinen muuttui iloisemmaksi, oli täynnä
kaskuja, lausui sukkeluuksia joka taholle ja nauratti Natashaa.
Mutta kun hän läksi, saattoi hän viheltää loppumattomia laulujansa
surumielisesti, ja astuen edestakaisin huoneessa kauan aikaa,
hiihtäen jalkojansa väsyneesti pitkin laattiaa.

Sashenka tuli juoksujalassa yhtenään, aina pilvisenä, aina
kiireisenä, ja jostakin syystä kulmikkaampana ja jäykkänä. Kerran
kun Pavel saattoi häntä porstuaan, kuuli äiti heidän pikaisen
keskustelunsa.

"Aiotko sinä kantaa lippua?" kysyi tyttö matalalla äänellä.

"Aion."

"Onko se päätetty asia?"

"On, se on minun oikeuteni."

"Siis vankeuteen uudelleen?"

Pavel ei vastannut.

"Eikö ole mahdollista --" tyttö pysähtyi.

"Mitä?"

"Että antaisit sen tehtävän jollekin toiselle?"

"Ei!" vastasi hän lujasti.

"Ajattele sitä! Sinä olet mies, jolla on paljon vaikutusta;
sinusta pidetään paljon -- sinä ja Nahodka olette kaksi etevintä
uudistuspuoluelaista työmiestä täällä. Ajattele, kuinka paljon
voisitte vaikuttaa rauhan eteen! Tiedät että tämän tähden sinut
lähetetään kauas, kauas, ja pitkäksi aikaa!"

Nilovna luuli kuulevansa tytön äänessä tuttua pelon ja tuskan ääntä;
ja sanansa putosivat äidin sydämelle kuin raskaat, jäiset vesipisarat.

"Ei, minä olen tehnyt päätökseni. Ei mikään saa minua siitä
luopumaan!"

"Vaikkapa minä rukoilisin sinua -- jos -- minä --"

Pavel alkoi äkkiä puhua omituisen kylmästi.

"Sinun ei pitäisi puhua sillä tavoin. Miksi sinä? Sinun ei pitäisi
niin puhua!"

"Minä olen ihmisolento!" virkkoi hän painuneella äänellä.

"Ja hyvä ihmisolento myös!" sanoi Pavel omituisella äänellä, aivan
kuin olisi hapuillut hengitystänsä. "Olet rakas ihmisolento minulle,
niin juuri! Ja siksipä -- sinun ei pidä puhua sillä tavoin!"

"Hyvästi!" virkkoi tyttö.

Äiti kuuli hänen pakenevien askeliensa äänen ja tunsi että hän
poistui hyvin nopeasti, melkeinpä juosten. Pavel seurasi häntä
pihalle.

Raskas painava pelko putosi kuten kuorma äidin sydämelle. Hän ei
ymmärtänyt mitä he olivat puhuneet, mutta hän tunsi että uusi
onnettomuus oli häntä vartomassa, suuri ja surullinen onnettomuus. Ja
ajatuksensa pysähtyivät kysymykseen: "Mitä haluaa hän tehdä?"

Ajatuksensa pysähtyivät ja ajautuivat päälakeensa kuten naulat. Hän
seisoi kyökissä uunin lähellä, ja katseli ikkunasta syvään tähtiseen
taivaaseen.

Pavel astui sisälle pihalta Andrein kanssa, ja vähävenäläinen
virkkoi, päätänsä pudistaen: "Oh, Isai, Isai! Mitä pitää tehdä hänen
kanssaan?"

"Meidän tulee häntä kehoittaa luopumaan aikeestaan", virkkoi Pavel
synkästi.

"Silloin antaa hän ne oikeuden käsiin, jotka ovat puhuneet
kanssansa", virkkoi vähävenäläinen, lennättäen lakkinsa nurkkaan.

"Pasha, mitä aiot tehdä?" kysyi äiti, painaen päänsä alas.

"Milloin? Nytkö?"

"Ensi -- ensimäisenä päivänä toukokuuta."

"Vai niin!" huudahti Pavel, alentaen ääntänsä. "Te kuulitte sen! Aion
kantaa lippuamme. Haluan marssia sen kanssa kulkueen etunenässä.
Otaksun että panevat minut taas siitä vankeuteen."

Äidin silmät alkoivat palaa; suutansa kuivasi tukalasti; Pavel otti
hänen kätensä ja silitti sitä.

"Minun täytyy se tehdä! Ymmärtäkää minua oikein! Se on minun onneni!"

"Enhän virka mitään", vastasi äiti hitaasti, kohottaen päätänsä. Ja
kun silmänsä kohtasivat hänen varman, välähtävän katseensa, painoi
hän ne taas alas.

Hän hellitti hänen kätensä, virkkoi huokauksella ja moittivasti:
"Teidän ei pitäisi surra; teidän pitäisi iloita. Milloin on meillä
oleva äitejä, jotka iloitsevat lähettäessään poikiansa kuolemaan?"

"Mitä, virkankos minä mitään sinulle?" sanoi äiti. "Minä en sekaannu
sinun toimiisi. Ja jos olen murheellinen tähtesi näetkös, se on äidin
tunnetta."

Pavel vetäytyi äkisti hänestä pois ja hän kuuli hänen terävät kovat
sanansa: "Löytyy rakkaus sellainen, joka häiritsee miehen sisimpää
elämää."

Äiti alkoi vavista, ja peljäten että hän antaisi vielä toisen iskun
hänen sydämeensä, sanoen jotain tylyä, yhtyi hän nopeasti:

"Älä, Pasha! Miksi niin? Minähän ymmärrän. Et voi toisin menetellä,
sinun täytyy se tehdä toveriesi tähden."

"Enkä!" vastasi hän. "Minä teen sen oman itseni tähden. Heidän
tähtensä saatan mennä ilman lippua, mutta minä teen sen kuitenkin!"

Äiti ei halunnut poikansa näkevän kyyneliään ja sen vuoksi virkkoi
hän äkkiä: "Oi rakkaani! -- minä unohdin --" ja hän meni etehiseen.
Siellä, pää nurkkaa vasten, itki hän hiljaa.

Oven välitse kuului kiistäviä ääniä sisältä hänen korviinsa.

"No, ihailetko nyt itseäsi kiusattuasi äitiäsi?"

"Sinä et ole oikeutettu puhumaan tällä tavoin", huusi Pavel.

"Jopa olisin kelpo toveri jos vaikenisin, nähdessäni että teet narrin
itsestäsi. Miksi puhuit tällä tavoin äidillesi?"

"Miehen täytyy aina puhua suoraan ja ilman epäröimistä. Hänen täytyy
olla selvän ja varman kun hän sanoo 'niin'; hänen pitää olla selvän
ja varman kun hän sanoo ei."

"Hänelle -- hänelle pitääkö sinun puhua sillä tavoin?"

"Jokaiselle! En halua mitään rakkautta, en halua mitään ystävyyttä,
joka tulee askelieni tielle ja taannuttaa minua."

"Bravoo! Sinä olet sankari! Mene ja sano tämä kaikki Sashenkalle.
Sinun olisi pitänyt sanoa se hänelle."

"Minä sanoin."

"Sanoit? Samoin kuin puhuit äidillesi? Et sanonut! Hänelle puhuit
lempeästi; puhuit hellästi ja ystävällisesti hänelle. En kuullut
sitä, mutta minä tiedän sen! Mutta äitisi edessä laskit kaiken
sankaruutesi täyttä laukkaa. Tietysti! Sinun sankaruutesi ei ole
kopekan arvoinen!"

Hetkisen hiljaisuuden jälkeen tuli Pavel äitinsä luokse hitaasti,
katsellen häntä silmänurkistaan ja syyllisen hymy värisemässä
huulillaan.

"Anna anteeksi, äiti!" virkkoi hän suloisesti. "Olen vielä poika,
hullu."

"Et saa loukata minua!" huudahti äiti surun sekaisella, äänellä,
painaen päätänsä hänen rintaansa. "Jätä sanomatta! Jumala olkoon
kanssasi! Elämäsi on omasi. Mutta älä haavoita sydäntäni! Kuinka
voisi äiti olla murehtimatta pojastaan? Ja kuka suree sinua, ellei
oma äitisi?"

Istuen laattialle, levitti vähävenäläinen säärensä samovaarin ympäri
ja katseli Pavelia. Äiti seisoi ovella ja kiinnitti surullisen,
ystävällisen katseen Andrein pitkään, koukistettuun niskaan ja
pyöreään takaraivoon.

"Näin se olla pitää", virkkoi vähävenäläinen. "Sillä huomatkaa, äiti
rakas, uusi sydän on ilmestymässä ja kasvamassa elämään. Kaikki
sydämet ovat yhtyneet taistelemaan eduistansa, kaikki ovat täynnä
sokeaa ahneutta, kateuden näkertäminä, lyötyinä, haavotettuina,
liasta tippuvina, itsensäpettämisessä ja pelkurimaisuudessa. Kaikki
ihmiset ovat kipeitä; he pelkäävät elää; he vaeltavat sumussa.
Kukin tuntee vain oman hammassärkynsä. Mutta, katso, katso! Ihminen
on tulossa valaisemaan elämää järjen valossa; ja hän huutaa: 'Oh,
ho! te pakenevat russakat! Aika on, korkein aika on tullut teille
ymmärtää, että kaikki etunne ovat yhteiset, että jokainen tarvitsee
elää, jokaisella on halu kasvaa!' Ihminen, joka tätä kuuluttaa, on
yksin, ja sentähden huutaa hän korkealla äänellä; hän tarvitsee
tovereita, hänestä tuntuu yksinäisyytensä ikävältä ja kylmältä. Ja
hänen kutsustaan yhtyvät kaikki voimakkaat sydämet yhdeksi suureksi,
lujaksi sydämeksi, joka on syvä ja tunteellinen kuten hopeakello. Ja
kuule! Tämä kello helähdyttää kauaksi julistuksen: 'Kaikkien kansojen
ihmiset yhtykää yhdeksi perheeksi! Rakkaus on elämän äiti vaan ei
viha!' Veljet! kuulen tämän viestin kaikuvan kaikkialla ympäri
maailman!"

"Minä kuulen sen myös!" huudahti Pavel.

Äiti pusersi huuliansa yhteen, etteivät ne olisi vavisseet ja puristi
silmänsä tiukasti kiinni, ettei olisi ruvennut itkemään.

"Kun minä makaan vuoteella öisin, tahi kävelen yksin kaikkialla
kuulen tämän soinnun ja sydämeni iloitsee. Ja maa, myös -- tiedän
sen -- väsyneenä surusta ja vääryydestä, soittaa aivan kuin kelloa,
vastaten kutsuun, ja vavisten mielihyvästä, tervehtien uutta
aurinkoa, joka nousee ihmissydämessä."

Pavel nousi, kohotti kätensä ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta
äiti otti hänen toisen kätensä ja vetäen sen alas, kuiskasi hänen
korvaansa:

"Älä häiritse häntä!"

"Tiedättekö?" jatkoi vähävenäläinen, seisten oven kynnyksellä,
silmänsä palaessa kirkkaalla liekillä, "vielä löytyy paljon
kärsimyksiä varastossa ihmiskunnalle, paljon on vielä heidän verensä
vuotava, ahneuden kourien pusertamana; mutta ne kaikki -- kaikki
kärsimykseni, kaikki vereni -- ovat vähäinen hinta siitä, mikä jo
liikkuu ja puhuu sydämessäni, mielessäni ja luitteni ytimissä! Olen
jo rikas, kuten tähti on rikas kultaisista säteistä. Ja minä tahdon
kestää kaikki, kärsiä kaikki, sillä sisälläni on riemu, jota ei
kukaan, ei mikään voi ikinä jähmetyttää! Tässä ilossa on maailma
voimaa!"

He joivat teetä, istuivat pöydän ympärillä puoleen yöhön ja
keskustelivat sydämestä sydämeen sopusointuisesti elämästä, ihmisistä
ja tulevaisuudesta.



Sissin kuolema


Seuraavana aamuna, heti melkein Pavelin ja Andrein lähdettyä, koputti
Korsunova kovaa ovelle ja huusi nopeasti: "Isai on tapettu! Tulkaa
nopeaan!"

Äiti vapisi, murhaajan nimi välähti hänen mieleensä.

"Kuka sen teki?" kysyi hän nopeasti, heittäen ison liinan
hartioilleen.

"Mies ei seiso siellä suremassa Isakia. Hän löi hänet maahan ja
pakeni!"

Kadulla virkkoi Maria: "Nyt he alkavat taas nostaa melua ja etsiä
murhaajaa. Onpa hyvä, että väkenne olivat kotona viime yönä. Minä
voin sen todistaa. Minä kuljin tästä ohitse puoliyön jälkeen ja kun
kurkistin ikkunaan, näin teidät kaikki istumassa pöydän ympärillä."

"Mitä te puhutte, Maria? Mitä ihmettä, kuka olisi voinut uneksia
sellaista heistä?" huudahti äiti pelolla.

"Kukako hänet tappoi? Joku teidän joukostanne, tietysti!" virkkoi
Korsunova, pitäen sitä aivan luonnollisena. "Jokainen tietää että hän
vakoilee heitä."

Äiti lakkasi hengittämästä ja laski kätensä sydämellensä. "Miksi te
sen teette? Älkää peljätkö! Kuka ikinä lienee ollutkin, saapi niittää
oman satonsa."

Äiti kulki eteenpäin, kysymättä itseltään miksi hän meni, ja vavisten
Vyesovshchikovin puolesta.

"Siinäpä se -- hän sen on tehnyt!" Mielensä oli kiintynyt yhteen
ainoaan aatokseen.

Ei kaukana tehtaan lankusta, paikalla johon äskettäin rakennus oli
palanut poroksi, oli väkeä kerääntynyt, polkien hiilien päällä ja
tupruttaen pölyä ilmaan. Se sorisi ja hyrisi kuin joukko ampiaisia.
Joukossa oli useita naisia, paljo lapsia ja puotilaisia, kapakan
passari, poliiseja ja santarmi Petiin, pitkä vanha mies, villasella,
hopeisella parralla, ja rinnassa joitakuita kunniamerkkejä.

Isai nojasi osaksi maahan, selkä palaneella pölkyllä, paljas päänsä
leväten oikean olkapään päällä, oikea kätensä housun taskussa ja
vasemman käden sormet maata puristaen.

Äiti katsahti Isain kasvoihin. Yksi silmä oli ikään kuin
kiinnittänyt katseensa hattuun, joka oli maassa, molempien laiskasti
haaroitettujen reisien välissä. Suunsa oli puoliavoin kummastuksesta;
pieni, muuttunut ruumiinsa terävine päineen ja luisevine poskineen,
näytti lepäävän. Äiti risti silmänsä ja huokasi raskaasti. Isai oli
ollut hänestä vastenmielinen eläessään, mutta nyt tunsi hän hiljaista
sääliä häntä kohtaan.

"Ei yhtään verta!" huomautti joku matalasti. "Hänet on nakattu maahan
nyrkin iskulla."

Ivaava, pahansuopa ääni huusi kovaa: "He ovat tukkineet
päällekantajan suun. Se oli hänelle parahiksi!"

Santarmi työnsi vaimot pois edestään, jotka olivat kerääntyneet
tiukasti ympärilleen, ja kysyi uhkaavalla äänellä: "Kuka se oli? Kuka
teki tämän huomion?"

Ihmiset keräytyivät taas hänen eteensä, kun hän työnsi heitä syrjään.
Osa heistä kipasi kiireesti kantapäilleen ja jotkut puhkesivat
ivalliseen nauruun.

Äiti meni kotiin. "Ei kukaan ole surullinen", mietti hän. Nikolain
leveä vartalo seisoi edessään kuin varjo, hänen kapeissa silmissänsä
oli kylmä, julma ilme ja hän väänsi oikeaa kättään aivan kuin olisi
se ollut vioittunut.

Kun Pavel ja Andrei tulivat puoliselle, oli hänen ensimäinen
kysymyksensä: "No? Vangitsivatko he ketään Isain murhasta?"

"Emme ole kuulleet siitä mitään", vastasi vähävenäläinen.

Hän näki että he olivat molemmat alakuloisia ja synkkiä.

"Eikö Nikolaita epäillä?" kyseli äiti edelleen matalalla äänellä.

Pavel kiinnitti jäykän katseensa äitiin ja sanoi huomiolla: "Ei,
häntä ei epäillä. Häntä ei pidetä edes vähääkään tähän kuuluvana. Hän
on poissa paikkakunnalta; hän meni virran varrelle eilen, eikä ole
vielä sieltä palannut. Minä kyselin häntä."

"Jumalan kiitos!" virkkoi äiti helpotuksen huokauksella. "Jumalan
kiitos!"

Vähävenäläinen katsoi häneen ja painoi päänsä alas.

"Hän makasi siinä", jatkoi äiti mietteissään, "ja näytti olevan
ikäänkuin ihmeissään, siltä näyttivät hänen kasvonsa. Eikä kukaan
sääli häntä; ei kukaan lausu yhtä hyvää sanaa hänestä. Hän on
sellainen pieni raukka, sellainen kurjalta näyttävä olento, kuten
särkynyt porsliinivati. Näytti kuin jos olisi hän kompastunut
johonkin ja kaatunut, siinä hän nyt makaa!"

Päivällistä syödessä pudotti Pavel yhtäkkiä lusikkansa ja huudahti:
"Sitä minä en ymmärrä!"

"Mitä?" kysyi vähävenäläinen, joka oli istunut pöydässä alakuloisena
ja äänettömänä.

"Se on jo rumaa, että tapetaan eläviä olentoja syödäksemme. Mutta
pedon tappamisen -- villipedon -- sen minä käsitän. Luulen että
voisin tappaa ihmispedon, joka on muuttunut ihmiskunnan viholliseksi.
Mutta tappaa tuollaisen epämiellyttävän surkuteltavan olennon -- en
ymmärrä kuinka kukaan voi kohottaa kätensä tällaiseen tekoon!"

Vähävenäläinen kohautti hartioitaan ja laski ne taas, virkkoen: "Hän
ei ollut vähemmän vaarallinen kuin jokin petoeläin."

"Tiedän sen."

"Me tapamme hyttysen, vaikka se imee vaan pikkusen vertamme," lisäsi
vähävenäläinen matalalla äänellä.

"No niin, en sano siitä mitään. Tarkoitan vaan että se on niin
inhottavaa."

"Mitäpä muuta voisi tehdä?" lisäsi Andrei, uudelleen kohauttaen
hartioitaan.

Pitkän vaitiolon jälkeen kysyi Pavel: "Voisitko sinä tappaa
tuollaisen olennon?"

Vähävenäläinen katsoi häneen pyöreine silminensä, vilkasi
surullisesti, mutta varmasti: "Omasta puolestani en haluaisi
koskettaa yhtään elävää olentoa. Mutta toverien takia, tarkoituksen
takia, kykenen vaikka mihin. Voisin myös murhata. Voisin murhata oman
poikani."

"Oh, Andrjusha!" huudahti äiti hengittämättä.

"Kuinka voipi ihminen sitä auttaa? Joskus tapahtuu että meidän
täytyy inhota jotain henkilöä, ainoastaan kiirehtiäksemme aikaa,
jolloin voisimme kiinnittää ihailumme toiseen henkilöön. Teidän
täytyy hävittää sellaiset, jotka estävät elämän edistyksen, jotka
myyvät ihmisolentoja rahan edestä, ostaaksensa rauhaa tahi kunniaa
itsellensä. Jos joku Judas seisoo rehellisten ihmisen tiellä, maaten
ja vaanien heitä pettääksensä, olisin silloin itse Judas, jollen
häntä hävittäisi. Se on synti, sanot? Mutta onko heillä, elämän
hallitsioilla, onko heillä minkäänlaista oikeutta pitää sotilaita
ja pyöveleitä, yleisiä paikkoja ja vankiloita, kuritushuoneita ja
kaikkea sitä rikoksellista julmuutta, jonka avulla he hankkivat
itsellensä tyyntä turvallisuutta ja mukavuutta? Jos joskus tapahtuu,
että minun pitää ottaa heidän ruoskansa omiin käsiini, mitä on minun
silloin tekeminen? Mitä, minä otan sen silloin omiin käsiini. En
suinkaan kieltäydy. He tappavat meitä kymmenittäin ja sadottain.
Se oikeuttaa minut nostamaan käteni ja lävähyttämään sillä yhtä
vihollisistani päähän, yhtä joukostaan, joka on tullut lähimmäs
minua, ja tekee itsensä välittömästi vihollismielisemmäksi elämän
tehtävälle. Tämä on ajatuksellista ja johdonmukaista; mutta minä
menen pois johdonmukaisuudesta joskus. Tiedän että heidän verensä
ei voi tuottaa seurauksia, tiedän että heidän verensä on kuivaa ja
hedelmätöntä! Totuus kasvaa hyvin ainoastaan maaperässä, jota on
höystetty runsaalla veremme sateella, ja heidän likainen verensä
menee hukkaan, jälkeä jättämättä. Tiedän sen! Mutta minä otan synnin
omille hartioilleni -- minä murhaan, jos katson sen tarpeelliseksi!
Puhun ainoastaan omalle itselleni, huomatkaa se. Minun murhani kuolee
kanssani! Minä en jää pilkuksi tulevaisuuteen. En tahraa ketään muuta
kuin oman itseni -- en ketään muuta kuin oman itseni."

Hän asteli edestakaisin huoneessa, heiluttaen käsiänsä edessään,
kuin olisi hän leikannut jotakin ilmassa pois tieltään. Äiti katseli
häntä alakuloisesti ja pelolla. Hän tunsi että vähävenäläinen oli
kolahtanut johonkin ja että häntä kivisti. Vaaralliset ajatukset
murhaajasta pakenivat pois. Jos Vyesovshchikov ei ollut murhannut
Isaita, ei muutkaan Pavelin ystävät olleet sitä tehneet. Pavel
kuunteli vähävenäläisen puhetta painunein päin, ja Andrei jatkoi
itsepintaisesti yhä kasvavalla äänellä: "Eteenpäin marssissa
sattuu joskus, että teidän on mentävä omaa todellista itseänne
vastaan. Teidän täytyy olla valmis uhraamaan ihan kaikki -- oma
sydämenne ja kaikki muu. Kuolla asian eteen, antaa elämänne -- se on
yksinkertaista. Mutta anna enemmän! Anna se joka on rakkaampi kuin
koko elämäsi! Silloin näet tuon kasvun, joka kehittyy nopeasti ja on
rakkainta teille -- oman totuutenne!"

Hän pysähtyi keskelle huonetta, kasvonsa kävivät kalpeiksi ja
silmänsä menivät puoliumpeen. Kohottaen kättänsä ja puistellen sitä,
alkoi hän hitaasti ja juhlallisella, vakuutuksen äänellä, täynnä
uskoa ja lujuutta: "Aika on tuleva, jolloin ihmiset miellyttävät
enemmän toisiansa, jolloin jokainen tulee olemaan tähtösenä toiselle,
ja jolloin jokainen kuuntelee toinen toistansa kuin soitantoa.
Vapaat ihmiset astelevat maan pinnalla, miehet, jotka ovat suuria
vapaudessansa; he tulevat astumaan avoimin sydämin ja kunkin sydän
on oleva puhdas kateudesta ja ahneudesta, ja sen vuoksi tulee koko
ihmiskunta olemaan ilman ilkeyttä, eikä mitään ole löytyvä, joka
eroittaisi sydämen järjestä. Silloin tulee elämä olemaan yksi ainoa
suuri palvelus ihmiselle. Hänen vartensa kohoaa jaloihin korkeuksiin
-- sillä vapaalle ihmiselle ovat kaikki korkeudet saavutettavissa.
Silloin tulemme elämään totuudessa ja vapaudessa; ja ne lasketaan
paraimmiksi, jotka laajimmin syleilevät maailmaa sydämillään, ja
joitten rakkaus sitä kohtaan on oleva syvin; ne tulevat olemaan
paraimpia, jotka tulevat olemaan vapaimpia; sillä heissä on asuva
korkein kauneus. Silloin tulee elämä olemaan suurta, ja kansa tulee
olemaan suuri, joka elää tätä elämää."

Hän pysähtyi ja oikasi itsensä. Sitte, heiluen edestakaisin kuten
kellon heiluri, lisäsi hän sydämensä pohjasta: "Siten, tätä elämää
varten, olen valmis kaikkeen! Revin sydämeni rinnastani, jos se on
tarpeellista, ja poljen sen omilla jaloillani!"

Kasvonsa värisivät ja jäykistyivät mielenliikutuksesta, ja suuret,
raskaat kyyneleet alkoivat vieriä alas yksi toisensa jälkeen.

Pavel kohotti päätään ja katseli häntä kalpein kasvoin sekä suurin
silmin. Äiti kohotti itsensä hieman pöydän ylitse tuntien että jotain
suurta oli kasvamassa ja väikkymässä hänen yläpuolellaan.

"Mikä sinua vaivaa, Andrei?" kysyi Pavel lempeästi.

Vähävenäläinen pudisti päätänsä, oikasi itsensä kuten viulunkieli, ja
virkkoi, äitiin katsoen:

"Minä löin Isain!"

Äiti nousi ja meni nopeasti hänen luokseen, vavisten koko
ruumiiltaan, ja tarttui hänen käsiinsä. Hän koetti vapauttaa oikean
kätensä, mutta äiti piteli sitä lujasti ja kuiskasi tulisesti:

"Rakkaani, minun omani, oh! Se ei ole mitään -- ei mitään -- mitään,
Pasha! Andriushenka -- oh, mikä onnettomuus! Sinä kärsijä! Oma rakas
sydänkäpyseni!"

"Vaiti, äiti", sopersi vähävenäläinen käheästi. "Kerron teille kuinka
se tapahtui."

"Älä!" kuiskasi äiti, katsellen häntä kyynelsilmin. "Älä, Andriusha!
Se ei ole meidän asiamme; se kuuluu jumalalle!"

Pavel asteli hitaasti hänen luokseen, katsellen toveriinsa kyynelten
kostuttamin silmin. Hän oli kalpea ja huulensa vapisivat. Omituisesti
hymyillen virkkoi hän lempeästi ja hitaasti: "Tule, anna minulle
kätesi, Andrei. Haluan puristaa kättä kanssasi. Toden totta, Andrei,
käsitän kuinka vaikeata se on sinulle!"

"Odota!" virkkoi vähävenäläinen heihin katsomatta, pudistaen
päätänsä, ja irroittaen itsensä heidän käsistään. Kun hän onnistui
irtauttamaan oikean kätensä äidin kädestä, otti Pavel sen ja puristi
sitä kiihkeästi.

"Ja sinä haluat kertoa, että murhasit tuon miehen?" virkkoi äiti.
"Ei, _sinä_ et sitä tehnyt! Jos näkisin sen omin silmin, en voisi
sitä uskoa."

"Vaikene, Andrei! Äiti on oikeassa. Tämä tapahtuma on meidän
tuomiomme ulkopuolella."

Puristaen yhdellä kädellään Andrein kättä, asetti hän toisen hänen
olkapäälleen, aivan kuin olisi halunnut seisauttaa hänen ruumistansa
vapisemasta. Vähävenäläinen taivutti päätänsä hänen puoleensa ja
virkkoi murtuneella, tuskaisella äänellä: "Tiedäthän, Pavel, etten
sitä tarkoittanut. Se tapahtui kun sinä kuljit edellä, ja minä jäin
jälemmä Ivan Gusevin kanssa. Isai tuli nurkan takaa ja pysähtyi meitä
katsomaan, hymähtäen meille. Ivan kulki pois kotiinsa ja minä menin
tehdasta kohti -- Isai rinnallani!" Andrei pysähtyi, huokasi syvään
ja jatkoi: "Ei kukaan ole vielä ikinä minua niin rumasti loukannut
kuin tuo koira!"

Äiti veti vähävenäläistä käsistä pöytää kohti, sysäsi häntä, ja
onnistui vihdoin pakoittamaan hänet tuolille istumaan. Hän istui itse
likitysten, hartia hartiaa vasten. Pavel seisoi heidän edessään,
pitäen Andrein kättä omassaan ja puristaen sitä.

"Ymmärrän kuinka vaikeaa se on sinulle", hän virkkoi.

"Hän sanoi minulle, että he tuntevat meidät kaikki, että me olemme
santarmien listalla, ja että meidät nipistetään ennen toukokuun
ensi päivää. En vastannut, vaan nauroin, vaikka vereni kiehui. Hän
rupesi minulle kertomaan että olin niin älykäs toveri, ja ettei minun
pitäisi kulkea sitä tietä millä olin, mutta että minun tulisi enemmän
--"

Vähävenäläinen pysähtyi, pyyhki kasvojaan oikealla kädellään, pudisti
päätään ja kuiva lävähdys välähti hänen silmissään.

"Minä ymmärrän!" virkkoi Pavel.

"Niin, hän sanoi että minun pitäisi enemmän mennä lain kätyriksi."
Vähävenäläinen huiskutti puristettua nyrkkiänsä. "Lain kätyriksi!
-- kirottu kappale!" sähisi hän hampaittensa välistä. "Olisi
ollut parempi jos hän olisi lyönyt minua vasten naamaa; se olisi
tuntunut minusta helpommalta, ja olisi ollut parempi kenties hänelle
myös! Mutta kun hän sylki likaisen ajatuksensa sydämeeni tuolla
inhoittavalla tavalla, en saattanut sitä kestää!"

Andrei tempasi kätensä suonenvedon tapaisesti Pavelin kädestä,
ja virkkoi käheämmin, inhon tunne kasvoillaan: "Minä läimäytin
nyrkistäni hänelle takaiskun tällaisen, alaspäin ja viistoon, ja
kävelin edelleen tietäni. En edes pysähtynyt häntä katsomaan. Kuulin
hänen kaatuvan. Hän tömähti maahan ja jäi äänettömäksi. En uneksinut
mistään taposta. Kuljin rauhallisesti, niinkuin en olisi tehnyt muuta
kuin potkaissut sammakkoa jalallani. Ja sitte -- mitä tämä kaikki
merkitsee? Minä jo aloin työtäni, kun kuulen heidän huutavan: 'Isai
on murhattu!' En edes uskonut sitä, mutta käteni kävi voimattomaksi
-- ja minä en oikein kyennyt sillä työskentelemään. Se ei pakottanut,
mutta tuntui käyneen lyhemmäksi." Hän katseli kättänsä katuvasti
ja sanoi: "Otaksun ettei koko elämäni riitä pesemään pois likaista
tahraa siitä."

"Jos vaan sydämesi on puhdas, rakas poikani!" virkkoi äiti lempeästi,
purskahtaen kyyneleihin.

"En katso itseäni syylliseksi, en, en katso!" virkkoi vähävenäläinen
päättävästi. "Mutta minua inhottaa. Minua inhottaa kantaa sellaista
tahraa sielussani. Se ei ollut tarpeellista. Siihen ei ollut
välttämätöntä pakkoa."

"Mitä aiot tehdä?" virkkoi Pavel, katsellen häntä epäröivästi.

"Mitäkö minä teen?" kertasi vähävenäläinen miettivästi, painaen
päänsä. Sitte, katsahtaen ylös, virkkoi hän hymyten: "Tietysti en
pelkää tunnustaa, että minä hänet löin. Mutta minua hävettää sitä
sanoa. Minua hävettää mennä vankilaan, vieläpä kuritushuoneeseen,
kenties, sellaisesta -- joutavasta. Mutta jos jotakuta muuta
ahdistetaan hänen murhastaan, menen ja tunnustan. Mutta muutoin
menköön kaikki niinkuin menee itsestään -- minä en voi!"

Hän heilutti käsiänsä, nousi ylös ja kertasi: "En voi! Minua
hävettää!"

Tehtaan pilli puhalsi. Vähävenäläinen kuunteli kallella päin sen
vonkuvaa ulvontaa, ja pudistellen itseänsä virkkoi: "En mene työhön
nyt."

"Enkä minä", virkkoi Pavel.

"Menen saunaan", virkkoi vähävenäläinen nauraen. Hän valmisteli
itseänsä kaikessa hiljaisuudessa ja asteli pois, synkkänä ja
pahoillaan.

Äiti seurasi häntä osanottavalla katseella.

"Sano mitä sanot, Pasha, en saata häntä uskoa! Ja vaikkapa
uskoisinkin, en soimaisi häntä. Ei, en soimaisi. Tiedän että on
synti tappaa joku ihminen; uskon jumalaan ja herraan Jeesukseen
Kristukseen, mutta en sittekään usko Andreita syylliseksi. Olen
pahoillani Isain tähden. Hän oli sellainen pieni kääpiö. Siellä
makaa hän kummastuneena. Katsoessani häntä juolahti mieleeni
hänen uhkauksensa hirttää teidät, enkä kuitenkaan tuntenut vihaa
häntä kohtaan, enkä iloa hänen kuolemastaan. Tunsin itseni hyvin
surulliseksi. Mutta kun nyt tiedän kenen kädestä hän sai kuoleman, en
edes sure häntä enää."

Pavel ei ollut kuullut hänen puhettaan. Astellen hitaasti painetuin
päin edestakasin huoneessa, virkkoi hän miettivästi ja epätoivoisella
äänellä: "Andrei ei anna sitä anteeksi itselleen! Siinä on nyt elämä,
äiti. Näette mihin asemaan ihmiset ovat pakotetut toisiaan kohtaan.
Ette haluaisi, mutta teidän täytyy lyödä! Ja ketä? Sellaista avutonta
olentoa, joka on vielä enemmän surkuteltava sentähden että hän on
typerä. Poliisi, santarmit, sissit -- ovat kaikki vihollisiamme, ja
kuitenkin ovat he samanlaista väkeä kuin mekin; heidän verensä on
imetty heistä samalla tavalla kuin meidän, eikä heitä pidetä enemmän
ihmisinä kuin meitäkään. Niin on asia. Mutta hallitus on asettanut
yhden osan kansaa toista osaa vastaan, sokaisten heidät pelolla,
sitoen heidät käsistä ja jaloista, pusertaen heitä, kuivaten heidän
verensä, käyttäen toisia heistä kalikoina toisia vastaan. He ovat
muuttaneet miehet aseiksi, ruoskiksi ja kiviksi, ja kutsuneet sitä
sivistykseksi, hallitukseksi.

"Se on rikos, äiti! Hirvittävä rikos on murhata miljoonia
ihmisiä, miljoonia sieluja! Ymmärräthän -- he murhaavat sieluja!
Näette eroituksen heidän ja meidän välillä. Andrei murhasi
taitamattomuudesta; häntä ilettää, hävettää, hän on kipeä ja
pääasiallisesti häntä inhottaa! Mutta he murhaavat tuhansia
kylmäverisesti, ilman tunnonvaivoja, ilman sääliä, ilman sydämen
kouristusta. He tappavat riemulla ja ihastuksella. Ja miksi? He
rutistavat jokaisen ja kaikki kuoliaiksi oikeastaan sentähden,
että tuntisivat rakennuksensa ainekset lujiksi ja turvallisiksi,
huonekalunsa, hopeansa, kultansa, arvottomat paperinsa -- ja kaiken
halpa-arvoisen roskan, joka antaa heille vallan kansan ylitse.
Ajattele, se ei ole heidän omalle itsellensä, heidän persoonallensa,
jonka vuoksi he suojelevat siten itseänsä, murhien ja sielujen
tallaamisen avulla -- mutta he tekevät sitä varjellaksensa
rikkauksiansa, omaisuuttansa. He eivät suojele itseänsä sisältä päin,
vaan ulkoa päin."

Porstuasta kuului meluavaa kopinaa. Molemmat säpsähtivät ja
katsahtivat toisiinsa.

"Jos se on poliisi, joka etsii Andreita --" kuiskasi Pavel.

"Silloin minä en tiedä mitään -- en mitään!" kuiskasi äiti vastaan.
"Oi, jumala!"



Viesti kedoilta


Ovi avautui hitaasti, ja kumartuen kömpi Rybin esille raskaasti.

Hän oli puettu lyhyeen turkkiin, täynnä tervapilkkuja, pari kintaita
pisti esille vyöstä ja päänsä oli peitetty karvaisella luuhkanalla.

"Voitteko hyvin? Ovatko he päästäneet sinut, Pavel, pois vankeudesta?
Entäs te, Nilovna, mitenkä te voitte?" hymyili hän leveästi, näyttäen
valkoiset hammasrivinsä. Äänensä oli käynyt soinnukkaammaksi, ja
partansa oli vallan vesoittunut yltympäri kasvojaan.

Äiti riensi hänen luokseen iloisesti tervehtien, puristaen hänen
leveää, mustaa kättänsä, ja vetäen nenäänsä väkevää tervan hajua
virkkoi: "Mitä, tekö se olette? Kuinka iloinen olen teidät
nähdessäni!"

Pavel hymyili ja virkkoi: "Sinä näytät oivalliselta mushikalta [=
talonpoika]."

Riisuen hitaasti turkkinsa ja tammeensa, virkkoi Rybin: "Niin, minä
rupesin mushikaksi jälleen. Sinä muodostut vähitellen herrasmieheksi,
ja minä päin vastoin. Niinpä niin!"

"Haluatteko teetä?" kysyi äiti.

"Kyllä, aivan halusta, ja otan myös siemauksen viinaa; ja jos annatte
minulle jotain syötävää, en myöskään pane vastaan. Olen enemmän kuin
iloinen teidät nähdessäni, niin olenkin!"

"No, kuinka huristaa maailma kanssasi, Mihail Ivanovitch?" kyseli
Pavel, asettuen istumaan häntä vastapäätä.

"No mitäpäs. Varsin hyvin. Minä majoituin Edilgeyeviin. Oletteko
koskaan kuulleet Edilgeyevistä? Se on aika kyläkunta. Siellä on
kahdet markkinat vuosittain ja yli kaksi tuhatta asukasta. Asujamet
ovat ilkeätä roistokansaa. Ei heillä ole maita lainkaan. Koko alue
on jaettu pieniin nelijöinhin. Maaperä kehnoa. Sitouduin työhön
eräälle verenimijälle talolliselle. Niitä on siellä yhtä runsaasti
kuin kärpäsiä raadon ympärillä. Me teemme tervaa ja poltamme hiiliä.
Saan neljä kertaa vähemmän palkkaa siellä kuin sain täällä, ja katkon
selkäpiitäni kaksi vertaa enemmän. Niinhän se on. Meitä on siellä
seitsemän, jotka raadamme samalle verenimijälle. He ovat kaikki
nuoria kuin heinät ja kaikki paikkakuntalaisia, paitsi minua. Kaikki
osaavat he lukea ja kirjoittaa. Eräs toveri, Jefim, on hurja, äkäinen
sielu!"

"Puhutteletteko heitä?" kysyi Pavel huvitettuna.

"En ainakaan tuki suutani. Tiedäthän että minulla oli kaikki
lentolehdet muassani. Minä keräsin ne kaikki tarkasti mukaani täältä
-- kolmekymmentä neljä erilajia. Mutta minä kannan kiellettyä
kirjallisuutta suurella varovaisuudella Raamatun kansien sisällä,
joka on pyhän synodin painattama, ja johon on helppo uskoa!" Hän
viittasi merkitsevästi Pavelille ja jatkoi: "Mutta siinä kyllin! Olen
tullut tänne kirjoja hakemaan. Jefim on täällä myös. Me kuljetimme
tervaa; ja me käännyimme syrjään, voidakseni pistäytyä luonanne.
Te tukitte minut kirjoja täpötäyteen, kunnes Jefim tulee. Hän ei
tarvitse tietää liian paljon."

"Äiti", virkkoi Pavel, "mene ja hae muutamia kirjoja! He tietävät
kyllä minkälaisia antavat. Sano että ne menevät metsäkylille."

"Kyllä, kyllä! Samovaari on valmis tuossa paikassa ja sitte menen."

"Te olette yhtyneet myös tähän liikkeeseen, Nilovna?" kysäsi Rybin
hymyillen. "Sepä hyvä. Meillä on paljon halukkaita lukijoita. Siellä
on eräs opettaja, joka herättää heissä lukuhalua. Hän on kelpo mies,
sanovat he, vaikka hän kuuluu papistoon. Meillä on myös naisopettaja,
joka asuu seitsemän virstaa kylästä loitolla. Mutta he eivät levitä
kiellettyä kirjallisuutta; he ovat 'laki' ja 'järjestys' ihmisiä,
jotka ovat täynnä pelkoa. Mutta minä haluan kiellettyjä kirjoja,
teräviä, hiottuja kirjoja. Minä pujottelen niitä heidän sormiensa
lomitse. Kun poliisikomisarjus tahi pappi näkee että ne ovat
laittomia kirjoja, ajattelevat he että opettajat levittävät niitä. Ja
sillä välin minä olenkin niiden takana."

Pavel nousi, ja kävellen edestakaisin, virkkoi moittivasti:

"Me annamme sinulle kirjat, mutta mitä aiot tehdä, ei ole oikein,
Mihail Ivanovitch."

"Miksi ei se olisi oikein?" kysyi Rybin, avaten silmänsä, suuriksi
hämmästyksestä.

"Sinun itsesi pitäisi vastata siitä, mitä teet. Ei ole oikein jos
järjestää asiat siten, että toiset joutuvat niistä kärsimään mitä
itse olet tehnyt." Pavelin ääni oli kova.

Rybin katseli maahan, pudisti päätänsä ja virkkoi:

"En ymmärrä sinua."

"Jos opettajia epäillään kiellettyjen kirjojen jakajiksi, luuletko
että heitä ei panna vankeuteen?"

"Mikä omituinen mies sinä olet!" virkkoi Rybin hymyillen, pyyhkien
kättä polveensa. "Kuka epäilisi minua, mushikkaa, sellaisista
toimista? Mistä lähtee lentokirjat? Valistuneilta, tietysti ja he
saavat niistä vastata."

Äiti tunsi ettei Pavel käsittänyt Rybiniä, ja hän huomasi kuinka
hänen katseensa jo muuttui -- joka oli suuttumisen merkki. Sentähden
sekaantui hän keskusteluun varovaisella pehmeällä äänellä: "Mihail
Ivanovitch haluaa järjestää kaikki niin, että hän saapi edelleen
jatkaa työtään valistuksen eteen, ja että toisten pitää kärsiä siitä
rangaistus."

