Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) - Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista
Author: Dumas, Alexandre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) - Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT II (2)***


BRAGELONNEN VARAKREIVI

eli

MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT II

Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Suomentanut V. Hämeen-Anttila



Ilmestynyt ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa
Arvi A. Kariston kustannuksella
vuonna 1916.



SISÄLLYS:

 130. Ilta Madamen luona.
 131. Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta.
 132. Kuninkaan mieliala.
 133. Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan.
 134. Uusi jesuiittikenraali.
 135. Rajuilma.
 136. Sade.
 137. Tobias.
 138. Madamen neljä mahdollisuutta.
 139. Arpajaiset.
 140. Malaga!
 141. Herra de Baisemeauxin kirje.
 142. Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt
      täysissä voimissaan.
 143. Rotta ja juusto.
 144. Planchetin huvila.
 145. Mitä Planchetin huvilasta näki.
 146. Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta
      eriävät hyvinä ystävyksinä.
 147. Portoksen esittely.
 148. Välien selvittelyä.
 149. Madame ja de Guiche.
 150. Montalais ja Malicorne.
 151. De Wardesin vastaanotto hovissa.
 152. Kaksintaistelu.
 153. Kuninkaan illallinen.
 154. Illallisen jälkeen.
 155. D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.
 156. Villikarjun väijytys.
 157. Manicamp umpikujassa.
 158. D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.
 159. Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.
 160. Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana.
 161. Matka.
 162. Naiskolmikko.
 163. Ensimmäinen kinastus.
 164. Epätoivo.
 165. Pako.
 166. Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli
      yhdestätoista keskiyöhön.
 167. Lähettiläät.
 168. Chaillot.
 169. Kuningas taivuttaa Madamen.
 170. Nuoren kreivittären nenäliina.
 171. Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.
 172. Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia
      ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta.
 173. Soihtukulkue.
 174. Ilmestys.
 175. Kreivittären muotokuva.
 176. Hampton Court.
 177. Madamen kuriiri.
 178. Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.
 179. Kaksi vanhaa ystävystä.
 180. Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.
 181. Karhun talja.
 182. Haudattu salaisuus esille.
 183. Kaksi ystävätärtä.
 184. Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.
 185. La Fontaine kaupanvälittäjänä.
 186. Markiisittaren malja.
 187. Mazarinin kuitti.
 188. Herra Colbertin konsepti.
 189. Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.
 190. Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.
 191. Kaksi mustasukkaista.
 192. Kotitarkastus.
 193. Portoksen menettelytapa.
 194. Muutto, laskuluukku ja muotokuva.
 195. Kilpailijat politiikassa.
 196. Kilpailijat rakkaudessa.
 197. Kuningas ja aateli.
 198. Myrskyn jälkeen.
 199. Heu, miser!
 200. Viimeinen isku.
 201. Mitä Raoul oli aavistanut.
 202. Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.
 203. Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.
 204. Grimaud tuumii.
 205. Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.
 206. Baisemeauxin seura.
 207. Vanki.
 208. Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan
      Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle
      siitä koitui.
 209. Mestari Jean Percerin.
 210. Pukunäytteet.
 211. Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties
      saanut alkuaiheen.
 212. Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.
 213. Vieläkin illallinen Bastiljissa.
 214. Veljeskunnan suurmestari.
 215. Kiusaaja.
 216. Kruunu ja tiara.
 217. Vaux-le-Vicomten linna.
 218. Melunin viini.
 219. Nektaria ja ambrosiaa.
 220. Viekas ja viekkaampi.
 221. Colbertin hätävara.
 222. Mustasukkaisen vimmaa.
 223. Majesteettirikos.
 224. Yö Bastiljissa.
 225. Fouquetin varjo.
 226. Aamu.
 227. Kuninkaan ystävä.
 228. Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.
 229. Kuninkaan kiitollisuus.
 230. Valekuningas.
 231. Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.
 232. Viimeiset jäähyväiset.
 233. Beaufortin herttua.
 234. Kun kello seisoi.
 235. Planchetin omaisuus arvioidaan.
 236. Herttuan omaisuus arvioidaan.
 237. Hopealautanen.
 238. Vanki ja vartijat.
 239. Lupaukset.
 240. Naisten parissa.
 241. Ehtoollinen.
 242. Colbertin vaunuissa.
 243. Kaksi jokialusta.
 244. Muskettisoturi vihjailee.
 245. Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan.
 246. Valkoinen ja musta hevonen.
 247. Suurmiehen seuraaja.
 248. Saarelle saarretut.
 249. Aramis selittää aseman.
 250. Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.
 251. Portoksen esi-isät.
 252. Biscarratin poika.
 253. Locmarian luola.
 254. Yllätys luolassa.
 255. Kuin Homeroksen sankarilaulussa.
 256. Titaanin kuolema.
 257. Portoksen hautakirjoitus.
 258. Gesvresin herttuan kierto.
 259. Ludvig XIV:n kuninkuus.
 260. Herra Fouquetin ystävät.
 261. Portoksen testamentti.
 262. Atoksen vanhuus.
 263. Atoksen näky.
 264. Kuoleman enkeli.
 265. Tiedonanto.
 266. Runoelman viimeinen laulu.
      Jälkimaininta.
      D'Artagnanin kuolema.



130.

Ilta Madamen luona.


Kaikki kokoontuivat sitten linnassa yhteiselle aterialle ja
laittausivat senjälkeen hovipukuun. Tavallisuuden mukaan asetuttiin
pöytään kello viideltä. Jos varaamme päivällisiin tunnin ja
pukeutumiseen kaksi tuntia, oli siis jokainen valmiina kello kahdeksan
tienoissa illalla.

Ja kello kahdeksalta alettiinkin esittäytyä Madamen luona, hänellä kun
oli tänä iltana yleinen vastaanotto, kuten sanottu.

Kukaan ei tahtonut jäädä pois Madamen illanvietoista, sillä ne
tilaisuudet tarjosivat kaikkea sitä viehätystä, mitä kuningatar --
hurskas ja hyväluontoinen prinsessa -- ei kyennyt antamaan omille
seuranpidoilleen. Kunnollisuuden etuihin valitettavasti liittyy se
ominaisuus, että se huvittaa vähemmän kuin häijymielisyys. Eihän
Madameakaan suorastaan voinut sanoa pahanilkiseksi. Tähän todelliseen
valioluonteeseen sisältyi liian paljon yleviä vaikutelmia ja hienoa
tunnetta, jotta sitä olisi voinut määritellä ilkeäksi. Mutta Madamella
oli vastustuskykyä, mikä avu usein osoittautuu omistajalleen
turmiolliseksi, pakottaen hänet taittumaan, missä toinen olisi
taipunut. Siitä seurasi, että iskut eivät tylpistyneet häneen kuten
Maria-Teresian pehmoiseen sielunelämään. Henrietten sydän ponnahti joka
pistoksesta, ja mikäli se ei turtunut tuskasta se antoi iskun iskusta
jokaiselle yltiöpäälle, joka uskaltausi hänen kanssaan otteluun.

Oliko se häijyyttä vai pelkkää pahankurisuutta? Meidän mielestämme
rikaslahjaiset ja voimakkaat luonteet muistuttavat tiedon puuta,
kantaen aina kukkivalla, aina hedelmiä kypsyttävällä kaksoisoksallaan
sekä hyviä että pahoja hedelmiä. Niiden hyvät hedelmät voi eroittaa ja
poimia vain se, joka niitä halajaa, mutta hyödyttömät ja loiset
kuolevat niiden huonoja hedelmiä syötyään, ja sitä ei tarvitsekaan
pahoitella.

Ja Madame, joka vallitsi toisena kuningattarena tai sielultaan
varmasti ensimmäisenäkin, niin, Madame teki kotinsa miellyttäväksi
keskustelulla, kohtauksilla ja sillä täydellisellä vapaudella, jota
kukin sai puheissaan käyttää, kunhan virkkoi jotakin sievää tai
hyödyllistä. Sentähden kai haasteltiinkin Madamen illanvietoissa
vähemmän kuin muualla. Madame oli karsas lörpöttelijöille ja kosti
heille julmasti: hän antoi heidän puhua. Hän vihasi myös itserakasta
vaateliaisuutta, sietämättä sitä vikaa edes kuninkaassa. Ja hän oli
ottanut perin vaikeaksi tehtäväkseen parantaa tästä taudista
Monsieurin, jolla se oli synnynnäinen.

Muuten hän otti vastaan runoilijat, nerot ja kauniit naiset
valtiattarena, jota tämän orjat kumarsivat. Hän oli kaikessa
kujeilussaan kyllin haaveileva saadakseen runoilijat unelmoimaan; hänen
viehätyksensä oli siksi suuri, että hän kykeni loistamaan
viehkeimpienkin keskellä, ja hänen henkevyytensä riitti kiinnittämään
huomattavimmatkin henkilöt mieltyneiksi kuulijoiksi.

On käsitettävissä, että tällaiset seura-illat siis olivat hyvin
puoleensavetäviä. Niinpä tulvikin erityisesti nuorisoa Madamen
vastaanottoihin. Ja kun kuningas on nuori, ovat hovissa jokseenkin
kaikki nuoria.

Vanhojen rouvien nähtiin kyllä nyrpistävän nenäänsä; he olivat
kuninkaan holhousajan tai edellisen hallituskauden jänteviä
järjestelijättäriä. Mutta tähän närkästykseen vastattiin nauramalla
noille kunnianarvoisille henkilöille, jotka olivat menneet
vallanhimossaan niin pitkälle, että he Fronden aikuisissa hovipuolueen
ja parlamentin kiistoissa olivat yltyneet johtelemaan sotaväenosastoja,
Madamen sanojen mukaan yrittäen siten säilyttää viimeistä vaikutustansa
miehiin.

Kellon lyödessä kahdeksan astui hänen kuninkaallinen korkeutensa
seuranaisten saattamana suureen saliin, tavaten siellä useita
hovimiehiä, jotka jo olivat neljännestunnin verran odotelleet.

Kaikkien näiden ennen määräaikaa saapuneiden joukosta etsi prinsessa
sitä, jonka uskoi tulevan ensimmäisenä. Häntä ei näkynyt. Mutta melkein
samalla hetkellä, kun hän päätti tämän tarkastelunsa, ilmoitettiin
Monsieur.

Prinssi Filip oli komea nähdä. Kaikki kardinaali Mazarinin jalokivet,
-- ne nimittäin, joita ministeri ei ollut ehtinyt toimittaa syrjäiseen
talteen, -- kaikki leskikuningattaren helmet, jopa muutamia vaimonsakin
hohtokiviä oli Monsieur tänä iltana sälyttänyt asuunsa. Ja kyllä hän
loistikin kuin aurinko.

Hänen jäljessään tuli de Guiche hitain askelin ja hyvin esitetty
katumuksen sävy kasvoillaan, hopealla ja sinisillä nauhoilla
kirjaillussa helmenharmaassa samettipuvussa; tähän kuului lisäksi
uhkeita Mechelnin pitsejä, jotka lajissaan kilpailivat Monsieurin
hohtokivien kanssa. Hatussa liehui punainen sulka.

Madamella oli useita mielivärejä. Hän rakasti punaista seinäverhoissa,
harmaata puvuissa ja sinisiä kukkasia.

Tuossa kunnossa herra de Guiche näytti niin muhkealta, että kukaan ei
voinut olla omistamatta hänelle erityistä huomiota. Mielenkiintoinen
kalpeus kasvoilla, jonkunlaista raukeutta silmissä, hienot, vaaleat
kädet, jotka pistäytyivät esille suurten pitsireunusten alta,
surunvoittoinen suu -- tarvitsi vain nähdä hänet todetakseen, että
Ranskan hovissa harvat kykenivät hänen kanssaan kilpasille ulkonaisessa
esiintymisessä.

Tästä johtui, että Monsieur, joka olisi tahtonut himmentää tähdenkin,
jos sellainen olisi asetettu hänen rinnalleen, itse päin vastoin
kokonaan himmeni kaikkien mielessä. Sellaiset arvostelmat ovat kylläkin
aivan äänettömiä tuomareita, mutta silti perin varmoja ja lahjomattomia
tuomioissaan.

Madame oli ohimennen vilkaissut de Guicheen, mutta sekin oli riittänyt
nostamaan hurmaavan punan hänen otsalleen. Madamesta de Guiche näytti
todellakin niin komealta, että hän tuskin enää pahoitteli, vaikka
tunsikin kuninkaallisen valloituksensa olevan käsistään luisumassa.
Vastustamatta tulvahti siis veri hänen poskiinsa.

Veitikkamaisin ilmein Monsieur läheni häntä. Hän ei ollut huomannut
prinsessan punastusta, tai jos olikin sen havainnut, hän ei ollenkaan
aavistanut sen oikeata syytä.

"Madame", virkkoi hän suudellen vaimonsa kättä, "täällä on syrjäytetty,
onneton maanpakolainen, jota tahtoisin teille suosittaa. Pyydän teitä
ottamaan huomioon, että hän on parhaita ystäviäni, ja että hyvyytenne
häntä kohtaan suuresti liikuttaisi minua."

"Mikä maanpakolainen? Mikä onneton?" kysyi Madame, katsahtaen
ympärilleen ja kiinnittämättä suurempaa huomiota kreiviin kuin
muihinkaan.

Nyt oli hetki työntää suojatti esille. Prinssi väistyi sivulle de
Guichen tieltä, joka nyrpeänä lähestyi Madamea, tehden hänelle
kumarruksensa.

"Mitä!" kysyi Madame muka tavattomasti kummastuneena. "Kreivi de
Guicheko on syrjäytetty ja maanpakolainen?"

"Juuri hän!" toisti herttua.

"Oh", virkkoi Madame, "mutta hänethän täällä vain nähdäänkin."

"Ah, madame, te olette kohtuuton", sanoi prinssi.

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Mutta antakaa nyt anteeksi hänelle, poikaparalle."

"Hänelle anteeksi? Mitä sitten? Mitä on minulla herra de Guichelle
anteeksiannettavaa?"

"Mutta selitähän nyt, de Guiche. Mitä sinulle pitäisi antaa anteeksi?"
kysyi prinssi.

"Voi, hänen kuninkaallinen korkeutensa tietää sen kyllä!" vastasi
kreivi teeskennellen.

"No, no, antakaa nyt hänelle kätenne, madame", kehoitti Filip.

"Jos se teitä miellyttää, monsieur."

Ja kuvaamattomalla silmiensä ja olkapäittensä liikkeellä Madame ojensi
kauniin kätensä nuorelle miehelle, joka nosti sen huulilleen.

Hän kai painoi siihen huulensa pitkäksi aikaa, eikä Madame vetäissyt
sitä liian nopeasti pois, koskapa herttua lisäsi:

"De Guiche ei ole häijy, madame, eikä hän teitä suinkaan pure."

Tämä lause, joka ei kenties pahastikaan kutkuttanut nauruhermoja,
kelpasi tekosyyksi ympäristön hillittömään hilpeyteen.

Asema oli tosiaankin merkillinen, eikä se muutamilta kelpo sieluilta
jäänyt huomaamatta.

Monsieur nautti vielä sanojensa vaikutuksesta, kun kuninkaan saapuminen
ilmoitettiin.

Koettakaamme kuvailla, miltä salissa tällä hetkellä näytti.

Keskellä, kukilla verhotun tulisijan edessä, oli Madame kahdeksi
siiveksi järjestyneine seuranaisineen, joiden liepeillä hovin perhoset
leijailivat.

Toisia ryhmiä oli ikkunakomeroissa, kuten linnoituksen vahtisotilaat
torneissaan, kuunnellen kukin paikaltaan pääseurueesta singahtelevia
sanoja.

Eräässä näistä ryhmistä lähinnä tulisijaa nähtiin Manicampin ja de
Guichen toimesta uuteen asemaansa korotettu Malicorne. Hänen
virkapukunsa oli ollut valmiina jo lähes kaksi kuukautta, ja hänen
silmäinsä tuli kilpaili samettitakin hohtelun kanssa, kun hän
kultanauhoissaan säteillen katseli Madamen vasemmalla puolella
äärimmäisenä seisovaa Montalaisia.

Madame oli jutellut vieruskumppaniensa neiti de Châtillonin ja neiti de
Créquin kanssa, samalla omistaen muutamia sanoja Monsieurille, joka
vetäytyi heti syrjään, kun ilmoitettiin:

"Kuningas!"

Neiti de la Vallière oli vasemmalla kuten Montalaiskin, viimeisen
edellisenä rivissään; hänen oikealle puolelleen oli sijoitettu neiti de
Tonnay-Charente. Hän oli siis asetettu kuten heikoiksi epäillyt joukot,
jotka on tapana pistää kahden koetellun armeijaosaston väliin. Kahden
seikkailutoverinsa siten tukemana la Vallière kätki hiukan punoittavat
silmänsä viuhkansa taakse, ollen hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevinaan,
mitä Montalais ja Athénais vuorotellen kuiskailivat hänen kumpaankin
korvaansa. Ehkä häntä vaivasi ikävä Raoulin lähdön johdosta tai kenties
häntä vielä rasittivat äskeiset tapaukset, jotka alkoivat saattaa hänet
puheenaineeksi hovilaisten piirissä.

Kuninkaan nimen kaikuessa syntyi salissa suurta liikettä.

Talon emäntänä Madame nousi ottamaan vastaan ruhtinaallista vierasta.
Mutta noustessaan hän näin tärkeälläkin hetkellä katsahti oikealleen;
de Guiche vaateliaasti omisti sen silmäyksen itselleen, mutta
kierrettyään kehän se kohdistuikin la Vallièreen, huomaten tämän
kasvoilla heleän punan ja levottoman liikutuksen.

Kuningas astui ryhmän keskelle, joka nyt oli muuttunut yhtenäiseksi
ääriltä keskustaa kohti luonnollisesti tapahtuneen liikehtimisen
johdosta. Kaikki otsat painuivat alas hänen majesteettinsa edessä, ja
naiset taipuivat kuin hennot ja uhkeat liljat pohjatuulen puhaltaessa.

Hänen majesteetissaan ei ollut mitään peloittavaa, tuskinpa edes
kuninkaallista tänä iltana. Hän oli vain nuori ja komea. Erityinen
hilpeän ilon ja hyväntuulisuuden sävy elähdyttää kaikkia mieliä, ja
näinpä jokainen nyt odotti itselleen hauskaa iltaa vain nähdessään,
kuinka halukas hänen majesteettinsa oli huvittelemaan Madamen luona.

Jos ken saattoi iloisuudessa ja vilkkaudessa vetää vertoja kuninkaalle,
niin se oli herra de Saint-Aignan. Ruusunvärisissä pukineissaan ja
nauhoissaan hän säihkyi kasvoiltaankin rusoittavana, mutta vielä
ruusunhohteisemmat olivat hänen ajatuksensa, -- ja tänä iltana oli
herra de Saint-Aignanilla paljon aatoksia. Hänen hymyilevässä
mielessään itävät mietteet olivat puhjenneet tähän uuteen
kukintaan siitä huomiosta, että neiti de Tonnay-Charente esiintyi
ruusunpunaisessa puvussa kuten hänkin. Emme kuitenkaan tahtoisi väittää
viekkaan hoviherran olleen edeltäpäin tietämätön siitä, että kaunis
Athénais pukeutuisi tähän väriin. Hän tiesi varsin hyvin, miten
saada vaatturi tai joku kamarineito juttelemaan valtiattarensa
suunnitelmista. Nyt hän lähetti yhtä paljon veikeitä silmäniskuja neiti
Athénaisille kuin hänellä oli nauharuusukkeita polvihousuissaan ja
ihokkaassaan, eli siis aivan huikean määrän.

Kun kuningas oli tervehtinyt Madamea ja kehoittanut häntä istuutumaan,
muodostui näiden kahden ympärille heti täydellinen kehä. Ludvig kyseli
Monsieurilta kylvystä ja kertoi, samalla katsellen naisia, että
runoilijat sepittelivät säkeitä näistä ihanista Valvinsin uimaretkistä;
herra Loret muka varsinkin näkyi päässeen jonkun vedenneidon uskotuksi
hänen kuvaustensa ilmeisistä tosiseikoista päättäen.

Useat naiset pitivät velvollisuutenaan punastua.

Kuningas käytti tätä hetkeä tähystelläkseen vapaammin ympärilleen.
Ainoastaan Montalais ei punastunut siinä määrin, että hän ei olisi
saanut tarkatuksi kuningasta, ja hän näki tämän kiihkeästi katselevan
la Vallièrea. Tuo rohkea hovineito sai kuninkaan luomaan silmänsä alas
ja pelasti täten Louise de la Vallièren siltä myötätunnon tulelta,
jonka se katse ehkä olisi suonut. Madame otti Ludvigin hoivaansa,
tehden hänelle satoja kysymyksiä, joita kukaan ei ollut mestarillisempi
keksimään kuin hän. Mutta kuningas tahtoi yleistää keskustelun; siinä
onnistuakseen hän pinnisti kaikkea älyään ja seurustelutottumustaan.
Madame taasen tahtoi kuulla sievisteleviä ylistyksiä; hän päätti saada
niitä kaikin mokomin.

"Sire", virkkoi hän kuninkaaseen kääntyen, "teidän majesteettinne, joka
tietää kaikki, mitä valtakunnassanne tapahtuu, täytyy jo ennakolta
tuntea, mitä säkeiden aiheita herra Loret on siltä vedenneidolta
kuullut... Suvaitseeko teidän majesteettinne antaa niistä meille
jotakin vihiä?"

"Madame", vastasi kuningas hyvin kohteliaasti, "minä en uskalla...
Muutamien yksityiskohtien kuunteleminen tuottaisi varmasti teille
itsellenne hämmennystä... Mutta de Saint-Aignan on varsin hyvä lausuja
ja muistaa pitkiä säejaksoja täydellisesti; jos jotakin unohtuu,
tekaisee hän itse. Hän on todella oiva sepittelijä."

Näyttämölle haastettuna de Saint-Aignanin täytyi esiintyä niin edukseen
kuin suinkin taisi. Madamen kovaksi onneksi hän ajatteli vain omia
asioitaan: laiminlyöden emännän toivomat ylistelyt hän ylvästyi hiukan
kehumaan omaa hyvää onneaan.

Luotuaan siis sadannen silmäyksen kauniiseen Athénaisiin, joka kaiken
aikaa noudatti eilistä opinkappalettaan, viitsimättä vilkaistakaan
ihailijaansa, sanoi de Saint-Aignan:

"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, etten kylliksi muista
säkeitä, joilla vedenneito innoitti Loretin. Mutta kun kuningaskin on
kaikki unohtanut, niin mitäpä minä poloinen olisin voinut?"

Tällä puolustelulla hovimies ei saavuttanut Madamen suosiota.

"Ah, Madame", lisäsi de Saint-Aignan, "nykyäänhän ei paljon merkitse,
mitä suolattoman veden impyet sanovat. Tosiaankin tekisi mieleni uskoa,
ettei enää satu mitään mielenkiintoista Vetehisen valtakunnassa.
Maakamaralla, Madame, ne suuret asiat tapahtuvat. Niin, maakamaralta,
Madame, kuuluu merkillistä..."

"No", innostui Madame, "mitä sitten maakamaralta kuuluu?"

"Sitä on kysyttävä sinipiioilta", vastasi kreivi. "He asustavat
metsissä, niinkuin teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää."

"Tiedän lisäksi, että metsänneidot ovat luonnostaan kieleviä, herra de
Saint-Aignan."

"Se on totta, Madame; mutta kun he kertovat vain sievää ja hauskaa,
olisi sopimatonta syyttää heitä kielittelystä."

"Kertovatko he sitten hauskoja asioita?" kysyi prinsessa
välinpitämättömästi. "Kovin te, herra de Saint-Aignan, kiihdytätte
uteliaisuuttani, ja jos olisin kuningas, haastaisin teidät meille heti
juttelemaan, mitä arvoisat metsänneidot kertoilevat, koskapa te
yksinänne täällä näytte ymmärtävän heidän kieltään."

"Oh, mitä siihen tulee, Madame, olen kyllä hänen majesteettinsa
käskettävissä", vastasi kreivi vilkkaasti.

"Osaako hän metsänneitojen kieltä?" virkkoi Monsieur. "Onnellinen
veitikka, tuo Saint-Aignan!"

"Niinkuin ranskaa, monseigneur."

"Kertokaa siis", kehoitti Madame.

Kuningas oli hämillään; arvatenkin hänen uskottunsa sekoittaisi hänet
johonkin hankalaan seikkailuun. Häneltä ei jäänyt huomaamatta
Saint-Aignanin esipuheen herättämä yleinen mielenkiinto, jota vielä
Madamen erityinen sävy lisäsi. Vakavimmatkin näkyivät heristävän
korviansa tarkatakseen jokaista kreivin lausumaa sanaa. Yskittiin,
tultiin lähemmäksi, ja katseltiin syrjäsilmäyksin eräitä hovinaisia,
jotka paremmin kestääkseen nuo tutkivat ja tungettelevat katseet
järjestelivät viuhkojaan ja ottivat vastustajansa tulta väistävän
kaksintaistelijan asennon.

Siihen aikaan olivat sukkelat keskustelut ja okaiset kaskut niin
muodissa, että mikä nykyaikaisessa seurassa olisi heti tuntunut
häväistysjutulta, pahennukselta tai murhenäytelmältä ja peloittanut
kaikki vieraat pakoon, se Madamen salongissa sai vieraat vain
järjestymään mukaviin asentoihin, jotta eivät menettäisi sanaakaan,
elettäkään herra de Saint-Aignanin esittämästä ilveestä, he kun
tiesivät, että olivatpa tyyli ja juoni millaiset hyvänsä, hovimiehen
hyvä aisti toki johtaisi kaikki soveliaaseen lopputunnelmaan.

Kreivi oli tunnettu hienoksi mieheksi ja oivalliseksi kertojaksi. Hän
aloittikin rohkeasti syvän hiljaisuuden vallitessa, joka olisi
arastuttanut kaikkia muita esiintyjiä.

"Madame, kuningas sallii, että ensiksi osoitan sanani teidän
korkeudellenne, koska väitätte olevanne toisia kuulijoita uteliaampi.
Minulla on siis kunnia sanoa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne,
että sinipiiat mieluimmin asustavat ontoissa tammissa. Ja ollen
jumalaistaruston ihanimpia olentoja he suosivat hyvin korkeita puita,
suurimpia, mitä metsästä löytävät."

Ikäänkuin läpikuultavan harson alta antoi tämä esipuhe aavistaa
kuuluisaa Kuninkaan tammen tarinaa, joka oli edellisenä iltana
herättänyt niin suurta kohua. Monet sydämet heti sykähtelivätkin
ilahduksesta tai levottomuudesta, ja ellei de Saint-Aignanilla olisi
ollut kirkas ja kaikuva ääni, olisi sitä pamppailua voinut kuulla.

"Kyllä sitten Fontainebleaussa on sinipiikoja", virkkoi Madame aivan
tyynellä äänellä, "sillä minä en ole missään nähnyt komeampia tammia
kuin kuninkaallisessa puistossa."

Nämä sanat lausuessaan hän katsahti suoraan de Guicheen, ja nyt ei
tälle jäänyt mitään valittamisen syytä kuten saadessaan edellisen
silmäyksen, jonka muistamme säilyttäneen rahtusen epämääräisyyttä, mikä
on hyvin tuskallista niin rakastavalle sydämelle.

"Aivan oikein, madame, Fontainebleausta minä aioinkin teidän
kuninkaalliselle korkeudellenne puhua", selitti de Saint-Aignan, "sillä
se metsänneito, jonka tarina kiinnittää mieltämme, asuu hänen
majesteettinsa linnan puistossa."

Kaikki oli valmista, toiminta alkoi: ei kuulijoilla enempää kuin
kertojallakaan ollut enää peräytymisen varaa.

"Kuunnelkaamme", virkkoi Madame, "sillä kertomuksella ei luullakseni
ole ainoastaan kaikkea kansantarinan viehätystä, vaan varsin
nykyaikaisen selostuksenkin arvo."



131.

Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta.


"Minun on aloitettava alusta", sanoi kreivi. "No, somassa
olkikattoisessa majassa Fontainebleaussa asustaa paimenia. Muuan näistä
on nimeltään Tircis, ja hänelle kuuluu hyvin laajat alueet isiensä
perintönä. Tircis on nuori ja kaunis ja asemaltaan paimenista
ensimmäinen, joten häntä voipikin sanoa heidän kuninkaakseen."

Keveä hyväksymisen sorina rohkaisi puhujaa, joka jatkoi:

"Hän on yhtä voimakas kuin miehuullinenkin. Kukaan ei ole taitavampi
villipetojen pyynnissä, ei kukaan viisaampi neuvotteluissa. Kun hän
ohjaa hevosta perintötilustensa kauneilla kentillä tai johtaa alaisiaan
paimenia taito- ja voimakisoihin, luulisi Mars-jumalan heiluttavan
keihästään Trakian tasangoilla, tai pikemminkin pitäisi häntä Apollona,
päivän jumalana, kun tämä säihkyvillä tulinuolillaan valaisee maata."

Kreivin vertauksellinen kuvaus kuninkaasta ei todellakaan ollut
huonosti valittu alkulause, ja hyvin se tehosikin läsnäolijoihin,
jotka sekä velvollisuudesta että ihastuksesta ilmaisivat
suosiotansa huumaavalla kättentaputuksella. Hyvillään näkyi olevan
kuningaskin, jota hienotuntoinen ylistys aina miellytti eikä pikku
liiallisuuksiinkaan menevänä usein pahoittanut. De Saint-Aignan
pitkitti:

"Mutta, mesdames, Tircis paimen ei ole pelkissä kilpakisoissa
saavuttanut sitä mainetta, joka hänestä on tehnyt paimenten kuninkaan."

"Fontainebleaun paimenten", tokaisi kuningas hymyillen Madamelle.

"Oh", huudahti Madame, "runoilija käyttää Fontainebleaun nimitystä
mielivaltaisesti! Minä sanoisin: koko maailman paimenten."

Kuningas unohti puolueettoman kuuntelijan osan ja kumarsi.

"Tämän kuninkaan ansiot", haastoi Saint-Aignan imartelevan sorinan
keskellä, "ilmenevät vielä loistavammin kaunotarten parissa. Hän on
paimen, jonka sielu on yhtä herkkä kuin hänen sydämensä on puhdas. Hän
kykenee lausumaan kohteliaisuuden vastustamattoman tenhoavasti, hän
osaa rakastaa niin hienotuntoisesti, että se lupaa suloisille ja
onnellisille valloitetuille mitä kadehdittavimman osan. Hän ei
milloinkaan esiinny varomattomasti, ei aiheuta ikävyyksiä. Ken vain on
nähnyt Tirciksen ja kuullut hänen puhuvan, pitää hänestä heti; ken
häntä rakastaa ja voittaa hänen rakkautensa, on kohdannut onnensa."

Tässä Saint-Aignan piti pikku pysähdyksen, nauttiakseen ylistelyn
riemua, ja vaikka tämä kuvaus olikin hullunkurisen korkeapiirteinen,
oli se saavuttanut suosiota varsinkin muutamien korvissa, joista
paimenen ansioita ei suinkaan ollut liioiteltu. Madame viittasi puhujaa
jatkamaan.

"Tirciksellä", sanoi kreivi, "oli uskollinen toveri tai pikemmin harras
palvelija nimeltä... Amyntas."

"Kas, antakaapa nähdä Amyntaksen muotokuva!" virkahti Madame
veitikkamaisesti. "Te olette niin etevä piirtelemään, herra de
Saint-Aignan!"

"Madame..."

"No, no, kreivi de Saint-Aignan, älkäähän vain uhratko Amyntas-parkaa!
En antaisi sitä teille koskaan anteeksi."

"Madame, Amyntas on liian halpa-arvoinen varsinkin Tirciksen rinnalla,
ansaitakseen minkäänlaista vertaamisen kunniaa. Muutamien ystävien
laita on kuten niiden vanhan ajan orjien, jotka hautauttivat itsensä
elävinä herransa jalkojen juureen. Tirciksen jaloissa on Amyntaksen
oikea paikka; muuta hän ei pyydäkään, ja jos joskus kuninkaallinen
sankari..."

"Kuninkaallinen paimen, tarkoittanette?" huomautti Madame, ollen
nuhtelevinaan herra de Saint-Aignania.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on oikeassa, minä erehdyin", myönsi
hovimies. "Jos sanon, paimen Tircis suvaitsee toisinaan nimittää
Amyntasta ystäväkseen ja avata hänelle sydämensä, niin se on verraton
suosio, jota jälkimmäinen pitää suurimpana onnenaan."

"Kaikki tuo", keskeytti Madame, "osoittaa Amyntaksen ehdotonta
kiintymystä herraansa, vaan ei anna kuvaa Amyntaksesta itsestään. Älkää
häntä kylläkään imarrelko, kreivi, mutta kuvailkaa hänet kuitenkin, kun
tahdon saada hänestäkin oikeata käsitystä."

De Saint-Aignan teki työtä käskettyä, kumarrettuansa ensin syvään hänen
majesteettinsa kälylle.

"Amyntas", selitti hän, "on Tircistä hiukan vanhempi. Luonto ei ole
ollut tällekään paimenelle aivan tyly; sanotaanpa, että runottaret ovat
suvainneet hymyillä hänen syntyessään niinkuin Hebe myhäilee
nuoruudelle. Hän ei kunnianhimoisesti kaipaa loistoa, hän tavoittelee
rakkautta, ja ehkeipä hän siihen olisikaan ansioton, jos hänet oikein
tunnettaisiin."

Viime sanat, joita seurasi hurmaava silmänisku, osoitti hän suoraan
neiti de Tonnay-Charentelle, joka kesti hyökkäyksen värähtämättä. Mutta
viittauksen kainous ja nokkeluus olivat tehneet hyvän vaikutuksen.
Amyntas poimi sen hedelmät suosionosoituksina, joille itse Tircis antoi
merkin suopealla nyökkäyksellä.

"No niin", kertoi de Saint-Aignan, "Tircis ja Amyntas kävelivät eräänä
iltana metsässä haastellen sydänsurujaan. Huomatkaa, mesdames, että
tämä on jo sinipiian kertomusta, sillä mitenkäpä muutoin tiedettäisiin,
mitä Tircis ja Amyntas -- maailman hienotuntoisimmat ja vaiteliaimmat
paimenet -- puhuivat? Näin he saapuivat metsään tiheimpään keskukseen,
siellä vapaammin uskoakseen huolensa toisilleen. Mutta yhtäkkiä heidän
korviaan hipaisi puheen sorina."

"Ahaa!" kuiskittiin kertojan ympärillä. "Nytpä tuleekin jännittävää."

Tässä kohdassa Madame sotajoukkoaan tarkastavan valppaan kenraalin
tavoin rohkaisi silmäniskulla Montalaisia ja de Tonnay-Charentea,
joiden hän huomasi horjuvan ponnistuksesta.

"Nämä sulosointuiset äänet", jatkoi de Saint-Aignan, "olivat
muutamien paimentyttöjen, jotka myöskin olivat tahtoneet nauttia
vilpoisesta siimeksestä ja tietäen paikan syrjäiseksi, melkein
luoksepääsemättömäksi, olivat kokoontuneet sinne vaihtamaan
mielipiteitänsä paimentelusta."

Lause aiheutti tavattoman naurunremahduksen ja nostatti melkein
huomaamattoman hymyilyn kuninkaan kasvoille, hänen vilkaistessaan
Tonnay-Charenteen.

"Metsänneito vakuuttaa", puhui Saint-Aignan edelleen, "että
paimentyttöjä oli kolme, kaikki nuoria ja kauniita."

"Heidän nimensä?" kysyi Madame tyynesti.

"Heidän nimensä!" huudahti de Saint-Aignan, kavahtaen tästä
varomattomuudesta.

"Niin, olettehan nimennyt paimenenne; esitelkää meille jotenkuten
paimentytötkin."

"Voi, madame, minä en ole keksijä, en mikään trubaduuri eli löytäjä,
joksi runoniekkaa ennen vanhaan sanottiin. Minä kertoilen sinipiian
sanelun mukaan."

"Miten siis metsänneitonen nimitti noita paimenettaria? Tosiaankin
kapinallinen muisti!"

"Madame, nuo paimentytöt... Pyydän saada huomauttaa, että naisten
nimien paljastaminen on rikkomus!"

"Josta nainen lausuu teidät puhdistetuksi, kreivi, kunhan vain
ilmoitatte meille senkin salaisuuden."

"He olivat nimeltään Philis, Amaryllis ja Galatea."

"Kas vain! Odotuksesta ei ollut vahinkoa", virkkoi Madame, "sillä
siinäpä on kolme sievää nimeä. Nyt heidän kuvansa?"

De Saint-Aignan teki taas liikkeen.

"Edistykäämme toki järjestyksessä, pyydän, hyvä kreivi", jatkoi Madame.
"Eikö teidänkin mielestänne, sire, meidän ole ensin saatava
paimentyttöjen kuvat?"

Kuningas oli odottanutkin tällaista vaatimusta ja alkoi tuntea
suurempaa levottomuutta, mutta ei katsonut viisaaksi närkästyttää niin
vaarallista kyselijätärtä. Sitäpaitsi hän ajatteli de Saint-Aignanin
ehkä osaavan jollakin tavoin sovittaa muotokuviinsa muutamia hienoja
piirteitä, hivelemään niitä korvia, joita hänen majesteettinsa halusi
viehättää. Tätä toivoen, tässä pelossa, Ludvig antoi Saint-Aignanille
luvan piirtää paimentyttöjen Philiksen, Amarylliksen ja Galatean kuvat.

"No, olkoon menneeksi!" mukausi kreivi kuin päätöksensä tehnyt mies. Ja
hän aloitti.

"Philis", sanoi Saint-Aignan, luoden ärsyttävän silmäyksen Montalaisiin
niinkuin miekkailija kehoittaessaan arvoisaa vastustajaansa
taisteluasentoon, "Philis ei ole tumma eikä vaalea, ei iso eikä pieni,
ei kylmä eikä kovin kiihkeä. Siitä huolimatta, että hän on vain
paimentyttö, on hän henkevä kuin prinsessa ja keimaileva kuin
paholainen. Hänen näkönsä on hyvin terävä, ja hänen sydämensä halajaa
kaikkea, mitä hänen silmänsä kohtaavat. Alati visertelevän linnun
lailla hän milloin hipaisee siivillään nurmikkoa, milloin lehahtaa
perhosen perässä lentämään, milloin asettuu puun latvaan uhmaamaan
pyydystäjiä, jotka tulevat häntä tavoittamaan tai koettavat pudottaa
häntä verkkoonsa."

Kuva oli niin sattuva, että kaikkien katseet kääntyivät Montalaisiin,
joka silmää räväyttämättä ja nenä pystyssä kuunteli herra de
Saint-Aignania niinkuin olisi ollut kysymys hänelle aivan vieraasta
henkilöstä.

"Siinäkö kaikki, herra de Saint-Aignan?" kysyi prinsessa.

"Kah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä on vain luonnos, ja olisi
vielä paljon lisättävää. Mutta minä pelkään väsyttäväni teidän
kuninkaallista korkeuttanne tai loukkaavani paimentytön kainoutta, ja
senvuoksi saakoon vuoronsa Philiksen toveri Amaryllis."

"Samapa se, herra de Saint-Aignan", myöntyi Madame; "me olemme
tarkkaavaisia."

"Amaryllis on näistä kolmesta vanhin, vaikkei sentään hänenkään korkea
ikänsä", kiirehti de Saint-Aignan lisäämään, "ole kahtakymmentä
saavuttanut."

Neiti de Tonnay-Charenten kulmakarvat olivat lauseen alussa
rypistyneet, mutta silisivät nyt heti, ja kevyt hymy häilähti hänen
kasvoillaan.

"Hän on pitkä ja sitoo tavattoman tuuheat hiuksensa Kreikan
kuvapatsaiden kuosiin. Käynti on majesteettinen ja ryhti ylpeä.
Pikemmin hän muistuttaakin jumalatarta kuin tavallista kuolevaista, ja
jumalattarista hän etusijassa johtaa mieleen metsästävän Dianan; se
vain on eroa, että varastettuaan kerran ruusupensaassa nukkuvan Amorin
viinen hän ei tähtäilekään lemmenhaltian nuolia metsänväkeen, vaan
säälittömästi ampuu niillä kaikkia paimenparkoja, jotka sattuvat hänen
jousensa ja silmäinsä tielle."

"Sitä häijyä paimentyttöä!" huudahti Madame. "Eiköhän hän jonakuna
päivänä haavoita itseään niillä vasamilla, joita hän niin armottomasti
sinkauttelee oikeaan ja vasempaan?"

"Se on kaikkien paimenten toivomus", virkkoi de Saint-Aignan.

"Ja varsinkin Amyntas-paimenen kaiketi?" huomautti Madame.

"Paimen Amyntas on niin ujo", selitti de Saint-Aignan kainoimpaan
sävyynsä, "että jos hän sitä toivoneekin, kukaan ei ole sitä konsaan
saanut tietää, sillä hän kätkee sen ajatuksen sydämensä syvimpään
pohjukkaan."

Hyvin imarteleva sorina vastasi tähän kertojan tunnustukseen
paimenesta.

"Entä Galatea?" kysyi Madame. "Odotan kärsimättömästi saavani nähdä
niin taitavan käden jatkavan Vergiliuksen aloittamaa kuvaa ja muovaavan
sen valmiiksi silmäimme edessä."

"Madame", virkkoi de Saint-Aignan, "suuren Vergilius Maron rinnalla on
nöyrä palvelijanne perin mitätön runoilija. Mutta käskynne rohkaisemana
tahdon tehdä parhaani."

"Me kuuntelemme", sanoi Madame.

De Saint-Aignan kurkoitti jalkaansa, kättänsä ja huuliaan.

"Maidonvalkoisena", virkkoi hän, "kullankellertävänä kuin kypsyneet
tähkäpäät hän levittää ilmaan vaaleiden kutriensa tuoksua. Kysyy
silloin itseltään, eikö hän ole se ihana Europa, joka leikkiessään
toveriensa kanssa kukkanurmilla lahjoitti lempensä Jupiterille.
Kauneimpien kesäpäivien sinitaivasta muistuttavista silmistä säihkyy
vieno liekki, jota haaveet elvyttävät ja rakkaus hohuttaa. Kun hän
rypistää kulmiaan tai taivuttaa päänsä maahan päin, verhoutuu aurinko
suruun. Hänen hymyillessään taasen koko luonto elähtyy, ja hetkiseksi
vaienneet linnut alkavat jälleen viserrellä puissa. Varsinkin tämä",
lopetti Saint-Aignan, "varsinkin tämä paimentyttö ansaitsee koko
maailman ihailun. Ja jos hän koskaan lahjoittaa pois sydämensä,
onnellinen se kuolevainen, jonka hän suvaitsee neitsyellisellä
rakkaudellaan jumalaoittaa!"

Kuunnellessaan tätä kuvausta Madame tyytyi runollisimmissa kohdissa
ilmaisemaan hyväksymisensä muutamilla pään kohautuksilla. Mutta oli
mahdotonta sanoa, kohdistuivatko nämä myöntymyksen merkit kertojan
taitoon vaiko kuvan luonnollisuuteen. Tästä johtui, että Madamen
ollessa julkisesti osoittamatta suosiotansa ei kukaan muukaan rohjennut
sitä tehdä, eipä edes Monsieur, joka sielussaan ajattelikin, että de
Saint-Aignan tehosti liiaksi paimentyttöjen kuvailua, suoriuduttuaan
paimenista jokseenkin nopealla siveltimellä.

Seurue näytti siis jähmettyneeltä. De Saint-Aignan, joka oli
tyhjentänyt kaunopuheisuutensa ja värivarastonsa Galatean muotokuvan
vivahdusvilkkauteen ja odotti toisten kyhäyksiensä osaksi tulleen
suosion jälkeen kuulevansa jalkojen tömistystä tämän viimeisen
palkaksi, niin, de Saint-Aignan jähmettyi vielä enemmän kuin kuningas
ja muu seurue.

Syntyi tovin äänettömyys, jonka Madame vihdoin keskeytti.

"No, sire", kysyi hän, "mitä teidän majesteettinne sanoo näistä
kolmesta muotokuvasta?"

Kuningas tahtoi itseään alttiiksi panematta tulla Saint-Aignanin
avuksi.

"No, minun mielestäni Amaryllis on komea kaunotar", vastasi hän.

"Minä pidän enemmän Philiksestä", virkkoi Monsieur. "Hän on hyvä ja
reipas, melkeinpä poikamainen metsänneito."

Ja jokainen alkoi nauraa.

Tällä kertaa katseet tähtäysivät niin suoraan, että Montalais tunsi
veren purppuraisena hehkuna nousevan kasvoihinsa.

"No", tiukkasi Madame, "mitä nuo paimentytöt siis haastelivatkaan?..."

Mutta loukatussa itserakkaudessaan de Saint-Aignan ei kyennyt kestämään
vereksien ja levänneiden joukkojen hyökkäystä.

"Madame", ilmoitti hän lyhyeen, "nuo paimentytöt tunnustivat toisilleen
sydäntensä pikku taipumukset."

"Kas, kas, herra de Saint-Aignan, olettepa te paimenrunouden ehtymätön
puro", sanoi Madame herttaisesti hymyillen, mikä hiukan reipastutti
kertojaa.

"He sanoivat, että rakkaus on vaarallista, mutta että rakkauden puute
tietää sydämen kuolemaa."

"Joten he päättivät...?" kysyi Madame.

"Heidän vakaumuksekseen jäi, että on rakastettava."

"Hyvä! Asettivatko he mitään ehtoja?"

"Valitsemisen ehdon", selitti de Saint-Aignan. "Minun on vielä
lisättävä -- toistan sinipiian sanoja --, että yksi paimentytöistä,
luullakseni Amaryllis, kokonaan vastusti rakastamista, ja kuitenkaan
hän ei liioin kieltänyt sallineensa erään paimenen kuvan tunkeutua
sydämeensä saakka."

"Amyntaksen vai Tirciksen?"

"Amyntaksen, madame", vastasi Saint-Aignan kainosti.

"Mutta silloin Galatea, tuo viehkeä, kirkassilmäinen Galatea, heti
vastasi, ettei Amyntasta, ei Alphesibeusta, ei Tityrusta eikä muitakaan
seudun komeimpia paimenia voinut verrata Tircikseen, tämä kun saattoi
varjoon kaikki miehet niinkuin tammi uhkeudessaan voittaa kaikki puut
ja lilja on muita kukkia majesteettisempi. Antoipa hän tästä
valiopaimenesta sellaisen kuvan, että kuunteleva Tircis suuruudestaan
huolimatta ei voinut olla tuntematta imarruksen mielihyvää. Täten
olivat Amaryllis ja Galatea julistaneet Tirciksen ja Amyntaksen
sydämensä valituiksi, ja noiden kahden paimentytön salaisuus oli tullut
ilmi yön varjoihin kätkeytyneen metsän salasopukassa. Tällainen,
Madame, on sinipiialla kuulemani tarina. Hän tietää kaikki, mitä
tapahtuu tammien onkaloissa ja ruohomättäillä; hän tuntee lintujen
lemmenkuiskeet ja tajuaa, mitä ne lauluissaan virkkavat. Hän ymmärtää
puiden oksissa suhisevan tuulenkin ja nurmikukkien terissä surisevien
hyönteisten kieltä. Mitä hän minulle jutteli, sen olen nyt toistanut."

"Ja siihenkö kertomuksenne päättyykin, herra de Saint-Aignan?" kysyi
Madame, ja hänen hymynsä sai kuninkaan vapisemaan.

"Niin, olen kertonut kaikki, Madame", vastasi de Saint-Aignan. "Tunnen
itseni onnelliseksi, jos olen kyennyt teidän korkeuttanne hetkisen
huvittamaan."

"Liian lyhyen hetken", vastasi prinsessa, "sillä te olette
erinomaisesti kertonut kuulemanne. Mutta, hyvä herra de Saint-Aignan,
te olette siis valitettavasti saanut tietonne vain yhdeltä sinipiialta,
eikö niin?"

"Niin, madame, yhdeltä ainoalta kylläkin."

"Niinpä olette kulkenut pienen, mitättömännäköisen vedenneidon ohi,
joka kuitenkin tiesi paljon enemmän kuin teidän sinipiikanne, hyvä
kreivi."

"Vedenneidon?" toistivat useat äänet aavistellen, että kertomus saisi
jatkoa.

"Aivan niin. Sen tammen vieressä, josta puhutte ja jota sanottaneen
Kuninkaan tammeksi... vai kuinka, herra de Saint-Aignan?"

Kreivi ja kuningas katsahtivat toisiinsa.

"Niin, madame", myönsi de Saint-Aignan.

"No, siellä lirisee soma pikku lähde kivikossa lemmikkien ja
satakaunojen reunustamana."

"Luulen Madamen olevan oikeassa", virkkoi kuningas yhä levottomana ja
kälynsä joka sanaa tarkaten.

"On varmastikin, sen takaan", vakuutti Madame. "Todisteena siitä on,
että sitä lähdettä hallitseva najadi pysäytti minut ohikulkiessani,
juuri minut."

"Ohoh!" hymähti de Saint-Aignan.

"Niin", puhui prinsessa edelleen, "ja sen hän teki jutellakseen minulle
asioita, joita herra de Saint-Aignan ei kertomuksessaan maininnut."

"Oo, kertokaa te itse", kehoitti Monsieur, "te juttelette
viehättävästi."

Prinsessa kumarsi aviopuolisonsa kohteliaisuudelle.

"Minulla ei ole kreivin runollisia lahjoja eikä hänen kykyään kaikkien
yksityiskohtien oikeassa tehostamisessa."

"Silti teitä kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla", virkkoi
kuningas, jo ennakolta aavistaen jotakin vihamielistä kälynsä
kertomuksessa.

"Puhun muuten", jatkoi Madame, "tuon pienen vedenneitorukan nimessä.
Hän on herttaisin puolijumalatar, mitä olen koskaan tavannut. Ja
haastellessaan hän nauroi niin hillittömästi, että koska nauru
lääketieteellisen selviön mukaan on tarttuvaa, pyydän teiltä lupaa
hänen sanojaan muistellessani itsekin hiukan nauraa."

Kuningas ja de Saint-Aignan, jotka näkivät monille kasvoille leviävän
jo alkua Madamen ennustamasta hilpeydestä, päätyivät tarkkaamaan
toisiansa ja kysymään katseellaan, eikö tässä ollut jotakin pientä
salajuonta.

Mutta Madame oli varmasti päättänyt yhä uudelleen vääntää veistä
haavassa, ja hän jatkoi puhettaan viattoman vilpittömään sävyyn, joka
juuri oli hänen vaarallisimpansa.

"Minä siis kuljin siitä", kertoi hän, "ja koska tapasin tielläni paljon
vastapuhjenneita kukkia, olivat epäilemättä Philis, Amaryllis, Galatea
ja kaikki muut paimentyttönne menneet siitä ennen minua."

Kuningas puri huultansa. Kertomus kävi yhä uhkaavammaksi.

"Pieni vedenneitoni", jatkoi Madame, "liritteli lauluaan purosensa
uomassa. Kun näin hänen koskevan hameeni liepeeseen, puhutellakseen
minua, en suinkaan tahtonut olla hänelle tyly, sitäkin vähemmän, koska
toisarvoinenkin jumalatar on kuolevaista prinsessaa ylempänä. Kumarruin
siis hänen puoleensa, ja heleästi nauraen hän virkkoi minulle:
'Ajatelkaahan, prinsessa...' Ymmärrätte, sire, että puhuja on
vedenneito." Kuningas nyökkäsi myöntävästi, ja Madame jatkoi:

"'Ajatelkaahan, prinsessa, että puroni rannat juuri äskettäin olivat
mitä hupaisimman näytelmän todistajina. Kaksi uteliasta,
varomattomuuteen saakka uteliasta paimenta joutui perin hullunkurisen
kepposen uhreiksi, jonka kolme sinipiikaa heille tekivät'... Pyydän
anteeksi, etten enää muista, puhuiko hän sinipiioista vai
paimentytöistä. Mutta sillä ei liene väliäkään? Jatkakaamme siis."

Tämän esipuheen kuullessaan kuningas huomattavasti punastui, ja
Saint-Aignan sekosi aivan hämilleen, alkaen kovin levottomasti
pyöritellä silmiään.

"'Ne kaksi paimenta', jatkoi pieni vedenneitoni yhä nauraen,
'hiipailivat näiden kolmen neidin perässä'... Ei, tarkoitan kolmen
sinipiian; anteeksi, minä erehdyin, kolmen paimentytön. Sellainen ei
ole aina järkevää, se voi kiusata niitä, joita tuolla tavoin ajetaan
takaa. Vetoan kaikkiin täkäläisiin naisiin, ja olen varma siitä, että
yksikään heistä ei kiellä sanojeni totuutta."

Pahoin ahdistuksissaan siitä, mitä oli tulossa, kuningas ilmaisi
mielipiteensä vain liikahduksella.

"'Mutta', jatkoi vedenneito, 'paimentytöt olivat nähneet Tirciksen ja
Amyntaksen pujahtavan metsään ja kuutamossa tunteneet heidät puurivien
välitse'... Ah, te nauratte!" keskeytti Madame puheensa. "Malttakaa,
malttakaa, emme vielä ole lopussa."

Kuningas kalpeni; de Saint-Aignan kuivasi hiestynyttä otsaansa. Naisten
ryhmistä kuului tukahdutettuja naurahduksia ja salaista kuiskutusta.

"Paimentytöt, sanoin, jotka näkivät molempain paimenten tungettelun,
istahtivat Kuninkaan tammen juurelle, ja huomatessaan julkeiden
kuuntelijain saapuneen niin lähelle, etteivät kadottaisi sanaakaan
puheesta, kohdistivat he näihin viattomasti, perin viattomasti, niin
sytyttävän lemmentunnustuksen, että kaikille miehille ominainen
itserakkaus, josta järkevimmätkään paimenet eivät ole vapaita, sai nuo
maireat sanat hiiviskelijöistä kuulostamaan hunajaa makeammilta."

Seurue ei voinut olla puhkeamatta raikuvaan nauruun. Kuninkaan silmissä
leimahti salama. De Saint-Aignan taasen antoi päänsä painua rinnalle ja
verhosi syvän pahastuksensa katkeraan naurunpurskahdukseen.

"Hoo", virkkoi kuningas suoristautuen täyteen mittaansa, "sepä oli
tosiaan viehättävä ilveily, ja yhtä viehättävästi kerrottu. Mutta onko
totta, oikein totta, että ymmärsitte vedenneitojen kieltä?"

"Väittää kreivikin ymmärtäneensä sinipiikojen kieltä", vastasi Madame
vilkkaasti.

"Tietysti hän sitä ymmärtää", sanoi kuningas. "Mutta tiedättehän, että
kreivin heikkoutena on pyrkiä akatemiaan, joten hän siinä
tarkoituksessa on opiskellut kaikenlaista, mistä te onneksenne ette
tiedä mitään; ja katsoin mahdolliseksi, että vedenneitojenkin kieli
olisi ollut niitä aineita, joita te ette ole opiskellut."

"Käsitätte, sire", vastasi Madame, "että sellaisissa asioissa ei
luoteta vain itseensä. Naisen korva ei ole erehtymätön, on pyhä
Augustinus sanonut. Niinpä olen tahtonut kysyä muidenkin mielipidettä,
ja koska vedenneitoni toki jumalattarena on polyglotti... niinhän niitä
monikielisiä nimitettäneen, herra de Saint-Aignan?"

"Niin, madame", änkytti de Saint-Aignan ihan tyrmistyksissään.

"Ja", jatkoi prinsessa, "koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa
monia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin,
kuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit
Montalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani
toistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä
lausunut."

"Ja tekikö hän sen?" kysyi kuningas.

"Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar... Niin, sire, hän toisti
kertomuksensa. Siinä ei ole siis enää mitään epäilyksen sijaa. Eikö,
mesdemoiselles", virkkoi prinsessa kääntyen armeijansa vasempaan
siipeen päin, "eikö vedenneito puhunut aivan niinkuin olen kertonut?
Olenko missään suhteessa poikennut totuudesta?... Philis?... Anteeksi,
minä erehdyin... neiti Aure de Montalais, onko kertomukseni totta?"

"Täydellisesti, madame!" lausui neiti de Montalais rivakasti.

"Onko se totta, neiti de Tonnay-Charente?"

"Aivan totta", vastasi Athénais yhtä varmasti, mutta vähemmän
kuuluvalla äänellä.

"Entä te, la Vallière?" kysyi Madame.

Lapsiparka tunsi kuninkaan polttavan katseen; hän ei uskaltanut kieltää
eikä valehdella. Myöntymyksen merkiksi hän painoi päänsä alas.

Mutta hänen päänsä ei kohonnut jälleen, sillä hän oli puolittain
jähmettynyt jonkunlaisesta vilusta, joka oli kalman kylmyyttä
tuskallisempi.

Tämä kolminkertainen todistus nujersi kuninkaan. De Saint-Aignan taasen
ei edes yrittänyt salata epätoivoaan, ja tietämättä mitä sanoa sopersi
hän:

"Oivallinen, hyvin näytelty pila, arvoisat paimentytöt!"

"Oikea rangaistus uteliaisuudesta", virkkoi kuningas käheästi. "Kukapa
tohtisi Tirciksen ja Amyntaksen rangaistuksen jälkeen enää yrittää
yllättää paimentyttöjen sydämen salaisuuksia? En ainakaan minä sitä
tekisi... Entä te, messieurs?"

"En vain minä, enkä minä!" toisteli hoviherrain parvi kuorona.

Madame riemuitsi nolostuneen kuninkaan mielenkarvaudesta: hän iloitsi
uskoen, että hänen kertomuksensa oli koko uuden lempijutun loppuna.
Monsieur puolestaan, joka oli nauranut tälle kaksoiskertomukselle
ymmärtämättä mitään siitä, kääntyi huomauttamaan de Guichelle:

"Heh, kreivi, sinä et puhu mitään! Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
Säälittelet ehkä herrojen Tirciksen ja Amyntaksen kohtaloa?"

"Minä säälin heitä kaikesta sydämestäni", vastasi de Guiche. "Sillä
onhan rakkaus niin ihana harhakuva, että sen kuvan menettäminen vain
haaveenakin on enemmän kuin elämänsä hukkaaminen. Jos nuo kaksi
paimenta siis ovat uskoneet olevansa rakastettuja ja saaneet siitä
onnellisuutta, kunnes tuon onnen sijasta eivät ainoastaan löydä
kuolettavaa tyhjyyttä, vaan vieläpä saavat kokea rakkautensa pilkkaa,
joka on tuhattakin kuolemaa pahempi, niin... niin sanonpa, että Tircis
ja Amyntas ovat onnettomimmat ihmiset, mitä tunnen."

"Ja oikeassa olettekin, herra de Guiche", myönsi kuningas; "sillä
kuolema on tosiaankin liian ankara rangaistus pikku uteliaisuudesta."

"Eikö vedenneitoni kertomus siis ole miellyttänyt kuningasta?" kysyi
Madame yksinkertaisesti.

"Hoo, Madame, olkaa huoletta", virkkoi kuningas tarttuen prinsessan
käteen. "Vedenneitonne on miellyttänyt minua sitä enemmän, kun hän on
ollut todenmukaisempi, koska hänen kertomuksensa tukena -- se on
myönnettävä -- on epäämättömiä todistuksia."

Ja näiden sanojen ohella osui la Vallièreen katse, jota ei kukaan
Sokrateesta Montaigneen asti olisi kyennyt täysin määrittelemään.

Se silmäys ja nuo sanat olivat jo liikaa onnettomalle nuorelle tytölle.
Montalaisin olkapäähän nojautuen hän näkyi menettäneen tajuntansa.

Kuningas nousi näkemättä tätä välikohtausta, johon kukaan muukaan ei
kiinnittänyt huomiota, ja vaikka hänen tapanaan muulloin oli viipyä
myöhään Madamen luona, jätti hän nyt hyvästi, mennäkseen asuntoonsa.

De Saint-Aignan seurasi häntä yhtä nurjalla mielellä kuin oli
tullessaan ollut hyväntuulinen.

Neiti de Tonnay-Charente, joka oli vähemmän herkkä liikutuksille kuin
la Vallière, ei juuri säikähtynyt, saati mennyt tainnuksiin. Ja
kuitenkin oli de Saint-Aignanin viimeinen silmäys vielä
majesteettisempi kuin kuninkaan hyvästelykatse.



132.

Kuninkaan mieliala.


Kuningas meni huoneisiinsa nopein askelin.

Kenties Ludvig XIV käveli niin joutuisasti, jotta hän ei olisi
hoippunut sekavan mielenkarvautensa typerryttämänä.

Kukaan ei ehkä ollut oikealta syvällisemmältä kannalta käsittänyt sen
hilpeyden laatua, jonka jokainen oli pannut merkille hallitsijan
sävyssä hänen saapuessaan ja joka oli elvyttänyt kaikkia; mutta
pintapuolisinkin tarkkaaja oivalsi helposti tai ainakin luuli
tajuavansa tuon rajun lähdön, Ludvigin kasvojen äkillisen
synkistymisen. Henriette-prinsessan kujeellisuus, tuo herkälle
luonteelle ja olletikin kuninkaan luonteelle hiukan karkea ilkkuminen,
jossa hallitsijaa epäilemättä kovin tuttavallisesti käsiteltiin
tavallisena ihmisenä, siinä seurueen mielestä selitys Ludvigin
aavistamattomaan poistumiseen.

Madame, joka muuten oli tarkkanäköisimpiä, ei kuitenkaan huomannut,
että siihen sisältyi muutakin. Hänelle oli kylliksi, että oli saanut
hieman kiusatuksi sen miehen itserakkautta, joka oli niin pian
unohtanut nimenomaiset sopimuksensa ja näytti aiheettomasti ottaneen
vasiten halveksiaksensa mitä ylevintä ja ylhäisintä valloitustaan.
Asiain kehityttyä sille kannalle oli Madamelle jonkun verran
tärkeätäkin saada kuninkaalle osoitetuksi, mitä eroa oli rakkautensa
suuntaamisessa korkealle ja halvassa lemmenleikittelyssä jonkun
maalaisjunkkarin tavoin. Noissa suurissa rakkausseikoissa tulee
oikealla tavalla tuntuviin kuninkaallisuus ja yksinvallan rajattomuus;
niillä on jotenkuten oma säännönmukaisuutensa ja sovinnainen
ilmautumisensa, niin että ne eivät ainoastaan ole halventamatta
kuningasta, vaan vielä tuottavat hänelle lepoa, viihtymystä ja yleistä
salaperäisyyden auttelemaa kunnioitusta. Mutta alentuessaan tavallisiin
rakkausseikkailuihin hän sitävastoin kohtaa pilantekoa ja ivailua
halvimpienkin alamaistensa taholta; hän menettää erehtymättömän ja
loukkaamattoman asemansa. Pienten inhimillisten harhaannusten piiriin
laskeutuessaan hän asettuu alttiiksi viheliäisille kommelluksille.
Ylvään hallitsijan ylpeydelle olikin julmana iskuna, että
kuningas-jumalasta tehtiin tavallinen kuolevainen, pistämällä häntä
sydämeen tai oikeammiten läimäyttämällä kasvoihin. Ludvig oli vielä
herkemmin valloitettavissa itserakkauden kuin rakkauden välityksellä;
Henriette oli siis viisaasti harkinnut kostonsa. Älköön kuitenkaan
luultako, että Madamella oli keskiajan sankarittarien peloittavat
intohimot ja että hän tässä menetteli tuiman vihan kannustamana. Nuori,
sorea, henkevä, keimaileva, lemmenhaluinen prinsessa päin vastoin oli
enemmän haaveellisuuden, mielikuvituksen tai kunnianhimon kuin sydämen
johtelema; niinpä juuri hän panikin alulle sen keveiden ja hetkellisten
huvikkeiden aikakauden, joka antoi leimansa Ranskan julkiselle elämälle
seitsemännentoista vuosisadan puolivälistä sadaksikahdeksikymmeneksi
vuodeksi eteenpäin. Henriette siis luuli näkevänsä asiat oikeassa
valossa, kun tiesi, että hänen lankonsa oli nyt ensimmäisenä nauranut
halpa-arvoiselle la Vallièrelle ja että hän tavoistaan päättäen ei
varmaankaan ikinä palvoisi henkilöä, jolle hän oli voinut vain
hetkeksikään nauraa. Olihan sitäpaitsi vaikuttamassa itserakkaus, tuo
pahahenki, jonka kuiskailu esittää niin suurta osaa naisen elämäksi
sanotussa draamallisessa huvinäytelmässä.

Itserakkaus haastoi kaikissa mahdollisissa äänilajeissa, että häntä --
prinsessaa, nuorta, kaunista, rikasta, -- ei voinut toden teolla
verrata la Vallière-parkaan, joka tosin oli yhtä nuori kuin hän, mutta
paljon vähemmin sievä ja ruti köyhä. Ja tätä Madamen päätelmää ei sovi
ihmetellä; tiedetäänhän, että suurimmat luonteet tuntevat parasta
mielihyvää vertailusta, jossa he itsekseen asettavat muita rinnalleen.

Kysytään kenties, mihin Madame sitten oikein tähtäsi tällä niin
osuvasti suunnitellulla hyökkäyksellään? Miksi pantiin toimintaan niin
paljon voimia, ellei ollut vakavasti kysymyksessä kuninkaan
syrjäyttäminen uudesta sydämestä, johon hän toivoi sijoittuvansa?
Tarvitsiko Madamen antaa noin suurta merkitystä la Vallièrelle, jos hän
ei pelännyt tytön vaikutusta?

Ei, Madame ei pelännyt la Vallièrea siltä kannalta kuin historioitsija
jälkeenpäin kykenee näkemään tapausten kehitystä; prinsessalla ei ollut
tietäjättären lahjoja, hän ei sen paremmin kuin toinenkaan kyennyt
lukemaan tulevaisuuden kamalaa ja kohtalokasta kirjaa. Ei, Madame
tahtoi pelkästään rangaista kuningasta siitä, että tämä oli häntä
kohtaan ryhtynyt ihan naiselliseen salamyhkäisyyteen; hän tahtoi
selvästi näyttää Ludvigille, että jos tämä käyttäisi sitä lajia
hyökkäysaseita, hän sukkelana ja ylhäissyntyisenä naisena varmasti
löytäisi mielikuvituksensa asevarastosta puolustusvälineitä, joista
kuninkaankin iskut kilpistyisivät. Ja lisäksi hän halusi osoittaa
kuninkaalle, että tällaisissa kahakoissa ei enää tule tuntuviin
kuninkuus tai että kuninkaat otellessaan omasta puolestansa kuten
tavalliset ihmiset voivat ainakin nähdä kruununsa putoavan
ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Jos Ludvig siis oli toivonut
saavuttavansa kaikkien hovinsa naisten lemmen heti pelkällä
katsannollaan ja luottavaisella vihjauksellaan, niin se oli
inhimillistä vaateliaisuutta, yltiöpäistä ja loukkaavaa erityisille
henkilöille, jotka olivat toisia korkeammassa asemassa, ja sentähden
oli varmaan hyödyllistä antaa kuninkaan liialliselle korskeudelle
kunnon läksytys, joka oikealla hetkellä saatuna tehoaisi koko
vastaisuudeksi.

Siihen tapaan Madame kaiketi ajatteli. Hän oli siis vaikuttanut
hovineitojensa mieleen ja yksityiskohtaisesti valmistanut sen
ilvenäytelmän, joka nyt oli esitetty.

Se ihan tyrmistytti kuninkaan. Sen jälkeen kun oli suoriutunut
Mazarinista hän nyt ensi kertaa näki itseään kohdelluksi aivan
ihmisenä.

Jos sellaista karmeutta olisi ilmennyt hänen alamaistensa taholta, niin
hän olisi ryhtynyt sitä lannistamaan. Mutta ahdistella naisia ja joutua
heidän ahdisteltavakseen, hairahduttuaan pienoisten maalaisneitosten
puijattavaksi heti kun nämä vasiten ovat lähteneet Bloisin tienoilta
sellaista röyhkeätä ilvettä yrittämään, -- sen suurempaa häpeää ei
voinut kokea nuori kuningas, joka oli hyvinkin turhamainen sekä
mieskohtaisista edullisista piirteistään että kuninkaallisen valtansa
perusteella. Ei, tässä ei ollut mitään tehtävänä, -- ei käynyt
nuhteleminen, ei karkoittaminen hovista, eikä edes nyrpeily olisi
mitään hyödyttänyt. Jurottelulla olisi vain tunnustanut ivan sattuneen
arkaan kohtaan. Äkäillä naisille, -- mikä nöyryytys, etenkin kun
jälkimmäisillä on nauru kostokeinonaan! Haa, jospa kaikki vastuu ei
olisikaan jäänyt heikommalle sukupuolelle, vaan joku hovimieskin olisi
sekaantunut moiseen vehkeeseen, niin kylläpä Ludvig XIV olisi toki
saanut melkoista lievennystä mielenkarvaudelleen, voidessaan
siekailematta lähettää julkean viisastelijan Bastiljiin vedelle ja
leivälle!

Mutta siihen kuninkaallinen kiukku pysähtyi järjen torjumana. Pitää
hallussaan armeijaa, vankiloita, melkein jumalallisen vallan valtuuksia
ja panna tämä mahti viheliäisen suutahduksen palvelukseen -- se ei
ollut arvotonta ainoastaan kuninkaalle, vaan alentavaa ihmisarvollekin.
Oli siis vain ääneti nieltävä äkänsä ja esiinnyttävä ulkonaisesti yhtä
sävyisänä ja seurusteluhaluisena kuin ennenkin. Oli kohdeltava Madamea
ystävättärenä. Ystävättärenä!... No, miksei?

Prinsessa oli äskeisen nolostuttavan kohtauksen järjestämisessä kyllä
menetellyt kovin loukkaavasti, mutta eikö se lopultakin ollut hänen
asemassaan luonnollista? Kuka oli häntä tavoitellut aviollisen
kuherruskuukauden herttaisimpina hetkinä, puhuakseen hänelle lemmekästä
kieltä? Ken oli rohjennut laskeskella aviorikoksen ja vieläpä
sukurutsauksen mahdollisuuksia? Kuka kuninkaallisen kaikkivaltiutensa
suojaan varustautuneena oli sanonut tälle nuorelle naiselle: "Älkää
pelätkö mitään, rakastakaa Ranskan kuningasta, hän on kaikkien
yläpuolella, ja hänen valtikalla aseistettu kätensä varjelee teitä
kaikilta, tunnonvaivoiltakin?" Nuori nainen oli totellut kuninkaan
sanaa, mukautunut viettelevän äänen vihjeisiin, ja nyt siveellisesti
uhrattuaan kunniansa hän näki saavansa sen uhrauksen palkaksi
uskottomuutta, joka oli sitäkin nöyryyttävämpää, kun sen aiheena oli
paljon alempiarvoinen nainen kuin se, joka oli ensiksi luullut olevansa
rakastettu. Kieltämättömästi Madamella oli ollut syytä kostoonsa.

Mutta tällaisella järkeilyllä hiukan hoideltuaan korskeutensa kärsimiä
vammoja Ludvig XIV hämmästyksekseen tunsi toisia kirveleviä vihlaisuja,
ja sydämessään. Vastoin tahtoaan oli hänen -- juuri kiukutellessaan
noiden kolmen neitosen hävyttömyydestä -- tunnustettava itselleen, että
hän oli antanut la Vallièren intomielisen lauselman hivellä sielunsa
sisintä: hän oli uskonut kohdanneensa puhtaan rakkauden, joka ilman
minkäänlaisia pyyteitä oli kiintynyt vain mieheen, ja hänen sielunsa --
nuorekkaampana ja yksinkertaisempana kuin hän itse luulikaan -- oli
elähtynyt tavoittamaan tätä toista sielua, joka oli hänelle siten
paljastunut hiljaisissa unelmissaan. Rakkauden monimutkaisessa
kehityskulussa sattuu oikeastaan harvoin, että kaksi sydäntä valloittaa
yhtaikaa toisensa. Sillä alalla ei rinnakkaisuus ole sen tavallisempaa
kuin tasa-arvoisuuskaan. Toinen rakastaa melkein aina varemmin kuin
toinen, useimmiten vetäen toisen mukaansa siinä määrin kuin edellisellä
tunteella on omaa voimakkuutta. Ja sentähden kuningas nyt
hämmästelikin, että mikään sielullinen myötätunnon virtaus ei ollut
voinut siten vaikuttaa hänen sydämeensä, koska tuo tyttösen tunnustus
ei ollutkaan johtunut rakkaudesta, vaan oli kevytmielinen loukkaus
miestä ja kuningasta kohtaan. Ryhtyessään kepposeensa tuo pikku impi,
jota ankarasti arvostellen ei voinut kiittää kauneudesta, ylhäisestä
syntyperästä tai harvinaisista sielunlahjoista, niin että itse Madame
olikin juuri vähäpätöisyyden perusteella valinnut hänet omaksi
kaihtimekseen, tuo pikku impi ei ainoastaan ollut haastanut vastaansa
kuningasta, vaan vielä kerrassaan halveksinutkin häntä, valtiasta,
jonka tarvitsi muuten vain tavoittaa katseita, ojentaa kätensä, antaa
mikä hyvänsä pikku viittaus, ollakseen valloittajana naismaailmassa.

Jo vuorokauden kuluessa oli hän vallinnut Ludvigin huomiota siinä
määrin, että tämä ei ollut ketään muuta ajatellutkaan. Hän oli
haaveillut vain pikku neitosestaan, mielikuvituksessaan varustellen
häntä kaikilla suloilla, joita häneltä puuttui. Kuningas, jonka oli
huolehdittava niin moninaisista asioista ja jota koko naismaailma
tahtoi mielistellä, oli edellisestä illasta asti omistanut jokaisen
minuutin ja jokaisen tunne-elähdyksen tähän eriskummaiseen
unelmoimiseen.

Se oli tosiaan aivan liian hullua.

Sen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin
silmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin
läsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi
tosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen
oma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen
suuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun
kuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää
kutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään
tähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet,
viattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla.

Tuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas
yhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen.

"Entä sinä, de Saint-Aignan?" huudahti hän.

Kreivi teki kysyvän liikkeen.

"Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?"

"Sire..." ankkasi keikari.

"Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!"

"Sire", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa
kylmä väristys, "älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä:
tiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia
olentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää."

Kuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä
alkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän
sitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa
itseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen
takia.

"Ei", kielsi hän vilkkaasti, "ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en
ole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku
tyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät.
Enimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet
ottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan
sydämeemme."

"Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti
rajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään
ylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin
tuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen..."

"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee,
niin... se oli..."

Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain
toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:

"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen
rakastavankin toista."

"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän
majesteetillenne."

"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun
luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren
kättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät,
kun he kerran rakastavat toisiaan."

"Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!"

"Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo", sanoi
Ludvig.

"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti.

"Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta.

"Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta.
Nimeksi sopii _Vedenneito ja Sinipiika_; se varmaankin miellyttää
Madamea."

"Tee se, Saint-Aignan, tee vainkin", jupisi kuningas. "Luet minulle
sitten säkeesi; niitä tulee hauska kuulla. Ah, ei auta, ei auta,
Saint-Aignan", lisäsi hän hengittäen vaivalloisesti, "sen iskun
arvokkaaseen kestämiseen tarvitaan yliluonnollista voimaa!"

Juuri kun kuningas siten varustausi enkelimäiseen maltillisuuteen,
kuului ovelta jonkun kamaripalvelijan koputus. De Saint-Aignan vetäysi
kunnioittavasti syrjään.

"Sisään!" käski kuningas.

Palvelija raotti ovea.

"Mitä tahdotaan?" tiedusti Ludvig.

Palvelija näytti kolmioksi taitettua kirjelappua.

"Hänen majesteetilleen", ilmoitti hän.

"Keltä se on?"

"En tiedä; sen toi eräs vartioupseeri."

Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija antoi kirjeen hänen käteensä.
Ludvig lähestyi kynttilöitä, avasi kirjeen, silmäsi allekirjoitusta ja
huudahti hiljaa. Saint-Aignan katsoi sopivaksi astua lähemmä. Kuningas
antoi palvelijalle merkin poistua.

"Oh, hyvä Jumala!" äännähti hän sitten lukiessaan.

"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" kysyi Saint-Aignan levittäen
sylinsä.

"En, en, Saint-Aignan, -- mutta luehan!"

Hän ojensi kirjelmän kreiville, jonka katse heti suuntausi
allekirjoitukseen.

"La Vallière!" huudahti hän. "Hoo, sire!"

"Lue, lue!"

Ja Saint-Aignan luki:

    'Sire, suokaa anteeksi tunkeiluni ja se muodollisuuksien
    syrjäyttäminen, jota osoitan lähettäessäni tämän kirjeen,
    -- joutuisuutta tavoittaessani tuntuu minusta kirjelmä
    nopeammalta kuin säännönmukainen anomus. Olen tullut asuntooni
    murtuneena tuskasta ja toivottomuudesta, sire, ja rukoilen
    teidän majesteettianne armollisesti myöntämään minulle
    audienssin, saadakseni kertoa kuninkaalleni totuuden.

                                        _Louise de la Vallière_.'

"No?" kysyi kuningas, ottaen kirjelmän ällistyneeltä kreiviltä
takaisin.

"No?" kertasi Saint-Aignan.

"Mitä tästä ajattelet?"

"En oikein tiedä..."

"Mihin suuntaan?"

"Sire, pienoinen on kuullut ukkosen jyrisevän, ja hänet on varmaankin
pelko vallannut."

"Mitä pelättävää hänellä olisi?" kysyi Ludvig ylväästi.

"_Dame_, tokihan sentään, sire! Teidän majesteetillanne on montakin
syytä julmistumiseen noin häijyn pilanteon toimeenpanijoille, ja teidän
majesteettinne hyvä muisti on ikuisena uhkana johtunut ajattelemattoman
impyen mieleen."

"Minä en näe asiaa siinä valossa, Saint-Aignan."

"Kuninkaan täytyy nähdä paremmin kuin minä."

"No niin, minä olen huomaavinani näissä riveissä murhetta, ahdinkoa, ja
kun muistelen muutamia piirteitä äskeisestä kohtauksesta Madamen luona,
niin..."

Kuningas ei jatkanut lausettaan loppuun.

"Niin teidän majesteettinne antaa puheillepääsyn", täydensi hovimies;
"se tässä kaikessa on selvintä."

"Teen paremminkin, Saint-Aignan."

"Mitä aiotte, sire?"

"Ota viittasi."

"Mutta, sire..."

"Tiedät kai, missä Madamen seuranaisten huoneisto on?"

"Hyvin!"

"Ja miten sinne voi päästä?"

"Kah, sitä en."

"Mutta tunnethan toki jonkun, jolla on pääsy?"

"Teidän majesteettinne on totisesti jokaisen hyvän aatoksen alkulähde."

"Keksit keinon?"

"Niin, tunnen nuoren miehen, joka on likeisissä väleissä erääseen
tyttöön."

"Hovineitoon?"

"Niin, sire, hovineitoon."

"Tonnay-Charenteenko?" kysyi Ludvig hymyillen.

"Ei, valitettavasti; tytön nimi on Montalais."

"Entä miehen?"

"Malicorne."

"Hyvä! Ja voitko luottaa hänen apuunsa?"

"Luullakseni, sire. Hänellä kyllä on joku avain... Ja jos on, niin sitä
saa lainaksi, sillä minä olen vastikään tehnyt hänelle palveluksen."

"Oivallista. Lähtekäämme!"

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

Kuningas heitti oman viittansa de Saint-Aignanin hartioille ja pyysi
tältä hänen levättinsä. Sitten he kaksistaan astuivat eteiskäytävään.



133.

Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan.


De Saint-Aignan pysähtyi hovineitojen välikerran portaiden alapäähän
Madamen asunnon ensimmäisessä huonekerrassa. Sieltä hän ohikulkevalla
palvelijalla lähetti sanan Malicornelle, joka oli vielä Monsieurin
luona.

Kymmenen minuutin kuluttua Malicorne saapui nenä pystyssä ja nuuskien
hämärässä. Kuningas vetäytyi takaisin, lymyten eteisen pimeimpään
osaan. Saint-Aignan sitävastoin astui lähemmäksi. Mutta ensi sanoista,
joilla hän ilmoitti toivomuksensa, Malicorne ihan kavahti.

"Hoh, hoh, te pyydätte minua viemään itsenne hovineitosten huoneisiin?"

"Niin."

"Käsittänette, etten voi tehdä sellaista tietämättä, missä
tarkoituksessa sitä pyydätte."

"Valitettavasti, hyvä herra Malicorne, minun on mahdoton antaa mitään
selitystä. Teidän pitää siis luottaa minuun ystävänä, joka eilen
pelasti teidät pulasta ja tänään pyytää teitä tekemään samanlaisen
palveluksen itselleen."

"Mutta, monsieur, minä sanoin teille, mitä halusin. Minä tahdoin päästä
nukkumasta taivasalla, ja sellaisenhan toivomuksen voi jokainen
rehellinen mies tunnustaa, jotavastoin te ette ilmaise minulle mitään."

"Uskokaa, hyvä herra Malicorne", intti de Saint-Aignan, "että jos
minulla olisi lupa selittää asia, niin sen tekisin."

"Silloin on mahdotonta, hyvä kreivi, minun sallia teidän päästä neiti
de Montalaisin luo."

"Miksi?"

"Sen tiedätte paremmin kuin kukaan, koska olette yllättänyt minut
muurilla neiti de Montalaisia mielistelemässä. No, olisinpa minä, joka
häntä kosiskelen, kovin myötämielinen, jos noin vain avaisin teille
hänen kammionsa oven, sen myöntänette!"

"Mitä joutavia! Kuka teille on sanonut, että minä hänen tähtensä
avainta pyydän?"

"Kenen tähden sitten?"

"Hän ei tietääkseni asu yksinään?"

"Ei kylläkään."

"Hän asuu neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, mutta teillä ei tosiaan ole enempää asiaa neiti de la Vallièren
kuin neiti Montalaisinkaan luo, ja on vain kaksi henkilöä, joille sen
avaimen antaisin: herra de Bragelonnelle, jos hän sitä minulta
pyytäisi, ja kuninkaalle, jos hän minua siihen käskisi."

"No, antakaa sitten minulle se avain, monsieur, minä käsken teitä",
virkkoi kuningas, astuen esille varjosta ja raottaen viittaansa. "Neiti
de Montalais tulee alas teidän luoksenne siksi aikaa kun me menemme
neiti de la Vallièren luo. Meillä on todellakin asiaa vain hänelle
yksinään."

"Kuningas!" huudahti Malicorne kumartuen hallitsijan polviin asti.

"Niin, kuningas", lausui Ludvig hymyillen; "ja kuningas on yhtä
mielissään teidän vastustuksestanne kuin antautumisestannekin. Nouskaa,
monsieur; tehkää meille pyytämämme palvelus."

"Kuten käskette, sire", vastasi Malicorne, astuen portaille.

"Käskekää neiti de Montalaisin tulla alas", neuvoi kuningas, "älkääkä
hiiskuko hänelle sanaakaan käynnistäni."

Malicorne kumarsi tottelevaisuuden merkiksi ja eteni ylemmäksi.

Mutta nopeasta jälkiharkinnasta kuningas seurasi häntä, ja niin
rivakasti, että tavoitti jo puoliportaisiin ennättäneen Malicornen,
saapuen perille samaan aikaan kuin tämäkin.

Silloin hän näki Malicornen raolleen jättämästä ovesta la Vallièren
lepäävän rentona nojatuolissa, ja toisessa nurkassa Montalaisin
seisovan yöpuvussa suuren kuvastimen edessä suorien hiuksiaan ja
samalla väitellen Malicornen kanssa.

Kuningas avasi äkkiä oven ja astui sisään.

Montalais parahti kuullessaan oven käyvän, ja huomattuaan kuninkaan hän
pakeni pois. Tämän nähdessään la Vallière puolestaan kohousi
nojatuolistaan kuin kangistunut vahakuva ja putosi sitten siihen
jälleen. Kuningas lähestyi häntä verkalleen.

"Te haluatte audienssia, mademoiselle", virkkoi hän tytölle kylmästi.
"Olen tässä valmiina teitä kuuntelemaan. Puhukaa."

Näyteltävälleen kuuron, sokean ja mykän osalle uskollisena de
Saint-Aignan oli istahtanut ovipieleen jakkaralle, joka sattumalta oli
asetettu siihen juuri kuin häntä varten. Oviverhona olevan korukudelman
suojassa ja selkä seinää vasten kuunteli hän siten näkymättömänä,
alistuen kelpo vahtikoiraksi, joka odottaa ja valvoo koskaan
häiritsemättä herraansa.

Kuninkaan ärtyisestä katsannosta kauhuissaan la Vallière nousi
toistamiseen, jääden nöyrään ja rukoilevaan asentoon.

"Sire", sopersi hän, "suokaa minulle anteeksi."

"Heh, mademoiselle, mitä minun pitäisi teille antaa anteeksi?" kysyi
Ludvig XIV.

"Sire, olen tehnyt suuren virheen, -- enemmänkin... suuren rikoksen."

"Tekö?"

"Sire, minä olen loukannut teidän majesteettianne."

"Ette vähimmässäkään määrässä", vastasi Ludvig XIV.

"Sire, minä pyydän, älkää osoittako minua kohtaan tuota hirveätä
totisuutta, joka ilmaisee kuninkaan oikeutettua pahastusta. Minä tunnen
teitä loukanneeni, sire; mutta minun täytyy saada teille selittää,
etten ole suinkaan tahallani teitä loukannut."

"Ensiksikin, mademoiselle", virkkoi kuningas, "miten olisitte minua
loukannut? En sitä käsitä. Jollakin nuoren tytön leikkipuheellako,
aivan viattomalla leikkipuheella? Te olette tehnyt pilaa
herkkäuskoisesta nuoresta miehestä. Sellainenhan on hyvin luonnollista,
jokainen muu nainen olisi teidän sijassanne menetellyt samoin."

"Ah, teidän majesteettinne musertaa minut noilla sanoilla!"

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että se leikkipuhe ei ole ollut viatonta, jos olen sellaista
pilaa tehnyt."

"No, mademoiselle", kysyi kuningas, "sekö teillä vain olikin minulle
sanottavaa, kun pyysitte puheillepääsyä?" Ja hän oli astahtamaisillaan
taaksepäin.

Silloin la Vallière puolestaan siirrähti lähemmäksi kuningasta ja
kuumat kyyneleet silmiin kuivuneina lausui lyhyellä, katkonaisella
äänellä:

"Teidän majesteettinne kuuli kaikki?"

"Minkä kaiken?"

"Kaikki, mitä puhuttiin Kuninkaan tammen alla?"

"Minulta ei jäänyt siitä sanaakaan kuulematta, mademoiselle."

"Ja kuultuanne puheeni teidän majesteettinne on voinut luulla, että
leikittelin teidän herkkäuskoisuudellanne?"

"Niin, herkkäuskoisuudella, siinä sanoitte oikein."

"Ja teidän majesteettinne ei ole aavistanut, että minunlaiseni
tyttöparka saatetaan joskus pakottaa tottelemaan toisen tahtoa?"

"Anteeksi, mutta minä en laisinkaan käsitä, että se, jonka tahto näkyi
niin vapaasti ilmautuvan Kuninkaan tammen alla, koskaan antaisi tässä
kohden pakottaa itsensä toisen tahdon vaikuteltavaksi."

"Oi, mutta uhka, sire!"

"Uhka!... Kuka teitä uhkasi? Kuka uskalsi teitä uhata?"

"Ne, joilla on siihen oikeus, sire."

"En tunnusta kellekään uhkaamisen oikeutta valtakunnassani."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta teidän majesteettinne läheisyydessäkin on
kyllin korkeassa asemassa olevia henkilöitä, heidän ollakseen tai
luullakseen olevansa oikeutettuja saattamaan turmioon tytön, jolla ei
ole tulevaisuutta, ei varallisuutta, ei mitään muuta kuin maineensa."

"Ja miten hänet saatettaisiin turmioon?"

"Riistämällä häneltä maine häpeällisellä karkoituksella."

"Oi, mademoiselle", virkkoi kuningas syvästi katkeroittuneena, "minä
pidän paljon ihmisistä, jotka puolustautuvat syyttämättä muita."

"Sire!"

"Niin, minulle on tuskallista, sen tunnustan, nähdä tämänlaatuisen,
kaiketikin helposti korjattavan asian mutkistuvan moitteista ja
syytöksistä."

"Joita te ette siis usko?" huudahti la Vallière.

Kuningas vaikeni.

"Oi, sanokaahan toki!" toisti la Vallière kiihkeästi.

"Mielipahakseni täytyy minun se tunnustaa", myönsi kuningas kylmästi
kumartaen.

Nuorelta tytöltä pääsi haikea parahdus, ja lyöden käsiään yhteen hän
virkkoi: "Siis ette uskoa minua?"

Kuningas ei vastannut mitään. La Vallièren kasvojen juonteet muuttuivat
tämän äänettömyyden kestäessä.

"Te siis oletatte, että minä", huudahti hän, "että minä olen
suunnitellut tuon ilveen, tuon häpäisevän juonen, kevytmielisen
pilanteon teidän majesteetistanne?"

"Hyvä Jumala! Eihän se ollut mitään häpäisevää ilvettä", huomautti
kuningas; "siinä ei edes ollut juonittelua: enemmän tai vähemmän hauska
leikinlasku vain."

"Ah", huokasi neitonen epätoivoissaan, "kuningas ei usko minua,
kuningas ei tahdo minua uskoa!"

"Enpä kyllä, en tahdo teitä uskoa."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

"Kuunnelkaa: mikä on tosiaan luonnollisempaa? Kuningas seuraa minua,
kuuntelee minua, vaanii minua, ajattelitte. Kuningas tahtonee huvitella
kustannuksellani. Huvitelkaammepa hänen kustannuksellaan! Ja koska
kuningas on helläsydäminen mies, vedotkaamme sydämeen."

La Vallière kätki kasvot käsiinsä, tukahduttaen nyyhkytyksen. Kuningas
jatkoi säälimättömästi, hän tahtoi kostaa onnettomalle uhrille kaiken
kärsimyksensä.

"Olettakaamme siis satu, että rakastan häntä ja että sydämeni on hänet
valinnut. Kuningas on samalla kertaa niin yksinkertainen ja niin ylpeä,
että hän uskoo minua, ja sitten me juttelemme tästä kuninkaan
herkkäuskoisuudesta, ja meille tulee hauskaa."

"Oo", huudahti la Vallière, "jo sen pelkkä ajatteleminenkin on
kauheata!"

"Ja", jatkoi kuningas, "siinä ei ole kaikki. Jos tuo ylväs prinssi
sattuisi ottamaan pilan vakavasti, jos hän olisi kyllin varomaton siitä
julkisuudessa osoittamaan joitakin merkkejä, kas silloin kuningasta
nöyryytetään koko hovin edessä. Sitä somaa juttua kelpaisi kerran
kertoa rakastajalleni; osana myötäjäisistäni saisin esittää
puolisolleni kepposen, jolla ilkikurinen tyttönen harhaannutti
kuninkaan."

"Sire", huudahti la Vallière hämmentyneenä, huumaantuneena, "ei
sanaakaan enempää, rukoilen. Ettekö näe, että surmaatte minut?"

"Oh, yhä leikkiä", virkahti kuningas, alkaen kuitenkin heltyä.

La Vallière vaipui polvilleen, ja niin rajusti, että parkettilattia
kumahti. Ristissä käsin hän voihkaisi:

"Sire, niin ollen antaudun mieluummin häpeään kuin että minua syytetään
petoksesta!"

"Mitä se merkitsee?" kysyi kuningas yrittämättä nostaa tyttöä ylös.

"Sire, kun uhraan teille kunniani ja häveliäisyyteni, luotatte ehkä
uskollisuuteeni. Madamen teille esittämä kertomus on Madamen omaa
keksintöä; siinä ei ole mitään perää. Se, minkä sanoin suuren tammen
alla..."

"No?"

"Ainoastaan se oli totta."

"Mademoiselle!" huudahti kuningas.

"Sire", parahti la Vallière kiihkeiden tunteittensa vallassa, "sire,
vaikka minun täytyisi häpeästä kuolla tähän paikkaan, jota polveni
koskettavat, toistan teille, kunnes ääneni uupuu: minä sanoin teitä
rakastavani... no niin, minä rakastan teitä!"

"Tekö?"

"Minä rakastan teitä, sire, siitä asti kun teidät näin, siitä päivästä
saakka, kun Bloisissa, missä riuduin ikävään, teidän kuninkaallinen
katseenne sattui minuun valoisana ja elävöittävänä. Minä rakastan
teitä, sire! On majesteettirikos, sen tiedän, että minunlaiseni
tyttörukka rakastaa kuningastaan ja sen hänelle sanoo. Rangaiskaa minua
tästä rohkeudesta, halveksikaa minua ajattelemattomuuteni tähden; mutta
älkää millään muotoa uskoko, että olen teistä tehnyt pilaa, että olen
teitä pettänyt. Suonissani virtaa kuningasvallalle uskollisen suvun
verta, sire; ja minä rakastan... minä rakastan kuningastani!... Ah,
minä kuolen!"

Ja yhtäkkiä, voimien ja äänen uupuessa, hän hengästyneenä lyyhistyi
lattialle kuin viikatteen katkaisema kukka, josta Vergilius laulaa.

Nämä sanat, tämän rajun rukouksen kuultuaan kuninkaalle ei enää jäänyt
katkeruutta, ei epäilystä. Hänen sydämensä oli kokonaan avautunut tämän
ylevää ja rohkeata kieltä puhuvan rakkauden polttavasta henkäyksestä.
Siksipä hän kuullessaan tytön intohimoisen rakkaudentunnustuksen
herpaantuneena kätki kasvot käsiinsä. Mutta tuntiessaan noiden sormien
kouristuneesti tarttuvan hänen käsiinsä, -- tuntiessaan rakastuneen
tytön lämpimän puristuksen vaikutusta suonissaan hän vuorostaan syttyi
ja kietaisten kätensä tytön vyötäisille nosti hänet ylös ja painoi
rintaansa vasten.

Mutta riutuneena, antaen horjuvan päänsä painua hallitsijan olkapäälle,
tämä ei enää näyttänyt elonmerkkejä. Silloin kuningas kauhistuneena
kutsui de Saint-Aignania.

Tämä oli varovaisesti pysynyt liikkumattomana loukossaan, mutta riensi
nyt hätään, ollen pyyhkivinään kyyneltä silmänurkastaan. Hän auttoi
Ludvigia nostamaan tytön nojatuoliin, taputteli hänen käsiään ja valeli
häntä Unkarin kuningattaren hajuvedellä, innokkaasti hokien:

"Mademoiselle, kas niin, mademoiselle, nyt se on ohi, kuningas uskoo
teitä, kuningas antaa teille anteeksi. Kah, kah, olkaa varuillanne,
muutoin liikutatte kuninkaan mieltä liian voimakkaasti, mademoiselle.
Hänen majesteettinsa on tunteellinen, hänen majesteetillaan on sydän.
Oh, peijakas, mademoiselle, katsokaahan toki, -- kuningas on aivan
kalpea!"

Kuningas oli todellakin huomattavasti vaalennut.

Mutta la Vallière ei liikahtanut.

"Hyvä neiti, hyvä neiti!" jatkoi de Saint-Aignan. "Toipukaa toki, minä
pyydän, minä rukoilen; on jo aika. Muistakaa, että jos kuningas alkaisi
voida pahoin, minun täytyisi kutsua hänen lääkärinsä. Ah, hyvä Jumala,
mihin hätään olemme joutuneet! Neiti, rakas neiti, toipukaa,
ponnistakaa, joutuin, joutuin!"

Olisi ollut vaikea käyttää suostuttelevampaa kaunopuheisuutta kuin
Saint-Aignan tässä käänteessä; mutta vielä tarmokkaampi ja
voimallisempi vaikute kuin Saint-Aignanin viihdyttely havahdutti la
Vallièren. Kuningas oli polvistunut hänen eteensä ja painoi hänen
kämmenelleen polttavia suudelmia, jotka käsille ovat samaa kuin huulten
suuteleminen tuntuu kasvoille. Tyttö toipui vihdoin, avasi raukeasti
silmänsä ja mutisi kuolevan katsein:

"Oi, sire, teidän majesteettinne on siis antanut minulle anteeksi?"

Kuningas ei vastannut... hän oli vielä liian liikutttunut.

De Saint-Aignan piti velvollisuutenaan jälleen peräytyä loitommaksi...
Hän oli ymmärtänyt tulen, joka säihkyi hänen majesteettinsa silmistä.

La Vallière nousi.

"Ja nyt, sire", sanoi hän miehuullisesti, "nyt, kun olen puhdistautunut
teidän majesteettinne silmissä -- kuten ainakin toivon, -- sallikaa
minun vetäytyä luostariin. Siellä siunaan kuningastani kaiken ikäni ja
kuolen rakastaen Jumalaa, joka on suonut minulle onnellisen päivän."

"Ei, ei", vastasi kuningas, "eläkää täällä siunaten Jumalaa, mutta
rakastaen Ludvigia, joka toimittaa teille onnellisen elämän, --
Ludvigia, joka rakastaa teitä ja vannoo teille rakkautensa!"

"Oh, sire, sire!..."

Ja tämän epäilyksen johdosta kävivät Ludvigin suutelot niin kiihkeiksi,
että de Saint-Aignan katsoi velvollisuudekseen siirtyä oviverhon
toiselle puolelle. Mutta nämä suudelmat, joita nuorella tytöllä alussa
ei ollut voimaa vastustaa, alkoivat häntä polttaa.

"Oi, sire", huudahti hän, "älkää saattako minua katumaan
rehellisyyttäni, sillä se todistaisi minulle, että teidän
majesteettinne vieläkin halveksii minua."

"Mademoiselle", virkkoi kuningas äkkiä kunnioittavasti peräytyen, "minä
en rakasta enkä kunnioita mitään maailmassa niin suuresti kuin teitä,
eikä hovissani, sen vannon kaiken nimessä, ole ketään suuremmassa
arvossa pidettyä kuin te tästälähtein. Pyydän teiltä siis anteeksi
kiihtymystäni, mademoiselle; se johtui ylenpalttisesta rakkaudesta.
Mutta minä voin teille todistaa, että rakastan teitä vieläkin enemmän,
voin todistaa sen kunnioittamalla teitä niin paljon kuin vain voitie
haluta."

Sitten hän kumartuen tytön edessä ja tarttuen hänen käteensä lausui:

"Mademoiselle, suotteko minulle kunnian, että vastaanotatte suudelman,
jonka painan kädellenne?"

Ja kuninkaan huulet hipaisivat kunnioittavasti ja kevyesti nuoren tytön
värisevää kättä.

"Tästedes", lisäsi Ludvig, nousten ja vakavasti katsellen impeä,
"tästedes te olette minun suojeluksessani. Älkää puhuko kellekään
vääryydestä, jonka olen teille tehnyt, ja antakaa anteeksi muillekin,
mitä pahaa he ovat mahdollisesti teille tuottaneet. Tästälähtein te
olette niin paljon heidän yläpuolellaan, että he eivät enää edes saa
aihetta teitä sääliä, saati peloittaa."

Ja hän tervehti neitoa hartaasti kuin temppelistä poistuen ja kutsui
sitten de Saint-Aignania, joka lähestyi peräti nöyränä.

"Kreivi", sanoi hän, "toivoakseni mademoiselle tahtoo suoda teille
hiukan ystävyyttään sen vastineeksi, mitä minä olen hänelle iäksi
vannonut."

De Saint-Aignan taivutti polvensa la Vallièren edessä.

"Mikä ilo minulle", sopersi hän, "jos mademoiselle suo minulle
sellaisen kunnian!"

"Minä lähetän teille heti toverinne takaisin", virkkoi kuningas.
"Hyvästi, mademoiselle, tai pikemmin: näkemiin! Osoittakaa minulle se
armo, että muistatte minua rukouksissanne."

"Ah, sire", vastasi la Vallière, "olkaa huoletta. Te asutte Jumalan
kanssa sydämessäni."

Nämä viime sanat päihdyttivät kuninkaan, joka aivan hurmaannuksissaan
vei de Saint-Aignanin alas portaita.

Tätä ratkaisua ei Madame ollut aavistanut: ei vedenneito eikä sinipiika
ollut siitä puhunut.



134.

Uusi jesuiittikenraali.


Sillaikaa kun la Vallière ja kuningas ensimmäiseen tunnustukseensa
sulattivat kaikki menneisyyden murheet, nykyhetken onnentunteet ja
tulevaisuuden sykähdyttelevät toiveet, oli Fouquet vetäytynyt linnassa
varattuun huoneeseensa ja keskusteli siellä Aramiksen kanssa juuri
siitä kaikesta, minkä Ludvig oli nyt heittänyt mielestään.

"Sanokaahan minulle", aloitti Fouquet saatuaan vieraansa asettumaan
nojatuoliin ja itse istuuduttuaan hänen viereensä, "sanokaahan minulle,
herra d'Herblay, millä kannalla asiat ovat nykyään Belle-Islellä.
Oletteko kuullut mitään uutta?"

"Herra yli-intendentti", vastasi Aramis, "sillä taholla kehittyy kaikki
toivomustemme mukaisesti; kulungit on lopullisesti suoritettu, ja
suunnitelmistamme ei ole mitään tullut tietoon."

"Mutta varusväki, jonka kuningas tahtoi vaihtaa sinne?"

"Sain tänä aamuna tiedon, että se on saapunut kaksi viikkoa takaperin."

"Ja sitä on erityisesti kohditeltu?"

"Mitä parhaalla tavalla."

"Entä vanha varusväki, -- mihin se on joutunut?"

"Se on noussut maihin Sarzeaussa ja heti siirretty Quimperiin."

"Tiedättekö tarkemmin uusien miesten mielialasta?"

"He ovat jo meidän puoluettamme."

"Oletteko varma vakuutuksestanne, hyvä herra piispa?"

"Ehdottomasti; sitäpaitsi saatte itse kuulla, miten siellä on
järjestelty."

"Belle-Isle on vain ollut kaikista linnoituspaikoista ikävin soturien
katsantokannan mukaan."

"Sen tiedän ja otin myös toimiakseni sikäli. Siellä on ahdasta, ei ole
yhteyttä muun maailman kanssa, ei naisia, ei peliseuraa; ja on ihan
surkeata nähdä --" lisäsi Aramis hymyillen omituiseen tapaansa --
"kuinka suuressa määrin nuoret miehet nykyaikana etsiskelevät
huvittelua ja kuinka herkkiä he sen johdosta ovat mieltymään
henkilöihin, jotka heille kustantavat sellaista ajanvietettä."

"Mutta jos he saavat hupia Belle-Islellä?"

"Jos se tapahtuu kuninkaan toimesta, niin he rakastavat kuningasta,
mutta jos kuningas jättää heidät ikäviinsä ja herra Fouquet toimittaa
heille hauskutusta, niin he kiintyvät rahaministeriin."

"Ja te olitte neuvonut isännöitsijääni, että hän heti heidän
tultuaan..."

"Ei, heidän annettiin ensin viikkokausia kärsiä rauhassa ikävää, ja he
alkoivat nurkua väittäen, että edelliset upseerit olivat saaneet
huvitella enemmän kuin he. Silloin heille vastattiin, että heidän
edeltäjänsä olivat osanneet laittautua herra Fouquetin ystäviksi ja
että jos herra Fouquet voisi ajatella heistä samaa, pitäisi hän kyllä
erityisenä huolenaan, että hänen alueellaan viihdyttäisiin. No, se pani
heidät miettimään. Mutta isännöitsijä lisäsi heti, että hän herra
Fouquetin käskyjä rikkomatta tunsi herransa kyllin hyvin, tietääkseen
jokaisen kuningasta palvelevan aatelismiehen herättävän hänen
harrastustaan, ja että hän tulokkaita tuntemattakin tahtoi tehdä heidän
hyväkseen yhtä paljon kuin toisillekin oli oltu huomaavaisia."

"Mainiota! Ja toivoakseni toiminta seurasi sanoja? Tiedättehän, etten
soisi nimessäni luvattavan mitään toteuttamatonta."

"Kyllä: upseerien käytettäväksi luovutettiin meidän molemmat
kaapparialuksemme ja teidän hevosenne, ja he saivat päärakennuksen
avaimet, niin että he nyt pääsevät metsästämään ja ratsastusretkille,
täydentäen seurueitaan niistä Belle-Islen ja ympäristön naisista, jotka
eivät pelkää tulevansa merikipeiksi."

"Ja Sarzeaussa ja Vannesissahan on paljon sellaisia naisia, teidän
korkea-arvoisuutenne?"

"Oh, pitkin koko rannikkoa", vastasi Aramis tyynesti.

"Ja miten on sotamiesten laita?"

"Järjestely on tietenkin ollut suhteellista; sotamiehille tarvittiin
viiniä, hyviä ruokavaroja ja korkeata palkkaa."

"Aivan oikein! Ja tuloksena siis on...?"

"Että nyt voimme luottaa tähän varusväkeen, joka on jo paremmalla
kannalla kuin entinen."

"Hyvä!"

"Ja tällaisesta menettelystä on jatkuvaa etua: jos on Jumalan tahto,
että varusväkeä vaihdetaan aina kahdenkin kuukauden väliajoilla,
tulee kolmisen vuoden kuluessa kokonainen armeijakunta siten
vaikuteltavaksemme; yhden rykmentin sijasta saamme viisikymmentätuhatta
miestä puolellemme."

"Niin, tiesin hyvin", sanoi Fouquet, "ettei kukaan muu kuin te voisi
osoittautua niin suuriarvoiseksi ja palkitsemattomaksi ystäväksi, herra
d'Herblay. Mutta näissä puuhissahan", lisäsi hän nauraen, "me kokonaan
unohdimme kelpo parooni du Vallonin; mihin hän onkaan joutunut? Minun
täytyy tunnustaa, että oleskellessani kolme viime päivää Saint-Mandéssa
en ollenkaan tullut ajatelleeksi ystäväämme tai muutakaan hyödyllistä."

"Minä en unohda häntä!" vastasi Aramis. "Portos on Saint-Mandéssa
hänkin ja lihoo päivä päivältä; hänellä on aina mieliruokia ja parhaita
viinejä tarjolla, ja kävelypaikaksi olen hänelle myöntänyt pikku
puiston, jonka te olette muuten pidättänyt samaan tarkoitukseen
itsellenne. Hän alkaakin jo taas olla jalkeilla ja harjoittelee
voimiaan taivuttelemalla nuoria saarnipuita tai pirstaamalla vanhoja
tammia kuten Krotonin Milon,[1] ja kun puistossa ei ole jalopeuroja,
niin tapaamme hänet varmaankin ihan eheänä. Portoksemme on oikea urho."

"Kyllä, mutta vähitellen hänen täytyy ikävystyäkin."

"Ei, siitä saamme olla huoletta."

"Hän voi ryhtyä tiedustelemaan?"

"Hän ei tapaa ketään."

"Mutta lopultakin hän kai odottaa tai toivoo jotakin?"

"Minä olen antanut hänelle toiveen, jonka me jonakuna päivänä
toteutamme, ja hän elää sen elvyttelemänä."

"Mikä hänen toivomuksensa on?"

"Tulla esitellyksi kuninkaalle."

"Ohoh! Millä perusteella?"

"Belle-Islen insinöörinä, _pardieu_!"

"Onko se mahdollista?"

"Ihan totta."

"Kas vain! Mutta eikö hänen pitäisi nyt palata Belle-Islelle?"

"Välttämättömästi, ja ajattelenkin lähettää hänet sinne niin pian kuin
suinkin käy laatuun. Portoksella on paljon esiintymiskykyä; hän on
mies, jonka heikkouden tunnemme vain d'Artagnan, Atos ja minä. Portos
ei milloinkaan menetä malttiaan; hän käyttäytyy aina peräti
arvokkaasti, ja upseerien silmissä hän tuntuu aivan ristiretkien
aikuiselta ritarilta. Hän juo pöydän alle koko esikunnan, itse
tuntematta humaustakaan päässänsä; hän kykenee herättämään heissä
kaikissa ihailua ja mieltymystä. Ja jos meillä myöhemmin sattuu
joku määräys pantavaksi täytäntöön, niin Portos toteuttaa sen
kirjaimellisesti, -- hän ei anna minkään esteen silloin häiritä suoraa
suuntaansa."

"Lähettäkää hänet siis takaisin."

"Sitä olen jo aikonut, -- mutta vasta jonkun päivän päästä sen teen,
sillä minun täytyy sanoa teille eräs seikka: minä epäilen d'Artagnania.
Hän ei ole Fontainebleaussa, kuten kenties olette huomannut, ja
d'Artagnan ei ole milloinkaan huvikseen syrjässä tai jouten. Nyt
saatuani omat asiani kuntoon yritänkin ottaa selville, mitä
d'Artagnanilla on hommanaan."

"Olette saanut asianne kuntoon, sanotte?"

"Niin."

"Siinä tapauksessa olette onnellinen mies; minä soisin voivani sanoa
samaa omasta asemastani."

"Ettehän toki ole enää levoton?"

"Hm!"

"Kuningas kohtelee teitä mitä parhaiten."

"Kyllä niin."

"Ja Colbert antaa teidän olla rauhassa?"

"Jokseenkin."

"Niin ollen", sanoi Aramis seuraten ripeätä ajatusjuoksuaan, joka oli
hänen vahva puolensa, "niin ollen voimmekin miettiä eilistä ehdotustani
sen tyttösen suhteen."

"Kenestä puhuittekaan?"

"Oletteko jo unohtanut?"

"En todellakaan muista."

"Huomautin neiti de la Vallièresta."

"Kas, totta kyllä!"

"Oletteko siis vastahakoinen käännyttämään tyttöä puolellenne?"

"Siinä on haittana se, että sydämeni on toisaalla; en tunne
minkäänlaista mieltymystä siihen lapsukaiseen."

"Hohoi!" vastasi Aramis; "sydämenne vetää teitä toisaanne, sanotte?"

"Niin."

"_Diable_, sellaista pitää varoa!"

"Miksi niin?"

"Olisi vaarallista antautua sydämensä valtaan, kun tarvitsee päätänsä
siinä määrin kuin te."

"Te olette oikeassa. Ja heti ensi kutsustanne minä jätinkin kaikki,
kuten näette. Mutta palatkaamme pienokaiseen. Mitä hyötyä luulette
minulle siitä koituvan, että kävisin hänelle huomaavaiseksi?"

"Asia on selvä. Kuningas on oikkunaan iskenyt silmänsä häneen; niin
ainakin luullaan."

"Ja te, jolle kaikki on selvillä, tiedätte kai muutakin?"

"Minä tiedän, että kuningas on vaihtanut tunteitaan hyvin äkkiä: aivan
äsken hän oli ihan hullaantunut Madameen, ja vielä muutamia päiviä
sitten Monsieur valitti siitä mieltymyksestä leskikuningattarelle;
seurauksena oli aviokiistoja ja äidillisiä nuhteita."

"Miten te tuon kaiken tiedätte?"

"Tiedänpä vain."

"No niin?"

"No, tämän eripuraisuuden ja nuhtelun jälkeen ei kuningas ole enää
puhutellut tai erityisesti lähestynyt hänen kuninkaallista korkeuttaan,
vaan kääntänyt huomionsa de la Vallièreen, Madamen hovineitoon.
Tiedättekö, mitä lempiseikoissa merkitsee kaihdin?"

"Hyvin."

"No niin, neiti de la Vallière tietenkin on vain Madamen kaihtimena.
Käyttäkää tätä asemaa hyväksenne, sopivasti antaen tytön ymmärtää, että
hän onkin valtiattarensa välikappale. Loukattu itserakkaus helpoittaa
valloitustanne, ja tuo tyttönen luonnollisesti tutustuu kuninkaan ja
Madamen salaisuuksiin. Ja te ette voi uskoakaan, mitä kaikkea järkevä
mies voi saada aikaan jonkun salaisuuden haltijana."

"Mutta miten lähestyä häntä?"

"Tekö kysytte sitä minulta!" vastasi Aramis.

"Vain syystä että minulla ei ole aikaa hänen varalleen."

"Hän on köyhä ja halpa-arvoinen; te toimitatte hänelle kunnollisen
aseman, -- ja valloittipa hän rakastajattarena kuninkaan tai ainoastaan
pääsee läheisiin väleihin uskottuna, niin teillä on hänessä uusi
avustajatar."

"Hyvä", mukausi Fouquet. "Mitä nyt ensin tekisimme pienokaisen
suhteen?"

"Miten olette menetellyt, herra yli-intendentti, kun olette tahtonut
valloittaa jonkun naisen?"

"Olen kirjoittanut hänelle rakkauteni vakuutuksia, tarjonnut
palvelulisiäni ja piirtänyt alle nimeni."

"Onko yksikään kyennyt vastustamaan teitä?"

"Yksi ainoa", vastasi Fouquet. "Mutta hiljakkoin hän taipui kuten
toisetkin."

"Otatteko nyt vaivaksenne kirjoittaa?" esitti Aramis, ojentaen
rahaministerille kynää.

"Sanelkaa!" pyysi hän. "Päässäni pyörii niin paljon muuta, etten
osaisi saada kokoon kahta riviä."

"Samapa se", vastasi Aramis. "Kirjoittakaa siis!"

Hän saneli:

    'Hyvä neiti! Olen nähnyt teidät, ja teitä ei hämmästyttäne,
    että olen huomannut teidät tenhoavaksi.

    Mutta sulojanne vastaavan aseman puutteessa te voitte viettää
    ainoastaan syrjäytettyä elämää hovissa.

    Kunniallisen miehen rakkaus voisi -- jos teillä on ollenkaan
    kunnianhimoa -- auttaa oikeuksiinsa teidän henkevyyttänne ja
    viehkeyttänne.

    Minä asetan rakkauteni teidän jalkainne juureen; mutta kun
    kaikkein nöyrin ja varovaisinkin kiintymys saattaa kuitenkin
    panna alttiiksi hellimänsä olennon, ei noin ihastuttavan
    henkilön sovi antautua vaaraan ilman tulevaisuuden vakuuksia.

    Jos suvaitsette vastata rakkauteeni, niin osoitan teille
    kiitollisuuttani tekemällä teidät pysyväisesti vapaaksi ja
    itsenäiseksi.'

Tämän kirjoitettuaan Fouquet katseli Aramista.

"Nimi vain alle", sanoi piispa.

"Onkohan se tarpeellista?"

"Teidän allekirjoituksenne tässä kirjeessä merkitsee miljoonaa, -- ette
ota huomioon sitä, hyvä yli-intendentti."

Fouquet kirjoitti nimensä.

"Kenet lähetätte nyt toimittamaan kirjettä perille?" kysyi Aramis.

"Erään älykkään palvelijan."

"Oletteko ihan varma hänestä?"

"Hän on taattu graubündeniläiseni. Hm, meidän pelimme ei muuten olekaan
tässä asiassa hullumpaa."

"Kuinka niin?"

"Jos on totta, mitä sanoitte tuon pienokaisen tehtävästä kuninkaan ja
Madamen suhteissa, antaa kuningas hänelle luonnollisesti niin paljon
rahaa kuin hän vain saattaa haluta."

"Kuninkaalla siis on rahoja?" kysyi Aramis.

"_Dame_, ei muutakaan voi uskoa, kun hän ei enää pyydä minulta!"

"Hoo, kyllä hän taas pyytääkin, olkaa varma siität"

"Minulla on vielä suotuisampikin seikka mainittavana: olisin luullut
hänen puhuvan minulle tuosta Vauxin juhlasta, jota Colbert pyrkii
toimittamaan niskoilleni, mutta hän ei ole virkkanut siitä sanaakaan."

"Vielä hän siitä puhuukin!"

"Te siis pidätte kuningasta kovin säälimättömänä, hyvä herra
d'Herblay?"

"En häntä."

"Hän on nuori ja siis taipuvampi suopeuteen."

"Hän on nuori ja siis heikko tai kiihkomielinen, ja herra Colbert
johtelee ilkeydellään kuninkaan heikkoutta tai herkkäluontoisuutta."

"Näettehän pelkäävänne häntä?"

"Sitä en kiellä."

"Mutta silloin minä olen hukassa."

"Kuinka niin?"

"Minä olin kuninkaan asioissa voimakas ainoastaan rahojen perusteella,
ja nyt olen taloudellisen perikadon partaalla."

"Ette suinkaan."

"Mitä! Tunnetteko siis asiani paremmin kuin minä itse?"

"Kenties."

"Mutta jos hän kuitenkin haluaa sen juhlan pantavaksi toimeen?"

"Silloin te järjestätte sen."

"Entä rahat?"

"Onko teiltä milloinkaan puuttunut varoja?"

"Voi, jos tietäisitte, millä hinnalla sain täytetyksi viime tarpeen!"

"Ensi kerralla se käy teiltä ihan vaivattomasti."

"Kuka minulle antaisi rahat?"

"Minä."

"Annatteko te minulle kuusi miljoonaa?"

"Kyllä."

"Te, -- kuusi miljoonaa!"

"Kymmenen, jos tarvitaan."

"Totisesti, hyvä d'Herblay", sanoi Fouquet, "teidän tyyni
luottavaisuutenne peloittaa minua enemmän kuin kuninkaan suuttumus."

"Joutavia!"

"Mikä siis oikein olettekaan?"

"Tokihan tunnette minut."

"Tarkoitin: mihin tähtäätte?"

"Minä tahdon, että Ranskan valtaistuimella tulee olla kuningas, joka on
suosiollinen herra Fouquetille, ja että herra Fouquet on minulle
suosiollinen."

"Ah", huudahti Fouquet puristaen hänen kättänsä, "minähän jo pidän
teitä läheisimpänä miehenäni; mutta uskokaa pois, rakas d'Herblay, te
antaudutte harhaluuloihin."

"Missä kohden?"

"Ludvig ei ikinä käänny minua kohtaan suopeaksi."

"En ole sanonutkaan, että Ludvig muuttuu teille suosiolliseksi."

"Mutta juurihan pääsitte sitä sanomasta!"

"En puhunut Ludvigista, vaan Ranskan kuninkaasta."

"Eikö se ole samaa?"

"Ei toki; siinä on suuri ero."

"En ymmärrä."

"Oivallatte piankin. Otaksukaa, että se kuningas on toinen mies kuin
Ludvig XIV."

"Toinen mies?"

"Niin, jonka on kiiltäminen teitä kaikesta."

"Mahdotonta!"

"Vieläpä valtaistuimestaan."

"Oh, te olette järjiltänne! Ei ole olemassa ketään, joka voisi asettua
Ludvig XIV:n sijaan valtaistuimelle. En kykene havaitsemaan ketään
sellaista, en ainoatakaan."

"Minä tiedän yhden."

"Ellei se olisi Monsieur", vihjaisi Fouquet levottomasti silmäillen
Aramista. "Mutta Monsieur..."

"Se ei ole Monsieur."

"Miten saattaisi mikään hallitsijasukuun kuulumaton ruhtinas, jolla ei
olisi mitään oikeutta...?"

"Minun tai oikeastaan teidän kuninkaanne on oleva kaikkea, mitä hänen
pitääkin olla; olkaa siitä seikasta huoleti."

"Varokaa, varokaa, herra d'Herblay, te saatte minut vapisemaan, ja
päätäni huimaa."

Aramis hymyili.

"Te vapisette ja huimaannutte vähästä", vastasi hän. "Oh, te todella
pelästytätte minut."

Aramis hymyili yhä.

"Te nauratte vain?" ihmetteli Fouquet.

"Ja sen päivän koittaessa tekin nauratte; nyt minun vain tulee pysyä
ainoana naurajana."

"Mutta selittäkää toki edes hiukan!"

"Kyllä selitän aikanaan; sillävälin älkää pelätkö mitään. Te olette
yhtä vähän Pietari kuin minä olen Vapahtaja, mutta kuitenkin minä sanon
teille: 'Heikkouskoinen, miksi epäilet?'"

"Voi, hyvä Jumala, minä epäilen... minä epäilen, koska en näe mitään."

"Silloin olette sokea, ja siinä tapauksessa en enää kohtele teitä
Pietarina, vaan Paavalina, ja sanon teille: 'Se päivä tulee, jona sinun
silmäsi avautuvat!'"

"Voi", äännähti Fouquet, "kuinka mielelläni uskoisinkaan!"

"Te ette usko, vaikka olen ainakin kymmenesti kuljettanut teidät kuilun
yli, johon olisitte yksin ollen sortunut! Te ette usko, -- te, joka
yliprokuraattorista olette kohonnut intendentin arvoon, intendentistä
pääministeriksi ja siitä olette nousemassa valtakunnan melkein
itsenäiseksi kansleriksi. Mutta ei", sanoi hän yhä hymyillen, "ei, ei,
te ette voi nähdä ettekä siis myöskään uskoa."

Ja Aramis nousi poistuakseen.

"Vielä sananen", virkkoi Fouquet. "Te ette ole milloinkaan ennen
puhunut minulle täten; te ette ole koskaan esiintynyt niin
luottavaisena tai oikeammiten uhmaavana."

"Syystä että äänekkääseen puhumiseen tarvitaan vapaa sananvalta."

"Teillä on se siis nyt?"

"Niin."

"Vasta saatuna?"

"Eilisestä asti."

"Olkaa varovainen, herra d'Herblay, te ajatte varmuuden
uhkarohkeuteen."

"Mahtiin voi perustaa paljon rohkeutta."

"Te olette mahtava?"

"Olen tarjonnut teille kymmenen miljoonaa ja pidän sen summan yhä
varallanne."

Fouquet nousi ihan hämmennyksissään.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "kuulkaahan: te puhuitte kuninkaiden
syöksemisestä valtaistuimelta ja asettamisesta valtaan. Herra
armahtakoon, mutta jos olen täydellä järjelläni, niin sitä te äsken
haastoitte!"

"Niin todellakin."

"Ja miksi puhuitte sellaista?"

"Saattaa hyvinkin puhua valtaistuinten vallinnasta, kun itse on tämän
maailman kuninkaitten yläpuolella."

"Oletteko siis kaikkivaltias?" huudahti Fouquet.

"Pysyn sanoissani", vastasi Aramis. Hänen silmänsä leimusivat ja
huulensa värähtelivät.

Fouquet heittäysi jälleen nojatuoliin ja antoi päänsä vaipua käsien
varaan.

Aramis katseli häntä hetkisen kuten ihmiskohtaloita johteleva enkeli
olisi silmäillyt tavallista kuolevaista.

"Hyvää yötä", toivotti hän; "nukkukaa hyvin ja lähettäkää kirjeenne la
Vallièrelle. Huomenna kai jälleen tapaamme?"

"Niin, huomenna", vastasi Fouquet ja pudisti päätänsä kuin henkilö,
joka tointuu tajulleen. "Mutta missä parhaiten?"

"Kuninkaan ajoretkellä, jos suvaitsette."

"Se sopii hyvin."

Ja he erosivat.



135.

Rajuilma


Seuraava päivä valkeni synkän uhkaavana, ja kun kaikki tiesivät, että
kuninkaalliseen ohjelmaan kuului nyt ajoretki, jokainen heti silmänsä
avattuaan suuntasi katseensa taivaalle.

Puunlatvain tasalla leijui sakeata, punertavaa usmaa, jota paksun
pilvihunnun läpi tunkeutuvat himmeät auringonsäteet olivat hädin
jaksaneet kohottaa kolmisenkymmentä jalkaa maasta. Yöllä ei ollut
laisinkaan laskeutunut kastetta, nurmikot olivat jääneet kuiviksi ja
kukkaset menettäneet tuoreutensa. Linnut livertelivät tavallista
hillitymmin lehvistöissä, jotka riippuivat kuoleutuneen
hievahtamattomina. Se omituinen sekava ja elämää uhkuva kohu, jota
auringon armaus tuntuu synnyttävän, -- se luonnon huokuminen, joka
taukoamattomasi haastaa kaikkien muiden äänten keskellä, -- oli nyt
häipynyt kuulumattomiin; syvä hiljaisuus vallitsi luomakunnassa.

Tämä taivaan ankeus säpsähdytti kuningasta, kun hän noustuaan siirtyi
ikkunansa ääreen. Mutta kun ajoretkeä varten oli annettu kaikki
määräykset, -- kun oli toimitettu kaikki valmistukset ja olletikin kun
Ludvig toivoi tästä ajoretkestä mielikuvituksensa lupausten (ja
voimmepa sanoa sydämensä halujen) täyttymystä, päätti hän empimättä,
että sään merkeillä ei ollut mitään tekemistä jo järjestetyn ajoretken
kanssa, joka siis oli pantava toimeen vastuksia ajattelematta.
Muutamissa taivaan armoittamissa hallituskausissa on sitäpaitsi hetkiä,
jolloin voisi luulla maallisen kuninkaan tahdolla olevan vaikutusta
jumalalliseen tahtoon. Augustuksella oli Vergilius vakuuttamassa:
_Nocte pluit tota, redeunt spectacula mane_.[2] Ludvig XIV:lle saattoi
Boileau kuvailla samanlaista suopeutta Jumalan taholta kuin Augustus
uskoi saavansa osakseen Jupiterilta.

Ludvig kävi tavallisuuden mukaan messussa, mutta on tunnustettava, että
luodun muisto jossakin määrin häiritsi Luojalle kuuluvia ajatuksia. Hän
ei jumalanpalveluksen aikana voinut pidättyä toisinaan laskeskelemasta,
kuinka monta minuuttia ja sitten sekuntia hänet eroitti siitä
onnellisesta hetkestä, jolloin huviajelu alkaisi eli Madame siis
lähtisi liikkeelle seuranaisineen.

On kaiketi sanomattakin selvää, että linnassa ei yksikään sivullinen
tiennyt kohtauksesta, joka kuninkaalla oli ollut edellisenä iltana la
Vallièren kanssa. Kielevä Montalais olisi kenties laskenut jutun
leviämään, mutta häntä hallitsi tässä kohden Malicorne, joka oli
lukinnut hänen huulensa yhteisen edun osoittamisella.

Ludvig XIV oli niin hurmaannuksissaan, että hän oli Madamellekin
melkein antanut anteeksi eilispäivän kolttosen. Hänen oikeastaan
sietikin olla siitä pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Ilman tuota
häijyyttä ei hän olisi saanut la Vallièren kirjettä, joka johti hänet
puhutteluun ja epätietoisuudesta selvyyteen. Hänen sydämensä oli niin
täynnä auvoa, ettei siihen ainakaan tällähaavaa mahtunut mitään
katkeruuden kaunaa. Sentähden Ludvig ei aikonutkaan rypistää kulmiansa
kälylleen, vaan tahtoi tervehtiä häntä vielä ystävällisemmin ja
armollisemmin kuin tavallista, -- se vain ehtona, että hän valmistuisi
ajoissa lähtemään liikkeelle...

Sellaista Ludvig mietti messun kestäessä, väkisinkin unohtaen pyhän
toimituksen aikana yhtä ja toista, mitä kaikkein kristillisimmän
kuninkaan ja kirkon vanhimman pojan olisi tullut ajatella. Mutta Jumala
on nuorille rikkojille laupias, ja kaikki rakkaus -- harhaantunutkin --
saa helposti armon Hänen isällisissä silmissään. Niinpä Ludvig messusta
lähtiessään ja kohottaessaan katseensa taivaalle näki pilvipeitteen
raosta jo kaistaleen puhtoista sinitaivasta.

Hän palasi linnaan, ja kun ajoretki oli määrätty alkavaksi vasta
puoleltapäivin ja siihen oli vieläkin kaksi tuntia aikaa, ryhtyi hän
uutterasti työskentelemään Colbertin ja Lyonnen kanssa. Tämä puuhailu
ei estänyt Ludvigia samalla kävelemästä edes takaisin pöydän ja ikkunan
väliä, -- sen ikkunan nimittäin, joka oli Madamen huvimajalle päin, ja
siten hän tuli huomanneeksi pihalla herra Fouquetin. Sitten kun
kuningas oli toisiltana osoittanut rahaministerille ilmeistä
suosiollisuutta, hyörivät hovimiehet Fouquetin ympärillä
huomaavaisempina kuin milloinkaan, ja hän puolestaan näytti hyvin
tyytyväiseltä ja hymyili iloisesti, ollessaan nyt tulossa
tervehdyskäynnille kuninkaan luo.

Fouquetin nähdessään Ludvig vaistomaisesti kääntyi Colbertiin päin.
Tämä myhäili niinikään ja näytti voitokkaan riemuitsevalta. Se ilahdus
oli hänet vallannut vastikään, kun muuan hänen kirjurinsa oli tullut
sisään ja ojentanut hänelle asiakirjakäärön, jonka Colbert oli
avaamattomana sullonut avaraan housuntaskuunsa. Mutta kun Colbertin
hymyssä aina oli pohjalla jotakin pahaenteistä, valitsi Ludvig
mieluummin katseltavakseen Fouquetin säteilevän ilmeen. Hän viittasi
yli-intendenttiä tulemaan ylös ja virkkoi sitten Lyonnelle ja
Colbertille.

"Laatikaa mietintönne valmiiksi ja jättäkää se kirjoituspöydälleni;
minä luen sen sitten rauhallisempana hetkenä."

Ja hän poistui huoneesta. Kuninkaan antaman merkin johdosta oli
Fouquet kiireesti noussut ylös portaita; Aramis oli ollut
pihalla yli-intendentin saattolaisena, mutta vakavana vetäytynyt
halpa-arvoisempien hovimiesten ryhmään, jonka keskeen hän katosi niin
että kuningas ei ollut häntä huomannutkaan. Ludvig kohtasi
rahaministerinsä porrassillakkeella.

"Sire", lausui Fouquet nähdessään hallitsijansa osoittaman
armollisuuden, "teidän majesteettinne on viime päivinä ollut minulle
ylenmäärin suosiollinen. Edessämme ei nyt enää olekaan vain nuori
kuningas, vaan nuori jumala, joka hallitsee Ranskan rattoisuuden, onnen
ja rakkauden henkenä."

Kuningas punastui. Imartelevanakin tämä kohteliaisuus oli jokseenkin
suoranainen vihjaus. Hän vei yli-intendentin siihen pikku saliin, joka
eroitti hänen työhuoneensa makuukamarista.

"Tiedättekö, miksi kutsuin teidät?" aloitti Ludvig istuutuen
ikkunakomeron reunalle, voidakseen pitää silmällä kukkapengermiä
Madamen huvimajan toisen ulko-oven edustalla.

"En, sire... mutta teidän majesteettinne armollisesta hymystä päättäen
teillä on jotakin ilahduttavaa sanottavana minulle."

"Kas, teillä on ennakkokäsitys?"

"Minä vain katselen ja näen."

"Mutta te erehdytte."

"Onko mahdollista, sire?"

"Kutsuin teidät päin vastoin pahoitteluni lausumiseksi."

"Minulle, sire?"

"Niin, ja hyvin vakavana nuhteena."

"Teidän majesteettinne ihan kauhistuttaa minua... ja kuitenkin odotan
täynnä luottamusta teidän oikeamielisyyteenne ja hyvyyteenne."

"Mitä puhutaankaan, herra Fouquet, -- että te valmistelette suuria
juhlia Vauxissa?"

Fouquet hymyili niinkuin toipilas unohdetun kuumeen
uusiintumiskohtauksen ensi väristyksessä.

"Ja te ette ole kutsunut minua?" jatkoi kuningas.

"Sire", vastasi Fouquet, "en ajatellut koko juhlaa, josta muuan
_ystäväni_" -- Fouquet korosti tätä sanaa -- "vasta toisiltana tahtoi
muistuttaa minua."

"Mutta minä puhelin kanssanne sitten yöllä, ja te ette maininnut siitä
mitään, herra Fouquet."

"Sire, miten olisin voinut toivoa teidän majesteettinne laskeutuvan
alas korkeasta piiristänne siinä määrin, että kunnioittaisitte minun
kotiani kuninkaallisella läsnäolollanne?"

"Suokaa anteeksi, herra Fouquet, mutta tehän ette missään muodossa
puhunut minulle juhlastanne."

"En puhunut siitä kuninkaalle -- toistan vieläkin, ensiksikin siitä
syystä, että juhlan toimeenpanemisesta ei ollut mitään lopullista
päätetty, ja toisekseen pelkäsin epäystä."

"Ja millä perusteella pelkäsitte minun kieltäytyvän, herra Fouquet?
Olen päättänyt saattaa välimme aivan selviksi, kuten näette."

"Arastelin katkeran pettymyksen karttelussa, sire, kun niin kovin
hartaasti halusin nähdä kuninkaan jonakuna otollisena hetkenä ottavan
vastaan kutsuni."

"No, huomaanpa, herra Fouquet, että meidän on peräti helppo päästä
hyvään keskinäiseen ymmärrykseen. Te haluatte kutsua minut juhlaanne,
minä olen halukas tulemaan; kutsukaa, niin saatte minut vieraaksenne."

"Mitä! Teidän majesteettinne suvaitsee vastaanottaa kutsuni?" sopersi
yli-intendentti.

"Luulen todellakin tekeväni enemmän, monsieur", sanoi kuningas
hymyillen, "sillä minä lienen oikeastaan nyt itse tarjoutunut."

"Teidän majesteettinne tuottaa minulle ääretöntä kunniaa ja iloa!"
huudahti Fouquet; "minun täytyy vain sanoa, kuten herra de la Vieuville
lausui teidän esi-isällenne Henrik IV:lle _Domine, non sum dignus_."[3]

"Siihen vastaan, herra Fouquet, että jos panette toimeen juhlan, niin
minä tulen mukaan kutsuttuna tai kutsumattomana."

"Oi, kiitos, kiitos, armollinen kuninkaani!" sanoi Fouquet kohottaen
ylpeästi päätänsä tämän suosionosoituksen johdosta, jota hän kuitenkin
sielussaan piti lopullisena häviönänsä. "Mutta miten on teidän
majesteettinne saanut tiedon unelmastani?"

"Yleisestä huhuamisesta, herra Fouquet, joka kertoo ihmeitä teistä ja
kotinne upeudesta. Tunnette ehkä ylpeyttä siitä, että kuninkaan käy
teitä kateeksi, herra Fouquet?"

"Se tekee minusta maailman onnellisimman miehen, sire, koska sinä
päivänä, jona kuningas todella tuntee kateutta Vauxin johdosta, minulla
on jotakin arvokasta tarjottavana hallitsijalleni."

"No niin, herra Fouquet, valmistakaa siis juhlanne ja avatkaa talonne
ovet selälleen."

"Ja määrätkää te, sire, päivä", esitti Fouquet.

"Sopikaamme tasan kuukausi tästä päivästä lukien."

"Haluaako teidän majesteettinne nyt mitään muuta?"

"En sen enempää, herra yli-intendentti, paitsi että tästälähtein soisin
teidän pysyttelevän likelläni niin paljon kuin teille vain suinkin käy
mahdolliseksi."

"Sire, minulla on kunnia ottaa osaa teidän majesteettinne huviajeluun."

"Se ilahduttaa minua. Olenkin juuri lähtemässä, herra Fouquet, ja
tuolla jo naiset tulevat koolle."

Ja niin sanoessaan kuningas ei osoittanut ainoastaan nuoren miehen
vilkastumista, vaan nuoren rakastajan intoa, kun hän peräytyi kiireesti
ikkunasta ottamaan hansikkaansa ja keppinsä, jotka kamaripalvelija toi
hänelle. Ulkoa kuului ratsujen tömistelyä ja vaununpyörien ratinaa
pihan hiekoitukselta. Kuningas riensi alas portaita. Hänen
ilmestyessään ulko-ovelle kaikki pysähtyivät. Ludvig astui suoraan
nuoren kuningattaren luo. Leskikuningatar oli jäänyt huoneisiinsa, yhä
pahemmin potien paranematonta hivutustautiansa. Maria Teresia astui
kaleeseihin Madamen kanssa ja kysyi puolisoltaan, mille suunnalle hän
halusi huviajelun ohjattavaksi. Ludvig lie nähnyt la Vallièren -- vielä
ihan kalpeana edellisen illan tapauksista -- asettuvan vaunuihin kolmen
seuralaisen kanssa ja vastasi kuningattarelle, että hän ei pitänyt
siinä kohden väliä, vaan tuli mielellään minne hyvänsä. Kuningatar
antoi silloin esiratsastajille määräyksen kääntyä Apremontia kohti.
Nämä läksivät nyi ennakolta liikkeelle.

Kuningas nousi ratsaille. Hän saattoi muutaman minuutin ajan
kuningattaren ja Madamen ajoneuvoja, pysytellen vaununoven kohdalla.
Sää oli tuntuvasti selinnyt, mutta koko taivaankansi oli kuitenkin yhä
verhoutuneena ikäänkuin tomuhuntuun, jonka hienonhienot hiukkaset
kimmeltelivät auringon himmentyneessä hohteessa. Oli tukahduttava
helle. Mutta kun kuningas ei näkynyt säänmerkeistä välittävän, ei
kukaan tahtonut ilmaista mitään levottomuutta, ja ajeluretki suuntautui
kuningattaren ohjeen mukaisesti Apremontiin päin. Hovilaisten ryhmä
hälisi hilpeänä, ja jokainen yritti ilmeisesti unohtaa ja saada muilta
unohtumaan, mitä ikäviä huomautuksia oli edellisenä päivänä tullut
lausutuksi. Etenkin Madame oli säteilevällä tuulella. Ja näkihän
Henriette tosiaan kuninkaan kaleesiensa vierellä; ei ollut
oletettavissa, että Ludvig oli siten elähtynyt huomaavaiseksi
puolisoaan kohtaan, joten prinsessalla oli aihetta toivoon, että hänen
ruhtinaansa oli palautunut entiselleen.