"Aivan niin!" virkkoi Rybin, pyyhkien partaansa.

"Äiti", kysyi Pavel kuivasti, "otaksutaan että esim. Andrei tekee
jotakin selkäni takana, ja minut pantaisiin siitä syystä vankeuteen,
mitä sanoisit siitä?"

Äiti säpsähti, katsoi poikaansa hämillään ja virkkoi, pudistaen
päätään kieltävästi: "Mitä, olisiko mahdollista menetellä sillä
tavoin toveria kohtaan?"

"Aha! Niin!" venytti Rybin. "Minä ymmärrän, Pavel." Ja koomillisella
liikkeellä äitiä kohti, jatkoi hän:

"Tämä on arkaluontoinen asia, äiti." Ja kääntyen Pavelin puoleen,
lausui hän tuomarin ääntä matkien: "Ajatuksesi tästä asiasta ovat
hyvin viheriäisiä, toveri. Salatussa työssä ei ole mitään kunniaa.
Ajattele! Ensinnä he panevat vankeuteen henkilöitä, joilta he
löytävät kirjoja, eikä opettajia. Se on numero yksi! Toiseksi,
vaikkapa opettajat antavat kansalle ainoastaan laillisia kirjoja
lukea, tiedät, että ne sisältävät kiellettyjä asioita yhtä hyvin kuin
laittomat kirjat, ne vaan ovat puetut eri kielenmuotoon; totuudet
ovat niissä harvemmat. Tämä on numero kaksi. Haluan sanoa, että
opettajat tahtovat samaa kuin minäkin: he vaan kulkevat syrjäteitä,
jota vastoin minä kuljen leveää maantietä. Ja kolmanneksi, veli,
mitä on minulla niiden kanssa tekemistä? Kuinka saatan minä,
jalkapatikassa kulkija kehittää ystävyyttä hevosenseljässä ajajan
kanssa? Toista mushikkaa kohtaan en mahdollisesti niin menettelisi;
mutta nämä, joista toinen on pappi, toinen maatilan omistajan tytär,
miksi he tahtovat valistaa kansaa, sitä en ymmärrä. Heidän ihanteensa
ovat hallituksen miesten, enkä minä niitä ymmärrä. Mitä itse teen,
sen ymmärrän, mutta mihin he pyrkivät, en voi sanoa. Tuhansia vuosia
ovat he pysytelleet herrojensa asianajajina ja ovat ryöstäneet ja
nylkeneet mushikan nahkan; ja äkkiä heräävät he ja haluavat avata
talonpoikain silmät. En ole mies mistään satukirjasta, veli, ja
tämä kuuluu aivan sadun tapaiselta. Senpä vuoksi en voi kiinnittää
huomiotani heihin. Herrojen keinot tuntuvat minusta vierailta."

"Löytyy sellaisia herroja", virkkoi äiti, muistellen mielessään
joitakin tunnettuja kasvoja, "jotka kuolevat kansan tähden, ja
antavat kiusata itseänsä koko ikänsä vankeudessa."

Rybin kohautti jalkaansa synkkänä ja voimakkaana.

"Neljäkymmentä viisi vuotta kuljin tehtaasta tehtaaseen. Sitte
menin kylään taas, katselin ympärilleni, ja huomasin etten voinut
enää elää sillä tavoin! Ymmärrättekö? En voi. Te elätte täällä,
ettekä tiedä mitään nälästä ettekä muusta kurjuudesta. Nälkä seuraa
ihmistä koko ikänsä kuten varjo, eikä hänellä ole toivoa leivästä, ei
toivon hiventä! Nälkä turmelee ihmisten sielut; jo pelkkä ihmishaamu
muuttuu melkein tuntemattomaksi. He eivät elä, vaan he märkänevät
hirvittävään, auttamattomaan puutteeseen. Ja heidän ympärillänsä
vaakkuvat hallituksen viranomaiset kuin korpit, katsellen olisiko
murenta edes heille jäänyt. Ja jos he näkevät murusen, sieppaavat
he sen ahnaasti, ja antavat teille vielä läimäyksen vasten naamaa
kaupanpäälle. Minä kannan sisälläni kansani kärsimät vääryydet ja
sortajan vihan. Tunnen näiden vääryyksien alituisesti viiltävän
sydäntäni kuin veitsi."

Otsastansa kihisi hikipisaroita; hän pudisti hartioitansa ja taipui
hitaasti Pavelin puoleen laskien vapisevan kätensä hänen olkapäälleen.

"Anna minulle apuasi. Anna minulle kirjoja -- sellaisia kirjoja,
joita luettuansa mies ei enää saa rauhaa. Aseta kirjava iilimato
hänen aivoihinsa. Sano noille kaupunkilaisille, jotka teille
kirjoittavat, että kirjoittaisivat myös metsäkyläläisille. Lukekoot
he sellaisia polttavia totuuksia, jotka panevat koko kyläkunnan
kiehumaan, niin että ihmiset ovat valmiit rientämään, vieläpä
kuolemaansakin."

Hän kohotti kätensä, ja pannen tunnetta joka sanaan, virkkoi
käheästi: "Antaa kuoleman niittää kuolemaa. Kuolla on helppoa --
mutta herätköön kansa kuolemastaan elämään! Se on eri asia! Herätkööt
he!"

Kyökin ovi avautui ja joku astui sisälle.

"Se on Jefim", virkkoi Rybin, katsellen kyökkiin. "Tule tänne, Jefim.
Ja mitä sinuun tulee, Pavel, ajattele! Ajattele hyvin paljon! Löytyy
paljon, joka sietää miettimistä. Tämä on nyt Jefim. Ja tämän miehen
nimi on Pavel. Olen kertonut sinulle hänestä."

Pavelin edessä seisoi vaaleatukkainen, leveänaamainen, roteva
nuorukainen, puettuna lyhkäseen turkkiin, pidellen lakkiansa molemmin
käsin ja katsellen häneen silmänurkistaan.

"Kuinka voitte?" kysyi hän painuneella äänellä, puristaen kättä
Pavelin kanssa ja silitellen kiharatukkaansa molemmin käsin. Hän
katseli ympäri huoneen, hoksasi heti kirjahyllyn ja asteli sen luokse
hitaasti.

"Meni suoraan niiden luo!" virkkoi Rybin.

Jefim alkoi tarkastaa kirjoja, ja virkkoi:

"Kuinka paljo täällä on lukemista! Mutta otaksun ettei teillä ole
täällä paljoa aikaa niiden lukemiseen. Alhaalla metsäkylillä on
enemmän aikaa lukuun."

"Mutta vähemmin halua, vai miten?"

"Vähemmänkö halua? Eikö mitä, heillä on halua myös", vastasi
nuorukainen, poskeansa hangaten. "Nyt on sellainen aika, että jos
ette ajattele, on teidän parempi maata tönkkänä ja kuolla. Mutta
ihmiset eivät tahdo kuolla; ja sentähden ovat he alkaneet tehdä työtä
aivoillansa. 'Geologia' -- mitä se on?"

Pavel selitti.

"Me emme sitä tarvitse!" virkkoi Jefim, asettaen kirjat takaisin
hyllylle.

Rybin huokasi kuuluvasti ja virkkoi: "Talonpoika ei ole halukas
tietämään mistä maa on tullut, vaan mieluummin minne se on mennyt,
kuinka se on kaapattu pois jalkojen alta herrojen kautta. Hän antaa
palttua josko maa on kiinnitetty johonkin, tai jos se liikkuu --
sillä ei ole väliä -- saatte ripustaa sen nuorasta riippumaan, jos
haluatte, jos se vaan hänet elättää; saatte naulata sen kiinni
taivaankanteen, jos se vaan antaa hänelle tarpeeksi ruokaa."

"Orjuuden historia", luki Jefim taas, ja kysyi Pavelilta: "Onko se
meistä?"

"Se sisältää myös Venäjän orjuuden", virkkoi Pavel, antaen hänelle
toisen kirjan. Jefim otti sen, käänteli sitä, ja pannen pois, virkkoi
tyynesti:

"Se ei ole tämänpäiväisiä."

"Onko teillä maata itsellänne?" kyseli Pavel.

"Niin meillä? On, on niin! Meitä on kolme veljestä, ja meidän
kunkin osa on noin kymmenen ja puoli eekeriä -- kaikki santaa --
kelpaa mainiosti vasken kiilloittamiseksi, mutta on kehnoa leivän
kasvattamiseksi." Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän: "Minä vapautin
itseni maasta. Mitä se hyödyttää? Se vaan sitoo kädet. Tämä on neljäs
vuosi, jolloin olen ollut vieraassa työssä. Tänä syksynä pitää minun
mennä sotapalvelukseen. Setä Mihail sanoo: 'Älä mene! Sotamiehiä
lähetetään kurittamaan omaa kansaa.' Kuitenkin luulen että menen.
Armeijassa olivat Stepan Timofejevitch, Razin ja Pugatchev. Aika on
tullut, jolloin siitä on saatava loppu. Ettekö ajattele niin?" kysyi
hän katsellen terävästi Paveliin.

"Niin, aika on tullut." Vastausta seurasi hymy. "Mutta se on vaikeaa.
Teidän täytyy tietää mitä te sanotte sotilaille ja kuinka sen
sanotte."

Andrei tuli punaisena, hikisenä ja alakuloisena. Hän puristi
Jefimin kättä sanattomana, istui alas Rybinin rinnalle, ja hymyili
katsellessansa häneen.

"Oletteko tekin työmies?" kysyi Jefim, nyökäten päällään
vähävenäläiseen päin.

"Olen", vastasi Andrei. "Miksi?"

"Teillä on terävät luut; talonpoikain luut ovat pyöreämmät."

"Talonpoika pysyy vakavammin jaloillaan", selitti Rybin. "Hän tuntee
maan jalkainsa alla, vaikkei hän sitä omista. Mutta tehtaan työmies
on kuten lintu. Hänellä ei ole kotia. Tänään on hän täällä, huomenna
siellä. Ei yksin vaimonsakaan kykene sitomaan häntä samalle paikalle.
Pienimmästäkin loukkauksesta -- hyvästi, rakkaani! ja pois hän menee
katselemaan jotakin parempaa. Mutta talonpoika haluaa parantaa
olojansa juuri siinä missä hän on, liikahtamatta tuumaakaan. Tuossa
tulee äiti!" Ja Rybin meni keittiöön.

Jefim lähestyi Pavelia ja kysyi hämillään: "Kenties annatte minulle
jonkun kirjan?"

"Tietysti."

Talonpojan silmät säihkyivät ahneesti, ja hän virkkoi nopeasti: "Minä
lähetän sen takaisin. Jotkut meikäläisistä kuljettavat tervaa, ei
kaukana täältä. He tuovat sen teille minun edestäni. Kiitos teille
tästä! Nykymaailman aikaan on hyvä kirja kuin kynttilä pimeässä yössä
meille."

Rybin, joka jo oli pukeutunut turkkiinsa ja pannut vyön vyöllensä,
tuli sisälle, virkkoen Jefimille:

"Tule, nyt on aika mennä."

"Nyt minulla on jotain lukemista!" huudahti Jefim, osottaen kirjaa ja
hymyillen sielussaan. Kun hän oli mennyt, virkkoi Pavel vilkkaasti,
kääntyen Andrein päin: "Huomasitko noita miehiä?"

"Ky-yllä!" virkkoi vähävenäläinen hitaasti. "He ovat kuten pilvet
auringonlaskussa -- paksut, tummat pilvet, vyöryen hitaasti."

"Olen pahoillani, ettet ollut täällä", virkkoi Pavel Andreille, joka
istui pöydän päässä, silmäillen synkästi teelasiaan. "Olisit saanut
nähdä sydänten näytelmää. Sinä aina puhut sydämestä. Rybin oli kuin
höyrypannu; hän kiihotti minua ja musersi minut. En kyennyt edes
vastaamaan. Kuinka paljon hänessä on epäilystä ihmisiin, ja kuinka
huokeiksi hän heidät arvostelee! Äiti on oikeassa. Tuolla miehellä on
kauhistuttavaa voimaa sisällään."

"Huomasin sen", vastasi vähävenäläinen kolkosti. "He ovat
myrkyttäneet kansamme. Kun talonpojat kerran nousevat kapinaan,
myllistävät he ihan kaikkityyni! He tarvitsevat silkoista maata, ja
he tasoittavat sen, repien kaikki maan tasalle." Hän puhui hitaasti,
ja selvää oli, että hänen mielensä oli jossakin.

Useita päiviä myöhemmin, tuli Vyesovshchikov sisälle, yhtä
siivottomana, yhtä huolimattomana ja yhtä suurena suustansa, kuin
koskaan ennen.

"Ettekö ole kuulleet kuka on murhannut Isain?" Hän pysähytti kömpelön
kävelemisensä, kääntyäksensä Paveliin.

"Emme!" virkkoi Pavel lyhyesti.

"Siinä oli mies, joka ei ollut mikään maitomaksa", rehenteli hän. "Ja
minä kun aina valmistin itseäni siihen toimeen. Se oli teko -- juuri
minulle sopiva!"

"Älä löpise joutavia, Nikolai", virkkoi Pavel ystävällisellä äänellä.

"Mutta kun minä en kelpaa muihin kuin juuri sellaisiin töihin kuin
tämä oli!" virkkoi Nikolai, hartioitansa kohauttaen. "Minä ajattelen
ja ajattelen, missä mahtaisi minun paikkani olla maailmassa. Mutta
minulle ei löydy mitään sijaa! Ihmiset vaativat että heistä puhutaan,
enkä minä osaa. Näen kaikki, ymmärrän myös ihmisten heikot puolet
ja heidän vääryytensä, mutta en osaa pukea ajatuksiani sanoihin,
minun sieluni on mykkä." Hän asteli Pavelin luokse painunein päin;
ja raappien kynsillään pöytää, virkkoi: "Anna minulle jotain kovaa
työtä, toveri. En voi elää tätä elämää enää kauempaa. Se on niin
järjetöntä, niin hyödytöntä. Te kaikki työskentelette liitossa, ja
minä näen sen kasvavan, mutta tunnen itseni olevan sen ulkopuolella.
Minä laahaan vaan pölkkyjä ja tukkia. Onko mahdollista että ihminen
voipi elää ikänsä vaan kiskoaksensa lankkuja ja lautoja? Anna minulle
jotain kovaa työtä."

Uutimien takaa kuului vähävenäläisen ääni: "Nikolai, minä opetin
sinulle kirjainten latomista, ja sinusta tulee meille latoja. Eikö
niin?"

Nikolai meni hänen luokseen, sanoen: "Jos opetat minulle sitä, annan
sinulle puukkoni:"

"Mene paholaisen luokse veitsinesi!" huudahti vähävenäläinen nauraen.

"Se on hyvä veitsi", intti Nikolai. Pavelia nauratti myös.

Vyesovshchikov pysähtyi keskelle laattiaa ja kysyi: "Nauratteko
minulle?"

"Tietysti!" vastasi vähävenäläinen, hypähtäen ylös vuoteelta. "Minä
sanon sinulle jotakin! Lähtekäämme kävelemään ulos kadulle. Ilta on
ihana, siellä on kirkas kuutamo. Menkäämme!"

"Mennään vaan!" virkkoi Pavel.

"Ja minä lähden kanssanne!" selitti Nikolai. "Minä haluan kuulla
nauruasi, vähävenäläinen."

"Ja minä haluan kuulla kuinka sinä lupaat lahjoja", vastasi
vähävenäläinen, hymyillen.

Päivät vierivät niin nopeasti peräkkäin, että äiti ei ennättänyt
paljon ajatella Vapunpäivän lähenemisestä. Ainoastaan öillä, kun hän
oli väsyneenä touhusta ja hälinästä, meni hän levolle, näännyksissä,
ja silloin alkoi hänen sydämensä pakottaa.

"Oi, hyväinen aika! Kun se menisi pian ohitse!"

Aamun koitossa, kun tehtaan pilli puhalsi, silloin Pavel ja
vähävenäläinen härppivät nopeasti teensä, ja menivät työhön, jättäen
tusinan pieniä toimituksia äidin huoleksi. Koko päivän pitkän hyöri
ja pyöri hän kuin orava häkkärän ympärillä, valmisti päivällisen, ja
keitti sinipunervaa gelatinia ja liimaa julistuksia varten. Joitakin
henkilöitä saattoi käydä, jättää kirjeitä Pavelille annettaviksi, ja
sitte hävitä, tartuttaen häneen kiihkoansa.

Tehtaalle ilmestyi nyt aivan kuin loitsittuina lentolehtisiä,
joissa pyydettiin kaikkia työmiehiä viettämään yhdessä ensimmäistä
päivää toukokuuta. Joka aamu saattoi poliisi käydä ympäri kylää,
kiroten, repien alas ja raappien pois sinipunervia lappuja aidoista.
Puolenpäivän aikaan saattoivat nämä lappuset lennellä uudelleen
pitkin katuja, kierien ohikulkijoiden jalkoihin. Kaupungista
tuotettiin vakoojia seisomaan katujen kulmissa ja varovaisesti
tarkastamaan jokaista työmiestä, joka tuli päivälliselle, ja palasi
taas tehtaaseen. Jokaista huvitti poliisien voimattomuus.

Pavel ja Andrei menivät tuskin koskaan maata. He tulivat kotiin
juuri vähää ennen kuin tehtaan pilli kutsui työhön, väsyneinä,
äänet sorruksissa ja kalpeina. Äiti tiesi että he pitivät kokouksia
metsässä ja suolla; että komppanioittain ratsupoliiseja kierteli
kylää, että vakoojia mateli kaikkialla, pidättäen ja tutkien
tehtaassa jokaista työmiestä, hajoittaen joukkoja ja joskus vangiten
jonkun. Joskus ajatteli hän että vangitseminen olisi heille paras
pelastus.

Omituista kyllä, lakkasivat tutkimukset Isain murhasta yhtäkkiä.
Kahtena päivänä kyseli paikallinen poliisi ihmisiltä yhtä ja toista,
kuulustellen noin kymmentä miestä, mutta kadotti lopulta kaiken
halunsa siihen.

Maria Korsunova, leperrellessänsä äidin kanssa, kertoi poliisin
arveluita, sillä hän laverteli hänen kanssansa yhtä tuttavallisesti,
kuin kenenkä muun kanssa tahansa.

"Kuinka olisi mahdollista löytää syyllistä? Samana aamuna kohtasi
Isaita ainakin sata työmiestä, joista ainakin yhdeksänkymmentä
olisi voinut antaa hänelle iskun. Näinä kahdeksana vuotena on hän
sapettanut jokaista."

Vähävenäläinen muuttui melkoisesti. Kasvonsa tulivat kuopalle;
silmäluomensa muuttuivat raskaiksi ja riippuivat hänen pyöreitten
silmiensä ylitse, peittäen ne puoliksi. Hymynsä läksivät
vastenmielisesti, ja kaksi ohkaista ryppyä ilmestyi nenästä
suupieliin. Hän puhui vähemmän, ja melkein vaan jokapäiväisiä
asioita; mutta toiselta puolen paloi hän yhä enemmän innokasta tulta,
ja hän innostutti kuulijansa huumaavilla sanoillansa valoisasta
tulevaisuudesta, kirkkaasta, kauniista juhlapäivästä, jolloin he
kunnioittaen viettäisivät vapauden ja järjen riemupäivää. Kuunnellen
hänen sanojansa, tunsi äiti että hän oli kulkenut kauemma kuin
kukaan muu suurta, ihanaa päivää kohti, ja että hän näki riemukkaan
tulevaisuuden paljon selvemmin kuin toiset. Kun Isain murhan
tutkimiset lakkasivat, virkkoi hän vastenmielisyydellä ja hymyillen
surullisesti:

"He eivät kohtele ainoastaan kansaa roistomaisesti, vaan vieläpä
omia kätyreitään, joita usuttavat kuin koiria ihmisten päälle.
Heillä ei ole vähintäkään osanottoa uskollisen Judaksensa kohtaloon,
he välittävät vaan heidän rahoistaan -- ainoastaan niistä." Ja
äkkinäisen hiljaisuuden perästä lisäsi hän: "Ja minä surkuttelen
tuota miestä, kuta enemmän häntä ajattelen. En aikonut häntä murhata,
en totisesti!"

"Kylliksi, Andrei", virkkoi Pavel vakavasti.

"Sinä satuit kolahtamaan jotakin lahonutta vasten ja se meni
palasiksi", lisäsi äiti matalalla äänellä.

"Olette oikeassa -- mutta se ei ole mikään lohdutus."

Usein puhui hän tällä tavoin. Hänen suussansa saivat nämä sanat
omituisen, yleismaailmallisen merkityksen, joka oli katkera ja pureva.



Ensimäinen taistelu


Vihdoin viimein tuli tuo kovin kaivattu ensimäinen päivä toukokuuta!
Pilli pörisi, kutsuen työhön kuten tavallisesti, voimakkaasti ja
käskevästi. Äiti, joka ei ollut nukkunut silmän täyttä koko yönä,
hypähti vuoteelta, sytytti tulen samovariin, joka oli jo laitettu
kuntoon iltaa ennen, ja oli juuri naputtamaisillaan poikansa ja
Andrein ovelle, kun hänelle äkkiä selvisi päivän merkitys ja hän
palasi ikkunan luo nojaten poskeansa käteensä.

Ryhmittäin keveitä pilviä, valkoisia ja ruusuisia, purjehti nopeasti
kalpealla, sinisellä taivaalla, kuten suuret linnut, pelästyneinä
tehtaan piipusta ryöppyävän höyryn tuskan kiljahduksesta. Äiti
seurasi pilvien kulkua, vaipuneena omaan itseensä. Päänsä oli raskas,
silmänsä kuivat ja turvoksissa unettomasta yöstä. Omituinen tyyneys
asui hänen rinnassaan, sydämensä tykytti tasaisesti, ja mielensä oli
vaan jokapäiväisissä, tavallisissa asioissa.

"Minä valmistin samovaarin liian aikaisin; se kiehuu kuiviin.
Nukkukoot tänään kauemmin; he ovat kuluttaneet itsensä ihan loppuun,
molemmat heistä."

Iloinen auringonsäde pilkisti ikkunaan. Hän ojensi kättänsä sitä
kohti, ja toisella kädellänsä silitteli lempeästi sädettä, hymyillen
ystävällisesti ja miettivästi. Sitte nousi hän ylös, otti pois
piipun samovarin päältä, koettaen olla kolisematta, pesi itsensä, ja
alkoi rukoilla, ristien silmänsä hartaasti ja liikuttaen huuliansa
kuulumattomasti. Kasvonsa olivat kirkkaat ja oikea silmäkulmansa
nousi ja laski säännöllisesti.

Toinen vihellys kaikui heikommasti ja epävarmemmasti, väristen hieman
täyteläisessä ja paksussa ulinassaan. Äidistä tuntui että tämä
vihellys kuului kauemmin kuin ennen koskaan. Vähävenäläisen soinnukas
selvä ääni kaikui huoneesta:

"Pavel, kuuletko? He kutsuvat meitä."

Äiti kuuli paljasten jalkojen tassuttelemista laattialta ja makeaa
haukotusta.

"Samovari on valmis", huudahti äiti.

"Me jo kömmimme ylös!" vastasi Pavel iloisesti.

"Aurinko nousee", virkkoi vähävenäläinen. "Pilvet ajelevat kilpaa
toisiaan; ne eivät ole kotonaan tänään missään paikassa." Hän meni
kyökkiin puku epäjärjestyksessä, mutta hyvällä tuulella nukkumisen
jälkeen. "Hyvää huomenta, äiti rakas; kuinka olette nukkunut?"

Äiti meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Andriusha, pysy lähellä
häntä."

"Tietysti! Niin kauan kuin se meistä riippuu, me pysymme aina
toistemme kyljessä, saatte olla siitä vakuutettu."

"Mitä te siellä kuiskailette?" kysyi Pavel.

"Ei mitään. Äiti pyysi vaan että pesisin naamani paremmin, että tytöt
minusta tykkäisivät", vastasi vähävenäläinen, mennen ulos porstuaan
peseytymään.

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!" lauloi Pavel hiljaisesti.

Päivän kasvaessa haihtuivat pilvet tuulen hajottamina. Äiti asetteli
astioita pöytään teetä varten, pudistellen päätänsä ja ihmetellen
että he molemmat saattoivat nauraa ja laskea leikkiä koko aamun,
vaikkei kukaan tiennyt mikä heidän kohtalonsa oli jo illalla. Ja
kaikista kumminta oli hänestä kuinka hän itse saattoi olla tyyni,
melkeinpä onnellinen.

He istuivat kauan teepöydän ääressä kuluttaaksensa odotusaikaa.
Pavel, tapansa mukaan, sekotti hitaasti ja miettivästi sokeria lasiin
lusikallansa, ja suolasi huolellisesti leivänkannikan, joka oli hänen
mielipalansa. Vähävenäläinen muutti jalkojansa pöydän alla -- hän ei
voinut koskaan asettua mukavasti ja katseli auringonsäteitä, jotka
leikkivät seinillä ja katossa.

"Kun minä olin kymmenen vanha tenava", muisteli hän, "halusin ottaa
auringon kiinni peilistä. Minä tartuin peiliin molemmin käsin,
paiskasin seinään, ja pau! Leikkasin käteni ja sain selkäsaunan
palkakseni. Saatuani rökkiini läksin pihalle, jossa näin auringon
rapakossa. Minä aloin kiivaasti polkea mutaa jaloillani. Vihdoin
olin aivan yltyleensä ryvettyneenä, ja sain toisen selkäsaunan. Mitä
piti minun tehdä? Minä huusin auringolle: 'Se ei kivistä minua, sinä
punanen paholainen; se ei kivistä minua!' ja pistin kieleni ulos
hänelle. Siitä tunsin lohdutusta."

"Miksi näytti aurinko sinusta punaiselta?" kysyi Pavel nauraen.

"Meitä vastapäätä asui seppä, jolla oli hyvin punaiset posket ja
äärettömän tuuhea punanen parta. Mielestäni aurinko muistutti häntä."

Äiti kadotti kärsivällisyytensä ja virkkoi:

"Parempi olisi jos keskustelisitte miten järjestätte kulkueenne."

"Kaikki on jo järjestetty", virkkoi Pavel.

"Turha on puhella asioista, jotka kerta on päätetyt. Se vaan
sekoittaa meitä", jatkoi vähävenäläinen. "Jos meidät kaikki
vangitaan, tulee Nikolai Ivanovitch ja sanoo teille mitä teidän on
tekeminen. Hän on auttava teitä kaikin puolin."

"Hyvä on", virkkoi äiti raskaalla huokauksella.

"Lähtekäämme", virkkoi Pavel haaveksien.

"Eikä, parempi on että viivymme vielä ovien sisällä", vastasi Andrei.
"Turha on huolestuttaa poliisia niin usein. He tuntevat sinut
tarpeeksi hyvin."

Fedia Maxin tuli juosten sisälle, hehkuvana, punaiset pilkut
poskissaan, vavisten nuoruuden innosta. Hänen vilkas iloisuutensa
hävitti heidän levottomuutensa.

"Se on jo alkanut!" ilmoitti hän. "Kansaa on jo kaduilla, posket
terävinä kuin kirveen terä. Vyesovshchikov, Gusevit ja Samoilov ovat
seisseet tehtaan portilla koko ajan, puhuen väelle. Useat kääntyivät
takaisin tehtaalta ja palasivat kotiin. Menkäämme! Nyt on paras aika!
Kello on jo kymmenen!"

"Minä menen!" virkkoi Pavel päättävästi.

"Saatte nähdä", vakuutti Fedia, "että koko tehdas seuraa
esimerkkiämme päivällisen jälkeen."

Ja hän kiirehti pois, äidin sanojen häntä seuratessa: "Hän palaa
kuten vahakynttilä tuulessa."

Hän nousi ja meni keittiöön pukeutumaan.

"Minne menette, äiti?"

"Lähden kanssanne", vastasi hän.

"Äiti, minä en tule puhelemaan sinulle mitään, äläkä sinäkään puhele
minulle. Ymmärräthän, äiti?"

"Olkoon niin, olkoon niin! Jumala sinua siunatkoon!" kuiskasi hän.

Kun hän meni ulos ja kuuli juhlapäivän ääniä ja odotuksen kiihotuksen
huminaa, kun hän näki kaikkialla, kujilla ja ikkunoissa, joukottain
ihmisiä, jotka katselivat Andreita ja hänen poikaansa, ilmestyi
epämääräinen kuva hänen silmiensä eteen, joka näytti milloin
läpikuultavan viheriältä milloin likaisen harmaalta.

Kansa tervehti heitä -- tässä tervehdyksessä oli jotain erinomaista.
Korviinsa sattui katkenneita huomautuksia:

"Täällä tulevat johtajat!"

"Me emme tunne ketä johtajat ovat!"

"Mitä, enhän sanonut mitään sopimatonta."

Toisessa kohdassa huusi joku eräästä pihasta kiihkoisesti:

"Poliisi nipistää heidät kiinni, ja se on koko lorun loppu!"

"Ja entä sitte?" lisäsi toinen ääni.

Vähän tuonnempana kuului valittava naisen ääni ikkunasta:

"Miettikää toki! Oletteko te yksinäisiä miehiä, oletteko? He ovat
naimattomia, eivätkä välitä!"

Kun he sivuuttivat Zosinovin talon, silloin pisti päänsä ulos
ikkunasta mies, joka oli menettänyt molemmat jalkansa tehtaassa, ja
joka sentähden nautti eläkettä, ja huusi: "Pavel, sinä roisto, he
kääntävät sinun niskasi nurin tästä teostasi, saatpa nähdä!"

Äiti pysähtyi vavisten. Tuo huudahdus herätti tulista vihaa hänessä.
Hän katsoi ylös noihin vaivaisen paksuihin, pöhöttyneihin kasvoihin,
joka painui nopeasti piiloon, kiroillen. Sitte kiirehti hän edelleen,
saavutti poikansa ja koetti pysyä tiukasti hänen jälessään. Pavel ja
Andrei eivät näyttäneet huomaavan mitään, eikä kuulevan uhkauksia,
jotka heitä seurasivat. He astuivat tyynesti, ilman kiirettä ja
puhuivat kovaa ja tavallisia asioita. Heidät pysähdytti Mironov,
vaatimaton, vanhempi mies, jota jokainen kunnioitti siistin ja
vakavan käytöksensä takia.

"Kuulkaa, pojat, minä kuulin että teillä on aikomus hurjastella --
särkeä ylipäällikön ikkunat."

"Mitä, olemmeko me juopuneet!" huudahti Pavel.

"Me aiomme ainoastaan marssia pitkin katuja lippuinemme, ja laulaa
lauluja", virkkoi vähävenäläinen. "Saatte tilaisuuden kuulla
laulujamme. Ne ovat meidän uskontunnustuksemme."

"Minä tunnen teidän uskontunnustuksenne", virkkoi Mironov
miettivästi. "Minä luen lehtiänne. Ja te, Nilovna", huudahti hän,
hymyillen äidille paljon tietävällä katseella. "Oletteko tekin
aikomuksessa kapinoida?"

"Vaikka jo lähellä kuolemaani, haluan kumminkin kulkea olka
olkapäässä kiinni totuuden kanssa."

"Minäpä tiedän!" virkkoi Mironov. "Arvaan että he olivat oikeassa
sanoessaan, että te kannoitte kiellettyjä kirjoja tehtaaseen."

"Kuka niin sanoi?" kysyi Pavel.

"Oh, ihmiset! No, hyvästi vaan! Hillitkää itsenne!"

Äiti nauroi hiljaa; häntä huvitti kuulla että sellaista puhuttiin
hänestä. Pavel kääntyi hymyillen hänen puoleensa:

"Oh, sinut pannaan vankeuteen, äiti!"

"Yhden tekevä", vastasi hän.

Aurinko nousi korkeammalle, hellittäen lämpöä keväimen tuoreeseen
vihreyteen. Pilvet kulkivat hitaammasti, niiden varjot kävivät
ohkaisimmiksi ja läpikuultavammiksi ja ne liikkuivat hiljaa katujen
ja kattojen ylitse. Kirkas auringon paiste näytti puhdistavan kylää,
pyyhkivän tomun ja lian pois talojen seiniltä, ja surumielisyyden
ihmisten kasvoilta.

Eräässä kadun kulmassa oli noin satakunta ihmistä ryhmittynyt, ja sen
keskustasta kaikui Vyesovshchikovin ääni:

"He pusertavat vertamme kuten mehua mustikasta." Sanansa sattuivat
väkeen kuin vasaran iskut.

"Se on totta!" huudahtivat useat myöntävästi yhteen ääneen.

"Poika tekee parastaan", virkkoi vähävenäläinen. "Minä autan
häntä." Hän köyristyi syvään ja ennenkuin Pavel ehätti häntä estää,
kiemurteli hän notkean ruumiinsa väkijoukkoon, kuten korkkiruuvin
korkkiin, ja pian kajahti hänen soinnukas äänensä:

"Toverit! Sanotaan että löytyy useita kansakuntia maanpäällä --
juutalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja tatarilaisia. Minä en
usko sitä. Mutta väitän että löytyy ainoastaan kaksi kansakuntaa,
kaksi leppymätöntä ihmissukua -- rikkaat ja köyhät. Ihmiset
pukeutuvat eritavalla ja puhelevat eritavalla; mutta katsokaa rikasta
ranskalaista, rikasta saksalaista, tahi rikasta englantilaista, ja
saattepa nähdä että he ovat kaikki tatarilaisten tapaisia työmiehiä
kohdellessa -- rutto heidät syököön!"

Väkijoukko purskahti nauruun.

"Toiselta puolen me näemme ranskalaisia työmiehiä, tatarilaisia
työmiehiä, ja kaikki he viettävät samaa koiran elämää, kuin me,
venäläiset työmiehet."

Enemmän ja enemmän yhtyi työmiehiä ryhmään, toinen toisensa jälkeen
pakkausivat he sivukaduille, hiljaa, kohoten varpailleen ja kurottaen
kaulojansa. Andrei kohotti äänensä:

"Muiden maiden työmiehet ovat jo oppineet tämän yksinkertaisen
totuuden, ja tänäpäivänä, tänä kirkkaana toukokuun ensi päivänä,
veljestyvät vieraiden kansojen työmiehet toistensa kanssa. He
jättävät työnsä ja menevät ulos kaduille katselemaan itseänsä,
mittailemaan ääretöntä voimaansa. Tänä päivänä lyöpi kaikkien
työmiesten valtimo samalla kertaa; sillä kaikkien kansojen sydämet
ovat valaistut työväen mahtavalla voimalla; kaikki sydämet tykyttävät
veljeyttä, ja jokainen heistä on valmis antamaan elämänsä taistelussa
kaikkien onnellisuudeksi, kaikille vapauden ja totuuden eteen --
toverit!"

"Poliisi!" huusi yksi.

Valtakadulta ilmestyi neljä ratsastavaa poliisia ruoskat pystyssä,
ratsastaen suoraan väkijoukkoon.

"Hajotkaa!"

Kansa sadatteli väistyen vastahakoisesti hevosten tieltä.
Vähävenäläinen jätettiin yksin keskelle katua; kaksi hevosta hätyytti
häntä. Hän väistyi syrjään ja samalla hetkellä tarttui äiti hänen
käteensä, vetäen hänet syrjään ja toruen:

"Sinä lupasit seistä aina Pavelin vierellä ja täällä sinä juosta
laukkaat terävää veistä vasten ypö yksin."

"Tunnustan syyllisyyteni", virkkoi vähävenäläinen hymyillen Pavelille.

He saapuivat neliön muotoiselle torille, jolla kirkko seisoi.
Kirkon ympärillä aitauksen sisällä seisoi ja istuskeli tiheä joukko
nuorisoa. Siellä oli ainakin viisi sataa iloista nuorukaista,
vilkasta naista ja lasta, hypellen kuten perhoset. Joukko huojui
puolelta toiselle. Ihmiset kurottivat paitansa ja katselivat kauaksi
useille suunnille, odotellen kärsimättömästi. Jotakin lennokasta
näytti olevan ilmaperässä.

Pilli puhalsi hiljentäen puheen sorinan. Väki säpsähti. Jotka olivat
istualla, hätkähtivät pystyyn. Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen
aikaa; kaikki olivat jännittävässä odotuksessa ja moni poski kalpeni.

"Toverit!" kuului Pavelin ääni, sointuvasti ja varmasti.

Kuiva, polttava sumu kiehui äidin silmissä, ja yhdellä ponnistavalla
liikkeellä oli hän aivan poikansa takana, tuntien voimansa kasvavan.
Kaikki kääntyivät Paveliin päin ja vetääntyivät häntä lähemmä, kuten
rauta magnetin vaikutuksesta.

"Veljet! Hetki on tullut jolloin meidän on uhraaminen elämämme, tämän
elämän ahneudessa, vihassa ja pimeydessä, tämän väkivaltaisen ja
väärän elämän, tämän elämän, jossa meillä ei ole sijaa, jossa emme
ole ihmisolentoja."

Hän pysähtyi ja jokainen jäi äänettömäksi, vetäytyen häntä lähemmä.
Äiti katsahti poikaansa. Hän näki ainoastaan hänen silmänsä, ylpeät,
rohkeat, palavat silmät.

"Toverit! Me olemme päättäneet julistaa avonaisesti ketä me olemme;
me kohotamme lippumme tänään, oikeuden, totuuden ja vapauden lipun!
Nyt minä sen kohotan!"

Lipputanko, ohut ja valkonen, välähti ilmassa, notkui alaspäin,
kadoten joukkoon. Hetkiseksi upposi se näkymättömiin; sitte, ylitse
ylös kääntyneiden kasvojen, levisi työkansan leveä lippu, levittäen
siipiänsä kuten punainen lintu.

Pavel kohotti kättänsä -- tanko huojui, ja tusina käsiä tarttui sen
pehmoiseen, valkoiseen runkoon. Äidin käsi oli niiden joukossa.

"Kauan eläköön työkansa!" huusi hän.

Sadat äänet yhtyivät tähän kaikuvaan huutoon.

Joukko humisi ja kiehui. Ne jotka ymmärsivät lipun merkityksen
tunkeusivat aivan sen juurelle. Maxin, Samoilov ja Gusevit seisoivat
aivan Pavelin kupeilla. Nikolai raivasi tiensä lipun luokse
notkistetuin päin. Joitakuita, äidille tuntemattomia tulisilmä
nuorukaisia tuuppi häntä.

"Kauan eläköön työkansa kaikissa maissa!" huudahti Pavel.

Ja yhä vaan kasvaen voimassa ja innostuksessa, vastasi tuhatääninen
kaiku raikuvasti ja sieluja tempovasti tähän eläköönhuutoon.

"Toverit!" soinnahti vähävenäläisen ääni, hiljentäen nielun
täyteläisellä ja kauniilla äänellään. "Toverit! Me olemme nyt
alkaneet tämän pyhän kulkueen uuden jumalan nimessä, totuuden ja
valistuksen jumalan, järjen ja hyvyyden jumalan nimessä. Me marssimme
tässä pyhitetyssä kulkueessa, toverit, pitkää ja vaivaloista tietä
myöten. Päämaalimme on kaukana, hyvin kaukana ja ohdakkeinen kruunu
on lähellä! Ne jotka eivät usko totuuden voimaan, joilla ei ole
rohkeutta nousta sen puolesta vieläpä kuolemaan saakka, jotka eivät
usko itseensä ja pelkäävät kärsimistä -- sellaiset joukostamme
väistykööt syrjään! Me vetoamme niihin vaan, jotka uskovat
voittoomme. Ne jotka eivät kykene näkemään päämaaliamme, älkööt
ne marssiko kanssamme; niille löytyy tulevaisuudessa ainoastaan
kurjuutta tiedossa! Asettukaa riveihin, toverit! Kauan eläköön
ensimäinen päivä toukokuuta, vapaiden juhlapäivä!"

Väki vetäytyi lähemmä. Pavel heilutti lippua. Se hulmusi ilmassa ja
purjehti eteenpäin, päivänpaisteisena, hymyilevänä, punaisena ja
hehkuvana.

Äiti kulki Maxinin perässä hymy kuivilla huulillansa, ja katseli
hänen päänsä ylitse poikaansa ja lippua. Kaikkialla ympärillänsä
näkyi säteilevän nuoria, iloisia kasvoja ja moni väristen silmien
loistoa; ja kaikkien etunenässä -- poikansa ja Andrei. Hän
kuuli heidän laulavan ja Andrein pehmoisen äänen sekaantuvan
sopusointuisesti poikansa raskaan basso-äänen kanssa:

    "Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!
    Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"

Miehet juoksivat punaista lippua kohti, hurraata huutaen; sitte
yhtyen toisiin, marssivat he eteenpäin, huutonsa hukkuessa
vallankumouksen voimakkaaseen lauluun.

Äiti oli kuullut tämän laulun jo ennen. Sitä oli monasti laulettu
hillityillä äänillä; ja vähävenäläinen oli usein sitä vihellellyt.
Mutta nyt näytti hänestä että hän ensi kerran kuuli tämän kutsun,
yhdistymään taisteluun.

    "Me riennämme pelottomin mielin,
    Kärsiviin veljihimme yhtymään."

Laulu kaikui, syleillen ja hyväillen ihmisiä. Jonkun peljästyneet
ja samalla innostuneet kasvot liikkuivat aivan äidin rinnalla ja
vapiseva ääni puhui, nyyhkyttäen:

"Mitä! Minne menet?"

Äiti sekaantui, pysäyttämättä kulkuaan:

"Antakaa hänen mennä! Älkää peljätkö! Älkää tulko levottomaksi! Minä
itse olin ensin myös peloissani. Oma poika on etumaisena -- hän joka
kantaa lippua -- hän on minun poikani."

Sizov ilmestyi hänen sivulleen. Hän tempasi hatun käteensä ja
heiluttaen sitä tahdin mukaan, virkkoi: "He marssivat julkisesti, vai
mitä, äiti? Vieläpä laulun kanssa! Mikä laulu?"

    "Tsaarin armeijaan sotilaita puuttuu,
    Antakaa tok' hälle omat poikanne --"

"He eivät näytä pelkäävän mitään", virkkoi Sizov. "Ja minun poikani
lepää haudassa. Tehdas rusensi hänet kuoliaaksi!"

Äidin sydän tykytti kiivaasti ja hän alkoi jättäytyä jälemmä. Hänet
tyrkittiin pian syrjään aitaa vasten, ja tiheään sullottu väki
virtasi hänen ohitsensa. Hän näki että kansaa oli kertynyt lukuisasti
ja hän oli tyytyväinen.

    "Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!
    Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"

Näytti siltä kuin mahtava vaskitorvi olisi herättänyt väkeä ja
hurmannut sydämiä halukkaiksi taisteloon; toisten sydämet taas
riemuitsivat epämääräistä onnea, aavistaen jotain uutta, joka
pani heidät palamaan uteliaisuudesta; olipa sellaisiakin joita
kiihotti hädän sekainen toivo ja uteliaisuus. Laulu oli ainoastaan
luonnollinen seuraus pistävästä katkeruudesta, jota oli kokoontunut
vuosien varrella.

Ihmiset katselivat punaiseen lippuun päin, joka liehui ilmassa.
Kaikki puhuivat ja huusivat yhtäaikaa; mutta yksityiset äänet
hukkuivat mahtavaan lauluun -- uuteen lauluun, josta vanha tuumaileva
surumielisyys oli poissa. Se ei ollut yksinäisen sielun vaikerrusta
yksinäisellä polulla toivottomana ja neuvottomana; se ei ollut sielun
nääntymystä saavuttamattomien toiveiden takia, pelon kuorma seljässä,
yksilöllinen vapaus ryöstettynä ja elämä värittömänä. Se ei henkinyt
huokauksia voimasta ja tilaisuudesta; se ei huudahtellut ärtyneen
uhkamielisyyden loukattuja huutoja, joka on valmis musertamaan sekä
hyvän että pahan ilman erotusta. Se ei esiintuonut eläimellistä
vaistoa vapaudesta, vapauden takia sinänsä, eikä vääryyden tunnetta
eli kostonhalua sellaista, joka on valmis hävittämään kaikki ja on
voimaton mitään rakentamaan. Tässä laulussa ei ollut mitään vanhasta,
orjamaisesta maailmasta. Se kaikui suoraan ja tasaisesti; se julisti
rautaista miehuullisuutta ja tyyntä uhkausta. Yksinkertaisena ja
selvänä pyyhkäsi se satalaumat väkeä loppumattomalle tielle, joka
johti kaukaiseen tulevaisuuteen; ja se puhui avonaisesti matkan
vaikeuksista. Sen tulisessa lieskassa näytti palavan ja sulavan --
kärsimykset jotka he olivat kestäneet, jokapäiväisen elämän synkkä
kuorma, sekä pelkonsa tulevaisuudesta.

"Kerettiläiset!" huudahti eräs mies ärtyneellä äänellä eräästä
ikkunasta, pudistaen nyrkkiänsä uhkaavasti.

Räikeä huuto sattui onnettomuudeksi äidin korviin: "Kapinoitteko
keisaria, hänen majesteettiansa tsaaria vastaan?"

"Emme!"

Tuolla, kaukana hänestä, oli punanen lippu -- hän näki poikansa
katsomatta häneen -- hänen ruskea otsansa ja silmänsä palaen kirkasta
toivon tulta. Nyt oli äiti joutunut aivan joukkueen loppupäähän,
jossa asteltiin ilman kiirettä, välinpitämättöminä, katsellen
eteenpäin kylmällä uteliaisuudella, tietäen jo etukäteen miten kaikki
on loppuva.

Äkkiä näytti kuin jos kulkueen pää olisi törmännyt jotain vastaan;
sen ruumis heilahti taapäin pelokkaalla huminalla. Laulu värisi,
sitte kaikui nopeammin ja äänekkäämmin; mutta taas näytti siltä kuin
jos etumaiset ääniaallot olisivat epäröineet tunkeutua eteenpäin.
Ääniä tippui pois laulusta yksi kerrallaan. Siellä täällä kuului
yrityksiä saattaa laulu äskeiseen mahtiinsa, työntää sitä eteenpäin:

    "Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!"

Mutta sävelistä puuttui ilomielistä vilkkautta ja sitä luottamusta,
mikä siinä oli ollut, ja pelon ja levottomuuden värinää alkoi siihen
jo sekaantua.

Vaikkei äiti nähnyt mitään, eikä tiennyt mitä tapahtui paraikaa
etuosassa, arvasi hän ja alkoi aukoa kyynärpäittensä avulla tietä
nopeasti läpi väkijoukon. Ihmiset alkoivat peräytyä takaperin,
jotkut pää kumarruksissa ja silmäkulmat rypyssä, toiset hymyillen
hämillänsä, toiset taas pilkallisesti vihellellen. Hän huomasi
surulla heidän kasvonsa, silmänsä hiljaisesti kysyessä ja rukoillessa
selvitystä.

"Toverit!" kuului Pavelin ääni. "Sotilaat ovat samoja ihmisiä kuin
mekin. He eivät lyö meitä! Miksi pelkäisivät he meitä? Senkötähden,
että me kannatamme totuutta, joka on tarpeellinen meille kaikille?
Totuutemme on heille myös tarpeellinen. Juuri tällä hetkellä eivät he
sitä vielä käsitä, mutta aika on lähestymässä, jolloin he nousevat
yhtenä kanssamme, jolloin he marssivat, ei ryövärien ja murhaajien
lipun alla, vaan meidän vapautemme ja hyvyytemme lipun alla! Meidän
pitäisi mennä eteenpäin niin, että ymmärtäisivät totuutemme mitä
pikemmin. Eteenpäin, toverit! Aina eteenpäin!"

Pavelin ääni sointui lujalta ja sanat kaikuivat ilmaan sangen
selvästi. Mutta tungos hajaantui: yksi toisensa jälkeen tipahti
oikealle ja vasemmalle, mennen mikä kotiansa kohti, mikä aitauksen
vierustalle. Nyt oli väkijoukko muodostunut kiilan kaltaiseksi, jonka
terävin huippu oli Pavel, jonka pään ylitse työväen lippu paloi
punasena. Joukko muistutti nyt mustaa lintua auki levitetyin siivin,
varuillansa, lentoon valmiina.

Kadun päässä, joka loppui torin laitaan, näki äiti matalan, harmaan
vallin miehiä, jokainen toistensa näköisiä, vailla kasvoja.
Jokaisen olalla hymyili keihäs ohkaista, kylmää hymyään; ja tästä
liikkumattomasta muurista puhalsi kylmä tunne työmiehiä kohtaan,
iskien äidin rintaan ja tunkeutuen hänen sydämeensä.

Hän kiirehti parveen, jossa melkein kaikki olivat hänen tuttujansa,
ja hän ikäänkuin nojasi heihin. He seisoivat lipun lähellä hänelle
tuntemattomien keralla.

Hän nojautui lujasti erääseen pitkään, halvattuun mieheen, jonka
naama oli sileäksi ajeltu. Katsoaksensa äitiin, täytyi hänen kääntää
päänsä jäykästi.

"Mitä te tahdotte? Kuka te olette?" kysyi hän.

"Pavel Vlasovin äiti", vastasi hän, polviensa vapistessa ja
alahuulensa tarmottomana.

"Toverit!" huusi Pavel. "Eteenpäin elämänne tähden, meille ei löydy
muuta tietä! Laulakaamme!"

Ilmaperä alkoi muuttua jännittäväksi. Lippu nousi ja heilui ihmisten
päiden yläpuolella, soluen sotilasten harmaata vallia vastaan. Äiti
vapisi. Hän ummisti silmänsä, ja huusi; "Oh -- oh!"

Pavel, Andrei, Samoilov ja Maxin olivat ainoat neljä, jotka marssivat
eteenpäin, väkijoukosta irtaantuneina.

Fedja Maxinin joustava ääni värisi hitaasti ilmassa. "Kuolon
taistelossa --" alkoi hän laulaa.

"Kaadutte --" vastasivat epävarmat, painuneet äänet. Sanat putosivat
parina raskaana huokauksena. Väki yritti eteenpäin, joka askeleella
kovaäänisempänä. Uusi laulu, päättävä ja varma, puhkesi ilmoille:

    "Hänen tähtensä te annoitte
    Henkenne, verenne."

Fedjan ääni helisi ja hulmusi kuten kirkas nauhanen.

"A-ha-ha-ha!" huudahti joku pilkkaavasti. "He ovat alottaneet
hautausveisun, nuo likaiset koirat!"

"Pieksäkää hänet!" kuului äkäinen vastaus.

Äiti puristi kätensä yhteen rinnallensa, katsahti ympärillensä ja
näki väkijoukon, äsken niin riemukkaan, nyt tuossa epävarmana,
katsellen tovereiden marssimista eteenpäin lipun kanssa, tusinan
innokkaan seuraamana.

"Tyranni on kaatuva --" kajahteli ennustava laulu Fedjan huulilta.

"Ja kansa kohoaapi!" yhtyivät ympärillä olevat toverit luottavasti ja
uhkaavasti.

"Käyttäkää keihäitä!" kuului terävä ääni edestä.

Pistimet kaartuivat ilmassa ja välähtivät tuimasti; sitte laskeusivat
ne ja ojentuivat eteenpäin kohdataksensa lippua.

"Eteen-päin!"

"He tulevat!" virkkoi halvattu mies, ja pistäen kädet taskuihinsa,
harppasi pitkän hypyn syrjään.

Äiti katseli eteensä silmää värähdyttämättä. Sotamiesten harmaa linja
horjahti eteen- ja taapäin, ja levisi koko kadun leveydelle. Se
astui tasaisesti, kylmäverisesti, kantaen edessänsä hienopiikkistä
kampaa, muodostettu kiiltävistä keihäistä. Sitte pysähtyi se. Äiti
otti pitkiä askelia ehtiäksensä poikansa luo. Hän näki kuinka
Andrei riensi Pavelin edellä ja aitasi hänet taaksensa leveine
vartaloinensa. "Käy pois siitä rinnalleni!" huusi Pavel tiukasti.
Andrei lauloi kädet ristissä selkänsä takana, pää pystyssä. Pavel
tuuppasi häntä olkapäähän ja huusi uudelleen:

"Sivulleni, kuuletkos! Anna lipun olla etunenässä!"

"Hajotkaa!" huusi pieni upseeri ohkaisella äänellä, paljastaen
sapelin. Hän nosti jalkaansa korkealle ja taivuttamatta polviansa,
paiskasi kantapäänsä maahan ärsyttävästi. Äiti huomasi kuinka
kiiltävät hänen saappaansa olivat.

Yhdellä puolen ja hieman taaempana asteli pitkä mies, sileäksi
ajetuin poskin ja harmaalla huuliparralla. Hän kantoi pitkää,
harmaata päällystakkia punaisine vuorineen ja housuissansa oli
keltaset viirut sivuilla. Astuntansa oli raskasta ja hänellä oli
kädet selän takana, kuten vähävenäläisellä. Hän katseli Pavelia,
kohottaen tiheitä, harmaita kulmakarvojaan.

Äiti näytti katsovan ikuisuuteen. Hän asteli eteenpäin ilman
ajatusta, melkein ilman tuntoa. Hän tunsi että perässänsä joukko yhä
harveni: kylmä henkäys oli puhaltanut heidän ylitsensä ja hajottanut
heidät kuni syksyn lehdet.

Miehet lipun ympärillä tiivistyivät lähekkäin. Sotilaiden
kasvot näkyivät nyt selvästi koko kadun leveydeltä, hirmuisesti
litistettyinä, keltaisen nauhan sisältä; näissä naamoissa oli
epätasaisesti ja erivärisiä silmiä, ja ojennetut pistimet kimalsivat
julmasti. Kohdistettuina kansajoukon rintaa vasten, vaikkei vielä
aivan kiinnikään, työnsivät ne väen hajalleen, tuupaten yhden
kerrallaan syrjään.

Äiti kuuli jälessään niiden jalkojen töminää, jotka juoksivat pakoon.
Kuului kiihottuneita, tukahtuneita huutoja:

"Hajotkaa, pojat!"

"Juokse, Vlasov!"

"Peräydy, Pavel!"

"Laske lippu alas, Pavel!" huusi Vyesovschikov alakuloisesti. "Anna
se minulle! Minä kätken sen!"

Hän tarttui lipputankoon; lippu kallistui taapäin.

"Anna sen olla!" jyrisi Pavel.

Nikolai tempasi kätensä pois niin kiireesti, kuin jos olisi sen
polttanut. Laulu kuoleutui. Jotkut toverit keräytyivät Pavelin luo
lujaan ympyrään, mutta hän murtautui heidän edelleen. Seurasi jyrkkä
hiljaisuus.

Lipun ympärille oli kokoontunut vaan noin parikymmentä miestä, mutta
he seisoivat lujina. Äiti tunsi vetovoimaa heihin, ja hän tunsi
sisällisen halun sanoa heille jotakin.

"Ottakaa tämä esine häneltä pois, luutnantti." Tämän lausui vanha,
pitkä mies, viitaten lippua. Pieni upseeri hyppäsi Pavelin luo,
tarttui lipputankoon ja huusi kirkunalla:

"Hellitä se!"

Punainen lippu tärisi ilmassa, vavahdellen puolelta toiselle, kohoten
vielä kerran. Pieni upseeri hyppäsi takaisin. Nikolai hyppäsi äidin
luokse, pudistaen noille konnille ojennettua nyrkkiänsä.

"Ottakaa heidät kiinni!" kiljui vanha mies, polkien jalkaa. Muutamat
sotilaat hypähtivät eteenpäin, joku heistä uhaten pyssynsä perällä.
Lippu nytkähteli, putosi ja hävisi sotilaiden harmaaseen joukkoon.

"Oh!" vaikeroi joku kovalla äänellä, ja äiti parkui kuin villieläin.
Mutta Pavelin selvä ääni vastasi hänelle sotilasten joukosta:

"Hyvästi, äiti! Hyvästi, rakkaani!"

"Hän elää! Hän muisti minua!" huudahti äiti hiljaa sydämessään.

"Hyvästi, äiti rakas!" huusi Andrei.

Huiskuttaen käsillään nousi äiti varpailleen, koettaen nähdä
vilahduksenkaan. Tuolla näkyi Andrein pyöreä naama sotamiesten päiden
yläpuolella. Hän hymyili ja nyökkäsi päätä äidille.

"Oi, minun rakkaani! Andrjusha! Pasha!" huusi hän.

"Hyvästi, toverit!" huusivat vangitut sotamiesten keskeltä.

Moniääninen, murtunut huudahdus vastasi heille. Se kaikui takaisin
ikkunoista ja katoilta.

Äiti tunsi että joku työnsi häntä rinnasta. Sumuisen katseensa
lomasta näki hän pienen upseerin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja
tuskaiset, ja hän ärjyi hänelle:

"Pois paikalla täältä, vanha vaimo!"

Äiti katsoi häneen ja näki lipun hänen jaloissaan maassa kahtena
kappaleena, joista yhdessä riippui palanen punaista kangasta. Hän
kumartui maahan ja otti sen ylös. Upseeri tempasi sen pois hänen
käsistään, heitti sen syrjään ja kiljui uudelleen:

"Korjatkaa luunne heti, sanon teille!"

Sotilasten keskeltä kajahti laulu:

    Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!

Kaikki oli yhtä pyörrettä, huojahtelemista ja vapisemista. Tumma,
kumea ääni täytti ilman, muistuttaen sähkölankain vonkumista. Upseeri
hyppäsi takaisin, huutaen vihaisesti:

"Lakkauttakaa laulu, vääpeli Krainov!"

Äiti hoiperteli tangon palasten luo, jotka upseeri oli heittänyt
loitommalle, ja noukki ne maasta uudelleen.

"Pistäkää kapulat heidän suuhunsa."

Laulu alkoi kuulua epäselvemmästi, värähtelevästi, tukehtuvasti. Joku
pyöräytti äitiä hartioista virkkaen:

"Menkää, menkää! Katu tyhjäksi!"

Kymmenen askelta tuonnenpana näki äiti uudelleen tiheän parven
ihmisiä. He huutelivat, melusivat ja viheltelivät, painuessaan katua
alas päin.

"Menetkös sinä pirulta riivattu!" äyskäsi äidille eräs nuori
sotilas, jolla oli isot viikset. Hän tuuppi ja tyrkki häntä kunnes
oli saanut hänet kyydityksi sivukäytävälle. Äiti kulki pois nojaten
lipputankoon. Hän asteli nopeasti ja keveästi, mutta säärensä olivat
koukussa. Jottei kaatuisi tuki hän käyntiänsä seiniin ja aitoihin.
Pian marssi hän jälkijoukkueen rinnalla, ja katsahtaen taakseen
näki hän sotilaat kadun päässä ohkaisena ketjuna, katkaisten kulun
torille, joka oli tyhjä. Edessä, alempana kadulla, näytti enemmän
harmaata väkeä liikkuvan työväkeä kohti. Hän tahtoi kääntyä takaisin,
mutta meni kuitenkin tahdottomana eteenpäin, ja joutui kapealle,
tyhjälle syrjäkadulle, jonne hän kääntyi. Hän pysähtyi ja kuunteli,
huoaten vaivaloisesti. Jossakin etempänä kuului melua ja hälinää. Hän
läksi jatkamaan matkaansa.



Äidin ääni


Sivukatu kääntyi jyrkästi vasemmalle, ja kulman takana näki äiti
tiheän, laajan kansajoukon. Joku ääni puheli kovaa ja varmasti:

"Katsokaa heitä. Sotilaat lähestyvät heitä, ja he seisovat heidän
edessänsä ilman pelkoa!"

"Ajatelkaa Pasha Vlasovia!"

"Entäpä vähävenäläistä!"

"Joka seisoi kädet seläntakana ja lauloi hymyillen."

"Rakkaani! Omaiseni!" huusi äiti, työntyen väkijoukkoon, joka
kunnioituksella väistyi hänen tieltänsä. Joku nauroi: "Katsokaa
häntä, hänellä on lippu kädessä."

"Pidä suusi!" virkkoi toinen mies kuivasti.

Äiti levitti sylensä ja huusi:

"Kuulkaa, kuulkaa Kristuksen tähden! Te olette kaikki rakkaita ja
hyviä ihmisiä. Avatkaa sydämenne. Katsokaa eteenne ilman pelkoa,
ilman kauhua. Lapsemme lähtevät maailmalle. Lapsemme, oma veremme on
uhrautumassa totuudelle; rehellisyys sydämessä he avaavat sulkuja
uusille teille -- suorille, leveille teille, kaikkia varten. Kaikkein
teidän tähtenne, teidän pienokaisten tähden, ovat he antaneet
elämänsä pyhälle ja kalliille tehtävälle. He hakevat aurinkoa uudelle
päivälle, joka on loistava aina kirkkaana. He haluavat uutta elämää,
elämää oikeudelle ja totuudelle, kaikkien hyväksi."

Sydämensä oli repaleina, rintansa ahdistuksessa ja kurkkunsa kuumana
ja kuivana. Hän näki että he kuuntelivat hänen sanojansa. Hiljaisuus
vallitsi. Hän tunsi että he jäivät miettimään, ympäröidessään hänet
tiukasti; ja halu kasvoi hänessä saada nuo väkijoukot seuraamaan
hänen poikaansa, seuraamaan Andreita, seuraamaan niitä, jotka olivat
joutuneet sotilasten käsiin, kaikkia niitä, jotka työskentelivät
aivan yksin, jotka elivät unohdettua elämää.

"Lapsemme kulkevat elämään onnea kohti. He menivät kaikkein puolesta
-- koko kansan tähden, koko maailman tähden, kaiken työkansan takia
he menivät! Sentähden, älkää erkaantuko heistä, älkää hyljätkö heitä,
älkää uhratko heitä, älkää jättäkö lapsianne yksin tietä polkemaan --
he menivät juuri näyttämään teille kaikille tietä totuuteen, että te
kaikki kävisitte sille tielle! He ovat edistäneet totuutta; se palaa
heissä; he antavat elämänsä sen takia. Uskokaa heitä!"

Äänensä sortui, hän horjahti, voimansa oli lopussa. Joku tuki häntä
käsivarresta.

"Hän puhuu jumalan sanoja!" huudahti eräs mies käheästi ja innolla.
"Jumalan sanoja, hyvä väki, hän puhuu! Kuulkaa häntä!"

"Menkää kotiin, Nilovna! Menkää, äiti! Olette aivan nääntynyt",
virkkoi Sizov äänekkäästi.

Hän oli kalpea, ja epäjärjestyksessä oleva partansa tutisi. Äkkiä
rypistäen silmäkulmiansa katsahti hän ympärillensä, oikasi vartalonsa
täyteen pituuteensa, ja virkkoi selvästi ja kuuluvasti:

"Poikani Matvei rusentui tehtaassa, niinkuin tiedätte! Mutta jos
hän olisi elossa, lähettäisin itse hänet noiden riveihin -- noiden
mukaan. Olisin sanonut: 'Mene, Matvei! Tällä on jalo tarkoitus!"'

Hän pysähtyi äkkiä, kävi hiljaiseksi, ja kuolon tapainen äänettömyys
valtasi jokaisen, jotka selvästi tunsivat jonkun voimakkaan ja suuren
kosketusta, joka oli uutta, eikä peloittanut heitä enää. Sizov
kohotti kätensä, pudisti sitä ja jatkoi:

"Tässä seisoo vanha mies teille puhumassa. Tunnette minut kaikki!
Olen työskennellyt täällä kolmekymmentä yhdeksän vuotta, ja ikäni on
viisikymmentä kolme vuotta. Tänään ovat he vanginneet sisarenpojan,
joka on puhdas ja älykäs poika. Hän oli myös etunenässä, vierekkäin
Vlasovan kanssa, aivan lipun juurella. Tämä vaimo lausui totuuden.
Me olemme heidät hyljänneet. Menkää, Nilovna, ottakaa tämä keppi ja
nojatkaa siihen!" virkkoi hän, antaen hänelle lipputangon kappaleen.

Kaikki katselivat äitiä surumielisellä kunnioituksella. Osanoton
ääniä seurasi häntä. Sizov teki tietä hänelle joukon läpitse, ja
kaikki väistyivät syrjään, seuraten häntä myötätuntoisuudella aina
kotinsa edustalle saakka. Saavuttuansa portailleen, kääntyi hän
heidän puoleensa, nojaten lipputankoon, ja kumarsi kiitollisuudesta.

"Kiitän teitä!" virkkoi hän lempeästi.

Väkijoukko katseli häntä äänettömänä.

Hän kumarsi uudelleen kansalle, ja meni sitte taloonsa, Sizovin
saattaessa häntä sisälle huoneeseen.

Päivä kului kirjavissa muistelmissa, tuskallisessa toivottomuudessa,
joka kouristi kyntensä tiukasti äidin ruumiin ja sielun ympärille.
Nuorukaisten kasvoja välähteli hänen mielessään, lippu hulmusi,
laulut kaikuivat hänen korvissaan, pieni upseeri tömisteli harmaana
tahrana hänen silmäinsä edessä, ja kulkueen pyörteessä näki hän
vilahduksen Pavelin ruskeasta otsasta ja Andrein hymyilevät silmät.

Hän asteli edestakaisin huoneessa, istui ikkunan ääreen, katseli
kadulle, ja meni pois sen luota alla päin. Yhtenään säpsähti hän,
katsellen turhaan jotain, tuskin itsekään tajuten, mitä.

Hän joi vettä, mutta ei voinut sammuttaa janoaan, eikä saanut
tukahdetuksi levottomuuden polttavaa tulta ja mielensä loukkausta.
Päivä oli leikattu kahtia. Se alkoi täynnä merkitystä ja tyydytystä,
mutta nyt se vyöryi hiljaa pois surulliseen tyhjyyteen, joka ammotti
hänen edessänsä loppumattomiin saakka. Hänen kuivettuneessa ja
hämmentyneessä mielessään soi nyt vaan yksi kysymys lakkaamatta:

"Ja mitä nyt?"

Hän ei kyennyt itkemään. Sydämensä oli kuivunut, huulensa palavan
kuivat ja suunsa polttava. Kätensä vapisivat ja kylmä, ohkanen
väristys vihlasi pitkin selkäpiitänsä, joka karmi hänen ihoansa.

Iltasella tulivat santarmit. Hän kohtasi heidät hämmästymättä
ja pelottomana. He astuivat sisälle kolisten, omituisella
kevytmielisyydellä, näyttäen iloisilta ja tyytyväisiltä. Keltanaama
upseeri virkkoi hampaansa paljastaen: "No, kuinka kuuluu? Minulla on
kolmannen kerran tämä kunnia vai mitä?"

Äiti oli vaiti, hivellen kielellään kuivia huuliansa. Upseeri puheli
paljon, käyttäytyen kuten tuttava ainakin. Äiti käsitti mikä nautinto
hänellä oli omista sanoistaan. Mutta ne eivät sattuneet häneen; ne
eivät häntä häirinneet; ne olivat kuin itsepintainen sirkansurina
hänen korvissaan. Silloin vaan, kun upseeri virkkoi: "Se on oma
syynne, pikku äiti, koska ette kyenneet innostuttaa poikanne mieltä
jumalaa ja tsaaria kohtaan", jolloin hän vastasi värittömästi,
katsoen häneen: "Niin, lapsemme ovat tuomareitamme. He lähettävät
rangaistuksen päällemme, jätettyämme heidät sellaiselle tielle."

Upseeri tiuskasi jotakin nopeasti ja vihaisesti, mutta sanansa
soivat äidin korvien ohitse, häntä loukkaamatta. Maria Korsunova oli
todistajana. Hän seisoi äidin vieressä, vaan ei katsonut häneen; ja
kun upseeri kääntyi hänen puoleensa kysymyksillään, virkkoi hän aina
nopeasti, syvään kumartaen: "En tiedä mitään, teidän armonne; olenhan
vaan yksinkertainen, typerä nainen. Elätän itseäni kaupustelemisella,
tuhma kun olen, enkä ymmärrä mitään."

"Pidä sitte suusi kiinni!" komensi upseeri.

Häntä käskettiin tutkimaan Vlasovan vaatteita. Hän räpäytti silmiään,
avasi ne sitte hyvin suuriksi ja virkkoi pelolla: "En osaa, teidän
ylhäisyydenne!"

Upseeri polki jalkaa ja alkoi pauhata. Maria painoi katseensa maahan,
ja sanoi rukoilevasti äidille: "Mitä on tehtävä? Teidän täytyy
alistua siihen, Pelagaja Nilovna."

Etsiessänsä ja tunnustellessansa äidin pukua, tulvasi häpeän puna
hänen poskiinsa ja hän kuiskasi: "Oh, nuo koirat!"

"Mitä sinä siellä puliset?" huusi upseeri kolkosti, katsellen
nurkkaan, jossa Maria toimitti etsimistä.

"Puhuin vaan näistä vaatteista, teidän ylhäisyytenne", mutisi Maria
pelästyneenä.

Kun virallinen paperi piti allekirjoittaa, piirsi äiti,
tottumattomalla kädellänsä suurilla kirjaimilla: _Pelagaja Nilovna_,
työmiehen leski.

He menivät matkoihinsa, ja äiti jäi seisomaan ikkunaan. Kädet
ristissä rintansa ylitse, katseli hän tyhjyyteen silmiä
räpäyttämättä, kulmakarvat kohotettuina. Huulensa olivat tiukasti
suljetut, leukaluunsa niin yhteen kiristetyt että hampaitansa alkoi
pakottaa. Öljy paloi kuiviin lampusta; valo leimusi kerran korkealle,
sammuaksensa kohta sen jälkeen. Hän seisoi ikkunassa kauan aikaa;
jalkansa ja silmänsä kävivät väsyneiksi. Vihdoin laskeusi hän
vuoteelle riisuutumatta, ja vaipui pian sikeään uneen, aivan kuin
olisi vajonnut jyrkkään syvyyteen.

Hän heräsi väristen ja kuitenkin hikoillen. Hän laski ajatuksissaan
korvansa oman sydämensä päälle ja ihmetteli sen tyhjyyttä. Pilli
puhalsi kutsuvasti. Sen äänestä huomasi hän sen olleen jo toisen
puhalluksen. Huone oli kaikki epäkunnossa; kirjat ja vaatteet olivat
sikin sokin; kaikki oli käännetty ylös alasin, ja koko laattia oli
poljettu mutaiseksi.

Hän nousi, ja alkoi järjestää huonetta peseytymättä ja rukoilematta.
Kyökissä huomasi hän kepin, jonka päässä riippui riekale
punaista kangasta. Hän tarttui siihen vihaisesti, ja oli juuri
heittämäisillään uuniin, mutta muutti sitte mielensä ja irroitti
kankaan tähteen langasta, kääri sen huolellisesti ja pisti taskuunsa.
Sitte alkoi hän pestä ikkunoita kylmällä vedellä, pesi sitte
laattian, ja vihdoin oman itsensä; sitte pukeutui hän ja valmisti
samovarin. Hän istuutui alas ikkunan luo keittiössä ja kerran vielä
ilmestyi kysymys hänen eteensä: "Mitä nyt? Mitä pitää minun tehdä?"

Eilisten muistojen valtaamana istui hän kauan aikaa silmät
kiinnitettyinä teekuppiin, joka oli jo kylmennyt. Vähitellen voitti
hänet halu nähdä joitakin viisaita, yksinkertaisia ihmisiä, puhua
jonkun sellaisen kanssa ja kysellä häneltä monia asioita.

Juuri kuin kutsuttuna, tuli Nikolai Ivanovitch hänen luokseen
päivällisen jälkeen. Kun hän näki hänet, valtasi pelko kuitenkin
hänet äkkiä, ja hän unohti kokonaan vastata Nikolain tervehdykseen.

"Oi, ystäväni", virkkoi hän hiljaisesti, "turhan vuoksi tulitte
tänne. Jos he vielä vangitsevat teidät, silloin tulee Pavelista
loppu kokonaan. Olette sangen varomaton! He sieppaavat teidät
häikäilemättä, jos vaan osuvat näkemään teidät täällä."

Hän puristi äidin kättä lujasti, asetteli laseja nenällensä ja,
painaen kasvonsa aivan hänen korvansa juureen, kuiskasi kiireisesti:
"Minä tein sopimuksen Pavelin ja Andrein kanssa, että jos heidät
vangitaan, on minun huolehdittava siitä, että te muutatte kaupunkiin
jo seuraavana päivänä."

Hänen ystävällinen, vakava puheensa liikutti ja ilahdutti äitiä.
Hän katseli häneen kalpealla hymyllä, ja ihmetteli tuota suurta
ystävyyttä ja luottamusta, jonka hän hänessä herätti.

"Jos Pasha niin tahtoo, ja ellei minusta tule teille suuri vastus --"

"Älkää ollenkaan olko levoton sentähden. Minä asun aivan yksin;
sisareni tulee vain harvoin luokseni."

"En halua syödä ruokaani ilmaiseksi", virkkoi hän ääneensä ajatellen.

"Jos haluatte työtä, löytyy sitä aina."

Äidin käsitys työstä oli nyt ehdottomasti yhteydessä poikansa ja
Andrein työn kanssa, sekä kaikkien muiden toverien. Hän vetäytyi
hieman lähemmäksi Nikolaita, ja katsellen hänen silmiinsä, kysyi:
"Niinkö? Sanotte että työtä voipi löytyä minulle?"

"Minun talouteni on hyvin pieni, olen vanhapoika."

"En puhu nyt siitä, en taloustöistä", virkkoi äiti hiljaa. "Tarkoitan
yleismaailmallista työtä."

Ja hän huokasi alakuloisesti, loukkaantuneena mielessään siitä ettei
hän ymmärtänyt häntä. Nikolai nousi ja kumartuen hänen puoleensa,
virkkoi hän, hymy silmissään, miettivästi: "Te tulette löytämään
itsellenne tehtävän yleismaailmallisessakin työssä."

"Mihin arvelette minun kykenevän?" kysyi äiti tyynesti.

"Jos käydessänne Pavelia tervehtimässä linnassa, saisitte ongituksi
häneltä talonpojan osotteen, joka pyysi sanomalehtiä --"

"Minä tiedän sen!" huudahti äiti riemastuneena. "Tiedän missä he ovat
ja ketä he ovat. Antakaa minulle sanomalehdet ja minä jakelen ne.
Löydän talonpojat, ja tulen menettelemään määräystenne mukaan. Kuka
luulisi että kannan laittomia kirjoja? Kannoin kirjoja tehtaaseen ja
sain salavihkaa annetuksi enemmän kuin sata paunaa, taivaalle olkoon
ylistys!"

Hänet valtasi halu vaeltaa maanteitä myöten, metsien ja kylien
läpitse, tuohikontti seljässä ja sauva kädessä.

"Nyt, rakas, rakas mies, järjestäkää se juuri niin, että minä saan
työskennellä tässä herätysliikkeessä. Menen mihin ikinä minua
lähetätte! Minä vaellan sekä kesät että talvet, aina hautaan asti,
totuuden tähden."

Nikolai otti hänen kätensä lempeästi, ja silitteli sitä lämpimällä
kädellään. Sitte, katsoen kelloonsa, virkkoi hän: "Me puhelemme tästä
sitte myöhemmin. Te aiotte ottaa vaarallisen kuorman hartioillenne.
Teidän täytyy miettiä hyvin tarkoin mitä aiotte tehdä."

"Oi, rakas ystävä, mitä minulla on mietittävää? Minkä vuoksi eläisin
enää, etten tämän aatteen tähden?" Hänen sielussaan välähti poikansa
kuva, joukon etunenässä, lippua kantaen.

"Miksi vetelehtisin joutilaana, silläaikaa kun poikani antaa elämänsä
totuuden eteen? Ymmärrän mihin pyritte. Ottakaa minutkin joukkoonne,
Kristuksen tähden, jotta kykenen auttamaan omaa poikaani! Ottakaa
minut mukaan!"

"Tämä on ensi kerta, jolloin kuulen tuollaisia sanoja."

"Mitä muuta voisin sanoa?" vastasi äiti pudistaen päätänsä
surullisesti, ja levittäen käsivartensa avuttomasti. "Jos minulla
löytyy sanoja ilmaisemaan äidin sydäntä --" Hän nousi sydämessänsä
kasvavan hurmaavan voiman pakotuksesta, joka häntä tenhosi ja antoi
merkitystä sanoilleen, ilmaistessansa halveksimistansa. "Silloin moni
ja moni haluaisi itkeä, ja yksin pahatkin miehet, omaatuntoa vailla,
tulisivat vapisemaan. Saattaisin heidät maistamaan sappea, samoin he
pakottivat Kristuksen juomaan katkeruuden kalkin, ja kuten he tänään
juottavat lapsillemme. He ovat murtaneet äidin sydämen!"

Nikolai nousi, ja silitellen vähäistä partaansa vapisevin sormin,
virkkoi hän hitaasti, hieman vieraalla äänellä: "Jonakin päivänä
tulette puhumaan heille, luulen!"

Hän säpsähti, katsahti kelloon uudelleen ja kysyi kiireisesti: "Se on
siis päätetty? Te tulette luokseni kaupunkiin?"

Äiti nyökkäsi päätään myöntävästi.

"Milloinka? Niin pian kuin suinkin voitte." Ja hän lisäsi lempeällä
äänellä: "Minä odotan teitä hartaasti, niin teen!"

Äiti valmisti itseänsä mennäksensä hänen luokseen jo neljäntenä
päivänä vierailunsa jälkeen. Kun kärryt pyörivät hänen kahden
arkkunsa kanssa pois kylästä avonaiselle lakeudelle, käänsi hän
päätänsä katsahtaaksensa takaisin, ja tunsi äkkiä, että hän jätti
kylän ainaiseksi -- paikan, jossa hän oli viettänyt synkimmät ja
raskaimmat päivät elämästänsä, paikan, jossa toinen vaihteleva elämä
oli alkanut, jossa seuraava päivä aina nieli sisäänsä edellisen
päivän, ja joista jokainen oli täynnä runsaasti uusia suruja ja
iloja, uusia ajatuksia ja uusia tunteita.

Tehdas levitti itseänsä kuten iso, kömpelö, tummanpunanen hämähäkki,
nostaen suunnattomat korkeat tuntosarvensa kohti taivasta. Pienet,
yksinkertaiset rakennukset puristautuivat sen kylkiin, harmaina ja
Iitteinä nokisesta maaperästä, tiheinä ryhminä, suon liepeillä.
Ne katselivat surumielin toinen toisiinsa pienillä, tylsillä
ikkunoillansa. Niiden yläpuolella kohosi kirkko, myös tummanpunanen,
kuten tehdas. Äidistä näytti että kellotapuli oli matalampi kuin
tehtaan piiput.



Uudessa maailmassa


Nikolai Ivanovitch asui hiljaisella, autiolla kadulla,
pienessä, viheriäisessä sivurakennuksessa, joka kuului mustaan,
kaksikerroksiseen taloon, mikä oli aivan pöhöttynyt ikänsä
pituudesta. Tämän sivurakennuksen edessä oli tiheästi kasvanut
vähäinen puutarha, ja akasioiden, sireenipensaiden ja hopean väristen
poppelien oksat katselivat ystävällisesti ja vihannasti kolmen
huoneen ikkunoihin, joissa Nikolai asui. Hänen asuntonsa oli siisti
ja rauhallinen. Varjot leikkivät mykästi laattialla; kirjahyllyt
täyteen ahdattuine kirjoineen ulottuivat seinästä seinään, ja
vakavannäköisten henkilöiden kuvia riippui niiden yläpuolella.

"Luuletteko voivanne viihtyä täällä?" kysyi Nikolai, johtaen äidin
pieneen huoneeseen, jonka yksi ikkuna katsoi puutarhaan ja toinen
ruoholla peitettyyn pihaan. Tässä huoneessa olivat seinät myös
peitetyt kirjakaapeilla ja kirjahyllyillä.

"Olisin mieluummin kyökissä", virkkoi äiti. "Pieni kyökki on valoisa
ja puhdas."

Hänestä näytti että Nikolai melkein pelästyi. Ja kun äiti suostui
hänen itsepäiseen pyyntöönsä ottaa kamarin, näytti hän heti käyvän
iloisemmaksi.

Koko huoneustossa vallitsi omituinen ilmaperä. Siellä tuntui helpolta
ja mieleiseltä hengittää; mutta tuntui ehdottomasti, ettei kukaan
voinut tässä asunnossa puhua kovalla äänellä, eikä häiritä noiden
rauhallisten ja ajatuksiinsa vaipuneiden ihmisten rauhaa, jotka
katselivat alas seiniltä.

"Kukat tarvitsevat kastelua", virkkoi äiti, koettaen multaa ruukuissa
ikkunoilla.

"Aivan niin", virkkoi talon herra syyllisellä ilmeellä. "Pidän niistä
sangen paljo, vaan aikani ei riitä niiden hoitamiseen."

Kun äiti painui maata ja ajatteli äsken kuluneita päiviä, nosti
hän päätänsä tyynyltä kummastuksella, ja katseli ympärillensä.
Ensi kerran elämässänsä oli hän vieraan ihmisen asunnossa, eikä
hän tuntenut vähintäkään oudoksumista. Mielensä oli yhtämittaa
Nikolaissa. Hän tunsi harrasta halua tehdä mitä parhaiten saattoi
hänelle, ja tuottaa enemmän lämpöä hänen yksinäiseen elämäänsä. Häntä
huvitti Nikolain kömpelömäinen kohteliaisuus, niin että hänen täytyi
oikein hymyillä. Sitte vaelsivat ajatuksensa poikaansa ja Andreihin.
Hän muisti Fedian kimakkaa ja lujaa ääntä, ja vähitellen vyöryi koko
toukokuun ensi päivä hänen sielunsa silmien ohitse.

Aikaisin aamulla kiillotti hän samovarin, viritti siihen valkean,
ja täytti sen vedellä, sekä asetti kolinatta astiat pöydälle.
Sitte istui hän alas kyökkiin, odotellen Nikolain heräämistä.
Jopa kuului hänen hyvähuomenensa, johon äiti vastasi, ja kuljetti
samovarin sisälle. Nikolai alkoi peseytyä, räiskyttäen vettä
laattialle, pudottaen sekä saippuan että hammasharjan ja mutisten
tyytymättömyyttä omaa itseään kohtaan.

Kun he asettuivat teetä juomaan, virkkoi hän äidille: "Minä kuulun
Zemstov-virastoon ja minulla on hyvin surullinen toimi. Näen kuinka
talonpojat kulkevat perikatoansa kohti."

Ja hymyillen alakuloisesti jatkoi hän: "Se on niin aivan kirjaimen
mukaan -- näen sen selvästi! Kansa kulkee nälissään, vaipuen hautaan
ennen aikojaan, kuollen nälästä; lapset syntyvät heikkoina ja
kipeinä, ja varisevat kuin syksyn lehdet -- tiedämme kaiken tämän, ja
tunnemme syyn tähän kaikkeen kurjuuteen, ja väkilaskua tehdessämme
saamme me hyvän palkan tästä tiedostamme. Se on kaikki minkä teemme
kansalle, rehellisesti tunnustaen, se on kaikki minkä teemme."

"Ja mikä te olette? Ylioppilasko?"

"Enkä. Olen kylän opettaja. Isäni oli ylipäällikkö Vlatkan tehtaalla,
ja minä rupesin opettajaksi. Mutta kun aloin jaella kirjoja kylän
talonpojille, pistettiin minut vankeuteen. Vankeudesta päästyäni
rupesin myyjäksi erääseen kirjakauppaan, mutta kun en nytkään
käyttäytynyt säädyllisesti, pantiin minut uudelleen vankeuteen ja
lähetettiin maanpakoon Arkangeliin. Siellä jouduin pahoihin väleihin
kuvernöörin kanssa ja he lähettivät minut Valkosen meren rannikolle,
jossa olin viisi vuotta."

Hänen puheensa kaikui tyyneltä, vieläpä sopusointuiselta valoisan
huoneen kanssa, johon aamuaurinko paistoi. Äiti oli jo kuullut usein
tällaisia tarinoita, mutta hän ei voinut koskaan ymmärtää miksi ne
olivat niin nurinperäisiä, ettei ketään saatettu edesvastaukseen
viattomain ihmisten kärsimyksistä, ja miksikä näitä kärsimyksiä
pidettiin niin välttämättöminä.