Mutta neljänneslieuen verran saateltuaan ylhäistä paria kuningas
kumarsi ystävällisesti hymyillen ja käänsi ratsunsa, antaen
kuningattaren kaleesien ja sitten ensimmäisten hovineitojen vaunujen
sekä muidenkin ajoneuvojen solua ohitseen; nähdessään hallitsijan
seisahtuneen aikoivat kyllä muutkin pysähtyä, mutta Ludvig viittasi
heitä vain kulkemaan edelleen. La Vallièren vaunujen saapuessa kuningas
lähestyi tervehtimään Madamen hovineitoja ja näkyi tahtovan lähteä
ratsastamaan nyt heidän rinnallaan, mutta silloin koko vaunujono äkkiä
seisahtui. Kuninkaan poistumisesta rauhattomana oli kuningatar saanut
tämän aikaan omien vaunujensa pysähdyttämisellä, -- ja hänellehän
kuningas olikin antanut määräysvallan ajoretken suhteen.

Kuningas lähetti tiedustamaan, mitä hän tarkoitti ajelun
pysähdyttämisellä.

"Mieleni tekee jatkaa jalkaisin", oli vastauksena.

Hän varmaankin toivoi, että joskin kuningas ratsain saatteli
hovineitojen vaunuja, hän ei kehtaisi jalkaisin lyöttäytyä ihan
tyttösien kumppaniksi.

Oltiin keskellä metsää. Se oli kaunis alku huviajelulle, kaunis
olletikin haaveilijain ja rakastuneiden mielestä. Pikku risteyksestä,
johon oli pysähdytty, erkani kolme viehättävää lehtokujaa pitkinä,
varjoisina ja mäkisinä. Sammalpohjaisina ja lehvistöjen reunustamina
näistä kukin avasi näkyviin kaidan kaistaleen taivasta toisiaan
syleilevien puunlatvojen lomitse. Taempana vilahteli kujien poikki edes
takaisin metsäkauriita, jotka hätääntyneinä olivat toviksi pää koholla
seisahtuneet keskelle tietä ja nyt pakenivat nopeina kuin nuoli,
yhdellä ainoalla loikkauksella syöksähtäen metsän suojaavaan
tiheikköön. Tuon tuostakin myös mietiskelevä kaniini istahti pystyyn,
siveli kuonoaan etukäpälillä ja vainusi ilmaa, yrittäen nuuskia, oliko
lähestyvällä häiritsijäin parvella ehkä kintereillään joku
vääräkoipinen koira tai kainalossaan tuliluikku. Koko seurue oli
laskeutunut vaunuista nähdessään kuningattaren astuvan maahan. Maria
Teresia tarttui erään hovineitonsa käsivarteen, ja luotuaan
syrjäsilmäyksen kuninkaaseen -- joka ei ollut sitä huomaavinaan -- hän
tunkeutui metsään ensimmäistä eteensä avautuvaa polkua pitkin. Kaksi
esiratsastajaa kulki hänen majesteettinsa edellä, sauvoillaan
kohotellen oksia tai siirtäen syrjään vadelmapensaiden vesoja, jotka
olisivat voineet haitata kävelyä.

Heti maahan astuessaan oli Madame puolestaan tavannut vierellään kreivi
de Guichen, joka kumartaen asettui hänen käytettäväkseen. Monsieur oli
eilisestä uimaretkestä ihastuksissaan ilmoittanut tänäänkin mieluummin
lähtevänsä virralle, ja suoden de Guichelle vapautta hän oli jäänyt
linnaan Lotringin junkkarin ja Manicampin kanssa. Hän ei enää ollut
vähääkään mustasukkainen. Niin ollen oli häntä nyt turhaan katseltu
kulkueesta; mutta kun Monsieur oli hyvin itsekäs ruhtinas, joka yleensä
kovin niukasti lisäsi yhteistä hupia, oli hänen poissaolonsa herättänyt
pikemmin tyytyväisyyttä kuin pahoittelua.

Kuningattaren ja Madamen esimerkkiä seuraten olivat muutkin
hajaantuneet ryhmiksi sattuman tai valintansa mukaan. La Vallièren
lähellä pysytellyt kuningas oli hypännyt ratsailta hänen avatessaan
vaunujensa oven ja tarjonnut hänelle käsivartensa. Montalais ja
Tonnay-Charente olivat heti vetäytyneet syrjään, edellinen harkiten sen
viisaammaksi, jälkimmäinen hienotunteisuudesta, -- toinen etääntyi
tehdäkseen kuninkaalle mieliksi, toinen välttääkseen esiintymästä
hänelle vastenmielisenä.

Puolen tunnin kuluessa oli sääkin järjestäytynyt toisin. Ikäänkuin
lämpöaallon työntämänä oli harsokerros kasaantunut länteen
pilviröykkiöksi, joka vastakkaisen ilmavirran vaikutuksesta alkoi
lähestyä verkalleen ja uhkaavana. Rajuilma oli selvästi tulossa; mutta
kun kuningas ei sitä nähnyt, ei kukaan katsonut oikeudekseen ottaa sitä
huomioonsa. Kävelyretkeä siis jatkettiin. Muutamat levottomat sielut
kyllä alituiseen kohottivat katseensa yläilmoihin, ja vielä arempina
käyskentelivät monet vaunujensa ympäristöllä, aikoen etsiä niistä
suojaa rajuilman puhjetessa; mutta suurempi osa kulkuetta seurasi
kuningasta, nähdessään hänen urheasti etääntyvän metsään la Vallièren
kanssa.

Sen nähdessään kuningas tarttui seuralaisensa käteen ja veti hänet
kapeaan sivukujaan, johon tällä kertaa kukaan muu ei rohjennut poiketa
perässä.



136.

Sade.


Samaan aikaan samosi metsässä kaksi miestä juuri sille suunnalle, mihin
kuningas oli kääntynyt la Vallièren kanssa, mutta he eivät välittäneet
lehtokujasta, vaan astelivat puiden keskitse aivan huolettomina taivaan
uhkaavista merkeistä ja pää kumarassa niinkuin miettien vakavia
asioita.

He eivät olleet nähneet de Guichea, eivät Madamea, kuningasta tai la
Vallièrea. Äkkiä hulmahti ilmassa kuin tulenlieska, ja sitä seurasi
kumea, kaukainen jyrinä.

"Kah", virkkoi toinen miehistä, kohottaen päätänsä, "me saamme
ukonilman! Emmekö riennä takaisin vaunuihin, hyvä d'Herblay?"

Aramis silmäsi tutkivasti taivaalle.

"Oh", arveli hän, "ei ole vielä hätää." Ja hän pitkitti keskustelua
siitä kohdasta, johon se näkyi pysähtyneen. "Sanotte siis, että eilen
illalla kirjoittamamme kirjeen on jo täytynyt ehtiä perille?"

"On varmastikin."

"Kenen annoitte sen viedä?"

"Sveitsiläisen toimitsijani, josta jo eilen mainitsin."

"Mutta hän ei tuonut vastausta?"

"En ole häntä vielä nähnyt. Tyttönen kaiketi oli palvelusvuorollaan
Madamen luona tai pukeutumassa, antaen hänen odottaa. Sitten oli aika
lähteä ajoretkelle, joten en voi sanoa, miten siellä kävi."

"Te tapasitte kuninkaan ennen lähtöänne?"

"Niin."

"Millä mielellä hän oli?"

"Perin armollinen tai ilkeän kavala, riippuen siitä, oliko hän
tosissaan vai teeskentelikö vain."

"Entä juhla?"

"Se pannaan toimeen kuukauden kuluttua."

"Toimittiko hän itselleen kutsun?"

"Niin itsepintaisesti, että huomasin Colbertin puuttuneen asiaan."

"Hyvä on."

"Eikö yö ole häivyttänyt kuvitelmianne avustuksesta, jota arvelitte
voivanne antaa minulle tässä kohden?"

"Ei, minä olen istunut kirjoittamassa kaiken yötä, antaen tarpeelliset
määräykset."

"Teidän tulee ottaa huomioon, että juhla ehdottomasti maksaa useita
miljoonia."

"Minä toimitan kuusi... Hankkikaa te puolestanne kaiken varalta pari
kolme miljoonaa."

"Te olette ihmeellinen mies, rakas d'Herblay."

Aramis hymyili.

"Mutta", kysyi Fouquet vieläkin hiukan levottomana, "kun te noin
vierittelette miljoonia, niin miksi ette jokunen päivä sitten siepannut
taskustanne niitä viittäkymmentätuhatta frangia Baisemeauxille?"

"Syystä, että silloin olin köyhä kuin Job."

"Ja nyt?"

"Tänään olen kuningasta rikkaampi."

"Hyvä on", sanoi Fouquet. "Minä tunnen ihmisiä ja tiedän, että te
olette mies vastaamaan vakavasta sanastanne. En tahdo yrittää riistää
teiltä salaisuuttanne; älkäämme puhuko siitä sen enempää."

Samassa kuului valtavaa jylinää, joka yhtäkkiä räjähti hirmuiseksi
jyrähdykseksi.

"Ohoh", virkkoi Fouquet, "sanoinhan sen!"

"Niin", myöntyi Aramis, "palatkaamme vaunujen luo."

"Meillä ei ole enää aikaa", vastasi Fouquet; "sade jo saavuttaa
meidät."

Taivas oli tosiaan ikäänkuin auennut, ja raskas sadetulva humahti äkkiä
puiden latvoissa.

"Hoo", arveli Aramis, "kyllä me ehdimme ajoneuvoihin ennenkuin lehvät
läpäisevät."

"Parempi vetäytyä johonkin luolaan", ehdotti Fouquet.

"Niin, mutta missä täällä olisi sellainen?" kysyi Aramis.

"Kymmenen askeleen päässä, tietääkseni", sanoi Fouquet hymyillen, ja
katseltuaan ympärilleen hän lisäsi: "Niin, tuolla se on."

"Kelpaapa olla niin hyvämuistinen!" huudahti Aramis, vuorostaan
hymyillen. "Mutta ettekö pelkää, että ajajanne turhaan odotettuaan
meitä otaksuu meidän palanneen toista tietä ja seuraa hovin vaunuja?"

"Oh", hymähti Fouquet, "siitä ei ole pelkoa. Kun asetan valjakkoni
minne hyvänsä, niin ainoastaan kuninkaan nimenomainen käsky voisi saada
mieheni hievahtamaan. En sitäpaitsi luule, että ainoastaan me olemme
etääntyneet näin loitolle. Kuulen askeleita ja puheensorinaa."

Näin sanoen Fouquet kääntyi ja avasi kepillään tiheän lehvistön, joka
oli hänen tiellään. Aramiksen katse tunkeutui aukkoon samalla kertaa
kuin yli-intendentinkin.

"Nainen!" supatti Aramis.

"Mies!" säesti Fouquet.

"La Vallière!"

"Kuningas!"

"Kas vain", sanoi Aramis, "tietäneekö kuningaskin teidän luolanne? Se
ei minua ihmetyttäisi; hän näkyy olevan varsin säännöllisissä väleissä
Fontainebleaun sinipiikoihin."

"Eipä väliä", tuumi Fouquet, "menkäämme sinne kuitenkin. Jos luola on
hänelle tuntematon, niin katsomme, miten hänen käy; jos hän sen tietää,
niin voimme hänen tullessaan pujahtaa tiehemme, sillä sinne johtaa
kaksi aukkoa."

"Missä se siis nyt on?" kysyi Aramis; "sade alkaa jo valua lehvien
välitse."

"Olemme paikalla."

Fouquet siirsi syrjään muutamia oksia, ja näkyviin tuli syvä
kallionkolo, joka luonnontilassaan oli kokonaan kanervien, murattien ja
tuuheina riippuvien tammenlehvien peittämä.

Fouquet näytti tietä. Aramis seurasi, mutta katsahti taaksensa juuri
luolaan astuessaan.

"Ohoo", sanoi hän, "nuo poikkesivatkin metsään ja tulevat tänne päin."

"No, luovutamme sitten paikkamme heille", virkkoi Fouquet hymyillen ja
vetäen Aramista viitasta; "mutta vielä en usko kuninkaan tuntevan
luolaani."

"He tosiaan näkyvät vain etsivän tuuheampaa puuta", huomasi Aramis.

Kuningas nimittäin katseli ilmaan eikä ympärilleen. Hän oli ottanut la
Vallièren käsivarren kainaloonsa ja piteli tytön kättä omassaan.
Neitonen alkoi liukahdella kosteassa ruohossa. Ludvig tähysti vielä
tarkemmin tienoota ja keksi valtavan, tuuhealehtisen tammen, jonka
suojaan hän vei la Vallièren.

Tyttöparka katseli ympärilleen; hän näkyi sekä pelkäävän että toivovan,
että joku seuraisi heitä. Kuningas asetti hänet seisomaan selin runkoa
vasten, jonka laaja, lehvien suojaama ympärys oli niin kuiva kuin ei
parhaillaan olisikaan tulvimalla satanut. Itse jäi Ludvig avopäin
seisomaan hänen eteensä. Kotvasen kuluttua oksat siivilöitsivät
muutamia vesipisaroita valahtamaan kuninkaan otsalle, mutta tämä ei
sitä huomannut.

"Oi, sire!" virkahti la Vallière, työntäen kuninkaan hattua. Mutta
hallitsija vain kumarsi, itsepintaisesti kieltäytyen panemasta sitä
päähänsä.

"Nyt jos koskaan on aika tarjota paikkaamme", kuiskasi Fouquet
Aramiksen korvaan.

"Nyt jos koskaan on kuunneltava menettämättä sanaakaan siitä, mitä he
keskenään haastavat", kuiskasi Aramis vastaan.

He vaikenivatkin molemmin, ja kuninkaan ääni kuului selvästi:

"Voi, hyvä Jumala, mademoiselle, näen tai pikemminkin arvaan teidän
levottomuutenne; uskokaa minua, pahoittelen vilpittömästi, että eroitin
teidät muusta seurueesta ja vielä toin teidät paikkaan, missä olette
alttiina sateelle. Olette ehkä jo märkä, ja teitä viluttaneekin?"

"Ei, sire."

"Mutta te värisette?"

"Sire, se johtuu pelosta, että kaikkien muiden ollessa koolla
poissaoloni tulkitaan pahoin."

"Ehdottaisin kyllä paluuta, mademoiselle; mutta katsokaahan ja
kuunnelkaa, -- voiko nyt yrittääkään lähteä liikkeelle?"

Ukkonen tosiaan jyrähteli alinomaa, ja sade valui virtanaan.

"Sitäpaitsi", jatkoi kuningas, "tässä ei ole sijaa pahoille puheille.
Ettekö ole Ranskan kuninkaan, valtakunnan ensimmäisen ritarin
seurassa?"

"Se on totta, sire", vastasi la Vallière, "ja se on minulle hyvin suuri
kunnia. Omasta puolestani en pelkääkään haitallisia selityksiä."

"Kenen puolesta sitten?"

"Teidän, sire."

"Minun, mademoiselle?" sanoi kuningas hymyillen. "En käsitä teitä."

"Onko teidän majesteettinne siis jo unohtanut, mitä eilen tapahtui
prinsessan luona?"

"Oh, heittäkäämme se silleen, pyydän, tai pikemmin sallikaa minun vain
pitää se mielessäni kiittääkseni teitä yhä kirjeestänne ja..."

"Sire", keskeytti la Vallière, "sade valuu päällenne, ja teidän
majesteettinne on yhä avopäin."

"Pyydän, älkäämme välittäkö muusta kuin teistä, mademoiselle."

"Oi", huudahti la Vallière hymyillen, "minä olen maalaistyttö, tottunut
juoksentelemaan Loiren niityillä ja Bloisin puutarhoissa millä ilmalla
tahansa. Vaatteeni taasen", lisäsi hän katsahtaen yksinkertaiseen
musliinipukuunsa, "eivät ole säästelyn arvoisia, kuten teidän
majesteettinne näkee."

"Todellakin, mademoiselle, olen jo usein huomannut, että te kaikesta
saatte kiittää itseänne ettekä asuanne. Te ette ole laisinkaan
keimaileva, ja sitä pidän suuriarvoisena ominaisuutena."

"Sire, älkää tehkö minusta parempaa kuin olen, vaan sanokaa ainoastaan,
että minä en kykene loistelemaan."

"Miten niin?"

"Varojen puutteessa vain", ilmaisi la Vallière hymyillen.

"Tunnustatte siis rakastavanne koreutta", elähtyi kuningas.

"Sire, minusta on kaunista vain se, mitä kykenen tavoittamaan. Kaikki,
mikä on minulle liian korkealla..."

"Onko teille yhdentekevääkö?"

"On minulle vierasta, koska se on minulta kiellettyä."

"Ja minusta, mademoiselle", lausui kuningas, "teillä ei ole hovissani
sitä asemaa, mikä teille kuuluu. Minulle ei varmaankaan ole kylliksi
kerrottu sukunne ansioista. Setäni on pahoin laiminlyönyt huonekuntanne
menestyksen edistämisen."

"Ei suinkaan, sire. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Orléansin herttua
oli aina erittäin hyväntahtoinen isäpuoltani kohtaan. Palvelukset ovat
olleet vähäpätöisiä, ja saattaa sanoa, että meille on maksettu
töittemme mukaan. Kaikille ei satu onnellisia tilaisuuksia palvella
kuningastaan loistokkaasti. En kylläkään epäile, että sellaisen
tilaisuuden ilmaantuessa sukuni olisi osoittautunut yhtä urheaksi kuin
se on ollut halukas, mutta me emme ole saaneet koettaa."

"No, mademoiselle, kuninkaitten asiana on autella sattumaa, ja minulle
on suuri ilo mahdollisimman pian korjata kohtalon vääryydet teidän
osaltanne."

"Ei, sire", huudahti la Vallière kiihkeästi, "suvaitkaa jättää kaikki
ennalleen."

"Mitä, mademoiselle! Kieltäydyttekö siitä, mitä olen velvollinen ja
halukas tekemään hyväksenne?"

"Minulle riittää yltäkyllin se kunnia sire, että sain liittyä Madamen
seurueeseen."

"Mutta jos kieltäydyttekin omasta puolestanne, niin ottakaa ehdotukseni
vastaan edes omaistenne tähden."

"Sire, teidän jalomielinen aikomuksenne häikäisee ja peloittaa minua,
sillä osoittaessanne armollisuutta sukuani kohtaan teidän
majesteettinne toimittaa meille kadehtijoita ja itsellenne vihollisia.
Jättäkää minut syrjäisyyteeni, sire, jättäkää minulle se onnekas
tyydytys, että tunteissani ei voi olla itsekkyyttä."

"Ah, tuo on ihailtavaa puhetta!" huudahti kuningas.

"Totta kyllä", kuiskasi Aramis Fouquetin korvaan; "sellaista ei Ludvig
liene tottunut kuulemaan."

"Mutta", vastasi Fouquet, "entä jos tyttö antaa samanlaisen vastauksen
minun kirjeeseeni?"

"No", tyynnytti Aramis, "älkäämme tehkö ennakkopäätelmiä, vaan
odottakaamme loppua."

"Ja sitäpaitsi, hyvä herra d'Herblay", lisäsi yli-intendentti, joka ei
luonnostaan ollut taipuvainen uskomaan tuollaisia tunteenpurkauksia ihan
kirjaimellisesti, "epäitsekkyys kuninkaitten edessä on useinkin
viisaasti harkittua."

"Sitä kyllä minäkin ajattelin", myönsi Aramis. "Kuunnelkaamme."

Kuningas lähestyi hovineitoa, ja kun vettä yhä enemmän tihkui tammen
lehvien välitse, piti hän hattuansa kohotettuna nuoren tytön pään yli.
Tämä käänsi kauniit sinisilmänsä kuninkaallista suojaa kohti ja pudisti
päätänsä huoahtaen.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti kuningas, "mikä surullinen ajatus voikaan
tunkeutua sydämeenne, kun olen asettanut omani sen etuvarustukseksi?"

"En tahdo salata sitä teiltä, sire. Olin jo äsken puuttumassa tähän
kysymykseen, -- niin vaikea kuin minun ikäiseni nuoren tytön onkin
siitä puhua --, mutta teidän majesteettinne vaiensi minut silloin.
Sire, teidän majesteettinne ei ole vapaa tällaiseen seurusteluun, --
teidän majesteettinne on naimisissa; jokainen tunne, joka vieroittaa
teidän majesteettianne kuningattaresta, saattaen teidät ajattelemaan
minua, olisi kuningattarelle syvän surun aihe."

Kuningas yritti keskeyttää, mutta nuori tyttö jatkoi rukoilevin elein:

"Kuningatar rakastaa teidän majesteettianne hyvin ymmärrettävällä
hellyydellä, kuningattaren katseet seuraavat teidän majesteettinne
jokaista askelta, joka etäännyttää teitä hänestä. Kun hänellä on ollut
onni saada sellainen puoliso, rukoilee hän kyynelsilmin taivaalta saada
edelleenkin hänet omistaa, ja hän on mustasukkainen sydämenne
pienimmästäkin sykähdyksestä."

Kuningas tahtoi jälleen puhua, mutta tälläkin kertaa la Vallière
rohkeni hänet pidättää.

"Eikö olisi kovin moitittavaa", virkkoi hän, "jos teidän majesteettinne
niin harrasta ja ylevää hellyyttä nähdessänne antaisi kuningattarelle
perusteita luulevaisuuteen? Oi, suokaa anteeksi tämä sanani, sire! Ah,
hyvä Jumala, tiedän hyvin, että on mahdotonta tai toki pitäisi olla
mahdotonta maailman suurimman kuningattaren tuntea mustasukkaisuutta
minunlaiseni tyttöparan suhteen. Mutta kuningatar on nainen, ja muiden
naisten tavoin saattaa hänen sydämensä avautua epäluuloille, joihin
pahat kielet valavat myrkkyään. Taivaan nimessä, sire, älkää siis
välittäkö minusta! En sitä ansaitse."

"Voi, mademoiselle", huudahti kuningas, "ettekö siis aavista, että
tuollaisella puheella muutatte kunnioitukseni ihailuksi?"

"Sire, te sisällytätte sanoihini muuta ja enemmän kuin minä tarkoitan;
näette minut parempana kuin olen, teette minusta suuremman kuin miksi
Jumala on minut luonut. Armahtakaa minua, sire! Sillä ellen tietäisi,
että kuningas on valtakuntansa jalomielisin mies, luulisin hänen
tekevän minusta pilaa."

"Oh, sellaista te ette tosiaankaan pelkää, siitä olen aivan varma!"
huudahti Ludvig.

"Sire, minun täytyisi sitä luulla, jos kuningas edelleen haastaisi
minulle tuolla tavoin."

"Olenpa kovin onneton ruhtinas", sanoi kuningas, ja hänen
pahoittelussaan ei ollut mitään teeskentelyä, "kristikunnan onnettomin
ruhtinas, kun en kykene tekemään sanojani uskottaviksi henkilölle, jota
rakastan enimmin koko maailmassa ja joka murtaa sydämeni kieltäytymällä
uskomasta rakkauteeni."

"Kas, sire", sanoi la Vallière torjuen säveästi kuningasta, joka oli
tullut yhä lähemmäksi, "rajuilma näkyykin jo asettuvan ja sade
taukoavan!"

Mutta juuri kun tyttöpoloinen siten tahtoi paeta omaa sydänparkaansa,
joka epäilemättä sykki liiankin yhdenmukaisesti kuninkaan sydämen
kanssa, yltyi myrsky todistamaan hänen sanansa vääriksi. Sinervä salama
valaisi metsän aavemaisella hohteella, ja tykistön yhteislaukausta
muistuttava jyrähdys kuului molempain nuorten yllä, ikäänkuin heitä
suojaavan tammen korkeus olisi vetänyt pitkäistä puoleensa.

Nuori tyttö ei voinut olla huudahtamatta kauhusta. Kuningas painoi
hänet toisella kädellään rintaansa vasten ja ojensi toisen hänen päänsä
yli ikäänkuin turvatakseen häntä salamalta. Syntyi hetkisen
äänettömyys, jolloin tämä ryhmä, kauniina kuten kaikki mikä on nuorta
ja rakkauden innoittamaa, pysyi liikkumatta, samalla kun Fouquet ja
Aramis yhtä hievahtamattomina katselivat heitä.

"Oi, sire, sire!" kuiskasi la Vallière. "Kuuletteko?" ja hän antoi
päänsä painua kuninkaan olalle.

"Kyllä", virkkoi hallitsija; "näette siis, että rajuilma ei vielä
menekään ohi."

"Sire, se on varoitus."

Kuningas hymyili.

"Sire, se on Jumalan uhkaava ääni."

"No", vastasi kuningas, "minä katson äskeisen jyrähdyksen todella
varoitukseksi ja uhkaukseksikin, jos se viiden minuutin kuluessa
uudistuu yhtä rajuna ja voimakkaana; mutta jos niin ei käy, sallikaa
minun pitää ukkosta ukkosena eikä minään muuna."

Samalla kuningas kohotti päätänsä ikäänkuin kysyäkseen taivaalta. Mutta
se näytti olevan Ludvigin puolella, sillä viiden minuutin hiljaisuus
seurasi räjähdystä, joka oli pelästyttänyt rakastavaisia. Ei mitään
uutta jyrinää kuulunut; ja kun ukkonen sitten jälleen jymisi, oli se
huomattavasti etääntymässä, niinkuin rajuilma olisi pakoon lyötynä
kiitänyt viidessä minuutissa tuulen siivillä kymmenen penikulmaa.

"No, Louise", kysyi kuningas hiljaa, "vieläkö uhkaatte minua taivaan
vihalla? Ja koska olette tahtonut pitää salamaa enteenä, niin vieläkö
epäilette, että se ei ainakaan ennusta onnettomuutta?"

Nuori tyttö kohotti päänsä. Sillävälin oli vesi puhkaissut lehtiverkon
ja valui kuninkaan kasvoille.

"Voi, sire, sire!" pahoitteli tyttö, äänessään vastustamattoman
pelästyksen sävy, joka mitä syvimmin koski kuninkaaseen. "Ja minunko
tähteni", kuiskasi hän, "kuningas yhä seisoo avopäin ja sateen
valeltavana? Mutta mikä minä olenkaan?"

"Näettehän sen", vastasi kuningas: "te olette jumalatar, joka taltuttaa
myrskyn ja loihtii sijalle päivänpaisteen."

Tosiaankin nyt tunkeusi auringonsäde metsän läpi ja sai lehdillä
vierivät tai kohtisuoraan lehvistön lomitse putoilevat vesipisarat
kimaltelemaan timantteina.

"Sire", sanoi la Vallière melkein voitettuna, mutta tehden viimeisen
ponnistuksen, "vielä kerran, sire, ajatelkaa mitä suruja teidän
majesteettinne saa kestää minun tähteni. Tällä hetkellä, hyvä Jumala,
teitä etsitään, teitä kutsutaan. Kuningatar on varmaan levoton, ja
Madame, voi, Madame!..." huudahti nuori tyttö nähtävästi pelon
vallassa.

Tämä nimi vaikutti jotenkuten kuninkaaseenkin. Hän säpsähti ja päästi
la Vallièren vihdoinkin syleilystään. Sitten hän astui tielle päin
tähystämään ja palasi melkein huolestuneena la Vallièren luo.

"Madame, sanoitte?" virkkoi hän.

"Niin, Madame, -- Madame, joka myöskin on mustasukkainen", vastasi la
Vallière painavasti. Ja ujostelevilla, siveän pelokkailla silmillään
hän rohkeni hetkiseksi katsahtaa kuningasta kysyvästi kasvoihin.

"Mutta", ponnistausi Ludvig vastaamaan, "Madamella ei mielestäni ole
mitään syytä olla mustasukkainen minun suhteeni, -- hänellä ei ole
mitään oikeutta..."

"Ah!" äännähti la Vallière.

"Hoo, mademoiselle", sanoi Ludvig melkein moittivasti, "ettehän te
kuulune niihin, joiden mielestä kälyllä on oikeus esiintyä
mustasukkaisena langostaan?"

"Minun ei sovi tunkeutua teidän majesteettinne salaisuuksiin, sire."

"Oh, te uskotte sitä kuten muutkin!" huudahti kuningas.

"Minä uskon, että Madame on mustasukkainen, niin, sire", vastasi la
Vallière lujasti.

"Hyvä Jumala", kysyi kuningas levottomasti, "oletteko tehnyt sen
huomion hänen käyttäytymisestään itseänne kohtaan? Onko Madame
osoittanut teille jotakin karsasmielisyyttä, jota te voisitte pitää
tästä mustasukkaisuudesta johtuvana?"

"Ei suinkaan, sire, minähän olen niin vähäpätöinen!"

"Haa, minä vain, jos niin olisi asia...!" huudahti Ludvig erityisen
tarmokkaaksi innostuen.

"Sire", keskeytti nuori tyttö, "sade on lakannut. Tänne tulee ihmisiä,
-- tulee ihmisiä, luulen."

Ja unohtaen kaiken sovinnaisuuden oli hän tarttunut kuninkaan
käsivarteen.

"No niin, mademoiselle", vastasi kuningas, "tulkoot he vain. Kukapa
uskaltaisi katsoa pahaksi, että olen pitänyt seuraa neiti de la
Vallièrelle?"

"Jumalan tähden, sire! Oi, oudoksutaanhan, että olette noin kastunut,
-- että olette uhrautunut minun tähteni!"

"En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni ritarina", sanoi Ludvig, "ja
onneton se, joka laiminlöisi omansa, arvostelemalla kuninkaansa
käytöstä!"

Samassa ilmestyikin puistokäytävälle muutamia päitä, jotka näkyivät
hartaasti ja uteliaina etsivän jotakin ja huomattuaan kuninkaan ja la
Vallièren tuntuivat löytäneen etsimänsä. Siinä olivat kuningattaren
ja Madamen lähetit. Merkiksi siitä, että olivat nähneet hänen
majesteettinsa, he ottivat hatun päästänsä. Mutta la Vallièren suuresta
hämmennyksestä huolimatta kuningas säilytti kunnioittavan ja hellän
asentonsa. Kun sitten kaikki hovilaiset olivat kokoontuneet käytävälle,
-- kun kaikki ihmiset olivat ehtineet nähdä, mitä huomaavaisuutta hän
oli osoittanut nuorelle tytölle seisomalla rajuilman aikana avopäin
tämän edessä, -- tarjosi Ludvig hänelle käsivartensa, vieden hänet
odottavaa ryhmää kohti ja vastasi päännyökkäyksellä jokaisen
tervehdykseen. Pitäen yhä hattua kädessään hän saattoi tytön takaisin
vaunuihin asti.

Koska sadetta yhä jatkui pakenevan ukonilman hyvästijättönä, niin
toiset naiset, jotka kunnioituksesta eivät olleet nousseet vaunuihin
ennen kuninkaan tuloa, olivat pussikauluksitta ja viitoitta seistessään
alttiina kastumiselle, sillävälin kun kuningas mahdollisuutta myöten
hatullaan suojeli halvinta heistä pisaroilta. Kuningattaren ja
Madamen täytyi muiden mukana katsella tätä kuninkaan liioiteltua
kohteliaisuutta. Madame menetti siitä malttinsa siinä määrin, että
nyhjäisi kuningatarta kyynärpäällään ja virkkoi tälle:

"Katsokaa, jo nyt jotakin!"

Kuningatar sulki silmänsä kuin huimausta tuntien. Nostaen kätensä
kasvoilleen hän astui vaunuihinsa. Madame nousi hänen perässään.

Kuningas hypähti satulaansa ja omistamatta erityistä huomiota mihinkään
vaununikkunaan hän palasi Fontainebleaun linnaan, ohjakset hevosensa
kaulalla, haavemielin ja ajatuksiinsa vaipuneena.

Väkijoukko oli poistunut ja kavioiden kopse ja vaunujen ratina kuului
yhä heikompana, kun Aramis ja Fouquet läksivät luolastaan, ensin
varmistuttuaan siitä, että ketään ei ollut näkemässä. Äänettöminä he
saapuivat käytävälle. Aramis vilkaisi eteensä ja taakseen niin loitolle
kuin silmä kantoi ja tutkisteli katseellaan tiheikköäkin.

"Herra Fouquet", sanoi hän sitten, "meidän täytyy kaikin mokomin saada
takaisin la Vallièrelle lähettämänne kirje."

"Se on helppoa", vastasi Fouquet, "jos graubündeniläiseni ei ole vielä
jättänyt sitä hänelle."

"Sen pitää joka tapauksessa olla mahdollista, ymmärrättehän?"

"Niin, kuningas rakastanee tyttöä?"

"Ehdottomasti, ja vielä pahempi on, että tyttö puolestaan rakastaa
intohimoisesti kuningasta."

"Ja se merkitsee, että meidän on muutettava menettelytapaamme?"

"Ei auta muu, -- ja hetkeäkään hukkaamatta. Teidän on hetimiten
puhuteltava la Vallièrea, ja pyrkimättä enää hänen rakastajakseen, mikä
olisi mahdotonta, ilmoittaudutte hänen hartaimmaksi ja nöyrimmäksi
palvelijakseen."

"Sen teen", vastasi Fouquet, "ja mielelläni. Tuolla lapsella tuntuu
olevan hyvä sydän."

"Tai hyvä äly", huomautti Aramis, "mutta silloin meillä on siihen vielä
suurempi syy."

Ja oltuaan tovin vaiti hän lisäsi:

"Ellen erehdy, niin tuosta tyttösestä tulee kuninkaan suurimman
rakkauden aihe. Nouskaamme vaunuihin, ja sitten täyttä vauhtia
linnaan."



137.

Tobias.


Oli kulunut kaksi tuntia siitä kun yli-intendentin vaunut olivat
piispan lausumasta määräyksestä lähteneet kiidättämään heitä kahta
linnalle päin yhtä nopeasti kuin pilvet kulkeutuivat taivaalla
rajuilman viimeisessä puuskahtelussa.

La Vallière istui huoneessaan, yksinkertainen, keveä aamunuttu yllä, ja
oli juuri lopettamassa välipalaansa pienen marmoripöydän ääressä, kun
ovi avautui ja kamaripalvelija ilmoitti, että herra Fouquet pyysi saada
esittää hänelle tervehdyksensä. Miehen oli toistettava sanomansa;
tyttönen tunsi hänen ylhäisyytensä ainoastaan nimeltä eikä voinut
aavistaakaan, mitä tekemistä hänellä saattoi olla rahaministerin
kanssa. Kun tämä kenties kuitenkin tuli kuninkaan asioissa, mikä
äskeisen keskustelun jälkeen oli käynyt mahdolliseksi, loi hän
silmäyksen kuvastimeen, sipaisi pitkiä suortuviansa ja käski päästää
vieraan sisälle. La Vallière ei silti voinut olla tuntematta melkoista
hämmennystä. Yli-intendentin vierailu ei ollut tavallinen tapaus
hovinaisen elämässä. Anteliaisuudestaan, armastelustaan ja hienosta
käyttäytymisestänsä kuuluisa Fouquet oli saanut enemmän kutsuja kuin
itse pyytänyt puhutteluja. Monissa perheissä oli yli-intendentin
läsnäolo merkinnyt loistavan seuran varmuutta, ja lukuisissa sydämissä
se oli sytyttänyt rakkautta.

Fouquet astui kamariin kunnioittavan ryhdikkäästi, osoittaen sitä
soreata seuratottumusta, joka oli sen vuosisadan suurmiehille
ominaista; tällaista tekeytymätöntä luontevuutta ei nykyajan elämässä
enää ymmärretä, eikä se meidän päiviemme ihmisille käy tajuttavaksi
senaikuisista muotokuvistakaan, joissa taidemaalari on yrittänyt saada
silloiset arvohenkilöt esiintymään ilmielävinä.

La Vallière vastasi Fouquetin arvokkaaseen tervehdykseen
koulutyttömäisellä niiauksella ja osoitti hänelle istuinta. Mutta
kumartaen Fouquet kieltäysi:

"Minä en istuudu, mademoiselle, ennen kuin saan teiltä anteeksi."

"Minultako?" kysyi la Vallière.

"Niin, teiltä."

"Hyväinen aika, -- mitä minulla olisi anteeksiannettavaa?"

Fouquet tähysti nuorta tyttöä tiukasti eikä kyennyt hänen kasvoillaan
näkemään muuta kuin vilpitöntä hämmästystä.

"Minä huomaan, mademoiselle", sanoi hän, "että te olette yhtä
jalomielinen kuin älykäskin, ja luen teidän silmistänne sen
anteeksiannon, jota olen anonut. Mutta minun täytyy; sanoa, että
minulle ei riitä huulten suosiollisuus, vaan minun on varmistuttava
sydämennekin ja ajattelunne täydellisestä leppymisestä."

"Vakuutan vakavasti, monsieur", vastasi la Vallière, "että minä en nyt
käsitä teitä."

"Hienotuntoisuutennekin viehättää mieltäni", virkkoi Fouquet; "te ette
tahdo saada minua punastumaan edessänne."

"Punastumaan! Punastumaan minun edessäni! Mutta sanokaahan, mistä
teidän olisi punastuttava?"

"Erehtyisinkö", kysyi Fouquet, "ja olisinko niin onnellinen, että
menettelyni ei olekaan pahastuttanut mieltänne?"

La Vallière kohautti olkapäitänsä.

"Te puhutte ehdottomasti arvoituksia, monsieur", vakuutti hän, "ja
minun näkyy olevan mahdoton päästä käsitykseen."

"No, en tahdo olla itsepintainen", luopui Fouquet. "Sanokaa minulle
vain, että saan luottaa täydelliseen ja ehdottomaan anteeksiantoonne."

"Monsieur", sanoi la Vallière hiukan kärsimättömästi, "voin vastata
teille vain yhdellä tavoin ja toivon sen tyydyttävän teitä. Jos
tietäisin, mitä vääryyttä olette minua kohtaan tehnyt, niin antaisin
sen teille anteeksi. Sitä suuremmalla syyllä, käsitättehän, kun en ole
mistään vääryydestä tietoinenkaan..."

Fouquet puristi huulensa yhteen kuten Aramiskin olisi menetellyt hänen
sijassaan.

"Voin siis toivoa", sanoi hän, "että tapahtuneesta huolimatta me jäämme
sopuisalle kannalle ja että te armollisesti uskotte kunnioittavaan
ystävyyteeni?"

La Vallière luuli alkavansa ymmärtää.

-- Kas! -- ajatteli hän; -- en olisi uskonut herra Fouquetin niin
halukkaasti tavoittelevan uuden hovisuosion kannatusta!

Ääneen hän lausui:

"Teidän ystävyytenne, monsieur? Te tarjoatte minulle ystävyyttänne?
Mutta sehän on todella minulle suuri kunnia, ja se ilahduttaa mieltäni
erityisesti."

"Minä tiedän, mademoiselle", vastasi Fouquet, "että herran ystävyys
esiintyy loistavampana ja haluttavampana kuin palvelijan; mutta
vakuutan teille, että jälkimmäinen tahtoo olla yhtä vakaa ja uskollinen
sekä ehdottomasti omista pyyteistä kieltäytyvä."

La Vallière kumarsi; yli-intendentin äänessä ilmenikin todellista
harrastusta.

"Minä uskon teitä", sanoi hän ojentaen kätensä, jota Fouquet puristi
lämpimästi.

"Annattekin minulle siis takaisin sen onnettoman kirjeen?" pyysi hän.

"Minkä kirjeen?" kysyi la Vallière.

Taaskin Fouquet tutkisteli häntä läpitunkevalla katseellaan, kohdaten
saman suoramielisen ilmeen.

"No, mademoiselle", lausui hän, "tämän kieltämisen jälkeen minun on
tunnustettava, että te olette aivan harvinaisen hienoluontoinen nainen,
ja minä en itse olisi kunniallinen mies, jos pelkäisin mitään noin
jalomielisen henkilön taholta."

"Toden totta, herra Fouquet", vastasi la Vallière, "suureksi
mielipahakseni minun täytyy vain toistaa, etten laisinkaan käsitä
sanojanne."

"Mutta vakuutatteko siis kunniasanallanne, että te ette ole saanut
minulta mitään kirjettä?"

"Kunniasanallani", vahvisti tyttö lujasti.

"Hyvä on, se riittää, mademoiselle. Sallikaa minun uudistaa teille
kaiken arvonantoni ja kunnioitukseni takaaminen."

Kumartaen hän sitten poistui puhuttelemaan jälleen Aramista, joka
odotteli hänen huoneessaan, la Vallièren jäädessä ihmettelemään, oliko
yli-intendentti päästään vialla.

"No", kysyi Aramis maltittomana, "oletteko tyytyväinen suosikkiin?"

"Hurmaantunut", vastasi Fouquet; "hän on henkevä ja herttainen tyttö."

"Eikö hän ollut pahastunut?"

"Kaukana siitä; hän ei edes ollut ymmärtävinään, mitä tarkoitin."

"Tokihan saitte kirjeenne takaisin?"

"En saanut."

"Ainakin pääsitte varmuuteen, että hän oli polttanut sen?"

"Hyvä herra d'Herblay, olen jo tunnin ajan pelkästään leikkinyt
kysymyksiä ja vastauksia, ja se huvi alkaa kyllästyttää. Käsittäkää
asia: pienokainen ei ollut oivaltavinaan puhettani, -- hän ei muka
ollut saanut mitään kirjettä, ja jyrkästi asetuttuaan eroon koko
asiasta hän ei siis voinut luovuttaa kirjettä minulle takaisin tai
vannoa hävittäneensäkään."

"Ohoh!" äännähti Aramis rauhattomana; "mitä sanottekaan!"

"Hän vakuutti kaiken pyhän nimessä, että minulta ei ollut tullut
kirjettä."

"Se on liikaa! Koetitteko taivutella?"

"Olin itsepintainen häpeämättömyyteen asti."

"Ja hän kielsi yhä?"

"Hellittämättömästi."

"Eikö hänessä ilmennyt mitään horjuvaisuutta?"

"Ei hetkeksikään."

"Ja te siis olette jättänyt kirjeemme hänen haltuunsa!"

"_Pardieu_, mikäs auttoi!"

"Se on suuri virhe asioissamme!"

"Mitä lempoa te sitten olisitte minun sijassani tehnyt?"

"Eihän häntä tosin voinut pakottaa; mutta tämä on nyt huolestuttava
vastus: sellaisen kirjeen ei sovi jäädä todistamaan meitä vastaan."

"Oh, tyttö on jalomielinen."

"Jos hän olisi ollut sitä toden teolla, niin hän olisi luovuttanut
kirjeen teille."

"Hän on ilmeisesti jalomielinen, -- sen huomasin hänen silmistään, ja
sellaisessa seikassa en erehdy."

"Uskotte siis hänen suosiollisuuteensa?"

"Kaikesta sydämestäni."

"No, siinä tapauksessa olemmekin nyt aloittaneet väärällä tolalla."

"Kuinka niin?"

"En voi enää nähdä muuta mahdollisuutta kuin että hän ei todellakaan
ole saanut kirjettä."

"Mitä... älkää nyt...!"

"Meille tuntemattomasta syystä ei asiamiehenne olekaan vienyt sitä
perille."

Fouquet näpäytti kelloa. Palvelija astui sisälle.

"Kutsukaa Tobias", käski yli-intendentti.

Tovin kuluttua ilmestyi kynnykselle levottomasti vilkuva mies, jolla
oli lyhyet käsivarret ja köyryinen selkä. Aramiksen tiukka katse oli
havaitsevinaan oveluutta hänen suupielissään.

"Sallitteko minun kuulustaa?" kysyi Aramis.

"Tehkää se", myönsi Fouquet.

Aramis liikahti puhutellakseen palvelijaa, mutta pidättyikin.

"Ei", sanoi hän hiljaa, "hän näkisi meidän pitävän vastaustansa kovin
tärkeänä; kyselkää te, ja minä olen kirjoittelevinani."

Aramis siirtyi pöydän ääreen selin palvelijaan, jonka eleitä ja ilmeitä
hän kuitenkin tarkkasi vastapäisestä kuvastimesta.

"Tulehan tänne, Tobias", kutsui Fouquet. Lakeija lähestyi jokseenkin
lujin askelin. "Miten olet toimittanut asiani?"

"Niinkuin tavallisestikin, monseigneur", vastasi mies.

"Annahan kuulua."

"Livahdin neiti de la Vallièren huoneeseen hänen ollessaan messussa ja
laskin kirjelmän hänen pukeutumispöydälleen."

"Eikö siellä ollut ketään?"

"Ei sieluakaan."

"Ja piilouduitko sitten, niinkuin olin siltä varalta neuvonut?"

"Pidin silmällä noin kymmenen minuuttia, kunnes hän tuli."

"Niin että kukaan ei voinut siepata kirjettä?"

"Ei millään muotoa, kun huoneessa ei käynyt ketään."

"Ulkoa, niin, -- mutta jos joku tuli sisähuoneista?"

"Ei, minä näin kätköpaikastani kamarin perälle asti."

"Kuulehan", sanoi Fouquet, tiukasti tähystäen palvelijaa, "jos se kirje
ei ole joutunut oikeihin käsiin, niin tunnusta se minulle nyt, sillä
myöhemmin saat päälläsi maksaa mahdollisesta erehdyksestä!"

Tobias hätkähti mutta tointui heti.

"Monseigneur", vakuutti hän, "minä panin kirjeen siihen paikkaan kuin
sanoin ja voin puolessa tunnissa todistaa teille, että kirje on neiti
de la Vallièrella, tai sitten tuoda sen teille takaisin."

Aramis piti tarkoin silmällä palvelijaa.

Fouquet oli taipuisa luottavaisuuteen, kun mies oli kaksikymmentä
vuotta palvellut häntä hyvin.

"No, hyvä on", päätti hän; "mutta toimita minulle kuitenkin se
todiste."

Palvelija poistui.

"Mitä nyt ajattelette asiasta?" tiedusti yli-intendentti ystävältään.

"Minun mielestäni teidän tulee kaikin mokomin päästä varmuuteen. Jos
kirje on joutunut la Vallièrelle, niin hänen on annettava se takaisin
tai poltettava teidän nähtenne, mutta jos kirje on harhateillä, on se
saatava käsiin, vaikka meidän pitäisi maksaa siitä miljoona."

"Luulen sentään, että te liioittelette asian tärkeyttä, hyvä piispa!"

"Sokaistunut, sokaistunut!" mutisi Aramis.

"Älkäämme ajatelko la Vallièrea ensiluokkaiseksi politikoksi! Tyttöhän
on vain pikku keimailijatar, joka toivoo minun jatkavan mielistelyäni;
saatuaan nyt vahvistuksen kuninkaan rakkaudelle hän haluaa kirjeelläni
pysyttää minuakin talutusnuorassa. Se on kylläkin luonnollista."

Aramis pudisti päätänsä.

"Te ette hyväksy käsitystäni?" sanoi Fouquet.

"Hän ei ole keimailijatar", vastasi piispa.

"Sanonpa teille..."

"Minulla on kylliksi tuntemusta keimailevista naisista", keskeytti
Aramis.

"Hyvä ystävä, hyvä ystävä!"

"Tahdotte sanoa, että niistä tutkimuksistani on jo pitkä aika. Naiset
pysyvät sentään aina samoina."

"Niin, mutta miehet muuttuvat, ja te olette nykyään epäluuloisempi kuin
entispäivinä", huomautti Fouquet ja lisäsi naurahtaen: "No niin, jos la
Vallière tahtoo kolmanneksen verran rakastaa minua, kuninkaan saadessa
osuudekseen kaksi kolmannesta, niin sopineeko minulle se asema?"

Aramis nousi kärsimättömästi.

"La Vallière ei ole koskaan rakastanut eikä koskaan rakasta ketään
muuta kuin kuningasta", takasi hän.

"Mutta mitä siis te tekisitte?" kysyi Fouquet.

"Kysykää pikemmin, mitä olisin tehnyt."

"No, mitä te olisitte tehnyt?"

"En ensiksikään olisi päästänyt tuota miestä menemään."

"Tobiasta?"

"Niin, -- hän on petturi."

"Oho!"

"Olen varma siitä. En olisi hellittänyt häntä tutkinnosta ennen kuin
hän olisi tunnustanut totuuden."

"Aikaa on vieläkin. Kutsukaamme hänet takaisin ja kuulustakaa te
vuorostanne."

"Se sopii."

"Mutta ihan turhaa se kyllä on. Mies on ollut palveluksessani
kaksikymmentä vuotta, vielä kertaakaan vilpistelemättä, -- ja
kuitenkin", lisäsi Fouquet hymyillen, "se olisi ollut helppoa."

"Kutsuttakaa hänet sentään uudestaan. Minusta nimittäin tuntuu kuin
olisin aamulla nähnyt nuo kasvot innokkaassa keskustelussa erään
colbertilaisen kanssa."

"Missä muka?"

"Vastapäätä talleja."

"Joutavia! Kaikki minun väkeni pitää sen myyrän miehiä vihollisinaan."

"Mutta hänet minä tosiaankin näin! Ja hänen ulkomuotonsa vaikutti
minuun heti vastenmielisesti, kun hän äsken astui huoneeseen."

"Miksette sanonut mitään hänen ollessaan paikalla?"

"Siksi että vasta nyt pääsin selvyyteen muistelussani."

"Hitto! Te todella peloitatte minua", sanoi Fouquet ja näpäytti
pöytäkelloa.

"Kunhan ei vain olisi jo myöhäistä", virkahti Aramis.

Fouquet soitti heti toistamiseen ja sai huoneeseen varsinaisen
kamaripalvelijansa.

"Tobias!" huudahti Fouquet; "toimittakaa tänne Tobias!"

Kamaripalvelija sulki oven.

"Jätättehän minulle vapaan toimivallan?" pyysi piispa.

"Täydellisesti."

"Saan käyttää kaikkia keinoja asian selvittämiseksi?"

"Esteettömästi."

"Peloitteluakin?"

"Olkaa itsenäisenä tutkintotuomarina."

Odotettiin turhaan kymmenen minuuttia. Fouquet menetti malttinsa ja
näpäytti taas kelloa.

"Tobias tänne!" huusi hän.

"Mutta häntä etsitään, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.

"Hän ei voi olla kaukanakaan, kun en ole lähettänyt häntä minnekään
asialle."

"Menen kuulustamaan, monseigneur."

Palvelija painoi oven jälleen kiinni. Sillävälin Aramis käveli
kärsimättömästi edestakaisin, mutta pysyi ääneti. Varrottiin vieläkin
kymmenen minuuttia. Sitten Fouquet antoi soittokellollaan sellaisen
hälytyksen, että siitä olisi kalmistokin herännyt. Kamaripalvelija
saapui samassa, ja hänen vapisemisestaan näki, että hän aavisti
tuovansa huonon sanoman.

"Monseigneur kai muistaa väärin", puhkesi hän puhumaan ennen kuin
Fouquet ehti kysyä. "Varmaankin teidän ylhäisyytenne on antanut jotakin
Tobiaan toimitettavaksi etäämmällä, sillä hän on noutanut talleista
parhaan juoksijan ja itse satuloinut sen, monseigneur."

"Ja..."

"Hän on ratsastanut pois."

"Ratsastanut pois?" karjaisi Fouquet. "On heti riennettävä tavoittamaan
hänet!"

"No no", sanoi Aramis laskien kätensä hänen käsivarrelleen,
"tyyntykäämme. Paha on jo tapahtunut, olen varma siitä, älkäämme nyt
aiheuttako mitään hälinää, vaan harkitkaamme kolttosen seurausta, ja
torjukaamme se, jos vain voimme."

"Lopultakaan", arveli Fouquet malttuen, "onnettomuus ei ole kovinkaan
suuri."

"Niinkö ajattelette?" kysyi Aramis.

"Tietenkin. On toki luvallista miehen lähettää naiselle rakkauskirje."

"Miehen kyllä, vaan ei alamaisen, kun nainen on kuninkaan rakastettu."

"Kah, hyvä ystävä, eihän kuningas rakastanut la Vallièrea viime
viikolla eikä oikeastaan vielä eilenkään, jolloin kyhäsin kirjeeni. En
voinut tietää kuninkaan rakkaudesta ennakolta."

"Totta kyllä", vastasi Aramis, "mutta kirje on kovaksi onneksi
päiväämätön. Se minua pahimmin kiusaa. Voi, jospa se vain olisi
merkitty eilispäivälle, niin en olisi vähääkään huolissani teidän
tähtenne!"

Fouquet kohautti olkapäitänsä.

"Olenko siis holhouksessa", virkahti hän, "ja onko kuningas
ajatustenikin valtias?"

"Olette oikeassa", myönsi Aramis; "älkäämme antako asioille sen
suurempaa merkitystä kuin niille suorastaan kuuluu. Ja sitäpaitsi...
no, jos olemme uhattuja, niin meillä on puolustuskeinojakin."

"Hoo, -- uhattuja!" vähäksyi Fouquet; "ettehän toki lue tätä
itikanpuremaa niihin vaaroihin, jotka voivat saattaa alttiiksi asemani
tai elämäni?"

"Ajatelkaa sentään, herra Fouquet, että itikanpurema voi surmata
jättiläisen, jos itikka on myrkyllinen."

"Mutta joko se vastikään mainitsemanne kaikkivaltius on
herpaantumassa?"

"Minulla on mahtia, mutta kuolematon en ole."

"No, kiireellisintä nyt lienee Tobiaan tavoittaminen, vai mitä?"

"Se on turhaa vaivaa", arveli Aramis; "jos olitte kiintynyt siihen
mieheen, niin koettakaa unohtaa hänet."

"Jossakin hänen silti täytyy olla", huomautti Fouquet.

"Totta kyllä; mutta antakaa minun toimia", vastasi Aramis.



138.

Madamen neljä mahdollisuutta.


Leskikuningatar oli lähettänyt pyytämään nuorta kuningatarta luoksensa
aamupäivävierailulle.

Jo pitemmän aikaa sairasteltuaan oli Itävallan Anna viimein alkanut
riutua kauneutensa ja nuoruutensa loistosta niin nopeasti kuin paljon
taistelleilla naisilla on tavallistakin. Ruumiillisten kärsimystensä
lisäksi hän joutui siten tuskakseen kokemaan, että häntä pidettiin enää
vain elävänä muistona hovinsa nuorten kaunotarten, nuorten älyniekkain
ja nuorten voimien keskellä. Lääkärin lauselmat ja kuvastimen
arvostelut surettivat häntä paljon vähemmän kuin hovipiirien
säälimättömät vihjeet. Niinkuin veden tunkeutuessa vanhuuttaan
rakoilevaan lastiruumaan rotat hylkäävät aluksen, samoin alkoivat
hovimiehet vieroa häntä.

Itävallan Annaa ei tyydyttänyt vanhimman poikansakaan hetkittäinen
seurustelu. Kuningas kohteli äitiään hyvin, ehkäkin enemmän muodon
vuoksi kuin hellyydestä, ja kävi ensiksi viettämässä hänen luonaan
tunnin aamuin ja illoin. Mutta valtion ohjaksiin tartuttuaan hän oli
supistanut nämä vierailut puolituntisiksi, ja vähitellen oli aamukäynti
jäänyt kokonaan pois. Hehän näkivät toisensa messussa, ja
iltavierailukin kävi yleensä tarpeettomaksi, kun heidän sopi tavata
milloin suuremmassa seurassa kuninkaan luona, milloin Madamen
illanvietossa, johon kuningatar mielelläänkin pistäysi molempien
poikainsa vuoksi. Tästä johtui Henriette-prinsessan tavattomasti
lisääntynyt merkitys, joka teki hänen kodistaan kuninkaallisten
varsinaisen kokouspaikan.

Leskikuningatar sai sitä nykyään tuntea. Hänen oli kipujensa tähden
usein pakko jättäytyä pois, ja hän näki silloin raskain mielin, että
pian useimmat päivät ja illat kuluisivat lohduttoman yksinäisessä
joutilaisuudessa. Hän muisteli kauhunaan, kuinka erilleen kardinaali
Richelieu oli hänet entiseen aikaan toimittanut, -- noita kamalia ja
sietämättömiä iltoja, vaikka hänellä silloin oli lohdutuksenaan nuoruus
ja kauneus, jotka aina ovat toivon lähteenä. Tästä hän johtui
suunnittelemaan hovin siirtämistä omaan huoneistoonsa, tahtoen
houkutella Madamen loistavine seurueineen tuohon synkkään ja
surulliseen asuntoon, missä Ranskan kuninkaan leski ja äiti näki jo
ainoaksi puuhakseen viihdytellä Ranskan kuninkaan aina vetistelevää
puolisoa hänen ennakkoleskeydestänsä.

Anna mietti.

Hän oli paljon juonitellut eläissään. Siihen onnelliseen aikaan,
jolloin hänen nuori päänsä aina onnistuen keksi uusia hankkeita, oli
hänen kunnianhimoaan ja rakkauttaan kiihoittanut häntä itseään
tulisempi ja kunnianhimoisempi ystävätär, joka oli rakastanut häntä --
harvinaista hovissa -- ja sitten viheliäisistä syistä tullut
siirretyksi pois hänen luotansa. Vuosien vieriessä ei senjälkeen enää
kukaan muu liene voinut kerskata antaneensa hänelle hyvää neuvoa,
paitsi rouva de Motteville ja espanjalainen imettäjätär Molena, joka
kuningattaren synnyinmaan tyttärenä oli ollut hänen uskottunsa. Mutta
nyt yksinomaan eläessään menneisyydessä leskikuningatar enemmän
ajatteli herttuatar de Chevreuseä, joka oli karkoitettu pikemmin hänen
omasta tahdostaan kuin Mazarinin toimesta[4] ja kuollut maanpaossa
jonkun halpa-arvoisen aatelismiehen vaimona. Hän kysyi itseltään, mitä
herttuatar heidän nyt yhteisesti tuumitellessaan olisi antanut neuvoksi
tällaiseen tapaukseen, ja vakavasti harkitessaan oli hän kuulevinansa,
että viekas, kokenut ja älykäs nainen vastasi ivallisella äänellään:

"Kaikki nuo nuoret pikku miehet ovat köyhiä ja ahnaita. He tarvitsevat
kultaa ja vuosikorkoja huvitteluhalunsa tyydyttämiseksi. Käyttäkää
hyväksenne heidän itsekkyyttään."

Itävallan Anna omaksui tämän ajatuksen. Hänen kukkaronsa oli hyvin
varustettu; hänellä oli käytettävänään melkoinen summa, jonka Mazarin
oli hänelle koonnut ja tallettanut turvalliseen paikkaan. Hän omisti
Ranskan uhkeimmat jalokivet, ja varsinkin oli hänellä niin isoja
helmiä, että kuningas niitä katsellessaan aina huoahti, koska hänen
kruununsa helmet olivat vain hirssijyväsiä niiden rinnalla.
Leskikuningatar ei enää voinut vedota kauneuteensa eikä suloihinsa.
Niinpä hän heittäysi elämään rennosti, tarjoten syötiksi niille, jotka
tulivat hänen luokseen, milloin pelissä voitettavaa kilisevää kultaa,
milloin hyväntuulisuuden hetkinä taitavasti tehtyjä lahjoituksia,
milloin mukavia eläkkeitä, joita hän kielevyydellään vietteli kuninkaan
myöntämään. Täten hän pyrki kaikin voimin kannattelemaan arvoansa.

Ensin hän koetteli tätä menettelytapaansa Madameen, jonka voittaminen
puolelleen oli hänelle kaikkein tähdellisintä. Ja niin rohkeasti kuin
Henriette luottikin älynlahjoihinsa ja nuoruuteensa, syöksyi hän
päätähavin eteensä asetettuun verkkoon. Vähitellen rikastuessaan
lahjoista ja myönnytyksistä hän alkoi yhä enemmän haluta tällaisia
ennakkoperintöjä. Samaa keinoa päätti Itävallan Anna sitten käyttää
Monsieurin ja itse kuninkaankin suhteen, aloittaen pikku arpajaisilla.

Juuri siksi päiväksi, johon olemme päässeet, oli leskikuningatar
järjestänyt myöhäisen illatsun, jossa oli arvottavana kaksi kaunista ja
sirotekoista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Medaljongit olivat
mitä hienoimpia vanhanaikaisia kameoita; timanttien raha-arvo ei
kylläkään ollut aivan suuri, mutta tekotavaltaan nuo koristeet olivat
niin erikoisia ja harvinaisia, että hovissa pidettiin jo erityisenä
suosiona saada ihailla niitä silloin kun leskikuningatar käytti näitä
kalleuksiaan ja tarjosi kätensä suudeltaviksi. Olivatpa hovimiehet
tästä aiheesta keksineet erinäisiä mielistelyn toisintoja, joiden
ytimenä oli ajatelma, että rannerenkaiden ihanuus olisi ollut aivan
vertaansa vailla, elleivät ne onnettomuudeksi olisi olleet niin
viehättävissä käsivarsissa kuin kuningattaren. Tämä kohteliaisuus oli
saanut kunnian tulla käännetyksi kaikille Euroopan kielille, ja
hyvinkin tuhat latinan- ja ranskankielistä säkeistöä kierteli tästä
aiheesta.

Se päivä, jona Itävallan Anna ryhtyi toteuttamaan ensimmäisiä
arpajaisiaan, oli merkitykseltään ratkaiseva: kuningasta ei ollut
kahteen päivään kuulunut äitinsä luo, ja Madame taasen oli nyreissään
suuren sinipiika- ja vedenneitonäytöksen jälkeen. Kuningas ei kylläkään
enää ollut pahalla tuulella, mutta kaikkivaltias kiintymys kohotti
hänet hovin myrskyjen ja huvien yläpuolelle. Tässä vaiheessa tahtoi
Itävallan Anna tuottaa käännettä, ilmoittaen illalla panevansa toimeen
nuo jo ennakolta paljon puhetta aiheuttaneet arpajaisensa. Hän
puhutteli ensin nuorta kuningatarta, pyytäen tätä luokseen
aamupäiväkäynnille, kuten jo mainitsimme.

"Tyttäreni", virkkoi hän, "ilmoitan sinulle hyvän uutisen. Kuningas on
puhunut minulle sinusta mitä hellimmin sanoin. Kuningas on nuori ja
helposti vieteltävä; mutta niin kauan kuin pysyt lähelläni, hän ei
rohkene etäytyä sinusta, johon hän sitäpaitsi on sidottu ilmeisen
hellyyden tunteilla. Pidän tänä iltana arpajaiset; tulet kai
saapuville?"

"Minulle on kerrottu", vastasi nuori kuningatar aran moittivasti, "että
teidän majesteettinne panee arvottaviksi kauniit rannerenkaanne, jotka
ovat niin harvinaiset laatuaan, että meidän ei sopisi luovuttaa niitä
pois kruunun kalleuksista, jos ne eivät olisi joutuneet teidän
yksityiseksi omaisuudeksenne."

"Tyttäreni", rauhoitti Itävallan Anna, joka aavisti nuoren
kuningattaren ajatuksen ja tahtoi häntä lohduttaa siitä, että tämä ei
itse ollut saanut tätä lahjaa, "on välttämätöntä, että saan Madamen
pysyväisesti liittymään meidän seuraamme."

"Madamen?" huudahti nuori kuningatar punastuen.

"Tietysti: etkö mieluummin tahdo, että kilpailijatar on lähelläsi
silmälläpidettävänä ja hallittavana kuin että tiedät kuninkaan olevan
hänen luonansa aina taipuvaisena häntä mielistelemään? Käytän näitä
arpajaisia houkuttimena tähän tarkoitukseen; etkö pidä sitä järkevänä?"

"Voi, kyllä!" ilahtui nyt Maria Teresia, ja espanjatar löi käsiänsä
yhteen kuin mielistynyt lapsi.

"Ja eihän sinulla, rakas ystäväni, enää ole pahaa mieltä siitä, etten
antanut näitä rannerenkaita sinulle, kuten alkuaan oli aikomuksenani?"

"Oi, ei, ei, rakas anoppi!..."

"No niin, tyttäreni, laittaudu nyt oikein sieväksi, ja tulkoon
illanvietostamme loistava hetki. Mitä hilpeämpi olet, sitä
tenhoavammalta näytät, himmentäen kaikki naiset säihkylläsi, niinkuin
asemasikin on korkein."

Maria Teresia poistui hurmaantuneena. Tuntia myöhemmin Itävallan Anna
otti vastaan Madamen, suudellen häntä moneen kertaan tervehdykseksi.

"Hyviä uutisia!" virkkoi hän. "Kuningas on ihastunut arpajaisiini."

"Minä", vastasi Madame, "en ole niihin yhtä ihastunut. Minun on
mahdoton tottua näkemään sellaisia komeita rannerenkaita kenenkään muun
naisen koruina kuin teidän, kuningattareni, tai minun."

"No, no!" sanoi Itävallan Anna, hymyllä peittäen sydämensä vihlaisua;
"älä heti pahastu, nuori ystäväni... äläkä tulkitse asioita pahimmin
päin."

"Oh, madame, sattuma on sokea... ja minulle on kerrottu, että arpoja on
kaksisataa?"

"Niin kyllä. Mutta vain yksi arpahan voittaa."

"Epäilemättä. Kelle se sattunee? Voitteko te sanoa sen?" kysyi Madame
epätoivoisesti.

"Minä ajattelen viimeöistä untani... Voi, minun uneni ovat
virkistäviä... minä nukun niin vähän."

"Millainen uni se oli?... Sairastatteko te?"

"En", kielsi kuningatar, ihmeteltävällä lujuudella salaten uuden
kivistävän piston povessaan. "Niin, minä näin unta, että kuningas
voitti rannerenkaat."

"Kuningas?"

"Aiot varmaankin kysyä, mitä kuningas tekisi rannerenkailla?"

"Se on totta."

"Ja kuitenkin lisännet, että olisi hyvin onnellista, jos kuningas ne
voittaisi, sillä saatuaan rannerenkaat hänen täytyisi lahjoittaa ne
jollekulle."

"Esimerkiksi luovuttaa ne teille takaisin."

"Siinä tapauksessa lahjoittaisin ne heti pois, sillä ethän olettane",
huomautti kuningatar hymyillen, "että minä pidän arpajaisia rahan
puutteessa; tahdon vain lahjoitella kenenkään kateutta herättämättä.
Mutta jos sattuma ei auta minua siitä pulasta, niin kyllähän tiedän,
kelle sitten tarjoan rannerenkaat."

Näitä sanoja vahvisti niin merkitsevä myhäily, että Madamen täytyi
vastata kiitollisella suudelmalla.

"Mutta tiedäthän muuten yhtä hyvin kuin minäkin", lisäsi Itävallan
Anna, "että kuningas ei luovuttaisi rannerenkaita takaisin minulle, jos
hän ne voittaisi."

"Sitten hän antaisi ne kuningattarelle."

"Ei, -- samasta syystä kuin hän ei antaisi niitä minullekaan, sillä jos
haluaisin, että ne joutuisivat kuningattarelle, en tarvitsisi siihen
hänen välitystään."

Madame katsahti rannerenkaisiin, jotka säteilivät kotelossaan
läheisellä kuvastinpöydällä.

"Ovatpa ne ihanat!" huokasi hän. "Mutta kah", lisäsi hän sitten, "mehän
jo aivan unohdamme, että teidän majesteettinne uni oli vain unta."

"Minua ihmetyttäisi suuresti", vastasi Itävallan Anna, "jos uneni
pettäisi; sellaista on minulle harvoin sattunut."

"Sitten te kelpaatte ennustajaksi."

"Sanoinhan sinulle, tyttäreni, että tuskin koskaan näen unta. Mutta
tämä unennäkö sattuu omituisesti yhteen ajatusteni kanssa! Se sopii
niin hyvin laskelmiini!"

"Mihin laskelmiin?"

"Siihen esimerkiksi, että sinä voitat rannerenkaat."

"Mutta silloinhan ei kuningas niitä voittaisikaan."

"No", sanoi Itävallan Anna, "ei ole pitkältikään hänen majesteettinsa
sydämestä sinun sydämeesi... sinun, joka olet hänen rakastetun
sisarensa sijalla... Ei voisi siinä tapauksessa sanoa unen
valehdelleen. Näethän siis, kuinka hyvät mahdollisuudet sinulla on!
Ensiksikin unen mukaan: jos kuningas voittaa, niin hän antaa
rannerenkaat varmasti sinulle."

"Myönnän sen yhdeksi."

"Jos taasen itse saat voittoarvan, niin ne ovat sinun."

"Luonnollisesti; sekin on myönnettävä."

"Ja jos Monsieur voittaisi ne..."

"Hoo", huudahti Madame purskahtaen nauruun, "hän antaisi ne Lotringin
junkkarille!"

Miniän iloisuus tarttui leskikuningattareen, ja hän nauroi niin
sydämensä pohjasta, että hänen kipunsa uudistui ja sai hänet
kalpenemaan kesken hilpeytensä.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Madame säikähtyneenä.

"Ei mikään, ei mikään, -- vain pistos kyljessä... Nauroin liiaksi... Me
olimme tulossa neljänteen mahdollisuuteen."

"Sellaista minä en näe."

"Anteeksi, en ole sulkenut itseäni pois voittajain joukosta, ja jos
minä voitan, saat luottaa minuun."

"Kiitos, kiitos!" huudahti Madame.

"Huomannet siis olevasi etusijalla ja uneni jo alkavan saada
todellisuuden perusteita?"

"Te annatte minulle tosiaankin toivoa ja luottamusta", myönsi Madame,
"ja tällä tavoin voitettuina tulevat rannerenkaat minulle
satakertaisesti verremmiksi."

"Illalla siis tapaamme."

"Niin; hyvästi, rakas anoppi!"

Miniänsä lähdettyä Itävallan Anna ryhtyi tarkastelemaan rannerenkaita.

-- Ne ovat tosiaankin hyvin kallisarvoiset, -- tuumi hän itsekseen, --
koska niiden avulla tänä iltana voitan puolelleni sydämen ja saan
samalla tietää salaisuuden.

Hän kääntyi tyhjään sivukammioonsa päin ja kysäisi ilmalta

"Etkö sinäkin olisi pelannut näin, Chevreuse-parkani?"

Ja ikäänkuin entisten aikojen tuulahduksena tämän vetoamisen kaiku
hetkellisesti palautti hänen nuoruutensa, huiman mielikuvituksensa,
menneen onnensa.



139.

Arpajaiset.


Illalla olivat kaikki kokoutuneet leskikuningattaren luo kello
kahdeksaksi.

Itävallan Anna oli laittautunut hienoimpaan juhlapukuunsa ja käyttänyt
kauneutensa rippeiden kohottamiseen kaikkia apukeinoja, mitä keimailu
voi toimittaa taitaviin käsiin. Siten hän peitteli tai oikeastaan
yritti salata tautinsa jo näkyväisiä tuhoja tältä nuoren hoviväen
parvelta, joka vielä kerääntyi hänen ihailijoikseen edellisessä luvussa
mainittujen houkuttimien ansiosta. Melkein yhtä miellytyshaluinen
Henriette ja ainiaan yksinkertaisen luonnollinen kuningatar istuivat
molemmin puolin häntä kilpailemassa hänen suosiollisuudestaan.
Hovinaiset olivat liittyneet suljetuksi ryhmäksi, tehokkaammin
puolustautuakseen nuorten miesten häijyltä leikinlaskulta keskinäisellä
sattuvien vastauksien sepittelyllä. Tällaiseen laukausten vaihtoon
varsin näppärä Montalais seisoi etummaisena, suojellen koko rintamaa
ehtymättömällä pikatulellaan.

Saint-Aignanin kreivi oli jo ihan toivoton neiti de Tonnay-Charenten
järkkymättömän välinpitämättömyyden johdosta, joka itsepintaisuudessaan
alkoi tuntua halveksimiselta; hän yritti kääntää kaunottarelle
selkänsä, mutta ison silmäparin vastustamattoman säihkyn voittamana hän
tuon tuostakin palasi vahvistamaan tappioitansa uusilla alistumisilla,
joihin neiti de Tonnay-Charente ainiaan vastasi nolauksilla.
Kreivi-parka ei tiennyt miten olla. Athénaisin huomaavaisuuden
herättämiseksi hän viimein lähenteli kreivitär la Vallièrea niin
kunnioittavasti, että jotkut asiain kehityksestä takapajulle jääneet jo
luulivat hänen aikovan tavoitella tältä korvausta. Mutta he eivät
tienneet mitään sadesäällä sattuneesta kohtauksesta; enemmistö oli
ehtinyt kuulla siitä, ja täten selvinnyt suosikin asema oli alkanut
kerätä nuoren tytön liehakoitsijoiksi hovin taitavimpia kuten
typerimpiäkin havittelijoita. Edelliset ajattelivat itsekseen kuten
Montaigne: Eipä tiedä... Toiset tuumasivat Rabelaisin tavoin: Niin kai
sitten.

Kuninkaalliset naiset katsastelivat oman sukupuolensa pukuja ja
katsoivat hyväksi unohtaa kuninkaallisuutensa, suvaiten aito
naisellisesti lausua purevia arvostelmia koko helmaväestä, kuten
Molière olisi sanonut. Henriette-prinsessan ja leskikuningattaren
katseet osuivat yhtaikaa la Vallièreen, jonka luokse jo mainitsimme
oikein joukolla keräännytyksi. Madame tunsi säälitöntä mielenkarvautta.

"Todellakin", hän virkkoi kääntyen anoppiinsa päin, "tuon pienoisen la
Vallière-rukan pitäisi oikeudenmukaisesti voittaa ne rannerenkaat."

"Se ei ole mahdollista", vastasi leskikuningatar hymyillen

"Miksei?"

"Kahdestasadasta arvasta ei ole riittänyt kaikkien merkitsemiseksi
luetteloon."

"Hän ei siis ole osakkaana?"

"Ei."

"Sepä vahinko! Hän olisi saattanut ne voittaa ja myydä."

"Myydäkö?" huudahti kuningatar.

"Niin, -- hän olisi siten saanut myötäjäiset, joten hänen ei olisi
pakko mennä naimisiin ilman kapioita, kuten nyt luultavasti tapahtuu."

"Kah, todellako? Pienokaisparka!" sanoi leskikuningatar; "eikö hänellä
ole pukuja?"

Ja hän lausui ne sanat ikäänkuin ei olisi voinut ajatellakaan sellaista
köyhyyttä piirissään.

"No, katsokaahan vain: olen varma siitä, että tuo hame oli hänellä jo
aamullisella ajeluretkellä, -- hän sai sen onnellisesti varjelluksi,
kun kuningas suvaitsi toimittaa hänet sateensuojaan."

Samassa saapui kuningas. Ylhäiset naiset eivät panettelultaan olisi
sitä kenties huomanneetkaan, mutta Madame näki, että vastapäätä
lehteriä seisova la Vallière hämmentyneenä virkkoi joitakuita sanoja
ympärillään kuhiseville hovimiehille, jotka heti vetäysivät syrjään. Se
liike käänsi Madamen silmät ovelle, ja silloin vartioupseeri ilmoitti
kuninkaan. La Vallière oli tähystänyt lehterille, mutta loi nyt äkkiä
katseensa alas.

Kuningas astui saliin. Hän oli pukeutunut aistikkaan komeasti ja
haasteli Monsieurin ja Roquelauren herttuan kanssa, lähestyen heidän
saattamanansa ensin kuningattaria ja tervehtien heitä ystävällisen
kunnioittavasti. Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä, lausui
Madamelle muutamia kohteliaisuuksia hänen hienosta puvustaan ja aloitti
kierroksen koko hovilaispiirissä. La Vallièrea hän tervehti aivan
samaten kuin kaikkia muitakin ja palasi lopuksi kuninkaallisten naisten
luo.

Huomatessaan, että kuningas oli suonut vain jokapäiväisen
tervehdyslauselman ajeluretkensä nuorelle sankarittarelle, hoviväki
heti päätti tästä kylmäkiskoisuudesta, että kuninkaalla oli ollut vain
oikku, joka oli jo ehtinyt haihtua. Olisi kuitenkin saattanut panna
merkille, että la Vallièren lähelle keräytyneiden hovimiesten joukossa
oli herra Fouquet, jonka kunnioittava kohteliaisuus tyynnytteli tyttöä
hänen ilmeisesti ollessaan sekavien tunteitten kuohuttelemana.
Yli-intendentti valmistausikin haastelemaan enemmän kahdenkeskisesti
neiti de la Vallièren kanssa, mutta silloin tuli heidän seuraansa
Colbert, kumartaen Fouquetille muodollisen kunnioittavasti ja näköjään
aikoen jäädä puhuttelemaan nuorta kreivitärtä hänkin. Fouquet poistui
heti. Tätä seikkaa tarkkaillen Montalais ja Malicorne vaihtoivat
silmäyksiä, joilla tuntuivat ilmaisevan toisilleen havaintojaan.

De Guiche oli asettunut ikkunakomeroon eikä nähnyt muita kuin Madamen.
Mutta kun Madame puolestaan alinomaa suuntasi katseensa la Vallièreen,
saivat kreivinkin silmäykset yhtämittaa saman suunnan. La Vallière
tunsi vaistomaisesti tuon kaksinaisen tähtäilyn painon, joka toisaalta
sisälsi harrastusta ja toisaalta kateutta, ja hän kärsi siitä sitäkin
enemmän, kun hän ei kumppaneiltansa saanut osakseen ainoatakaan
sydämellistä sanaa eikä kuninkaalta hellää katsahdusta. Lapsiparka
tunsi mitä ahdistavinta ankeutta sielussaan.

Leskikuningatar siirrätti nyt esiin sen pikku pöydän, jolle arpaliput
oli asetettu, ja pyysi rouva de Mottevillea lukemaan valittujen
osallisten luettelon. On sanomattakin selvää, että se oli laadittu
hovisäännön mukaisesti: kuningas ensimmäisenä, sitten leskikuningatar,
kuningatar, Monsieur, Madame ja niin edelleen. Sydämet pamppailivat
lukemisen aikana. Leskikuningattaren kutsuvieraita oli hyvinkin
kolmesataa. Jokainen odotti jännittyneesti, oliko hänen nimensä
armoitettujen joukossa. Kuningas kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin
muutkin.

Viimeisen nimen tultua lausutuksi huomattiin, että la Vallière puuttui
luettelosta. Kuningas punehtui ikäänkuin pahastuksissaan, mutta tyttö
ei säveänä ja alistuvana ilmaiset mitään pettymystä. Ludvig ei koko
lukemisen kestäessä ollut siirtänyt katsettaan hänestä; nuori tyttö oli
saanut siitä huomaavaisuudesta niin puhdasta iloa, että hänen
sielussaan ei ollut sijaakaan muulle ajatukselle kuin kiitolliselle
rakkaudelle. Kuningas näkyi olevan liikuttunut ja hyvillään tästä
itsekieltäymyksestä ja tahtovan lopuksi ilmaista sitä mielialaa
katseellaan, samalla kun muut luettelosta syrjäytetyt tai unohdetut
väkisinkin antausivat mielenkarvautensa valtaan.

Malicornekin oli jäänyt pois miehistä, ja hänen irvistyksensä haastoi
niinikään osattomalle Montalaisille:

-- Emmekö vain vielä edistäkin asioitamme sille kannalle, että hän ei
meitä unohda?

-- Hoo, varmastikin! -- vastasi Aure-neidin ymmärtäväinen hymyily.

Arpaliput jaettiin kullekin numeronsa mukaan eli edellämainitussa
arvojärjestyksessä. Sitten Itävallan Anna avasi sahviaanimassin, jossa
oli kaksisataa numeroitua helmiäislaattaa, ja ojensi sen nuorimmalle
hovineidolleen, jotta tämä ottaisi massista yhden laatan. Näitä
verkallisia valmistuksia tarkkailtiin yhä ahnaammin. De Saint-Aignan
kumartui supattamaan neiti de Tonnay-Charenten korvaan:

"Koska meillä kumpaisellakin on numero, mademoiselle, niin
yhdistäkäämme kaksi mahdollisuuttamme. Teille rannerenkaat, jos minä
voitan; minulle teidän voittaessanne vain yksi ainokainen katse
kauneista silmistänne?"

"Ei toki", epäsi Athénais; "pitäkää te vain rannerenkaat, jos voitatte.
Kukin puolestaan."

"Te olette heltymätön", valitti de Saint-Aignan, "ja minä rankaisen
teitä pikku säkeistöllä:

    "Voi, Iris, liikaa kapinoit
    mun valojani vastaan..."

"Hiljaa!" kovisti Athénais; "estättehän minut kuulemasta
voittonumeroa."

"Numero 1", lausui samassa nuori tyttö, katsahdettuaan helmiäistauluun,
jonka oli ottanut sahviaanimassista.

"Kuningas!" huudahti leskikuningatar.

"Kuningas voitti!" kertasi kuningatar riemastuneena.

"Oi, kuningas! Teidän unenne!" kuiskasi Madame, ihastuksissaan
Itävallan Annalle.

Ainoastaan kuningas ei ilmaissut mitään erityistä ilostumista. Hän vain
kiitti Onnetarta hieman kumartamalla nuorelle tytölle, joka oli
esiintynyt tämän häilyvät jumalattaren edustajana, ja otti sitten
äidiltänsä vastaan rannerenkaat lippaassaan, koko yleisön soristessa
mielittelevänä.

"Ovatko ne siis todellakin niin sievät?" kysyi hän.

"Katsokaa niitä ja päättäkää itse", vastasi Itävallan Anna.

Kuningas tarkasteli koruja.

"Kyllä tosiaan", myönsi hän; "ja medaljongit ovat ihastuttavia.
Tekotapa on hyvin hieno."

"Hyvin hieno!" toisti Madame.

Kuningatar Maria Teresia havaitsi heti ensi silmäyksellä selvästi, että
kuningas ei tarjoisi rannerenkaita hänelle; mutta kun hän ei näkynyt
sen paremmin ajattelevan Madameakaan, tyytyi hän tähänkin jotenkuten.
Kuningas istuutui. Likeisempiin väleihin päässeet hovimiehet tulivat
perätysten ihastelemaan lähemmältä koruja, jotka kuninkaan luvalla
piankin siirtyivät kädestä käteen. Sekä asiantuntijat että oudommat
huudahtelivat ihmetyksestä ja onnittelivat vilkkaasti kuningasta.
Naiset kävivät ilmeisen maltittomiksi nähdessään aarteen siten viipyvän
ritareilla.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", huomautti teräväkatseinen kuningas,
"niinhän te esiinnytte kuin rannerenkailla koristautuvat sabinilaiset:
luovuttakaa ne toki vähäksi aikaa naisillekin, jotka voinevat väittää
kykenevänsä arvostelemaan niitä pätevämmin kuin te."

Nämä sanat tuntuivat Madamesta hänen odottamansa päätöksen enteeltä, ja
hän sai leskikuningattarenkin katseesta vahvistusta onnelliselle
aavistelulleen.

Se hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun
vallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat
kuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät
olleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään
silmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa
määrin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten
Henriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain
yhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita:

"Uhkeita!"

Naiset tarkastelivat rannerenkaita sen verran kuin soveliaisuus salli,
antaen niiden sitten kulkea edelleen oikealle.

Tällävälin kuningas puheli tyynesti de Guichen ja Fouquetin kanssa,
enemmän kuitenkin haastatellen kuin kuunnellen. Niinkuin kaikki, joilla
on ehdoton ylemmyys muihin verraten, hän oli saavuttanut keskusteluissa
sellaisen tottumuksen, että hänen korvansa otti hajallisista puheluista
vain sieltä täältä sen välttämättömän sanan, johon oli vastattava.
Hänen tarkkaavaisuutensa oli toisaalla, missä hänen katseensakin
harhailivat.

Neiti de Tonnay-Charente oli viimeinen arpomisluetteloon otettu
osallinen, ja ikäänkuin hän olisi sikäli asettunut riviinkin olivat
hänen perästään vain Montalais ja la Vallière jäljellä. Rannerenkaiden
saapuessa näille kahdelle tuntui niiden herättämä yleinen mielenkiinto
jo tyyntyneen. Korut menettivät tärkeytensä hetkellisesti sattuessaan
noin vähäpätöiseen talteen. Se ei kuitenkaan estänyt Montalaisia
hätkähtämästä ilahduksen, kateuden ja mieliteon vallassa, kun hän näki
muhkeat jalokivet, joihin hänen katseensa kiintyi enemmän kuin
kultasepän taidonnäytteeseen. Oli ilmeistä, että jos Montalais olisi
joutunut valitsemaan raha-arvon ja taiteellisen kauneuden kesken, hän
olisi epäröimättä asettanut timantit kameain edelle. Hänen olikin
vaikea siirtää niitä toverilleen. La Vallière silmäsi koruja miltei
välinpitämättömästi.

"Voi, kuinka komeat rannerenkaat! Ihanat, suurenmoiset!" huudahti
Montalais. "Ja sinä et hurmaannu niistä, Louise? Mutta etkö siis
olekaan nainen?"

"Kyllähän", vastasi nuori tyttö viehättävän kaihomielisesti. "Mutta
onhan turhaa kiintyä sellaiseen komeuteen, jota emme voi omistaa."

Kuningas oli kurkoittautunut eteenpäin, kuunnellakseen mitä nuori tyttö
sanoisi. Tuskin oli hänen äänensä värinä tauonnut hallitsijan korvissa,
kun Ludvig nousi säteilevänä ja astui piirin poikki, pysähtyen la
Vallièren luo.

"Mademoiselle", sanoi hän, "te erehdytte: kaikilla naisilla on oikeus
koristautua."

"Oi, sire", vastasi la Vallière, "eikö teidän majesteettinne siis tahdo
uskoa, että vaatimattomuuteni on todellista?"

"Uskon teillä olevan kaikki hyveet, mademoiselle, vilpittömyys niihin
luettuna. Pyydänkin teitä siis sanomaan suoraan, mitä ajattelette
näistä rannerenkaista."

"Ne ovat niin sirotekoiset, sire, että sellaisia voivat vain
kuningattaret saada."

"Minua ilahduttaa, että se on teidän mielipiteenne, mademoiselle.
Rannerenkaat ovat teidän, kuningas pyytää teitä vastaanottamaan ne."

Ja kun la Vallière ikäänkuin säikähtyneesti liikahti ojentamaan lipasta
kuninkaalle, työnsi Ludvig tytön vapisevan käden säveästi takaisin.

Hämmennyksestä syntyi salissa haudan hiljaisuus, vaikka kuninkaallisten
naisten ryhmässä ei ollutkaan kuultu tai käsitetty, mitä oli
tapahtunut. Neiti de Tonnay-Charente otti ystävällisesti levittääkseen
tietoa, kun Madame viittasi häntä lähestymään.

"Oi, hyvä Jumala", huudahti hän, "mikä onni suotiinkaan la Vallièrelle!
Kuningas lahjoitti hänelle rannerenkaat!"

Madame puri huultansa niin lujasti, että verta tihkui esille. Nuori
kuningatar katseli vuoroin la Vallièrea, vuoroin Madamea, ja puhkesi
nauramaan. Itävallan Anna nojasi leukaansa kauniiseen käteensä ja jäi
pitkäksi aikaa sieluansa jäytävän aavistuksen ja sydäntänsä runtovan
julman säjöilyn valtaan. De Guiche näki Madamen vaalenevan ja arvasi,
mikä siihen oli syynä; hän poistui pikaisesti seurueesta ja katosi.
Malicorne pääsi pujahtamaan Montalaisin luo ja huomauttamaan tälle
yleisen puheensorinan suojassa:

"Aure, sinulla on huostassasi meidän menestyksemme ja tulevaisuutemme."

"Niin", vastasi tämä.

Ja hän syleili hellästi la Vallièrea, vaikka hänen olisi kateellisena
tehnyt mielensä kuristaa hänet.



140.

Malaga!


Kunnianhimon ja rakkauden täten käydessä pitkällistä kilvoitteluansa
oli muuan henkilömme, jota kenties kaikkein vähimmin sopi syrjäyttää,
joutunut kovin huomaamattomaksi, unohdetuksi, onnettomaksi.

Niin, d'Artagnan!

D'Artagnan oli tosiaan ikäänkuin lakannut olemasta. Hänellä ei ollut
mitään tekemistä tässä loistokkuuden ja kevytmielisyyden maailmassa.
Kaksi päivää saateltuaan kuningasta Fontainebleaussa ja katseltuaan
hallitsijansa esiintymistä milloin haaveellisessa paimenosassa, milloin
koomillisena muinaisuuden urhona, oli muskettisoturi tuntenut, että
tämä kujeilu ei riittänyt antamaan hänen elämälleen sisältöä.

Alituiseen hänet pysähdytti joku kysymyksellä:

"Miten tämä puku teidän mielestänne sopii minulle, herra d'Artagnan?"

Hän vastaili rauhallisen ivallisella äänellään:

"Kas, tehän olette komea kuin punatakkinen apina Saint-Laurentin
markkinoilla."

Sellaisia kohteliaisuuksia d'Artagnan jakeli ollessaan sillä tuulella;
muiden asiaksi jäi päättää, kannattiko niistä kiittää.

Harrastusta herättävänä kysymyksenä oli myös:

"Miten te pukeudutte täksi iltaa, herra d'Artagnan?"

Vastaus kuului:

"Minä riisuudun."

Ja sille naisetkin nauroivat.

Mutta kun muskettisoturi kahden tuollaisen päivän perusteella oivalsi,
että koko leiskumiseen ei kätkeytynyt mitään vakavaa ja että kuningas
oli näköjään täydellisesti unohtanut Pariisin, Saint-Mandén ja
Belle-Islen; että herra Colbert hautoi mielessään pelkkiä värillisiä
lyhtyjä ja ilotulituksia; että naiset olivat valmistautuneet vähintään
kuukaudeksi vain antamaan ja ottamaan vastaan silmäniskuja; d'Artagnan
pyysi kuninkaalta lomaa yksityisasioitansa varten.

Kapteenin esittäessä hänelle anomuksensa oli kuningas tanssimisen
voivuttamana juuri menemässä makuulle.

"Tahdotteko jättää minut, herra d'Artagnan?" kysyi hän hämmästyneenä.
Ludvig XIV ei milloinkaan käsittänyt, että kukaan saattoi hänestä eritä
saatuansa ylhäiseksi kunniakseen oleskella hänen läheisyydessään.

"Sire", selitti d'Artagnan, "minä jätän teidät, kun en voi millään
tavoin hyödyttää teitä. Oi, jospa edes voisin tanssiessanne pidellä
tasapainotankoa, niin asia olisi toinen!"

"Mutta, hyvä herra d'Artagnan", huomautti kuningas ihan vakavasti,
"vain nuorallatanssijat käyttävät tankoa."

"Kah, niinkö!" jatkoi muskettisoturi hienolla ivallaan; "sitä en
tiennyt."

"Ettekö siis ole nähnyt minun tanssivan?" kysyi kuningas.

"Kyllähän; mutta minä olen luullut, että tämä kaikki oli vasta
vaikeampien tehtävien harjoittelua. Olen erehtynyt; sitä suurempi syy
minun poistua. Sanon vieläkin, sire: te ette tarvitse minua, ja jos
asiat muuttuvat, niin teidän majesteettinne tietää kyllä, mistä minut
saa käsille."

"Hyvä on", vastasi kuningas ja myönsi loman.

Niinpä emme etsikään d'Artagnania Fontainebleausta; se olisi turhaa.
Mutta lukijan luvalla tavoitamme hänet Rue des Lombardsin varrelta
_Kultaisesta Huhmaresta_, arvoisan ystävämme Planchetin asunnosta.

Kello on kahdeksan illalla; on lämmin, välikerrassa on ikkuna avoinna.
Muskettisoturin sieraimiin kohoaa mausteiden tuoksua, johon sekaantuu
katuloan huurua vähemmän hienona, mutta voimakkaampana hajuhermojen
kutkuttimena.

D'Artagnan loikoo suunnattomassa matalaselkäisessä nojatuolissa, jalat
läheiselle jakkaralle laskettuina, koko mies niin tylppänä kulmana kuin
mittausoppi voi koskaan tuntea. Kädet ovat liittyneet ristiin pään yli,
joka on retkahtanut vasemmalle olkapäälle. Tavallisesti niin ovelat ja
eloisat silmät tuijottavat melkein verhoutuneina, ja niiden
muuttumattomana näköpisteenä on savupiippujen väliin jäänyt pikku
nurkkaus sinitaivasta, -- juuri parahultainen kaistale paikkatilkuksi
sellaiseen linssi- tai papusäkkiin, jotka olivat pohjakerran myymälän
päävarastona.

Siten ojentautuneena, siten tylsistyneenä ikkunantakaisessa
tirkistelyssään, d'Artagnan ei enää ole soturi, ei enää kuninkaallisen
palatsin upseeri, vaan poroporvari siinä röhöttää sulatellen
päivällistänsä illallissyönnin valmisteluksi tai kuluttelee aikaansa
makuullemenoon asti, aivot puutuneina umpeen kaikilta ajatuksilta, kun
aineellisuus ankarasti vartioitsee älyn pääsyteitä ja pitää visusti
huolta siitä, että pääkuoreen ei hiivi ulkoisen mielteen sanaakaan.

Kuten sanottua, oli jo yö tulossa. Valoja sytytettiin myymälässä,
samalla kun yläkerran ikkunat suljettiin; palovartion epätasaista
tömistelyä kuului kadulta. Mutta d'Artagnanille ei yhä ollut olemassa
muuta kuin tuo sininen kaistale taivasta.

Muutaman askeleen päässä hänestä makasi Planchet kokonaan varjossa
rähmällään maissisäkin päällä, käsivarret leuan tukena, ja katseli,
kuinka muskettisoturi mietti, uneksi tai nukkui silmät auki. Tätä
tarkkailua oli kestänyt jo varsin kauan, ja viimein Planchet yritti
saada kohtaukseen vaihtelua.

"Hm, hm!" äänteli hän.

D'Artagnan ei hievahtanut.

Maustekauppias käsitti, että oli turvauduttava tehokkaampaan keinoon,
ja perusteellisen harkinnan jälkeen hän näissä olosuhteissa katsoi
viisaimmaksi kierähtää säkiltä lattialle, saadakseen sadattaa:

"No, minua epattoa!"

Mutta putoamisen jyrähdyksestä huolimatta ei d'Artagnan, joka elämänsä
varrella olikin kuullut monenlaista melua, näyttänyt olevan
millänsäkään siitä. Koko mätkähdys sitäpaitsi miltei huventuikin
jyhkeiden vankkurien jyrinään, jotka kivillä lastattuina tulivat
Saint-Médéric-kadulta.

Kuitenkin oli Planchet huomaavinaan d'Artagnanin suupielissä jotakin
hymyn värettä äänettömänä hyväksymisenä hänen määritelmälleen. Se
rohkaisi häntä kysymään:

"Nukutteko, herra d'Artagnan?"

"En, Planchet, en _edes_ nuku", vastasi muskettisoturi.

"Minua kovasti surettaa, kun sanotte _edes_", pahoitteli Planchet.

"Ka, miksi? Eikö se ole siisti sana, Planchet?"

"On toki, herra d'Artagnan."

"No, missä vika?"

"Se sana vain huolestuttaa minua."

"Selitä minulle se huolesi, Planchet", pyysi d'Artagnan.

"Kun sanotte, että te ette edes nuku, niin se on samaa kuin että teillä
ei ole unenkaan lohdutusta. Taikka paremminkin se on kuin virkkaisitte
minulle: Planchet, minun on hirmuisen ikävä."

"Etkö tiedä, ettei minua milloinkaan vaivaa ikävä?"

"Paitsi nykyisin."

"Joutavia!"

"Herra d'Artagnan, siitä on nyt kahdeksan päivää, kun te tulitte
takaisin Fontainebleausta; kahdeksaan päivään ei teillä ole enää ollut
mitään käskyjä annettavina, ei komppaniaanne komenneltavana. Te
kaipaatte muskottien kalinaa, rumpujen pärrytystä ja koko komeutta;
kyllähän minä vanhana sotilaana sen ymmärrän."

"Planchet", vastasi d'Artagnan, "vakuutan sinulle, että viihdyn
mainiosti."

"Vaikka makailette siinä kuin kuollut?"

"Ystäväiseni, silloin kun minä olin La Rochellen piirityksessä, --
niin, ja sinä myös, -- no, meidän ollessamme La Rochellen piirityksessä
muuan arabialainen oli siellä aika peijooni tähtäämään kenttätykkejä.
Hän oli nokkela miekkonen, vaikka tummapintainen kuin sinun puotisi
oliivit. Ja kun tämä arabialainen oli syönyt vankasti tai suoriutunut
hyvästä työrupeamasta, oli hänen tapanaan heittäytyä loikoilemaan
niinkuin minä nyt ja sauhutella ties mitä loihtulehtiä pitkällä
torvella, jossa oli merenvahasta imuke; ja jos joku upseeri
ohimennessään morkkasi häntä alituisesta makailemisesta, vastasi hän
tyynesti: 'Parempi istualla kuin seisoalla, makuulla kuin istualla,
kuolleena kuin makuulla.'"

"Se oli kolkko murjaani sekä karvaltansa että puheissaan", sanoi
Planchet; "kyllä muistan hänet hyvin. Hän katkoi protestanttien päitä
suureksi nautinnokseen."

"Aivan oikein, ja palsamoitsi niistä sitten ehjät."

"Niin, ja siinä puuhatessaan yrtteineen ja ruohoineen hän oli kuin
vasuntekijä pujottelemassa punonnaisiaan."

"Niin, Planchet, niin, varmastikin sama mies."

"Onhan sitä minullakin muistia."

"Sen tiedän ennestään; mutta mitä sanot hänen ajatuskannastaan?"

"Kyllähän se ajatelma minun nähdäkseni osuu kohdalleenkin, mutta yhtä
hyvin sitä voi sanoa typeräksi."

"Selitähän lähemmin, Planchet."

"No, onhan tosin aina parempi istualla kuin seisoalla, silloin kun
ihminen on väsynyt, -- ja erityisinä hetkinä..." Planchet hymyili
veitikkamaisesti. "Saattaa myös usein olla pahempi makuulla kuin
istualla. Mutta mitä siihen tulee, että olisi muka parempi kuolleena
kuin makuulla, niin se on minusta silkkaa pötyä. Minä annan ehdottoman
etusijan vuoteelle, ja ellette te ole samaa mieltä, niin te olette
ikävystynyt pilalle, niinkuin minulla jo oli kunnia huomauttaa teille."

"Tunnethan Lafontainen, Planchet?"

"Saint-Médéric-kadun rohdoskauppiaan?"

"Ei, vaan satusepon."

"Ahaa, -- 'Korppi kerran istui puussa'?"

"Oikein; no, minä olen niinkuin hänen jäniksensä."

"Onko häneltä siis jäniskin?"

"On kaikenkaltaisia eläimiä."

"No, mitä se jänis tekee?"

"Uneksii."

"Ka, ka!"

"Ja minä olen lyöttäytynyt Lafontainen jänikseksi, -- minä
unelmoitsen."

"Te unelmoitte?" virkahti Planchet levottomana.

"Niin, myöntänethän talosi kyllin synkäksi, jotta se voi saada miehen
miettivälle päälle, Planchet?"

"Teillä on kuitenkin näköala kadulle, monsieur."

"_Pardieu_, kehutko sitä, häh?"

"On sentään totta, monsieur, että jos asuisitte pihan puolella, teitä
ikävyst... tuota, mietityttäisi vielä enemmän."

"_Ma foi_, enpä tiedä, Planchet."

"Mutta jos", virkkoi maustekauppias, "jos tuumittelunne olisikin sitä
lajia, mikä johti teidät asettamaan kuningas Kaarle II:n takaisin
valtaistuimelle..." Ja Planchetilta pääsi naurahdus, jossa oli
todellista merkitystäkin.

"Voi, Planchet-veikkoseni", sanoi d'Artagnan, "sinä käyt
kunnianhimoiseksi!"

"Eikö ole mitään muuta kuningasta syrjäytettynä vallasta, herra
d'Artagnan, tai toista Monkia pistettävänä kirstuun?"

"Ei, hyvä Planchet, kaikki kuninkaat könöttävät nykyään
valtaistuimellaan... kenties vähemmän tukevasti kuin minä tällä
tuolilla, mutta valtikkaa kumminkin heiluttelevat."

Ja d'Artagnan huokasi.

"Herra d'Artagnan", ilmoitti Planchet, "ihan minun tulee teitä surku."

"Sinä olet kovin hyväsydäminen, Planchet."

"Minä uumoilen pahaa, Jumala paratkoon."

"Mitä niin?"

"Että te laihdutte, herra d'Artagnan."

"Ohoh!" sanoi d'Artagnan jymäyttäen rintakehäänsä, joka kumahti kuin
tyhjä haarniska; "mahdotonta, Planchet."

"Ja katsokaas", jatkoi Planchet sydämellisen myötätuntoisesti, "jos te
alatte riutua minun luonani..."

"No, entä sitten?"

"Silloin tekisin onnettoman tekosen."

"Älähän!"

"Kyllä vainkin."

"Mitä tekisitkään? Annas kuulla!"

"Etsisin käsiini sen, joka tuottaa teille mielenkarvautta."

"Vai niin, nyt haudon karvasta mieltäkin!"

"Kyllä teitä sapettaa."

"Ei, Planchet, ei."

"Kyllä, sanon minä. Sisuanne kaivelee, ja te laihdutte."

"Olenko laihtumassa? Näinköhän!"

"Ihan silmin nähden... _malaga!_ Ja jos yhä laihdutte, niin sieppaankin
säiläni ja lähden suoraa päätä sivaltamaan herra d'Herblaylta kurkun
poikki."

"He-heh!" äännähti d'Artagnan tempautuen istuvaan asentoon; "mitä
sanotkaan, Planchet? Mitä tekemistä herra d'Herblayn nimellä on sinun
pippuripussiesi seassa?"

"Hyvä, hyvä! Kiukustukaa vain, ja sättikää minua, jos mielenne tekee;
mutta _morbleu_, minä tiedän mitä tiedän."

Planchetin viime purkauksen ajaksi oli d'Artagnan asettunut siten,
ettei häneltä jäänyt näkemättä toisen ainoakaan ilme: hän
istui kyynärpäät polviin tuettuina ja kaula ojolla arvoisaan
maustekauppiaaseen päin.

"Kuules nyt", tiukkasi hän, "selitähän vähän ja sano minulle, kuinka
saatoit äityä noin nurjamieliseksi. Herra d'Herblay, sinun entinen
esimiehesi, minun ystäväni, kirkon mies, piispaksi ylennyt
muskettisoturi -- kohottaisitko muka miekkasi häntä vastaan, Planchet?"

"Vaikka isääni vastaan, kun näen teidät sellaisessa tilassa."

"Herra d'Herblay, aatelismies!"

"Viis minä hänen aateluudestaan, kun tiedän, että hän myrryttää unenne.
Ja pahat unet kuihduttavat. _Malaga!_ Minä en tahdo, että herra
d'Artagnan lähtee talostani laihempana kuin oli tullessaan."

"Mistä peijakkaasta johdut luulottelemaan, että hän tuottaa minulle
huonoja näkyjä? Selitä, selitä, -- noh!"

"Teillä on jo kolmena yönä ollut painajainen."

"Minulla?"

"Niin, teillä, ja vääntelehtiessänne te hoette: 'Aramis! Luihu
Aramis!'"

"Kah, olenko hölpötellyt sellaista?" virkahti d'Artagnan rauhattomana.

"Kyllä, sitä olette valittanut, niin totta kuin nimeni on Planchet!"

"No, mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa."

"On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena
päivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut
minulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko
tänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'"

"Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta
ystävästä?" sanoi d'Artagnan.

"Ei surkastuaksenne sentään."

"Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani."

"Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö
sanaanne!"

"Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta."

"Sepä erinomaista!"

"En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä."

"No, kaikki on sitten kunnossa!"

"Mutta selitä nyt minulla eräs seikka."

"Puhukaa, monsieur."

"Teen aina huomioita..."

"Sen tiedän hyvin."

"Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana..."

"_Malaga!_ Niinkö?"

"Aivan."

"No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi."

"Kyllä vainkin, -- kuivatun rusinalajin nimenä."

"Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä
lausahdan: _malaga_!"

"Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä
kirousta."

"Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur."

Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä,
kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.

"Ohoi!" äännähti hän.

"Hei vaan!" vastasi Planchet.

"Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!"

"Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te,
minä en tahdo elää mietiskellen."

"Siinä teet väärin."

"Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme;
miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?"

"Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?"

"Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja
pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä;
hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä
sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur..."

"No mitä, Planchet?"

"No, sitä juuri..." lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.

D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.

"Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut
hämmästyksellä."

"Kuinka niin?"

"Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa."

Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan
käsistään.

"Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla
olevan laisinkaan aivoja."

"Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!"

"Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoi
Planchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea."

"No, siinä puhut ihan paikalleen!" yhtyi d'Artagnan.

"Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin
hankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi."

"Ja sinä lohduttelet itseäsi?"

"Niin juuri."

"Kerrohan, millä tavoin?"

"Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan
kärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni,
minä haen hauskutusta."

"Eikö se ole sen pulmallisempaa?"

"Ei."

"Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?"

"Ihan itsekseni."

"Ihme ja kumma!"

"Mitä sanotte siitä?"

"Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko
maailmassa."

"No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni."

"Tunnen kyllä kiusausta."

"Tehkää kuten minä."

"En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja
jos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri
ikävystyisinkin hirmuisesti..."

"Joutavia! Koettakaahan aluksi!"

"Miten siis menetteletkään?"

"Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?"

"Olen kylläkin."

"Erityiseen tapaan?"

"Niin, säännöllisin väliajoin."

"Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?"

"Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa
jokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa?
Etkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?"

"Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, -- olen kuin ruumis ilman
sielua."

"No, sen todettuamme siis jatkakaamme."

"Minä aikoina minä katoan?"

"Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä."

"Ja kauanko viivyn?"

"Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää."

"Mitä olette luullut minun hommailevan?"

"Liikkuvan liikeasioissa."

"Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?..."

"Hyvin tyytyväiseltä."

"Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä
olette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?..."

"Hyvistä kaupoista, -- siitä että riisisuurimain, luumujen,
jauhosokerin, kuivattujen hedelmien ja siirapin osto oli onnistunut
mieliksesi. Sinulla on aina ollut hyvinkin hienosteleva luonnonlaatu,
Planchet, ja minä en ollenkaan ihmetellyt huomatessani sinun valitsevan
alaksesi maustekaupan, joka on vaihtelevimpia ja herttaisimpia
liikehaaroja, siinä kun saa käsiteliä melkein kaikkia hyvänhajuisia
luonnontuotteita."

"Kauniisti sanottu, monsieur, mutta kylläpä kuitenkin kerrassaan
erehdyitte!"

"Mitä -- erehdyinkö?"

"Luullessanne minun siten kahdesti kuussa liikkuvan täydentelemässä
varastojani. Hohoo, monsieur, kuinka hitossa on sellaista johtunutkaan
mieleenne! Ho, ho, hoo!"

Ja Planchetin valtasi sellainen naurunröhötys, että d'Artagnan alkoi
saada mitä häpeällisimpiä epäilyksiä älynsä pätevyydestä.

"Minun täytyy tunnustaa", sanoi muskettisoturi, "etten ole sinun
tasallasi."

"Se on totta, monsieur."

"Onko?"

"Kaiketikin, koska niin sanotte; mutta yhtä suuressa arvossa minä silti
edelleenkin pidän teitä."

"Hei, se on toki hyvä!"

"Niin, te olette kyllä nerokas mies, ja kun on kysymys sodasta,
väijytyksistä, taktiikasta, hyökkäyksistä ja eksytysliikkeistä, --
hitto, silloin eivät kuninkaat merkitse mitään teidän rinnallanne;
mutta mitä tulee sielunrauhaan, ruumiillisiin tarpeisiin, elämän
ryyteihin, jos niin sopii sanoa, älkää lempo soikoon puhukokaan minulle
neromiehistä, monsieur, sillä he ovat omia pyöveleitänsä."

"Hyvä, Planchet!" virkkoi d'Artagnan kihelmöiden uteliaisuudesta;
"sinä jännität mielenkiintoani ihan tavattomasti."

"Te olette jo nyt vähemmän ikävissänne kuin äsken, vai mitä?"

"Minua ei vaivannut ikävä, mutta hupaisemmalta kuitenkin tuntuu sinun
ruvettuasi juttusille."

"Kas niin, hyvä alku! Minä parannan teidät, siitä menen takuuseen!"

"No, se kelpaa!"

"Annatte minun koettaa?"

"Heti paikalla."

"Hyvä! Onko teillä täällä hevosia?"

"On: kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä."

"Sellaista määrää emme tarvitse, kaksi vain."

"Ne ovat käytettävissäsi, Planchet."

"Hyvä! Minä otan teidät mukaani."

"Milloin?"

"Huomenna."

"Minne?"

"Hei, te kysytte liikoja."

"Myöntänet kuitenkin, että on tärkeätä minun tietää, minne matkustan?"

"Pidättekö maaseudusta?"

"Keskulaisesti."

"Olette siis kiintynyt kaupunkilaiselämään?"

"Miten milloinkin."

"No, minä vien teidät paikkaan, joka on puolittain kaupunkia ja
puolittain maaseutua."

"Hyvä!"

"Sellaiseen paikkaan, missä teillä on hauskaa, siitä olen varma."

"Erinomaista!"

"Ja on merkillinen sattuma, että juuri samasta paikasta on
ikävystyminen teidät vastikään karkoittanut."

"Minut?"

"Kuolettava ikävystyminen."

"Fontainebleauko siis onkin matkamme määränä?"

"Niin, Fontainebleau."

"Sinä poikkeilet Fontainebleaussa, -- sinä?"

"Niin oikein."

"Mutta mitä peijakasta sinä Fontainebleaussa teet?"

Planchet vastasi d'Artagnanille hyvin ilkikurisella silmäniskulla.

"Sinua hyväkästä, olet hankkinut sieltä maatilan?"

"Oh, vain palstan ja pikku pöksän."

"Nyt sain sinut kiinni!"

"Mutta se on totisesti siisti asumus."

"Minä pääsen Planchetin huvilaan!" huudahti d'Artagnan.

"Milloin vain suvaitsette."

"Etkö sanonut huomenna?"

"Olkoon menneeksi huomenna; sehän on jo 14. päivä eli sen päivän aatto,
jona pelkään kylläännykseni alkavan. Se on siis sovittu."

"Sovittu on."

"Te lainaatte minulle hevosen?"

"Parhaani."

"Ei, otan mieluummin säyseimmän. En ole milloinkaan ollut etevä
ratsastaja, kuten tiedätte itse, ja kauppiaana olen vielä jäykistynyt.
Sitäpaitsi", lisäsi Planchet taaskin vilkuttaen silmäänsä, "en tahdo
päätyä perille väsyksissä."

"Mikset?" kysäisi d'Artagnan umpimähkään.

"Sentähden että minulle ei siitä tulisikaan hauskaa", vastasi Planchet.

Hän nousi maissisäkiltä ja oikoi itseään niin että kaikki niveleet
peräkkäin natisivat jonkunlaisena sopusointuisena rätinän sarjana.

"Planchet, Planchet!" huudahti d'Artagnan, "eipä toden totta ole koko
maailmassa sinun vertaistasi nautiskelijaa! Voi, Planchet, kyllä näkee,
että me emme ole vielä tynnyrillistä suolaa kuluttaneet yhdessä!"

"Kuinka niin, monsieur?"

"Kun minä en vielä tunne sinua", vastasi d'Artagnan, "ja kun alan
lopullisesti uskoa, mitä jo hetkisen ajattelin silloin kun sinä
Boulognessa kuristit melkein hengiltä herra Wardesin kamaripalvelijan
Lubinin, nimittäin että sinä olet neuvokas mies, Planchet."

Planchet remahti itseluuloiseen nauruun, toivotti muskettisoturille
hyvää yötä ja meni alas puotikamariinsa, jota hän käytti
makuuhuoneenaan.

D'Artagnan otti entisen asentonsa nojatuolissa, ja hänen otsansa, joka
oli tuokioksi kirkastunut, kävi nyt miettiväisemmäksi kuin milloinkaan.

Hän oli jo unohtanut Planchetin hupsutukset ja haaveet.

-- Niin, -- tuumi hän jälleen tarttuen niiden ajatusten lankaan, jotka
vastikään kertomamme rattoisa haastelu oli keskeyttänyt, -- niin, siinä
ongelma:

1. saada tietää, mitä Baisemeaux merkitsee Aramikselle;

2. minkätähden Aramiksesta ei kuulu mitään;

3. missä Portos oleksii.

Näissä kolmessa kohdassa piilee koko salaisuus. Ja koska ystävämme
eivät ilmaise meille mitään, -- jatkoi d'Artagnan, -- niin
turvautukaamme omaan heikkoon älyymme. Täytyy tehdä, mitä voipi,
_mordioux_ -- tai _malaga!_ kuten Planchet sanoo.



141

Herra de Baisemeauxin kirje.


Edellämainittuun päätökseen johduttuansa d'Artagnan seuraavana päivänä
pistäysikin käymään herra de Baisemeauxin luona.

Bastiljissa oli siivoamispäivä; kanuunat oli puhdistettu ja
kiilloitettu, portaat huosittu, ja vanginvartijat ahersivat avaintensa
hankaamisessa. Varusväkeen kuuluvat sotamiehet sitävastoin kävelivät
pihoillaan sillä verukkeella, että he olivat jo ennestään kyllin
siistissä kunnossa.

Vankilanpäällikkö vastaanotti d'Artagnanin erittäin kohteliaasti, mutta
sulki olemuksensa niin umpinaiseksi, että d'Artagnanin oveluus ei
saanut häneltä sanaakaan heltiämään. Mitä enemmän hän pysytteli
muodollisena, sitä pahemmin yltyi d'Artagnanin epäluulo. Olipa
muskettisoturi oivaltavinansa, että vankilanjohtaja toimi jonkun
hiljakkoin annetun ohjeen mukaan. Palais-Royalissa d'Artagnania
puhutellessaan ei Baisemeaux ollut suinkaan osoittautunut
kylmäkiskoiseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi, mutta kun d'Artagnan
vasiten yritti saada hänet haastelemaan noista kiireisistä
raha-asioista, jotka olivat pakottaneet Baisemeauxin tavoittelemaan
sinä iltana Aramista, oli vankilanpäällikölle ilmestyvinään määräyksiä
annettavaksi sisäsuojissa. Hän jätti muskettisoturin niin pitkäksi
aikaa kiusaantumaan odottelussa, että tämä jo uskoi yrityksensä
turhaksi ja lähti tiehensä Bastiljista ennen kuin Baisemeaux palasi
asioiltansa.

Mutta d'Artagnan oli käynyt epäluuloiseksi, ja kerran aavistelevaksi
herättyään ei hänen mielensä enää uinahtanut.

Hän oli ihmisten parissa samaa kuin kissa nelijalkaisten seassa, --
yhtaikaa levottomuuden ja kärsivällisyyden perikuva. Rauhaton kissa
pysyy yhtä vähän alallaan kuin silkkihahtuva, jota jokainen
tuulen hengähdys heiluttaa. Vaaniva kissa istuu kuin eloton
havaintopaikallaan, eikä sen väijyntää keskeytä nälkä eikä jano.
D'Artagnan hehkui maltittomuudesta, mutta hän pudisti äkkiä pois sen
tunteen niinkuin liian raskas viitta pudotetaan hartioilta. Hän
päätteli, että asia jota häneltä salattiin, oli juuri se, jonka
selvillesaaminen oli hänelle tärkeintä. Hän tuli niin ollen
ajatelleeksi, että Baisemeaux varmaankin lähettäisi tästä käynnistä
tiedon Aramikselle, jos tämä oli antanut hänelle siltä varalta ohjeita.
Ja niin tapahtuikin.

Baisemeaux oli tuskin saattanut ehtiä takaisin vankitornista, kun
d'Artagnan jo oli asettunut väijyksiin Rue du Petit-Muscin tienoille,
mistä hän sai tarkatuksi kaikkia, jotka tulivat ulos Bastiljista.
Tunnin seistyään _Kultaisen Karhin_ porraskatoksen suojassa näki
d'Artagnan vartiosoturin pistäytyvän kadulle Bastiljista. Sen parempaa
merkkiä hän ei olisi voinut toivoa. Jokaisella vanginvartijalla
ja ovensulkijalla oli vakinaiset lomapäivänsä ja määrätyt
palvelustuntinsakin, heillä kun ei kellään saanut olla vaimoa eikä
asuntoa Bastiljissa; he saattoivat siten liikkua ulkosalla vankilasta,
mitään uteliaisuutta herättämättä. Mutta kasarmipalvelukseen komennettu
sotamies suljettiin vartiovuorolleen vuorokaudeksi kerrallaan, ja sen
tiesi d'Artagnan paremmin kuin kukaan. Tämäkään sotamies ei siis ollut
voinut palvelusasussaan päästä ulos muutoin kuin nimenomaista ja
tärkeätä asiaa toimittamaan.

Vahtisoturi läksi astelemaan hyvin verkalleen kuten onnellinen
kuolevainen ainakin, joka on odottanut joutuvansa vielä monet tunnit
seisoksimaan vuorollaan kolkon vartiokopin edessä tai yhtä
ikävystyttävällä vallinsarvella, mutta saakin aavistamattomaksi
lahjaksi vapaahetken ja kävelyn, jotka huvikkeet vielä vähennetään
palvelusajasta. Hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoinen esikaupunkia
kohti, hengittäen raitista ilmaa, nauttien päivänpaisteesta ja
tähystellen tyttöjä.

D'Artagnan seurasi häntä loitolla. Hänellä ei ollut vielä mitään
suunnitelmaa.

-- Minun täytyy ensin nähdä tuon miekkosen kasvot, -- ajatteli hän. --
Naamasta tiedän arvioida, mikä hän on lajiansa.

D'Artagnan joudutti askeleitansa ja sivuutti sotamiehen, mikä ei ollut
vaikeata. Hän havaitsi miehen muodon jokseenkin älykkääksi ja
päättäväiseksi, mutta pani myös merkille hieman punaisen nenän.

-- Se peijakas ei sylje lasiin, -- tuumasi hän itsekseen. Samassa hän
keksi sotamiehen vyössä valkoisen paperin. -- Ahaa! Hänellä on kirje!
lisäsi d'Artagnan. -- Mutta sotamies on varmastikin liian ylpeä siitä,
että Baisemeaux on valinnut hänet lähetikseen; hän tuskin myisi
sanomaansa.

D'Artagnanin pureskellessa kynsiään eteni sotamies yhä syvemmälle
Saint-Antoinen esikaupunkiin.

-- Hän tietysti menee Saint-Mandéhen, -- älysi muskettisoturi nyt, --
ja silloin en saa tietää, mitä kirje sisältää...

Se oli kerrassaan sisuttavaa.

-- Jos olisin univormussa, -- mietiskeli d'Artagnan, -- niin otattaisin
tuon penteleen kiinni kirjeineen. Ensimmäisestä vahtikojusta saisin
siihen käskyläiset. Mutta lempo minut periköön, jos ilmaisen nimeäni
tällaista temppua varten. Ryypyn tarjoamisesta hän taasen kävisi
epäluuloiseksi ja joisi minut humalaan... _Mordioux_, minulla ei ole
enää nokkeluutta, minusta on tullut vanha nauta... Voisin karata tuon
raukan kimppuun, pakottaa hänet paljastamaan miekkansa, surmata hänet
saadakseni kirjeen. No, se kävisi päinsä, jos olisi kysymyksessä
kuningattaren kirje jollekulle lordille tai kardinaalin kirje
kuningattarelle. Mutta hyvä Jumala, kuinka viheliäisiä täytyykään
niiden vehkeiden olla, joissa herrat Aramis ja Fouquet kilpailevat
Colbertin kanssa! Ihmishenkikö siitä, hoh, ei kymmentä kultarahaakaan.

Siten miettiessään viiksiänsä sivellen näki hän pikku ryhmän
kaupunginvartijoita ja poliisikomisarion retuuttamassa mukanaan
säätyhenkilön näköistä miestä, joka rimpuili kaikin voimin vastaan.
Kaupunginvartijat olivat repineet hänen vaatteensa ja laahasivat häntä
matkassaan. Pidätetty vaati säällisempää kohtelua, väittäen olevansa
aatelismies ja soturi. Hän huomasi sotamiehemme kadulla ja huusi tälle:

"Hoi, tänne, veikkonen!"

Sotamies astui suoraa päätä avuntarvitsijaa kohti, ja väkijoukko
seurasi kintereillä. Silloin d'Artagnanin mieleen juolahti aatos, eikä
aivan huonokaan.

Aatelismies alkoi valittaa tulijalle, että hänet oli eräässä talossa
äsken vangittu varkaana, vaikka hän oli ollut siellä vain
armasteluaikeissa. Sotamies säälivästi lohdutteli häntä ja antoi
neuvojaan niin arvokkaasti kuin ranskalainen sotilas aina tyydyttää
itserakkauttansa ja toveruushenkeään. Sillävälin d'Artagnan hiipi
tungoksessa hänen taakseen ja sieppasi näppärän äkillisesti paperin
hänen vyönsä alta. Se temppu oli mukava suorittaa, kun riepoiteltu
herrasmies parhaillaan nyki sotamiestä hihasta ja komisario kiskoi
pidätettyä käsipuolesta.

D'Artagnan asettui kymmenen askeleen päässä pylvään taakse ja luki
osoitteen:

    'Parooni du Vallon, herra Fouquetin luona, Saint-Mandéssa.'

-- Oivallista! -- ajatteli hän ja avasi sinetin repimättä sitä rikki.
Hän otti kotelosta nelitaipeisen paperin, joka sisälsi ainoastaan
sanat:

    'Hyvä herra parooni! Suvaitkaa ilmoittaa herra d'Herblaylle
    että hän on käynyt täällä Bastiljissa kyselemässä.

                                           Ystävällisesti
                                           _de Baisemeaux_.'

"Kas niin", huudahti d'Artagnan, "tämähän on varsin selkeätä. Portos on
mukana juonessa!"

Mutta päästyään siten tarkoituksensa perille ajatteli muskettisoturi:

-- _Mordioux_, mutta nyt Baisemeauxin hylky raivostuksissaan antaa
miespoloisen kalliisti maksaa pikku pilastani... Jos hän tulee takaisin
ilman kirjettä... miten käykään hänelle silloin? Toden teolla en
tarvitse tätä lappua; kun muna on imetty, mitä silloin kuorella?

D'Artagnan näki komisarion ja kaupunginvartijan saaneen sotamiehen
uskomaan, että he olivat oikeassa, ja lähteneen jälleen raahaamaan
vankia korjuuseen. Ihmisjoukon ympäröimänä tämä jatkoi valitteluansa.
Muskettisoturi pistäysi tungokseen, pudotti kirjeen kenenkään
huomaamatta ja poistui sitten nopeasti. Sotamies käänsi jälleen
askeleensa Saint-Mandéta kohti ja ajatteli vain aatelismiestä, joka oli
rukoillut hänen suojelustaan.

Yhtäkkiä hän muisti kirjeen, ja katsahtaessaan vyöhönsä hän huomasi sen
kadonneeksi. Hänen pelästynyt huudahduksensa sai d'Artagnanin
hymyilemään. Miesparka pälyi tuskissaan joka taholle ja keksi viimein
kahdenkymmenen askeleen päässä takanaan tuon siunatun kirjeen. Hän
syöksähti siihen käsiksi kuin haukka saaliin kimppuun.

Kotelo oli hiukan tomuttunut ja rypistynyt, mutta välipä sillä nyt.
D'Artagnan havaitsi, että auki väännetty sinetti kuitenkin pani miehen
aprikoimaan hyvin totisena. Kelpo sotilas lohduttausi lopuksi ja pisti
paperin takaisin vyöhönsä.

-- Menehän siitä vain, -- tuumi d'Artagnan; -- minulla on nyt aikaa.
Näyttää siltä, että Aramis ei olekaan Pariisissa, koska Baisemeaux
kirjoittaa Portokselle. Kunnon Portos, kuinka hauskaa onkaan taas
tavata hänet... ja pakista hänen kanssaan! -- iloitsi gascognelainen.

Hän sovitti käyntinsä sotamiehen mukaan, saapuakseen herra Fouquetin
taloon neljännestuntia myöhemmin kuin hän.



142

Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt täysissä
voimissaan.


D'Artagnan oli tapansa mukaan laskenut, että jokaisessa tunnissa oli
kuusikymmentä minuuttia ja jokaisessa minuutissa kuusikymmentä
sekuntia. Täsmällisen arvioimisensa ansiosta hän saapui yli-intendentin
talon edustalle juuri kun sotamies tuli tyhjin vöin ulos.

Muskettisoturi astui portille, jota kirjailupukuinen ovenvartija piteli
vielä puoliavoinna. D'Artagnan olisi mielellään astunut sisälle nimeään
ilmaisematta, mutta se ei käynyt laatuun. Hän lausui senvuoksi nimensä.
Tämän myönnytyksen olisi pitänyt poistaa kaikki vaikeudet, kuten
ainakin d'Artagnan arveli, mutta ovenvartija epäröitsi yhä. Kun tulija
sitten toistamiseen pontevasti esittäytyi kuninkaallisen henkivartion
kapteenina, saavutti hän kuitenkin edes sen edun, että virkailija ei
suorastaan sulkenut häneltä tietä, vaikka hän ei jättänyt sitä aivan
avoimeksikaan. D'Artagnan oivalsi siitä, että vieraista oli annettu
ankarat määräykset.

Niinpä hän päätti käyttää hätävaletta, mikä ei tuntunutkaan hänestä
tukalalta, milloin hän katsoi sen keinon edistävän valtion parasta tai
hänen omakin menestyksensä saattoi olla kysymyksessä. Hän lisäsi siis
äskeiseen selitykseensä, että hän oli vastikään lähettänyt sotamiehen
tuomaan parooni du Vallonille kirjeellisen ilmoituksen tulostaan. Se
tieto poisti kaikki esteet. Muuan lakeija tahtoi saattaa hänet perille,
mutta hän vastasi, ettei hänen tähtensä tarvinnut vaivautua, sillä hän
tiesi kyllä, missä parooni oli tavattavana. Siihen ei kellään ollut
mitään sanomista, kun vieras oli niin selvillä kaikesta; d'Artagnan sai
liikkua vapaasti.

Muskettisoturi katsasteli porraskäytäviä, saleja, puutarhoja,
neljännestunnin ajan vaeltaen tässä kuninkaallista ylellisemmässä
talossa, jossa oli yhtä paljon ihmeitä kuin huonekalujakin, yhtä monta
palvelijaa kuin pylvästä ja ovea.

-- Totisesti, -- tuumi hän itsekseen, -- tällä talolla ei ole muita
rajoja kuin itse valtakunnan ääri. Onkohan Portos saanut päähänsä
palata Pierrefondsiin, lähtemättä herra Fouquetin luota?

Viimein hän saapui etäiseen linnan osaan, joka oli eristetty hakatuista
kivistä rakennetulla kehämuurilla; tämän juurelta kiemurteli ylös
määrätön paljous upeita köynnöskasveja, kirjavanaan kukkasista, jotka
olivat isoja ja täyteläisiä kuin hedelmät. Muurilla kohosi määrättyjen
välimatkain päässä kuvapatsaita kainoissa tai salaperäisissä
asennoissa, -- Vestan neitsyitä suuripoimuisissa vaatetuksissa,
valppaina vartijattarina marmorihuntujensa suojasta pitäen vaivihkaa
silmällä linnan ympäristöä, -- veitikkamainen Hermes sormi suulla,
siipiänsä levittelevä Iris, unikoilla kukitettu yön jumalatar.
Tällaiset henkiolennot hallitsivat puutarhaa ja rakennuksia, jotka
pilkoittivat puiden takaa; patsaiden valkoiset ääriviivat kuvastuivat
korkeita kypressejä vasten, joiden tummat latvat nousivat suoraan
taivasta kohden. Kypressien juurilla rehoitti vuosisataisia
ruusupensastoja, kietoen tuoksuvia kukkakiehkuroitansa niiden alempiin
oksiin ja patsaiden jalustoihin. Nämä viehättävät piirteet tuntuivat
muskettisoturista ihmisneron lumoavimmilta näytteiltä. Hän haltioitui
runolliseen mielentilaan. Ajatellessaan Portoksen asuvan tällaisessa
Edenissä hän sai vanhasta kumppanistaan paljon korkeamman käsityksen;
järkevimmätkään luonteet eivät ole riippumattomia ympäristön
vaikutuksesta.

D'Artagnan löysi portin ja siitä jonkunlaisen joustimen, jota
painamalla veräjä avautui. Itsenäinen vieras astui sisälle, sulki
portin ja lähestyi pyöreämuotoista huvimajaa, josta ei kuulunut muuta
ääntä kuin suihkukaivon kohinaa ja lintujen viserrystä.

Huvimajan ovella hän kohtasi lakeijan.

"Täällähän parooni du Vallon asuu?" sanoi d'Artagnan empimättä.

"Niin, monsieur", vastasi palvelija.

"Ilmoittakaa hänelle, että chevalier d'Artagnan, hänen majesteettinsa
muskettisoturien kapteeni, odottaa häntä."

D'Artagnan osoitettiin vierashuoneeseen, missä odotus ei käynytkään
pitkälliseksi: hyvin tutut askeleet piankin notkahduttelivat viereisen
huoneen lattiaa, ovi avautui tai oikeastaan paiskattiin auki ja Portos
heittäysi ystävänsä syliin, ilmaisten sävyssään jonkunlaista
epäröimistä, joka hyvin soveltui hänelle.

"Sinä täällä?" huudahti hän.

"Entä sinä sitten?" vastasi d'Artagnan. "Parooni suvaitsee
piileskellä!"

"Niin", sanoi Portos hymyillen jossakin määrin hämmentyneenä, "niin,
sinua kai hiukan ihmetyttää että tapaat minut herra Fouquetin luona?"

"Ei toki; mikset sinä voisi kuulua herra yli-intendentin ystäviin?
Hänellähän on paljon ystäviä, etenkin lahjakkaiden miesten
keskuudessa."

Portos oli siksi vaatimaton, ettei omaksunut tätä kohteliaisuutta
itselleen.

"Olethan sitäpaitsi nähnyt minut Belle-Islellä", sanoi hän vain.

"Sitä suurempi syy minun uskoa, että olet herra Fouquetin varsinaisia
ystäviä."

"On kyllä totta, että minä tunnen hänet", myönsi Portos ilmeisen
neuvottomana.

"Voi, veikkoseni", valitti d'Artagnan, "oletpa käyttäytynyt minua
kohtaan kovin pahasti!"

"Kuinka niin?" huudahti Portos.

"Kuinkako? Sinullahan oli niin kaunis työ tekeillä kuin Belle-Islen
linnoittaminen, etkä antanut minulle mitään tietoa siitä!"

Portos punastui.

"Eikä siinä kaikki", jatkoi d'Artagnan; "sinä näit minut siellä, tiesit
minun olevan kuninkaan palveluksessa, etkä silti tahtonut käsittää,
että kuningas oli käynyt halukkaaksi kuulemaan, kuka ansiokas mies
siten oli toteuttamassa suunnitelmia, joista hänelle oli annettu mitä
loistavimpia kuvauksia, -- sinä et ottanut oivaltaaksesi, että kuningas
oli lähettänyt minut vasiten tiedustamaan, kenen työtä se kaikki oli?"

"Mitä? Kuningasko oli lähettänyt sinut tiedustamaan...?"

"_Pardieu!_ Mutta jääköön se nyt jo silleen."

"Ei perhanassa!" innostui Portos; "puhukaamme päinvastoin juuri siitä!
Kuningas siis tiesi, että Belle-Isleä linnoitettiin?"

"Kah, eikö muka kuningas tietäisi kaikkea?"

"Mutta hän ei tiennyt, kuka linnoitustöitä johti?"

"Ei kylläkään, mutta kuvauksista päättäen hän kuitenkin aavisteli, että
sen täytyi olla etevä soturi."

"Voi pentele!" virkahti Portos; "kunpa olisin sen tiennyt!"

"Silloin et olisi livistänyt Vannesista, vai mitä?"

"En totisesti. Mitä ajattelitkaan, kun et enää saanut minua siellä
käsiisi?"

"Mietiskelin yhtä ja toista, veikkonen."

"Vai niin, vai mietiskelit... Ja mihin johduit tuumittelussasi?"

"Käsittämään asiain oikean tilan."

"Kas vain, sinä olet käsittänyt?"

"Olen kuin olenkin."

"Mitä olet käsittänyt? Annahan kuulua!" sanoi Portos asettuen
nojatuoliin ja tekeytyen hyvin umpinaisen näköiseksi.

"Käsitin ensiksikin, että sinä linnoitit Belle-Isleä."

"No, se ei ollut kovinkaan vaikeata, kun näit minut hommassa."

"Maltahan, käsitin muutakin, nimittäin että sinä linnoitit Belle-Isleä
herra Fouquetin toimesta."

"Se on totta."

"Ja enemmänkin; vauhtiin päästessään ei aprikoimiseni pysähdy
puolitiessä."

"Kunnon d'Artagnan!"

"Minä käsitin, että herra Fouquet tahtoi pitää linnoitustyöt visusti
salassa."

"Se lienee tosiaan ollut hänen tarkoituksensa", tunnusti Portos.

"Niin, mutta tiedätkö, minkätähden hän niitä niin salaili?"

"Hitto vieköön, jotta asia ei tulisi tietoon!" vastasi Portos.

"Ensiksikin siitä syystä. Mutta se halu liittyi erääseen
kohteliaisuuden suunnitelmaan..."

"Niin", tokaisi Portos, "olenkin kuullut sanottavan, että herra Fouquet
on peräti kohtelias mies."

"Hän tahtoi nyt osoittaa erityistä kohteliaisuutta kuninkaalle."

"Ohoh!"

"Se ihmetyttää sinua?"

"Niin."

"Sinä et tiennyt siitä?"

"En."

"No, minä tiedän sen, minä."

"Olet siis ihan velho?"

"En, kaukana siitä."

"Miten olet saanut sen tietää?"

"Varsin yksinkertaisella tavalla: kuulin herra Fouquetin itse sanovan
sen kuninkaalle."

"Sanovan mitä?"

"Että hän oli kuninkaan hyväksi linnoituttanut Belle-Islen,
luovuttaakseen varustukset lahjaksi hallitsijalleen."

"Kas, kuulit herra Fouquetin sanovan niin kuninkaalle?"

"Kirjaimellisesti. Lisäsipä hän vielä: 'Belle-Islen on linnoittanut
eräs ystäväni, hyvin lahjakas insinööriupseeri, jonka pyytäisin saada
esitellä teidän majesteetillenne.' 'Hänen nimensä?' kysyi kuningas.
'Parooni du Vallon', vastasi Fouquet. 'Hyvä', sanoi kuningas,
'esitelkää hänet'."

"Sanoiko kuningas todellakin niin?"

"Niin totta kuin nimeni on d'Artagnan!"

"Kah, kah!" lausui Portos. "Mutta miksei minua sitten ole esitelty?"

"Eikö sinulle ole lainkaan puhuttu siitä?"

"On kylläkin, mutta odotella olen vain saanut."

"Ole huoletta, kyllä sitten esittelyhetkikin tulee."

"Hm, hm!" mutisi Portos.

D'Artagnan ei ollut kuulevinansa; hän muutti puheenainetta.

"Mutta sinähän näyt asuvan täällä jotensakin yksinäisenä, hyvä ystävä?"
virkkoi hän.

"Olen aina pitänyt rauhallisuudesta. Luonteeni on taipuvainen
raskasmielisyyteen", selitti Portos huoaten.

"Sepä merkillistä", huomautti d'Artagnan; "sitä en ole ennen
huomannut."

"Niin olen ollut siitä asti kun aloin lueskella", ilmaisi Portos
huolestuneesti.

"Mutta toivoakseni ei sielullinen rasitus ole sentään vahingoittanut
ruumiillista vointiasi?"

"Hoo, ei millään muotoa."

"Olet yhä hyvissä voimissa?"

"Liiankin, veikkonen, liiankin."

"Katsos, kuulin sanottavan, että ensimmäisinä päivinä tännetulosi
jälkeen..."

"En kyennyt jäsentäkään liikuttamaan, niinkö?"

"Mitä peijakasta!" virkahti d'Artagnan hymyillen; "ja mikä sinut niin
jäykistytti?"

Portos huomasi puhuneensa tyhmästi ja yritti parantaa
ajattelemattomuuttaan.

"No, näes, sain taipaleella huonoja hevosia, ja ne väsyttivät minut."

"Enpä sitten enää ihmettelekään, että minä sinun perässäsi tullessani
näin seitsemän tai kahdeksan ratsua pakahtuneina tiepuolessa."

"Minä olen painava, katsos", huomautti Portos.

"Ja ruhosi sai liiaksi pehmitystä?"

"Minusta suli ihra, ja siitä tulin sairaaksi."

"Portos-parka!.... Ja miten on Aramis sitten pitänyt sinusta huolta?"