"Sisareni tulee tänne tänään", ilmoitti hän.

"Onko hän naimisissa?"

"Hän on leski. Hänen miehensä oli ajettu maanpakoon Siperiaan; mutta
hän pääsi pakenemaan, vilustuen vaarallisesti pakomatkallaan ja kuoli
ulkomailla kaksi vuotta sitte."

"Onko hän teitä nuorempi?"

"Kuutta vuotta vanhempi. Minun on häntä paljosta kiittäminen. Saatte
kuulla kuinka hän soittaa. Tuo on hänen pianonsa. Täällä on paljon
hänelle kuuluvaa, kirjani --"

"Missä hän asuu?"

"Kaikkialla", vastasi hän hymyillen. "Missä vaan lujaa sielua
tarvitaan, sieltä hänet löydätte."

"Siis hän on myös tässä uudistusliikkeessä?"

"Tiettävästi!"

Vähän ajan kuluttua läksi hän työhön, ja äiti rupesi ajattelemaan
tätä "uudistusliikettä", jonka eteen ihmiset työskentelivät, päivä
toisensa jälkeen, tyynesti ja päättävästi.

Puolenpäivän aikaan tulla hurahti pitkä, hyvin muodostunut
vallasnainen. Kun äiti avasi hänelle ovea, heitti hän pienen
keltaisen kapsäkin laattialle ja tarttui nopeasti Vlasovan käteen
kysyen: "Oletteko Pavel Michailovitchin äiti?"

"Olen", vastasi äiti, hämillään naisen ylhäisestä näöstä ja rikkaasta
pukineesta.

"Juuri tuollaiseksi olen teidät kuvaillut mielessäni", virkkoi
hän, riisuen hattunsa peilin edessä. "Me olemme olleet Pavel
Michailovitchin ystäviä kauan aikaa. Hän puheli teistä hyvin usein."

"Puhuiko Pasha minusta?"

"Puhuipa kyllä, hyvin usein. Olette varmaan hyvin levoton hänestä?"

"Tietysti, se ei tunnu minusta helpolta; mutta joku aika sitte olisi
se tuntunut paljon pahemmalta. Nyt tiedän että hän ei ole yksin,
enkä minä liioin." Katsellen rouvan kasvoja, kysyi hän: "Mikä teidän
nimenne on?"

"Sofia", vastasi nainen, ja alkoi puhella asiallisella äänellä:
"Kaikista tärkeintä on, etteivät he tule olemaan vankeudessa kauan
aikaa, sillä heidät viedään oikeuden eteen, joka toivottavasti
tapahtuu pian. Ja samassa hetkessä jolloin heidät tuomitaan
maanpakoon, järjestämme niin, että Pavel pääsee karkaamaan. Hänellä
ei ole mitään tekemistä Siperiassa, ja hän on täällä välttämätön."

"Mutta kuinka saattaa hän elää pakolaisena?"

"Se on vähäpätöinen asia kokonaan. Hän tulee elämään kuten laumottain
muut pakolaiset elävät. Tapasin juuri yhden, ja pelastin hänet. Hän
on myös hyvin tärkeä henkilö, joka työskenteli uudistusliikkeen
hyväksi etelässä. Hänet oli tuomittu maanpakoon viideksi vuodeksi,
mutta oli siellä ainoastaan kolme ja puoli kuukautta. Sentähden
näytän minä sellaiselta _vallasnaiselta_. Luuletteko että aina
pukeudun tällä tavoin? En voi sietää tällaista hienoa hömsötystä,
tällaista silkin kahinaa. Ihmisolento on yksinkertainen luonnostaan,
ja hänen pitäisi pukeutua vaatimattomasti -- kauniisti mutta
yksinkertaisesti."

Äiti katseli häneen tarkastavasti, hymyili, ja pudistaen päätänsä
alakuloisesti, virkkoi: "En ymmärrä, mutta luulen että toukokuun
ensimäinen päivä on muuttanut minut erilaiseksi olennoksi. Tunnen
itseni kömpelöksi, tavalla tahi toisella, aivan kuin kulkisin kahta
eri tietä yhtä aikaa. Toisinaan ymmärrän kaikki, ja sitte seuraavana
hetkenä löydän itseni sumun keskeltä. Tässä näen teidät! Näen että
te olette vallasnainen; te työskentelette uudistusliikkeessä, te
tunnette Pashan ja te kunnioitatte häntä. Kiitän teitä siitä!"

"Mitä, teitähän paremminkin pitäisi kiittää!" nauroi Sofia.

"Minua? Enhän minä ole opettanut hänelle mitään tästä kaikesta",
virkkoi äiti huokauksella. "Kun nyt puhun, tuntuu kaikki niin
yksinkertaiselta ja selvältä. Sitte taas, äkkiä en ymmärrä ollenkaan
tätä yksinkertaisuutta ja rauhoituttuani taas alan tuntemaan
hirvittävää levottomuutta omasta rauhallisuudestani. Koko elämäni on
kulunut alituisessa pelossa ja vapistuksessa, mutta nyt kun vaara
todella uhkaa, tunnen vaan vähäistä pelkoa. Miksi on se niin? En voi
sitä käsittää." Hän lopetti löytämättä sanoja. Sofia katsoi häneen
totisena ja odotti; mutta nähdessään että äiti oli kiihottunut,
löytämättä keinoja ilmaisemaan mitä halusi, tarttui hän itse
keskusteluun.

"Aika on tuleva, jolloin olette ymmärtävä kaikki. Tärkein asia,
mikä antaa ihmiselle voimaa uskomaan itseensä, on se, että hän
alkaa rakastaa työtänsä kaikesta sydämestänsä, tietäen että hänen
työnsä hyödyttää kaikkia. Sellainen rakkaus _löytyy_. Ei ole yhtä
ihmisolentoa, joka olisi liian paha rakastettavaksi -- mutta minun
täytyy jo vapautua kaikesta tästä komeudesta."

Hän meni pois hymyillen. Äiti seurasi häntä silmillänsä, huokasi
ja katseli ympärillensä. Ajatuksensa pysähtyivät ja päästäksensä
erilleen painavasta tyhjyyden tunteesta aivoissaan, alkoi hän koota
astioita pöydältä.

Nikolai saapui kotiin kello neljän aikaan. He nauttivat päivällistä
yhdessä. Sofia nauroi toisinaan, kertoen kuinka hän tapasi ja
piilotti pakolaisen, kuinka hän pelkäsi nuuskioita, joita hän
havaitsi vilisevän kaikkien ihmisten keskuudessa, ja kuinka
naurettavasti pakolainen käyttäytyi. Äidin mielestä muistutti
Sofian puhetapa työmiestä joka juuri on päättänyt vaikean työn,
omaksi mielihyväkseen. Nyt oli hän puettu kepeään, teräsharmaaseen
leninkiin, joka laskeusi harteilta alas jalkoteriin pehmoisissa
poimuissa. Vaikutus oli taiteellinen ja lämpöinen. Hän näytti
pitemmältä tässä puvussa; silmänsä näyttivät tummemmilta ja
liikkeensä vähemmin hermostuneilta.

"Nyt, Sofia", virkkoi Nikolai päivällisen jälkeen, "minulla on eräs
toinen työ sinulle. Tiedäthän että me aloimme toimittaa lehteä
metsäkyliä varten. Mutta yhteydemme siellä olevien ihmisten kanssa
katkesi, josta kiitos viimeisille vangitsemisille. Pelagaja Nilovna
on ainoa joka voi näyttää meille miehen, joka ottaa jakaaksensa näitä
sanomalehtiä. Sinä menet hänen kanssaan. Tee se mitä pikemmin."

"Hyvä on", virkkoi Sofia. "Me menemme Pelagaja Nilovna."

"Niin, me menemme."

"Onko se etäällä?"

"Noin viidenkymmenen virstan päässä."

"Mainiota! Ja nyt minä soitan hieman. Välitättekö kuunnella soittoa,
Pelagaja Nilovna?"

"Älkää huoliko minusta. Tehkää aivan kuin jos en olisi täällä",
vastasi äiti, istuutuen sohvan nurkkaan. Hän näki että veli ja sisar
alkoivat toimia lainaamatta hituistakaan huomiota hänelle; kuitenkin,
näytti hän samalla tahtomattansa sekaantuneen keskusteluun, johon he
huomaamatta häntä vetivät.

"Kuules tätä, Nikolai. Se on Griegiltä. Toin sen tänään. -- Sulje
ikkuna."

Ensin eivät säveleet koskettaneet äidin sydäntä. Ne olivat hänelle
käsittämättömiä, yhtä sekasointua vaan. Korvansa ei tavannut
juoksevaa säveltä nuottitulvan paljoudesta. Puoliunissaan katseli
hän Nikolaita, joka istui pitkän sohvan toisessa päässä, ja Sofian
vakavia kasvoja sivulta päin, sekä hänen päätänsä, jota ympäröi
tuuhea kultainen tukka. Aurinko paistoi huoneeseen. Yksityinen säde
ensin, väristen ja epäröiden, valaisi hänen hartiansa ja tukkansa,
laskeusi sitte pianon näppäimille ja vapisi hänen sormiensa painosta.
Akasian oksat huojuivat sinne tänne ikkunan alla. Huone täyttyi
musiikilla, ja ihan huomaamatta alkoi äidin sydän ikäänkuin herätä.
Kolme samanlaista ääntä, vakavia kuten Fedia Maxinin ääni, säihkyi
muiden sointujen joukossa, kuten kolme hopeakalaa purossa. Joskus
joku muu sointu yhtyi näihin yksinkertaisiin lauluihin, jotka
käärivät sydämen lempeään, vaikka surumieliseen hyväilyyn. Hän rupesi
niitä odottamaan, kuullaksensa niiden liritystä, viserrystä, ja hän
eroitti vaan ne, toisten kaikkien kohisevien ja eksyttävien äänien
keskeltä, joille hänen korvansa vähitellen tulivat kuuroiksi.

Ja jostakin syystä nousi eteensä, menneisyytensä synkästä syvyydestä,
kauan unohtuneet vääryydet.

Viimeisen kerran kohotti raskas ja päättävä loppusointu syvän ja
kylmän huokauksen hänen rinnastaan, kuollen pois hiljakseen.

Sofia kääntyi ympäri ja kysyi veljeltään lempeästi: "Piditkö siitä?"

"Hyvin paljon", vastasi hän, nyökäyttäen päätään. "Hyvin paljon."

Sofia katsahti äidin kasvoihin, vaan ei virkkanut mitään.

"Sanotaan", virkkoi Nikolai miettivästi, heittäytyen syvemmälle
sohvaan, "että soittoa pitäisi kuunnella ilman mitään ajattelematta.
Mutta minä en voi."

"Enkä minä", virkkoi Sofia, helähdyttäen muutamia kauniita sointuja.

"Minä kuuntelin ja minusta tuntui että kansa asettaa kysymyksiänsä
luonnolle, että he surevat ja vaikeroivat, ja vastustavat vihaisesti
kysyen 'Miksi?' Luonto ei vastaa, vaan menee menoansa luoden
uusia nuottia lakkaamatta, ikuisesti. Sen vaikenemisessa luin sen
vastineen: 'En tiedä."

Äiti kuunteli Nikolain tyyniä sanoja ymmärtämättä niitä ja haluamatta
ymmärtää. Hänen povensa kajahteli unohtuneita muistoja, ja halusi
enemmän musiikkia. Muistojensa ohella kehittyi tällainen ajatus
hänessä: "Tässä elää ihmisiä, sisar ja veli, ystävyydessä; he elävät
rauhallisesti ja hiljaisesti -- heillä on musiikkia ja kirjoja -- he
eivät kiroile toinen toisillensa, he eivät juo viinaa -- he eivät
riitele virkistyksekseen -- he eivät halua loukata toinen toistansa,
jolla tavalla pohjakerrosten kansa tekee."

Sofia soitteli kauan aikaa. Soitto herätti äidissä halun kysyä mitä
se puhui. Epäselviä ajatuksia ja tunnelmia kulki hänen mielessään
yhtämittaa. Suru ja tuska antoivat tilaa tyynelle ilolle. Parvi
näkymättömiä lintuja näytti lentelevän huoneessa, tunkeutuen joka
paikkaan, koskettaen sydäntä hyväilevillä siivillään, rauhottaen ja
samalla herättäen kaihoa. Äidin tunteita ei voitu pukea sanoiksi.
Ne täyttivät hänen sydämensä hämmästyttävillä toiveilla, ne
tuorestuttivat sitä uudeksi ja lujaksi.

Hyväntahtoinen halu valtasi hänet sanoa jotakin miellyttävää näille
kahdelle henkilölle sekä kaikille ihmisille yleensä. Hän hymyili
vienosti, soitosta hurmaantuneena, tuntien itsensä kykeneväksi
tekemään hyödyllistä työtä sisarelle ja veljelle. Silmänsä vaelsivat
ympäri ikäänkuin hakien jotain tehtävää. Hän ei löytänyt mitään muuta
kuin mennä kyökkiin valmistamaan samovaria kuntoon. Mutta tämä ei
rauhottanut hänen haluaan. Se riehui itsepäisesti hänen sydämessään,
ja kun hän kaatoi teetä laseihin, rupesi hän puhelemaan kiihkoisasti,
innostunein katsein. Hän näytti jakelevan lämpöisiä sanoja, kuin
herttaisia hyväilyjä puolueettomasti Sofialle, Nikolaille ja
itselleen.

"Me pohjimmaiset kansankerrokset tunnemme kaikki; mutta meistä tuntuu
vaikealta ilmaista sydämiämme. Ajatuksemme uiskentelevat sisällämme.
Me häpeämme, sillä vaikka ymmärrämme, emme kykene pukemaan niitä
sanoiksi ja usein häpeän vuoksi olemme vihaiset ajatuksillemme ja
niille jotka niitä ovat herättäneet. Me ajamme ne pois itsestämme.
Sillä elämä, nähkääs, on niin vaivaloinen. Joka taholta annetaan
meille iskuja ja lyöntejä; kun me sitte haluamme lepoa, tulevat
ajatukset jotka herättävät sielumme ja vaativat meiltä jotakin."

Nikolai kuunteli ja nyökäytti päätänsä, hangaten silmälasejansa
ahkeraan, jolla välin Sofia katseli häntä, suuret silmänsä
seposeljällään ja paperossinsa unohtuneena, palaen tuhkaksi. Hän
istui puoleksi pois pianosta, notkeana ja sulavana, joskus hienoilla
sormillaan kosketellen näppäimiä. Joutavat säveleet sointuivat
sattuvasti äidin sanoihin säestykseksi, kun hän nopeasti vaihtoi
uusia ajatuksiaan yksinkertaisiin sydämellisiin sanoihin.

"Nyt tunnen voivani lausua jotakin itsestäni ja kansastani, koska
ymmärrän elämää. Aloin ymmärtää tultua tilaisuuteen tehdä vertauksia.
Tätä ennen ei löytynyt ketään, joka olisi verrannut minua. Meidän
valtiossamme näette kaikkien elävän samaa elämää ja nyt kun huomaan
kuinka muut elävät, katsahdan takaisin elämääni ja muistelmani ovat
peräti katkeria ja kovia. Kenties en sano asioita ihan oikealla
tavalla, ja tuskinpa tarvitsen lausua ollenkaan, sillä tiedätte sen
itse, mutta puhun vaan omista kokemuksistani. Te asetitte minut äkkiä
rinnallenne. Ette tarvitse minulta mitään; ette voi käyttää minua
mihinkään; ette voi saada minusta mitään nautintoa itsellenne, tiedän
sen. Ja päivä päivältä sydämeni kasvaa, jumalan kiitos! Se kasvaa
hyvyydessä, ja minä toivon kaikille hyvää. Tämä on kiitokseni teille.
Halusin avata teille sydämeni, jotta näkisitte kuinka hartaasti
toivon teille menestystä."

"Näemme sen", virkkoi Nikolai matalalla äänellä. "Te teette meille
juhlapäivän."

Äiti alkoi puhua uudelleen, kertoen Sofialle ja Nikolaille
omasta itsestään, köyhästä elämästänsä, vääryyksistä ja tyynestä
kärsimisestään. Yksinkertaisin sanoin, ilman ilkeyttä, surullinen
hymy huulillaan piirsi hän yksitoikkoisen kuvan murheellisesta
elämästään. Hän luetteli lyönnit, jotka hän oli saanut mieheltään ja
kertoili vähäpätöiset syyt, jotka olivat olleet niiden aiheina, sekä
oman kykenemättömyytensä niitä torjumaan.

Veli ja sisar kuuntelivat häntä huomiolla ja äänettöminä,
liikutettuina tämän ihmisolennon koruttoman kertomuksen syvästä
merkityksestä, tämän olennon, jota pidettiin elukkana, ja joka
ilman valitusta, kauan aikaa uskoi juuri se olevansa, jona häntä
kohdeltiin. Heistä näytti kuin jos tuhannet, vieläpä miljoonat
ihmiset olisivat puhuneet hänen suunsa kautta. Hänen elämänsä oli
ollut tavallista ja yksinkertaista; mutta sellaista on laajojen
kansakerrosten elämä, ja hänen kertomuksensa, joka näytti laajenevan
heidän silmissään, muuttui vertauskuvalliseksi heidän silmissään.
Nikolai, kyynäspää pöydällä ja pää käsien varassa, katseli häneen
lasiensa takaa hievahtamatta, silmät pystyssä. Sofia heittäytyi
taapäin, tulin selkänojaa vasten. Joskus vapisi hän, ja toisinaan
mutisi itsekseen jotakin, pudistaen päätänsä tyytymättömyyden
osoitukseksi. Kasvonsa kävivät kalpeimmiksi ja silmänsä syvenivät.

"Kerran kuvailin itseni onnettomaksi. Elämäni näytti kuumeiselta",
virkko Sofia. "Tämä tapahtui ollessani maanpaossa eräässä pienessä
syrjäisessä kaupungissa. Siellä ei ollut mitään tekemistä, ei mitään
ajattelemista, paitsi oma itseni. Kokosin kaikki onnettomuuteni
yhteen kasaan ja punnitsin ne, kun ei ollut muutakaan tekemistä.
Sitte riitelin isäni kanssa, jota rakastin. Minut ajettiin pois
korkeakoulusta häväistyksellä -- heitettiin vankeuteen, lähimmän
toverini ilmiannon johdosta -- mieheni vangitseminen -- uudestaan
vankilaan ja maanpakoon -- vihdoin mieheni kuolema. Mutta kaikki
onnettomuuteni ja kymmenesti niiden mitta, eivät merkitse kuukautta
elämästänne, Pelagaja Nilovna. Teidän rääkkäyksenne jatkui päivästä
päivään pitkiä vuosikausia. Mistä saavat ihmiset voimaa kärsiäksensä?"

"He tottuvat siihen", vastasi äiti huokauksella.

"Luulin tuntevani tuon elämän", virkkoi Nikolai lempeästi. "Mutta
kun nyt kuulen siitä puhuttavan -- ei omien kirjojeni kautta, eikä
oman riittämättömän mielikuvitukseni avulla, mutta häneltä itseltään
elävin kielin -- se on kauheaa, se on julmaa! Ja yksityiskohdat ovat
hirvittäviä, yhtämittaista viivytystä, joista sekunneista vuodet ovat
tehdyt."

Keskustelu sujui edelleen, miettivällä tarkkuudella ja tyynesti. Se
haarottui ja sulki sisällensä koko tavallisen elämän joka puolelta.
Äiti vaipui muistelmiinsa. Himmeästä lapsuudestansa saakka veti hän
päivän valoon jokaisen vääryyden, antaen laajan kuvauksen suuresta,
mykästä kauhusta, jossa hänen nuoruutensa oli kitunut. Vihdoin sanoi
hän: "Oh, minua! Kuinka kauan olen jutellut teille! Teidän täytyy jo
päästä levolle. En ehtisi ikinä kertoa teille kaikkea."

Sisar ja veli lausuivat hänelle hyvääyötä kaikessa hiljaisuudessa.
Nikolai näytti äidin mielestä kumartavan hänelle syvempään kuin
koskaan ennen ja puristavan hänen kättänsä lujemmin. Sofia seurasi
häntä huoneeseensa ja pysähtyen ovelle, virkkoi: "Nyt levähtäkää.
Toivon teille rauhallista hyvääyötä."

Hänen äänensä puhalsi lämpimän hengähdyksen äitiin, ja harmaat
silmänsä hyväilivät äidin kasvoja lempeästi. Hän tarttui Sofian
käteen ja puristaen sitä omaansa, vastasi: "Kiitoksia! Te olette
hyviä ihmisiä."

Kului kolme päivää ahkerassa keskustelussa Sofian ja Nikolain kanssa.
Äiti jatkoi muistelmiaan menneisyydestä, joka itsepintaisesti kohosi
ylös hänen heränneen sielunsa syvyyksistä, ja häiritsi häntä itseään.
Hänen menneisyytensä vaati selitystä. Huomio, jolla veli ja sisar
häntä kuuntelivat, avasi hänen sydämensä enemmän ja laajenti sitä,
vapauttaen hänet entisen elämänsä tummasta häkistä.

Neljäntenä päivänä, aikaisin aamulla, ilmestyivät Sofia ja hän
Nikolain eteen kuljeksivina kaupustelioina, puettuina kuluneisiin
karttuunileninkeihin, tuohikontit selässä ja kepit kädessä. Tämä
puku vähensi Sofian pituutta ja antoi yhä päättävämmän ilmeen hänen
kalpeille kasvoilleen.

"Sinä näytät siltä kuin jos koko elämäsi olisit elänyt luostarissa,"
huomautti Nikolai, hyvästellessään sisartansa ja puristaen hänen
kättänsä lämpimästi. Äiti puolestaan huomasi heidän tyyneytensä
toisiaan kohtaan. Hänestä tuntui vaikealta siihen tottua. Ei
suuteloita, eikä lemmen ja ystävyyden huudahduksia ollut heidän
välillään; mutta he esiintyivät niin uskollisina toisilleen, niin
eroamattomina ystävyksinä. Äiti oli tottunut näkemään kuinka ihmiset
suutelivat toisiaan ja lausuivat paljon koreita sanoja, mutta
kumminkin purivat toisiaan kuten nälkäiset koirat.

Naiset kulkivat kadulle vaieten, pääsivät pian avonaiselle
maantielle, ja astelivat vieretysten leveätä, kulunutta tietä myöten
kaksinkertaisen koivurivin välitse.



Miehet riveissä


"Eikö teitä väsytä?" kysyi äiti.

"Luuletteko etten ole paljon kävellyt? Tämä on kaikki vanhaa läksyä
minulle."

Iloisin mielin, aivan kuin olisi kertonut joitakin ihania lapsuuden
muistelmia, alkoi Sofia jutella äidille vallankumouksellisesta
työstä. Hänen oli täytynyt elää valenimellä, käyttää vääriä
papereita, pukeutua mitä erilaisimpiin pukuihin välttääksensä
nuuskioita, hän oli kantanut satoja ja satoja puntia kiellettyjä
kirjoja useimpiin kaupunkeihin, järjestänyt pakoretkiä maanpakoon
tuomituille tovereille ja saattanut heitä ulkomaille. Hänellä oli
ollut kirjapaino omassa huoneustossaan, ja kun santarmit saivat siitä
hajun nenäänsä ja tulivat nuuskimaan, onnistui hän minuutin ajalla
ennen heidän sisälle tuloaan pukeutua palvelustytön pukuun ja puikkia
tiehensä kyökin kautta, kun hänen vieraansa astuivat sisälle. Hän
kohtasi heidät portilla. Ilman päällystakkia, karttuuniliina päässä
ja öljykannu kädessä kulki hän kaupungin päästä toiseen, kovassa
talvipakkasessa. Toisen kerran taas oli hän juuri saapunut vieraaseen
kaupunkiin tervehtimään ystäviänsä. Kun hän jo kohosi portaita ylös,
huomasi hän että etsimistä toimitettiin paraikaa hänen ystäviensä
luona. Kääntyä takaisin oli liian myöhää. Ilman silmänräpäyksen
arvelua soitti hän vastapäätä olevaa kelloa alemmassa kerroksessa, ja
astui sisälle tuntemattomien ihmisten luo kapsäkki kainalossa. Hän
selitti avonaisesti missä pulassa hän oli.

"Saatte ilmaista minut santarmeille, jos haluatte; mutta en luule
että sen teette", virkkoi hän luottavasti.

Talonväki olivat suuresti peloissaan, eivätkä nukkuneet koko yönä.
Joka minuutti odottivat he santarmien koputtavan ovelle. Kuitenkaan
eivät he halunneet häntä ilmaista, jos olisivat tulleet etsimään, ja
seuraavana aamuna nauroivat he kaikki yhdessä makeasti santarmeilleen.

Kerran oli hän pukeutunut nunnaksi ja matkusti samassa rautatien
junassa, vieläpä samassa osastossa ja istui samalla penkillä vakoojan
kanssa, joka etsi häntä. Sissi kerskasi taitoansa, ja uskoi hänelle
miten hän oli järjestänyt kiinnioton. Hän oli vakuutettu uhrinsa
olevan samassa junassa, toisessa luokassa, mutta joka pysäkillä tuli
hän takaisin, virkkoen: "En näe häntä missään. Hän lienee mennyt
levolle! Heidän elämänsä on yhtä raskasta kuin meidänkin."

Äiti kuunteli hänen tarinoitansa pörhöllä korvin, nauroi ja katseli
häntä ihailevasti. Pitkänä ja notkeana asteli Sofia tietä kepeästi
ja varmasti, tasaisin askelin. Hänen käynnissänsä, sanoissansa
ja äänensä soinnussa, joka vaikka hieman kaiuton, oli kuitenkin
voimakas, ja hänen suorassa lujarakenteisessa vartalossansa oli
paljon ruumiillista voimaa, jaloa uskallusta ja suurta vapauden
janoa. Silmänsä katsoivat kaikkialle nuoruuden loistolla. Hän
haki aina sellaista puheenaihetta, joka täytti hänen sydämensä
lapsellisella ilolla.

"Katsokaa, mikä komea petäjä!" huudahti hän, osoittaen äidille erästä
puuta.

Äiti pysähtyi ja rupesi tarkastamaan. Se ei ollut hituistakaan
korkeampi eikä tukevampi kuin muutkaan puut.

"Nii-in, nii-in, sievä puu", virkkoi äiti hymyillen.

"Kuuletteko? Se on leivonen!" Ja Sofia keikisti päätänsä taivaan
siniseen avaruuteen nähdäksensä iloista laulajaa. Harmaat silmänsä
säteilivät syvällä loistolla ja ruumiinsa näytti kohoavan maasta
kohtaamaan musiikkia, joka kaikui näkymättömistä korkeuksista. Aika
ajoin kumartui hän noukkimaan kedon kukkasen, ja keveästi kosketellen
ohkaisilla sormillansa sen väriseviä heteitä, hyräili hän hiljaa ja
kauniisti.

Heidän yläpuolellansa paloi keväinen aurinko. Sinertävä ilma
värähteli lämpöä. Molemmin puolin tietä kohosi tumma ja sankka
petäjämetsä. Kedot olivat viheriät, linnut lauloivat ja tuoksuava
ilmaperä hyväili lämpimästi ja hellästi.

Kaikki tämä lähensi äidin sydäntä likemmä tätä kirkassilmäistä ja
kirkassieluista naista; ja koettaen astua samassa tahdissa hänen
kanssaan, puristautui hän tahtomattaan lähelle Sofiaa, ikäänkuin
olisi halunnut vetää itseensä hänen suuren rohkeutensa ja tuoreutensa.

Täyttäen keuhkonsa tuoksuavalla ilmalla, matkasivat he eteenpäin, ei
nopeasti, mutta kumminkin täysin askelin. Äidistä tuntui että hän
oli pyhällä toivioretkellä. Hän muisteli lapsuuttansa -- iloa, jota
hän tunsi poistuessansa kylästä pyhäpäivin, mennäksensä kaukaiseen
luostariin, jossa oli ihmeitätekevä ikoni.

Toisinaan hyrisi Sofia joitakin uusia, hänelle tuntemattomia
lauluja taivaasta ja rakkaudesta, tahi saattoi hän äkkiä ruveta
laulamaan runoja kedoista, metsistä ja Volgasta. Äiti kuunteli, hymy
huulillaan, liikuttaen päätänsä tahdin mukaan, tullen hänkin samaan
intoon. Sydämensä oli läpeensä täynnä leppoista, alakuloista lämpöä,
kuten ilmaperä tuossa pienessä vanhassa puutarhassa kesäisenä yönä.

Kolmantena päivänä saapuivat he kylään, ja äiti kyseli eräältä
talonpojalta, joka työskenteli pellolla, missä tervahaudat olivat.
Pian olivat he laskeutumassa jyrkkää metsäpolkua, johon paljastuneet
puunjuuret olivat muodostaneet rappusia, tiheään aarniometsään
hakattua aukkoa pitkin, joka oli paikottain melkein tukittu hiileillä
ja hakatuilla, tervatuilla puilla.

Tie johti majaan, joka oli kyhätty pölkyistä ja puunoksista, ja
siinä pöytä keskellä, tehty kolmesta laudasta, jotka oli pantu
kolmijalkaisen pukin päälle. Rybin istui sen ääressä, aivan mustana
naamaltaan, paita avoinna rinnan yli, Jefim, ja kaksi muuta nuorta
miestä. He olivat juuri päivällisellä. Rybin huomasi naiset ensiksi.
Varjostaen silmiään kädellään, odotti hän äänettömänä.

"Kuinka voitte, veli Mihail?" huudahti äiti jo kaukaa.

Hän nousi ja astui keveästi heitä tervehtimään. Kun hän tunsi äidin,
pysähtyi hän ja hymyili, sivellen partaansa mustalla kädellänsä.

"Me olemme toivioretkellä", virkkoi äiti, häntä lähestyen. "Ja niin
ajattelin pistäytyä tänne sisälle veljeäni tervehtimään. Tämä on
ystäväni Anna."

Ylpeänä onnistuneesta juonesta katsahti hän sivulle päin Sofian
vakaviin, totisiin kasvoihin.

"Kuinka voitte?" virkkoi Rybin, hymyillen. Hän puristi äidin kättä,
kumarsi Sofialle ja virkkoi: "Älkää valehdelko. Eihän tämä ole
kaupunki. Turha on täällä valehdella. Nämä ovat kaikki meidän omaa
väkeä, hyviä ihmisiä."

Jefim, joka istui pöydän ääressä, katsoi terävästi toivioretkeläisiin
ja kuiskasi jotakin vierustoverilleen. Kun naiset tulivat pöydän
ääreen, nousi hän ja kumarsi äänettömänä. Kumppalinsa ei hievahtanut,
eikä näyttänyt lainaavan heihin huomiotansa.

"Me elämme täällä kuin munkit", virkkoi Rybin, taputtaen äitiä
olkapäälle. "Ei kukaan käy luonamme; isäntämme ei ole kylässä,
ja hänen vaimonsa on sairaalassa. Ja nyt olen minä jonkinlainen
ylipäällikkö. Istukaa alas pöydän ääreen. Kenties olette nälissänne?
Jefim, tuo maitoa."

Tervan äkeä haju sekottui kaatuneiden lehtien tuoksuun, uuvuttaen
tulioita.

"Tässä on veli Jaakob", virkkoi Rybin viitaten pitkää miestä, "ja
tämä tässä on Ignati. Kuinka poikanne voi?"

"Hän on vankilassa", huokasi äiti.

"Taasen vankilassa? Luulen että hän pitää siitä".

Ignati lakkasi hyrisemästä, ja Jakob otti sauvan äidin kädestä,
virkkoen: "Istukaa tähän, pikku äitiseni."

"Niin, miksi ette istu alas?" Rybin tarkoitti myös Sofiaa.

Hän istui alas kaatuneelle pölkylle, tarkastaen Rybinia totisesti ja
tarkkaavasti.

"Milloinka he hänet kaappasivat?" kysyi Rybin, istuen alas vastapäätä
äitiä, päätänsä huojuttaen. "Teillä on paha onni, Nilovna."

"En ole tottunut siihen, mutta nähtävästi en voi sitä auttaa."

"Mitäpä muuta. Mutta kertokaa jo koko tapaus."

Jefim kantoi kannullisen maitoa, otti kupin pöydältä, virutti sen
vedellä ja täytettyänsä sen maidolla, ojensi pöydän ylitse Sofialle.
Hän liikkui melutta, kuunnellen äidin lyhykäistä kertomusta. Kun
äiti oli lopettanut, olivat kaikki ääneti hetkisen, katsellen toinen
toisiinsa. Ignati, joka istui pöydässä, piirsi kuvan kynnellänsä
pöytään. Jefim seisoi Rybinin takana, nojaten kyynäspäitänsä hänen
olkapäähänsä. Jakob nojasi puunrunkoa vasten, kädet ristissä rinnan
yli ja pää painuksissa. Sofia tarkasteli talonpoikia silmänurkistaan.

"Niin", venytti Rybin synkkänä. "Tämä on heidän mieluinen
menettelytapansa -- käydä avonaisesti ihmisten kimppuun!"

"Jos me täällä järjestäisimme semmoisia kulkueita", virkkoi Rybin
happamin hymyin, "hakkaisivat he kuoliaaksi kaikki maalaiset."

"Varmasti niin tekisivät", myönsi Ignati, nyökäten päätänsä. "Ei;
kyllä minä tästä lähden tehtaaseen, siellä on paljon parempi."

"Sanotte että Pavel vedetään oikeuden eteen?" kysyi Rybin.

"Niin. He ovat katsoneet sen parhaaksi."

"Oletteko kuulleet minkä rangaistuksen hän saa?"

"Pakkotyön tahi ijäksi Siperiaan", vastasi äiti tyynesti. Kolme
nuorukaista käänsivät katseensa äitiin, ja Rybin kysyi ääntänsä
alentaen, hitaasti:

"Ja kun hän ryhtyi tähän hommaan, tiesikö hän mikä häntä odotti?"

"Ei tiedä, vaan luulen että hän sen tiesi."

"Hän tiesi", vastasi Sofia äänekkäästi.

Kaikki olivat hiljaa ja liikkumattomina, aivan kuin yhden kylmän
aatoksen valtaamina.

"Vai niin", jatkoi Rybin hitaasti ja raskaasti. "Minä luulen myös,
että hän sen tiesi. Vakava mies miettii ennenkuin hän hyppää. Tuossa,
pojat, näette, että mies tiesi tulevansa pistetyksi keihäällä, tahi
tuomituksi kuritushuoneeseen, tai lähetetyksi Siperiaan; mutta
hän vaan meni sittekin. Jos äitinsä olisi asettunut poikkiteloin
hänen tielleen, olisi hän astunut hänen ruumiinsa ylitse ja mennyt
tietänsä. Eikös hän olisi astunut teidän ruumiinne ylitse, Nilovna?"

"Olisi kyllä", sanoi äiti väristen ja katsellen ympärillensä. Hän
huokasi syvään. Sofia silitteli hiljaa hänen kättänsä.

"Siinä on teille mies!" virkkoi Rybin hillityllä äänellä, tummat
silmänsä kiertäen miehestä mieheen. Kaikki vaikenivat uudelleen.

Äkkiä nousi Jakob pölkyltä, jolla oli istunut, astui eteenpäin,
kääntyi sitte sivulle ja virkkoi päätänsä pudistaen:

"Jos Jefim ja minä menisimme sotaväkeen, käskettäisiin meitä
pistämään juuri sellaisia miehiä kuin Pavel Mihailivitch."

"Ketä vastaan luulit sitte heidän teitä usuttavan?" ehätti Rybin
koleasti. "He kuristavat meidät omilla käsillämme."

"Minä menen sittekin sotapalvelukseen", virkkoi Jefim itsepintaisesti.

"Kukapa tässä koettaisi sinua estää?" huudahti Ignati. "Mene!" Hän
katseli Jefimiä suoraan kasvoihin ja virkkoi hymyillen: "Sinä aiot
ampua minua suorastaan päähän. Mutta älä vaan haavota minua, tapa
kerrallaan."

"Kuulkaa, pojat", virkkoi Rybin, antaen silmäyksensä vaeltaa pienen
seurueen ympäri, tehden raskaan ja väkinäisen liikkeen oikealla
kädellänsä. "Tässä on vaimo" -- hän osotti äitiä - "jonka poika on
varmasti mennyttä kalua."

"Miksi puhutte noin?" kysyi äiti surumielin.

"Se on tarpeellista", vastasi hän synkästi. "On tarpeellista että
tukkanne ei suotta harmaannu, että sydämenne ei pakahdu suotta.
Kuulkaa, pojat. Hän menetti poikansa, vaan mitäpä siitä. Onko se
tappanut hänet? Onko se vienyt hänen intonsa? Nilovna, toitteko
kirjoja tullessanne?"

Äiti katsahti häneen ja hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi: "Toin."

"Siinäpä se", huudahti Rybin, silitellen pöytää kämmenellään.
"Tiesin sen paikalla teidät nähtyäni. Miksi olisitte tarvinnut tulla
tänne, ellei juuri sen takia?" Uudelleen mittaili hän nuorukaisia
silmillänsä ja jatkoi juhlallisesti kulmakarvojansa rypistäen:
"Näettekö? He nipistivät pojan pois riveistä, ja äiti astui sijaan
hänen paikalleen."

Äkkiä löi hän pöytään molemmin käsin ja virkkoi oikaisten vartalonsa,
ja katseella, joka ei ennustanut hyvää: "Nuo --" -- tässä seulasi
karkea kirous -- "nuo ihmiset eivät tiedä, mitä he kylvävät sokeasti.
He tulevat sen tietämään, kun voimamme on kerran oleva täydellinen ja
kun me alamme lyödä lakoon heidän kirottua heinäänsä. Silloin he sen
tietävät!"

"Eräänä päivänä", jatkoi Rybin, "eräs hallitusvirkamies kutsui minut
luoksensa ja sanoi: 'Sinä paholainen, mitä sanoit sinä papille?'
'Miksi olen minä paholainen?' kysäsin minä. 'Minä ansaitsen leipäni
otsani hiellä, enkä tee pahaa kenellekään.' Niin lausuin. Hän haukkui
ja räyhäsi, lyöden minua kasvoihin. Kolme päivää ja yötä istuin
lukon takana. 'Vai tällä tavalla te puhutte ihmisille,' sanoin.
'Älkää toivoko armoa, te paholaiset. Vääryys, jonka kärsin, tulee
kostetuksi, jollei minun kauttani niin jonkun toisen kautta; jollei
teille, niin teidän lapsillenne. Muistakaa! Te olette kylväneet
pahaa; älkää odottako armoa!'

"Ja mitä olin sitte lausunut papille?" jatkoi hän keveämmällä
äänellä. "Kylän kokouksen jälkeen istui pappi talonpoikain seurassa
kadulla ja kertoi heille jotakin. 'Kansa on lammaslauma', sanoi hän,
'ja he tarvitsevat aina paimenen.' Minä lasken leikkiä. 'Jos', sanon
minä, 'he tekevät ketusta päällikön metsään, tulee siellä olemaan
paljo höyheniä, mutta ei yhtään lintua.' Hän katsoo mulahuttaa minuun
kieroon ja puhuu kuinka ihmisten pitäisi olla kärsivällisiä ja
rukoilla enemmän jumalaa, että hän antaisi enemmän kärsivällisyyttä.
Ja minä taas sanoa tokasen, että kyllähän kansa rukoilee, mutta että
varmaankaan ei jumalalla ole aikaa, koska hän ei heitä kuule. Silloin
alkoi pappi kysellä jurnuttaa, että mitä rukouksia minä rukoilen.
Vastaan hänelle rukoilevani yhtä samaa rukousta, jota koko kansa
rukoilee: 'Oi, Herra, opeta herroja kantamaan tiiliä, syömään kiviä
ja hakkaamaan puita.' Hän ei antanut minun edes lopettaa lausettani.
-- Oletteko vallasnainen?" kysyi Rybin Sofialta, katkaisten äkkiä
kertomuksensa.

"Miksi luulisitte minua vallasnaiseksi?" kysyi hän säpsähtäen
äkkinäisestä kysymyksestä.

"Miksikö?" nauroi Rybin. "Se on kumminkin tähti, jonka alla olette
syntyneet. Siinä kaikki. Te luulette että karttuunihuivi voi peittää
ylhäisen naisen kansan silmistä? Me tunnemme papin, vaikka hän olisi
puettu harmaaseen säkkiin. Äsken, esimerkiksi, panitte kyynäspäänne
märälle pöydälle, ja te säpsähditte ja pelästyitte. Paitsi sitä, on
selkänne liian suora työläisnaiseksi."

Peljäten että Rybin saattaisi kenties loukata Sofiaa raskaalla
äänellänsä ja leikillänsä, virkkoi äiti nopeasti ja päättävästi:
"Tämä on ystäväni, Mihail. Hän on hyvä nainen. Hän on työskennellyt
tukkansa harmaaksi tässä liikkeessä. Te ette ole hyvin --"

Rybin henkäsi syvään.

"Mitä, olivatko sanani loukkaavia?"

Sofia katsahti häneen kuivasti ja kysyi: "Te halusitte sanoa jotakin
minulle?"

"Niin minäkö? Joku aika sitte tuli tänne eräs mies, joka oli Jakobin
serkku. Hän potee keuhkotautia; mutta hän on oppinut yhtä ja toista.
Kutsummeko hänet tänne?"

"Kutsukaa vaan. Miksikä ei?" vastasi Sofia.

Rybin katseli häneen silmät pystyssä, virkkaen sitte Jefimille
matalalla äänellä: "Mene ja pyydä häntä, että tulisi tänne tänä
iltana."



Yö metsäkämpällä


Jefim meni noutamaan lakkinsa; sitte asteli hän pois kepeästi
kehenkään katsahtamatta, kadoten metsään. Rybin nyökkää päällään
siihen suuntaan johon hän oli kadonnut, virkkaen tyytymättömästi:
"Hän kärsii kaikessa hiljaisuudessa. Hän on auttamaton. Hänen ja
Jakobin pitäisi mennä sotaväkeen. Jakob sanoo yksinkertaisesti:
'En voi'. Eikä tämäkään veli tässä voi mennä; mutta hän haluaa,
hän hautoo tuumaa päässään. Hän ajattelee että hän voi herättää
sotilaita. Mutta minun mielipiteeni on se, että turhaa on päällänsä
puskea seinän lävitse. Keihäät käsissään he menevät -- minne? He
eivät näe -- he menevät omaa itseään vastaan. Niin, hänen sydämensä
on sairas, hän kärsii. Ja Ignati vielä ärsyttää häntä tarpeettomasti."

"En ollenkaan!" virkkoi Ignati. Hän puristi kulmakarvansa yhteen
ja piti silmänsä käännettyinä pois Rybinistä. "He kääntävät hänen
mielensä ja hän muuttuu aivan samanlaiseksi kuin muutkin sotamiehet."

"Tuskinpa vaan", vastasi Rybin miettivästi. "Mutta silloin on parempi
juosta pois armeijasta. Venäjä on laaja. Mistäpä saatte hänet
kynsiinne? Hän hankkii itsellensä toisen passin ja muuttaa kylästä
kylään."

"Niin aion minäkin tehdä", virkkoi Jakob, lyöden jalkaansa
puupalasella. "Kun kerran on tehty päätös mennä hallitusta vastaan,
on paras mennä kohti suoraan."

Keskustelu lakkasi. Mehiläiset ja ampiaiset hyrisivät kiireisinä
heidän korvissaan. Linnut liversivät, ja kaukaa kuului yksinäistä
laulua. Hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi Rybin: "Nyt täytyy meidän
taas tarttua työhön. Haluatteko levähtää? Täällä löytyy lavitsoja
vajassa. Jakob, keräile kuivia lehtiä heidän alleen. Ja te, äiti,
antakaa meille kirjoja. Missä ne ovat?"

Äiti ja Sofia alkoivat aukoa konttejaan. Rybin meni ulos heidän
luokseen virkkoen: "No niin! Kas sitä vaan! Eipä siellä vähä
olekkaan, näemmä! Oletteko olleet kauan aikaa tässä liikkeessä? Ja
mikä on nimenne?" Hän kääntyi Sofian puoleen.

"Anna Ivanovna. Kaksitoista vuotta. Miksi niin?"

"Muuten vaan."

"Oletteko olleet vankilassa?"

"Olen."

Hän vaikeni, poimien korkean pakan kirjoja käsiinsä, ja virkkoi
hänelle, hymyillen niin että hampaansa näkyivät: "Älkää panko
pahaksi, vaikka näin puhun. Talonpoika, ja herrasmies, ovat kuin
terva ja vesi. Niiden on vaikea sekaantua. He kimpoavat kauaksi
toisistaan."

"En ole mikään vallasnainen. Olen ihmisolento", virkkoi Sofia nauraen.

"Saattaa niin olla. Se on vaikeaa uskoa minunlaiseni miehen; mutta
sanovathan että sellaistakin tapahtuu. Sanovat että koira oli kerran
susi. Nyt piilotan kirjat."

Ignati ja Jakob riensivät hänen luokseen ojennetuin käsin.

"Anna meille muutamia."

"Ovatko ne kaikki samoja?" kysyi Rybin Sofialta.

"Ei, ne ovat erilaisia. Täällä on myös sanomalehtiä."

"Oh!"

Kaikki kolme miestä menivät niiden kanssa kiireesti majaan.

"Talonpojat ovat tulessa ja liekissä", kuiskasi äiti matalalla
äänellä, katsellen miettivästi Rybinin jälkeen.

"Niin", vastasi Sofia. "En ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja --
ne ovat niin marttyyrimaiset. Mutta menkäämme sisälle. Haluan heitä
katsella."

Kun naiset astuivat sisälle, olivat miehet jo uppoutuneet
sanomalehtiin. Ignati istui pöydällä, sanomalehti levitettynä
polvilleen ja sormet hiuksiin pistettyinä. Hän kohotti päätänsä,
katsahti hätäisesti naisiin ja kumartui lehtensä puoleen uudelleen.
Rybin seisoi niin, että katon raosta paistava aurinko juuri parahiksi
valaisi hänen lehtensä. Hän liikutti huuliaan lukiessaan. Jakob luki
polvillaan rinta lautaa vasten.

Sofia tunsi mikä into miehissä paloi totuuden tuntemiseen. Kasvonsa
kirkastuivat mielihyvästä. Astellen varovaisesti nurkkaan, istahti
hän lähelle äitiä, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja katseli
äänetönnä.

"Setä Mikhael, he ovat raakoja meille talonpojille", mutisi Jakob
lehdestään vilkaisematta.

Rybin katsahti häneen ja vastasi hymyillen: "Rakkaudesta meihin,
näet. Joka rakastaa, ei kykene loukkaamaan, sanoipa hän sitte mitä
tahansa."

Ignati veti syvän henkäyksen, kohotti päätään, hymyili ivallisesti
ja virkkoi, ummistaen silmänsä: "Tässä se sanotaan, 'Talonpoika
on lakannut olemasta ihmisolento.' Tietysti." Hänen avonaisten
kasvojensa ylitse kulki loukatun mielen varjo. "No niin, koettakaapa
pistäytyä minun nahkaani päiväksi tai pariksi, ja kääntyä siinä
ympäri, niin saamme nähdä miltä te näyttäisitte, herra viisastelia!"

"Minä käyn levolle vähäksi aikaa", virkkoi äiti tyynesti. "Olen
lopultakin väsyksissä."

Hän oikasi itsensä lavitsalle ja vaipui pian uneen. Sofia istui hänen
vieressänsä, silmät lukijoissa. Kun mehiläiset hääräsivät äidin
kasvojen ympärillä, ajoi hän ne pois.

Rybin tuli heidän luoksensa ja kysyi: "Onko hän nukuksissa?"

"On."

Hän oli vaiti hetkisen, katseli tutkivasti tyyntä, nukkuvaa äitiä ja
virkkoi hiljaa: "Hän on varmaan ensimäinen äiti, joka on seurannut
poikansa askelia -- aivan ensimäinen."

"Älkäämme häiritkö häntä; poistukaamme hänen luotaan", esitti Sofia.

"Meidän täytyy jo mennä työhön. Haluaisin puhella kanssanne
kernaasti, mutta jättäkäämme se illaksi. Tulkaa, pojat."

Kaikki kolme miestä menivät metsään, jättäen Sofian majaan. Sitte
rupesi jonkun matkan päästä kuulumaan kirveen kalsketta, josta kaiku
kiersi ympäri metsikön. Uneliaana seudun rauhaisuudesta ja voimakkaan
metsän tuoksun tenhoamana istui Sofia oven ulkopuolella, kuunnellen
lintujen viserrystä ja katsellen illan tuloa, joka vähitellen hiipi
metsiin ja piiritti ne. Harmaat silmänsä hymyilivät lempeästi.
Punastuvat auringon säteet lankesivat yhä viistommin. Vilkas lintujen
laulu taukosi. Metsä pimeni ja näytti käyvän tuuheammaksi. Puut
näyttivät lähestyvän likemmäksi hakattua aukkoa majan ympärillä ja
tekevän sen ystävällisemmän näköiseksi, peittäen sen varjoillaan.
Lehmät ammuivat jossain kaukana. Tervanpolttajat tulivat, kaikki
neljä yhdessä, tyytyväisinä että päivätyönsä oli loppunut.

Heräten heidän äänestänsä, astui äiti ulos majasta, haukotellen
ja hymyillen. Rybin oli tyytyväisemmän näköinen, eikä näyttänyt
synkältä, kuten tavallisesti.

"Ignati", virkkoi hän, "laittakaamme teetä. Me olemme vuorotellen
emäntinä. Tänään pitää Ignati huolen ruuastamme ja juomastamme."

"Olen iloinen, että tänään on minun vuoroni", virkkoi Ignati,
keräillen puita ja oksia avonaista kokkovalkeaa varten.

"Me olemme kaikki huvitetut vieraistamme", sanoi Jefim, istuen alas
Sofian viereen.

"Minä autan sinua", virkkoi Jakob vilkkaasti.

Hän toi esille ison leivän, joka oli paistettu kuumassa porossa ja
alkoi leikata siitä palasia pöydälle.

"Kuulkaa!" huudahti Jefim. "Kuuletteko tuon rykinän?"

Rybin kuunteli ja nyökäytti päätään.

"Aivan oikein, hän on tulossa", virkkoi hän Sofialle. "Todistaja on
tulossa. Haluaisin kuljettaa hänet halki kaupunkien ja asettaa hänet
julkisiin puistoihin, jotta ihmiset saisivat kuulla hänen puhuvan.
Hän kertoo aina saman asian; mutta jokaisen pitäisi saada se kuulla."

Metsästä ilmeni pitkä, etukumarainen mies, astuen hitaasti ja
tukien sauvalla astuntaansa. Hänen rintansa röhisi pahasti joka
hengenvedolla.

"Täällä tulee Soveli!" huudahti Jakob.

"Tässä olen", virkkoi mies käheästi. Hän vaikeni ja alkoi rykiä.

Räsyinen takki riippui hänen hartioiltaan alas kantapäihin. Pyöreän,
rypistyneen lakkinsa alta törrötti vähän suoraa, kellertävää tukkaa.
Vaalea, ohkanen partansa peitti epätasaisesti hänen luisevia
kasvojaan; suunsa ammotti puoleksi auki; silmänsä olivat vajonneet
syvälle otsan alle ja katselivat kuumeisesti tummista silmäkuopistaan.

Kun Rybin esitti hänet Sofialle, sanoi Soveli hänelle:

"Kuulin että olette tuoneet kirjoja väelle."

"Toin kyllä."

"Kiitän teitä kansan nimessä. Se itse ei voi vielä käsittää totuuden
kirjaa. He eivät osaa vielä kiittää; sentähden minä, joka olen jo
oppinut niin paljon, kiitän teitä heidän puolestaan." Hän läähätti
nopeasti, lyhkäsin henkäyksin, kuivien huuliensa läpitse. Äänensä
murtui. Heikot luiset sormet hapusivat rinnallaan koettaen napittaa
takkia.

"Teille ei ole suinkaan terveellistä olla metsässä näin myöhään,
sillä täällä on kosteaa ja suljettua", huomautti Sofia.

"Ei mikään ole minulle hyvä enää", vastasi hän melkein tukehtuneena.
"Ainoastaan kuolema!"

Tuskallista oli kuulla häntä. Koko olentonsa herätti avuttoman säälin
häntä kohtaan, joka sitte vaihtui tukalaksi pahoinvoinnin tunteeksi.

Puut pelmahtivat korkeaan lieskaan; koko ympäristö särisi ja
vavahteli; savun sekaiset varjot hyökkäsivät metsään peloissaan.
Ignatin pyöreät kasvot loistivat tulen takaa. Lieskat alenivat
ja ilma alkoi haista savulta. Uudelleen näyttivät tuuheat puut
vetäytyvän tummina aivan kokon ympärille, kuunnellen jännittävällä
huomiolla kipeän miehen puhetta.

"Mutta rikoksen todistajana saatan vielä hyödyttää ihmisiä. Katsokaa
minua! Olen kahdenkymmenen kahdeksan vuoden vanha, ja olen jo
kuolemaisillani. Noin kymmenen vuotta sitte saatoin nostaa viisi
sataa paunaa hartioilleni ihan kevyesti. Sellaisilla voimilla luulin
näkeväni ainakin seitsemänkymmentä vuotta, vaipumatta hautaan,
ja minä elin vain kymmenen vuotta kun loppuni jo koitui. Isännät
ovat ryövänneet minut; he ovat repineet neljäkymmentä vuotta pois
elämästäni; he ovat varastaneet neljäkymmentä vuotta minulta."

"Tämä on hänen laulunsa", virkkoi Rybin synkästi.

Pöydän ääressä alkoi kipeä mies puhua uudelleen:

"He hävittävät ihmiselämää työllä. Minkätähden? He ryöstävät
ihmisiltä heidän elämänsä. Minkätähden, kysyn vieläkin? Mestarini
-- hävitin elämäni kangastehtaassa, Nesidovissa -- mestarini
lahjoitti eräälle primadonnalle kultaisen pesuastian. Kaikki hänen
pesuvehkeensä olivat kullasta. Tämä pesuastia sisältää sydänvereni,
koko elämäni. Siihen meni minun terveyteni. Mies tappoi minut työllä,
tyydyttääksensä rouvaansa verelläni. Hän osti hänelle kultaisen
pesuastian minun verelläni."

"Minua paleltaa", virkkoi sairas mies. Jakob auttoi häntä nousemaan
ja vei hänet kokon äärelle.

Kokko paloi nyt tasaisesti ja leimuavin liekein ja naamattomat varjot
väijyivät sitä syrjästä. Soveli istui hirsipölkylle, ojentaen kuivat,
läpikuultavat kätensä valkeaa kohti, yskien. Äiti kuunteli, katseli
ja kerran vielä välähti eteensä selvä ja valoinen tie, jota Pavel ja
hänen toverinsa kulkivat.

Sofia alkoi kertoa yleismaailmallisesta taistelusta, jota kansat
kävivät oikeuden saavuttamiseksi, Saksan talonpoikain kapinoista
entisinä aikoina, irlantilaisten kurjuudesta, sekä Ranskan
talonpoikain vallankumouksesta vapautensa tähden.

Metsässä, joka oli pukeutunut yön samettivaippaan, leimuavan kokon
ääressä, kohosivat historialliset tapahtumat esille, toinen toisensa
jälkeen, tapahtumat, jotka olivat järisyttäneet maailmaa; yksi
kansakunta kerrallaan nousi maapallolla toinen toisensa jälkeen,
kylpien verissään, nääntyneenä taistelusta; ja suurten sotilaiden
nimiä mainittiin, jotka olivat kuolleet vapauden ja totuuden puolesta.

Sofian ääni näytti kaikuvan vienosti kaukaisesta menneisyydestä
saakka. Se herätti toivoa, se kannatti luottamusta, ja pieni seura
kuunteli hiljaksensa sen musiikkia, veljiensä suurta kertomusta
hengessään. He katselivat naisen kalpeisiin kasvoihin ja hymyilivät
vastineeksi hänen harmaiden silmiensä hymyyn. Heille alkoivat selvitä
syyt kaikkien kansakuntien sotiin maan päällä -- loppumaton taistelu
vapaudeksi ja yhdenvertaisuudeksi -- tuli elävämmäksi ja muuttui
pyhemmäksi heidän silmissään. He näkivät toiveensa ja ajatuksensa
loitompana, peitettyinä tummalla menneisyyden verisellä esiripulla,
keskellä vieraita kansoja. Ja sisällisesti, sekä mielessään että
sydämessään, tulivat he yhdistetyiksi tähän maailmaan, nähden siinä
ystäviä, jotka olivat päättäneet saada oikeuden valtaan maan päällä
ja olivat maksaneet vapautuksensa mittaamattomilla kärsimyksillä,
vuodattaen kokonaisia verivirtoja omaa vertansa.

Miehet kuuntelivat kaikessa hiljaisuudessa, peljäten katkaista
kirkkaan nauhan, joka kiinnitti heidät maailmaan. Ainoastaan
silloin tällöin paransi joku heistä valkeaa, pistäen varovaisesti
kannonkönttyrän siihen, ja kun säkenet ja savu nousivat kokosta,
häsitti joku käsillään savun naisen kasvoista pois.

Kerran kohosi Jakob ylös ja virkkoi: "Odottakaa hetkinen, olkaa
hyvä." Hän juoksi sisälle vajaan ja kantoi vaippoja. Ignati auttoi
häntä ja he käärivät molemmat naiset niihin, hartioista jalkateriin
saakka. Ja taas puheli Sofia, kuvaillen voiton päivää.

Aamun koittaessa lopetti hän peräti väsyneenä ja katseli hymyillen
miettiviä, kirkastuneita kasvoja.

"Jo on aika meidän lähteä", virkkoi äiti.

"Niin, jo on aika", vastasi Sofia valittaen.

"Olen pahoillani teidän lähdöstänne", virkkoi Rybin.

"Te tarjootte hyvyyttä ja saatte vainoomista palkaksenne", virkkoi
Jefim. "Mutta heidän pitäisi mennä, setä Mikhael, ennenkuin kukaan
heitä näkee. Me jakelemme kirjat väen keskuudessa: viranomaiset
alkavat nuuskia mistä ne tulevat, ja sitte joku muistelee nähneensä
matkailijoita täällä."

"No niin, äiti, kiitän teitä vaivoistanne", virkkoi Rybin,
keskeyttäen Jefimin. "Minä ajattelen aina Pavelia teidät nähdessäni
ja te olette vaeltaneet oikeaa tietä."

Hän seisoi äidin edessä lämminneenä, leveä ystävällinen hymy
kasvoillaan. Ilma oli kolakkaa, mutta hänellä oli vaan ohkanen paita
päällään, kaulus avoinna ja rinta paljaana. Äiti katseli hänen
voimakasta vartaloansa ja virkkoi hymyillen: "Paras olisi että
panisitte päällenne jotakin; nyt on kylmä."

"Sisälläni palaa valkea."

Kolme nuorukaista seisoi nuotion ääressä, keskustellen matalalla
äänellä. Jaloissansa makasi sairas mies aivan kuin kuolleena,
peitettynä lyhyillä turkeilla. Taivas kalpeni ja varjot hävisivät;
lehdet värisivät hiljaa, odottaen auringon tuloa.

"Meidän täytyy siis lausua hyvästit teille", virkkoi Rybin, puristaen
Sofian kättä. "Kuinka löydämme teidät sieltä kaupungista?"

"Teidän täytyy käydä minua katsomassa", virkkoi äiti.

Nuorukaiset, jotka olivat seisoneet kokon ääressä, menivät Sofian luo
ja puristivat ääneti hänen kättänsä kömpelöllä ystävyydellä. Sairaan
miehen käheä yskintä kuului. Kokon hiilusta alkoi jäähtyä.

"Hyvästi!" virkkoivat talonpojat melkein kuiskaten; tuo surullinen
sana kaikui naisten korvissa vielä kauan aikaa.

He vaelsivat ilman kiirettä, aamun hämärässä, metsäpolkua pitkin.
Äiti, joka asteli Sofian jälessä, virkkoi: "Kaikki tämä tuntuu niin
hyvältä -- se on aivan kuin unta -- niin hyvälle se tuntuu. Kansa
haluaa tietää totuuden, rakkaani; niin, he tahtovat tietää totuuden.
Tuntuu aivan kuin kirkossa suurena juhlapäivänä, kun pappi ei ole
vielä saapunut, ja kaikki on hämärää ja hiljaista; siellä tuntuu
kolkolta ja ihmiset alkavat tulvata sisälle. Kynttilöitä sytytetään
pyhäinkuvien eteen ja lamppuja myös, ja vähän kerrassaan hajottavat
ne pimeän hämärän, valaisten jumalan huoneen."

"Totta", virkkoi Sofia. "Mutta sillä erotuksella, että tässä on
jumalanhuoneena koko maailma."

"Niin, koko maailma", kertasi äiti. "Se tuntuu niin hyvältä että sitä
on vaikea uskoa."

He kulkivat edelleen, puhuen Rybinistä, sairaasta miehestä ja
nuorista talonpojista, jotka olivat niin tarkkaavaisen hiljaisina
ja jotka niin kömpelösti, mutta innokkaasti ilmaisivat kiitollista
ystävyyttänsä pienillä kohteliaisuuksilla naisia kohtaan. Tultuansa
avoimelle kedolle, kohtasi heitä auringonnousu. Vaikka itse vielä
näkymätönnä, lähetti se ympäriinsä läpikuultavan viuhkan ruusuisia
säteitä, ja kastehelmet kimaltelivat ruohokossa monivärisinä,
säteillen kevätiloa. Linnut heräsivät raikkaina. Sofia alkoi hyräillä
laulua, joka oli reipas kuin itse aamu.



Toverit työssä


Nilovnan elämä vieri eteenpäin omituisessa rauhassa, Sofia meni pian
pois muutamaksi päiväksi ja ilmaantui uudelleen viiden päivän päästä,
iloisena ja vilkkaana. Sitte katosi hän taas muutaman tunnin kuluttua
ja palasi muutamain viikkojen kuluttua. Nikolai, joka aina oli
hommassa, eli yksitoikkoista, säännöllistä elämää. Kahdeksan aikaan
aamulla joi hän teetä, luki sanomalehtensä ja kertoi uutiset äidille.
Yhdeksän aikaan meni hän virastoon.

Äiti siisti huoneet, valmisti päivällisen, pesi itsensä, muutti
puhtaan puvun päällensä ja istui sitte huoneeseensa katselemaan kuvia
ja kirjoja. Hän oli jo oppinut lukemaan, mutta lukuharjoitukset
saivat hänet pian väsyksiin, ja silloin ei hän kyennyt ymmärtämään
sanoja. Mutta kuvat olivat alituisena ihmettelynä hänelle, kuten
lapselle. Ne avasivat hänen eteensä selvän, vaihtelevan maailman
uusia ja hämmästyttäviä asioita. Suunnattoman suuria kaupunkeja
ilmestyi hänen eteensä, kauniita rakennuksia, koneita, laivoja,
muistomerkkejä, ja äärettömiä rikkauksia, joita kansat olivat
luoneet, jotka pyörryttivät päätä luonnon moninaisine aarteineen.
Elämä laajeni äärettömästi; joka päivä tuotti joitakin uusia,
suuria ihmeitä. Vaimon nälkäinen sielu oli yhä enenevällä voimalla
herännyt rikkaaseen elämään, lukemattomine kauneuksineen. Varsin
mieluisasti tutki hän suuria kuvia eläinkunnasta, ja vaikka teksti
oli kirjoitettu vieraalla kielellä, sai hän kaikista katselemistaan
selvän käsityksen maan laajuudesta, kauneudesta ja rikkaudesta.

"Maailma on avara", virkkoi hän Nikolaille päivällisellä.

"Niin, ja kuitenkin asuvat ihmiset toisiinsa litistettyinä tilan
puutteessa."

Hyönteiset, varsinkin perhoset, hämmästyttivät häntä kaikkein enin.

"Miten ihmeen kaunista, Nikolai Ivanovitch", huomautti hän. "Ja
kuinka paljo tällaista hurmaavaa kauneutta löytyy kaikkialla,
mutta joka kaikki on meiltä kätkössä; se vaeltaa ohitsemme, meidän
huomaamatta. Ihmiset häärivät tietämättöminä, voimatta nauttia
mistään. Heillä ei ole taipumusta siihen suuntaan. Mutta kuinka moni
tuntisi itsensä onnelliseksi, jos tietäisi kuinka rikas maa on ja
kuinka ihmeellisiä olentoja siinä elää."

Nikolai kuunteli hänen ihastustansa, hymyili, ja toi hänelle uusia
kuvakirjoja.

Iltasin kokoontui usein vieraita hänen luokseen. Monasti oli heidän
joukossaan henkilöitä, jotka olivat tulleet useista eri kaupungeista.
Pitkät keskustelut kääntyivät aina yhteen ja samaan suuntaan, koko
maailman työluokan kohtaloon. Äiti tarjoili heille teetä ja ihmetteli
lämpöä, jolla he keskustelivat elämästä ja työväestä, keinoista,
joiden avulla voisivat yhä helpommin ja pikemmin kylvää totuutta
heidän sekaansa ja kuinka kehittää heitä henkisesti. Nämä arvoitukset
jännittivät aina tovereita; koko elämänsä kieri niiden ympäri.

Äiti tunsi että hän käsitti työluokan elämää paremmin kuin nämä
ihmiset, ja että hän näki selvemmästi kuin he äärettömän tehtävän,
jonka he olivat ottaneet. Hän saattoi katsella heitä jonkunlaisella
alakuloisella hellyydellä, kuten vanhemmat ihmiset katselevat lapsia,
jotka näyttelevät vanhempia ihmisiä, ymmärtämättä niiden suhteita
toisiinsa.

Toisinaan nähtiin Sashenka heillä. Hän ei viipynyt koskaan kauan ja
puheli aina virallisesti ja hymyilemättä. Hän ei koskaan unohtanut
kysyä lähtiessään: "Kuinka Pavel Mikhailovitch voipi? Onko hän
tervennä?"

Joskus valitteli äiti Sashenkalle että Pavelia pidettiin niin kauan
vankilassa ilman tutkintoa, eikä päivää vielä oltu määrätty, jolloin
hänen asiansa tulisi käsiteltäväksi. Sashenka näytti synkältä ja
vaikeni itsepintaisesti, sormiensa vavahdellessa. Nilovna oli
kiusauksessa sanoa hänelle: "Rakas tyttäreni, mitä sinä suotta siinä
-- tiedänhän että rakastat häntä, minä tiedän sen," Mutta Sashenkan
kylmät kasvot, tiukasti puristetut huulet ja kuiva viranomainen
käytös, joka näytti vaativan ehdotonta vaikenemista, kielsi kaikki
tunteenpurkaukset.

Kerran tuli Natasha. Hän osoitti suurta riemastusta äitiä nähdessään,
suuteli häntä ja muun muassa ilmoitti lyhyesti: "Äitini kuoli, äiti
raukkani on kuollut!" Ja nopealla käden liikkeellä kuivasi hän
silmänsä, jatkaen: "Olen pahoillani hänen tähtensä. Hän ei ollut
vielä viittäkymmentä täyttänyt. Hänellä olisi voinut olla vielä pitkä
elämä edessään. Mutta kun katsahdamme siihen toiselta puolelta,
täytyy sanoa, että kuolema olisi helpompi kuin sellainen elämä --
aina yksin, vieraana jokaiselle, tuntien ettei kukaan häntä tarvinnut
-- voitteko kutsua sitä elämäksi?"

Natasha oli nyt opettajana pienessä kaupungissa, jossa oli
kangastehdas ja Nilovna joskus vei hänelle kiellettyjä kirjoja,
lentolehtiä ja sanomalehtiä. Äidin varsinaiseksi työksi tuli nyt
kirjallisuuden levittäminen. Useita kertoja kuussa, puettuna
milloin nunnaksi tai pitsikaupustelijaksi, joko rikkaan kauppiaan
vaimoksi tai toivioretkeläiseksi, souti tai käveli hän halki läänin
tuohikontti selässä tai kapsäkki kädessä.

Hän halusi puhella kansalle ja tahtoi myös kuulla heidän
kertomuksiansa elämästä, heidän valituksiansa, heidän vaikeuksiansa
ja vaikerrustansa. Edessänsä pyöri ihmiselämä yhä laajempana ja
värikkäämpänä -- tämä rauhaton, tuskainen elämä kului yhtämittaisessa
tavoittelussa leipäpalasta. Hän älysi että maan päällä oli kaikkea
viljalti ja runsaasti, mutta että alemmat kansankerrokset elävät
puutteessa ja puolinälässä, ympäröitynä pohjattomilla rikkauksilla.
Kaupungeissa hököttivät kirkot täynnä kultaa ja hopeaa, jota jumala
ei tarvinnut ja kirkon rappusilla värisi kerjäläisiä turhaan
odotellen yhtä kuparilanttia pistettävän käteensä.

Kuvista ja kertomuksista Jesuksen elämästä tiesi hän myös että hän
oli köyhäin ystävä, ja että hän pukeutui yksinkertaisesti. Mutta
kirkoissa, joissa köyhälistö lähestyi häntä lohdutusta hakeakseen,
näki hän hänet ristiinnaulituksi hävyttömällä kullalla, näki silkkiä
ja samettia pöyhistelemässä puutteellisten edessä. Huomaamattansa
alkoi hän rukoilla vähemmän; kuitenkin ajatteli hän enemmän Jesusta
ja ihmisiä, jotka mainitsematta hänen nimeänsä, aivan kuin eivät
olisi häntä tunteneet, elivät mielestänsä aivan hänen tahtonsa
mukaisesti, ja pitivät maailmaa myös köyhille kuuluvana, haluten
jakaa kaiken maailman rikkaudet tasan niiden kanssa.

Äiti palasi aina Nikolain luokse matkoiltaan, mielissään kaikista
havainnoistaan, mitä oli tehnyt matkojensa varrella, ylpeänä ja
tyytyväisenä toimitetusta tehtävästään.

"Hyvä on mennä joka paikkaan ja nähdä paljon", virkkoi hän
Nikolaille iltasella. "Sillä tavoin oppii ymmärtämään miten elämä on
järjestetty."

Ja joutoaikonaan istui hän kirjojen ääreen, ja katseli taas kuvia,
havaiten joka kerta jotain uutta, laajentaen yhä silmäinsä edessä
pyörivää elämän panoraamaa, joka avasi hänelle luonnon kauneuksia ja
ihmisen voimakasta ja nopeaa luomiskykyä. Nikolai tapasi hänet usein
nenä kuvissa kiinni ja hän saattoi silloin hymyillä ja kertoa hänelle
jotain ihmeellistä. Hämmästyneenä ihmisten uskalluksesta, saattoi hän
silloin kysyä häneltä epäuskoisesti: "Onko se mahdollista?"

Tyynesti, kaikella luottamuksella omiin ennustuksiinsa
tulevaisuudesta, katseli Nikolai lempeillä silmillänsä lasiensa
välitse äitiin ja kertoi hänelle tulevaisuuden muodostumisesta.

"Ihmisen toiveet ja edellytykset ovat mittaamattomat ja hänen
voimansa on tyhjentymätön", virkkoi hän. "Mutta maailma on kuitenkin
vielä hyvin hidas saavuttamaan henkisiä rikkauksia. Koska meidän
päivinämme jokainen, joka on halukas vapauttamaan itsensä, on
pakoitettu kokoomaan, ei valistusta, mutta rahaa. Mutta kun ihmiset
kerran ovat kukistaneet ahneuden ja ovat vapauttaneet itsensä
orjallisesta työstä --"

Äiti kuunteli häntä jännittävällä huomionkiinnolla ja vaikka hän vaan
harvoin ymmärsi hänen sanojensa täyttä merkitystä, vaikutti häneen
heidän varma uskonsa yhä syvemmästi ja valtavammasti.

Kerran Nikolai, joka tavallisesti oli niin säännöllinen, tuli
työstään kotiin paljon myöhemmin tavallista tapaansa ja virkkoi,
hieroen kämmeniänsä ihastuksesta: "Tiedättekös mitä, Nilovna, tänään
vierailutunnilla pääsi eräs tovereista karkaamaan pois vankilasta!
Mutta emme ole onnistuneet saamaan selville kuka hän on."

Äidin täytyi heiluttaa ruumistansa, ylenmääräisestä mielihyvästä. Hän
istui alas tuolille ja kysyi pakoitetulla tyyneydellä: "Kenties se on
Pavel?"

"Mahdollista kyllä. Mutta vaikeus on siinä, kuinka hänet löydämme,
kuinka saamme hänet kätketyksi. Minä lähden ulos uudelleen."

"Minä menen myös", virkkoi äiti, nousten.

"Te menette Jegorin luo ja kuulustatte josko hän tietää hänestä
mitään", esitti Nikolai, mennen ulos nopeasti.

Äiti heitti huivin päähänsä ja riensi nopeasti pitkin katuja,
äkillisen toivon vallassa. Silmänsä himmenivät ja sydämensä tykytti
nopeasti. Hän kadotti aivan hengityskykynsä ja saavuttuansa Jegorin
käytävään, pysähtyi hän, ollen pyörtymäisillään. Hän kääntyi ympäri,
huudahti hämmästyksestä ja sulkien silmänsä sekunniksi. Nikolai
Vyesovshchikov seisoi ovella, kädet taskuissa, katsellen häntä
hymyten.

"Nikolai, Nikolai", kuiskasi hän ja juoksi alas häntä tapaamaan.
Hänen sydäntänsä pakotti pettymyksestä poikansa puolesta.

Sitte juoksi hän nopeasti yläkertaan, Jegorin huoneeseen, tavaten
hänet kipeänä vuoteella. Hän kuiskasi kiireesti:

"Nikolai on poissa vankilasta."

"Kuka Nikolai?" kysyi Jegor, kohottaen päänsä tyynyltä. "Siellä on
niitä kaksittain."

"Vyesovshchikov. Hän on tulossa tänne!"

"Mainiota! Mutta minä en voi kohota häntä tervehtimään."

Vyesovshchikov oli jo astunut sisälle. Hän lukitsi oven jälkeensä,
ja ottaen hatun pois päästänsä, nauroi hän hiljakseen, silitellen
hiuksiansa. Jegor kohotti itsensä kyynäspäittensä varaan.

"Ole kuin kotonasi", virkkoi hän nyökäyttäen päätänsä.

Nikolai meni äidin luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Jos en olisi teitä nähnyt, olisin yhtä hyvin saanut kääntyä takaisin
vankilaan. En tunne ketään koko kaupungissa. Jos olisin mennyt
laitakaupungille, olisivat he vanginneet minut heti paikalla. Ja niin
kävelin mietiskellen, mikä hullu olin kun läksin pakenemaan. Äkkiä
näen Nilovnan juoksevan ja minä kapasemaan perässä."

"Kuinka onnistuitte pakenemaan?"

Vyesovshchikov istui kömpelösti sängyn reunalle ja puristi Jegorin
kättä.

"En tiedä kuinka se oikein tapahtui", virkkoi hän vaivaloisella
tavalla. "Se oli onnenpotkaus. Olin kävelyllä, ja vangit alkoivat
pieksää ylitarkastajaa. Eräs ylitarkastaja erotettiin santarmistosta
varkauden takia. Tämä taas on vakooja ja hän tuskastuttaa jokaisen
elämän. No niin, he antoivat hänelle aika höyhennyksen, muut
vanginvartijat pelästyivät ja puhalsivat piiskuillaan. Huomasin
portin olevan auki. Minä vaelsin ulos, joutuen avonaiselle torille
ja näin kaupungin edessäni. Astelin yhä eteenpäin, ilman kiirettä,
kuten unissani. Mennessäni puhelin itsekseni: 'Minne minä nyt menen?'
Katsahdin taakseni ja huomasin vankilan portin jo suljetuksi. Aloin
käydä alakuloiseksi. Olin pahoillani toisten tovereiden takia. Tekoni
tuntuu minusta typerältä. En ollut aikonut karata."

"Hm!" virkkoi Jegor. "Sinä olisit kääntynyt takaisin, koputtanut
kunnioittavasti portille ja pyrkinyt sisään. 'Suokaa anteeksi',
olisit sanonut, 'minä jouduin kiusauksen valtaan, mutta tässä nyt
olen."

"Niin", jatkoi Nikolai hymyillen. "Se olisi ollut myös typerää,
ymmärrän sen. Mutta siitä huolimatta ei se ollut kaunis teko toisille
tovereille -- minä astuskelen pois virkkamatta mitään kenellekään!
No niin, minä kuljin ja kuljin ja jouduin lapsen hautasaaton kanssa
samaan matkaan. Istuin alas hautausmaalle ja nautin raittiista
ilmasta."

"Sitte menin museoon. Kuljeskelin siellä, katselin ja katselin,
miettien koko ajan: 'Minne menen täältä?' Aloin tulla kauhean
nälkäiseksi. Astuin kadulle ja kuljin edelleen. Suuni alkoi tuntua
kuivalta. Jo näin poliisiupseereja liikkeellä, tarkastelevan jokaista
kulkijaa. 'No niin', mietin mielessäni, 'pian lankean elävän jumalan
käsiin'. Mutta äkkiä tuli Nilovna juosten päinvastaiseen suuntaan.
Minä käännyn ympäri ja seuraan häntä. Siinä koko juttu."

"Eikö sinua surettanut nuo upseerit? Luulen että hekin ovat pahalla
mielellä", kiusasi Jegor. Hän käänteli vaikeasti itseänsä sängyssä
ja virkkoi totisesti ja vakavasti: "Mutta leikki pois, meidän täytyy
sinut kätkeä -- joka ei suinkaan ole yhtä helppoa kuin hauskaa.
En jaksa nousta ylös --" Hänen äänensä loppui. Hän pani kätensä
rinnalleen ja alkoi hiljaa sitä hieroa.

"Olette kovin kipeä, Jegor Ivanovitch", virkkoi Nikolai synkästi,
painaen päänsä alas. Äiti huokasi ja heitti levottoman silmäyksen
ympäri huoneen joka oli täynnä tavaraa.

"Se on asiani. Mutta, äiti, kyselkääpä Pavelista. Turhaa on käydä
tässä välinpitämättömäksi", virkkoi Jegor.

Vyesovshchikov hymyili leveästi. "Pavel voi hyvin. Hän on luja ja
reipas. Hän on kuin olisi vanhin joukossamme. Hän juttelee upseerin
kanssa ja antaa määräyksiä. Häntä kunnioitetaan. Ja siihen on syytä
kyllä."

Vlasova nyykäytti päätänsä.

"Toivoisin että antaisitte minulle jotain syötävää. Olen hirmuisesti
nälissäni", huudahti Nikolai yhtäkkiä, hymyillen veikeästi.

"Äiti, siellä on leipää hyllyllä. Anna hänelle. Mene sitte käytävään
ja koputa toiselle ovelle täältä vasemmalle päin. Eräs nainen
aikaisee sen ja te pyydätte että hän kokoaa mitä ikinä löytää
syötävää ja tulee tänne."

Äiti meni pois ja koputti ovelle. Hän jännitti kuuloaan, koko ajan
ajatellen Jegorista: "Hän on kuolemaisillaan."

"Kuka se on?" kysyi joku oven sisäpuolelta.

"Tulen Jegor Ivanovitchin puolesta. Hän pyytää teitä pistäytymään
luonansa."

"Tulen heti paikalla", vastasi vaimo, avaamatta ovea. Äiti odotti
vielä ja kolkutti taas. Tällä kertaa avautui ovi ja ulos astui pitkä,
lasisilmä nainen, silitellen rypistyneitä hihojaan.

Kun he astuivat Jegorin huoneeseen, kuului hänen äänensä: "Olen
valmistautumassa yhtymään esi-isiini, ystäväiseni. Ludemidlo
Vasilievna, tämä mies karkasi vankilasta -- jokseenkin röyhkeä teko.
Antakaa hänelle ruokaa ennen kaikkea ja sitte piilottakaa häntä pari
päivää."

Vaimo nyykäytti päätään ja katsoi tarkasti sairaan miehen kasvoja.

"Lakatkaa joutavasta leikinlaskusta, Jegor, tiedättehän että se
ei tee teille hyvää. Teidän olisi pitänyt käskeä minua tänne heti
heidän tultuaan. Ettehän ole ottanut lääkettänne. Miksi olette noin
huolimaton, vaikka olette itse sanonut että te hengitätte helpommin
kuin olette ottaneet lääkettä. Toveri, tule luokseni. He hakevat
Jegorin pian sairashuoneeseen."

"Vai niin, vai pitää minun mennä tästä vielä sairashuoneeseen?" kysyi
Jegor, näyttäen hämmästynyttä naamaa.

"Me lähdemme nyt", virkkoi nainen Nikolaille, "mutta minä palajan
pian takaisin. Antakaa Jegorille ruokalusikallinen tätä lääkettä. Ja
älkää antako hänen puhua." Hän poistui Nikolain kanssa.

"Viehättävä nainen", virkkoi Jegor huoaten. "Erinomainen nainen! Hän
tekee kaikki painotyömme."

Ludmilla astui sisälle ja sulkien oven varovasti, kääntyi Vlasovan
puoleen virkkaen: "Ystävämme pitäisi saada vaihtaa vaatteita mitä
pikemmin ja lähteä täältä kiireimmän kautta. Kiiruhtakaa sentähden ja
hankkikaa hänelle vaatteita, niin pian kuin suinkin voitte ja tuokaa
ne tänne. Olen pahoillani ettei Sofia ole täällä. Hänen erikoisalansa
on tovereiden piilottaminen."

"Varokaa nuuskijoita", kuiskasi nainen.

"Kyllä tiedän", virkkoi äiti jonkunlaisella ylpeydellä.

Hän pysähtyi minuutiksi oven ulkopuolelle tarkastaaksensa joka
suunnalle, sitoen muka huiviansa tekosyyksi viivyttelyyn. Hän kykeni
jo erottamaan sissit muusta väestä melkein heti ne nähtyään.

Tällä kertaa ei hän nähnyt mitään sen tapaista naamaa, ja hän asteli
katua myöten kiiruhtamatta. Hän otti issikan ja käski ajamaan
kauppatorille. Kun hän osti vaatteita Nikolaille, tinki hän ahkerasti
ja haukkui sillä välin juopporattia miestänsä, jolle hänen täytyi
ostaa uudet vaatteet kerta kuukaudessa. Sellaisilla lapsellisilla
varokeinoilla hankittuansa vaatteet, kiiruhti hän takaisin Jegorin
asuntoon; sitte saattoi hän Nikolain kaupungin ulkopuolelle.
Eräällä autiolla kadulla kohtasivat he Sashenkan, ja kun äiti oli
päännyökäyksellä jättänyt hyvästit Vyesovshchikoville, riensi hän
kotiin päin helpotuksen huokauksella.



Vieläpä kuolemassa


Ennen puoliyötä kuoli Jegor sairashuoneessa ja koko seuraavan päivän
touhusi äiti maahanpaniaista. Iltasella, kun hän, Nikolai ja Sofia
joivat teetä puhellen Jegorista, tuli Sashenka heille.

"Puhelin koko yön Vyesovshchikovin kanssa", virkkoi hän. "Hän tuntui
minusta synkeältä. Sellainen hän oli, liioittelematta. Pimeä, sitkeä
viha kiehui hänessä jokaista kohtaan. Mutta kun hän lausui: 'Toverit'
-- teidän pitäisi kuulla millä lämmöllä ja innolla hän sen lausuu
-- sitä on minun mahdotonta matkia. Hän on muuttunut ihmeellisen
yksinkertaiseksi ja avosydämiseksi, ja hän on äärettömästi halukas
työskentelemään."

"Hänen mielensä on aivan kokonaan uponnut ajattelemaan tovereitaan",
jatkoi Sasha. "Ja tiedättekö mitä hän minulle vakuutti? Että minun
pitäisi järjestää pakoretki toisille tovereille. Hän sanoi että sen
saapi aikaan hyvin helposti."