"Hyvin kyllä... Hän toimitti herra Fouquetin oman lääkärin hoitamaan
minua. Mutta ajatteles, viikon kuluttua en enää saanut hengitetyksi."

"Kuinka niin?"

"Kamari oli liian pieni; imin keuhkoihini niin paljon ilmaa."

"Onko se mahdollista?"

"Niin ainakin sanottiin... Ja minut siirrettiin toiseen huoneeseen."

"Ja siellä pääsit hengittämään?"

"Paremmin kyllä; mutta minä en saanut mitään liikuntoa, en mitään
toimintaa. Lääkäri väitti, ettei minun sopinut hievahtaakaan
paikaltani, mutta minä päinvastoin tunsin itseni voimakkaammaksi kuin
milloinkaan ennen. Siitä johtui ikävä tapaturma."

"Tapaturma? Älähän!"

"Ajattele, hyvä ystävä, minä päätin tuon lääkärin typeryksen
määräyksistä piittaamatta viimein lähteä hiukan jaloittelemaan,
suostuipa hän siihen tai oli suostumatta. Niinpä käskin minua
palvelevan lakeijan tuoda vaatteeni."

"Olit siis ilkosen alasti, Portos-poloinen?"

"Ei, oli minulla muhkea yönuttu ylläni. Lakeija teki työtä käskettyä,
ja minä pukeuduin vaatteisiini, jotka olivat käyneet liian avariksi;
mutta se vasta oli ihme, että jalkani olivat liian isot."

"Olipa sekin!"

"Ja saappaani liian ahtaat."

"Jalkasi olivat vielä turvoksissa."

"Oikein arvasit."

"_Parbleu!_ Ja siitäkö sattumasta aioit minulle kertoa?"

"Niinhän tietenkin! Minä en tullut ajatelleeksi samaa kuin sinä. Minä
tuumasin itsekseni: Kun nämä saappaat ovat ainakin kymmenesti olleet
minulla jalassa, niin täytyyhän niiden mennä jalkaan yhdestoistakin
kerta."

"Salli minun huomauttaa, hyvä Portos, että silloin et tuumannut
järkevästi."

"Sanalla sanoen, minä istuin väliseinän lähellä ja koetin kiskoa
saapasta oikeaan jalkaani; reudoin käsin, auttelin kinnerjänteillä ja
tein hurjia ponnistuksia, kunnes molemmat vetimet äkkiä katkesivat ja
jalka ponnahti eteenpäin kuin heittokoneen ammus."

"Heittokoneen! Sinulla on se linnoitustaitosi aina mielessä, hyvä
Portos!"

"Jalka ponnahti kuin heittokoneesta ja tönäisi väliseinän puhki.
Veikkoseni, ihan luulin Simsonin tavoin hävittäneeni temppelin. Voi
tavatonta, kuinka paljon tauluja, posliineja, kukkamaljakoita,
seinäverhoja ja uutimentankoja romahti alas!"

"Lempo soikoon!"

"Siitä puhumattakaan, että seinän toisellakin puolella oli
posliinilaudakko."

"Jonka sinä survaisit kumoon?"

"Jonka minä sinkautin toisen huoneen perälle."

Portos puhkesi nauramaan.

"Se oli totisesti tavatonta, kuten sanoit!"

Ja d'Artagnan yhtyi ystävänsä nauruun, saaden hänet hohottamaan vielä
raikuvammin.

"Minä murskasin", sanoi Portos yltyvän hilpeyden keskeyttelemällä
äänellä, "hyvinkin kolmentuhannen frangin arvosta posliinia -- ho, ho,
ho!..."

"Suurenmoista!" änkkäsi d'Artagnan.

"Pirstasin neljäntuhannen frangin kuvastimet... ha, ha, ha!..."

"Istu ja pala!"

"Ja kattokruunu mätkähti suoraan päähäni tuhansiksi siruiksi. Hi, hi,
hi!"

"Päähäsi!" toisti d'Artagnan sivujansa pidellen.

"Keskelle nup... nuppia!"

"Mutta silloin kai pääkuoresi halkesi?"

"Ei, minähän päin vastoin sanoin, että kattokruunu särkyi kuin lasi,
jota se olikin!"

"Ahaa, se oli lasinen kattokruunu?"

"Venetsialaista lasia, -- harvinainen kalleus, veliseni, vertaansa
vailla, kahdensadan naulan möhkäle."

"Ja se putosi suoraan päähäsi?"

"Kes-kel-le... kiirettä. Aatteles, kullattu ja alhaalta korkokuvilla
somisteltu kristallipallo, ylhäällä suitsutusmalja ja sivuilla
öljytorvia, jotka sytytettyinä syöksivät tulenkieluja."

"Kyllä ymmärrän, mutta ei kai siinä silloin ollut tulta?"

"Onneksi ei, sillä muutoin olisin kärventynyt."

"Ja nyt litistyikin vain pääsi?"

"Eihän toki."

"Eikö?"

"Kattokruunu putosi pääkallon kuoreen, joka kuuluu olevan kuin
tavattoman vankka holvikatos."

"Kuka sinulle on sitä sanonut, Portos?"

"Lääkäri. Jonkunlainen kupulaki, joka voisi kannattaa itse Pariisin
Notre-Damen kirkkoa."

"Ohoh!"

"Niin vain kuuluu ihmisen pääkallo olevan rakentunut."

"Puhu omastasi, veikkonen; sinun pääkallosi saattaa olla siten
muodostunut, mutta ei muiden."

"Ehkä", myönsi Portos itsetyytyväisesti; "mutta se ainakin on varmaa,
että kattokruunu pamahti mainitulle kuvulle kuin kanuunanlaukaus,
kristalli mureni tuhansiksi siruiksi ja minä tuuperruin aika
lammikkoon..."

"Verissäsi, Portos-parka?"

"Ei, vaan hajunesteisiin, jotka olivat rasvaisen tahmeita kuin kerma.
Tuoksu oli ihana, mutta kerrassaan liian voimallinen, niin että minä
huumaannuin. Olet kai sinäkin joskus kokenut sellaista, d'Artagnan?"

"Kyllä, haistellessani kieloja. Sinä siis tuiskahdit nurin iskusta ja
menit tainnuksiin ylettömästä tuoksusta, hyvä ystävä?"

"Mutta kummallisinta kaikesta, -- ja lääkäri on kunniasanallaan
vakuuttanut minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista..."

"Kaiketi sait ainakin jonkun kuhmun päähäsi?" keskeytti d'Artagnan.

"Sain viisi kuhmua."

"Mitenkä viisi?"

"No, katsos, kattokruunun pohjassa oli viisi terävää, kullattua
koristetta."

"Ai, ai!"

"Ne sakarat tunkeusivat tukkani läpi, jota käytän hyvin tuuheana, kuten
näet."

"Onneksi."

"Ja painuivat päänahkaan. Mutta kuulehan kummaa -- sellaista sattuu
ainoastaan minulle... sen sijaan, että ne olisivat iskeneet siihen
lovia, nousikin kuhmuja. Lääkärikään ei ole voinut tyydyttävästi
selittää sitä minulle."

"Mutta minä selitän, minä."

"Silloin teet minulle totisesti palveluksen", sanoi Portos, vilkuttaen
silmäänsä, mikä hänellä oli jännittyneimmän tarkkaavaisuuden merkkinä.

"Sen jälkeen kun olet ryhtynyt vaivaamaan aivojasi tieteellisillä
tutkimuksilla ja tärkeillä laskelmilla, on pääsi ahtautunut liian
täyteen tietoja."

"Niinkö luulet?"

"Olen varma siitä. Kun siis pääkuoresi oli jo sullottu
halkeamaisilleen, niin se ei enää voinutkaan päästää sisälle mitään
uutta ulkonaista, vaan käytti aukkoja liikamäärän laskemiseen
pinnalle."

"Ahaa!" sanoi Portos, josta tämä selitys tuntui käsitettävämmältä kuin
lääkärin lausuma.

"Ne viisi kattokruunun koristeiden tuottama sarvea olivat selvästikin
älynystyröitä, jotka sisällisestä pakotuksesta paisuivat ulkopuolelle."

"Niin taisi todellakin olla", myönsi Portos, "sillä kipukin oli sitten
enemmän ulkonaista kuin sisällistä. Tunnustanpa, että kun panin hatun
päähäni ja nyrkilläni löin sen alas meidän miekkamiesten reippaaseen
tapaan, minun täytyi tarkoin suhditella lyöntiä tai muutoin tunsin ihan
kamalan läjäyksen."

"Sen arvaan."

"No niin", kertoi jättiläinen, "huomatessaan rakennuksen haurauden
herra Fouquet päätti antaa minulle toisen asunnon, ja siten tulin
siirtyneeksi tänne."

"Tämähän lienee yksityinen puisto?"

"Niin on."

"Se salaisten kohtausten paikka, joka on niin kuuluisa
yli-intendentin lempijutuista?"

"Sitä en tiedä; minulla ei ole ollut täällä mitään rakkausseikkailuja,
mutta puistossa saan harjoittaa lihaksiani, ja sitä lupaa käytän
tempoakseni puita juuriltaan."

"Mitä varten?"

"Käsivarsieni voimisteluksi ja myöskin puhdistaakseni linnunpesiä: se
on minusta mukavampaa kuin kavuta ylös."

"Vietätpä todellista paimenelämää, hyvä Portos."

"Niin, minä pidän pienistä munista, -- paljon enemmän kuin isojen
lintujen. Et voi aavistaakaan, kuinka herkullisen munakkaan saa
neljästä- tai viidestäsadasta keltasirkun, peipposen, kottaraisen ja
rastaan munasta."

"Mutta viisisataa munaa -- voi tavatonta!"

"Ne mahtuvat kohtalaiseen vihannesmaljaan", sanoi Portos.

Hyvinkin viisi minuuttia d'Artagnan ihaili Portosta aivan kuin nähden
hänet ensi kerran. Portos puolestaan alkoi ihan säteillä mielihyvästä
ystävän katseen lämmittämänä. Edellinen kuitenkin ilmeisesti samalla
mietti uutta käännettä keskustelulle.

"Onko sinulla täällä paljonkin huviketta, Portos?" kysyi hän viimein,
kaiketi keksittyään siinä sopivan pohjustuksen.

"Eipä aina."

"Sen voin käsittääkin; mitä aiot tehdä ikävystyessäsi liiaksi?"

"Ka, enhän viivy täällä enää pitkääkään aikaa. Aramis odottaa vain
viimeisen kuhmuni siliämistä, esitelläkseen minut kuninkaalle, joka ei
kuulu sietävän sarvia."

"Aramis on siis yhä Pariisissa?"

"Ei."

"Missä hän sitten on?"

"Fontainebleaussa."

"Yksinään?"

"Herra Fouquetin kanssa."

"Vai niin. Mutta tiedätkös mitä?"

"En; sano minulle, niin saan tietää."

"Minä luulen, että Aramis on unohtanut sinut."

"Mitä hittoa!"

"Siellä, katsos, ilakoidaan, tanssitaan, juhlitaan ja maistellaan
Mazarinin viinejä. Tiedätkö, että siellä esitetään joka ilta
tanssikuvaelmia?"

"Penteleen pentele!"

"Sentähden voin vakuuttaa, että kelpo Aramis ei siinä tuoksinassa ehdi
pitää sinua mielessään."

"Saattaa olla niin, ja toisinaan olen sitä jo ajatellutkin."

"Ja voisipa se koirus puijatakin sinut!"

"Älä nyt sentään!"

"Tiedäthän, että Aramis on ovela kettu."

"Kyllä niin, mutta pettämään minua..."

"Kuules nyt: pitäähän hän sinua ensiksikin korjuuseen toimitettuna..."

"Mitäh! Korjuuseen? Olenko muka telkien takana?"

"Olet, lempo soikoon!"

"Senpä saisit todistaa minulle!"

"Mikään ei ole helpompaa. Käytkö ulkosalla?"

"En kylläkään."

"Ratsasteletko?"

"En ollenkaan."

"Sallitaanko ystäviesi käydä tervehtimässä sinua?"

"Ei nähtävästi."

"No niin, hyvä ystävä, kun et siis käyskentele ulkosalla, et ratsastele
etkä tapaile seuraa, niin olethan suljettuna."

"Mutta minkätähden Aramis pitäisi minua vankina?" kysyi Portos.

"Vastaa sinä minulle ensin vilpittömästi erääseen kysymykseen, Portos",
virkkoi d'Artagnan.

"En minä mutkittele."

"Aramishan laati Belle-Islen linnoitusten suunnitelman, eikö niin?"

Portos punastui.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta siinä onkin kaikki, mitä hän on tehnyt."

"Aivan oikein, ja minun nähdäkseni se ei ole kovinkaan suuri saavutus."

"Niin minäkin ajattelen."

"No, sepä hauskaa, että olemme samaa mieltä."

"Hän ei ole koskaan edes käynyt Belle-Islellä", huomautti Portos.

"Kas sitä!"

"Minä se aina kävin Vannesissa, kuten olet itsekin saattanut nähdä."

"Näinhän tietenkin. No niin, siinähän se koko juttu onkin. Aramis
tahtoo käydä insinööristä, vaikka onkin laatinut vain suunnitelman, ja
siinä pyrkimyksessään hän koettaa painaa pelkäksi rakennusmestariksi
sinut, joka olet kivi kiveltä nostanut muurit, tornit ja vallinsarvet."

"Rakennusmestariksi, -- siis muurariksi?"

"Muurariksi, juuri niin."

"Savensotkijaksi?"

"Ihan."

"Päiväläiseksi?"

"Se on aivan oikea sana."

"Ohoo, rakas Aramis, näyttääpä siltä kuin luulisit aina olevasi
viidenkolmatta vanha!"

"Eikä sillä hyvä: hän luulee sinun olevan samalla viidenkymmenen vuoden
painostama."

"Olisinpa tahtonut nähdä hänet siinä työssä."

"Sanoppas muuta."

"Luuvaloisine säärineen!"

"Niin juuri."

"Rakkokivineen!"

"Aivan."

"Kolme hammasta hemmetissä!"

"Neljäkin."

"Kun minulla sitävastoin... katsoppas!"

Portos veti paksut huulet levälleen ja näytti kahta hammasriviä, jotka
eivät kylläkään olleet lumivalkoiset, mutta sileät, kovat ja terveet
kuin norsunluu.

"Et voi uskoakaan, Portos, kuinka suuressa arvossa kuningas pitää
kauniita hampaita", tiesi d'Artagnan. "Sinun hampaasi saavat minut
tekemään päätöksen: minä esittelen sinut kuninkaalle."

"Sinä?"

"Miksen? Luuletko minun olevan hovissa vähemmän vaikutusvaltainen kuin
Aramis?"

"En suinkaan."

"Luuletko minun vähimmälläkään tavalla pyrkivän tekeytymään Belle-Islen
linnoittajaksi?"

"Hoo, enhän toki!"

"Vaikuttimenani saattaa siis olla vain sinun etusi."

"Sitä en epäile."

"No niin, minä olen kuninkaan likeisimpiä miehiä, kuten voit huomata
siitä, että kun hänelle on ilmoitettava jotakin epämieluista, se
jätetään aina minun toimekseni."

"Mutta, hyvä ystävä, jos sinä esittelet minut..."

"No, entä sitten?"

"Niin Aramis pahastuu."

"Minulle?"

"Ei, vaan minulle."

"Joutavia! Kun esittelyä hommataan sinulle, niin onhan samaa, kumpainen
meistä kahdesta osuu välittäjäksi."

"Minulle pitäisi teettää pukuja."

"Sinullahan on uhkea asu ylläsi."

"Oh, sinun sietäisi nähdä ne, jotka olen tilannut, -- niistä tulee
paljon komeampia vaatekertoja."

"Varo liiallisuutta; kuningas pitää yksinkertaisuudesta."

"No, esiinnytään sitten vaatimattomasti. Mutta mitä herra Fouquet sanoo
nähdessään minun poistuneen?"

"Kökötätkö täällä siis kunniasanasi perusteella?"

"En juuri niinkään. Mutta olen luvannut, etten lähde täältä
ilmoittamatta hänelle."

"Sen seikan minä toimitan selväksi. Onko sinulla mitään toimitettavaa
täällä?"

"Minulla? Ei mitään tärkeätä ainakaan."

"Ellet ole Aramiksen asiamiehenä missään tähdellisessä tehtävässä?"

"_Ma foi_, en."

"Kysyn sitä luonnollisesti ainoastaan omaa hyvääsi harrastaen.
Olisithan esimerkiksi saattanut lupautua toimittamaan sanomia ja
kirjeitä Aramiille."

"Kah, kirjeitä, niin! Minä tosiaan lähetän hänelle eräitä kirjeitä."

"Minne?"

"Fontainebleaun linnaan."

"Onko sinulla nyt mitään lähetettävänä?"

"Mutta..."

"Älähän huoli. Onko sinulla sellaisia kirjeitä?"

"Juuri sain yhden."

"Tärkeän?"

"Arvatenkin."

"Sinä et siis lue niitä?"

"En ole utelias."

Ja Portos otti taskustaan sotamiehen tuoman kirjeen, jota hän ei ollut
lukenut, mutta kyllä d'Artagnan.

"Tiedätkö, mitä sinun tulee tehdä?" sanoi d'Artagnan.

"Hitto, lähettää tämä hänelle niinkuin aina teen."

"Eipäs."

"Pitäisinkö sen muka hallussani?"

"Ei niinkään. Mutta eikö sinulle ole ehkä sanottu, että se on tärkeä
kirje?"

"Kyllä, hyvin tärkeä."

"No niin, sinun pitääkin itse viedä se Fontainebleaun linnaan."

"Aramikselle?"

"Niin."

"Sinä olet oikeassa."

"Ja kun kuningas on nyt siellä..."

"Niin tahdot käyttää tilaisuutta...?"

"Esitelläkseni sinut kuninkaalle."

"Ah, _corne de boeuf_, d'Artagnan, sinä olet koko peijooni keksimään
keinoja!"

"Sen sijaan että lähettäisimme ystävällemme enemmän tai vähemmän
luotettavan sanansaattajan, me siis viemmekin itse perille kirjeen."

"Sitä en olisi tullut ajatelleeksikaan, vaikka se on hyvinkin mukava
tapa."

"Ja kun kirje on kiireellinen, hyvä Portos, niin lähdemmekin heti."

"Todellakin", huomasi Portos, "mitä pikemmin lähdemme. Sitä vähemmän
viivästyy Aramikselle tarkoitettu sanoma."

"Portos, sinä järkeilet aina erinomaisesti; terävä johdonmukaisuus
auttelee sinulla nopeata ajatuskykyä."

"Siltäkö sinusta tuntuu?" sanoi Portos.

"Niin, se tietenkin johtuu perusteellisesta opiskelustasi", vastasi
d'Artagnan. "Kas niin, tulehan nyt."

"Mutta", esteli Portos, "lupaukseni herra Fouquetille?"

"Mikä niin?"

"Etten lähde Saint-Mandésta hänelle ilmoittamatta."

"Voi, hyvä Portos, oletko nyt hajamielinen!" oudoksui d'Artagnan.

"Kuinka niin?"

"Sinähän tulet Fontainebleaun linnaan, vai mitä?"

"Niin."

"Siellähän tapaat herra Fouquetin?"

"Kyllä."

"Luultavasti kuninkaan luona."

"Kuninkaan luona", toisti Portos majesteettisesti.

"Ja sinä astut hänen luokseen sanoen: 'Teidän ylhäisyytenne, minulla on
kunnia ilmoittaa teille, että tulen nyt Saint-Mandésta'."

"Ja", lisäsi Portos yhä majesteettisesti, "nähdessään minut
Fontainebleaussa kuninkaan luona ei herra Fouquet voi sanoa minun
valehtelevan."

"Olin juuri avaamassa suuni sanomaan samaa, hyvä Portos, mutta sinä
ehätät kaikessa edelleni. Voi, Portos, kuinka onnellinen luonne sinulla
onkaan, -- ei paina sinua ikä!"

"Eipä erityisesti."

"Asia on siis puhuttu."

"Niin kai sitten."

"Sinulla ei ole enää mitään epäröimistä?"

"Ei pitäisi olla."

"Niinpä siis vien sinut matkassani."

"Hyvä juttu! Lähden toimittamaan hevoseni satuloiduiksi."

"Onko sinulla hevosia täällä mukanasi?"

"On viisi."

"Jotka olet toimittanut tänne Pierrefondsista?"

"Ei, herra Fouquet on lahjoittanut ne minulle."

"Mutta, hyvä Portos, me emme kahteen mieheen tarvitse viittä hevosta;
sitäpaitsi minulla on jo kolme Pariisissa, ja kahdeksassa olisi ihan
liikaa."

"Siinä ei olisi liikaa, jos minulla olisi saattueeni täällä, mutta
valitettavasti on heidät pitänyt jättää!"

"Sinä kaipaat palvelijoitasi?"

"Kaipaan etenkin Mousquetonia. Mousquetonin puutetta tunnen alati."

"Sinulla on verraton sydän!" sanoi d'Artagnan; "mutta kuule neuvoani:
jätä vain tänne kaikki hevosesi, niinkuin jätit sinne Mousquetonin."

"Minkätähden?"

"Syystä että tuonnempana, näes..."

"No?"

"Ka, tuonnempana saattaa olla hyväkin, että sinä et ole vastaanottanut
mitään herra Fouquetilta."

"Nyt en ymmärrä sinua", sanoi Portos.

"Ei tarvitsekaan."

"Kuitenkin..."

"Selitän sen sinulle myöhemmin, Portos."

"Lyönpä vetoa, että se on politiikkaa."

"Ja vielä korkeinta laatua."

Portos taivutti päänsä politiikalle; hetkisen mietittyään hän sitten
lisäsi:

"Tunnustan sinulle suoraan, d'Artagnan, että minä en ole mikään
politikko."

"Sen kyllä tiedän, hiisi vieköön!"

"Mutta ei voi sentään tietää, mihin kohtalo miestä ajaa. Olet itse
sanonut minulle, että ihmisellä on erilaisia aikoja, ja minäkin olen
huomannut sen. On päiviä, jolloin tuntuu vähemmän hauskalta vaihtaa
miekaniskuja kuin muulloin."

"Niin kyllä minustakin."

"En silti juuri usko kuolettaviin iskuihin."

"Perhanassa, olethan sentään itsekin surmannut ihmisiä!"

"Kyllä, mutta minuun ei asevoima ole niin pahasti ottanut."

"Se on todellakin pätevä huomautus."

"Sentähden en usko konsaan kuolevani miekanterään tai pyssynluotiin."

"Et siis pelkää mitään?... Ahaa, kenties vettä?"

"Ei, minähän uin kuin saukko."

"Horkkaako ehkä?"

"Sitä minulla ei ole milloinkaan ollut, enkä usko sitä milloinkaan
saavani, mutta sanonpa sinulle erään seikan..."

Portos alensi ääntänsä.

"Sano pois", kehoitti d'Artagnan, sovittaen sävynsä ystävän mukaan.

"Tunnustan sinulle", ilmaisi Portos, "että pelkään politiikkaa ihan
kamalasti."

"Hoh, turhia!" huudahti d'Artagnan.

"Älä sano!" jyräytti nyt Portos mahtavalla bassolla. "Olen nähnyt hänen
ylhäisyytensä kardinaali de Richelieun ja hänen ylhäisyytensä
kardinaali de Mazarinin; toisen politiikka oli punaista, toisen mustaa.
En ole milloinkaan ollut sen paremmin tyytyväinen toiseen kuin
toiseenkaan laatuun: edelliseen kuului katkaista kaula sellaisilta
miehiltä kuin de Marillacilta, de Thoulta, Cinq-Marsilta, Chalaisilta,
Bouttevillelta, Montmorencylta, ja toisen mukaista oli hakata maahan
joukoittain frondelaisia, joita mekin olimme, veikkoseni."

"Joita me päinvastoin emme olleet", oikaisi d'Artagnan.

"Olimme tietenkin, sillä joskin paljastin miekkani kardinaalin
puolella, jakelin iskuja vain kuningasvallan tukemiseksi."

"Sinä olet kunnon mies, Portos!"

"No niin, tuommoisten huomioiden perusteella minä pelkään politiikkaa
siinä määrin, että jos nyt tässä piilee mitään valtiollista, minä
mieluummin pyörrän takaisin Pierrefondsiin."

"Saattaisit tehdäkin siinä oikein, jos niin olisi asian laita; mutta
minun seurassani, hyvä Portos, ei ole puhettakaan politiikasta, se on
selvä totuus. Sinä olet työskennellyt Belle-Islen linnoittamisessa;
kuningas tahtoo tuntea sen taitavan insinöörin, joka on ne työt
suorittanut; sinä olet vaatimaton kuten kaikki todella ansiokkaat
miehet, ja Aramis kenties tahtoo panna sinun kynttiläsi vakan alle;
mutta silloin minä tapaan sinut ja selitän asian, vedän sinut esille,
ja kuningas palkitsee sinua, -- siinä kaikki minun politiikkani."

"Ja minun myös, _morbleu_!" vakuutti Portos ojentaen d'Artagnanille
kätensä.

Mutta d'Artagnan tunsi vanhastaan Portoksen kouran; hän tiesi, että
tavallinen käsi paroonin viiden sormen vangiksi joutuneena ei
rutistumatta pääsisi pihdeistä. Sentähden hän ei antanutkaan
ystävälleen kättä, vaan nyrkin, ja Portos ei edes huomannut tätä
varokeinoa. Sitten he kaksistaan lähtivät Saint-Mandésta.

Vartiopalvelijat kyllä pistivät päänsä yhteen ja supattelivat
toisilleen huomautuksia, jotka d'Artagnan hyvin ymmärsi, mutta hän
varoi tulkitsemasta niitä Portokselle.

-- Ystävämme, -- ajatteli hän, -- oli koreasti Aramiksen vankina. Saa
nähdä, mitä seurauksia tämän salaliittolaisen vapauttamisesta koitunee!



143.

Rotta ja juusto.


D'Artagnan ja Portos samosivat jalkaisin, kuten d'Artagnan oli tullut.

Kun muskettisoturien kapteeni astui edellä _Kultaisen Huhmaren_
myymälään ja ilmoitti Planchetille, että parooni du Vallon oli tulossa
mukaan heidän retkeilylleen, ja kun sitten Portos sisälle työntyessään
huiskautti hattunsa töyhdöllä puukynttilä-kyltin kalisemaan oven
päällä, häiritsi joku tuskallinen aavistus sitä raton odotusta, joka
seuraavan päivän varalle virkisti Planchetin mieltä.

Mutta maustekauppiaallamme oli kultainen sydän sen hyvän ajan
kallisarvoisena jäännöksenä, jollaisena nuoruuden päivät ainiaan
kuvastuvat ihmisen vanhetessa ja esi-isien vanhuus hänen ollessaan
vielä nuori. Sisällisestä väristyksestään huolimatta, jonka Planchet
taltutti yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, hän siis tervehti
Portosta sydämellisen kunnioittavasti. Tämä oli alussa hieman jäykkä
säätyeroituksen takia, joka siihen aikaan oli hyvin suuri paroonin ja
maustekauppiaan välillä, mutta suli piankin hyväntuulisen
tuttavalliseksi, kun havaitsi Planchetin esiintyvän peräti kohteliaasti
ja ymmärtäväisesti. Hän oli hyvillään etenkin siitä, että hänelle
suotiin tai oikeanimin tarjousi vapaus kaivella isoilla kourillaan
hedelmä- ja makeislaatikoita, manteli- ja pähkinäsäkkejä sekä
rusinakukkuja. Kunnon kauppias saikin niin ollen turhaan kehoitella
harvinaista vierastansa nousemaan välikertaan; Portos valitsi
vakinaiseksi olopaikakseen myymälän, joutuessaan asustamaan
maustekauppiaan luona ehtoopäivän, ja siellä hänen sormensa varsin
vikkelästi kopeloivat aina käsille, mitä vain nenä vainusi tai silmä
näki.

Mehevät Provencen viikunat, maukkaat lambert-pähkinät, muhkeat
Tourainen luumut kiinnittivät Portoksen mieltä niin hyvin, että hän
maisteli niitä viisi tuntia yhteen menoon. Myllynkivinä rauskuttelivat
hänen hammasrivinsä rikki luuhedelmien kiviä, joista lattia peittyi
narskumaan kävelijäin jaloissa; huulet riipivät kerrallaan runsaita
sinipunaisia muskattirypäle-terttuja, joista solui marjoja nieluun
puolen naulan erinä. Puotipalvelijat olivat kauhuissaan kyyristyneet
loukkoon ja katselivat toisiaan rohkenematta hiiskahtaakaan. He eivät
tunteneet Portosta eivätkä olleet milloinkaan nähneet häntä. Se
jättiläisten rotu, joka oli kantanut Hugo Capetin, August Filipin ja
Frans I:n viimeisiä haarniskoja, alkoi jo tyyten hävitä. Sentähden he
ihmettelivätkin itsekseen, eikö heidän edessään ollut sadun ihmissusi,
joka aikoi suoltaa pohjattomaan mahaansa Planchetin koko varastot,
kaikki tynnyrit ja laatikot tyhjilleen.

Nakertaessaan, haukkoessaan, murskatessaan, imiessään ja ahmiessaan
huomautteli Portos silloin tällöin maustekauppiaalle:

"Teillä on hyvää tavaraa, Planchet-ystäväiseni."

"Ei pitkällekään, jos tätä kestää", mutisi ensimmäinen puotipalvelija,
jonka Planchet oli luvannut ottaa seuraajakseen. Ja epätoivoissaan hän
lähestyi Portosta, jonka ruho sulki tien puotikamarista myymälään. Hän
toivoi saavansa täyttymättömän makustelijan nousemaan ja siten
kääntävänsä tämän harrastukset muuhun hommaan.

"Mitä tahdot, ystäväiseni?" kysyi Portos suopeasti.

"Haluaisin päästä tästä ohi, monsieur, ellei siitä ole teille liiaksi
vaivaa."

"Pitäähän kulkemaan päästä", sanoi Portos, "eikä siitä ole minulle
vähintäkään haittaa."

Samassa hän tarttui puotipalvelijaa vyötäisistä, nosti hänet ilmaan ja
laski hiljaa alas toiselle puolelleen, yhä myhäillen leppoisan
kohteliaasti. Säikkyneen puotipalvelijan jalat pettivät Portoksen
asettaessa hänet lattialle, niin että hän lyyhistyi taaksepäin
korkkikasalle. Nähdessään kuitenkin, kuinka säyseä tämä jättiläinen
oli, uskalsi hän yrittää uudestaan.

"Voi, olkaa varuillanne, monsieur!" sanoi hän.

"Mitä pitäisi varoa, hyvä mies?" kysyi Portos.

"Voi saada poltteen ruumiiseensa."

"Kuinka niin, ystäväiseni?" tiedusti Portos.

"Nuo ovat kaikki kuumentavia aineksia, monsieur."

"Mitkä ainekset?"

"Rusinat, pähkinät, mantelit."

"Niin, mutta jos mantelit, pähkinät ja rusinat ovat kuumentavia..."

"Se on kieltämätöntä, monsieur."

"Niin jäähdyttäähän hunaja."

Hän ojensi kätensä avonaista hunajanassakkaa kohti, pistäen siihen
kauhan, jolla ostajia palveltiin, ja siemasi kelpo kulauksena puolen
naulan verran tuoretta mettä.

"Nyt pyytäisin sinua tuomaan vettä, hyvä ystävä", sanoi hän sitten.

"Sangolla, monsieur?" kysyi puotipalvelija teeskentelemättömästi.

"Ei, kyllä karahvillinen riittää", vastasi Portos hyväntahtoisesti.

Hän asetti karahvin suulleen niinkuin torvenpuhaltaja soittimensa ja
tyhjensi sisällön yhdellä henkäyksellä.

Planchetilla vavahtelivat kaikki ne tuntojänteet, jotka vastasivat
omistuksen ja itserakkauden sielullisia säikeitä. Vanhanaikaisen
vieraanvaraisuuden kelpo edustajana hän oli kuitenkin vain
haastelevinaan hyvin huomaavaisesti d'Artagnanin kanssa ja hoki
alituiseen:

"Voi, monsieur, tämä oli minulle suuri ilo!... oi, monsieur, osoititte
minulle liiallista kunniaa!"

"Mihin aikaan illastamme, Planchet?" kysyi Portos; "minua jo
hiukaisee."

Vanhempi kauppa-apulainen liitti kätensä ristiin. Toiset kaksi ryömivät
myymäläpöydän suojaan, vaistomaisesti peläten, että Portos kenties
mielisi tuoretta lihaa.

"Me syömme täällä vain keveän aterian", sanoi d'Artagnan, "ja
illastamme varsinaisesti vasta Planchetin huvilassa."

"Ahaa, me lähdemme siis teidän maataloonne, Planchet?" virkkoi Portos;
"sitä parempi!"

"Te olette minulle kovin suosiollinen, herra parooni."

_Herra parooni_ teki suurenmoisen vaikutuksen puotipalvelijoihin, jotka
hämmästelivät tuollaista ruokahalua yhä enemmän, kun se elätti niin
ylhäistä henkilöä. Toiselta puolen se arvonimi rauhoittikin heitä. He
eivät olleet milloinkaan kuulleet ihmissudesta puhuttavan _herra
paroonina_.

"Otankin vähän korppuja eväiksi", sanoi Portos huolettomasti ja
tyhjensi ruukullisen maustekorppuja nuttunsa avariin taskuihin.

"Puotini on pelastunut!" henkäisi Planchet.

"Niin, kuten se juusto", huomautti ensimmäinen puotipalvelija.

"Mikä juusto?"

"Se hollanninjuusto, johon rotta oli nakertanut tiensä, niin että
meille jäi pelkkä kuori."

Planchet silmäsi ympärilleen, ja nähdessään mitä Portoksen hampailta
oli säästynyt katsoi hän vertauksen liioitelluksi.

Vanhempi kauppa-apulainen luki isäntänsä silmistä, mitä tämä ajatteli.

"Varokaa, ettei hän tule toistamiseen", kuiskasi hän.

"Teillä on kai hedelmiä?" sanoi Portos noustessaan välikertaan, johon
pikku iltanen ilmoitettiin katetuksi.

-- Voi! -- ajatteli maustekauppias ja loi d'Artagnaniin rukoilevan
katseen, jonka tämä puolittain oivalsikin.

Aterian jälkeen suoriuduttiin taipaleelle.

Oli jo myöhä, kun nämä kolme ratsastajaa, jotka olivat kuuden aikaan
lähteneet Parisista, saapuivat Fontainebleaun katukiveykselle.

Matka oli kulunut hauskasti haastellen. Portos viihtyi varsin hyvin
Planchetin seurassa, kun tämä osoitti hänelle suurta kunnioitusta
ja innokkaasti puheli hänelle niityistään, metsistänsä ja
kaniinitarhoistaan. Portoksella oli tilanomistajan harrastukset ja
ylpeä kiintymys maatalouteen. Nähdessään noiden kahden joutuneen
vilkkaasti juttusille ratsasti d'Artagnan toiselle puolelle tietä,
heitti ohjakset hevosen kaulalle riippumaan ja irtausi koko maailmasta
kuten Portoksesta ja Planchetistakin.

Kuu lipui hiljaa metsän sinertävien lehvien lomitse. Tasangon suloiset
tuoksut kohosivat hevosten sieraimiin ja saivat elukat korskumaan
virmasti hypähdellen.

Portos ja Planchet alkoivat keskustella heinänteosta.

Planchet kertoi Portokselle, että hän kypsyneemmällä iällä oli kyllä
jättänyt syrjään maanviljelyksen ja antautunut kauppahommiin, mutta hän
oli viettänyt lapsuutensa Picardiessa, sen kauneilla apilasmailla,
missä ruoho ylettyi polviin, sekä vihreiden, punahedelmäisten
omenapuiden siimeksessä, ja hän oli vakaasti vannonut palaavansa
luontoon heti kun saisi varman taloudellisen pohjan, päättääkseen
päivänsä kuten oli aloittanutkin, -- mahdollisimman lähellä maata, joka
kuitenkin viimein korjaa puoleensa kaikki ihmiset.

"Kas, kas", sanoi Portos, "vetäydyttekin rauhaan siis jo piakkoin, hyvä
herra Planchet?"

"Kuinka niin?"

"Näyttehän olevan hyvässä vauhdissa sievoisen omaisuuden
hankkimiseksi."

"No, kyllä minua on vedellyt", myönsi Planchet.

"Sanokaahan minulle, kuinka pitkälle kunnianhimonne ulottuu ja minkä
summan olette arvioinut peräytymisenne ehdoksi?"

"Herra parooni", sanoi Planchet vastaamatta kysymykseen, "tässä
pahoittaa nyt mieltäni muuan seikka, niin mielenkiintoinen kuin se
muuten onkin kauppamiehelle."

"Mikä niin?" kysyi Portos katsahtaen taaksensa ikäänkuin nähdäkseen,
mikä huolestutti Planchetia, ja torjuakseen häneltä sen kiusan.

"Entiseen aikaan", huomautti maustekauppias, "te puhuttelitte minua
vain lyhyeen Planchetiksi ja silloin olisitte sanonut: 'Miten pitkälle
ulottuu kunnianhimosi, Planchet, ja paljonko sinulla pitäisi olla ennen
kuin luovut liikkeestäsi?'"

"Aivan oikein, totta kyllä; niin olisin menneinä päivinä sanonut",
vastasi rehellinen Portos hienotuntoisen hämmentyneesti, "mutta siihen
aikaan..."

"Siihen aikaan minä olin herra d'Artagnanin lakeija, tahdoitte sanoa?"

"Niin."

"No, ka, jos en nyt olekaan enää suorastaan hänen lakeijansa olen
vieläkin hänen palvelijansa, ja sitäpaitsi minulla on sittemmin..."

"Mitä, Planchet?"

"Minulla on sittemmin ollut kunnia olla hänen yhtiökumppaninaan."

"Ohhoh!" äännähti Portos. "Mitä! Onko d'Artagnankin ryhtynyt
maustekauppaan?"

"Ei, ei", selitti d'Artagnan, jonka nämä sanat herättivät unelmistaan
ottamaan osaa keskusteluun niin nokkelasti ja nopeasti kuin hänen
sielunsa ja ruumiinsa toiminta aina esiintyi. "D'Artagnan ei ole
ryhtynyt maustekauppaan, mutta Planchet on puuttunut politiikkaan, niin
päin on asia."

"Niin", lausui Planchet ylpeän tyytyväisesti, "me olemme suorittaneet
yhdessä pikku hankkeen, joka tuotti minulle satatuhatta ja herra
d'Artagnanille kaksisataatuhatta livreä."

"Kas peijakasta!" sanoi Portos ihailevasti.

"Ja sentähden, herra parooni", jatkoi maustekauppias, "minä pyydän
teitä uudestaan puhuttelemaan minua Planchetiksi ja sinuttelemaan kuten
muinoinkin. Ette voi uskoa, kuinka suuresti se ilahduttaisi mieltäni."

"Sen teen, jos niin on asia, kunnon Planchet", lupautui Portos.

Ja ratsastaessaan ihan Planchetin vieressä hän kohotti kätensä
taputtaakseen häntä olkapäälle sydämellisen ystävyyden merkiksi.
Onneksi hevonen liikahti samassa hiukan syrjään, niin että paroonin
käsi mätkähtikin Planchetin ratsun lautasille. Eläimeltä luhistuivat
polvet koukkuun.

D'Artagnan alkoi nauraa, ajatellen ääneen:

"Ole varuillasi, Planchet, sillä jos Portos alkaa pitää sinusta liian
paljon, niin hän taputtaa sinua, ja sellaisiin hyväilyihin sinä
litistyt, sillä Portos on yhä julman voimakas, näetkös."

"Oh", vastasi Planchet, "Mousqueton ei ole kuollut, ja kuitenkin herra
parooni pitää hänestä hyvin paljon."

"Se on totinen tosi", myönsi Portos huokaisten niin että kaikki kolme
hevosta yhtaikaa karkasivat pystyyn; "tänä aamunakin sanoin
d'Artagnanille, kuinka kovasti kaipaan Mousquetonia. Mutta sanohan
minulle, Planchet..."

"Kiitos, herra parooni, kiitos!"

"Annahan olla, kelpo poikaseni! Montako tynnyrinalaa sinulla on
puistoa?"

"Puistoa?"

"Niin. Sitten arvioitset minulle niittymaat ja metsät."

"Missä, monsieur?"

"Kartanosi alueella."

"Mutta, herra parooni, eihän minulla ole kartanoa, ei puistoja, ei
niittyjä eikä metsääkään."

"Mitä sinulla sitten on?" kysyi Portos; "ja miten siis puhutkaan
maatilastasi?"

"Minä en ole sanonut sitä maatilaksi, herra parooni", vastasi Planchet
jossakin määrin nöyrtyneenä, "vaan pienoiseksi huvilapaikakseni vain."

"Ahaa, minä ymmärrän!" tuumasi Portos; "sinä olet pidättyväinen
puheissasi."

"Ei, herra parooni, minä sanon silkan totuuden: minulla on ainoastaan
kaksi vierashuonetta pöksässäni."

"Mutta missä sinun vieraasi siis kävelevät?"

"Ensiksikin kuninkaan metsässä, joka on hyvin kaunis."

"Niin, se on tosiaankin komeata metsää", vahvisti Portos; "melkein yhtä
komeata kuin minun metsäni Berryssä."

Planchetin silmät suurenivat.

"Onko teillä metsä, joka vetää vertoja Fontainebleaun metsälle, herra
parooni?" sopersi hän.

"On oikeastaan kaksikin, mutta berryläiseen alueeseen olen enemmän
mieltynyt."

"Mistä syystä?" kysyi Planchet hyvin nöyrästi.

"Sentähden etten ole vielä saanut tutkituksi sen koko pinta-alaa, ja
toisekseen, koska siellä ihan vilisee salametsästäjiä."

"Mutta mitenkäs se riistanvarkaiden paljous voi saattaa teille metsän
niin mieluisaksi?"

"No, katsos, ne pyytävät minun riistaani ja minä metsästän heitä;
rauhan aikana se on minulle pienoiskuva sodasta."

Tähän kohtaan oli keskustelu ehtinyt, kun Planchet katsahtaessaan ylös
näki Fontainebleaun ensimmäiset talot jyrkkinä ääriviivoina
kuvastumassa taivasta vasten, samalla kun tiheästä ja muodottomasta
ainejoukosta yleni linnan terävähuippuinen katto, jonka liuskakivet
kimmelsivät kuunvalossa kuin suunnattoman kalan suomut.

"Hyvät herrat", sanoi Planchet, "minulla on kunnia ilmoittaa, että
olemme nyt Fontainebleaussa."



144.

Planchetin huvila.


Ratsastajat kohottivat katseensa ja huomasivat, että kunnon Planchet
oli puhunut täsmälleen totta. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat
Lyon-kadulla vastapäätä _Komean Riikinkukon_ majataloa. Tuuheiden
seljapensaiden ja orapihlajain rivi muodostui humalasalkojen tukemana
läpipääsemättömäksi tummaksi aidaksi, jonka sisäpuolella näkyi
valkoinen, tiilikattoinen talo leveine räystäineen. Ikkunoista oli
kaksi kadun puolella, molemmat nyt pimeinä. Näiden keskivälin kohdalla
oli pieni veräjä pilarien kannattamalla katoksella suojattuna; sen
korkean kynnyksen yli kulki talon tavallinen pääsytie.

Planchet laskeusi maahan ikäänkuin aikoen kolkuttaa veräjään, mutta
näkyi muuttavan mielensä, tarttui hevosta suitsista ja talutti sitä
kolmisenkymmentä askelta edemmäksi. Molemmat matkakumppanit seurasivat
häntä. Tultiin ajoportille; isäntä painoi sen ainoaksi pitimeksi
asetettua puusalpaa ja työnsi toisen puoliskon auki. Vetäen hevosta
perässään hän astui edellä pienelle pihalle, missä tuore lannan haju
ilmaisi navetan läheisyyttä.

"Täällä on ihana tuoksu", sanoi Portos äänekkäästi, laskeutuessaan alas
satulasta; "voisinpa totisesti uskoa olevani Pierrefondsin
takapihalla."

"Minulla on ainoastaan yksi lehmä", kiirehti Planchet vaatimattomasti
valaisemaan.

"Minulla on kolmekymmentä", ilmoitti Portos, "tai oikeastaan en niiden
lukua tarkoin tiedäkään."

Molempien ratsastajien tultua sisälle Planchet sulki portin heidän
jälkeensä. D'Artagnan, joka oli ainaisen ketterästi hypännyt maahan,
hengitti täysin vedoin maalaisilmaa, ja hyvillään kuin vihreitä
niittyjä ihasteleva pariisilainen nyppäsi hän toiseen käteensä kuusaman
lehvän ja toiseen ruusun. Portos oli saanut hyppysiinsä muutamia
herneenkiehkuroita, joita kiemurteli salkoristikossa, ja hän pisteli
kokonaisia palkoja makupaloikseen suihinsa. Planchet meni pieneen
vajaan herättämään raihnasta ukkoa, joka nukkui sammalvuoteella, vanha
nuttu peitteenään. Köyryselkäinen maalainen tervehti tulijaa heti
isäntänä, maustekauppiaan suureksi mielihyväksi.

"Vie hevoset talliin, äijäseni, ja syötä hyvin", käski Planchet.

"Kyllä vain... kyllä minä!" vastasi vanhus. "Ja noin komeat eläimet!
Niiden sietääkin saada apetta ihan pakahtuakseen."

"Älä nyt helkkarissa, hyvä mies", puuttui d'Artagnan puheeseen;
"kohtuutta tässä tarvitaan. Kauroja ja silppua, ei mitään muuta."

"Ja raikasta vettä minun hevoselleni", määräsi Portos, "sillä se tuntui
joutuvan kovin lämpimiinsä."

"Olkaa vain huoletta, hyvät herrat", huomautti Planchet; "ukko Célestin
on ollut santarmina Ivryssä. Hän ymmärtää kyllä hevosten hoitoa;
tulkaahan taloon, tulkaa."

Hän vei ystävykset tuuhealehväistä kujaa pitkin vihannestarhan ja
apilastilkkusen halki pieneen puutarhaan, jonka takaa itse rakennus jo
oli näyttänyt heille varsinaista kadunpuolista julkisivuaan. Lähemmäksi
tultaessa saattoi alakerran kahdesta avoimesta ikkunasta jo nähdä
Planchetin kamariin, kun pöydälle sytytetty lamppu osoitteli tätä
huonetta kauas puutarhaan hymyilevänä rauhan, viihtymyksen ja
rattoisuuden perikuvana. Kaikkialla, missä se valoi hohdettaan
jollekulle vanhalle fajanssiesineelle, puhtauttaan kiiltelevälle
huonekalulle tai seinässä riippuvalle aseelle, kaikkialla se kohtasi
puhtaalle kirkkaudelleen puhtaan valoheijastuksen, joka antoi esineille
herttaisen lämpöisyyden vaikutelman.

Jasmiinien ja piippuruohojen reunustamista ikkuna-aukoista näkyi lampun
loisteessa siten myös huikaisevan lumivalkoinen damastinen pöytäliina
kahdelle hengelle katettuna. Kellertävä viini välkkyi pitkässä,
särmäiseksi hiotussa kristallipullossa, ja suuressa, sinisessä,
hopeakantisessa fajanssiruukussa vaahtosi omenaolutta. Lähellä pöytää
uinaili korkeaselkäisessä nojatuolissa noin kolmenkymmenen ikäinen
nainen, jonka kasvot säihkyivät terveyttä ja raikkautta. Hänen
helmassaan oli iso punaisenruskea kissa kiertynyt keräksi, koukistaen
käpälät alleen, ja mirrien luonteenomaisella tavalla siinä kehrätessään
puoleksi ummistunein silmin se selvästi haastoi: Minä olen
täydellisesti onnellinen.

Ystävykset pysähtyivät ikkunan eteen ihastuneen hämmästyksen
naulitsemina, joka täytti Planchetin sielun hiljaisella riemulla.

"Voi, sinua veitikkaa!" sanoi d'Artagnan; "nyt ymmärrän, mikä sinua
vetää retkillesi!"

"Ja onpa siinä huikean valkoista aivinaa!" sanoi Portos jyrisevällä
äänellä, joka säikäytti kissan pakosalle ja hätkähdytti emännöitsijän
hereille. Planchet vei nyt vieraansa varsin arvokkaasti huoneeseen,
johon pöytä oli katettu, ja tervehti:

"Salli minun, kultaseni, esitellä sinulle herra chevalier d'Artagnan,
suojelijani."

D'Artagnan tarttui naisen käteen hovimiehen tavoin ja niin ritarillisen
soreasti kuin olisi siinä tutustunut Madameen.

"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Planchet.

Portoksen juhlalliseen kumarrukseen olisi itse Itävallan Anna ollut
tyytyväinen, tai muutoin häntä olisi sanottu kovin vaateliaaksi.

Nyt oli Planchetin vuoro. Hän syleili mielitiettyänsä hyvinkin
sydämellisesti, ensin kuitenkin puolustautuvalla eleellä näyttäen
pyytävän vieraitten herrain lupaa siihen. Näillä ei tietysti ollut
mitään sitä vastaan.

D'Artagnan onnitteli Planchetia.

"Kas siinä mies, joka osaa järjestää elämänsä!" sanoi hän.

"Monsieur", vastasi Planchet hymyillen, "elämä on pääoma, joka ihmisen
on sijoitettava mahdollisimman edullisesti..."

"Ja sinä korjaat siitä hyvää korkoa", tokaisi Portos nauraen niinkuin
ukkonen jyrisee.

Planchet astui takaisin emännöitsijänsä luo.

"Rakas ystäväiseni", sanoi hän, "nämä kaksi herrasmiestä ovat paljon
vaikuttaneet elämääni. Olen usein maininnut heidän nimeään sinulle."

"Ja vielä kahta muutakin", virkkoi nainen ilmeisellä flaamilaisella
korostuksella.

"Onko rouva hollantilainen?" kysyi d'Artagnan, Portoksen kiertäessä
viiksiään, kuten d'Artagnan huomasi, hän kun tavallisesti tarkkasi koko
ympäristöään.

"Ei, olen Antwerpenistä", vastasi nainen.

"Ja hänen nimensä on Gechter", ilmoitti Planchet.

"Mutta sinä et kai puhuttele rouvaa siksi?" sanoi d'Artagnan; "minusta
tuntuu kuin sellainen nimi vanhentaisi häntä joka kerta kun sitä
käyttäisit."

"Ei, minun puheessani hän on Trüchen."

"Sievä nimi", kiitti Portos.

"Trüchen", jatkoi Planchet, "tuli luokseni Flandriasta hyveineen ja
rahasäästöineen, joita oli kaksituhatta floriinia. Hän oli paennut
kelvottoman aviomiehen luota, joka pieksi häntä. Picardielaisena olen
aina pitänyt naapuri-maakunnan -- Artoisin -- tyttäristä, ja Artoisista
on Flandriaan vain kukon askel. Hän tuli valittamaan kummi-isälleen,
joka oli minun edeltäjäni Rue des Lombardsin varrella; hän pani
liikkeeseeni kaksituhatta floriiniansa, jotka toimitin tuottaviksi,
niin että summa on nyt kasvanut kymmeneksituhanneksi."

"Hyvä, Planchet!"

"Hän on vapaa, hän on varakas, hänellä on oma lehmä, apunaan
palvelijatar ja ukko Célestin. Hän ompelee minulle kaikki paitani,
kutoo sukkani, tapailee minua vain kahdesti kuukaudessa ja
vaatimattomuudessaan pitää itseään onnellisena."

"Olen todella perin onnellinen", vakuutti Trüchen hyvin avomielisesti.

Portos kiersi viiksiensä toista puoliskoa ylöspäin.

-- Mitä lempoa! -- ajatteli d'Artagnan, -- olisikohan Portoksella jo
heti aikeita...?

Siekailematta Trüchen ryhtyi toimekkaaksi emännäksi ja hoputti
palvelijattarensa avukseen, järjestäen vielä kahdelle hengelle tilat
pöytään ja toimittaen esille oivallisia ruokalajeja, jollaisilla saa
illallisesta kemut ja kemuista juhlan. Siinä oli tuoretta voita,
suolattua häränlihaa, anjovista ja makrillia, kaikkia Planchetin
myymälän herkkuja. Maaseutu tarjosi omina lisinä kananpoikia,
vihanneksia, monenlaista tuoretta kalaa ja metsänriistaa, ja
kostukkeeksi Planchet kantoi kellarista kymmenen viinipulloa, joita
peitti paksu, harmaa tomukerros. Tämä näky virkisti erityisesti
Portoksen sydäntä.

"Minun onkin nälkä", sanoi hän murhaavin katsein istuutuen Trüchenin
viereen. D'Artagnan asettui hänen toiselle puolelleen, samalla kun
Planchet vaatimattomana ja hilpeänä otti sijansa vastapäätä.

"Älkää panko pahaksenne, hyvät herrat", huomautti hän, "jos Trüchen
aterioidessamme nousee useinkin pöydästä; hänen on pidettävä huolta
yösijoistanne."

Emännöitsijä pistäysikin monta kertaa tehtäviinsä, ja yläkerrasta
kuului sänkyjen siirtelemistä kitisevillä pyörillään. Sillaikaa miesten
seurue söi ja joi, Portos parhaiten. Sitä reippautta kelpasi katsella.
Nuo kymmenen pulloa olivat tyhjinä, kun Trüchen palasi alas tuomaan
juustoa.

D'Artagnan oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa, kun Portos sitävastoin
oli hiukan höllentänyt omaansa. Tarinoitiin muinaisista taisteluista ja
laulettiin sydämen kyllyydestä. D'Artagnan esitti sitten uutta
pistäytymistä viinikellariin, ja kun Planchetin astunta ei enää ollut
yhtä varmaa kuin entiseen aikaan rintamassa, tarjousi muskettisoturien
kapteeni hänen seurakseen. He läksivät retkelleen loilotellen sellaisia
sepitelmiä, että ne olisivat karmineet flaamilaisen paholaisenkin
pintaa, ja jättäen Trüchenin pitämään Portokselle seuraa pöydässä.
Noiden kahden viinintuntijan tehdessä valintaansa talon uumenissa
kajahti ruokailuhuoneesta sellainen läiskäys kuin kahden huulen
rivakasti irtautuessa hyväillystä poskesta.

-- Portos kai luulee olevansa la Rochellessa, -- ajatteli d'Artagnan.

He toivat ylös uuden kantamuksen pulloja. Planchet ei laulelunsa
innossa nähnyt mitään, mutta d'Artagnan, jolla aina oli silmät auki,
huomasi heti, että Trüchenin vasen poski oli punaisempi kuin oikea.
Portos myhäili Trüchenin vasemmalla puolella ja kierteli viiksiään nyt
molemmin käsin yhtaikaa, emännöitsijänkin hymyillessä tälle muhkealle
herrasmiehelle.

Kipinöitsevä anjou-viini teki kolmesta kumppanuksesta ensin remuavia
tuulihattuja ja sitten jokeltavia taulapäitä. D'Artagnan vielä hädin
kykeni ottamaan kynttilän ja valaisemaan Planchetille tietä tämän omaan
huoneeseen ylös portaita. Planchet laahasi mukanaan Portosta, jota
Trüchen työnteli takaa, hyvin hilpeään mielialaan päässeenä hänkin.
D'Artagnan löysi itsenäisesti makuusijat ja otti selon vuoteista.
Portos retkahti omalle makuusijalleen ystävänsä riisumana, ja sitten
d'Artagnan heittäysi pitkäkseen omallensa, jupisten:

"_Mordioux_, olinhan vannonut, etten enää maistaisi tuota keltaista
viiniä, joka on kuin tulikiveä! Hyi, lempo, jos muskettisoturit
saisivat nähdä kapteeninsa tällaisessa tilassa!"

Ja vetäessään vuodeuutimia kiinni hän lisäsi:

"Onneksi ei niitä osu tähän taloon."

Planchet pääsi levolle Trüchenin kantamana, joka riisui hänet, lukitsi
ovet ja veti verhot eteen.

"Kyllä maalla on hauskaa", sanoi Portos ojentaen säärensä sängyn
jalkopään puhki. Mutta sitä räiskähdystä ei kukaan kuullut, -- niin
hauskaa oli Planchetin huvilassa pidetty.

Kello kahden aikaan yöllä koko talo kuorsasi.



145.

Mitä Planchetin huvilasta näki.


Päivän koittaessa kaikki kolme urhoamme vielä nukkuivat hyvässä
rauhassa. Trüchen oli sulkenut ikkunaluukut ihan kuin peljäten nousevan
auringon ensimmäisen tervehdyksen ehkä tekevän kipeätä heidän raukeille
silmilleen. Musta yö siis vielä vallitsikin Portoksen vuodeuutimien
takana ja Planchetin makuusijan silkkikatoksen alla, kun d'Artagnan
ensimmäisenä havahtui uteliaan auringonsäteen pilkistäessä ikkunasta ja
hypähti vuoteestaan vikkelänä kuin tahtoen joutua etummaisena
hyökkäykseen. Ja rynnäköllä hän valtasikin Portoksen huoneen, joka oli
hänen makuusuojansa vieressä. Kunnon jättiläinen uinaili omassa
ukkosenjyrinässään, ylväästi levitellen mahtavaa ruhoansa hämyssä,
turvonneet nyrkit valahtaneina vuoteen laidalta alas matolle.

D'Artagnan herätti kumppaninsa, joka jotensakin hyväntuulisena hieroi
silmiään. Sillävälin oli Planchetkin päässyt jalkeille ja tuli
toivottamaan hyvää huomenta kahdelle vieraalleen, jotka yhä hoippuivat
edellisen yön hummauksesta. Oli vielä varhainen aamu, mutta talossa jo
hyörittiin puuhakkaasti. Keittäjätär toimitteli armotonta teloitusta
kanatarhassa, ja ukko Célestin poimi kirsikoita puista.

Portos ojensi suopeasti kätensä Planchetille, ja d'Artagnan pyysi saada
syleillä Trücheniä. Tämä ei kantanut mitään kaunaa voitettuja kohtaan,
vaan lähestyi Portostakin, jolle suotiin sama suosionosoitus. Portos
muiskautti häntä kädelle syvään huokaisten. Sitten Planchet tarttui
ystävyksiä kädestä ja sanoi:

"Nyt näytänkin teille taloni; tullessamme oli täällä pimeä kuin
leivinuunissa, niin että me emme voineet nähdä mitään, mutta päiväseen
aikaan kaikki näyttää toiselta, ja toivoakseni se katsastelu maksaa
mielestänne vaivan."

"Aloittakaamme näköalasta", esitti d'Artagnan, "sillä se on minulle
aina mieluisinta katseltavaa; olen joutunut vakinaisesti oleskelemaan
kuninkaallisissa asunnoissa, ja ruhtinaat eivät kovinkaan huonosti
valitse näkökohtiansa."

"Näköalalle minäkin annan suuren merkityksen", virkkoi Portos. "Olen
Pierrefondsissa raivauttanut metsään neljä kujaa, jotka päättyvät
erilaisiin taustoihin."

"Minun taustani saatte heti nähdä", sanoi Planchet johtaen vieraansa
erään ikkunan ääreen.

"Kas, sehän on Lyon-katu!" huudahti d'Artagnan.

"Niin, kaksi ikkunaa esittää näin mitättömän nähtävän, -- pelkästään
tuon majatalon, joka hyörinässään ja melussaan on ikävä naapuri. Tällä
puolella oli neljäkin ikkunaa, mutta toiset kaksi katsoin parhaaksi
toimittaa umpeen."

"Siirrytään edelleen", ehdotti d'Artagnan.

He astuivat makuusuojien yhteiseen käytävään, ja Planchet työnsi
ikkunaluukut syrjään.

"Hei, hei!" ihastui Portos; "mikä tuolla onkaan?"

"Metsä", selitti Planchet; "siinä kyllä on viihdyttävä näköpiiri
ainiaan sankkana viiruna, joka keväisin hohtelee kellertävänä, tummenee
kesällä vihannaksi, syksyllä saa punaisia laikkuja, ja talvella peittyy
valkoiseksi."

"Se kyllä kelpaa, mutta samallahan se on esirippuna, joka estää
näkemästä loitommalle."

"Niin", myönsi Planchet, "mutta tuolta näkee..."

"Ahaa! Siinäpä on juhlallinen tanner!..." äännähti Portos. "Mutta...
mitä hittoa... ristejä, kivipatsaita --"

"Pahus, sehän on hautuumaa!" huudahti d'Artagnan.

"Aivan oikein", sanoi Planchet, "ja minä vakuutan, että se on hyvin
mielenkiintoinen paikka. Ei mene päivääkään jonkun joutumatta sinne
saatetuksi. Fontainebleau ei ole niinkään pieni pesä. Milloin sinne
ilmestyy nuoria, valkopukuisia neitosia lippuineen, milloin kaupungin
valtuusmiehiä tai varakkaita porvareita veisaajien ja kirkonpalvelijain
kera, ja toisinaan näkee töyhtöhattuisen upseerinkin."

"Minä en osaa viehättyä sellaiseen", tuumasi Portos.

"Ei se minustakaan ole erittäin hauskaa", yhtyi d'Artagnan.

"Mutta siitä saa hartaita ajatuksia", vastasi Planchet.

"No, sitä en kiellä."

"Täytyyhän meidän kaikkien kerran kuolla", jatkoi maustekauppias, "ja
olen jostakin lukenut mietelmän: 'On terveellistä ajatella kuolemaa.'"

"Kaiketi, miksei", myönteli Portos.

"Mutta", huomautti d'Artagnan, "terveellistä on toki myös kohdistaa
huomionsa luonnon kauneuteen, värikkäihin kukkasiin, vilppaihin
virtoihin, sinisiin vuorenhuippuihin, laidattomiin lakeuksiin..."

"Niin, en suinkaan niitä hylkisi, jos ne olisivat edessäni", selitti
Planchet. "Mutta saadessani täältä katsella vain tuota pikku
hautuumaata, joka sekin on kukitettu ruohomättäineen, Varjoisa ja
rauhallinen, minä tyydyn siihen ja ajattelen kaupunkilaisia,
esimerkiksi Rue des Lombardsin asukkaita, jotka päivittäin joutuvat
kuulemaan monen tuhannen vaununpyörän jyrinää ja hyvinkin
puolentoistasadantuhannen ihmisen jalankapsetta käytävillään."

"Elävien sentään", tokaisi Portos, "elävien!"

"Siksipä minulle juuri onkin lepona hiukan katsella kuolleita",
muistutti Planchet arasti.

"Tuo lemmon Planchet on syntynyt runoilijaksi yhtä hyvin kuin
maustekauppiaaksi", virkahti d'Artagnan.

"Monsieur", lausui Planchet, "olen niitä säyseitä olentoja, jotka
Jumala on luonut määräajaksi elämään ja havaitsemaan hyvät puolet
kaikissa maallisen olemassaolonsa ehdoissa."

D'Artagnan istuutui ikkunan luo ja alkoi mietiskellä maustekauppiaan
elämänkatsomuksen johdosta, joka tuntui hänestä pätevältä.

"_Pardieu_!" huudahti Portos; "meillehän jo aletaankin tuolla esittää
sitä huvinäytelmää. Eikö sieltä kuulu laulunkin hyminää?"

"Kyllä siellä veisataan", vahvisti d'Artagnan.

"Oh, se on vain köyhänhautaus", selitti Planchet halveksivasti.
"Ainoastaan virantoimitukseen kuuluva pappi, yksi kirkonvartija ja yksi
kuoropoika kirstun mukana. Se vainaja ei varmastikaan ole ollut maan
mahtavia."

"Niin, saattuetta ei ole ollenkaan."

"On sentään", oikaisi Portos, "tuolla takana kävelee joku mies."

"Se on totta, -- viittaan kääriytyneenä", huomasi d'Artagnan.

"No, eipä kannata katsella sitä toimitusta", arveli Planchet.

"Päin vastoin se kiinnittää minun mieltäni", vakuutti d'Artagnan
vilkkaasti nojaten kyynärpäillänsä ikkunalautaan.

"Kas vain, te jo tartutte kiinni", sanoi Planchet ilahtuen. "Niin kävi
minullekin: ensimmäisinä päivinä ihan tuskaannuin tekemään
ristinmerkkejä pitkin päivää, ja ainaiset virret tunkeusivat kuin
nauloina aivoihini; mutta sitten veisuu alkoi tuuditella minua, eikä
mikään lintusien livertely nyt viihdytä minua paremmin kuin tuo
hautuumaan laulu."

"Ei minusta ole siihen hupiin", arveli Portos; "minä lähden mieluummin
alas."

Planchet hypähti valmiina johdattamaan paroonin puutarhaan, tarjoten
hänelle kätensä.

"Mitä! Siihenkö sinä jäätkin?" oudoksui Portos silmätessään taaksensa
d'Artagnaniin.

"Niin, veikkoseni, niin; tulen jälkeenpäin."

"Ka, kai Herra d'Artagnan ei valitse hullummin", sanoi Planchet. "Joko
siellä haudataan?"

"Ei juuri vielä."

"Ahaa, niin, hauturi kiinnittää köysiä arkun ympäri... Mutta katsokaas,
tuolta kirkkomaan toiselta kulmalta tulee nainenkin."

"Niin, niin tekee, hyvä Planchet", haastoi d'Artagnan kiihtyneesti;
"mutta jätä minut vain, jätä, alan joutua terveellisiin mietteisiin,
älähän huoli häiritä."

Planchetin poistuttua d'Artagnan tiukasti tähysteli puolittain suljetun
ikkunaluukun takaa, mitä hänen edessään tapahtui.

Molemmat arkunkantajat olivat päästäneet paarihihnat irti ja soluttivat
taakkansa hautaan. Murheellisen kohtauksen ainoana katselijana seisoi
viittaan kääriytynyt mies muutaman askeleen päässä selin isoa
kypressiä vasten, pitäen kasvojansa kokonaan kätkettyinä hautauksen
toimittajilta. Viidessä minuutissa kirkon edustajat suoriutuivat
tehtävästään ja poistuivat haudan tultua luoduksi umpeen. Haudankaivaja
virkkoi heille jonkun sanan ja läksi itse perässä. Viitan suojelema
mies tervehti heitä ohimennessä ja pisti haudankaivajan kouraan jotakin
juomarahaksi.

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan; "se on totisesti Aramis!"

Muskettisoturin vanha ystävä oli tosiaan tunnettavissa tältä taholta,
mutta tuskin oli hän kääntänyt päänsä, kun tieltä hänen lähellään
kuului naisen askeleita ja hameen kahinaa. Hän kääntyi heti sille
suunnalle ja otti hatun päästänsä juhlallisen kunnioittavasti kuin
hovimies; sitten hän johti naisen muutamien kastanjapuiden ja
lehmuksien suojaan, jotka siimestivät pramealta näyttävää hautasijaa.

"No jo nyt otti lempo!" tuumi d'Artagnan; "Vannesin piispako
lemmenkohtauksessa! Hän on ainiaan sama abbé Aramis, joka öisin
retkeili teikarina Noisy-le-Secissä. Niin", lisäsi muskettisoturi,
"mutta hautuumaalla hän tietenkin harrastaa pyhää rakkautta!"

Ja paatunut kapteeni purskahti nauruun.

Puhelua kesti runsaasti puoli tuntia. D'Artagnan ei kyennyt näkemään
naisen kasvoja, kun tämä oli kääntynyt selin häneen; mutta hän saattoi
helposti havaita haastelijain jäykästä ryhdistä, muodollisista eleistä
ja taitavasti sovitellusta esiintymisestä yleensä, että he vuoroin
ahdistivat toistansa ja puolustausivat eivätkä suinkaan olleet siellä
rakkauttansa tulkitsemassa. Keskustelun lopulla nainen nousi seisoalle,
ja hän nyt niiasi syvään Aramiksen edessä.

"Ohoo!" mutisi d'Artagnan; "tämähän kuitenkin päättyy niinkuin
lemmenkohtaus!... Ensin polvistuu teikari, sitten neitonen tulee
suostutelluksi ja viimein rukoilee vuorostaan... Kuka tuo kaunoinen
onkaan? Antaisin yhden kynteni hänen näkemisestään."

Mutta se oli mahdotonta. Aramis poistui ensimmäisenä paikalta; sitten
nainen veti hilkan silmilleen ja läksi vastakkaiselle suunnalle.

D'Artagnan ei voinut enää hillitä itseään. Ensin hän hyökkäsi
Lyon-kadun puoliseen ikkunaan ja näki Aramiksen katoavan majataloon.
Sitten muskettisoturi vielä tuokion tarkkasi naista, joka nähtävästi
aikoi mennä metsänlaidassa odottaviin vaunuihin. Hän käveli hiljaa, pää
kumarassa ja mietteisiin vaipuneena.

"_Mordioux, mordioux_, minun pitää saada selko tästä naisesta", päätti
muskettisoturi, ja sen enempää ajattelematta hän riensi ulos
tavoittamaan tuntematonta. Matkalla hän hätimiten aprikoitsi, millä
keinoin saisi naisen pakotetuksi kohottamaan linnikkoansa.

-- Hän ei ole nuori, -- tuumi hän, -- ja hän on hienoston nainen. Mutta
tuon ryhdin minä hitto vieköön tunnenkin!

Kiireinen vauhti sai hänen kannuksensa ja saappaansa nostattamaan
katukivetykseltä sellaisen oudon hälytyksen, että hän ei muuta
apukeinoa tarvinnutkaan ongelman ratkaisemiseksi; nainen nimittäin
hätääntyen luuli olevansa takaa-ajettu, mikä olikin totta, ja kääntyi
päin tavoittajaansa.

D'Artagnan ponnahti tiepuoleen kuin olisi saanut haulipanoksen
pohkeisiinsa, kiersi kaaressa takaisin tielle ja mutisi
hämmennyksissään:

"Chevreusen herttuatar!"

Hän ei palannut huvilaan ennen kuin sai vanhan Célestinin vielä
kuulustamaan haudankaivajalta, kuka äsken oli haudattu.

"Fransiskaanilainen kerjäläismunkki vain", ilmoitti ukko, "jolla ei
ollut koiraakaan kumppaninaan tässä maailmassa ja saattajanaan
viimeiseen leposijaansa."

-- Jos niin olisi asia, -- ajatteli d'Artagnan, -- ei Aramis olisi
tullut maahanpanijaisiin saapuville. Uskollisen kiintymyksen puolesta
ei Vannesin piispa ole mikään koira, -- mutta vainun, vainun!



146.

Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta eriävät hyvinä
ystävyksinä.


Planchetin huvilassa eleltiin reimasti.

Portos katkaisi yhdet tikkaat ja kaksi kirsikkapuuta ja riisti
paljaiksi vadelmapensaat, mutta ei muka vyöltänsä päässyt kumartumaan
käsiksi mansikkoihin. Trüchen, joka oli jo tuttavallisella kannalla
jättiläisen kanssa, huomautti hänelle kuitenkin:

"Ei siinä vyö ole tiellä, vaan teidän vatsanne."

Ihastuksissaan Portos syleili Trücheniä, joka poimi hänelle
kukkurakourallisen mansikoita ja antoi muhkean vieraan syödä ne hänen
kädestään. D'Artagnan, joka oli tällöin saapunut puutarhaan, soimasi
Portosta laiskuudesta ja säälitteli itsekseen Planchetia.

Vankan aamiaisen nautittuaan väkevä parooni sanoi Trücheniä katsellen:

"Minä kyllä viihtyisin täällä pitempäänkin."

Trüchen hymyili.

Planchet teki samoin, mutta hiukan väkinäisesti.

"Sinun ei sovi, veikkoseni", muistutti silloin d'Artagnan, "Capuan
herkkujen takia unohtaa matkamme varsinaista päämäärää."

"Minun esittelemistäni kuninkaalle?"

"Niin juuri. Käväisen nyt kaupungilla valmistelemassa asiaa. Älä
sillaikaa liiku täältä, minä pyydän."

"Enpä toki!" huudahti Portos.

Planchet katsahti pelokkaasti d'Artagnaniin.

"Viivyttekö kauan poissa?" kysyi hän.

"En, hyvä ystävä, ja tänä iltana vapautan sinut kahdesta vieraasta,
jotka ovat sinulle hiukan liian vaivaloisia."

"Voi, herra d'Artagnan, kuinka saatattekaan sanoa niin?"

"Niin, katsos, sinulla on avara sydän mutta taloutesi on suppea. Joku
tosin voisi kahdenkin tynnyrinalan huvilatilalle ottaa vieraaksensa
kuninkaan ja mukavasti saada hänet hoivatuksi; mutta sinä et ole
syntynyt suurellisena miehenä sinä."

"Herra Portos ei sen paremmin", mutisi Planchet.

"Hän on tullut siksi myöhemmin, hyvä ystävä; hänellä on ollut
kaksikymmentä vuotta sadantuhannen livren vuositulot, ja viisikymmentä
vuotta on hänellä ollut kaksi nyrkkiä ja selkä, joilla ei ole koskaan
ollut vertaansa koko Ranskan kauniissa kuningaskunnassa. Portos on
hyvin suuri herra sinun rinnallasi, poikaseni, ja... enpä sanokaan
sinulle enempää, kun tiedän, että olet älykäs mies."

"Ei, ei, monsieur, -- minä pyydän, selittäkää tarkemmin ajatuksenne."

"Katso siis tuhottua hedelmätarhaasi, tyhjää ruoka-aittaasi,
rikkipotkaistua vierassänkyäsi, kuivilleen ehtynyttä viinikellariasi;
katso... rouva Trücheniä..."

"Hyvä Jumala!" äännähti Planchet.

"Portos, näetkös, on kolmenkymmenen kylän valtias; niissä on
kolmisensataa sievää alustalaisneitoa, ja Portos on peräti komea mies."

"Voi, hyvä Jumala!" toisti Planchet.

"Rouva Trüchen on erinomainen nainen", jatkoi d'Artagnan; "säilytä
hänet taatusti itsellesi, ymmärrätkö?"

Ja hän löi maustekauppiasta olalle.

Juuri sillä hetkellä huomasi Planchet Trüchenin ja Portoksen istuvan
loitompana lehtimajassa. Aito flaamilaisena veitikkamaisuudessaan
Trüchen laittoi kaksoiskirsikoista korvarenkaita Portokselle, joka
nauroi viehättyneesti kuten Simson Delilalle. Planchet puristi
d'Artagnanin kättä ja riensi lehtimajaa kohti.

Meidän tulee oikeudenmukaisesti Portosta kohtaan mainita että hän ei
liikahtanutkaan... Epäilemättä hän ei katsonut olevansa missään
luvattomissa hommissa. Eikä Trüchenkään häiriytynyt, -- mikä kyllä
häiritsi Planchetin mielenrauhaa; mutta hän oli myymälässään nähnyt
siksi paljon hienoston tapoja, että hänkin osasi säilyttää hyvää sävyä
mielipahoissaan.

Planchet pisti Portoksen käden kainaloonsa ja esitti, että he
pistäytyisivät katsomaan hevosia. Toinen esteli olevansa väsyksissä.
Silloin maustekauppias kysyi, eikö parooni du Vallon tulisi maistamaan
likööriä, jota hän itse valmisti ja piti verrattomana. Se tarjous toki
kelpasi paroonille. Täten Planchetin onnistui kiinnittää kilpailija
omaan seuraansa, uhraten kaikkea maisteltavaansa kodin kunnian hyväksi.

Kahden tunnin kuluttua d'Artagnan tuli takaisin.

"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Tapasin hänen majesteettinsa
pikimmältään hänen lähtiessään metsästysretkelle; kuningas odottaa meitä
tänä iltana."

"Kuningas odottaa minua!" huudahti Portos suoristautuen. Ja täytyy
myöntää, -- miehen sydän on kuin häilyvä laine --, että Portos ei nyt
enää omistanut Trüchenille samaa riuduttavaa herttaisuutta, joka oli
sulatellut kauniin flaamittaren sydäntä. Planchet piti hänen
kunnianhimoisia pyrkimyksiään parhaansa mukaan lämpiminä, kertoen tai
oikeammin muistutellen kaikkia edellisen hallituskauden loistokohtia,
-- sen maineikkaita taisteluita, piirityksiä ja juhlahuvituksia;
erityisesti hän tällöin veti entisessä kunniassaan esille ne neljä
sankarillista toverusta, joista d'Artagnan oli alussa halpa-arvoisin
ja lopulta kohonnut muskettisoturien kapteeniksi. Hän hurmasi Portosta
kuvauksillaan tämän menneestä nuoruudesta, ylisti taitavasti tämän
hienoluontoisen ylimyksen siveyttä ja ylen tunnollista käsitystä
ystävyyden velvoituksista ja innostui tässä kaikessa henkevän
kaunopuheiseksi. Hän ihastutti Portosta, sai Trüchenin hytisemään
liikutuksesta ja herätti d'Artagnanissa haaveellista mietiskelyä.

Kello kuuden aikaan muskettisoturi käski satuloida hevoset ja toimitti
myös Portoksen pukeutumaan. Hän kiitti Planchetia hyvästä
vieraanvaraisuudestaan ja vihjaisi muutamin epämääräisin sanoin
toimesta, joka voitaisiin hankkia tälle hovissa. Se heti kohotti
Planchetin arvoa Trüchenin silmissä, sen jälkeen kun suopean,
jalomielisen ja uskollisen maustekauppias-poloisen osakkeet jo olivat
melkoisesti laskeneet noiden kahden hienon vieraan ilmestyttyä
vertailtaviksi. Sillä sellaisia ovat naiset; he tavoittelevat sitä,
mitä heillä ei ole, ja väheksyvät ennen kaipaamaansa sitten kun ovat
sen saavuttaneet.

Tehtyään tämän palveluksen Planchet-ystävälleen virkkoi d'Artagnan
hiljaa Portokselle:

"Sinullahan, veikkoseni, on tuossa hyvin sievä sormus."

"Niin, se on kolmensadan pistolin sormus", vastasi Portos.

"Rouva Trüchen hellii muistoasi paljon paremmin, jos annat hänelle tuon
sormuksen", huomautti d'Artagnan.

Portos epäröitsi.

"Se ei ole mielestäsi kyllin kaunis?" oli muskettisoturi arvaavinaan.
"Niin, kyllähän ymmärrän: sinunlaisesi suuri herra ei poikkea vanhan
palvelijan luokse maksamatta runsaskätisesti vieraanvaraisuudesta;
mutta usko minua, Planchet on niin hyväsydäminen, ettei hän ajattele
sinussa sadantuhannen livren vuositulojen haltijaa."

"Tekeepä mieleni", sanoi Portos imartelun pöyhistämänä,
"lahjoittaa rouva Trüchenille eräs pieni syrjätalo, joka minulla on
yhdysviljelyksessä Bracieuxin kanssa; se on yhtä hyvä kuin sormuskin...
kaksitoista tynnyrinalaa maata."

"Se olisi liikaa, hyvä Portos, ainakin tällähaavaa ihan liikaa...
Säästä se tuonnemmaksi."

Hän otti timanttisormuksen ystävänsä sormesta ja lausui lähestyen
Trücheniä:

"Hyvä rouva, parooni ei tiedä, miten pyytäisi teitä hänen muistokseen
ottamaan tämän pikku sormuksen. Herra du Vallon on anteliaimpia ja
hienoluontoisimpia miehiä, mitä tunnen. Hän tahtoi tarjota teille
syrjätalon, joka hänellä on Bracieuxin alueella, mutta minä neuvoin
häntä luopumaan siitä esityksestä."

"Voi!" sanoi Trüchen haltioituneena katsellen timanttia.

"Herra parooni!" huudahti Planchet heltyneenä.

"Rakas ystävä!" sopersi Portos ihastuksissaan siitä, että d'Artagnan
oli niin hyvin tulkinnut hänen ajatuskantansa. Ja nämä ristiin osuneet
huudahdukset olivat herttaisena loppuna päivälle, joka olisi saattanut
päättyä jonninjoutavaan selkkaukseenkin. Mutta d'Artagnan oli
saapuvilla, ja kaikkialla hän osasi järjestää asiat sellaiselle
kannalle kuin katsoi soveliaaksi.

Niin sitten hyvästeltiin. Paroonin muistolahjan ylellisyys oli
asettanut Trüchenin oikealle sijalleen, ja hän tunsi nyt oman asemansa,
ujona ja punastuen ojentaen vain otsansa suudeltavaksi suurelle
herralle, jota kohtaan hän oli äskettäin ollut niin tuttavallinen. Itse
Planchetkin tunsi pelkkää nöyryyttä.

Anteliaisuuden osoittamisessa kerran alkuun päästyään olisi parooni
Portos mielellään tyhjentänyt taskunsa keittäjättären ja Célestinin
palkitsemiseksi, mutta d'Artagnan pidätti hänet.

"Minun vuoroni", sanoi hän ja antoi palvelijattarelle yhden pistolin
sekä talonmiehelle kaksi, saaden tästä osakseen kiittelyä, joka olisi
voinut riemastuttaa itse Harpagonin[5] sydäntä ja tehdä hänestä
tuhlarin.

D'Artagnan antoi Planchetin saattaa heitä linnalle asti ja vei sitten
Portoksen siihen huoneistoon, joka oli varattu muskettisoturien
kapteenille; hänen onnistui päästä sinne niiden näkemättä, joita hän
tällähaavaa vähimmin halusi tavata.



147.

Portoksen esittely.


Samana iltana kuningas kello seitsemältä otti suuressa salissa vastaan
Alankomaiden lähettilään; puhuttelua kesti neljännestunnin. Sitten hän
soi tervehdyksensä muutamille aatelismiehille ja neitosille, jotka
esiintyivät ensi kertaa hovissa. Eräässä salin loukossa seisoivat
Portos ja d'Artagnan pilarin takana keskustellen, odotellessaan
vuoroansa.

"Tiedätkö tuoreimman uutisen?" kysyi muskettisoturi ystävältään.

"En."

"No, katso tuonne!"

Portos kohosi varpailleen ja näki herra Fouquetin juhlapuvussaan
johdattelevan Aramista kuninkaan luo.

"Aramis!" ihmetteli Portos.

"Herra Fouquet esittelee hänet nyt kuninkaalle."

"Haa!" äännähti Portos.

"Sillä perusteella, että hän on linnoittanut Belle-Islen", jatkoi
d'Artagnan.

"Entä minä?"

"Sinä? Ka, kuten minulla jo on ollut ilo sanoa, sinä olet kelpo Portos,
jumalaisen hyvänahkainen Portos, jota senvuoksi pyydetäänkin pysymään
kiltisti alallaan Saint-Mandéssa."

"Haa!" kertasi Portos.

"Mutta onneksi minä olen mukana", sanoi d'Artagnan, "ja kohtsiltään on
minunkin vuoroni."

Samassa Fouquet kääntyi kuninkaan puoleen.

"Sire", sanoi hän, "minulla on suosionosoitus pyydettävänä teidän
majesteetiltanne: Herra d'Herblay ei ole kunnianhimoinen, mutta hän
tietää, että hänestä voi olla hallitsijalleen hyötyä. Teidän
majesteettinne tarvitsee asiamiestä Roomassa, -- vaikutusvaltaista
asiamiestä; saattaisi olla hyvä toimittaa herra d'Herblaylle
kardinaalin hattu."

Kuningas liikahti.

"Minä en usein esitä anomuksia teidän majesteetillenne", lisäsi
Fouquet.

"Sitä sopii miettiä", vastasi kuningas, jolla oli tapana siten ilmaista
epäröimisensä. Siihen ei ollut sen enempää sanomista. Fouquet ja Aramis
katsahtivat toisiinsa. Mutta kuningas jatkoi:

"Voisihan herra d'Herblay Ranskassakin palvella meitä, -- esimerkiksi
arkkipiispana."

"Sire", muistutti Fouquet taitavana hovimiehenä, "teidän majesteettinne
on ylenpalttisen armollinen herra d'Herblayta kohtaan: arkkipiispan
arvo soveltuu kuninkaan hyväntahtoisessa järjestelyssä kardinaalin
hatun täydennykseksi, toisen tekemättä mahdottomaksi toista."

Kuningas ihaili ministerinsä mielenmalttia ja hymyili.

"Itse d'Artagnan ei olisi vastannut paremmin", virkkoi hän.

Se nimi oli tuskin mainittu, kun d'Artagnan astui esiin.

"Teidän majesteettinne kutsui minua?" sanoi hän.

Aramis ja Fouquet siirrähtivät askeleen syrjään.

"Sallikaa, sire", lausui d'Artagnan vilkkaasti, antaen tilaa
Portokselle, "sallikaa minun esitellä teidän majesteetillenne parooni
du Vallon, muuan Ranskan urheimpia aatelismiehiä."

Portoksen nähdessään Aramis kalpeni; Fouquet kouristi kätensä nyrkkiin
kalvosimien suojassa. D'Artagnan hymyili heille kumpaisellekin, samalla
kun Portos silminnähtävän liikutettuna kumarsi kuninkaalle.

"Portos täällä!" kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.

"Hiljaa, -- tässä on petos!" vastasi tämä.

"Sire", sanoi d'Artagnan, "minun olisi jo kuusi vuotta sitten pitänyt
esitellä herra du Vallon teidän majesteetillenne, mutta jotkut ihmiset
ovat tähtien kaltaisia: he eivät liiku paikoiltaan ystäviensä olematta
heille saattolaisina. Sikermä on eroittamaton; sentähden valitsin herra
du Vallonin esittelemiseen sen hetken, jolloin teidän majesteettinne
sai nähdä herra d'Herblayn hänen rinnallaan."

Aramis oli menettää mielenmalttinsa. Hän silmäili d'Artagnania
korskeasti kuin vastaanottaakseen haasteen, jonka tämä näytti tahtovan
hänelle antaa.

"Ahaa, nämä herrat ovat hyviä ystävyksiä?" sanoi kuningas.

"Mitä likeisimpiä ystävyksiä, sire, ja toinen menee vastuuseen
toisesta. Teidän tarvitsee esimerkiksi vain kysyä Vannesin herra
piispalta, miten Belle-Isle linnoitettiin."

Fouquet hätkähti taaksepäin.

"Belle-Islen linnoittamisen suoritti monsieur", virkkoi Aramis
kylmäkiskoisesti, osoittaen Portosta, joka kumarsi toistamiseen.

Ludvig ihmetteli ja päätti olla varuillaan.

"Niin", tokaisi d'Artagnan, "mutta kysykää herra paroonilta, kuka häntä
ohjaili tässä työssä."

"Aramis", sanoi Portos ripeästi ja osoitti piispaa, joka itsekseen
aprikoitsi:

-- Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee, ja mikä ratkaisu tälle ilveilylle
koituneekaan?

"Kuinka?" kummeksui kuningas; "herra kardinaalin... tarkoitin
piispan... nimi on Aramis?"

"Vanha soturinimi", selitti d'Artagnan.

"Minua puhutellaan siksi ystävien kesken", huomautti Aramis.

"Miksi turhaan kainostella!" huudahti d'Artagnan; "tuossa hengenmiehen
asussa esiintyy valtakuntanne etevin upseeri, pelottomin aatelismies ja
laajatietoisin jumaluusoppinut."

Ludvig kohotti päätänsä.

"Ja vielä insinööri", sanoi hän ihaillen Aramiksen todellakin
ihailtaviksi muuttuneita kasvoja.

"Insinööri tilapäisesti, sire", virkkoi viimemainittu.

"Minun entinen kumppanini muskettiväessä, sire", haastoi d'Artagnan
innokkaana, "mies, jonka neuvot ovat hyvinkin sata kertaa edistäneet
isänne ministerien suunnitelmia... sanalla sanoen, herra d'Herblay
kuului herra du Vallonin, minun ja teidän majesteetillenne tunnetun
herra kreivi de la Fèren kanssa toverusryhmään, josta monet kuulivat
puhuttavan edesmenneen kuninkaan ja holhoushallituksenkin aikana."

"Ja on nyt linnoittanut Belle-Islen", kertasi kuningas syvällä
äänenpainolla. Aramis astahti lähemmäksi.

"Palvellakseni poikaa", sanoi hän, "niinkuin isääkin palvelin."

D'Artagnan katseli tarkoin Aramista tämän lausuessa nuo sanat. Piispa
sai niihin niin paljon todellista kunnioitusta, sydämellistä
uskollisuutta ja vääjäämätöntä vakaumusta, että hän, d'Artagnan,
ikuinen epäilijä, hän, erehtymätön ihmistuntija, antoi pettää itsensä.

-- Tuollaista äänensävyä ei ole valehdellessa, -- päätti hän itsekseen.

Ludvig tuntui saavan saman vaikutelman.

"Siinä tapauksessa", sanoi hän Fouquetille, joka levottomana odotti
tämän koettelemuksen tulosta, "katsomme kardinaalinhatun myönnetyksi.
Herra d'Herblay, minä lupaan sen teille ensimmäisessä nimityksessä.
Kiittäkää herra Fouquetia."

Nämä sanat osuivat Colbertin korviin ja raatelivat hänen sydäntään. Hän
poistui nopeasti salista.

"Pyytäkää tekin nyt, herra du Vallon..." sanoi kuningas. "Mielelläni
palkitsen isäni uskollisia palvelijoita."

"Sire", ankkasi Portos, mutta hän ei kyennyt pääsemään pitemmälle.

"Sire", tokaisi d'Artagnan, "tätä kunnon aatelismiestä ujostuttaa
teidän olemuksenne majesteettisuus, niin ylväästi kuin hän onkin käynyt
tuhatlukuista vihollista vastaan. Mutta minä tiedän, mitä hän
ajattelee, ja minä, joka olen tottuneempi katselemaan aurinkoa, otan
tulkitakseni hänen mielialansa: hän ei tarvitse mitään, hän ei halua
muuta kuin sitä onnea, että saa neljännestunnin katsella teidän
majesteettianne."

"Te aterioitsette minun luonani tänä iltana", sanoi kuningas
tervehtien Portosta ystävällisellä hymyllä. Väkevä parooni karahti
tummanpunaiseksi ilosta ja ylpeydestä. Kuningas viittasi kädellään
hyvästiksi; d'Artagnan syleili ystäväänsä ja työnsi hänet edemmäksi.

"Istuudu sinä minun viereeni pöytään", kuiskasi Portos hänen korvaansa.

"Kyllä, veikkonen."

"Aramis taitaa olla minulle nyreissään?"

"Aramis ei ole koskaan pitänyt sinusta niin paljon kuin
nyt. Ajattelehan toki, että minä juurikään toimitin hänelle
kardinaalinhatun."

"Se on totta", myönsi Portos. "Mutta kuulehan, suvainneeko kuningas,
että hänen ruokiansa käytetään runsaanlaisesti?"

"Se imartelee häntä", sanoi d'Artagnan, "sillä hänellä itsellään on
kuninkaallinen ruokahalu."

"Sepä sattuu hyvin!" virkkoi Portos.



148.

Välien selvittelyä.


Aramis oli tehnyt nokkelan kierroksen tavatakseen d'Artagnanin ja
Portoksen. Hän tavoitti paroonin pilarin takana ja puristi tämän kättä.

"Olet karannut vankilastani?" sanoi hän.

"Älä toru häntä", pyysi d'Artagnan; "minä se päästin hänet vapauteen,
hyvä Aramis."

"Voi, hyvä ystävä", virkkoi Aramis katsellen Portosta, "oletko voinut
jo pitkästyä odotukseesi?"

D'Artagnan tuli Portoksen avuksi, paroonin jo tuntiessa kuumenevansa.

"Te kirkonmiehet olette suuria politikkoja", huomautti hän Aramikselle.
"Me miekkamiehet sitävastoin käymme suoraan kohti päämäärää. Asianlaita
on sellainen, että minä olin lähtenyt tervehtimään kunnon
Baisemeauxia..."

Aramis heristi korviaan.

"Hei!" virkahti Portos; "tuosta johtuu mieleeni, että minulla on
Baisemeauxilta kirje sinulle, Aramis."

Ja Portos ojensi piispalle kirjeen, jonka jo tunnemme.

Aramis pyysi saada lukea sen, d'Artagnanin olematta millänsäkään tästä
seikasta, johon hän oli täysin valmistautunut. Aramiskin muuten
tutustui sanomaansa niin tyynin ilmein, että d'Artagnan ihaili hänen
itsehillintäänsä enemmän kuin milloinkaan. Luettuaan kirjeen piispa
pisti sen huolettomasti taskuunsa.

"Niin, mitä olitkaan sanomassa, hyvä kapteeni?" tiedusti hän.

"Minä sanoin", jatkoi muskettisoturi, "että olin pistäytynyt
Baisemauxin luo virkatoimissa."

"Virkatoimissa?" toisti Aramis.

"Niin", vastasi d'Artagnan. "Ja luonnollisesti johduimme puhelemaan
sinusta ja muista ystävistämme. Minun täytyy tosin tunnustaa, että
Baisemeaux otti minut vastaan hieman kylmästi, ja sentähden sanoin
piankin hyvästi. Mutta paluumatkalla tuli luokseni eräs sotamies ja
sanoi (hän kun nähtävästi tunsi minut siviilipuvussanikin): 'Herra
kapteeni, tekisittekö minulle sen palveluksen, että lukisitte minulle
tähän koteloon kirjoitetun nimen?' Ja minä luin: 'Parooni du
Vallonille, herra Fouquetin luona Saint-Mandéssa.' _Pardieu!_ tuumasin
itsekseni; Portos ei olekaan palannut Pierrefondsiin tai Belle-Islelle,
kuten luulin, vaan oleskelee Saint-Mandéssa herra Fouquetin palatsissa.
Mutta herra Fouquet ei nykyään ole Saint-Mandéssa, ja Portos on siis
yksin tai Aramiksen seurassa. Minäpä käyn tervehtimässä Portosta. -- Ja
niin läksin käymään ystävämme luona."

"Oikein!" sanoi Aramis miettiväisenä.

"Tästä sinä et kertonut minulle", huomautti Portos.

"Ei ole sattunut aikaa, ystäväiseni."

"Ja sinä otit Portoksen mukaasi tänne?"

"Niin, ensin Planchetin luo."

"Asuuko Planchet Fontainebleaussa?" kysyi Aramis.

"Asuu, ja ihan lähellä hautuumaata", tokaisi Portos.

"Vai ni-in! Lähellä hautuumaata?" kertasi Aramis epäluuloisesti.

-- Kas niin! -- ajatteli muskettisoturi; -- siinä on muutakin
haudattuna!

"Niin aivan", selitti Portos. "Planchet on totisesti oiva mies, ja
hänellä on maukkaat varastot, mutta hänen huvilassaan on ikkunoita
hautuumaan puolella. Niistä on murheellinen näköala! Tänäkin aamuna..."

"Tänä aamuna?..." kertasi Aramis yhä enemmän kiihdyksissään. D'Artagnan
kääntyi selin ja lähestyen ikkunaa alkoi rummuttaa ruutuun pikku
marssinsävelmää.

"Tänäkin aamuna sinne meidän nähtemme juuri mullattiin joku köyhä
raukka", kertoi Portos.

"Vai niin!"

"Kolkkoa se on semmoinen... Minä en vain saisi eletyksi talossa, josta
alinomaa näkee ruumiita! Mutta d'Artagnanin mieltä se näytti hyvinkin
kiinnittävän."

"Ahaa! D'Artagnan jäi katselemaan?"

"Ei katselemaan, vaan ihan ahmimaan kuin mitäkin silmänherkkua."

Aramis hätkähti ja kääntyi tähystämään muskettisoturia, mutta tämä oli
jo vilkkaassa keskustelussa Saint-Aignanin kanssa. Aramis jäi sentähden
vielä urkkimaan Portokselta; sitten hän puserrettuaan kaiken mehun
tästä jättiläissitruunasta viskasi kuoren syrjään, siirtyi d'Artagnania
kohti ja löi häntä olalle, kun Saint-Aignan jo oli poistunut kuninkaan
illallismääräystä toimittamaan.

"Kuulehan, ystäväiseni!" sanoi hän.

"Niin, rakas ystävä?" vastasi d'Artagnan.

"Me toiset emme syö illallista kuninkaan seurassa, me."

"Ja minä kyllä puolestani."

"Voitko haastella kanssani kymmenen minuuttia?"

"Kaksikymmentä. Kestää varmaan sen aikaa, ennen kuin hänen
majesteettinsa istuutuu pöytään."

"Missä meidän sopisi keskustella?"

"Vaikka tuolla penkillä; kuninkaan mentyä täällä saa istuakin, ja sali
on tyhjä."

"No, istahtakaamme siis."

He istuutuivat. Aramis tarttui d'Artagnanin käteen.

"Tunnusta pois, hyvä ystävä", aloitti hän, "että sinä olet istuttanut
Portokseen hiukan epäluuloisuutta minua kohtaan."

"Sen myönnän, mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Minä huomasin
Portoksen ikävystyneen ihan kuollakseen, ja esitelläkseni hänet
kuninkaalle tahdoin hänelle ja sinulle tehdä sen, mihin te itse ette
olisi koskaan ryhtyneet."

"Mitä niin?"

"Tahdoin pitää teistä ylistyspuheen."

"Sen olet todella tehnyt etevästi; kiitos siitä!"

"Ja minä toimitin kardinaalinhattusi lähemmäksi, kun se oli jo
luisumassa loitolle."

"Niin kylläkin", sanoi Aramis omituisesti hymyillen; "sinä olet todella
aivan erikoinen edistämään ystäviesi menestystä."

"Huomaat siis, etten ole toiminut muussa mielessä kuin Portoksen uran
edistämiseksi."

"Oh, minäkin puolestani olin siinä hommassa, mutta sinulla on pitemmät
käsivarret kuin meillä."

Nyt oli d'Artagnanin vuoro hymyillä.

"Kuulehan", jatkoi Aramis, "meidän tulee aina olla avomielisiä
keskenämme: pidätkö minua vielä likeisenä veikkonasi, hyvä d'Artagnan?"

"Olen siinä kohden aivan entiselläni", vastasi d'Artagnan sitoutumatta
sanoissaan liiaksi.

"Kiitos siitä, ja olkaamme täysin vilpittömiä toisillemme" lausui
Aramis. "Sinä tulit Belle-Islelle kuninkaan asioissa?"

"Niin, _pardieu_!"

"Tahdoit siis riistää meiltä ilon tarjota kuninkaalle Belle-Islen
valmiiksi linnoitettuna?"

"Mutta, hyvä ystävä, voidakseni riistää teiltä sen huvin olisi minun
ensin täytynyt tietää aikomuksenne."

"Tulitko siis Belle-Islelle mitään tietämättä?"

"Sinusta? No, ihan! Miten hitossa olisin voinut kuvitellakaan Aramista
niin taitavaksi insinööriksi, että hän suunnittelisi linnoituksia kuin
Polybios tai Arkimedes?"

"Totta kyllä. Mutta aavistelit kuitenkin, että minä olin siellä?"

"Niin, siitä minulla oli vihiä."

"Ja Portoksen tiesit myös siirtyneen Bretagneen?"

"Parahin ystäväiseni, minä en aavistanut, että sinusta oli tullut
insinööri, ja vielä vähemmän saatoin ottaa lukuun, että Portos
työskenteli samalla alalla. Joku roomalainen sanoi: 'Puhujaksi tullaan,
runoilijaksi synnytään'. Mutta hän ei vainkaan olisi sanonut:
'Portoksena synnytään ja insinööriksi tullaan.'"

"Sinulla on sukkela hyväntuulisuutesi yhä säilynyt", sanoi Aramis
kylmäkiskoisesti. "Mutta jatkakaamme."

"Tehkäämme niin."

"Keksittyäsi meidän salaisuutemme sinä riensit ilmoittamaan siitä
kuninkaalle?"

"Riensin sitä kiivaammin, veikkonen, kun huomasin sinun
kiirehtivän vielä vimmatummin. Kun mies, joka painaa
kaksisataaviisikymmentäkahdeksan naulaa kuten Portos, ratsastaa tiheään
vaihdettavilla vuokrahevosilla; kun luuvaloinen -- suo anteeksi, sinä
olet itse valittanut sitä minulle -- kun luuvaloinen kirkkoruhtinas
jouduttautuu päätähavin pitkälle ajotaipaleelle, silloin otaksun minä,
että näillä kahdella ystävyksellä, jotka eivät ole tahtoneet antaa
minulle tietoa pikaretkestään, on äärimmäisen tärkeitä asioita
salattavina minulta, ja tietysti minä silloin säntään liikkeelle niin
vinhasti kuin minun laiha ja nivelsäryltä säästynyt ruhoni suinkin
sallii."

"Etkö tullut ajatelleeksi, rakas ystävä, että sinä olisit saattanut
tehdä minulle -- minulle ja Portokselle -- mitä huonoimman
palveluksen?"

"Kyllä otin lukuun senkin, mutta te kaksi, Portos ja sinä, olitte
panneet minut esittämään surkeata osaa Belle-Islellä."

"Suo anteeksi", sanoi Aramis.

"Älä sinäkään ole nyreissäsi minulle", pyysi d'Artagnan.

"Nyt siis olet selvillä kaikesta?" jatkoi Aramis.

"_Ma foi_, en suinkaan."

"Käsitäthän, että minun oli annettava vihjaus herra Fouquetille, hänen
ehättäytyäkseen sinun edelläsi kuninkaan luo?"

"Sepä juuri on hämärä kohta."

"Ei ollenkaan. Herra Fouquetilla on vihollisia, senhän myönnät?"

"Ka, on kyllä."

"Ja erittäinkin yksi..."

"Vaarallinen?"

"Suorastaan verivihollinen. No, taistellakseen sen miehen
vaikutusvaltaa vastaan on herra Fouquetin pitänyt antaa kuninkaalle
suuren kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden todisteita. Niinpä hän oli
päättänyt hämmästyttää hänen majesteettiaan lahjoittamalla hänelle
Belle-Islen. Jos sinä olisit saapunut Pariisiin ensimmäisenä, niin
yllätyksestä ei olisi ollut puhettakaan, vaan koko lahjoitus olisi
jälkeenpäin tapahtuneena näyttänyt johtuneen pelosta."

"Minä ymmärrän..."

"Siinä koko salaisuus", lopetti Aramis tyytyväisenä, kun luuli
saaneensa muskettisoturin uskomaan.

"Mutta", huomautti viimemainittu, "yksinkertaisempaa olisi ollut viedä
minut syrjään Belle-Islellä ja lausua: 'Hyvä ystävä, me linnoitamme
tätä saarta lahjaksi kuninkaalle. Sanohan meille, kenen asioilla
kuljet? Oletko herra Colbertin vai herra Fouquetin ystävä?' Kenties en
olisi vastannut mitään, mutta sinä olisit silloin lisännyt: 'Oletko
minun ystäväni?' Ja siihen olisin minä vastannut: 'Olen.'"

Aramis painoi päänsä alas.

"Sillä tavoin", pitkitti d'Artagnan, "sinä olisit herpauttanut minut
toiminnassani, ja minä olisin palannut kuninkaan luo sanomaan: 'Sire,
herra Fouquet linnoittaa Belle-Isleä, ja oivallisesti; mutta
Belle-Islen kuvernööri lähettää teidän majesteetillenne tällaisen
kirjelmän.' Taikka myöskin: 'Tässä tuleekin herra Fouquet itse puhumaan
toimistansa.' Minä en olisi silloin joutunut esiintymään typeränä
nahjuksena, te olisitte saaneet pitää yllätyksenne, ja meidän ei olisi
tavatessamme tarvinnut katsoa toisiamme kieroon."

"Ja nyt sitävastoin", virkkoi Aramis, "sinä olet toiminut täydellisesti
kuin herra Colbertin ystävä. Oletko sinä hänen miehiään?"

"En mitenkään!" huudahti kapteeni. "Herra Colbert on viheliäinen myyrä,
ja minä vihaan häntä niinkuin aiemmin Mazarinia, kuitenkaan häntä
pelkäämättä."

"No, minä taasen pidän herra Fouquetista", sanoi Aramis, "ja olen hänen
miehiään. Sinä tunnet asemani... Minulla ei ole mitään varallisuutta.
Herra Fouquet on toimittanut minulle kunnolliset tulot, hiippakunnan;
hän on kohdellut minua erinomaisen ystävällisesti, ja minä muistan
kyllin hyvin maailman tapoja, osatakseni antaa arvoa sellaiselle
suopeudelle. Herra Fouquet on siis voittanut sydämeni, ja minä olen
asettunut hänen käytettäväkseen."

"Se on kuten pitääkin. Sinulla on siinä hyvä isäntä."

Aramis puristi huulensa yhteen.

"Luullakseni parhain, mitä minulla voisi olla."

Sitten piispa vaikeni hetkiseksi. D'Artagnan varoi keskeyttämästä
äänettömyyttä.

"Portokselta olet kai kuullut, miten hän on sekaantunut tähän
kaikkeen?" aloitti Aramis jälleen.

"En", vastasi d'Artagnan; "olen todella utelias, mutta minä en
milloinkaan kysele ystävältä, kun hän tahtoo piiloittaa minulta
todellisen salaisuutensa."

"Minä siis selitän sen sinulle."

"Ei kannata, jos se luottamus velvoittaa minua johonkin."

"Ole huoletta; Portos on mies, johon olen kiintynyt kaikkein enimmin,
syystä, että hän on suora ja hyväsydäminen. Piispaksi tultuani
etsiskelen teeskentelemättömiä luonteita, jotka saavat minut
rakastamaan totuutta ja vihaamaan juonittelua."

D'Artagnan siveli viiksiään.

"Minä tapasin Portoksen; hän oli joutilaana, hänen läsnäolonsa
muistutti mieleeni entisiä hauskoja päiviä, silti häiritsemättä
nykyistä mielentilaani. Kutsuin Portoksen luokseni Vannesiin. Kun herra
Fouquet, joka on niin ystävällinen minua kohtaan, sai tietää, että
Portos oli likeinen ystäväni, lupasi hän veikkosellemme ritarimerkin
ensi tähtisateessa; siinä koko salaisuus."

"Minä en käytä sitä väärin", sanoi d'Artagnan.

"Sen tiedän hyvin, ystäväni; ei kellään ole todellista kunniantuntoa
suuremmassa määrässä kuin sinulla."

"Se on minulle imartelevaa, Aramis."

"Ja nyt..." kirkkoruhtinas tähtäsi katseensa ystävän sieluun...
"puhelkaamme nyt hiukan omista asioistamme. Tahdotko sinä tulla herra
Fouquetin ystäväksi? Älä keskeytä minua ennen kuin selitän, mitä sillä
tarkoitan."

"Minä kuuntelen."

"Tahdotko kohota Ranskan marskiksi, pääriksi, herttuaksi, ja hallita
miljoonan arvoista läänitystä?"

"Mutta, hyvä ystävä", sanoi d'Artagnan, "mitä sen kaiken
saavuttamiseksi pitäisi tehdä?"

"Ruveta herra Fouquetin mieheksi."

"Minä olen kuninkaan mies, veikkoseni."

"Et kaiketikaan yksinomaan?"

"Hoo, d'Artagnan on jakamaton."

"Arvatenkin sinulla on kunnianhimoa, tuollaisena urhoollisena kykynä."

"Onhan kyllä."

"No niin?"

"No, kah, minä toivon pääseväni Ranskan marskiksi, herttuaksi,
pääriksi; mutta sen kaiken antakoon minulle kuningas."

Aramis kiinnitti kirkkaan katseensa jälleen d'Artagnaniin.

"Eikö kuningas ole valtias?" sanoi d'Artagnan.

"Sitä ei kukaan kiellä, -- niin oli myöskin Ludvig XIII."

"Mutta, hyvä ystävä, Richelieun ja Ludvig XIII:n välillä ei ollut
mitään d'Artagnania", huomautti muskettisoturi tyynesti.

"Kuninkaan ympärillä on paljon kompastuskiviä", lausui Aramis.

"Ei kaiketikaan kuninkaan edessä?"

"Eipä kyllä; mutta..."

"Kuulehan, Aramis, minä huomaan, että jokainen ajattelee itseään, eikä
milloinkaan tätä pikku ruhtinasta; no, minä tuen itseäni, tukemalla
häntä."

"Entä ruhtinaitten kiittämättömyys?"

"Sitä pelkäävät ainoastaan heikot."

"Oletpa hyvin varma itsestäsi."

"Olen kuin olenkin."

"Mutta voisi sattua, että kuningas ei enää tarvitsisi sinua."

"Minä uskon päinvastoin, että hän joutuu tarvitsemaan minua enemmän
kuin milloinkaan; ja ajatteles, hyvä ystävä, jos tulisi kysymykseen
jonkun uuden Condén vangitseminen, niin kuka sen ottaisi
toimittaakseen? Tämä... ainoastaan tämä koko Ranskassa."

Ja d'Artagnan läimäytti miekkaansa.

"Sinä olet oikeassa", sanoi Aramis kalveten. Hän nousi ylös ja puristi
d'Artagnanin kättä.

"Nyt kutsutaan illalliselle", virkkoi muskettisoturien kapteeni;
"sallinet siis..."

Aramis kiersi käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja sanoi hänelle:

"Sinunlaisesi ystävä on paras jalokivi kuninkaan kruunussa." Sitten he
erosivat.

-- Sanoinhan, että jotakin oli tekeillä, -- ajatteli d'Artagnan.

-- Täytyy jouduttaa miinan räjäytystä, -- arveli Aramis; -- d'Artagnan
on haistanut sytytyslangan.



149.

Madame ja de Guiche.


Olemme nähneet, että de Guiche oli äkkiä poistunut salista sinä
päivänä, jolloin Ludvig XIV oli niin kohteliaasti tarjonnut de la
Vallièrelle arpajaisissa voittamansa ihmeelliset rannerenkaat.

Kreivi käveli jonkun aikaa palatsin ulkopuolella tuhansien epäluulojen
ja suuren levottomuuden kiusaamana. Sitten hänen nähtiin Viisikulmion
vastapäiseltä pengermältä odottavan Madamen lähtöä. Kului runsaasti
puoli tuntia. Täällä yksinäisyydessä ei kreivillä tällähaavaa saattanut
olla kovinkaan hupaisia ajatuksia. Hän veti esille taskukirjansa ja
päätti monien epäröimisten jälkeen kirjoittaa seuraavat sanat:

"Madame, rukoilen teitä suomaan minulle hetken puhutteluun. Älkää
säikähtykö tästä pyynnöstäni; sillä siihen ei sisälly mitään vierasta
hartaalle kunnioitukselle, jolla" j.n.e.

Hän sulki sinetillään tämän omituisen anomuksen rakkauskirjeen tapaan
taitettuna. Samassa näki hän linnasta tulevan useita naisia, sitten
miehiä ja vihdoin melkein kuningattaren koko seurueen. Hän huomasi
joukossa la Vallièrenkin ja Montalaisin, joka jutteli Malicornen
kanssa. Viimeiseen asti hän tarkkaili vieraita, jotka äskettäin olivat
täyttäneet leskikuningattaren kabinetin.

Madame ei yhäkään ilmestynyt esille. Hänen täytyi kuitenkin
välttämättömästi palata asuntoonsa tämän pihan kautta, ja jännittyneenä
de Guiche tähysti pengermältä pihamaalle. Lopultakin Madame tuli ulos
kahden tulisoihtuja kantavan hovipojan saattamana. Hän käveli nopeasti,
ja ovelleen päästyänsä hän huusi:

"Pojat, on tiedusteltava kreivi de Guichea, hänen antaakseen minulle
selostuksen eräästä tehtävästä. Jos hän on vapaana, pyytäkää häntä
käymään luonani."

De Guiche pysyi ääneti ja varjoon kätkeytyneenä; mutta heti kun Madame
oli mennyt sisälle, hyökkäsi hän pengermältä portaita alas. Hän
tekeytyi mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi paashien varalle,
jotka jo riensivät hänen asuntoaan kohti.

"Ah, Madame tavoittaa minua!" jupisi hän kuohuksissaan ja rypisti
kokoon kirjeensä, joka nyt oli käynyt tarpeettomaksi.

"Herra kreivi", sanoi toinen hovipoika hänet huomatessaan, "on
onnellista, että tapaamme teidät."

"Mikä on, messieurs?"

"Tulemme Madamen käskystä."

"Madamen käskystä?" huudahti de Guiche muka ihmeissään.

"Niin, herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä
saapumaan luoksensa. Hän sanoi, että teidän on annettava hänelle
selostus jostakin tehtävästä. Onko teillä aikaa?"

"Olen kokonaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käskettävissä."

"Suvaitkaa siis seurata meitä."

Saapuessaan prinsessan luo de Guiche tapasi tämän kalpeana ja
kiihtyneenä. Ovella oli Montalais näköjään hiukan levottomana siitä,
mitä hänen emäntänsä mielessä liikkui. De Guiche astui esiin.

"Ah, te tulitte jo, herra de Guiche!" virkkoi Madame. "Olkaa hyvä ja
käykää sisälle... Neiti de Montalais, teidän palvelusvuoronne on
päättynyt."

Entistä uteliaammaksi jännittyneenä Montalais kumarsi ja läksi. Madame
ja de Guiche jäivät kahden.

Kreivi oli hyvällä tuulella, sillä Madamehan oli kutsuttanut hänet
kohtaukseen. Mutta miten oli hänen mahdollista käyttää tätä etua
hyväkseen? Madame oli niin haaveellinen henkilö! Hänen kuninkaallisella
korkeudellaan oli niin häilyväinen luonne!

Pian tämä sen näyttikin, sillä puhjeten yhtäkkiä puhumaan hän virkahti:

"No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

De Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi --
sellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin
runoilijat ja profeetat -- hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen
halunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen.

"On kyllä, madame", vastasi hän, "ja minusta se on kovin kummallista."

"Se rannerenkaitten juttu?" huudahti toinen kiihkeästi.

"Niin, madame."

"Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa."

De Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen
tunkevan tähystyksen edessä.

"Minä arvelen", virkkoi de Guiche, "että kuninkaalla on ehkä ollut
tarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi
niin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän
asti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan."

"Nuhteettoman? Sen hävyttömän!" tokaisi prinsessa korskeasti.

"Voin vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", sanoi de
Guiche kunnioittavan lujasti, "että neiti de la Vallièrea rakastaa
mies, joka ansaitsee kaikkea arvonantoa, sillä hän on rehti ritari."

"Oh, Bragelonne ehkä?"

"Minun ystäväni. Niin, Madame."

"No, mitäpä se kuningasta liikuttaa, että hän on teidän ystävänne?"

"Kuningas tietää, että Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren
kanssa, ja koska Raoul on uljaasti palvellut kuningasta, ei kuningas
mene aiheuttamaan korvaamatonta onnettomuutta."

Madame purskahti kaikuvaan nauruun, joka teki de Guicheen tuskallisen
vaikutuksen.

"Toistan teille, madame, etten usko kuninkaan hullaantuneen la
Vallièreen; uskomattomuuteni todistuksena on, että tahdoin teiltä
kysyä, kenen itserakkautta kuningas tässä kohden yrittänee ärsyttää.
Te, joka tunnette koko hovin, auttanette minua sen seikan
selvittämisessä, sitäkin varmemmin tuloksin, koska -- niinhän
kaikkialla puhutaan -- teidän kuninkaallinen korkeutenne on hyvin
sydämellisissä väleissä kuninkaaseen."

Madame puraisi huultansa ja keksimättä sopivaa vastausta muutti
puheenaineen.

"Todistakaa minulle", virkkoi hän, luoden de Guicheen sellaisen
katseen, jossa koko sielu näkyi kuvastuvan, "todistakaa minulle, että
aikomuksenne oli tulla minulta kyselemään, minulta, joka kutsuinkin
teidät puhuteltavakseni."

De Guiche veti vakavana muistikirjansa välistä kirjoittamansa lehtisen,
näyttäen sitä.

"Sielujen sopusointua", mutisi Madame.

"Niin", vastasi kreivi vastustamattoman hellästi, "niin sielujen
sopusointua. Mutta minä olen selittänyt teille, miten ja miksi teitä
tavoittelin, jotavastoin te, madame, ette ole minulle vielä sanonut,
minkätähden kutsutitte minut luoksenne."

"Se on totta." Madame epäröitsi. "Nuo rannerenkaat saavat minut
suunniltani", virkkoi hän yhtäkkiä.

"Te kai odotitte, että kuningas tarjoaisi ne teille?" arvasi de Guiche.

"Miksipä ei?"

"Mutta eikö kuninkaalla ennen teitä, kälyään, madame, ollut kuningatar
ajateltavanaan?"

"Eikö hänellä ennen la Vallièrea", tokaisi Madame äkäisesti, "ollut
minua, ollut koko hovia?"

"Vakuutan teille, madame", sanoi kreivi kunnioittavasti, "että jos
teidän kuultaisiin puhuvan noin, jos nähtäisiin punehtuneet silmänne ja
-- Jumala suokoon minulle anteeksi! -- tuo silmäripsillenne nouseva
kyynel, niin, ah, kaikki sanoisivat, että teidän kuninkaallinen
korkeutenne on mustasukkainen."

"Mustasukkainen!" huudahti prinsessa ylväästi. "La Vallièrelleko
mustasukkainen?"

Hän odotti taivuttavansa Guichen eleellä ja sävyllään.

"Mustasukkainen la Vallièrelle, niin, madame", toisti tämä urheasti.

"Luulen, monsieur", sopersi prinsessa, "että julkeatte herjata minua?"

"Minä en sitä usko, madame", vastasi kreivi hiukan kiihtyneenä, mutta
jyrkästi päättäneenä taltuttaa tämän tulisen suuttumuksen.

"Menkää ulos!" käski prinsessa ylimmilleen ärtyneenä de Guichen
kylmäverisyydestä ja mykästä kunnioituksesta, jotka saivat hänen
sappensa kiehumaan raivosta.

De Guiche peräytyi askeleen, kumarsi hitaasti hyvästiksi, suoristausi
valkeana kuin kalvosimensa ja virkkoi hieman muuttuneella äänellä:

"Ei olisi kannattanut kiirehtiä tänne kokemaan näin ansaitsematonta
tylyyttä."

Ja hän käänsi tyynesti selkänsä.

Tuskin oli hän edennyt viittä askelta, kun Madame hyökkäsi kuin tiikeri
hänen jälkeensä ja tarttuen häntä hihasta käännytti hänet takaisin.

"Teeskentelemänne kunnioitus", virkkoi hän vimmasta vapisten, "on
loukkaavampaa kuin herjaus. No, herjatkaa minua, mutta puhukaa toki!"

"Ja te, madame", vastasi kreivi säveästi, vetäen miekkansa huotrastaan,
"lävistäkää rintani, mutta älkää kiduttako minua kuoliaaksi heikolla
tulella."

Kreivin katseesta, joka kuvasti rakkautta, päättäväisyyttä ja
epätoivoakin, käsitti prinsessa, että mies, joka näennäisesti oli niin
tyyni, survaisisi miekan rintaansa, jos hän lisäisi sanankin.

Hän tempasi kreivin käsistä säilän ja puristi hänen käsivarttaan
hurmaannuksessa, jota saattoi pitää hellyytenä.

"Kreivi", sanoi hän, "säästäkää minua. Te näette, että kärsin, eikä
teillä ole mitään sääliä."

Kyyneleet, jotka alkoivat tihkua tämän valtavan mielenjärkytyksen
viimeisenä vaiheena, tukahduttivat hänen äänensä. Nähdessään hänen
itkevän de Guiche sieppasi hänet käsivarsilleen ja vei hänet
nojatuoliin. Hän tuskin enää kykeni hengittämään.

"Miksi", sopersi de Guiche polvillaan, "ette tunnusta minulle
tuskianne? Rakastatteko jotakuta? Sanokaa se minulle. Minä kuolisin
siitä, mutta vasta sitten kun ensin olen tuottanut teille lohtua ja
huojennusta, vieläpä teitä palvellutkin."

"Ah, te rakastatte minua niin paljon!" vastasi prinsessa voitettuna.

"Niin, minä rakastan teitä siinä määrin, madame."

Prinsessa tarjosi hänelle molemmat kätensä.

"Minä rakastan todellakin", kuiskasi hän hiljaa, melkein
kuulumattomasti.

De Guiche kuuli sen.

"Kuningastako?" kysäisi hän.

Prinsessa pudisti lempeästi päätänsä, ja hänen hymyilynsä muistutti
niitä kirkkaita kohtia pilvien välissä, joista myrskyn jälkeen luulee
näkevänsä paratiisin avautuvan.

"Mutta", lisäsi hän, "jalosyntyisessä sydämessä on muitakin intohimoja.
Rakkaus on runoutta, mutta sydämen elämä on ylpeyttä. Kreivi, minä olen
syntynyt valtaistuinta varten, olen ylpeä ja arka arvostani. Miksi
kuningas laskee arvottomia lähelleen?"

"Vielä!" nuhteli kreivi. "Te herjaatte yhä tyttörukkaa josta tulee
ystäväni vaimo."

"Olette kyllin yksinkertainen sitä uskomaan?"

"Ellen sitä uskoisi", virkkoi nuori mies hyvin kalpeana, "niin huomenna
Bragelonnea varoitettaisiin, -- niin, jos otaksuisin tämän la
Vallièren-paran unohtaneen Raoulille vannomansa valat. Mutta ei, olisi
halpamaista pettää naisen salaisuus, olisi rikos häiritä ystävänsä
rauhaa."

"Uskotteko", kysyi prinsessa puhjeten hurjaan nauruun, "että
tietämättömyys on onnea?"

"Uskon", vastasi toinen.

"Todistakaa, todistakaa toki!" kehoitti prinsessa vilkkaasti.

"Se on helppoa, madame: Koko hovissa kerrottiin, että kuningas rakasti
teitä ja että te rakastitte kuningasta."

"Entä sitten?" virkkoi toinen vaivalloisesti hengittäen.

"Niin, otaksukaamme, että ystäväni Raoul olisi tullut minulle sanomaan:
'Kuningas rakastaa Madamea, kuningas on voittanut Madamen sydämen.'
Silloin olisin ehkä surmannut Raoulin!"

"Olisi tarvittu", intti prinsessa itsepintaisena kuin aina nainen, joka
pitää itseään voittamattomana, "että herra de Bragelonnella olisi ollut
todistuksia, voidakseen teille noin puhua."

"Joka tapauksessa on totta", vastasi de Guiche huoahtaen, "että kun
minulle ei mitään ilmoitettu, en saanut mistään tietää, ja tänään on
tietämättömyyteni pelastanut henkeni."

"Menisittekö itsekkyydestä ja kylmäkiskoisuudessa niin pitkälle", sanoi
Madame, "että jättäisitte tuon onnettoman nuoren miehen yhä rakastamaan
la Vallièrea?"

"Kyllä, madame, siihen päivään asti, jolloin la Vallièren syyllisyys
paljastuisi minulle."

"Entä rannerenkaat?"

"Ah, madame, koska te odotitte saavanne ne kuninkaalta, mitä olisin
minä voinut sanoa?"

Todiste oli voimakas, se mursi prinsessan. Tästä hetkestä alkaen hän ei
enää yrittänyt vastaväitteitä.

Mutta kun hän oli hyvin yleväsydäminen ja kiihkeässä sielussaan nopea
käsittämään, ymmärsi hän de Guichen suuren hienotuntoisuuden.

Hän luki selvästi kreivin sydämestä, että hän epäili kuninkaan
rakastavan la Vallièrea, mutta ei tahtonut alentua halpaan keinoon
vahingoittaa kilpailijaa naisen ajatuksissa, vihjaamalla tai
vakuuttamalla tälle, että kilpailija mielisteli toista naista. Hän
tajusi de Guichen epäilevän la Vallièrea, mutta tahtovan antaa tytölle
aikaa kääntymään, jotta asia ei kävisi korjaamattomaksi, toistaiseksi
pidättyen suoranaisesta toiminnasta ja selvemmistä huomautuksista.

Sanalla sanoen, prinsessa luki niin paljon todellista suuruutta, niin
paljon jalomielisyyttä rakastajansa sydämestä, että hän tunsi omansa
syttyvän tämän puhtaan liekin kosketuksesta. De Guiche, joka
pelätessään käyvänsä rakastetulleen epämieluiseksikin, pysyi hartaana
ja johdonmukaisena, kasvoi hänen silmissään sankariksi ja alensi hänet
itsensä mustasukkaiseksi ja vähäpätöiseksi naiseksi. Hän rakasti
kreiviä sen johdosta niin hellästi, ettei voinut pidättyä antamasta
hänelle siitä todistusta.

"Olemme hukanneet paljon sanoja", lausui hän tarttuen hänen käteensä.
"Epäluuloja, levottomuutta, uhmailua, tuskaa -- luulenpa, että olemme
maininneet kaikki nuo sanat."

"Ah, niin, madame!"

"Poistakaa ne sydämestänne, kuten minäkin ne karkoitan omastani. Hyvä
kreivi, rakastakoon tuo Vallière kuningasta tai älköön rakastako,
rakastakoon kuningas la Vallièrea tai olkoon rakastamatta, tehkäämme
tästälähin eroitus näyteltävissämme kahdessa osassa. Te tuijotatte
silmät suurina; löisin vetoa, että te ette ymmärrä minua?"

"Te olette niin vilkas ja herkkä, madame, että alati vapisen
pahastuttamisenne pelossa."

"Kas vain, miten hän vapisee, se komea pelkuri!" sanoi prinsessa
viehättävän leikkisästi. "Niin, monsieur, minulla on kaksi osaa
näyteltävinä. Olen kuninkaan kasvatussisar ja hänen vaimonsa käly. Eikö
minun näin ollen ole puututtava perhejuoniin? Teidän mielipiteenne?"

"Niin vähän kuin mahdollista, madame."

"Myönnetään, mutta tässä on kysymys omasta arvostani, -- ja sitten,
olenhan Monsieurin puoliso."

De Guiche huokasi.

"Ja sen seikan", virkkoi prinsessa hellästi, "pitää kehoittaa teitä
aina puhuttelemaan minua mitä suurimmalla kunnioituksella."

"Oi!" huudahti de Guiche langeten hänen jalkojensa juureen ja suudellen
niitä kuin hän olisi ollut jumalatar.

"Oikeastaan", kuiskasi tämä, "luulen, että minulla on vielä yksi osa.
Sen unohdin."

"Mikä? mikä?"

"Minä olen nainen", virkkoi prinsessa vieläkin hiljemmin. "Minä
rakastan."

De Guiche nousi. Prinsessa avasi hänelle sylinsä; heidän huulensa
yhtyivät.

Verhon takaa kuului askeleita. Montalais koputti.

"Mikä on, mademoiselle?" tiedusti Madame.

"Herra de Guichea kysytään", vastasi Montalais, joka ehti hyvin nähdä
noiden neljän osan esittäjän hämmingin, -- sillä, olihan de Guichekin
kaiken aikaa sankarillisesti näytellyt omaansa.



150

Montalais ja Malicorne.


Montalais oli oikeassa, herra de Guichea kyseltiin niin alituiseen eri
tahoille ja monenlaisissa asioissa, että hänen oli vaikea suoriutuakaan
kaikista puhuttelijoistaan. Loukatusta ylpeydestänsä ja sisäisestä
suuttumuksestaan huolimatta ei Madame hankalassa tilanteessaan
sentähden voinut ainakaan heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä
niin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla
hänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli
oikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon
ilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän --
hyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi
vertaistenkin kesken vaatinut -- syöksähti ulos huoneesta hehkuvin
sydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla
jäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata
vuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi.

Montalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että
hän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä
päättää itsekseen:

-- Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen
voi haluta tietoonsa!

Vaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen
Montalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa
seuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa.
Hovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla
yön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen
päin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä:
"hyvää yötä, prinsessa!" ja meni alas tapaamaan Malicornea.

Tämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli
ulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan
jotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa
siristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui
luonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja
kysäisi:

"No, mitä uutta?"

"Herra de Guiche rakastaa Madamea", viisasteli Malicorne.

"Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän."

"Ja mitä tiedät?"

"Että Madame rakastaa de Guichea."

"Toinenhan on toisen seikan seuraamus."

"Eipä aina, herraseni."

"Minunko varalleni se huomautus?"

"Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa."

"Kiitos", sanoi Malicorne. "Ja mitä kuuluu toisaalta?" hän tiedusti
edelleen.

"Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de la
Vallièrea."

"No, miten kävi?"

"Hän ei tavannutkaan."

"Mitä! Eikö?"

"Ovi oli lukittu."

"Niin ettäkö..."

"Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut
kojeensa."

"Kas, kas!"

"Entä kolmannelta taholta?" kysyi Montalais vuorostaan.

"Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo."

"Hyvä!" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen.

"Miksi niin hyvä?"

"Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten."

"Jakakaamme siis puuha", esitti Malicorne, "jottei synny sekaannusta."

"Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista", arveli Montalais. "Kolmea jo
hyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain
pidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään
kolme kirjelmää päivässä yhteensä."

"Ohoh!" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; "vai kolme päivässä!
Sehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla
toimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä
vaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta.
Sellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen.
Mutta meillä päin... kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden
lajia, Aure-kulta!"

"No, no, lopeta jo", sanoi Montalais kärsimättömänä. "Voidaan tulla."

"Lopetako! Vastahan olen aloittamassa. Minulla on vielä kolme pykälää
esitettävinä."

"Hän ihan kuolettaa minut flaamilaisella hituroimisellaan", tuskastui
Montalais.

"Ja sinä sekoitat kaikki aatokseni italialaisella ailahtelullasi. --
Sanon siis, että meidän rakastavaisemme sepittävät kokonaisia nidoksia,
ja se vaatii aikaa."

"Sen parempi. No, naisemme eivät missään tapauksessa kykene kätkemään
saamiansa kirjeitä."

"Sitä en minäkään usko."

"Herra de Guiche ei sen paremmin rohkene varjella omiaan."

"Se on kyllä luultavaa."

"No, minä otan pitääkseni huolta koko kirjeenvaihdosta kenenkään
tietämättä, että olen osallinen toistenkin salaisuuksista."

"Mutta sepä juuri on mahdotonta", arveli Malicorne.

"Ja miksi muka?"

"Sinä et asu erikseen; olet la Vallièren huonekumppani. Hovineidon
kamarissa käydään halukkaasti urkkimassa ja penkomassa. Pelkään
sitäpaitsi pahoin kuningattaren espanjalaista mustasukkaisuutta, --
leskikuningatarta, joka on epäileväinen kuin kaksi espanjalaista, ja
lopuksi Madamea, jonka luulevaisuus on kymmenkertaisesti
espanjalaista."

"Ja Monsieurkin on otettava lukuun", huomautti Montalais.

"Puhuin vasta naisista. Toisaalla on sitten Monsieur, de Guiche,
Bragelonnen varakreivi ja neljäntenä -- kuningas! Hän ei ainoastaan ole
kaikista mustasukkaisin, vaan vielä mahtavinkin. Voi, armaani!"

"Entä sitten!"

"Millaiseen ampiaispesään oletkaan tunkeutunut!"

"En vielä kyllin pitkälle, jos vain tahdot seurata minua."

"Tietysti minä pysyn mukanasi. Mutta eiköhän silti olisi viisasta
vetäytyä takaisin, kun on vielä aikaa."

"Minä päinvastoin katson viisaimmaksi asettua hetikohta kaikkien näiden
vehkeiden johtoon."

"Sinusta ei ole niin moninaisen vyyhden selvilläpitäjäksi", epäili
Malicorne.

"Sinun kanssasi hoitelisin kymmenenkin sellaista juttua. Se on minun
oikeata alaani, näetkös. Olen luotu elämään hovissa niinkuin
salamanteri liekeissä."

"Vertauksesi ei saa minua vähääkään varmistumaan, kultaseni. Olen
kuullut peräti oppineiden tietomiesten suusta, että salamantereita ei
ensiksikään ole lainkaan ja että toisekseen mikään elollinen ei
kärventymättä suoriudu tulesta."

"Tietomiehesi saattavat olla hyvin tietäväisiä salamantereista. Mutta
he eivät kykene sanomaan mitään siihen minun väitteeseeni, että Aure de
Montalais on kutsuttu kuukauden kuluessa kohoamaan Ranskan hovin
etevimmäksi diplomaatiksi!"

"Olkoon menneeksi, kunhan minä pääsen toiselle sijalle."

"Se on sovittua: hyökkäys- ja puolustusliittomme säilyy."

"Olehan vain varovainen kaikkien kirjeiden käsittelyssä."

"Minä toimitan ne sinulle aina heti kun saan haltuuni."

"Mitä sanomme kuninkaalle Madamesta?"

"Että Madame yhä rakastaa kuningasta."

"Mitä Madamelle sanomme kuninkaasta?"

"Että hän suuresti erehtyisi, jos luopuisi pitämästä kuningasta
lähellään."

"Mitä sanomme la Vallièrelle Madamesta?"

"Mitä hyvänsä, -- la Vallière on meidän vallassamme."

"Meidän vallassamme?"

"Kahdelta puolen."

"Kuinka niin?"

"Ensiksikin Bragelonnen varakreivin takia."

"Selitä."

"Muistathan toki, että herra de Bragelonne on lähettänyt paljon
kirjeitä neiti de la Vallièrelle?"

"Minä en unohda mitään."

"Ne kirjeet olen minä saanut tallettaakseni."

"Joten ne ovatkin nyt sinun huostassasi?"

"Yhä."

"Missä? Täälläkö?"

"Oh, eihän mitenkään. Minulla on ne Bloisissa, pikku kammiossa, jonka
tunnet."

"Rakkaassa pikku kammiossa, hellien muistojen kammiossa, josta toimitan
tiesi vielä ulottumaan uhkean palatsin valtiattareksi! Mutta miten sinä
ne sinne jätit? Etkö tallettanut niitä mihinkään lippaaseen?"

"Tietysti, -- samaan lippaaseen, jossa säilytän sinulta saamiani
kirjeitä."

"Kah, mainiota!" virkahti Malicorne.

"Mistä noin tyytyväisenä?"

"Siitä, ettei tarpeen tullen ole pakko rientää Bloisin linnaan niitä
noutamaan. Minulla on ne täällä."

"Oletko tuonut lippaan mukanasi?"

"Se oli minulle rakas, sinun muistonasi."

"Varjelekin sitä sitten visusti, sillä siinä lippaassa on omakätisiä
kirjeitä, jotka myöhemmällä ovat hyvin kallisarvoisia."

"Sen käsitän, _parbleu_, ja siksipä tässä nyt myhäilenkin kaikesta
sydämestäni."

"Nyt vielä viimeinen sana."

"Miksi viimeinen?"

"Tarvitsemmeko apureita?"

"Emme ketään."

"Lakeijoita, palvelijattaria?"

"Ah, kelvotonta väkeä! Sinä annat itse kirjeet ja otat itse vastaan. Ei
tässä auta olla ylpeänä, ja jos herra Malicorne ja Aure-neiti eivät
hoida asioitansa omin neuvoin, niin he piankin näkevät muiden ryhtyvän
niitä johtelemaan."

"Lienet oikeassa."

"Nyt herra de Guiche avaa ikkunansa."

"Livistäkäämme!"

Ja salaliittolaiset katosivat eri suunnille pimentoon.

Kreivi ei ollut asettunut ikkunaansa ainoastaan yrittääkseen eroittaa
Madamen varjoa etäisten kaihtimien läpi, vaan hänellä oli muutakin
mietityttävää kuin rakkaus. Hän oli tosiaan saanut luokseen varakreivi
de Bragelonnen pikalähetin, joka toi hänelle kirjeen. Kreivi oli
lukenut sen jo kahdesti; se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

"Kummallista, kummallista!" mutisi hän. "Millä mahtikeinoilla kohtalo
siis vetääkään ihmisiä päämääräänsä kohti?" Ja jälleen lähestyen valoa
hän luki kolmanteen kertaan tämän kirjeen, jonka rivit polttivat hänen
sieluaan kuten silmiänsäkin:

                                          'Calais.

    Rakas Guiche!

    Olen tavannut täällä herra de Wardesin, joka on pahasti
    haavoittunut miekkaillessaan Buckinghamin herttuan kanssa.
    Hän on urhoollinen mies, kuten tiedät, mutta minun mielestäni
    sisukas ja pahanilkinen. Hän puheli sinusta, sanoen sydämensä
    suuresti kiintyneen sinuun, ja Madamesta, jota hän kiitteli
    kauniiksi ja herttaiseksi. Hän on tajunnut, kehen sinä olet
    rakastunut. Hän haasteli myös henkilöstä, jota minä rakastan,
    ja oli osoittavinaan minua kohtaan hyvin vilkasta harrastusta,
    samalla säälitellen minua hämärin sanoin, jotka ensimmältä
    pahoin ahdistivat mieltäni, kunnes lopuksi päättelin, että
    hän vain tapansa mukaan tekeysi salamyhkäiseksi.

    Näin on kuitenkin asia:

    Hän on muka saanut sanomia hovista, -- tietenkin vain Lotringin
    junkkari voi hänelle ilmoitella sikäläisiä juoruja. Ja niiden
    mukaan _huhuillaan kuninkaan tunteissa tapahtuneesta muutoksesta_.
    Niissä muka puhuttiin myös _hovineidosta, joka oli antanut paljon
    aihetta häijyihin huomautuksiin_.

    Nämä epämääräiset lauseet eivät sitten päästäneet unta silmiini.
    Olen eilisestä asti pahoitellut suoraluontoisuuteni heikkoutta
    siinä kohden, etten katsonut mahdolliseksi alentua kuulustamaan
    häneltä lähempää selvitystä noihin viittauksiin, -- ja minusta
    tuntui kovaltakin ottaa kenties lujille miestä, jonka vammat
    olivat hädin sen verran parantuneet, että hän kykeni nyt lähtemään
    Pariisia kohti, pyrkiäkseen sinne lyhyin päivämatkoin. Hän lausui
    tahtovansa olla näkemässä sitä omituista näytelmää, joka siellä
    ennen pitkää esitettäisiin. Näihin sanoihin hän lisäsi muutamia
    onnitteluja ja heti perään surkuttelevia huomautuksia, minun
    ymmärtämättä sen paremmin toista kuin toistakaan äänilajia. Olin
    omien ajatusteni vallassa, kun olen aina tuntenut vastustamatonta
    epäluuloa tuota miestä kohtaan. Mutta hänen matkustettuaan
    kykenin harkitsemaan selvemmin.

    Tietysti hän häijyyksissään tahtoi jollakin tavoin häiritä meidän
    kahden hyvää yhteisymmärrystä, mutta hänen vihjailussaan oli myös
    sellaista, mikä tuntui koskevan minun ja toisen henkilön suhdetta.
    Minun pitäisi lopultakin tietää, oliko siihen mitään oleellista
    aiheen alkua. Kun minun täytyy heti pitkittää matkaani täältä
    kuninkaan määräystä noudattaen, en voi ajatellakaan rientää vielä
    herra de Wardesin jälkeen pyytämään hänen salailustaan selitystä.
    Sentähden lähetän tämän kirjeen, joka ilmaisee sinulle kaikki
    epäilykseni. Sinä olet yhtä minun kanssani: minä olen ajatellut,
    ota sinä toimiaksesi.

    Herra de Wardes saapuu sinne piakkoin; hanki tietoosi, mitä hän
    tarkoitti, ellet sitä jo tiedäkin.

    Hän väitti muuten, että herttua ennen Pariisista lähtöään oli
    mitä suurimmassa määrin saanut osakseen Madamen suosiollisuuden.
    Jo sekin puhe olisi heti saanut minut paljastamaan miekkani,
    ellei minun olisi nähdäkseni ollut välttämättömästi asetettava
    kuninkaan palvelus kaikkinaisen kiistan edelle.

    Polta tämä kirjeeni, jonka Olivain tuo sinulle; hän on varmasti
    taattu välittäjä. Pyydän sinua ystävällisesti sanomaan terveiseni
    neiti de la Valliérelle, jonka käsiä suutelen kunnioittavasti
    ajatuksissani, kuten syleilen sinua.

                                             _Bragelonne_.

    J.K. -- Jos jotakin vakavaa tapahtuisi, -- sillä kaikkeahan on
    ajateltava, rakas ystävä, -- niin lähetä minulle pikaviestinä
    vain sana 'Tule', ollakseni Pariisissa kolmenkymmenenkuuden
    tunnin kuluttua sanomasi saapumisesta.'

De Guiche huokasi, taittoi kirjeen jälleen kokoon ja pisti sen
taskuunsa eikä tuleen, kuten Raoul oli kehoittanut: hän tahtoi lukea
sitä yhä uudestaan.

-- Millaista levottomuutta ja luottavaisuutta yhtaikaa! -- ajatteli
hän. -- Raoulin koko sielu ilmenee tässä kirjeessä; hän unohtaa siinä
kreivi de la Féren ja puhuu kunnioituksestaan Louisea kohtaan! Hän
varoittaa minua ja rukoilee minua auttajakseen. "Haa!" jupisi de Guiche
tehden uhkaavan liikkeen; "sinä sekaannut minun asioihini, de Wardes?
No, teenpä saman sinulle. Mitä Raoul-parkaan tulee, niin olkoon hän
huoletta: kyllä kaitsen aarretta, jonka hän uskoo varjeltavakseni."

Sen lupauksen tehtyään kreivi lähetti Malicornelle pyynnön pistäytyä
hetimiten hänen luokseen, jos mahdollista. Malicorne noudatti kutsua
erityisen toimekkaasti sen haastelun johdosta, joka hänellä oli äsken
ollut Montalaisin kanssa.

Mitä enemmän nyt de Guiche mielestään varovasti kyseli Malicornelta,
sitä selkeämmin tämä oivalsi, mitä kreivin mielessä liikkui, samalla
kun hän itse ei antanut kuulustelijalle mitään ilmi omasta
välittäjäosastaan. Niinpä olikin tuloksena neljännestunnin
keskustelusta, jolla kreivi luuli saavansa selville la Vallièren ja
kuninkaan todelliset välit, että hän ei saanut tietää sen enempää kuin
oli omin silmin nähnyt, kun sitävastoin Malicornelle selvisi, että
Raoul oli matkallaan käynyt epäluuloiseksi ja jättänyt Hesperidein
kalleuden ystävänsä vartioitavaksi.

De Guiche luuli tehneensä kaikkensa Raoulin puolesta ja alkoi pohtia
nyt vain omaa puoltansa. Seuraavan päivän iltana tuli tiedoksi, että de
Wardes oli palannut ja käynyt ensimmäisellä tervehdyksellä kuninkaan
luona. Toipilas aikoi toisekseen lähteä Monsieurin puheille. De Guiche
kiirehti Filip-herttuan luo ennen tähän sovittua hetkeä.



151.

De Wardesin vastaanotto hovissa.


Monsieur oli kohdellut de Wardesia sillä erinomaisella
suosiollisuudella, jota mielen virkistyminen aiheuttaa kaikissa
keveissä luonteissa, kun jotakin uutta tapahtuu.

De Wardesia ei tosiaankaan ollut nähty kuukauden aikaan, joten hänessä
oli uutuuden viehätystä. Mielistellä häntä oli ensiksikin uskottomuutta
entisiä seuralaisia kohtaan, ja uskottomuudella on aina tenhonsa.
Sitäpaitsi oli hänelle annettava korvausta. Monsieur esiintyi siis mitä
armollisimpana hänelle. Lotringin junkkari pelkäsi pahoin tätä
kilpailijaansa, mutta samalla piti arvossa hänen luonnettaan, joka oli
muuten täydellinen toisinto hänen omastaan, mutta vain rohkeampi.
Senvuoksi hän liehakoitsi de Wardesia vielä maireammin kuin Monsieur.

De Guiche oli saapuvilla, kuten sanoimme, mutta pysytteli vähän
syrjempänä, odottaen kärsivällisesti näiden sydämellisten tervehdysten
päättymistä. Puhuessaan muille ja itse Monsieurillekin de Wardes ei
ollut päästänyt de Guichea näkyvistään. Vaisto sanoi hänelle, että tämä
oli siellä hänen tähtensä.

Toisista suoriuduttuaan hän astuikin heti de Guichen luo. He kaksi
vaihtoivat mitä kohteliaimmat tervehdykset, ja sen jälkeen de Wardes
tuli jälleen Monsieurin ja muiden herrojen puheille. Kun parhaillaan
onniteltiin tulokasta tämän paluusta, ilmoitettiin Madame.

Prinsessa oli kuullut de Wardesin saapuneeksi. Hän tiesi yksityiskohtia
myöten hänen matkansa vaiheet ja kaksintaistelunsa Buckinghamin kanssa,
eikä ollut pahoillaan, että oli kuulemassa, mitä vihollisekseen
tietämänsä mies ensi sanoikseen lausuisi. Hänellä oli pari kolme
hovineitoa mukanaan.

De Wardes tervehti Madamea mitä kunnioittavammin ja ilmoitti -- heti
aloittaen vihollisuudet -- olevansa valmis kertomaan ystävilleen
uutisia herra de Buckinghamista. Tämä oli suoranainen vastaus
kylmäkiskoisuuteen, jolla Madame oli häntä tervehtinyt.

Hyökkäys oli kiivas, Madame tunsi iskun, vaikka salasikin sitä
saaneensa. Hän loi nopean silmäyksen Monsieuriin ja de Guicheen.
Edellinen punastui, kreivi kalpeni. Ainoastaan Madamella ei piirrekään
värähtänyt kasvoissa, mutta käsittäen mitä ikävyyksiä tämä vihollinen
saattaisi hänelle aiheuttaa noiden kahden kuuntelevan henkilön takia,
hän kumartui hymyillen matkustajan puoleen.

Tämä puhui nyt muusta. Madame oli urhoollinen ja yltiöpäinenkin:
jokainen peräytyminen kannusti häntä eteenpäin. Ensimmäisen
sydämenkouristuksen jälkeen hän palasi tuleen.

"Oletteko paljon kärsinyt vammoistanne, herra de Wardes?" kysyi hän.
"Sillä me olemme kuulleet, että te onnettomuudeksenne haavoituitte."

Nyt oli de Wardesin vuoro säpsähtää; hän puristi huulensa yhteen.

"En, madame", sanoi hän, "en mainittavasti."

"Mutta näin hirvittävän helteisillä ilmoilla..."

"Meri-ilma on raikasta, madame, ja sitäpaitsi minulla oli eräs
lohdutus."

"Oo, sitä parempi!... Millainen?"

"Tieto, että vastustajani kärsi enemmän kuin minä."

"Kas, haavoittuiko hän pahemmin kuin te? Siitä en tiennyt", virkkoi
prinsessa aivan tunteettomasti.

"Te erehdytte, madame, tai pikemminkin olette käsittävinänne sanani
väärin. Minä en tarkoita, että hän ruumiillisesti olisi kärsinyt
enemmän kuin minä; mutta hänen sydämeensä oli isketty pahasti."

De Guiche käsitti, mihin taistelu oli kääntymässä; hän rohkaisi itsensä
antamaan Madamelle merkin, jolla rukoili tätä luopumaan ottelusta.

Mutta vastaamatta de Guichelle, olematta häntä näkevinään, Madame yhä
hymyili.

"Mitä!" kysyi hän. "Osuiko herra de Buckinghamia siis sydämeen? Minä en
tähän asti ole uskonutkaan, että sydämeen sattunutta vammaa voidaan
ollenkaan parantaa."

"Ah, madame", vastasi de Wardes sievistelevästi, "kaikki naiset
luulevat niin, ja sepä tekeekin heidät meitä etevämmiksi rohkeassa
luottamuksessa."

"Ystäväni, te käsitätte väärin", puuttui puheeseen prinssi
kärsimättömänä. "Herra de Wardes tietysti tarkoittaa, että Buckinghamin
herttuan sydämeen on koskenut muu kuin miekka."

"Vai niin, vai niin!" huudahti Madame. "Ah, herra de Wardes laskee
leikkiä; oivallista! Tahtoisinpa sentään tietää, pitäisikö herra de
Buckingham tästä pilasta. On ihan vahinko, että hän ei ole saapuvilla,
herra de Wardes."

Salama välähti nuoren miehen silmistä.

"Oh", sanoi hän hammasta purren, "mielelläni hänet tapaisinkin!"

De Guiche ei liikahtanut. Madame näkyi odottavan, että hän tulisi
apuun. Monsieur epäröitsi.

Lotringin junkkari astui esille ja otti suunvuoron.

"Madame", virkkoi hän, "de Wardes tietää hyvin, että sydämen haava
jollekulle Buckinghamille ei ole mitään uutta ja että sellaista on
ennenkin nähty."

"Liittolaisen asemesta kaksi vihollista", mutisi Madame, "kaksi
hellittämätöntä, yhtynyttä vihollista!"

Ja hän muutti puheenainetta. Keskustelun kääntäminen toiselle tolalle
on, kuten tiettyä, ruhtinaallinen etuoikeus, jota sovinnaisuus vaatii
pitämään arvossa. Haastelun jatko oli senvuoksi hillittyä; päähenkilöt
olivat näytelleet osansa. Madame vetäytyi aikaisin pois, ja Monsieur,
joka tahtoi häneltä kysellä, tarjosi hänelle käsivartensa.

Junkkari pelkäsi pahoin, että puolisoiden välillä voisi syntyä hyvä
yhteisymmärrys, eikä tahtonut jättää heitä rauhaan kahden kesken. Hän
läksi Monsieurin huoneiden taholle, yllättääkseen hänet palatessa ja
hävittääkseen kolmella sanalla kaikki hyvät vaikutteet, jotka Madame
oli saattanut kylvää hänen sydämeensä.

De Guiche astahti de Wardesia kohti, jonka useat aatelismiehet olivat
ympäröineet. Täten hän ilmaisi haluavansa puhella hänen kanssaan. De
Wardes antoi hänelle silmillä ja päällä merkin, että ymmärsi hänet.
Vieraille se merkki ei ilmaissut muuta kuin ystävyyttä.

De Guiche saattoi siis kääntyä odottamaan. Pian de Wardes suoriutuikin
haastattelijoista ja lähestyi de Guichea, ja vielä uudestaan
tervehdittyään toisiaan he alkoivat kävellä rinnakkain.

"Te olette palannut onnellisesti, hyvä herra de Wardes?" virkkoi kreivi
muodollisen vierastavasti.

"Hyvässä kunnossa, kuten näette."

"Ja teillä on yhä hilpeä luonnonlaatunne?"

"Enemmän kuin koskaan."

"Se on suuri onni."

"Mitäpä sitä muutakaan! Kaikki on niin hupsua tässä maailmassa, kaikki
niin hullunkurista ympärillämme!"

"Olette oikeassa."

"Kah, oletteko te samaa mieltä?"

"_Parbleu!_ Ja te tuotte sieltä meille uutisia?"

"Enpä niinkään! Niitä tulin täältä kuulustamaan."

"Puhukaahan vain. Olette sentään nähnyt ihmisiä Boulognessa, erään
ystävämme, ja siitä ei ole pitkäkään aika."

"Ihmisiä... ystävämme?...."

"Teillä on lyhyt muisti."

"Ah, todellakin, Bragelonne?"

"Aivan."

"Joka matkusti valtion asioissa Kaarle-kuninkaan luo."

"Juuri niin. No, eikö hän teille sanonut, tai ettekö te hänelle
sanonut...?"

"Täytyy tunnustaa, että tuskin tiedän, mitä hänelle sanoin. Mutta mitä
hänelle en sanonut, sen kyllä tiedän."

De Wardes oli hyvin terävä. De Guichen peräti kylmäkiskoisesta ja
arvokkaasta sävystä hän tunsi täydellisesti, että keskustelu oli
kääntymässä pahalle tolalle. Hän päätti antautua puheen johdeltavaksi,
mutta olla varuillaan.

"Mitä siis ette hänelle kertonut, jos saan luvan kysyä?" tiedusti de
Guiche.

"No, la Vallièren juttua."

"La Vallièren... Mikä se on? Ja mitä kaikkea merkillistä te olettekaan
siellä saanut tietää, kun Bragelonne, joka itse oli täällä, ei ollut
sellaisesta selvillä?"

"Tosissanneko tuota kysytte?"

"Mitä vakavimmalla mielellä."

"Heh, tekö, hovimies, te, joka asutte Madamen luona, olette talon
alituinen vieras, Monsieurin ystävä, te, kauniin prinsessamme
suosikki!?"

De Guiche punastui suuttumuksesta.

"Mistä prinsessasta te puhutte?" kysyi hän.

"No, enhän minä tunne kuin yhden, hyvä ystävä. Minä puhun Madamesta.
Onko teillä täällä hovissa joku toinenkin prinsessa? Mitä?"

De Guiche oli unohtamaisillaan varovaisuutensa, mutta hän oivalsi
vastustajansa tempun. Riita oli ilmeisesti syntymässä näiden kahden
nuoren miehen välillä. Mutta de Wardes tyrkytti taisteluhaastetta
Madamen nimiin, jotavastoin de Guiche tahtoi hyväksyä aiheeksi
ainoastaan la Vallièren. Tästä hetkestä lähtien he olivat kuin
miekkasilla, ja leikki jatkuisi, kunnes jompaankumpaan sattuisi.

De Guiche kokosi siis kaiken kylmäverisyytensä.

"Tässä ei ole vähimmässäkään määrin kysymys Madamesta, hyvä herra de
Wardes", sanoi hän, "vaan siitä, mitä juuri äsken sanoitte."

"Ja mitä minä sanoin?"

"Että olitte salannut Bragelonnelta jotakin."

"Minkä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin", vastasi de Wardes.

"En, kunniasanallani!"

"Mitä joutavia!"

"Jos te sanotte sen minulle, niin sen tiedän; muutoin en sen vannon!"

"Mitä! Minä saavun kaukaa, kuudenkymmenen lieuen päästä; te ette ole
täältä liikahtanut; te olette nähnyt silmillänne, minkä vain kuulopuhe
on minulle kertonut, ja kuulen teidän vakavasti väittävän, että te ette
tiedä? Oh, kreivi, te olette kovapintainen!"

"Kuten tahdotte, de Wardes; mutta minä toistan teille, etten mitään
tiedä."

"Te ette ole tietävinänne: se on varovaisuutta."

"Siis ette sano mitään, -- enempää minulle kuin Bragelonnellekaan?"

"Te tekeydette kuuroksi. Olen varma, että Madame ei hillitsisi itseään
yhtä hyvin kuin te."

"Haa, kaksinkertainen teeskentelijä", hymähti de Guiche itsekseen,
"oletpa palannut oikealle alallesi."

"No sitten", jatkoi de Wardes, "koska meidän on niin vaikea käsittää
toisiamme la Vallièren ja Bragelonnen suhteen, haastelkaamme omista
asioistamme."

"Mutta", väitteli de Guiche, "minulla ei ole omia asioita. Ette kai ole
minusta sanonut Bragelonnelle mitään, jota ette voisi toistaa minulle
itselleni?"

"En. Mutta ettekö ymmärrä minua, de Guiche? Yhtä tietämätön kuin olen
muutamista asioista, yhtä kahlehdittu olen toisten suhteen. Jos
esimerkiksi olisi kysymyksessä herra de Buckinghamin suhteet
Pariisissa, niin -- koska olen matkustanut yhdessä herttuan kanssa --
voisin teille kertoa mitä mielenkiintoisimpia seikkoja. Haluatteko,
että kerron?"

De Guiche nosti kätensä hiestä kostealle otsalleen.

"Ei", virkkoi hän, "sata kertaa ei, minä en ole utelias siitä, mikä ei
koske minua. Herra de Buckingham on minulle vain tuttava, Raoul
sitävastoin sydämellinen ystäväni. Minä en siis ollenkaan ole utelias
tietämään, mitä herra de Buckinghamille on sattunut, sensijaan kun
minulle on peräti mielenkiintoista tietää, mitä on sattunut Raoulille."

"Pariisissako?"

"Niin, Pariisissa tai Calaisissa. Minä, näettehän, olen täällä
saapuvilla: jos jotakin sattuu, on minulla tilaisuus pitää puoliani,
jotavastoin Raoul on poissa, ja ainoastaan minä olen häntä edustamassa.
Siis Raoulin asiat ennen omiani."

"Mutta Raoul tulee takaisin."

"Niin, tehtävänsä suoritettuaan. Sillaikaa, ymmärrättehän, en voi olla
puuttumatta tutkimaan niitä ilkeitä huhuja, joita hänestä saattaa
liikkua."

"Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän viipyy jonkun aikaa Lontoossa",
sanoi de Wardes irvistäen.

"Arveletteko niin?" kysyi de Guiche yksinkertaisesti.

"_Parbleu!_ Luuletteko, että hänet on lähetetty Lontooseen vain
mennäkseen ja tullakseen? Ei suinkaan; hänet on toimitettu Lontooseen
oleskelemaan toistaiseksi."

"Haa, kreivi", sanoi de Guiche tarttuen voimakkaasti de Wardesin
käteen, "sepä on Bragelonnelle hyvin ikävä arvelu ja oikeuttaa
täydellisesti, mitä hän minulle kirjoitti Calaisista."

De Wardes kylmeni jälleen. Ivailunhalu oli tempaissut hänet mukaansa,
ja varomattomuudessaan hän oli joutunut kiikkiin.

"No, mitä hän sitten kirjoittikaan?" kysyi hän.

"Että te olitte lausunut muutamia katalia vihjauksia la Vallièrea
vastaan ja tuntunut pilkkaavan hänen suurta luottamustaan tähän nuoreen
tyttöön."

"Niin kyllä tein", myönsi de Wardes, "ja odotin kuulevani Bragelonnen
varakreivin sanovan minulle, mitä mies sanoo miehelle, kun tämä häntä
suututtaa. Jos siis esimerkiksi etsisin riitaa teidän kanssanne, niin
sanoisin, että suotuaan suosionsa herra de Buckinghamille Madame
nykyisten puheiden mukaan lähetti pois komean herttuan vain teidän
hyväksenne."

"Hoo, se ei minua loukkaisi rahtuakaan, hyvä herra de Wardes", vakuutti
de Guiche, hymyllä salaten väristyksen, joka tällä hetkellä tulisuihkun
tavoin kiiti hänen suonissaan, "peijakas, sellainen suosiohan on
hunajaa."

"Myönnetään; mutta jos välttämättömästi tahtoisin rakentaa riitaa
kanssanne, minä etsisin vastaväitöstä ja puhuisin teille jostakin
metsiköstä, missä teillä oli kohtaus tuon maineikkaan prinsessan
kanssa, polvistumisista, kätten suutelemisista, -- ja te, joka olette
umpimielinen, herkkä ja närkäs mies..."

"Eipä niinkään, sen vannon", virkkoi de Guiche, keskeyttäen hänet yhä
hymyillen, vaikka kalman kaivelu sydämessä. "Ei, minä vannon teille,
että se ei koskisi minuun, -- en tekisi teille mitään vastaväitteitä.
Näettekös, parahin kreiviseni, minä olen nyt kerran sellaiseksi luotu;
omissa asioissani olen kylmä kuin jää! Mutta aivan toisena esiinnyn,
kun on kysymyksessä poissaoleva ystävä, joka lähtiessään on uskonut
etunsa haltuuni. Haa, sellaisen ystävän tähden, näettekös, de Wardes,
minä olen pelkkää tulta!"

"Minä ymmärrän teitä, herra de Guiche. Mutta sanokaa mitä sanotte,
meidän keskemme ei tällähaavaa voi tulla kysymystä Bragelonnesta eikä
siitä vähäpätöisestä tyttösestä, jota nimitetään la Vallièreksi."

Tällöin muutamat aatelismiehet astuivat salin poikki. Kuultuaan jo
viimeksi lausutut sanat he saattoivat eroittaa tulossa olevan
jatkonkin. De Wardes huomasi sen ja pitkitti äänekkäästi:

"Oh, jos la Vallière olisi keimailijatar kuten Madame, jonka kaiketi
kylläkin viaton veikistely on ensiksi aiheuttanut herra de Buckinghamin
lähettämisen takaisin Englantiin ja sitten teidän karkoituksenne
hovista, -- sillä olittehan hullaantunut hänen veikistelystään,
monsieur?"

Herrasmiehet lähestyivät, de Saint-Aignan etunenässä ja Manicamp
kintereillä.

"Eh, hyvä ystävä, mikäpä siinä auttoi!" virkkoi de Guiche hymyillen;
"minä olen narri, kuten kaikki tietävät. Otin pilan vakavalta kannalta
ja toimitin itseni häädetyksi. Mutta minä olen nähnyt erehdykseni, olen
taivuttanut turhamielisyyteni sen edessä, jolla on oikeus, ja tullut
kutsutuksi takaisin, kun esitin kunniallisen anteeksipyynnön ja lupasin
itselleni parantua viastani. Ja kuten näette, olenkin täysin
parantunut, voiden nykyisin nauraa sille, mikä neljä päivää sitten oli
murtaa sydämeni. Mutta hän, Raoul, on rakastettu; hän ei naura onneaan
uhkaaville huhuille, joiden tulkiksi te, kreivi, olette antautunut,
vaikka tiedätte yhtä hyvin kuin minä ja koko maailma, ette ne ovat
pelkkää panettelua."

"Panettelua!" huudahti de Wardes raivoissaan siitä, että toisen
kylmäverisyys ajoi hänet satimeen.

"Niinpä niin, panettelua. _Dame_, tuossa on hänen kirjeensä, jossa hän
sanoo, että olitte puhunut pahaa neiti de la Vallièresta ja kysyy
minulta, onko totta, mitä te olette tästä nuoresta tytöstä puhunut.
Tahdotteko, de Wardes, että otan nämä herrat tuomareiksemme?"

Ja aivan kylmäverisesti de Guiche luki ääneen la Vallièrea koskevan
kohdan kirjeestä.

"Nyt", jatkoi kreivi, "olen päässyt selvyyteen, että tahdoitte häiritä
kelpo Bragelonnen mielenrauhaa ja että aikeenne olivat häijyt."

De Wardes katsahti ympärilleen nähdäkseen, saisiko miltään taholta
tukea. Mutta kun kuultiin, että Wardes joko suoraan tai välillisesti
oli herjannut päivän epäjumalaa, jokainen ravisti päätänsä, ja de
Wardes näki ainoastaan paheksuvia kasvoja.

"Messieurs", huomautti de Guiche vaistomaisesti arvaten yleisen
mielipiteen, "keskustelumme herra de Wardesin kanssa koskee niin
arkaluontoista asiaa, että kukaan ei saisi kuulla siitä sen enempää
kuin te olette kuulleet. Vartioitkaa siis ovia, pyydän, ja jättäkää
meidät päättämään puheemme kahden kesken kuten tulee kahden
herrasmiehen, joista toinen on väittänyt toista valehtelijaksi."

"Messieurs, messieurs!" huudahtivat läsnäolijat.

"Teenkö mielestänne väärin puolustaessani neiti de la Vallièrea?" kysyi
de Guiche. "Siinä tapauksessa alistun tuomioon ja peruutan ne
loukkaavat sanat, jotka olen saattanut herra de Wardesia vastaan
lausua."

"_Peste_", kirosi de Saint-Aignan, "ette suinkaan!... Neiti de la
Vallière on enkeli."

"Itse hyve, itse puhtaus", vakuutti Manicamp.

"Näette, herra de Wardes", sanoi de Guiche, "etten ole yksinäni
tyttörukan puolella. Hyvät herrat, vielä kerran pyydän teitä jättämään
meidät. Näettehän, että on mahdotonta olla tyynempi kuin me olemme."

Hoviherrat poistuivat hyvin kernaasti, mennen eri oville. Molemmat
nuoret miehet jäivät kaksistaan.

"Hyvin pelattu", virkkoi de Wardes kreiville.

"Eikö olekin?" vastasi tämä.

"Mitä tehdä? Minä olen ruostunut maaseudulla sillaikaa kun te, herra
kreivi, olette ihmeellisesti edistynyt malttavaisuudessa. Aina sitä
jotakin naisten seurassa oppii. Ottakaa siis vastaan onnitteluni."

"Kiitän."

"Ja minä esitän sen myös Madamelle."

"Hoo, nyt, paras herra de Wardes, voimme puhua asiasta niin äänekkäästi
kuin haluatte."

"Älkää uhmatko minua."

"Uhmaan ihan huoletta! Te olette tunnettu pahanilkiseksi mieheksi. Jos
tuon teette, niin teitä pidetään halpamaisena raukkana ja Monsieur
hirtättää teidät tänä iltana ikkunan koukkuun. Puhukaa, paras de
Wardes, puhukaa."

"Minua on lyöty."

"Niin, mutta ei vielä tarpeeksi."

"Näen, että te ette kavahtaisi mukiloimasta minua perinpohjin."

"Ehei, vielä paremminkin."

"Lempo soikoon, tulette pahaan aikaan, herra kreivi! Äskettäin
suorittamani leikin jälkeen ei uusi erä sovellu minulle. Olen
menettänyt liiaksi verta rannikolla. Pienimmästäkin ponnistuksesta
haavani avautuisivat ja te suoriutuisitte minusta tosiaan liian
helposti."

"Se on totta", myönsi de Guiche, "ja kuitenkin te tullessanne näytitte
kukoistavan naaman ja kelpo käsivarret."

"Niin, käsivarrethan kyllä vielä menettelevät, mutta koivet ovat
heikot, ja sitäpaitsi en ole pitänyt miekkaa kädessäni sen kirotun
kaksintaistelun jälkeen. Te taasen, siitä olen varma, miekkailette joka
päivä saattaaksenne väijytyksenne hyvään loppuun."

"Kautta kunniani, monsieur", vastasi de Guiche, "on jo kulunut puoli
vuotta siitä, kun olen harjoitellut."

"Ei, näettekös, kreivi, ajateltuani asiaa joka puolelta minä en
taistele, en ainakaan teidän kanssanne. Minä odotan Bragelonnea koskapa
sanotte, että hän se kantaa minulle kaunaa."

"Oh, ettepä suinkaan, ette te jää Bragelonnea odottamaan", huudahti de
Guiche äärimmilleen kiihtyneenä, "sillä omien sanojenne mukaan saattaa
Bragelonne viipyä kauan, ja sillävälin teidän häijy sisunne tekisi
tehtävänsä."

"Ottakaa toki huomioon, että minulla on pätevä este."

"Annan teille viikon toipuaksenne."

"Tuo on jo parempaa. Viikon kuluttua saamme nähdä."

"Niin, niin, minä ymmärrän: viikossa voi päästä viholliseltaan pakoon.
Ei, ei päivääkään."

"Te olette hullu, monsieur", vastasi de Wardes, vetäytyen askeleen
taaksepäin.

"Ja te olette kurja pelkuri, ellette vapaaehtoisesti suostu
taistelemaan!"

"Heh?"

"Minä ilmoitan kuninkaalle, että herjattuanne la Vallièrea kieltäydytte
kaksintaistelusta."

"Haa", äännähti de Wardes, "te olette vaarallisen kavala, herra
kunniallinen ritari."

"Mikään ei ole vaarallisempaa kuin sen kavaluus, joka aina menettelee
muotojen mukaan."

"Antakaa minulle siis ensin terveet koivet tai isketyttäkää suontanne,
että mahdollisuutemme tasaantuvat."

"Ei, nyt keksin hyvän ehdotuksen."

"Puhukaa."

"Me nousemme molemmat ratsaille ja vaihdamme kolme pistoolinlaukausta.
Te saatte ampua ensimmäisenä. Olen nähnyt teidän luodilla näpsäyttävän
pääskysiä, ajaessanne täyttä laukkaa. Älkää kieltäkö, olen sen nähnyt."

"Taidattepa olla oikeassa", myönsi de Wardes; "siten on mahdollista,
että surmaan teidät."

"Siinä tekisitte minulle palveluksen."

"Koetan parastani."

"Onko asia sovittu?"

"Kätenne."

"Tässä... Kuitenkin yhdellä ehdolla: te vannotte minulle, ettette anna
tästä mitään kuninkaan tietoon."

"En mitään, sen vannon."

"Minä menen noutamaan hevoseni."

"Ja minä omani."

"Mihin ajamme?"

"Tasangolle; tiedän siellä oivallisen paikan."

"Lähdemmekö yhdessä?"

"Mikä estäisi?"

Ja kävellen tallirakennuksia kohti he astuivat Madamen heikosti
valaistujen ikkunain alitse. Pitsiverhojen takaa heijastui haamumainen
varjo.

-- Siellä on nainen, -- hymyili de Wardes itsekseen, -- joka ei
aavistakaan, että me hänen tähtensä käymme kohti kuolemaa.



152.

Kaksintaistelu.


De Wardes ja de Guiche valitsivat kumpainenkin ratsunsa ja
satuloitsivat ne itse. De Wardesilla ei ollut pistooleja, mutta hänen
vastustajallaan oli kotona kaksi paria, jotka hän käväisi noutamassa ja
panosti, antaen de Wardesin sitten valita. Tämä otti sen parin, jota
hän oli entisen ystävänsä seurassa jo parikymmentä kertaa käyttänyt, --
saman, jolla de Guiche oli nähnyt hänen pudottelevan varpusia lennosta.

"Te ette ihmettele", virkkoi hän, "että noudatan kaikkia varokeinoja.
Aseenne ovat teille tuttuja, joten minä vain tasoitan mahdollisuuksia."

"Se oli turha huomautus", vastasi de Guiche; "teillä on siinä oikeus
puolellanne."

"Nyt pyydän teitä hyväntahtoisesti auttamaan minua satulaan", sanoi de
Wardes, "sillä minun on vielä vaikeanlainen nousta."

"Mieluummin sitten taistelkaammekin jalkaisin."

"Ei, kyllä minussa on miehen vastus, kunhan vain saan asettuneeksi
ratsun selkään."

"Hyvä, hyvä, ei siitä sen enempää."

Ja de Guichen tukemana pääsi de Wardes satulaan.

"Mutta toisemme hengen tavoittamiseen innostuessamme olemmekin
unohtaneet erään seikan", pitkitti nuori mies.

"Minkä niin?"

"Että nyt alkaa jo olla pimeä, joten meidän on tapeltava ihan
käsikopelolta."

"Mitäpä siitä, -- niinkin saa surmatuksi."

"On sentään vielä otettava huomioon sekin, että kunnialliset
aatelismiehet eivät lähde kaksinkamppailuun todistajitta."

"Hoo, teillä on yhtä hyvä halu kuin minullakin suoriutua työstä
kunnollisesti!" huudahti de Guiche.

"Kyllä; mutta minä en soisi mahdollisesti jälkeenpäin sanottavan, että
te olette murhannut minut, tai toisessa tapauksessa itse joutuvani
syytetyksi rikoksesta."

"Onko mitään sellaista puhuttu kaksintaistelustanne herra de
Buckinghamin kanssa?" kysyi de Guiche. "Tapahtuihan se samanlaisissa
olosuhteissa kuin tätäkin suunnittelemme."

"Kah, silloin oli vielä valoa, ja me seisoimme reisiin asti vedessä;
rannalle oli sitäpaitsi kertynyt paljon väkeä katselijoiksi."

De Guiche mietti tuokion, mutta se harkinta vain vahvisti hänen
sielussaan jo herännyttä ajatusta, että de Wardes tahtoi saada
todistajia johtaakseen puheen jälleen Madameen ja antaakseen
kaksintaistelulle toisen luonteen. Hän ei senvuoksi vastannut mitään,
ja de Wardesin vielä luodessa häneen kysyvän silmäyksen hän ilmaisi
pään liikkeellä, että oli parempi pysyä tänällään.

Kiistakumppanukset siis läksivät matkaan linnasta, käyttäen
takaporttia, jonka lähellä Montalais ja Malicorne tavallisesti
kohtailivat toisiaan. Ikäänkuin käydäkseen taisteluun päivän jättämää
hellettä vastaan oli yö kerännyt sankkoja pilvijoukkoja äänettöminä ja
raskaina vyörymään lännestä itää kohti. Salamoitsematon ja jyrisemätön
kupu alkoi laskeutua kaikella painollaan maan päälle ja rakoilla tuulen
puuskahtelussa niinkuin palteestaan repeytynyt suunnaton purje. Siitä
herahteli haileita ja isoja sadepisaroita, jotka kokoilivat pölyä
kieriviksi pallosiksi. Janoisista kukkasista, lehtevistä puista ja
tiheistä pensasaidoista leijui tuhansia tuoksuja, jotka nostatat
mieleen suloisia muistoja, nuorekkaita mielikuvia, ikuisen elämän,
onnen ja rakkauden aatoksia.

"Maa tuoksuu hyvältä", virkkoi de Wardes; "se koettaa tenhota meitä
puoleensa."

"Minulla on johtunut mieleen muutamia seikkoja, jotka esitän
harkittaviksenne", sanoi de Guiche.

"Mitä ne koskevat?"

"Taisteluamme."

"Lieneekin jo tosiaan aika ryhtyä lähemmin järjestämään sitä."

"Ottelemmeko yleiseen vakiintuneiden ja tavallisten sääntöjen mukaan?"

"Mitä tarkoitatte tavallisilla?"

"Me laskeudumme ratsailta jollakin tasaisella paikalla, kiinnitämme
hevoset jotenkuten, astumme aseettomina yhteen ja etäännymme sitten
sataviisikymmentä askelta kumpainenkin, lähestyen siitä ahdistamaan
toisiamme. Siten minä kolmisen viikkoa takaperin surmasin
Follivent-paran Saint-Denisissä."

"Suokaa anteeksi, mutta te ette ota lukuun erästä seikkaa.
Kaksintaistelussanne Folliventin kanssa, kuten olen kuullut, te
marssitte jalkaisin toisianne vastaan miekka hampaissa ja pistooli
kädessä."

"Se on totta."

"Mutta kun minusta ei ole tanakasti kävelemään, kuten myöntänette, niin
taistelkaamme satulassa loppuun asti, karauttaen vastakkain, ja
ampukoon ensimmäisenä se joka tahtoo."

"Niin kai sitten on parasta; mutta on yö jo tulossa, sattuu
hukkalaukauksia helpommin kuin päivänvalolla."

"No, kumpainenkin ampukoon ensin kaksi laukaustaan ja panostakoon
uudestaan kolmatta varten -- sen pitäisi riittää."

"Se sopii! Mistä valitsemme kiistatantereen?"

"Onko teillä mitään erityistä paikkaa mielessänne?"

"Ei."

"Näettehän tuon pikku metsikön edessäpäin?"

"Rochin-lehdon? Hyvin."

"Tunnetteko sen?"

"Täydellisesti."

"Tiedätte siis, että sen keskellä on aho?"

"Kyllä."

"Ratsastakaamme sinne."

"Olkoon menneeksi."

"Se on ikäänkuin luonnon laatima kilpa-aitaus teinensä, polkuineen,
kuoppineen ja ojineen, penkereinensä ja puistokujineen. Siellä meidän
kelpaa otella kaikessa rauhassa."

"Minulle paikka soveltuu mainiosti, jos kerran te hyväksytte sen. Nyt
sitten lienemmekin perillä?"

"Niin. Katsokaa tätä mukavaa tienristeystä. Mitä hohtoa tähdistä
tuikkii, kuten Corneille sanoo, se keskittyy tähän; luonnollisina
rajoina on metsän kehä maisemaesteineen."

"Hyvä on. Sopikaamme siis vielä lopullisista ehdoista."

"Minä esitän seuraavaa järjestelyä, -- jos tahdotte jotakin toisin,
niin sanokaa vain."

"Kuuntelen ehdotustanne."

"Hevosen kaatuessa on ratsastajan taisteltava jalkaisin."

"Se on kieltämätöntä, koska meillä ei ole varahevosia."

"Mutta se ei pakota vastustajaa laskeutumaan maahan."

"Vastustaja saakoon toimia kuten hyväksi näkee."

"Jos taistelijat joutuvat yhteen, niin he eivät saa uudestaan etääntyä,
vaan lopettavat ottelun lähekkäin."

"Suostun siihen."

"Kolme laukausta, eikä enempää, niinhän?"

"Se kyllä riittää mielestäni. Ottakaa tästä ruutia ja luoti kolmatta
laukausta varten; minä teen samaten. Mitallinen kumpaisellekin, ja
lopun ruudin ja varaluodit me heitämme pensaikkoon."

"Ja vannomme Kristuksen nimessä", lisäsi de Wardes, "että meillä ei ole
hallussamme mitään ylimääräisiä ampumatarpeita?"

"Se on sovittu; minä vannon sen."

De Guiche ojensi kätensä taivasta kohti. De Wardes teki samoin.

"Ja nyt, hyvä kreivi", sanoi hän, "sallikaa minun huomauttaa teille,
että minua ei eksytetä: te olette Madamen rakastaja tai tulemassa
siksi. Olen saanut selville sen salaisuuden, ja te pelkäätte minun
kertovan; vaitioloni varmentamiseksi te tahdotte surmata minut. Se on
varsin luonnollista, ja teidän sijassanne minä menettelisin samaten."

De Guiche taivutti päätänsä.

"Mutta sanokaahan minulle", jatkoi de Wardes voitonriemuisena,
"kannattiko toimittaa niskoilleni vielä tuo ilkeä Bragelonnenkin juttu?
Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, ärsytetty villikarju raivostuu
vaaralliseksi, ahdistettu kettukin saa jaguarin notkeuden. Niinpä minä
teidän kiusaamananne umpikujaan tavoitankin vain jommankumman ehdotonta
kuolemaa, jotta jutut loppuvat."

"Siihen teillä on oikeus."

"Niin, mutta ottakaa huomioon, että minä nyt teen kaikkea pahaa, mihin
kykenen. Arvannettehan ensiksikin, että minä en ole typerästi lukinnut
salaisuuttani tai oikeastaan teidän salaisuuttanne sydämeeni? Muuan
ystäväni, varsin sukkela mies, jonka te tunnette, on ajoissa päässyt
siihen osalliseksi, niin että jos minut surmataankin, teille ei ole
siitä suurtakaan hyötyä. Jos minä sitävastoin surmaan teidät, niin
kaikkea mahdollista voi tapahtua jälkeenpäin, hiisi vieköön, --
ymmärrättehän?"

De Guiche värähti.

"Jos te kaadutte luodistani", jatkoi de Wardes, "niin te olette
toimittanut Madamelle kaksi sisukasta vihamiestä, jotka panevat
kaikkensa hänen asemansa kukistamiseksi."

"Haa, monsieur", karjaisi de Guiche vimmastuneena, "älkää perustako
liikaa minun kuolemani mahdollisuuteen! Noista kahdesta vihamiehestä on
toivoakseni toinen hetimiten kylmänä, ja toisestakin suoriutunen ensi
tilassa."

De Wardes vastasi niin pirullisella naurulla, että taikauskoinen
ihminen olisi siitä säikähtynyt. Mutta de Guiche ei ollut herkkä siinä
kohden.

"Kaikki on luullakseni järjestettyä, herra de Wardes", sanoi hän.
"Suvainnetteko siis etääntyä vai siirrynkö minä?"

"Ei, mielelläni säästän teiltä sen vaivan", vastasi de Wardes ja
kannusti hevosensa laukkaan. Hän ratsasti koko ahon poikki ja asettui
aukion vastapäiseen laitaan, de Guichen jäädessä alalleen omaan
reunaansa. Suunnilleen sadan askeleen päässä olivat kiistakumppanit jo
ihan näkymättömiä toisilleen, kun saarnit ja kastanjat loivat sankan
varjonsa kauas aholle.

Kului minuutti syvässä hiljaisuudessa. Sitten kumpainenkin kuuli
varjonsa suojassa pistoolin hanan raksahtavan vireeseen.

Tavallista taistelumenetelmää noudattaen de Guiche pani ratsunsa
laukkaamaan siinä käsityksessä, että juoksun joutuisuus ja hypähtelevä
liike olisivat kaksinaisena takeena sattumiselta. Hän suuntasi kulkunsa
suoraan sitä pistettä kohti, missä vastustajan piti hänen arvionsa
mukaan olla. Hän odotti kohtaavansa de Wardesin puolitiessä, mutta
erehtyi. Olettaen nyt, että vastustaja olikin jäänyt paikalleen
odottamaan, hän pitkitti ratsastustaan, mutta jätettyään taipaleesta
kahden kolmanneksen verran taakseen näki risteyksen äkkiä leimahtavan
valoisaksi, ja samassa luoti viheltäen katkaisi hänen hattusulkansa.
Heti seuraavassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin edellisen leimahdus olisi
ollut toiselle valaistuksena, pamahti uusi laukaus, ja toinen luoti
osui de Guichen ratsua päähän vähän alapuolelle korvan.

Eläin sortui maahan.

Nämä kaksi laukausta olivat kreiville suurena yllätyksenä, tullen aivan
toiselta suunnalta kuin missä de Wardesin piti olla. Ollen hyvin
kylmäverinen mies vaaran kohdatessa hän kuitenkin ehti sovittamaan
suistumistansa, niin että ainoastaan toinen jalkaterä likistyi hevosen
alle. Onneksi elukka henkitoreissaan vielä teki liikkeen, joka auttoi
kreiviä vapauttamaan raajansa.

Hän nousi, tunnusteli itseään ja huomasi säilyneensä eheänä.

Tuntiessaan hevosensa myötäävän hän oli pistänyt molemmat pistoolinsa
satulakoteloihin, jotta kaatuminen ei saisi jompaakumpaa tai molempia
hyödyttömästi laukeamaan ja hän joutuisi turvattomaksi. Nyt jalkeille
päästyään hän sieppasi pistoolit ja kiirehti sille taholle, missä oli
laukausten välähtäessä nähnyt de Wardesin. Hän oli heti oivaltanut
vastustajansa tempun, joka olikin varsin yksinkertainen.

Sen sijaan että olisi karauttanut de Guichea kohti tai jäänyt
asemapaikalleen odottamaan, de Wardes oli parinkymmenen askeleen verran
kiertänyt syrjään varjokehässä, joka peitti hänet vastustajansa
näkyvistä, ja tämän paljastaessa sivustansa oli hän paikaltaan
mukavasti kaikessa rauhassa tähdännyt tarkkaan ja siten käyttänyt de
Guichen ratsun laukkaamista edukseen. Niinpä olikin ensimmäinen luoti
hämystä huolimatta viistänyt tuskin tuumaa de Guichen päästä. De Wardes
oli niin varma tähtäyksestään, että hän odotti vastustajansa heti
suistuvan maahan, mutta lähetti vielä varoiksi perään toisen luodin,
jolloin käsi vavahti sen verran, että ratsu saikin surmansa.

Tämä hankala sattuma saattoi kääntyä onnelliseen loppuun, jos de Guiche
jäi kykenemättömäksi liikkumaan, kunnes de Wardes ehti panostaa
kolmannen laukauksensa, jolloin vastustaja olisi hänen armoillaan.
Mutta de Guiche pääsikin tuota pikaa jalkeille, ja hänellä oli molemmat
pistoolit panostettuina.

De Guiche käsitti aseman, oli oltava de Wardesia rivakampi. Hän juoksi
kohti, ehtiäkseen taatulle tähtäysviivalle ennen kuin toinen saisi
pistoolinsa kuntoon.

De Wardes näki hänen lähestyvän kuin myrskytuulena. Luoti oli tiukkaan
mahtuva ja pyrki juuttumaan kiinni latasimen tielle. Hätäinen panostus
saattoi haaskata hukkaan viimeisen laukauksen. Huolellinen panostus
merkitsi ajanhukkaa ja hengen menettämistä sillä tavoin.

Hän hypähdytti ratsunsa sivulle. De Guiche kiepahti kannoillaan ja
laukaisi juuri kun hevonen laskeusi neljälle jalalle. Luoti vei de
Wardesilta hatun.

Toinen oivalsi saaneensa hetkisen aikaa ja panosti pistoolinsa
vireästi. Nähdessään vastustajansa pysyvän satulassa de Guiche heitti
hyödyttömäksi käyneen pistoolinsa pois ja kohotti toisen, jälleen
hyökäten kohti. Mutta jo kolmannella askeleella de Wardes äkillisesti
tähdäten ampui. Kuului kiukkuinen ärjähdys; kreivin käsivarsi koukistui
ja putosi alas, hellittäen pistoolin. Mutta de Wardes näki kreivin heti
kumartuvan, tempaavan aseensa vasempaan käteen ja rynnistävän
uudestaan.

Se oli ratkaiseva hetki.

"Olen hukassa", jupisi de Wardes; "hän ei ole kuolettavasti
haavoittunut."

Mutta juuri kun de Guichen pistooli oli noussut tähtäykseen, kreivi
lyyhistyi yhtäkkiä kasaan. Hän oihkaisi tuskaisesi ja kierähti de
Wardesin ratsun jalkoihin.

"Kas sitä!" mutisi voittaja, nykäisi ohjaksista ja iski molemmat
kannukset hevosen kupeisiin. Elukka loikkasi elottoman ruumiin yli ja
kiidätti ratsastajansa nopeasti linnaan.

Sinne saavuttuaan de Wardes neljännestunnin ajan aprikoitsi äskeistä.
Malttamattomasti rientäessään pois taistelupaikalta hän ei ollut
varmistautunut siitä, oliko de Guiche todella kuollut. De Wardesin
kiihtynyt mieli kohdistui nyt kaksinaiseen pulmaan. De Guiche oli joko
saanut surmansa tai ainoastaan haavoittunut. Jos hän oli hengetön, niin
oliko hänen ruumiinsa siten jätettävä susien raadeltavaksi? Se oli
tarpeetonta julmuutta, koska vainaja ei voinut mitään puhua. Mutta jos
hän oli vain haavoittunutkin, sopiko hänen olla toimittamatta apua, kun
häntä muussa tapauksessa pidettäisiin villinä, jolla ei ollut mitään
parempia tunteita -- sillä itse kaksintaistelu tuskin oli salattavissa?

Tämä näkökohta oli määräävä. De Wardes tiedusti Manicampia ja kuuli
tämän menneen levolle sitten kun oli turhaan kysellyt de Guichea
yhtyäkseen hänen seuraansa. De Wardes läksi herättämään nukkujaa ja
kertoi hänelle tapauksen. Manicamp kuunteli sanattomana, mutta hänen
kasvonsa ilmaisivat yhä lisääntyvää tarmokkuutta, jota niiden ei olisi
luullut kykenevän kuvastamaan. Ja toisen lopetettua hän virkahti vain
yhden sanan:

"Lähtekäämme!"

Matkalla Manicamp tuntui hyvin miettiväiseltä, ja hänen katsantonsa
synkistyi sitä mukaa kuin de Wardes lähemmin selitteli kohtausta.

"Luulette siis, että hän on kuollut?" hän viimein virkkoi.

"Voi, valitettavasti!"

"Ja te taistelitte sillä tavoin ihan ilman todistajia?"

"Hän tahtoi niin."

"Se on kummallista!"

"Kuinka niin kummallista?"

"Se ei ole lainkaan de Guichen luonteen mukaista."

"Ettehän kai epäile sanaani?"

"Hm, hm!"

"Te olette epäuskoinen?"

"Hiukan... Mutta huomautan jo ennakolta, että käyn vielä
epäuskoisemmaksi, jos näen poikaparan hengettömänä."

"Herra Manicamp!"

"Herra de Wardes!"

"Te tunnutte loukkaavan minua!"

"Miten vain tahdotte kantani käsittää. Mitä voinkaan? En ole koskaan
sietänyt herrasmiehiä, jotka tulevat ilmoittamaan: 'Olen surmannut
herra sen ja sen eräässä sopessa; se on ikävä onnettomuus, mutta
tapahtui rehellisessä taistelussa.' On kutakuinkin pimeä yö sellaiseen
taisteluun, herra de Wardes!"

"Hiljaa, nyt olemme perillä."

Pikku aukio alkoikin jo näkyä; keskemmällä häämöitti hevosen jäykistyvä
raato. Ratsusta oikealle virui kreiviparka tummalla nurmella verissään,
kasvot maata vasten. Hän oli jäänyt paikalleen eikä näyttänyt
liikahtaneenkaan.

Manicamp heittäysi polvilleen, kohotti ystävänsä ruumista ja havaitsi
sen kylmäksi ja hurmeiseksi. Hän laski taakkansa alas ja ojentausi
pitkäkseen koettelemaan viereltä, kunnes löysi de Guichen pistoolin.

"_Morbleu_!" äännähti hän nousten vaaleana kuin haamu, pistooli
kädessään; "_morbleu_, te ette erehtynyt, hän on kuollut!"

"Kuollut?" toisti de Wardes.

"Niin, -- ja hänen pistoolinsa on panostettu", lisäsi Manicamp
sormellaan koettaen sankkia.

"Mutta sanoinhan teille, että minä laukaisin juuri kun hän hyökkäsi
kohti ja tähtäsi minuun."

"Oletteko ihan varma siitä, että teillä oli kaksintaistelu hänen
kanssaan, herra de Wardes? Minun täytyy tunnustaa pahoin pelkääväni,
että te vain teitte murhan. Hoo, siivolla nyt, -- te olette ampunut
pistoolinne tyhjäksi, mutta hänen pistoolissaan on luoti! Te olette
surmannut hänen hevosensakin, ja de Guiche, Ranskan parhaita ampujia,
ei ole satuttanut teihin eikä teidän ratsuunne! Kuulkaapas nyt, herra
de Wardes, teille oli onnetonta, että toitte minut tänne: kaikki tuo
veri on nousut päähäni, olen hieman päihdyksissä, ja kautta kunniani
luulenkin, että näin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa lasketan luodin
otsaanne! Herra de Wardes, uskokaa sielunne Jumalan haltuun!"

"Ettehän toki ajattele sellaista, herra de Manicamp?"

"Ajattelenpa juuri lujasti."

"Te murhaisitte minut?"

"Ilman tunnonvaivoja, ainakaan tällähaavaa."

"Oletteko aatelismies?"

"On tullut olluksi paashina, joten kokeet on kyllä kaikki suoritettu."

"Antakaa minun siis puolustautua."

"Kyllä kai, tehdäksenne minulle saman kuin Guiche-poloiselle!"

Ja kohottaen pistoolin Manicamp suuntasi sen de Wardesin rintaa kohti,
käsivarsi ojennettuna ja silmäkulmat päättäväisesti rypistyneinä.

De Wardes ei yrittänyt edes paeta, hän seisoi kuin salaman iskemänä.
Kamalan hetkisen hiljaisuudessa, joka de Wardesista tuntui
vuosisadalta, kuului silloin huokaus.

"Hei", huudahti de Wardes, "hän elää, hän elää! Auttakaa, herra de
Guiche, minut tahdotaan murhata!"

Manicamp kavahti taaksepäin, ja molempien aatelismiesten kannattelemana
kreivi vaivalloisesti kohousi toisen käsivartensa varaan. Manicamp
viskasi pistoolin sivulle ja huudahti ilosta. De Wardes pyyhki kylmän
hien kostuttamaa otsaansa.

"Olipa jo aika!" mutisi hän.

"Miten on laitasi?" kysyi Manicamp de Guichelta; "millä tavoin olet
haavoittunut?"

De Guiche osoitti musertunutta käsivarttaan ja veristä rintaansa.

"Kreivi!" huudahti de Wardes; "minun syytettiin murhanneen teidät.
Puhukaa, pyydän, vahvistakaa, että meillä oli kunniallinen
kaksintaistelu!"

"Se on totta", vastasi haavoittunut, "herra de Wardes taisteli
rehellisesti, ja ken hyvänsä väittää muuta, hän saa minusta
vihamiehen."

"No, monsieur", sanoi Manicamp, "auttakaa minua nyt ensin kantamaan
ystäväparkaani, ja jälkeenpäin annan teille mitä hyvitystä vain
haluatte, -- tai jos olette kovin kiireissänne, niin tehkäämme
paremminkin: laittakaamme kreiviin nenäliinoistamme siteet ja
käyttäkäämme ne kaksi luotia, jotka vielä ovat jäljellä."

"Ei kiitos", kieltäysi de Wardes. "Kahdesti olen tunnin kuluessa
katsellut kuolemaa hyvin läheltä: se on ruma nähdä, ja mieluummin otan
vastaan anteeksipyyntönne."

Manicamp naurahti, ja kivuistaan huolimatta kreivikin hymyili.

Toiset tahtoivat kantaa häntä, mutta hän vakuutti jaksavansa kävellä
itse. Luoti oli murskannut nimettömän ja pikkusormen sitten luiskahtaen
sivulle kylkiluusta, rintaan tunkeutumatta. Hänet oli siis tainnuttanut
enemmän kipu kuin vamman vaarallisuus. Seuralaiset tukivat häntä
kumpaisestakin kainalosta ja toivat hänet siten kaupunkiin sen lääkärin
luo, joka oli hoitanut kuolinvuoteella fransiskaanimunkkia, Aramiksen
edeltäjää.



153.

Kuninkaan illallinen.


Kuningas oli tällävälin istuutunut pöytään, ja hänen sinä päivänä
vähälukuiset kutsuvieraansa olivat asettuneet paikoilleen molemmin
puolin, saatuaan tavanmukaisen viittauksen istuutua.

Vaikkakaan hovisääntö ei siihen aikaan vielä ollut niin
yksityiskohtaisesti vakiinnutettu kuin myöhemmällä, oli Ranskan hovista
jo kuitenkin poissa se vanhanaikainen hyväntuulisuus ja patriarkallinen
sydämellisyys, joka siellä vallitsi vielä Henrik IV:n päivinä; sen oli
Ludvig XIII:n epäluulo vähitellen häivyttänyt, toimittaakseen sijalle
suurellista prameilua, kun hän turhaan tavoitteli majesteettista
juhlallisuutta ympäristökseen.

Kuningas aterioitsi siis nykyään erikseen pienen pöydän ääressä, joka
neuvoskunnan puheenjohtajan pulpetin tavoin kohosi yli muiden pöytien;
sitä sanottiin pieneksi pöydäksi, mutta meidän täytyy lisätä, että se
kuitenkin oli viereisiä pöytiä isompi. Tälle pöydälle koottiin
sitäpaitsi runsain valikoima ruokalajeja, -- kalaa, metsänriistaa,
kotieläinten lihaa, hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä tavattoman
monessa muodossa valmistettuina. Kuningas oli nuori ja voimakas, ahkera
metsästäjä ja innostunut kaikkinaisiin ruumiinharjoituksiin; kaikkien
bourbonien perintönä hänellä lisäksi oli vilkas verenkierto, joka
edistää ruuansulatusta ja antaa nopeasti uudistuvaa ruokahalua. Hän oli
peloittavan nirso, kärkäs morkkaamaan kokkejansa; mutta hänen
antaessaan heille tunnustuksensa hänen kiitollisuutensa ilmeni
ylenpalttisena.

Kuningas aloitti ateriansa aina useilla liemikeitoilla, joko
hämmennettyinä yhteen tai erikseen tarjottuina; nämä hän yhdisti tai
oikeastaan eroitti lasillisella vanhaa viiniä kunkin lajin välillä. Hän
söi nopeasti ja ahnaanlaisesti.

Portos oli kunnioittavasti odottanut kyynärpään töyttäystä
d'Artagnanilta oman vuoronsa merkiksi, mutta nähdessään kuninkaan
rivakasti ryhtyvän eri ruokalajeihin hän kääntyi muskettisoturiin ja
sanoi puoliääneen:

"Sopinee jo käydä käsiksi, kun hänen majesteettinsa antaa noin hyvää
esimerkkiä? Katsohan vain!"

"Kuningas syö ja keskustelee samalla kertaa", vastasi d'Artagnan; "pidä
varasi, että jos hän sattuu puhuttelemaan sinua, sinulla ei silloin ole
suu täyteen ahdettuna, sillä se olisi säädytöntä."

"Parasta sitten olisikin, ettei maistaisi mitään", arveli Portos.
"Myönnän kuitenkin, että minun on nälkä, ja tämä kaikki tuoksuu
ärsyttävästi, koetellen sekä hajuhermoja että ruokahalua."

"Älä ajattelekaan olla syömättä", sanoi d'Artagnan; "siten
pahastuttaisit hänen majesteettiaan. Kuninkaalla on tapana sanoa, että
ken syö vankasti, hän tekee paljon työtäkin, ja hän ei pidä siitä, että
hänen pöydässään vain makustellaan."

"Mutta jos kerran pitää syödä, niin miten voi välttää, ettei suu ole
täynnä?" Portos huolestui.

"On kyettävä nielaisemaan kaikki kerrallaan alas, kun kuningas
suvaitsee puhutella", neuvoi muskettikapteeni.

"Hyvä!"

Ja Portos kävi työhön kohteliaan innokkaasti. Kuningas kohotti tuon
tuostakin katseensa lautasestaan, ja asiantuntijana hän pani merkille
tämän pöytävieraansa oivalliset taipumukset.

"Herra du Vallon!" sanoi hän.

Portos oli juuri tekemisissä jänispaistin kanssa, josta hän oli
pistänyt selkäpalan puolikkaan suuhunsa. Kuullessaan nimeänsä
mainittavan hän hätkähti, teki hurjan ponnistuksen kurkkulihaksillaan
ja pakotti viipaleen kokonaisena painumaan alas.

"Sire" vastasi hän tukahtuneella, mutta silti juuri kuuluvalla äänellä.

"Tarjottakoon herra du Vallonille tätä karitsanselkää", sanoi kuningas.
"Pidättekö nuoresta lampaasta, herra du Vallon?"

"Minä pidän kaikesta, sire", vastasi Portos.

D'Artagnan kuiskasi apuna:

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne suvaitsee minulle tarjota."

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne vain tarjoaa", kertasi Portos.

Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi.

"Mies syö vankasti, kun hän tekee paljon työtä", lausui hän hyvillään
siitä, että hänen seurueessaan oli noin voimallinen syömäri.

Portos sai vadin viereensä ja siirsi kelpo kimpaleen lautaselleen.

"No, mitä pidätte siitä?" kysyi kuningas.

"Erinomaista", vastasi Portos tyynesti.

"Onko teidän seudullanne näin hienoa lampaanlihaa, herra du Vallon?"
jatkoi kuningas.

"Sire", vastasi Portos, "minä luulen, että meillä päin kuten muuallakin
kaikki paras ensinnäkin kuuluu kuninkaalle, mutta toisekseen, minä en
syö lammasta samalla tavoin kuin teidän majesteettinne."

"Vai niin! Miten te sitten käytätte lampaanlihaa?"

"Tavallisesti annan laittaa karitsan kokonaisena."

"Koko karitsan kerrallaan?"

"Niin sire."

"Ja millä tavoin?"

"No, minulla on saksalainen kokki, sire; hän täyttää karitsan pienillä
Strassburgin makkaroilla, Troyesin hanhenmaksoilla ja Pithiviersin
leivoksilla. Ties miten hän sitten saakaan karitsasta luut otetuksi
pois niinkuin lintujen suhteen menetellään, jättäen paikoilleen nahan,
joka käristyy elukan ympäri makeaksi kuoreksi. Kun sitten leikkelee
paistin kauneiksi viipaleiksi ikäänkuin jättiläismakkaran, niin siitä
tihkuu punaista mehua, joka on sekä silmälle miellyttävää että kielelle
herkullista."

Ja Portos ihan maiskautti suutansa.

Kuninkaan silmät suurenivat mielihyvästä, ja ottaessaan muhennettua
fasaania, jota hänelle tarjottiin, virkkoi hän:

"Sellaista haluaisin minäkin maistaa, herra du Vallon. Kuinka? Karitsa
kokonaisena?"

"Niin, ihan kokonaisena, sire."

"Tarjotkaa toki fasaania herra du Vallonille: huomaan hänen osaavan
arvostella ruokia." Määräys täytettiin. Lampaaseen palaten jatkoi
kuningas: "Mutta eikö siitä tule liian rasvaista?"

"Ei, sire, rasva sulaa ja nousee mehun pinnalle; siitä leikkelijäni
kuorii sen pois hopeakutrilla, jonka olen teettänyt vain sitä varten."

"Ja te asutte...?" kysyi kuningas.

"Pierrefondsissa, sire."

"Pierrefondsissa? Missä se on? Belle-Islenkö tienoilla?"

"Ei, sire, Pierrefonds on Soissonnaisin maakunnassa."

"Minä vain luulin, että laidunnatte lampaitanne rannikon suolakentillä,
kun sanoitte niitä niin herkullisiksi."

"Ei, sire, mutta kyllä minun niittyni ajavat saman asian."

Kuningas siirtyi väliruokiin, päästämättä silti näkyvistään Portosta,
joka jatkoi hommaansa entistä halukkaammin.

"Teillä on mainio ruokahalu, herra du Vallon", virkkoi kuningas; "te
olette mieluisa pöytäkumppani."

"Totisesti, sire, jos teidän majesteettinne jolloinkin suvaitsisi tulla
Pierrefondsiin, niin kyllä me kahteen mieheen söisimme lampaan, sillä
teidän majesteetiltannekaan ei puutu ruokahalua."

D'Artagnan antoi Portokselle nasevan potkaisun pöydän alla. Portos
punastui.

"Ollessani teidän majesteettinne onnellisessa iässä", sanoi Portos
parantaakseen, "minä palvelin muskettisoturina enkä mielestäni koskaan
saanut syödä kyllikseni. Teidän majesteetillannekin on hyvä ruokahalu,
kuten minulla oli kunnia sanoa, mutta te valikoitsette niin
huolellisesti, että teitä ei voi sanoa suursyömäriksi."

Kuningas näytti ihastuvan vastakumppaninsa kohteliaisuudesta.

"Ettekö koettele tätä hyytelöä?" sanoi hän Portokselle.

"Sire, teidän majesteettinne kestitsee minua niin armollisesti, että
minä rohkenen puhua suoraan."

"Kyllä, sanokaa, herra du Vallon, sanokaa vain mielipiteenne."

"No niin, sire, makeiden ruokien alalla minä pidän ainoastaan
piirakantapaisista, ja niidenkin tulee olla tukevia; kaikenkaltainen
vaahto paisuttaa vatsaa ja ottaa tilaa, joka minusta on turhaa siksi
tyhjille aineksille."

"Hei, hyvät herrat", virkkoi kuningas osoittaen Portosta, "tässä näette
esikuvallisen aterioitsijan. Sillä tavoin meidän esi-isämme söivät,
jotka osasivat hoidella ruumistaan hyvin", lisäsi hänen majesteettinsa,
"kun me sitävastoin vain nokimme."

Niin sanoessaan hän otti eteensä annoksen kinkulla silavoitua
kalkkunanrintaa. Portos puolestaan saalisti kulhollisen peltopyytä ja
rantakanaa.

Juomanlaskija täytti vireästi hänen majesteettinsa lasin.

"Kaatakaa herra du Vallonille minun viiniäni", sanoi kuningas.

Tämä oli suurimpia kunnianosoituksia kuninkaallisessa ruokapöydässä.
D'Artagnan puristi ystävänsä polvea ja kuiskasi:

"Jos vain jaksat syödä puoletkin tuosta villikarjun päästä, jonka näen
tuolla, niin ennustan, että vuoden kuluttua olet herttua ja pääri."

"Ryhdyn siihen kohtsiltään", vastasi Portos levollisesti.

Karjunpään vuoro tulikin pian, sillä kuningasta huvitti koetella
hauskan pöytäkumppaninsa voimia; hän ei lähettänyt Portokselle mitään
ruokaa ennen kuin oli itse sitä maistanut, Joten hän otti sirpaleen
karjuakin. Portos kunnostautui erinomaisesti; sen sijaan, että olisi
syönyt puolet, kuten d'Artagnan oli häntä kehoittanut, hän jätti muille
vain neljänneksen.

"Ei voi muuta ajatella", sanoi kuningas puoliääneen, "kuin että
aatelismies, joka lopettaa kaikki päivänsä noin vankalla aterialla ja
hyvällä ruokahalulla, on ehdottomasti valtakuntani parhaita alamaisia."

"Kuuletko?" kuiskasi d'Artagnan ystävänsä korvaan.

"Kyllä, lienen tosiaan päässyt hiukan suosioon", vastasi Portos
keinuttaen tuoliaan.

"Niin, sinulla on tuulta purjeissa. On, on ihmeellisesti!"

Siten kuningas ja Portos yhä pitkittivät syöntiänsä muun seurueen
suureksi huviksi; jotkut olivat koettaneet kilpailla heidän kanssaan,
mutta väsyneet kesken.

Kuningas alkoi punehtua; tämä veren virtaaminen kasvoihin oli merkkinä
siitä, että hän oli saamassa kyllikseen. Viini ei silloin vaikuttanut
kuninkaaseen elähyttävästi, kuten maistelijoihin yleensä, vaan teki
hänet synkäksi ja vaiteliaaksi. Portos päinvastoin kävi iloiseksi ja
puheliaaksi. D'Artagnanin jalan täytyi useaan kertaan huomauttaa
hänelle siitä seikasta.

Kun jälkiruoka tuotiin sisään, ei kuningas enää ajatellut Portosta; hän
tuijotteli pääovelle, ja hänen kuultiin tuon tuostakin kysyvän, mikä
saattoikaan viivyttää herra de Saint-Aignania.

Vihdoin, kun hänen majesteettinsa juuri syvään huoaten lopetti
keitettyä luumuannosta, ilmestyi kreivi saliin. Kuninkaan silmät, jotka
olivat vähitellen himmentyneet, kirkastuivat heti. Kreivi astui
kuninkaan pöytää kohti, ja hänen lähestyessään Ludvig XIV nousi
pöydästä.

Kaikki tekivät samoin, -- Portos hädin ehti ahmaista mantelikakun,
jonka siirappisisus olisi kytkenyt krokotiilin leukapielet yhteen.
Illallinen oli päättynyt.



154.

Illallisen jälkeen.


Kuningas tarttui Saint-Aignanin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan
viereiseen huoneeseen.

"Kauanhan viivyitkin, kreivi!" sanoi kuningas.

"Tahdoin tuoda mukanani vastauksen, sire", vastasi de Saint-Aignan.

"Hän tarvitsi siis pitkän ajan vastatakseen kirjeeseeni!"

"Sire, teidän majesteettinne suvaitsi kirjoittaa runomitalla, ja neiti
de la Vallière tahtoi maksaa kuninkaalle samalla mitalla."

"Säkeitä, Saint-Aignan!" huudahti kuningas. "Anna tänne, anna tänne!"

Ludvig mursi sinetin pienestä kirjeestä, joka todella sisälsi runon; ne
säkeet on historia säilyttänyt, ja ne osoittavat enemmän tahtoa kuin
kykyä. Sellaisinaankin ne hurmasivat kuningasta, joka äänekkäästi
ilmaisi riemastustaan; mutta samassa yleinen hiljaisuus varoitti
Ludvigia, joka muutenkin pyrki huolellisesti noudattamaan
sopivaisuutta, että hänen ilonsa saattoi antaa aihetta huomautuksiin.

Hän kääntyi takaisin ja pisti kirjelipun taskuunsa; yhdellä
harppauksella hän oli pitosalin kynnyksellä, jonka eteen vieraat olivat
kokoontuneet.

"Herra du Vallon", sanoi hän, "olen suureksi mielihyväkseni nähnyt
teidät luonani, ja mieluista on minulle tavata teitä vastakin."

Portos kumarsi kuin Rhodoksen kolossi ja vetäysi takaperin pois
salista.

"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningas, "te jäätte odotushuoneeseen
palvelusvuorolle; olen teille kiitollinen siitä, että toimititte
minulle tilaisuuden tutustua herra du Valloniin... Hyvät herrat, palaan
huomenna Pariisiin Espanjan ja Hollannin lähettiläiden hyvästelyä
varten. Näkemiin."

Sali tyhjentyi heti.

Kuningas tarttui de Saint-Aignanin käsivarteen ja pani hänetkin
lukemaan la Vallièren sepitelmän.

"No, miltä se tuntuu sinusta?" kysyi hän.

"Tenhoavalta, sire!"

"Niin minustakin, ja jos nämä säkeet tulisivat tunnetuiksi..."

"Ne herättäisivät runoilijain kateutta. Mutta heidän näkyviinsähän ne
eivät joudu."

"Ja sinä näit hänen lukevan minun sepitykseni?"

"Voi, sire, hän ihan ahmi silmillään rivejänne."

"Pelkään niiden kyllä olleen heikkoja."

"Sitä ei neiti de la Vallière niistä ajatellut."

"Luuletko säkeitteni siis miellyttäneen häntä?"

"Aivan varmasti, sire."

"Minun pitäisi siis nyt jälleen vastata."

"Oh, sire... näin hetikö... illallisen jälkeen? Teidän majesteettinne
rasittuisi."

"Saatat olla oikeassa; on vahingollista työskennellä kylläisenä."

"Olletikin runoilla, -- ja kreivittärenkin piirissä ollaan nyt
kuohuksissa."

"Mitenkä niin kuohuksissa?"

"Kah, sire, kaikki naiset ovat hädissään de Guiche-parkaa kohdanneesta
onnettomuudesta."

"Hyvä Jumala, onko kreiville tapaturma sattunut?"

"On, sire, hän on menettänyt toisen kätensä, saanut suuren haavan
rintaansa ja makaa kuolemaisillaan."

"Voi toki! Keltä sitä kuulit?"

"Manicamp oli vastikään kantanut hänet erään Fontainebleaun lääkärin
luo, ja huhu on levinnyt sieltä tänne."

"Kantanut? Guiche-parka! Mutta miten se on tapahtunut?"

"Niin, siinäpä kysymys, teidän majesteettinne."

"Sanotpa tuon kerrassaan kummallisella äänellä, Saint-Aignan. Selitä
minulle yksityiskohtaisesti... Mitä hän sanoo?"

"Hän ei puhu mitään... sire, mutta toiset..."

"Kutka toiset?"

"Jotka olivat häntä kantamassa, sire."

"Ja keitä he olivat?"

"Minä en tiedä, sire; mutta herra de Manicamp tietää, ollen kreivin
ystävä."

"Kuten kaikkikin ovat", huomautti kuningas.

"Eivät niinkään", tokaisi de Saint-Aignan, "te erehdytte, sire: ihan
kaikki eivät ole herra Guichen ystäviä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tahtooko teidän majesteettinne, että selitän suoraan?"

"Tahdon tietysti."

"No, luulen kuulleeni kahden aatelismiehen riitaantumisesta, sire."

"Milloin?"

"Tänä iltana, teidän majesteettinne käydessä illallispöytään."

"Se ei merkitse mitään. Olen niin ankarin määräyksin kieltänyt
kaksintaistelut, että kukaan ei rohjenne niitä rikkoa."

"Jumala minua varjelkoon puolustamasta ketään!" huudahti de
Saint-Aignan. "Puhun vain teidän majesteettinne käskemänä."

"Sano siis, miten kreivi de Guiche haavoittui."

"No, villikarjun väijytyksessä sen sanotaan sattuneen, sire."

"Tänä iltana?"

"Niin, nyt äsken."

"Käsi menetettynä, haava rinnassa! Kuka hänen kanssaan oli
metsästämässä?"

"En tiedä, sire... Mutta herra Manicampin täytyy olla kaikesta
selvillä."

"Sinä salaat minulta jotakin, Saint-Aignan."

"En mitään, sire, en mitään."

"Selitä minulle siis tämä tapaturma. Johtuiko se ehkä musketin
halkeamisesta?"

"Mahdollista kyllä. Mutta ei, sire, nyt muistankin, että de Guichen
pistooli löytyi panostettuna hänen viereltään."

"Pistooli? Mutta eihän kai villikarjun pyyntiin varustauduta
pistoolilla."

"Sire, kerrotaan myös, että de Guichen hevonen on saanut surmansa ja
että raato on vielä metsässä aholla."

"Hevonen? De Guicheko lähtenyt villikarjun väijytykseen ratsain? En
totisesti ymmärrä mitään puheestasi, Saint-Aignan. Missä onnettomuus on
tapahtunut?"

"Rochin-metsikössä, keskiaukiolla, sire."

"Hyvä. Kutsuhan tänne herra d'Artagnan."

De Saint-Aignan totteli, ja muskettisoturi ilmestyi tuotapikaa.

"Herra d'Artagnan", määräsi kuningas, "te lähdette liikkeelle
salaportaiden pikku veräjästä."

"Kyllä, sire."

"Nousette ratsaille."

"Kyllä, sire."

"Ja lähdette Rochin-metsikössä olevalle aholle. Tunnetteko paikan?"

"Sire, olen kahdesti ollut siellä kaksintaistelussa."

"Mitä!" huudahti kuningas hämmästyneenä vastauksesta.

"Siihen aikaan kun kardinaali de Richelieu oli säätänyt sellaisesta
kuolemanrangaistuksen, sire", selitti d'Artagnan levollisesti.

"No, se on toista, monsieur. Menette siis sinne ja tutkitte paikan
tarkoin. Siellä on mies haavoittunut, ja tapaatte kuolleen hevosen. Te
lausutte minulle sitten käsityksenne tästä tapauksesta."

"Hyvä on, sire."

"On sanomattakin selvää, että tahdon kuulla oman mielipiteenne enkä
sivullisten selityksiä."

"Tunnin kuluttua ilmoitan sen, sire."

"Kiellän teitä puhumasta kellekään mitään sillävälin."

"Paitsi lyhtyä pyytääkseni", huomautti d'Artagnan.

"Niin tietenkin", myönsi kuningas hymyillen tälle vapaapuheisuudelle,
jota hän ei suvainnut muilla kuin muskettisoturien kapteenilla.

D'Artagnan poistui pikkuportaille.

"Kutsuttakoon nyt lääkärini", lisäsi Ludvig.

Tämä saapui hengästyksissään kymmenen minuutin kuluttua.

"Monsieur", käski kuningas, "te lähdette herra de Saint-Aignanin
mukana, minne hän teidät vie, ja annatte minulle sitten lausuntonne sen
potilaan tilasta, jonka tapaatte perillä."

Henkilääkäri totteli sanattomana niinkuin tähän aikaan jo alettiin
noudattaa Ludvig XIV:n määräyksiä, ja läksi huoneesta de Saint-Aignanin
edellä.

"Sinä, Saint-Aignan, lähetät luokseni Manicampin, ennen kuin lääkäri
pääsee häntä puhuttelemaan."

De Saint-Aignan poistui vuorostaan.



155.

D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.


Kuninkaan ryhtyessä viimemainittuihin toimenpiteisiin totuuden
selvillesaamiseksi d'Artagnan riensi silmänräpäystäkään siekailematta
talliin, sieppasi naulasta lyhdyn, satuloitsi itse hevosensa ja
suuntasi kulkunsa hänen majesteettinsa ilmoittamalle paikalle.
Lupauksensa mukaan hän ei ollut tavannut eikä puhutellut ketään, ja
kuten mainitsimme oli hän tunnollisuudessaan mennyt niin pitkälle, että
suoriusi matkaan kokonaan tallipoikien ja ratsaspalvelijain avutta.
D'Artagnan oli niitä, jotka pitävät kunnia-asianaan toimia vaikeina
hetkinä kaksinkertaisen tarmokkaasti.

Annettuaan hevosensa laukata viisi minuuttia hän saapui metsään, sitoi
ratsunsa lähimpään puuhun ja tunkeusi jalkaisin aukealle asti.

Sitten hän alkoi samoilla lyhty kädessä pitkin ja poikin aholla,
mittaillen ja tutkien, ja puolen tunnin etsiskelyn jälkeen hän palasi
ääneti hevosensa luo ja tuli miettiväisenä käymäjalkaa linnaan.

Ludvig odotteli työhuoneessaan. Hän oli yksin ja tuherteli lyijykynällä
paperille rivejä, jotka d'Artagnan ensi silmäyksellä näki eri pitkiksi
ja moneen kertaan korjailluiksi. Tästä hän päätteli niiden olevan
runoa.

Kuningas kohotti päätänsä ja huomasi kapteenin.

"No, monsieur", virkkoi hän, "tuotteko minulle uutisia?"

"Kyllä, sire."

"Mitä olette nähnyt?"

"Kerron teille todennäköisen asianlaidan, sire", vastasi d'Artagnan.

"Minä halusin taattuja tietoja."

"Tulen niin lähelle varmuutta kuin mahdollista. Aika oli sopiva
sellaisiin tutkimuksiin kuin juuri olen tehnyt: illalla on satanut ja
tiet olivat lionneet..."

"Asiaan, herra d'Artagnan."

"Sire, teidän majesteettinne oli minulle sanonut, että teitten
risteyksessä Rochinin metsikössä oli kuollut hevonen. Aloitin siis
teiden tutkimisella. Sanon teiden, koska aukeaman keskelle tullaan
neljää eri tietä. Vain sillä, jota seurasin, oli vereksiä jälkiä. Kaksi
hevosta oli kulkenut rinnan; niiden kahdeksan kavion jäljet olivat
hyvin selvästi painuneet liejuun. Toinen ratsastaja oli ollut enemmän
kiireissään kuin toverinsa koska hänen ratsunsa jäljet ovat aina puolen
hevosenmittaa toisista edellä."

"Olette siis varma, että he olivat tulleet kahden?" virkkoi kuningas.

"Niin, sire. Ne ovat olleet kaksi isoa eläintä, yhtäläiseen käyntiin
opetettuja ja tottuneita sotakomentoon, koska ovat kääntyneet
moitteettomassa vinokulmassa ympyrän portilla."

"Sitten, monsieur?"

"Siinä ovat ratsastajat toviksi pysähtyneet, varmaankin
taisteluehdoista sopiakseen, ja hevoset ovat käyneet levottomiksi.
Toinen ratsastajista puhui, toinen kuunteli ja tyytyi vain vastaamaan.
Hänen hevosensa kuopi jalallaan maata, mikä todistaa, että hän
tarkatessaan toisen puhetta jätti suitset höllälle."

"Siellä on siis ollut kaksintaistelu?"

"Kiistämättömästi."

"Jatkakaa; te olette taitava huomioiden tekijä."

"Toinen ratsastaja, se, joka kuunteli, jäi paikalleen; toinen karautti
aukeaman yli ja kääntyi aluksi vastustajaansa päin. Silloin paikalleen
jäänyt nelisti kahden kolmanneksen päähän ympyrän läpimitasta, luullen
käyvänsä vihollistaan vastaan, mutta tämä oli kiertänyt metsän syrjää
pitkin."

"Ette kai tiedä heidän nimiään?"

"En laisinkaan, sire. Mutta se, joka kiersi metsän syrjää, ratsasti
mustalla hevosella."

"Mistä sen tiedätte?"

"Muutamia häntäjouhia oli jäänyt kaivannon reunalla kasvaviin
vatukkapensaisiin."

"Jatkakaa."

"Toinen hevonen on tunnettavissa, se kun jäi kuolleena
taistelutantereelle."

"Ja mikä sen oli surmannut?"

"Ohimon lävistänyt luoti."

"Oliko se pistoolin vai musketin luoti?"

"Pistoolin, sire. Sitäpaitsi on hevosen vamma ilmaissut minulle ampujan
menettelytavan. Hän on kiertänyt metsän varjossa tavoittaakseen
vastustajansa sivulta päin. Seurasinkin askeleita ruohossa."

"Sen mustan hevosenko?"

"Niin, sire."

"Pitkittäkää, herra d'Artagnan."

"Kun teidän majesteettinne nyt tuntee kiistakumppanusten asennot, on
minun jätettävä tuonpuoliseen laitaan jäänyt ratsastaja, puhuakseni
siitä, joka ottelussa kannusti hevosensa laukkaan."

"Olkaa hyvä."

"Hyökkäävän ratsastajan hevonen kaatui heti laukauksesta."

"Mistä sen tiedätte?"

"Ratsastajalla ei ole ollut aikaa astua maahan, vaan hän on suistunut
hevosensa mukana. Näin jäljen hänen säärestään, jonka hän oli vaivoin
vetänyt hevosen alta. Eläimen ruumis oli puristanut kannuksen syvälle
maahan."

"Hyvä. Ja mitä hän teki noustuaan?"

"Hän säntäsi suoraan vastustajaansa kohti."

"Joka yhä pysytteli metsän syrjässä?"

"Niin, sire. Saavuttuaan sitten hyvälle tähtäysvälille hän pysähtyi
tanakasti; molempain kantapäiden jäljet näkyvät vierekkäin. Hän tähtäsi
viholliseensa, mutta ampui ohi."

"Mistä tiedätte, että hän ei osannut?"

"Löysin luodin lävistämän hatun."

"Ah, todistuskappale!" huudahti kuningas.

"Riittämätön, sire", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisesti; "se on vailla
nimikirjaimia ja vaakunaa, koristettu punaisella sulalla kuten kaikki
muut, ja nauhassakaan ei ole mitään erikoista."

"Ja ampuiko tuon lävistetyn hatun omistaja toisen laukauksensa?"

"Oh, sire, hänen molemmat laukauksensa olivat jo ammutut."

"Miten olette sen saanut selville?"

"Minä löysin pistoolin etupanokset."

"Ja mihin joutui se luoti, joka ei tappanut hevosta?"

"Se taittoi hatunsulan siltä, johon se oli tähdätty, ja murskasi sitten
koivunvesan aukeaman toisella puolella."

"Mustalla hevosella ratsastava oli siis aseeton silloin kun hänen
vastustajallaan oli vielä laukaus jäljellä."

"Sire, sillävälin kun hevosensa menettänyt ritari nousi ylös, panosti
toinen aseensa uudestaan. Siinä puuhassa hän oli kuitenkin hyvin
hätääntynyt, koska hänen kätensä vapisi."

"Mistä senkin tiedätte?"

"Puolet panosta oli valunut maahan, ja hän oli viskannut latasimen
kädestään, jotta sen asettaminen paikoilleen ei olisi vienyt aikaa."

"Herra d'Artagnan, kertomanne on hyvin ihmeellinen!"

"Nämä ovat vain huomioita, sire, ja jokainen upseeri tekisi
samanlaisia."

"Koko kohtaus esiintyy selvänä, kun vain kuuntelee teitä."

"Minä olen sen todellakin pannut uudestaan kokoon mielikuvituksessani;
pikku poikkeuksia tietysti sattuu."

"Palatkaamme nyt ratsuttomaan taistelijaan. Sanoitte hänen syöksyneen
vihollistansa vastaan sillaikaa kun tämä uudestaan panosti
pistooliaan?"

"Niin; mutta juuri hänen tähdätessään toinen laukaisikin."

"Ohoo", äännähti kuningas, "ja se osui?"

"Osui kamalasti, sire. Ratsunsa menettänyt kaatui kasvoilleen,
edettyään kolme horjuvaa askelta."

"Mihin häntä sattui?"

"Kahteen kohtaan: ensiksi oikeaan käteen, ja sitten sama luoti
haavoitti häntä rintaan."

"Mutta miten voitte arvata tuon?" kysyi kuningas ihmetellen ja
ihaillen.

"No, pistoolinperä oli aivan veressä, ja siinä näkyi luodin jälki ja
kappaleita murskaantuneesta latasimesta. Haavoittunut siis kaikesta
päättäen menetti nimettömän ja pikkusormen."

"Käden suhteen kyllä myönnän teidän olevan oikeassa, mutta rinta?"

"Sire, oli kaksi verilätäkköä puolenkolmatta jalan päässä toistaan.
Toisen lätäkön luona oli kouristunut käsi raastanut ruohoa, toisen
vieressä oli nurmi vain lakoutunut ruumiin painosta."

"De Guiche-parka!" huudahti kuningas.

"Vai niin, se oli herra de Guiche?" sanoi muskettisoturi tyynesti.
"Sitä aavistinkin, mutta en rohjennut siitä mainita teidän
majesteetillenne."

"Ja miten sitä aavistitte?"

"Olin tuntenut Grammontien vaakunan pistoolikoteloissa, jotka oli
kiinnitetty kuolleen hevosen satulaan."

"Ja luuletteko, että hän on pahasti haavoittunut?"

"Hyvin pahasti, koska hän heti kaatui, jääden pitkäksi aikaa samalle
paikalle. Kuitenkin hän kykeni kävelemään, lähtiessään sieltä kahden
ystävän tukemana."

"Oletteko siis tavannut hänet palatessanne?"

"En, mutta olen keksinyt kolmen miehen jäljet: oikean- ja
vasemmanpuolinen astuivat keveästi, mutta keskimmäinen kulki raskaasti.
Sitäpaitsi hänen askeltensa jäljissä oli veripilkkuja."

"Nyt, monsieur, kun olette niin hyvin nähnyt taistelun, että ainoakaan
yksityiskohta ei ole teiltä jäänyt huomaamatta, sanokaa minulle pari
sanaa de Guichen vastustajasta."

"Kah, sire, minä en tunne häntä."

"Mutta tehän näette kaikki niin hyvin."

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan, "minä näen kaikki. Mutta minä en sano
kaikkea, mitä näen, ja koska se miesparka on päässyt pakosalle, niin
sallikoon teidän majesteettinne minun sanoa teille, että minä en häntä
anna ilmi."

"Mutta, monsieur, onhan kaksintaisteluun ryhtyminen rikollinen teko."

"Ei minusta, sire", virkkoi d'Artagnan kylmästi.

"Monsieur", kiihtyi kuningas, "tiedättekö mitä puhutte?"

"Täydellisesti, sire; mutta mies, joka taistelee hyvin, on minun
silmissäni, nähkääs, kunnon mies. Se on minun mielipiteeni. Te saatatte
ajatella toisin, se on luonnollista; te olette valtias."

"Herra d'Artagnan, minä olen kuitenkin käskenyt..."

D'Artagnan keskeytti kuninkaan kunnioittavalla liikkeellä.

"Te olette käskenyt minun hankkia tietoja taistelusta, sire. Olen ne
teille tuonut. Jos käskette minun vangita herra de Guichen vastustajan,
niin tottelen. Mutta älkää käskekö minun antaa häntä ilmi, sillä siinä
en tottelisi."

"Hyvä siis, vangitkaa hänet."

"Nimetkää hänet minulle, sire."

Ludvig polki jalkaa. Sitten hän hetkisen mietittyään virkkoi: "Te
olette kymmen-, kaksikymmen-, satakertaisesti oikeassa."

"Se on minun mielipiteeni, sire; olen onnellinen, että se samalla on
teidän majesteettinnekin käsitys."

"Vielä sananen... Kuka oli tullut de Guichea auttamaan?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta puhuittehan kahdesta miehestä... Siellä oli siis todistajia?"

"Ei ollut todistajia. Vielä enemmän... kun herra de Guiche oli
kaatunut, pakeni hänen vastustajansa häntä edes hoivaamatta."

"Kurja mies!"

"_Dame_, sire, se johtuu teidän säädöksistänne. Taistellaan hyvin,
vältetään ensimmäinen kuolema, tahdotaan välttää toinenkin. Herra de
Bouttevillen kohtalo on muistissa... _Peste_!"

"Ja silloin tullaan pelkuriksi."

"Ei, vaan varovaiseksi."

"Hän on siis paennut?"

"Niin nopeaan kuin hänen hevosensa vain jaksoi kiidättää."

"Ja mihin suuntaan?"

"Linnaan päin."

"Sitten?"

"Minulla oli kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että sitten
saapui jalkaisin kaksi miestä, jotka veivät herra de Guichen pois."

"Miten voitte todistaa, että ne miehet tulivat taistelun jälkeen?"

"Ka, siihen on hyvin pätevä todistus", selitti kapteeni. "Taistelun
hetkellä oli sade jo lakannut, mutta maa ei ollut ehtinyt imeä vettä
sisäänsä, vaan oli jäänyt kosteaksi, joten jalat vaipuivat syvään.
Mutta taistelun jälkeen, sillävälin kun herra de Guiche makasi
tainnuksissa, maa jähmettyi ja jäljet painuivat vähemmän syvälle."

Ludvig löi ihailun merkiksi käsiään yhteen.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän, "te olette tosiaan valtakuntani nokkelin
mies."

"Samaa ajatteli herra de Richelieu, samaa sanoi herra de Mazarin,
sire."

"Nyt on vain nähtävä, onko tarkkanäköisyytenne virheetön."

"Oh, sire, ihminen voi erehtyä, _errare humanum est_", virkkoi
muskettisotilas järkeilevästi.

"Silloin te ette kuulu ihmisiin, herra d'Artagnan, sillä minä luulen,
että te ette koskaan erehdy."

"Teidän majesteettinne sanoi, että saisimme nähdä."

"Niin."

"Mitä sillä tarkoitatte, jos suvaitsette?"

"Olen lähettänyt noutamaan herra Manicampia, ja hän tulee piankin."

"Ja tietääkö herra de Manicamp salaisuuden?"

"De Guichella ei ole mitään salaisuuksia herra de Manicampille."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Toistan vieläkin, että kukaan ei ollut taistelussa saapuvilla, ja
ellei herra de Manicamp ollut toinen niistä, jotka hänet veivät
pois..."

"Hst!" varoitti kuningas. "Hän tulee. Jääkää tuonne kuuntelemaan."

"Hyvä on, sire", virkkoi muskettisoturi.

Samassa Manicamp ja de Saint-Aignan näyttäytyivät kynnyksellä.



156.

Villikarjun väijytys.


Kuningas teki merkin muskettisoturille ja toisen Saint-Aignanille. Se
oli käskevä viittaus ja ilmaisi:

-- Olkaa ehdottomasti vaiti!

D'Artagnan peräytyi soturin tavoin työhuoneen nurkkaan, de Saint-Aignan
nojaili suosikkina kuninkaan lepotuolin selkämykseen.

Manicamp astui tervehtimään hallitsijaa oikea jalka edellä, hymyhuulin
ja valkoiset kädet sirosti sivulla. Kuningas nyökkäsi vastaukseksi
toisen kumarrukseen.

"Hyvää iltaa, herra de Manicamp", sanoi hän.

"Teidän majesteettinne on suvainnut kutsuttaa minut luoksenne", virkkoi
Manicamp.

"Niin, kuullakseni teiltä yksityiskohtaisesti kreivi de Guichea
kohdanneesta tihutapauksesta."

"Voi, sire, se oli onneton sattuma."

"Olitteko te saapuvilla?"

"En ihan, sire."

"Mutta te tulitte paikalle vähän jälkeenpäin?"

"Niin, sire, noin puoli tuntia myöhemmin."

"Ja missä se sattui?"

"Luullakseni sitä paikkaa nimitetään Rochin-metsikön aukioksi, sire."

"Sehän on metsästäjien tavallinen kokoontumispaikka."

"Sama juuri, sire."

"No, kertokaa minulle, mitä tiedätte siitä onnettomuudesta, herra de
Manicamp. Kertokaa."

"Teidän majesteettinne on ehkä jo saanut tietoja ja pelkään, että
toistelu väsyttäisi."

"Ei, älkää turhia."

Manicamp silmäili ympärilleen. Hän ei havainnut muuta kuin d'Artagnanin
nojaamassa selkäänsä seinälaudoitukseen levollisen, suopean ja
hyväntuulisen näköisenä, sekä Saint-Aignanin, jonka kanssa hän oli
tullut ja joka yhtä huolettomassa asennossa tuki kyynärpäätänsä
kuninkaan tuolinselkään. Hän päätti selitellä.

"Teidän majesteetillennehan on tiettyä", hän aloitti, "että
metsästysretkillä tapaturmat ovat hyvinkin tavallisia?"

"Metsästysretkillä?"

"Niin, sire, -- tarkoitan villikarjun pyynnissä."

"Ahaa!" virkahti kuningas; "tämä onnettomuus tapahtui villikarjun
väijytyksessä?"

"Niinhän tietenkin, sire", rohkeni Manicamp vahvistaa; "eikö teidän
majesteettinne tiennyt sitä?"

"Kuulin jotakin sellaista", vastasi kuningas pikaisesti, sillä
valehteleminen oli Ludvig XIV:lle aina vastoin luontoa. "Tapaturma
sattui siis väijymistilaisuudessa?"

"Niin, surullista kyllä, sire."

Kuningas oli hetkisen vaiti.

"Mutta kuinka de Guichen päähän saattoikaan pälkähtää lähteä siten
yksikseen villikarjua väijymään?" sanoi hän sitten.

"Sellainen on talonpoikaista yrittelyä ja omiaan miehelle, jolla ei ole
koiria ja apureita aateliseen pyyntiin kuten Grammontin markiisilla."

Manicamp veti hartiansa kokoon.

"Nuoruus on huimaluontoinen", hän huomautti viisaana.

"No, jatkakaa", pyysi kuningas.

"Niin on asia", pitkitti Manicamp arastellen ja asetellen sanansa
hitaasti peräkkäin niinkuin rämeen kantavuutta tunnusteleva, "niin on
asia, sire, että de Guiche-poloinen ihan yksinään läksi väijymään
villikarjua."

"Onpa siinäkin metsämies! Eikö de Guiche siis tiennyt sitäkään, että
villikarju ensi laukauksesta kääntyy ahdistamaansa hätyyttämään?"

"Niin juuri kävikin, sire."

"Hänellä siis oli tieto pedosta?"

"Niin, sire. Talonpojat olivat nähneet sen perunamaillanne."

"Ja millainen se oli lajiaan?"

"Kaksivuotias karju."

"Niin ollen olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa minulle, monsieur, että
de Guichella oli itsemurhan aikeita, sillä olenhan ennen nähnyt hänet
metsällä ja havainnut varsin taitavaksi erämieheksi. Ampuessaan
pysähtynyttä ja koiriin kääntynyttä otusta hän muistaa ottaa lukuun
kaikki varokeinot, vaikka onkin aseistettu ratsupyssyllä, ja tällä
kertaa hän menee villikarjua vastaan pelkin pistoolein!"

Manicamp hätkähti.

"Korupistoolein, jotka soveltuvat kaksintaisteluun ihmisen vaan eivät
villikarjun kanssa. Mitä hittoa!"

"Sire, sattuu seikkoja, joita on vaikea selittää."

"Niin kyllä, ja tämä tapaus on niitä. Mutta jatkakaa."

Tämän selostuksen aikana olisi de Saint-Aignan kenties eleellä
varoittanut Manicampia sotkeutumasta pitemmälle, mutta kuninkaan
hellittämätön syrjäsilmäys oli pitänyt häntä aisoissa. Mitä
d'Artagnaniin tulee, niin ateenalainen Äänettömyyden patsas ei
haudannut ajatuksiaan paremmin kuin hän. Manicamp siis tälle ladulleen
lähteneenä kietoutui verkkoon yhä pahemmin.

"Sire", sanoi hän, "asia tuntuu kehittyneen seuraavasti. De Guiche
odotteli karjua..."

"Ratsain vai jalkaisinko?" kysyi kuningas.

"Ratsain. Hän ampui petoa, mutta osaamatta."

"Kömpelys!"

"Peto syöksähti häntä vastaan..."

"Ja hevonen sai surmansa?"

"Ah, teidän majesteettinne tietää sen?"

"Minulle kerrottiin, että Rochin-metsikön tienristeyksestä oli löytynyt
hevonen kuolleena. Oletin, että se oli de Guichen ratsu."

"Niin kyllä olikin, sire."

"No, se hevosesta; mutta miten de Guichen kävi?"

"Hän suistui päistikkaa maahan, jolloin karju vielä tonki häntäkin,
rusentaen käden ja haavoittaen rintaan."

"Se oli kamala onnettomuus, mutta täytyy sanoa, että se oli hänen oma
vikansa. Mennä sellaiseen kamppailuun pistooleilla! Hän oli siis
unohtanut Adoniksen sadun?"

Manicamp raapaisi korvallistaan.

"Se oli todellakin suurta ajattelemattomuutta", myönsi hän.

"Miten te selitätte sen, herra de Manicamp?"

"Sire, kaiketi se oli niin kirjoitettu kohtalon kirjaan."

"Ahaa, te olette sallimanuskoja!"

Manicamp liikahteli kuin tulisilla hiilillä.

"Minä olen teille pahastuksissani, herra de Manicamp", jatkoi kuningas.

"Minulle, sire!"

"Niin! Mitä! Te olette de Guichen likeinen ystävä, tiedätte hänen
saaneen päähänsä tuollaisen hullutuksen, ettekä pidätä häntä?"

Manicamp ei tiennyt mitä sanoa; kuninkaan sävy ei oikein ilmaissut
täyttä vakaumusta. Toiselta puolen ei siinä ilmennyt draamallista
ankaruutta eikä kuulustelijan tiukkuutta. Kuninkaan ääni kuulosti
enemmän ilvehtivältä kuin uhkaavalta.

"Ja te sanotte siis", pitkitti kuningas, "että se oli todellakin de
Guichen ratsu, joka löydettiin hengettömänä?"

"Oh, hyvä Jumala, niin, tietenkin."

"Eikö se hämmästyttänyt teitä?"

"Ei ollenkaan, sire: teidän majesteettinne muistanee, että herra de
Saint-Maurelta samalla tavoin surmattiin hevonen alta viime
metsästysretkellä."

"Silloin karju sai reväistyksi mahan auki."

"Aivan niin, sire..."

"Jos de Guichenkin ratsu olisi tullut siten raadelluksi, niin eihän se
ihmetyttäisi minua, _pardieu_!"

Manicampin silmät remahtivat suuriksi.

"Mutta se on merkillistä", jatkoi kuningas, "että de Guichen hevoselta
rusentuikin pää."

Manicamp näytti hämmentyneeltä.

"Vai erehdynkö minä?" tiukkasi kuningas. "Eikö de Guichen ratsua
sattunut ohimoon? Myöntänette, herra de Manicamp, että se oli
eriskummainen isku."

"Sire, te tiedätte, että hevonen on hyvin älykäs eläin; se on
nähtävästi yrittänyt puolustautua."

"Mutta hevonen puolustautuu takajaloillaan eikä pyri puskemaan."

"Sitten lieneekin hevonen säikähtynyt, tuiskahtanut nurin", lateli
Manicamp, "ja karju käsitättehän, sire, karju..."

"Niin, olkoonkin hevosen käynyt sillä tavoin; mutta ratsastaja?"

"No, se on yksinkertaista: karju on kääntynyt hevosesta mieheen, ja
niinkuin minulla jo on ollut kunnia mainita teidän majesteetillenne, se
musersi de Guichelta käden juuri silloin kun hän aikoi ampua toisen
laukauksensa; ja heti jälkeenpäin se torahampaallaan vihlaisi rintaa."

"Tuo on todellakin peräti todennäköistä, herra de Manicamp, te olette
kaunopuheinen mies ja erinomainen kertoja."

"Teidän majesteettinne on hyvin armollinen", sanoi Manicamp kumartaen
aivan pyörällä päästään.

"Mutta tästä päivästä alkaen minä kiellänkin aatelismiehiltä
villikarjun pyynnin väijyksistä. _Peste_, yhtä hyvin voisi tehdä
kaksintaistelun heille luvalliseksi!"

Manicamp säpsähti ja oli vetäytymäisillään pois.

"Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?" kysyi hän kuitenkin vielä.

"Peräti; mutta älkää lähtekö vielä, herra de Manicamp", sanoi Ludvig;
"minulla on piakkoin lisää puhuttavaa."

-- Hohoi, -- ajatteli d'Artagnan, -- eipä tuokaan kelpaa meikäläisen
miehen rinnalle.

Ja sitä mietettä seurannut huokaus saattoi merkitä: -- Hohoi, missä
meikäläiset miehet jo kaikki ovatkaan!



157.

Manicamp umpikujassa.


Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja ilmoitti kuninkaan
henkilääkärin.

"Ahaa!" huudahti Ludvig; "tässähän herra Valot tuleekin loukkaantuneen
luota. Saamme tietoja hänen voinnistaan."

Manicamp tunsi olonsa yhä tukalammaksi.

"Tällä tavoin pääsemme lopulliseen selvyyteen", lisäsi kuningas ja
katsoi d'Artagnaniin, joka ei silmäänsäkään räväyttänyt.

Herra Valot astui sisään.

Henkilöiden ryhmitys oli huoneessa ennallaan: kuningas istumassa, de
Saint-Aignan yhä nojallaan hänen tuoliaan vasten, d'Artagnan
huolettomana seinävierellä, Manicamp jäykästi seisoalla.

"No herra Valot", aloitti kuningas, "oletteko noudattanut käskyjäni?"

"Mitä kiireellisimmin, sire."

"Olette käynyt virkatoverinne luona Fontainebleaussa?"

"Niin, sire."

"Ja siellä tavannut herra Guichen?"

"Kyllä, sire."

"Missä tilassa? Puhukaa suoraan."

"Hyvin huonossa tilassa, sire."

"Metsäkarju ei toki syönyt häntä suihinsa?"

"Syönyt ketä?"

"Guichea."

"Mikä metsäkarju?"

"Se, joka häntä raateli."

"Herra de Guicheako muka on villisika repinyt?"

"Niin ainakin sanotaan."

"Pikemmin joku salametsästäjä..."

"Mitä? Salametsästäjä..."

"Joku mustasukkainen aviomies, joku pahoinpidelty rakastaja on
saattanut kostoksi ampua häntä."

"Mutta mitä nyt haastattekaan, herra Valot? Eivätkö herra de Guichen
vammat ole villikarjun torahampaitten iskemiä?"

"Herra de Guiche on haavoittunut pistoolin luodista, joka on murskannut
oikean käden nimettömän ja pikkusormen ja sitten rinnan kohdalta
tunkeutunut kylkilihaksiin."

"Luodista! Oletteko varma, että herra de Guiche on haavoittunut
luodista?" huudahti kuningas muka ihmeissään.

"_Ma foi_", vakuutti Valot, "niin totta kuin se on tässä, sire." Ja hän
näytti kuninkaalle puoliksi litistyneen luodin.

Kuningas katseli esinettä, mutta ei koskenut siihen.

"Oliko poikarukalla tuo rinnassaan?" kysyi hän.

"Ei aivan. Luoti ei ollut läpäissyt, vaan litistynyt, kuten näette,
joko pistoolin liipaisimen suojakaarta tai rintalastan oikeata syrjää
vasten."

"Hyvä Jumala!" huudahti kuningas vakavasti; "te ette tuosta virkkanut
minulle sanaakaan, herra de Manicamp!"

"Sire..."

"Mitä juttua oikeastaan olette sepustanutkaan minulle karjusta,
väijytyksestä, öisestä raatelukohtauksesta? No puhukaa."

"Voi, sire..."

"Minusta näyttää, että te olitte oikeassa", virkkoi kuningas kääntyen
muskettisoturien kapteeniin, "ja että on tapahtunut kaksintaistelu."

Kuninkaalla oli ennen kaikkia suurille henkilöille suotu kyky paljastaa
alempansa ja saada heidät ärtymään toisilleen. Manicamp loi
muskettisoturiin perin moittivan katseen. D'Artagnan ymmärsi tämän
paheksumisen eikä tahtonut jäädä syytöksen painamaksi. Hän astahti
lähemmäksi.

"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne käski minun mennä
katsastamaan teitten risteystä Rochinin metsikössä ja arveluni mukaan
ilmoittaa teille, mitä siellä oli tapahtunut. Minä olen esittänyt
tekemäni huomiot, mutta en ole lausunut mitään nimiä. Hänen
majesteettinsa itse ensimmäisenä mainitsi kreivi de Guichen."

"Hyvä, hyvä, monsieur!" virkkoi kuningas ylväästi. "Te olette täyttänyt
velvollisuutenne, ja minä olen teihin tyytyväinen; sen täytyy teille
riittää. Mutta te, herra Manicamp, ette ole täyttänyt omaanne, sillä te
olette minulle valehdellut."

"Valehdellut, sire! Se on kova sana."

"Keksikää toinen."

"Sire, en sitä yritä. Olen jo onnettomuudekseni pahoittanut teidän
majesteettianne, ja pidän parhaana nöyrästi vastaanottaa moitteet,
jotka katsotte tarpeelliseksi minulle lausua."

"Olette oikeassa, monsieur, totuuden salaaminen pahoittaa aina
mieltäni."

"Toisinaan, sire, ei tiedä."

"Älkää valehdelko enää, muutoin teen rangaistuksenne
kaksinkertaiseksi."

Manicamp kumarsi kalveten. D'Artagnan tuli vielä askeleen lähemmäksi,
päättäen asettua väliin, jos kuninkaan yltyvä suuttumus kiihtyisi
määrättyjen rajojen yli.

"Monsieur", jatkoi kuningas, "te näette, että asiaa on turha kieltää
kauemmin. Herra de Guiche on taistellut."

"Minä en väitä vastaan, sire, ja teidän majesteettinne olisi ollut
jalomielinen, jos ette olisi pakottanut herrasmiestä valehtelemaan."

"Pakottanut! Kuka teitä pakotti?"

"Sire, herra de Guiche on ystäväni. Teidän majesteettinne on kieltänyt
kaksintaistelut kuolemanrangaistuksen uhalla. Vale saattoi pelastaa
ystäväni. Minä valehtelin."

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "siinäpä on aika poika, _mordioux_!"

"Monsieur", muistutti kuningas, "valehtelemisen sijasta olisi pitänyt
ehkäistä kaksintaistelu."

"Oh, sire, teidän majesteettinne, joka olette Ranskan täydellisin
ritari, tietää hyvin, että me miekkamiehet emme koskaan ole katsoneet
herra de Bouttevillea häväistyksi sillä, että hänet mestattiin.
Häpäisevää on vihollisensa välttäminen eikä pyövelin kohtaaminen
muodollisen lainpolkemisen takia."

"No olkoon", myönsi Ludvig XIV, "tahdonpa antaa teille tilaisuuden
korjata kaikki."

"Jos se soveltuu herrasmiehelle, käytän sitä innokkaasti ja
mielihyvin."

"Herra de Guichen vastustajan nimi?"

"Ohhoh!" jupisi d'Artagnan; "joko jatkamme Ludvig XIII:n malliin...?"

"Sire..." virkahti Manicamp moittivalla äänellä.

"Ette näy tahtovan nimetä häntä?"

"Sire, minä en tunne häntä."

"_Bravo_!" äännähti d'Artagnan hyväksyvästi.

"Herra de Manicamp, luovuttakaa miekkanne kapteenille."

Manicamp kumarsi sirosti, irroitti hymyillen miekkansa hankauksesta ja
ojensi sen muskettisoturille.

Mutta de Saint-Aignan kiirehti d'Artagnanin ja vangittavan väliin.

"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne luvalla..."

"Ole hyvä", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että
joku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli
päästänyt luontonsa kiihoittumaan.

"Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa
käytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee
vain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen
majesteettinsa kysyy."

"Se on totta, minä tiedän sen."

"No sanokaa se siis."

"Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt."

"Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu
kuin teitä."

"Te... te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin
minusta tuntuu..."

"Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitä
Bastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun."

Manicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen
itsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan
suuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion.

"Puhukaa vain, monsieur", sanoi hän de Saint-Aignanille. "Minä
puolestani olen tehnyt kaikki, mihin omatuntoni on minua velvoittanut,
ja omantuntoni äänen täytyikin olla hyvin ankara", lisäsi hän
kuninkaaseen kääntyen, "koska se on voittanut hänen majesteettinsakin
käskyt. Mutta hänen majesteettinsa antaa minulle anteeksi, kun saa
tietää, että minun oli puolustettava naisen kunniaa."

"Naisen?" kysyi kuningas levottomana.

"Niin, sire."

"Oliko nainen taistelun aiheena?"

Manicamp kumarsi. Kuningas nousi ja lähestyi de Manicampia.

"Jos se nainen on korkeassa asemassa", sanoi hän, "niin en moiti
vaiteliaisuuttanne -- päin vastoin."

"Sire, kaikki, joilla on yhteyttä kuninkaan tai hänen veljensä
huonekunnan kanssa, ovat minun mielestäni korkeassa asemassa."

"Veljeni huonekunnan?" toisti Ludvig XIV ikäänkuin epäröiden. "Onko
taistelu saanut alkunsa veljeni seurueeseen kuuluvasta naisesta?"

"Tai Madamen."

"Ah, Madamenko?"

"Niin, sire."

"Ja se nainen...?"

"On eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa Orléansin herttuattaren
hovineitoja."

"Jonka tähden sanotte herra de Guichen taistelleen?"

"Niin, ja tällä kertaa en enää valehtele."

Ludvig teki hämmentyneen liikkeen.

"Hyvät herrat", virkkoi hän läsnäolijoihin kääntyen, "suvainnette
hetkiseksi poistua. Minun on tarvis jäädä herra de Manicampin kanssa
kahden kesken. Tiedän, että hänellä on minulle esitettävänä tärkeitä
seikkoja puolustuksekseen ja että hän ei rohkene sitä tehdä todistajain
kuullen... Pitäkää miekkanne, herra de Manicamp."

Manicamp pani miekan takaisin hankkilukseensa.

"Se veitikka on totisesti hyvin kylmäverinen", mutisi muskettisoturi
tarttuessaan de Saint-Aignanin käsivarteen ja poistuessaan tämän
kanssa.

"Kyllä hän pujottautuu pinteestä", kuiskasi jälkimmäinen d'Artagnanin
korvaan.

"Ja kunniakkaasti sittenkin, herra kreivi."

Manicamp loi Saint-Aignaniin ja kapteeniin kiitollisen silmäyksen, joka
jäi kuninkaalta huomaamatta.

-- Kas vain, -- tuumi d'Artagnan astuessaan kynnyksen yli; -- minulla
oli huono käsitys uudesta sukupolvesta, mutta erehdyinpä! Noissa
nuorissa herroissa on kuntoakin edustettuna.

Valot astui suosikin ja kapteenin edellä ulos työhuoneesta. Kuningas ja
Manicamp jäivät kahdenkeskiseen haasteluun.



158.

D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.


Mennen ovelle asti kuningas vakuuttausi omin silmin, että ketään ei
ollut kuuntelemassa, ja palasi sitten äkkiä, asettuen puhuteltavansa
eteen.

"Kas niin", virkkoi hän, "nyt kun olemme yksinämme, selittäkää minulle
asia, herra de Manicamp."

"Mitä avomielisimmin, sire", vastasi nuori mies.

"Ja ennen kaikkea", lisäsi kuningas, "tietäkää, että mikään ei ole
minulle niin sydämen asiana kuin naisten kunnia."

"Sentähden koetinkin ottaa huomioon teidän hienotunteisuutenne, sire."

"Niin, nyt käsitän kaikki. Te sanotte kysymyksen siis koskeneen
jotakuta kälyni hovineitoa, -- että asianomainen henkilö, de Guichen
vastustaja, sanalla sanoen mies, jota ette tahdo mainita..."

"Mutta jonka herra de Saint-Aignan teille mainitsee, sire."

"Niin; te sanotte siis, että se mies on loukannut jotakuta Madamen
huonekunnasta."

"Niin, neiti de la Vallièrea, sire."

"Ah!" huudahti kuningas kuin olisi sitä odottanut ja kuin tämä isku
kumminkin olisi lävistänyt hänen sydämensä. "Ah, neiti de la
Vallièreako herjattiin?"

"En tahdo suinkaan väittää, että häntä oikeastaan herjattiin, sire."

"Mutta toki..."

"Minä sanon, että hänestä puhuttiin sopimattomin sanoin."

"Sopimattomin sanoin neiti de la Vallièresta! Ja te kieltäydytte
minulle ilmoittamasta, kuka se hävytön oli...?"

"Sire luulin sen sovituksi ja teidän majesteettinne luopuneen
vaatimasta minua ilmiantajaksi."

"Se on totta, olette oikeassa", vastasi kuningas hilliten itään.
"Saankin muuten kyllä pian tietää, ketä minun on rangaistava."

Manicamp näki hyvin, että tässä oli kysymyksen tärkein kohta. Kuningas
taasen huomasi joutuneensa hieman liian pitkälle ja jatkoi
rauhallisemmin:

"Enkä suinkaan rankaise siksi, että asia koskee neiti de la Vallièrea,
vaikka pidänkin häntä erityisesti arvossa, vaan senvuoksi, että riidan
syynä on nainen. Ja minä vaadin, että hovissani kunnioitetaan naisia ja
että kartetaan kiistoja."

Manicamp kumarsi.

"No, antakaahan nyt kuulla, herra de Manicamp", kehoitti kuningas,
"mitä neiti de la Vallièresta puhuttiin."

"Mutta eikö teidän majesteettinne sitä arvaa?"

"Minäkö?"

"Teidän majesteettinne kyllä tietää, minkälaista leikinlaskua nuoret
miehet saattavat itselleen sallia."

"Sanottiin kaiketi hänen rakastavan jotakuta", yritti kuningas.

"Se on luultavaa."

"Mutta neiti de la Vallièrella on oikeus rakastaa ketä vain haluaa",
sanoi Ludvig.

"Sitä de Guiche juuri väittikin."

"Ja senkö vuoksi hän ryhtyi taistelemaan?"

"Niin, sire, vain siitä syystä."

Kuningas punastui.

"Ja ettekö tiedä mitään enempää?"

"Mistä asiasta, sire?"

"No, siitä perin mielenkiintoisesta seikasta, josta juuri kerrotte."

"Ja mitä haluaisi kuninkaani minun siitä vielä tietävän?"

"Kah, esimerkiksi sen miehen nimen, jota la Vallière rakastaa ja jota
rakastamasta de Guichen vastustaja tahtoi häneltä evätä oikeuden?"

"Sire, minä en tiedä mitään, en ole mitään kuullut, mitään havainnut;
mutta minä pidän de Guichea suurena sieluna, ja jos hän on tilapäisesti
ruvennut de la Vallièren suojelijan sijaiseksi, johtuu se siitä, että
tämä suojelija on liian korkeassa asemassa itse ryhtyäkseen häntä
puolustamaan."

Nämä sanat olivat enemmän kuin läpikuultavat, ja ne saivatkin kuninkaan
punehtumaan, mutta tällä kertaa mielihyvästä. Hän taputti Manicampia
hiljaa olkapäälle.

"Hyvä, hyvä, te ette ole ainoastaan älykäs poika, herra de Manicamp,
vaan myöskin uljas mies, ja ystävänne de Guichen kaltaiset vaeltavat
ritarit ovat minulle mieluisia. Tehän ilmoitatte sen hänelle?"

"Teidän majesteettinne antaa minulle siis anteeksi?"

"Täydellisesti."

"Ja minä olen vapaa?"

Kuningas hymyili ja ojensi kätensä Manicampille. Tämä suuteli sitä.

"Te muuten", lisäsi kuningas, "olette oivallinen kertoja."

"Minäkö, sire?"

"Te olette antanut minulle erinomaisen selostuksen tuosta de Guichelle
sattuneesta tapaturmasta. Minä näen karjun syöksyvän metsästä, näen
hevosen kaatuvan kuoliaaksi, näen eläimen hyökkäävän hevosesta
ratsastajan kimppuun. Te ette kerro, monsieur, te kuvailette."

"Sire, teidän majesteettinne suvaitsee luullakseni laskea minusta
leikkiä", virkkoi Manicamp.

"Päinvastoin", vastasi Ludvig XIV vakavasti, "olen niin tosissani,
herra de Manicamp, että haluan teidän kertovan kaikille tämän
seikkailun."

"Väijytysseikkailun?"

"Niin, sellaisena kuin olette sen minulle kertonut, muuttamatta siitä
sanaakaan. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti, sire."

"Ja te kerrotte sen?"

"Hetkistäkään viivyttelemättä."

"Hyvä on, menkää nyt itse kutsumaan herra d'Artagnan; ettehän häntä
enää pelänne."

"Oi, sire, kun nyt olen varma teidän majesteettinne hyvästä suosiosta,
en enää pelkää mitään."

"Kutsukaa hänet siis", käski kuningas.

Manicamp avasi oven.

"Messieurs", huusi hän, "kuningas kutsuu teitä."

D'Artagnan, Saint-Aignan ja Valot palasivat sisälle.

"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "kutsutan teidät ilmoittaakseni että
herra de Manicampin kertomus on minua täydellisesti tyydyttänyt."

D'Artagnan loi lääkäriin toiselta puolen ja Saint-Aignaniin toiselta
katseen, joka merkitsi: -- No, mitä minä teille sanoin?

Kuningas vei Manicampin ovelle ja kuiskasi:

"Pidettäköön herra de Guichesta hyvää huolta, ja tulkoon hän kaikin
mokomin pian terveeksi. Tahdon rientää kiittämään häntä kaikkien
naisten nimessä, mutta varsinkin varoittamaan häntä uudestaan
ryhtymästä sellaiseen."

"Vaikka hänen täytyisi kuolla sata kertaa, sire, alkaa hän sata kertaa
uudestaan, jos teidän majesteettinne kunnia on kysymyksessä."

Tämä oli suorasukaista. Mutta olemme jo sanoneet, että kuningas Ludvig
XIV rakasti suitsutusta, ja kunhan sitä hänelle vain tarjottiin, hän ei
ollut kovin vaatelias sen laatuun nähden.

"Hyvä on, hyvä on", virkkoi hän jättäessään Manicampille hyvästi, "minä
käyn itse de Guichen luona ja puhun hänelle järkeä."

Manicamp poistui, astellen takaperin.

Sitten kuningas palasi kolmen läsnäolijan luo.

"Herra d'Artagnan!" sanoi hän.

"Sire."

"Sanokaahan, mistä johtuu, että näkönne on niin hämärä, vaikka teillä
tavallisesti on perin hyvät silmät?"

"Minunko näköni hämärä, sire?"

"Epäilemättä."

"Täytyyhän tietysti niin olla, koska teidän majesteettinne sen sanoo.
Mutta missä suhteessa se on huono, jos rohkenen kysyä?"

"No siinä Rochinin metsikön tapahtumassa."

"Ahaa!"

"Epäilemättä. Te olette ollut huomaavinanne kahden hevosen jäljet,
kahden miehen jäljet, keksinyt muka yksityisseikkoja taistelusta.
Mitään tuosta kaikesta ei ole ollut olemassa. Pelkkää mielikuvitusta!"

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan toistamiseen.

"Näin on laita noiden hevosten jälkien, samoin muidenkin taistelun
merkkien. De Guiche kamppaili metsäsian kanssa siinä kaikki. Mutta se
kamppailu näkyy kaikesta päättäen olleen pitkä ja kamala!"

"Ahaa!" äänteli d'Artagnan yhä.

"Ja ajatella, että hetkeksikään uskoin sellaista erehdystä. Mutta te
puhuittekin niin varmana."

"Minulla tosiaan täytyi olla silmät sokaistuina, sire", myönsi
d'Artagnan niin suopeasti, että kuningas tuli ihan hyvälle mielelle.

"Te siis myönnätte sen?"

"_Pardieu_, sire, kuinkas sitten!"

"Joten nyt näette asian...?"

"Aivan toisena kuin puoli tuntia sitten."

"Ja mistä katsotte tämän muuttuneen käsityksenne johtuvan?"

"No, asiahan on hyvin helposti selitettävissä, sire! Puoli tuntia
sitten palasin Rochinin metsiköstä, jossa minulla ei ollut muuta valoa
kuin tallilyhty-pahainen..."

"Jotavastoin tällä hetkellä...?"

"Tällä hetkellä minulla on kaikki kabinettinne kynttilät ja lisäksi
kuninkaan kaksi silmää, jotka valaisevat kuin auringot."

Kuningas purskahti nauruun, ja de Saint-Aignan alkoi hohottaa.

"Kävi niinkuin herra Valotin kanssa", jatkoi d'Artagnan, ottaen sanan
kuninkaan suusta: "hän ei ainoastaan kuvitellut, että herra de Guiche
oli haavoittunut luodista, vaan vielä luuloitteli kaivaneensa sen hänen
rinnastaan."

"_Ma foi_!", virkkoi Valot, "tunnustan..."

"Ettekö te niin uskonut?" pitkitti d'Artagnan.

"Minun on sanottava", vastasi Valot, "etten sitä ainoastaan uskonut,
vaan että olen yhä valmis sen vannomaankin."

"Hei, hyvä tohtori, unta kaikki!"

"Untako?"

"Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!... ja uskokaa minua,
älkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää."

"Paikalleen puhuttu", virkkoi kuningas; "d'Artagnanin teille antama
neuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja
annan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi,
onpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!"

"Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!" toisti d'Artagnan hyvin
äänekkäästi.

Ja hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden
läpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan.

"Nyt, kun olemme kahden kesken", lausui kuningas de Saint-Aignanille,
"mikä on de Guichen vastustajan nimi?"

De Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen.

"Oh, älä epäröi", rohkaisi tämä, "tiedäthän, että minun täytyy antaa
anteeksi."

"De Wardes", vastasi de Saint-Aignan.

"Hyvä."

Mutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti
itsekseen: "Anteeksianto ei ole unohdusta."



159.

Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.


Manicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin
suoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät
oviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta.

Hän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin
kumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti:

"Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän."

"Ja mihin sitten, mademoiselle?" kysyi Manicamp.

"Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan
tehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta."

"Hyvä on, mademoiselle", virkkoi Manicamp, "olen valmis käyttäytymään
todellisena ritarina."

"Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemme
Madamen luo."

"Ah, ah!" huudahti Manicamp. "Menkäämme Madamen luo."

Ja hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea.

-- Tällä kertaa, -- ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, -- en
usko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja
tarpeen tullen... _ma foi_, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta.

Montalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin.

-- Onpa väsyttävää, -- tuumi Manicamp, -- kun täytyy samalla kertaa
käyttää sekä aivojansa että koipiaan!

Viimein he päätyivät perille.

Madame oli saanut laittautuneeksi komeaan yöpukuunsa; mutta tietenkin
hän oli täten pukeutunut ennen kuin joutui kokemaan niitä
mielenliikutuksia, jotka häntä kuohuttivat. Hän odotti silminnähtävän
kärsimättömästi. Montalais ja Manicamp tapasivatkin hänet ovella
seisomassa. Kuullessaan askeleet oli Madame tullut vastaan.

"Ah", virkkoi hän, "vihdoinkin!"

"Tässä on herra de Manicamp", vastasi Montalais.

Manicamp teki kohteliaan kumarruksen. Madame antoi Montalaisille merkin
poistua. Nuori tyttö totteli.

Madame seurasi häntä ääneti silmillään, kunnes ovi sulkeutui hänen
jälkeensä. Sitten kääntyen Manicampiin:

"Mitä kuulenkaan, herra de Manicamp?" hän kysyi. "Onko joku
haavoittuneena linnassa?"

"Valitettavasti, Madame... Herra de Guiche."

"Niin, herra de Guiche", toisti prinsessa. "Olin tosiaankin kuullut
siitä kerrottavan, mutta kukaan ei vahvistanut huhua. Herra de
Guichelleko se onnettomuus siis todellakin tapahtui?"

"Juuri hänelle, Madame."

"Tiedättehän, herra de Manicamp", tokaisi prinsessa kiihkeästi, "että
kuningas ei suvaitse kaksintaisteluita?"

"Tietysti, Madame; mutta eikö kaksinottelu metsänotuksen kanssa ole
hänen majesteettinsa silmissä oikeutettu?"

"Oh, ette tahtone loukata minua otaksumalla, että uskoisin järjetöntä
satua herra de Guichea haavoittaneesta villisiasta? En tiedä, missä
tarkoituksessa sitä levitetään. Ei, ei, monsieur; asian oikea laita on
tunnettu, ja tällä hetkellä herra de Guiche haavojensa tuottaman tuskan
lisäksi on vaarassa menettää vapautensa."

"Ah, Madame", sanoi Manicamp, "sen hyvin tiedän. Mutta mitä tehdä?"

"Oletteko tavannut hänen majesteettinsa?"

"Olen, Madame."

"Mitä hänelle sanoitte?"

"Kerroin hänelle, miten herra de Guiche oli ollut saalista väijymässä,
miten karju oli syöksynyt esille Rochinin metsästä, miten herra de
Guiche oli tähdännyt sitä ja raivostunut eläin uudestaan hyökännyt
ampujan päälle, surmannut hänen hevosensa ja pahasti repinyt häntä
itseäänkin."

"Ja uskoiko kuningas tuon kaiken?"

"Täydellisesti."

"Oo, te kummastutatte minua, herra de Manicamp, te kummastutatte minua
suuresti."

Ja Madame käveli huoneessaan pitkin ja poikin, luoden tuon tuostakin
kysyvän silmäyksen Manicampiin, mutta tämä pysyi perin tyynenä ja
liikkumatta paikalla, johon oli sisälle astuessaan asettunut. Lopulta
prinsessa pysähtyi.

"Kuitenkin", hän, virkkoi "kaikki täällä ovat yhtä mieltä siitä, että
tuolla haavoittumisella on toinen syy."

"Ja mikä syy, Madame?" sanoi Manicamp. "Saanko tehdä teidän
korkeudellenne tämän kysymyksen?"

"Tekö sitä kysytte, te, joka olette herra de Guichen harras ystävä ja
uskottu?"

"Hoo, Madame, ystävä kyllä, mutta en uskottu. De Guiche on niitä
miehiä, joilla voi olla ja varmaan onkin salaisuuksia, mutta jotka
eivät niitä ilmaise. De Guiche on vaitelias, Madame."

"No, sitten on minulla ilo kertoa teille ne herra de Guichen teiltä
pidättämät salaisuudet", sanoi prinsessa närkästyneenä. "Sillä
saattaisipa kuningas kysellä teiltä toistamiseen, ja jos tällä toisella
kerralla esittäisitte hänelle saman kertomuksen kuin ensimmäiselläkin,
hän ehkä ei siihen tyytyisi."

"Mutta, Madame, minä luulen, että teidän korkeutenne erehtyy kuninkaan
suhteen. Hänen majesteeettinsa on ollut minuun hyvin tyytyväinen, sen
vannon teille."

"Sallikaa minun sitten sanoa, herra de Manicamp, että se vain todistaa
hänen majesteettinsa olevan kovin helposti tyydytettävissä."

"Luulen teidän korkeutenne olevan väärässä sellaista otaksuessanne.
Hänen majesteettinsa on tunnettu siitä, että hän ottaa huomioon vain
päteviä perusteita."

"Ja uskotteko hänen olevan hyvillään liehakoivasta valheestanne, kun
hän huomenna saa kuulla herra de Guichen joutuneen ystävänsä herra de
Bragelonnen puolesta riitaan ja siitä kaksintaisteluun?"

"Riitaan herra de Bragelonnen puolesta?" sanoi Manicamp tekeytyen mitä
yksinkertaisimmaksi; "mitä teidän korkeutenne suvaitseekaan minulle
puhua?"

"Mitä ihmeellistä siinä on? Herra de Guiche on herkkä ja ärtyisä; hän
menettää helposti malttinsa."

"Päinvastoin, Madame, herra de Guiche on minun mielestäni hyvin
kärsivällinen, eikä ollenkaan herkkä kiihtymään ilman painavia syitä."

"Mutta eikö ystävyys ole painava syy?" kysyi prinsessa.

"Oh, tietysti, Madame, ja varsinkin hänenlaisensa miehen sydämelle."

"No niin, herra de Bragelonne on herra de Guichen ystävä. Ettehän sitä
tosiasiaa kiellä?"

"Perin hyvä ystävä."

"No, herra de Guiche ryhtyi herra de Bragelonnea puoltamaan, ja kun
herra de Bragelonne oli poissa eikä voinut taistella, taisteli de
Guiche hänen puolestaan."

Manicamp alkoi hymyillä, nyökkäsi pari kertaa ja kohautti olkapäitään.
Nämä liikkeet merkitsivät: -- Hitto, jos sitä nyt välttämättömästi
tahdotte!...

"Mutta puhukaa nyt toki", pyysi prinsessa kärsimättömästi.

"Minäkö?"

"Niin tietysti. On selvää, että olette toista mieltä kuin minä ja että
teillä on jotakin sanottavaa."

"Minulla on sanottavana vain yksi asia, Madame: en ymmärrä rahtuakaan
siitä, minkä kertomisella olette minua kunnioittanut."

"Mitä! Ettekö ymmärrä mitään herrojen de Guichen ja de Wardesin
välisestä riidasta?" huudahti prinsessa melkein kiukustuneena.

Manicamp oli vaiti.

"Kiistasta", jatkoi Madame, "joka syntyi jostakin pahansuovasta
vihjauksesta ja enemmän tai vähemmän koski erään naisen kunniaa?"

"Ah, erään naisen? Se muuttaa asian", virkkoi Manicamp.

"Alatte kai jo käsittää?"

"Teidän korkeutenne suokoon minulle anteeksi, mutta en uskalla..."

"Ette uskalla?" sanoi Madame pahastuksissaan. "Hyvä, odottakaa, sitten
minä aion uskaltaa."

"Madame, Madame!" huudahti Manicamp ikäänkuin säikähtyneenä. "Varokaa,
mitä puhutte."

"Haa, näyttää siltä, että jos olisin mies, taistelisitte minun kanssani
hänen majesteettinsa säännöksistä huolimatta, kuten herra de Guiche
taisteli herra de Wardesin kanssa, -- ja kaikki tuo neiti de la
Vallièren kunniasta."

"Neiti de la Vallièren!" huudahti Manicamp, äkkiä hätkähtäen kuin ei
olisi aavistamallakaan odottanut sen nimen lausumista.

"Oh, mikä teitä vaivaa, herra de Manicamp, kun tuolla lailla
hypähdätte?" virkkoi Madame ivallisesti. "Olisitteko te kylliksi
nenäkäs epäilemään hänen kunniaansa?"

"Mutta eihän kaikessa tässä, Madame, ole vähimmässäkään määrässä
kysymys neiti de la Vallièren kunniasta."

"Mitä! Kun kaksi miestä ampuu luodin toistensa otsaan naisen tähden,
sanotte te, että hänellä ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä ja
että hänestä ei ole kysymyskään? Oh, en uskonut teitä niin sukkelaksi
hoviherraksi, herra de Manicamp."

"Anteeksi, anteeksi, Madame", sanoi nuori mies, "mutta täten emme pääse
mihinkään tulokseen. Te suvaitsette puhua minulle toista kieltä, minä
näyn puhuvan teille toista."

"Kuinka niin?"

"Anteeksi, luulin ymmärtäväni teidän korkeutenne tahtovan minulle
sanoa, että herrat de Guiche ja de Wardes taistelivat neiti de la
Vallièren tähden."

"Niinpä niin."

"Neiti de la Vallièrenkö tähden?" toisti Manicamp.

"Ah, hyvä Jumala, en sanonut, että herra de Guiche omakohtaisesti olisi
kiintynyt neiti de la Vallièreen; mutta hän puuttui asiaan
valtuutettuna."

"Valtuutettuna!"

"No, älkää nyt aina tekeytykö noin säikkyväksi. Tiedetäänhän täällä,
että herra de Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa ja
että hän lähtiessään kuninkaan asialle Lontooseen antoi ystävänsä herra
de Guichen tehtäväksi pitää tätä mielenkiintoista neitosta silmällä."

"Ah, minä en enää sano mitään. Teidän korkeutenne näkyy olevan
selvillä."

"Tiedän kaikki, sen saatte uskoa."

Manicamp alkoi nauraa, ja tällä hän oli vähällä raivostuttaa
prinsessan, jonka tiedämme luonteeltaan jokseenkin närkkääksi.

"Madame", esitti vaitelias Manicamp kumartaen prinsessalle,
"haudatkaamme tämä asia, joka ei koskaan täysin selviä."

"Oh, mitä siihen tulee, ei asialle enää mitään voi, ja selvitykset ovat
täydelliset. Kuningas saa tietää, että de Guiche on taittanut peitsensä
tuon pikku seikkailijattaren puolesta, joka tahtoo näytellä
suurellista. Hän saa tietää, että herra de Bragelonnen nimitettyä
ystävänsä, herra de Guichen, Hesperidien puutarhan vartijaksi, tämä on
virkansa puolesta puraissut markiisi de Wardesia, joka tohti kurkottaa
kätensä kultaomenaa poimimaan. Ja eihän teille, herra Manicamp, joka
olette niin hyvin selvillä kaikista asioista, ole tietämätöntä, että
kuningaskin puolestaan himoitsee tuota mainiota aarretta, ja hän
saattaa äkämystyä herra de Guichelle tytön puolustajaksi rupeamisesta.
Tiedättekö nyt tarpeeksi vai vieläkö kaipaatte muuta selitystä?
Puhukaa, kysykää."

"Ei, Madame, en tahdo tietää mitään enempää."

"Kuulkaa kuitenkin vielä, sillä teidän on se tiedettävä, herra de
Manicamp; kuulkaa, että hänen majesteettinsa suuttumuksella on
peloittavat seuraukset. Hänen luontoisillaan ruhtinailla puhkee
rakkaudesta johtunut vihastuminen hirmumyrskyksi."

"Jonka te asetatte, Madame."

"Minä!" huudahti prinsessa kiihkeän ivallisin elein. "Mistä syystä minä
sen tekisin?"

"Siksi että te ette suosi vääriä tekoja, Madame."

"Ja olisiko teidän mielestänne vääryyttä estää kuningasta
lempiseikkailuista?"

"Kyllä te sentään käytte väliin herra de Guichen hyväksi."

"Oh, johan te tulette hulluksi", virkahti prinsessa ylväästi.

"Päinvastoin, Madame, olen selkeällä ajattelupäällä, ja minä toistan,
että te puolustatte herra de Guichea kuninkaan edessä."

"Minäkö?"

"Niin."

"Ja minkätähden?"

"Siksi että herra de Guichen asia on teidän asianne, Madame", kuiskasi
Manicamp kiihkeästi, ja hänen silmänsä olivat alkaneet hehkua.

"Mitä tarkoitatte?"

"Ihmettelenpä vain, Madame, että teidän korkeutenne ei ole aavistanut
verukkeeksi tuota kaksintaistelun yhteydessä mainittua la Vallièrea,
jonka nimessä herra de Guiche on tarttunut aseisiin poissaolevan
Bragelonnen varakreivin sijasta."

"Verukkeeksi?"

"Niin."

"Mutta minkä verukkeeksi?" toisti prinsessa änkyttäen, sillä hän oli
Manicampin katseesta lukenut jotakin.

"Nyt, Madame", lausui nuori mies, "olen luullakseni sanonut kylliksi,
jotta teidän korkeutenne ei syytä kuninkaan edessä de Guiche-parkaa.
Häneenhän kohdistuvat kaikki vihollisuudet, joita eräs teille hyvin
vastakkainen puolue hautoo."

"Näytte päinvastoin tahtovan sanoa, että kaikki ne, jotka eivät rakasta
neiti de la Vallièrea, ja vieläpä jotkut niistäkin, jotka hänestä
pitävät, kantaisivat kreiville kaunaa?"

"Ah, Madame, menettekö itsepäisyydessä niin pitkälle, ja ettekö avaa
korvianne hartaan ystävän sanoille? Täytyykö minun teidän
pahoittamisenne uhallakin, täytyykö minun vastoin tahtoani nimetä
henkilö, joka oli tämän riidan oikeana aiheena?"

"Henkilö!" toisti Madame punehtuen.