"Siitä ei voi olla muuta kuin yksi mielipide", virkkoi Nikolai
vakuuttavasti. "Mutta ensin täytyy meidän saada selville, josko
toverit haluavat paeta."

Sasha painoi päänsä alas.

"Kuinka olisi mahdollista etteivät he haluaisi?" kysyi äiti
huokauksella. Sofia nyökkäsi hänelle myöntyvästi ja meni ikkunan luo.
Äiti ei voinut käsittää etteivät vangit tarttuisi ojennettuun käteen,
ja katseli toisia hämillään. Hän halusi kuulla enemmän karkaamisen
mahdollisuudesta.

Nikolai meni äidin luo, joka pesi kuppeja, ja virkkoi hänelle:
"Saatte tavata Pashan huomisen perästä. Antakaa hänelle lappu käteen,
puhellessanne hänen kanssaan. Ymmärrättekö? Meidän täytyy saada
tietää heidän mielensä."

"Ymmärrän, ymmärrän", vastasi äiti nopeasti. "Minä annan sen hänelle
helposti. Se on juuri minulle sopiva toimi."

"Minun täytyy lähteä", virkkoi Sasha; ja äänetönnä hyvästeli hän
kaikkia. Hän kiirehti pois suorana ja kuivasilmäisenä, astuen hieman
raskaasti.

"Tyttö parka", virkkoi Sofia lempeästi.

"Ni-iin", venytti Nikolai. Sofia asetti kätensä äidin olalle, ja
istui sitte tuolille hänen viereensä.

"Haluaisitteko saada sellaisen tyttären?" Sofia katseli ihan hänen
silmiinsä.

"Oh, jospa saisin nähdä heidät yhdessä, edes yhden ainoan päivän!"
huudahti Nilovna valmiina itkemään.

Seuraavana aamuna seisoi joukko miehiä ja naisia sairashuoneen
ovella odottamassa toverin ruumisarkkua. Vakoojia kierteli ahkerasti
ympärillä, korvat pörhöllään saadaksensa kuulla jonkun sanan,
tarkastellen kasvoja ja heidän liikkeitään. Toisella puolen katua
katselivat poliisit heitä revolverit vyöllä.

Portti aukeni, ja arkku kannettiin ulos koristettuna seppeleillä,
joihin oli sidottu punaisia nauhoja. Miehet paljastivat päänsä
ääneti. Eräs pitkä upseeri pujottelihe väkijoukon läpitse sotilaiden
seuraamana. He piirittivät arkun, ja upseeri virkkoi käheällä
komentavalla äänellä: "Ottakaa pois nauhat!"

Miehet ja naiset käräytyivät yhä tiukempaan hänen ympärilleen. He
huusivat hänelle viuhtoen käsillään ja koettaen jokainen päästä yhä
lähemmä. Äiti kalpeni mielenliikutuksesta, ja hän näki kyyneleitä
muutamien silmissä.

Sekasorto ja kiihtymys kasvoi. Arkku huojui heidän päittensä tasalla.
Äiti pelkäsi äkillistä yhteentörmäystä, ja hän puhui sekä oikealle
että vasemmalle: "Miksi emme täyttäisi heidän pyyntöänsä, jos he
kerta ovat tuollaiset? Toverien pitäisi myöntyä ja ottaa pois nauhat.
Mitäpä muuta voisivat kumppalit tehdä?"

Kova ja terävä ääni kuului muiden ylinnä:

"Me pyydämme ettei meitä häiritä saattaessamme toveriamme jota olette
rääkänneet, hänen viimeiseen leposijaansa."

"Ottakaa pois nauhat, Jakolev! Leikatkaa ne pois!"

Ihmiset ulvoivat kuin sudet rannikolla, sitte, painaen päänsä alas
voimattomuuden tunteella, riensivät he eteenpäin, täyttäen kadun
jalkojensa töminällä.

Heidän edellään huojui kirjavapeittoinen arkku rutistuneine
seppeleineen. Väkijoukon takana nousi harmaita olentoja, jotka
olivat ratsastavia poliiseja ja vierellä kulki poliisijoukko sapelit
kupeilla; nuuskijoita näkyi kaikkialla.

Hautausmaalla asettuivat poliisit jonkunmoiseksi vartioksi, silmät
kapteenissa. Pitkä, pitkätukkainen nuorukainen seisoi hatuttomin päin
tuoreen haudan reunalla. Samalla kuului kapteenin karkea ääni:

"Naiset ja miehet!"

"Toverit!" alkoi nuorukainen juhlallisesti.

"Sallikaa minun!" huusi poliisi-kapteeni. "Poliisipäällikön käskystä
kiellän hautapuheet."

"Lausun vaan muutaman sanan", virkkoi nuori mies tyynesti.
"Toverit, opettajamme ja toverimme haudalla vannokaamme hiljaa
itseksemme ettemme unohda täyttää hänen tahtoansa; koettakaamme kukin
kohdaltamme jatkaa herkeämättä haudan kaivamista maamme onnettomuuden
syylle, pahalle vallalle joka sitä rusentaa, sen itsevaltaiselle
hallitukselle."

"Vangitkaa hänet", huusi kapteeni. Mutta äänensä hupeni voimakkaaseen
huutoon:

"Alas itsevaltainen hallitus!"

Poliisit hyökkäsivät puhujan kimppuun, joka lujasti piiritettynä joka
puolelta huusi: "Kauan eläköön vapaus! Me haluamme elää ja kuolla
sille!"

Äiti sulki silmänsä hetkellisestä pelosta. Äänet ja melu tukkosivat
hänen korvansa. Poliisien kimakat vihellykset viilsivät ilmaa ja
naiset itkivät hermostuneesti. Puiset aitaukset ratisivat ja maa
tömisi kolkosti ihmisten ja hevosten astunnasta. Aivan lähellä häntä
piirittivät poliisit nuorukaista ja työnsivät tunkeilevaa väkeä
loitomma joka puolelle. Paljastetut pistimet välähtelivät valkoisina
ja kylminä ilmassa. Rautapalasia ja aidan kappaleita välkkyi ilmassa
ja väkijoukko huusi hurjasti ja vimmatusti.

Nuorukainen kohotti kalpeat kasvonsa ja hänen varma, tyyni äänensä
soi kaiken sekasorron ylitse:

"Toverit! Miksi kulutatte suotta voimaanne? Tehtävämme on terästää
älyämme."

Hän voitti. Heittäen seipäänsä pois, väistyi väki vähitellen yksi
toisensa jälkeen. Äiti tunkeusi eteenpäin. Hän näki Nikolain,
jonka hattu oli vierinyt niskaan, työntävän muita pois tieltään,
kiihottuneena epäjärjestyksestä huutaen:

"Mitä, oletteko kadottaneet järkenne? Tyyntykää!"

Äiti pysähtyi. Sofia kosketti samassa häntä olkapäähän; hän oli
avopäin, takki auki, ja piteli toisella kädellään erästä nuorta
poikaa kiinni, joka peitti murskaantunutta naamaansa ja samalla
huusi: "Antakaa minun mennä! Ei se ole mitään."

"Pitäkää huolta hänestä, Nilovna! Viekää hänet kotiimme! Tässä on
nenäliina. Sitokaa hänen kasvonsa!" Sofia antoi nopeat ohjaukset, ja
pistäen kätensä äidin käteen, juoksi pois, virkkaen:

"Poistukaamme täältä nopeasti, muutoin vangitsevat he teidät!"

Väki hälveni hautausmaan joka laidalle. Heidän jälessään samosi
poliisijoukko kiroillen ja paljastaen sapeleitaan.

"Kiiruhtakaamme!" virkkoi äiti, pyyhkien pojan kasvoja
nenäliinallaan. "Mikä on nimesi?"

"Ivan." Veri pursusi hänen suustaan. "Älkää peljätkö, en ole paljon
loukkaantunut. Hän iski minua päähän sapelin kahvalla."

"Anna minä sidon pääsi."

"Joutavia. En häpeä vaikka näytän tämmöiseltä. Taistelu oli
rehellistä -- hän löi minua -- minä annoin takasin --"

Sofia oli jo kotona ennen heitä. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä,
mutta hän oli reipas ja varma olennoltaan, kuten aina. Asettaen
haavotetun sohvalle, alkoi hän ääneti sitoa hänen haavaansa.

"Ivan Danilovitch!" virkkoi hän, "hänet on tuotu tänne. Te olitte
varmaan tarpeeksi pelästynyt? Levätkää nyt siinä."

Toisesta huoneesta ilmestyi Nikolai sidottuine käsineen ja tohtori
Ivan Danilovitch, vaatteet revittyinä ja tukka pörrössä kuin
iilimadon sarvet. Hän alkoi heti häärätä haavotetun pojan luona.
Äitiä kohtasi Nikolain tarkka myötätuntoinen katse ja puristaen hänen
kättänsä, huudahti äiti ehdottomasti: "Oh, kuinka kauheaa se oli! He
tallasivat toverit maahan! He tallasivat toverit maahan!"

"Näin sen!" virkkoi Nikolai, antaen hänelle lasin viiniä ja nyökäten
päällään. "Molemmat puolueet alkoivat kuumeta. Mutta älkää olko
levoton. He käyttävät sapeliensa litteätä puolta, eikä ketään
haavoittunut vaarallisemmin."

Tänä iltana vaipui äiti hyvin myöhällä raskaaseen uneen, mutta heräsi
jo varhain ruumis tönkkönä ja päätänsä kivistäen. Keskipäivällä istui
hän jo vankilan vastaanottohuoneessa Pavelia vastapäätä ja katseli
sumun läpitse hänen parroittuneita, tummia kasvojansa. Hän vartosi
sopivaa hetkeä jolloin voisi pistää lipun hänen kouraansa, jota hän
puristi tiukasti kädessään.

"Minä voin hyvin, voin oikein hyvin", virkkoi Pavel lempeällä
äänellä. "Ja kuinka itse voit äiti?"

"Jegor Ivanovitch kuoli", virkkoi hän koneellisesti.

"Vai niin", huudahti Pavel koneellisesti, katsoen maahan.

"Hautajaisissa nostivat poliisit tappelun ja vangitsivat yhden
miehen", virkkoi äiti viattomasti.

Ohuthuulinen vartia hypähti tuoliltaan ja mutisi nopeasti:

"Lopettakaa! Se on kiellettyä. Ettekö ymmärrä? Tiedättehän että puhe
politiikasta on kielletty."

"Enhän minä nyt puhu politiikkaa. Hyväinen aika! Minähän vaan kerron
tappelusta ja he tappelivat. Se on aivan tosi. Murskasivatpa lisäksi
yhden pojan pään."

"Yhtä kaikki. Vaietkaa -- pitäkää suunne tiukasti kiinni kaikesta,
paitsi mikä koskee teitä persoonallisesti, perhettänne ja
kotiolojanne."

Äiti katsahti ympärilleen ja ojensi nopeasti lipun Pavelille. Hän
hengitti helpommin.

"En ymmärrä mitä puhuisin."

Pavel hymyili.

"En minäkään."

"Mitä hemmettiä te sitte juoksette täällä?" virkkoi vartia
hermostuneesti. "Heillä ei ole mitään puhumista, mutta heidän täytyy
tulla tänne minua kiusaamaan."

"Tuleeko oikeudenkäynti alkamaan pian?" kysyi äiti hetkisen vaitiolon
jälkeen.

"Prokuraattori oli täällä joku päivä sitte ja hän sanoi että se alkaa
pian."

"Olet ollut vankilassa jo puoli vuotta."

Äitiä halutti suuresti virkkaa hänelle jotain miellyttävää,
Vyesovshchikovista esimerkiksi. Ja niin jatkoi hän yhteen
ääneen ja mitä välinpitämättömimmällä tavalla: "Minäpä näin
sinun lempilapsesi." Hän pisti sormet poskiinsa, merkitäksensä
Vyesovshchikovin rokonarpisia poskia.

"Hän voi oikein hyvin! Poika on elossa ja tervennä. Hän rupeaa pian
ammattiinsa. Muistathan, kuinka hän pyysi kovaa työtä?"

Pavel ymmärsi ja nyökkäsi päällään.

Kotona istui Sasha. Tyttö tuli tavallisesti äidin luo niinä päivinä,
jolloin tämä oli käynyt Pavelia tervehtimässä.

"Kuinka hän voi?"

"Hyvin, vallan hyvin."

"Annoitteko lipun hänelle?"

"Tietysti! Pistin sen hänen käteensä hyvin viisaasti."

"Lukiko hän sen?"

"Samassa hetkessä? Kuinka olisi hän voinut?"

"Oh, se on totta. Unohdin aivan. Odottakaamme viikko vielä.
Luuletteko että hän suostuu siihen?"

"En tiedä. Luulen hänen suostuvan", arveli äiti. "Ja miksi ei hän
suostuisi, jos hän voipi sen tehdä vaarattomasti?"

Sasha pudisti päätänsä.

Kasvonsa kalpenivat, silmänsä avautuivat surullisesti ja värisevät
huulensa kuiskasivat tulisesti ja vaivaloisesti:

"Haluaisin pyytää teitä -- tiedän ettei hän tule suostumaan --
että koettaisitte taivuttaa häntä siihen. Hänen läsnäolonsa on
tuiki tarpeellinen, aivan välttämätön asiallemme -- sanokaa myös
että pelkään hänen sairastuvan. Näettehän, ettei päivää vielä ole
määrätty, jolloin hän tulee tutkittavaksi ja kuusi kuukautta on jo
kulunut -- minä rukoilen teitä!"

Hän puhui suurella vaivalla.

"Oi, rakkaani, hän ei kuuntele ketään, paitsi omaa itseään, ei
koskaan!"

Molemmat syleilivät toisiaan hetkisen äänettöminä. Sitte Sasha
irroitti hiljaa äidin kädet olkapäiltään.

"Niin, olette oikeassa", virkkoi hän vavisten. "Se on kaikki
typeryyttä ja hermostumista. Väsyyhän tässä viimein."

Iltasella teetä juodessa virkkoi Sofia äidille:

"Nilovna, teidän täytyy mennä maakylään uudelleen."

"Miksikä? Ja milloin?"

"Olisi hyvä jos voisitte mennä jo huomenna. Voitteko?"

"Voin kyllä."

"Ajakaa sinne", kehoitti Nikolai. "Vuokratkaa postihevoset ja
valitkaa uusi tie, jota ette ole ennen mennyt -- Nikolskin kautta.
Näettekös, sinne ei ole enää hyvä mennä, sillä siellä on jo syntynyt
levottomuutta. Muutamia on jo vangittu, opettaja niiden mukana. Mutta
Rybin pelastui, se on varma. Kumminkin täytyy meidän nyt olla hyvin
varovaisia."

"Tärkeätä on että levitämme kirjallisuutta yhtämittaa. Ettehän
pelkää, mennä, Nilovna?" kyseli Sofia.

Äiti oikein loukkaantui. "Milloin olisin pelännyt? Enhän tiennyt
pelosta ensi kerrallakaan. Ja nytkö minä sitte äkkiä --" Hän painoi
päänsä alas. Joka kerta kyseltiin häneltä jos hän pelkäsi, jos se
tuntui hänestä vastenmieliseltä, voiko hän tehdä sen ja tuon ja
hänestä tuntui ettei häntä kohdeltu kuin muita tovereita.

"Turhaa on teidän kysellä pelkäänkö sitä ja tätä", huokaili hän. "Ne
ihmiset vain pelkäävät joilla on jotakin kadottamista. Mutta mitä
on minulla? Yksi ainoa poika. Tapani oli peljätä ja vavista hänen
puolestaan ja minä tunsin tuskaa hänen asiansa puolesta. Ja jos minä
en nyt kärsi hituistakaan -- niin mitäs sitte?"

"Oletteko loukkaantunut!" huudahti Sofia.

"En. Mutta te kysytte joka kerta jos minua peloittaa."

"Suokaa minulle anteeksi. En tee sitä enää toiste."

Äidin täytyi purskahtaa nauruun, ja muutaman minuutin kuluttua kaikki
kolme juttelivat vilkkaasti äidin matkasta metsäkylään.



Poliisi ja talonpoika


Seuraavana päivänä varhain aamulla istui äiti postikärryillä, ajaa
retuuttaen syksysateen huuhtomaa tietä myöten.

Iltapäivällä saapui hän viluissaan Nikolskin kylään. Hän meni
ravintolaan ja pyysi teetä. Asetettuansa raskaan kapsäkkinsä penkin
alle, lähellä ikkunaa, katsahti hän avonaiselle torille, jota peitti
kellastunut, tallattu ruoho, ja kaupungintalolle, joka oli vanha ja
jyrkkäkattoinen. Siat tonkivat torilla ja raatihuoneen rappusilla
istui rohkean näköinen, ohutpartainen talonpoika, piippua poltellen.

Eräs tyttö tuli huoneeseen. Lyhyt, keltainen palmikko valui hänen
niskaansa ja kasvonsa olivat pyöreät ja lempeät. Asettaen lautasia ja
astioita pöydälle, virkkoi hän vilkkaasti:

"He ovat juuri saaneet varkaan kiinni. He kuljettavat häntä tänne."

"Todellakin? Mimmoisen varkaan?"

"En tiedä. Kuulin vaan että ovat hänet vanginneet. Raatihuoneen
vahtimies juoksi poliisipäällikön luokse huutaen: 'He ovat hänet
vanginneet. He tuovat häntä tänne.'"

Äiti katsahti ulos ikkunasta. Hän työnsi kapsäkkiänsä syvemmä penkin
alle ja riensi ovelle, kohottaen ison liinan syvälle kasvojensa
ylitse. Torin keskustalla asteli Rybin, kädet sidottuina selän taakse
ja poliisi molemmilla puolin. Portailla seisoi väkeä äänetönnä.

"Oh, rosvo, kuinka kauhealta sinä näytät!" huusi joku vaimo joukosta.

Poliisi astui joukon eteen, joka yhä kasvoi. Rybinin ääni kaikui
tummalta:

"Talonpojat kuulkaa, minä en ole varas; en varasta, enkä pistä tuleen
ihmisten taloja. Taistelen vaan vääryyttä vastaan. Sentähden ottivat
he minut kiinni. Oletteko kuulleet puhuttavan kirjoista, joissa
talonpoikain elämää kuvataan todellisessa valossa? Tietäkää siis,
noiden kirjojen tähden minä kärsin. Minä jakelin niitä kansalle."

Väki piiritti Rybinin yhä tiukemmin. Äänensä antoi varmuutta äidille.

"Kuulitteko?" virkkoi eräs talonpoika kuiskaten ja nykäisten
sinisilmäistä toveriansa, joka ei vastannut mitään:

"He pelkäävät", mietti äiti mielessään. Hänen huomionsa terottui.
Ovenpielestä näki hän selvästi Rybinin tummat kasvot, sekä huomasi
hänen silmiensä kuuman säihkyn. Hän tahtoi että hän myös näkisi hänet
ja sentähden kohosi hän varpailleen, leuka pystyssä.

Väki katseli Rybiniä tylsästi, epäselvästi ja ääneti. Ainoastaan
kauempana kuului puhetta.

"Talonpojat!" huudahti Rybin kovaa ja sointuvasti. "Uskokaa näitä
sanomalehtiä! Kenties saan kuolla niiden tähden. Viranomaiset
pieksävät minua, rääkkäävät minua, haluten tietää mistä olen ne
saanut ja sitte he lyövät minua vielä julmemmin. Sillä näissä
kirjotuksissa loistaa totuus."

Santarmi ilmestyi äkkiä raatihuoneen rappusille ja huusi juopuneella
äänellä:

"Mikä kokous täällä on? Kuka tuo mies on, joka puhuu?"

Äkkiä kiiruhti hän Rybinin luo, tarttui häntä tukkaan ja kiskoi hänen
päätänsä taaksepäin ja eteenpäin. "Sinäkö roisto täällä puhut,
sinäkö roisto?"

Väkijoukko vetääntyi taapäin vaieten. Äiti painoi päänsä alas
avuttomuudesta ja tuskasta. Eräs talonpoika huokasi syvään. Rybin
puhui uudelleen: "Katsokaa, katsokaa, hyvät ihmiset!"

"Vaiti!" kiljui santarmi ja löi häntä kasvoihin. Rybin horjahti.

"Älkää pieksäkö häntä!" huudahti joku joukosta.

"Älkää!" kuului voimakas ääni joukosta. "Pojat, älkää salliko sitä!
He vievät hänet ja pieksävät hänet kuoliaaksi ja sitte he sanovat
että me murhasimme hänet. Älkää salliko sitä!"

"Talonpojat!" kaikui taas Rybinin kaiukas ääni, niin että santarmin
kiljuminen ei jaksanut häntä voittaa. "Ettekö ymmärrä elämäänne.
Ettekö ymmärrä kuinka he teitä ryöstävät, kuinka he juovat teidän
vertanne? Te olette kaiken vallan pohja ja perustus; kaikki lepää
teidän päällänne. Te olette se voima, joka kannattaa kaikki
maanpäällä. Mutta te olette oikeutetut ainoastaan kärsimään puutetta
-- se on teidän oikeutenne."

Melu yltyi ja kaikki surisivat hänen ympärillään, kiehuen ja suhisten
ja hän huojui sinne tänne heidän keskellään. Kohottaen kätensä ylös
korkealle, hän pudisti niitä, vedoten kansaan, jotka nyt vastasivat
äänekkäin huudoin, vaieten vaan silloin kuin hänen rohkeat,
tavattomat sanansa kuuluivat.

"Kiitän teitä, hyvät kansalaiset! Kiitän teitä! Minä nousin teidän
elämänne puolesta." Hän pyyhki partaansa ja kohotti uudelleen verisen
kätensä. "Tämä on vertani. Se vuotaa totuuden tähden."

"Pitäkää varanne, pojat!" huusi joku varottaen.

Poliisipäällikkö, tukeva, pyöreänaamainen mies, astui tungokseen.
Väki väistyi hänen tieltään.

"Mikä on hätänä?" kysyi hän, pysähtyen Rybinin eteen ja mittaillen
häntä silmillään. "Miksi eivät kätensä ole sidotut? Upseeri,
vastatkaa? Sitokaa ne." Äänensä oli käskevä, mutta väritön.

"Ne olivat sidotut, mutta kansa irroitti ne", vastasi yksi
poliiseista.

"Kansa? Mikä kansa?" Poliisipäällikkö katseli tungosta, joka
puoliympyränä häntä piiritti. Samalla yksitoikkoisella äänellä jatkoi
hän: "Ketkä ne olivat?"

Samassa sivalsi hän takaiskun sapelinsa kahvalla erään sinisilmäisen
talonpojan rintaan. "Tekö olette tätä kansaa, Chumakov? Kuka muu? Te,
Mishin?" Ja hän töykkäsi jotakuta rintaan oikealla kädellään.

"Hajotkaa, te kirotut!"

Ei kasvoissaan eikä äänessään kuulunut vähintäkään kiihkoa tai
uhkaa. Hän puhui koneellisesti, kuolleella tyyneydellä ja pitkien
käsiensä tasaisilla liikkeillä, työnsi hän väkeä hajalle. Edessänsä
oleva puoliympyrä laajeni. Päät painuivat alas, katseet kääntyivät
toisaalle.

"No", kääntyi hän poliisien puoleen, "mikä teitä vaivaa? Sitokaa
hänet!" Hän kirosi ja kääntyi taas Rybinin puoleen, virkkaen
halveksivasti: "Kädet selän taakse!"

"En halua käsiäni sidottavan", virkkoi Rybin. "Minä en juokse pois,
enkä tappele vastaan. Miksi tarvitsevat käteni olla sidotut?"

"Mitä?" huusi poliisipäällikkö, häntä lähestyen.

"Siinä on tarpeeksi että rääkkäätte kansaa te pedot!" huusi Rybin
korkealla äänellä. "Punainen päivä on saapuva teille myös pian.
Silloin maksetaan teille kaikki takaisin!"

Poliisipäällikkö iski äkkiä Rybiniä vasten naamaa.

"Ette tapa totuutta nyrkillänne", huusi Rybin. "Ettekä ole oikeutettu
minua pieksämään."

"Nikita!" huusi poliisipäällikkö katsellen ympärillensä. "Nikita!"
Joukosta ilmaantui lyhyt ja paksu talonpoika puettuna lyhyeen
turkkiin.

"Nikita", virkkoi poliisipäällikkö vastenmielisesti, kierrellen
viiksiänsä, "anna hänelle korvapuusti ja oiva!"

Talonpoika asettui Rybinin eteen. Katsoen häntä suoraan silmiin,
puhui Rybin erityisellä äänenpainolla:

"Katsokaa, hyvät kansalaiset, kuinka pedot kuristavat teitä omilla
käsillänne. Katsokaa! Miettikää! Miksi tahtoo hän lyödä minua? --
miksi? kysyn."

Talonpoika korotti kätensä ja löi häntä laiskasti korvalle.

"Lyö paremmin, sanon!" kiljui päällikkö, tyrkäten talonpoikaa
niskasta.

Talonpoika astui syrjään ja kallistaen päätään alas virkkoi synkästi:
"En tee sitä uudestaan."

"Mitä?" Poliisipäällikön kasvot vavahtivat. Hän polki jalkaa, kirosi
ja heittäytyi itse Rybinin päälle. Lyönti mäsähti ilmassa. Rybin
horjahti ja kohotti käsiänsä; toisella lyönnillä sai poliisipäällikkö
hänet kumoon ja hyppien ja hihkuen alkoi hän potkia häntä rintaan,
sivuihin ja päähän.

Kansa alkoi murista raivoisasti, heiluttaen nyrkkejänsä ja lähestyen
poliisipäällikköä. Hän huomasi sen ja hyppäsi syrjään, paljastaen
miekkansa.

"Vai sitä te aiotte? Vai rupeatteko kapinoimaan? Rupeatteko?"

Äänensä värisi ja katkesi. Se oli muuttunut käheäksi. Hän kadotti
ryhtinsä, äänensä keralla. Hän kohotti olkapäänsä päänsä tasalle,
kumartui eteenpäin ja kääntäen kiiluvat silmänsä joka taholle,
vetääntyi hän taapäin, tunnustellen jalallaan maata varovasti
takanaan. Väistyessään mutisi hän käheästi ja kiihkeästi:

"No, hyvä! Ottakaa hänet! Minä poistun! Mutta tiedättekö te,
kirotut koirat, että hän on valtiorikollinen, että hän on noussut
tsaaria vastaan, että hän nostaa vallankumousta, tiedättekö sen?
Keisaria, tsaaria vastaan? Ja te suojelette häntä; te, myös, olette
kapinallisia! Aha -- o --!"

Paikalta hievahtamatta, silmää värähtämättä, järki kuoleutuneena,
seisoi äiti aivan kuin sikeässä unessa, pelon ja säälin vallassa.
Ärtyneet, uhkaavat ja vihaiset äänet surisivat kuin ampiaiset hänen
korvissaan.

"Jos hän on tehnyt jotain pahaa, viekää hänet oikeuden eteen."

"Älkääkä pieksäkö häntä!"

"Antakaa hänelle anteeksi, teidän ylhäisyytenne!"

Kansa jakaantui kahtia: yksi osa kiehui poliisipäällikön ympärillä,
huutaen ja uhaten häntä; toinen, vähemmän lukuisa, jäi pieksetyn
miehen luo. Useat miehet nostivat hänet maasta seisaalleen. Rybin
pyyhki verta kasvoistaan ja parrastaan ja katseli ääneti ympärilleen.
Katseensa osui äidin kohdalle. Tämä liikahti, kurotti vartaloaan ja
huiskutti kättänsä. Mutta Rybin kääntyi pois; kumminkin vähän ajan
kuluttua katsahti hän taas samaan suuntaan. Äidistä näytti että
Rybinin kasvoissa näkyi rohkaistua mieltä ja hän kohotti päätänsä,
kasvojensa vavahdellessa.

"Tunsiko hän minut? Ihmettelen mahtoiko hän minut tuntea?"

Äiti nyökäytti hänelle päätään ja sätkähti surullisesta tuskallisesta
ilosta. Mutta seuraavassa hetkessä näki hän että sinisilmä talonpoika
seisoi Rybinin vieressä ja katsoi myös häneen. Hänen katseensa
huomautti häntä vaarasta, johon hän oli antautua.

"Mitä minun on tekeminen? He ottavat minutkin kiinni."

Talonpoika sanoi jotain Rybinille, joka pudisti päätänsä.

"Mutta vähät siitä", virkkoi Rybin selvällä vaikka vapisevalla
äänellä. "En ole yksin maailmassa! He eivät kykene vangitsemaan koko
totuutta. Paikalle, missä olen, jää muisto minusta. Jos yksi hukkuu,
on paljon ystäviä ja tovereita jälellä."

"Hän puhuu tämän minulle", päätti äiti itsekseen.

Poliisi johti Rybiniä ylös raatihuoneen rappusia ja katosi hänen
kanssaan oven taakse. Vähän ajan päästä alkoi joukko hajota ja Rybin
ilmaantui uudelleen rappusille kädet sidottuina. Päänsä ja kasvonsa
olivat käärityt harmaaseen riepuun ja hänet lykättiin odottavaan
vaunuun.

"Hyvästi, hyvät kansalaiset", kajahti hänen äänensä kylmässä
iltahämärässä. "Etsikää totuutta. Säilyttäkää se! Uskokaa ihmistä
joka ilmoittaa teille puhdasta oppia, lempikää häntä. Älkää säästäkö
itseänne totuuden tähden."

"Hiljaa, sinä koira!" huusi poliisipäällikkö, kun vaunu vieri pois.

Kotona avasi Nikolai oven äidille. Hänen pukunsa oli
epäjärjestyksessä ja hän piteli kirjaa kädessään.

"Näin pian?" huudahti hän iloisesti. "Te palasitte hyvin pian. Olen
kovin mielissäni, oikein mielissäni."

Silmänsä säteilivät ystävällisesti lasisilmiensä takaa. Hän auttoi
äitiä riisuutumaan ja virkkoi tuntehikkaalla hymyllä:

"Ja tässä minun kotonani, kuten näette, oli tarkastus viime yönä.
Ihmettelin että mikä mahtoi olla syynä -- kunhan teille ei vaan olisi
jotain tapahtunut. Mutta eihän teitä toki ole nipistetty kiinni. Jos
teidät olisi vangittu, ei minuakaan olisi säästetty."

Hän vei hänet ruokasaliin ja jatkoi vilkkaasti: "Kuitenkin uhkasivat
he että minut erotettaisiin virastani. Mutta se ei huoleta minua.
Olin jo muutenkin väsynyt merkitsemään kirjoihin hevosettomia
talonpoikia, ja häpesin ottaa siitä maksua, sillä raha kiertää siihen
kumminkin juuri heiltä. Mutta olisi näyttänyt pahalta, jos olisin
jättänyt paikkani omasta ehdostani. Olen työvelassa tovereille ja nyt
sai asia aivan luonnollisen käänteen, joka tyydyttää minua."

Äiti istui alas ja katsahti ympärillensä. Olisi luullut että
joku voimakas mies olisi tietämättömyydessään jyskyttänyt taloa
ulkopuolelta, kunnes kaikki sisällä oli tipahdellut alas. Suuret
kuvat makasivat laattialla, seinäpaperit olivat revityt ja pistivät
kielekkeinä ulos seinistä. Laattiasta oli lankku revitty irti ja yksi
ikkunalauta oli kiskottu pois. Uunin luona oli laattia täynnä tuhkaa.
Äiti pudisti päätään katsellessaan tätä tuttua hävityksen kauhistusta.

"He tahtoivat näyttää etteivät he tahdo rahaa tyhjästä", huomautti
Nikolai.

Pöydällä seisoi kylmä samovari, pesemättömät astiat, makkaroita ja
juustoa paperissa, hyvässä toveruudessa lautasten, leivänmurujen,
kirjojen ja hiilien kanssa. Äiti hymyili. Nikolai naurahti myös
vaikeasti, seuratessaan äidin katsetta.

"Minä autoin myös, minkä kerkesin, saadaksemme kaikki mullin mallin.
Mutta älkäämme välittäkö, Nilovna, älkäämme välittäkö. Luulen että
he aikovat vielä pistäytyä. Sentähden en välittänyt ruveta tässä
siistimään. Mutta miten onnistui retkenne?"

Äiti sävähti kysymyksestä. Rybin ilmestyi hänen eteensä; hänestä
tuntui pahalta ettei hän ollut jo heti kertonut mitä oli nähnyt ja
kuullut. Hän muuttausi lähemmä Nikolaita ja alkoi kertomuksensa. Hän
koetti samalla säilyttää tyyneytensä, ettei kertomukseen näyttäisi
tulevan mitään liioiteltua. Nikolai heittäytyi taapäin tuolissaan,
käyden kalpeaksi ja kuunnellen yhteen puristetuin huulin. Äiti ei
ollut koskaan nähnyt häntä niin ankaran näköisenä.

Kun hän oli lopettanut, nousi Nikolai ja käveli edestakaisin
huoneessa, kädet taskuissa ja ääneti. Voittaen liikutuksensa näytti
hän melkein tyyneltä, silmissään kova ilme ja katseli äitiä, jonka
kasvot olivat peitetyt valuvilla kyynelillä. "Mutta, Nilovna,
emme saa kuluttaa aikaa. Koettakaamme, rakas toveri, selvitellä
asioitamme." Hymyillen surullisesti tuli hän aivan liki äitiä ja
kuiskasi, kumartuneena hänen ylitsensä: "Missä on kapsäkkinne?"

"Kyökissä."

"Nuuskija näkyy seisovan portin pielustalla -- meidän täytyy saada
tuo suuri joukko sanomalehtiä hävitetyksi jonnekin, huomiota
herättämättä. Emme voi piilottaa niitä minnekään sisällä, sillä
luulen heidän tulevan tänne uudelleen tänä iltana. En tahdo että
teidät vangitaan. Sentähden, huolimatta hukkaan menneestä työstä,
täytyy meidän se polttaa."

"Mitkä?"

"Koko kapsäkin sisältö."

Vihdoin ymmärsi äiti ja, kesken suruansa, peitti ylpeyden hymy hänen
kasvonsa.

"Se on tyhjä -- ei yhtä lehtiä jälellä." Ja vähitellen kasvavalla
vilkkaudella kertoi hän kuinka hän oli ne jaellut niiden talonpoikien
kesken, jotka olivat osoittaneet myötätuntoisuutta Rybinille, heti
kun hänet oli viety pois.

Nikolai kuunteli, ensin kylmästi, sitte kummastuksella ja huudahti
vihdoin, kesken hänen puheensa:

"Sepä suuremmoista! Oh, Nilovna! Tiedättekö" -- änkytti hän, ja
puristaen Nilovnan kättä, huudahti hän tyynesti: "Te aivan liikutatte
minun sydäntäni luottamuksellanne kansaan, luottamuksellanne asiamme
voittoon. Teidän sielunne on niin hyvä. Silminnähtävästi alkavat
talonpoikamme herätä. Ja sehän on aivan luonnollista. Meillä pitäisi
olla ihan erityistä väkeä kylissä. Kun ajattelen koko laajaa kansaa!
Meillä ei ole tarpeeksi väkeä missään. Elämä vaatii satoja käsiä
lisää."

"Jospa vaan Pasha ja Andriusha pääsisivät vapaaksi!" virkkoi äiti
hiljaa. Nikolai katsahti häneen ja painoi päänsä alas.

"Näettekös, Nilovna, teistä tuntuu se vaikealta, mutta sanon
sen kumminkin -- tunnen Pavelin hyvin; hän ei suostu lähtemään
vankilasta. Hän haluaa päästä oikeuden eteen. Hän haluaa kohota
täyteen mittaansa, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä. Eikä hänen
tarvitsekaan. Hän kyllä pelastuu Siperiasta."

Äiti huokasi ja vastasi hiljaa:

"Hän käsittää mikä on edullisinta asialle."



Vankilan voima


Äiti vaipui pian sikeään uneen ja heräsi varhain seuraavana aamuna
hiljaiseen noputukseen kyökin ovelle. Pukeutuen nopeasti, meni hän
kyökkiin ja pysähtyen ovelle, kysyi hän: "Kuka siellä?"

"Avatkaa." Tämä yksitoikkoinen sana oli päästösanana.

Äiti nosti ylös salvan, potkasi ovea jalallaan ja Ignati astui
sisälle, huudahtaen iloisesti:

"En toki erehtynyt. Jouduin oikeaan paikkaan", kuiskasi hän, lukiten
oven jälkeensä.

Vaatteensa olivat mudassa ylös saakka. Kasvonsa olivat harmaat,
silmänsä olivat kuopassa.

"Olemme joutuneet kiikkiin metsäkylillä", kuiskasi hän.

"Tiedän sen."

Vastaus kummastutti nuorukaista. Hän räpäytti silmäänsä kysyen:
"Mitä? Mistä?"

Äiti selitti muutamin lyhyin sanoin ja kysyi: "Veivätkö he toisetkin
toverit?"

"He eivät olleet siellä. He olivat menneet arvannostoon. Viisi oli
vangittu, setä Rybin niiden joukossa."

Hän aivasteli ja virkkoi hymyillen:

"Ja minut jätettiin rauhaan. Luulen että he nuuskivat minua siellä.
Mutta nuuskikoot. En mene enää sinne takaisin, en mistään hinnasta.
Siellä on vielä seitsemän nuorta miestä ja naista. Ja he ovat
luotettavia."

"Kuinka löysitte tämän paikan?" hymyili äiti.

"Niin minäkö?" Istuen alas tuolille ja katsellen ympärillensä virkkoi
hän: "He kapusivat tervahaudoille yön pimeässä. Minuuttia ennen
juoksi metsänvartia luoksemme, koputti ikkunaan ja huusi: 'Pitäkää
puolenne, pojat, he lähestyvät!'

"Mutta ei vasaran iskukaan hämmästyttäisi setä Mikhaelia. Äkkiä
huutaa hän minulle: 'Juokse kiireesti kaupunkiin! Muistathan
sen vanhanpuoleisen naisen?' Ja hän kirjoitti minulle kiireesti
pienen lapun. 'Tuossa, mene! Hyvästi, veli!' Hän töykkäsi minua
selkään ja minä lensin metsään. Samoilin siellä joka ilmansuunnalla
pensaikoissa. Kuullen heidän tulevan, minä panin pitkäkseni
pensaikkoon. He kulkivat ohitseni. Sitte nousin ja pakenin. Vaelsin
sitte kaksi yötä ja yhden päivän lakkaamatta. Jalkojani tulee
pakottamaan koko viikon."

"Minä virkistän teitä pian teellä. Peskää itsenne ja minä laitan
sillä aikaa samovarin kuntoon."

"Minä annan teille lapun." Hän kohotti koipeansa vaivaloisesti ja
pani voihkaen jalkansa penkille, alkaen päästellä jalkariepujaan.

Nikolai ilmestyi ovelle. Ignati tahtoi laskea jalkansa maahan ja
nousta ylös, mutta horjahti ja vaipui alas raskaasti.

"Istukaa paikallanne!" huudahti äiti.

"Kuinka voitte, toveri?" virkkoi Nikolai. "Sallikaa minun auttaa
teitä."

Polvistuen talonpojan edessä, aukoi hän pian likaiset ja märät
kääreet.

Ignati ähkyi tukalasti. Nikolai löysi lapun, silitteli sitä ja ojensi
tämän harmaan, rutistuneen paperin äidille.

"Lukekaa."

    "Äiti, älkää jättäkö tätä asiaa ottamatta huomioonne. Sanokaa
    sille pitkälle vallasnaiselle etteivät he unohtaisi kirjoittaa
    enemmän meidän asiamme tähden, pyydän teitä. Hyvästi. Rybin."

"Se on mainiota!" virkkoi Nikolai hitaasti ja kunnioituksella.

Äiti kantoi Ignatille pesuastian kyynelsilmin, istui alas laattialle,
ja ojensi käsiänsä hänen jalkojansa kohti.

Ignati pisti jalkansa penkin alle kiireesti ja huudahti pelolla:

"Mitä aiotte tehdä?"

"Antakaa minulle jalkanne, pian!"

"Ja minä tuon alkoholia", virkkoi Nikolai.

Ignatin pyöreät kasvot venyivät hämmästyksestä. Hän katsoi ylös
avuttomasti suurilla silmillänsä.

Nikolai toi pullon viinaa, asetti hiiliä samovariin ja meni pois
hitaasti. Ignati seurasi häntä uteliain katsein.

"Herrasmies? Niinkö?"

"Tässä liikkeessä ei löydy herroja; he ovat kaikki tovereita."

"Jopa se on minusta outoa", virkkoi Ignati omituisella hymyllä.

"Mikä on outoa?"

"Tämä: yhdessä päässä he pieksävät teitä kasvoihin ja toisessa
pesevät jalkojanne. Onko niiden keskellä vielä jotain?"

Nikolai avasi oven ja virkkoi kynnyksellä seisten:

"Keskellä seisoo kansa nuollen niiden käsiä, jotka lyövät heitä
kasvoihin, ja jotka imevät sitte veren raatelemistaan naamoista. Tämä
on keskusta."

Ignati katsoi häneen kunnioittavasti ja virkkoi hetkisen mietittyään:
"Niin se on!"

Nuori mies nousi, katseli jalkojansa ja astui varmasti laattialle.

"Niinhän ne ovat kuin uudet jalat. Kiitos teille! Monet, monituiset
kiitokset."

Hänen kasvonsa vääntyivät, huulensa vapisivat ja silmänsä kävivät
punasiksi. Katseltuansa hetkisen mustaa pesuvettä, kuiskasi hän
lämpösesti ja liikutettuna:

"En edes ymmärrä kuinka teitä kiittäisin."

Nikolai virkkoi vakavasti: "Mutta kuinka saamme lentolehden Rybinin
vangitsemisesta kirkonkylään?"

"Antakaa se minun toimekseni. Minä vien sen." Ignati hieroi käsiänsä
ja silmänsä loistivat. "Sallikaa minun!"

Äiti nauroi itsekseen, häneen katsomatta.

"Mitä, te olette väsynyt ja pelästynyt ja sanoitte äsken ettette mene
sinne enää uudelleen!"