"Täytyykö minun", jatkoi Manicamp, "näyttää teille de Guiche-poloinen
ärtyneenä, raivostuneena ja epätoivoisena kaikkien niiden huhujen
johdosta, joita siitä henkilöstä kulkee? Pitääkö minun, jos te yhä
kieltäydytte häntä tuntemasta ja jos kunnioitus yhä estää minut häntä
mainitsemasta -- täytyykö minun muistuttaa teille Monsieurin ja lordi
Buckinghamin välisistä kohtauksista, herttuan äkillisen maastalähdön
aiheuttamista salaviittauksista? Täytyykö minun kuvailla kreivin
hartaat pyrkimykset miellyttää, palvella ja suojella sitä henkilöä,
jonka ainoan tähden hän elää, jolle ainoalle hän hengittää? No hyvä,
minä teen sen, ja muistutettuani teitä kaikesta tuosta te ehkä
ymmärrätte, että de Wardesin kauan ärsyttelemänä kreivi menetti
malttinsa ja kuullessaan vastustajansa lausuvan ensimmäisen loukkaavan
sanan tuosta henkilöstä syttyi kostoa hehkumaan."

Madame kätki kasvot käsiinsä.

"Monsieur, monsieur!" huudahti hän. "Tiedättekö todella, mitä puhutte
ja kelle puhutte?"

"Silloin, Madame", pitkitti Manicamp kuin ei olisi prinsessan
huudahduksia kuullutkaan, "teitä ei enää kummastuta kreivin kiihkeä
halu etsiä riitaa, eikä hänen ihmeellinen taitonsa siirtää se teidän
eduillenne vieraalle alalle. Tässä varsinkin on hänen kykynsä ja
kylmäverisyytensä ilmennyt suurenmoisena. Ja jos henkilö, jonka tähden
kreivi de Guiche on taistellut ja vuodattanut vertaan, todella on
jossakin kiitollisuuden velassa haavoitetulle poloiselle, se ei
suinkaan perustu hänen verensä vuodatukseen ja kärsimiinsä kipuihin,
vaan sen tulee johtua hänen ryhtymisestään puolustamaan henkilöä, jonka
kunnia on hänelle kallisarvoisempi kuin omansa."

"Oo!" huudahti Madame kuin olisi ollut yksinään. "Oo, olisiko se
todellakin tapahtunut minun tähteni?"

Manicamp saattoi hengähtää. Hän oli sankarillisesti taistellen
voittanut levähdyksen aikaa ja käytti lomahetkeään.

Madame puolestaan istui tovin tuskalliseen haaveiluun vaipuneena. Hänen
liikutuksensa saattoi arvata poven rajusta aaltoilusta, silmien
raukeudesta ja siitä, että hän usein painoi käden sydämelleen. Mutta
hänellä ei keimailu ollut laimeata viehtymystä, vaan päinvastoin tulta,
joka etsi ja löysi virikettä.

"Silloin", sanoi hän, "on kreivi samalla kertaa tehnyt palveluksen
kahdelle henkilölle, sillä myöskin herra de Bragelonne on herra de
Guichelle suuressa kiitollisuuden velassa, sitäkin suuremmassa, kun
aina ja kaikkialla johdutaan uskomaan, että tämä jalomielinen ritari on
taistellut la Vallièren puolesta."

Manicamp ymmärsi, että prinsessan sydämessä vielä kyti rahtunen
epäilyä, ja hän lämpeni vastustuksesta.

"Kauniin palveluksen todellakin", virkkoi hän, "on jalomielinen
esitaistelija tehnyt neiti de la Vallièrelle! Kauniin palveluksen hän
on tehnyt herra de Bragelonnelle! Kaksintaistelun aiheuttama hälinä
puoliksi häpäisee tuon nuoren tytön, ja samainen hälinä tietenkin
rikkoo hänen välinsä varakreivin kanssa. Täten ei herra de Wardesin
pistoolinlaukauksella ole ollut ainoastaan yksi, vaan kolme seurausta:
hän murskaa naisen kunnian, miehen onnen, ja kenties hän on samalla
kertaa kuolettavasti haavoittanut erästä Ranskan parhaita ritareja! Ah,
Madame, teidän järkeilynne on hyvin kylmää! Te tuomitsee aina, se ei
koskaan anna synninpäästöä."

Manicampin loppusanat häivyttivät viimeisenkin epäilyksen, joka vielä
viipyi Madamen mielessä, ehkäkään ei hänen sydämessään. Hän ei enää
ollut epäröivä prinsessa, eikä epäluuloinen, varovainen nainen; hänen
koko olemuksensa keskittyi sydämeen, joka oli tuntenut syvän haavan
vihlovaa tuskaa.

"Kuolettavasti haavoittanut!" läähätti hän. "Oi, herra de Manicamp,
ettekö sanonut kuolettavasti haavoittanut?"

Manicamp vastasi vain syvällä huokauksella.

"Te sanotte siis, että kreivi on vaarallisesti haavoittuma?" jatkoi
prinsessa.

"Voi, Madame, hän on saanut kätensä murskatuksi ja luodin rintaansa."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroitsi prinsessa kuumeellisesti
kiihtyneenä. "Se on kauheata, herra de Manicamp! Käsi murskattu,
niinhän sanoitte? Luoti rinnassa, laupias taivas! Ja tuo heittiö, tuo
kurja, tuo murhamies de Wardes on sen tehnyt! Tosiaankaan ei taivas ole
oikeudenmukainen."

Manicamp näkyi olevan voimakkaan liikutuksen vallassa. Hän olikin
käyttänyt paljon tarmoa puolustuspuheensa viime osassa. Madame taasen
ei enää kyennyt harkitsemaan sovinnaisuuksia. Kun vihan tai rakkauden
intohimo hänet valtasi, ei niiden kuohumusta mikään ehkäissyt.

Madame lähestyi Manicampia, joka oli painunut tuolille, ikäänkuin murhe
olisi ollut kylliksi riittävä puolustus tälle rikkomukselle hovitapoja
vastaan.

"Monsieur", virkkoi prinsessa tarttuen hänen käteensä, "puhukaa
avoimesti."

Manicamp kohotti päätänsä.

"Onko herra de Guiche hengenvaarassa?" tiedusti Madame yhä.

"Kaksin kerroin", selitti toinen. "Ensiksikin käden valtimon
vioittumisesta aiheutuneen verenvuodon tähden, toiseksi rinnan
haavasta, jonka lääkäri pelkäsi vahingoittaneen jotakin tärkeätä
elintä."

"Hän saattaa siis kuolla?"

"Kuolla, niin, Madame, ja vieläpä ilman sitä lohtua, että tietäisi
teidän tunteneen hänen uhrautumisensa."

"Te saatte sen hänelle kertoa."

"Minäkö?"

"Niin; olettehan hänen ystävänsä?"

"Minäkö kertoisin? En suinkaan, Madame; minä sanon herra de Guichelle,
jos se onneton vielä kykenee minua kuuntelemaan ainoastaan mitä olen
nähnyt, nimittäin teidän tunteettomuutenne häntä kohtaan."

"Monsieur, oi, te ette saa menetellä niin pahasti!"

"Sen vainkin teen, Madame, minä sanon hänelle tämän totuuden. Sillä
luonto on sentään voimakas hänen ikäisillään. Lääkärit ovat viisaita,
ja jos kreiviparka sattumalta toipuisi vammoistaan, en tahtoisi saattaa
häntä vaaraan kuolla sydämen haavasta, sitten kun ruumis on
parantunut."

Nämä sanat lausuttuaan Manicamp nousi ja osoittaen syvää kunnioitusta
näkyi tahtovan lausua hyvästi.

"Sanokaa minulle ainakin, monsieur", pyysi Madame, pidättäen häntä
melkein rukoilevalla sävyllä, "missä tilassa loukkaantunut on? Kuka
lääkäri häntä hoitaa?"

"Hänen vointinsa on kovin huono, Madame. Lääkärinä on hänen
majesteettinsa oma lääkäri, herra Valot apunaan virkaveljensä, jonka
luo herra de Guiche on viety."

"Mitä! Eikö sairasta hoideta linnassa?" huudahti Madame.

"Voi, Madame, poikaparka oli liian heikko, jotta hänet olisi voitu
tuoda tänne asti."

"Antakaa minulle hänen osoitteensa, monsieur", pyysi prinsessa
innokkaasti. "Minä lähetän tiedustamaan hänen vointiaan."

"Rue du Feurre, tiilikivirakennus valkoisin ikkunaluukuin. Lääkärin
nimikyltti on oven päällä."

"Palaatteko te nyt potilaan luo, herra de Manicamp?"

"Kyllä, Madame."

"Sitten teidän sopisi tehdä minulle palvelus."

"Olen teidän korkeutenne käytettävänä."

"Tehkää niinkuin aioitte, palatkaa herra de Guichen luo, toimittakaa
kaikki saapuvilla olevat pois ja suvaitkaa poistua itsekin."

"Madame..."

"Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin selityksiin. Asia on näin, -- älkää
nähkö siinä enempää kuin siinä on, älkääkä kysykö enempää kuin teille
sanon. Minä lähetän jonkun seuranaisen, ehkä kaksi, kun on jo niin
myöhä. En tahtoisi, että he näkisivät teidät tai suoraan sanoen en
soisi teidän näkevän heitä. Tällaista arkailua täytyy varsinkin teidän
ymmärtää, herra Manicamp, te kun niin hyvin oivallatte kaikki."

"Oh, kyllähän, Madame. Voinpa tehdä vielä enemmänkin, minä kävelen
teidän lähettiläittenne edellä. Sillä tavoin näytän heille varmasti
tien ja olisin heitä suojelemassa, jos he vastoin kaikkia otaksumia
sattuisivat varjelusta tarvitsemaan."

"Ja siten he kaiketi myös parhaiten ilman minkäänlaista vaikeutta
pääsevät sisälle?"

"Tietysti, Madame; sillä kulkien edellä minä poistan esteet, jos
sellaisia sattuisi."

"Hyvä on, menkää, menkää, herra de Manicamp, ja odottakaa portaitten
alipäässä."

"Minä lähden, Madame."

"Malttakaas."

Manicamp pysähtyi.

"Kun kuulette kahden naisen tulevan alas, niin lähtekää ja seuratkaa
taaksenne katsahtamatta kreivirukan luo vievää tietä."

"Mutta jos sattumalta tulisi portaita alas kaksi muuta henkilöä, joista
voisin erehtyä?"

"Lyödään kolmasti hiljaa kämmeniä yhteen."

"Hyvä on, Madame."

"Menkää, menkää."

Manicamp kääntyi, kumarsi viimeisen kerran ja poistui ilosta
pamppailevin sydämin. Hän tiesi hyvin, että Madamen tulo oli paras
voide potilaan haavoihin.

Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun hän kuuli ovea varovaisesti
avattavan ja jälleen suljettavan. Sitten hän eroitti keveitä askelia,
jotka hiipivät porraskäytävää alas, ja lopulta merkiksi sovitut kolme
kämmenenlyöntiä. Uskollisena lupaukselleen hän lähti heti, päätänsä
kääntämättä suunnaten askeleensa Fontainebleaun katuja pitkin lääkärin
asuntoa kohti.



160.

Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana.


Kaksi viittoihinsa verhottua naista, mustasta sametista tehdyt
puolinaamiot kasvoilla, seurasi arasti Manicampin jälkiä. Ensimmäisessä
huonekerrassa loisti punaisten damastiverhojen takaa pöydälle asetetun
lampun pehmeä valo. Saman huoneen perällä lepäsi kierteispatsaisella
makuusijalla de Guiche. Vuoteen uutimet olivat saman väriset kuin ne,
jotka himmensivät lampun hohdetta. Potilaan pää oli kohotettu
kahdenkertaiselle pielukselle, silmät olivat sumeessa. Pitkät,
kiharaiset hiukset olivat epäjärjestyksessä valahtaneet nuoren miehen
kuiville ja kalpeille ohimoille ja hajautuneet vuoteelle.

Kuume näkyi painavan leimansa koko huoneeseen. De Guiche uneksi. Hänen
henkensä seurasi pimeyden halki jotakin sellaista unihouretta, joita
Jumala lähettää manan tiellä iäisyyden maailmaan matkaaville. Pari
kolme vielä hyytymätöntä veritahraa oli lattialla.

Manicamp nousi kiireisesti ylös portaita, mutta kynnyksellä hän
pysähtyi, työnsi hiljaa ovea, pisti päänsä huoneeseen, ja nähdessään
kaiken olevan rauhallista lähestyi varpaillaan Henrik IV:n aikuista
nojatuolia. Sairaanhoitajatar oli siihen tietysti nukahtanut.
Herätettyään hänet pyysi Manicamp häntä menemään viereiseen huoneeseen.

Sitten hän seisoi hetkisen vuoteen ääressä epätietoisena, pitäisikö
herättää de Guiche hyvää uutista kuulemaan. Mutta samassa hän alkoi
eroittaa oviverhon takaa silkkihameiden kahinaa ja matkakumppaniensa
huohottavaa hengitystä. Ja huomatessaan väräjävän verhon jo kohoavan
hän hiipi pois vuoteen luota, seuraten sairaanhoitajatarta viereiseen
huoneeseen. Tuskin oli hän poistunut, kun verhon takaa astui kaksi
naista hänen jättämäänsä huoneeseen.

Ensimmäisenä saapunut viittasi käskevästi seuralaistansa istahtamaan
oven vieressä olevalle jakkaralle. Sitten hän eteni rohkeasti
makuusijan ääreen, lykkäsi uutimet kokoon rautakannattimessa ja työnsi
niiden aaltoilevat poimut päänalusen taa.

Silloin hän näki kreivin kalpeat kasvot, näki oikean käden häikäisevän
valkoiseen palttinaan käärittynä lepäävän tummakuvioisella peitteellä,
joka verhosi osan tästä tuskan vuoteesta.

Häntä puistatti nähdessään veripisaran tiukkuvan esiin ja laajenevan
palttinassa.

Nuoren miehen valkea povi oli paljas, ikäänkuin yön viileän viiman
olisi ollut avustettava hengitystä. Ohut rihma piteli paikoillaan
haavasidettä, jonka ympärillä sinersi läpäissyttä verta.

Raskas huokaus pääsi nuoren naisen huulilta. Nojaten vuodepatsasta
vasten hän katseli naamionsa rei'istä tätä murheellista näkyä. Kreivin
yhteenpuristettujen hampaiden välitse kuului käheä, koriseva ääni kuin
kuolevan rinnasta. Naamioitu nainen tarttui potilaan vasempaan käteen.
Se poltti kuin hehkuva hiili. Mutta heti kun vieraan jäätävän kylmät
sormet koskettivat sitä, oli jähmetyksen vaikutus niin suuri, että de
Guiche avasi silmänsä ja koetti katsettaan elvyttäen tulla tajuihinsa.

Ensimmäiseksi havainnokseen hän näki vuoteensa vieressä seisovan
haamun. Tämä huomio sai hänen silmänsä laajenemaan, mutta järjen
kirkasta kipinää ei niissä syttynyt. Silloin nainen antoi merkin oven
luo jääneelle seuralaiselleen. Tämä oli varmaankin oppinut ohjeensa
hyvin, sillä selvään korostetulla äänellä hän ilman pienintäkään
epäröimistä lausui:

"Herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Henriette on
tahtonut tietää, miten kestätte haavanne tuottamat tuskat, ja minun
suuni kautta tahtoo hän teille ilmoittaa surunsa kärsimyksistänne."

Kuullessaan Madamen nimeä lausuttavan de Guiche liikahti. Hän ei vielä
ollut laisinkaan huomannut henkilöä, joka nämä sanat lausui, ja kääntyi
siis luonnollisesti ääntä kohti. Mutta kun kylmä käsi yhä puristi hänen
omaansa, palasi hänen katseensa tähän liikkumattomaan aaveeseen.

"Tekö minulle puhutte, madame", kysyi hän heikolla äänellä, "vai onko
kanssanne joku toinen henkilö tässä huoneessa?"

"On", vastasi haamu melkein kuulumattomasti ja laskien päänsä
alemmaksi.

"Hyvä", ponnistausi potilas lausumaan, "kiitos. Sanokaa Madamelle, että
kuolema ei minua enää sureta, koska hän on muistanut minua."

Kuoleman kuuluessa kuolevan huulilta ei tuskainen nainen voinut
pidättää kyyneliään, vaan ne valuivat naamion alta ilmestyen poskille
siihen kohtaan, missä se lakkasi niitä peittämästä. Jos de Guiche olisi
paremmin hallinnut aistejaan, olisi hän nähnyt niiden vierivän
kirkkaina helminä ja putoavan vuoteelle. Unohtaen naamioituksensa
nainen nosti kätensä silmilleen kuivatakseen niitä, ja koskettaessaan
ärsyttävää ja kylmää samettia hän tempasi suuttuneena naamion
kasvoiltaan, viskaten sen lattialle.

Tämän odottamattoman, ikäänkuin pilvistä laskeutuneen ilmestyksen
nähdessään de Guiche huudahti ja ojensi käsivartensa. Mutta sanat
kuolivat hänen huulilleen, ja kaikki voima herpautui hänen suonissaan.
Hänen oikea kätensä, joka arvostelematta voimaansa oli seurannut tahdon
yllykettä, putosi takaisin vuoteelle, ja heti punertui hohtavan
valkoinen palttina suuremmasta veritahrasta.

Samalla nuoren miehen silmät vuoroin sulkeutuivat ja avautuivat
ikäänkuin hän olisi aloittanut kamppailun kuoleman talttumattoman
enkelin kanssa. Muutamien vaistomaisten liikkeiden jälkeen pää jäi taas
liikkumattomaksi pielukselle, mutta hänen kalpeutensa oli saanut
lyijynharmaan vivahduksen.

Naista peloitti, mutta tällä kertaa pelko vastoin tavallisuutta oli
puoleensavetävää. Hän kumartui nuoren miehen puoleen, ja hänen
henkäyksensä hiveli tämän kylmiä ja värittömiä kasvoja, joita hänen
omansa miltei koskettivat. Sitten hän painoi nopean suudelman de
Guichen vasemmalle kädelle. Se näkyi vaikuttavan kuin sähkövirran
puistatus, sillä potilas havahtui toistamiseen, avaten suuret,
ilmeettömät silmänsä, mutta vaipui sitten takaisin syvään horrostilaan.

"Lähtekäämme", virkkoi prinsessa kumppanilleen, "lähtekäämme. Emme voi
pitempään viipyä täällä. Tekisin vielä jonkun mielettömyyden."

"Madame, Madame! Teidän korkeutenne unohtaa naamionne", huomautti
valpas seuralainen.

"Ottakaa se ylös", vastasi hänen emäntänsä, hiipien huumaantuneena alas
portaita.

Ja koska ovi oli jätetty puoliksi auki, livahtivat molemmat lintuset
tästä aukosta, ja palasivat kevein askelin palatsiin. Toinen näistä
kahdesta naisesta nousi Madamen suojiin asti, jonne hän katosi. Toinen
meni hovineitojen asuntoon välikerrassa. Saavuttuaan kamariinsa
viimemainittu istahti pöydän ääreen, ja suomatta itselleen aikaa
hengähtääkään ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä:

    'Tänä iltana Madame on ollut de Guichen luona. Kaikki käy
    hyvin tältä puolen. Pidä sinä huolta omasta osastasi, ja
    muista kaikin mokomin polttaa tämä lappu.'

Hän taittoi kirjeen pitkäkäiseksi ja lähtien sitten varovasti
huoneestaan meni Monsieurin palveluksessa olevien herrasmiesten
asuntoihin johtavaan käytävään. Siellä hän pysähtyi erään oven eteen ja
rapsautettuaan siihen kaksi kertaa sujautti sisään paperin ja
poistui. Palattuaan sitten huoneeseensa hän hävitti kaikki jäljet
ulkonakäynnistään ja kirjeen kirjoittamisesta. Siinä puuhassa hän
huomasi pöydällä Madamen naamion, jonka oli emäntänsä käskystä ottanut
mukaansa, mutta unohtanut antaa tälle takaisin.

"Ohoo", virkahti hän, "muistakaamme tehdä huomenna, minkä tänään
unohdimme!"

Hän otti naamion, tarttuen siihen sen samettiposkesta, mutta tunsi
peukalonsa kostuneen kosketuksesta. Vilkaistessaan sormeensa hän näki,
että se ei ollut ainoastaan kostea, vaan punainen.

Naamio oli pudonnut eräälle niistä veritäplistä, joita sanoimme olleen
lattialla, ja mustasta sametista oli veri imeytynyt sisäpuolelle
valkoista batistia tahraamaan.

"Ah, ah!" huudahti Montalais -- sillä epäilemättä ovat lukijamme hänet
kaikista kuvaamistamme liikkeistä tunteneet. "Minä en enää anna hänelle
takaisin tätä naamiota, se on nyt liian kallisarvoinen."

Ja seisoalle kohoutuen hän juoksi vaahterapuisen arkun luo, joka
sisälsi erilaisia pukeutumistarpeita ja hajuvesiä.

"Ei, ei sinnekään", virkkoi hän, "sellaista talletusta ei jätetä
sattuman varaan."

Sitten hetkisen kuluttua hän tuumi salaperäisesti hymyillen:

-- Siro naamio, joka olet värjätty uljaan ritarin verellä, sinä joudut
samaan varastoon, missä säilytetään la Vallièren ihmeellisiä kirjeitä
Raoulin kirjeiden ohella, siihen lemmenlehtisten kokoelmaan, joka
aikanaan muodostaa Ranskan ja kuningasvallan historian. Sinä tulet
herra Malicornen haltuun, -- nauroi tyttöhupakko edelleen, alkaen
riisuutua. -- Kelpo Malicornen haltuun, -- hän jatkoi sammuttaen
kynttilänsä, -- joka luulee olevansa vain katselmusherrana
Monsieurilla, mutta josta minä teen Bourbonien suvun ja kuningaskunnan
parhaiden sukujen arkistonhoitajan ja historioitsijan. Valitelkoon hän
vieläkin, se mörökölli!

Hän laski uutimensa alas ja nukahti.



161.

Matka.


Seuraavana, lähtöön määrättynä päivänä, kuningas astui kellon
yhtätoista lyödessä kuningattarien ja Madamen kanssa pääportaita pitkin
edustalla odottavia vaunujaan kohti, joiden eteen oli valjastettu kuusi
korskuvaa hevosta.

Koko hovi odotteli matkapuvussa Hevosenkengäksi nimitetyllä pihalla.
Loistava olikin nähdä tämä satuloitujen hevosten ja valjastettujen
kuormavaunujen jono sekä virkailijoittensa, kamaripalvelijainsa ja
paashiensa ympäröimien ylhäisten herrojen ja naisten joukko.

Kuningas astui ajopeleihinsä molempain kuningatarten kanssa. Madame
istahti omiinsa Monsieurin kera. Hovineidot noudattivat esimerkkiä,
asettuen kaksittain heille määrättyihin vaunuihin.

Kuninkaan vaunut kulkivat etunenässä, niitä seurasivat Madamen
ajopelit, ja sitten muut hovisäännön määräämässä järjestyksessä.

Päivä oli helteinen. Keveän tuulenviiman, jota aamusella olisi
saattanut pitää kyllin voimakkaana vilvoittamaan ilmaa, teki pilvien
takaa esiintyvä aurinko pian hehkuvaksi, ja nyt enää vain huokui kuuman
autereen läpi polttavana henkäilynä, joka nostatti matkustajien
kasvoille hienoa pölyä, saaden nämä toivomaan pian pääsevänsä perille.

Madame oli ensimmäinen, joka valitteli kuumuutta. Monsieur vastaukseksi
heittäysi taaksepäin vaunuissa kuin pyörtymäisillään ja valeli päälleen
hajuvesiä ja ripisteli tuoksusuoloja, samalla kun hän tuon tuostakin
huokaili raskaasti.

Silloin Madame virkkoi hänelle herttaisimpaan sävyynsä:

"Tosiaan, monsieur, odotin teidän olevan kyllin kohtelias, jättääksenne
tällä helteellä vaunut minulle yksinäni ja itse tehdäksenne matkan
ratsain."

"Ratsain!" huudahti prinssi niin pelästyneenä, että hyvin saattoi
nähdä, kuinka mahdoton hänen oli ottaa varten noin merkillistä
ehdotusta. "Ratsain! Mitä ajattelettekaan, madame? Ihonihan korventuisi
aivan pilalle tällaisessa tulikuumassa tuulessa."

Madame purskahti nauramaan.

"Te otatte minun päivänvarjoni", esitti hän.

"Sitä olisi perin hankala pidellä!" vastasi Monsieur yksioikoisesti.
"Eikä minulla ole hevostakaan."

"Mitä! Eikö hevosta?" vastasi prinsessa, tahtoen edes kiusoitella,
ellei saanut puolisoansa jättämään häntä yksikseen. "Te erehdytte,
monsieur, sillä näenhän tuolla mieliraudikkonne."

"Raudikkoni?" huudahti prinssi, yrittäen liikahtaa vaununikkunaa kohti;
mutta se tuotti hänelle niin paljon vaivaa, että hän keskeyttäen
aikeensa kiirehti vaipumaan entiseen hievahtamattomaan asentoonsa.

"Niin", virkkoi Madame, "teidän hevosenne, jota herra de Malicorne
kuljettaa."

"Eläinparka!" vastasi prinssi. "Kyllä se saa kärsiä kuumuudesta!"

Näin sanottuaan hän sulki silmänsä kuin kuoleva, joka vetää viimeistä
henkäystään.

Madame puolestaan ojentausi veltosti kaleesien toiseen nurkkaan,
sulkien hänkin silmänsä, ei kuitenkaan nukkuakseen, vaan rauhassa
haaveillakseen.

Sillävälin kuningas, istuen vaunujensa etuosassa, luovutettuaan
perimmäiset paikat kuningattarille, kärsi levottomain rakastajain
tunteiden voimakasta ristiriitaa, jota heissä syntyy, kun he koskaan
kykenemättä sammuttamaan polttavaa lemmenjanoansa aina haluavat nähdä
rakkautensa esineen, mutta sitten väistyvät puoliksi tyytyväisinä,
huomaamatta kiihoittaneensa janon vielä polttavammaksi.

Ajaen edellä, kuten olemme sanoneet, kuningas ei voinut paikaltaan
nähdä viimeisinä kulkevia seuranaisten ja hovineitojen vaunuja. Hänen
täytyi sitäpaitsi vastata nuoren kuningattaren alituisiin kyselyihin.
Perin onnellisena omistaessaan _rakkaan puolisonsa_, kuten hän
kuninkaallisen seurustelukaavan unohtaen virkkoi, hän rasitti tätä
kaikella rakkaudellaan ja kahlehti huolenpidollaan, peläten että hänet
tultaisiin ryöstämään tai että Ludvig saisi halun jättää hänet.

Itävallan Anna, joka ei silloin juuri muuta ajatellut kuin aika-ajoin
tempoilevia vihjauksia rinnassaan, näytti iloista sävyä, ja vaikka hän
aavisti kuninkaan levottomuuden, pitensi hän häijynkurisesti tämän
kärsimyksiä vähän väliä odottamatta uudistaen keskustelun juuri kun
hänen majesteettinsa omiin ajatuksiinsa vaipuneena alkoi hempeästi
mietiskellä salaisia lempisuhteitaan.

Kaikki tämä, kuningattaren hellä huolehtiminen ja Itävallan Annan
kiusoittelu, alkoi tuntua sietämättömältä kuninkaasta, joka ei osannut
hillitä sydämensä sykähtelyjä. Hän tuskitteli ensin kuumuutta; se oli
alkuna muihin valituksiin. Mutta hän teki sen niin taitavasti, että
Maria Teresia ei aavistanut hänen tarkoitustaan, vaan ymmärtäen
kuninkaan sanat kirjaimellisesti ryhtyi leyhyttelemään Ludvigia
kameelikurjensulillaan. Mutta kun kuningas kuumuuden haihduttua
valitteli suonenvetoa ja jalkojen puutumista, ja kun vaunut juuri
pysähtyivät hevosia vaihtamaan, kysyi kuningatar:

"Tahdotteko, että astun kanssanne vaunuista? Minunkin jalkani ovat
kangistuneet. Kävelkäämme muutamia askeleita jalan, ja kun vaunut
saavuttavat meidät, asetumme jälleen paikoillemme."

Kuningas rypisti kulmiaan. Uskottomalle aviopuolisolle on kova koetus,
kun vaimo kalvavasta mustasukkaisuudesta huolimatta on kyllin
lujatahtoinen välttääkseen antamasta veruketta vihastumiseen.

Kuningas ei kuitenkaan voinut kieltää. Astuttuaan alas hän siis tarjosi
käsivartensa kuningattarelle ja käveli tämän kanssa kappaleen matkaa,
sillävälin kun hevosia vaihdettiin. Mutta kävellessään loi hän
kateellisen silmäyksen hovimiehiin, joilla oli onni kulkea tiensä
ratsain.

Kuningatar huomasi pian, että jalkaisin kävely ei miellyttänyt
kuningasta enempää kuin vaunuissa ajaminenkaan. Hän pyysi siis, että
siirryttäisiin takaisin ajopeleihin.

Kuningas vei hänet vaununastuimelle asti, mutta ei noussut hänen
mukaansa. Hän vetäytyi jonkun askeleen taaksepäin, etsien vaunujonossa
sitä henkilöä, joka hänelle oli niin peräti mielenkiintoinen.

Kuudensien vaunujen oviverhojen takaa näyttäytyivät la Vallièren
vaaleat kasvot.

Kun kuningas seisoi liikkumattomana paikallaan haaveillen, näkemättä
että kaikki oli valmiina ja vain häntä odotettiin, hän kuuli kolmen
askeleen päästä kunnioittavasti kysyvän äänen. Siinä oli herra de
Malicorne täydessä tallimestarin asussa, pidellen vasemmalla
käsivarrellaan kahden hevosen suitsia.

"Pyysikö teidän majesteettinne hevosta?" kysyi hän.

"Hevosta! Olisiko teillä joku hevosistani?" kysyi kuningas, yrittäen
tuntea herrasmiestä, jonka kasvot eivät hänelle vielä olleet
tutunomaiset.

"Sire", vastasi Malicorne, "minulla ainakin on hevonen teidän
majesteettinne varalle."

Ja Malicorne osoitti Monsieurin raudikkoa, jonka Madame oli huomannut.
Uljas ja komeavaljainen eläin se olikin.

"Mutta se ei ole minun hevosiani, monsieur", virkkoi kuningas.

"Sire, hevonen on hänen kuninkaallisen korkeutensa tallista. Mutta
hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ratsasta näin kuumalla."

Kuningas ei vastannut mitään, vaan lähestyi innokkaasti hevosta, joka
kuopi maata kavioillaan. Malicorne liikahti pitelemään jalustinta,
mutta hänen majesteettinsa oli jo satulassa. Iloissaan tästä hyvästä
sattumasta kuningas säteilevänä karautti odottelevien kuningatarten
vaunujen luo ja virkkoi Maria Teresian peljästyneestä muodosta
huolimatta:

"Ah, _ma foi_, keksin tämän hevosen ja käytän sitä hyväkseni. Vaunuissa
olin tukehtua. Näkemiin, mesdames."

Sitten hän kumartuen sirosti ratsunsa pyöreätä kaulaa kohti
silmänräpäyksessä hävisi.

Itävallan Anna kurkottautui seuraamaan häntä silmillään. Kuningas ei
ratsastanut loitollekaan, sillä päästyään kuudensien vaunujen luo hän
hillitsi hevosensa ja otti hatun päästään. Hän tervehti la Vallièrea.
Hänet nähdessään tämä hiljaa huudahti kummastuksesta, samalla
ilahtuneena punastuen. Vaunujen toisessa nurkassa istuva Montalais
vastasi kuninkaan tervehdykseen syvällä kumarruksella. Sitten hän
nerokkaana naisena tekeytyi hyvin kiintyneeksi maisemaan ja vetäytyi
vasempaan kulmaukseen.

Kuninkaan ja la Vallièren keskustelu alkoi, kuten kaikkien
rakastavaisten haastelut, kaunopuheisin katsein ja muutamin
merkityksettömin sanoin. Kuningas selitti, että hänen oli ollut kovin
kuuma vaunuissaan. Siksi hänestä tuntui ratsastaminen oikein
keventävältä.

"Ja", lisäsi hän, "se hyväntekijä, joka toimitti minulle ratsun, on
peräti nokkela mies, sillä hän arvasi, mitä tarvitsin. Nyt haluaisin
vain tietää, kuka tuo herrasmies on, joka niin taitavasti palveli
kuningastaan, pelastaen hänet sellaisesta julmasta vaivasta."

Tämän haastelun aikana, joka ensimmäisestä sanasta alkaen oli
kiinnittänyt hänen huomiotaan, Montalais oli lähestynyt, asettuen niin,
että hän lauseen lopulla kohtasi kuninkaan katseen. Tästä johtui, että
kuningas kysymystä tehdessään katsoi yhtä hyvin häneen kuin la
Vallièreenkin, ja Montalais saattoi otaksua, että kysymys tehtiin
hänelle, joten hänen siis sopi siihen vastata.

"Sire", virkkoi neitonen, "hevonen, jolla teidän majesteettinne
ratsastaa, kuulun Monsieurille, ja sitä kuljetti eräs hänen
kuninkaallisen korkeutensa miehistä."

"Ja mikä sen herrasmiehen nimi on, jos suvaitsette, mademoiselle?"

"Herra de Malicorne, sire."

Nimellä oli tavallinen vaikutuksensa.

"Malicorne?" toisti kuningas hymyillen.

"Niin, sire", vastasi Aure. "Katsokaa, se on tuo ritari, joka ratsastaa
täällä vasemmallani."

Ja hän osoitti todellakin Malicorneamme, joka autuaallisen näköisenä
matkasi vasemman vaununoven edessä, tietäen hyvin, että hänestä juuri
tällä hetkellä puhuttiin, mutta istuen hievahtamatta satulassaan kuin
kuuromykkä.

"Niin, se on sama mies", vahvisti kuningas; "muistan hänen muotonsa ja
pidän nyt mielessäni hänen nimensä."

Ja kuningas katsahti hellästi la Vallièreen.

Aurella ei ollut enää mitään tehtävää. Hän oli esittänyt Malicornen
nimen; maaperä oli hyvä, nyt oli vain annettava siemenen itää ja
tapauksen kantaa hedelmiä. Hän siis heittäytyi takaisin loukkoonsa,
tuntien itsensä oikeutetuksi antamaan herra de Malicornelle niin paljon
suloisia merkkejä kuin vain tahtoi, koskapa herra de Malicorne oli
onnistunut miellyttämään kuningasta. Kuten hyvin saattaa ymmärtää,
Montalais käyttikin sitä etuansa runsaasti. Ja teräväkorvainen ja
viekaskatseinen Malicorne lausui sanattomasti: -- Kaikki käy hyvin.

Tätä arvostelmaa seurasi suudelmaa mukaileva elehtiminen.

"Ah, mademoiselle", virkkoi kuningas vihdoin, "nyt teidän vapaa
maalaiselämänne loppuu; teidän palveluksenne Madamen luona tulee
ankarammaksi, emmekä me enää näe toisiamme."

"Teidän majesteettinne rakastaa Madamea siksi paljon", vastasi Louise,
"että te kyllä usein tulette hänen luokseen, Ja kun teidän
majesteettinne käy huoneen läpi..."

"Oi", huudahti kuningas hellällä äänellä, joka asteittain aleni,
"vilahdukselta näkeminen ei ole tapaamista, ja kuitenkin näyttää siinä
teille olevan kylliksi."

Louise ei vastannut mitään. Huokaus paisutti hänen sydäntään, mutta hän
tukahutti sen.

"Teillä on suuri voima itsenne suhteen", sanoi kuningas. La Vallière
hymyili surumielisesti. "Käyttäkää sitä voimaanne rakastamiseen",
jatkoi Ludvig, "niin siunaan Jumalaa sen antamisesta teille."

La Vallière pysyi ääneti, mutta kohotti kuninkaaseen rakkautta uhkuvan
katseen.

Ja ikäänkuin tämä polttava silmäys olisi hänet lävistänyt Ludvig painoi
kätensä otsalleen ja kiihoittaen polvillaan hevosta karautti muutaman
askeleen edelle.

Taaksepäin nojaten, silmät puoliksi ummessa, la Vallière hyväili
silmillään komeata ritaria, jonka töyhtö liehui tuulessa. Hän rakasti
hänen sirosti pyöristyneitä käsivarsiaan, hienoja, jänteviä sääriään,
jotka puristuivat hevosen kylkiin, tuota kauniiden hiuskiharain
ympäröimää pyöreätä päänmuotoa. Toisinaan nuo kiharat kohosivat, ja
niiden alta pilkisti esille siro, ruusunpunainen korva.

Sanalla sanoen, lapsonen rakasti, ja rakkaus päihdytti häntä. Hetkisen
perästä kuningas palasi hänen luokseen.

"Oi", virkkoi hän, "ettekö näe, että vaitiolonne murtaa sydämeni? Oi,
mademoiselle, kuinka armoton te olettekaan, kun olette valmis
keskeyttämään suhteemme! Täytyykö minun luulla teitä horjuvaiseksi?...
Niin, niin, minä pelkään tätä syvää rakkautta, jonka minussa
herätätte."

"Voi, sire, te erehdytte", sanoi la Vallière; "jos minä rakastun,
kestää se rakkaus kaiken ikäni."

"Jos te rakastutte!" huudahti kuningas ylväästi. "Mitä, ettekö siis
rakasta?"

Tyttö kätki kasvot käsiinsä.

"Näettekö, näettekö", virkkoi kuningas, "että minä en syytä teitä
aiheettomasti? Olettehan te häilyväinen, oikullinen, ehkä
keimailevakin! Oi, hyvä Jumala!"

"Ei, ah ei", huudahti tyttö, "rauhoittukaa, rauhoittukaa, Sire! Ei, ei;
ei!"

"Lupaatteko siis, että aina olette sama minulle?"

"Ah, aina, sire."

"Että te ette osoita sellaista kovuutta, joka murtaa sydämen, -- ette
laisinkaan noita äkillisiä mielenmuutoksia, jotka surmaisivat minut?"

"Ei, ah, ei!"

"Hyvä on, minä pidän lupauksista, asetan mielelläni valojen varaan ja
Jumalan haltuun kaikki, mikä koskee sydäntäni ja rakkauttani. Luvatkaa
minulle, tai oikeammin vannokaa minulle, vannokaa, että jos elämässä,
jota johdumme aloittamaan, elämässä täynnä uhrauksia, salaperäisyyttä,
tuskaa, vastoinkäymisiä ja väärinkäsityksiä, -- vannokaa, että jos
siinä elämässä olemme erehtyneet, jos olemme toisemme väärin
käsittäneet, jos olemme toisiamme loukanneet, mikä on rikos rakkautta
vastaan, -- vannokaa minulle, Louise...!"

La Vallière säpsähti sydämensä syvimmässä. Ensi kertaa hän kuuli
kuninkaallisen rakastajansa lausuvan hänen ristimänimeään.

Ludvig taasen riisui hansikkaansa ja kuroitti kätensä vaunuihin asti.

"Vannokaa minulle", jatkoi hän, "että me emme joskus kinastelun jälkeen
toisistamme erinneinä koskaan anna pahastuksen kestää yön yli, vaan
riennämme käynnillä tai edes sanan lähettämällä tuottamaan toisillemme
lohdutuksen ja levon."

La Vallière otti rakastajansa polttavan käden omiinsa, jotka olivat
kylmät, puristaen sitä hellästi, kunnes läheisen pyörän liikunnasta
säikkyvä hevonen riuhtaisi kuninkaan tästä onnestaan.

Louise oli vannonut.

"Palatkaa, sire", kehoitti hän, "palatkaa kuningattarien luo. Minä
tunnen siellä myrskyn nousevan, ja se uhkaa minun sydäntäni."

Ludvig totteli, kumarsi jäähyväisiksi neiti de Montalaisille ja pani
hevosensa laukkaamaan kuningatarten vaunujen luo.

Ohi ajaessaan hän näki nukkuvan Monsieurin.

Mutta Madame ei nukkunut. Hän virkkoi ohikiitävälle kuninkaalle:

"Mikä oivallinen ratsu, sire!... Eikö se ole Monsieurin raudikko?"

Mutta nuori kuningatar ei sanonut muuta kuin:

"Voitteko nyt paremmin, rakas herrani?"



162.

Naiskolmikko.


Pariisiin saavuttuaan kuningas meni valtakunnanneuvostoon,
työskennellen osan päivästä. Kuningatar pysyi kotona leskikuningattaren
seurassa ja puhkesi itkemään heti kun oli sanonut kuninkaalle hyvästi.

"Ah, äitini", valitti hän, "kuningas ei enää rakasta minua! Mihin minä
joudunkaan, hyvä Jumala?"

"Aviomies rakastaa aina sellaista vaimoa kuin sinä olet", vakuutti
Itävallan Anna.

"Voi tulla hetki, äitini, jolloin hän rakastaa muuta naista kuin
minua."

"Mitä sinä rakastamisella ymmärrät?"

"Oh, että aina ajattelee jotakuta, aina etsii tätä henkilöä."

"Oletko luullut huomaavasi", kysyi Itävallan Anna, "että kuningas olisi
siten menetellyt?"

"En, madame", vastasi nuori kuningatar epäröiden.

"Siitä näet, Marie!"

"Ja kuitenkin tunnustanette, äitini, että kuningas laiminlyö minua?"

"Kuningas, tyttäreni, kuuluu koko valtakunnalleen."

"Ja siksipä hän ei enää kuulu minulle. Täten saan nähdä itseni
hylättynä, unohdettuna, kuten niin monet kuningattaret ennen minua, kun
sitävastoin rakkaus, maine ja kunnianosoitukset suodaan muille. Oi,
äitini, kuningas on niin kaunis! Kuinka monet vielä sanovatkaan hänelle
rakastavansa häntä, kuinka monien täytyykään häntä rakastaa!"

"On harvinaista, että naiset rakastavat kuninkaassa miestä, mutta jos
epäilyksestäni huolimatta kuitenkin sattuisi sellaista, niin toivo
pikemmin, Marie, että ne naiset todellakin rakastavat puolisoasi.
Ensiksikin rakastajattaren harras tunne haihduttaa pian rakastajan
kiihkeyden, ja toiseksi lemmekäs rakastajatar piankin menettää vallan
rakastajaa kohtaan, jolta hän ei halua mahtia eikä rikkautta, vaan
pelkkää rakkautta. Toivo siis, että kuningas rakastaa lievästi, mutta
että hänen rakastajattarensa hehkuu sitä tulisemmin!"

"Oi, äiti, syvällä rakkaudella on uskomaton teho!"

"Ja silti sanot olevasi hylätty?"

"Se on totta, se on totta, minä puhun sekaisin... On kuitenkin
kärsimys, jota en voisi vastustaa."

"Mikä?"

"Onnellinen valinta, talous, jonka hän laittaisi omamme ohelle, --
perhe-elämä, jonka hän löytäisi toisen naisen luota. Oi, jos koskaan
näkisin kuninkaalla lapsia... minä kuolisin siitä!"

"Maria, Maria", vastasi leskikuningatar hymyillen ja tarttuen miniänsä
käteen, "muista tämä totuus, jonka sinulle lausun, ja olkoon se aina
lohdutuksenasi: kuningas ei voi saada kruununperillistä ilman sinua,
mutta sinä kyllä ilman häntä."

Nämä sanat lausuttuaan, joita hän säesti vaikuttavalla
naurunpurskahduksella, leskikuningatar jätti miniänsä, mennäkseen
Madamea vastaan, jonka tulon eräs hovipoika ilmoitti.

Madame oli hädin malttanut vaihtaa pukuaan. Silminnähtävästä
kiihtymyksestään päättäen hän hautoi mielenkiintoista suunnitelmaa,
jonka tuloksesta hän oli levoton.

"Tulin katsomaan", virkkoi hän, "ovatko teidän majesteettinne tunteneet
väsymystä pikku matkamme jälkeen."

"Emme ollenkaan", sanoi leskikuningatar.

"Hiukan", vastasi Maria Teresia.

"Minä, mesdames, olen erityisesti pahoitellut, että ratsastus lienee
uuvuttanut kuningasta."

"Ei, ruumiinharjoitus tekee kuninkaalle hyvää."

"Ja minä itse kehoitinkin häntä siihen", huomautti Maria Teresia
kalveten.

Madame ei vastannut tähän mitään, mutta hänelle omituinen hymyily
värähti hänen huulillaan, leviämättä muihin osiin kasvoja. Sitten äkkiä
muuttaen puheenainetta:

"Tapaamme palatessamme Pariisin samanlaisena kuin se oli lähtiessämme:
yhä lemmenjuonia, rettelöitä, keimailua."

"Lemmenjuonia!... Mitä lemmenjuonia?" kysyi leskikuningatar.

"Puhutaan paljon herra Fouquetista ja rouva Plessis-Bellièrestä."

"Joka siis on lyöttäytynyt edellisten kymmenentuhannen joukkoon?" sanoi
leskikuningatar. "Mutta viittasit rettelöihin?"

"Niin, meillä kuuluu olevan kahnausta Hollannin kanssa."

"Mistä syystä?"

"Monsieur kertoi minulle jostakin kunniaraha-jupakasta."

"Ahaa!" huudahti nuori kuningatar; "nuo Hollannissa lyödyt
hopeamitalit... joissa nähdään kuninkaan auringon menevän pilveen.
Olette väärässä sanoessanne sitä rettelöksi; sehän on julkista
herjausta."

"Niin kehnoa herjausta, että kuningas sitä vain halveksii", lisäsi
leskikuningatar. "Mutta mitä puhuit keimailusta? Tarkoititko rouva
d'Olonnea?"

"En suinkaan, en suinkaan; aihe on lähempänä meitä."

"_Casa de Usted_",[6] kuiskasi leskikuningatar huuliaan liikuttamatta
miniänsä korvaan. Madame ei kuullut mitään, vaan jatkoi:

"Olette kai kuulleet kamalan uutisen?"

"Oo, kyllä, herra de Guichen haavoittumisen."

"Ja te pidätte sitä, kuten kaikki muutkin, metsästysretkellä sattuneena
tapaturmana?"

"Niinhän tietysti", virkkoivat molemmat kuningattaret, mutta tällä
kertaa heidän mielenkiintonsa oli herännyt.

Madame tuli lähemmäksi.

"Kaksintaistelu", sanoi hän hiljaa.

"Ah!" huudahti Itävallan Anna ankarasti. Hänen korvissaan oli sillä
sanalla paha kaiku, kaksintaistelut kun olivat Ranskassa olleet
kiellettyjä siitä asti kun hän siellä hallitsi.

"Perin valitettava kaksintaistelu, joka oli maksaa Monsieurille kaksi
hänen parhaista ystävistään ja kuninkaalle kaksi uskollista
palvelijaa."

"Ja mistä se siis johtuikaan?" kysyi nuori kuningatar salaisen vaiston
yllyttämänä.

"Keimailusta", toisti Madame voitonriemuisesti. "Nuo herrasmiehet
väittelivät erään naisen kunniasta: toisen mielestä hänen
neitsyellisyytensä oli verrattava itse Pallas Athenen puhtauteen,
toinen taas väitti tuon naisen Venusta matkien kiihoittavan Marsia, ja
niinpä nuo herrat taistelivat kuin Hektor ja Akhilleus."

"Venus kiihoittamassa Marsia?" hymähti nuori kuningatar itsekseen,
uskaltamatta syventyä vertaukseen.

"Kuka se nainen on?" kysyi Itävallan Anna suoraan. "Joku hovineito,
niinhän sanoit?"

"Sanoinko?" virkkoi Madame.

"Niin. Luulenpa vielä, että mainitsit hänen nimensäkin."

"Tiedättekö, että sellainen nainen on turmiollinen kuninkaallisessa
huonekunnassa?"

"Hän on neiti de la Vallière?" virkkoi leskikuningatar.

"Hyvä Jumala, niin, juuri se ruma tyttönen."

"Minä luulin hänen olevan kihloissa ritarin kanssa, joka tietääkseni ei
ole herra de Guiche eikä herra de Wardes."

"Se on mahdollista, madame."

Nuori kuningatar otti koruompeluksen ja purki sen rauhallisuutta
teeskennellen, vaikka vapisevat sormet todistivat hänen kiihtymystään.

"Mitä puhuitkaan Venuksesta ja Marsista?" tivasi leskikuningatar. "Onko
joku _Mars_ pelissä?"

"Nainen sitä kehuskelee."

"Ettäkö hän kehuskelee sitä?"

"Se on ollut taistelun syynä."

"Ja herra de Guiche on puolustanut Marsia?"

"Niin, tietysti, uskollisena palvelijana."

"Uskollisena palvelijana!" huudahti nuori kuningatar, unohtaen
mustasukkaisuuden puuskassa kaiken varovaisuutensa. "Miten
palvelijana?"

"Koska Marsia ei voinut puolustaa muuta kuin tuon Venuksen
kustannuksella", vastasi Madame, "herra de Guiche taisteli Marsin
ehdottoman viattomuuden puolesta, vakuuttaen kai Venuksen vain tyhjää
kerskuneen."

"Ja levittelikö herra de Wardes huhua, että Venus oli oikeassa?" kysyi
Itävallan Anna rauhallisesti.

-- Ah, de Wardes, -- ajatteli Madame, -- saatte kalliisti maksaa
haavat, jotka olette tuottanut miesten jaloimmalle!

Ja hän ryhtyi syyttämään de Wardesia kaikella mahdollisella
kiivaudella, maksaen täten velan haavoitetun ja omasta puolestaan,
varmana siitä, että hän siten tärvelisi vihollisensa tulevaisuuden. Hän
puhui niin paljon, että jos Manicamp olisi ollut siellä, olisi hän
pahoitellut niin hyvin palvelleensa ystäväänsä, koska siitä seurasi
tämän onnettoman vihollisen perikato.

"Kaikessa tässä", virkkoi Itävallan Anna, "minä en näe muuta kuin yhden
syyllisen -- sen la Vallièren."

Nuori kuningatar ryhtyi jälleen työhönsä, osoittaen jäätävää kylmyyttä.

Madame kuunteli.

"Eikö se ole sinunkin mielipiteesi?" sanoi hänelle Itävallan Anna.
"Etkö pane hänen syykseen tätä riitaa ja kaksintaistelua?"

Madame vastasi eleellä, joka ei ollut myöntävä enempää kuin
kieltäväkään.

"Sitten minä en ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitit puhuessasi keimailun
vaaroista", jatkoi Itävallan Anna.

"On totta", kiirehti Madame lausumaan, "että jos tuo nuori henkilö ei
olisi keimaillut, ei Mars olisi hänestä välittänyt."

Sana "Mars" toi jälleen ohimenevän punan nuoren kuningattaren poskille,
mutta siitä huolimatta hän jatkoi aloittamaansa työtä.

"Minä en tahdo, että hovissani täten ärsytetään miehet toisiaan
vastaan", virkkoi Itävallan Anna hitaasti. "Ne tavat olivat ehkä
hyödyllisiä aikana, jolloin jakaantuneella, kiistelevällä aatelilla ei
ollut muuta yhtymäkohtaa kuin ritarillisuus. Silloin naisilla, jotka
yksinään vallitsivat, oli etuoikeutena ylläpitää herrasmiesten kuntoa
lukuisilla kokeilla. Mutta nykyään on Ranskassa, Jumalan kiitos, yksi
ainoa valtias. Ja tämän isännän hyväksi on keskitettävä kaikki voima ja
kaikki ajatukset. Minä en siedä, että pojaltani riistetään joku
palvelijoistaan."

Kääntyen nuoren kuningattaren puoleen hän vielä lisäsi:

"Mitä tehdä tuolle la Vallièrelle?"

"La Vallièrelle?" toisti kuningatar tekeytyen kummastuneeksi. "En tunne
sitä nimeä." Ja tätä vastausta seurasi sellainen jäinen hymyily, joka
sopii vain kuninkaallisille huulille.

Madame itse oli suuri prinsessa, suuri hengenlahjoiltaan,
syntyperältään ja ylpeydeltään. Mutta tämän vastauksen paino mursi
hänet, ja hän tarvitsi hetkisen toipuakseen.

"Hän on seuraneitojani", vastasi hän kumartaen.

"Silloin", huomautti Maria Teresia äskeiseen tapaansa, "se on teidän
asianne, sisareni... eikä meidän."

"Anteeksi", puuttui puheeseen Itävallan Anna, "kyllä asia kuuluu
minulle. Ja minä käsitän varsin hyvin", jatkoi hän, luoden Madameen
ymmärtäväisen katseen, "minä käsitän, miksi Henriette on minulle tämän
kertonut."

"Teidän lausumanne sanat, madame", virkkoi englantilainen prinsessa,
"ovat pelkkää viisautta."

"Tullessaan lähetetyksi takaisin kotiseudulleen", ehdotti Maria Teresia
säveästi, "tyttö tietenkin saisi eläkkeen."

"Minun käsikassastani!" huudahti Madame kiivaasti.

"Ei, ei, Henriette", keskeytti Itävallan Anna, "ei mitään hälinää, jos
suvaitset. Kuningas ei pidä siitä, että naisista levitetään pahoja
huhuja. Tulkoon tämä kaikki järjestetyksi perheen piirissä. Ehkä
suvaitset lähettää kutsumaan tuon tytön tänne. -- Sinä, tyttäreni,
tehnet hyvin ja lähtenet hetkiseksi omiin suojiisi."

Vanhan kuningattaren pyynnöt olivat käskyjä. Maria Teresia nousi
palatakseen huoneeseensa ja Madame lähettääkseen paashin la Vallièreä
noutamaan.



163.

Ensimmäinen kinastus.


La Vallière saapui leskikuningattaren luo vähääkään aavistamatta, että
häntä vastaan oli kudottu vaarallinen juoni.

Hän luuli, että oli joku palvelus kysymyksessä, eikä leskikuningatar
ollut koskaan osoittautunut hänelle häijyksi sellaisessa tapauksessa.
Ja kun hän sitäpaitsi ei ollut välittömästi Itävallan Annan
vaikutusvallasta riippuvainen, saattoi hänellä tämän kanssa olla vain
virallisia suhteita, joissa hänen oma kohteliaisuutensa ja ylhäisen
prinsessan arvo tekivät hänen velvollisuudekseen osoittaa
mahdollisimman suurta auliutta.

Hän lähestyi siis leskikuningatarta huulillaan rauhallinen ja lempeä
hymyilynsä, joka oli hänen paras kaunistuksensa. Kun tyttö ei astunut
kyllin lähelle, antoi Itävallan Anna hänelle merkin tulla ihan tuolin
eteen. Silloin Madame ilmestyi jälleen sisälle ja näköjään aivan
tyynenä istahti anoppinsa viereen, ryhtyen Maria Teresian aloittamaan
työhön.

Käskyn asemesta, jonka hän oli odottanut heti saavansa, la Vallière
tarkkasi näitä valmisteluja ja silmäili uteliaasti, elleipä
levottomasti, molempien prinsessain kasvoja.

Anna mietti. Madame säilytti välinpitämättömyyden teeskentelyn, joka
olisi voinut säikähdyttää vähemmänkin arkoja.

"Mademoiselle", puhkesi leskikuningatar äkkiä puhumaan, ääntämisessään
murtaen espanjaksi, mikä osoitti hänen olevan tuohuksissaan,
"sallikaahan, että hiukan haastelemme teistä, kun kerran olette nyt
kaikkien puheenaineena."

"Minäkö?" huudahti la Vallière kalveten.

"Älkää tekeytykö tietämättömäksi, kaunokaiseni. Olettehan toki kuullut
herra de Guichen ja herra de Wardesin kaksintaistelusta?"

"Hyvä Jumala, madame, huhu toi sen kyllä eilen minunkin korviini!"
vastasi la Vallière, liittäen kätensä ristiin.

"Ettekö ollut sitä ennakolta aavistanut?"

"Kuinka se olisi ollut mahdollista, madame?"

"Siksi että, kun kaksi miestä taistelee keskenään, he eivät tee sitä
aiheetta, ja teidän pitäisi tuntea syyt noiden kahden kiistaajan
vihoihin."

"Sitä asiaa en ollenkaan tunne, madame."

"Itsepäinen kieltäminen on jokseenkin jokapäiväinen puolustustapa, ja
teidän, madame, joka olette niin älykäs, pitäisi välttää arkisuutta.
Jotakin muuta!"

"Hyvä Jumala, madame, teidän majesteettinne pelästyttää minut ankaralla
sävyllänne. Olisinko onnettomuudekseni joutunut epäsuosioonne?"

Madame alkoi nauraa. La Vallière katseli häntä tyrmistyneenä. Anna
jatkoi:

"Epäsuosiooni!... Joutunut epäsuosiooni! Mitä kuvittelettekaan, neiti
de la Vallière? Minun täytyy ajatella ihmisiä, voidakseni heihin
kohdistaa epäsuosioni. Mutta minä ajattelen teitä nyt vain siksi, että
teistä puhutaan vähän liian paljon; ja minä en pidä siitä, että hovini
naisista puhutaan."

"Teidän majesteettinne suo minulle kunniaa sen sanomisella", vastasi la
Vallière hätääntyneenä; "mutta minä en käsitä, miten olen saattanut
herättää huomiota."

"Tahdon sen siis sanoa teille. Herra de Guiche kuuluu joutuneen
pakotetuksi puolustamaan teitä."

"Minua?"

"Juuri teitä. Se on ritarillista, ja kauniit seikkailijattaret näkevät
mielellään, että ritarit taittavat peitsensä heidän puolestaan. Minä
sen sijaan vihaan kaksintaisteluja ja siis varsinkin seikkailuja ja...
tehkää siitä omat johtopäätöksenne."

La Vallière vaipui kuningattaren jalkoihin, mutta tämä käänsi hänelle
selkänsä. Hän ojensi kätensä Madamea kohti, ja tämä nauroi hänelle
vasten kasvoja.

Ylpeyden tunne sai hänet nousemaan.

"Mesdames", virkkoi hän, "olen pyytänyt saada tietää, mikä on
rikokseni. Teidän majesteettinne pitäisi se minulle ilmoittaa, mutta
minä huomaan, että teidän majesteettinne tuomitsee minut ennen kuin on
suonut minulle puhdistautumisen tilaisuutta."

"Ohhoh", huudahti Itävallan Anna, "kuulkaahan vain noita korulauseita,
Madame, noita sieviä ajatuksia! Tämä tyttö on kuninkaallinen prinsessa,
hän on suuren Kyroksen tavoittelijoita... oikea hempeyden ja
sankarillisten eleiden ehtymätön lähde. Näkee hyvin, kaunokaiseni, että
on kehitetty sielunlahjoja kruunupäiden seurassa."

La Vallière tunsi viittauksen vihlaisevan sydäntään; hän ei enää
kalvennut, vaan kävi valkoiseksi kuin lilja, ja kaikki hänen voimansa
pettivät.

"Minä tahdon sanoa teille", virkkoi kuningatar halveksivasti, "että jos
yhä kehitätte tuollaisia ajatuksia, niin nöyryytätte meidät naiset
siinä määrin, että meitä hävettää esiintyä lähellänne. Palatkaa
luonnollisuuteen, mademoiselle. _A propos_, mitä äsken kuulinkaan?
Tehän lienette kihloissa?"

La Vallière painoi poveaan, jota uusi tuska raateli.

"Vastatkaa toki, kun teitä puhutellaan."

"Olen, madame."

"Kuka siis on sulhasenne?"

"Eräs aatelismies."

"Ja hänen nimensä on?"

"Bragelonnen varakreivi."

"No, se on teille hyvin onnellinen kohtalo, mademoiselle, ja
varattomana, ilman yhteiskunnallista asemaa... ilman suuria
henkilöllisiä etuja, teidän pitäisi kiittää taivasta, joka on teille
suonut sellaisen tulevaisuuden."

La Vallière ei vastannut mitään.

"Missä se varakreivinne oleskelee?" jatkoi kuningatar.

"Englannissa", virkkoi Madame, "mutta huhu neidin voitoista joutuu
kyllä sielläkin hänen kuuluviinsa."

"Oi taivas!" äännähti la Vallière epätoivoisena.

"No niin, mademoiselle", sanoi Itävallan Anna, "nuori mies toimitetaan
takaisin, ja teidät lähetetään jonnekin hänen kanssaan. Jos olette
toista mieltä -- tytöillä on hupsuja näkökohtia --, niin luottakaa
minuun: minä laitan teidät oikealle tielle, -- olen pitänyt huolta
huonommankin arvoisista tytöistä kuin te nyt olette."

La Vallière ei enää kuunnellut. Säälitön kuningatar lisäsi:

"Minä lähetän teidät ensin yksinänne jonnekin, missä voitte
rauhallisemmin harkita. Mietiskely tyynnyttää veren kiihkeyttä, se
karkoittaa nuoruuden harhakuvat. Olette kai ymmärtänyt minut?"

"Madame, madame!"

"Ei sanaakaan!"

"Madame, olen viaton kaikkeen siihen, mistä teidän majesteettinne
saattaa minua epäillä. Madame, katsokaa minun epätoivoani. Minä
rakastan ja kunnioitan teidän majesteettianne niin hartaasti!"

"Olisi parempi, että te ette kunnioittaisi minua", lausui kuningatar
kylmän ivallisesti. "Olisi parempi, jos ette olisi viaton,
Kuvitteletteko ehkä, että tyytyisin menemään tieheni, jos te olisitte
tehnyt auttamattoman virheen?"

"Oi, madame, tahdotteko surmata minut?"

"Ei mitään ilvenäytelmää, pyydän, tai muutoin minä otan huolehtiakseni
loppuratkaisusta. Lähtekää, menkää kotiinne, ja olkoon läksytykseni
teille opiksi."

"Madame", virkkoi la Vallière Orléansin herttuattarelle, tarttuen hänen
käsiinsä, "rukoilkaa puolestani, te kun olette niin hyvä!"

"Minäkö!" vastasi tämä riemuitsevan pilkallisesti; "minäkö hyvä?... Ah,
mademoiselle, te ette sitä laisinkaan ajatelleet!"

Ja hän työnsi nuoren tytön käden tylysti takaisin.

Sen sijaan että olisi murtunut, kuten molemmat prinsessat hänen
kalpeudestaan ja kyynelistään päättäen saattoivat odottaa, sai neito
äkkiä takaisin kaiken tyyneytensä ja arvokkuutensa. Hän kumarsi syvään
ja lähti.

"No", sanoi Itävallan Anna Madamelle, "luuletko, että hän aloittaa
uudestaan?"

"Minua epäilyttävät lempeät ja kärsivälliset luonteet", vastasi Madame.
"Mikään ei ole rohkeampi kuin kärsivällinen sydän, mikään ei ole
varmempi itsestään kuin lempeä luonne."

"Minä vakuutan, että hän ajattelee useammin kuin kerrat ennen kuin
jälleen katsahtaa Mars-jumalaan."

"Ellei hän vain käytä hänen kilpeään", varoitti Madame.

Ylpeä katse leskikuningattaren silmistä vastasi tähän huomautukseen,
jolta ei puuttunut terävyyttä, ja jokseenkin varmoina voitostaan he
menivät jälleen tapaamaan Maria Teresiaa, joka odotti heitä
levottomuuttaan peitellen.

Kello oli silloin puoli seitsemän illalla, ja kuningas oli juuri
haukannut välipalan. Hän ei hukannut aikaa. Kun ateria oli nautittu ja
kaikki toimitukset päättyivät, tarttui hän de Saint-Aignanin
käsivarteen, käskien kreivin tulla saattajakseen la Vallièren kammioon.
Hovimieheltä pääsi äänekäs huudahdus.

"No, mitä nyt?" sanoi kuningas. "Siihen on totuttava, ja tottuakseen
johonkin täytyy joskus aloittaa."

"Mutta, sire, tyttöjen asunto täällä on kuin lyhty: kaikki ihmiset
näkevät, kuka sinne menee ja kuka sieltä tulee. Minun mielestäni joku
veruke... Esimerkiksi..."

"Annahan kuulla."

"Ehkä teidän majesteettinne tahtoisi odottaa, kunnes Madame on palannut
huoneisiinsa."

"Ei enempiä verukkeita, ei enää odottelua! On ollut jo kylliksi
kiertelyä ja kiusallista salamyhkäisyyttä; en käsitä, miten Ranskan
kuningas häpäisisi itseään seurustelemalla lahjakkaan tytön kanssa.
_Honni soit qui mal y pense_!"[7]

"Sire, sire, suokoon teidän majesteettinne anteeksi ehkä liiallisen
intoni..."

"Puhu."

"Entä kuningatar?"

"Se on totta, se on totta! Tahdon, että kuningatarta aina
kunnioitetaan. No niin, tänä iltana vielä menen neiti de la Vallièren
luo, mutta tämän jälkeen käytän mitä verukkeita vaan tahdot. Huomenna
etsimme niitä, tänä iltana minulla ei ole aikaa."

De Saint-Aignan ei vastannut; hän astui alas portaita kuninkaan edellä
ja pihan yli häpeäntunteen vallassa, jota ei haihduttanut edes
harvinainen kunnia saada olla kuningasta tukemassa. Tämä hovimies
nimittäin tahtoi olla sekä Madamen että molempain kuningatarten hyvässä
suosiossa. Hän ei myöskään halunnut olla epämieluinen neiti de la
Vallièrelle, ja näin monta hyvää etua yhtaikaa tavoitellessa oli vaikea
välttää vastuksia. Nuoren kuningattaren, leskikuningattaren ja itse
Madamen ikkunat olivat juuri hovineitojen pihan puolella. Jos hänet
nähtäisiin kuningasta saattamassa, johtuisi siitä kolmen suuren
prinsessan pahastuminen, kolmen naisen, joiden vaikutusvalta oli
järkkymätön; palkkiona olisi vain rakastajattaren ohimenevä mielihyvä,
ja tämä oli paljon vähemmän houkuttelevaa.

Kreiviparka, joka niin uljaasti suojeli la Vallièrea Fontainebleaun
Viisikulmiossa ja puistossa, ei tuntenutkaan samaa rohkeutta
julkisuuden valossa. Hän keksi tyttösessä tuhansia vikoja, joita
hänen teki kovin mielensä huomautella kuninkaalle. Mutta hänen
koettelemuksensa loppui hyvin, he pääsivät pihan yli ainoankaan verhon
nousematta tai ikkunan avautumatta. Kuningas käveli nopeasti sekä
oman kärsimättömyytensä kannustamana että edellään rientävän
de Saint-Aignanin pitkien säärten vaikutuksesta. Ovella tahtoi de
Saint-Aignan vetäytyä syrjään, mutta kuningas pidätti hänet. Tätä
huomaavaisuutta ei hovilainen lainkaan kaivannut, mutta nyt hänen
täytyi seurata Ludvigia la Vallièren luo.

Hallitsijan saapuessa oli nuori tyttö juuri saanut silmänsä
kuivatuiksi, mutta niin hätääntyneesti, että kuningas näki hänen
itkeneen. Ludvig kyseli häneltä kuin hellä rakastaja ainakin, pakottaen
häntä puhumaan.

"Ei minua mikään vaivaa, sire", väitteli tyttö.

"Mutta olettehan itkenyt."

"Oh, en suinkaan, sire."

"Katsokaahan, de Saint-Aignan, olenko minä erehtynyt?"

De Saint-Aignan ei hämillään tiennyt mitä vastata.

"Silmänne ainakin punoittavat, mademoiselle", väitti kuningas.

"Se johtuu tien tomusta, sire."

"Ei vainkaan, ei vainkaan; teillä ei nyt ole sitä tyytyväistä ilmettä,
joka teidät tekee niin kauniiksi ja viehättäväksi. Te ette katso
minuun."

"Sire!"

"Mitä sanoinkaan? Te ihan vältätte minun katseitani"

Hovineito oli tosiaankin kääntänyt silmänsä syrjään.

"Mutta, taivaan nimessä, mitä nyt onkaan tapahtunut?" kysyi Ludvig,
jonka veri oli alkanut kiehua.

"Ei mitään, sanon vieläkin kerran, sire, ja olen valmis osoittamaan
teidän majesteetillenne, että sieluni on niin häiriintymätön kuin vain
haluatte."

"Sielunne häiriintymätön, vaikka näen teidät hämmentyneeksi kaikessa,
eleissännekin! Olisiko teitä loukattu, pahastutettu?"

"Ei, ei, sire."

"Haa, se pitäisi minulle ilmoittaa!" sanoi nuori ruhtinas säkenöivin
silmin.

"Mutta kukaan ei ole minua loukannut, sire."

"No, muuttukaahan sitten jo taas niin haaveilevan hilpeäksi eli iloisen
surumieliseksi, jollaisena teitä ihailin tänä aamuna. No... armosta!"

"Kyllä, sire, kyllä!"

Kuningas polki jalkaa.

"En voi käsittää tätä käännettä!" valitti hän. Ja hän katseli de
Saint-Aignania, joka myöskin hyvin huomasi la Vallièren synkän
raukeuden, kuten kuninkaan kärsimättömyydenkin.

Turhia olivat Ludvigin rukoukset, turhaan hän yritti taistella tuota
onnetonta mielentilaa vastaan: nuori tyttö oli murtunut, kuolemankaan
näkeminen ei olisi häntä horroksestaan herättänyt. Kuningas vainusi
tässä kielteisessä apeudessa jotakin salaperäistä ikävyyttä; hän alkoi
epäilevästi katsella ympärilleen.

La Vallièren kamarissa sattui olemaan Atoksen pienoiskuva. Kuningas
näki tämän muotokuvan, joka suuresti muistutti Bragelonnea, ollen
maalattu kreivin nuoruuden päivinä, la hän loi siihen uhkaavia
katseita. Ahdistuneessa mielentilassaan ja kuvaa laisinkaan muistamatta
la Vallière ei voinut vähääkään arvata, mitä kuninkaan sielussa
liikkui. Sillävälin Ludvig antautui hirveään muistelmaan, joka jo usean
kerran oli häirinnyt hänen mieltään, joskin hän oli aina karkoittanut
sen luotansa. Hän ajatteli hellää ystävyyttä, joka oli vallinnut noiden
kahden nuoren välillä heidän syntymästään. Hän muisti siitä johtuneen
kihlauksen, -- miten Atos oli Raoulin puolesta tullut häneltä pyytämään
la Vallièren kättä. Hän kuvitteli, että la Vallière Pariisiin
palattuaan oli saanut uutisia Lontoosta ja että nämä sanomat olivat
päässeet vastapainoksi sille vaikutukselle, minkä hän oli kyennyt
saamaan tytön suhteen. Ja melkein heti hän tunsi mustasukkaisuuden
vihaisen paarman pistoksen ohimossaan.

Hän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut
vastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, -- syyttää kuningatarta,
syyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen
taistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi
hänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta,
mitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta
huolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti,
täytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen
sopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki
tosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi
huokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin.

Nämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja
sitten pelästyttäneet Ludvig XIV:ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei
kyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin
muussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi,
kiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan
entisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa
hänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa
vastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi.

Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään
puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain
päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka
kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä
Jumala!"

Mutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain
kartutti sitä. Se oli kuin vetoamista hänen omaansa korkeampaan
voimaan, vetoamista olentoon, joka kykeni varjelemaan la Vallièrea
häneltäkin. Sitäpaitsi hallitsija huomasi saavansa kannatusta de
Saint-Aignanilta. Tämä näki myrskyn nousevan; hän ei tiennyt, kuinka
voimakasta rakkautta Ludvig XIV saattoi tuntea, mutta aavisti kolmen
prinsessan vihan nuolten olevan uhkaamassa, tuhon kohtaavan la
Vallière-poloista, eikä ollut kyllin ritarillinen syrjäyttääkseen sitä
pelkoa, että hän itsekin sortuisi samaan turmaan. De Saint-Aignan siis
vain tuolloin tällöin mutisi joitakin sanoja ja säesti niitä
nytkähtelevillä eleillä, jotka olivat omiaan pahentamaan tilannetta ja
kehittämään riitaa, jotta välien rikkoutumisesta olisi tuloksena hänen
vapautumisensa hankalasta velvollisuudesta kulkea pihojen läpi keskellä
päivää saattelemassa mahtavaa kumppaniansa la Vallièren luo.

Kuningas kiihtyi kiihtymistään. Hän jo astahti ovellekin päin ikäänkuin
lähteäkseen tiehensä, mutta kääntyi takaisin. Nuori tyttö ei ollut
kohottanut päätänsä, vaikka askelten äänen oli täytynyt ilmaista
hänelle, että hänen rakastajansa oli poistumassa. Kuningas pysähtyi
hetkiseksi hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.

"Viimeisen kerran, mademoiselle", tiukkasi hän, "ettekö tahdo puhua?
Ettekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen,
oikkuun?"

"Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?" sopersi la Vallière.
"Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän,
että minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!"

"Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken
kieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!"

"Mutta mistä totuuden?"

"Kaikesta."

Totuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen
käsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja
kädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut
itseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen.

"Minä en tiedä mitään", sopersi hän.

"Oih, tuo on enemmän kuin keimailua", kivahti kuningas, "enemmän kuin
oikuttelua! Se on petosta!"

Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat
sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi
huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä
parempaa kuin päästä lähtemään.

Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti
kaiteeseen:

"Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?"

"Missä kohden, sire?" kysyi suosikki.

"De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuo
Bragelonne...!"

"Niin?"

"Tyttö rakastaa häntä yhä! Ja toden totta, de Saint-Aignan, minä kuolen
häpeästä, jos minulla kolmen päivän kuluttua vielä on hitunenkin tätä
rakkautta sydämessäni jäljellä."

Ja Ludvig XIV suuntasi kulkunsa jälleen omiin huoneisiinsa.

"Ah, olinhan sitä teidän majesteetillenne sanonut", jupisi de
Saint-Aignan seuratessaan kuningasta edelleen ja vilkuessaan arasti
kaikkiin ikkunoihin.

Onnettomuudeksi ei käynyt palatessa yhtä hyvin kuin menomatkalla. Eräs
verho kohosi, ja sen takana väijyi Madame.

Tämä oli nähnyt kuninkaan astuvan ulos hovineitojen asunnosta.

Kuninkaan mentyä hän nousi ja läksi kiireellisesti huoneestaan. Hän
harppasi kaksi askelmaa kerrallaan ylös portaita siihen kammioon, josta
kuningas juuri oli lähtenyt.



164.

Epätoivo.


Kuninkaan mentyä oli la Vallière kohoutunut, käsivarret ojennettuina,
kuin seuratakseen, kuin pidättääkseen häntä. Mutta kun ovet
sulkeutuivat poistuneen jälkeen, kun askelten ääni häipyi etäisyyteen,
oli tyttöparalla enää vain voimia astuakseen heittäytymään
ristiinnaulitunkuvansa jalkojen juureen.

Hän jäi siihen murtuneena, masentuneena, murheeseensa vaipuneena,
kykenemättä tajuamaan muuta kuin oman surunsa, ja senkin hän käsitti
ainoastaan vaistomaisena ahdistuksena.

Tässä ajatustensa järkkymyksessä la Vallière kuuli oven jälleen
avautuvan. Hän säpsähti ja kääntyi, luullen kuninkaan palaavan.

Hän pettyi. Tulija oli Madame.

Mitä hän välitti Madamesta! Hän vaipui takaisin, laskien päänsä
rukoustuolilleen. Madame oli kuohuksissaan, ärtynyt, uhkaava, mutta
mitäpä siitä nyt?

"Mademoiselle", aloitti prinsessa pysähtyen la Vallièren eteen, "on
kyllä kaunista polvistua, rukoilla, näytellä hurskasta; mutta vaikka
olette kuinkakin alistuvainen taivaan kuninkaalle, sopisi teidän hiukan
noudattaa maallistenkin ruhtinaitten tahtoa."

La Vallière kohotti vaivalloisesti päätänsä kunnioituksen merkiksi.

"Juuri äsken", jatkoi Madame, "on teille tietääkseni annettu eräs
kehoitus?"

La Vallièren samalla kertaa tuijottava ja harhaileva katse osoitti sekä
tietämättömyyttä että unohdusta.

"Kuningatar on teitä kehoittanut", jatkoi Madame, "pitämään itsestänne
sen verran huolta, että kukaan ei voisi teistä levitellä huhuja."

La Vallièren katse kävi kysyväksi.

"Niin", jatkoi Madame, "mutta teidän luotanne on lähtenyt eräs, jonka
läsnäolo on syytös teitä vastaan."

Tyttö pysyi mykkänä.

"Ei käy mitenkään päinsä", pitkitti Madame, "että valtakunnan
ensimmäisen täysverisen prinsessan koti antaisi huonoa esimerkkiä
hovissa, ja te olisitte sen huonon esimerkin aiheena. Ilmoitan teille
siis, mademoiselle, kenenkään todistajan kuulematta, sillä minä en
tahdo teitä nöyryyttää, -- ilmoitan teille, että olette vapaa lähtemään
tällä hetkellä ja saatte palata äitinne luo Bloisin linnaan."

La Vallière ei voinut vaipua alemmaksi; hän ei voinut kärsiä enempää
kuin hän jo oli kestänyt. Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut; hänen
kätensä pysyivät ristissä polvilla, kuten jumalaisen Magdalenan.

"Kuulitteko, mitä sanoin?" kovisti Madame.

Vain puistatus, joka värisytti koko ruumista, vastasi la Vallièren
puolesta, ja kun uhri ei antanut muita elonmerkkejä, lähti Madame ulos.

Sitten neitonen tunsi turtuneen sydämensä alkavan jälleen toimia ja
veren, joka oli kuin hyytynyt hänen suoniinsa, vähitellen elpyvän
kierrossaan, aiheuttaen nopeampia sykähdyksiä ranteissa, kaulassa ja
ohimoilla. Asteittain enentyen nämä sykähdykset pian muuttuivat
huimaavaksi kuumeeksi, jonka houreissa hän näki kaikkien ystäviensä
hahmot pyörivässä sekamelskassa nousseina taistelemaan hänen
vihollisiansa vastaan. Hän kuuli huumaantuneissa korvissaan uhkausten
ja rakkauden sanojen sekoittuvan toisiinsa. Hän ei enää tiennyt, kuka
hän oli. Kuin voimakkaan myrskyn siivillä oli hän kohonnut maallisesta
olemuksestaan, ja etäisellä taivaanrannalla, jota kohti huimaus häntä
työnsi, hän näki hautakiven kohoavan ja haudan avaavan hänen silmiensä
eteen iankaikkisen yön kaamean synkkyyden.

Mutta tämä unikuvien tuskallinen ahdistus tyyntyi lopuksi, muuttuen
hänen luonteensa tavalliseksi alistuvaisuudeksi.

Toivon säde välähti hänen sydämessään kuin päivän pilke vankipoloisen
kopissa.

Hän siirtyi ajatuksissaan Fontainebleaun tielle, missä näki kuninkaan
ratsastavan vaunujen vieressä, vakuutellen hänelle rakkauttaan, pyytäen
häneltä vastarakkautta, vannottaen häntä ja itse vannoen, että ehtoo ei
koskaan saisi laskeutua heidän kinastuksensa yli, käynnin, kirjeen tai
jonkun muun merkin tulematta muuttamaan illan kärsimystä yön levoksi.
Kuningashan oli tämän keksinyt, tämän vannottanut ja itse vannonut. Oli
siis mahdotonta, että kuningas jättäisi täyttämättä lupauksen, jonka
hän itse oli vaatinut, ellei hän ollut despootti, joka vaati rakkautta
kuten vaali tottelevaisuutta, tai niin välinpitämätön, että ensimmäinen
vastus riittäisi pysähdyttämään hänet tiellänsä.

Kuningas, tuo lempeä suojelija, joka sanallaan, yhdellä ainoalla
sanalla kykeni lopettamaan kaikki hänen kärsimyksensä, -- liittyikö
hänkin vainoojiin?

Oi, hänen vihaansa ei voinut kestää pitkällekään! Nyt, kun kuningas oli
yksinään, täytyi hänen kärsiä kaikkea sitä, mitä sorrettukin koki.
Mutta kuningas ei ollut kahlehdittu kuten hän; kuningas saattoi toimia,
liikkua, saapua, mutta hän voi ainoastaan odottaa.

Ja hän odotti kaikesta sydämestään, onneton lapsi, -- sillä
mahdotontahan oli, että kuningas jäisi tulematta.

Kello oli vasta puoli yksitoista. Kuningas tulisi tai kirjoittaisi
hänelle tai antaisi herra de Saint-Aignanin tuoda lohdun sanan. Jos hän
saapuisi, oi, riemuiten hän rientäisi tulijaa vastaan! Heti hän,
hyläten väärinkäsitetyn arkatuntoisuutensa, joka hänestä nyt näytti
joutavalta, puhkeisi huudahtamaan: "Ei niin, että minulta puuttuisi
rakkautta; vaan ne toiset eivät tahdo, että minä rakastan teitä!"

Ja mainittava on, että mitä enemmän hän näitä mietti, sitä vähemmän
syylliseltä Ludvig hänestä näytti. Ja totta olikin, että tämä ei
tiennyt mitään. Mitä oli hänen täytynyt ajatella tytön itsepintaisesta
vaitiolosta? Olihan ihmeellistä, että kuningas, joka tunnettiin
kärsimättömäksi ja pikamieliseksi, oli niinkin kauan säilyttänyt
malttinsa. Oi, hän, la Vallière, ei tosin olisi niin menetellyt: hän
olisi kaikki ymmärtänyt, kaikki arvannut! Mutta hän oli hento
tyttörukka eikä suuri kuningas.

Ah, jospa hän tulisi, jospa hän tulisi... Kyllä hän auliisti antaisi
hänelle kaikki äskeiset kärsimyksensä anteeksi ja rakastaisi häntä
vielä enemmän siksi, että oli saanut kärsiä!

Ja pää käännettynä ovea kohti hän raotetuin huulin yhä odotteli --
Jumala suokoon tuon maailmallisen ajatuksen anteeksi! -- suudelmaa,
jonka kuningas niin armaasti osasi niille painaa kuten hän oli kokenut
sinä aamuna, jolloin tämä oli ensi kerran ilmaissut rakkautensa.

Ellei kuningas saapuisi, hän ainakin kirjoittaisi. Tämä oli toinen
mahdollisuus, vähemmän suloinen, vähemmän riemullinen kuin edellinen,
mutta se todistaisi yhtä suurta, joskin arempaa rakkautta. Oi, kuinka
ahmimalla hän lukisikaan tuon kirjeen; heti hän rientäisi siihen
vastaamaan! Sanantuojan poistuttua hän suutelisi sitä, lukisi sen
uudelleen ja yhä uudelleen, painaisi sydäntään vasten tuon siunatun
paperin, joka hänelle toisi levon, rauhan ja onnen!

Jos kuningas sentään ei tulisikaan, eikä kirjoittaisikaan, olihan
mahdotonta, että hän ei lähettäisi Saint-Aignania, tai Saint-Aignan
tulisi omasta aloitteestaan. Kyllä hän silloin kolmannelle henkilölle
ilmoittaisi kaikki! Hallitsijan majesteetti ei olisi enää jäädyttämässä
sanaa hänen huulilleen, ja silloin ei mitään epäilystä voisi jäädä
kuninkaan sydämeen.

La Vallièren koko olemus, sydän ja silmät, ruumis ja sielu, jännittyi
siis odotukseen.

Hän sanoi itselleen, että tunnin ajan oli hänellä vielä toivoa, että
puoliyöhön asti kuningas voi tulla, kirjoittaa tai lähettää sanan.
Vasta puoliyöstä kaikki odotus oli turhaa, kaikki toivo mennyttä.

Kun palatsissa vain kuului jotakin hälinää, luuli lapsonen olevansa sen
aiheena; niin pian kun eroitti askeleita pihalta, luuli hän kuninkaan
lähetin olevan tulossa.

Hän kuuli kellon lyövän yksitoista, sitten neljänneksen yli, sitten
puoli kaksitoista.

Minuutit kuluivat verkalleen tässä levottomuudessa, ja kuitenkin ne
pakenivat liian nopeasti.

Kello löi kolme neljännestä.

Puoliyö, puoliyö! Viimeinen, äärimmäinen toivonhetki oli käsissä.
Kellon viimeisen lyönnin helähtäessä viimeinen valo sammui. Viimeisen
valon mukana viimeinen toivo.

Kuningas oli siis itse pettänyt hänet. Ensimmäisenä oli hän rikkonut
valan, jonka juuri samana päivänä oli vannonut. Kaksitoista tuntia
valan vannomisen ja laiminlyömisen välillä! Eipä harhakuva ollut kauan
kestänyt.

Siis kuningas ei ainoastaan evännyt hänellä rakkautta, vaan vielä
halveksikin häntä, kaikkien murjomaa tyttöraukkaa. Halveksi häntä siinä
määrin, että jätti hänet alttiiksi karkoitukselle, joka oli samaa kuin
häpeällinen tuomio. Ja kuitenkin juuri kuningas oli ensimmäisenä syynä
tähän hänen häpeäänsä.

Katkera hymyily, ainoa suuttumuksen merkki tämän pitkän taistelun
aikana, oli värähtänyt uhrin enkelimäisillä kasvoilla, näyttäytynyt
hänen huulillaan.

Mitä tosiaan oli hänellä kuninkaan menetettyään täällä maan päällä
jäljellä? Ei mitään. Ainoastaan Jumala oli vielä taivaassa.

Hän ajatteli Jumalaa.

"Jumalani", virkkoi hän, "neuvo sinä itse, mitä minun on tehtävä.
Sinulta minä odotan kaikkea, sinulta on minun kaikki odotettava." Ja
hän katseli ristiinnaulitunkuvaansa, suudellen hartaasti sen jalkoja.
"Sinä", virkkoi hän, "olet Herra, joka et koskaan unohda etkä hylkää
niitä, jotka eivät sinua unohda tai hylkää; ainoastaan sinulle on
uhrauduttava."

Silloin olisi saattanut nähdä, jos joku olisi voinut katsahtaa tähän
kammioon, -- olisi saattanut nähdä, että epätoivoinen tyttöparka teki
suuren päätöksen, muodosti äärimmäisen suunnitelman sielussaan, sanalla
sanoen astui niille korkeille Jaakopin tikapuille, jotka johtavat
sielun maan päältä taivaaseen.

Silloin, kun hänen polvissaan ei ollut enää voimaa häntä kannattamaan,
hän vähitellen lyyhistyi rukoustuolinsa askelmille, pää painuen
ristinpuuta vasten, katse tuijottavana. Raskaasti hengittäen hän
tähysteli ikkunaruutuja, joissa päivän ensimmäinen sarastus alkoi
kajastaa.

Kello kaksi aamulla oli hän vielä tässä hämmennyksessä tai pikemmin
hurmiossa. Hän ei enää kuulunut itselleen.

Nähdessään aamun sinipunervan hohteen laskeutuvan palatsin katoille ja
hämärästi valaisevan hänen syleilemänsä norsunluisen Kristus-kuvan
piirteitä hän ponnistausi seisoalle, suuteli jumalallisen marttyyrin
jalkoja ja astui huoneensa portaita alas, mennessään verhoten päänsä
viitan kauluksella. Hän saapui palatsin takaportille juuri sillä
hetkellä, kun muskettisoturien kiertovartio tuli avaamaan sen,
päästääkseen sisälle ensimmäisen sveitsiläisvartioston.

Livahtaen vahtisotilaiden taakse hän ehti kadulle ennen kuin vartion
päällikkö edes huomasi kysyä, kuka tämä nuori nainen oli, joka näin
varhain poistui palatsista.



165.

Pako.


Vartio, jonka kintereillä la Vallière poistui linnasta, kääntyi
oikealle Saint-Honoré-katua pitkin, ja koneellisesti tyttö poikkesi
vasemmalle.

Hänen päätöksensä oli tehty, hänen suunnitelmansa valmis. Hän aikoi
rientää Chaillotin karmeliittinunnien luostariin, jonka johtajattaren
ankaruuden maine pani hovimaailman naiset vapisemaan.

La Vallière ei ollut koskaan nähnyt Pariisin elämää, hän ei ollut
koskaan kulkenut siellä jalkaisin, eikä hän olisi löytänyt tietä
tyynemmässäkään mielentilassa. Tämä selittää, miksi hän kiirehti ylös
Saint-Honoré-katua, sensijaan että olisi edennyt vastakkaiseen
suuntaan. Hän pyrki mahdollisimman joutuisasti loittonemaan
kuninkaallisesta palatsista, ja etäälle hän pian joutuikin.

Hän oli vain kuullut sanottavan, että Chaillot sijaitsi Seinen
varrella, ja suuntasi siis askeleensa Seinelle päin. Hän poikkesi Rue
de Coqille, ja kun ei päässyt samoamaan Louvre-palatsin alueen läpi,
kiersi Saint-Germain-l'Auxerroisin kirkkoa kohti sivuten kenttää, jolle
Perrault myöhemmin rakensi pylväsrivinsä.

Sitten hän saapui laiturikaduille. Hänen käyntinsä oli nopeata ja
kiihtynyttä, tuskin tunsi hän sitä heikkouttakaan, joka tuon tuostakin
pakotti hänet keveästi onnahtelemaan ja siten muistutti häntä
lapsuudessaan saadusta vammasta.

Toiseen aikaan vuorokaudesta hänen esiintymisensä olisi
herättänyt vähimminkin tarkkanäköisten epäluuloa ja kiinnittänyt
välinpitämättömimpienkin ohikulkijain huomiota. Mutta puoli kolmen
aikaan aamusella Pariisin kadut ovat miltei autiot, eikä niillä näe
juuri muita kuin ahkeria käsityöläisiä, jotka rientävät ansaitsemaan
jokapäiväistä leipäänsä tai vaarallista joutoväkeä kotimatkalla
yöllisistä seikkailuista ja mässäyksistä. Edellisten päivä alkaa,
jälkimmäisten on loppumassa. La Vallière pelkäsi kaikkia näitä kasvoja,
joiden joukossa hänen tietämättömyytensä pariisilaistyypeistä teki
hänelle mahdottomaksi eroittaa rehellisiä piirteitä kyynillisistä.
Kurjuus oli hänelle peloittava mörkö, ja kaikki hänen kohtaamansa
ihmiset näyttivät kurjuuteen joutuneilta.

Hänen pukunsa, joka oli eilisillasta jäänyt ylle, oli hieno
epäjärjestyksessäänkin; hän oli sen valinnut lähtiessään
leskikuningattaren puheille. Nähdäkseen tiensä oli hän sitäpaitsi
työntänyt kauluria sivulle, ja hänen kalpeutensa ja kauniit silmänsä
puhuivat näille kansanmiehille tuntematonta kieltä, joten pakolaisrukka
tietämättään herätti toisten raakamaisuutta ja toisten sääliä.

La Vallière kulki siis samaan suuntaansa läähättäen ja kiireellisesti,
kunnes saapui Grève-torille. Silloin tällöin hän pysähtyi, painoi
kädellään poveansa, nojasi jotakuta rakennusta vasten ja hengähdettyään
jatkoi matkaansa entistä kiivaammin. Grève-torilla hän näki edessään
ryhmänä kolme hoipertelevaa, päihtynyttä retkua, jotka saapuivat
satamalaituriin kiinnitetystä aluksesta. Tällä oli viinilasti, ja näki
hyvin, että miehet olivat olleet perinpohjaisilla maistiaisilla. He
loilottivat juopottelusaavutuksiaan kolmella eri nuotilla, kun
rantakadulta johtavan nousukäytävän päähän tullessaan joutuivat
yhtäkkiä nuoren tytön tielle.

La Vallière pysähtyi.

Nähdessään hovipukuisen naisen seisahtuivat miehetkin puolestaan, ja
tarttuen yksituumaisesti toisiaan kädestä he saarsivat la Vallièren,
laulaen tälle:

    "Älä kulje ikävissäs, nytpä käydään karkeloon."

Tyttö käsitti nyt, että miehet puhuttelivat häntä ja tahtoivat sulkea
häneltä tien. Hän yritteli paeta, mutta turhaan. Hänen jalkansa
herpautuivat, hän tunsi kaatuvansa ja parkaisi kauhuissaan.

Mutta samassa häntä ympäröivä piiri avautui voimakkaasta puserruksesta.
Yksi kiusanhenki kellahti vasemmalle, toinen kieri virran partaalle
asti, kolmas horjui jaloillaan. Nuoren tytön edessä seisoi
muskettisoturien upseeri, kulmat rypistyneinä, uhkaava ilme kasvoilla,
käsi kohotettuna uhkausta toteuttamaan. Humalaiset pinttivät tiehensä
nähdessään univormun ja varsinkin sen käyttäjän antamaa voimannäytettä
säikähtäneinä.

"_Mordioux_!" huudahti upseeri; "sehän on neiti de la Vallière!"

Typertyneenä tapahtumasta ja hämmästyksissään nimensä lausumisesta
tyttö kohotti silmänsä ja tunsi d'Artagnanin.

"Niin, monsieur", virkkoi hän, "minä tässä olen, minä kyllä", ja hänen
täytyi nojautua upseerin käsivarteen. "Tehän suojelette minua, herra
d'Artagnan?" hän lisäsi rukoilevasti.

"Suojelen toki; mutta mihin Herran nimessä te tällä hetkellä olette
menossa?"

"Määränäni on Chaillot."

"Ja sinnekö aiotte Rapéen kautta? Mutta, mademoiselle, tehän todella
olette jo etääntynyt sieltä."

"Olkaakin sitten ystävällinen, monsieur, ja opastakaa minut oikealle
tielle, saattaen minua muutaman askeleen."

"Oi, kernaasti."

"Mutta mistä johtuukaan, että tapaan teidät täällä? Mikä taivaan suosio
johdatti teidät minun avukseni? Minusta tosiaan tuntuu kuin näkisin
unta, kuin ajattelisin ihan sekaisin."

"Osuin paikalle, mademoiselle, koska minulla on talo Grève-torin
varrella, tuo, jossa näkyy Pyhän Neitsyen kuva. Olin siellä eilen
vuokria keräämässä, jääden taloon yöksi. Mutta tahdoin päästä hyvissä
ajoin palatsiin tarkastamaan vartiostojani."

"Kiitos!" sanoi la Vallière.

-- Niin, sellainen oli minun asiani, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, --
mutta hän, mitä toimitteli hän, ja mitä varten hän menee Chaillotiin
tällaisena hetkenä?

Hän tarjosi tytölle käsivartensa. La Vallière tarttui siihen ja lähti
kiireesti astumaan eteenpäin. Tämä joutuisuus kuitenkin vain peitteli
suurta voipumusta. D'Artagnan huomasi sen ja ehdotti levähdystä, mutta
tyttö kieltäytyi.

"Niinpä ette varmaankaan tiedä, missä Chaillot nyt on?" huomautti
d'Artagnan.

"En, en kylläkään."

"Se on hyvin kaukana."

"Ei sillä ole väliä!"

"Sinne on ainakin lieue käveltävää."

"Kyllä minä jaksan!"

D'Artagnan ei vastannut mitään. Pelkästä äänensävystä hän tunsi
todelliset päätökset. Hän pikemmin kantoi kuin talutti la Vallièrea.
Vihdoin he eroittivat kukkulat.

"Mihin taloon te menette, mademoiselle?" kysyi d'Artagnan.

"Karmeliittinunnain luostariin, monsieur."

"Karmeliittiluostariin!" toisti d'Artagnan kummastuneena.

"Niin, ja koska Jumala on lähettänyt teidät minua matkallani tukemaan,
ottakaa vastaan kiitokseni ja jäähyväiseni."

"Karmeliittiluostariin! Teidän jäähyväisenne! Mutta rupeatteko sitten
nunnaksi?" huudahti d'Artagnan.

"Kyllä, monsieur."

"Te!!!"

Tuohon sanaseen, jota me olemme koettaneet kolmella huutomerkillä tehdä
mahdollisimman ilmeikkääksi, sisältyi kokonainen runoelma; se johdatti
Vallièren mieleen entiset muistot Bloisista ja uudemmat tapaukset
Fontainebleausta; se sanoi hänelle: -- _Tekö_, joka olisitte voinut
tulla onnelliseksi Raoulin kanssa, _tekö_, joka olisitte päässyt
mahtavuuteen Ludvigin ystävättärenä, _tekö_ pukeudutte nunnanhuntuun!

"Niin, minä, monsieur", vahvisti hän. "Minä antaudun Herran
palvelijattareksi; hylkään kokonaan tämän maailman."

"Mutta etteköhän pety kutsumuksestanne? Ettekö lie väärin ymmärtänyt
Jumalan tahtoa?"

"En, koskapa Jumala on sallinut, että kohtasin teidät. Ilman teitä
olisin varmaan uupunut väsymyksestä, ja koska Jumala lähetti teidät
tielleni, tahtoo hän, että saavutan päämääräni."

"Oh", epäili d'Artagnan, "tuo näyttää minusta hiukan ongelmalliselta."

"Olkoon miten hyvänsä", vastasi tyttönen, "nyt tiedätte aikomukseni ja
päätökseni. Minulla on vielä viimeinen suosio teiltä pyydettävänä,
samalla kun lausun teille kiitokseni."

"Puhukaa, mademoiselle."

"Kuningas ei tiedä, että olen paennut palatsista."

D'Artagnan liikahti.

"Kuningas", jatkoi la Vallière, "ei tiedä hankkeestani."

"Kuningas ei tiedä...?" huudahti muskettisoturi. "Mutta mademoiselle,
ajatelkaa toki paremmin; te ette ota lukuun tekonne kantavuutta.
Kukaan, varsinkaan hovilaiset, ei saa tehdä mitään kuninkaan
tietämättä."

"Minä en enää kuulu hoviin, monsieur."

D'Artagnan katseli tyttöä yhä enemmän ihmeissään.

"Oh, älkää käykö levottomaksi, monsieur", lisäsi tämä, "kaikki on
harkittu, ja ellei olisikaan, niin on jo myöhäistä peruuttaa
päätöstäni. Askel on otettu."

"No, oli miten oli, sanokaa nyt sitten, mademoiselle, mitä minulta
haluatte."

"Monsieur, pyydän teitä vannomaan sen säälin nimessä, jota ihminen on
velvollinen osoittamaan onnettomalle, sielunne jalomielisyyden kautta,
ritarikunnianne takuulla, herra d'Artagnan, että te ette sano
kuninkaalle nähneenne minua ettekä ilmoita hänelle päämäärääni."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Miksette?"

"Sentähden, että tunnen kuninkaan, tunnen teidät, tunnen itseni, koko
ihmissuvun. Ei, sellaista sitoumusta en tee!"

"Niinpä en sitten siunaakaan teitä", huudahti tyttö ilmaisten tarmoa,
jota ei olisi uskonut hänellä olevan, "kuten olisin tehnyt elämäni
loppuun asti, vaan olkaa kirottu, sillä te teette minut kurjimmaksi
kaikista luoduista!"

Olemme sanoneet, että d'Artagnan tunsi kaikki sydämestä kohoavat äänet,
ja tätä vetoamista hän ei voinut vastustaa. Hän näki kasvonpiirteiden
vääntymisen, näki jäsenten vapisemisen, koko tuon heikon ja hennon
ruumiin huojuvan nytkähtelyn, ja käsitti, että vastustus surmaisi
tytön.

"Olkoon sitten niinkuin tahdotte", myöntyi hän, "Olkaa huoleta,
mademoiselle, minä en sano mitään kuninkaalle."

"Oi, kiitos, kiitos!" huudahti la Vallière. "Te olette jalomielisin
ihminen maan päällä."

Ja riemuissaan hän tarttui d'Artagnanin käsiin, puristaen niitä
omissaan. Tämä tunsi heltyvänsä.

"Jumaliste", jupisi hän, "siinä on ihminen, joka aloittaa siitä, mihin
toiset lopettavat! Tämä on todella liikuttavaa."

La Vallière, joka tuskastuksensa puhjetessa ylimmilleen oli vaipunut
kivelle istumaan, nousi jalkeille ja suuntasi jälleen askeleensa
karmeliittinunnain luostaria kohti, jonka ääriviivat jo selvästi
kuvastuivat auringon ensi säteissä. D'Artagnan seurasi häntä etäältä.

Vastaanottohuoneen ovi oli raollaan. Hän pujahti siitä sisälle kuin
valju varjo ja kiittäen d'Artagnania vielä kädenliikkeellä katosi tämän
näkyvistä.

Yksikseen jäätyänsä d'Artagnan vaipui tapahtuneen johdosta syviin
mietteisiin.

"Tätä", hymähti hän, "voi totisesti sanoa kiperäksi asemaksi!...
Tällaisen salaisuuden säilyttäminen on hehkuvan hiilen tallettelua
taskussaan siinä toivossa, että se ei polta kangasta. Olla sitä
säilyttämättä, kun kerran on vannonut vaitiolonsa, olisi kunniaton
teko. Tavallisesti saan hyvät aatokseni viime tingassa, kun pistän
juoksuksi; mutta tällä kertaa, ellen pahoin erehdy, tarvitseekin
hölkötellä ihan hitonmoisesti, ennenkuin keksin ratkaisun tähän
juttuun... Mihin juosta?... _Ma foi_, tietenkin Pariisiin päin: se on
hyvä suunta... Mutta juoskaamme nyt vikkelästi... Neljä koipea
taivaltaisi sentään vinhemmin kuin kaksi. Valitettavasti minulla on nyt
vain kaksi ketaraani käytettävissä... Hevonen! kruununi hevosesta,
kuten kuulin lausuttavan Lontoon teatterissa!...[8] No, hei, se ei
minulle maksakaan niin paljon... Neuvoskuntatalon katupuomin luona on
muskettisoturien vartiopaikka, ja tarvitsemani yhden hevosen asemesta
saisin sieltä kymmenenkin."

Tämän luontaisen ripeästi tekemänsä päätöksen johdosta d'Artagnan
laskeusi nopeasti ylänteeltä, saapui vahtiasemalle, valitsi sieltä
parhaan juoksijan ja lasketti kymmenessä minuutissa palatsiin.

Palais-Royalin kello löi viisi, kun d'Artagnan kysyi kuningasta. Hänen
majesteettinsa oli mennyt levolle tavalliseen aikaansa, työskenneltyään
herra Colbertin kanssa, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän vielä
nukkui.

-- Kas, -- tuumi kapteeni, -- tyttö puhui minulle totta; kuningas ei
tiedä mitään. Jos hän aavistaisi vähääkään siitä, mitä on tapahtunut,
olisi koko palatsi tällä hetkellä mullisteltuna ylösalaisin.



166.

Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista
keskiyöhön.


Lähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaan
Colbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivän
juhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessä
Hollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto.

Ludvig XIV:llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan.
Suhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran
vilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä
välittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän
kuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa.
Valtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän
valtiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea
ratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi
kuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää
päätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen
vastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan
toisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui
siihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän
hallitsijansa sattuivat tarvitsemaan.

Ludvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan
häntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka
hänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä
työhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen,
hillittyään luontoansa jo niin kauan.

Kuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja
arvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla.

Kun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna
lausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet
ei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen.

"Herra Fouquet", virkkoi hän, "tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen
selkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen
kirjeenvaihdon."

Tottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas
sivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään
sanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään
lausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin
ensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta
mielessä. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä?" kysäisi hän.

"Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten
ansioittensa ohella vikansa."

"Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert...?"

"Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on", rohkaistui Colbert, joka
osasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua,
niinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien
hentoisten sulkien avulla.

Kuningas hymyili.

"Mikä vajavuus ilmenee siis herra Fouquetissa?" kysyi hän.

"Aina se sama, sire; hänen sanotaan jälleen rakastuneen."

"Ja kehen?"

"Enpä juuri tiedä, sire; minä en paljon puutu niin sanottuihin
lempijuttuihin."

"Mutta kaiketi tiedätte jotakin, koska jo tuon verran puhutte asiasta?"

"Olen kuullut mainittavan..."

"Mitä?"

"Erään nimen."

"Minkä nimen?"

"En satu enää muistamaan."

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi."

"Juttu lienee koskenut jotakuta Madamen hovineitoa."

Kuningas säpsähti.

"Te tiedätte siitä enemmän kuin haluatte ilmoittaa, herra Colbert",
jupisi hän.

"Oo, sire, vakuutan, etten tiedä."

"Mutta tunnetaanhan ne toki, Madamen hovineidot, ja johtamalla
mieleenne heidän nimensä tapaisitte ehkä sen, jota etsitte."

"En, sire."

"Yrittäkää."

"Se olisi hyödytöntä, sire. Kun on kysymys sellaisten naisten nimistä,
joiden kunniasta puhutaan, on muistini vaskinen kirstu, jonka avaimen
olen hukannut."

Kuninkaan mieli sumeni ja otsa pilvistyi. Mutta tahtoen näyttää
voivansa hallita itseänsä hän virkkoi sitten päätänsä pudistaen:

"Päättäkäämme siitä Hollannin selkkauksesta."

"Siis ensiksikin, sire, mihin aikaan teidän majesteettinne haluaa ottaa
lähettiläät vastaan?"

"Aikaisin aamulla."

"Kello yhdeltätoista?"

"Se on liian myöhään... Kello yhdeksältä."

"Se on kovin varhaista."

"Ystäviin nähden sillä ei ole väliä; niiden parissa voi menetellä
vapaasti, -- ja mitä taasen vihollisiin tulee, niin on hyväkin, jos he
siitä saavat nyrpeyden aihetta. Tunnustain, etten olisi pahoillani, jos
pääsisin eroon noista suolinnuista, joiden rääkyminen jo kyllästyttää."

"Kaikki tapahtuu kuten teidän majesteettinne tahtoo. Siis kello
yhdeksältä... Minä annan senmukaiset määräykset. Juhlallinen
vastaanottoko?"

"Ei. Tahdon rauhallisella haastelulla selvittää heille kantaani, mutta
asiat saavat helposti katkeraa sävyä, jos on paljon ihmisiä saapuvilla.
Samalla kuitenkin tahdon päästä heistä täyteen selvyyteen, jotta
jupakkaa ei tarvitse uudestaan käsitellä alusta."

"Teidän majesteettinne suvaitkoon vain mainita henkilöt, jotka ovat
vastaanotossa saapuvilla."

"Minä teen heistä luettelon... Puhukaamme noista lähettiläistä. Mitä he
tahtovat?"

"Liitossa Espanjan kanssa he eivät voita mitään; liitossa Ranskan
kanssa he menettävät paljon."

"Kuinka niin?"

"Liitossa Espanjan kanssa heitä saartaisivat ja suojelisivat
liittolaisensa alueet; he eivät voisi puraista niistä palasta, vaikka
mieli tekisi. Antwerpenistä Rotterdamiin on Schelden ja Maasin kautta
vain askel. Jos he tahtovat haukata espanjalaista kakkua, niin te,
sire, voitte Espanjan kuninkaan vävynä saapua kahdessa päivässä
Brysseliin ratsujoukkoinenne. On siis kylliksi riitaannuttava teidän
kanssanne ja saatava teidät kylliksi epäilemään Espanjaa, jotta te ette
sekaantuisi heidän asioihinsa."

"Eikö silloin ole paljon yksinkertaisempaa", vastasi kuningas, "tehdä
minun kanssani luja liitto, josta minä hyötyisin jotakin, samalla kun
se heille olisi kaikessa edullinen?"

"Ei niinkään, sillä he saattaisivat joutua teidän rajanaapureiksenne,
ja teidän majesteettinne ei ole mukava vieruskumppani. Nuorena,
kiihkeänä, sotaisena voi Ranskan kuningas antaa ankaria iskuja
Hollannille, olletikin jos hän lähenee sitä."

"Minä ymmärrän täydellisesti, herra Colbert, ja te selitätte hyvin;
mutta lopputulos, jos suvaitsette? Mitä nuo lähettiläät minulle
sanonevat?"

"He selittävät teidän majesteetillenne kiihkeästi haluavansa liittoa
kanssanne, mutta siinä he valehtelevat. He sanovat espanjalaisille,
että näiden kolmen valtakunnan on liityttävä Englannin kasvavaa mahtia
vastustamaan, ja sekin on vain juonta. Sillä teidän majesteettinne
luonnollinen liittolainen on nykyään Englanti, jonka laivasto voi
korvata teidän puutteenne siinä suhteessa. Vain Englanti kykenee
horjuttamaan hollantilaisten valtaa Intiassa. Englanti on lisäksi
monarkistinen maa, missä teidän majesteetillanne on sukulaissiteitä."

"Hyvä, mutta mitä te vastaisitte?"

"Minä vastaisin, sire, erittäin hillitysti, että Hollanti ei ole täysin
taipuvainen Ranskan kuninkaan puoleen, että hollantilaisten keskuudessa
tapaa sellaisia yleishengen oireita, jotka ovat teidän majesteetillenne
uhkaavia, ja että on lyöty eräällä häpäisevällä kirjoituksella
varustettuja mitaleja."

"Minuako häpäiseviä?" huudahti nuori kuningas kiihtyneenä.

"Oh, ei, sire, ei toki, -- 'häpäiseviä' ei ole oikea sana. Tarkoitin
määrättömän imartelevia alankomaalaisille."

"Pyh, eikö muuta?" huoahti kuningas. "Mitäpä alankomaalaisten ylpeys
minua liikuttaa!"

"Teidän majesteettinne on tuhatkertaisesti oikeassa. Kuitenkaan ei ole
koskaan huonoa valtioviisautta, -- kuningas tietää sen paremmin kuin
minä, -- olla kohtuutonkin myönnytyksen saavuttamiseksi. Jos teidän
majesteettinne herkkätuntoisesti valittaa alankomaalaisten menettelyä,
näytätte heidän silmissään paljon mahtavammalta."

"Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?" kysyi Ludvig; "sillä jos niistä
puhun, täytyy minun tietää mitä sanon."

"_Ma foi_, sire, en oikein tiedä... joku pöyhkeilevä otsikkolauselma...
Siinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä."

"Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat."

"Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen
koskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä."

"En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän
sepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra
Colbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä."

"Sire!"

"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville."

"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa."

"Se on totta."

Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa.
Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja
rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin
taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat
kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin
hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi
miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta
kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta,
punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin
valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:

"Leskikuningatar... kuningatar... Madame... rouva de Motteville...
kreivitär de Châtillon... rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur...
herra prinssi...[9] herra de Grammont... herra de Manicamp... herra de
Saint-Aignan... ja palvelusvuorolla olevat upseerit."

"Entä ministerit?" kysäisi Colbert.

"Ministerit tietysti sihteereinensä."

"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän
majesteettinne asunnossa huomenna."

"Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi
samassa kaksitoista.

Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja
kärsimyksistä.

Kuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi.
Kuningatar oli jo tunnin ajan odotellut.

Ludvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti
rohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin
kuin politiikassakin.



167.

Lähettiläät.


D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä
kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset
henkilöt, -- hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien
kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra.
Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen
mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten
d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä
päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt
kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta
hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli
ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä
tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin
Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet,
odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä
kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa
murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti
vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.

Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi
lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi
puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon
keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi
eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.

Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin
oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi
oven. D'Artagnan oli paikallaan.

Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut
vielä täysissä pukimissaan.

"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän.

De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti
kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki
läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen
ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen
tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin
arvannut, mihin tämä oli menossa.

Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei
d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan
siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli
joku tekemänsä vääryys korjattavana.

De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan
vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi,
että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa
vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.

D'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi
voinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä
nuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat
pihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään,
ei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen
muskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa
tilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja.
suuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi.

Astuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään
ja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui
Montalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli
yhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen
majesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen
osan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei
ollut rohjennut udella.

"Mutta", kysyi kuningas, "mihin luulette hänen menneen?"

"Sire", vastasi Montalais, "Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein
olen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän
puutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin."

Se tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas,
mennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana
ja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi
puutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan
hengästyksissään.

D'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta
mitään näkevinänsä.

"Kas, kas", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä,
"hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän
osoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin
asiassa."

Neljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään
kaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että
kuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli
kintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla
äänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin
vastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin
juuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden
taipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa.

"Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?" kysyi häneltä de Saint-Aignan.

Yhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta
puhuttavan ja vastasi:

"Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin."

Ja hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi
d'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen
nähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti,
että hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä
päällä.

Kello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti
aamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä
kello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja
söi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti
tarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia
vastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua
tiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan,
herkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt
kaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi
työhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle
ensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti,
ilmestyivät kuningatar ja Madame.

Lähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa.
Kuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle
myöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon
tärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja
tulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de
Saint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi.

Kuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten,
neuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki
hän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään
sanottavansa.

Silloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehui
Espanjan liiton tuottamia etuja.

Kuningas keskeytti hänet lausumalla:

"Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla
varsin edullista Espanjalle."

Nämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai
lähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan,
nämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja
kansallisylpeyttään.

Hollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan
osoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan.

Kuningas keskeytti hänetkin.

"Monsieur", virkkoi hän, "on omituista, että te tulette esittämään
valituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän
minäkään valita."

"Teilläkö, sire, syytä valitukseen", kysyi hollantilainen, "ja mistä
pahasta?"

Kuningas hymyili katkerasti.

"Moititteko minua, monsieur", sanoi hän, "ehkä ennakkoluuloisuudesta
hallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia
herjaajia?"

"Sire!..."

"Sanon teille", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon
enemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, "sanon teille, että Hollanti
tarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin
kaikille herjaajilleni."

"Oi, sire!..."

"Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat
kotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja
mahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos
minulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja
painattajain nimet."

"Sire", vastasi lähettiläs, "herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ.
Onko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän
majesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden
nälkäisten houkkioiden sepustuksista?"

"Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun
Amsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko
sekin muutamien retkujen hullutusta?"

"Mitaleja?" sopersi lähettiläs.

"Mitaleja, niin", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin.

"Olisi tarpeellista", yritti hollantilainen, "että teidän
majesteettinne voisi olla ihan varma..."

Kuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan
pysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta.

Silloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen
kuninkaan käteen.

"Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali", sanoi hän.

Kuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka
siitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet
yläilmoissa, -- silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia
esittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon.
Rahaan oli kehäkirjoitukseksi piirretty _In conspectu meo stetit sol_.

"Minun edessäni pysähtyi aurinko!" käänsi kuningas raivostuneena. "Haa,
ette kai enää kiellä?"

"Ja aurinko on tuo", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa
seinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle
levitti ylvästä tunnuslausettaan: _Nec pluribus impar_.[10]

Ludvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset
yhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen
vimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät
puhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta.

Colbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti
puolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään
merkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä
kannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan,
ja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen
kansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden.

Kuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei
kasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä
kohautti olkapäitään.

Tuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn
suuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus
johtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin
lähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä.

Hänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut
kuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten
hajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan
lähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi
äänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi:

"Oletteko kuullut uutista, kreivi?"

"Mitä uutista?" vastasi de Saint-Aignan.

"No, la Vallièrestä."

Kuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti.

"Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyi de Saint-Aignan äänellä,
jonka sävyn voi helposti kuvitella.

"Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!" ilmoitti d'Artagnan.

"Luostariin?" huudahti de Saint-Aignan.

"Luostariin?" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän
hovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä.

"Mihin luostariin?" kysyi de Saint-Aignan.

"Chaillotin karmeliittinunnain."

"Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?"

"Häneltä itseltään."

"Oletteko hänet nähnyt?"

"Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo."

Kuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi.

"Mutta miksi tämä pako?" tiedusti de Saint-Aignan.

"Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista", vastasi
d'Artagnan.

Tuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen.

"Riittää, monsieur, riittää!" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi
sitten kapteenia.

"Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?" kysyi hän.

"Herra d'Artagnan", vastasi suosikki.

"Ja onko tuo puheenne totta?" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin.

"Totisen totta."

Kuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni.

"Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

"En tiedä enempää, sire."

"Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista."

"Niin, sire."

"Ja onko sekin totta?"

"Tiedustelkaa, sire."

"Ja kenen toimesta?"

"Oh", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi
todistajana siinä seikassa.

Kuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset
ja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai
ainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti
Madamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui
takaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi
taaksepäin.

"Messieurs", virkkoi kuningas, "audienssi on päättynyt. Minä annan
kohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja
Hollannille."

Ja majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät.

"Olkaa varuillanne, poikani", sanoi närkästynyt leskikuningatar, "olkaa
varuillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne."

"Ah, madame", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, "ellen
hallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin
niitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan,
tulkaa."

Ja hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa.

Kuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki.

"Sire", virkkoi d'Artagnan, "teidän majesteettinne erehtyy tiestä."

"Ei, menen talliin."

"Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne
matkalle."

Kuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys
lupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut
toivoa.



168.

Chaillot.


Manicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja
d'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta
kunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille,
jotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä
kertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu.
Kuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne
samaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika.

Koko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse
valinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien
rakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät.
Kymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä
Chaillotiin.

Kuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän
tämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa
Ludvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti
ohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja
työnnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp,
Malicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi
isäntäänsä.

Ensimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota
juuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen
ristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla
paadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan
ahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän
oli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa
lepäsi.

Nähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja
päästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo.

Kuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri,
D'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka
kalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan
syliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita.

D'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret
riensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta,
nähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar
saapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot
naiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta,
jota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän
sävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään
hän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa,
mutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin
kuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi
sulkea ovet.

Oli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja
toivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä,
mutta silloin la Vallière tuli tajulleen.

Ensimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa
kumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä
pääsi tuskallinen huokaus.

Ludvig katseli häntä kiihkeästi.

Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi
nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.

"Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?"

"Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon
teille."

Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.

"Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä,
älkää pidättäkö minua."

"Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en
koskaan!"

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he
alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio."

D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.

"Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää
turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani;
älkää hukatko kaikkeanne -- kunniaanne pelkän oikun tähden."

"Oikun?" huudahti kuningas.

"Oi", virkkoi la Vallière, "nyt, sire, näen selvästi sydämeenne."

"Tekö, Louise?"

"Ah niin, minä!"

"Selittäkää."

"Käsittämätön, järjetön hurmaus voi teistä hetkellisesti tuntua
riittävältä puolustukselta; mutta teillä on velvollisuuksia, jotka
eivät salli teidän rakastaa tällaista tyttöraukkaa. Unohtakaa minut."

"Minäkö unohtaisin teidät?"

"Se on jo tehty."

"Mieluummin kuolisin!"

"Sire, te ette saata rakastaa sitä, jonka olette sallinut kuluttaa
tämän yön niin julmasti."

"Mitä sanottekaan? Selittäkää toki, mitä tarkoitatte."

"Sanokaa, ettekö eilen aamulla pyytänyt minua rakastamaan teitä? Mitä
lupasitte minulle vastavuoroon? Lupasitte, että suuttuessanne minuun
ette koskaan sallisi puoliyön teitä yllättää ennen kuin olisitte
tarjonnut sovintoa."

"Oi, suokaa minulle anteeksi, suokaa anteeksi, Louise! Minä olin
mustasukkaisuudesta mielipuolena."

"Sire, mustasukkaisuus on häijy ajatus, joka katkaistuna versoo
uudestaan kuin rikkaruoho. Taaskin te joskus tulisitte luulevaiseksi ja
surmaisitte minut kokonaan. Armahtakaa minua ja antakaa minun kuolla."

"Vielä tuollainen sana, mademoiselle, niin näette minun heittävän
henkeni jalkojenne juureen."

"Ei, ei, sire, minä tiedän paremmin, minkä arvoinen olen. Uskokaa
sanani, niin ette syöksy turmioon kaikkien halveksiman poloisen
tähden."

"Oi, nimittäkääpä minulle ne, joita te syytätte, nimittäkää ne!"

"Minulla ei ole tehtävänä valituksia ketään vastaan, sire; minä syytän
vain itseäni. Jääkää hyvästi, sire! Te antaudutte vaaraan,
puhutellessanne minua näin."

"Varokaa te, Louise; puhuessanne minulle näin te saatatte minut
epätoivoon, -- ajatelkaa paremmin!"

"Oi, sire, sire! Jättäkää minut Jumalan haltuun, rukoilen sitä teiltä!"

"Minä tempaan teidät Jumalaltakin!"

"Mutta ennen sitä", huudahti ahdistettu lapsonen, "temmatkaa minut
niiden julmien vihollisten käsistä, jotka vainoavat henkeäni ja
kunniaani. Jos teillä on kylliksi voimaa rakastaa, olkaa siis kylliksi
voimakas minua puolustamaan. Mutta ei sitä, jota sanotte rakastavanne,
herjataan, ivataan, hänet on karkoitettu."

Ja viaton lapsonen, jota suru pakotti syytöksiin, väänteli nyyhkyttäen
käsiään.

"Teidät on karkoitettu!" huudahti kuningas. "Nyt kuulen tuon sanan jo
toistamiseen."

"Häpeällisesti, sire. Te näette hyvin, että minulla ei enää ole muuta
suojelijaa kuin Jumala, muuta lohdutusta kuin rukous, muuta turvaa kuin
luostari."

"Te saatte minun palatsini, saatte hovini. Oh, älkää enää pelätkö
mitään, Louise. Ne miehet tai pikemminkin naiset, jotka teidät eilen
häätivät, vapisevat huomenna edessänne. Mitä voin sanonkaan? Jo tänä
aamuna olen jyrissyt, uhannut. Voin päästää valloilleen ukkosen, jota
vielä pidätän. Louise, teidän puolestanne kostetaan kovasti.
Verikyynelillä he maksavat teidän kyyneleenne. Mainitkaa minulle vain
vihollisenne."

"En koskaan, en koskaan!"

"Miten sitten tahtoisitte minun iskevän?"

"Sire, ne, joita olisi iskettävä, kimmahduttaisivat kätenne takaisin."

"Oh, te ette minua laisinkaan tunne!" huudahti Ludvig, tuskastuneena.
"Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin
sukuni, -- niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos
käsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka
on asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan."

Ja näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen
väliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla.

La Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren,
kaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska
se ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut
murheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin
ja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään.

"Sire", rukoili hän, "vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän
turvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni
tyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka
edessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä
kerran, jättäkää minut Jumalan haltuun."

"Sanokaa sitten suoraan", huudahti Ludvig, "että te että koskaan ole
minua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee
ylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että
Ranskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi
luoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut
viimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa,
vaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa
päätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat;
hän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme."

Louise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat
veren tulena kiertämään hänen suonissaan.

"Mutta ettekö sitten ole kuullut?" sanoi hän.

"Mitä?"

"Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu,
halveksittava?"

"Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun
naisen."

"Todistakaa minulle, että te ette ole lakannut minua rakastamasta."

"Millä tavalla?"

"Paetkaa minua."

"Minä todistan sen teille olemalla teitä jättämättä."

"Mutta luuletteko siis, että sen sallisin, sire? Luuletteko, että
antaisin teidän julistaa sodan koko perhettänne vastaan? Luuletteko,
että antaisin teidän hyljätä äitinne, vaimonne ja kälynne?"

"Ah, vihdoinkin olette heidät nimennyt! He siis ovat tämän pahan
tehneet? Kaikkivaltiaan Jumalan kautta, minä rankaisen heitä!"

"Ja senpä vuoksi tulevaisuus minua peloittaakin, senvuoksi kieltäydyn
kaikesta, senvuoksi tahdon, että te ette kostaisi puolestani. Kyllin
kyyneleitä, hyvä Jumala, kyllin murhetta, kyllin voivotuksia jo nytkin!
Oi, koskaan en tahdo aiheuttaa valituksia, murhetta tai kyyneliä
kellekään. Olen liiaksi vaikeroinut, liiaksi itkenyt, liiaksi
kärsinyt!"

"Ja minun kyyneleitäni, minun murhettani, minun vaikerruksiani, --
ettekö niitä pidä minään?"

"Älkää taivaan nimessä, sire, puhuko minulle noin! Älkää taivaan
nimessä puhuko noin! Minä tarvitsen kaiken rohkeuteni uhrini
täyttämiseen."

"Louise, Louise, minä rukoilen sinua! Käske, määrää, kosta puolestani
tai anna anteeksi; mutta älä jätä minua!"

"Ah, on välttämätöntä, että me eroamme, sire!"

"Mutta sinä et siis ollenkaan rakasta minua?"

"Oi, Jumala tietää sen!"

"Valhetta, valhetta!"

"Oi, ellen teitä rakastaisi, sire, niin antaisin teidän menetellä
tahtonne mukaan, antaisin kostaa puolestani! Hyvitykseksi minulle
tehdystä loukkauksesta ottaisin vastaan tarjoamanne voitonriemun, joka
olisi niin suloista ylpeydelle. Nyt sitävastoin, näette, en halua edes
rakkautenne tuottamaa ihanaa korvausta. Ja kuitenkin on teidän
rakkautenne minun elämäni, sillä tahdoinhan kuolla, kun luulin, että te
ette minua enää rakastanut."

"Ah niin, niin, minä tiedän sen nyt, minä tunnen sen tällä hetkellä.
Sinä olet pyhin, kunnioitettavin kaikista naisista. Kukaan ei ansaitse
yhtä hyvin kuin sinä sekä minun rakkauttani ja kunnioitustani että
kaikkienkin kiintymystä ja arvonantoa; eikä kukaan joudukaan saamaan
niin suurta rakkautta osakseen kuin sinä, Louise, -- kellään ei ole
niin suutta valtaa minuun nähden kuin sinulla! Niin, minä vannon
sinulle, että tällä hetkellä murskaisin maailman kuin lasipallon, jos
se olisi tielläni. Sinä vaadit minua tyyntymään, antamaan anteeksi?
Tapahtukoon niin, minä rauhoitun. Sinä tahdot hallita lempeydellä?
Hyvä, minä olen lempeä ja säyseä. Säädä vain, miten minun on
käyttäydyttävä, ja minä tottelen."

"Ah, hyvä Jumala! Mikä olen minä, tyttörukka, sanellakseni tavuakaan
teidänlaisenne kuninkaan ohjeeksi?"

"Sinä olet minun elämäni ja sieluni! Eikö sielu hallitse ruumista?"

"Oi, te siis rakastatte minua, kallis hallitsijani?"

"Langeten molemmille polvilleni, kädet ristissä, kaikella voimallani,
mitä Jumala on minulle suonut. Minä rakastan sinua kylliksi,
uhratakseni elämäni hymyhuulin, kun vain virkat sanasen!"

"Te rakastatte minua?"

"Ah niin!"

"Silloin ei minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa...
Kätenne, sire, ja sanokaamme jäähyväiset! Olen saanut tässä elämässä
kaiken onnen, mitä voi osakseni tulla."

"Oi, ei, sinun elämäsi onni vasta alkaa ja ainiaaksi. Sinulle
tulevaisuuteni, sinulle kaikkeni! Ei enää näitä eron ajatuksia, ei enää
synkkää epätoivoa. Rakkaus on meidän jumalamme, se on sydäntemme
kaipuu. Sinä elät minulle, kuten minä elän sinulle."

Ja vaipuen tytön eteen kuningas suuteli hänen polviaan sanomattoman
riemun ja kiitollisuuden huumeessa.

"Oi, sire, sire, tämä kaikki on unta!"

"Miksi unta?"

"Siksi että minä en voi palata hoviin, ja miten taasen saattaisin
pakolaisena nähdä teitä jälleen? Eikö ole parempi ottaa nunnanhuntu ja
haudata luostariin holveihin teidän rakkaudellanne balsamoituina
sydämenne viime sykähdykset ja viimeinen tunnustuksenne?"

"Sinäkö pakosalla?" huudahti Ludvig XIV. "Kuka pidättää, kun minä
kutsun takaisin?"

"Oi, sire, jokin, mikä on meitä voimakkaampi: maailma ja ihmisten
mielipide. Ajatelkaa sitä; te ette voi rakastaa karkoitettua naista.
Hän, jonka äitinne on tahrannut epäluulolla, hän, johon kälynne on
rangaistuksellaan painanut polttomerkin, hän on arvoton teille."

"Hänkö arvoton, joka kuuluu minulle?"

"Niin, siinäpä se juuri onkin, sire: siitä hetkestä, kun
rakastajattarenne kuuluu teille, on hän arvoton."

"Ah, oletpa oikeassa, Louise, ja sinä olet perin herkkätuntoinen. No
hyvä, sinua ei ole karkoitettu."

"Oi, te ette ole kuullut Madamea, sen hyvin huomaa."

"Minä vetoan äitiini."

"Oi, te ette ole nähnyt äitiänne!"

"Hänkin? Louise-parka! Kaikki olivat siis sinua vastaan?"

"Niin, niin, Louise-parka, joka jo taipui myrskyn käsissä, kun te
tulitte, kun te lopullisesti hänet mursitte."

"Oi, anteeksi."

"Te ette siis taivuta toista enempää kuin toistakaan; uskokaa minua,
onnettomuus on korjaamaton, sillä minä en koskaan sallisi teidän
käyttää voimaanne ja valtaanne."

"Hyvä on, Louise: osoittaakseni sinulle, kuinka suuresti sinua
rakastan, teenkin sen, että menen Madamen puheille."

"Tekö?"

"Minä panen hänet peruuttamaan tuomionsa; minä pakotan."

"Pakotatte? Oh, ei, ei!"

"Se on totta; minä suostutan hänet."

Louise pudisti päätänsä.

"Minä rukoilen häntä, jos on tarvis", sanoi Ludvig. "Uskotko sen
jälkeen rakkauteeni?"

Louise kohotti päätänsä.

"Älkää koskaan nöyrtykö minun tähteni! Antakaa minun mieluummin
kuolla."

Ludvig mietti. Hänen piirteensä synkistyivät.

"Tahdon rakastaa yhtä paljon kuin sinä rakastat", virkkoi hän; "tahdon
kärsiä yhtä paljon kuin sinä olet kärsinyt. Olkoon se sovituksenani
sinun silmissäsi. Kas niin, jättäkäämme nämä joutavat pikkumaisuudet;
olkaamme surumme suuruiset, olkaamme yhtä voimakkaat kuin rakkautemme!"

Näin sanoessaan hän kietaisi tytön syleilyynsä molemmilla
käsivarsillaan.

"Ainoa omaisuuteni, elämäni, tule mukanani", rukoili hän.

Tyttö teki viimeisen ponnistuksen, johon hän ei enää keskittänyt
kaikkea tahtoaan, sillä hänen tahtonsa oli jo voitettu, mutta silti
kaiken voimansa.

"Ei", vastusteli hän heikosti, "ei, ei! Minä kuolisin häpeästä!"

"Etpä, vaan sinä palaat kuningattarena. Kukaan ei tiedä lähdöstäsi...
Vain d'Artagnan..."

"Onko siis hänkin minut pettänyt?"

"Miten niin?"

"Hän oli vannonut..."

"Minä olin vannonut, etten sanoisi mitään kuninkaalle", virkkoi
d'Artagnan pistäen siromuotoisen päänsä oven raosta, "ja sanani pidin.
Minä puhuin herra de Saint-Aignanille. Ei suinkaan ole minun syyni, jos
kuningas sattui kuulemaan vai kuinka, sire?"

"Se on totta, antakaa hänelle anteeksi", sanoi kuningas.

La Vallière hymyili ja ojensi muskettisoturille hennon valkoisen
kätensä.

"Herra d'Artagnan", sanoi kuningas ihastuneena, "lähettäkää noutamaan
neidille vaunut."

"Sire", vastasi kapteeni, "vaunut odottavat."

"Hei, siinäpä on oikea palvelijan esikuva!" huudahti kuningas.

"Onpa sinulta mennyt aikaa sen huomaamiseen", jupisi d'Artagnan
itsekseen, kuitenkin hyvillään kiitoksesta.

La Vallière oli voitettu; hiukan vielä epäröityään salli raukeudesta
horjuva tyttö kuninkaallisen rakastajansa viedä hänet mukanaan. Mutta
vastaanottohuoneen kynnyksellä hän riistäysi kuninkaan käsivarsilta,
palaten kivisen ristiinnaulitunkuvan luo, jota hän suuteli lausuen:

"Jumalani, sinä olet minut vetänyt luoksesi! Jumalani, olet minut
jälleen työntänyt takaisin! Mutta sinun armosi on ääretön! Kun palaan,
unohda, että olen täältä poistunut, sillä kun minä jälleen tulen
luoksesi, tulen ainiaaksi."

Kuninkaalta pääsi nyyhkytys, d'Artagnan kuivasi kyyneleen. Ludvig vei
nuoren naisen pois, nosti hänet vaunuihin ja sijoitti d'Artagnanin
hänen viereensä.

Itse nousi hän ratsulleen ja karautti Palais-Royalia kohti, jonne
tultuaan hän ilmoitutti Madamelle, että tämän piti päästää hänet
hetkiseksi puheilleen.



169

Kuningas taivuttaa Madamen.


Siitä tavasta, jolla kuningas oli jättänyt lähettiläät, olisivat
vähimminkin tarkkanäköiset aavistaneet sotaa.

Lähettiläät itse, jotka eivät paljon tienneet hovin sisäisestä
elämästä, olivat ottaneet omaan lukuunsa tuon kuuluisan lauseen: "Ellen
hallitse itseäni, hallitsen ainakin niitä, jotka minua häpäisevät."
Ranskan ja Hollannin kohtaloiden onneksi oli Colbert seurannut heitä
antaakseen muutamia selityksiä. Mutta kuningattaret ja Madame, hyvin
tuntien, mitä heidän huonekunnissaan tapahtui, olivat nuo sanat
kuultuaan poistuneet hyvin peloissaan ja karvain mielin, varsinkin
Madame tunsi, että kuninkaan viha kohdistui erityisesti häneen, mutta
rohkeana ja liiankin korskeana oli hän leskikuningattaresta tukea
tavoittamatta vetäytynyt kotiinsa, elleipä ilman levottomuutta, niin
ainakin aikomatta välttää taistelua. Tuon tuostakin Itävallan Anna
lähetti tiedustamaan, oliko kuningas palannut. Linnassa syntynyt
hiljaisuus ja Louisen häviäminen tiesi moninaista onnettomuutta, kun
tunnettiin kuninkaan ylpeä ja närkäs luonne. Mutta pitäen ryhtinsä
kaikista kuiskituista huhuista huolimatta Madame sulkeutui
huoneisiinsa, kutsui Montalaisin luokseen ja alkoi mahdollisimman
tyynellä äänellä kuulustaa tytön käsitystä tapahtumasta, Kaunopuheisen
hovineidon juuri lopettaessa esityksensä kaikenlaisin varoittelevin
sanankääntein ja kehoittaessa Madamea suvaitsevaisuuteen, jotta samaa
sävyä osoitettaisiin tarpeen tullen hänellekin, saapui herra Malicorne
ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa prinsessan puheille.

Montalaisin arvoisan ystävän kasvot kuvastivat äärimmäistä jännitystä;
oli ilmeistä, että kuninkaan pyytämästä puhelusta koituisi
mielenkiintoisimpia lukuja siihen kuninkaitten ja ihmisten sydänten
kuvaukseen.

Madame jonkun verran hämmentyi lankonsa tulosta; hän ei ollut odottanut
Ludvigin toimivan näin pian eikä varsinkaan ollut ottanut lukuun, että
hän ryhtyisi asiaan aivan suoranaisesti. Naiset, jotka niin nokkelasti
käyvät epäsuoraa sotaa, ovat aina paljon taitamattomampia ja heikompia,
kun on avoin taisteluhaaste vastaanotettava. Madame, sanoimme, ei
kuitenkaan ollut niitä, jotka peräytyvät; hänellä oli päin vastainen
vika tai ansio: hän oli uhkarohkea. Malicornen tuoma viesti vaikuttikin
häneen sotatorven lailla, joka ilmoittaa vihollisuudet alkaviksi. Hän
otti ylpeästi ylös haastehansikkaan.

Parin minuutin kuluttua kuningas nousi portaita. Punakkana
ratsastuksestaan, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä hän esittäysi
ilmeiseksi vastakohdaksi hienosti ja huolellisesti puetulle Madamelle,
joka kalpeni ihomaalinsa alla. Ludvig istuutui ilman esipuheita.
Montalais läksi huoneesta. Madame asettui istumaan vastapäätä
kuningasta.

"Sisareni", virkkoi Ludvig, "tietänette, että neiti de la Vallière on
poistunut asunnostaan tänä aamuna ja että hän murheessaan ja
epätoivossaan on paennut luostarin turviin."

Nämä sanat lausuessaan oli kuninkaan ääni tavattoman liikuttunut.

"Vasta teidän majesteettinne ilmoittaa sen minulle", kierteli Madame.

"Olisin luullut teidän saaneen sen tietää tänä aamuna lähettiläiden
vastaanoton aikana", sanoi kuningas.

"Teidän liikutuksestanne, sire, kyllä arvasin, että jotakin erityistä
oli tapahtunut, mutta minä en ollut asiasta tarkemmin selvillä."

Avomielinen kuningas kävi asiaansa suoraan.

"Sisareni", sanoi hän, "miksi lähetitte pois neiti de la Vallièren?"

"Koska hänen palveluksensa ei miellyttänyt minua", vastasi Madame
kuivasti.

Kuningas karahti purppuranpunaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät
salamoita, joiden hehku uhkasi lannistaa Madamenkin rohkeuden. Hän
hillitsi itsensä kuitenkin ja lausui:

"Teidänlaisellanne hyvällä naisella, sisareni, täytyi olla peräti
vakava syy karkoitukseen, joka ei häpäise ainoastaan nuorta tyttöä,
vaan tämän tytön koko perhettä. Tiedätte, että koko kaupunki avoimin
silmin tarkkailee hovin naisten käytöstä. Lähettää pois hovineito on
samaa kuin syyttää häntä rikoksesta tai ainakin hairahduksesta. Mikä
siis on se rikos, mikä on se hairahdus, johon neiti de la Vallière on
tehnyt itsensä vikapääksi?"

"Koska te asetutte neiti de la Vallièren suojelijaksi", vastasi Madame
kylmäkiskoisesti, "tahdon antaa teille selityksen jollaista en olisi
velvollinen kellekään esittämään."

"Ettekö kuninkaallekaan?" huudahti Ludvig äkäisesti liikahtaen.

"Te olette puhutellut minua sisareksi", virkkoi Madame, "ja minä olen
kotonani."

"Se ei muuta asiaa", sanoi nuori hallitsija häpeissään
kiihtymyksestänsä. "Te ette voi väittää, Madame, eikä kukaan
valtakunnassani voi väittää olevansa oikeutettu kieltäytymään antamasta
selityksiä minulle."

"Kun puhutte tuossa äänilajissa", vastasi Madame synkkänä
suuttumuksesta, "ei minulle jää muuta tehtävää kuin kumartaa teidän
majesteettinne edessä ja vaieta."

"Ei, puhukaamme asia selväksi."

"Neiti de la Vallièrelle suomanne suojelus pakottaa minut esiintymään
kunnioittavasti."

"Älkäämme haastako kaksimielisesti, sanon minä. Te tiedätte hyvin, että
Ranskan aateliston päämiehenä olen kaikille vastuunalainen perheiden
kunniasta. Te karkoitatte neiti de la Vallièren tai kenet muun
tahansa..."

Madame kohautti olkapäitänsä.

"Tai kenet muun tahansa, sanon", jatkoi kuningas, "ja kun tällä
menettelyllänne häpäisette asianomaista, vaadin minä selitystä,
vahvistaakseni tai peruuttaakseni tuomion."

"Peruuttaaksenne minun tuomioni?" huudahti Madame ylpeästi. "Mitä! Kun
minä ajan jonkun seuranaisen luotani, te käskisitte minun ottaa hänet
takaisin?"

Kuningas oli vaiti.

"Se ei enää olisi vallan väärinkäyttöä; se olisi säädytöntä."

"Madame!"

"Oh, naisena minä nousisin sellaista aivan arvotonta menettelyä
vastaan. Muutoin en enää olisi prinsessa, jota veren siteet yhdistävät
teihin, en olisi enää kuninkaan tytär. Olisin olennoista kurjin, olisin
halvempi kuin eroitettu palvelijatar."

Kuningas ponnahti raivosta.

"Teidän povessanne ei syki sydän", huudahti hän. "Jos te käyttäydytte
siten minua kohtaan, sallikaa minun käyttää samaa ankaruutta."

Harhaan ammuttu luoti voi toisinaan ratkaista taistelun. Nämä sanat,
joita kuningas ei ollut erityisesti harkinnut, sattuivat Madameen,
saaden hänet hetkeksi horjumaan. Hänellä oli syytä pelätä jonakuna
päivänä kohtaavansa kostotoimia.

"No niin, sire", virkkoi hän, "selittäkää tarkoituksenne."

"Minä kysyn teiltä, Madame, miten neiti de la Vallière on teitä vastaan
rikkonut?"

"Hän on viekkain salajuonien sommittelija, mitä tunnen. Hän on
kiihoittanut kaksi ystävystä kaksintaisteluun, hän on aiheuttanut
itsestään niin häpeällisiä juoruja, että kaikki hovissa rypistävät
kulmiaan, kun vain kuulevat hänen nimeäänkin mainittavan."

"Hänkö, hänkö?" äännähti kuningas.

"Viehkeän ja tekopyhän kuoren alle", jatkoi Madame, "kätkee hän mitä
kavalimman ja mustimman sielun."

"Hänkö?"

"Te saatatte siitä erehtyä, sire. Mutta minä tunnen hänet. Hän kykenee
ärsyttämään sotaan parhaat sukulaiset ja hellimmät ystävät. Näettehän,
miten hän jo kylvää eripuraisuutta meidän välillemme."

"Minä vakuutan teille..." yritti kuningas.

"Sire, ottakaa huomioon, että me elimme hyvässä yhteisymmärryksessä,
mutta kielittelyllään ja viekkailla valituksillaan hän on ärsyttänyt
teidän majesteettinne minua vastaan."

"Minä vannon", vastasi kuningas, "että hänen huuliltaan ei ole koskaan
lähtenyt katkeraa sanaa. Vannon, että hän ollessani kiihtyneessäkin
mielentilassa ei ole sallinut minun uhata ketään. Vannon, että teillä
ei ole hartaampaa, kunnioittavampaa ystävätärtä."

"Ystävätärtä?" toisti Madame äärimmäisen halveksivasti.

"Varokaa unohtamasta, Madame", sanoi kuningas, "että te olette nyt
ymmärtänyt minut ja että tästä hetkestä lähtien kaikki tasoittuu. Neiti
de la Vallièresta tulee se, mitä minä tahdon hänen olevan, ja hän voi
huomenna asettua valtaistuimelle, jos niin haluan."

"Hän ei ainakaan ole sille syntynyt, ja jos voittekin määrätä hänen
tulevaisuutensa, täytyy teidän kuitenkin jättää hänen entisyytensä
silleen."

"Madame, minä olen ollut teille erittäin suopea ja kohtelias. Älkää
pakottako minua muistamaan, että minä olen käskijä."

"Sire, siitä olette minulle jo kahdesti huomauttanut. Minulla on kunnia
ilmoittaa teille taipuvani."

"Suotteko minulle siis sen myönnytyksen, että neiti de la Vallière
pääsee takaisin luoksenne?"

"Mitä se hyödyttäisi, sire, kun teillä kerran on valtaistuin hänelle
tarjottavana? Minä olen liian vähäpätöinen suojelemaan niin mahtavaa
henkilöä."

"Olen jo saanut kylläni tuosta häijystä ja halveksivasta sukkeluudesta.
Suokaa minulle hänen armahduksensa."

"En koskaan!"

"Pakotatteko minut sotajalalle perheeni kanssa?"

"Minullakin on perheeni, jonka turviin paeta."

"Onko tuo uhkaus, ja unohdatteko itsenne siinä määrin? Luuletteko, että
sukulaisenne teitä tukisivat, jos menisitte uhmailussanne niin
pitkälle?"

"Minä toivon, sire, että te ette pakota minua mihinkään arvolleni
sopimattomaan."

"Minä toivoin, että te muistaisitte ystävyyttämme, -- että kohtelisitte
minua veljenä."

Madame pysähtyi hetkiseksi.

"En kieltäydy tunnustamasta teitä veljekseni", virkkoi hän, "jos
kohtakaan en suostu teidän majesteettinne vaatimaan vääryyteen."

"Vääryyteen?"

"Oi, sire, jos ilmaisisin kaikille la Vallièren käytöksen, jos
kuningattaret tietäisivät..."

"No, no, Henriette, antakaa sydämenne puhua. Muistakaa, että olette
minua rakastanut, muistakaa, että ihmisten sydänten tulee olla yhtä
armeliaat kuin kaikkivaltiaan Herran. Älkää olko suvaitsematon
lähimmäisiänne kohtaan, -- antakaa la Vallièrelle anteeksi."

"Minä en voi; hän on loukannut minua."

"Mutta minun tähteni?"

"Sire, teidän tähtenne tekisin mitä hyvänsä muuta."

"Silloin johdatatte minut epätoivoon... Työnnätte minut käyttämään
heikkojen sielujen viimeistä keinoa, päästämään vimmastukseni
valloilleen?"

"Sire, minä esitän teille järkeä."

"Järkeä?... Sisareni, minä en enää ole järjilläni."

"Sire, ajatelkaa toki..."

"Sisareni, säälikää minua! Ensi kertaa rukoilen teitä. Sisareni, kaikki
toivoni on teissä."

"Oi, sire, te itkette?"

"Raivosta, niin, nöyryytyksestä. Minun, kuninkaan, on täytynyt alentua
kerjäämään! Kaiken elinaikani inhoan tätä hetkeä. Sisareni, te olette
yhdessä ainoassa lyhyessä tovissa tuottanut minulle enemmän kärsimyksiä
kuin elämäni vaikeimpinakaan hetkinä olen saattanut aavistaa."

Ja nousten istuimeltaan kuningas päästi kyyneleensä tulvimaan. Hän itki
todellakin kiukusta ja häpeästä.

Madamea se ei liikuttanut, sillä parhaatkaan naiset eivät korskeuden
kiihkossa tunne sääliä; mutta hän pelkäsi, että kyyneleet huuhtoisivat
kaiken inhimillisen kuninkaan sydämestä.

"Käskekää, sire", virkkoi hän; "ja koska mieluummin tahdotte nöyryyttää
minut kuin itsenne, vaikka minun nöyryytykseni tulee julkiseksi ja teille
olen vain minä todistajana, tahdon kuitenkin totella kuningastani.
Puhukaa, sire."

"Ei, ei, Henriette!" huudahti Ludvig kiitollisuuden valtaamana; "te
mukaudutte vain veljen pyytelyyn!"

"Minulla ei enää ole veljeä, koskapa tottelen."

"Tahdotteko koko valtakuntani kiitollisuuteni osoitukseksi?"

"Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!" huudahti Madame.

Kuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti
sen suudelmilla.

"Siis", virkkoi hän, "te otatte takaisin tyttörukan, annatte hänelle
anteeksi, tunnustatte hänen sydämensä suuruuden ja lempeyden?"

"Minä pidän hänet talossani."

"Ei, te suotte hänelle jälleen ystävyytenne, rakas sisareni."

"Minä en ole hänestä koskaan pitänyt."

"No, mutta minun tähteni te kohtelette häntä hyvin, eikö totta,
Henriette?"

"Olkoon menneeksi! Minä kohtelen häntä kuin tytärtänne!"

Kuningas nousi jälleen. Tällä lauseella, joka niin turmiollisesti
kirposi Madamen huulilta, prinsessa oli tehnyt tyhjäksi uhrauksensa
ansion. Kuningas ei enää ollut hänelle mitään velkaa.

Kuolettavasti loukattuna tämä vastasi:

"Kiitos, Madame, iäti muistan minulle tekemänne palveluksen."

Ja teeskennellyn kohteliaasti kumartaen hän poistui.

Astuessaan kuvastimen ohi näki hän silmäinsä punoittavan ja polki
vihaisesti jalkaa. Mutta se oli myöhäistä; ovelle asettuneet Malicorne
ja d'Artagnan olivat jo nähneet hänen silmänsä.

-- Kuningas on itkenyt, -- ajatteli Malicorne.

D'Artagnan lähestyi kunnioittavasti hallitsijaansa.

"Sire", kuiskasi hän, "teidän on mentävä pikkuportaiden kautta."

"Minkätähden?"

"Koska tien tomu on jättänyt jälkiä kasvoihinne", sanoi d'Artagnan.
"Menkää sire, menkää." -- _Mordioux!_ -- ajatteli hän -- joskin
kuningas on pehminnyt kuin lapsi, kavahtakoon aiheuttamasta kyyneleitä
sille, jonka tähden kuningas on vetistellyt!



170.

Nuoren kreivittären nenäliina.


Madame ei ollut ilkeä: hän oli vain kiihdyksissään.

Kuninkaalla oli kyllä järkevyyttä; mutta hän oli rakastunut.

Tuskin olivat he molemmin tehneet sopimuksensa la Vallièren
takaisinkutsumisesta, kun kumpikin koetti kääntää sitä omaksi edukseen.
Kuningas halusi nähdä la Vallièrea kaikin ajoin, mutta Madame, joka
tunsi kuninkaan karvaasti pahoittelevan äskeistä alistumistansa, ei
tahtonut vastustamatta luovuttaa tyttöä. Hän keräsi siis vaikeuksia
kuninkaan tielle.

Tavatakseen rakastajatartaan oli kuningas kaikin mokomin pakoitettava
liehittelemään kälyänsä, -- tämä oli Madamen toimintatavan ytimenä. Kun
hän oli ottanut siihen apulaisen ja tämä oli juuri Montalais, näki
kuningas joutuvansa eristetyksi joka kerta kun hän saapui Madamen luo.
Hänet ympäröitiin, eikä häntä jätetty yksikseen. Madame osoitti
pakinoimisessaan kaikkihimmentävää hupaisuutta ja älykkyyttä, ja hänen
poistuessaan oli Montalais valmiina asettumaan sijaiseksi. Ennen pitkää
tyttö kävi kuninkaalle sietämättömäksi. Tätä tyttö odottikin. Silloin
hän lähetti tuleen Malicornen. Tämä sai sanotuksi kuninkaalle, että
hovissa oli eräs hyvin onneton nuori henkilö, ja kun kuningas kysyi,
kuka se oli, mainitsi hän neiti de Montalaisin. Kuningas virkahti
olevan aivan kohtuullistakin, että sellainen henkilö oli onneton, joka
saattoi muutkin samaan tilaan. Malicorne ryhtyi selittelemään; -- neiti
de Montalais oli antanut hänelle ohjeet. Kuninkaalle selvisi asema, ja
hän huomasi, että heti kun hän näyttäytyi, ilmestyi myöskin Madame
esille, viipyi käytävissä kuninkaan lähtöön asti ja saattoi hänet
ovelle, jotta hänen majesteettinsa ei saanut tilaisuutta etuhuoneissa
puhutella tyttöjä.

Eräänä iltana prinsessa meni pitemmällekin. Kuningas istui naisten
keskellä, kalvosimellaan suojaten kädessään pitämäänsä kirjelappua,
jonka hän aikoi sujauttaa la Vallièren käteen. Madame aavisteli sitä,
ja kun oli vaikea estää kuningasta menemästä minne tahtoi, oli toki
yritettävä pidätellä häntä pääsemästä la Vallièren luo, tervehtimästä
tätä ja pudottamasta kirjettä hänen helmaansa viuhkan tai nenäliinan
taakse. Kuningas oli myös valppaana, peläten, että hänelle tahdottiin
virittää paulaa. Hän nousi siirtämään nojatuolinsa luontevasti neiti de
Châtillonin viereen, ryhtyen laskemaan leikkiä hänen kanssaan.
Sommiteltiin pikku pilasäkeitä. Neiti de Châtillonin luota kuningas
vetäysi Montalaisia kohti ja edelleen lähemmäksi de Tonnay-Charentea.
Näiden temppujensa avulla oli hän vihdoin saapunut la Vallièren eteen,
kokonaan peittäen hänet näkyvistä. Madame oli puuhakkaasti
korjailevinaan koruompeluksensa kukkakuviota.

Kuningas näytti valkoisen paperin syrjää la Vallièrelle, ja levittäen
nenäliinansa haastoi tämä silmillään: -- Pankaa kirje tuohon.

Nyt kuningas asetti oman nenäliinansa nojatuolilleen ja sai sen siitä
näppärästi putoamaan lattialle, joten la Vallièren sopi sujauttaa
omansa nojatuolille. Kuningas otti sen huolettomasti, pisti
kirjelappunsa sen poimuihin ja laski nenäliinan takaisin tuolin
selkämykselle. Nyt oli la Vallièren vain ojennettava kätensä, saadakseen
nenäliinan arvokkaine talletuksineen.

Mutta Madame oli nähnyt kaikki. Hän sanoi Châtillonille:

"Châtillon, olkaapa hyvä ja ottakaa kuninkaan nenäliina ylös matolta."

Nuoren tytön rientäessä tottelemaan kuningas hämmentyi, Vallière
hätääntyi, ja toinen nenäliina nähtiin nojatuolin selkämyksellä.

"Ah, anteeksi! Teidän majesteetillanne on kaksi nenäliinaa", virkkoi
prinsessa.

Ja kuninkaan täytyi pistää taskuunsa sekä la Vallièren nenäliina että
omansa. Hän sai siten muistoesineen rakastetultaan, mutta rakastettu
menetti säkeistön, jonka sepittäminen oli vienyt kuninkaalta kymmenen
tuntia ja jonka neljä riviä lienevät hänestä vastanneet pitkää
runoelmaa.

Emme kykene kuvailemaan kuninkaan kiukustusta ja la Vallièren
pettymystä. Mutta sitten tapahtui ihan uskomaton käänne.

Kun kuningas läksi huoneisiinsa, oli Malicorne jollakin tuntemattomalla
tavalla opastettuna osuttautunut eteissuojamaan. Palais-Royalin
etuhuoneet olivat itsestään hämäriä, ja iltaisin ei Madamen asunnossa
omistettu suurtakaan huomiota niiden valaisemiseen. Kuningas piti tästä
puolihämärästä. Yleisenä sääntönä on, että rakkaus, joka saa sielun ja
sydämen alituisesti leimuamaan, ei suosi valoa muualla kuin sielussa ja
sydämessä.

Eteinen oli siis pimeähkö; yksi ainoa hovipoika kantoi haarakynttilää
hänen majesteettinsa edellä. Kuningas käveli verkalleen ja yritti
niellä kiukkuaan. Malicorne sivuutti hänet hyvin läheltä, melkeinpä
törmäsi häneen, ja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi; mutta pahantuulisena
kuningas vastasi jokseenkin äkäisesti, ja miesparka hiipi ääneti
tiehensä.

Ludvig meni levolle kinasteltuaan hiukan iltasella kuningattaren
kanssa, ja seuraavana aamuna hän työhuoneeseen mennessään sai halun
suudella la Vallièren nenäliinaa. Hän kutsui kamaripalvelijansa.

"Tuo minulle takki, joka oli eilen ylläni", virkkoi hän, "mutta varo
pudottamasta siitä mitään sisältöä."

Käsky täytettiin, ja kuningas tutki itse takkinsa taskun.

Hän löysi sieltä vain oman nenäliinansa. La Vallièren oli kadonnut.

Hänen johtuessaan tästä arvailuihin ja epäilyksiin tuotiin hänelle
samassa kirje la Vallièrelta. Se kuului näin:

    'Oli kovin ystävällistä, rakas herrani, lähettää minulle ne
    kauniit säkeet! Kuinka kekseliäs ja uupumattoman harras teidän
    rakkautenne onkaan! Kuka voisi olla teitä rakastamatta?'

-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli kuningas. -- Tässä on joku erehdys.
"Etsi tarkoin", hän sanoi kamaripalvelijalle, "nenäliinaa, jonka piti
olla taskussani, ja jollet sitä löydä tai jos olet siihen koskenut..."

Hän kavahti. Tehdä nenäliinan kadottamisesta valtakunnallinen asia oli
antaa hyvä aihe juorupuheille. Senvuoksi hän lisäsi: "Minulla oli sen
nenäliinan sisällä tärkeä paperi, joka oli luiskahtanut laskoksien
väliin."

"Mutta, sire", huomautti kamaripalvelija, "teidän majesteetillanne oli
vain yksi nenäliina, ja se on tässä."

"Se on totta", mutisi kuningas hammasta purren. "Oi, köyhyys, miten
sinua kadehdin! Onnellinen ken itse ottaa taskustaan nenäliinansa ja
kirjelappunsa."

Hän luki uudestaan la Vallièren kirjeen, koettaen keksiä, minkä ihmeen
kautta runonen oli saapunut määräpaikkaansa. Kirjeessä oli
jälkikirjoitus:

    'Minä toimitan sanantuojallenne tämän vastauksen, joka niin
    vähän on lähetyksenne arvoinen.'

-- No, sepä hyvä! Nyt saan tietää jotakin! -- päätti hän ilahtuen.
"Kuka siellä?" huusi hän sitten; "kuka toi tämän kirjelapun?"

"Herra Malicorne", vastasi kamaripalvelija arasti.

"Tulkoon tänne."

Malicorne astui sisälle.

"Te saavutte neiti de la Vallièren luota?" virkkoi kuningas huoahtaen.

"Niin, sire."

"Ja te olette vienyt minun puolestani jotakin neiti de la Vallièrelle?"

"Minäkö, sire?"

"Niin, te."

"En suinkaan, sire, en suinkaan."

"Neiti de la Vallière nimenomaan sanoo niin."

"Oh, sire, neiti de la Vallière erehtyy."

Kuningas rypisti kulmiaan.

"Mitä peliä tämä on?" kysyi hän. "Miksi neiti de la Vallière mainitsee
teitä sanantuojakseni?... Mitä olette vienyt hänelle? Puhukaa pian,
monsieur."

"Sir, minä vein neiti de la Vallièrelle nenäliinan, siinä kaikki."

"Nenäliinan... Minkä nenäliinan?"

"Sire, sillä hetkellä, kun minä eilen täällä mielipahakseni satuin
teidän majesteettinne tielle, jota onnettomuutta valitan kaiken ikäni,
varsinkin teidän majesteettinne ilmaiseman närkästyksen jälkeen, --
niin, sillä hetkellä, sire, minä jähmetyin epätoivosta, teidän
majesteettinne oli liian kaukana kuullakseen anteeksipyyntöäni, ja
silloin näin jotakin valkoista lattialla."

"Ah!" äännähti kuningas.

"Kumartuessani huomasin sen nenäliinaksi. Ensi hetkessä pelkäsin, että
tölmätessäni teidän majesteettianne vastaan olin saanut sen putoamaan
taskustanne. Mutta kunnioittavasti tunnustellessani sitä sattuivat
sormeni kirjailuun, jonka vilkaistessani havaitsin neiti de la
Vallièren nimimerkiksi. Arvellen, että neiti saapuessaan oli pudottanut
nenäliinansa, kiirehdin antamaan sen takaisin hänen tullessaan ulos.
Siinä kaikki, mitä olen neiti de la Vallièrelle vienyt, ja rukoilen
teidän majesteettianne uskomaan sanani."

Malicorne näytti niin yksinkertaiselta, niin lohduttomalta, niin
nöyrältä, että kuningas kuunteli häntä ihan nautinnokseen, ja hän luki
tämän sattuman hänen ansiokseen kuin jonkun hyvin tärkeän palveluksen.

"Tämä on jo toinen onnellinen kohtaamisemme, monsieur", sanoi hän. "Te
voitte luottaa ystävyyteeni."

Tosiasia on, että Malicorne aivan mutkattomasti oli varastanut
nenäliinan kuninkaan taskusta, tehden sen niin hienosti kuin hyvän
Pariisin taskunpuhdistajat parhaimmillaan.

Madame ei saanut koskaan tätä kepposta tietää. Mutta Montalais vihjasi
siitä la Vallièrelle, ja Vallière kertoi sen myöhemmin kuninkaalle,
joka makeasti nauraen sille julisti Malicornen suureksi politikoksi.

Ludvig XIV oli oikeassa, niinkuin tiedämme hänen yleensäkin olleen
ihmistuntija.



171.

Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.


Valitettavasti ei ihmeitä voi aina sattua, jotavastoin Madamen
pahantuulisuus oli pysyväistä.

Viikon kuluttua kuningas ei enää saanut tilaisuutta vilkaistakaan la
Vallièreen epäluuloisen katseen häiritsemättä hänen omaansa.

Kun suunniteltiin kävelyretkeä tai huviajelua, oli Madamella
sadeseikkailun tai Kuninkaan tammen tarinan uudistumisen ehkäisemiseksi
aina varalla pahoinvoinnin kohtaus, jonka vuoksi hän ei voinut lähteä
ulos. Näin täytyi hovineitojenkin pysyä kotona.

Minkäänlaiseen yölliseen vierailuun ei ollut tilaisuutta varsinkaan sen
jälkeen kun kuningasta oli kohdannut juuri tässä suhteessa mitä
kiusallisin vastoinkäyminen. Hän oli eräänä iltana ottanut de
Saint-Aignanin mukaansa ja aikonut pistäytyä la Vallièren luo kuten
Fontainebleaussa. Mutta hän oli tavannut ainoastaan neiti de
Tonnay-Charenten, joka oli hätääntynyt parkumaan tulta ja varkaita,
hälyttäen paikalle parven kamarineitoja, katsastajattaria ja
hovipoikia; ja de Saint-Aignan, joka oli jäänyt yksin pelastaakseen
herransa kunnian, sai leskikuningattarelta ja Madamelta ankaran
nuhdesaarnan. Lisäksi oli hänelle seuraavana päivänä saapunut kaksi
haastekirjettä Mortemartin suvulta. Vain kuninkaan väliintulo ehkäisi
kaksintaistelut. Ylläkerrottu kommellus oli johtunut siitä, että Madame
oli äkkiä määrännyt hovineitonsa vaihtamaan asuntoa, jolloin la
Vallière ja Montalais sijoitettiin emäntänsä omaan sisähuoneeseen.

Mikään yhteys ei siis enää ollut mahdollista, ei edes kirjeitä
välityksellä. Niiden lähetteleminen Madamen kaltaisen teräväsilmäisen,
kiivasluontoisen kaitsijan vaaniessa tiesi mitä suurimpiin vaaroihin
antautumista. Voi arvata, millaiseen jatkuvan ärtyisyyden ja kasvavan
suuttumuksen tilaan nämä alituiset neulanpistot saattoivat jalopeuran.
Kuningas kiusasi itseään tuumiskelemalla keinoja, mutta kun hän ei
avannut sydäntään Malicornelle enempää kuin d'Artagnanillekaan, hän ei
saanut mitään päätetyksi. Malicorne yritti kyllä silloin tällöin
muutamilla sankarillisilla välähdyksillä rohkaista kuningasta
täydelliseen luottamukseen. Mutta vaikka tämä alussa puraisikin
syöttiä, peräytyi hän kuitenkin pian häpeäntunteen tai epäluuloisuuden
vallassa.

Niinpä eräänä iltana kuninkaan kulkiessa puutarhan läpi ja kaihomielin
katsellessa Madamen ikkunoihin Malicorne törmäsi puksipuupensaikkoon
kätkettyjä tikapuita vasten ja virkkoi kerallaan kuninkaan takana
astuvalle Manicampille, joka ei ollut mitään huomannut:

"Etkö nähnyt, että juuri törmäsin tikapuihin ja olin vähällä kaatua?"

"En", vastasi Manicamp hajamielisenä, kuten tavallista: "mutta etpä
sentään näy kaatuneen?"

"Se ei muuta asiaa! On silti yhtä vaarallista antaa tikkaiden tuolla
tavoin virua pensasrivin alla."

"Niinpä kyllä, niihin voi loukata itsensä, varsinkin jos ei tule
varoneeksi."

"Sitä en tarkoittanut, vaan tahdoin sanoa, että on vaarallista noin
jättää tikapuita hovineitosten ikkunain alle."

Ludvig säpsähti huomaamattomasti.

"Miten niin?" kysyi Manicamp.

"Puhu kovemmin", kuiskasi Malicorne nyhjäisten häntä kyynärpäällään.

"Miten niin?" toisti Manicamp äänekkäämmin.

Kuningas heristi korviaan.

"No, nämäkin tikapuut ovat yhdeksäntoista jalkaa pitkät, juuri
parahiksi ulottuakseen ikkunain alustaan."

Vastauksen asemesta Manicamp vain haaveili.

"Kysy minulta toki, minkä ikkunoiden", kuiskasi hänelle Malicorne.

"Mutta mistä ikkunoista sitten puhut?" kysyi Manicamp ääneen.

"Madamen ikkunoista."

"Ohhoh!"

"Kah, en tarkoita, että kukaan uskaltaisi kiivetä Madamen luo. Mutta
Madamen suojamassa nukkuvat vain ohuen väliseinän eroittamina neidit de
la Vallière ja de Montalais, jotka molemmat ovat hyvin sieviä
naikkosia."

"Vain ohuen väliseinänkö takana?" virkkoi Manicamp.

"Kas, tuolta näkyy hyvin kirkas valo Madamen huoneesta. Näetkö noita
kahta ikkunaa?"

"Näen kyllä."

"Ja himmeämmin valaistun ikkunan toisten vieressä? Näetkö senkin?"

"Mainiosti."

"Se on hovineitojen ikkuna. Kas, helteisen illan vuoksi neiti de la
Vallière tuolla juuri avaa ikkunaansa. Ah, kuinka hyvin voisi peloton
rakastaja nousta juttelemaan hänelle, jos aavistaisi nämä
yhdeksäntoista jalkaa pitkät tikkaat, jotka ulottuvat juuri
ikkunalaudan alle!"

"Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais
asu hänen kanssaan?"

"Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön
lapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo,
johon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet."

Ainoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta.

Olipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin,
suodakseen hänelle aikaa puhua loppuun.

Portille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi
Malicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan
olevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja.
Tosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla
kuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti
odottelevaan Malicorneen päin.

"Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?" hän kysyi.

"Minäkö, sire, -- puhuinko minä tikapuista?"

Ja Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen
muististaan häipyneitä sanoja.

"Puhuitte... yhdeksäntoista jalkaa pitkistä."

"Ah, niin, sire, se on totta! Mutta minä puhuin herra de Manicampille,
ja olisin vaiennut, jos olisin arvannut teidän majesteettinne kuulevan
pakinaamme."

"Ja miksi olisitte vaiennut?"

"En olisi tahtonut toimittaa nuhteita puutarhurille, joka ne on sinne
unohtanut... miesparka!"

"Hänelle ei tule mitään... Mutta millaiset tikapuut ovat?"

"Tahtooko teidän majesteettinne nähdä?"

"Kyliä."

"Mikään ei ole helpompaa. Ne ovat tuolla, sire."

"Pensastossako?"

"Aivan."

"Näyttäkää ne minulle."

Malicorne kääntyi takaisin, vieden kuninkaan tikkaiden luo.

"Tuossa ne ovat, sire", virkkoi hän.

"Vetäkää ne vähän ulommaksi."

Malicorne kiskoi tikapuut käytävälle. Kuningas käveli pitkinpuolin
niiden vieressä.

"Hm!" virkahti hän... "Sanotte näiden olevan yhdeksäntoista jalan
pituiset?"

"Niin, sire."

"Yhdeksäntoista jalkaa on paljon; minä en usko niitä niin pitkiksi."

"Tässä näkee ne huonosti, sire. Jos tikapuut olisivat pystyssä
esimerkiksi puuta tai seinää vasten, niin näkisi paremmin, sillä
vertailu auttaisi paljon."

"Oh, ei väliä, herra Malicorne, mutta vaikea minun on uskoa, että nämä
tikapuut ovat yhdeksäntoista jalan mittaiset."

"Vaikka tiedän, kuinka tarkkasilmäinen teidän majesteettinne on, olisin
kuitenkin valmis lyömään vetoa."

Kuningas pudisti päätänsä.

"On varma todistuskeino", ehdotti Malicorne. "Jokainen tietää, sire,
että palatsin pohjakerta on kahdeksantoista jalkaa korkea."

"Se on totta, sen kyllä voi tietää."

"No niin, nostamalla tikapuut seinää vasten voisi mitata."

"Totta kyllä."

Malicorne kohotti tikkaat kuin höyhenen ja asetti ne muuria vasten. Hän
valitsi tai sattuma valitsi juuri la Vallièren makuusuojan ikkunan
tähän kokeeseen. Tikapuut ulottuivat ihan ikkunan alustukeen eli
melkein ikkunalautaan asti, niin että niiden lähinnä ylimmälle
askelmalle kohonnut keskimittainen mies, jollainen kuningaskin oli,
saattoi helposti jutella kammion asujain tai oikeammin asujatarten
kanssa.

Tuskin olivat tikkaat pystytetyt, kun kuningas kaikesta teeskentelystä
luopuen alkoi nousta puolapuita, Malicornen tukiessa tikkaita. Mutta
hän oli päässyt vasta puoliväliin, kun sveitsiläisten partio ilmestyi
puutarhaan, rientäen suoraa päätä tikapuita kohti.

Kuningas astui kiireisesti alas ja lymysi pensasryhmään. Malicorne
ymmärsi, että hänen oli uhrauduttava. Jos hänkin kätkeytyisi, niin
etsittäisiin, kunnes hän tai kuningas tai ehkä molemmat löytyisivät.
Parempi oli, että hänet tavoitettaisiin yksin. Malicorne piiloutui
sentähden niin kömpelösti että vartijat löysivät vain hänet.

Kiinni siepattuna Malicorne vietiin suoraan vahtimajaan, siellä hän
mainitsi nimensä, jolloin hänet heti tunnettiin. Sillävälin oli
kuningas pensasryhmästä toiseen hiiviskellen saapunut asuntonsa
pikkuportaille hyvin nolostuneena ja ennen kaikkea pettyneenä, sitäkin
enemmän, kun pidätyksen melu oli vietellyt la Vallièren ja Montalaisin
ikkunaansa ja Madamekin kahden kynttilän välissä oli ilmestynyt omaansa
kysellen mitä oli tekeillä.

Tällaikaa oli Malicorne vedonnut d'Artagnaniin, ja tämä kiirehti hänen
kutsustaan paikalle. Mutta joskaan hänen ei ollut vaikea saada
d'Artagnania ymmärtämään yskä, ei näiden kahden nokkelan ja älykkään
miehen silti mitenkään onnistunut antaa seikkailulle sopivampaa
luonnetta. Malicornella ei ollut muuta neuvoa kuin myöntää yrittäneensä
Montalaisin luo, kuten herra de Saint-Aignan oli saanut syykseen
yrityksen tunkeutua neiti de Tonnay-Charenten huoneeseen. Madame oli
taipumaton kahdestakin syystä. Ensiksikin oli herra Malicornen yritys
hiipiä ikkunasta yön aikaan ja tikapuiden avulla Montalaisia tapaamaan
rangaistava teko, jota ei voinut jättää sikseen. Ja toiseksi, jos
Malicorne sensijaan olisi toiminut omasta puolestaan, oli ollut
välittäjänä la Vallièrelle ja eräälle henkilölle, jota hän ei tahtonut
mainita, oli rikos vielä paljon suurempi, koskapa kaikkisovittavaa
intohimoa ei silloin ollut häntä puolustamassa.

Madame nosti siis kovan melun ja toimitti Malicornen eroitetuksi
Monsieurin palveluksesta, ollenkaan ajattelematta, sokea naisparka,
että Malicorne ja Montalais pitivät häntä vallassaan hänen de Guichen
luo tekemänsä vierailun ja monien muiden arkaluontoisten seikkain
avulla. Raivostunut Montalais tahtoi heti kostaa, mutta Malicorne
osoitti hänelle, että kuninkaan tuki oli koko maailman epäsuosiota
merkitsevämpi ja että oli kaunista kärsiä kuninkaan puolesta.

Malicorne oli oikeassa. Ja vaikka Montalais oli nainen, jopa
kymmenkertaisesti nainen, sai hän tytön mukautumaan käsitykseensä. Ja
kiirehtikäämme mainitsemaan, että kuningaskin puolestaan oli
lohdutuksessa avullisena. Ensiksi hän maksatti Malicornelle
viisikymmentätuhatta livreä menetetyn paikan korvaukseksi. Sitten
Ludvig otti hänet omaan talouteensa, mielissään siitä, että täten sai
kostaa Madamelle kaikki kärsimykset, joita tämä oli hänelle ja la
Vallièrelle tuottanut.

Mutta kun kuninkaalla ei enää ollut Malicornea nenäliinojaan
varastamassa ja tikapuita mittaamassa, joutui rakastajarukka
neuvottomaksi. Ei enää ollut toivoa koskaan lähestyä la Vallièreä, niin
kauan kun tämä viipyi kuninkaallisessa palatsissa. Kaiken maailman
arvonimistä ja rahasummista ei ollut tässä apua.

Onneksi Malicorne valvoi. Hän keksi tilaisuuden tavata Montalaisin.
Tosin tyttökin puolestaan teki parhaansa päästäkseen Malicornen
pakeille.

"Mitä teet öisin Madamen luona?" kysyi hän nuorelta tytöltä.

"No, yöllähän minä nukun", vastasi tämä.

"Mitä, nukutko sinä?"

"Tietysti."

"Mutta onhan hyvin väärin nukkua. Nukkuminen ei ole sopivaa tytölle
hänen tuntiessaan sellaista surua kuin sinä."

"Millaista surua minä sitten tunnen?"

"Eikö poissaoloni syökse sinua epätoivoon?"

"Ei tietenkään, kun sinä olet saanut viisikymmentätuhatta livreä ja
paikan kuninkaan luona."

"Mitä siitä? Kyllä sinä kovin murehdit, kun et enään näe minua niinkuin
ennen. Olet epätoivoissasi varsinkin siitä, että olen menettänyt
Madamen luottamuksen, eikö totta? Puhu."

"Oh, kyllä se on totta."

"No niin, se murhe estää sinut öisin nukkumasta, ja silloin sinä
nyyhkyttelet, huokailet, niistää nuhistelet nenääsi kymmenen kertaa
minuutissa."

"Mutta, rakas Malicorneni, Madamehan ei siedä asunnossaan pienintäkään
melua."

"Tottahan toki minä hyvin tiedän, että hän ei voi sellaista sietää, ja
sanonpa sinulle, että hän kuullessaan niin syvää surua ennen pitkää
ajaa sinut luotansa."

"Jo käsitän."

"Se on hyvä."

"Mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Sitten la Vallière nähdessään itsensä sinusta eroitetuksi tietysti
voihkii ja valittelee yökaudet niin kamalasti, että saattaa emäntänsä
suurempaan epätoivoon kuin te molemmin."

"Sitten hänet sijoitetaan toiseen huoneeseen."

"Niin, mutta mihin?"

"Mihinkö? Onko herra Kekseliäs joutunut ymmälle?"

"En suinkaan; annettakoon hänelle mikä huone tahansa, siitä tulee
mukavampi kuin vuodekomero Madamen suojassa."

"Totta kyllä."

"Hyvä on; alappa nyt ruikutella valitusvirsiäsi jo tänä yönä."

"En unohda sitä."

"Ja vie kehoitukseni la Vallièrellekin."

"Älä pelkää, hän nyyhkyttelee jo riittävästi itsekseen."

"No, itkeköön hän tästälähin aivan ääneen."

Ja he erkanivat.



172.

Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen
porraskäytävän puhkaisemistavasta.



La Vallière kyllä piti Monialaisille annettua neuvoa hupsuna, mutta
jonkun verran vastustettuaan pikemmin arkaluontoisuudesta kuin
kylmäkiskoisuudesta hänkin suostui esittämään osaansa.

Tämä kahden neitosen poru ja surkea voihkiminen Madamen makuuhuoneen
kuuluvilla osoittausi Malicornen nerokkaimmaksi aatokseksi. Kun mikään
ei ole niin todellista kuin epätodennäköinen, niin luonnollista kuin
haaveellinen, onnistui tämä Tuhannen ja yhden yön satuja muistuttava
kepponen täydellisesti käytännössä. Madame siirsi ensiksikin
Montalaisin loitommaksi, ja la Vallièreä hän kykeni sietämään vain
vielä kolme yötä lisää. Kumpikin sai kamarinsa pikku ullakkohuoneista,
jotka sijaitsivat aatelismiesten ja virkailijain asuntojen yllä; nämä
eroitti siis ainoastaan välikatto hovineidoista. Näiden luo johtivat
erityiset portaat, jotka oli asetettu rouva de Navaillesin valvontaan,
ja kun valpas kaitsijatar oli kuullut hänen majesteettinsa
aikaisemmista yrityksistä, oli hän nyt paremmaksi varmuudeksi
varustattanut ristikoilla kamarien ikkunat ja savutorvienkin aukot.
Neiti de la Vallièren kunnia oli siis taatusti turvattu tässä
kammiossa, joka enemmän muistutti häkkiä kuin mitään muuta. Tietäessään
vastenmielisen seuranaisensa siten joutuneen hyvään talteen, ei
prinsessa enää paljonkaan käyttänyt hänen palvelustaan, joten tyttönen
sai viettää päivänsä enimmiten yksikseen. Hänen ainoaksi ajankulukseen
jäi tällöin tähystellä ikkunansa ristikosta. Eräänä aamuna hän tapansa
mukaan katsellessaan ulos näki vastapäisessä ikkunassa Malicornen, joka
piteli kädessään puusepän kulmamittaa, tarkasteli rakennuksia ja tuon
tuostakin merkitsi piirtoja paperille. Hän tähtäili siinä kuin joku
insinööri, joka juoksuhaudan sopesta laskeskelee vallinsarven kulmia
tai linnoitusmuurien korkeussuhteita.

La Vallière tervehti. Malicorne vastasi puolestaan juhlallisella
kumarruksella ja katosi samassa ikkunasta. Tyttöä ihmetytti tämä
kylmäkiskoisuus, joka oli vierasta Malicornen aina herttaiselle
esiintymistavalle; mutta sitten hän muisti, että miespoloinen oli hänen
tähtensä menettänyt paikkansa, joten hänen täytyikin olla mieleltään
myrtynyt vahinkonsa välillistä aiheuttajaa kohtaan, koska tällä kaiken
todennäköisyyden mukaan ei milloinkaan olisi tilaisuutta sen
hyvittämiseen. Louise kykeni antamaan anteeksi loukkauksiakin saati
säälittelemään onnettomuutta. Hän olisi kysynyt neuvoa Montalaisilta,
mutta tämä oli poissa; oli nimittäin se hetki, jolloin monipuuhainen
ystävätär säännöllisesti hoiti kirjeenvaihtoaan.

Äkkiä la Vallière näki jonkun esineen sinkoavan siitä ikkunasta, josta
Malicorne oli kadonnut, -- tulla viuhahtavan ilmasta oman ristikkonsa
lomitse ja kierivän lattialle.

Uteliaana hän meni ottamaan esineen. Se oli rihmarulla, mutta
silkkilangan sijasta oli siihen keritty kapea paperiliuska. Tyttö kääri
sen auki ja luki:

    'Mademoiselle!

    Minun pitäisi saada tietää kaksi seikkaa:

    Ensiksikin, onko huoneenne lattia puusta vai tiilestä, ja
    toiseksi, kuinka kaukana teidän makuusijanne on ikkunasta.

    Suokaa anteeksi vaivaamiseni ja suvaitkaa vastata minulle
    samalla keinolla, jota minä käytän kirjeeni lähettämiseen, --
    rihmarullalla. Mutta kun teidän olisi vaikeampaa heittää sitä
    minun kamariini kuin minun oli osuttaa lähetykseni teidän
    ikkunaanne, niin pudottakaa se vain ihan yksinkertaisesti alas.

    Uskokaa ennen kaikkea, mademoiselle, että olen teidän nöyrä
    ja kunnioittava palvelijanne _Malicorne_.

    Olkaa hyvä ja kyhätkää vastauksenne tähän samaan kirjeeseen.'

"Mutta ihanhan hän on jo järkensä menettänyt, miesparka!" huudahti
la Vallière ja loi surkuttelevan silmäyksen kirjelippusen lähettäjään,
jonka eroitti hänen kamarinsa puolihämyssä.

Malicorne oivalsi kreivittären ajatuksen ja pudisti päätänsä ikäänkuin
vastatakseen:

-- Ei, ei, olkaa huoletta, minä en hulluttele.

Tyttö hymyili epäilevästi.

-- Ei, ei, -- vakuutti toinen eleillään, -- kyllä päässäni on kaikki
ruuvit paikallaan.

Ja hän osoitti sormella päätänsä. Sitten hän viipoitti kättänsä kuten
nopeasti kirjoittava ihminen ja hoki rukoilevalla merkkikielellä:

-- Noh, kirjoittakaa, kirjoittakaa!

Jos tämä oli hupsuuttakin, ei tyttönen kuitenkaan nähnyt vaikeaksi
täyttää pyyntöä; hän otti lyijykynän ja kirjoitti lappuselleen:

"Puusta."

Sitten hän laski askeleet ikkunasta makuusijalle ja lisäsi:

"Kymmenen askelta."

Sen tehtyään hän silmäsi Malicorneen päin, joka kumarsi kiitollisesti
ja ilmoitti merkillä, että hän aikoi rientää alas. La Vallière käsitti
hänen menevän vastaanottamaan rihmarullaa. Hän lähestyi ikkunaa ja
pudotti kirjelappunsa Malicornen ohjeen mukaisesti. Rulla vielä vieri
laakakivillä, kun Malicorne säntäsi esiin, sieppasi sen, alkoi
hypistellä sitä kuin apina pähkinää ja juoksi samassa kreivi de
Saint-Aignanin huonetta kohti.

Kreivi oli valinnut tai oikeastaan kärttänyt asuntonsa mahdollisimman
likeltä kuninkaan huonetta, niinkuin kasvit pyrkivät auringon säteisiin
paremmin rehoittaakseen. Hänellä oli siten hallussaan kaksi kamaria
samassa rakennuksessa, jossa Ludvig XIV asui, ja hän oli ylpeä tästä
läheisyydestä, päästessään sen perusteella helpommin hänen
majesteettinsa luo ja saadessaan väliin sattumaltakin tapailla häntä.
Parhaillaan hän varusteli huoneitansa muhkeilla seinäverhoilla siinä
toivossa, että kuningas joskus kunnioittaisi häntä käynnillään, sillä
sen jälkeen kun hänen majesteettinsa oli viehättynyt la Vallièreen, oli
hän vakinaisesti pitänyt de Saint-Aignania uskottunaan eikä tullut
hänen seurattansa toimeen öisin sen paremmin kuin päivisinkään.

Malicorne ilmoittausi kreivin puheille eikä kohdannut mitään
vaikeuksia, hän kun oli saanut osakseen kuninkaan hyväntahtoisuutta ja
kun toisen saavuttama suosio aina auttaa hyvän tuttavankin
mahdollisuuksia.

Kreivi kysyi heti, oliko tulijalla joku uutinen kerrottavana.

"On suuri", vastasi vieras.

"Ahaa!" äännähti de Saint-Aignan uteliaana kuin hovisuosikki ainakin;
"mitä onkaan tapahtunut?"

"Neiti de la Vallière on muuttanut."

"Mitä ihmettä?" kummeksui kreivi suurin silmin.

"On vainkin."

"Hänhän asui Madamen luona?"

"Aivan. Mutta Madame kyllääntyi naapuruuteen ja sijoitti hänet
kamariin, joka on ihan teidän tulevaisen huoneistonne yllä."

"Mitä! _Täällä_?" huudahti de Saint-Aignan hämmästyneenä ja osoitti
sormellaan yläkertaan.

"Ei", selitti Malicorne, "_tuolla_". Ja hän viittasi vastapäisen
rakennukseen.

"Mutta miksi siis sanoitte, että hänen kamarinsa on minun asuntoni
yllä?"

"Koska olen varma siitä, että teidän asuntonne tulee varsin
luonnollisesti olla la Vallièren kamarin alla."

De Saint-Aignan loi Malicorne-parkaan samanlaisen surkuttelevan katseen
kuin la Vallière neljännestuntia aikaisemmin.

"Monsieur", huomautti Malicorne, "pyydän saada vastata ajatukseenne."

"Mitä! Ajatukseeni?..."

"Niin; huomaan nimittäin, että te ette ole täydellisesti käsittänyt
tarkoitustani."

"Sen tunnustan."

"No, tiedättehän, että kuninkaan ja Monsieurin aatelismiesten huoneet
ovat Madamen seuranaisten asuntojen alla."

"Kyllä, koska Manicamp, de Wardes ja muut pitävät siellä majaansa."

"Aivan oikein. No niin, monsieur, ajatelkaa sitä ihmeellistä sattumaa,
että herra de Guichelle varatut kaksi kamaria ovat juuri ne
parihuoneet, jotka sijaitsevat neitien de Montalaisin ja de la
Vallièren asunnon alla."

"No, entä sitten?"

"Ne kaksi kamariahan ovat nyt vapaina, koska herra de Guiche makaa
haavoittuneena Fontainebleaussa."

"Minä vannon teille, monsieur, etten tule tästä hullua hurskaammaksi!"

"Ah, jos minulla olisi onni olla de Saint-Aignan nimeltäni, niin
oivaltaisin asian heti paikalla."

"Ja mitä tekisitte?"

"Vaihtaisin heti asuntoni niihin huoneisiin, jotka herra de Guiche on
jättänyt tuolla tyhjiksi."

"Mitä ajattelettekaan!" virkahti de Saint-Aignan halveksivasti;
"hylkäisinkö ensimmäisen kunniasijan, kuninkaan läheisyydessä, --
etuoikeuden, joka myönnetään ainoastaan prinsseille, herttuoille ja
pääreille... Totisesti, hyvä herra de Malicorne, sallikaa minun
huomauttaa, että te olette järjiltänne."

"Monsieur", vastasi nuori mies vakavasti, "te teette kaksi erehdystä:
nimeni on ihan lyhyeen Malicorne, ja järkeni on täydessä kunnossa."
Vetäen taskustaan paperin hän lisäsi; "Kuunnelkaa minua vielä hetkinen,
ja sitten näytän teille tämän."

"Mielelläni", mukausi de Saint-Aignan.

"Te tiedätte, että Madame vartioitsee la Vallièrea niinkuin Argus piti
silmällä Io-luonnotarta."

"Niinpä kyllä."

"Te tiedätte, että kuningas on turhaan tahtonut puhutella vangittua
kaunotarta ja että me kumpainenkaan emme ole saaneet toimitetuksi
hänelle tätä etua."

"Te pääsitte siitä hyvin karvaasti selville, suureksi surkuttelukseni,
herra Malicorne."

"No, miten luulisitte käyvän sille, jonka kekseliäisyys lähentäisi nuo
kaksi rakastavaista?"

"Oh, kuningas ei rajoittaisi kiitollisuuttaan vähään!"

"Herra de Saint-Aignan, ettekö te olisi halukas hiukan koettelemaan
kuninkaallista kiitollisuutta?"

"Tietysti", myönsi de Saint-Aignan, "herrani suosionosoitus
velvollisuuteni täyttämisen tunnustuksena olisi minulle
kallisarvoinen."

"Silmätkää siis tätä paperia, herra kreivi."

"Mikä tämä on? Pohjapiirros?"

"Niin, herra de Guichen kahdesta kamarista, joista kaiken
todennäköisyyden mukaan tulee teidän huoneistonne."

"Oh, ei, vaikka mitä tapahtuisi!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että minun asuntoani jo himoitsee monta aatelismiestä, joille
en suinkaan luovuta mukavia huoneitani: herra de Roquelaure, de la
Ferté, Dangeau."

"Sitten jätänkin teidät, herra kreivi, ja menen tarjoamaan jollekulle
noista herroista tuon pohjapiirroksen siihen liittyvine etuineen."

"Mutta miksi ette varaa niitä itsellenne?" tiedusti de Saint-Aignan
epäluuloisesti.

"Syystä että kuningas ei voisi kunnioittaa minua julkisilla käynneillä,
kun hän sitävastoin kyllä pistäytyy vieraaksi jollekulle noista
herroista."

"Mitä! Kuningasko kävisi heistä jonkun asunnossa?"

"_Pardieu_, halukkaasti ja alinomaa! Vielä kysyttekin, kävisikö
kuningas huoneistossa, jossa hän pääsee lähestymään la Vallièreä!"

"Kaunista lähentelyä... eri huonekerroissa ollen."

Malicorne kiersi pikku paperisuikaleensa auki rihmarullalta.

"Herra kreivi", sanoi hän, "pyydän teitä ottamaan huomioon tämän
tiedon, jossa ilmoitetaan, että neiti de la Vallièren kamarissa on vain
yksinkertainen puulattia."

"No?"

"Kah, te otatte puusepän, joka asuntoonne suljettuna paikkoja
tuntematta avaa teidän laipionne eli siis neiti de Vallièren lattian."

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti de Saint-Aignan kuin huikaistuneena.

"Mikä nyt?" kysyi Malicorne.

"Onpa siinä aika uskalias aatos, monsieur."

"Vakuutan teille, että se kuninkaasta näyttää vain pikku
toimenpiteeltä."

"Rakastavaiset eivät ajattele vaaraa."

"Mitä vaaraa te siinä pelkäätte, herra kreivi?"

"Mutta sellainen puhkaiseminen aiheuttaa tavatonta jyryä, niin että
koko linna kajahtelee?"

"Hoo, herra kreivi, olen varma siitä, että se sahuri, jonka minä voin
teille esittää, ei häiritse vähimmälläkään melulla. Hän leikkaa kuuden
jalan neliön rohtimiin käärityllä hienolla sahalla niin sievästi, että
työskentely ei kuulu viereisiinkään huoneisiin."

"Hohoi, hyvä herra Malicorne, te ihan huumaatte minut, hämmennätte
ajatukseni sekaisin!"

"Minä jatkan", sanoi Malicorne tyynesti: "siihen huoneeseen, josta
olette puhkaissut laipion -- suvaitsettehan kuunnella?"

"Kyllä."

"Te laitatte portaat, joita myöten neiti de la Vallière pääsee alas
teidän asuntoonne tai kuningas ylös hänen luokseen."

"Mutta ne portaathan nähdään?"

"Ei, sillä teidän puolellanne ne kätkee väliseinä, jonka päälle
levitätte samanlaiset seinäverhot kuin kamarin pääseinillekin, ja neiti
de la Vallièren puolella on vain salaluukku, joka avautuu lattiasta
makuusijan alla."

"Tosiaankin", äännähti de Saint-Aignan, jonka silmät alkoivat säihkyä.

"Nyt, herra kreivi, myönnätte kyllä, että kuningas pistäytyy usein
vieraisille huoneeseen, missä on sellaiset portaat. Olletikin herra
Dangeau luullakseni mieltyy aatokseeni, ja minä lähden nyt selittämään
sitä hänelle."

"Hei, hei, parahin herra Malicorne", huudahti de Saint-Aignan,
"minullehan te ensin puhuitte siitä, joten minulla on etuoikeus!"

"Tahdotteko siis sitä käyttää?"

"Tahdonko muka! Se on selvä!"

"On totinen tosi, herra de Saint-Aignan, että annan teille täten nauhan
ensi armonosoitus-luettelossa ja kenties hyvän herttualäänityksenkin."

"Ainakin saan siten", vastasi kreivi punehtuneena, "mielihyvästä,
tilaisuuden näyttää kuninkaalle, että hän ei suotta puhuttele minua
toisinaan ystäväkseen, -- ja se tilaisuus on teidän ansiotanne, parahin
herra Malicorne."

"Etteköhän tule sitä vielä unohtaneeksi?" virkkoi Malicorne hymyillen.

"Minä pidän sitä aina rakkaassa muistissa, monsieur!"

"Minä en kylläkään ole kuninkaan ystäviä, monsieur; minä olen hänen
palvelijansa."

"Niin, mutta jos ajattelette, että nuo portaat voivat minulle merkitä
sininauhaa,[11] arvelen minäkin puolestani, että ne teille tuottavat
aateliskirjan."

Malicorne kumarsi.

"Nyt on siis vain muuttaminen järjestettävä", sanoi de Saint-Aignan.

"Kuningas ei kaiketikaan pane vastaan; pyytäkää häneltä lupaa."

"Riennän heti hänen puheilleen."

"Ja minä käyn hankkimassa puusepän, jota tarvitsemme."

"Milloin hän voisi jo tulla?"

"Tänä iltana."

"Älkää unohtako varokeinoja."

"Tuon hänet luoksenne side silmillä."

"Ja minä lähetän käytettäväksenne vaunut."

"Ilman vaakunakuvia."

"Ja jonkun lakeijani ilman livreijaa. Se on siis sovittu."

"Hyvä on, herra kreivi."

"Mutta la Vallière...? Mitä hän sanoo siitä puuhasta?"

"Minä takaan, että se herättää hänessä suurta mielenkiintoa."

"Sen uskon."

"Olenpa varma siitäkin, että jos kuningas ei rohkene nousta hänen
luokseen, ajaa hänet uteliaisuus alas."

"Toivokaamme niin", sanoi de Saint-Aignan.

"Niin, toivokaamme", toisti Malicorne.

"Minä lähden siis kuninkaan luo."

"Ja saatte ihmeen hyvin toimeen asianne."

"Mihin aikaan illalla puuseppäni saapuu?"

"Kello kahdeksalta."

"Ja kuinka kauan arvioitsette hänen tarvitsevan sahuuseensa?"

"Parisen tuntia, mutta sitten on vielä niin sanottu siloittelu
suoritettava. Yö ja osa huomispäivää -- oikeastaan on laskettava kaksi
päivää portaineen."

"Kaksi päivää, -- se on pitkä aika."

"Hitto, kun kerran ryhtyy avaamaan porttia paratiisiin, pitää sen
pääsytien olla siistissä kunnossa."

"Olette oikeassa. Tapaamme siis piammiten. Ja ylihuomis-illaksi on
muutto valmis."



173.

Soihtukulkue.


Ihastuneena kuulemastaan de Saint-Aignan suuntasi iloisin aavistuksin
askeleensa de Guichen parihuoneisiin.

Hän, joka neljännestunti sitten ei olisi luovuttanut omia suojiaan
miljoonasta, olisi nyt ollut valmis maksamaan miljoonan saadakseen
haltuunsa tuon kiihkeästi haluamansa, onneatuottavan asunnon. Mutta hän
ei siinä kohdannut niin suuria vaatimuksia. Herra de Guiche ei vielä
tiennyt, missä hänen oli asuttava, ja oli sitäpaitsi yhä liian sairas
ajatellakin sellaisia seikkoja. De Saint-Aignan sai siis de Guichen
molemmat huoneet. Herra Dangeau puolestaan peri de Saint-Aignanin kaksi
kamaria, lahjottuaan kreivin taloudenhoitajan kuudentuhannen livren
harjakaisilla, ja katsoi tehneensä erinomaisen kaupan. Dangeaun kaksi
huonetta määrättiin de Guichen vastaiseksi asunnoksi. Herra Dangeau
puolestaan oli niin riemuissaan, että hän ei edes vaivautunut
epäilemäänkään de Saint-Aignanilla olleen mielessä mitään suurempaa
etua asunnonvaihdossa.

Jo tuntia myöhemmin kuin oli tehnyt tämän uuden päätöksen oli de
Saint-Aignan siis noiden kahden huoneen isäntänä, ja siitä kymmenen
minuutin kuluttua Malicorne toi hänen luokseen verhoilijat.

Sillävälin kuningas tiedusti suosikkiaan. Juostiin hakemaan de
Saint-Aignania ja tavattiin Dangeau. Tämä neuvoi Guichen luo, ja vasta
sieltä löytyi kaivattu. Mutta hän ilmestyi viivästyneenä; kuningas oli
pari kolme kertaa levottomasti liikahtanut, ennenkuin de Saint-Aignan
aivan hengästyksissään astui herransa eteen.

"Sinäkin jätät minut?" virkkoi Ludvig XIV siihen valittavaan tapaan,
jolla Caesar kahdeksantoista vuosisataa aikaisemmin lienee lausunut _tu
quoque_.

"Sire", selitti de Saint-Aignan, "minä en jätä kuningastani,
päinvastoin. Minä järjestelin muuttoani."

"Mitä muuttoa? Luulin muuttosi tulleen kuntoon jo kolme päivää sitten."

"Niin kyllä, sire. Mutta minä asun nykyisissä huoneissani epämukavasti
ja siirryn tuonne vastapäiseen rakennukseen."

"Enkö sitä sanonut, että sinäkin jätät minut!" huudahti kuningas. "Oih,
tuo jo menee yli rajojen! Kun minulla vain oli nainen, jolle sydämeni
sykkii, niin koko perhekunta liittoutui häntä minulta ryöstämään.
Minulla oli ystävä, jolle uskoin huoleni ja joka auttoi minua niiden
taakkaa kantamaan, mutta valituksiini väsyneenä ystävä jättää minut
lupaakaan pyytämättä."

De Saint-Aignan purskahti nauramaan. Kuningas arvasi, että tässä
kunnioituksen puutteessa piili jotakin salaperäistä.

"Mitä on tekeillä?" hän huudahti toiveikkaana.

"No, sire, se ystävä, jota kuninkaani parjaa, yrittelee hankkia
kuninkaalle kadotetun onnen takaisin."

"Toimitatko sinä minut la Vallièren pariin?" kysyi Ludvig XIV.

"Sire, en siitä vielä mene takuuseen, mutta..."

"Mutta...?"

"Minä toivon niin."

"Oi, miten, miten? Sano se minulle, de Saint-Aignan. Tahdon tietää
suunnitelmasi, tahdon auttaa sinua siinä kaikin voimin."

"Sire", vastasi de Saint-Aignan, "en vielä itsekään oikein tiedä, miten
menettelen tuumani toteuttamisessa; mutta minulla on pätevä syy uskoa,
että huomisesta alkaen..."

"Huomisesta, sanot?"

"Niin, sire."

"Ai mikä onni! Mutta miksi sinä muutat?"

"Palvellakseni teitä paremmin."

"Miten sinä muuttaneena voit paremmin palvella?"

"Tiedättekö, missä de Guichelle aiotut kaksi kamaria sijaitsevat?"

"Tiedän."

"Silloin tiedätte, mihin minä muutan."

"Epäilemättä; mutta eipä se tieto minua hyödytä."

"Mitä! Ettekö käsitä, sire, että sen asunnon päällä on kaksi kamaria?
Toinen on neiti de Montalaisin ja toinen..."

"Toinen de la Vallièren, niinkö, de Saint-Aignan?"

"Juuri niin, sire."

"Oi, de Saint-Aignan, siinä sinulla on totisesti onnellinen ajatus,
ystävän, runoilijan ajatus! Toimittaessasi minut henkilön lähelle,
josta koko maailma tahtoo minut eroittaa, olet minulle suuriarvoisempi
kuin Pylades Oresteelle, kuin Patroklos Akhilleukselle."

"Sire", sanoi de Saint-Aignan hymyhuulin, "epäilenpä, tokko teidän
majesteettinne yhä jakelisi minulle niin kehuvia imarteluja, jos
tuntisitte suunnitelmani koko laajuudessaan. Ah, sire, aavistelen
halvempia nimityksiä, joita eräät hovin puritaanit eivät laiminlöisi
minusta käyttää, kun he saavat tietää, mitä aion teidän majesteettinne
hyväksi tehdä."

"De Saint-Aignan, minä menehdyn kärsimättömyydestä. De Saint-Aignan,
minä riudun. De Saint-Aignan, minä en mitenkään voi odottaa huomiseen
asti... Huomiseen! Huomiseenhan on kokonainen iäisyys."

"Ja nyt, sire, jos suvaitsette, lähdette heti ulos haihduttamaan tuota
kärsimättömyyttä kelpo ajelulla."

"Sinun kanssasi kylläkin. Juttelemme suunnitelmistasi ja haastelemme
hänestä."

"Ei niin, sire, minä jään."

"Kenen kanssa minä sitten lähden?"

"Naisten kanssa."

"_Ma foi_, sitä minä en tee, de Saint-Aignan!"

"Täytyy, sire."

"Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minä en enää antaudu hirveään rangaistukseen
olla parin askeleen päässä hänestä, nähdä hänet ja ohikulkiessa
hipaista hänen pukuaan virkkamatta hänelle mitään. Ei, minä kieltäydyn
siitä kidutuksesta, jonka sinä uskot onneksi, mutta joka tuottaa
silmiäni polttavaa, käsiäni kuivettavaa, sydäntäni raatelevaa tuskaa.
En tahdo nähdä häntä noiden vieraitten ihmisten parissa, saamatta
hänelle kielin kertoa rakkauttani, vaikka koko olemukseni hänelle siitä
puhuu ja antaa minut kaikille ilmi. Ei, olen vannonut itselleni, etten
sitä enää tee, ja minä pidän valani."

"Kuitenkin, sire, kuulkaahan, mitä sanon."

"Minä en kuuntele mitään, de Saint-Aignan."

"Siinä tapauksessa minä jatkan kuitenkin. On tärkeätä, sire, tärkeätä,
ymmärtäkää minut oikein, perin tärkeätä, että Madame seuranaisineen
poistuisi palatsista kahdeksi tunniksi."

"Sinä hämmästytät minut, de Saint-Aignan."

"Minulle on raskasta komennella kuningastani, mutta tässä tapauksessa
minä komennan, sire. On lähdettävä metsästys- tai huvimatkalle."

"Mutta tuo metsästys, tuo ajelu näyttäisi oikulta, eriskummaiselta
päähänpistolta! Ilmaistessani mokomaa kärsimättömyyttä paljastan koko
hoville sydämeni, joka ei enää kuulu itselleni. Eikö jo kyllin usein
sanota, että uneksin maailman valloitusta, vaikka minun pitäisi ensin
kyetä hallitsemaan itseäni?"

"Ne, jotka niin puhuvat, ovat nenäkästä ja vehkeilevää väkeä. Mutta
olkoot he keitä tahansa, niin jos teidän majesteettinne mieluummin
kuuntelee heitä, ei minulla enää ole mitään sanottavaa. Silloin
huomispäivä siirtyy määräämättömien ajanjaksojen joukkoon."

"De Saint-Aignan, minä lähden tänä iltana... Tänä iltana ajan soihtujen
valossa Saint-Germainiin nukkumaan. Syön siellä huomenna aamiaisen ja
palaan Pariisiin kello kolmen tienoissa. Sopiiko se?"

"Mainiosti."

"Siis minä lähden tänä iltana kello kahdeksalta."

"Teidän majesteettinne arvasi oikean hetken."

"Ja etkö sinä tahdo sanoa minulle mitään?"

"Asia on niin, että minä en voi mitään sanoa. Uutteruus merkitsee tässä
maailmassa jotakin, sire. Mutta sattuma näyttelee niin suurta osaa,
että pidän tapanani myöntää sille ahtaimman oven, kun se aina osaa
avata sen ylen leveäksi."

"No minä jätän asian sinun huostaasi."

"Siinä teette oikein."

Näin rauhoitettuna kuningas meni suoraa päätä Madamen luo ilmoittamaan
suunnitellusta ajoretkestä.

Madame uskoi heti, että tässä aavistamattomassa hankkeessa piili
kuninkaan puolelta salajuoni la Vallièren tapaamiseksi joko tiellä
pimeyden huomassa tai muulla tavoin. Mutta hän varoi ilmaisemasta
mitään langolleen ja vastaanotti kutsun hymyilevänä. Hän antoi
äänekkäästi määräyksiä hovineitojensa mukaantulosta, mutta itsekseen
päätti hän illalla tehdä mitä hänestä näyttäisi otollisimmalta hänen
majesteettinsa lempiseikkailujen häiritsemiseksi.

Huviretken ehdottaja saattoi siis poistuessaan uskoa la Vallièren
tulevan mukaan ja viihdyttäytyä vainottujen rakastavaisten
surunvoittoisella onnella, kun he pelkän näkemisen avulla loihtivat
mielessään esille kaikki kielletyn omistuksen riemut. Mutta jälleen
neitojensa pariin jäätyänsä Madame virkkoi:

"Minulle riittää kaksi tyttöä täksi illaksi: neidit de Tonnay-Charente
ja de Montalais."

La Vallière oli aavistanut tätä iskua, ja vainoominen oli karaissut
häntä. Hän ei suonut Madamelle iloa nähdä kasvoillaan sydämessään
tuntemansa vihlaisun vaikutusta. Hän päinvastoin ilmaisi hymyssään sitä
sanomatonta lempeyttä, joka antoi hänen kasvonjuonteilleen enkelimäisen
ilmeen.

"Minä siis, Madame, olen tämän iltaa vapaana?" virkkoi hän.

"Niin, tietysti."

"Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on
suvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia
teille tarjota."

Ja kunnioittavasti kumarrettuaan tyttö poistui kammioonsa. Neidit de
Montalais ja de Tonnay-Charente tekivät samoin. Huhu ajoretkestä levisi
heidän mukanaan Madamen asunnosta pitkin palatsia. Kymmenen minuuttia
myöhemmin Malicorne tiesi Madamen päätöksestä ja sujautti Montalaisin
oven alitse näin kuuluvan kirjelapun:

    'On välttämätöntä, että L.V. viettää yönsä Madamen kanssa.'

Sovittuun tapaan Montalais ensin poltti paperin, ja sitten hän alkoi
aprikoida. Hän oli nokkela tyttö, ja pian oli hänen suunnitelmansa
valmis.

Hetkellä, jolloin hänen oli mentävä Madamen luo, nimittäin kello
viideltä, hän riensi juoksujalkaa pihamaan yli, ja saavuttuaan
kymmenkunnan askeleen päähän siinä seisoskelevasta upseeriryhmästä hän
parahtaen hervahti sirosti polvelleen, ja kun hän nousi matkaansa
jatkamaan, nähtiin hänen ontuvan.

Herrasmiehet riensivät häntä tukemaan. Montalais oli nyrjäyttänyt
jalkansa. Siitä huolimatta hän uskollisena velvollisuudelleen yhä
ponnisteli Madamen luo.

"Mikä on? Miksi onnutte?" kysyi tämä. "Minä luulin teitä la
Vallièreksi."

Montalais kertoi, miten hän pikemmin ehtiäkseen oli juossut ja siinä
nyrjäyttänyt nilkkansa. Madame näkyi häntä säälittelevän ja tahtoi heti
lähettää noutamaan lääkäriä. Mutta tyttö vakuutteli, että vamma ei
ollut vakavaa laatua.

"Madame", virkkoi hän, "pahoittelen vain, etten voi täyttää
palvelustani, ja aioin pyytää neiti de la Vallièrea astumaan
sijaani..."

Madame rypisti kulmiaan.

"Mutta sitä en tehnytkään", jatkoi Montalais.

"Ja miksi ette?" kysyi Madame.

"Siksi että la Vallière-raukka näyttää niin iloiselta vapaasta
illastaan ja yöstään, että minulta puuttui rohkeutta pyytää häntä
vuorolleni."

"Mitä? Onko hän niin riemuissaan?" tiedusti Madame ihmeissään.

"No ihan hupsuuteen asti. Hän, joka aina on niin surumielinen,
lauleskeli ilosta. Tietäähän teidän korkeutenne, että hän karttaa
seuraa ja että hänen luonteessaan on hitunen villiyttâ."

"Oh, oh, -- ajatteli Madame, -- tuo suuri riemastus ei tunnu ollenkaan
luonnolliselta!"

"Hän on jo tehnyt valmistuksia", jatkoi Montalais, "syödäkseen
päivällistä yksinään rakkaiden kirjojensa parissa. Ja sitäpaitsi on
teidän korkeudellanne kuusi muuta neitoa, jotka kovin mielellään
tulevat mukaanne. Sentähden en edes ehdottanutkaan vaihtoa la
Vallièrelle."

Madame oli vaiti.

"Teinkö oikein?" jatkoi Montalais, tuntien sydämessään pikku
ahdistusta, kun näki niin huonon tehon sotajuonella, jonka tepsimiseen
hän oli luottanut niin täydellisesti, ettei ollut pitänyt tarpeellisena
keksiä mitään muuta varalle. "Hyväksyykö madame menettelyni?" toisti
hän.

Madame ajatteli, että kuningas saattoi hyvinkin yön kuluessa lähteä
Saint-Germainista, ja kun sieltä ei ollut kuin puolenviidettä lieuen
matka Pariisiin, voisi hän tunnissa ehtiä pääkaupunkiin.

"Sanokaa minulle", uteli hän, "eikö la Vallière edes tarjoutunut
seurueeseen teidän puolestanne, kun kuuli teidän loukkaantuneen?"

"Oh, hän ei vielä tiedäkään tapaturmastani; mutta jos hän sen tietäisi,
en suinkaan pyytäisi häneltä mitään, mikä häiritsisi hänen
suunnitelmiaan. Minä luulen, että hän tahtoo tänä iltana toteuttaa
yksinään kuningas-vainajan herra de Saint-Marsille ehdottaman
huviohjelman: 'Olkaamme ikävissämme, herra de Saint-Mars, olkaamme
oikein ikävissämme'."

Madame varmistui luulossaan, että tässä yksinäisyyden epuussa piili
joku salaperäinen rakkausseikkailu, joka ei saattanut perustua muuhun
kuin Ludvigin yölliseen paluuseen. Ei ollut enää epäilemistäkään, että
la Vallièrelle oli ilmoitettu tästä palaamisesta ja että tyttö sen
vuoksi niin mielellään jäi palatsiin. Se oli edeltäpäin harkittu juoni.

-- En annakaan niiden pettää itseäni, -- ajatteli Madame. Ja hän teki
varman päätöksensä.

"Neiti de Montalais", sanoi hän, "menkääpä ilmoittamaan
ystävättärellenne, että olen hirveästi pahoillani, kun minun täytyy
häiritä hänen yksinäisyyshaaveilujaan. Mutta sen sijaan että hän
ikävöitsisi yksikseen kotona, kuten halusi, saa hän tulla kärsimään
ikävää meidän kanssamme Saint-Germainissa."

"Voi la Vallière-parkaa!" virkahti Montalais, muka murheellisena, mutta
sydämessään riemuiten. "Oi, madame, eikö olisi mahdollista, että teidän
korkeutenne..."

"Riittää", keskeytti Madame, "minä tahdon niin! Haluan mieluummin neiti
la Baume le Blanchin seuraa kuin kenenkään muun. Menkää, lähettäkää
hänet luokseni ja hoitakaa säärtänne."

Montalais ei odottanut toista käskyä. Hän astui huoneeseensa, kirjoitti
vastauksensa Malicornelle ja työnsi paperin verhon alle. "Hän lähtee",
oli tämän vastauksen sanamuotona. Spartalainenkaan ei olisi
kirjoittanut lyhyemmin.

-- Tällä tavoin, -- ajatteli Madame, -- pidän häntä silmällä matkan
varrella, ja yönsä hän nukkuu minun huoneessani, joten hänen
majesteetiltaan kyllä kysytään taitavuutta, jos mielii vaihtaa
sanasenkaan neiti de la Vallièren kanssa!

La Vallière vastaanotti lähtökäskyn yhtä välinpitämättömän lempeästi
kuin oli kuullut määräyksen kotiinjäämisestäkin.

Mutta sisällisesti hän suuresti iloitsi ja piti tätä prinsessan
mielenmuutosta kaitselmuksen lähettämänä lohdutuksena. Vähemmän
tarkkanäköisenä kuin Madame hän asetti kaikki sattuman laskuun.

Sillaikaa kun palatsin asukkaat, epäsuosioon joutuneita sairaita ja
jalkansa niukahduttaneita lukuunottamatta, suuntasivat kulkunsa
Saint-Germainia kohti, Malicorne tuotti työmiehensä herra de
Saint-Aignanin kuomuvaunuissa, vieden hänet la Vallièren kammion alla
olevaan huoneeseen. Luvatun loistavan palkkion houkuttelemana mies
ryhtyi innokkaan työhönsä.

Kun kuninkaan rakennusmestareilta oli haettu mitä oivallisimmat
työkalut, muun muassa sellainen saha, joka vastustamattoman terävänä
sileästi leikkaa raudankovat tammilaahkot, edistyi työ nopeasti, ja
neliskulmainen, kahden vuoliaisen välistä valittu palanen kattoa pudota
muksahti de Saint-Aignanin, Malicornen, puusepän ja erään uskotun
palvelijan käsivarsille, joka viimemainittu oli syntynyt maailmaan
kaiken nähdäkseen, kaiken kuullakseen ja kaikesta ollakseen vaiti.

Mutta Malicornen esittämän uuden suunnitelman vuoksi aukko puhkaistiin
katon nurkkaan.

Syy siihen oli seuraava:

Kun la Vallièren huoneessa ei ollut pukimoa, oli tämä pyytänyt ja juuri
samana aamuna saanutkin suuren suojuskaihtimen väliseinän puutetta
korvaamaan. Hänelle toimitettu irtoseinä riitti hyvin peittämään aukon,
joka sitäpaitsi salattiin kaikilla taidepuusepän keinoilla. Kun aukko
oli puhkaistu, pujottausi puuseppä vuoliaisten välitse la Vallièren
huoneeseen. Sinne päästyään hän sahasi lattiasta sopivan
neliönmuotoisen osan ja päällysti lattian omilla parkettiliuskoilla
aukkoon niin täydellisesti sovitetun laskuoven, että harjaantuneinkaan
silmä ei siinä voinut eroittaa muuta kuin parketin välttämättömät
saumat.

Malicorne oli kaikki järjestänyt edeltäpäin. Kädensija ja kaksi
ennakolta ostettua saranaa kiinnitettiin tähän puukanteen. Pienet
kiertoportaat, jollaisia alettiin käyttää välikerroissa, oli uuttera
Malicorne ostanut valmiina, maksaen niistä kaksituhatta livreä. Ne
olivat pitemmät kuin tarpeellista, mutta salvumies poisti niistä
muutamia askelmia, jotta niistä tuli sopivan mittaiset. Nämä portaat,
jotka olivat määrätyt kantamaan niin ylevää taakkaa, kiinnitettiin
seinään vain kahdella muurikoukulla. Alipäästä ne upotettiin kreivin
omaan parkettilattiaan kahdella kierrevaarnalla. Kuningas olisi koko
neuvoskuntineen voinut vaaratta nousta ja laskeutua näillä portailla.

Kaikki vasarat iskivät rohdinalustalle, jokainen viila nirhasi pää
villaan käärittynä ja terä öljyttynä. Sitäpaitsi oli meluisin työ tehty
yön aikana ja aamusella, jolloin la Vallière ja Madame olivat poissa.

Kun kuningas kellon käydessä kahta saapui takaisin Palais-Royaliin ja
la Vallière astui huoneeseensa, oli kaikki paikoillaan, eikä pieninkään
sahajauhojen hiukkanen, ei vähäisinkään lastu ollut todistamassa
neitsytkammion pyhyyden loukkauksesta. De Saint-Aignan vain, joka
parhaansa mukaan oli tahtonut olla työssä avullisena, oli raastanut
sormensa verille ja repinyt paitansa sekä uhrannut paljon hikeä
kuninkaansa palveluksessa. Varsinkin hänen kämmenensä olivat
kauttaaltaan rakoilla, jotka johtuivat siitä, että hän oli kannattanut
tikapuita Malicornelle. Hän oli sitäpaitsi yhden erältään kantanut
portaitten viisi kappaletta, jotka olivat muodostetut kahdesta
askelmasta kukin. Voimme tosiaankin sanoa, että jos kuningas olisi
nähnyt hänet niin uutterassa uurastuksessa, olisi hän vannonut
kreiville ikuista kiitollisuutta.

Kuten Malicorne, tarkkaan laskeskeleva mies, oli edellyttänyt, saatiin
kaikki nämä työt valmiiksi neljässäkolmatta tunnissa. Puuseppää
palkittiin neljälläkolmatta louisdorilla ja hän poistui peräti
riemuissaan; olihan se yhtä paljon kuin hän muutoin ansaitsi kuudessa
kuukaudessa.

Kukaan ei vähääkään aavistanut, mitä neiti de la Vallièren huoneen alla
oli puuhattu. Mutta toisen päivän iltana, juuri kun la Vallière oli
päässyt Madamen palveluksesta ja astunut suojaansa, kuului heikko
rasahdus huoneen perältä. Kummastuneena hän katsahti ääntä kohti.

"Kuka siellä?" hän huudahti pelästyneenä.

"Minä", vastasi kuninkaan tuttu ääni.

"Te!... te!" huudahti nuori tyttö, hetkiseksi luullen näkevänsä unta.
"Mutta missä sitten olette?... Tekö, sire?"

"Täällä", vastasi kuningas, työntäen seinukkeen liuskoista yhden
syrjään ja ilmestyen kuin haamu huoneen perälle.

La Vallière parahti ja vaipui koko ruumiiltaan väristen nojatuoliin.



174.

Ilmestys.


La Vallière toipui pian hämmästyksestään. Kunnioittavaisella
esiintymisellään kuningas tuotti tytölle enemmän luottamusta kuin hänen
ilmestymisensä oli hätäännyttänyt ja huomatessaan, että nuorta
kreivitärtä erityisesti säikytti kysymys, miten hän oli voinut
tunkeutua kammioon, Ludvig selitti hänelle seinukkeen kätkemien
portaiden rakenteen ja vakuutti, että hän ei suinkaan ollut mikään
yliluonnollinen näky.

"Oi, sire", virkkoi la Vallière pudistaen vaaleata päätänsä ja
hymyillen herttaisesti, "läsnä- tai poissaolevana näen teidät sieluni
silmillä yhtä selvästi joka hetki."

"Ja se merkitsee, Louise?"

"Oi, sen te hyvin tiedätte, sire: se merkitsee, että tyttörukka, jonka
salaisuuden te yllätitte Fontainebleaussa ja jonka te tulitte
tempaisemaan takaisin ristin juurelta, ei ole hetkeäkään teitä
ajattelematta."

"Louise, sinä saat minun iloni ylimmilleen."

La Vallière hymyili surullisesti ja jatkoi:

"Mutta, sire, oletteko ajatellut, että nerokas keksintönne ei voi
meille olla miksikään hyödyksi?"

"Ja miksei? Sano; minä kuuntelen."

"Sentähden, sire, että asumani huone ei ole turvattu etsiskelyiltä, jos
niitä tahdotaan panna toimeen. Madame voi sattua tulemaan, ja joka
hetki vuorokaudesta toverini käyvät täällä. Oveni lukitseminen
sisäpuolelta antaisi minut ilmi yhtä selvästi kuin jos kirjoittaisin
sen päälle: 'Älkää astuko sisälle, kuningas on täällä!' Ja tiedättekö,
sire, tälläkään hetkellä ei mikään estä ovea aukenemasta ja teidän
majesteettianne tulemasta yllätetyksi minun luotani."

"Silloinhan", vastasi kuningas myhäillen, "minut todellakin luultaisiin
aaveeksi, sillä kukaan ei voisi sanoa, mistä olen tänne tullut.
Ainoastaan kummitukset kulkevat seinien ja lattiain läpi."

"Voi, sire, millainen seikkailu! Ajatelkaahan, mikä häväistysjuttu
siitä syntyisi! Mitään sellaista ei vielä koskaan liene sanottu
hovineidoista, eikäpä meikäläisiä tyttöparkoja ihmisten ilkeys
kuitenkaan juuri sääli."

"Ja tästä kaikesta päätät, rakas Louiseni...? No, puhuppa, selitä
tarkoituksesi!"

"Tarkoitan, että täytyy, ah...! Suokaa minulle anteeksi, se on hyvin
kova sana..."

Ludvig hymyili.

"No?" rohkaisi hän.

"Että teidän majesteettinne täytyy juonittelujen ja yllätysten
välttämiseksi poistaa portaat. Sillä joutua nähdyksi täällä,
käsitättehän, sire, olisi suurempi onnettomuus kuin kohtaustemme
tuottama onni."

"Mutta, rakas Louise", vastasi kuningas hellästi, "sen sijaan että
poistettaisiin portaat, joilla nousen sinun luoksesi, on olemassa
yksinkertaisempi keino, jota et ole tullut ajatelleeksi."

"Keino... vieläkin?..."

"Niin, vieläkin. Oi, sinä et rakasta minua niinkuin minä rakastan
sinua, Louise, koska minä olen sinua kekseliäämpi!"

Tyttö katseli häntä. Ludvig ojensi hänelle kätensä, jota Louise
vienosti puristi.

"Sanot", jatkoi kuningas, "että tänne tullen joutuisin yllätetyksi,
koska jokainen voi saapua huoneeseesi milloin haluaa?"

"Niin, sire, tälläkin hetkellä, kun siitä puhutte, minä vapisen
pelosta."

"Olkoon; mutta sinuapa ei yllätetä, jos itse laskeudut portaita pitkin
alempana oleviin huoneisiin."

"Sire, sire, mitä sanottekaan!" huudahti la Vallière säikähtyneenä.

"Sinä käsität minut väärin, Louise, kun otat noin pahaksesi ensi
sanastani. Tiedätkö ensinnäkin, kelle nuo huoneet kuuluvat?"

"No, kreivi de Guichelle."

"Ei, vaan herra de Saint-Aignanille."

"Dianko totta!" huudahti la Vallière.

Tämä nuoren tytön riemuitsevasta povesta singahtanut lauselma sai
ikäänkuin suloisen enteen salaman välähtämään kuninkaan lemmestä
laajentuneessa sydämessä.

"Niin, ystävällemme herra de Saint-Aignanille."

"Mutta, sire, minä en voi paremmin saapua de Saint-Aignanin kuin kreivi
de Guichenkaan luo", uskalsi jälleen naiseksi muuttunut enkeli
muistuttaa.

"Miksi et voi, Louise?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea."

"Kuninkaan turvissa?" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein.

"Oi, uskothan toki sanaani?"

"Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla,
puhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään."

"Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?"

"On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan,
mutta minulle te ette ole kuningas."

"Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni?
Kuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?"

"Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä."

"Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla."

La Vallière ei vastannut mitään, -- silmäili vain Ludvigia tuolla
kirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa:

"Ah, ah, en teitä epäile, eivät arasteluni teihin kohdistu."

"Suostun siis", huoahti kuningas, "siihen että herra de Saint-Aignan,
jonka onnellisena etuoikeutena on sinua rauhoittaa, on kohtauksissamme
aina läsnä; minä lupaan sen sinulle."

"Oikeinko totta, sire?"

"Kunniasanallani! Entä sinä puolestasi?..."

"Oi, odottakaa, tässä ei ole kaikki."

"Vieläkö jotakin, Louise?"

"Oi, kyllä. Älkää väsykö niin pian, emme vielä ole puhuneet loppuun,
sire."

"No, lävistä siis lopullisesti sydämeni!"

"Käsitätte hyvin, sire, että näille kohtauksillemme herra de
Saint-Aignaninkin luona täytyy olla joku järjellinen syy."

"Järjellinen syy!" toisti kuningas lempeästi moittien.

"Epäilemättä; miettikää, sire."

"Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni
on tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu
niinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo
keksinyt aiheen."

"Siis, sire...?" virkahti la Vallière hymyillen.

"Huomisesta alkaen, jos suvaitset..."

"Huomisesta?"

"Onko se sinusta liian myöhään?" huudahti kuningas, puristaen
molemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului
käytävästä askelia.

"Sire, sire", hätääntyi la Vallière, "joku lähestyy, joku tulee,
kuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen."

Yhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän
taakse.

Olipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa
kääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää,
että hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö
kyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la
Vallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui
siis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin
lähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen
oven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de
Saint-Aignanin luo.

Heikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi
Montalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea
itsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea.

"Jutelkaamme, Louise", virkkoi hän, "jutelkaamme _vakaasti_, jos
tahdot."

Suuressa mielenkuohussaan Louise tunsi salaista pelkoa tuosta sanasta
"vakavasti", jota Montalais oli tarkoituksellisesti korostanut.

"Hyvä Jumala, rakas Aure", äännähti hän. "Mikä nyt on?"

"Asia on niin, rakas ystävä, että Madame aavistaa koko asian."

"Minkä niin?"

"Tarvitseeko meidän selitellä, ja etkö sinä ymmärrä, mitä tahdon sanoa?
Onhan sinun täytynyt huomata Madamen vaihtelevat mielentilat jo useiden
päivien kuluessa. Olethan nähnyt, miten hän on kutsunut sinut luokseen,
sitten lähettänyt sinut pois, sitten jälleen ottanut takaisin."

"Se on tosiaan kummallista, mutta minä olen tottunut hänen
oikkuihinsa."

"Maltahan vielä. Huomasithan myöskin, miten Madame suljettuaan sinut
pois huvimatkalta eilen antoi sinulle sitten määräyksen tulla mukaan."

"Enkö sitä olisi huomannut? Epäilemättä."

"No niin, Madamella näkyy nykyään olevan riittävästi tietoja, sillä hän
on suoraan käynyt päämääräänsä, kun hänellä Ranskassa ei enää ole
mitään asetettavana kaikkimurskaavaa tulvaa vastaan. Tiedätkö, mitä
tulvalla tarkoitan?"

La Vallière kätki kasvot käsiinsä.

"Minä tarkoitan", jatkoi Montalais hellittämättä, "sitä herraa, joka
mursi auki Chaillotin karmeliittiluostarin portin ja kumosi kaikki
hovin ennakkoluulot niin Fontainebleaussa kuin Pariisissakin."

"Voi, voi!" valitteli la Vallière, yhä verhoten kasvojansa sormillaan,
joiden välitse hänen kyyneleensä vierivät.

"Noh, älä noin antaudu surun valtaan, kun vasta olet tuskasi
puolitiessä."

"Hyvä Jumalat" oihkaisi nuori tyttö levottomana. "Mitä sitten vielä
on?"

"No, asia on näin. Ollen uusien apujoukkojen puutteessa täällä, kun hän
on järjestään käyttänyt molempia kuningattaria, Monsieuria ja koko
hovia, Madame on äkkiä muistanut erään henkilön, jolla muka on
oikeuksia sinuun."

La Vallière kävi valkoiseksi kuin vahakuva.

"Se henkilö", jatkoi Montalais, "ei ole tällähaavaa Pariisissa."

"Laupias Jumala!" vaikersi Louise.

"Ellen erehdy, on hän Englannissa."

"Niin, niin", huokasi la Vallière melkein murtuneena.

"Eikö hän ole kuningas Kaarle II:n hovissa? Sano."

"Kyllä."

"No, tänä iltana on Madamen kabinetista lähtenyt kirje sillä
määräyksellä, että pikalähetti pysähtymättä rientäisi Hampton Courtiin,
joka kuuluu olevan kahdentoista penikulman päässä Lontoosta sijaitseva
kuninkaallinen linna!"

"Ja sitten?"...

"Koska Madame kirjoittaa Lontooseen säännöllisesti kerran kahdessa
viikossa ja vakinainen postinviejä oli lähetetty sinne vasta kolme
päivää sitten, ajattelin, että vain perin tärkeä syy sai Madamen
tarttumaan kynään. Hän on laiska kirjoittamaan, tiedäthän."

"Niin on."

"Aavistukseni sanoo siis minulle, että se kirje kyhättiin sinun
tähtesi."

"Minun tähteni?" toisti onneton tyttönen kuin toimimaan asetettu kone.

"Ja nähdessäni kirjeen sulkemattomana Madamen pöydällä olin siinä
lukevinani..."

"Olit siinä lukevinasi..."

"Ehkäpä erehdyin."

"Mitä?... Sano!"

"Bragelonnen nimen."

La Vallière nousi mitä tuskallisimman järkkymyksen vallassa.

"Montalais", valitti hän nyyhkäisyjen tukahduttamalla äänellä,
"häipyneet ovat jo lapsuuden ja viattomuuden hymyilevät unelmat.
Minulla ei enää ole mitään sinulta eikä muiltakaan salattavaa. Elämäni
on ilmeistä ja avautuu kuin kirja kaikkien luettavaksi kuninkaasta
ensimmäiseen ohikulkijaan asti. Aure, rakas Aureni, mitä tehdä? Mitä
tästä tulee?"

Montalais siirrähti lähemmäksi.

"_Dame_, kysyppä neuvoa itseltäsi", sanoi hän.

"No niin, minä en rakasta herra de Bragelonnea. Ymmärrä minua oikein,
kun sanon, etten rakasta häntä. Minä rakastan häntä kuin hellin sisar
rakastaisi kunnon veljeä; mutta hän ei ole minulta sellaista pyytänyt,
enkä minä ole hänelle sellaista luvannut."

"No, sinä rakastat kuningasta", virkkoi Montalais, "ja se on kyllin
hyvä puolustus."

"Niin, minä rakastan kuningasta", sopersi nuori tyttö, "ja kalliisti
olen saanut maksaa oikeuden näiden sanojen lausumiseen. No, puhu,
Montalais. Mitä voit tehdä minun puolestani tai minua vastaan
nykyisessä asemassani?"

"Kysyhän selvemmin."

"Mitäpä minä sanoisin?"

"Eikö siis mitään erityisempää?"

"Ei", virkahti Louise kummastuneena.

"Hyvä! Silloin sinä pyydät minulta vain neuvoa?"

"Niin."

"Herra Raoulin suhteen?"

"En muusta."

"Se on arkaluontoista", vastasi Montalais.

"Ei siinä ei ole mitään arkaluontoista. Onko minun -- pitääkseni
hänelle antamani lupauksen -- mentävä hänen vaimokseen vai kuuntelenko
yhä kuningasta?"

"Tiedätkö, että saatat minut hyvin tukalaan asemaan", haastoi Montalais
hymyillen. "Kysyt minulta, pitääkö sinun naida Raoul, jonka ystävä minä
olen ja jolle tuottaisin kuolettavaa mielipahaa asettuessani
neuvoillani häntä vastustamaan. Ja sitten sinä puhut, ettet enää
kuuntelisi kuningasta ja minähän olen kuninkaan alamainen ja loukkaisin
häntä neuvomalla sinulle eräänlaista menettelyä. Voi, Louise, Louise,
sinä käsittelet mitä hankalinta pulmaa kovin keveästi!"

"Et ole minua ymmärtänyt, Aure", nuhteli la Vallière loukkaantuneena
Montalaisin hiukan ilvehtivästä sävystä. "Jos puhun avioliitosta herra
de Bragelonnen kanssa, teen sen siksi, että voin naida hänet
tuottamatta hänelle mitään surua. Tai pitäisikö minun kuninkaan tahtoa
totellen saattaa kuningas anastamaan omaisuus, joka tosin kyllä on
keskinkertaista laatua, mutta jolle rakkaus luo näennäisen arvon? Minä
pyydän sinua siis neuvomaan minulle jonkun keinon kunniallisesti
selviytyä jommastakummasta, tai pikemminkin minä kysyn, kumpaisesta
voin kunniallisemmin selviytyä."

"Rakas Louiseni", vastasi Montalais oltuaan tovin vaiti, "minä en kuulu
Kreikan seitsemän viisaan joukkoon enkä tunnusta ehdottomasti
muuttumattomia käytösohjeita. Mutta sen sijaan minulla on jonkun verran
kokemusta, ja voin sanoa sinulle, että nainen olematta perin
pulmallisessa asemassa ei koskaan pyydä sellaista neuvoa kuin sinä
minulta. Kah, sinä olet antanut juhlallisen lupauksen, ja sinulla on
kunniantuntoa. Jos siis sellaisen sitoumuksen tehtyäsi olet joutunut
pulaan, niin ei vieraan neuvo -- kaikki on rakastuneelle sydämelle
vierasta, -- ei siis minun neuvoni, sanon, voi sinua siitä pelastaa. En
siis anna sinulle minkäänlaista ohjetta, varsinkaan kun sinuna olisin
neuvon saatuani vielä enemmän ymmällä kuin ennen. Voin ainoastaan vielä
toistaa: tahdotko, että autan sinua?"

"Oi, kyllä."

"Hyvä, siinä kaikki... Sano minulle, missä suhteessa tahdot minulta
apua. Sano, kenen hyväksi tai ketä vastaan. Vain sillä tavoin pääsemme
tuumasta toimeen."

"Mutta ensinnäkin", virkkoi la Vallière puristaen toverinsa kättä,
"kenen puoltajaksi tai kenen vastustajaksi sinä itse julistaudut?"

"Sinun puoltajaksesi, jos todella olet ystäväni..."

"Etkö sinä ole Madamen uskottu?"

"Sitä hyödyllisempi voin olla sinulle. Ellen tietäisi mitään siltä
taholta, en voisi sinua auttaa, eikä sinulla siis olisi mitään etua
tuttavuudestamme. Ystävyysliitot elävät tällaisista molemminpuolisista
palveluksista."

"Siitä johtuu, että samalla pysyt Madamen ystävättärenä?"

"Tietysti. Valitatko sitä?"

"En", sanoi la Vallière mietteissään, sillä tämä julkea avomielisyys
tuntui hänestä loukkaukselta naista ja vääryydeltä ystävätärtä kohtaan.

"Hyvä on", vastasi Montalais, "sillä muutoin olisitkin hyvin hupsu."

"Sinä siis avustelet minua?"

"Kaikesta sydämestäni, varsinkin jos sinä teet minulle vastaavia
palveluksia."

"Luulisin, että sinä et tunne sydäntäni", sanoi la Vallière, katsellen
Montalaisia suurin, kummastunein silmin.

"_Dame_, se johtuu siitä, rakas Louiseni, että hoviin tultuamme olemme
paljon muuttuneet."

"Miten niin?"

"Onhan se hyvin yksikertaista. Olitko sinä siellä Bloisissa Ranskan
toisena kuningattarena?"

La Vallière painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun. Montalais katseli
häntä omituisesti ja tuli huoahtaneeksi: "Tyttöparka!"

Sitten hän muuttaen sävyään hymähti: "Kuningasparka!"

Suudellen Louisea otsalle hän poistui huoneeseensa, jossa Malicorne
odotteli häntä.



175.

Kreivittären muotokuva.


Rakkaudeksi nimitetyssä taudissa kohtaukset sairauden päästyä alkuun
uudistuvat yhä lyhyemmin väliajoin. Myöhemmällä ne taas harvenevat sitä
mukaa kuin paraneminen pääsee vauhtiin. Esitettyämme tämän yleensä
selviönä ja erikseen lukumme johdantona, jatkakaamme kertomusta.

Seuraavana päivänä, joksi kuningas oli ehdottanut ensimmäisen
tapaamisen de Saint-Aignanin luona, la Vallière työntäessään
suojuskaihdinta kokoon löysi lattialta kuninkaan käsialalla kirjoitetun
lappusen. Se oli tungettu sisälle laskuluukun raosta. Näin
hienotuntoinen postinkulku neitsytkammioon oli Malicornen keksintöä.
Nähdessään, kuinka tähdelliseksi kreivi oli joutunut kuninkaalle
asuntonsa perusteella oli orléansilainen yhä pidättänyt itselleen
sanansaattajan toimen, jotta suosikki ei pääsisi kokonaan
hallitsevaksi, ja noin yksinkertaisesti hän oli nyt suoriutunut
tehtävästä.

La Vallière luki innokkaasti kirjelmän, jossa määrättiin kohtaamishetki
kello kahdeksi ehtoopäivällä ja neuvottiin, miten parkettilevyä oli
käytettävä ovena.

"Laittaudu hienoksi", lisättiin jälkikirjoituksena.

Nämä loppusanat ihmetyttivät nuorta tyttöä, mutta samalla ne
rauhoittivat häntä. Aika kului verkalleen, mutta lopultakin saapui
sovittu hetki. Täsmällisenä kuin Hero-papitar Louise kohotti juuri
kahden lyönnillä laskuluukun ja tapasi ensimmäisillä askelmilla
kuninkaan, joka kunnioittavasti odotteli ojentaakseen hänelle kätensä.
Tämä hienotuntoinen huomaavaisuus herätti tytössä ilmeistä liikutusta.
Portaiden juurella rakastavaiset kohtasivat kreivin, joka hymyillen
ja sirosti kumartaen lausui hovineidolle kiitoksensa tästä
vieraskäynnistä.

Kääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti:

"Sire, miehemme on tullut."

La Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin.

"Mademoiselle", selitti kuningas, "olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt
teitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän
maalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin
teidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten
ehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne."

La Vallière punehtui.

"Te näette", jatkoi kuningas, "että me emme ole täällä edes kolmisin,
vaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei
mielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis
ottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta."

Tyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä.
"Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne
suvaitsee", esitti de Saint-Aignan.

Hän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili
takaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön
vaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli
pukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun
vaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti
hipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät
kukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista
ja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi
ikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka
harmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta
viiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea
muunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä.
Kukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle.

Kamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori
samettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea
tukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle,
värilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle
niin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa,
tervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan
olettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä
sitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti
vapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi
jalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään
epämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä
sovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV
hymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen.

Nuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja
kuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, -- siinä oli
viehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä,
samalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta.

Maalari sai nopeasti tehdyksi luonnoksen; sitten alkoivat ensimmäiset
siveltimen vedot loihtia harmaalle pohjalle viehkeän immen lempeitä ja
runollisia piirteitä, -- helliä silmiä ja silkkikutrien ympäröimiä
rusottavia poskia. Sillaikaa rakastavaiset haastelivat melkein
yksinomaan vain katseilla, jotka toisinaan sulivat niin raukeiksi, että
maalarin oli keskeytettävä työnsä, välttääkseen antamasta la
Vallièrelle Erysinen ilmettä. Silloin tuli de Saint-Aignan apuun: hän
lausui runosäkeitä tai kertoi tuollaisia kaskuja, joista Patru tuli
tunnetuksi ja Tallemant des Réaux kuuluisaksi. Väliin taas la Vallière
väsyi; nyt levähdettiin, ja paikalla ilmestyi kiinalaisella
posliinitarjottimella vuodenajan herkullisimpia hedelmiä ja
kaiverruskoristeisessa hopeakannussa poreilevaa sherryä lisiksi tähän
kuvaelmaan, josta maalarimme oli jäljennettävä vain päiväperhosen
esittäjä.

Ludvig päihtyi rakkaudesta, la Vallière onnesta, de Saint-Aignan
kunnianhimosta. Maalarimme kokosi muistoja vanhoiksi päivikseen. Siten
kului kaksi tuntia; kello löi neljä, kun la Vallière nousi ja antoi
merkin kuninkaalle. Ludvig lähestyi nyt taulua ja lausui muutamia
imartelevia sanoja taiteilijalle. De Saint-Aignan ylisti
yhdennäköisyyttä vakuuttaen olevansa jo varma maalauksen eloisasta
onnistumisesta. La Vallière kiitti maalaria punastellen ja siirtyi
viereiseen huoneeseen, jonne kuningas saattoi häntä, kutsuen mukaan de
Saint-Aignanin.

"Huomiseen siis, eikö niin?" sanoi hän la Vallièrelle.

"Mutta, sire, ettekö ajattele, että minua varmasti vielä tullaan
tavoittamaan ollessani poissa?"

"No, mitä siitä?"

"Miten minun silloin käy?"

"Te olette kovin arka, Louise!"

"Mutta jos Madame todella lähettää kutsun?"

"Oh", vastasi kuningas, "tuleehan toki sekin päivä, jolloin te itse
sanotte minulle, että minun on uhmattava kaikkea, ollakseni teitä enää
jättämättä."

"Sinä päivänä, sire, olisin järjiltäni, ja teidän majesteettinne ei
saisi uskoa minua."

"Huomiseen, Louise."

Tyttö huokasi, mutta voimattomana vastustamaan kuninkaan pyyntöä hän
sitten lupautui:

"Niin, koska teidän majesteettinne tahtoo."

Näin sanoen hän keveästi nousi portaita ja katosi rakastajansa
näkyvistä.

"No, mitä sanotte, sire?..." kysyi de Saint-Aignan hänen lähdettyään.

"Hm, eilen pidin itseäni ihmisistä onnellisimpana, Saint-Aignan."

"Ja tänäänkö siis kenties katsotte olevanne onnettomin kuolevainen?"
tiedusti kreivi hymyillen.

"En, mutta tämä rakkaus on sammumaton jano; turhaan juon, turhaan ahmin
uutteruutesi hankkimia pisaroita: mitä enemmän juon, sen pahemmin
janottaa."

"Se on hiukan omaakin syytänne, sire; teidän majesteettinnehan on
aseman tällaiseksi sovittanut."

"Oikea huomautus."

"Niin ollen on onnellisuuden ehtona uskoa olevansa tyydytetty ja
odottaa."

"Odottaa! Tunnetko muka sinä, mitä se sana merkitsee!"

"No, no, sire, älkää heittäytykö tuskailemaan. Olen jo pohtinut
tilannetta ja harkitsen juuri uutta kehittelyä."

Kuningas pudisti toivottomasti päätänsä.

"Mitä! Eikö teidän majesteettiinne tyydy siihenkään?"

"No, kyllähän, hyvä de Saint-Aignan; mutta keksi, Jumalan nimessä,
keksi varmasti jotakin!"

"Sire, minä otan pohtiakseni, sen enempää en voi luvata."

Kuningas tahtoi vielä tarkastella muotokuvaa, kun malli ei enää ollut
nähtävissä. Hän huomautti maalarille muutamista korjattavista pikku
seikoista ja poistui sitten. De Saint-Aignan hyvästeli nyt taiteilijan
menemään.

Tuskin oli maalari tamineinensa kadonnut, kun Malicorne pisti päänsä
oviverhojen välitse. Kreivi vastaanotti hänet avosylin, mutta silti
hieman alakuloisena sävyltään; kuninkaallisen auringon tielle osunut
pilvi loi varjonsa uskolliseen saattolaistähteenkin.

Malicorne huomasi ensi silmäyksellä hovimiehen katsannon verhoutumisen.

"Ohoi, herra kreivi", virkkoi hän, "jopa näen muotonne mustana!"

"Kyllä on aihettakin, totisesti, parahin herra Malicorne. Voitteko
uskoa, että kuningas ei ole tyytyväinen?"

"Eikö hän olekaan hyvillään portaista?"

"Oh, kyllä portaat päinvastoin ovat miellyttäneet häntä erinomaisesti."

"Kamarien sisustusko siis ei ole ollut hänen makunsa mukaista?"

"Kas, sitä hän ei ole ajatellutkaan. Ei, kuningasta on pahoittanut..."

"Sen voin minäkin sanoa, herra kreivi: hänen majesteettinsa ei
mielellään näe olevansa lemmenkohtauksessa neljäntenä. Ja ettekö te
käsittänyt sitä jo ennakolta, herra kreivi?"

"Miten minä olisin voinut ottaa sitä lukuun, hyvä herra Malicorne, kun
en ole muuta tehnyt kuin kirjaimellisesti noudattanut kuninkaan
ohjeita?"

"Onko hänen majesteettinsa todellakin tahtonut, että olette
saapuvilla?"

"Ihan ehdottomasti."

"Ja lisäksi halunnut mukaan maalarin, jonka kohtasin tuolla alhaalla?"

"Vaatinut, herra Malicorne, vaatinut!"

"No, kyllä sitten ymmärrän, _pardieu_, että hänen majesteettinsa on
nyreissään."

"Nyreissään siitä, että hänen määräyksiään on täsmällisesti toteltu?
Mitä hittoa!"

Malicorne raapi korvallistaan.

"Mihin aikaan oli kuningas sanonut tulevansa tänne?" kysyi hän.

"Kello kaksi."

"Ja te olitte kotona odottamassa häntä?"

"Puoli kahdesta saakka."

"Kah, vai niin!"

"Lempo, olisipa ollut kaunista minun osoittaa säntillisyyden puutetta
sellaisessa asiassa!"

Kreiviä kohtaan tuntemastansa kunnioituksesta huolimatta ei Malicorne
voinut olla kohauttamatta olkapäitänsä.

"Entä maalari", uteli hän, "oliko kuningas kutsuttanut hänetkin kello
kahdeksi?"

"Ei nimenomaan, mutta minä varasin hänet tänne jo puoleltapäivin. Onhan
parempi maalarin varrota kaksi tuntia kuin kuninkaan odottaa
minuuttiakaan."

Malicorne puhkesi hiljaiseen nauruun.

"No, hei, hyvä herra Malicorne", sanoi de Saint-Aignan, "myhäilkää
minulle nyt vähemmän ja puhukaa enemmän."

"Niinkö vaaditte?"

"Minä rukoilen."

"No niin, herra kreivi, jos haluatte, että kuningas ensi kerralla on
hiukan paremmin tyytyväinen..."

"Huomenna hän jo tuleekin."

"No, jos haluatte, että kuningas huomenna on tyytyväisempi..."

"_Ventre saint-gris_, kuten hänen isoisänsä sanoi, haluanko muka!
Tottahan toki!"

"Niinpä kuninkaan huomenna saapuessa toimittakaakin itsellenne jotakin
asiaa ulos, mutta sellaista, mitä ei sovi lykätä -- välttämätöntä
tehtävää."

"Ohhoh!"

"Pariksikymmeneksi minuutiksi."

"Jättäisinkö kuninkaan yksikseen pariksikymmeneksi minuutiksi?"
huudahti de Saint-Aignan pelästyneenä.

"No, olkoot sanani niinkuin en olisi mitään virkkanut", lausui
Malicorne vetäytyen ovea kohti.

"Ei, ei, parahin herra Malicorne, päinvastoin jatkakaa -- minä alan jo
ymmärtää. Entä maalari, maalari?"

"Ka, hän -- hänen pitää myöhästyä puolisen tuntia."

"Puoli tuntia, arvelette?"

"Niille vaihein, niin."

"Minä teen kuten sanotte, monsieur."

"Ja varmaankin huomaatte tehneenne hyvin. Sallitteko minun tulla sitten
hiukan kuulustamaan huomenna?"

"Mielihyvin."

"Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne, herra de Saint-Aignan."

Ja Malicorne peräytyi syvään kumartaen.

-- Ehdottomasti sillä miehellä on enemmän älyä kuin minulla, -- tuumi
de Saint-Aignan vastustamattoman vakaumuksen valtaamana.



176.

Hampton Court.


Se paljastus, jonka näimme Montalaisin tekevän la Vallièrelle
viimeisenedellisen luvun lopulla, johtaa meidät aivan luonnollisesti
kertomuksemme päähenkilöön, kuninkaan oikun ajelemana vaeltavaan
ritaripoloiseen.

Jos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan
myrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista.
Kuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman
seudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita
toinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen.

Kun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt
White Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen
hänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II:sen parhaissa
hovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen
samaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia
sijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella.

Joki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin
kuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan
virran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: "Meri olen
minäkin."

Ei, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka
laajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen
kaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja
lemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa.

Rauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin.
Tiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen
kellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin.
Punamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen
henkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät
ummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien
välimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset
kuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa,
vallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä
ruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä.

Tämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin
yläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli
rakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä
himoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena
katsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII:lle, jonka
silmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta
linnaa katsellessakin.

Hampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine
ristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine
pikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta
muistuttavine sisempine suihkulähteineen, -- Hampton Court on
suurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama
lehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä
ihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti
Tizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän,
jolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I:n, marttyyrikuninkaan, muotokuva
ja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat
Cromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p:nä 1648 tuodessaan Kaarle
I:n vangittuna Hampton Courtiin.

Täällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo
kuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton
ruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki
vastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket.

Ei Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla
astuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun
juuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille
ruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan
vesisuihkujen tavoin taivasta kohti, -- eivät isot lehmukset, jotka
taivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella
verhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, -- mikään tällainen ihanuus
ei ollut Kaarle II:n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin
palatsissa.

Ehkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä,
jota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden
lailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä
mattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka
raottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän
keskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä
hän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa,
jonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet,
ahnaat ankat -- poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja --
pyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja
sammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat
jättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli
rakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja
pensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit.
Sillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä
valkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita
säleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan.
Puistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet
kylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa.

Ei. Kaarle II:n viehätyksenä Hampton Courtissa olivat sen pengermillä
iltapäivisin liitelevät viehkeät haamut, joiden kauniit muodot hän
Ludvig XIV:n tavoin maalautti suureen taulukokoelmaansa, käyttäen siinä
aikansa etevintä taiteilijaa, jonka sivellin kykeni kiinnittämään
kankaalle noin monista suloisista, rakkautta säihkyvistä silmistä
välähtäneitä säteitä.

Päivänä, jolloin saavumme Hampton Courtiin, on taivas melkein yhtä
leppoisa ja kirkas kuin Ranskassa; ilma on lämpimän kostea,
kurjenpolvet, suuren suuret hajuhernepensaat, sireenit ja auringonkukat
levittävät penkereiltä miljoonien kukkiensa huumaavia tuoksuja.

Kello on yksi. Metsästämästä palannut kuningas on syönyt päivällistä ja
käynyt tervehtimässä varsinaista rakastajatartaan Castelmainen
herttuatarta. Tämän uskollisuudennäytteen jälkeen hän voi huoletta
sallia itselleen vaihtelua iltaan asti.

Koko hovi ilakoitsee ja rakastelee. Tähän aikaan naiset kyselevät
vakavasti herroilta näiden mielipidettä siitä ja tästä enemmän tai
vähemmän sirosta jalasta, riippuen siitä, onko se ruusunpunaiseen vai
viheriäiseen silkkisukkaan puettu. Tähän aikaan Kaarle II julistaa,
että nainen ei pääse autuaaksi ilman vihreätä sukkaa, koskapa neiti
Lucy Stewart käyttää senvärisiä.

Sillaikaa kun kuningas koettaa ilmaista näitä mielipiteitään, näemme
penkereen vastapäisellä pyökkikäytävällä nuoren, vakavapukuisen naisen
kävelevän toisen, sireeninkarvaiseen ja tummansiniseen pukeutuneen
rinnalla.

He astelivat nurmikon kukkalavan yli, jonka keskeltä kohosi
pronssiseireeneillä koristettu suihkulähde, ja saapuivat rupatellen
penkereelle, jonka sivuilla tiilikivimuurista eteni puutarhaan useita
erimuotoisia syrjäkammioita. Mutta kun näissä suojissa enimmäkseen oli
väkeä, astuivat nuoret tytöt eteenpäin: toinen punastuneena ja toinen
haaveilevana.

Vihdoin he saapuivat pengermän päähän, mistä oli avara näköala Thamesin
yli, ja löydettyään viileän suojapaikan istahtivat vieretysten.

"Mihin menemme, Stewart?" kysyi nuorempi nainen toveriltaan.

"Rakas Graffton, näethän hyvin, että menemme mihin sinä viet."

"Minäkö?"

"Sinä tietystikin! Palatsin äärimmäiseen päähän penkkiä kohti, missä
nuori ranskalainen huokaillen odottelee."

Miss Mary Graffton nousi äkkiä.

"Ei, ei", sanoi hän, "sinne en lähde."

"Mikset?"

"Palatkaamme, Stewart."

"Kävelkäämme päinvastoin eteenpäin ja selittäkäämme ajatuksemme."

"Mistä?"

"Bragelonnen varakreivistä ja kaikista tekemistäsi huviretkistä, sinä
kun olet hänen ainainen ajelu- ja kävelykumppaninsa."

"Ja siitä sinä päätät, että hän rakastaa minua tai minä häntä?"

"Miksipä ei? Onhan hän erittäin miellyttävä herrasmies. Toivoakseni ei
kukaan minua kuuntele", lisäsi miss Lucy Stewart vilkaisten taaksensa,
mutta hänen hymynsä ilmaisi, että hän ei sentään ollut siitä kovinkaan
levoton.

"Ei, ei", rauhoitti Mary, "kuningas on soikeassa kammiossaan herra de
Buckinghamin kanssa."

"Herra de Buckinghamista puhuen, Mary..."

"Mitä?"

"Minusta näyttää, että hän on julistautunut sinun ritariksesi,
senjälkeen kun palasi Ranskasta. Miten on sydämesi laita siinä
suhteessa?"

Mary Graffton kohautti olkapäitänsä.

"Hyvä, hyvä! Minä kysyn sitä komealta Bragelonnelta", nauroi Stewart.
"Käykäämme nopeammin tapaamaan häntä."

"Miksi sen tekisimme?"

"Minulla on hänelle puhuttavaa."

"Ei vielä. Ensin sananen. Kuulehan, sinä Stewart, joka tunnet kuninkaan
pikku salaisuudet..."

"Niinkö luulet?"

"Täytynee toki sinun ne tuntea, jos kenenkään! Sano, minkätähden herra
de Bragelonne on Englannissa ja mitä hän täällä tekee?"

"Samaa kuin jokainen herrasmies, jonka hänen kuninkaansa on lähettänyt
toisen kuninkaan luo."

"No niin; mutta vakavasti puhuen, vaikka politiikka ei olekaan meidän
vahva puolemme, tunnemme sitä kylliksi ymmärtääksemme, että herra de
Bragelonnella ei ole täällä mitään tähdellisempää tehtävää."

"Kuuntelehan", sanoi Stewart totiseksi tekeytyen, "tahdon ilmaista
sinulle valtiosalaisuuden. Jos haluat, niin selostan sinulle
suosituskirjeen, jonka varakreivi toi Ludvig XIV:ltä hänen
majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle."

"Haluan tietysti."

"Kas näin: 'Veljeni, minä lähetän luoksesi herrasmiehen hovistani. Hän
on erään hartaan ystäväni poika. Pyydän sinua kohtelemaan häntä hyvin
ja mielistyttämään hänet Englantiin!'"

"Niinkö siinä sanottiin?"

"Juuri niin... tai ajatus oli sama. En vastaa sanamuodosta, mutta
sisällöstä kylläkin."

"Ja mitä johtopäätöksiä siitä teit, tai oikeammin, mitä kuningas on
siitä päätellyt?"

"Että hänen ranskalaisella majesteetillaan oli syynsä lähettää pois
herra de Bragelonne ja naittaa hänet... jossakin Hanskan ulkopuolella."

"Siis tuon kirjeen johdosta...?"

"Kuningas Kaarle II otti, kuten tiedät, herra Bragelonnen loistavasti
ja ystävällisesti vastaan. Hän luovutti varakreivin asuttavaksi White
Hallin upeimman suojan, ja koska sinä olet hovin kallein helmi, kerran
hyljättyäsi hänen sydämensä... no, älähän punastu... tahtoi hän
mielellään antaa tämän verrattoman lahjan ranskalaiselle. Siksi on hän
sijoittanut sinut, kolmensadantuhannen livren perijättären, vastaisen
herttuattaren, sinut, joka olet niin kaunis ja hyvä, mukaan kaikille
retkille, joihin herra de Bragelonne on ottanut osaa. Sanalla sanoen,
se oli salahanke, jonkunlainen yhteisjuoni. Näetkö, jos tahdot
tuikahduttaa tulen ruutiin, niin tarjoan sinulle sytytyslangan."

Miss Mary hymyili hyvin herttaisesti, mikä oli hänelle ominaista, ja
puristi toverinsa käsivartta virkkaen:

"Vie kiitokseni kuninkaalle."

"Kyllä, kyllä. Mutta herra de Buckingham on mustasukkainen. Ole
varuillasi!" vastasi Stewart.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Buckinghamin herttua astui ulos
eräästä pengermän huvimajasta, hymyilevänä lähestyen näitä kahta
naista.

"Te erehdytte, miss Lucy", virkkoi hän, "minä en ole mustasukkainen; ja
todistan sen huomauttamalla, miss Mary, että tuolla istuu yksinään
haaveilemassa se, jonka pitäisi olla mustasukkaisuuteni aiheuttaja,
nimittäin Bragelonnen varakreivi. Poikarukka! Sallikaa siis, että jätän
teidän hurmaavan seuranne muutamiksi minuuteiksi hänelle, minun kun
tarvitsee tällävälin haastella miss Lucy Stewartin kanssa."

Sitten hän kumarsi Lucylle.

"Suotteko minulle kunnian", sanoi hän, "ottaa käsivartenne mennäksemme
tervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?"

Näin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen,
vieden hänet pois.

Yksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää
olalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän
soreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin
epätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen
vaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan
taistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin
penkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan
oikein oli sanonut.

Maryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti
havahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja
käveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi.

"Minut on lähetetty luoksenne, monsieur", tervehti Mary Graffton,
"huolitteko seurastani?"

"Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?" kysyi
Raoul.

"Herra de Buckinghamia", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi.

"Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne.
Pitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?"

"Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät
viettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä.
Eilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas
herra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle
penkille."

"Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?" kysyi Raoul
hämillään.

"Katsokaa, tuolla hän häviää käytävän mutkaan miss Stewartin kanssa.
Onko Ranskassa tapana olla näin hyväntahtoisen kohtelias, herra
varakreivi?"

"Mademoiselle, minä en juuri tiedä sanoa, miten Ranskassa tehdään, kun
tuskin olen ranskalainen. Olen viettänyt aikani monissa maissa ja
melkein aina soturina. Sitten olen elänyt kauan maaseudulla. Minä olen
sivistymätön."

"Englannissa olonne ei teitä miellyttäne?"

"Enpä tiedä", virkkoi Raoul hajamielisenä ja päästäen huokauksen.

"Mitä, ettekö tiedä?..."

"Anteeksi", sanoi Raoul, ravistaen päätänsä ja kutsuen ajatuksiaan
takaisin. "Anteeksi, minä en kuullut."

"Oi", huoahti nuori nainen vuorostaan, "perin väärin Buckinghamin
herttua teki lähettäessään minut tänne!"

"Väärin?" toisti Raoul vilkkaasti. "Olette oikeassa; minä olen jörö
seuranpitäjä ja ikävystytän teitä. Herra de Buckingham teki väärin
lähettäessään teidät tänne."

"Juuri siksi", vastasi nuori nainen vakavalla, värähtelevällä
äänellään. "Juuri siksi, että seuranne ei ole minulle ikävää, on herra
de Buckingham ollut väärässä lähettäessään minut luoksenne."

Raoul punastui vuorostaan.

"Mutta", huomautti hän, "miten herra de Buckingham lähettää teidät
minun luokseni, ja miten te itsekään tulette? Herra de Buckingham
rakastaa teitä, ja te rakastatte häntä..."

"Ei", vastasi Mary vakavasti, "ei! Herra de Buckingham rakastaa minua,
koska hän rakastaa Orléansin herttuatarta. Ja minulla taasen ei ole
mitään lemmentunteita herra de Buckinghamia kohtaan."

Raoul katseli nuorta naista kummastuneena.

"Oletteko te herra Buckinghamin ystävä, varakreivi?" kysäisi tyttö.

"Herra herttua kunnioittaa minua ystävän nimityksellä siitä asti kun
tapasimme toisemme Ranskassa."

"Olettekin siis vain tuttavukset?"

"Ei niinkään; sillä herttua on perin hyvä ystävä herrasmiehelle, jota
rakastan kuin veljeä."

"Kreivi Guichellekö?"

"Niin, mademoiselle."

"Ja hän rakastaa Orléansin herttuatarta?"

"Mitä nyt puhuttekaan?"

"Ja on saavuttanut hänen vastarakkautensa", jatkoi nuori nainen
tyynesti.

Raoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten:

"He ovat hyvin onnellisia!... No, jättäkää minut nyt, herra de
Bragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän
toimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla,
tuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää,
myöntäkää... Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte
kieltää."

"Madame, minä myönnän sen."

Tyttö katseli häntä.

Hän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin
kirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin
päättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei
saattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai
yksinkertaisesta miehestä.

Hän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi
rakasti toista naista kuin häntä.

"Niin, minä ymmärrän", hän virkkoi; "te olette rakastunut Ranskassa."

Raoul kumarsi.

"Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?"

"Kukaan ei siitä tiedä", vastasi Raoul.

"Ja niiksi te sen minulle ilmoitatte?"

"Mademoiselle..."

"No, puhukaahan."

"Minä en voi."

"Minun on siis ennätettävä selityksen edelle. Te ette tahdo sanoa
minulle mitään, koska nykyisin uskotte, että minä en rakasta herttuaa,
koska näette, että kenties olisin rakastanut teitä, ja koska olette
sydämellinen ja hienotuntoinen herrasmies, joka ette ole edes hetken
huviksi ottanut vastaan teille ojentuvaa kättä, ette ole vastannut
huulteni hymyilyyn, vaan nuorenakin miehenä olette mieluummin sanonut
minulle, kauniille naiselle: 'Minulla on rakastettuni Ranskassa!' No
niin, kiitos teille, herra de Bragelonne; olette jaloluontoinen
herrasmies, ja senvuoksi pidän teistä vieläkin enemmän... ystävänä.
Älkäämmekä nyt enää puhuko minusta, vaan haastelkaamme teistä.
Unohtakaa, että miss Graffton on teille puhellut itsestään. Sanokaa
minulle, miksi olette murheellinen. Ja minkätähden viime päivinä olette
alkanut näyttää entistä alakuloisemmalta?"

Raoulia liikutti sydämen pohjaan asti tuon äänen lempeä ja surullinen
sävy. Hän ei kyennyt löytämään sanaa vastaukseksi. Nuori tyttö tuli
taas hänen avukseen.

"Surkutelkaa minua", virkkoi hän. "Äitini oli ranskatar. Voin siis
sanoa itsekin olevani ranskalainen syntyperältäni ja sielultani. Mutta
henkeni hehkua vaimentaa alituisesti Englannin sumu ja raskasmielisyys.
Toisinaan unelmoin kultaa ja suurenmoista onnea; mutta äkkiä sumu
laskeutuu painavana tukahduttamaan haaveeni. Tälläkin kertaa on käynyt
niin. Anteeksi, kylliksi tästä. Antakaa minulle kätenne ja kertokaa
surunne ystävälle."

"Olette ranskatar, sanotte, ranskalainen vereltänne ja sielultanne!"

"Niin, eikä ainoastaan äitini, kuten sanoin, ollut ranskatar. Mutta kun
isäni, Kaarle I:n ystäviin kuuluen, oli maanpaossa Ranskassa, olen sekä
prinssin kruununperimysriidan aikana että protektorin eläessä
kasvatettukin Pariisissa. Kuningas Kaarle II:n palatessa valtaan muutti
isäni takaisin Englantiin täällä miltei heti kuollakseen, isäparka!
Silloin Kaarle kuningas teki minusta herttuattaren ja lisäsi
eläkettäni."

"Onko teillä vielä ketään sukulaista Ranskassa?" kysyi Raoul
kiinnostuneena.

"Minulla on sisar, seitsemän tai kahdeksan vuotta itseäni vanhempi. Hän
oli Ranskassa naimisissa ja on jo leski. Hänen nimensä on rouva de
Bellière."

Raoul liikahti.

"Tunnetteko hänet?"

"Olen kuullut sen nimen."

"Hänkin rakastaa, ja viime kirjeistä näen, että hän on onnellinen; hän
saa siis vastarakkautta. Minulla, samoinkuin teille, herra de
Bragelonne, on puolet hänen sielustaan, mutta ei suinkaan puolta hänen
onnestaan. Mutta puhukaamme teistä. Ketä te Ranskassa rakastatte?"

"Nuorta, suloista, liljanvaaleata tyttöä."

"Mutta jos hänkin rakastaa teitä, niin miksi olette murheellinen?"

"Minulle on kerrottu, ettei hän enää rakasta minua."

"Ette toivoakseni usko sellaista huhua?"

"Se, joka minulle kirjoitti, ei ole piirtänyt nimeänsä alle."

"Salainen ilmianto! Oh, siinä on joku petos", virkkoi miss Graffton.

"Kas tässä", sanoi Raoul, ojentaen nuorelle tytölle sata kertaa läpi
lukemansa kirjelapun.

Mary Graffton otti sen käteensä ja luki:

    'Herra varakreivi, teillä on kylliksi syytä huvitella siellä
    Kaarle II:n kauniiden naisten kanssa, sillä Ludvigin luona
    teitä saarretaan rakkautenne linnassa. Jääkää ainiaaksi
    Lontooseen, varakreivi-parka, tai palatkaa nopeasti Pariisiin.'

"Ei mitään nimimerkkiä", huomautti miss Mary.

"Ei."

"Älkää sitä siis suotta uskoko."

"Niin, mutta tässä on toinen kirje."

"Keltä?"

"Herra de Guichelta."

"Ah, se muuttaa asian! Ja mitä sanoo se kirje?..."

"Lukekaa."

    'Ystäväni, olen haavoittunut, sairas. Tule takaisin,
    Raoul, tule.

                                           De Guiche.'

"Ja mitä aiotte tehdä?" kysyi nuori tyttö, tuntien sydäntään
kouristavan.

"Aikomukseni oli tuon kirjeen saadessani heti pyytää kuninkaalta
lähtölupaa."

"Ja milloin saitte kirjeen?"

"Toispäivänä."

"Se on päivätty Fontainebleaussa."

"Kummallista kyllä, vaikka hovi on Pariisissa. Niin, minä olisin
lähtenyt. Mutta mainitessani aikomuksestani kuninkaalle hän purskahti
nauramaan, lausuen: 'Herra lähettiläs, mistä syystä te matkustaisitte
pois? Kutsuuko hallitsijanne teitä takaisin?' Punastuin ja jouduin
hämilleni, sillä olihan kuningas lähettänyt minut tänne, enkä ole
saanut mitään palaamiskäskyä."

Mary rypisti miettivästi kulmiaan.

"Ja jäättekö te?" kysyi hän.

"Täytyy, mademoiselle."

"Entä rakastettunne?..."

"No?..."

"Kirjoittaako hän teille?"

"Ei koskaan."

"Ei koskaan! Oi, eikö hän teitä siis rakasta?"

"Ainakaan ei hän ole lähtöni jälkeen minulle mitään kirjoittanut."

"Kirjoitteliko hän teille ennen?"

"Toisinaan... Oh, toivoakseni hänellä on ollut joku este."

"Tuolla tulee herttua. Hiljaa!"

Buckingham ilmestyi tosiaankin lehtokujan päästä yksinään ja hymyillen.
Hän käveli verkkaan ja haastelijain luo päästyään ojensi näille
kätensä.

"Oletteko päässeet yksimielisyyteen?" tiedusti hän.

"Mistä?" kysyi Mary Graffton.

"Siitä, mikä voisi tehdä teidät onnelliseksi, rakas Mary, ja Raoulin
vähemmän onnettomaksi."

"En käsitä tarkoitustanne, mylord", kummasteli Raoul.

"Tämä on ajatukseni, miss Mary. Tahdotteko, että lausun sen monsieurin
kuullen?" kysyi herttua hymyillen.

"Jos mielitte sanoa", vastasi nuori tyttö ylpeästi, "että olisin
taipuvainen rakastamaan herra de Bragelonnea, on se tarpeetonta, koska
olen sen jo itse hänelle lausunut."

Buckingham mietti, mutta jäi vastoin tytön odotusta hämmentymättä,
virkkaen:

"Senvuoksi, että tunnen teidät hienotuntoiseksi ja varsinkin
uskolliseksi sieluksi, jätin teidät herra de Bragelonnen pariin. Hänen
sairas sydämensä saattaa parantua teidänlaisenne lääkärin käsissä."

"Mutta, mylord, ennenkuin puhuitte minulle herra de Bragelonnen
sydämestä, te puhuitte omastanne. Tahdotteko siis, että lääkitsen kaksi
sydäntä samalla kertaa?"

"Se on totta, miss Mary, mutta teidän täytyy myöntää, että pian
luovuin hyödyttömästä pyrkimyksestä, tunnustaen oman vammani
parantumattomaksi."

Mary ajatteli hetkisen.

"Mylord", virkkoi hän, "herra de Bragelonne on onnellinen. Hän rakastaa,
ja häntä rakastetaan. Hän ei siis kaipaa minunlaistani lääkäriä."

"Herra de Bragelonne", sanoi Buckingham, "on vaarallisesti
sairastumaisillaan, ja hänen sydämensä tarvitsee hoivaa enemmän kuin
koskaan ennen."

"Selittäkää, mitä tarkoitatte, mylord", virkahti Raoul pikaisesti.

"Selitän sen vähin erin. Mutta jos haluatte, voin heti ilmoittaa
Marylle sen, mitä teidän ei sovi kuulla."

"Mylord, te asetatte minut kidutuspenkkiin. Varmaan tiedätte jotakin."

"Tiedän miss Mary Grafftonin hurmaavimmaksi olennoksi, mitä sairas
sydän saattaa tiellään kohdata."

"Mylord, johan teille sanoin, että Bragelonnen varakreivi rakastaa
muualla", pisti neitonen väliin.

"Se on hänellä erehdys."

"Tiedätte siis, herttua, että olen erehtynyt?"

"Kyllä."

"Mutta ketä hän sitten rakastaa?" huudahti nuori tyttö.

"Hän rakastaa naista, joka ei ole hänen arvoisensa", sanoi Buckingham
siihen hitaan levollisuuden sävyyn, joka saattaa kotiutua ainoastaan
englantilaisen päässä ja sydämessä.

Miss Mary Graffton päästi parahduksen, joka yhtä paljon kuin
Buckinghamin lausumat sanat sai de Bragelonnen posket kalpenemaan
äkillisestä liikutuksesta ja kauhun väristyksestä.

"Herttua", huudahti hän, "äskeiset sananne ovat senlaatuiset, että minä
sekuntiakaan viivyttelemättä riennän Pariisiin etsimään niihin
selitystä."

"Te jäätte tänne", sanoi Buckingham.

"Minäkö?"

"Sama mies."

"Ja miksi niin?"

"Siksi että teillä ei ole oikeutta lähteä ja että naisen tähden ei
jätetä kuninkaan palvelusta, vaikkapa hän olisi rakastamisen
arvoinenkin, kuten Mary Graffton."

"No, kertokaa minulle sitten."

"Sen kyllä teen. Mutta jäättekö te?"

He olivat päässeet näin pitkälle, ja kaiketikin Buckingham oli
ryhtymässä kertomaan, ellei kaikkea mitä oli tapahtunut, toki kaikkea,
mitä tiesi. Mutta samassa ilmestyi kuninkaan lakeija pengermän
taustalle, rientäen sivuhuonetta kohti, missä kuningas haasteli miss
Lucy Stewartin kanssa. Tämä mies kulki pölyisen pikalähetin edellä,
joka näkyi vastikään astuneen ratsultansa.

"Ranskan kuriiri! Madamen kuriiri!" huudahti Raoul tuntiessaan
herttuattaren palvelijain käyttämän livreijan.

Lakeija ja sanansaattaja ilmoittautuivat kuninkaalle herttuan ja miss
Grafftonin vaihtaessa merkitsevän silmäniskun.



177.

Madamen kuriiri.


Kaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen
mielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin
hänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi
onnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli
tänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo
vakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin
tytön purskahtamaan nauruun.

"Oi, sire, sire", huudahti hän iloisuuden lomasta, "jos olisin kyllin
häijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän
puhuvan tyhjää!"

"Kuulkaa", vastasi hänelle Kaarle, "te tunnette Rafaelin maalaamat
tauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma
kadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä.
Tahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?"

"Oh, en", vastasi nuori tyttö; "älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä
asun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita."

"Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset
tänne."

"Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin,
siinä kaikki mitä pyydän."

"Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?"

"Te laskette leikkiä, sire."

"No, tahtoisitteko, että itkisin?"

"En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana."

"Suuri kiitos, kaunokaiseni, mutta varsin vakavana olen ollut
muodoltani kestäessäni neljätoista vuotta maanpakoa, köyhyyttä,
kurjuutta. Minusta näyttää velkani jo maksetulta, ja totisuus
rumentaakin."

"Eipä niinkään, -- katsokaa nuorta ranskalaista."

"Oh, Bragelonnen varakreiviä! Vai tekin? Lempo soikoon, kaikki naiset
tässä hullaantuvat häneen, toinen toisensa perään! Hänellä sentään on
syytäkin alakuloisuuteen."

"Ja minkätähden?"

"Kas kas, pitäisikö minun ilmaista teille valtiosalaisuudet?"

"Täytyy, jos sitä kerran tahdon, koskapa vakuutitte olevanne valmis
tekemään mitä minä vain haluan."

"No niin, häntä ikävystyttää tässä maassa. Kas niin! Oletteko
tyytyväinen?"

"Ikävystyttääkö häntä?"

"Kyllä, ja se todistaa, että hän on tomppeli."

"Miksikä tomppeli?"

"Tietysti, -- ettekö sitä käsitä? Minä sallin hänen rakastaa miss Mary
Grafftonia, ja sittenkin hän on ikävissään!"

"Kah, minusta näyttää, että ellei miss Lucy Stewart teitä rakastaisi,
te etsisitte lohtua rakastamalla miss Mary Grafftonia."

"En sitä luule. Ensiksikin tiedätte hyvin, että Mary Graffton ei
rakasta minua, ja hukatun rakkaudenhan voi unohtaa vain uutta lempeä
löytämällä. Mutta ei ollutkaan kysymys minusta, vaan tuosta nuoresta
miehestä. Eikö luulisi, että se, jonka hän on jättänyt Ranskaan, on
joku Helena -- Helena ennen Parista tietenkin?"

"Onko hän siis jättänyt jonkun?"

"Tarkoitan, että hänet on jätetty."

"Poika rukka! Mutta minkätähden hän lähtikään pois?"

"Luuletteko, että hän on lähtenyt omasta halustaan?"

"Pakostako siis?"

"Hän oli saanut määräyksen, rakas Stewartini, määräyksen vetäytyä
syrjään."

"Millaisen määräyksen?"

"Arvatkaa."

"Kuninkaan käskyn?"

"Oikein."

"Ah, te avaatte silmäni!"

"Älkää siitä toki hiiskuko mitään."

"Tiedätte hyvin, että vaiteliaisuudessa olen miehen veroinen. Siis
kuningas lähetti hänet pois?"

"Niin."

"Ja hänen poissaollessaan Ludvig vie häneltä rakastetun."

"Niin, ja tiedättekö, sensijaan että poika parka kiittäisi kuningasta,
hän valittelee!"

"Kiittäisi kuningasta siitä, että hän vie hänen rakastettunsa. Ah, tuo
mitä nyt sanotte, sir, on peräti halventavaa naisille yleensä ja
rakastajattarille erittäin."

"Mutta käsittäkää minua toki! Jos kuningas veisi häneltä jonkun miss
Grafftonin tai miss Stewartin, niin olisin hänen kanssaan samaa mieltä,
eikä hän minusta olisi tarpeeksikaan epätoivoissaan; mutta hän on vain
laiha, ontuva tytöntyrä... Hiiteen koko uskollisuus, niinkuin
ranskalaiset sanovat. Hylätä rikas köyhän tähden, rakastavainen
petturin vuoksi, onko moista ennen nähty?"

"Luuletteko, että Mary toden teolla haluaa miellyttää varakreiviä,
sire?"

"Kyllä sitä luulen."

"No, varakreivi tottuu Englantiin. Marylla on älykäs pää ja kun hän
jotakin tahtoo, ajaa hän tahtonsa perille."

"Rakas miss Stewart, varokaa niin herkästi uskomasta kreivin kotiutuvan
maahamme. Ei ole vielä pitkääkään aikaa -- toispäivänä se tapahtui, --
kun Bragelonne tuli pyytämään minulta lähtölupaa."

"Ja te epäsitte?"

"Totta kai sen tein! Veljeni, kuningas, tahtoo kaikin mokomin
pysyttää hänet poissa. Ja mitä minuun tulee, niin asia kutkuttaa
itserakkauttani. Älköön sanottako, että tuo _young man_ on uhmaillut
Englannin jalointa ja suloisinta viehäkettä, jonka olen hänelle
tarjonnut..."

"Olettepa te kohtelias, sire", virkkoi miss Stewart suipistaen sirosti
suutansa.