"Väsynyt tosin olen, mutta minä lepään ja tietysti minua peloittaa!"
Käytöksensä oli tyyntä ja asiallista. "Mutta minä tunkeudun sinne
jotenkin yön seutuun. Älkäähän huoliko! Antakaa minulle lentolehdet.
Menen metsiin, kätken sinne tuomiseni ja sitte ilmoitan tovereille:
'Menkää ja hakekaa ne sieltä.' Se on parempi. Jos jakelisin ne itse
joutuisin heti poliisin käsiin ja lentolehdet menisivät hukkaan.
Meidän täytyy toimia suurella varovaisuudella, koska kirjallisuutemme
on niin harvinaista!"

Nikolai alkoi puhua, katsellen hyväluontoisesti ja ihmetellen nuorta
talonpoikaa.

"Te ette mene sinne!"

"Mitä minä sitte teen? Ja minne minä sitte menen?" kysyi Ignati
pahoillaan.

"Joku toinen toveri menee edestänne ja te selitätte hänelle millä
tavoin hänen pitää menetellä."

"Hyvä niinkin!" virkkoi Ignati taipuvasti.

"Ja teille hankimme uuden hyvän passin, ja teemme teistä
metsänvartian."

Nuori mies kääntyi äkkiä ympäri ja kysyi levottomasti:

"Mutta jos talonpojat tulevat sinne puita viemään, mitä minä sitte
teen? Pitääkö minun ottaa heidät kiinni? Se ei suinkaan tyydytä
minua."

"Älkää olko levoton!" rauhoitti Nikolai häntä. "Te ette tarvitse
sitoa heitä. Luottakaa meihin!"

"No niin, no niin!" virkkoi Ignati helpommin.

Myöhään samana yönä istui hän pienessä huoneessa erään talon
alakerrassa, Vyesovshchikovia vastapäätä pöydässä. Hän sanoi
matalalla äänellä, silmäkulmiansa hieroen: "Keskimäiselle ikkunalle,
neljä kertaa."

"Neljä."

"Ensin kolme kertaa, näin" -- hän laski kolme kertaa ääneen,
koputtaessansa pöytään etusormellaan. "Sitte odotatte hetken ja
napautatte kerran vielä."

"Ymmärrän."

"Eräs punatukkainen talonpoika tulee avaamaan oven teille ja kysyy
teiltä josko tarvitsette kätilöä. Te sanotte 'kyllä, isäntäväki
lähetti'. Eikä mitään muuta. Hän ymmärtää siitä asianne."

Ignati epäili vielä kumminkin Vyesovshchikovin ulkomuistia ja pani
hänet vielä kertaamaan sekä naputukset että sanat ja ojensi vihdoin
hänelle kätensä lausuen:

"Siinä kaikki. Hyvästi, toveri. Lausu heille terveiseni. Olen elossa
ja tervennä. Ihmiset ovat siellä hyviä, saattepa vaan nähdä."

"Nähkääs, nyt minullakin on työtä, äiti", virkkoi Vyesovshchikov,
mennen äidin luo tyytyväisenä kerrankin. "Nilovna, kuulitteko, kuinka
he aikovat järjestää vankien pakenemisen? Aikovatko he sen tehdä?"

"He päättävät siitä tarkemmin ylihuomenna", vastasi äiti huoaten
ehdottomasti. "Vielä yksi päivä - ylihuomenna siis."

"Sanokaa niille vanhemmille -- he kuuntelevat teitä, että se on
hyvin helppoa. Vankilan muuri ulottuu lähelle lyhtytolppaa; sen
vastapäätä on avonainen tontti, vasemmalla hautausmaa, oikealla
kadut -- kaupunki. Lyhdyn sytyttäjä menee toimeensa; hän puhdistaa
lamput päivällä; hän asettaa nyt tikapuut muuria vasten, kiipee ylös,
vääntää koukut muuriin nuoratikapuita varten, laskee nuoratikapuut
pihan sisälle, ja menee tiehensä. Sisäpuolella tietävät he
tarkkaan mihin aikaan tämä tapahtuu, ja pyytävät vankien nostamaan
metelin, tahi järjestävät sen itse, ja ne jotka haluavat, menevät
nuoratikapuita myöten muurin ylitse -- yks', kaks', se on tehty. Ja
he astelevat rauhassa kaupunkiin, sillä ensinnä tullaan etsimään
kaikki komerot hautausmaalla ja aukealla tontilla."

"Ja he ampuvat hänet", virkkoi vaimo vapisten.

"Ketkä? Siellä ei löydy yhtään sotilasta, ja vankilan ylivartiat
käyttävät revolverejansa naulojen kiskomiseksi. Ja saattepa nähdä
että kaikki käypi hyvin. Te puhutte heille. Minä olen jo valmis
matkalle."

Sunnuntaina, hyvästellessänsä Pavelia vankilan odotushuoneessa, tunsi
äiti pienen paperikäärön kämmenessään. Hän hypähti kuin olisi hänen
kätensä palanut, ja heitti kysyvän malttamattoman katseen poikansa
kasvoihin. Mutta Pavelin silmät hymyilivät tavallisella tyyneydellään.

Kotona pisti hän lapun heti Nikolain käteen, ja seisahtui hänen
eteensä, odotellen, kun hän aukoi pientä liuskaa. Hän tunsi hieman
toivoa; mutta Nikolai sanoi:

"Tietysti; näin hän kirjoittaa: 'Me emme karkaa, toveri; me emme voi,
ei kukaan meistä. Me kadottaisimme itsekunnioituksemme. Lohduttakaa
ja olkaa hyvä äidille; sanokaa hänelle, ja hän on ymmärtävä kaikki.
Pavel'."

Äiti oikasi itsensä sukkelaan, ja kohottaen päätänsä, virkkoi
ylpeästi ja varmasti:

"Mitäpä siinä on selittelemistä. Minä ymmärrän."

Nikolai kääntyi pois nopeasti, otti nenäliinansa, niisti nenänsä
äänekkäästi ja mutisi: "Olen kylmettynyt, kuten näette!" Ja
peittäen silmänsä, muka asettaakseen silmälasejaan kuntoon, käveli
hän edestakaisin huonetta, ja virkkoi sitte: "Emme olisi muutoin
onnistuneetkaan."

"Mitäpä siitä; menköön koko juttu oikeuden eteen!" virkkoi äiti
kylmästi.

"Kuulkaa, olen saanut kirjeen eräältä toverilta Pietarista --"

"Hän välttää Siperiaan menoa, välttääkö hän?"

"Tietysti! Toveri kirjoittaa: 'Juttu tulee esille lähemmässä
tulevaisuudessa; tuomio on varma -- maanpako kaikille!' Näettekö,
tuomio on julistettu Pietarissa jo aikoja ennen oikeudenkäyntiä."

"Lopettakaa!" virkkoi äiti päättävästi. "Ette tarvitse lohduttaa
minua tahi selittää minulle. Pasha ei halua tehdä mitä ei pidä
oikeana, hän ei kiusaa itseänsä suotta." Hän pysähtyi hengittääkseen.
"Eikä hän halua kiusata muita, ja sitä paitsi rakastaa hän minua.
Näettehän kuinka hän ajattelee minua."

"Poikanne on jalo! Rakastan ja kunnioitan häntä sangen paljon."

"Minäpä sanon jotakin -- ajatelkaamme mitä voisimme tehdä Rybinille",
esitti äiti.

Kello soi.

"Se on Sasha", kuiskasi Nikolai.

"Kuinka uskallatte hänelle sanoa?" kuiskasi äiti takaisin.

"Niin -- se on vaikeaa!"

"Surkuttelen häntä suuresti."

Ovikello soi uudelleen, mutta hiljempää, aivan kuin olisi tulija
käynyt epävarmaksi. Nikolai ja äiti nousivat yhtaikaa, mutta Nikolai
kääntyi takaisin kyökin ovelta.

"Sanokaa te ennemmin", virkkoi hän.

"Hän ei halua?" kysyi tyttö samalla kun ovi avattiin.

"Ei."

"Tiesinhän sen!" Sashan kasvot kalpenivat. "Voiko hän hyvin?"

"Varsin hyvin."

"Hyvin ja onnellisena; aina sama ja ainoastaan tämä --"

"Hän sanoo että Rybin pitäisi laskea vapaaksi." Äiti katsoi pois päin
tytöstä.

"Niin, minusta tuntuu että meidän pitäisi käyttää tuumaamme tähän
tarkoitukseen."

"Niin ajattelen minäkin", virkkoi Nikolai, ilmestyen ovelle. "Kuinka
voitte, Sasha?"

Tyttö kysyi, ojentaen hänelle kätensä: "Mistä on kysymys? Eivätkö
kaikki ole huomanneet kuinka käytännöllinen tämä keino on? Tiedän
että ovat sen huomanneet."

"Ja kuka on sen järjestävä? Jokaisella on kiire."

"Uskokaa se minulle", virkkoi Sasha, hypäten nopeasti jaloilleen.
"Minulla on aikaa!"

Hän alkoi napittaa nuttuaan uudelleen varmoilla, ohkasilla sormillaan.

"Sinun pitäisi levähtää hieman", kehoitti äiti.

Sasha hymyili ja vastasi lempeästi:

"Älkää huolehtiko minusta. En ole väsynyt." Ja puristaen ääneti
heidän kättänsä, läksi hän taas päättävänä ja varmana matkalle.

Kello soi uudelleen. Siellä oli Ljudmila. Hänellä oli liian ohkanen
takki päällänsä, kylmään vuodenaikaan katsoen, ja poskensa olivat
purppuraiset vilusta. Riisuen repaleiset päällyskenkänsä, virkkoi hän
harmistuneella äänellä:

"Juttu tulee esille viikon sisällä."

"Todella?" kuului Nikolain ääni toisesta huoneesta.

"Niin, aivan todella! Ja huhutaan aivan yleisesti, että tuomio on jo
langetettu."

Äiti ei voinut kuvailla mielessään mimmoista se oikeudenkäynti
tulisi olemaan, ja kuinka tuomarit käyttäytyisivät Pavelia kohtaan.
Epätoivon ja neuvottomuuden pilvien ympäröiminä eli hän tuskaisten
odotusten vallassa päivän ja seuraavan päivän vielä: mutta kolmantena
päivänä tuli Sasha ja virkkoi Nikolaille:

"Kaikki on valmista tunnin sisällä!"

"Kaikki valmista? Niin pian?" Hän oli ihan hämmästynyt.

"Miksi ei kaikki olisi kunnossa? Ainoa, mikä minulla oli tehtävänä,
oli hakea piilopaikka ja vaatteet Rybinille. Kaiken muun otti Godun
toimekseen. Rybin tarvitsee kulkea vaan yhden vartiaston ohitse
kaupungissa, Vyesovshchikov kohtaa hänet kadulla, kaikki on sovittu
edeltäpäin, tietysti. Hän heittää päällystakin hänen päälleen, antaa
hänelle hatun, ja näyttää hänelle tietä. Minä odotan häntä, muutan
hänen vaatteensa ja johdan hänet pois kaupungista."

"Minä menen vankilan luo", virkkoi äiti äkkiä.

"Miksi?" kysyi Sasha.

"Rakkaani!" huudahti äiti, puristaen Sashaa povelleen väristen. "Ota
minut; minä en häiritse sinua; mutta en usko että pakeneminen on
mahdollinen."

"Voihan hän tulla."

"Olkoon se hänen omassa vallassaan", vastasi Nikolai.

Tuntia myöhemmin seisoi hän avonaisella tontilla vankilan edustalla.
Vinha tuuli puhalsi, heiluttaen hänen pukuansa, ja pieksi jäätynyttä
maata; huojuttaen väänteli se lahonnutta puutarha-aitaa, jonka taitse
vaimo kulki; se rätisi vankilan matalaa vallia vastaan, ja kantoi
ääniä muassaan vankilan pihalta.

Äidin takana oli kaupunki; edessä hautausmaa; oikealla, noin
seitsemänkymmenen jalan päässä hänestä, oli vankila. Lähellä
hautausmaata oli joku sotilas taluttamassa hevostansa ohjaksista, ja
eräs toinen sotilas polki maata suurella töminällä hänen rinnallaan,
vihellellen ja rallattaen. Ei ketään muita ollut vankilan lähellä.
Äidille johtui jotain mieleen, ja hän meni heidän luokseen, kysyen:

"Sotamiehet! oletteko nähneet kuttua juoksentelevan tässä ympärillä?"

Yksi heistä vastasi: "Emme."

Hän sivuutti heidät hitaasti, kääntyen hautausmaan aidan vierustalle,
katsellen viistoon oikealle ja vasemmalle. Äkkiä tunsi hän jalkansa
käyvän kömpelöiksi ja vapisevan, kuin olisivat ne jäätyneet
maahan. Vankilan nurkalta päin asteli mies kiireesti, näyttäen
lampunsytyttäjältä. Hän oli kumarahartiainen mies, ja hänellä oli
pieni tikapuu hartioilla. Äiti katsahti pelästyneenä sotilaihin;
he tömistivät jalkojansa samassa paikassa ja hevonen laukkasi
heidän ympäri. Hän katsahti tikapuuhun, mies oli asettanut sen jo
muuria vasten ja nousi ylös ilman hoppua. Hän heilautti kättänsä
pihaan-päin, astui nopeasti alas, ja katosi näkyvistä. Samassa
sekunnissa näkyi Mihailin musta käsi vallilla, ja sitä seurasi hänen
koko vartalonsa. Toinen pää, kuluneella hatulla, ilmestyi hänen
rinnalleen. Kaksi mustaa kääröä kieritteli maassa; yksi niistä hävisi
kulman taakse; Mihail oikasi itsensä ja katsahti ympärillensä.

"Juokse, juokse!" kuiskasi äiti, astuen kärsimättömästi. Hänen
korvissaan suhisi. Hän kuuli useita laukauksia. Kolmas pää näkyi
vallin reunalla, vaaleine tukkineen ja parattomine kasvoineen,
mutta katosi äkkiä vallin taakse takaisin. Ampuminen kävi yhä
äänekkäämmäksi, yhä kiivaammaksi. Tuuli kantoi ohkasia, väriseviä
piiskun vihellyksiä halki ilman. Mihail kulki vallin sivua pitkin,
pian oli hän jo etempänä siitä, ja asteli poikki avonaisen paikan
vankilan ja kaupungin talojen välillä. Äidistä näytti hän kulkevan
hyvin, hyvin hitaasti, että hän kurotteli päätänsä ilman syytä.
"Jokainen joka kerran näkee hänen kasvonsa, muistaa ne aina", ja hän
kuiskasi itsekseen: "Nopeammin, nopeammin!" Vankilan muurin takana
paukahti, ja ohkasen lasin särkyvä helinä kuului. Yksi sotilaista
ponnisti jalkansa tiukasti maahan, pakottaen hevosen tulemaan hänen
luokseen, mutta hevonen hypähti ilmaan. Toinen sotilas, nyrkki
suussa, viittasi vankilaan päin, kääntäen päätänsä, jossa oli
kolmikolkkalakki.

Pelkkänä huomiona käänteli äiti päätänsä joka suunnalle, huomaten
kaikki omin silmin, mutta uskomatta mitään. Tämä tapahtuma, jota
hän oli kuvannut niin hirmuiseksi, oli täytetty äärimäisellä
yksinkertaisuudella ja suurella nopeudella, niin että se häntä
hämmästytti. Rybiniä ei enää näkynyt -- pitkä mies vaan nähtiin
ohkainen palttoo päällä, ja tyttö, joka juoksi pois. Kolme vartiaa
hyökkäsi vankilan nurkalta päin, he juoksivat vieretysten, kädet
ojoina. Yksi sotilaista riensi heidän eteensä, jolla välin toinen
turhaan koetti saada hevosta asettumaan, joka yhä laukkasi ja potki
hänen ympärillään. Vihellykset viilsivät ilmaa taukoamatta, ja
niiden hälyytys herätti vaimossa pelon vaarasta. Vavisten kulki hän
hautausmaan aitausta myöten, seuraten vahteja, mutta ne katosivat
pian sotilaiden kanssa vankilan toisen kulman taakse. Heitä seurasi
vankilan ylivartia, jonka hän tunsi; hänen takkinsa oli auki.
Jostakin ilmaantui jo poliiseja, ja ihmisiä tuli juosten.

Häntä vastapäätä olevasta kulmasta tuli konstaapeli, mustine
kiharapartoineen.

"Seisahtukaa!" huusi konstaapeli, hengittäen raskaasti.

"Näittekö -- miestä -- partaniekkaa -- eikö hän juossut tästä?"

Äiti viittasi pihaa kohti ja vastasi: "Hän meni tätä tietä!"

"Jegor, juokse! Vihellä! Onko siitä pitkä aika?"

"Kyllä -- luulisimpa -- noin minuutti!"

Äiti nyökkäsi heille päätään, ja kulki kotiin tyytyväisenä itseensä.
Kun hän kulki avoimelta tontilta kadun poikki, sivuutti eräs vaunu
hänet. Kun hän kohotti päänsä, näki hän erään nuoren miehen siinä
ajavan, jolla oli vaaleat viikset ja väsyneet kasvot. Hän myös
katseli äitiä. Hän istui sivuttain. Varmaankin oli se hänen virkansa
takia, että oikea olkapäänsä oli korkeampi kuin vasen.

Kotona kohtasi Nikolai hänet riemuisesti.

"Hengissä? Kuinka se tapahtui?"

"Näyttää kuin olisi kaikki onnistunut!"

Ja koettaen hitaasti kertoa kaikki yksityiskohdat muistostaan, alkoi
hän kertoa hänelle paosta. Nikolai oli myös hämmästynyt menestyksestä.

"Näettekös, me olimme hyväonnisia!" virkkoi Nikolai, käsiänsä
hieroen. "Mutta tuskin saatan sanoa kuinka peloissani olin
teidän tähtenne. Kuulkaa, Nilovna, älkää olko levoton tuosta
oikeudenkäynnistä. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi, sillä sitä
pikemmin pääsee Pavel vapaaksi. Uskokaa minua. Olen jo kirjoittanut
sisarelleni ja olen koettanut miettiä mitä voidaan tehdä Pavelin
hyväksi. Kenties onnistuu hänelle pakeneminen ollessaan matkalla
Siperiaan. Ja oikeudenkäynti käy juuri näin." Hän alkoi kertomaan
miten se tapahtuu. Äiti kuunteli ja arvasi että siinä oli sittekin
jotain pelättävää, ja että hän tahtoi häntä rohkaista.



Venäläisen oikeuden edessä


Istuntopäivänä kantoi äiti tutkintosaliin raskaan, tumman taakan,
joka koukisti hänen selkäänsä. Kaduilla olivat esikaupunkilaiset
häntä tervehtineet. Hän oli kumartanut äänetönnä, ja saavuttuaan
raatihuoneelle, pujottihe hän nopeasti väkijoukon läpitse käytävässä.
Salissa kohtasi hän syytettyjen sukulaiset, jotka puhuivat matalalla
äänellä. Kaikki sanat näyttivät turhilta; hän ei niitä ymmärtänyt.
Kuitenkin olivat kaikki muutkin alakuloisia, jakaen siinä hänen oman
mielialansa.

"Istukaamme vierekkäin", esitti Sizov, mennen penkkiin. Äiti istui
alas kuuliaisena, asetteli hamettansa ja katseli ympärillensä.
Silmissänsä tunsi viheriäisiä ja punasia pilkkuja, keltasia rihmoja
niiden seassa.

"Teidän poikanne on syössyt turmioon meidän Vasjamme", virkkoi eräs
nainen hänen rinnallaan, tyynesti.

"Pitäkää suunne kiinni, Natalia!" tiuskasi Sizov hänelle vihasesti.

Nilovna katsahti vaimoon; se oli Samoilovin äiti.

Himmeä, liikkumaton valo lankesi sisälle oikeussalin korkeista
ikkunoista, joiden ulkopuolella alkoi tupruttaa. Ikkunoiden välissä
riippui suuri kuva tsaarista, hohtavassa kullatussa puitteessa.
Suorana ja jäykkänä poimuin laskeusivat punaiset raskaat ikkunaverhot
maahan saakka, ikkunoiden kupeilla. Keisarin kuvan alla, ulottuen
melkein koko huoneen poikki, oli pitkä viheriällä veralla peitetty
pöytä. Oikealla seinämällä seisoi kaksi puista penkkiä kaiteen
ympäröimänä, ja vasemmalla oli kaksi riviä punaisia nojatuoleja.

Äkkiä lausui joku joukosta jotakin kovalla äänellä. Äiti alkoi
vapista. Kaikki nousivat ylös; hän nousi myös, tarttuen Sizovin
käteen.

Salin vasemmasta seinästä avautui korkea ovi, ja vanha mies
astui sisälle, joka heilui astuessaan. Hänen harmaassa, pienessä
naamassansa tutisi pari valkosia, ohkasia viiksiä; hänellä oli
silmälasit nenällä; ylähuuli vajosi hänen suuhunsa, kuin olisi hän
sitä imenyt; hänen teräviä poskipäitään ja leukaansa tuki korkea
univormun kaulus; kauluksen sisällä ei suinkaan ollut mitään
kaulaa. Häntä tuki käsivarresta takaa päin nuori mies, jolla oli
posliinimaiset, pyöreät ja punaiset kasvot. Heitä seurasi kolme
miestä univormuissa, jotka olivat kullalla kirjailtu, ja kolme
siviilipukuista virkamiestä, jotka kaikki astuivat hyvin hitaasti. He
katselivat pöytää kotvan aikaa, ja vihdoin istuivat nojatuoleihin.
Kun he olivat istuneet alas, alkoi yksi siviilipukuinen, uteliaan
näköinen, sileänaamainen mies kuiskata jotakin pienelle, vanhalle
miehelle, liikuttaen turpeita huuliansa kuulumattomasti. Vanhus
kuunteli, istuen tönkkönä ja kummastuttavan suorana sekä
liikkumattomana. Hänen nenäkakkulansa takaa näki äiti pilkistävän
kaksi pikkuruista, väritöntä silmää.

Pöydän päässä seisoi pitkä, rohkean näköinen mies, joka rykäsi ja
käsitteli papereita.

Pieni vanha mies heilautti itseänsä eteenpäin ja alkoi puhua. Hän
äänsi selvästi ensimäiset sanat, mutta mitä sitte seurasi, näytti
hiipivän ilman ääntä hänen ohkaisilta, harmailta huuliltaan.

"Minä avaan --"

"Katsokaa!" kuiskasi Sizov, nykäisten äitiä hiljaa kylkeen.

Oikealla puolen avautui ovi, ja sotamies astui sisälle, paljastettu
miekka olkapäällä; hänen jälessänsä kulki Pavel, Andrei, Fedja,
Maxin, molemmat Gusevit, Samoilov, Bugin, Somov ja viisi muuta
nuorukaista, joiden nimet olivat äidille tuntemattomat. Pavel hymyili
lempeästi, samoin Andrei, jonka hampaat näkyivät, hymyillessään
äidille. Sali näytti käyvän valoisammaksi ja kotoisemmaksi
heidän hymyilystään; pakoitettu, luonnoton hiljaisuus vilkastui
heidän kasvoistaan ja liikkeistään. Kullan kylmä kiilto pehmeni
univormuissa. Kannattava ja luottava varmuus, elävän voiman henki
tunkeusi äidin sydämeen ja kohotti sitä. Penkeissä hänen takanaan,
jossa kansa oli odottanut äänettömällä hiljaisuudella, kuului
puoliäänistä kuiskeen huminaa.

"He eivät vapise!" kuuli hän Sizovin kuiskaavan; ja hänen vasemmalla
puolellaan purskahti Samoilovin äiti hiljaiseen nyyhkytykseen.

"Hiljaa!" kuului kylmä huomautus.

Äiti tunsi että hän saattoi hengittää helpommin. Hän kuuli vanhuksen
epäselvät kysymykset, joita hän lateli, katsomatta vankeihin, ja
hänen päänsä lepäsi liikkumatonna jäykän univormun kauluksen varassa.
Hän kuuli poikansa tyynet ja lyhyet vastaukset. Hänestä näytti ettei
vanhin tuomari eivätkä hänen apulaisensa olleet mitään pahoja tai
julmia ihmisiä. Katsellen varovaisesti heitä kasvoihin, koetti hän
arvata jotakin, elättäen salaista uutta toivoa rinnassaan.

Vanhan tuomarin yhdellä puolella täytti nojatuolin lihava, liirusilmä
tuomari, ja hänen toisella puolellansa istui kalpea, punaviiksinen ja
kumarahartiainen mies. Hän oli heittänyt päänsä väsyneesti taapäin
selkänojaa vasten, hänen puoleksi suljetut silmänsä näyttivät
miettivän jotakin. Päällekantavan tuomarin naama oli myös väsynyt,
arvokas ja hämmästystä kuvaava. Hänen takanansa istui pormestari,
komea mies, joka silitteli poskeansa mietiskellen. Vielä istui siellä
marsalkka, joka kuului aateliin, harmaatukkainen isopartainen mies,
jolla oli lempeät silmät; ja kylänvanhin, jolla oli yllään hihaton
talonpojan päällystakki.

"Täällä ei ole rikoksellisia eikä tuomareita", kuului Pavelin varma
ääni, "täällä on ainoastaan vangittuja ja voittajia!"

Hiljaisuus vallitsi hetkisen. Muutaman sekunnin ajan kuuli äiti
ainoastaan ohkaista, nopeaa kynän rapinaa ja oman sydämensä tykytystä.

Vanhin tuomari näytti myös kuuntelevan jotain kaukaista. Hänen
apulaisensa tuijottivat. Sitte virkkoi hän:

"Hm! niin -- Andrei Nahodka, tunnustatteko --"

Joku kuiskasi: "Nouskaa!"

Andrei nousi hitaasti, oikasi itsensä, ja vetäen viiksiänsä katseli
hän vanhukseen silmänurkistaan.

"Mihin voisin tunnustaa itseni syylliseksi?" virkkoi vähävenäläinen
hitaalla, tutkivalla äänellään, hartioitansa kohauttaen. "En ole
murhannut enkä varastanut; minä vaan en ole tyytyväinen oleviin
oloihin, joissa ihmiset ovat pakoitetut ryöstämään ja murhaamaan
toinen toisiansa."

"Fedja Maxin, vastatkaa!"

"En tahdo vastata!" huudahti Fedja selvästi, hypähtäen jaloilleen.
"Kieltäydyn puolustautumasta -- en aio sanoa mitään -- sillä en pidä
teidän oikeusistuintanne laillisena. Ketä te olette? Onko kansa
valtuuttanut teille oikeuden meidät tuomita? Ei, sitä se ei ole
tehnyt! En tunne teitä!"

Hän istui alas, ja hänen kuumentuneet kasvonsa peittyivät Andrein
olkapäiden taakse.

Äiti hymyili hämillään. Alku näytti olevan ainoastaan valmistusta
johonkin kauheaan, joka tulisi tapahtumaan yhtäkkiä ja kerrassa
masentamaan kaikki kylmällä kauhulla. Mutta Pavelin ja Andrein sanat
olivat kaikuneet niin pelottomasti ja varmasti kuin jos ne olisivat
olleet lausutut pienessä talossa esikaupungissa.

Kaljupää päällekantava tuomari nousi nyt, ja nojaten pöytään yhdellä
kädellään, alkoi puhua nopeasti. Äänessänsä ei kuulunut mitään
julmuutta.

Mutta kuitenkin kuristi äitiä äkkinäinen kylmä pöyristys; hän epäili
levottomuudella jotakin vihollismielisyyttä, joka ei uhannut, eikä
kiljunut, mutta kehittyi aivan kuulumattomasti ja huomaamattomasti.
Tuomarit eivät vihoitelleet Pavelille ja Fedjalle; he eivät karjuneet
näille nuorukaisille, kuten hän oli otaksunut; he eivät hyökänneet
heidän kimppuunsa sanoilla, vaan asettivat kaikki kysymyksensä
epäilevällä katsannolla: "Mitäpä tämä hyödyttää?" Heiltä puuttui
kokonaan huomionkiintoa, luultavasti ennakkotietojensa tähden.

Äidin lähellä seisoi santarmi, joka virkkoi bassoäänellä:

"Pavel Vlasov on mainittu piirin johtajaksi."

"Entä Nahodka?" kysyi lihava tuomari laiskalla, veltostuneella
äänellään.

"Hän myös."

Entisestään tuttu keltanaama upseeri seisoi heidän edessään, puhuen
Pavelista ja Andreista, venyttäen sanojansa hyvin tärkeän näköisenä.
Äidin täytyi ehdottomasti naurahtaa, ja hän ajatteli; "Etpä tiedä,
äijä parka, kovinkaan paljon."

Ja nyt, kun hän katsahti vangittuihin, lakkasi hän pelkäämästä heidän
puolestaan. He eivät nostaneet melua, eivätkä herättäneet säälin
tunnetta, vaan täyttivät hänen mielensä ihailulla ja rakkaudella.

Kun oikeusto meni välitunnille, kuului salissa yskintää, huokausta
ja jalan raappinaa. Vangit vietiin pois. Mennessään ulos katsahtivat
he sukulaisiinsa, nyökäten päätä ja hymyillen, ja Ivan Gusev sanoi
jollekin pehmosella äänellä: "Älä kadota rohkeuttasi, Jegor."

Äiti muutti sivulle päin ja huomasi samalla että joku katseli
häntä -- vaaleaviiksinen nuori mies. Hän piti oikeata kättänsä
housun taskussa, joka saattoi hänen vasemman olkapäänsä näyttämään
matalammalta, ja tämä omituisuus näytti äidistä tutulta. Mutta hän
kääntyi pois hänestä, ja äiti unohti hänet heti paikalla. Minuutin
perästä kuuli hän tämän matalan kysymyksen:

"Tämäkö nainen tässä vasemmalla?"

"Niin."

Hän katsahti ympärillensä. Mies, jolla oli epätasaiset hartiat,
seisoi sivuttain häneen päin ja sanoi jotakin naapurillensa,
mustaparralle miehelle, jolla oli lyhyt päällystakki ja saappaat aina
polviin saakka.

Uudelleen kiersi hänen muistonsa vaikeasti, löytämättä tyydyttävää
selitystä.

Vahti aukasi oven saliin ja huusi: "Sukulaiset, astukaa sisään;
näyttäkää pilettinne!"

Kellonhelinä kuului, ja joku ilmoitti: "Istunto alkaa."

Uudelleen nousivat kaikki, ja taas astuivat tuomarit sisälle samassa
järjestyksessä ja istuutuivat; sitte johdettiin vangit sisälle.

"Olkaa tarkkaavainen!" kuiskasi Sizov, "yleinen syyttäjä aikoo puhua."

Äiti kurotti kaulaansa ja venytti koko ruumistaan. Taas antautui hän
odottamaan jotakin hirmuista.

Seisten sivuttaisin tuomareihin, nojaten kyynäspäätänsä pöytään,
huokasi yleinen syyttäjä, ja heilauttaen jyrkästi oikeata kättänsä,
alkoi puhua.

Äiti katsahti tuomareihin. Eipä saattanut sanoa että he juuri
kuuntelivat hänen puhettansa. Joskus joku heistä vähän kohotti
kylkeänsä, mutta tämmöinen laiska liike ei kyennyt herättämään
heidän uneliaita sielujansa. Vanhin tuomari ei katsonut minnekään
päin; hän pysyi uskollisesti jäykässä asennossaan, ja harmaat pilkut
silmälasiensa takaa näyttivät joskus katoavan kokonaan. Äiti huomasi
hänen täydellisen välinpitämättömyytensä, tämän erimielisyyden ilman
ilkeyttä, ja hän kysyi itseltänsä hämillään: "Aikovatko he tuomita?"

Yleisen syyttäjän puhe sujahti huomaamatta korvien ohitse. Hän
otti muutamia nopeita, lyhyitä askelia, kumarsi tuomareille ja
istui alas hieroen käsiään. Aatelinen marsalkka nyökäytti päätänsä
hänelle, pyörittäen silmiänsä; pormestari ojensi hänelle kätensä, ja
kylänvanhin hymyili.

"Nyt", virkkoi vanhin tuomari, vetäen paperin kasvojensa eteen,
"astukoot syyttäjien lakimiehet, Fedosejev, Markov ja Zagarov,
esille."

Lakimies, jonka äiti oli nähnyt Nikolain luona, nousi ylös. Kasvonsa
olivat leveät ja hyväluontoiset, ja hänen pienet silmänsä hymyilivät
säteilevästi. Hän puhui kiirehtimättä, miettivästi ja selvästi:

"Elävä, voimakas mies, jonka rinnassa asuu tunteellinen, rehellinen
sydän, ei saata olla kapinoimatta kaikin voimin tätä elämää vastaan,
joka on niin täynnä kouraan tuntuvaa halveksimista, mädännäisyyttä,
ja on niin peräti vaipunut voimattomuuteen. Nämä päivänselvät
vastakkaisuudet eivät voi estää rehellisiä ihmisiä näkemästä --"

Viheriänaamainen tuomari kumartui presidentin puoleen ja kuiskasi
jotain hänen korvaansa, joka jälkeen vanhus virkkoi kuivasti:
"Pyydän, olkaa varovaisempi!"

Äiti katsahti heihin, ja hän huomasi toden totta vähäistä
levottomuutta kaikkien tuomarien torkkuvissa kasvoissa. Toinen
puolustaja puhui nyt, pieni lakimies, jolla oli terävät, kalpeat ja
ivalliset kasvot. Hän puhui hyvin kunnioitettavasti:

"Kaikella kunnioituksella otan itselleni oikeuden vetää
oikeusistuimen huomion siihen tapaan, jolla kunnianarvoinen
päällekantaja, suojelusosaston puolesta, jota yleisellä nimellä
kutsutaan sissiseuraksi --"

Viheriänaamainen tuomari alkoi taas kuiskata jotakin presidentille.
Päällekantaja hypähti ylös. Lakimies jatkoi muuttamatta ääntään:

"Sissi Gyman kertoo meille todistajasta: 'Minä peloitin häntä.'
Yleinen syyttäjä myös, kuten oikeusneuvosto on kuullut, uhkaili
vieraitamiehiä; jonka seurauksena, puolustajain vaatimuksesta, hän on
ansainnut muistutuksen viralliselta tuomarilta."

Yleinen syyttäjä alkoi puhumaan nopeaan ja vihaisesti; vanha tuomari
yhtyi häneen ja lakimies kuunteli heitä kunnioittavasti, taivuttaen
päätänsä. Sitte virkkoi hän:

"Minä voin muuttaa sanojeni järjestyksen, jos yleinen syyttäjä sitä
vaatii, väittäen etteivät ne ole oikealla paikalla, mutta se ei
tule muuttamaan puolustukseni sisältöä. Ja kaikessa tapauksessa jää
minulle käsittämättömäksi yleisen syyttäjän kiihottuminen."



Vankien paljastukset


Sitte nousi Pavel; syvä hiljaisuus vallitsi.

"Puoluemiehenä huomaan ainoastaan oman puolueeni oikeusistuimen
edessä, enkä siis tahdo puhua itseni puolustukseksi. Kuten
toverinikin, minä myös kieltäydyn puolustautumasta. Mutta tahdon sen
sijaan koettaa selittää mitä ette ymmärrä. Yleinen syyttäjä esitti
esiintymisemme sosialidemokratisen lipun kanssa kapinaksi ylimpää
valtaa vastaan, eikä huomannut meissä muuta kuin vallankumouksellisia
tsaaria vastaan. Minun täytyy teille selittää että tsaari ei ole
ainoa ketju, joka kahlehtii koko maamme ruumista."

Tuomarit alkoivat tuijottaa raskaasti ja levottomasti; ja marsalkka
oli ensimäisenä kuiskaamassa jotakin tuomarille, välinpitämättömällä
naamalla.

"Me olemme sosialisteja! Se merkitsee että olemme yksityisomaisuuden
vihollisia, joka tekee eroituksen ihmisten välillä, asestaa ne
toisiaan vastaan ja kasvattaa leppymättömän vihollisuuden yhteisiin
pyrintöihin. Me väitämme, että yhteiskunta, joka pitää ihmistä
ainoastaan työaseena sen rikastuttamiseksi, on epäihmisellinen; se
on meille vihollismielinen; emme voi yhtyä sen siveyskäsitelmään.
Me haluamme taistella ja me tulemme taistelemaan pois jokaisen
ruumiillisen ja siveellisen orjuuden muodon tämän seuran kautta; me
tulemme taistelemaan ja lyömään kumoon jokaisen mietityn keinon,
joka on tarkoitettu voitonhimon tyydyttämiseksi yhteiskunnassa. Me
olemme työmiehiä -- miehiä, joiden työn kautta kaikki on synnytetty,
jättiläiskoneista lasten leikkikaluihin asti. Jokainen koettaa
käyttää meitä hyödykseen ja voipi käyttää meitä työaseina päämääränsä
saavuttamiseksi. Nyt me haluamme saada niin paljon vapautta kuin
mahdollista, voittaaksemme kaikki vallat. Meidän tunnustuksemme on
yksinkertainen: 'Kaikki valta kansalle; kaikki tuotteet kansalle;
kaikki tuotannon välikappaleet kansalle; työ pakollinen kaikille.
Alas yksityisomaisuus!' Näettehän, ettemme ole kapinallisia."

"Pyydän, käykää enemmän pääasiaan!" virkkoi päätuomari selvästi
ja lujaa. Äidistä näytti että hänen silmänsä alkoivat palaa
pahaenteistä, ahnasta tulta. Kaikkien tuomarien kiinnitetty huomio
poikaansa teki hänet levottomaksi hänen puolestaan. Ja hän, suorana
ja pitkänä, seisten reippaasti ja varmasti, ojensi kättänsä heitä
kohti, puhuen selvästi ja kaikuvasti:

"Me olemme vallankumouksellisia ja tulemme olemaan niin kauan kuin
yksityisomaisuutta löytyy, niin kauan kuin joku komentaa ja muut
työskentelevät. Me asetumme teidän leppymättömiksi vihollisiksenne,
vasten yhteiskuntaa, jonka hyötyä teidän on käsketty puolustaa,
ja sovinto välillämme on mahdotonta kunnes olemme voittaneet.
Me tulemme voittamaan, me työmiehet! Teidän yhteiskuntanne ei
ole lainkaan niin voimakas kuin se luulottelee olevansa. Tämä
omaisuus, jonka tuotannoksi ja säilyttämiseksi se uhraa miljoonia
ihmisiä, jotka se on kahlehtinut -- tämä sama voima joka antaa
sille vallan ylitsemme -- herättää epäsointua omissa riveissään,
hävittäen heidät ruumillisesti ja siveellisesti. Omaisuus tarvitsee
äärettömän suuria ponnistuksia säilytyksekseen: ja todellisuudessa
olette te meidän hallitsiamme suurempia orjia kuin me -- te olette
henkisessä orjuudessa, me vaan ruumiillisessa. Te ette voi vetää
ennakkoluulojenne ja tapojenne alta pois painoa, joka tappaa teitä
henkisesti; mutta ei mikään estä meitä olemasta sisällisesti vapaat.
Kuka teidän lapsistanne voipi enää taistella voimanne puolesta
ihanteena? Te olette jo käyttäneet kaikki välikappaleet, jotka
ovat olleet kykenevät teitä puolustamaan historiallisen arvostelun
tuomiota vastaan. Te ette pysty enää luomaan mitään uutta aatteiden
alalla; te olette henkisesti kuivettuneet. Meidän aatteemme kasvaa;
se hulmuaa ylös yhä häikäisevämmin; se tarttuu väkijoukkoihin,
järjestäen heidät sotaan vapauden puolesta. Tietoisuus heidän
näyteltävänsä osan suuruudesta yhdistää kaiken maailman työmiehet
yhdeksi sieluksi. Te ette omista mitään muita keinoja tämän
uudistavan elämän kehityksen ehkäisemiseksi kuin julmuuden ja
ihmisten halveksimisen. Mutta vaikka teidän halveksimisenne nyt
on todellista ja julmuutenne täynnä vihaa, tulevat kätenne, jotka
tänään lamauttavat meitä, puristamaan huomenna käsiämme veljellisessä
toveruudessa. Teidän tarmonne, koneellinen kullan lisääntymisen
tarmo, erottaa teidät myös eri ryhmiin, joiden tarkoitus on
nylkeä toinen toistanne. Meidän tarmomme on elävä voima, joka on
perustettu alati kasvavaan tietoisuuteen kaikkien työmiesten arvosta.
Meidän työmme vapauttaa maailman harhaluuloista ja peikoista,
jotka pahuutenne ja ahneutenne ovat synnyttäneet ja jotka tekevät
kansan voimattomiksi. Te olette repineet ihmisen pois elämästä ja
hajoittaneet hänet palasiksi. Sosialismi tulee yhdistämään maailman,
jonka te olette repineet rikki, yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ja
tämä tulee tapahtumaan!"

Pavel pysähtyi silmänräpäykseksi ja toisti sitte matalalla äänellä,
suuremmalla vakuutuksella: "Tämä tulee tapahtumaan!"

Vanha tuomari keskeytti Pavelin useampia kertoja ja selitti hänelle
jotakin. Kerran hän hymyilikin surumielisesti. Pavel kuunteli häntä
hiljaa ja alkoi puhua uudelleen ankarammalla vaikka tyynellä äänellä.
Vihdoin kuitenkin huusi vanhus Pavelille, jonka ääni soi hänelle
vastineeksi tyynesti ja hieman ivallisesti:

"Olen saavuttamassa, mihin halusin pyrkiä. En halunnut loukata
teitä persoonallisesti, vaan päinvastoin, ollen tahtomattani
todistajana tässä näytelmässä, jota te nimitätte oikeuden
istunnoksi, tunnen melkein sääliä teitä kohtaan. Te olette kumminkin
ihmisolentoja; ja tuntuu surulliselta nähdä ihmisiä, vaikkapa
olisivat vihollisiammekin, niin häpeällisesti vajonneina väkivallan
palvelukseen, että he unohtavat tietoisuden ihmisarvostaan."

Samassa istui hän alas, katsahtamatta tuomareihin.