"Minä en ota lukuun miss Stewartia", oikaisi kuningas, "hän on
kuninkaallinen syötti, ja koska minä olen siitä tärppinyt, ei
toivoakseni kukaan muu häneen iske silmäänsä. Sanalla sanoen, en halua,
että olen turhaan mielitellyt tätä nuorta miestä. Hän jää luoksemme, ja
hän nai täältä, tai _God damn me!_"

"Ja varmaankaan hän naituansa ei siitä teidän majesteettinne ollenkaan
pahoittele, vaan päinvastoin tuntee kiitollisuutta, -- sillä kaikki
koettavat häntä miellyttää, yksinpä Buckingham, joka -- uskomatonta
kyllä -- koettaa asettua varjoon hänen tieltään."

"Ja vieläpä miss Stewartkin, joka sanoo häntä hurmaavaksi ritariksi."

"Kuulkaahan, sire, te olette kylliksi kehunut miss Grafftonia. Puhukaa
minulle hiukan Bragelonnestakin vuorostaan. Mutta muuten, sire, te
olette viime aikoina käynyt ihmeellisen hyväluontoiseksi. Ajattelette
poissaolevia, annatte loukkaukset anteeksi, olette melkein täydellinen.
Mistä se johtuu?..."

Kaarle II alkoi nauraa.

"Siitä, että te annatte itseänne rakastaa", virkkoi hän.

"Hoo, kyllä siihen lienee muu syy!"

"No, teenhän toki veljelleni Ludvig XIV:lle mieliksi."

"Esittäkää joku parempi vielä."

"No, oikea syy on, että Buckingham suositteli minulle tätä nuorta
miestä, lausuen: 'Sire, Bragelonnen varakreivin hyväksi luovun jo miss
Grafftonia tavoittelemasta; tehkää te kuten minäkin.'"

"Oi, herttua on todellakin kunnon mies."

"Kas niin! Hurmaantukaa nyt Buckinghamista. Näyttää siltä, että tänään
tahdotte ajaa minut epätoivoon."

Samassa naputettiin oveen.

"Kuka rohkenee häiritä meitä?" huudahti Kaarle kärsimättömästi.

"Tosiaankin, sire", sanoi Stewart, "siinä on mies, joka
_sallii itselleen_ äärimmäistä narrimaisuutta, ja teitä siitä
rangaistakseni..."

Tyttö meni itse avaamaan ovea.

"Ah, sanansaattaja Ranskasta", virkkoi miss Stewart.

"Lähetti Ranskasta!" huudahti Kaarle. "Ehkä sisareltani?"

"Niin, sire", vastasi palatsinvartija, "ylimääräinen kuriiri."

"Käykää sisälle, käykää sisälle", kehoitti Kaarle.

Sanansaattaja astui kuninkaan eteen.

"Teillä on kirje Orléansin herttuattarelta?" kysyi kuningas.

"Niin, sire", vastasi kuriiri, "ja niin kiireellinen, että olen
kuluttanut vain kuusikolmatta tuntia tuodessani sitä teidän
majesteetillenne ja kuitenkin menetin kolme neljännestuntia
Calaisissa."

"Tunnustettavaa intoa", kiiti kuningas.

Hän avasi kirjeen ja remahti sitten nauramaan.

"En toden totta", huudahti hän, "tätä enää ymmärrä!" Ja hän luki
kirjeen toistamiseen.

Miss Stewart tekeytyi tyyneksi, koettaen pidättää kiihkeätä
uteliaisuuttaan.

"Francis", kuningas kääntyi kamaripalvelijan puoleen, "annettakoon
tälle reippaalle pojalle virvokkeita ja toimitettakoon hänet nukkumaan.
Ja löytäköön hän huomenna herätessään viidenkymmenen guinean kukkaron
pielukseltaan."

"Sire!"

"Mene, ystäväni, mene! Sisarellani oli kyllä syytä kehoittaa
rientämään; asia on kiireellinen."

Ja hän alkoi nauraa entistä rajummin. Sanantuoja, lakeija ja miss
Stewart eivät tienneet, mitä tästä ajatella.

"Äh", äännähti kuningas, kääntyen nojatuolissaan, "ja kun ajattelen...
montako hevosta oletkaan ajanut pilalle?"

"Kaksi."

"Kaksi hevosta tämän uutisen tähden! Se on hyvä; mene, ystäväni, mene."

Kuriiri lähti kamaripalvelijan kanssa.

Kaarle meni ikkunan luo, avasi sen ja kumartui ulos.

"Herttua", huusi hän, "Buckinghamin herttua, paras Buckinghamini,
tulkaa!"

Herttua riensi paikalle, mutta huoneen kynnykselle päästyään ja
huomatessaan miss Stewartin hän epäröitsi astua sisään.

"Tule toki ja sulje ovi, herttua."

Herttua totteli, ja nähdessään kuninkaan niin iloisella päällä hän
lähestyi hymyillen.

"No, rakas herttuani, kuinka pitkälle olet päässyt ranskalaisesi
kanssa?"

"Hm, olen hänen suhteensa aivan epätoivoissani, sire."

"Kuinka niin?"

"Koska ihailtava miss Graffton tahtoo hänet naida, mutta Bragelonne ei
tahdo."

"Mutta se ranskalainenhan on sitten oikea karhu!" huudahti miss
Stewart. "Myöntäköön tai kieltäköön, mutta tulkoon tästä loppu."

"Mutta", sanoi Buckingham vakavasti, "te tiedätte tai teidän pitäisi
tietää, madame, että herra de Bragelonne on rakastunut toisella
taholla."

"Silloin", virkkoi kuningas, tullen miss Stewartin avuksi, "ei mikään
ole yksinkertaisempaa. Sanokoon Bragelonne suoraan: ei."

"Oh, minä olen hänelle koettanut todistella, että hän oli väärässä, kun
ei vastannut myöntävästi!"

"Sinä olet siis ilmaissut hänelle, että hänen la Vallièrensa pettää
häntä?"

"Niin kylläkin, ja aivan selvästi."

"Ja mitä hän silloin teki?"

"Hän hypähti kuin olisi tahtonut ponnahtaa salmen yli."

"Tekipä kerran jotakin", innostui miss Stewart. "Se on toki
onnellista!"

"Mutta", jatkoi Buckingham, "minä ehkäisin hänet. Otin Maryn avukseni,
ja toivoakseni hän nyt ei lähdekään, niinkuin ilmaisi aikovansa."

"Aikoiko hän todella lähteä?" huudahti kuningas.

"Hetkisen epäilin, tokko mikään inhimillinen mahti voisi häntä
pidättää. Mutta Maryn silmät ovat tähdätyt häneen, -- hän jää."

"Siinä erehdyt, Buckingham", virkahti kuningas ääneensä nauraen. "Se
onneton on edeltäpäin tuomittu."

"Tuomittu mihin?"

"Petettäväksi, ja se ei mitään olekaan. Mutta hän on tuomittu myöskin
näkemään sen, ja se merkitsee paljon."

"Etäällä ollen ja miss Grafftonin tukemana hän kestää iskun."

"Heh, ei suinkaan, siinä ei ole välimatkan eikä miss Grafftonin
kevennystä. Bragelonne lähtee tunnin kuluessa Pariisiin."

Buckingham säpsähti, miss Stewartin silmät suurenivat kummastuksesta.

"Mutta, sire, teidän majesteettinne tietää hyvin, että se on
mahdotonta", sanoi herttua.

"Päinvastoin, paras Buckingham, nyttemmin on mahdotonta, että se jäisi
tapahtumatta."

"Sire, ajatelkaa, että tuo nuori mies on kuin jalopeura."

"Sen kyllä otan lukuun, Villiers."

"Ja että hänen vihansa on hirvittävä."

"Sitä en kiellä, rakas ystävä."

"Jos hän näkee onnettomuutensa läheltä, sitä pahempi aiheuttajalle."

"Olkoon; mutta mikäs auttaa?"

"Jos se olisi itse kuningaskin", huudahti Buckingham, "en vastaisi
hänestä!"

"No, kuninkaalla on muskettisotureita suojanaan", lausui Kaarle
tyynesti. "Minä tiedän sen, minä, joka olen odottanut hänen puheilleen
pääsyä Bloisissa. Hänellä on herra d'Artagnan. Hitonmoinen vartija! En
pelkäisi kahdenkymmenen Bragelonnesi kiukkua, jos minulla olisi neljä
sellaista palvelijaa kuin herra d'Artagnan."

"Oi, mutta teidän majesteettinne, joka olette niin hyvä, miettikää
toki", kehoitti Buckingham.

"Katso", virkkoi Kaarle II, antaen kirjeen herttualle, "lue ja vastaa
itse. Mitä tekisit minun asemassani?"

Buckingham otti hitaasti Madamen kirjeen ja luki liikutuksesta väristen
seuraavat sanat:

    'Sinun, minun tähteni, kaikkien kunnian ja pelastuksen tähden
    lähetä herra de Bragelonne heti takaisin Ranskaan.

                                         Uskollinen sisaresi
                                            _Henriette_.'

"Mitä siitä sanot, Villiers?"

"Totisesti, sire, en mitään", vastasi herttua hämmästyneenä.

"Sinäkö", virkkoi kuningas teeskennellen, "kehoittaisit minua
tottelemattomuuteen, kun sisareni näin hartaasti pyytää?"

"En suinkaan, en suinkaan, sire, mutta kuitenkin..."

"Et lukenut jälkikirjoitusta, Villiers; se on taitteen alla ja jäi
aluksi minultakin huomaamatta."

Herttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava
rivi: "Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat."

Herttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin
paperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen,
mutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi:

"Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on
kärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen
kärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin.
Hiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni."

Herttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle
vieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi:

"Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!"

"Hei, hei, huuda", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan.
"Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy
kuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!"

Herttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen
hän toi nuoren miehen kuninkaan luo.

"Herra de Bragelonne", virkkoi Kaarle II, "pyysittehän minulta
toispäivänä lupaa palata Pariisiin?"

"Kyllä, sire", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista.

"Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?"

"Niin, sire."

"Ja oletteko ollut minulle siitä vihoissanne?"

"En, sire, sillä teidän majesteettinne epäsi sen varmaan hyvin
pätevistä syistä. Teidän majesteettinne on liian viisas ja hyvä,
menetelläksenne toisin kuin tulee."

"Lienen esittänyt teille syyksi, että Ranskan kuningas ei ollut
kutsunut teitä takaisin?"

"Niin, sire, siten te minulle todellakin vastasitte."

"No, minä olen miettinyt asiaa, herra de Bragelonne. Vaikka kuningas ei
nimenomaan ole määrännyt paluupäiväänne, kehoitti hän minua tekemään
olonne Englannissa hauskaksi. Mutta koska pyysitte minulta lupaa
matkustaaksenne, tietänee se, että oleskelunne Englannissa ei teitä
miellytä?"

"Sitä en ole tarkoittanut, sire."

"Mutta pyyntönne todisti ainakin, että paremmin viihtyisitte muualla",
huomautti kuningas.

Raoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana
ja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin
käsivarrelle.

"Te ette vastaa", jatkoi Kaarle. "Ranskalainen sananlasku puhuu totta:
'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne,
mielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin
haluatte; minä annan teille siihen luvan."

"Sire...!" huudahti Raoul.

"Oo!" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta.

"Ehditte vielä tänä iltana Doveriin", pitkitti kuningas. "Vuoksi nousee
kello kahdelta aamulla."

Hämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi
kiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä.

"Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille
kaikkinaista menestystä", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan.
"Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka
olin aikonut häälahjaksi."

Miss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään.

Raoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa
horjuvan.

Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille
sekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset.

Kuningas käytti tätä hetkeä poistuakseen.

Raoul tapasi herttuan ulkopuolella yrittelemässä rohkaista miss
Grafftonia.

"Pyytäkää häntä jäämään, mademoiselle", jupisi Buckingham.

"Minä pyydän häntä lähtemään", vastasi miss Graffton reipastuen. "En
ole niitä naisia, joiden ylpeys voittaa sydämen äänen. Jos häntä
Ranskassa rakastetaan, palatkoon hän Ranskaan ja siunatkoon minua, joka
olen neuvonut häntä lähtemään sinne, missä hänen onnensa odottaa. Mutta
jos häntä taas ei enää rakasteta, tulkoon hän takaisin. Minä yhä
rakastan häntä, eikä hänen vastoinkäymisensä halventaisi häntä minun
silmissäni. Sukuni vaakunakilvessä olevat sanat on Jumala piirtänyt
sydämeeni: _Habenti parem, egenti cuncta_. 'Rikkaalle vähän, köyhälle
kaikki.'"

"Epäilen, ystäväni", virkkoi Buckingham Raoulin tullessa, "löydättekö
sieltä kotimaastanne sen arvoista, minkä tänne jätätte."

"Uskon tai ainakin toivon", sanoi Raoul synkästi, "että rakastettuni on
minun arvoiseni. Mutta jos on totta, että rakkauteni on arvoton, kuten
olette koettanut minulle vakuutella, herra herttua, riuhtaisen sen
sydämestäni, vaikkapa minun samalla täytyisi temmata sydänkin
rinnastani."

Mary Graffton katsahti häneen äärettömän säälin ilmein.

Raoul hymyili surullisesti.

"Rakas neiti", hän virkkoi, "kuninkaan minulle antama timantti oli
aiottu teille. Sallikaa minun tarjota se teille. Jos menen Ranskassa
naimisiin, lähetätte sen minulle takaisin; ellen, niin pitäkää se."

Ja jättäen hyvästi hän poistui.

-- Mitä hän tarkoittaa? -- ajatteli Buckingham Raoulin puristaessa
kunnioittavasti miss Maryn kättä.

Miss Mary ymmärsi katseen, jonka Buckingham häneen loi.

"Jos se olisi kihlasormus", virkkoi hän, "en ottaisi sitä vastaan."

"Mutta tarjoattehan hänelle kuitenkin paluuta luoksenne."

"Voi, hyvä herttua!" huudahti nuori tyttö nyyhkyttäen; "minunlaistani
naista ei hänenlaisensa mies koskaan ota lohdutuksekseen."

"Siis uskotte, että hän ei palaa?"

"Ei koskaan", vastasi miss Graffton tukahtuneesti.

"No niin, minäpä sanon teille, että hän kotiin saavuttuaan näkee
onnensa murskatuksi, kihlattunsa menetetyksi... kunniansa tahratuksi...
Mitä hänelle siis jää jäljelle teidän rakkautenne arvoista? Oi,
sanokaa, Mary, te, joka tunnette itsenne!"

Miss Graffton laski valkean kätensä Buckinghamin käsivarrelle, ja
sillävälin kun Raoul pakeni huimaavaa vauhtia lehmuskujalle, tyttö
lausui raukealla äänellä "Romeon ja Julian" säkeet:

    "On ero valittava elämäksi,
    tai jääminen ja matka kuolemaan."

Miss Graffton palasi asuntoonsa valjuna ja äänettömänä kuin varjo.

Buckingham toimitti Pariisiin palaavan kuriirin mukaan kirjeen
Madamelle ja de Guichelle.

Kuningas oli sanonut oikein. Kello kaksi aamulla oli vuoksi korkealla,
ja Raoul astui laivaan, joka oli purjehtimassa Ranskaan.



178.

Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.


Kuningas valvoi la Vallièren muotokuvan valmistumista ehtymättömällä
harrastuksella, joka yhtä paljon johtui mahdollisimman eloisan
näköisyyden saavuttamisen halusta kuin pyrkimyksestä saada lopullinen
valmistuminen venymään pitkälle. Uskollisesti hän tarkkaili jokaista
siveltimen vetoa, odotti luonnospiirteen tai kokeillun värivivahduksen
viimeistelyä ja esitti maalarille erinäisiä muutoksia, joihin tämä
kunnioittavan kuuliaisesti mukausi.

Kun maalari myöhästeli Malicornen vihjauksen mukaan ja Saint-Aignan
näki tarpeelliseksi pistäytyä tuokioksi ulkosalle, silloin paljon
ilmaisevat äänettömyyden hetket yhdistivät huokauksissa kaksi sielua,
jotka hyvin luontuivat ymmärtämään toisiansa ja suuresti kaipasivat
häiriintymättömän ihastelun rauhaa. Silloin minuutit kuluivat kuin
taikavoiman kiidättäminä, ja kuningas vetäysi niin likelle
rakastettuansa, että hänen hehkuva katseensa ja kuuma hengityksensä
ihan polttivat. Kun sitten etuhuoneesta kuului melua maalarin saapuessa
tai Saint-Aignan anteeksipyydellen palasi, sai kuningas kiireesti
sanoiksi, la Vallière vastaili hätäisenä, ja heidän silmänsä haastoivat
de Saint-Aignanille, että he hänen poissaollessaan olivat eläneet
vuosisadan. Sanalla sanoen -- Malicorne, filosofi tietämättään, oli
osannut antaa kuninkaalle ruokahalua yltäkylläisyydessä ja kaipuuta
omistuksen varmuudessa.

La Vallièren pelkokaan ei toteutunut. Kukaan ei saanut vihiä siitä,
että hän päivisin oli pari kolme tuntia poissa huoneestaan. Hän oli
valittanut huononvointisuutta, ja niiden, jotka tulivat hänen luokseen,
piti koputtaa oveen. Näppärän kekseliäs Malicorne oli saanut
sommitelluksi akustisen koneiston, jonka välityksellä la Vallière
kykeni kuulemaan de Saint-Aignanin asuntoon, milloin hänen omaan
huoneeseensa pyrki vieraita. Kenenkään näkemättä ja ketään uskottua
apuria tarvitsematta hän silloin riensi yläkertaan, kenties
oudoksuttaen viivästyneellä ilmestymisellään, mutta eksyttäen silti
epäluuloisimmankin mielen.

Malicorne oli ensimmäisen kohtauksen jälkeisenä päivänä kuulustanut
asemaa de Saint-Aignanilta. Kreivin oli täytynyt tunnustaa, että
neljännestunnin vapaus oli saattanut kuninkaan mitä ilahtuneimmalle
tuulelle.

"Pitää lisätä annos kaksinkertaiseksi", arveli Malicorne, "mutta
huomaamattomasti; odottakaa, kunnes pääsevät oikein makuun."

Makuun päästiin niin hyvin, että kun de Saint-Aignan astui sisälle
neljäntenä päivänä juuri maalarin jo järjestäessä kompeitaan kokoon,
huomasi hän la Vallièren kasvoilla närkästyksen varjon, jota tyttönen
ei kyennyt salaamaan. Kuningas taasen ilmaisi pahastuksensa ihan
selvästi, hyvin merkitsevällä olkapäiden kohautuksella. Silloin la
Vallière punastui.

-- Hyvä! -- ajatteli Saint-Aignan; -- herra Malicorne tulee
ihastuksiinsa tänä iltana. Ja niin kyllä kävikin.

"On ilmeistä", hän illalla sanoi kreiville, "että neiti de la Vallière
olisi suonut teidän vielä viipyvän ulkosalla ainakin kymmenen
minuuttia."

"Ja kuningas puoli tuntia, parahin herra Malicorne."

"Te olisitte kuninkaalle huono palvelija", huomautti Malicorne, "jos
epäisitte hänen majesteetiltaan tuon puolen tunnin tyydytyksen."

"Mutta maalari?" muistutti Saint-Aignan.

"Minä otan hänet huolekseni", tarjousi Malicorne. "Sallikaa minun vain
ensin ottaa opastusta kasvonilmeistä ja olosuhteista; ne ovat minun
taikomisvälineitäni, ja silloin kun ennustajat astrolabilla mittaavat
auringon ja kuun korkeuden ja tähtiasentojen etäisyydet, minä tyydyn
tarkkaamaan, ovatko silmänaluset mustuneet ja kaareutuvatko suupielet
ylös- vai alaspäin."

"Tarkatkaa siis!"

"Sen teen."

Ovela Malicorne saikin otollisen tilaisuuden havaintoihinsa, sillä
samana iltana kuningas käväisi Madamen luona kuningatarten kanssa, ja
hän oli niin surkean näköinen, huokaili niin raskaasti ja katseli la
Vallièrea niin peräti kaihoisasti, että Malicorne lopuksi kuiskasi
Montalaisille:

"Huomenna!"

Ja hän meni maalarin luo Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle
ilmoittamaan, että istunnot oli keskeytetty kahdeksi päiväksi.

Saint-Aignan ei ollut kotosalla, kun la Vallière seuraavana päivänä
kohotti laskuluukun ja pujahti jo tutuksi käyneeseen huoneistoon.
Kuningas tapansa mukaan odotti portaissa kukkavihkoa pidellen ja sulki
hänet syliinsä tervehdykseksi.

La Vallière silmäsi liikuttuneena ympärilleen eikä lausunut mitään
muistutusta siitä, että ainoastaan kuningas oli saapuvilla.

He istuutuivat. Ludvig nojaili pieluksien vieressä, joille Louise
asettui, ja kallisti päänsä lemmityn helmaan ikäänkuin saaneena
turvapaikan, josta häntä ei voitu karkoittaa. Hän piti hellän
silmäyksensä kiinteästi tähdättynä impeen ja tämä puolestaan vastasi
samaten katseeseen, niinkuin olisi se hetki koittanut, jolloin mikään
ei enää voinut estää näitä kahta sielua sulautumasta yhteen. Tyttösen
lempeistä puhtoisista silmistä paistoi yhä voimistuva säihky, jonka
säteet tavoittelivat kuninkaallisen rakastajan sydäntä, ensin
elvyttävinä ja sitten riuduttavina.

Vapisevien polvien kosketuksen kuumentamana, väristen auvosta, kun
Louisen käsi hiveli hänen hiuksiansa, kuningas huumautui
onnellisuudesta, samalla kun hän kuitenkin odotti joka hetki näkevänsä
maalarin tai de Saint-Aignanin astuvan sisälle. Tässä tukalassa
aavistelussa hän taltutti veriinsä tohahtelevaa kiusausta, tyynnytti
sydäntään ja hermojansa horroksiin, torjui luotansa todellisuuden,
seuratakseen varjokuvaa.

Mutta ovi ei avautunut, eivät edes verhot häilähdelleet. Salaperäinen
ja aistihurmainen hiljaisuus raukaisi lintujakin niiden kullatussa
häkissä.

Voitettuna kuningas käänsi päänsä ja painoi polttavat huulensa la
Vallièren yhteenliittyneihin käsiin; tämä menetti kaiken ajatuskykynsä
ja puristi ne kouristuneesti rakastajansa huulia vasten. Ludvig
kierähti huojuen polvilleen, ja kun la Vallière ei muuttanut päänsä
asentoa, joutui kuninkaan otsa nuoren naisen huulten tasalle, ja
hurmiossaan tämä hienosti hipaisi suudelmalla noita tuoksuvia hiuksia,
jotka hyväilivät hänen poskiaan.

Kuningas sieppasi hänet syliinsä, ja hänen vastustamattaan he
vaihtoivat ensimmäisen oikean suudelmansa, sen hehkuvan aistimuksen,
joka muuttaa rakastamisen tunnepäihtymykseksi, ja tämä kaiken maallisen
unohdus laskeusi ikäänkuin pilvenä heidän menneisyytensä ja
tulevaisuutensa väliverhoksi.

Ihmeellisen haavetilan kestäessä alkoi sitten pitkällinen jyskytys
yläkerrasta ensin häiritä la Vallièrea, vaikka hän ei täydellisesti
havahtunut todellisuuteen. Mutta pitkittyessään tuo jyty kävi
vähitellen ymmärrettäväksi, se palautti nuoren naisen onnekkaasta
haltioitumistilasta, hän kohosi hätääntyen ja sanoi epäjärjestyksessään
lumoavana:

"Joku odottaa minua ylhäällä. Ludvig, Ludvig, ettekö kuule?"

"Eh, etkö sinä ole se, jota minä odotan!" vastasi kuningas hellästi.
"älä tästälähtein välitä muiden odottelusta."

Mutta toinen pudisti säveästi päätänsä.

"Salattu onni!" sanoi hän, kaksi isoa kyyneltä silmäripsissä; "se on
samaa kuin kätketty mahti... Ylpeyteni tulee olla vaiti kuten
sydämenikin."

Hälytys uudistui.

"Eroitan Montalaisin äänen", virkkoi Louise syöksähtäen ylös portaita.
Mutta kuningas ei raskinnut luopua hänestä, vaan seurasi mukana,
suudellen hänen kättänsä ja hameen päärmettä.

"Niin, niin", toisti la Vallière kurkottauduttuaan jo puoliväliin ylös
laskuluukusta, "niin, Montalais minua kutsuu, on tapahtunut jotakin
hyvin tärkeätä."

"Mene siis, sydänkäpyseni", myönnytti kuningas, "mutta tule pian
takaisin."

"Oi, enhän enää tänään. Hyvästi, hyvästi!"

Ja hän kumartui vielä kerran suutelemaan rakastajaansa, sitten
pujahtaen kammioon.

Montalais todellakin odotti ovella kiihdyksissään ja kalpeana.

"Pian, pian", hän sanoi, "hän on tulossa ylös!"

"Kuka? Kuka tulee?"

"Hän! Kyllä sen arvasinkin."

"Mutta sano toki, kuka hän? Peloitat minua hirveästi."

"Raoul", hengähti Montalais.

"Minä, niin", virkkoi iloinen ääni pääportailta.

Kirkaisten la Vallière kavahti taaksepäin.

"Tässä olen, tässä olen, rakas Louise", huudahti Raoul rientäen
huoneeseen. "Oi, tiesinhän, että sinä yhä rakastat minua!"

La Vallièren kasvot kuvastivat kauhistusta ja hän teki kiivaasti
moittivan liikkeen; hän ponnisteli puhuakseen ja kykeni ääntämään vain:

"Ei, ei!" Ja hän vaipui Montalaisin syliin vielä sopertaen: "Älkää
tulko lähelleni!"

Montalais antoi torjuvan merkin Raoulille, joka oli pysähtynyt
kynnykselle kuin kivettyneenä eikä yrittänytkään tulla sisemmäksi.
Sitten ystävätär vilkaisi suojuskaihtimeen päin.

"Oh, sitä varomatonta!" hän jupisi; "hän ei ole edes ummistanut
laskuluukkua!"

Ja hän astahti kamarin nurkkaan, vetääkseen ensin seinukkeen suoraksi
ja sen takana sitten sulkeakseen luukun. Mutta tästä nousi samassa
kuningas, joka oli kuullut la Vallièren kirkaisun ja riensi apuun. Hän
polvistui lemmittynsä eteen ja alkoi pikaisesti kysellä Montalaisilta,
joka väkisinkin hämmentyi vastuksistaan.

Mutta juuri kun kuningas painui polvensa varaan, kuului
porrassillakkeelta tuskan huudahdus ja käytävästä askeleita. Kuningas
tahtoi rientää katsomaan, kuka siellä oli, ja Montalais pidätteli häntä
turhaan. Ludvig päästi la Vallièren kiirehti ovelle, mutta Raoul oli jo
etääntynyt, niin että kuningas näki vain varjon vilahtavan käytävän
kulman taakse.



179.

Kaksi vanhaa ystävystä.


Sillä välin kun hovissa jokainen ajatteli omia asioitaan, asteli
Grève-torin takana muuan mies salamyhkäisesti rakennukseen, jonka jo
tunnemme siitä, että d'Artagnan oli metelipäivänä karkoittanut muutamia
mellakanjohtajia omasta talostaan sitä kautta pakosalle.

Rakennuksen pääportti oli Baudoyer-aukion puolella, ja se kohosi varsin
kookkaana puutarhain keskellä, jotapaitsi sitä suojelivat uteliaiden
korvilta Saint-Jean-kadun pajat kalkkeellaan, niinkuin kivinen muuri ja
tiheät istutukset antoivat katseilta rauhan.

Mainitsemamme mies kulki lujin askelin, vaikka hän ei enää ollut nuori.
Tummasta viitasta ja sen alta esiinpistävästä pitkästä miekasta olisi
voinut päätellä hänen liikkuvan seikkailuretkellä, ja jos joku olisi
vielä saanut silmätyksi noita ylöspäin kierrettyjä viiksiä ja hienoa,
sileätä hipiää leveän röytäisen hatun suojassa, niin eikö hän olisi
pitänyt selvänä, että tässä oli kysymys lempiseikkailusta?

Tuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi
kahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama
nainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha
palvelijatar.

Sisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut
kaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän
oli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja
aistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de
l'Enclos[12] kykeni hymyillen vastustamaan.

Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen
hänelle kätensä:

"Hyvää iltaa, rakas herttuatar."

"Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar.

Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita
ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain
latvuksien läpi tunkeutuen.

He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää
valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin
olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.

"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin
keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun
täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin
nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani,
että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille."

"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, -- voin kertoa, miten
olen saanut tietoni", vastasi Aramis.

"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar.
"Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä."

"Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina,
joskaan emme enää pitkälti."

"Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena."

"Meillä ei ole enää samoja harrastuksia kun entispäivinä, rouva
herttuatar", huomautti Aramis hymyillen tässä hämyssä arastelematta,
kun ei voinut pistää silmään, mitä puutteellisuuksia myhäily saattoi
paljastaa entiseen verraten.

"Ei, chevalier, toiset harrastukset meillä nyt on. Kullakin ikäkaudella
on omansa, mutta kun puhelemalla käsitämme toisiamme nykyään yhtä hyvin
kuin muinoin puhelematta, niin haastelkaamme tässä tuokion aikaa, jos
teille sopii."

"Palvelukseksenne, herttuatar. Kah, niin, miten muuten olettekaan
löytänyt asuntoni? Ja miksi olette nähnyt vaivan?"

"Miksikö? Sen olen jo sanonut, -- uteliaisuudesta. Tahdoin tietää, mitä
välejä teillä oli tuohon fransiskaanimunkkiin, jonka kanssa minulla oli
asioita ja joka kuoli niin omituisissa olosuhteissa. Kun kohtasimme
toisemme siellä kirkkomaalla vastikään ummistetun haudan ääressä,
olimme kumpainenkin siinä määrin järkkyneitä, ettemme saaneet mitään
erityisempää uskotuksi toisillemme."

"Totta kyllä, madame."

"No niin, tuskin olin teistä erinnyt, kun jo pahoittelin. Olen aina
ollut erittäin halukas tietämään asioita; siinä minä kai muistutan
jossakin määrin rouva Longuevilleä, vai kuinka?"

"En tiedä", vastasi Aramis vältellen.

"Muistelin siis", jatkoi herttuatar, "kuinka meillä oli kaikki jäänyt
keskeneräiseksi hautuumaalla. Te ette ollut maininnut, millä
perusteella olitte osunut saattamaan tuota fransiskaanimunkkia
viimeiseen leposijaansa, enkä minäkään ollut huomauttanut teille, mitä
hän oli minulle merkinnyt. Minusta tällainen avomielisyyden puute
tuntui arvottomalta kahden hyvän ystävän kesken ja hain tilaisuutta
lähestyäkseni teitä, jotta saisin osoittaa, että Marie Michon-vainaja
on jättänyt maan päälle rikasmuistoisen varjon."

Aramis kumartui herttuattaren kättä kohti ja painoi sille kohteliaan
suudelman.

"Löytämiseni on täytynyt olla jokseenkin vaikeata", hän virkkoi.

"Kyllä hiukan", myönsi herttuatar vastahakoisesti palautuen tähän
seikkaan, jota Aramis niin piti mielessään; "mutta tietäen teidät herra
Fouquetin ystäväksi minä kuulustelin hänen lähistöstään."

"Ystäväksi? Oh, siinä liioittelette, madame", huudahti chevalier.
"Jalomielisen suojelijan suosiollisuutta saavuttaneena pappiparkana
minä olen ministerin kiitollinen ja uskollinen palvelija, mutta sen
enempää en hänelle merkitse."

"Hän toimitti teille piispannimityksen?"

"Niin, herttuatar."

"Mutta sitenhän komea muskettisoturi saikin tilaisuuden vetäytyä
mukavasti lepoon."

-- Sinun jo sietäisi syrjäytyä kaikesta valtiollisesta juonittelusta!
-- ajatteli Aramis. "No", lisäsi hän, "te siis tiedustelitte herra
Fouquetin ympäristöstä?"

"Se oli helppoa. Te olitte ollut hänen seuralaisenaan Fontainebleaussa
ja sitten pistäytynyt pikimmältään hiippakuntaanne, joka lienee
Belle-Isle-en-Mer?"

"Ei, ei toki, madame", oikaisi Aramis. "Hiippakuntani on Vannesin
piiri."

"Sitä tarkoitinkin. Luulin vain, että Belle-Isle-en-Mer..."

"Se on muuan herra Fouquetin maakartano, siinä kaikki."

"Ah, niinkö! Minulle kerrottiin, että siitä oli tehty linnoitus, --
mutta tehän olettekin soturi, rakas ystävä."

"Olen kokonaan vieraantunut siltä alalta sen jälkeen kun antausin
kirkon mieheksi", sanoi Aramis nyrpeänä.

"No, mitäpä siitä... Kuulin teidän palanneen Vannesista, ja silloin
lähetin kysymään ystävältänne kreivi de la Fèreltä."

"Ahaa!" äännähti Aramis.

"Hän on varovainen mies: hän vastasi olevansa ihan tietämätön
osoitteestanne."

-- Ainiaan Atos, -- ajatteli piispa; -- mikä on läpeensä hyvää, se
säilyy sellaisenaan.

"Sitten... tiedättehän, että minä en voi näyttäytyä täällä, kun
leskikuningatar yhä katsoisi minun olevan tiellä."

"Se on mielestäni ihmeellistä."

"Oh, se johtuu kaikenlaisista syistä. Mutta se nyt sikseen... Minun
täytyy vain hymyillä, mutta onneksi tapasin herra d'Artagnanin. Eikö
hän ole entisiä ystäviänne?"

"Ystävänä pidän häntä nykyäänkin, herttuatar."

"Hän antoi minulle opastusta, neuvoen tiedustamaan Bastiljin
kuvernööriltä."

Aramis värähti, ja hänen silmissään välähtänyttä leimausta ei hämykään
salannut tarkkanäköiseltä ystävättäreltä.

"Bastiljin kuvernööriltä!" toisti hän; "ja miksi juuri häneltä?"

"D'Artagnan sanoi, että herra de Baisemeaux oli saanut osakseen
suosiollisuuttanne."

"No, kyllä niin."

"Ja ainahan suosijansa osoitteen tietää."

"Se on totta. Ja Baisemeaux siis ilmoitti sen teille?"

"Hän neuvoi kirjoittamaan Saint-Mandéhen."

"Kirjeenne onkin tässä, ja se on minulle kallisarvoinen, koska saan
sitä kiittää käyntinne tuottamasta mielihyvästä", sanoi Aramis.

Herttuatar hengähti tyytyväisenä, kun oli näin sievästi suoriutunut
esittelystään. Aramis ei hengähtänyt.

"Olimme siis tulleet vierailuunne Baisemeauxin luona", hän jatkoi
kysyvällä äänenpainolla.

"Siitä ei ole sen enempää sanottavana", vastasi toinen hymyillen.
"Ajatukseni ovat jo edempänä."

"Leskikuningattaren yrmeydessäkö?"

"Vielä edempänä", selitti herttuatar, "ihan toisella alalla... Asia on
yksinkertainen", hän lisäsi tehden päätöksen. "Te tiedätte kai, että
minä elän herra de Laicquesin kanssa?"

"Kyllä, madame."

"Hänen puolisonsa asemassa?"

"Niin kerrotaan."

"Me asumme Brysselissä."

"Aivan niin."

"Tiedättekö myös, että lapseni ovat saattaneet minut häviöön,
riistäneet puille paljaille?"

"Voi, sehän on surkeata, herttuatar!"

"Kamalaa! Minun on täytynyt käyttää kekseliäisyyttä elääkseni ja
varsinkin säästyäkseni viettämästä ihan mitätöntä olemassaoloa."

"Sen voin käsittää."

"Minulla oli sekä vihamielisyyksiä että ystävyyden harrastuksia vielä
hoideltavina; mutta luottoni oli mennyttä, suojelijat olivat
vieraantuneet."

"Ja te kun olette osoittanut suosiollisuuttanne niin monille!" virkkoi
Aramis säveästi.

"Sellaista on maailman meno, chevalier. Mutta minä osuin sitten
Espanjan kuninkaan puheille..."

"Ahaa!"

"Hän oli juuri virallisesti vahvistanut jesuiittien veljeskunnalle
suurmestarin, kuten tapa on..."

"Vai niin! Sekö on tapana!"

"Ettekö tiennyt hänen valtuuksiansa tässä kohden?"

"Suokaa anteeksi, olin hajamielinen."

"Niin, teidänhän täytyykin olla sellaisesta selvillä, kun olitte niin
tuttavallisissa väleissä fransiskaanimunkkiin."

"Äskeiseen suurmestariin, tarkoitatte?" katsoi Aramis parhaaksi sanoa
suoraan.

"Aivan... No, olin siis Espanjan kuninkaan puheilla. Hän halusikin
osoittaa minulle hyväntahtoisuutta, ja paremman tilaisuuden puutteessa
hän suositteli minua Flandriassa, minua ja Laicquesia, saaden siten
toimitetuksi minulle eläkkeen veljeskunnan rahastosta."

"Jesuiittijärjestön!"

"Niin. Luokseni saapui suurmestari, tarkoitan fransiskaanimunkki,
järjestämään suhteita, koska minun piti veljeskunnan sääntöjen mukaan
esiintyä tekemässä sille palveluksi. Tiedättehän, että sikäläisistä
varoista ei makseta vuosirahoja muulla perusteella?"

"Sitä en tiennyt."

Rouva de Chevreuse pysähtyi kotvaseksi katselemaan Aramista, mutta ilta
alkoi jo olla hyvin pimeä.

"No, sääntönä se on", hän sitten jatkoi. "Minusta piti siis näyttää
olevan jotakin hyötyä. Minä silloin tarjousin matkustelemaan
veljeskunnan asioissa, ja niinpä minut vihittiin salaiseksi
matkavaltuutetuksi. Käsitättehän, että tämä tapahtui vain muodon
vuoksi."

"Tietysti."

"Ja sillä tavoin minä sain toki melkoisen eläkkeen."

"Hyvä Jumala, herttuatar, kertomanne on minulle tikarin isku! Teidänkö
on ollut pakko heittäytyä jesuiittien vuosirahan nauttijaksi!"

"Ei, chevalier, vaan Espanjan, vaikka asia näennäisesti sovittiin
näin."

"Noh, omantuntonne kannalta voitte sanoa niin, herttuatar, mutta
käytännössä on asia tunnustettava hyvinkin samaksi."

"Ei, ei suinkaan."

"Mutta on kai sentään suuresta omaisuudestanne tähteenä..."

"On Dampierre, siinä kaikki."

"Hyvä vielä niinkin."

"Näköjään, -- mutta Dampierre on kiinnitetty lainoista melkein täyteen
arvoonsa ja jo hiukan rapistunut kuten omistajattarensakin."

"Ja sitä voi leskikuningatar katsella kuivin silmin?" virkkoi Aramis,
jonka utelias katse ei kyennyt enää läpäisemään hämyssä.

"Niin, hän on unohtanut kaikki."

"Te lienette kyllä sopivin keinoin pyrkinyt takaisin suosioon,
herttuatar?"

"Olen, mutta vastassani on merkillisenä sattumana, että pikkukuningas
on perinyt rakkaan isänsä karsasmielisyyden minua kohtaan. Ah, sanotte,
minä olen nyt hyljeksittäviä naisia enkä enää niitä, jotka herättävät
mieltymystä!"

"Rakas herttuatar, käykäämme jo varsinaiseen asiaanne, sillä minä
luulen, että me voimme olla hyödyllisiä toisillemme."

"Niin olen minäkin ajatellut. No niin, Fontainebleaun matkallani oli
kaksinainen päämäärä. Ensiksikin olin saanut kutsun tuolta
tuntemaltanne fransiskaanimunkilta... Miten muuten olittekaan tullut
tuntemaan hänet? Olen kertonut teille omista kokemuksistani, mutta te
ette ole vastannut samalla mitalla."

"Tutustuin häneen hyvin luonnollisesti: olin opiskellut hänen kanssaan
jumaluustiedettä Parmassa. Meistä oli tullut ystävykset, mutta
sittemmin olivat virkatehtävät, matkat ja sodat pitäneet meitä erossa."

"Tiesittehän kuitenkin, että hän oli jesuiittien suurmestari?"

"Aavistelin kyllä."

"Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä
veljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?"

"Aivan sattumalta", vastasi Aramis tyynellä äänellä. "Olin menossa
herra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa
vastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja
tunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun
käsivarsieni kannattelemana."

"Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren
vallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten
hallitsija."

"Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä."

"Mitä minun osalleni?"

"Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa.
Lähetin teille osoituksen, -- ettekö vielä ole nostanut rahoja?"

"Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita
määräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen
majesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan
seuraajaksi."

Aramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi:

"Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle,
että jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan
espanjalainen, -- jota te ette ole."

Aramis vastasi vain:

"Siinä näette, herttuatar, että te olitte väärillä jäljillä, sillä
luotattehan kuninkaan kantaan asiassa?"

"Hm, olen sittemmin tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, hyvä Aramis."

"Mitä niin?"

"Te tiedätte, että minä mietin jonkun verran kaikkea."

"Oh, kyllä vainkin, herttuatar."

"Osaattehan espanjankieltä?"

"Jokainen frondelaisena toiminut ranskalainen osaa sitä."

"Olette oleskellut Flandriassa?"

"Kolme vuotta."

"Ja Madridissakin?"

"Viisitoista kuukautta."

"Niinpä voittekin saada Espanjan kansalaisoikeudet milloin vain
haluatte."

"Niinkö luulette?" äännähti Aramis ikäänkuin aivan uutta kuullen.

"Epäilemättä... Kahden vuoden oleskelu valtakunnassa ja maan kielen
tunteminen ovat ehtona. Teillä on pääsykelpoisuutta liiemmältikin."

"Mihin tähtäätte, hyvä rouva?"

"No, minä olen hyvissä väleissä Espanjan kuninkaaseen..."

-- En ole huonoissa minäkään, -- ajatteli Aramis.

"Jos tahdotte", jatkoi herttuatar, "niin pyydän kuningasta tekemään
teistä fransiskaanimunkin seuraajan."

"Ooh, herttuatar!"

"Ellette jo ole saanut sitä nimitystä."

"Enhän mitenkään!"

"No, sen palveluksen siis voisin teille tehdä."

"Miksette ole sitä tehnyt herra de Laicquesille, herttuatar? Siinä on
lahjakas mies, ja te rakastatte häntä."

"Kyllähän niin, mutta se nyt ei ole sopinut. No, tahdotteko?"

"En, kiitos, hyvä herttuatar!"

Tämä vaikeni ajatellen:

-- Hänet on nimitetty.

"Kun siten kieltäydytte tarjouksestani", aloitti rouva Chevreuse
jälleen, "niin enpä rohkenekaan pyytää teidän kannatustanne omaksi
hyväkseni."

"Oh, pyytäkää vain huoletta."

"Mutta se on turhaakin, jos teillä kerran ei ole valtaa pyyntöni
täyttämiseen."

"Teen mitä suinkin voin."

"Tarvitsen varoja Dampierren laittamiseksi kuntoon."

"Vai niin", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti; "rahoistako on kysymys?...
No, herttuatar, millainen summa se olisi?"

"Kah, melkoinen."

"Paha juttu! Tiedättehän, että minä en ole rikas?"

"Ette te, mutta veljeskunta. Jos te olisitte suurmestari..."

"Nyt tiedätte, etten ole."

"Mutta teillä on ystävä, jonka täytyy olla rikas: herra Fouquet."

"Fouquet? Madame, hän on häviön partaalla."

"Niin kyllä puhutaan, mutta sitä en ole tahtonut uskoa."

"Miksette?"

"Syystä että minulla on muutamia kardinaali Mazarinin kirjeitä -- eli
Laicquesin hallussa on --, ja niistä ilmenee merkillisiä tilejä."

"Millaisia?"

"Ne koskevat myytyjä valtionobligatioita, otettuja lainoja, en oikein
muistakaan. Niistä ainakin käy selville, että yli-intendentti on velkaa
valtiorahastoon kolmisentoista miljoonaa, Mazarinin omakätisesti
vahvistamien laskelmien mukaan. Se on vakava asia."

Aramis puristi kyntensä kämmeniin.

"Mitä!" virkahti hän; "teillä on sellaisia kirjeitä, ettekä ole
ilmoittanut niistä herra Fouquetille?"

"Kas, tällaisia talletuksia pidetään varalla", vastasi herttuatar; "kun
tulee tarvis, niin ne otetaan esille."

"Ja nyt on otollinen aika?"

"Niin, rakas ystävä."

"Ja te aiotte näyttää ne herra Fouquetille?"

"Mieluummin puhun asiasta teidän kanssanne."

"Teidän täytyy tosiaankin olla ahtaalla, ystävätärparka, kun saatte
tuollaista mieleenne, -- te kun aina piditte herra de Mazarinin
kirjelmiä kovin huonossa arvossa."

"Olen todella pulassa."

"Tällaiseen tunnottomaan keinoon turvautuminen on tietysti ensin
tuottanut teille tuskallista taistelua sielussanne", virkkoi Aramis
kylmästi.

"Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää", vastasi rouva de
Chevreuse, "niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta
tai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka
tarvitsen..."

"Viisisataatuhatta livreä!"

"Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin menee
Dampierren kuntoonsaamiseen."

"Kai sitten, madame."

"Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut
mennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen
puolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja
sitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian
vastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa
kartanoni kuntoon.'"

Aramis ei vastannut sanaakaan.

"No", kysyi herttuatar, "mitä ajattelette?"

"Hiukan yhteenlaskua", sanoi Aramis.

"Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä
kertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada
yhteisen tuleman."

"Suotteko minulle miettimisaikaa?" esitti Aramis.

"Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä
ratkaisuun: kyllä tai ei."

-- Tuo on tyhjää mahtailua, -- ajatteli piispa; -- on mahdotonta, että
Itävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista.

"No niin?" tiukkasi herttuatar.

"Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi
tällähaavaa käytettävissään sellainen summa."

"Ei siitä sitten sen enempää", lausui herttuatar; "Dampierre
korjautukoon miten vain käy laatuun."

"Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?"

"En, minä kyllä suoriudun."

"Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti
ei kykene", oli piispa arvelevinaan.

"Hoo, tottahan toki... Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa
minun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?"

"Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi
itsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän
edellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja
viattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta."

"Te järkeilette aina erinomaisesti", sanoi herttuatar nousten.

"Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?"
virkkoi Aramis.

"Ilmiannon?... Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas
ystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte,
millä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä
vastaan."

"Niin oikein."

"Ja puoluesodassa -- ase kuin ase."

"Tietenkin."

"Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin
olla vaarallinen."

"Siihen teillä on oikeus."

"Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä."

"Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä
parhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?"

"Saattaapa olla."

"Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin
toimiin teidän suhteenne."

"Ah, minkäpä sille voi!"

"Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?"

"Tietysti."

"Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää
tätä ystävyyttä aseenansa."

"Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien
suurmestarin kanssa, hyvä Aramis."

"Niin voi sattua, herttuatar."

"Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta."

"Pahoin pelkään sitä."

"Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan
Richelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa
kestettyään?"

"Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!..."

"Niin, onhan se rahaa."

"Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen
ystäviinkin."

"Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?"

"Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar."

"No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä."

"Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herra
Fouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse."

"Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä Itävallan
Annan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaan
Laicquesin vapauttamista."

"Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää."

"Mitä siis?" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti.

"Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei
pääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat
arkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia."

Herttuatar mietti tovin.

"Tuo on vakavampaa", myönsi hän sitten; "tahdon vielä ajatella."

Ja pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua
hänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta.

"Tehkäämme hiukan tiliä", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen
kätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna.
"Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen
merkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä,
mitä voitte saada sille vastapainoksi."

"Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta."

"Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä."

"Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti", virkahti herttuatar
ajattelemattaan.

Chevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen
älykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti
saavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden
johtopäätösten tekemiseen.

"Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat", huomautti hän, "niin
menetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot
vastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta
eläkkeestä."

"Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan
sen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen
valtakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi."

"Vai niin!" äännähti Aramis.

"Olen avomielinen, kuten näette."

"Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että
veljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen
suorittaa teille eläkettänne."

"Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan
leskikuningattarenkin anteliaaksi."

"Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän
edessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain
olemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!"

"Miten on mahdollista", aloitti herttuatar jälleen, piispan
ivallisuudesta välittämättä, "että te säikähdätte vaivaista
viidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä -- tahdoin sanoa
ystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne -- siten säästettäisiin
puoluetaistelun suuret hankaluudet?"

"Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan
jälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset
viisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne,
auttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta
parista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää
miljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet
olivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat
lappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan
siitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun."

"Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja
ostajan asia on hankkia se tai jättää silleen."

"No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen
syyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä."

"Jopa nyt!"

"Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian
merkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen
kuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa
kardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt
kuningattaren edessä, -- ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja...
totisesti en tahdo virkkaa sen enempää."

"Sanokaa vain."

"Ja antaumusta."

"Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea."

"Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä
kuningattaren luona."

"Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on
tarvis."

-- No, räkätä vain, hohkanärhi! -- ajatteli Aramis; -- sihise, kyy!

Mutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä.

Aramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen -- koston toisen tukalasta
juonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja
haarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille
piispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja
painuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin
huuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia
hampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä,
nosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla
vielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi
pilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso
kuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi
ilmeiseksi vastakohdan tehostamana.

Huojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes
hyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin
entiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti
lipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti.

Rouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin
olalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei
ollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet
toisiaan liian hyvin.



180.

Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.


Baudoyer-aukion talosta ajoi Chevreusen herttuatar suoraan kotiinsa,
epäilemättä peläten, että häntä voitaisiin pitää silmällä. Mutta heti
kun oli varmistunut siitä, että kukaan ei ollut seurannut häntä taloon,
hän käski avata toiselle kadulle johtavan puutarhaportin ja ajoi
Croix-des-Petits-Champs-kadulle, jonka varrella herra Colbert asui.

Ilta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi
suvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan
herttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka
kaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa
käsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa.

Rouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan,
tietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja
kauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin
viisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta
kaikua.

Kamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan
sanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot
nähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä
iässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä.

Mutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle
nimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli
kiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän
piirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla
käsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen
sanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että
henkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja
painaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo.

Sanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi
pikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi
salaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa
herttuatarta noutamaan.

Tämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset
portaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi
hengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse
piteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle
tarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin.

Ensi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen,
tuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä
muistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, -- sanalla sanoen, ei
mikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia
kaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista
väiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli
herkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon
tunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin,
mustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran
pituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa
joukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän
mielipidettään, ajatellen itsekseen: -- Olen osannut oikeaan mieheen.

"Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?" kysyi intendentti.

"Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta."

"Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta
jälkimmäisen suhteen..."

Rouva de Chevreuse istahti nojatuoliin, jonka herra Colbert hänelle
siirsi.

"Herra Colbert, tehän olette raha-asiain intendentti?"

"Niin, madame."

"Ja te pyritte yli-intendentiksi?..."

"Madame!"

"Älkää kieltäkö; se pitkittäisi keskusteluamme tarpeettomasti."

"Kuitenkaan, madame, vaikka olen perin hyväntahtoinen ja kohteliaskin
niin ansiokkaalle naiselle kuin te olette, ei mikään saisi minua
tunnustamaan, että pyrin syrjäyttämään ylempäni."

"En ole suinkaan puhunut teille syrjäyttämisestä, herra Colbert.
Olisinko sattunut mainitsemaan sen sanan? En sitä usko. Sana korvata on
vähemmän hyökkäävä ja kieliopillisesti sopivampi, kuten herra de
Voiture lausui. Minä väitän siis että te pyritte korvaamaan herra
Fouquetin."

"Herra Fouquetin menestys, madame, on pysyväistä laatua. Herra
yli-intendentti esittää nykyisin Rhodoksen jättiläispatsaan osaa:
laivat purjehtivat hänen alitseen kukistamatta häntä."

"Minä olisin käyttänyt juuri samaa vertausta. Niin, herra Fouquet
näyttelee Rhodos-saaren kolossia; mutta muistan kuulleeni Conrartin...
akatemian jäsen, luullakseni... kertoneen, että kun rhodolainen
jättiläiskuva kaatui, niin kauppias, joka oli sen suistanut maahan...
tavallinen kauppias, herra Colbert... lastautti neljäsataa kameelia sen
pirstaleilla. Kauppias on toki paljon heikompi kuin raha-asiain
intendentti!"

"Madame, voin vakuuttaa, etten koskaan kukista herra Fouquetia."

"Tahdotte siis, herra Colbert, itsepintaisesti arastella kanssani
ikäänkuin ette tietäisi, että olen rouva de Chevreuse ja vanha, --
toisin sanoen, että olette tekemisissä naisen kanssa, joka on
harjoittanut politiikkaa herra de Richelieun kera ja jolla ei enää ole
aikaa hukattavana. No, kun menettelette näin harkitsemattomasti,
lähdenkin tästä etsimään älykkäämpiä henkilöitä, jotka ovat kiihkeämpiä
luomaan onnensa."

"Missä suhteessa, madame, missä?"

"Te annatte minulle huonon käsityksen nykyajan toimekkuudesta,
monsieur. Vannonpa, että jos minun aikanani nainen olisi mennyt
tapaamaan herra de Cinq-Marsia, joka kuitenkaan ei ollut mikään suuri
nero, ja sanonut hänelle kardinaalista, mitä minä juuri sanoin teille
herra Fouquetista, niin herra de Cinq-Mars olisi heti paikalla
työntänyt rautansa tuleen."

"No, no, madame, hiukan kärsivällisyyttä."

"Myönnättekin siis haluavanne korvata herra Fouquetin?"

"Kyllä, jos kuningas antaa hänelle eron."

"Taaskin liikoja sanoja! On ilmeistä, että kun ette vielä ole
karkoituttanut herra Fouquetia, niin ette ole kyennyt sitä tekemään. Ja
minä olisin epäkelpo esittäytymään, jos saapuessani luoksenne en toisi
teille, mitä teiltä puuttuu."

"Mielipahakseni minun täytyy yhä väittää vastaan, madame", virkkoi
Colbert vaitiolon jälkeen, joka antoi herttuattarelle tilaisuuden
täydellisesti pohjata hänen teeskentelynsä syvyyden; "mutta minun on
huomautettava, että jo kuuden vuoden kuluessa on ilmianto toisensa
jälkeen tehty herra Fouquetia vastaan hänen tasapainonsa silti koskaan
järkkymättä."

"Aikansa kullakin, herra Colbert. Noiden ilmiantojen tekijät eivät
käyttäneet de Chevreusen nimeä, eikä heillä ollut kuuteen herra de
Mazarinin kirjeeseen verrattavia todisteita nimenomaisesta
väärinkäytöksestä."

"Väärinkäytöksestä?"

"Rikoksesta, jos niin haluatte."

"Rikoksesta! Herra Fouquetinko tekemästä?"

"Ei mistään muusta... Kah, onpa ihmeellistä, -- nythän ette enää
näytäkään niin kylmäkiskoiselta ja välinpitämättömältä, herra Colbert."

"Onko rikos tiedossanne?"

"Minua ilahduttaa, että sillä on teihin jotakin vaikutusta."

"Oh, sisältyyhän siihen sanaan peräti paljon, madame!"

"Siihen sisältyy rahaministerin valtakirja teille ja karkoitustuomio
tai Bastiljiin sulkeminen herra Fouquetille."

"Anteeksi, rouva herttuatar, on melkein mahdotonta, että herra Fouquet
häädettäisiin maanpakoon. Vangitseminen, epäsuosioonkin joutuminen
olisi jo paljon!"

"Oo, minä tiedän mitä sanon", vastasi rouva Chevreuse jämeästi. "Minä
en elä niin kaukana Pariisista, etten tietäisi, mitä täällä tapahtuu.
Kuningas ei rakasta herra Fouquetia ja menettää hänet mielellään, jos
hänelle varataan siihen tilaisuus."

"Sen tilaisuuden pitää olla hyvä."

"Se on kylliksi hyvä, -- niin että arvioitsenkin sen
viiteensataantuhanteen livreen."

"Miten niin?" kysyi Colbert.

"Tarkoitan, monsieur, että pitäen tätä tilaisuutta käsissäni, en siirrä
sitä teidän haltuunne vähemmästä kuin viidestäsadastatuhannesta
livrestä."

"Oikein, madame, minä käsitän. Mutta koska olette määrännyt
myyntihinnan, tarkastakaamme myöskin tavaran laatua."

"Oh ihan pikku erä: kuusi kirjettä herra de Mazarinilta kuten jo
sanoin; mutta näitä alkuperäisiä asiapapereita ei voi suinkaan pitää
liian kalliina, jos ne epäämättömästi todistavat herra Fouquetin
kavaltaneen itselleen suuria rahasummia."

"Epäämättömästi?" tutkaisi Colbert ilosta kiiluvin silmin.

"Epäämättömästi! Haluatteko lukea kirjeet?"

"Kaikesta sydämestäni! Jäljennökset tietenkin."

"Niin tietysti."

Herttuatar veti povestaan pienen, samettiliivin litistämän
paperipinkan.

"Lukekaa", kehoitti hän.

Colbert tarttui kiihkeästi papereihin ja ahmi niiden sisällön.

"Mainiota!" hän huudahti.

"Hyvin selvää, eikö niin?"

"On, madame, on. Herra de Mazarin näkyy jättäneen rahoja herra
Fouquetille, ja tämä on ne pitänyt. Mutta mitä rahoja?"

"Kas niin, mitä rahoja? Jos meille syntyy kauppa, lisään näihin
kirjeisiin seitsemännen, josta saatte viimeiset tiedot."

Colbert mietti.

"Entä alkuperäiset kirjeet?"

"Tarpeeton kysymys, ikäänkuin minä utelisin teiltä, herra Colbert,
olisivatko minulle antamanne rahapussit täysinäiset vai tyhjät."

"Sattuvasti sanottu, madame."

"Onko kauppa sovittu?"

"Ei sentään."

"Mitenkä?"

"On eräs seikka, jota emme ole kumpikaan tulleet ajatelleeksi."

"Mikä se on?"

"Herra Fouquetia ei voi tässä tapauksessa kaataa muutoin, kuin
oikeusjutun kautta."

"Niin."

"Julkisella häväistyksellä."

"Niin. Entä sitten?"

"Mutta hänen niskoilleen ei voi toimittaa sellaista oikeusjuttua ja
häväistystä."

"Miksei?"

"Siksi että hän on parlamentin yliprokuraattori ja Ranskassa
hallitusvirastot, sotajoukko, oikeuslaitos, kauppa, kaikki liittyy
toisiinsa hyväntahtoisuuden ketjulla, jota nimitetään yhteishengeksi.
Niinpä, madame, parlamentti ei koskaan sallisi, että sen tärkein mies
haastettaisiin tuomioistuimen eteen. Ja jos hänet sinne tuotaisiin
kuningasvallan käskystä, ei häntä siellä koskaan tuomittaisi."

"Ah, _ma foi_, herra Colbert, tuo ei kuulu minuun."

"Sen tiedän, madame, mutta se koskee minua ja vähentää esittämienne
asiakirjain arvoa. Miten minua hyödyttäisi rikoksen todistus ilman
tuomion mahdollisuutta?"

"Pelkästään epäillyksikin joutumalla herra Fouquet menettää
ministerinsalkkunsa."

"Suurikin asia!" huudahti Colbert, jonka synkät piirteet äkkiä
välähtivät kirkkaiksi vihan ja koston ilmeestä.

"Ah, ah, herra Colbert", virkahti herttuatar, "suokaa minulle anteeksi!
En tiennyt teitä noin herkkätuntoiseksi. No hyvä on. Koska tahdotte
enemmän kuin minulla on, niin älkäämme puhuko asiasta enempää."

"Puhukaamme, madame, puhukaamme sentään. Mutta kun arvopaperinne ovat
laskeneet, niin alentakaa vaatimuksiannekin."

"Te tingitte?"

"Se on välttämätöntä sille, joka tahtoo rehellisesti maksaa."

"Paljonko minulle tarjoatte?"

"Kaksisataatuhatta livreä."

Herttuatar nauroi hänelle vasten silmiä.

"Malttakaas", virkahti hän sitten kuitenkin äkkiä.

"Suostutteko te?"

"En vielä, mutta minulla on toinen ehdotus."

"Puhukaa."

"Te annatte minulle kolmesataatuhatta livreä."

"En, en!"

"Oh, ottakaa tai jättäkää... Eikä siinä olekaan kaikki."

"Vieläkö muuta?... Te käytte mahdottomaksi, rouva herttuatar."

"Vähemmän kuin luulette. En pyydä teiltä rahallista etua lisää."

"Mitä sitten?"

"Palvelusta. Tiedätte, että olen aina hellästi rakastanut
kuningatarta."

"No?"

"No niin, haluan päästä hänen majesteettinsa puheille."

"Kuningattarenko?"

"Niin, herra Colbert, kuningattaren. Hän on kyllä jo aikoja sitten
lakannut olemasta ystäväni, mutta hän voi siksi jälleen tulla, jos
siihen toimitetaan tilaisuus."

"Hänen majesteettinsa ei enää ota ketään vastaan. Hän kärsii paljon.
Tiedätte hyvin, että hänen sairautensa kohtaukset uudistuvat yhä
useammin."

"Siksi juuri tahtoisinkin tavata hänen majesteettiaan. Ajatelkaahan,
että meillä Flandriassa tämä sairaus on varsin yleistä."

"Syöpäkö? Hirvittävä, parantumaton tauti."

"Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää
kutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan
naaras."

"Entä sitten, madame?"

"Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä.
Hän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin
kuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän
itsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu
ruhjevammasta."

"Se on totta!"

"Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät
etsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan
kaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja
erikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin
lääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra
Colbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä
kuningattaren luo."

"Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle.
Arvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta
kohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde."

"Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä
henkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin
yksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te
hankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn
pyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän
kirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta."

Nousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti
herra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli
käynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio.

"Madame", sanoi hän piankin, "minulla on ilo suorittaa teille nuo
satatuhatta écua."

"Oo!" virkahti herttuatar.

"Mutta miten saan alkuperäiset kirjeet?"

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla, paras herra Colbert. Keneen te
luotatte?"

Vakava rahamies hytkähti hiljaiseen nauruun, joka sai hänen tuuheat
mustat kulmakarvansa yölepakon siipien tavoin nousemaan ja laskemaan
hänen kellertävän otsansa syvälle juovalla.

"En kehenkään", lausui hän.

"Oh, kyllä kai teette poikkeuksen itsenne suhteen, herra Colbert?"

"Mitä sillä tarkoitatte, rouva herttuatar?"

"Tarkoitan, että jos vaivautuisitte tulemaan kanssani paikkaan, missä
kirjeet ovat, jätettäisiin ne teidän omiin käsiin ja te voisitte ne
tarkastaa, varmistua niiden alkuperäisyydestä."

"Se on totta."

"Te varaisitte mukaanne satatuhatta écua, koska minäkään en luota
kehenkään."

Herra intendentti punastui kulmakarvojaan myöten. Kuten kaikki
numeroiden käsittelyyn täysin perehtyneet miehet, oli hän matemaattisen
rehellinen hävyttömyyteen asti.

"Minä otan lupaamani summan mukaani, madame", sanoi hän, "kahtena
rahastostani suoritettavana maksuosoituksena. Riittääkö se teille?"

"Olisivatpa nuo maksuosoituksenne kahdelle miljoonalle asetettuja,
herra intendentti!... Minulla on siis kunnia näyttää teille tie."

"Sallikaa, että valjastutan hevoseni."

"Minulla on vaunut ulkopuolella, monsieur."

Colbert yskähti epäröivästi. Hetkisen hän kuvitteli, että herttuattaren
ehdotus oli ansa, että portilla ehkä odotettiin, että tämä nainen, joka
oli myynyt salaisuutensa sadastatuhannesta écusta Colbertille,
varmaankin oli tarjonnut salaisuuttaan samasta summasta herra
Fouquetille.

Kun hän näytti kovin empivältä, katsahti herttuatar häntä silmiin.

"Ajatte mieluummin omissa vaunuissanne?" kysyi hän.

"Myönnän sen."

"Arveletteko, että saattaisin teidät johonkin satimeen?"

"Rouva herttuatar, te olette niin veikeä, ja minä olen niin
vakavaluontoinen, että viatonkin leikkisä tepponen voisi tuottaa
minulle ikävyyksiä."

"Niin, tosiaankin te pelännette? No hyvä, valjastuttakaa vaununne ja
ottakaa niin monta palvelijaa kuin haluatte... Mutta muistakaahan...
mitä kahden teemme, sen ainoastaan me tiedämme; mitä kolmas saisi nähdä,
sen julistamme kaikelle maailmalle. Minä en tässä kuitenkaan inttele:
vaununi seuraavat teidän ajopelejänne, ja pidän itseni tyydytettynä,
kun saan nousta teidän vaunuihinne ajaakseni kuningattaren luo."

"Kuningattarenko?"

"Oletteko sen jo unohtanut? Mitä, onko mielestänne haihtunut väliehto,
joka minulle on niin tärkeä! Hyvä Jumala, kuinka vähän se teille
merkitsikään! Sen tietäen olisin vaatinut teiltä kaksinkertaista
hintaa."

"Olen miettinyt, rouva herttuatar; minä en teitä seuraakaan."

"Niinkö!... Miksette?"

"Koska luotan teihin rajattomasti."

"Te olette peräti kohtelias!... Mutta saadakseni käsiini ne satatuhatta
écua...?"

"Ne ovat tässä."

Intendentti piirrälsi muutamia sanoja paperille, jonka antoi
herttuattarelle.

"Te olette saanut maksun", virkkoi hän.

"Kaunis piirre, herra Colbert, jonka tahdon teille palkita."

Näin lausuessaan hän remahti nauramaan. Madame de Chevreusen nauru oli
kaameata räkätystä. Ken tuntee nuoruuden, uskon, rakkauden, elämän
sykkivän suonissaan, kuuntelee mieluummin itkua kuin tuollaista kolkkoa
virskumista.

Herttuatar avasi miehustansa, vetäen poveltaan pienen, tulipunaisella
nauhalla sidotun paperipinkan. Hakaset olivat kirvonneet hänen
hermostuneiden sormiensa rajusta kosketuksesta. Paperin tempaamisesta
ja hankauksesta naarmuttunut hipiä paljastui ujostelemattomasti näistä
omituisista alkuvalmistuksista kummastuneen intendentin silmien eteen.
Herttuatar nauroi yhä.

"Kas tässä", toimitti hän, "herra de Mazarinin omakätiset kirjeet. Ne
ovat teillä, ja vielä kaupanpäällisiksi Chevreusen herttuatar on
riisuutunut nähtenne, ikäänkuin olisitte ollut... En tahdo mainita
nimiä, jotka synnyttäisivät teissä ylpeyttä tai kateutta. Nyt, herra
Colbert", hän jatkoi kiinnittäen nopeasti hakasia ja nauhoja pukunsa
rintamuksessa, "se hyvä onnenne on lopussa. Seuratkaa minua
kuningattaren luo."

"En tee sitäkään, madame. Jos joutuisitte uudestaan hänen
majesteettinsa vihoihin ja kuninkaallisessa palatsissa tiedettäisiin,
että minä olen teidät esitellyt, niin kuningatar ei ikinä antaisi sitä
minulle anteeksi. Ei, minulla on palatsissa uskollisia apureita, jotka
toimittavat teille puheillepääsyn, saattamatta minua ikävyyksiin."

"Miten tahdotte, kunhan vain pääsen."

"Miksi nimitittekään niitä Brüggen hurskaita naisia, jotka parantavat
sairaita?"

"Beguininunniksi."

"Te olette beguininunna."

"Ehkä; mutta minun täytyy lakata sitä olemasta."

"Se on teidän asianne."

"Anteeksi, anteeksi! En tahdo joutua vaaraan, että minulta evätään
luoksepääsy."

"Sekään ei kuulu minuun, madame. Minä käsken kirjeellisesti, että hänen
majesteettinsa palvelusvuorolla olevan kamarijunkkarin ensimmäinen
lakeija päästää sisälle beguininunnan, joka tuo tehokkaan lääkkeen
hänen majesteettinsa tuskien lieventämiseksi. Te viette minulta kirjeen
ja varaatte itsellenne lääkettä ja esitätte tarpeelliset selitykset.
Tarpeen tullen tunnustan beguininunnan, mutta en ota tietääkseni mitään
rouva de Chevreusesta."

"Hyvä niinkin."

"Tässä on suosituskirje, madame."



181.

Karhun talja.


Colbert ojensi kirjelapun herttuattarelle ja siirsi säveästi sivulle
istuimen, jonka taakse tämä oli vetäytynyt. Rouva de Chevreuse tervehti
keveästi ja poistui.

Intendentti oli heti varmistautunut Mazarinin käsialasta ja tarkistanut
kirjeiden lukumäärän oikeaksi. Hän soitti nyt käsikirjurinsa saapuville
ja pyysi tätä hakemaan hänen puheilleen parlamenttineuvos Vanelin.
Sihteeri vastasi, että herra neuvos oli juuri tullut taloon
tavallisuuden mukaan selostamaan intendentille senpäiväisen
parlamentinistunnon pääkohtia.

Colbert lähestyi lamppua, luki kardinaalivainajan kirjeet uudestaan ja
hymyili usean kerran, nähdessään mitä kaikkea merkitystä näillä
aavistamattomasti saaduilla todistuskappaleilla oli. Laskien ison
päänsä käsien varaan hän tuokioksi vaipui syvään mietiskelyyn.

Tällävälin astui Colbertin työhuoneeseen vantteran luiseva,
jäykkäpiirteinen ja kyömynenäinen mies, jonka vaatimaton varmuus
ilmaisi sekä joustavaa että päättäväistä luonnetta, -- notkeata
herransa edessä, joka saattoi viskata hänelle luun, mutta lujaa koirien
parissa, joiden ehkä olisi tehnyt mieli käydä kiistaan saaliinjaosta.
Hänellä oli kainalossaan paksu tukku asiakirjoja; hän asetti sen
samalle kirjoituspöydälle, jonka ääressä Colbert istui kyynärpäihinsä
nojaten.

"Hyvää iltaa, herra Vanel", toivotti jälkimmäinen aatoksistaan
havahtuen.

"Hyvää iltaa, monseigneur", vastasi Vanel luontevasti.

"Teidän on sanottava monsieur", huomautti Colbert sävyisästi.

"Monseigneuriksi puhutellaan ministereitä", virkkoi Vanel
järkkymättömän levollisesti; "te olette ministeri!"

"En vielä!"

"Olette minun silmissäni; joka tapauksessa tunnen teidän
_ylhäisyytenne_ itseeni verraten, ja jos ette mielellänne suo minun
puhuttelevan teitä siksi muiden kuullen, sallikaa minulle oma tapani
kahden kesken."

Colbert kohotti päänsä lampun tasalle ja koetti Vanelin kasvoista
lukea, minkä verran tässä nöyrän kiintymyksen vakuutuksessa oli
vilpittömyyttä. Mutta parlamenttineuvos kykeni kestämään
monseigneurinsakin tähystyksen. Colbert huokasi. Hän ei ollut saanut
mitään selville Vanelin muodosta: Vanel saattoi olla rehellinen.
Rahaministeri ajatteli, että tämä hänen alaisensa virkamies oli
kuitenkin ylempänä häntä yhdessä suhteessa: esimiehen oli täytynyt
alistua hänen vaimonsa tenhoon. Hänen juuri surkutellessaan tämän
virkasielun osuutta elämästä Vanel veti tyynesti taskustaan tuoksutetun
kirjeen, joka oli sinetöity punaisella lakalla, ja ojensi sen
intendentille.

"Mikä se on, Vanel?"

"Kirje vaimoltani, monseigneur."

Colbert yskäisi. Hän otti kirjeen, avasi ja luki sen sekä pisti
taskuunsa, sillaikaa kun Vanel rauhallisena selaili paperitukkuaan.

"Tehän olette työteliäs mies, Vanel?" virkahti suojelija yhtäkkiä.

"Kyllä, monseigneur."

"Kahdentoista tunnin aherrus ei peloita teitä?"

"Uurastan viisitoistakin tuntia päivässä."

"Mahdotonta! Parlamentin neuvokselle ei voi riittää kolmea tuntia
pitemmälti työtä sen asioissa."

"Minä laadin taulukkoja eräälle ystävälleni, joka palvelee
tilivirastossa, ja joutohetkinäni opiskelen hepreaa."

"Tehän olette saavuttanut arvossapidetyn aseman parlamentissa?"

"Luulen kyllä, monseigneur."

"Teidän tuskin kannattaisi sentään homehtuakaan neuvoksen istuimelle."

"Mitä tehdä paremmin edistyäkseen?"

"Ostaa virka."

"Millainen?"

"Oikein huomattava toimi. Pienet kunnianhimot ovat kiusallisimmat
tyydyttää."

"Pienet kukkarot, monseigneur, ovat vaikeimmat täyttää."

"Ettekö näe edessänne mitään suoranaista tavoitettavaa?" kysyi Colbert.

"En minkäänmoista."

"Minun mieleeni on johtunut muuan asema, mutta sen ostamiseen ilman
rasitusta tarvittaisiin kuninkaallista omaisuutta: yliprokuraattorin
virka ei ole tavallisen varallisuuden ulottuvissa."

Nämä sanat kuullessaan Vanel tähtäsi Colbertiin katseen, jonka
himmeydessä kuvastui pelkkää nöyryyttä, mutta intendentti joutui
kuitenkin aprikoitsemaan, eikö se silmäys kyennyt tunkeutumaan
syvällekin.

"Mitä puhuttekaan parlamentin yliprokuraattorin virasta, Monseigneur?"
oudoksui Vanel. "En tiedä muuta sellaista asemaa kuin herra Fouquetin."

"Aivan niin, hyvä neuvos."

"Te ette pysähdy vähään, monseigneur; mutta ennen kuin tavara ostetaan,
sen pitänee olla myytävänä?"

"Minä luulen, herra Vanel, että se virka olisi piankin tarjolla..."

"Mitä! Herra Fouquetko luovuttaisi korvauksesta yliprokuraattorin
valtuudet?"

"Niin puhutaan."

"Möisi viran, joka tekee hänet loukkaamattomaksi? Ohoh!" Ja Vanel
puhkesi nauruun.

"Peloittaisiko teitä ottaa se haltuunne?" kysyi Colbert vakavasti.

"Peloittaisiko! Ei suinkaan..."

"Eikä haluttaisikaan?"

"Monseigneur tekee minusta pilaa", sanoi Vanel; "kuinka ei
parlamenttineuvoksella olisi halua kohota yliprokuraattoriksi?"

"No niin, herra Vanel... sanon teille, että se virka tulee tarjolle."

"Monseigneur kyllä sanoo."

"Siitä on huhu liikkeellä."

"Minä vain vakuutan, että se on mahdotonta; mies ei ikinä heitä pois
kilpeä, jolla voi suojella kunniaansa, menestystään ja henkeään."

"Toisinaan esiintyy hupsuja, jotka uskovat olevansa kaikkien pahojen
sattumusten yläpuolella, herra Vanel."

"Ehkä niin, monseigneur; mutta sellaiset hupsut eivät missään
tapauksessa haaskaa etujansa niiden Vanel-parkojen hyödyksi, joita
maailmassa on."

"Mikseivät?"

"Kun nämä ovat köyhiä."

"On kyllä totia, kuten sanoin, että herra Fouquetin virka ehdottomasti
tulee maksamaan aimo summan. Mitä te uhraisitte siihen, herra Vanel?"

"Kaikki, minkä omistan, monseigneur."

"Siis minkä verran?"

"Kolmesta- neljäänsataantuhanteen livreen."

"Ja paljonkohan lunastukseen menisi?"

"Vähintään puolitoista miljoonaa. Tiedän siitä tarjotun
seitsemäntoistasataatuhatta herra Fouquetin taipumatta; mutta jos hän
nyt tuntisi tarpeelliseksi luovuttaa sen, -- mitä en kylläkään voi
uskoa, vaikka olenkin sellaista hiukan kuullut..."

"Ahaa! Teillekin on siis sentään vihjattu jotakin! Kuka siitä puhui?"

"Herra de Gourville... herra Pélisson, -- oh, se on ilmassa."

"No niin, jos herra Fouquet tahtoisi myydä...?"

"Niin hän voisi tyytyä puoleentoista miljoonaan ainoastaan
käteiskaupassa. En siis voisi siihen kuitenkaan puuttua, eikä kellään
ole puoltatoista miljoonaa heti lyödä pöytään."

Colbert keskeytti neuvoksen käskevällä kasvojen ilmeellä ja alkoi
miettiä. Nähdessään herransa totisuuden ja hänen osoittamansa
itsepintaisen harrastuksen tässä asiassa Vanel odotti ratkaisua,
rohkenematta avustaa sitä.

"Selittäkää minulle tarkoin", virkkoi Colbert sitten,
"yliprokuraattorin viran valtuudet."

"Niihin kuuluu oikeus nostaa kanne ketä hyvänsä Ranskan alamaista
vastaan, joka ei ole täysiverinen prinssi, tai epuuttaa jokaista
ranskalaista vastaan tehty syytös, joka ei kohdistu kuninkaaseen tai
prinssiin. Yliprokuraattori on kuninkaan oikea käsi sekä syyllisen
toimittamisessa rangaistukseen että myöskin oikeuden soihdun
sammuttamisessa. Niinpä herra Fouquet saattaakin pitää puoliansa itse
kuningasta vastaan, yllyttämällä tuekseen parlamentin; kuningaskin
taasen kaikesta huolimatta säästelee häntä, saadakseen julistuksensa
virallisesti voimaan ilman rettelöitä. Yliprokuraattori on varsin
hyödyllinen, mutta myös vaarallinenkin väline valtioelämässä."

"Tahdotteko tulla yliprokuraattoriksi, Vanel?" kysäisi Colbert äkkiä
muuttaen katsantonsa ja äänensä maireiksi.

"Minäkö", huudahti tämä. "Mutta onhan minulla ollut kunnia huomauttaa
teille, että minulta puuttuu siihen vähintään yksitoistasataatuhatta
livreä."

"Lainaatte sen erän koolle ystäviltänne."

"Minulla ei ole itseäni varakkaampia ystäviä."

"Kunnon mies!"

"Kunpa kaikki ajattelisivat niinkuin te, monseigneur!"

"Hyvä jo niinkin, että minulla on se käsitys, ja tarpeen tullen menen
takuuseen puolestanne."

"Varokaa puheenpartta, monseigneur: ken takaa, hän maksaa."

"Siitä en ole huolissani."

Vanel nousi ihan järkkyneesti tästä niin äkillisesti, niin
aavistamattomasti tarjotusta suunnattomasta palveluksesta, kun sitä
kannatusta lupasi mies, jonka sanoja kevytmielisimmätkään eivät koskaan
pitäneet joutavana puheena.

"Älkää laskeko minusta leikkiä, monseigneur!" lausui hän kuitenkin.

"Joutukaamme, herra Vanel. Sanoitte herra Gourvillen jo puhuneenkin
teille herra Fouquetin asiasta?"

"Huomautti siitä myös Pélisson."

"Suoraanko vai viittauksena?"

"Aluksi he lausuivat, että parlamentin jäsenten pitäisi keskuudestaan
koota pari kolme miljoonaa herra Fouquetille, suojelijalleen ja
etevimmälle edustajalleen."

"Ja mitä te vastasitte?"

"Sanoin puolestani lahjoittavani kymmenentuhatta livreä, mikäli tulisi
tarvis."

"Haa, te siis pidätte hänestä?" huudahti Colbert, ja hänen katseessaan
leimahti viha.

"En, mutta herra Fouquet on meidän yliprokuraattorimme; hän on
velkaantumassa, joutumassa häviöön, ja meidän on pelastettava
parlamentin kunnia."

"Sekin valaisee minulle, minkätähden hän on ainiaan turvassa niin kauan
kuin hoitaa sitä virkaa", sanoi Colbert.

"Herra Gourville lisäsi siihen: 'Almun tarjoaminen olisi sentään joka
tapauksessa nöyryyttävää herra Fouquetille, ja hän kieltäytyisi siitä.
Mutta lunastakoon parlamentti häneltä yhteistoiminnalla ja arvokkuutta
noudattaen yliprokuraattorinviran, niin kaikki käy hyvin, yhteinen
kunnia ei joudu alttiiksi eikä herra Fouquetin itsetuntoa loukata.'"

"Tuo on nimenomainen hanke."

"Siksi minäkin sen otaksuin, monseigneur."

"No niin, herra Vanel, menkää heti tapaamaan herra Gourvilleä tai
Pélissonia. Tai tunnetteko ketään muuta herra Fouquetin likeistä
ystävää?"

"Olen hyvä tuttava herra de la Fontainen kanssa."

"Runoniekka la Fontainen?"

"Saman juuri; hän sepitti säkeitä vaimolleni siihen aikaan, kun herra
Fouquet oli perheeni ystäviä."

"Kääntykääkin siis hänen puoleensa, päästäksenne rahaministerin
puheille otollisimpana hetkenä."

"Mielelläni; mutta rahat?"

"Sopimuksenne määräpäiväksi ja -hetkeksi teille tulee puuttuva summa
haltuunne, herra Vanel; olkaa siitä huoletta."

"Tämä on ihan tavatonta anteliaisuutta, monseigneur! Te himmennätte
kuninkaan, menette edelle rahaministeristä."

"Malttakaa... älkäämme käyttäkö sanoja väärin. Minä en lahjoita teille
neljäätoistasataatuhatta livreä, herra Vanel: minulla on lapsia."

"Niin, niin, lainastahan on kysymys."

"Minä lainaan sen summan, niin."

"Pyytäkää mitä korkoa ja vakuutta vain haluatte, monseigneur; olen
valmis noudattamaan määräyksiänne, ja täytettyäni toivomuksenne minä
yhä toistan, että te anteliaisuudessa olette kuninkaan ja herra
Fouquetin yläpuolella. Ehtonne siis?"

"Kahdeksan vuoden maksuaika."

"Oh, se on erinomaista!"

"Kiinnitys itse virkatuloihin."

"Se on mukavin vakuus. Onko muuta?"

"Odottakaahan: pidätän itselleni oikeuden lunastaa teiltä viran
sadanviidenkymmenentuhannen livren lisähyvityksellä, jos te ette sen
hoitamisessa noudata kuninkaan etujen ja minun suunnitelmieni mukaista
suuntaa."

"Ahaa!" äänsi Vanel hätkähtäen.

"Onko siinä edellytyksessä mitään teille soveltumatonta, herra Vanel?"
kysyi Colbert kylmästi.

"Ei, ei!" vastasi toinen pikaisesti.

"No niin, voimme siis laatia sopimuksemme milloin tahansa. Rientäkää
nyt herra Fouquetin ystävien luo..."

"Minä lennän..."

"Ja hankkikaa pääsy yli-intendentin puheille."

"Kyllä, monseigneur."

"Olkaa taipuisa myönnytyksiin, ja asian tultua järjestetyksi..."

"Pyydän häneltä heti allekirjoitusta."

"Varokaa sitä kaikin mokomin!... Älkää koskaan puhuko hänen kanssaan
kirjallisista tai suullisistakaan vakuutuksista ikäänkuin purkamisen
pelossa, kuuletteko? Te tärvelisitte sillä koko homman!"

"No, mutta mitä siis tehdä, monseigneur? On kovin vaikea..."

"Koettakaa vain sievästi saada hänet lyömään kättä päälle...
Menkäähän!"



182.

Haudattu salaisuus esille.


Leskikuningatar istui makuuhuoneessaan Palais-Royalissa rouva de
Mottevillen ja _señora_ Molinan kanssa. Kuningasta oli iltaan asti
odotettu tulevaksi, mutta häntä ei ollut kuulunut; Itävallan Anna oli
hyvin kärsimättömäksi käyden lähettänyt jo usean kerran tiedustamaan
häntä. Tuntui olevan ukkosta ilmassa. Hovimiehet ja -naiset välttelivät
toisissa etuhuoneissa ja käytävissä, ollakseen puhumatta hankalista
seikoista.

Kruununprinssi oli aamusella lähtenyt kuninkaan kumppaniksi
metsästysretkelle. Madame oli sulkeutunut kotosalle nyreänä koko
maailmaa kohtaan. Leskikuningatar taasen oli nyt lausunut rukouksensa
latinaksi, mutta ryhtynyt sitten puhtaalla Kastilian murteella pitämään
perhepakinaa kahden ystävättärensä kanssa; rouva de Motteville ymmärsi
valtiattarensa äidinkieltä aivan hyvin, vaikka hän itse käyttikin
keskustelussa ranskaa. Ensin nämä kolme naista ehdyttivät kaikki
teeskentelevän kohteliaat puheentavat sen surkean totuuden
vahvistamiseksi, että kuninkaan käytös sai kuningattaren,
leskikuningattaren ja koko sukukunnan ihan kuolemaan mielipahasta;
valituin sanoin sitten eri puolilta mitä ankarimmin tuomittiin neiti de
la Vallièren esiintyminen, ja lopuksi leskikuningatar päätti nämä
soimaukset huokaisemalla raskaasti Molinalle:

"_Estos hijos!"_

-- Voi niitä lapsia! -- äidin suussa se oli paljon merkitsevä valitus
tuolla äänenpainolla lausuttuna, ja ties mitä siihen liittyikään
Itävallan Annan ajatuksissa, hänellä kun oli synkistyneeseen sieluunsa
kätkettynä kummallisia salaisuuksia.

"Niin", säesti Molina, "ja lapsille äidit uhrautuvat."

"Niille on yksi äiti uhrannut kaikkensa", virkahti leskikuningatar ja
ikäänkuin aikoi sanoa enemmän, mutta kun hän samassa kohotti katseensa
valjun Ludvig XIII:n luonnollisessa koossa maalattuun muotokuvaan,
tuntui hänestä puolisovainaja saavan jälleen säihkyä himmeihin
silmiinsä, levittävän sieraimiaan vihan valtaamana, sanattomana
elähtyvän uhkaamaan.

Itävallan Annan viime sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Señora Molina
alkoi pöyhiä ison ompeluvasun nauhoja ja pitsejä. Rouva de Motteville
oli kummastuksekseen havainnut, että uskotun ja valtiattaren kasvojen
ilme oli yhtaikaa pikimmältään ilmaissut jotakin keskinäistä
ymmärtämystä, ja hienotuntoisena hovinaisena hän loi silmänsä alas,
yrittämättä enää mitään nähdä, mutta sitä huolellisemmin heristäen
korviansa.

Hänen huomioonsa tuli kuitenkin enää vain painokas "hm!" perin
varovaiselta espanjalaiselta duennalta ja huokaus, joka tuntui ihan
puuskauksena puhkeavan leskikuningattaren povesta.

Hän nosti heti päätänsä.

"Koskeeko taas?" hän kysyi.

"Ei, Motteville, ei; miksi niin luulisit?"

"Teidän majesteettinne voihkaisi."

"Olet tosiaan oikeassa; niin, tunnen hiukan vihlovan."

"Herra Valot lienee tässä lähellä, Madamen luona."

"Mitä varten siellä?"

"Madamella on hermovaivansa."

"Tauti siinäkin! Herra Valotin ei pitäisi sellaiseen puuttuakaan, kun
toinen lääkäri parantaisi Madamen..."

Rouva de Motteville kohotti taas päänsä kummastuneena.

"Toinen lääkäri kuin herra Valot?" hän sanoi; "kuka siis?"

"Työ, Motteville, työ... Voi, jos kukaan on sairas, niin toinen
miniäparkani!"

"Teidän majesteettinne myöskin."

"En paljonkaan tänä iltana."

"Ei ole sanomista, madame!"

Ja ikäänkuin rouva de Mottevillen varoituksen vahvistukseksi viilsi
samassa tuima tuska leskikuningattaren sydäntä, saaden hänet
vaalentuneena heittäytymään taaksepäin lepotuolissa. Sairasta näytti
uhkaavan äkillinen taintumus.

"Lääkkeeni!" sopersi hän.

"Jo, jo!" vastasi Molina askeleitansa jouduttamatta, mennessään
noutamaan kullatusta kaapista ison vuorikristallipullon, jonka hän toi
avattuna emännälleen. Tämä hengitti sitä kiivaasti huohottaen useaan
toviin ja mutisi:

"Näillä kohtauksilla Luoja ottaa henkeni. Tapahtukoon hänen pyhä
tahtonsa!"

"Ei pahoinvoinnista kuole", virkkoi Molina asettaen pullon takaisin
kaappiin.

"Joko meni ohitse, teidän majesteettinne?" kysyi rouva de Motteville.

"Voin kyllä paremmin."

Ja Itävallan Anna laski sormensa huulilleen, kehoittaakseen
espanjalaista uskottuansa olemaan enää viittaamatta entisyyteen.

Mutta rouva de Motteville virkahti vuorostaan kotvasen kuluttua:

"Omituista!"

"Mikä on omituista?" kysyi leskikuningatar.

"Muistaako teidän majesteettinne sitä päivää, jona ensi kerran tunsitte
tätä kipua?"

"Minä muistan, että se oli kovin murheellinen päivä, Motteville."

"Se oli aikaisemmin merkinnyt riemullista vuosipäivää teidän
majesteetillenne; juuri kolmekolmatta vuotta ennen sitä päivää ja
samalla tunnillakin oli teidän kunniakas poikanne syntynyt
kuninkaaksemme."

Leskikuningatar kirahti, painoi otsan käsiinsä ja vaipui tuokioksi
äänettömyyteen. Muisteliko hän jotakin vai miettikö? Vai säjöilykö
häntä vielä vihloi? Señora Molina loi rouva de Mottevilleen melkein
raivostuneen katseen, -- määrin se tuntui nuhteelta, ja kun arvoisa
rouva ei osannut ajatellakaan kajonneensa mihinkään kolkkoon
salaisuuteen, alkoi hän vain etsiä puhdistusta omaltatunnoltaan.
Silloin Itävallan Anna äkkiä kohoutui sanoen:

"Syyskuun viides päivä! Niin, kipuni tosiaan alkoi syyskuun
viidentenä... Suuri ilo toisena vuonna, suuri tuska toisena. Suuri
tuska", hän lisäsi hyvin hiljaa, "liian suuren ilon sovituksena!"

Itävallan Anna näytti nyt menettävän muistojensa ja
ajattelunsa johtolangan; hän jäi epämääräisiin mietteisiin, silmät
läpitunkemattoman synkkinä, kädet veltosti riipuksissa.

"Meidän on mentävä levolle", muistutti señora Molina.

"Hetimiten, Molina."

"Jättäkäämme kuningatar", lisäsi itsepintainen espanjatar.

Rouva de Motteville nousi. Leskikuningattaren valjuille poskille herui
hiljalleen niin kirkkaita ja isoja kyyneleitä kuin lapsen surussa, ja
sen nähdessään Molina kiinteästi tähtäsi häneen mustat ja valppaat
silmänsä.

"Niin, niin", sanoi Itävallan Anna pikaisesti. "Jätä meidät vain,
Motteville; menehän."

Sana _meidät_ kuulosti epämieluisalta ranskalaisen suosikin korvissa.
Se merkitsi, että oli tekeillä jotakin salaisuuksien tai muistojen
selvittelyä, -- että keskustelun mielenkiintoisimmassa vaiheessa oli
saapuvilla yksi henkilö liikaa.

"Riittääkö Molina teidän majesteettinne palvelukseen?" kysyi ranskatar.

"Kyllä", vastasi espanjatar omasta takaa.

Rouva de Motteville niiasi. Mutta samassa avasi oviverhot vanha
kamarineito, ulkonaisestikin sellaisessa asussa, jota Espanjan hovissa
oli käytetty 1620-luvulla. Hän yllätti leskikuningattaren
kyynelehtivänä, rouva de Mottevillen viisaasti peräytymässä ja señora
Molinan harjoittamassa pikku diplomatiaa, ja kursailematta lähestyen
ryhmää hän ilahtuneesti huusi valtiattarelleen:

"Apukeino, apukeino!"

"Mikä apukeino, _chica_?" tiedusti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne tautiin", vastasi kamarineito.

"Kuka sen tuo?" kysyi rouva de Motteville innokkaasti. "Herra Valot?"

"Ei, muuan nainen Flandriasta."

"Flandriasta? Espanjasta?" kysyi leskikuningatar.

"En tiedä."

"Kuka hänet on tänne lähettänyt?"

"Herra Colbert."

"Hänen nimensä?"

"Hän ei sanonut sitä."

"Mikä hän on asemaltaan?"

"Sen hän selittää itse."

"Miltä hän näyttää?"

"Hän on naamioitu."

"Käy katsomassa, Molina", käski leskikuningatar.

"Sitä ei tarvita", lausui äkkiä oviverhojen takaa sekä luja että lempeä
ääni, joka säpsähdytti molempia hovinaisia ja sai leskikuningattaren
rajusti hätkähtämään. Samassa ilmestyi naamioitu nainen uutimien
aukkoon ja sanoi ennen kuin leskikuningatar ennätti virkkaa mitään:
"Minä tulen Brüggen beguiniluostarista ja tuon todellakin lääkkeen,
joka voi parantaa teidän majesteettinne."

Kaikki olivat vaiti. Beguininunna ei liikahtanut askeltakaan edemmäksi.

"Puhukaa", käski sitten leskikuningatar.

"Sitten kun olemme yksinämme", vastasi tuntematon.

Itävallan Anna loi kumppaneihinsa silmäyksen, ja nämä vetäytyivät pois.
Beguininunna lähestyi silloin kuningatarta, kunnioittavasti tervehtien
häntä. Sairas katseli epäluuloisesti tätä naista, joka niinikään
tähysti häntä säihkyvin silmin naamionsa rei'istä.

"Ranskan kuningatar onkin siis kovin sairas", aloitti Itävallan Anna,
"koska Brüggen beguiniluostarissa asti tiedetään hänen kaipaavan
parannusta?"

"Teidän majesteettinne ei ole toivottomasti sairas, Jumalan kiitos!"

"Mutta miten saatoitte tietää, että minulla on kipuja?"

"Teidän majesteetillanne on Flandriassa ystäviä."

"Ja ne ystävätkö ovat lähettäneet teidät tänne?"

"Niin, madame."

"Mainitkaa heidät minulle."

"Mahdotonta, madame, ja hyödytöntä, koska teidän majesteettinne sydämessä
ei jo ole herännyt eloon muistoja."

Itävallan Anna kohotti päänsä, yrittäen naamionkin suojasta sanojen
salamyhkäisyydestä saada selville, kuka häntä puhutteli näin
tuttavalliseksi heittäytyen. Ylpeätä arvokkuuttansa loukkaavasta
uteliaisuudestaan maltittomaksi käyden hän sitten lausui:

"Ettekö tiedä, madame, että kuninkaallisia henkilöitä ei puhutella
naamioituna?"

"Suvaitkaa se minulle, madame", vastasi beguininunna nöyrästi.

"En voi sitä suvaita, mutta suon kyllä anteeksi, jos nyt riisutte
naamionne."

"Olen tehnyt valan, madame, autellakseni surevia tai kärsiviä,
antamatta heidän koskaan nähdä kasvojani. Minä olisin voinut tuottaa
lievikettä ruumiillenne ja sielullenne; mutta koska teidän
majesteettinne epää sen minulta, niin peräydyn. Hyvästi, madame,
hyvästi!"

Nämä sanat lausuttiin niin säveän kunnioittavasti, että kuningattaren
pahastus ja epäluuloisuus tasaantui hänen uteliaisuutensa vähentymättä.

"Olette oikeassa", hän myönsi; "kärsivien ei sovi halveksia Jumalan
lähettämää lohtua. Puhukaa, madame, -- ja kunpa voisittekin tuottaa
minulle ruumiillista huojennusta, kuten sanoitte!... Voi, minä
valitettavasti pelkään, että Jumala aikoo ankarasti koetella voimiani!"

"Puhukaamme ensin hiukan sielusta, jos sallitte", sanoi nunna; "olen
varma siitä, että sekin kärsii."

"Sieluni?"

"On jäytäviä syöpävikoja, joiden toiminta pysyy näkymättömissä. Ne
jättävät hipiälle puhtaan valkoisuuden, ne eivät juomuta ihoa
sinertävillä sakkanesteillä. Potilaan povelle kumartuva lääkäri ei
kuule niiden taukoamattomia hampaita lihaksissa, niiden hivutusta
veressä; mutta milloinkaan ei rauta eikä tuli ole tappanut tai
taltuttanut niitä kuolettavia vitsauksia. Ne asustavat ajatuselämässä
ja riuduttavat sen; ne paisuvat sydämessä ja saavat sen pakahtumaan.
Sellaiset vainolaiset voivat käydä kohtalokkaiksi kuningattarillekin;
ettekö te kärsi niistäkin?"

Anna kohotti käsivartensa, joka hohti valkoisena ja siromuotoisena kuin
hänen nuoruudessaankin.

"Mainitsemanne koettelemukset", hän sanoi, "kuuluvat meidän elämäämme,
maan mahtavien, joille Jumala on uskonut yksilöiden kaitsemisen.
Milloin niiden taakka käy liian raskaaksi, Vapahtaja huojentaa
kuormaamme rippituolissa. Niinä hetkinä me kirvoitamme salaiset
huolemme. Mutta kaikkien ylin Herra jakaa koettelemukset luotujensa
voimien mukaan, ja minullekaan ei kuormani ole ylivoimainen:
lähimmäisteni salaisuuksien tallettamiseen olen Luojalta saanut
kylliksi vaiteliaisuuden kykyä, ja kaikkiin omiini ei rippi-isän
luotettavuus ole riittävä."

"Huomaan, että olette ainiaan yhtä miehuullinen vihollistenne suhteen,
madame, mutta teillä ei tunnu olevan luottamusta ystäviinne."

"Kuningattarilla ei ole ystäviä; jollei teillä ole minulle muuta
sanottavaa, -- jos tunnette vain olevanne taivaan innoittama
ennustamaan minulle, niin jättäkää minut rauhaan, sillä minä pelkään
tulevaisuutta."

"Minä olisin luullut", virkkoi beguininunna päättävästi, "että teitä
peloittaa pikemmin menneisyys."

Tuskin oli hän saanut sanat suustansa, kun kuningatar suoristautuen
huudahti lyhyen käskevästi:

"Puhukaa! Puhukaa suoraan, selittäkää tarkoituksenne joutuin ja
selvästi, taikka..."

"Älkää uhatko, kuningatar", keskeytti beguininunna sävyisästi. "Olen
tullut luoksenne kunnioittavan osanoton vallassa, ystävättären
puolesta."

"Todistakaa se siis! Keventäkää tilaani älkääkä ärsyttäkö."

"Se todistaminen käy helposti, ja teidän majesteettinne saa nähdä, enkö
todella edusta ystävätärtä."

"No niin?"

"Mitä onnettomuutta teidän majesteetillenne on sattunut kolmenkolmatta
vuoden kuluessa?..."

"No, moniakin suuria onnettomuuksia. Ensiksikin menettänyt puolisoni."

"En puhu sellaisista tappioista. Tahdoin kysyä, onko... nykyisen
kuninkaamme syntymästä asti... ystävättären esiintymistapa tuottanut
mitään murhetta teidän majesteetillenne."

"En käsitä teitä", vastasi kuningatar, ja liikutustansa salatakseen hän
puri hampaansa yhteen.

"Esitän asiani siis selvemmin. Muistaahan teidän majesteettinne, että
kuningas syntyi syyskuun viidentenä päivänä 1638 neljänneksen yli
yksitoista?"

"Kyllä", änkkäsi kuningatar.

"Puoliyhdeltä", jatkoi beguininunna, "oli _dauphin_[13] jo tunnustettu
Ranskan kruununperilliseksi; Meauxin arkkipiispa oli antanut
hänelle hätäkasteen kuninkaan ja teidän nähtenne. Kuningas läksi
Saint-Germainin vanhan linnan kappeliin kuulemaan kiitosmessua."

"Ihan niin", jupisi kuningatar.

"Teidän majesteettinne synnytys oli tapahtunut edesmenneen Monsieurin,
prinssien ja hovinaisten läsnäollessa.[14] Kuninkaan henkilääkäri
Bouvard ja hovikirurgi Honoré oleskelivat etuhuoneessa. Teidän
majesteettinne vaipui uneen kello kolmen tienoissa; ettekö nukkunutkin
noin seitsemään asti?"

"Kyllä niin; mutta kerrottehan tuossa sellaista, mitä koko maailma
tietää."

"Olen tulossa kohtaan, josta vain harvat tietävät, madame. Vain
harvatko, sanoin? Voi, oikeastaan vain kaksi, sillä joskin se alkuaan
oli viiden tietona, on asianomaisten kuolema sittemmin varmistuttanut
salaisuutta. Kuningas lepää esi-isiensä parissa, kirvoittajavaimo
Péronne seurasi pian perässä, Ja Laporte on jo unohtunutkin."

Kuningatar avasi suunsa vastatakseen; pyyhkäistessään kasvojansa hän
tunsi jääkylmän kätensä kohtaavan polttavia hikihelmiä.

"Kello oli kahdeksan", pitkitti tuntematon nainen. "Kuningas söi
hyvällä ruokahalulla illallista; hänen ympärillään raikui iloinen riemu
ja kemujen ratto, kansanjoukot hälisivät ulokkeiden alla, ja päihtyneet
ylioppilaat kantoivat riemukulussa sveitsiläisiä muskettisotureita ja
kaartilaisia yltympäri kaupunkia. Yleisen innostuksen tavaton meteli
sai dauphanin hiukan kitisemään hoitajattarensa rouva de Hausacin
sylissä, se värähdytteli Ranskan tulevaista kuningasta, jonka sitten
avautuville silmille näyttäytyi kaksi kruunua kehdon jalkopäässä. Äkkiä
teidän majesteettinne päästi vihlovan kirahduksen, ja rouva Péronne
ilmestyi jälleen päänalusenne viereen. Lääkärit aterioitsivat
syrjäisessä huoneessa. Palatsi oli jäänyt palvelusvuoroja ja vartioita
vaille, tyhjentynyt omille oloilleen, sen jälkeen kun yleisö kerran oli
ensin saanut sinne vapaan pääsyn. Tutkittuaan teidän majesteettinne
tilaa apuvaimo huudahteli hämmästyksestä; hän otti teidät syliinsä
surkeillen ja epätoivoisena ja lähetti Laporten ilmoittamaan
kuninkaalle, että hänen majesteettinsa kuningatar tahtoi tavata hänet
huoneessaan. Laporte oli kylmäverinen ja viisas mies, kuten tiedätte,
madame. Hän ei lähestynyt kuningasta pelästyneenä palvelijana, joka
tuntee tärkeytensä ja tahtoo itsekin säikyttää; hymyhuulin hän astui
valtiaansa tuolin viereen ja sanoi: 'Sire, kuningatar on hyvin
onnellinen ja tuntisi vielä suurempaa iloa, jos saisi hetkiseksi nähdä
teidän majesteettinne.' Sinä päivänä Ludvig XIII olisi lahjoittanut
kruununsa kerjäläiselle, joka olisi hänelle toivottanut taivaan
siunausta! Hilpeänä, elostuneena, vilkkaana kuningas nousi pöydästä
sanoen veitikkamaisesti kuten Henrik IV olisi saattanut virkkaa: 'Hyvät
herrat, minä pistäydyn vaimoni luo.' Hän saapui teidän vuoteenne
ääreen, madame, juuri sillä hetkellä kun rouva Péronne ojensi häntä
kohti toista prinssiä, sievää ja tervettä kuten ensimmäinenkin, sanoen:
'Sire, Jumala ei tahdo, että Ranskan kuninkuus joutuu naisperimyksen
vaaraan.' Ensimmäisessä liikutuksessaan kuningas hypähti lapsen luo ja
huudahti: 'Kiitetty olkoon Jumala!'"

Beguininunna vaikeni havaitessaan, kuinka tuskallisen silmäyksen
valtaan leskikuningatar oli joutunut. Itävallan Anna oli hervahtanut
taaksepäin lepotuolissaan; pää kumarassa ja tuijottavin silmin hän
kuunteli miltei tajuamattomana, huulet liikkuivat kiihkeästi joko
rukouksessa Jumalalle tai sadatuksessa tätä tuntematonta tunkeilijaa
vastaan.

"Voi, älkää luulko", huudahti nunna, "että kuningatar oli huono äiti,
joskin hän on antanut tämän prinssin viettää vaivaista elämää loitolla
valtaistuimesta! Oi, ei... hän on vuodattanut viljalti kyyneliä
poloisen tähden, ja kuumilla suudelmilla hän hyvästeli pienokaisparkaa,
kun valtiolliset näkökohdat tuomitsivat Ludvig XIV:n kaksoisveljen
suljettavaksi viheliäiseen syrjäisyyteen!"

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" mutisi leskikuningatar heikosti.

"Pianhan", pitkitti beguininunna ripeästi, "kuningas alkoi vapista
Ranskan menestyksen ja valtion rauhan puolesta, kun hän jo seuraavana
hetkenä oivalsi, että hänen yhdenikäisillä pojillaan oli yhtäläinen
oikeus valtaistuimeen. Hän kutsui heti työhuoneeseensa kardinaali de
Richelieun, joka tunnin ajan harkittuaan asemaa lausui vakaumuksenaan:
'Teidän majesteetillenne on syntynyt kruununperillinen, ja Jumala on
varalta antanut tällekin seuraajan; mutta nykyään tarvitsemme
ainoastaan ensinmainittua, joten kätkekäämme toinen Ranskalta niinkuin
Jumala oli hänet salannut omilta vanhemmilta. Kruununperillinen
merkitsee valtiolle rauhaa ja turvallisuutta; kaksi kilpailemassa
vallasta tuottaa kansalaissotaa ja järkyttää kuningasvaltaa.'"

Itävallan Anna nousi rivakasti, vaaleana ja kädet nyrkissä.

"Te tiedätte liikaa", hän sanoi kumealla äänellä, "koska olette
kajonnut valtiosalaisuuteen. Olette muka kuullut sen ystäviltä, mutta
ne ovat kehnoja, petollisia ystäviä. Te olette heidän kätyrinsä
rikoksessa, joka tässä on tekeillä. Alas nyt naamio, muutoin annan
henkivartioni kapteenin vangita teidät. Oh, tuo salaisuus ei minua
peloita! Te olette saanut sen haltuunne, mutta minä otan sen takaisin;
sen täytyy jäykistyä poveenne, sillä tästä hetkestä alkaen ei se eikä
henkennekään enää kuulu teille!"

Ja leskikuningatar lähestyi beguininunnaa, antaakseen pontta
uhkaukselleen.

"Oppikaa tuntemaan hylättyjen ystävienne uskollisuus, rehellisyys ja
vaiteliaisuus", lausui tämä siepaten naamion kasvoiltaan.

"Chevreusen herttuatar!" huudahti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne ohella ainoa osallinen koko salaisuudesta."

"Oi, tulkaa suutelemaan minua, herttuatar", mutisi Itävallan Anna.
"Kuinka voittekaan siten leikitellä kuolettavalla tuskallani -- se on
ystävänsä surmaamista!"

Ja nojaten päätänsä vanhan herttuattaren olkaa vasten hän puhkesi
karvaihin kyyneliin. Mutta entinen uskottu lausui ontolla äänellä:

"Kuinka nuorekas te vielä olettekaan, kun voitte itkeä!"



183.

Kaksi ystävätärtä.


Leskikuningatar katseli rouva de Chevreusea ylpeästi, mutta virkkoi
sitten:

"Luulen että viime sanoissanne onnittelitte minua. Tähän asti,
herttuatar, olin luullut mahdottomaksi, että yksikään ihmisolento voisi
tuntea itsensä vähemmän onnelliseksi kuin Ranskan entinen kuningatar."

"Madame, te olette tosiaankin ollut murheen murjoma äiti, mutta noiden
isoisten koettelemusten ohella, joista me kaksi ihmisten ilkeyden
eroittamaa vanhaa ystävätärtä äsken haastelimme, -- noiden
kuninkaallisten onnettomuuksien rinnalla on teillä ilojakin, jotka
tosin vain vähäisessä määrin tulevat tuntuviin, mutta kuitenkin ovat
koko maailman suuresti kadehtimia."

"Mitä iloja?" kysyi Itävallan Anna katkerasti. "Kuinka voit sitä sanaa
ollenkaan käyttää, herttuatar, kun vastikään tunnustitte, että sekä
ruumiini että sieluni tarvitsevat lääkintää?"

Rouva de Chevreuse kokosi kotvasen ajatuksiaan.

"Kuinka loitolla kuninkaalliset ovatkaan muista ihmisistä!" hän sitten
huomautti.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tahdoin sanoa, että he ollessaan niin kovin kaukana kaikesta arkisesta
unohtavat muiden ihmisten elämäntarpeet, -- niinkuin afrikkalaisen
vuoristoseudun asukas vehmaiden pengermiensä helmassa, joita
lumirinteiltä solisevat purot raikastuttavat, ei tule ollenkaan
ajatelleeksi, miten tasangon matkalaisia saattaa menehtyä janoon ja
nälkään päivänpolttamilla kedoilla."

Leskikuningatar punehtui hiukan; hän oli oivaltanut viittauksen.

"Tiedättekös", hän sanoi, "on tosiaan pahoin tehty, että teidät
jätettiin ihan oman onnenne varaan."

"Oh, kuningas kuuluu perineen isänsä vihamielisyyden minua kohtaan,
madame! Hän karkoittaisi minut, jos tietäisi, että olen palatsissa."

"En voi sanoa, että kuningas ajattelisi teistä suosiollisesti,
herttuatar", vastasi leskikuningatar; "mutta minä kaiketi voisin...
salaisesti..."

Herttuattaren huulet vetäysivät halveksivaan hymyyn, joka herätti
puhujassa rauhattomuutta.

"Oli muuten kovin hyvä, että tulitte tänne", kiirehti hän lisäämään.

"Kiitos, madame!"

"Vaikkapa vain kumotaksenne huhun kuolemastanne, -- suureksi ilokseni."

"Oliko minun tosiaan kerrottu kuolleen?"

"Kaikkialla."

"Lapseni eivät kuitenkaan olleet esiintyneet surupuvussa."

"Kas, tiedättehän, herttuatar, että hovi muuttaa usein majaa; herrat
d'Albert de Luynes sattuvat harvoin näkyviimme, ja alituisessa
hyörinässämme jää paljonkin julkisen elämän ilmiöitä huomaamatta."

"Teidän majesteettinne ei kuitenkaan olisi pitänyt uskoa sitä huhua."

"Miksi? Voi, me olemme kuolevaisia; ettekö näe, että minä, vanhempi
siskonne, kuten entiseen aikaan sanoimme -- jo kallistun hautaa kohti?"

"Jos teidän majesteettinne uskoi minut kuolleeksi, niin teitä on
ainakin täytynyt hämmästyttää, että minusta ei ollut kuulunut mitään
ennen."

"Kuolema toisinaan yllättää ihmisen hyvin äkillisesti."

"Oi, teidän majesteettinne, kun sielut tallettavat sellaisia
salaisuuksia kuin äsken mainitsemamme, tuntevat ne ensin kevennyksen
tarvetta, joka on tyydytettävä! Iäisyyteen valmistauduttaessa laitetaan
kaikki vanhat paperit järjestykseen."

Leskikuningatar hätkähti.

"Teidän majesteettinne voi varmalla tavalla saada tietoonsa minun
kuolemani", jatkoi herttuatar.

"Kuinka?"

"Siten että teidän majesteetillenne heti seuraavana päivänä luovutetaan
nelinkertaisessa kotelossa kaikki mitä on jäänyt jäljelle meidän
entisestä salaisesta kirjeenvaihdostamme."

"Ettekö ole polttanut...?" huudahti Itävallan Anna säikähtyen.

"Voi, rakas hallitsijattareni", vastasi herttuatar, "ainoastaan
petturit polttavat kuninkaallisia kirjelmiä!"

"Petturitko?"

"Niin juuri: tai he ovat polttavinaan, mutta pidättävätkin itselleen ja
myyvät sitten."

"Hyvä Jumala!"

"Uskolliset ystävät sitävastoin vaalivat tällaisia aarteita kuin
silmäteräänsä; sitten he jonakuna päivänä tulevat tapaamaan
kuningatartansa ja sanovat hänelle: 'Madame, minua alkaa ikä painaa,
tunnen riutuvani. On vaara tarjolla, että minä kuolen ja teidän
majesteettinne salaisuus tulee ilmi; ottakaa siis tämä arveluttava
paperi ja polttakaa se itse.'"

"Vaarallinen paperi! Mikä?"

"Mitä minuun tulee, niin hallussani onkin tosiaan vain yksi, mutta se
koskee kovin hankalaa asiaa."

"Voi, herttuatar, sanokaa, sanokaa!"

"Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte
minun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa.
Teidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton
lapsi'."

Syntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva de
Chevreuse viritteli ansaansa.

"Niin, onneton, kovin onneton!" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna;
"kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen
sitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!"

"Onko hän kuollut?" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar
pani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän
mielenkiinnon.

"Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä
niinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman
silmiltä lippaaseensa lakastumaan."

"Kuollut!" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti
ilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus
lieventänyt. "Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?"

"Siellä tietysti, -- hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka
ei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä."

"Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää."

Itävallan Anna ei ollut tajuavinaan tämän huomautuksen ivallista sävyä.
Rouva de Chevreuse jatkoi:

"Minä vain muutamia vuosia takaperin tiedustin itse Noisy-le-Secissä
tämän onnettoman lapsen kohtaloa, ja häntä ei siellä pidetty kuolleena;
sentähden en heti alussa osoittanut suruani teidän majesteetillenne.
Voi, jos olisin aavistanut niin käyneen, en mitenkään olisi kajonnut
näin murheelliseen tapaukseen, joka nyt on tietysti elvyttänyt teidän
majesteettinne mielessä kovin tuskallisia muistoja!"

"Sanotte, että lasta ei siellä mainittu kuolleeksi?"

"Ei, madame."

"Mitä siis kerrottiin?"

"Kuulin... mutta se tietenkin oli joutavaa puhetta."

"Sanokaa kuitenkin."

"Niin, jonakuna iltana vuoden 1645 tienoissa oli muka tullut komea ja
majesteettinen nainen vaunuissa tienhaaraan, samaan risteykseen,
tiedättehän, missä minä odottelin uutisia nuoresta prinssistä silloin
kun teidän majesteettinne suvaitsi lähettää minut Noisy-le-Seciin.
Naamiostaan ja suojelevasta viitastaan huolimatta oli hänet oltu
huomaavinaan ylimysnaiseksi, epäilemättä hyvinkin ylhäiseksi, ja
hovimestarin sanottiin tuoneen hänelle lapsen."

"No -- ja sitten?"

"Seuraavana päivänä hovimestari ja lapsi olivat kadonneet
paikkakunnalta."

"Kas, siinä on kyllä hiukan tottakin, sillä lapsiparka kuoli aivan
äkillisesti sellaiseen kohtaukseen, jotka lääkärien lausuman mukaan
pitävät pienokaisten elämää seitsemänteen vuoteen asti hiuskarvan
varassa."

"Aivan epäilemättömästihän teidän majesteettinne on oikeassa; kukaan ei
voi tietää sitä asiaa paremmin kuin te, madame. Mutta eikö muuten ole
kummallista..."

-- Mitä nyt vielä? -- ajatteli kuningatar.

"Se henkilö, joka oli ilmoittanut minulle nämä tiedot, käynyt
kuulustamassa lapsen vointia, se henkilö..."

"Olitteko uskonut sellaisen tehtävän jollekulle? Voi, herttuatar!"

"Puhumaton olento kuten teidän majesteettinne ja minä; olettakaamme,
että se olinkin minä itse. Niin, matkustaessaan jonkun ajan kuluttua
Tourainessa..."

"Tourainessa?"

"Hän näki hovimestarin ja lapsen -- anteeksi, luuli näkevänsä
kumpaisenkin elossa, varsin terveinä ja hyvässä voinnissa; toista ei
vielä vanhuus painanut, toinen oli päässyt nuoruutensa alkavaan
kukoistukseen! Sillä tavoin niitä huhuja lähtee liikkeelle; eipä enää
osaa uskoa mitään tässä maailmassa! Mutta minä väsytän teidän
majesteettianne. Oi, se ei ollut tarkoituksenani, ja lausunkin teille
nyt hyvästi vieläkin lopuksi vakuuttaen kunnioittavaa kiintymystäni."

"Malttakaahan, herttuatar, -- antakaa minun nyt kuulla hiukan teistä
itsestännekin."

"Minusta! Oh, madame, älkää alentako huomiotanne siinä määrin!"

"Mutta olettehan varhaisin ystävättäreni! Ette suinkaan ole minulle
pahastuksissanne, herttuatar?"

"Hyvä Jumala, kuinka se olisi mahdollista! Olisinko tullut teidän
majesteettinne puheille, jos mielialani olisi sillä kannalla?"

"Rakas herttuatar, vanhuus tavoittaa meidät; meidän täytyy liittoutua
kuolemaa vastaan, joka jo uhkaa meitä."

"Te saatatte minut onnelliseksi noin lempeillä sanoilla, madame."

"Kukaan ei ole minua rakastanut ja palvellut niin sydämellisesti kuin
te, herttuatar."

"Muistaako teidän majesteettinne sen?"

"Aina... Sallikaa minulle joku ystävyyteni osoitus, herttuatar."

"Voi, madame, koko olemukseni kuuluu teidän majesteetillenne!"

"No, minkä todisteen voin antaa?"

"Kuinka?"

"Pyytäkää minulta jotakin."

"Minäkö pyytäisin!"

"Niin, tiedänhän, että te olette kaikkia omia pyyteitä vailla, mitä
jaloin ja ylväin sielu."

"Älkää ylistäkö minua liiaksi, madame", sanoi herttuatar jo huolestuen.

"En voi koskaan kiittää teitä ansionne mukaisesti."

"Ikä ja onnettomuudet muuttavat ihmistä paljon, madame."

"No, sitten minulla on hyvät toiveet!"

"Miten niin?"

"Entinen kaunis, ylpeä, ihailtu Chevreusen herttuatar olisi vastannut
minulle hylkivästi: 'Minä en halua teiltä mitään.' Jos teillä on ollut
onnettomuuksia ja jos ne kerran muuttavat ihmisluontoa, niin kenties
nyt otattekin vastaan tarjoukseni, kun lausun kaikesta sydämestäni
tahtovani sitä."

Herttuattaren katse ja hymy kirkastui herttaiseksi; hänet oli
viehätetty otolliseen tilanteeseen, ja hän ei enää kierrellyt, kun
kuningatar uudestaan kehoitti:

"Puhukaa, kultaseni, -- mitä tahdotte?"

"Minun siis täytyy selittää?..."

"Empimättä."

"No, teidän majesteettinne kyllä voi tuottaa minulle sanomatonta iloa,
ehtymätöntä onnellisuutta..."

"Ryhdymme heti järjestämään asiaa", virkahti kuningatar käyden hieman
levottomaksi. "Mutta ennen kaikkea, hyvä Chevreuse, ottakaa sentään
huomioon, että minua nykyään vallitsee poikani, kuten ennen
aviopuoliso."

"Enhän toki ano liikoja, rakas kuningatar."

"Puhutelkaa minua Annaksi niinkuin vanhaan aikaan, se olisi suloista
kaikua kauniista nuoruudesta."

"Luvallanne. No niin, kunnioitettu valtiattareni, rakastettu Anna..."

"Vieläkö osaat espanjankieltä?"

"Kyllä."

"Esitäkin siis pyyntösi espanjaksi."

"Suoraan sanoen: suokaa minulle se kunnia, että tulette muutamiksi
päiviksi vieraisille Dampierreen."

"Siinäkö kaikki?" huudahti kuningatar hämmästyneenä.

"Niin."

"Eikö mitään muuta?"

"Armias taivas, te ette tunne minua, jos ette käsitä, että pidän sitä
kaikkein suurimpana hyvänätyönä, mitä voin elämässäni kohdata! Voitteko
siis suostua?"

"Kyllä, kaikesta sydämestäni."

"Oi, kiitos!"

"Ja minua ilahduttaisi hyvin suuresti", jatkoi kuningatar
epäluuloisena, "jos läsnäolostani voisi olla sinulle jotakin
hyötyäkin."

"Hyötyäkö?" huudahti herttuatar nauraen. "Oh, ei, ei, -- mutta
tuhatkertaisesti mielihyvää, viihdytystä, lohtua kyllä. Minulla siis on
lupauksenne?"

"Se on sovittu."

Herttuatar tarttui valtiattaren kauniiseen käteen ja suuteli sitä
kiihkeästi.

-- Hän on pohjaltaan hyvä nainen, -- ajatteli kuningatar, -- ja...
hänellä on jalomielinen sielu.

"Teidän majesteettinne", aloitti herttuatar jälleen, "voitteko suoda
minulle kaksi viikkoa valmistusaikaa?"

"Tietysti, -- mutta mitä varusteletkaan?"

"Kukaan ei ole tahtonut lainata minulle sataatuhatta Dampierren
kuntoonsaamiseen, kun minun on tiedetty olleen hovin epäsuosiossa.
Mutta kun tulee tiedoksi, että summa tarvitaan teidän majesteettinne
vastaanottamiseen, ovat kaikki Pariisin rahastot minulle tarjona."

"Vai niin!" sanoi kuningatar ymmärtävästi nyökäten; "satatuhatta écua!
Kartanosi korjauksiin tarvitaan sen verran varoja?"

"Juuri se verran."

"Ja kukaan ei ole suostunut antamaan sinulle lainaa?"

"Ei kukaan."

"Minä lainaan, jos sallit, herttuatar."

"O, en rohkenisi..."

"Suo minulle se ilo. Puhun oikein tosissani... eikähän satatuhatta écua
oikeastaan ole paljon."

"On minusta."

"Oh, tiedän kyllä, että sinä et ole koskaan antanut hyvittää
vaiteliaisuuttasi ansionmukaisesti. Siirrä nyt vain tuo pöytä tänne,
herttuatar, kirjoittaakseni sinulle maksuosoituksen, jonka saat esittää
herra Colbertille, -- ei, herra Fouquetille, joka on paljon
kohteliaampi mies."

"Maksaako hän?"

"Jollei hän lunasta sitä, niin minä toimitan rahat; mutta ensi kertaa
hän minun asiassani epäisi."

Kuningatar kyhäsi maksumääräyksen ja antoi sen herttuattarelle,
hyvästellen hänet sitten sydämellisellä syleilyllä.



184.

Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.


Sen verran niistä vehkeilyistä. Ylen moninaisena esiintyvä ihmisäly on
saanut vapaasti kehittyä niissä kolmessa kuvauksessa, jotka
kertoelmamme on esittänyt. Saattaahan vielä nyt valmistelemassammekin
kuvaelmassa kyllä ilmetä politiikkaa ja juonia, mutta sen pontimet ovat
niin salatut, että näkee ainoastaan kukkaset ja maalaukset, aivan kuin
markkinateatterissa näyttämölle ilmestyvä jättiläisolento kävelee sen
ruhoon kätketyn lapsen pienten ja hentojen jalkojen ja käsivarsien
liikuttamana.

Palatkaamme Saint-Mandéhen, missä yli-intendentti tapansa mukaan
vastaanottaa valitun epikurolaisseuransa.

Jo jonkun aikaa oli isännällä ollut kovia koettelemuksia. Jokaisella
talossa oli tuntua ministerin ahdingosta. Ei enää mitään suuria ja
huimia juhlakemuja. Raha-asiain hoito oli Fouquetin verukkeena, eikä
koskaan, kuten Gourville nerokkaasti sanoo, ole ollut valheellisempaa
tekosyytä, -- kun rahoja ei ollut hoidettavina lainkaan.

Herra Vatel pinnisti aivojaan ylläpitääkseen talon mainetta. Mutta
puutarhurit, jotka olivat varustaneet taloa tuotteillaan, valittivat
joutuvansa häviöön maksun myöhästymisestä. Espanjalaisten viinien
välittäjät lähettelivät velkomuksia, joita kukaan ei suorittanut.
Yli-intendentin pestaamat kalastajat Normandian rannikolla arvioivat,
että jos he pääsisivät käsiksi saataviinsa, niiden tuotto sallisi
heidän asettua mantereelle. Tuore merikala, joka myöhemmin tuotti
Vatelille surman,[15] oli aivan lakannut saapumasta.

Mutta säännöllisenä vastaanottopäivänä Fouquetin ystävät tulivat
sentään tavallista lukuisampina. Gourville ja abbé Fouquet juttelivat
raha-asioista, -- toisin sanoen, apotti lainasi joitakuita pistoleja
Gourvillelta. Istuen ristissä säärin Pélisson lausuili loppusanoja
puheeseen, jolla Fouquet aikoi avata parlamentin uuden istuntokauden.
Ja tämä puhe oi oikea mestarinäyte, Pélisson kun sepitti sitä
ystävälleen, sovitellen siihen siis kaikenlaista hyvää, mitä hän ei
suinkaan olisi viitsinyt itseään varten keksiä. Pian tulivat puutarhan
perältä Loret ja la Fontaine, väitellen helpoista loppusoinnuista
Maalarit ja soittotaiteilijat lähestyivät vuorostaan ruokasalia. Kellon
lyödessä kahdeksan syötiin säntillisesti illallinen, intendentti ei
koskaan odotuttanut.

Kello oli puoli kahdeksan; ruokahalu karttui jo jokseenkin tuntuvaksi.
Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, Gourville meni suoraan
Pélissonin luo, herätti hänet unelmista ja vei keskelle salia, jonka
ovet hän oli sulkenut.

"No", virkkoi hän, "mitä uutta?"

Pélisson kohotti älykästä ja säveätä päätänsä.

"Minä olen lainannut kaksikymmentäviisituhatta livreä tädiltäni. Ne
ovat tässä maksuosoituksina."

"Hyvä", vastasi Gourville, "ei enää puutu kuin
satayhdeksänkymmentäviisituhatta livreä ensi maksusta."

"Mistä maksusta?" kysyi la Fontaine sellaisella äänellä kuin olisi
sanonut: -- Oletteko lukenut Barukia?

"Hän on suurenmoinen!" huudahti Gourville. "Mitä! Juuri tehän
ilmoititte meille, että eräs herra de Fouquetin velkojista aikoi
myyttää hänen pikku maatilansa Corbeilin; tehän ehdotitte yleistä
keräystä kaikilta Epikuroksen ystäviltä; te sanoitte muuttavanne
rahaksi Château-Thierryn tiluksista jonkun, toimittaaksenne oman
osuutenne, ja tänään tulette kysymään: mikä maksu?"

Yleinen nauru tervehti tätä purkausta, saaden la Fontainen punastumaan.

"Anteeksi, anteeksi", virkkoi hän, "minä en ollut sitä unohtanut. Oh,
en; minä vain..."

"Sinä vain et enää muistanut", vastasi Loret.

"Siinäpä totuus. Hän on aivan oikeassa. Unohtamisen ja
muistamattomuuden välillä on suuri ero."

"Siis", lisäsi Pélisson, "te tuotte sen myydystä tiluksestanne saadun
rovon?"

"Myydystäkö? En."

"Ettekö olekaan muuttanut rahaksi maapalstaa?" kysyi Gourville
kummastuneena, sillä hän tunsi runoilijan epäitsekkyyden.

"Vaimoni ei tahtonut", vastasi viimemainittu.

Uutta naurua.

"Mutta matkustittehan sitä varten kuitenkin Château-Thierryyn?"

"Kyllä, ja vieläpä ratsain."

"Jean-parka!"

"Käytin kahdeksaa eri hevosta ja tulin perille ihan murjottuna."

"Oivallinen ystävä!... Mutta siellähän sitten saitte levätä?"

"Levätäkö? Vielä mitä! Siellä minulla olikin paljon puuhaa."

"Miten niin?"

"Vaimoni oli veikistellyt miehelle, jolle aioin myydä palstan. Tämä
peruutti kauppansa, ja minä haastoin hänet kaksintaisteluun."

"Oikein!" virkkoi runoilijatoveri. "Ja te taistelitte?"

"En oikein osaa sanoa."

"Ettekö tiedä siitä sen paremmin?"

"No, vaimoni sekaantui peliin sukulaisineen. Minä seisoin
neljännestunnin ajan miekka kädessä, mutta en haavoittunut."

"Entä vastustaja?"

"Ei vastustajakaan. Hän ei ollut saapunut paikalle."

"Erinomaista!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Kyllä te varmaan
tulistuitte?"

"Kovin. Sain vielä nuhan ja vaimoltani kotiripityksen."

"Oikeinko totta?"

"Ihan. Lopuksi hän paiskasi päähäni leivän, ison leivän."

"Ja te?"

"Minäkö? Minä kaadoin koko pöydän hänen ja vieraitten päälle. Sitten
nousin ratsuni selkään, ja tässä nyt olen."

Kukaan ei olisi voinut pysyä vakavana tätä sankaritarinaa kuullessaan.

"Siinäkö kaikki, mitä olette tuonut?" kysyttiin la Fontainelta, kun
naurun remu oli vähän hiljentynyt.

"Kah, eipä niinkään! Sain oivallisen aatoksen."

"Kertokaa!"

"Oletteko huomanneet, että Ranskassa kirjoitellaan paljon iloisia
runoja?"

"Tottahan toki", vastasi seurue.

"Ja että", jatkoi la Fontaine, "niitä hyvin vähän painetaan?"

"Lait ovat tosiaan ankaria."

"No niin, harvinainen tavara on kallista tavaraa, ajattelin minä.
Senvuoksi ryhdyin sepittämään pientä, tavattoman vallatonta
runomittaista juttua."

"Ohoo, rakas runoilija!"

"Erinomaisen mehevää."

"Ahaa!"

"Tavattoman ujostelematonta."

"Hei, hei, pentele!"

"Minä sijoitin siihen", jatkoi runoilija kylmäverisesti, "kaikki
lemmekkäät sanat, mitä löysin."

Kaikki olivat katketa naurusta urhoollisen runoilijan täten asettaessa
nimilaattaa tavaralleen.

"Ja", pitkitti hän, "minä ponnistelin voittaakseni kaikki mitä
Boccaccio, Aretino ja muut mestarit ovat sen laatuista luoneet."

"Hyvä Jumala!" huudahti Pélisson. "Mutta sittenhän se tuomitaan."

"Luuletteko niin?" kysyi la Fontaine yksinkertaisesti. "Vannon, etten
tehnyt sitä itseni tähden, vaan yksinomaan herra Fouquetin hyväksi."

Tämä ihmeellinen loppu sai läsnäolijat mielihyvästä säteilemään.

"Ja minä möin tuon sepitelmän ensimmäisen painoksen kahdeksastasadasta
livrestä", huudahti la Fontaine käsiään hykerrellen. "Hartauskirjoista
maksetaan puolta vähemmän."

"Olisi ollut parempi", virkkoi Gourville nauraen, "kyhätä kaksi
hartauskirjaa."

"Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia",
vastasi la Fontaine tyynesti. "Kahdeksansataa livreäni on tässä
pienessä massissa; minä tarjoan ne."

Ja hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin.

Sitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä.
Toisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle
neljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei
ollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen
vaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan
tekohurskaitten väärää mammonaa vastaan.

Rahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin
puikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen,
joka oli vieritellyt niin monia miljardeja, -- tämän pohatan, joka oli
tyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit;
nähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan
sulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan
aineellisen ja henkisen omaisuuden, -- nähtiin Fouquetin astuvan
kynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset
sormensa kultaan ja hopeaan.

"Vaivainen almu", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, "joka
häviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen
täyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä -- sydämeni! Kiitos,
ystävät, kiitos!"

Ja koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka
filosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la
Fontainea virkkaen:

"Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja
toimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!"

"Ei se tee mitään!" vastasi runoilija. "Odottakootpa saamamiehenne
kaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka
kukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi."



185.

La Fontaine kaupanvälittäjänä.


Fouquet puristi la Fontainen kättä hyvin sydämellisesti.

"Rakas runoilijani", sanoi hän, "kirjoittakaa sata tarinaanne ei
ainoastaan niiden kahdeksankymmenen pistolin vuoksi, jotka jokainen
niistä tuottaa, vaan myöskin rikastuttaaksenne kieltämme sadalla
mestariteoksella."

"Ohoo!" äännähti la Fontaine ylväästi; "ei pidä luulla, että minä olen
tuonut herra yli-intendentille ainoastaan tämän aatoksen ja nuo
ensimmäiset kahdeksankymmentä kultarahaa."

"Hei!" huudahdeltiin joka taholta; "herra de la Fontaine onkin tänään
äveriäs!"

"Siunattu olkoon antimenne, jos se tuottaa minulle miljoonan tai pari",
virkkoi Fouquet hilpeästi.

"Juuri niin", vastasi la Fontaine.

"Nopeasti, nopeasti!" huusi seura.

"Olkaa varuillanne", kuiskasi Pélisson la Fontainen korvaan, "teillä on
ollut suuri menestys tähän asti, älkää sinkauttako nuoltanne yli
maalin."

"En suinkaan, herra Pélisson, ja teidän käytännöllinen järkevyytenne
antaa minulle varmaan hyväksymisensä."

"On kysymys miljoonista?" sanoi Gourville.

"Minulla on täällä viisitoistasataatuhatta livreä, herra Gourville",
vakuutti runoilija lyöden rintaansa.

"Hiiteen jo Château-Thierryn pöyhistely!" huusi Loret.

"Tässä ei ole ammennettava taskuista, vaan aivoista", huomautti
Fouquet.

"Kas, herra yli-intendentti", sanoi la Fontaine, "te ette ole
yliprokuraattori, vaan runoilija."

"Se on totta!" huudahtivat Loret, Conrart ja muut saapuvilla olevat
kirjailijat.

"Te olette, sanon, runoilija ja maalari, kuvanveistäjä, tieteitten ja
taiteitten ystävä; mutta, tunnustakaa pois, tuomarin kauhtana ei teille
sovi."

"Sen tunnustan", myönsi Fouquet hymyillen.

"Te ansaitsisitte päästä akatemiaan, mutta te kaiketi kieltäytyisitte?"

"Niin luulen; älkööt akateemikot panko sitä pahakseen."

"No, mutta kun ette tahdo kuulua akatemiaan, miksi sitten tahdotte
kiintyä parlamenttiin?"

"Ohoh", tokaisi Pélisson, "puhutaanko täällä politiikkaa?"

"Minä kysyn", jatkoi la Fontaine, "soveltuuko herra Fouquetille
kauhtana vai eikö?"

"Se riippuu vaatturista", intti Pélisson, saaden naurun vastaansa.

"Käyttäjästä on kysymys", virkkoi Loret.

"Jos riisutte yliprokuraattorilta kauhtanan", selitti Conrart, "niin
meillä on herra Fouquet, ja sitä muodonvaihdosta emme koskaan
pahoittele. Mutta koska ei ole yliprokuraattoria ilman kauhtanaa,
väitämme herra de la Fontainen kanssa, että sellainen vaatetus on
todellinen pelätti."

"_Fugiunt risus leporesque_", lausui Loret.

"Pakenee nauru ja hilpeys", tulkitsi eräs oppinut.

"Minä en kääntäisi _lepores_ sillä tavalla", huomautti Pélisson
vakavasti, siirtäen koron ensi tavulle.

"Ja miten te sen kääntäisitte?" kysyi la Fontaine.

"Kääntäisin näin: 'Jänikset pakenevat herra Fouquetin nähdessään.'"

Naurun purskahduksia, joihin yli-intendentti yhtyi.

"Miksi jänikset?" vastusti Conrart närkästyneenä.

"Siksi, että jänistä karmii nähdä herra Fouquetia parlamentaarisen
voimansa tunnusmerkeissä."

"Ohoo!" hymähtelivät runoilijat.

"_Quo non ascendant_", virkkoi Conrart, "minusta näyttää
yliprokuraattorin kauhtana sietämättömältä."

"Ja minusta välttämättömältä", tokaisi itsepäinen Pélisson. "Mitä te,
Gourville, siitä ajattelette?"

"Kauhtana on minun nähdäkseni kyllä hyvä", vastasi tämä, "mutta samalla
ajattelen, että puolitoista miljoonaa olisi vieläkin parempi."

"Ja minä yhdyn Gourvilleen", huudahti Fouquet katkaisten keskustelun
mielipiteensä ilmaisulla, jonka tietysti täytyi olla kaikkia muita
painavampi.

"Puolitoista miljoonaa!" murahti Pélisson. "_Pardieu_, tunnenpa
intialaisen sadun..."

"Kertokaa se minulle", kehoitti la Fontaine; "minunkin pitäisi tuntea
se."

"Kertokaa, kertokaa."

"Kilpikonnalla oli kuori", aloitti Pélisson, "jonka suojaan se
vihollistensa uhatessa vetäytyi. Eräänä päivänä sanoi joku sille:
'Kylläpä sinulla kesäisin on kuuma tuossa asunnossasi, ja se estää
sinua näyttämästä sulojasi. Tarhakäärme tuolla maksaisi sinulle
kilvestäsi puolitoista miljoonaa.'"

"Hyvä!" nauroi yli-intendentti.

"Ja sitten?" kysäisi la Fontaine, jonka harrastusta erityisesti
kiinnitti tarinan loppuponnen kuuleminen.