Andrei, kokonaan säteillen ilosta, puristi Pavelin kättä lujasti.
Samoilov, Maxin ja kaikki muut kurottuivat riemuisasti häntä kohti.
Hän hymyili hieman, hämillään jonkun verran tovereiden innostuksesta.
Hän katsahti äitiinsä päin ja nyykäytti päätään ikäänkuin olisi
kysynyt: "Eikö niin?"

Äiti nyykäytti ääneti päätänsä hänelle vastineeksi, tyytyväisenä
että poikansa oli puhunut niin rohkeasti, mutta kenties vielä
tyytyväisempänä sentähden, että hän oli vaiennut. Koko ajan
hyppelehti hänen mielessään, että puhe ehdottomasti kasvatti vaaraa,
joka uhkasi Pavelia; mutta sydämensä oli täynnä ylpeyttä.

Andrei nousi ylös, heilutti ruumistansa eteenpäin, katsahti
tuomareihin sivuttain ja virkkoi:

"Herrat puolustajat --"

"Oikeusistunto on edessänne, eikä puolustajat!" huomautti tuomari,
jonka kasvot olivat sairaloiset, vihaisesti ja äänekkäästi.

"Niinkö se onkin?" virkkoi vähävenäläinen, päätänsä heittäen.
"Minä en niin ajattele. Mielestäni te ette ole tuomareita, vaan
puolustautujoita --"

"Pyydän teitä pysymään siinä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan",
huomautti vanha herra kuivasti.

"Mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Hyvä on! Olen jo pakottanut
itseni ajattelemaan että te olette oikeita tuomareita, vapaita,
riippumattomia ihmisiä, kunniallisia --"

"Oikeus ei tarvitse teidän arvostelevaa luokitteluanne."

"Eikö se tarvitse _sellaista_ luokittelua? Mitä? No mutta kaikessa
tapauksessa aion jatkaa. Te olette miehiä, jotka ette tee mitään eroa
itsenne ja muukalaisten välillä. Te olette vapaita kansalaisia. Tässä
on nyt kaksi puoluetta edessänne; yksi valittaa: 'Hän ryöväsi minut';
ja toinen vastaa: 'Minä olen oikeutettu ryöväämään, sillä minulla on
aseita' --"

"Minä kiellän teitä puhumasta. Te saatte sanoa vaan sellaista joka
suoranaisesti kuuluu asiaan."

Vähävenäläinen katsoi tuomareihin, hieroen hiljaa päätänsä.

"Mikäkö suoranaisesti kuuluu asiaan?" kysyi hän vakavasti. "Kyllä,
mutta miksi pitäisi minun puhua siitä mikä suoranaisesti kuuluu
asiaan? Minkä tarvitsette tietää, sen on jo toverini teille puhunut.
Loppu puhutaan teille, kun aika tulee, toisten kautta --"

Vanha tuomari nousi ja julisti: "Kiellän teitä puhumasta. Vasili
Samoilov!" Puristaen huulensa tiukasti yhteen, istahti vähävenäläinen
alas välinpitämättömästi ja Samoilov nousi hänen vierestään,
pudistaen kiharapäätänsä.

"Yleinen syyttäjä nimitti tovereitani ja minua 'villeiksi',
'sivistyksen vihollisiksi' --"

"Teidän täytyy puhua ainoastaan sitä, mikä kuuluu asiaanne."

"Tämä kuuluu asiaan. Ei löydy mitään joka ei kuuluisi rehellisille
ihmisille ja pyydän ettette minua häiritse. Kysyn teiltä, minkämoinen
on teidän sivistyksenne?"

"Me emme ole täällä väitelläksemme kanssanne. Asiaan!" virkkoi vanha
tuomari, irvistäen.

Andrein käytös oli muuttanut silminnähtävästi lautakunnan käytöksen,
hänen sanansa näyttivät pyyhkäisseen pois jotakin heistä.

"Te kunnottomat sissit, te rääkkäätte naisia ja lapsia, te asetatte
miehiä virkoihin, jotka pakottavat heitä varkauksiin ja murhiin;
te turmelette heidät viinalla -- kansainvälisellä lahtaamisella,
yleismaailmallisella vääryydellisyydellä, ylenkatseella ja
kurjuudella -- siinä on kehuttu sivistyksenne! Niin, me olemme tämän
sivistyksen vihollisia!"

Nojaten kädellään pöytään, nousi vanha tuomari ylös. Kaulansa vajosi
univormun kauluksen sisälle ja seisten liikkumattomana, alkoi hän
lukea kädessään olevaa paperia mumisevalla äänellä.

"Hän lukee tuomiota", virkkoi Sizov kuulostaen.

Tuomarien takana katseli tsaari valkoisin välinpitämättömin kasvoin,
punaisessa sotilaspuvussaan, heidän päittensä ylitse. Kärpänen käveli
hänen naamallaan ja ohkanen hämähäkin kina värisi siinä hieman.

"Maanpako!" virkkoi Sizov helpotuksen huokauksella. "Jumalan kiitos!
Kuulin että heidät pantaisiin pakkotyöhön. Älkäämme huoliko siitä,
äiti, se ei ole mitään!"

He astelivat kaiteen luokse; äiti vuodatti kyyneleitä puristaessansa
poikansa kättä. Kaikki olivat kiihoittuneita, mutta kepeällä ja
hyvällä tuulella. Naiset itkivät; mutta, kuten Nilovna, enemmän
tavan vuoksi kuin surusta. Heihin ei sattunut pistävä tuska, jonka
äkillinen päähän lyöty isku tuottaa, vaan heissä oli ainoastaan
surullinen tietoisuus siitä, että heidän täytyy erota lapsistaan.
Tilaisuuden uutuus tyrehdytti heidän tunteittensa tulvan. Sanoja
vaihdettiin runsaasti, mutta vain jokapäiväistä laatua. Sukulaiset
puhuivat liinavaatteista ja pukineista ja pyysivät tovereiden
huolehtimaan terveydestään, eikä loukkaamaan viranomaisia
tarpeettomasti.

Nuori Bukin puhui kotiin jäävälle veikollensa:

"Pidä hyvää huolta koirastani; pidin siitä niin paljo."

"Kun tulet takaisin, löydät sen isona ja hyvin kerittynä."

Äiti puheli Pavelille kuten kaikki muutkin, samoista asioista,
vaatteista, terveydestä ja kuitenkin oli sydämensä pakolla tuhansista
kysymyksistä Sashasta, Pavelista ja itsestänsä. Hirmuisen tapahtuman
pelko oli haihtunut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan vapistuttavan
muiston tuomareista ja jonkun personattoman mustan ajatuksen, joka
jostakin nurkasta vaani tuomareita.

"Nuoria ihmisiä pitäisi nuorten ihmisten tutkia, eikä vanhojen",
virkkoi hän pojallensa.

"Olisi parempi järjestää elämä niin, että se ei pakottaisi ihmisiä
rikoksiin", vastasi Pavel.

Vihdoin kuljetettiin vangit pois. Äiti asteli pois raatihuoneelta ja
oli hämmästyksissään nähdessään että yö jo heittyi kaupungin ylitse,
katulyhtyjen valaistessa katuja ja tähtien loistaessa taivaalla.
Ryhmittäin nuorukaisia seisoskeli raatihuoneen edustalla. Äkkiä
huomasivat äiti ja Sizov itsensä piiritetyiksi ja heiltä kyseltiin
tuomiota, kuinka vangitut käyttäytyivät, ketkä puhuivat ja mimmoisia
puheet olivat. Kaikissa kysymyksissä soi kiihkeä uteliaisuus.

"Katsokaa, hyvät ihmiset! Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" huudahti joku
ja kaikki vaikenivat yhtäkkiä.

"Sallikaa minun puristaa kättänne."

Jonkun varmat sormet puristivat äidin sormia ja jokin ääni virkkoi
kiihkeästi:

"Poikanne tulee olemaan miehuuden esikuvana meille kaikille."

"Kauan eläköön venäläinen työmies!" huusi kaikuva ääni.

"Kauan eläköön vallankumous!"

Huudot kiihtyivät äänekkäämmiksi ja lukuisimmiksi, kohoten ylös
kaikilta suunnilta. Väkeä juoksi joka taholta, tunkeutuen ryhmään,
jonka keskustassa äiti ja Sizov seisoivat. Poliisin vihellyksiä
kaikui ilmassa, vaan eivät vaientaneet huutoja. Vanha mies hymyili;
ja äidistä tuntui kaikki suloiselta unelta. Hän puristi hymyillen ja
kumartaen hänelle ojennettuja käsiä, ilokyynelten kuristaessa hänen
kurkkuansa.

Juuri silloin ilmestyi Sasha, tarttui äitiä käsistä ja veti hänet
nopeasti pois toiselle puolelle katua.

"Tulkaa! He tulevat kiinniottamaan. Mikä? Maanpako? Siperiaan?"

"Niin, niin."

"Ja kuinka hän puhui? Tiedän ilman sanomattannekin. Hän oli
voimakkaampi kuin kukaan muu ja yksinkertaisempi. Ja tietysti
ankarampi kuin muut. Hän on tunteellinen ja hellä, hän vaan pelkää
olla oma itsensä. Hän on suora, selvä ja luja, kuten totuus
itse. Hän on hyvin suuri ja hänessä on kaikkea, ihan kaikkea!"
Sashenkan tulinen puoli kuiskaus ja hänen rakkautensa ilmaiseminen,
rauhoittivat äidin kiihottunutta mieltä ja palauttivat hänen voimansa
takaisin.

"Milloin menet hänen luokseen?" kysyi hän Sashalta puristaen häntä
käsivarresta.

Katsoen luottavasti hänen silmiinsä, virkkoi tyttö:

"Niin pian kuin olen saanut jonkun jatkamaan työtäni. Tiedättehän
että minäkin odotan tuomiotani. Hyvin arvattavasti lähettävät he
minut myös Siperiaan. Silloin sanon haluavani tulla lähetetyksi
samalle paikkakunnalle."

Kotona istuivat he sohvalle, lujasti yhteen puristettuina ja äiti
alkoi uudelleen puhella Sashan menosta Pavelin luo. Kohottaen
miettiväisesti tiheitä kulmakarvojansa, katseli tyttö kaukaisuuteen
suurilla, haaveksivilla silmillänsä.

"Sitte kun lapsia syntyy teille, tulen minä teille ja kiikutan niitä
polvellani. Ja me alamme elää siellä; emme suinkaan, pahemmin kuin
täällä. Pasha saapi työtä. Hänellä on kultaiset kädet."

"Niin", vastasi Sasha mietiskellen. "Sehän on hyvä --" Ja äkkiä
säpsähtäen, ikäänkuin poistain jotain mielestään, alkoi hän puhua
yksinkertaisesti ja pehmoisella äänellä: "Hän ei ala siellä elää. Hän
menee pois, tietysti."

"Mutta kuinka se olisi mahdollista? Jos teillä olisi lapsia!"

"En tiedä. Sittepähän näemme, kun sinne joudumme. Sellaisessa
tapauksessa ei hänen pitäisi huomata minua, enkä minä voi häntä
sitoa. Hän on vapaa joka hetki. Olen hänen toverinsa -- vaimonsa,
tietysti. Mutta työnsä laatu on sellaista, etten moniin vuosiin
saata ajatella yhteyttämme tavalliseksi, niinkuin toisten on. Tiedän
että tulee olemaan vaikeata hänestä erota, mutta tietysti tulen sen
kestämään. Hän tietää että minä en voi ajatella miestä omaisuutenani.
En aio häntä estellä, en."



Äidin uhrikuolema


Nikolai astui sisälle, väsyneenä, mutta reippaana.

"Kuuleppas, Sashenka, sinun täytyy mennä täältä pois: niin kauan kuin
voit päästä ehyin luin. Kaksi sissiä on nuuskinut minua tästä aamusta
saakka, ja tämä salaperäisyys lupaa ehdottomasti vangitsemista.
Tunnen sen luissani -- jossakin on jotain tapahtunut. Mutta asiasta
toiseen, tässä on minulla Pavelin puhe. Se on päätetty julaista
ja niin pian kuin mahdollista. Vie se Ludmillalle. Pyydä hänen
toimittamaan se ulos painosta mitä pikemmin. Pavel puhui hyvin,
Nilovna, ja hänen puheensa tulee näyttelemään oman osansa. Varo
vakoojia, Sasha. Odota -- kätke nämä paperit myös. Voit antaa ne
esimerkiksi vaikka Ivanille."

Puhuessansa hieroi hän vilkkaasti kohmettuneita käsiänsä ja vetäsi
nopeasti auki kirjoituspöytänsä laatikot, noukkien papereita, joista
hän repi joitakuita palasiksi, laskien toisia syrjään. Hän näytti
hajamieliseltä istuessaan ja selaillessaan hajanaisia papereita.

"Luuletteko että siitä on pitkä aika kulunut kun tyhjensin kaikki
laatikot? Ja katsokaa mikä paljous tänne on jo kokoontunut! Voi,
paholainen! Kuulkaapas, Nilovna, olisi parasta ettette tekään
nukkuisi täällä tänä yönä. Siitä tulee vaan surullinen näytelmä, jota
ei ole hauska katsella ja kenties nipistävät he myös teidät. Ja teitä
tarvitaan kuljettamaan Pavelin puhetta paikasta paikkaan."

Mahdollisuus ottaa osaa poikansa puheen levittämiseen oli mieluista
äidille ja hän vastasi:

"Jos niin on, tahdon mennä. Mutta älkää vaan luulko että teen sen
pelosta."

Sasha poltti paperit kaikessa hiljaisuudessa ja sekotti varovasti
niiden tuhkan muun poron kanssa uunissa.

"Mene, Sasha", virkkoi Nikolai, ojentaen kättä hänelle. "Hyvästi! Älä
unohda kirjoja -- jos jotain uutta ja huomiota kiinnittävää tapahtuu.
Hyvästi, hyvästi, rakas toveri! Ole varovaisempi."

"Luuletteko että se tulee tapahtumaan pitkäksi aikaa?" kysyi Sasha.

"Hiisi tiesi! Mutta varmasti on heillä jotain minua vastaan. Nilovna,
menettekö hänen kanssaan? Heidän on vaikeampi käydä kahden kimppuun
-- kas niin!"

"Minä menen." Äiti meni pukeutumaan, ihmetellen mielessään kuinka
vähän nämä ihmiset, jotka työskentelevät kaikkien vapautumiseksi,
välittävät omasta persoonallisesta vapaudestaan. Nikolain
yksinkertainen ja rauhallinen käytös, odottaessansa tulevansa
vangituksi, sekä hämmästytti että liikutti häntä.

Kun hän palasi huoneeseen, oli Nikolai puristamassa Sashan kättä,
sanoen:

"Kerrassaan ihastuttavaa! Olen varmasti vakuutettu että se tulee
olemaan hyvä sekä hänelle että sinulle. Vähäinen persoonallinen onni
ei tee pahaa kenellekään; mutta -- vähän vaan, ymmärräthän, ettei hän
kadottaisi tärkeyttään. Oletteko valmis, Nilovna?" Hän asteli hänen
luokseen hymyillen ja järjestellen silmälasejansa. "Hyvästi, Nilovna.
Olkaa varovainen huomenna. Lähettäkää poika aamulla -- Ludmillalla
on poika tähän tarkotukseen -- menköön hän talonvartian luokse
kysymään josko olen kotona eli en. Minä puhun talonvahdille jo kaikki
valmiiksi; hän on hyvä mies ja minä olen hänen ystävänsä. No niin,
hyvästi, toverit! Toivon hyvää teille kaikille."

Kadulla virkkoi Sasha äidille:

"Hän voipi mennä yhtä tyynesti ja yksinkertaisesti kuolemaan, jos se
olisi välttämätön. Ja luultavasti hän silloin kiirehtii järjestämään
paikkoja pikkusen, asettaen sitte silmälasit nenälleen, kun kuolema
kolkuttaa, ja virkkaa: 'Tämä on ihastuttavaa! Minä saan kuolla!'"

"Minä rakastan häntä", kuiskasi äiti.

"Minä taas ihmettelen häntä, mutta en rakasta häntä. Hän on semmoinen
kuiva ja tasainen, joskus lempeä; mutta hänessä ei ole mitään
inhimillistä. Tulkaa, erotkaamme. Älkää menkö Ludmillan luokse, jos
luulette että vakooja on jälissänne."

"Kyllä, kyllä", virkkoi äiti.

Mutta Sasha vielä lisäsi: "Älkää suinkaan menkö, vaan tulkaa siinä
tapauksessa minun luokseni. Hyvästi, toistaiseksi."

Äiti huusi hänelle hyvästiä vielä jälkeensä. Muutaman minuutin päästä
istui hän aivan kohmettuneena vilusta Ludmillan pienessä huoneessa
uunin edessä. Ludmilla alkoi lukea Pavelin puhetta, ensin hitaasti,
mutta sitte kumartui hän lähemmä ja lähemmä paperien ylitse, heittäen
nopeasti aina poislukemansa lehden. Lopetettuansa nousi hän, oikasi
itsensä ja käveli äidin luokse.

"Se on oivallinen. Juuri sellaisesta pidän; mutta kirjoitus on rummun
pärinää hautasaatolle ja rumpali on voimakas mies."

Hän mietiskeli hetkisen, painaen päänsä alas.

"En halunnut puhua kanssanne pojastanne, en ole koskaan kohdannut
häntä, enkä halua surullisia keskusteluaineita. Tiedän kyllä miltä
tuntuu kun likeisin omainen menee maanpakoon. Mutta halusin sanoa
teille kuitenkin, että poikanne täytyy olla erinomainen mies. Hän on
nuori -- se on selvää -- mutta hänellä on jalo sydän. Täytyy tuntua
hyvältä ja hirmuiselta omata sellainen poika."

"Niin, se tuntuu hyvältä. Eikä se enää tunnu hirmuiselta."

Ludmilla järjesteli pehmoisesti kammattua tukkaansa ja huokasi
hiljakseen. Kepeä, lämpöinen varjo leikitteli hänen poskillaan,
hillityn hymyn varjo.

"Me aiomme tämän painaa. Autatteko minua siinä?"

"Tietysti."

"Minä ladon sen nopeasti. Te panette maata siksi aikaa; teillä oli
ankara päivä ja olette väsynyt. Tulkaa tänne, tälle vuoteelle: minä
en mene ollenkaan levolle ja mahdollisesti herätän teidät yöllä minua
auttamaan."

Kun äiti avasi silmänsä, oli huone täytetty kylmällä, valkoisella
talvipäivällä.

"Hyvää huomenta!" virkkoi Ludmilla. "Kello on jo pian kymmenen.
Nouskaa ylös ja me juomme teetä yhdessä."

"Miksi ette ole minua herättänyt?"

"Olin kyllä aikomuksessa. Tulin jo luoksenne; mutta te olitte niin
sikeässä unessa ja hymyilitte unissanne! Kenties näitte kaunista
unta."

Äiti katseli ulos ikkunasta. Kylmä, kirkas päivä loisti ulkona.
Sydämeensä tuli äkkiä halu rukoilla, jota hän ei ollut tuntenut
pitkään aikaan. Jonkun nuoret kasvot tulivat hänen mieleensä ja
jonkun selvä ääni tuntui sanovan: "Tämä on Pavel Vlasovin äiti!"
Sashan silmät loistivat iloisesti ja lempeästi. Rybinin tumma, pitkä
vartalo ilmestyi hänen silmiinsä, poikansa ruskeat, hymyilevät kasvot
ja Nikolai räpytti silmäänsä vaivaloisesti; äkkiä kohosivat nämä
kaikki ylös keveällä huokauksella.

"Nikolai oli oikeassa", virkkoi Ludmilla, tullen uudelleen
huoneeseen. "Hänet on varmaan pantu kiinni. Minä lähetin pojan sinne,
kuten käskitte, ja hän sanoi että poliiseja leikkii piilosilla
puutarhassa. Hän ei nähnyt talonvahtia, mutta näki poliisin
piilottelevan lankun takana. Ja sissejä vilisee joka paikassa; poika
tuntee niiden naamat."

"Vai niin! Nikolai parka!"

"Viime aikoina on hän lukenut usein kaupungin työmiehille ja
ylipäätään oli heillä otollinen aika nipistää hänet kiinni ja viedä
korjuuseen", virkkoi Ludmilla kolkosti. "Toverit kehottivat häntä
pakenemaan, mutta hän ei totellut heitä. Mielestäni jokaisen on
pidettävä oma päänsä, eikä antaa kenenkään vaikuttaa itseensä."

Ludmilla pyyteli ettei äiti ennen menisi kotiin, vaan
katsastettaisiin ensin ketä ne poliisit siellä oikeastaan vaanivat.

"Kenties odottavat he teitä. Olen varma että he tutkisivat teitä."

"Tutkikoot. Ja jos he vangitsevat minut, eipähän tuosta tulisi
suurtakaan vahinkoa. Kunhan vaan ennättäisin jaella Pavelin puheen
ensin."

"Se on jo ladottu. Huomenna saamme sen jo kaupunkiin ja
esikaupunkiin. Ja meillä tulee olemaan jotain hyvää niistä myös
maaseudulle. Tunnetteko Natashan?"

"Viekää ne sitte hänelle."

Aika kului nopeammin kuin edellisinä päivinä. Kun he olivat juoneet
teensä, oli päivä jo melkein puolessa.

"Olkoon kuinka tahansa!" huudahti Ludmilla, kun joku samassa koputti
ovelle.

Pienikasvuinen lääkäri astui sisälle. Hän virkkoi nopeasti:
"Ensinnäkin on Nikolai vangittu. Aha! Kas, te olette täällä, Nilovna.
Heidän sormensa syhyvät myös teihin. Ettekö olleet siellä kun hänet
vangittiin?"

"Hän työnsi minut ulos ja käski tulemaan tänne."

"Hm! En luule että tästä tulee olemaan teille suurtakaan hyötyä.
Toiseksi, joukko nuorukaisia painoi viisituhatta puhetta
hektografilla. Näin ne -- eivät olleet hullumpia, olivat selviä
ja hyvätyylisiä. He tahtoivat hajoittaa ne koko kaupungille yön
seudussa. Minä olen sitä vastaan. Painetut lehtiset ovat parempia
kaupungissa ja hektografilehtiset saapi lähettää muuanne."

"Kuulkaa, minä vien ne Natashalle!" huudahti äiti innokkaasti.
"Antakaa ne minulle."

Ludmilla katseli häntä tarkkaavasti ja huomautti:

"Se on vaarallista teille."

"Kuinka niin?" huudahti äiti kiihkeästi.

"Kuinka niin!" virkkoi lääkäri nopeasti ja murteellisesti.
"Näettekös, te hävisitte kotoanne tuntia ennen Nikolain
vangitsemista. Te menisitte tehtaalle, jossa teidät tunnetaan
opettajattaren, Natashan, tätinä; ja heti takaisin tulonne jälkeen
ilmestyisivät nuo pahankuriset lentolehdet siellä. Kaikki tämä
sitoisi nuoran kaulaanne."

"He eivät huomaa minua siellä", intti äiti, innosta hehkuen.
"Palattuani vangitsevat he minut kysellen missä olen ollut." Hetkisen
hiljaisuuden jälkeen virkkoi hän: "Tiedän mitä tulen sanomaan. Ja
sieltä menen suorastaan esikaupunkiin; minulla on siellä ystävä --
Sizov. Ja minä vastaan että menin sinne suorastaan oikeusistunnon
jälkeen; suru vei minut sinne; ja koska Sizovin sisarenpoika
vangittiin myös, viivyin hänen luonansa koko ajan, koska meillä oli
yhteinen suru. Näettekös nyt?"

"No niin, no niin", virkkoi lääkäri taipuvasti.

"Te kaikki pidätte huolta minusta", virkkoi äiti hymyillen. "Mutta
ette huolehdi lainkaan itsestänne." Ja ilo nousi yhä korkeammalle.

"Se ei ole totta. Me pidämme kukin huolta itsestämme. Meidän
pitäisi se tehdä, ja me katsomme ettei kukaan suotta tuhlaa
voimiaan. Katsokaa, näin on teidän paras menetellä. Te saatte
puheet rautatieasemalla." Ja hän selitti hänelle kuinka kaikki
järjestettäisi; sitte, katsoen hänen silmiinsä, virkkoi hän: "No
niin, toivon teille onnea. Olette onnellinen, olettehan?" Ja hän meni
pois yhä synkän ja tyytymättömän näkösenä. Kun ovi sulkeutui hänen
jälkeensä, meni Ludmilla äidin luokse ja virkkoi, hymyillen tyynesti:

"Te olette erinomainen nainen! Minä käsitän teitä!" Ja ottaen häntä
käsipuolesta, alkoi hän äidin kanssa kävellä edestakaisin huoneessa.
"Minulla on myös poika. Hän on jo kolmentoista vanha; mutta hän
elää isänsä kanssa. Mieheni on virkaa tekevänä yleisenä syyttäjänä.
Kenties hänet on jo korotettu virassa. Ja poika on hänen kanssaan.
Mikä hänestä mahtaa tulla? Sitä mietiskelen usein mielessäni." Hänen
voimakas äänensä vapisi. Mutta sitte jatkoi hän tasaisella äänellä:
"Opettajansa on virallinen vihollinen niille ihmisille, joita minä
pidän parhaina maan päällä; ja kenties kasvaa pojasta viholliseni.
Hän ei voi asua kanssani; minä käytän valenimeä. En ole nähnyt häntä
kahdeksaan vuoteen. Se on pitkä aika -- kahdeksan vuotta!"

Pysähtyen ikkunan eteen katseli hän kalvasta taivasta, jatkaen: "Jos
hän olisi kanssani, olisin voimakkaampi; minulla ei olisi silloin
tätä haavaa sydämessäni, haavaa, joka aina pakottaa. Ja vaikkapa
hän olisi kuollut, olisi sekin helpompi minulle --" Hän pysähtyi
uudelleen ja jatkoi lujemmin ja äänekkäämmin: "Silloin tietäisin
että hän olisi kuollut, eikä olisi sen vihollinen, joka on kalliimpi
kuin äiti ja kalliimpi ja tärkeämpi kuin itse elämä. Te olette
onnellinen", lisäsi Ljudmilla hymyten. "Se on mainiota -- äiti ja
poika rinnakkain. Se on harvinaista!"

Äiti huudahti ihan itsensä huomaamatta:

"Niin -- se on mainiota!" Ja ikäänkuin avaten sydämensä, jatkoi hän
matalalla äänellä: "Tämmöinen elämä on uutta elämää. Kaikki te --
Nikolai Ivanovitch ja kaikki muut totuuden tähden -- olette myös
rinnakkain. Äkkiä ihmiset ovat muuttuneet niin lempeiksi -- ymmärrän
kaikki -- sanoja en ymmärrä, mutta kaiken muun ymmärrän, kaiken, ihan
kaiken!"

Kadulla ympäröi pakkanen äitiä lamauttavasti, tunkeutuen hänen
kurkkuunsa, kutittaen hänen nenäänsä ja tukahduttaen hetkiseksi hänen
hengityksensä. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä. Aivan lähellä,
aution kadun kulmassa seisoi issikka, kulunut hattu päässä ja sitä
lähellä tuli mies kävellen, kumarassa, pää vajonneena hartioiden
väliin; ja hänen edellänsä juoksi joku sotamies hieroen korviansa.

"Sotamies on lähetetty asialle puotiin", arveli äiti. Hän saapui
asemahuoneelle aikaisin; hänen junansa ei ollut vielä valmis
lähtöön; mutta kolmannen luokan likaisessa odotussalissa, joka oli
täynnä tupakansavua, oli väkeä jo runsaasti. Kylmä ajoi sisälle
kaikki teillä työskentelevät työmiehet; issikat ja köyhästi puetut
kodittomat ihmiset tulivat sinne lämmittelemään; siellä oli
matkustajia, myös joitakuita talonpoikia. Olipa muiden joukossa myös
pulska kauppias, supinahkaisessa turkissa ja pappi tyttärinensä joka
oli rokonarpinen, viisi sotamiestä ja vilkkaita kaupustelijoita.
Miehet puhelivat, tupakoivat, joivat teetä ja viinaa ravintolassa;
joku nauroi ääneen; tupakansavu tulvehti pilvenä äidin pään ylitse;
ovi narisi avautuessaan ja ikkunat tärisivät kun sitä paiskattiin
kiinni. Tupakan, öljyn ja suolakalan haju pisti äkeästi sieraimiin.

Nuori mies astui sisälle, kädessään keltanen kapsäkki, katsahti
äkisti ympärillensä ja asteli suoraan äidin luokse.

"Moskovaan, sisarentyttärenne luokse?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Niin. Tanajaan."

"Hyvä."

Hän asetti kapsäkin penkille häntä lähelle, sieppasi nopeasti
paperossin taskustaan, sytytti sen ja astui ovea kohti, hattuansa
kohottaen. Äiti silitteli kapsäkin kylmää laitaa, nojaten siihen
kyynäspäälläiin ja alkoi tyytyväisenä katsella uudelleen ympäri
huonetta.

Eräs mies, jolla oli lyhyt takki päällä ja kaulus pystyssä tuli
häntä kohti ja hypähti takaisin, vetäen hitaasti kättänsä kohti
päätänsä. Miehessä oli jotakin tutunomaista, joka vaivasi äitiä:
hän katsahti taas samaan suuntaan ja näki hänen tarkastavan häntä
toisella silmällänsä kauluksensa sisältä. Tämä silmäys sävähti hänen
läpitsensä kuin nuoli; käsi, jolla hän piteli kapsäkkiä, vapisi:
hän tunsi ahdistavaa tuskaa hartioissaan, ja kuormansa kävi äkkiä
painavaksi.

"Olen nähnyt hänet jossakin", ajatteli hän, koettaen turhaan poistaa
levottomuutta, joka kouristi hänen rintaansa. Hän ei olisi sallinut
tuon jäätävän tunteen kasvaa, joka jo pusersi hänen sydäntänsä
hiljaa, mutta voimakkaasti. Se kasvoi ja kohosi hänen kurkkuunsa,
täyttäen hänen suunsa kuivalla, kitkerällä maulla, pakoittaen hänet
katsahtamaan ympärillensä vielä kerran. Miehen oikea käsi oli
pistetty takin nappien väliin, ja toista piti hän taskussaan. Tämän
vuoksi näytti oikea olkapäänsä korkeammalta kuin vasen.

Äiti, joka jo oli astunut muutaman askeleen kapsäkkineen, meni
kiirehtimättä takaisin samalle paikalle, istuen alas varovaisesti
ja hitaasti, kuin olisi hän peljännyt rusentavansa jotain allensa.
Muistonsa heräsi terävällä havainnolla onnettomuudestaan, asettaen
kahdesti ennen tämän saman miehen hänen tiellensä -- kerran kedolla,
kaupungin ulkopuolella, Rybinin paon aikaan, ja toisen kerran
oikeussalissa iltasella. Tuossa seisoi hänen vieressään konstaapeli,
jolle hän oli neuvonut väärän tien. He tunsivat hänet; he olivat
häntä nuuskimassa -- selvähän se.

"Olenko satimessa?" kysyi hän ja seuraavassa sekunnissa vastasi hän
itsellensä, samassa säpsähtäen: "Kenties löytyy vielä --" mutta
samassa pakotti hän itsensä suurella vaikeudella sanomaan itseksensä:
"Olen satimessa. Turha vaiva."

Hän katsoi ympärillensä ja ajatuksensa kipenöivät ja säihkyivät hänen
aivoissaan, yksi toisensa jälkeen.

"Jättääkö kapsäkin? Mennäkö pois?"

Mutta samassa ilmestyi uusi säde, hyppien ja välkkyen paljon
kirkkaammin: "Kuinka paljon silloin kadottaisimme? Jättää poikani
puhe sellaisten käsiin?"

Hän puristi kapsäkkiä kylkeensä tiukemmin, vapisevalla kädellään.

"Ja mennäkö pois sen kanssa? Minne? Juostako?"

Nämä ajatukset näyttivät hänestä vierailta, ikäänkuin joku muu olisi
niitä hänelle tyrkyttänyt väkivalloin. Ne polttivat häntä ja niiden
palo kiristi hänen aivojansa tuskallisesti, ne pieksivät hänen
sydäntänsä kuin vihaiset raippanuorat. Ne olivat hänen häpäisiänsä;
ne näyttivät repivän häntä pois pojastansa, omasta itsestänsä, ja
kaikesta mikä oli kasvanut kalliiksi hänen sydämelleen. Hän tunsi
että vihamielinen, itsepintainen voima painoi häntä, puistellen häntä
hartioista ja rinnasta, tehden hänet lyhemmäksi ja peittäen hänet
mustalla pelolla. Ohimonsa sytivät kiivaasti ja hiusjuuret lämpenivät.

Sitte, yhdellä suurella ja jäntevällä sydämensä ponnistuksella, joka
näytti vapauttavan koko hänen olentonsa, sammutti hän tukahduksiin
nuo pikkumaiset, heikkouden palon riehunnat, virkkaen ankarasti
mielessänsä:

"Kylliksi!"

Hän alkoi heti voida paremmin, tuntien vahvistuvansa ihmeellisesti,
koko olennoltansa ja hän lisäsi itsekseen: "Älä häpäise poikaasi! Ei
kukaan tarvitse peljätä!"

Seuraavien häilyväisten sekuntien aikana näytti kaikki liittyvän
hänessä jälleen yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sydämensä alkoi lyödä
tasaisesti.

"Mitä nyt tapahtuu? Kuinka menettelevät he minun kanssani?" ajatteli
äiti huomaavasti.

Sissi kutsui erästä asemavahtia luokseen, kuiskasi jotain hänen
korvaansa ja katsoi äitiin. Vahti katsoi häneen ja vetäytyi takaisin.
Toinen vartia tuli, kuunteli, irvisti ja laski silmäkulmansa alas.
Hän nyökkäsi päätään vakoojalle ja asteli penkin luokse, jolla äiti
istui. Äkkiä katosi sissi näkyvistä.

Vanha mies asteli hitaasti kohti äitiä, kiinnittäen tiukasti vihaiset
silmänsä häneen. Äiti istuutui syvemmälle penkkiin, vavisten. "Kun he
vaan eivät pieksäisi minua, kun he vaan eivät pieksäisi minua!"

Hän pysähtyi hänen viereensä; äiti korotti katseensa häntä kohden.

"Mitä te niin katselette?" kysyi mies matalalla äänellä.

"En mitään."

"Hm! Varas! Niin vanha ja kuitenkin --"

Äidistä tuntui että hänen sanansa iskivät syvälle häneen.

"En ole varas! Te valehtelette!" huusi hän. Hän pudisti samassa
kapsäkkiä, joka aukeni.

"Katsokaa, katsokaa! Kaikki hyvä väki!" huusi hän, nousten ylös ja
heiluttaen ylhäällä päänsä päällä kimpullista lentolehtiä, jotka oli
nopeasti siepannut kapsäkistä. Hän lennätti kimpun väkijoukkoon,
jotka joka haaralta kiirehtivät niitä hapuilemaan.

"Mitä on tekeillä?"

"Tuolla on vakooja."

"Mikä on hätänä?"

"Sanovat häntä varkaaksi."

"En ole varas", virkkoi äiti täydellä äänellään ja jokseenkin
rauhottuneena, nähdessään kuinka ihmisiä kihisi ja askaroitsi hänen
kapsäkkinsä ympärillä.

"Eilen kuulusteltiin valtiollisia vankeja; minun poikani, Vlasov, oli
yksi heistä. Hän puhui siellä. Tässä on sama puhe. Minä levitän näitä
kansan kesken, että ihmiset niitä lukisivat ja miettisivät totuutta."

Joku nyhtäsi lehden hänen kädestään. Hän otti kourallisen ja lennätti
taas ilmaan.

"Tuo ei tuota hänelle kiitosta!" huudahti joku pelästyneellä äänellä.

Äiti näki kuinka ahnaasti lehtisiä kaapattiin kiinni ja piilotettiin
poville ja taskuihin. Tämä yhä voimistutti häntä. Enemmän itseänsä
hallitsevana kuin voimakkaana, pakoittaen itsensä äärimäiseen asti,
ja tuntien kuinka kiihottunut ylpeys hänessä kasvoi, asettaen hänet
kauas, muita korkeammalle, hillityn riemun leimutessa povessaan,
alkoi hän puhua, kaapaten kimpun toisensa jälkeen kapsäkistä ja
heittäen niitä korkealle ilmaan, sen mukaan kuin väkijoukko kerkesi
niitä noukkia.

"Tämän tähden lähettivät he poikani ja kaikki muut hänen kanssansa.
Tiedättekö? Sanon teille, ja uskokaa äidin sydäntä; uskokaa hänen
harmaata tukkaansa. Eilen he tuomitsivat heidät, sillä he ilmoittivat
teille ja koko kansalle, rehellisen, kalliin ja pyhän totuuden."

Joukon takana huomasi äiti sissin ja kaksi santarmia. Hän kiirehti
viskaamaan viimeiset kääröt; mutta kun hän oli panemassa kättänsä
kapsäkkiin, tapasi se siinä jonkun muun käden.

"Ottakaa, viekää kaikki, ihan kaikki!" virkkoi hän, kumartuen alas.

Likanen naama kohosi hänen korvansa lähelle ja matala ääni kuiskasi:
"Kenelle vien sanoman. Kenelle ilmoitan?"

Hän ei vastannut.

"Pois tieltä!" huusivat santarmit, väkeä tyrkkien. He väistyivät
hitaasti ja väkinäisesti. Harmaatukkainen nainen, jolla oli suuret,
rehelliset silmät ystävällisissä kasvoissaan, veti heitä voimakkaasti
puoleensa. Likimäiset seisoivat ääneti ja hiljaa. Äiti näki heidän
murheelliset kasvonsa, rypistetyt silmäkulmansa ja tunsi heidän
lämpimän henkityksen kasvoissansa.

"Nouskaa penkille", virkkoivat he.

"Minut vangitaan heti. Se ei ole tarpeellista."

"Puhukaa nopeammin, he tulevat!"

"Menkää liittymään rehellisiin ihmisiin. Älkää alistuko toverit,
älkää! Älkää kumartako väkevämmän voimaa. Herätkää, koko työkansa! te
olette elämän herroja! Kaikki elävät teidän työstänne ja ainoastaan
työtänne varten avaavat he siteitänne. Teillä ei ole muita ystäviä
kuin omat itsenne!"

"Pois tieltä! Hajotkaa!" kuuluivat santarmien huudot yhä lähempää ja
lähempää.

"Onko tässä kaikki mitä teillä on kapsäkissänne?" kuiskasi joku.

"Ottakaa se! Ottakaa kaikki!" virkkoi äiti.

"Poikani sanat ovat työmiehen rehellisimmät sanat, lahjomattoman
sielun sanat. Ottakaa ne vastaan avoimin sydämin ja hoivatkaa niitä;
ne antaa teille voimia ymmärtämään kaikkea ja taistelemaan kaikkea
vastaan totuuden tähden, ihmiskunnan vapauden tähden."

Äiti sai iskun rintaansa; hän horjahti ja kaatui penkille. Santarmien
nyrkit olivat ojona väkijoukon ylitse, ja tarttuen kauluksiin ja
hartioihin, työnsivät heitä syrjään, viskoen hattuja samalla. Kaikki
alkoi vilistä ja musteta äidin silmissä.

Iso santarmi tarttui hänen kaulukseensa kiinni punaisella kädellänsä
ja kuristi häntä.

"Suus' kiinni!"

"Älkää peljätkö mitään! Ei mitään suurempaa kidutusta ole teille
tarjona, kuin mitä jo olette kärsineet koko elämänne ajan!"

"Hiljaa, sanon!" Santarmi otti häntä käsipuolesta ja tyrkkäsi
menemään; toinen tarttui hänen toiseen käsivarteensa ja harpaten
pitkiä askelia, kuljetti häntä pois.

"Ei mitään kidutusta löydy, joka olisi suurempi kuin tuska mikä
kalvaa sydämessänne joka päivä, hivuttaen rintanne ja kuivattaen
voimanne."

Sissi tuli juosten ja pudistaen nyrkkiään hänen nenänsä edessä, huusi
hän:

"Vaiti, sinä noitaämmä!"

Äidin silmät syvenivät ja loistivat; leukapielensä vapisivat.
Asettaen jalkansa lujasti liukkaaseen kivilaattiaan, huusi hän,
pannen viimeiset voimansa liikkeelle: "Minä herätän sielua; he eivät
voi sitä tappaa."

"Koira!"

Sissi löi häntä kasvoihin navakalla nyrkkinsä käänteellä.

Jotakin mustaa ja punaista tuli hänen silmiensä eteen
silmänräpäykseksi. Veren suolainen maku täytti hänen suunsa.

Kovia ja kiihottuneita huutoja soi hänen korvissaan: "Älkää rohjetko
lyödä häntä!"

"Oh, te roistot!"

"He eivät voi hukuttaa järkeä vereen!"

Äitiä tuupittiin nyt sekä rintaan että selkään, pieksettiin
hartioihin ja päähän. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään,
muuttua sameaksi, pimeässä huutojen vonkunassa, kirkumisissa ja
vihellyksissä. Jotakin paksua ja kuuroksi tekevää tuntui hänen
korvissaan, kouristi hänen kurkkuansa ja tukahutti häntä. Laattia
alkoi vavahdella, vaipuen pois hänen altaan. Säärensä notkistuivat,
ruumiinsa vapisi ja paloi tuskasta, se kävi raskaaksi ja horjui
voimattomana. Mutta silmänsä eivät olleet vielä revityt ja hän näki
toisia silmiä, jotka säihkyivät tulta, joka oli niin kallista hänen
sydämelleen.

Hänet raastettiin ovelle.

Hän sieppasi äkkiä kätensä santarmin kädestä ja tarttui pihtipieleen.

"Ette voi hukuttaa totuutta kokonaisiin verimeriin!"

He löivät häntä kädelle.

"Te kokoatte vaan pahuutta päänne päälle! Se on romahtava teidän
ylitsenne --"

Joku tarttui hänen kaulaansa, ja alkoi häntä kuristaa. Kurkussansa
korahti.

"Te kurjat, onnettomat olennot --"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Äiti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.