"Kilpikonna möi kuorensa, jääden alastomaksi. Korppikotka sattui elukan
näkemään, ja nälkäisenä se puhkaisi tältä kupeet yhdellä ainoalla
nokkansa iskulla ja söi sen suuhunsa."

"_Ho mythos deloi_?"...[16] virkkoi Conrart.

"Että herra Fouquetin on hyvä pitää kauhtanansa."

La Fontaine otti asian vakavasti.

"Te unohdatte Aiskhyloksen", hän sanoi vastustajalleen.

"Mitä se merkitsee?"

"Kaljupään Aiskhyloksen."

"No?"

"Aiskhyloksen, jonka pääkalloa ilmassa lentävä korppikotka,
arvattavasti teidän korppikotkanne -- suuri kilpikonnilla herkuttelija
-- luuli kiveksi, paiskaten kuoreensa käpristyneen kilpikonnan hänen
kaljuunsa."

"Hei, hiisi vieköön, la Fontaine on oikeassa", lausui Fouquet, joka oli
käynyt miettiväiseksi; "jokainen korppikotka, kun sen tekee mieli
kilpikonnan paistia, tietää hyvin, miten voi ilmaiseksi murskata sen
kuoret. Perin onnellisia kilpikonnat, joiden kopasta tarhakäärme maksaa
puolitoista miljoonaa. Tuotakoonpa minulle sellainen antelias matelija
kuin tuo teidän sadussanne mainittu, Pélisson, niin myyn hänelle
kuoreni."

"_Rara avis in terris_!"[17] huudahti Conrart.

"Kuten musta joutsen, eikö niin?" lisäsi la Fontaine. "No, sellaisen
mustan linnun olen minä löytänyt."

"Oletteko löytänyt prokuraattorinvirkani ostajan?" huudahti Fouquet.

"Olen, monsieur."

"Mutta herra yli-intendentti ei ole koskaan sanonut myyvänsä sitä",
yritti Pélisson väittää.

"Anteeksi, te itse olette siitä puhunut", virkkoi Conrart.

"Sen voin todistaa", vakuutti Gourville.

"Hän omaksuu vain ne kauniit puheet, joita hän minun pidettävikseni
laatii", sanoi Fouquet nauraen. "No, kuka se ostaja olisi, la
Fontaine?"

"Aivan musta lintu, parlamenttineuvoston jäsen, kelpo sielu itsessään."

"Hänen nimensä?"

"Vanel."

"Vanel!", huudahti Fouquet. "Vanel! Hän, jolla on vaimona...?"

"Juuri sama, -- hänen aviomiehensä, aivan niin, monsieur."

"Se oiva mies!" virkkoi Fouquet harrastavasti. "Pystyisikö hän
yliprokuraattoriksi?"

"Hän tahtoisi olla kaikkea mitä tekin, monsieur", sanoi Gourville, "ja
tehdä ihan kuten te olette tehnyt."

"Hoo, sehän on hyvin hauskaa! Kertokaapa, la Fontaine."

"Hyvin yksinkertaista. Tapaan hänet toisinaan. Vastikään näin hänen
käyskentelevän Bastiljin torilla, juuri kun menin ottamaan pikkuvaunut
Saint-Mandéhen."

"Hän kaiketi vakoili vaimoaan, -- varmastikin hän oli siinä hommassa",
keskeytti Loret.

"Ei, Herran nimessä, ei!" lausui Fouquet säveästi. "Hän ei ole
mustasukkainen."

"No, hän astuu luokseni, lentää kaulaani, vie minut läheiseen
viinitupaan ja haastaa minulle kiusojaan."

"Onko hänellä vastuksia?"

"On, hänen vaimonsa kiihoittaa hänen kunnianhimoaan."

"Ja hän sanoi teille...?"

"Että hänelle on puhuttu virasta parlamentissa, että herra Fouquetin
nimeä on mainittu ja että rouva Vanel siitä lähtien haaveilee
yliprokuraattorin puolison arvoa. Naisrukka kuuluu tulevan ihan
sairaaksi, ellei hän siitä öisin näe unta."

"Perhana!"

"Vaimoparka!" virkahti Fouquet.

"Malttakaas. Conrart väittää aina, että minä en osaa tehdä kauppoja.
Saattepa nähdä, miten tämän asian hommasin."

"Antakaa kuulua!"

"'Tiedättekö', sanoin Vanelille, 'että sellainen virka on
julman kallis?' 'Kuinka paljon suunnilleen?' kysyi hän. 'Herra
Fouquet on hylännyt siitä seitsemäntoistasadan tuhannen livren
tarjouksen.' 'Vaimoni', vastasi Vanel, 'on arvioinut sen noin
neljääntoistasataantuhanteen'. 'Käteistä', virkoin minä. 'Niin, hän on
myynyt maatilansa Guiennessä ja saanut siten rahoja.'"

"Se on komea kasa kaapata yhdellä kertaa", virkkoi abbé Fouquet
mielevästi, puuttuen nyt vasta puheeseen.

"Rouva Vanel-parka!" mutisi Fouquet.

Pélisson kohautti olkapäitään.

"Häijyläinen!" hän kuiskasi Fouquetin korvaan.

"Aivan niin!... Olisi vain ihanaa käyttää häijyläisen rahoja sen pahan
korvaamiseen, mihin enkeli on minun tähteni uhrautunut."

Pélisson katseli ihmeissään Fouquetia, jonka ajatukset tästä hetkestä
kohdistuivat uuteen päämäärään.

"No", kysyi la Fontaine, "mitä sanotte kaupanvälityksestäni?"

"Se on erinomainen homma, paras runoilija!"

"Niin", virkkoi Gourville; "mutta juuri se kehuu hevosta ostavansa,
jolla ei edes ole suitsien hintaa."

"Vanel perääntyisi, jos hänen sanoihinsa tartuttaisiin", jatkoi abbé
Fouquet.

"En luule sitä", sanoi la Fontaine.

"Mitä te siitä tiedätte?"

"Te puhutte noin, kun ette vielä tunne kertomukseni ratkaisua."

"Kah, jos sillä on ratkaisukin", huudahti Gourville, "niin miksi
viivytellä tiellä?"

"_Semper ad adventum_, eikö niin?" virkkoi Fouquet ylhäisen,
kielivirheisiin horjahtavan herran tapaan.

Latinankielen tuntijat taputtivat käsiään.

"Kertomukseni ratkaisu", selitti la Fontaine, "on niin peräti pätevä,
että Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen
pyysi minua ottamaan hänet mukaansa."

"Ohoo!"

"Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille."

"Joten...?"

"Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella."

"Kuin kovakuoriainen."

"Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,[18] häijy ilveilijä!"

"No, herra Fouquet?"

"Kah, eihän sovi, että rouva Vanelin aviomies kylmetyttää itsensä
talomme ulkopuolella. Lähettäkää noutamaan hänet la Fontaine, te kun
tiedätte, missä hän on."

"Kiirehdin sinne itse."

"Minä tulen mukaanne rahasäkkejä kantamaan", tarjousi abbé Fouquet.

"Ei mitään tyhmää leikinlaskua", varoitti Fouquet ankarasti. "Tehtäköön
kauppa vakavalla mielellä, jos sopimus syntyy; mutta olkaamme ennen
kaikkea vieraanvaraisia. Pyytäkää puolestani anteeksi siltä kunnon
mieheltä, la Fontaine, ja sanokaa hänelle, kuinka pahoillani olen, kun
tietämättänikään annoin hänen odottaa."

La Fontaine oli jo lähtenyt. Onneksi Gourville seurasi häntä, sillä
intoutunut runoilija erehtyi tiestä, juosten Saint-Mauria kohti.



186.

Markiisittaren malja.


Neljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin
työhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme
alussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin,
supattaen muutaman minuutin tämän korvaan.

"Muistakaa tarkoin", sanoi hän, "että kaikki hopeatavarat, kaikki
pöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset,
kultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de
Bellière saapuu."

"Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?" kysyi
Pélisson.

"Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen."

"Hyvä on."

"Menkää, ystäväni."

Pélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin
luottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys
kuuluu vain alempiin luonteisiin.

Vanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen.

"Istukaa, monsieur", kehoitti Fouquet kohteliaasti. "Kuulutte haluavan
saada virkani?"

"Monseigneur..."

"Paljonko voitte siitä maksaa?"

"Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on
tehty tarjouksia."

"Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan
neljäänsataantuhanteen livreen."

"Enempää ei meillä olekaan."

"Voitteko luovuttaa rahat heti?"

"Minulla ei ole summaa nyt mukanani", vastasi Vanel yksinkertaisesti,
pelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli
odottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja.

"Milloin voitte sen tuoda?"

"Milloin monseigneur haluaa." Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän
häntä pilanaan.

"Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti..." virkkoi
Fouquet.

"Oi, monseigneur..."

"Mutta", keskeytti Fouquet, "jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus
huomisaamuun."

"Olkoon niin", myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään.

"Kello kuuteen", ehdotti Fouquet.

"Kello kuuteen", säesti Vanel.

"Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen
hänen käsiään."

Ja Fouquet nousi.

Silloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea
huimausta, tokaisi hätäisenä:

"Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?"

Fouquet käänsi päätänsä.

"_Pardieu_!" virkahti hän. "Entä te?"

Vanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti
kätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi
kostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi
Fouquetin sormia paremmin varmistuakseen.

Yli-intendentti vapautti hiljaa kätensä.

"Hyvästi!" sanoi hän.

Vanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti
tiehensä.

Tuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi
miettimään.

"Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut", hymähti
hän. "Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en
hänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua
mistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar
de Bellière on varmaan tuolla."

Hän osoitti sormellaan salaovea.

Teljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään,
astuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua
yhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävättärelleen
kellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin
kohtaamisiin saapumatta.

Markiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin
askeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan
vastaan oven alitse pistetyn kirjelapun:

"Tule, markiisittareni; sinua odotetaan illallisille."

Onnellisena ja toimeliaana rouva de Bellière astui vaunuihinsa
Vincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka
paremmin miellyttääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan
pihanpuolisilla ulkoportailla.

Markiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja
vaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa
kultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja
jalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei
ollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden
kalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin.
Hän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoistasataan
tuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä eteen kirjoitti
neljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä
suoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää.

"Sadantuhannen livren hyvitys!" huudahti kultaseppä. "Ah, monseigneur,
onpa se jalomielistä!"

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur", virkkoi Fouquet taputtaen häntä
olalle; "on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys
osapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä
rahojenne korot."

Näin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama
kultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan.

"Ottakaa tämä muistoksi minulta", hän sanoi kultasepälle, "ja jääkää
hyvästi; te olette kunnon mies."

"Ja te, monseigneur", huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena,
"olette jalomielinen herra."

Fouquet antoi kelpo kultasepän poistua eräästä sivuovesta. Sitten hän
meni vastaanottamaan rouva de Bellièreä, jota kaikki vieraat jo
ympäröivät.

Markiisitar oli aina kaunis, mutta tänään hän säteili.

"Eikö teidänkin mielestänne, hyvät herrat", virkkoi Fouquet, "madame
tänä iltana ole verrattoman ihana? Tiedättekö minkätähden?"

"Siksi että madame on naisten kaunein", yritti joku.

"Ei, vaan siksi, että hän on naisten parhain. Ja kuitenkin..."

"Kuitenkin?" hymyili markiisitar.

"Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet
mukailtuja."

Rouva de Bellière punastui.

"Ohoh!" huudahtelivat vieraat. "Sellaista voi pelotta sanoa naisesta,
joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit."

"No?" kuiskasi Fouquet Pélissonille.

"Niin, olen vihdoin käsittänyt", vastasi tämä, "ja hyvin olettekin
tehnyt."

"Se ilahduttaa minua", sanoi yli-intendentti hymyillen.

"Monseigneur, pöytä on katettu", huusi Vatel majesteettisesti.

Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on
tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.

Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen
keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja
hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta,
taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat
veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen
aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä
piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään
hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat
surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat
merkityt madame de Bellièren vaakunalla.

"Hei", huudahti la Fontaine, "niissä on P. ja B.!"

Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet
oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi
timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista
sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama
sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle
sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin
Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn[19]
emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen
kolmijalka kannatteli.

Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut
toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi
syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.

Fouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia
palvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen
astiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä.

"Messieurs", virkkoi hän, "tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de
Bellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa
lähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä
pinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy
teidänlaisenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin
rakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja."

Suunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden
naispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli
menettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään
yläilmojen halki Olympon kenttien ylitse.

"Ja sitten", lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus
tenhosi, "juokaamme myöskin _hänen_ terveydekseen, joka elähdytti
madamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee
rakkautta."

Nyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä,
ojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat
Fouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta,
joka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä.

Näin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla.
Kukaan ei enää hieronut älynystyröitään, sillä kaikki olivat
sukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä sallien Vatelin
kaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli
niin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle:

"Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät
syödään."

Hetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten
päälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen
kuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili
useimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy
sydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli
katsahtanut kelloon.

Äkkiä vierivät vaunut pihamaalle, ja -- kummallista kyllä -- niiden
jyty kuului melun ja laulannan keskellä.

Fouquet heristi korviaan ja käänsi sitten katseensa etuhuoneeseen päin.
Hän luuli sieltä eroittavansa jalan askeleita, ja hänestä tuntui kuin
ne eivät olisi polkeneet maata, vaan hänen omaa sydäntään.

Vaistomaisesti hän siirsi jalkansa, johon rouva de Bellièren jalka jo
pari tuntia oli nojannut.

"Herra d'Herblay, Vannesin piispa", ilmoitti ovenvartija.

Ja Aramiksen synkkä ja miettiväinen muoto näyttäytyi kynnyksellä kahden
runneltuneen kukkaköynnöksen välissä, joiden siteet lampun lieska oli
polttanut poikki.



187.

Mazarinin kuitti.


Fouquetilta olisi päässyt ilon huudahdus hänen nähdessään uuden
ystävänsä, ellei tulijan jäinen sävy ja hajamielinen katse olisi häntä
hillinnyt.

"Autatteko meitä jälkiruokien arvostelussa?" hän kysyi kuitenkin. "Vai
peloittaneeko teitä hulluttelumme melu?"

"Monseigneur", vastasi Aramis kunnioittavasti, "minä aloitan pyytämällä
teiltä anteeksi, että häiritsen hilpeätä seurusteluhetkeänne. Sitten
pyydän saada hupinne jälkeen hetkisen puhutella teitä asioista."

Kun sana "asioista" oli saanut muutamat epikurolaiset tarkkaavaisiksi,
nousi Fouquet pöydästä.

"Asioihin aina heti käsiksi, herra d'Herblay", hän virkkoi; "saamme
olla tyytyväisiä, kun ne tulevat vasta aterian lopulla."

Näin sanoen hän tarttui rouva de Bellièren käteen, tämän katsellessa
häntä jotenkuten levottomana. Hän vei markiisittaren läheisimpään
saliin, uskottuaan hänet seurueen järkevimpien huostaan.

Itse hän tarttui sitten piispan käsivarteen ja asteli työhuoneeseensa.
Sinne päästyään Aramis unohti muodollisen kunnioittavaisuuden. Hän
istahti ja lausui:

"Arvatkaa, kenet näin tänä iltana?"

"Hyvä chevalier, tuolla tavoin aloittaessanne olen aina varma, että
ilmoitatte minulle jotakin ikävää."

"Tälläkään kertaa ette erehdy, rakas ystävä", vastasi Aramis.

"Älkää näännyttäkö minua odotuksella", sanoi Fouquet hitaasti.

"No niin, tapasin rouva de Chevreusen."

"Vanhan herttuattaren?"

"Niin."

"Vai hänen haamunsako?"

"Ei, kyllä se oli vanha naarassusi itse."

"Hampaattomana?"

"Ehkä kyllä, mutta kynnet tallella."

"No, miksi hän minulle vihoittelisi? Minä en ole kitsas naisille, jotka
eivät ujostele suotta. Tämä ominaisuus tehoaa aina sellaiseenkin
naiseen, joka ei enää uskalla yllytellä rakkautta."

"Rouva de Chevreuse tietää hyvin, että te ette ole kitsas, koskapa hän
tahtoo teiltä kiristää rahoja."

"Hitto! Millä verukkeella?"

"Oh, häneltä ei koskaan puutu perusteita. Tällainen hänellä nyt on..."

"Minä kuuntelen."

"Herttuatar näkyy omistavan muutamia herra de Mazarinin kirjeitä."

"Se ei minua kummastuta; prelaatti oli kohtelias naisille."

"Niin, mutta nämä kirjeet eivät koske vainajan lempiseikkailuja. Ne
kuuluvat käsittelevän raha-asioita."

"Se ei ole yhtä hupaista."

"Ettekö aavistakaan, mitä aion sanoa?"

"En ollenkaan."

"Ettekö sitten koskaan ole kuullut syytöstä rahojen kavaltamisesta?"

"Sata kertaa, tuhannen kertaa! Siitä asti kun olen asiain johdossa,
paras d'Herblay, en ole juuri muusta kuullutkaan puhuttavan. Aivan
kuten teitä piispana moititaan jumalattomuudesta, muskettisoturina
pelkuruudesta, samaten syytetään rahaministeriä alati kassojen
kehvellyksestä."

"Hyvä; mutta puhukaamme täsmällisemmin, sillä herra de Mazarin on
herttuattaren sanojen mukaan täsmällinen."

"Mitä esittäen?"

"Herttuatar puhui jostakin kolmentoista miljoonan summasta, jonka
käyttöä teidän muka olisi hyvin vaikea selittää."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti yli-intendentti heittäytyen
takakenoon nojatuolissa, voidakseen kohottaa katseensa kattoon.
"Kolmetoista miljoonaa... Oh, lempo! Minun täytyy etsiä niitä, nähkääs,
kaikkien muiden miljoonien joukosta, joiden varastamisesta minua
syytetään."

"Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, asia on vakava. Herttuattarella on
varmasti nuo kirjeet, ja niiden täytyy olla tärkeitä, koska hän
kauppasi niitä viidestäsadastatuhannesta livrestä."

"Siitä hinnasta voi sietää aikamoisen parjauksen", vastasi Fouquet.
"Hei, mutta nyt tiedänkin, mihin tuo juttu tähtää."

Fouquet purskahti sydämelliseen nauruun.

"Sitä parempi!" virkkoi Aramis yhä levottomana.

"Muistan jo tasan kolmentoista miljoonan asian. Niin, todellakin; ne
ovat olleet minulla."

"Te ilahdutatte minua suuresti. Selittäkäähän vähän."

"Ajatelkaas, ystäväni, signor Mazarini -- Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen! -- kerran voitti nämä kolmetoista miljoonaa
riidanalaisten maa-alueiden luovutuksesta Valtelinessa. Hän pyyhkäisi
ne pois valtion tilien tulopuolelta, vaikka antoi suorittaa ne minulle,
ja peri summan sitten minulta ylimääräisiin sotakuluihin."

"Hyvä. Silloinhan niiden käyttö selviää virallisista lähteistä."

"Ei niinkään, sillä kardinaali oli maksattanut ne minun nimelleni ja
lähetti minulle sitten vain kuitin."

"Mutta se kaiketi on tallella?"

"Onhan toki!" huudahti Fouquet nousten etsimään ison, helmiäisellä ja
kullalla silatun mustapuisen kirjoituspöytänsä laatikoista.

"Minä ihailen teissä erityisesti", virkkoi Aramis todellakin
ihastuneena, "ensiksikin tavatonta muistianne ja toiseksi
kylmäverisyyttänne sekä sitä täydellistä järjestystä, jossa pidätte
asioitanne, vaikka pohjaltanne olettekin suoranainen runoilija."

"Järjestys johtuu mukavuudenhalusta", sanoi Fouquet, "säästyäkseni
hakemisen vaivasta. Siten tiedän, että Mazarinin kuitti on kolmannessa,
M-kirjaimella merkityssä lokerossa; avaan tämän säilyn, ja heti on
tarvittava paperi käsissäni. Löytäisin sen yölläkin ilman kynttilää."

Ja hän tunnusteli varmalla kädellä paperipinkkaa, joka oli avatussa
lokerossa.

"Vieläpä", jatkoi hän, "muistan tuon lappusen kuin se olisi silmieni
edessä. Se on tukevaa paperia, hiukan rosoista, syrjät kullatut!
Mazarin oli tipauttanut mustetta päivämäärän laitaan. Kah", kummeksui
hän, "nyt se hylky tuntuu ihan tietävän, että sitä etsitään, ja
suvaitsee kätkeytyä juuri tarpeelliseksi tullessaan." Ja
yli-intendentti kurkisti lokeroon.

Aramis oli noussut.

"Merkillistä!" äännähti Fouquet.

"Muistinne pettää, ystäväni; etsikää toisesta pinkasta."

Fouquet otti paperipinkan, tarkastaen sen vielä uudelleen. Sitten hän
kalpeni.

"Älkää niin itsepintaisesti siitä hakeko", sanoi Aramis; "tutkikaa
muualta."

"Hyödytöntä, hyödytöntä; minä en koskaan erehdy. Ainoastaan minä
järjestelen tällaisia papereita. Kukaan muu ei avaa tätä laatikkoa;
olen laitattanut siihen salalukon, jonka koneistoa yksikään muu ei
tunne."

"Mitä siitä sitten päätätte?" kysyi Aramis huolestuneena.

"Että Mazarinin kuitti on minulta varastettu. Rouva de Chevreuse oli
oikeassa, herra chevalier; minä olen kavaltanut yleisiä varoja, olen
vienyt kolmetoista miljoonaa valtion rahastosta, olen varas, herra
d'Herblay."

"Monsieur, monsieur, älkää hermostuko, älkää kiihtykö."

"Miksen kiihtyisi, chevalier? Syytä on kylliksi. Suunnaton oikeusjuttu,
selvä tuomio, ja ystävänne yli-intendentti voi seurata virkaveljeään
Enguerrande de Marignya ja edeltäjäänsä Samblançayta Montfauconin
mestausmäelle."

"Oh", virkahti Aramis hymyillen, "ei se niin vain luista."

"Eikö? Mitä siis luulette rouva de Chevreusen noilla kirjeillä
tällävälin tehneen? Sillä te kai hylkäsitte ne?"

"Niin, suoraa päätä. Arvelen hänen menneen myymään niitä herra
Colbertille."

"No, näettekö?"

"Sanoin sitä arvelevani, -- voisin sanoa olevani varmakin, sillä minä
käskin vakoilla häntä. Lähdettyään minun luotani hän meni kotiinsa ja
ajoi sitten takaportin kautta Croix-des-Petits-Champs-kadulle
intendentin taloon."

"Siis oikeusjuttu ja häväistys, kohdaten kuin ukkosen isku, sokeasti,
raa'asti, säälimättä."

Aramis lähestyi rahaministeriä, joka vapisi nojatuolissaan, avattujen
laatikkojensa ääressä. Laskien kätensä tämän olalle hän lausui
sydämellisesti:

"Älkää kuitenkaan unohtako, että herra Fouquetin asemaa ei voi verrata
Samblançayn tai Marignyn pälkääseen."

"Ja miksei, hyvä Jumala?"

"Siksi, että noita ministereitä vastaan todella nostettiin oikeusjuttu
monista ilmeisistä rikoksista ja tuomio saatettiin loppuunsa,
jotavastoin teidän suhteenne ei voi käydä niin."

"Enhän minäkään voi puhdistautua selvästä rikosoikeudellisesta
kanteesta."

"Rikollisetkaan, jotka kykenevät löytämään turvapaikan, eivät ole
vaarassa."

"Ettäkö pelastautuisin paolla?"

"En puhu siitä, vaan te unohdatte, että tällaiset oikeusjutut nostaa
parlamentti yliprokuraattorin aloitteesta. Kun te itse olette
yliprokuraattori, niin ettehän tahtone asettua omaksi syyttäjäksenne?"

"Oih!" huudahti Fouquet äkkiä, lyöden nyrkkiään pöytään.

"No, mikä nyt?"

"Minä en enää olekaan yliprokuraattori"

Aramis vaaleni vuorostaan lyijynharmaaksi. Hän puristi sormiaan yhteen
niin että nauskui ja leimautti hurjistuneen silmäyksen Fouquetia kohti.

"Ette enää ole yliprokuraattori?" sanoi hän korostaen joka tavua.

"En."

"Mistä asti?"

"Siitä on kulunut neljä tai viisi tuntia."

"Malttakaahan nyt", keskeytti Aramis kylmästi, "te ette liene oikein
järjillänne. Tyyntykää."

"Sanon teille", vastasi Fouquet, "että minulle äsken tarjottiin
miljoona neljäsataatuhatta livreä virastani, ja minä myin sen."

Aramis tyrmistyi sanattomaksi, ja hänen viekkaille ja pilkallisille
kasvoilleen ilmestynyt synkkä säikähdys teki yli-intendenttiin
suuremman vaikutuksen kuin kaiken maailman häly ja puheet.

"Te olitte siis kovassa rahan tarpeessa?" sanoi hän vihdoin.

"Niin, suorittaakseni erään kunniavelan."

Ja hän kertoi muutamin sanoin piispalle rouva de Bellièren auliin
jalomielisyyden ja millä tavoin hän oli katsonut velvollisuudekseen sen
korvata.

"Sehän oli kaunis piirre", myönsi Aramis. "Ja se maksoi teille...?"

"Juuri täsmälleen virkani luovutussumman, neljätoistasataatuhatta
livreä."

"Ja te otitte sen vastaan noin vain, sen enempää harkitsematta? Voi
varomatonta ystävääni!"

"En ole vielä saanut rahoja, mutta suoritus tapahtuu huomenna."

"Asia ei siis olekaan lopullisesti valmis?"

"Sitä täytyy pitää päätettynä, kun olen antanut kultasepälle
puolenpäivän aikaan rahastostani suoritettavan maksuosoituksen, sillä
ostaja toimittaa summan tänne kello kuuden ja seitsemän välillä."

"Jumalan kiitos!" huudahti Aramis, lyöden kätensä yhteen. "Hanke ei
vielä ole ehdottomasti ummessa, koska ette ole saanut maksua."

"Mutta kultaseppä?"

"Te saatte ne rahat minulta neljännestä vailla kaksitoista."

"Malttakaas hetkinen! Minä allekirjoitan sopimuksen tänä aamuna kello
kuudelta."

"Pyh, vakuutan teille, että jätätte sen tekemättä."

"Olen antanut sanani, chevalier."

"Jos olette, niin otatte takaisin, siinä kaikki."

"Oh, mitä sanottekaan?" huudahti ministeri, ja hänen äänessään saattoi
kuulla rehellisen vakaumuksen. "Fouquetko peruuttaisi annetun
lupauksen!"

Vastaukseksi ministerin melkein ankaraan katseeseen Aramis loi häneen
tuikean silmäyksen.

"Monsieur", lausui hän, "luulisinpa ansaitsevani kunniallisen miehen
nimen, vai kuinka? Sotilaan viitassa olen viisisataa kertaa pannut
elämäni vaaraan; papin kauhtanaan puettuna olen tehnyt vieläkin
suurempia palveluksia Jumalalle, valtiolle ja ystävilleni. Sana on sen
henkilön arvoinen, joka sen antaa. Milloin hän sen pitää, se on
puhdasta kultaa, mutta se on viiltävä miekka, jos hän ei tahdo siinä
pysyä. Hän puolustautuu silloin tuolla sanalla kuin kunnia-aseella, jos
nimittäin sanansa peräyttävä kunniallinen mies on kuoleman vaarassa eli
panee enemmän alttiiksi kuin hänen vastustajansa saattaa voittaa.
Silloin, monsieur, vedotaan Jumalaan ja omaan oikeuteen."

Fouquet painoi päänsä alas.

"Minä olen", virkkoi hän, "itsepäinen ja hienostumaton
bretagnelaisparka; sielussani ihailen ja pelkään teitä. En sano, että
pidän sanani siveellisestä voimastani; saattaapa vaikuttimena olla vain
tottumuskin. Mutta ovathan tavalliset ihmiset kyllin yksinkertaisia
tätä tapaa ihaillakseen. Se on ainoa hyveeni, ja suokaa minulle siitä
koituva kunnia."

"Vahvistatte siis huomenna virkanne myynnin, luopuen aseesta, jolla
puolustautuisitte kaikkia vihollisianne vastaan?"

"Minä kirjoitan alle."

"Te uhraudutte käsistä ja jaloista sidottuna petollisen kunnian
peikolle, jota herkkätuntoisimmatkin halveksisivat?"

"Minä kirjoitan alle."

Aramis huokasi syvään, katsahtaen ympärilleen maltittomana kuin mies,
joka tahtoo murskata jotakin.

"Meillä on vielä yksi keino", sanoi hän, "ja toivottavasti ette
kieltäydy sitä käyttämästä."

"En suinkaan, jos se on laillinen... kuten kaikki, mitä te ehdotatte,
rakas ystävä."

"En tiedä mitään laillisempaa kuin että ostaja luopuisi kaupasta. Onko
hän ystäviänne?"

"Kyllä... mutta..."

"Jos jätätte asian minun huostaani, en epäile onnistumista."

"Kernaasti jätän teille kaiken toimivallan."

"Kenen kanssa olette kaupoissa? Mikä hän on miehiään?"

"En tiedä, tunnetteko parlamentin jäseniä?"

"Suurelta osalta. Onko hän joku puhemiehistä?"

"Ei, pelkkä neuvos."

"Kas sitä!"

"Nimeltään Vanel."

Aramis karahti tulipunaiseksi.

"Vanel!" huudahti hän nousten tuoliltaan. "Vanel, Marguerite Vanelin
aviomies?"

"Juuri niin."

"Entisen rakastajattarenne?"

"Niin, hyvä ystävä; hän on saanut halun päästä yliprokuraattorin
rouvaksi. Olin mielestäni miespoloiselle tosiaan sen velkaa, ja tuntui
samalla hauskalta tehdä hänen vaimolleen mieliksi."

Aramis astui suoraan Fouquetin luo ja tarttui hänen käteensä.

"Tiedättekö", hän kysyi tyynesti, "rouva Vanelin uuden rakastajan
nimeä?"

"Ah, onko hänellä uusi rakastaja? Sitä en tiennyt, joskin paljon
joutavaa on minulle puhuttu."

"Hänen nimensä on Jean-Baptiste Colbert, hän on raha-asiain intendentti
ja asuu Croix-des-Petits-Champsin kadulla, siellä, minne rouva de
Chevreuse on tänä iltana mennyt tarjoamaan Mazarinin kirjeitä
myytäviksi."

"Hyvä Jumala!" sopersi Fouquet kuivaillen hiestyvää otsaansa. "Onko se
siis totta! En tullut ollenkaan muistaneeksi koko huhua."

"Alkanette jo käsittää?"

"Että olen hukassa, kyllä."

"Eikö mielestänne kannattaisi pitää sanastaan hiukan vähemmän kiinni
kuin Regulus?"[20]

"Ei", sanoi Fouquet.

"Itsepintaiset ihmiset", jupisi Aramis, "menettelevät aina niin, että
heitä ihaillaan."

Fouquet ojensi hänelle kätensä.

Kallisarvoinen, kultakuvioilla koristettu kilpikonnankuorinen kello
uuninkamanalla kajahdutti kuusi lyöntiään aamulla.

Ovi narahti eteisessä.

"Herra Vanel", ilmoitti Gourville työhuoneen ovelta, "kysyy, voiko
monseigneur ottaa hänet vastaan."

Fouquet käänsi katseensa Aramiksen silmistä ja vastasi:

"Pyytäkää herra Vanelia astumaan sisälle."



188.

Herra Colbertin konsepti.


Tässä keskustelun kohdassa astuessaan sisälle Vanel oli Aramikselle ja
Fouquetille vain lausetta päättävä piste. Mutta tulijalle täytyi
Aramiksen läsnäolon Fouquetin työhuoneessa merkitä enemmän. Hän
tähtäsikin Vannesin piispan sekä hienopiirteisiin että päättäväisiin
kasvoihin heti kummastuneen katseen, joka pian muuttui tutkivaksi.
Fouquet taasen oli todellisena valtiomiehenä hilliten itsensä jo
häivyttänyt tahtonsa voimalla katsannostaan Aramiksen paljastuksen
aiheuttaman liikutuksen merkit. Hän ei siis enää ollut onnettomuuden
murjoma, hätäkeinoja keksimään häätynyt mies. Hän oli nostanut päänsä
pystyyn ja ojentanut kätensä tervehdykseksi Vanelille. Hän oli
pääministeri, hän oli kotonaan.

Aramis tunsi yli-intendentin. Kaikessa hänen sydämensä herkkyydessä,
kaikessa hänen sielunsuuruudessaan ei ollut mitään ihmetyttävää
piispalle. Tämä tyytyi siis toistaiseksi sellaisen henkilön vaikeaan
osaan, joka katselee ja kuuntelee oppiakseen ja käsittääkseen, silti
valmiina myöhemmin tehokkaasti puuttumaan keskusteluun.

Vanel oli silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän lähestyi kumartaen
keskelle huonetta.

"Minä tulin..." hän aloitti.

Fouquet nyökäytti päätänsä.

"Te olette täsmällinen, herra Vanel!", sanoi hän.

"Liikeasioissa, monseigneur", vastasi Vanel, "on säntillisyys
mielestäni hyve."

"Kyllähän, monsieur."

"Anteeksi", keskeytti Aramis, osoittaen sormellaan Vanelia ja kääntyen
Fouquetin puoleen; "anteeksi, tämä on kai se mies, joka haluaa ostaa
virkapaikan?"

"Minä, niin", vastasi Vanel kummastuneena äärimmäisen korskeasta
sävystä, jolla Aramis oli lausunut kysymyksensä. "Mutta miten saan
puhutella henkilöä, joka minulle suo kunnian..."

"Puhutelkaa minua monseigneuriksi", vastasi Aramis kuivasti.

Vanel kumarsi.

"Kas niin, hyvät herrat", kiirehti Fouquet, "mitäpä tässä kursailla.
Käykäämme asiaan."

"Kuten monseigneur näkee", virkkoi Vanel, "minä odotan ohjeitanne."

"Minä päinvastoin odottelin", vastasi Fouquet.

"Mitä monseigneur odotteli?"

"Ajattelin, että teillä ehkä olisi jotakin minulle sanottavaa."

-- Ohoo! -- ajatteli Vanel; -- hän on miettinyt, minä olen menettänyt
pelin! -- Mutta rohkaistuen sanoi hän: "Ei, monseigneur, ei mitään, ei
niin mitään, paitsi minkä teille eilen esitin, -- sen olen valmis
teille toistamaan."

"Kuulkaahan, suoraan puhuen, herra Vanel, eikö kauppa ole teille hiukan
rasittava? Sanokaa pois."

"Kyllähän puolitoista miljoonaa livreä, monseigneur, on melkoinen
summa."

"Niin suuri", jatkoi Fouquet, "että olen ajatellut..."

"Te olette ajatellut, monseigneur?" hätääntyi Vanel.

"Niin, olen ajatellut, että teillä mahdollisesti ei olisi tilaisuutta
kaupan päättämiseen nyt heti."

"Oh, monseigneur!..."

"Rauhoittukaa, herra Vanel, minä en moittisi teitä sananne
peruuttamisesta, kun se ilmeisesti johtuisi kykenemättömyydestä sitä
pitämään."

"Kyllä, monseigneur, te moittisitte minua ja syystä", väitti Vanel;
"sillä ainoastaan yltiöpää tai narri menee sitoumuksiin, joita ei voi
täyttää. Sovittua asiaa olen aina pitänyt kuin jo tekona."

Fouquet punastui. Aramis hymähti kärsimättömästi.

"Teidän ei silti pitäisi noudattaa periaatetta liiallisuuteen asti,
monsieur", sanoi yli-intendentti, "sillä ihmismieli on muuttuvainen ja
täynnä pieniä, aivan anteeksiannettavia, jopa toisinaan varsin
kunnioitettaviakin oikkuja. Moni on eilen toivonut, mitä tänään katuu."

Vanel tunsi kylmän hien valuvan otsalta poskilleen.

"Monseigneur!..." sopersi hän.

Hyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän
väittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen
kuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä
malakiittipäistä kultaveistä.

Fouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden
lausumalla:

"Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen."
Vanelia pöyristytti. "Te olette kunnon mies, kuten minäkin", jatkoi
Fouquet, "te käsitätte asian heti." Vanel horjui. "Minä halusin myydä
eilen."

"Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi."

"No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon
takaisin sanaa, jonka minulta saitte."

"Sananne minä sain", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku.

"Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä
rukoilen teitä päästämään minut lupauksestani..."

Fouquet pysähtyi. Tuo lause "minä rukoilen teitä", jonka välitöntä
vaikutusta hän ei huomannut, oli matkallaan raadellut hänen kurkkuaan.
Yhä leikkien veitsellään Aramis tähysti Vanelia katsein, jotka näkyivät
tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään. Vanel kumarsi.

"Monseigneur", virkkoi hän, "olen hyvin liikuttunut minulle
osoittamastanne kunniasta, kun neuvottelette kanssani tapahtuneesta
tosiasiasta, mutta..."

"Ei mitään estelyä, paras herra Vanel!"

"Ah, monseigneur, ajatelkaa toki, että olen tuonut rahat; minulla on
ostosumma mukanani." Ja hän avasi ison salkun. "Tässä, monseigneur",
sanoi hän, "on kauppavälikirja vaimoni maatilan myynnistä. Se on
laillisesti siirretty, varustettu tarpeellisilla allekirjoituksilla, ja
tämä sitä vastaan saatu ja näytettäessä suoritettava maksuosoitus on
käteistä rahaa. Sanalla sanoen, kauppa on päätetty."

"Paras herra Vanel, ei ole mitään asiaa maailmassa, olkoonpa kuinkakin
tärkeä, jota ei peruutettaisi hyvän palveluksen tekemiseksi..."

"Totta kyllä..." mutisi Vanel typerästi.

"Hyvän palveluksen tekemiseksi miehelle, josta täten hankkii ystävän",
täydensi Fouquet.

"Se kyllä on totta, monseigneur."

"Sitä suuremmalla syyllä ystävän, herra Vanel, mitä tärkeämpi palvelus
on. No, monsieur, mitä päätätte?"

Vanel oli vaiti.

Tällävälin oli Aramis koonnut huomioitaan. Vanelin kapeat kasvot, syvät
silmäkuopat, pyöreästi kaareutuvat kulmakarvat olivat ilmaisseet
Vannesin piispalle ahnaan ja kunnianhimoisen luonteen. Taistella toista
intohimoa vastaan toisen avulla oli Aramiksen menettelytapa. Hän näki
Fouquetin voitettuna, lannistettuna, ja hän syöksyi kahakkaan uusin
asein.

"Anteeksi, monseigneur", huomautti hän, "mutta täytyyhän teidän toki
havaita, että herra Vanelille olisi kovin epäedullista luopua nyt enää
kaupasta."

Vanel katseli piispaa suurin silmin. Hän ei ollut odottanut siltä
taholta kannatusta. Fouquetkin pysähtyi piispaa kuuntelemaan.

"Niinpä", jatkoi Aramis, "herra Vanel on myynyt puolisolleen kuuluvan
maatilan, ostaakseen virkanne, monseigneur. No, se on lopullinen
liiketoimi, ja sellaista puolentoista miljoonan juttua ei voi
peräännyttää melkoisitta tappioitta, suuritta hankaluuksitta."

"Niin juuri", vahvisti Vanel, jonka sydämen sopukasta Aramiin leimuava
katse riuhtaisi totuuden.

"Hankaluuksitta", jatkoi Aramis, "jotka muodostuvat kulungeiksi, ja
rahamenot on aina ensin otettava lukuun tällaisessa sovittelussa."

"Niin, niin", myönteli Fouquet, joka alkoi ymmärtää ystävän
tarkoituksen.

Vanel jäi mykäksi, hänkin oli käsittänyt. Aramis huomasi tämän
kylmyyden ja pidättyväisyyden.

-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- olet varovainen, rumilas,
kunnes saat kuulla summan. Mutta ei hätää, lähetänpä sinulle sellaisen
kolikkotulvan, että tupehdut.

"Tarjoankin herra Vanelille hyvityksenä satatuhatta êcua", ehdotti
Fouquet jalomielisyydessään.

Sievä summa. Ruhtinaskin olisi tyytynyt moisiin kaupanpurkajaisiin.
Satatuhatta écua olisi siihen aikaan riittänyt kuninkaan tyttären
myötäjäisiksi.

Vanel ei hievahtanut.

-- Aika veijari, -- ajatteli piispa. -- Hänelle täytyy pulittaa pyöreä
puoli miljoonaa. -- Ja hän antoi merkin Fouquetille.

"Teidän kulunne näkyvät nousevan enempään, hyvä herra Vanel", sanoi
yli-intendentti. "No, enhän voi tällaisessa asiassa tinkiä. Niin, te
olette tietenkin myynyt tuon maa-alueen liian halvasta. Tosiaan, missä
olikaan järkeni? Kirjoitankin teille viidensadantuhannen livren
maksuosoituksen, ja sittenkin jään teille kaikesta sydämestäni
kiitollisuuden velkaan."

Vanel ei osoittanut mitään ilon tai ahnehtimisen merkkejä. Hänen
kasvonsa jäivät järkähtämättömiksi, ainoakaan lihas ei niissä
värähtänyt.

Aramis loi rahaministeriin epätoivoisen katseen. Sitten hän astui
Vanelin luo, tarttuen mahtaville miehille ominaisella tuttavallisella
liikkeellä hänen nuttunsa kaulukseen.

"Herra Vanel", hän sanoi, "te ette ajattele vaivojanne, ette rahojen
sijoitusta, ette maatilanne myyntiä; teidän mielessänne liikkuu jotakin
korkeampaa. Minä käsitän sen. Pankaa merkille sanani!"

"Kyllä, monseigneur."

Ja onneton alkoi vapista; kirkkoruhtinaan silmien tuli poltti häntä.

"Sentähden tarjoan teille korvausta yli-intendentin puolesta, -- en
kolmeasataatuhatta livreä, enkä viittäsataatuhatta, vaan miljoonan.
Miljoonan, kuuletteko?"

Ja hän ravisti miestä hermostuneesti.

"Miljoonan!" toisti Vanel aivan kalpeana. "Miljoonan, -- se edustaa
nykyisen korkokannan mukaan kuudenkymmenenkuudentuhannen livren
vuosituloa."

"Noh, monsieur", sanoi Fouquet, "tuota ei käy hylkääminen. Vastatkaa
siis; suostutteko?"

"Mahdotonta..." jupisi Vanel.

Aramis puristi huulensa yhteen, ja jotakin valkean pilven kaltaista
valahti hänen kasvoilleen, näyttäen uhkaavan ukkosta. Hän ei päästänyt
Vanelia irti.

"Olette ostanut viran puolestatoista miljoonasta livrestä, eikö niin?
No hyvä, teille maksetaan nuo puolitoista miljoonaa livreä. Silloin
olette voittanut viisitoistasataatuhatta käymällä täällä herra
Fouquetille kättä lyömässä. Kunniaa ja hyötyä samalla kertaa, herra
Vanel."

"Minä en voi", vastasi Vanel koleasti.

"Vai niin!" lausui Aramis, joka oli niin tiukasti kouraissut miehen
takkia, että hänen päästäessään kätensä irti Vanel horjahti sysäyksestä
taaksepäin. "Vai niin! Näkee kyllin selvästi, mitä varten olette tänne
tullut."

"Niin, sen näkee", säesti Fouquet.

"Mutta..." virkahti Vanel yrittäen suoristaa ryhtiään näiden kunnian
miesten heikkouden edessä.

"Heittiö korottaa äänensä, luulen!" virkkoi Aramis valtiaan sävyyn.

"Heittiö?" kertasi Vanel.

"Roisto, aioin sanoa", paransi Aramis tyyntyneenä. "No, esittäkää nyt
joutuin tätä myyntiä koskeva asiakirjanne, monsieur. Teillä on se
varmaan taskussanne aivan valmiina, kuten salamurhaajalla on pistooli
tai tikari hihaan kätkettynä."

Vanel nurkui.

"Riittää!" huusi Fouquet. "Asiakirja tänne!"

Vanel kopeloi vapisevin käsin taskuaan. Hän veti sieltä lompakkonsa,
josta putosi paperi, sillaikaa kun hän tarjosi toisen Fouquetille.

Aramis hyökkäsi sieppaamaan arkin, sillä hän oli tuntenut käsialan.

"Anteeksi, se on kauppasopimuksen konsepti", ehätti Vanel
huomauttamaan.

"Sen hyvin näen", vastasi Aramis, ja hänen hymynsä oli purevampi kuin
ruoskan isku, "ja ihmeekseni huomaan sen olevan herra Colbertin
käsialaa. Tässä, monseigneur, katsokaa."

Hän ojensi luonnoksen Fouquetille, joka heti totesi asian. Täynnä
raappeita, jälkeenpäin lisättyjä sanoja, oli tämä reunoiltaan mustunut
paperi elävä todistus Colbertin salavehkeistä, paljastaen kaikki
uhrille.

"No?" mutisi Fouquet.

Nolostunut Vanel näkyi etsivän koloa, mihin hautautua.

"Niin", lausui Aramis, "ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne
nimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja
hylky, niin sanoisin: kieltäytykää... tällainen todistus tekee tyhjäksi
kaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat
teitä vähemmän. Kas niin, monseigneur."

Hän antoi ystävälleen kynän. "Kirjoittakaa alle", kehoitti hän.

Fouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin
aikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin.

"Ei, ei siihen paperiin", sanoi Aramis vilkkaasti, "vaan tuohon. Toinen
on liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne."

"Oh, eipä niin", vastasi Fouquet, "minä asetan nimeni herra Colbertin
alkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'."

Hän kirjoitti.

"Tässä, herra Vanel", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi
maksun ja aikoi livistää.

"Hetkinen!" pidätti Aramis. "Oletteko aivan varma, että summa on
oikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra
Colbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä
runsaskätinen kuin herra Fouquet."

Ja tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara
pisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen
olentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten
hänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan
kädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä.

Vanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen
äänettömänä toisiaan.

"No", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, "mihin
vertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua,
aseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi,
viskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia?
Vilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon
ihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös
käyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he
olisivat, silti pysyen kunniallisina."

"Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin", vastasi
Fouquet.

"Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska
nyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon
musertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne
vastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa
turmioon..."

"Oi, ystäväni", lausui Fouquet murheellisesti, "te muistutatte
filosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi... Hän
näkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän."

Aramis hymyili.

"Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se
lapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista."

Fouquet katseli häntä kummastuneena.

"Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa,
jonka aiotte panna toimeen Vauxissa?"

"Oh", virkkoi Fouquet, "se oli siihen hyvään aikaan!"

"Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?"

"Ei, hyvä piispa, vaan juhlaa, johon herra Colbert oli neuvonut
kuningasta kutsuttautumaan."

"Ah niin, koska se oli liian kallis hanke voidaksenne selviytyä siitä
turmaan joutumatta."

"Niin. Entiseen hyvään aikaan, kuten teille sanoin, oli ylpeytenäni
näytellä vihamiehilleni apulähteitteni runsautta. Pidin kunnia-asiana
lyödä heidät hämmästyksellä, loihtimalla miljoonia sieltä, missä he
aavistelivat vain vararikkoa. Mutta tänään on minun tehtävä tiliä
valtion, kuninkaan ja itseni kanssa. Tänään minusta tulee kitsastelija;
aion näyttää maailmalle, että osaan käytellä ropoja kuin ennen
rahasäkkejä, ja huomisesta lähtien, myytyäni ajopelini, pantattuani
upeat taloni, lopetettuani suuret menoni..."

"Huomisesta lähtien", keskeytti Aramis tyynesti, "te, rakas ystäväni,
valmistelette herkeämättä tuota Vauxin juhlaa, jota on kerran
mainittava kauniin aikanne uljaimpien uhkeuksien joukossa."

"Te olette hullu, hyvä chevalier."

"Minäkö? Älkää ajatelkokaan sellaista."

"Mitä! Tiedättekö, kuinka paljon kaikkein vaatimattominkin juhla
Vauxissa maksaisi? Neljä, viisi miljoonaa."

"En puhu teille kaikkein vaatimattomimmasta juhlasta, hyvä
yli-intendentti."

"Mutta kun juhla pidettäisiin kuninkaalle", jatkoi Fouquet, "niin
minulta kuluisi kymmenen tai kaksitoista miljoonaa."

"Te kulutatte kaksikymmentä miljoonaa, jos tarvitaan", virkkoi Aramis
kylmäverisesti.

"Mistä ne otan?" huudahti Fouquet.

"Se on minun asiani, herra yli-intendentti, älkääkä olko hetkeäkään
levoton. Rahat ovat käytettävissänne ennemmin kuin olette saanut
juhlaohjelmanne valmiiksi."

"Chevalier, chevalier!" huudahti Fouquet huimausta tuntien; "mihin te
minut viette?"

"Sen kuilun toiselle puolelle, johon olitte putoamassa", vastasi
Vannesin piispa. "Tarttukaa vain minun viittaani; älkää pelätkö."

"Kunpa olisitte sen sanonut minulle aikaisemmin, Aramis! Oli päivä,
jolloin olisitte voinut pelastaa minut yhdellä miljoonalla."

"Sen sijaan että tänään... sen sijaan että tänään antaisin
kaksikymmentä", sanoi prelaatti. "No, ei väliä!... Syy on
yksinkertainen, ystäväni. Sinä päivänä, josta puhutte, minulla ei ollut
sitä tarvittavaa miljoonaa saatavissani. Tänään hankin helposti ne
kaksikymmentä."

"Jumala kuulkoon teitä ja pelastakoon minut!"

Aramis alkoi hymyillä omituiseen tapaansa.

"Jumala kuulee minua aina", vakuutti hän. "Ehkä se johtuu siitä, että
rukoilen hyvin äänekkäästi."

"Minä jättäydyn kokonaan teidän haltuunne", kuiskasi Fouquet.

"Oh, minä en käsitä asiaa niin. Minähän juuri olen kokonaan teidän
palveluksessanne. Ja te, joka olette mitä henkevin ja nerokkain mies,
järjestätte juhlat pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä vain..."

"Vain?" virkkoi Fouquet, joka oli oppinut tuntemaan välilauseitten
arvon.

"Niin, jättäessäni teille yksityiskohtien keksimisen minä otan osalleni
toimeenpanon valvomisen."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että tekisitte minusta siksi ajaksi ylihovimestarin,
ylitarkastajan, jonkunlaisen _factotumin_, joka toimii sekä
vartiopäällikkönä että taloudenhoitajana. Minä järjestän ihmiset
liikkeelle ja hoidan kaikkia avaimia. Te annatte kylläkin käskyjänne,
mutta minulle. Ne kulkevat minun suuni kautta perille, käsitättehän?"

"En, en, minä en käsitä."

"Mutta suostutte?"

"_Pardieu_, kyllä, ystäväni!"

"Muuta ei tarvita. Kiitos vain, ja laatikaa kutsuluettelonne."

"Ja keitä minä kutsun?"

"Kaikki!"



189.

Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.


Lukijamme ovat nähneet tässä kertomuksessa uuden ja edellisen
sukupolven seikkailujen kehittyvän rinnakkain.

Viimemainittuun ryhmään kuuluville muinaisen kunnian heijastus, tämän
maailman tuskallisten kokemusten muisto. Heillepä myöskin sydämet
valtaava rauha, joka sallii veren turtua kirvelleiden, mutta jo
arvettuneiden haavojen ympärille.

Edellisille itserakkauden ja rakkauden taistelut, karvaat murheet ja
kielin kertomattomat riemut: elämä muistojen asemesta.

Jos kertomuksemme sivukohtauksissa joku välimuotokin on esiintynyt
lukijan nähtäväksi, johtuu se tuolta kaksinaiselta värilautaselta
kumpuavista vivahdusrikkaista muunteluista, kun kahden kuvauksen
sattuessa vieretysten nämä sekoittuvat toisiinsa, yhdistäen vakavan ja
keveän sävynsä. Toisen liikutukset löytävät leponsa toisen liikutusten
kuohussa. Järkevästi haasteltuaan vanhusten kanssa mielellään karkeloi
yltiöpäisen nuorison parissa.

Ja emmekö siis, milloin kertomuksemme langat eivät tiukasti liitä
lopettamaamme lukua alkavaan, tarkistaisi työtämme suuremmalla huolella
kuin itse Ruysdael käytti siirtyessään kevätmaiseman käsittelystä
kuvaamaan syystaivasta? Kehoitamme lukijaa tekemään samaten ja
johtamaan mieleensä Raoul de Bragelonnen siinä kohdassa, mihin hän
viime kuvauksessamme jäi.

Huumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään
tuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta,
jonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais,
Louise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, -- Louisen murhe,
Montalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle
onnettomuutta. Mutta minkälaista?

Lähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta,
näki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se
ollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt
jalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa
yhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli.

Raoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai
vähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän
ei mennyt sanomaan armaalleen: "Louise, etkö sinä enää rakasta minua?
Louise, rakastatko toista?" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin
uskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden
sanaan Raoul ajatteli: -- De Guiche on kirjoittanut minulle
varoittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta,
mitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt.

Matka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli
tuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo
hiukan kamarissaan.

Hän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen
poissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin
kalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla
potilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan
totuuden.

"Niin sitä käy!" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen;
"rakastetaan ja kuollaan!"

"Ei, ei vainkaan kuolla", vastasi de Guiche hymyillen, "koskapa olen
ylhäällä ja syleilen sinua."

"Oh, minä ymmärrän kyllä."

"Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen
onneton, Raoul?"

"Valitettavasti!"

"Ei; minä olen onnellisin ihminen maan päällä! Kärsin ruumiillisesti,
mutta en sydämessäni, en sielussani. Jospa tietäisit!... Oi, minä olen
äärettömän onnellinen!"

"No, sitä parempi!" vastasi Raoul. "Hyvä on, jos sitä vain kestää."

"Se on jo päättynyt; mutta minulle on siitä kylliksi kuolemaani asti,
Raoul."

"Sinulle; en sitä epäile. Mutta hänelle..."

"Kuulehan, ystävä, minä rakastan häntä... koska. Mutta sinä et
kuuntele."

"Anteeksi."

"Sinä olet mietteissäsi?"

"Niin kyllä. Ensiksikin sinun terveytesi..."

"Ei se ole aiheena."

"Rakas ystäväni, tekisit mielestäni väärin, jos sinä ottaisit
kuulustellaksesi minulta."

Ja "sinä"-sanan korostamisesta ilmeni ystävälle täydellisesti,
minkälaatuinen ja kuinka vaikeasti parannettava hänen tautinsa oli.

"Tuon sanot, Raoul, sen johdosta, mitä sinulle kirjoitin."

"Niin... Haluaisin haastella siitä, sitten kun olet kertonut minulle
omat riemusi ja tuskasi."

"Hyvä veikkoseni, puhukaamme sinusta, juuri sinusta, aivan heti!"

"Kiitos! Minulla on kiire... olen kuin liekeissä... saavuin tänne
Lontoosta puolta lyhyemmässä ajassa kuin valtion kuriirit siihen
matkaan tavallisesti käyttävät. No, mitä sinä tahdoit?"

"Enpä mitään muuta, ystäväni, kuin saada sinut tulemaan."

"Tässä olen."

"Sitten on hyvä."

"On siinä kai muutakin?"

"_Ma foi_, ei!"

"De Guiche!"

"Kautta kunniani!"

"Et ole väkivaltaisesti riuhtaissut minua toiveistani, et ole pannut
minua kuninkaan epäsuosiolle alttiiksi kehoittamalla palaamaan vastoin
hänen määräyksiään, etkäpä ole herättänyt sydämessäni mustasukkaisuuden
käärmettä sanoaksesi minulle: 'Hyvä on, nuku vain rauhallisesti!'"

"Minä en sano: 'nuku rauhassa', Raoul; mutta ymmärrä minua oikein, minä
en voi enkä tahdo sanoa muuta."

"Oi, ystäväni, keneksi minua luulet?"

"Kuinka niin?"

"Jos tiedät, niin miksi salaat? Jos et tiedä, miksi varoitit minua?"

"Se on totta, tein väärin. Oh, minä kadun sitä, näetkös, Raoul. On
helppo kirjoittaa ystävälle: 'tule!' Mutta nähdä se ystävä silmäinsä
edessä, tuntea hänen värisevänä, huoltavana odottavan sanaa, jota ei
uskalla hänelle lausua..."

"Uskalla vain! Minulla on rohkeutta, ellei sinulla olisikaan!" huudahti
Raoul epätoivoissaan.

"Voi, nyt olet kohtuuton ja unohdat puhuvasi poloisen potilaan
kanssa... joka on puolet sinun sydäntäsi... No, tyynnyhän toki! Minä
sanoin sinulle: 'tule!' Sinä olet tullut. Älä pyydä enempää
onnettomalta de Guichelta."

"Sinä kehoitit minua tulemaan, toivoen minun joutuvan näkemään jotakin,
eikö niin?"

"Mutta..."

"Älä epäröi! Minä olen nähnyt."

"Ah!..." äännähti de Guiche.

"Tai ainakin luulin..."

"Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä
onkaan enää minulla tehtävänä?"

"Minä näin la Vallièren hämmennyksissään... Montalaisin
säikähtyneenä... kuninkaan..."

"Kuninkaan?"

"Niin... Sinä käännät pääsi pois... Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa
sieltä. Kuningashan on siihen syynä?"

"En sano mitään."

"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan
tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni
on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!..."

"Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat
omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin
lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun
olevan."

"Minä kuuntelen, minä kuuntelen..."

"No", virkkoi kreivi de Guiche, "voin sinulle sanoa, minkä kuulisit
ensimmäisen vastaantulijan suusta."

"Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?" huudan Raoul.

"Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon,
mistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys
pohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä..."

"Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?"

"Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut
kävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti..."

"Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi
ollut aivan luonnollinen."

"Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn
aikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta..."

"Mutta...!"

"Kuningas on niin kohtelias!"

"Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!"

"Vaietkaamme siis."

"Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?"

"Ei, -- tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö
tarkoitat? En siitä tiedä mitään."

Raoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin.

"Katsos", virkkoi hän, "en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa,
tai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai
voivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo
nyt itse asioitasi."

"Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot", sanoi
nuori mies epätoivosta murtuneena. "Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi
ehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua,
jälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen
kuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja
joutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta
tietää onnettomuutensa?"

"Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa;
olin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani
jäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, _pardieu_, etsimme etäältä,
vaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole
ystäväsi?"

"Hei, se on totta, se on totta!"...

"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä."

Lakeija astui sisään.

"Mikä on?" kysyi de Guiche.

"Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen."

"Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että
nyt kykenen taas kävelemään!"

"Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että
odottaja on nainen."

"Luulen niin", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin.

Tämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin
kaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut,
hänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua
ja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille
hänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman
huimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän
äkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta.

-- Hän! -- huudahti Raoul mietteissään. -- Niin, se on hänen äänensä.
Kah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö
häneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen
asioissa... Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle
säikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin.
Hän kertoo minulle kaiken tuon... sitten kun herra d'Artagnan, joka
tietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame... keimailijatar... No
niin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana
hän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen
kiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee
ruusuilla. Lähdetään!

Hän poistui kreivin asunnosta, ja nuhdellen itseään, että oli puhunut
de Guichelle vain omista asioistaan, hän saapui d'Artagnanin luo.



190.

Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.


Kapteeni oli palvelustoimessaan; hänellä oli vartioviikkonsa.
Vaipuneena nahkaiseen nojatuoliin, kannus lattiaan iskettynä, miekka
säärten välissä, hän viiksiään kierrellen luki suurta kirjetukkua.

D'Artagnan murahti ilosta nähdessään ystävänsä pojan.

"Raoul, poikaseni", sanoi hän, "miten onkaan kuningas tullut
kutsuneeksi sinut takaisin?"

Nämä sanat kuulostivat pahalta nuoren miehen korvaan; hän vastasi
istahtaessaan:

"Totisesti en tiedä mitään siitä! Tiedän vain, että olen tullut."

"Hm!" äännähti d'Artagnan, kääntäen kirjeet kokoon ja luoden
merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Mitä sanotkaan, poikaseni? Ettäkö
kuningas ei ole sinua kutsunut takaisin ja kumminkin olet täällä? En
tuota oikein ymmärrä."

Raoul oli jo kalpea, hän kieritteli hattuaan väkinäisin ilmein.

"Millaista naamaa sinä näytätkään, lempo soikoon, -- ja mitä
hautajaiskeskustelua onkaan haastelusi!" huudahti kapteeni.
"Englannissako sellaista oppii? _Mordioux_, olen minäkin ollut
Englannissa ja palannut sieltä virkkuna kuin peipponen, Hellitähän
kielesi kantimia!"

"Minulla on liian paljon sanottavaa."

"Ahaa! Miten isäsi jakselee?"

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä; aioin kysyä sitä teiltä."

D'Artagnan jännitti katseensa kahta terävämmäksi, tuon katseen, jolta
mikään salaisuus ei jäänyt kätköön.

"Sinulla on huolia?" virkkoi hän.

"_Pardieu_, sen te hyvin tiedätte, herra d'Artagnan."

"Minäkö?"

"Niin juuri. No, älkää nyt tekeytykö kummastuneeksi."

"En tekeydy kummastuneeksi, ystäväni."

"Hyvä kapteeni, tiedän varsin hyvin, että löisitte minut sekä
älykkyydessä että voimain mittelyssä. Tällä hetkellä, näettekös, olen
hölmö, olen pieni itikka. Minulla ei ole aivoja eikä käsivartta, mutta
älkää halveksiko minua; auttakaa minua. Sanalla sanoen, olen luoduista
kurjin."

"Ohhoh, miksi niin?" kysyi d'Artagnan, riisuen vyönsä hellyttäen
hymyilyään.

"Siksi että neiti de la Vallière pettää minua."

D'Artagnanin kasvoissa ei näkynyt mitään ilmeen muutosta.

"Pettää sinua, pettää sinua! Onpa siinä suuria sanoja. Kuka ne sinulle
on opettanut?"

"Kaikki ihmiset."

"Oh, jos kaikki ovat sitä sanoneet, täytyy asiassa olla jotakin perää.
Ei savua ilman tulta. Se on hupsua, mutta niin on asia."

"Te siis uskotte?" huudahti Bragelonne kiihkeästi.

"Ah, jos tahdot nojautua minun käsitykseen!..."

"Epäilemättä."

"Minä en sekaannu sellaisiin asioihin, kuten hyvin tiedät."

"Mitä, ettekö parhaan ystävänne pojan tähden?"

"Aivan niin: jos olisit muukalainen, sanoisin sinulle... ka, en yhtään
mitään... Tiedätkö, miten Portos elelee?"

"Monsieur", huudahti Raoul puristaen d'Artagnanin kättä, "isälleni
vannomanne ystävyyden nimessä!"

"Oh, pentele! Sinä olet hyvin sairas... uteliaisuudesta."

"En uteliaisuudesta, vaan rakkaudesta."

"Kas, toinen suuri sana! Jos sinä todella olisit rakastunut, paras
Raoulini, niin olisi aivan toista."

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos rakkautesi olisi niin vakavaa, että uskoisin aina voivani puhua
sydämellesi... Mutta se on mahdotonta."

"Vakuutan teille, että rakastan Louisea ihan rajattomasti."

D'Artagnan luki silmillään Raoulin sydämen sisimmät elähtelyt.

"Mahdotonta, sanon sinulle... Olet kuin kaikki nuoret ihmiset; sinä et
ole rakastunut, vaan hullaantunut."

"No, entä jos nyt olisi vain niinkin?"

"Järkimiehen ei ole koskaan onnistunut ohjata löyhässä kallossa asuvia
aivoja. Olen siinä suotta väsyttänyt leukojani satakin kertaa
elämässäni. Kuunnellessasi et minua kuulisi, kuultuasi et minua
ymmärtäisi, ymmärtäessäsi et minua tottelisi."

"Voi, koettakaa, koettakaa!"

"Sanon vielä: jos onnettomuudekseni tietäisin jotakin ja olisin kyllin
tyhmä sen sinulle ilmaisemaan... Sinä sanot olevasi ystäväni?"

"Oi, niin."

"No, silloin me riitaantuisimme. Sinä et koskaan antaisi minulle
anteeksi, että murskaisin unelmasi, kuten rakastavaiset sanovat."

"Herra d'Artagnan, te tiedätte kaikki; te jätätte minut pulaan,
epätoivoon, kuolemaan! Se on kauheata!"

"No, no!"

"Minä en koskaan valita, sen tiedätte. Mutta koska isäni ja Jumala
eivät milloinkaan antaisi anteeksi, jos murskaisin pääni pistoolin
laukauksella, niin menen kerrotuttamaan itselleni ensimmäisellä
vastaantulijalla sen, mitä te kieltäydytte minulle ilmoittamasta.
Väitän hänen valehtelevan..."

"Ja tapat hänet? No jo! Mutta kernaasti minun puolestani! Tapa,
poikani, tapa, jos se sinua huvittaa. Samoin haastavat minulle
hammastautiset: 'Ai, kun repii! Tahtoisin purra rautaa.' Minä vastaan
heille: 'Puraiskaa, ystäväiseni, puraiskaa sisukkaasti, niin pääsette
hampaastanne.'"

"Minä en tapa, monsieur", virkkoi Raoul synkästi.

"Ohoo, niin oikein, tuo on sitä uudenaikaista röyhistelyä! Sinä
surmautat itsesi, eikö niin? Voi, kuinka liikuttavaa, ja jo toki
minäkin sinua surisin! Kai samalla myös pahoittelisin: 'Olipa siinä
lopultakin tuhma turhimus, se pikkuinen Bragelonne, kaksin verroin
ääliö! Olin kuluttanut aikaani opettaakseni hänet pitelemään oikealla
tavalla miekkaa, ja se hupsu meni varrastuttamaan itsensä kuin hanhi
paistinpuikkoon.' Juokse, Raoul, juokse surman kitaan, ystäväni. En
tiedä, kuka sinulle on sellaista logiikkaa opettanut; mutta Jumala
minut tuomitkoon -- kuten englantilaiset sanovat, -- ellei se mies
huiputtanut isältäsi maksuansa."

Raoul painoi ääneti pään käsiinsä ja mutisi sitten:

"Ei ole ystäviä, ei!"

"Pyh!" sanoi d'Artagnan.

"On vain ivailijoita ja välinpitämättömiä."

"Loruja! Minä en ole ivailija, vaikka olenkin suupaltti. Ja
välinpitämätön! Jos sitä olisin, niin olisin jo neljännestunti sitten
lähettänyt sinut hornan kattilaan; sillä sinä tekisit ilosta
hurmaantuneen ihmisen murheelliseksi, ja murhemielisen aivan
pökerryttäisit. Mitä, nuori mies, tahtoisitko, että ryhtyisin
vieroittamaan sinua armaastasi ja herättämään sinussa inhoa naisiin,
jotka ovat ihmiselämän kunnia ja ihanin onni?"

"Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!"

"Eh, nuori ystäväni, luuletko ehkä, että olen sullonut päähäni nuo
jutut puusepästä ja maalarista, portaista ja muotokuvasta sekä tuhannet
muut toisiaan hassummat tarinat?"

"Puuseppä! Mitä se puuseppä merkitsee?"

"_Ma foi_, enpä tiedä! Kerrotaan jonkun puusepän puhkaisseen erään
lattian."

"La Vallièrenko huoneessa...?"

"En tiedä missä."

"Kuninkaanko luona?"

"Ka, jos se olisi tapahtunut kuninkaan luona, niin kylläpä sen sinulle
sanoisin, kai maar?"

"Kenen luona sitten?"

"Olenhan jo tunnin ajan uuvuttanut itseäni sinulle toistelemalla, etten
tiedä."

"Entä maalari sitten? Muotokuva?"

"Kuningas kuuluu teettäneen jonkun hovinaisen muotokuvan."

"La Vallièrenko kuvan?"

"Ohoi, aina sinulla on vain se nimi huulillasi! Kuka sinulle la
Vallièresta puhuu?"

"Mutta ellei ole hänestä kysymys, niin miksi tahdotte, että asia minua
koskisi?"

"Minä en tahdo, että se sinua koskisi. Mutta kun kyselet, niin vastaan.
Sinä tahdot tietää herjausjutut, ja minä kerron niitä sinulle. Pidä
hyvänäsi."

Raoul löi epätoivoissaan otsaansa.

"Tästä ihan kuolee!" virkkoi hän.

"Sen olet jo sanonut."

"Niin, olette oikeassa."

Ja hän astahti poistuakseen.

"Mihin menet?" kysyi d'Artagnan.

"Menen tapaamaan erästä, joka minulle sanoo totuuden."

"Kuka se on?"

"Muuan nainen."

"Neiti de la Vallière itse, eikö niin?" tiedusti d'Artagnan hymyillen.
"Haa, sepä mainio ajatus! Etsit lohdutusta, saatkin sitä pian. Ei tyttö
toki itsestään pahaa puhune."

"Erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "nainen, jonka puoleen käännyn,
kyllä sanoo minulle paljon pahaa."

"Montalais, -- löisin vetoa?"

"Niin, Montalais."

"Ah, hänen ystävättärensä? Siinä asemassa nainen suuresti liioittelee
hyvän tai pahan. Älä puhu Montalaisille, Raoul hyvä."

"Ette te siitä syystä tahdo minua Montalaisista loitontaa."

"No en, sen myönnän... Ja miksi leikkisinkään kanssasi kuin kissa
hiiriparalla? Sinä herätät minussa tosiaankin sääliä. Ja jos haluan,
ettet tällä hetkellä puhuisi Montalaisille, teen sen siksi, että sinä
paljastaisit salaisuutesi ja sitä käytettäisiin väärin. Odota, jos
voit."

"Minä en voi."

"Huono juttu! Näetkös, Raoul, jos minulla olisi mitään aatosta... Mutta
minulla ei sellaista ole."

"Luvatkaa, ystäväni, minulle myötätuntonne; se riittää, Ja jättäkää
minut selviytymään asiasta omin avuin."

"Hahhaa, sotkeutuakseni juuri pahimmin! Istahda tämän pöydän ääreen ja
ota kynä."

"Mitä varten?"

"Kirjoittaaksesi Montalaisille ja pyytääksesi häneltä kohtausta."

"Ah!" virkahti Raoul, tarttuen kiihkeästi kapteenin ojentamaan kynään.

Yhtäkkiä ovi aukeni, ja sisälle astui muskettisoturi, lähestyen
d'Artagnania.

"Herra kapteeni", sanoi hän, "täällä on neiti de Montalais, joka
tahtoisi teitä puhutella."

"Minua?" murahti d'Artagnan. "Tulkoon hän sisälle, Ja saanpa nähdä,
minuako hän tahtoo puhutella."

Viekas kapteeni oli vainunnut oikein. Sisälle astuessa Montalais näki
Raoulin ja huudahti:

"Monsieur, monsieur... Anteeksi, anteeksi, herra d'Artagnan!"

"Kaikesta sydämestäni, mademoiselle", vastasi d'Artagnan. "Tiedän
hyvin, että ne, jotka minua tällä iälläni etsivät, ovat kipeästi apuni
tarpeessa."

"Minä hain herra de Bragelonnea", selitti Montalais.

"Kuinka hyvin sattuikaan! Minäkin tavoitin teitä."

"Raoul, etkö tahdo mennä neidin kanssa?"

"Hyvin kernaasti."

"Mene siis!"

Ja hän työnsi Raoulin lempeästi huoneesta. Sitten hän tarttui
Montalaisin käteen.

"Olkaa hyvä tyttö", kuiskasi hän; "säästäkää poikapoloista ja säästäkää
tyttörukkaa."

"Ah!" vastasi Montalais yhtä hiljaa. "Minä en häntä joudu
puhuttelemaan."

"Kuinka niin?"

"Madame häntä lähetti noutamaan."

"Kas, vai Madame!" huudahti d'Artagnan. "No hyvä, ennen kuin tuntikaan
on kulunut, on poika parantunut."

"Tai kuollut!" lisäsi Montalais säälivästi. "Hyvästi, herra
d'Artagnan!"

Ja hän riensi yhtymään Raouliin, joka odotteli kaukana ovesta hyvin
jännittyneenä ja levottomana hänen jättäytymisestään kapteenin
puheille, mikä ei luvannut mitään hyvää.



191.

Kaksi mustasukkaista.


Rakastajat ovat helliä kaikessa, mikä koskee heidän rakastettuaan.
Tuskin oli Raoul nähnyt Montalaisin, kun hän kiihkeästi suuteli tämän
kättä.

"No, no", virkkoi nuori tyttö surumielisesti. "Suudelmanne on väärällä
perusteella, paras herra Raoul, -- hyödytön, hukkaan osunut."

"Kuinka?... mitä?... selittäkää, rakas Aure-neiti!..."

"Madame selittää teille kaikki. Hänen luokseen olen teitä viemässä."

"Mitä ihmettä!..."

"Hiljaa, -- eikä tuollaisia säikähtyneitä katseita! Ikkunoilla on
täällä silmät ja seinillä suuret korvat. Suvaitkaa olla tuijottamatta
minuun enää; puhukaa minulle äänekkäästi sateesta, kauniista ilmasta ja
Englannin viehätyksistä."

"Mutta..."

"Oih, minä varoitan teitä: en tiedä missä, mutta jossakin täällä täytyy
Madamella olla avoin silmä ja vaaniva korva. Ymmärrättehän, ettei
mieleni tee tulla karkoitetuksi tai vankilaan suljetuksi. Puhukaamme
siten kuin sanoin tai olkaamme kerrassaan puhumatta."

Raoul puristi kätensä rajusti nyrkkiin, reipastutti askeleitansa ja
otti rohkean muodon, mutta sellaisena lujana katsantona, jolla
lannistumaton tuomittu menee rangaistustaan kärsimään. Tarkkaavin
silmin ja nenä pystyssä vainuten kaikkialle tepsutteli Montalais
keveästi hänen edellään. Raoul osoitettiin heti Madamen huoneeseen. --
Noh, -- ajatteli hän, -- päivä kuluu minun saamatta mitään tietää. De
Guiche sääli minua liiaksi; hän on liittynyt yhteen Madamen kanssa, ja
ystävällisellä juonella he koettavat siirtää kysymyksen ratkaisua.
Miksei minulla täällä ole kunnon vihollista... esimerkiksi sitä de
Wardesin käärmettä! Hän purisi, se on totta; mutta minä en jäisi enää
epäselvyyteen... Epäröidä... epäillä... parempi kuolla.

Raoul seisoi Madamen edessä. Hurmaavampana kuin koskaan lepäili
Henriette nojatuolissaan, sirot jalat kirjaillulla samettipieluksella.
Hän leikki pienen, tuuheasilkkisen kissan kanssa, joka pureskeli hänen
sormiaan ja riippui hänen kaularöyhelönsä silkkipunoksissa.

Madame haaveili niin syvissä mietteissä, että havahtui unelmistaan
vasta kun Raoul toistamiseen huomautti:

"Teidän korkeutenne tahtoi puhutella minua?"

Madame pudisti päätänsä kuin unesta heräten.

"Hyvää päivää, herra de Bragelonne", virkkoi hän; "niin, minä lähetin
teitä kutsumaan. Olette siis palannut Englannista?"

"Teidän kuninkaallisen korkeutenne palvelijana."

"Kiitos! Jättäkää meidät, Montalais."

Montalais lähti.

"Voinette suoda minulle muutamia minuutteja, herra Bragelonne?"

"Koko elämäni kuuluu teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi
Raoul kunnioittavasti, aavistaen jotakin synkkää kaikkien näiden
kohteliaisuuksien takana; mutta tämä uhka ei ollut hänelle
vastenmielinen, koska hän oli varma, että se johtui jonkunlaisesta
sukulaisuudesta hänen omien ja Madamen tunteitten välillä. Kaikki hovin
älykkäät ihmiset tunsivatkin prinsessan omituisen luonteen oikullisen
tahdonlujuuden ja tavattoman vallanhalun. Madamea olivat kuninkaan
ihailun osoitukset sanomattomasti imarrelleet; Madame oli antanut
itsestään puheenaihetta ja herättänyt kuningattaressa sen kuolettavan
mustasukkaisuuden, joka jäytävänä matona tuhoo kaiken naisellisen
onnen; lääkitäkseen loukattua ylpeyttään Madame oli sitten avannut
sydämensä rakkaudelle. Meille on tunnettua, mitä Henriette oli tehnyt
kutsuakseen takaisin Ludvig XIV:n karkoittaman Raoulin.

Kuka selvittää tämän kiehittämättömän vyyhden rakkautta ja
turhamaisuutta, sanomatonta hellyyttä ja suunnatonta petollisuutta? Ei
kukaan, ei edes se häijy enkeli, joka virittää keimailunhalun naisten
sydämessä.

"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa hetkisen vaitiolon jälkeen,
"oletteko hyvillänne paluustanne?"

Bragelonne katsahti prinsessa Henrietteen, nähden hänet kalpeana siitä,
mitä hän kätki, mitä hän pidätti, mitä hänen sydämensä hehkui
ilmaisemaan.

"Hyvilläni?" virkkoi hän. "Missä suhteessa olisin hyvilläni tai
pahoillani, Madame?"

"Siinä kohden tietysti, mitä teidän ikäisenne ja muotoisenne mies
enimmin harrastaa."

-- Ripeästi hän käykin asiaan käsiksi! -- ajatteli Raoul vavahtaen. --
Mitä hän aikonee sydämelleni kuiskata?

Säikkyen hän halusi siirtää tuonnemmaksi toivomansa, mutta niin kauhean
hetken, jolloin saisi kaikki tietää. Hän vastasi: "Madame, olin
jättänyt tänne hellän ystävän täysin terveenä ja tapaan hänet
sairaana."

"Tarkoitatte herra de Guichea?" lausui prinsessa järkkymättömän
tyynenä. "Olen kuullut, että hän on teille hyvin rakas kumppani."

"Niin on, Madame."

"No, on totta, että hän haavoittui; mutta hänen vointinsa on jo
parempi. Oh, herra de Guichea ei tarvitse surkutella", huomautti Madame
nopeasti, mutta paransi sitten sanojaan. "Vai onko hänen tilansa
tukala? Onko hän valitellut? Vaivaako häntä joku meille tuntematon
huoli?"

"Puhun ainoastaan hänen vammastaan, Madame."

"No, ei sitten mitään, sillä herra de Guiche kuuluu reippaasti toipuvan
siitä seikkailustaan. Niin, herra de Bragelonne, olenpa varma, että
tekin mieluummin soisitte ruumiinne haavoittuneen!... Sellaisestahan
pian paranee."

Raoul säpsähti. -- Hän palaa siihen, -- ajatteli hän, ah!...

Mutta ääneen hän ei virkkanut mitään.

"Mitä arvelette?" kysäisi Henriette.

"En osaa sanoa mitään, Madame."

"Ette sano mitään! Ettekö siis ole samaa mieltä kanssani? Oletteko siis
tyytyväinen?"

Raoul astui lähemmäksi.

"Madame", pyysi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne tahtoo sanoa
minulle jotakin, mutta teidän luontainen jalomielisyytenne pakottaa
teitä käyttämään sääliväistä kieltä. Älköön teidän korkeutenne minua
enää säästäkö! Minä olen voimakas ja kuuntelen."

"Ah", vastasi Henriette, "mitä nyt ajattelettekaan?"

"Sitä, mitä teidän korkeutenne tahtoo minulle tehdä ymmärrettäväksi."

Ponnistuksistaan huolimatta Raoul vapisi nämä sanat lausuessaan.

"Se on kyllä julmaa", jupisi prinsessa; "mutta koska olen
aloittanut..."

"Niin, Madame, koska teidän korkeutenne on suvainnut aloittaa, niin
suvaitkaa sanoa kaikki..."

Henriette nousi äkkiä ja käveli muutaman askeleen huoneessa.

"Mitä herra de Guiche teille sanoi?" tiedusti hän.

"Ei mitään, Madame."

"Ei mitään! Eikö hän selittänyt teille mitään? Oi, kuinka hyvin hänet
siitä tunnen!"

"Hän kaiketi tahtoi minua säästää."

"Ja tuota ystävät nimittävät ystävyydeksi! Mutta herra d'Artagnan,
jonka luota tulette, toki kertoi jotakin?"

"Ei sen paremmin, Madame."

Henriette liikahti kärsimättömästi.

"Tiedättehän ainakin, mitä hovissa huhutaan?" virkkoi hän.

"En tiedä yhtään mitään, Madame."

"Ettekö ukonilma-seikkailuakaan?"

"En ollenkaan."

"Ettekä kohtausta metsässä?"

"En kohtausta metsässäkään!..."

"Ettekä pakoa Chaillotin luostarista?"

Raoul, joka taipui kuin sirpin kohtaama kukka, pakottausi
yli-inhimillisellä ponnistuksella hymyilemään, vastaten sanomattoman
säveästi:

"Minulla on kunnia vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne,
etten tiedä yhtään mitään. Olen Englannista saapuva unohdettu poloinen.
Täkäläisten ihmisten ja minun välillä meurusi niin paljon kuohuvia
aaltoja, että teidän korkeutenne mainitsemien asiain kaiku ei ole
ulottunut minun korviini."

Henrietteä liikutti tämä kalpeus, tämä säyseä uljuus. Hänen sydämensä
vallitsevana tunteena oli tällä hetkellä palava halu häivyttää
onnettoman rakastajan mielestä se olento, joka tälle tuotti niin suurta
kärsimystä.

"Herra de Bragelonne", lausui hän, "mitä ystävänne eivät ole tahtoneet,
sen tahdon minä tehdä teille, sillä minä kunnioitan teitä ja pidän
teistä. Saatte nyt minusta oikean ystävän. Te seisotte pää pystyssä
kuten kunnon miehen tulee, ja minä en tahdo, että teidän täytyisi
taivuttaa se pilkan edessä ja kenties jo viikon päästä halveksumisenkin
painamana."

"Oi", äännähti Raoul kalmankalpeana, "onko asia jo niin pitkällä?"

"Ellette tiedäkään", sanoi prinsessa, "näen teidän ainakin aavistavan.
Tehän olitte kihloissa neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, Madame."

"Senvuoksi olen velvollinen valmistamaan teitä siihen, että piakkoin
karkoitan neiti de la Vallièren seurueestani..."

"Karkoitatte la Vallièren!" huudahti Bragelonne.

"Varmasti. Luuletteko, että ikuisesti mukaudun kuninkaan kyyneliin ja
valitusvirsiin? Ei, taloni ei kauemmin saa tarjota turvaa mokomalle
elämälle. Mutta tehän horjutte..."

"En, Madame, anteeksi", ponnistausi Bragelonne väittämään, "hetkellinen
pahoinvointi vain. Teidän kuninkaallinen korkeutenne kunnioitti minua
mainitsemalla, että hänen majesteettinsa oli itkenyt, rukoillut."

"Kyllä, mutta turhaan."

Hän kertoi Raoulille Chaillotin retken ja kuninkaan epätoivoisen paluun
sieltä; hän kertoi oman taipumisensa armahtavaisuuteen, mutta mainitsi
myös, millä purevalla huomautuksella hän -- loukattu prinsessa,
nöyryytetty keimailijatar -- oli masentanut kuninkaallisen vihan.

Raoul painoi päänsä alas.

"Mitä nyt ajattelette?" kysyi Madame lopuksi.

"Kuningas rakastaa häntä!" vastasi nuori mies.

"Mutta te sanotte tuon siihen tapaan kuin tyttö ei rakastaisi häntä."

"Voi, minä muistelen vielä aikaa, jolloin hän rakasti minua, madame."

Henriette ihaili hetkisen tätä ylevää uskomattomuutta. Sitten hän
olkapäitään kohauttaen virkkoi:

"Te ette usko minua? Oi, miten _te_ häntä rakastatte, kun voitte
epäillä, tokko _hän_ rakastaa kuningasta!"

"Epäilen siihen asti, kunnes saan todistuksen. Anteeksi, minulla on
hänen sanansa, ja hän on jalosukuinen tyttö."

"Todistuksenko?... Olkoon menneeksi, tulkaa!"



192.

Kotitarkastus.


Raoulin edellä mennen prinsessa vei hänet pihan yli siihen
rakennukseen, missä la Vallière asui, ja nousten portaita, joita Raoul
juuri samana aamuna oli käyttänyt, hän pysähtyi sen huoneen oven eteen,
missä nuori mies oli saanut omituisen vastaanoton Montalaisilta.

Hetki oli hyvin valittu prinsessan suunnitteleman tuuman
toimeenpanemiseksi. Linna oli tyhjillään; kuningas, hovin herrat ja
naiset olivat lähteneet Saint-Germainiin. Vain Henriette, tietäen
Bragelonnen tulon ja ajatellen käyttää tätä hyväkseen, oli tekeytynyt
pahoinvoivaksi ja jäänyt kotiin. Madame oli siis varma, että he eivät
tapaisi ketään la Vallièren huoneessa tai Saint-Aignaninkaan asunnossa.
Vetäen kaksoisavaimen taskustaan hän astui hovineitonsa kamariin.

Bragelonne upotti katseensa tähän huoneeseen, tuntien sen, ja jo
ensimmäinen vaikutelma tuotti hänelle kärsimystä. Prinsessa katseli
häntä, ja hänen harjaantunut silmänsä huomasi, mitä nuoren miehen
sydämessä liikkui.

"Olette pyytänyt minulta todistuksia", virkkoi hän; "älkää siis
ihmetelkö, että niitä teille esitän. Ellette usko itsellänne olevan
rohkeutta niitä sietää, on nyt vielä aika peräytyäksemme."

"Kiitos, madame", vastasi Bragelonne; "mutta minä olen tullut tänne
varmistumaan. Olette luvannut saada minut vakuuttumaan. Tehkää niin."

"Tulkaa siis sisälle", sanoi Madame, "ja sulkekaa ovi jälkeenne."

Bragelonne totteli, ja kääntyen prinsessaan päin hän loi häneen kysyvän
silmäyksen.

"Tiedätte kai, missä olette?" lausui Henriette.

"Kaikesta päättäen, madame, uskon olevani neiti de la Vallièren
huoneessa."

"Oikein."

"Mutta pyydän huomauttaa teidän korkeudellenne, että tämä huone on
huone, eikä mikään todistus."

"Odottakaa."

Prinsessa astui makuusijan jalkopään taakse, käänsi irtoseinän kokoon
ja kumartui parkettilattiaa kohden.

"Tässä", näytti hän, "kumartukaa itse nostamaan tuo laskuluukku."

"Laskuluukku?" huudahti Raoul kummastuneena, sillä d'Artagnanin sanat
alkoivat palata hänen mieleensä, ja hän muisteli tämän maininneen
jotakin sellaista. Mutta turhaan hänen katseensa etsi rakoa, joka olisi
ilmaissut aukon, tai rengasta, jonka avulla olisi voinut nostaa jonkun
osan lattiaa.

"Ah, se on totta!" nauroi madame Henriette. "Minä unohdin neljännen
parkettikuution salaisen joustimen. Painakaa puussa olevan oksan
kohdalta, siinä opastus. Painakaa itse varakreivi, -- kas tähän."

Kalpeana kuin kuolema painoi Raoul peukalollaan mainittuun kohtaan;
heti tottelikin joustin, ja laskuovi kohosi itsellään.

"Hyvin nerokas laite", virkkoi prinsessa, "ja näkee arkkitehdin
tienneen, että pontimelle oli varattu hento käsi. Ja kansi nousee ihan
vaivatta!"

"Portaat!" huudahti Raoul.

"Niin, ja sirot ovatkin", sanoi prinsessa Henriette. "Katsokaa,
varakreivi, näissä portaissa on kaidepuu suojelemassa hentoja
henkilöitä putoamasta, kun uskaltautuvat niitä alas, Niinpä minäkin
rohkenen niille astua. No, seuratkaa minua, varakreivi, seuratkaa."

"Mutta ennen kuin seuraan teitä, madame, sanokaahan, minne nämä
askelmat vievät?"

"Ah niin, minä unohdin."

"Minä kuuntelen, madame", virkkoi Raoul henkeään pidätellen.

"Tietänette, että herra de Saint-Aignan asui melkein seinätysten
kuninkaan kanssa?"

"Kyllä, madame, sen tiedän. Niin oli laita ennen lähtöäni ja useankin
kerran oli minulla kunnia käydä häntä tapaamassa siellä."

"No, hän on saanut kuninkaalta luvan vaihtaa tuntemanne mukavan ja
kauniin huoneiston niihin kahteen vähäpätöiseen suojaan, joihin portaat
johtavat ja jotka ovat puolta pienemmät ja kymmenesti loitompana
kuninkaan huoneista, vaikka hovin herrasmiehet tavallisesti eivät
halveksi hänen majesteettinsa läheisyyttä."

"Hyvä on, madame", vastasi Raoul; "mutta suvaitkaa jatkaa, sillä vielä
en ymmärrä mitään."

"No, sattui niin", pitkitti prinsessa, "että tämä herra de
Saint-Aignanin asunto sijaitsee neitojeni ja erityisesti la Vallièren
asunnon alla."

"Mutta mitä tarkoitusta varten tämä laskuovi ja nämä portaat?"

"Kas, sitä en tiedä! Tahdotteko, että astumme herra de Saint-Aignanin
asumukseen? Kenties sieltä keksimme arvoitukseen selityksen."

Ja näyttäen esimerkkiä Madame astui edellä. Raoul seurasi häntä
huoaten. Jokainen nariseva askelma lähensi häntä sen huoneen
salaperäisyyksiin, joka vielä säilytti la Vallièren huokauksia ja hänen
sulojensa tuntua. Huohottavin henkäyksin vetäen sieraimiinsa
tuoksuttunutta ilmaa Bragelonne tunsi, että nuori tyttö oli siitä
kulkenut. Näiden huurujen -- näkymättömien, mutta varmojen todistusten
-- jälkeen tulivat kukkaset, joita tyttö rakasti, kirjat, jotka tämä
oli valinnut. Jos Raoulilla vielä olisi ollut pienintäkään epäilystä,
olisi hän sen menettänyt nähdessään tämän salaisen sopusoinnun Louisen
hienostuneen maun ja näiden jokapäiväisten esineiden välillä.
Huonekaluissa, verhojen valinnassa, vieläpä parketin heijastuksissa oli
la Vallière ilmielävänä varakreivin silmien edessä.

Mykkänä ja murtuneena ei hänellä enää ollut mitään tiedusteltavaa, hän
vain seurasi säälitöntä opastajatartaan kuten rikollinen pyöveliään.
Julmana niinkuin herkkäaistinen ja hermostunut nainen saattaa olla,
Madame ei säästänyt häneltä ainoatakaan yksityiskohtaa. Mutta täytyy
sanoa, että hänet vallanneesta apeudesta huolimatta ei mikään näistä
yksityiskohdista olisi jäänyt Raoulilta huomaamatta, vaikka hän olisi
ollut yksinkin.

Naisen onni, kun se onni tulee hänelle kilpailijalta, tuottaa
mustasukkaiselle kidutusta. Mutta Raoulin kaltaiselle mustasukkaiselle,
tälle ensi kertaa sappeutuvalle sydämelle Louisen onni tiesi
häpeällistä kuolemaa, ruumiin ja sielun surkastumista. Hän tajusi
kaikki: hellät kädenpuristukset, lempeä haastavat kasvot, jotka
lähestyivät toisiaan kuvastimen edessä ikäänkuin paremmin piirtääkseen
kuvan muistiinsa, kun näkivät toisensa kaksinaisesti. Hän aavisti
näkymättömän suutelon paksujen, alaslaskeutuvien, pidäkkeistään
irroitettujen uutimien takana. Niiden varjoon kätkettyjen leposohvien
kaunopuheisuus aiheutti hänen sielussaan kuumeista tuskaa.

Tämä ylellisyys, tämä hurmaantunut hienouden tavoittelu, tämä perin
tarkka huolenpito rakastetun olennon säästämisestä kaikelta
mielipahalta tai pyrkimys tuottaa hänelle mieluinen yllätys, -- kaikki
tämä kuninkaallisen mahdin moninkertaistuttama rakkauden voima koski
Raouliin kuolettavana iskuna. Oi, mikäli mustasukkaisuuden
kivisteleville tuskille on lievennystä olemassa, sitä voi tuottaa
tietoisuus voitokkaan kilpailijan alemmuudesta, kun sitä vastoin jonkun
jumalan kaikkivallalla varustettu kilpakosija, jolla on nuoruutta,
kauneutta, suloja, aiheuttaa hehkuvimman helvetin tuntoa, kielin
kertomatonta kidutusta! Näinä hetkinä tuntuu itse taivaan Herra
asettuneen hylättyä rakastajaa vastaan.

Vielä viimeinen murhe oli varattu Raoul-poloiselle. Prinsessa Henriette
kohotti silkkiverhoa, ja sen takaa tuli näkyviin la Vallièren
muotokuva. Ja vieläpä Louise siinä esiintyi nuorena, kauniina,
iloisena, elämää uhkuvana, koska kahdeksantoistavuotiaalla elämä ja
rakkaus ovat samaa.

"Louise", mutisi Bragelonne, "Louise! Se on siis totta? Oi, sinä et ole
minua koskaan rakastanut, sillä koskaan et ole minua katsellut noin."

Ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen povessaan.

Madame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että
hänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti
häntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä.

Raoul yllätti Henrietten katseen.

"Oi, anteeksi, anteeksi!" virkkoi hän. "Tiedän, että minun pitäisi
paremmin hillitä itseäni seistessäni teidän edessänne, Madame. Mutta
älköön Herra, maan ja taivaan Jumala, koskaan iskekö teitä niin kovin
kuin minua tällä hetkellä on lyöty! Sillä te olette nainen, ettekä
varmaankaan voisi kestää sellaista murhetta. Suokaa minulle anteeksi,
olen vain vähäpätöinen ritari, kun te kuulutte niiden onnellisten,
kaikkivoipain, valittujen heimoon..."

"Herra de Bragelonne", vastasi Henriette, "sellainen sydän kuin teidän
ansaitsee kuningattaren sydämen huomion ja huolenpidon. Olen ystävänne,
monsieur, enkä ole tahtonut, että petollisuus myrkyttäisi ja pilkka
tahraisi kaiken elämänne. Minä olen kaikkia niin sanottuja ystäviänne
rohkeampana (teen poikkeuksen herra de Guichen suhteen) toimittanut
teidät takaisin Lontoosta. Minä olen hankkinut teille tuskalliset,
mutta parantumisellenne välttämättömät todistukset, jos olette uljas
rakastaja ettekä mikään kyynelehtivä Amadis. Älkää kiittäkö minua,
pikemminkin säälikää, ja palvelkaa kuningasta yhtä hyvin kuin ennen."

Raoul hymyili katkerasti.

"Ah, se on totta", sanoi hän, "minä unohdin, että kuningas on herrani."

"On kysymyksessä vapautenne, henkenne!" Raoulin kirkas ja läpitunkeva
katse osoitti Henriettelle, että hänen viimeinen perustelunsa ei ollut
niitä, jotka vaikuttaisivat tähän nuoreen mieheen. "Olkaa varuillanne,
herra de Bragelonne", täydensi hän; "sillä ellette punnitsisi kaikkia
tekojanne, nostaisitte suuttumuksen raivon ruhtinaassa, joka helposti
kiivastuu järjen ääntä kuulemattomaksi. Syöksisitte murheeseen kaikki
ystävänne ja omaisenne. Taipukaa, alistukaa, parantukaa."

"Kiitos, Madame", sanoi Raoul. "Pidän teidän korkeutenne antamaa neuvoa
arvossa ja koetan sitä noudattaa. Mutta vielä sana, pyydän."

"Puhukaa."

"Olisiko varomatonta kysyä teiltä, miten olette saanut ilmi näiden
portaiden, laskuluukun, muotokuvan salaisuudet?"

"Aivan yksinkertaisella tavalla. Voidakseni valvoa taloani minulla on
omat avaimet seuranaisteni huoneisiin. Minusta tuntui omituiselta, että
la Vallière niin usein sulkeutui kammioonsa; samoin kummastutti minua
de Saint-Aignanin asunnon muutto, ja ihmettelin myöskin, että kuningas
niin säännöllisesti kävi joka päivä tapaamassa kreiviä, niin suuri
suosikki kuin tämä olikin. Sanalla sanoen minusta oli merkillistä, että
tätä kaikkea tapahtui teidän poissaollessanne ja että hovin tavat
olivat muuttuneet. En tahdo, että kuningas pitää minua pilanaan, en
tahdo olla hänen lemmenvehkeittensä väliverhona. Nyyhkyttelevän
la Vallièren jälkeen tulisi nauravan Montalaisin, laulavan
Tonnay-Charenten vuoro. Sellainen ei ole arvoni mukaista. Karkoitin
ystävyyteni aiheuttaman arkailun, keksin salaisuuden... Haavoitan
tunteitanne mutta vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, minulla oli
velvollisuus täytettävänä. Se on nyt tehty, olen varoittanut. On
puhkeamassa myrsky, -- etsikää suojaa."

"Kuitenkin teette jonkun johtopäätöksen, Madame", vastasi Bragelonne
lujasti; "sillä te ette edellytä, että sanaa hiiskumatta alistun
häpeään ja petokseen, jotka minua kohtaavat."

"Te menettelette siinä suhteessa miten hyväksi näette, herra Raoul.
Älkää vain ilmaisko lähdettä, mistä olette kuullut totuuden. Ainoastaan
tätä teiltä pyydän, ainoastaan tätä vaadin palkkana teille tekemästäni
palveluksesta."

"Älkää pelätkö, Madame", virkkoi Bragelonne katkerasti.

"Olen itse lahjonut lukkosepän, jonka apua rakastavaiset olivat
käyttäneet. Te olette varsin hyvin voinut tehdä samoin, eikö niin?"

"Niin, Madame. Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei anna minulle mitään
muuta ohjetta, ei aseta muuta ehtoa kuu että minä en ilmaise teitä?"

"En muuta."

"Pyydänkin siis saada viivähtää täällä vielä hetkisen."

"Yksiksennekö?"

"Oh, ei, Madame. Sillä ei ole väliä; voin toimittaa tehtäväni teidän
nähtenne. Pyydän teiltä minuutin aikaa kirjoittaakseni sanasen
jollekulle."

"Se on uhkarohkeata, herra de Bragelonne. Varokaa!"

"Kukaan ei voi tietää, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on
suvainnut opastaa minut tänne. Piirränkin kirjeeseen muuten nimeni."

"Olkaa hyvä, monsieur."

Raoul oli jo vetänyt esille muistikirjansa ja nopeasti kyhännyt
tyhjälle lehdelle seuraavat sanat:

    'Herra kreivi! Älkää ihmetelkö, että löydätte tämän
    nimikirjoituksellani varustetun paperin ennen kuin eräs
    ystäväni, jonka pian lähetän luoksenne, saa kunnian
    selittää teille käyntini tarkoituksen.

                                 _Raoul de Bragelonne_.'

Hän kääri paperiliuskan kokoon, pisti sen rakastavaisten huoneeseen
johtavan oven avaimenreikään, ja varmistauduttuaan, että paperi de
Saint-Aignanin palatessa ei voinut jäädä tältä näkemättä, saapui
prinsessan luo, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.

Ulkona käytävässä he erosivat. Raoul oli kiittävinään hänen
korkeuttaan, Henriette surkutteli tai oli kaikesta sydämestään
surkuttelevinaan onnetonta, jonka hän juuri oli tuominnut niin kauheaan
rangaistukseen.

"Oi", virkahti hän nähdessään tämän poistuvan kalpeana ja verestävin
silmin, "oi, jos olisin sen tiennyt, niin olisin salannut totuuden
tuolta poikapoloiselta!"



193.

Portoksen menettelytapa.


Tähän pitkään kertomukseen sijoittamiemme henkilöiden moninaisuudesta
johtuu, että kukin heistä pääsee esiintymään vain vuoronsa jälkeen,
sikäli kuin juoni ehdottomasti vaatii. Siksipä ei lukijoillamme ole
ollut tilaisuutta tavata Portos-ystäväämme sen jälkeen kun hän palasi
Fontainebleausta.

Kuninkaan osoittaman suosiollisuuden kunnia ei ollut ollenkaan
muuttanut arvoisan aatelismiehen tyyntä ja sydämellistä luonnetta. Hän
vain kulki pää pystymmässä kuin tavallista, ja jotakin suurenmoisen
ylvästä ilmeni hänen ryhdissään siitä asti kun hänelle oli suotu armo
aterioida kuninkaan pöydässä. Hänen majesteettinsa ruokasali oli
tehonnut Portokseen eräällä erityisellä tavalla. Bracieuxin ja
Pierrefondsin herra muisteli mielellään, että noilla merkillisillä
päivällisillä monilukuiset palvelijat ja joukko upseereja vieraiden
takana antoivat aterialle loistoa ja täyttivät juhlallisesti huoneen.
Portos päätti suoda herra Moustonille jonkunlaisen virka-aseman,
järjestää muunkin väkensä arvoasteittain ja hankkia saattueekseen oman
upseerikunnan, mikä ei ollut tavatonta suurille päälliköille, koskapa
edellisellä vuosisadalla sellaista komeutta kannattivat herrat de
Tréville de Schomberg ja de la Vieuville, puhumattakaan kardinaali de
Richelieusta, Condén prinssistä ja sotamarski de Bouillon-Turennesta.
Miksipä ei hän, kuninkaan ja Fouquetin ystävä, parooni, sotainsinööri
ynnä muuta, nauttisi kaikista suuren varallisuuden ja huomattavien
ansioitten tuottamista viehätyksistä?

Aramis, jonka tiedämme paljon seurustelleen herra Fouquetin kanssa,
jätti hänet usein yksikseen, ja d'Artagnankaan ei virkatoimiensa tähden
päässyt paljon seurustelemaan hänen kanssaan, Portos oli omasta
puolestaan jo hiukan kyllästynyt Trüchenin ja Planchetin rattoon, ja
niinpä hän yllätti itsensä haaveilemasta, tietämättä siihen varsinaista
syytä. Mutta jos joku olisi häneltä kysynyt: "puuttuuko sinulta mitään,
Portos?" olisi hän epäilemättä vastannut myöntävästi. Syödessään kerran
päivällistä asunnossaan, joissa tilaisuuksissa Portos koetti muistella
yksityiskohtia kuninkaan päivällisistä, -- puolittain iloisena hyvän
viinin vaikutuksesta, puolittain suruissaan kunnianhimoisten tuumiensa
painosta, -- oli Portos vaipumassa alkavaan ruokalepoon, kun hänen
kamaripalvelijansa tuli ilmoittamaan, että herra de Bragelonne halusi
häntä puhutella.

Portos astui viereiseen saliin, tavaten siellä nuoren ystävän siinä
mielentilassa, jossa tiedämme hänen olleen.

Raoul tuli kättelemään Portosta, joka ihmetellen hänen vakavuuttaan
tarjosi hänelle tuolin.

"Rakas herra du Vallon", virkkoi Raoul, "minun on pyydettävä teiltä
palvelusta."

"Se sattuu mainiosti, nuori ystäväni", vastasi Portos, "minulle on
lähetetty kahdeksantuhatta livreä tänä aamuna Pierrefondsista. Jos siis
olet rahan tarpeessa..."

"Ei, ei rahasta ole kysymys. Kiitos, oivallinen ystäväni."

"Sitä pahempi! Olen aina kuullut sanottavan, että se on harvinaisin
palvelus, mutta helpoin täyttää. Tuo lause on kiinnittänyt huomiotani;
toistelen mielelläni lauseita, jotka herättävät minussa mielenkiintoa."

"Sydämenne on yhtä hyvä kuin järkenne on terve."

"Olet kovin ystävällinen. Kai syöt päivällistä?"

"On, minun ei ole nälkä."

"Häh! Mikä inhoittava maa se Englanti onkaan!"

"Eipä sentään, mutta..."

"Näetkös, ellei siellä saisi oivallista kalaa ja mainiota lihaa, ei
oleskelua siellä voisi sietää."

"Niin... Minä tulin..."

"Minä kuuntelen. Salli minun vain virkistää itseäni. Pariisissa syödään
suolaista. Uh!"

Ja Portos käski tuoda pullon samppanjaa. Täytettyään sitten Raoulin
lasin ennen omaansa hän kulautti aimo siemauksen ja sanoi tyytyväisenä:

"Tarvitsin tämän kuunnellakseni sinua tarkkaavasti. Nyt olen kokonaan
käytettävänäsi. Mitä pyydät, rakas Raoul? Mitä haluat?"

"Lausukaa minulle mielipiteenne kiistakysymyksistä, hyvä ystäväni."

"Mielipiteeni?... Ka, selitäppä ajatustasi vähän tarkemmin", vastasi
Portos hieroen otsaansa.

"Tarkoitan: oletteko avulias, kun sattuu rettelöitä hyvien ystävienne
ja vieraiden henkilöiden kesken?"

"Oh, enhän minä koskaan paljoksu vaivojani sellaisissa palveluksissa."

"Hyvä! Mutta mitä silloin teette?"

"Ystävieni joutuessa kiistaan on minulla erityinen periaate."

"Millainen?"

"Että menetetty aika on korvaamaton ja että asian voi parhaiten
järjestää, kun vielä ollaan kuumentuneina selkkauksesta."

"Ah, niinkö! Se on teidän periaatteenne?"

"Ehdottomasti. Kiistan jälkeen toimitankin siis riitapuolet hetimiten
saapuville."

"Niinkö?"

"Käsität, että tällä tavoin täytyy asian välttämättömästi järjestyä
kuntoon, mutkistumatta."

"Luulisin", virkkoi Raoul kummastuneena, "että näin menetellen täytyisi
riidan päinvastoin..."

"Ei sinne päinkään. Ajattelehan, että minulla on elämässäni ollut noin
satakahdeksankymmentä tai satayhdeksänkymmentä säännöllistä
kaksintaistelua, lukuunottamatta satunnaisia miekkailueriä ja
yhteentörmäyksiä."

"Se on kaunis luku", sanoi Raoul vastoin tahtoaankin hymyillen.

"No, ei se mitään; minä olen niin suopea!... D'Artagnan laskee
kaksintaistelunsa sadoissa. Totta onkin, että hän on kova ja pureva,
sitä olen hänelle usein sanonut."

"Te siis", jatkoi Raoul, "tavallisesti sovittelette kiistat, joita
ystävänne uskovat huostaanne?"

"Ei ole ainoatakaan tapausta, missä en lopuksi olisi onnistunut saamaan
juttua sovitetuksi", sanoi Portos niin säyseästi ja luottavaisesti,
että se sai Raoulin hypähtämään.

"Mutta", virkkoi tämä, "onko sellainen sovittelu edes kunniallista?"

"Oh, siitä vastaan. Ja siksipä selitänkin sinulle toisen periaatteeni.
Niin pian kun ystäväni on uskonut asiansa minulle, menettelen
seuraavasti: lähden siinä tuokiossa tapaamaan hänen vastustajaansa,
varustaen itseni kohteliaisuudella ja kylmäverisyydellä, joita
sellaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti tarvitaan."

"Siksi kai", huomautti Raoul katkerasti, "te saattekin tuollaiset
kunniakysymykset järjestymään niin nopeasti ja varmasti?"

"Arvatenkin. Menen siis vastustajan luo ja sanon hänelle: 'Monsieur,
teidän täytyy käsittää, kuinka suuresti olette loukannut ystävääni.'"

Raoul rypisti kulmiaan.

"Toismaan, varsin useinkin", pitkitti Portos, "ystävääni ei ole
ollenkaan loukattu, vieläpä hän on itse ensimmäisenä solvaissut.
Arvostele siitä, haastelenko taitavasti." Ja Portos räjähti nauruun.

-- Totisesti, -- ajatteli Raoul tämän hilpeyden jyristeessä, --
totisesti minulla on huono onni. De Guiche jäähdyttelee minua,
d'Artagnan ilvehtii minulle, Portos on pehmeä kuin villa; kukaan ei
tahdo _ratkaista_ asiaa minun tavallani. Ja minä kun käännyin Portoksen
puoleen löytääkseni miekan, enkä mitään järkeilyä!... Minua vainoaa
kova onni!

Portos tyyntyi ja jatkoi:

"Olen siis heti ensi lauseella vahvistanut vastustajan olevan
väärässä."

"Miten kukin käsittää", virkkoi Raoul hajamielisesti.

"Eipä niinkään, se on varmaa. Olen saanut hänet asetetuksi kierolle
puolelle, ja juuri tästä lähtökohdasta käytän kaiken kohteliaisuuteni,
ajaakseni tuumani onnelliseen päätökseen. Lähestyn siis herttaisesti
hymyillen, ja tarttuen vastustajan käteen..."

"Oh!" äännähti Raoul kärsimättömästi.

"'Monsieur', sanon hänelle, 'nyt kun tiedätte loukanneenne, ei asian
korjautumista tarvitse epäilläkään. Ystäväni ja teidän välillänne tulee
tästedes kysymykseen vain sievin menettelytapa. Tehtävänäni on siis
antaa teille ystäväni miekan mitta.'"

"Häh?" havahtui Raoul.

"Maltahan!... 'Ystäväni miekan mitta. Minulla on hevonen portilla;
ystäväni odottaa kärsimättömästi siinä ja siinä paikassa teidän
mieluisaa saapumistanne. Vien teidät mukanani, matkalla noudamme
todistajanne, asia järjestyy sillä kuntoon...'"

"Ja", virkkoi Raoul kiukusta kalpeana, "te solmitte sovinnon
kohtauspaikalla?"

"Mitä hittoa?" ähmistyi Portos. "Sovinnon? Miksi sen tekisin?"

"Sanoittehan, että asia järjestyy sillä kuntoon..."

"Epäilemättä, koska ystäväni odottaa."

"No, vaikka hän odottaakin..."

"Hänhän odottaa norjistaakseen sääriänsä. Vastustaja sensijaan on vielä
aivan jäykkä ratsastuksesta. He käyvät heti asentoon, ja ystäväni
tappaa vastustajansa. Siinä se."

"Ah. tappaako!" huudahti Raoul.

"_Pardieu_!" vakuutti Portos. "Otanko minä koskaan ystävikseni
sellaisia, jotka antavat surmata itsensä? Minulla on satayksi ystävää,
ja niiden etupäässä ovat arvoisa isäsi, Aramis ja d'Artagnan, kaikki
virkeinä elossa tietääkseni!"

"Oi, rakas parooni", huudahti Raoul, ilonsa ylenpalttisuudessa lentäen
Portoksen kaulaan.

"Hyväksyt siis menettelytapani?" kysyi jättiläinen.

"Hyväksyn sen niin täydellisesti, että turvaudun siihen vielä tänään,
viivyttelemättä, heti paikalla. Te olette mies jota etsin."

"Hyvä, olen valmis. Sinä tahdot taistella?"

"Ehdottomasti."

"Varsin luonnollista... Kenen kanssa?"

"Herra de Saint-Aignanin."

"Tunnen hänet... herttainen poika, joka oli hyvin kohtelias minulle
sinä päivänä, kun minulla oli kunnia aterioida kuninkaan pöydässä.
Hänelle olisin kaikin mokomin vastavuoroon kohtelias, vaikka se ei
kuuluisi tapoihinikaan. Kas vain, hän on siis loukannut sinua?"

"Kuolettavasti."

"Hitto! Voin siis sanoa kuolettavasti?"

"Enemmänkin, jos tahdotte."

"Tämähän käy hyvin."

"Näin on kai asia sitten järjestyksessä?" sanoi Raoul hymyillen.

"Selvä on... Missä odotat häntä?"

"Ah, anteeksi, tämä on hiukan arkaluontoista. Herra de Saint-Aignan on
kuninkaan suuri suosikki."

"Niin olen kuullut sanottavan."

"Ja jos minä tapan hänet?"

"Varmasti tapat. Mutta oma asiasi on ryhtyä varokeinoihin sen johdosta.
Nykyään se tosin ei olekaan vaikeata; jos olisit elänyt meidän
aikanamme, olisi ollut toista."

"Rakas ystävä, ette käsittänyt tarkoitustani. Minä tahdoin sanoa, että
kun herra de Saint-Aignan on kuninkaan ystävä, on vaikeampi ryhtyä
toimeen, kuningas kun voisi ennakolta saada vihiä..."

"Eikä saa! Tunnethan menettelytapani! 'Monsieur, olette loukannut
ystävääni, ja...'"

"Niin, sen tiedän."

"Ja sitten: 'Monsieur, hevonen on portilla.' Minä tuon hänet siis
mukanani ennen kuin hän ehtii ketään puhutella."

"Jos hän antaa noin vain tuoda itseään?"

"_Pardieu_, senpä haluaisin nähdä! Hän olisi ensimmäinen. Kyllähän
nykyajan nuoret miehet tosin... mutta, pyh, minä tuon hänet väkisin,
ellei muu auta!"

Ja sanojensa tehostukseksi Portos nosti Raoulin tuolilta ilmaan.

"Hyvä on", sanoi nuori mies nauraen. "On enää jäljellä vain kysymyksen
esittäminen herra de Saint-Aignanille."

"Minkä kysymyksen?"

"Riitakysymyksen."

"No, mutta sehän mielestäni on jo selvillä."

"Ei, hyvä herra du Vallon, meidän -- nykyajan miesten, kuten sanotte --
tapoihin kuuluu selittää loukkaantumisen perusteet."

"Uuden järjestelmänne mukaan, niin. No, kerro siis juttusi..."

"Tuota..."

"Lempo, mokomaa jahkailua! Ennen vanhaan ei meidän koskaan tarvinnut
sommitella selityksiä. Tapeltiin, koska jouduttiin tappeluun. Minä
puolestani en tiedä parempaa syytä."

"Olette oikeassa, ystäväni."

"Mutta annahan siis kuulla ne perusteesi."

"Kävisi liian pitkäksi kertoa kaikkea. Mutta kun on kuitenkin
esitettävä jotakin nimenomaista..."

"Niin, niin, lempo soikoon, sen uudenaikaisen menetelmän mukaan."

"Koska, sanon, on vedottava erityisiin seikkoihin ja asia silti
toiselta puolen on laatuaan hankala ja vaatii ehdotonta
salassapysymistä..."

"Ohoh!"

"Niin huomauttakaakin ainoastaan -- hän kyllä ymmärtää -- hänen
loukanneen minua ensiksikin asuntoaan muuttamalla."

"Muuttamalla?... Hyvä", virkkoi Portos alkaen laskea sormillaan.
"Sitten?"

"Rakennuttamalla uuteen asuntoonsa laskuluukun."

"Käsitän", sanoi Portos; "laskuluukun. Saakeli, se on vakavaa! Sen
arvaa, että sinun on täytynyt siitä raivostua. Että se veitikka
laitattaakin laskuluukkuja sinulta kysymättä! Laskuluukkuja,
jumaliste!... Minulla ei ole sellaisia, ellen ota lukuun vankiluolaa
Bracieuxissa!"

"Voitte lisätä", jatkoi Raoul, "että olen saanut syvää loukkaantumisen
aihetta myöskin muotokuvasta, jonka herra de Saint-Aignan hyvin
tietää."

"Kah, vieläkö muotokuvakin?... Mitä, -- asunnon muutto, laskuluukku ja
muotokuva! Mutta, ystäväni", sanoi Portos, "yksikin noista valituksen
aiheista riittäisi nostamaan koko Ranskan ja Espanjan ritariston
kiistakannalle, ja se ei merkitse vähää."

"Olette siis mielestänne nyt kylliksi evästetty, hyvä ystävä?"

"Mainiosti. Otan nyt mukaani varahevosen. Valitse kohtauspaikkasi ja
odotellessasi harjoittele hyökkäysasentoja perinpohjin norjistuaksesi.
Siten pääset parhaimmillesi."

"Kiitos! Odotan Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Se sopii... Mistä herra de Saint-Aignanin voi tavata?"

"Kuninkaan palatsista."

Portos soitti isoa kelloa. Hänen palvelijansa saapui.

"Juhlapukuni", virkkoi hän tälle; "hevoseni ja talutusratsu."

Palvelija kumarsi ja poistui.

"Tietääkö isäsi tästä?" kysyi Portos.

"Ei, minä kirjoitan hänelle."

"Entä d'Artagnan?"

"Ei d'Artagnankaan. Hän on niin varovainen ja olisi estänyt minut."

"D'Artagnan on sentään hyvin neuvokas mies", sanoi Portos kummastellen
rehdissä vaatimattomuudessaan, että oli ajateltu häntä, vaikka
d'Artagnan oli olemassa.

"Rakas herra du Vallon", vastasi Raoul, "älkää kyselkö enempää, pyydän
hartaasti. Olen sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa. Odotan
vain toimintaa, ja odotan sitä ankarana ja ratkaisevana, jollaiseksi te
osaatte sen valmistaa. Siksi teidät valitsinkin."

"Kyllä otan tuottaakseni sinulle tyydytystä", takasi Portos.

"Ja muistakaa, rakas ystävä, että paitsi meitä älköön kukaan saako
tietää tästä ottelusta."

"Oh, sellaiset tapaukset huomataan aina", vastasi Portos, "kun metsästä
löytyy hengetön ruumis. Ah, ystäväni, lupaan kaikkea, paitsi ruumiin
salaamista. Raato viruu paikallaan ja nähdään, sitä ei käy auttaminen.
Periaatteeni mukaan en hautaa. Se haiskahtaa salamurhalta. Jotakinhan
pitää vaarantaa, kuten normandialainen sanoo."

"Rakas, rohkea ystäväni, työhön!"

"Luota minuun", vakuutti jättiläinen, tyhjentäen pullonsa sillävälin
kun lakeija levitti erään huonekalun päälle upean hoviasun pitseineen.

Raoul puolestaan poistui, tuumien itsekseen salaisen ilon vallassa:

-- Haa, uskoton kuningas, kavala kuningas! En voi sinua tavoittaa enkä
tahdokaan, koska kuninkaat ovat pyhiä persoonia; mutta rikostoverisi,
liehittelijäsi, edustajasi, se kunnoton joutuu sovittamaan rikoksesi!
Minä surmaan hänet, sijaisesi, ja senjälkeen ajattelemme Louisea!



194.

Muutto, laskuluukku ja muotokuva.


Hyvin mielissään tällaisesta virkistävästä tehtävästä Portos säästi
puoli tuntia ajasta, jonka hän tavallisesti käytti juhla-asuun
laittautuessaan.

Miehenä, joka oli tullut kosketuksiin suuren maailman kanssa, oli hän
aluksi lähettänyt lakeijan tiedustamaan, oliko herra de Saint-Aignan
kotona. Tällä oli vastattu, että kreivi de Saint-Aignan oli saanut
kunnian seurata kuningasta Saint-Germainiin, niinkuin koko hovikin,
mutta saapuisi kohdakkoin takaisin. Sen kuullessaan Portos kiirehti de
Saint-Aignanin asuntoon ja tuli perille juuri kun kreivi oli vedättänyt
saappaat jalastaan.

Huvimatka oli ollut ihana. Yhä rakastuneempana, yhä onnellisempana
kuningas osoittautui herttaiseksi kaikille; hän esiintyi jumalallisen
armollisena, kuten sen ajan runoilijat sanoivat. Muistamme, että herra
de Saint-Aignanissa oli runoilijan vikaa, ja hän oli mielestään
osoittanut sitä kyllin huomattavissa tilaisuuksissa, jotta häneltä ei
tätä nimitystä kiellettäisi. Väsymättömänä loppusointujen
sommittelijana hän oli kaiken matkaa siroitellut nelisäkeistöjä,
kuusisäkeistöjä ja madrigaleja ensiksi kuninkaalle ja sitten la
Vallièrelle. Ludviginkin runosuoni oli pulpahdellut; hän oli tekaissut
distikonin. La Vallière taasen oli rakastuneiden naisten tapaan
kyhännyt kaksi sonettia. Näemme siis, että Apollo oli tänään korjannut
hyvänlaisen saaliin.

Pariisiin palattuaan de Saint-Aignan -- ennakolta tietäen, että hänen
runojaan levitettäisiin -- ryhtyikin vielä hiukan hiomaan niiden
ulkoasua ja viimeistelemään sisältöä. Senvuoksi hän hellän isän tavoin,
joka on hankkeissa laskea lapsensa maailmalle, kyseli itseltään,
pitäisikö yleisö näitä hänen mielikuvituksensa luomuksia sattuvina,
virheettöminä ja viehättävinä. Keventääkseen siinä kohden sydäntänsä
herra de Saint-Aignan siis kertasi itsekseen madrigalia, jonka hän oli
muististaan esittänyt kuninkaalle ja luvannut kotiin palattuaan antaa
hänelle kirjoitettuna:

    Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina,
    mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen;
    miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen,
    kun ne ilkkuu, veitikat, niin varman voitokkaina?

Tämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de
Saint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen
siirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä
ensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen
yhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan
siis toisteli korvallistaan raapien:

    "Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina...

"Oh", mutisi hän, "tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se
hiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni.
Valitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä
sanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää."

Ja hän jatkoi:

    "Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen...

"Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin?
Minä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä
kaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä:

    "miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen...

"vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen... ja _ikeeseen_ on lyhyellä
tavullaan runojalan nousussa... _Ma foi_, abbé Boyer, joka on suuri
runoilija, on murhenäytelmässään _Oropaste eli Valheellinen Tonaxare_
käyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra
Corneille ei sitä arastele _Sophonisbe_-tragediassaan. Menköön siis
_ikeeseen_. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä
kohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti
de la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi
tainnut olla parempi sanoa:

    "Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen.

"_Tuomiosta!_ Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la
Vallièrelle... Ei!"

Hän yritti:

    "Mutta taivas tuntuu tämän kaiken säätäneen...

"Eipä hullumpaa, vaikka _tämän kaiken säätäneen_ onkin heikkoa. Mutta,
_ma foi_, eihän nelisäkeistössä voi olla pelkkiä sattuvia sanoja! _Kun
ne ilkkuu, veitikat_. Ilkkuu kelle? Mille? Hämärää... No, siitä
hämäryydestä ei ole haittaa; koska la Vallière ja kuningas ovat
minut ymmärtäneet, niin jokainen ymmärtää. Niin, mutta tämä on
surullisinta... tämä viimeinen säepuolisko: _niin varman voitokkaina!_
Väkinäinen määritelmä loppusoinnun vuoksi! Kääntää la Vallièren kainous
voitonvarmuudeksi! Se ei ole onnistunutta. Minä joudun kaikkien
virkaveljieni, kaikkien musteentuhrijain hammasteltavaksi. Minun
runojani nimitettäisiin suuren herran sepustuksiksi, ja jos kuningas
kuulee sanottavan, että olen kehno runoilija, saattaa hän sitä vielä
uskoakin."

Ja kuiskiessaan näitä ajatuksia sydämelleen tai purkaessaan sydäntänsä
ajatuksiin kreivi riisuutui täydellisemmin. Hän oli juuri vaihtanut
takkinsa ja liivinsä kotinuttuun, kun hänelle tultiin ilmoittamaan
parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin vierailu.

"Heh", virkkoi hän, "mikä nimikimppu se onkaan? En tunne sitä
ollenkaan."

"Hän on herrasmies", vastasi lakeija, "jolla on ollut kunnia syödä
päivällistä herra kreivin kanssa kuninkaan pöydässä hänen
majesteettinsa oleskellessa Fontainebleaussa."

"Kuninkaan luona Fontainebleaussa?" huudahti de Saint-Aignan. "Hei,
nopeasti, nopeasti kutsu se herrasmies sisälle."

Palvelija kiiruhti tottelemaan. Portos saapui.

Herra de Saint-Aignanilla oli hovimiehen muisti; ensi silmäyksellä hän
siis tunsi maalais-aatelisherran, jolla oli niin kummallinen maine ja
jota kuningas oli niin armollisesti kohdellut Fontainebleaussa,
vaikkakin jotkut läsnäolleet upseerit olivat hiukan hymyilleet. Hän
lähestyi siis Portosta kaikin hyväntahtoisuuden ilmein, mikä
Portoksesta näyttikin aivan luonnolliselta, hän kun vastustajan edessä
kohotti korkealle mitä täydellisimmän kohteliaisuuden lippua.

De Saint-Aignan antoi lakeijan, joka oli osoittanut Portoksen sisälle,
asettaa tulijalle tuolin. Viimemainittu, joka ei nähnyt mitään
liioiteltua näissä muodollisuuksissa, istahti ja yskäisi. Molemmat
herrasmiehet vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, jonka jälkeen
kreivi isäntänä aloitti.

"Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?"

"Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi",
vastasi Portos, "mutta anteeksi..."

"Mikä on, monsieur?" kysyi de Saint-Aignan.

"Huomaan rikkovani tuolin."

"Ette suinkaan, monsieur", sanoi de Saint-Aignan, "ette suinkaan."

"Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin,
että jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan
sopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne
esitettävänä."

Portos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. De
Saint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle.

"Nykyaikaiset huonekalut", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, "ovat
tulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin
heittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan
särkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa."

De Saint-Aignan nauroi sydämellisesti tälle leikkipuheelle.

"Mutta", jatkoi Portos asettuen leposohvalle, joka naukuenkin kesti,
"valitettavasti ei ole tästä kysymys."

"Mitä, valitettavasti? Olisitteko te onnettoman sanoman tuoja, herra
parooni?"

"Onnettoman sanoman, aatelismiehellekö? Oh, ei, herra kreivi", vastasi
Portos ylevästi. "Minä tulen vain ilmoittamaan, että olette hyvin
julmasti loukannut erästä ystävääni."

"Minäkö, monsieur!" huudahti de Saint-Aignan. "Minäkö olisin loukannut
jotakuta ystäväänne? Ja ketä, jos saan kysyä?"

"Herra Raoul de Bragelonnea."

"Minäkö loukannut de Bragelonnea?" ihmetteli de Saint-Aignan. "Ah,
monsieur, mutta sehän on aivan mahdotonta! Sillä herra de Bragelonne,
jota en oikeastaan juuri tunnekaan, on Englannissa. En ole edes nähnyt
häntä hyvin pitkään aikaan, saati siis loukannut."

"Herra de Bragelonne on Pariisissa, monsieur", vastasi Portos
järkkymättömänä; "ja mitä loukkaamiseen tulee, vakuutan sen olevan
totta, koska hän on itse minulle niin sanonut. Niin, herra kreivi, te
olette julmasti, kuolettavasti loukannut häntä, toistan sen."

"Mutta mahdotonta, herra parooni, vannon, mahdotonta!"

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, "ette voi olla tietämätön tästä seikasta,
koska herra de Bragelonne sanoi ilmoittaneensa teille siitä kirjeellä."

"En ole saanut mitään kirjettä, monsieur, vakuutan sen
kunniasanallani."

"Sepä omituista!" vastasi Portos. "Ja mitä Raoul sanoo..."

"Tahdon todistaa teille, etten ole mitään saanut", virkkoi de
Saint-Aignan.

Hän soitti kelloa.

"Basque", kysyi hän lakeijaltaan, "montako kirjettä on tänne
poissaollessani tullut?"

"Kolme, herra kreivi."

"Ja ne ovat?..."

"Herra de Fiesquen kirjelappu, rouva de la Fertén lähettämä ja herra de
las Fuentesin kirje."

"Siinäkö kaikki?"

"Kaikki, herra kreivi."

"Sano totuus, tämän herran edessä, totuus, kuuletko? Minä vastaan
sinusta."

"Monsieur, olihan vielä lappunen neiti..."

"Neiti...? Joutuin, anna kuulua."

"Neiti de la Val..."

"Riittää", keskeytti Portos hienotuntoisesti. "Hyvä on, minä uskon
teitä, herra kreivi."

De Saint-Aignan lähetti palvelijansa pois, mennen itse sulkemaan ovea.
Mutta kun hän palatessaan sattumalta katsahti eteensä, näki hän
viereisen huoneen ovessa avaimenreiässä riippumassa sen merkillisen
paperin, jonka Bragelonne lähtiessään oli siihen pistänyt.

"Mikä tuo on?" hän oudoksui.

Portos, joka istui selin tähän huoneeseen, kääntyi.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Kirjelappu avaimenreiässä!" kummasteli de Saint-Aignan.

"Se saattaakin olla meidän, herra kreivi", virkkoi Portos.
"Katsokaapa."

De Saint-Aignan otti paperin.

"Kirjelappu herra Bragelonnelta!" hän huudahti.

"Kah, olin oikeassa. Hoo, kun minä sanoa jotakin..."

"Sen on herra de Bragelonne itse tuonut tänne", jupisi kreivi kalveten.
"Mutta tuo on kelvotonta! Miten hän on tänne tunkeutunut?"

De Saint-Aignan soitti vielä. Basque saapui jälleen.

"Kuka on käynyt täällä sillaikaa kun olin huviajelulla kuninkaan
kanssa?"'

"Ei kukaan, monsieur."

"Mahdotonta! Jonkun täällä on täytynyt käydä?"

"Mutta, monsieur, kukaan ei ole voinut päästä sisään, koska minulla oli
avaimet taskussani."

"Kuitenkin oli tämä kirjelappu pistetty avaimenreikään. Joku on sen
siihen pannut; ei kai se itsestään ole tullut?"

Basque levitti käsivartensa ehdottoman tietämättömyyden merkiksi.

"Luultavasti on herra de Bragelonne sen siihen pistänyt", arveli
Portos.

"Sitten hän olisi käynyt täällä?"

"Epäilemättä, monsieur."

"No, mutta minullahan oli avain taskussani", toisti Basque
itsepintaisesti.

De Saint-Aignan rypisti paperin sen luettuaan.

"Tässä piilee jotakin", jupisi hän ajatuksiinsa vaipuneena.

Portos jätti hänet hetkiseksi miettimään. Sitten hän palasi
tehtäväänsä.

"Suvaitsetteko, että jälleen käymme asiaan?" kysyi hän kääntyen de
Saint-Aignaniin, kun lakeija oli poistunut.

"Luulen sen ymmärtävänikin tästä näin omituisella tavalla ilmestyneestä
kirjeestä. Herra de Bragelonne ilmoittaa minulle ystävän tulosta..."

"Minä olen hänen ystävänsä; hän siis ilmoittaa teille minut."

"Esittääkseen minulle haasteen?"

"Juuri niin."

"Ja hän valittaa loukanneeni häntä?"

"Julmasti, kuolettavasti!"

"Millä tavalla, jos suvaitsette? Sillä hänen menettelynsä on liian
salaperäistä; minun pitää nähdä siinä edes jotakin järkeä."

"Monsieur", vastasi Portos, "ystäväni täytyy olla oikeassa, ja jos
hänen menettelynsä kenties onkin salaperäistä, syyttäkää siitä vain
itseänne."

Portos lausui nämä viimeiset sanat niin varmalla luottamuksella, että
henkilön, joka ei paljon tuntenut hänen tapojansa, täytyi uskoa niihin
sisältyvän äärettömän paljon merkitystä.

"Salaperäistä, olkoon! Tarkastakaamme tuota salaperäisyyttä", kehoitti
de Saint-Aignan.

Mutta Portos kumarsi.

"Tietenkin pidätte sopivana, etten puutu yksityiskohtiin, monsieur",
virkkoi hän, "ja oivallisista syistä."

"Sen saattaa ymmärtää. Niin, monsieur, hipaiskaamme siis vain. No,
monsieur, minä kuuntelen."

"Ensiksikin, monsieur", sanoi Portos, "olette muuttanut asuntoa?"

"Se on totta, minä olen muuttanut", vahvisti de Saint-Aignan.

"Te myönnätte sen?" tutkaisi Portos ilmeisesti tyytyväisenä.

"Enkö sitä myöntäisi? No kyllä, myönnänhän minä. Miksi sitten en sitä
myöntäisi?"

"Olette myöntänyt. Hyvä!" merkitsi Portos kohottaen yhden sormen.

"No, mutta, monsieur...! Miten on asunnonmuuttoni voinut vahingoittaa
herra de Bragelonnea? Vastatkaa, selittäkäähän. Sillä minä en käsitä
yhtään mitään kaikesta tuosta puheestanne."

Portos pidätti hänet.

"Monsieur", lausui hän vakaana, "tämä tekonen on ensimmäinen niistä,
jotka herra de Bragelonne esitti teitä vastaan. Koska hän sen esittää,
on hän tuntenut itsensä loukatuksi."

De Saint-Aignan polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.

"Tuo näyttää minusta pelkältä riidan rakentamiselta", virkkoi hän.

"Ei voisi tulla kysymykseen kehno riita niin uljaan miehen kanssa kuin
Bragelonnen varakreivi on", tokaisi Portos. "Mutta teillä ei ole siis
mitään lisättävää tähän muuttoasiaan, vai kuinka?"

"Ei. Sitten?"

"Ah, sitten! Mutta ottakaa huomioon, monsieur, että tämä on jo ruma
seikka, johon te ette vastaa tai pikemminkin vastaatte huonosti. Mitä,
monsieur, te muutatte asuntoa, se loukkaa herra de Bragelonnea, ja te
ette sano mitään puolustukseksenne? Hyvä on!"

"Mitä!" huudahti de Saint-Aignan, jota toisen jäykkä vakaisuus ärsytti.
"Mitä, tarvitseeko minun kysyä herra de Bragelonnelta, saanko muuttaa
vai enkö? Älkää toki, monsieur!"

"Välttämätöntä, monsieur, välttämätöntä. Kuitenkin myöntänette, että
tämä ei ole mitään toiseen syytöskohtaan verrattuna."

Portos otti ankaran muodon.

"Laskuluukku, herra kreivi, laskuluukku!"

De Saint-Aignan kävi tavattoman kalpeaksi. Hän työnsi tuoliaan niin
äkkiä taaksepäin, että Portos kaikessa yksinkertaisuudessaankin huomasi
iskun osuneen paikalle.

"Laskuluukku", jupisi de Saint-Aignan.

"Niin, monsieur, selittäkää se, jos voitte", tuumi Portos päätänsä
pudistaen.

De Saint-Aignan painoi otsansa alas.

"Oi, minut on petetty", mutisi hän; "tiedetään kaikki!"

"Kyllä vain tiedetäänkin", vakuutti Portos, joka ei tiennyt mitään.

"Näette minut siitä hämmentyneenä", jatkoi de Saint-Aignan, "niin
hämmentyneenä, että olen aivan suunniltani!"

"Paha omatunto, monsieur. Oh, asianne ei ole hyvä!"

"Monsieur!"

"Ja kun yleisö saa tietää ja asettuu tuomitsemaan..."

"Oi, monsieur", huudahti kreivi kiihkeästi, "sellaista salaisuutta ei
sovi rippi-isänkään kuulla!"

"No, koetamme katsoa", lupasi Portos, "mitä voimme tehdä sen
estämiseksi leviämästä."

"Mutta, monsieur", jatkoi de Saint-Aignan, "onko herra de Bragelonne
tunkeutuessaan tämän salaisuuden perille oikein selvittänyt itselleen,
mihin vaaraan hän antautuu ja saattaa muut?"

"Herra de Bragelonne ei joudu mihinkään vaaraan, eikä pelkää mitään, ja
sen saatte te Jumalan avulla pian kokea."

-- Mies on ihan villitty, -- ajatteli de Saint-Aignan. -- Mitä hän
minusta tahtookaan? -- "Kuulkaahan, monsieur", lisäsi hän sitten
ääneen, "eikö ole parasta painaa koko asia unohduksiin?"

"On vielä otettava lukuun muotokuva!" jyräytti Portos ukkosena, joka
sai kreivin veren hyytymään.

Koska muotokuva oli la Vallièren ja asiassa ei enää ollut mitään muuta
selityksen mahdollisuutta, tunsi herra de Saint-Aignan silmiensä
kokonaan avautuvan.

"Ah", huudahti hän, "ah, monsieur, nyt muistan herra de Bragelonnen
olleen kihloissa hänen kanssaan!"

Portos omaksui tärkeän muodon. Se oli tietämättömyyden
majesteettisuutta.

"Ei ollenkaan kuulu minuun eikä teihinkään", sanoi hän, "onko ystäväni
tarkoittamanne henkilön kanssa kihloissa vai eikö. Ja tuon varomattoman
sanan lausuminenkin kummastuttaa minua. Se saattaa vahingoittaa
asiaanne, monsieur."

"Te olette, monsieur, nero, hienotuntoisuus ja rehtiys ruumistuneina
samassa henkilössä. Käsitän nyt kaikki, mistä on kysymys."

"Sepä hyvä!" arveli Portos.

"Ja", jatkoi de Saint-Aignan, "te olette ilmoittanut minulle asian mitä
älykkäimmin ja peräti valituin sanoin. Kiitos, monsieur, kiitos!"

Portos röyhistäysi.

"Mutta kun nyt tiedän kaikki, sallikaa minun selittää..."

Portos ravisti päätänsä, tahtomatta kuunnella; mutta de Saint-Aignan
pitkitti pikaisesti:

"Olen epätoivoissani, näettekös, tämän johdosta. Mutta mitä olisitte te
tehnyt minun asemassani? Niin, meidän kesken sanottuna, mitä olisitte
tehnyt?"

Portos kohotti päänsä.

"Ei ole ollenkaan kysymys siitä, mitä minä olisin tehnyt, nuori mies.
Te tunnette nuo kolme valituskohtaa, vai kuinka?"

"Mitä ensimmäiseen, asunnonmuuttoon, tulee, monsieur -- ja tässä minä
vetoan älykkääseen ja kunnioitettuun mieheen, -- pitikö minun,
saatoinko minä olla tottelematta korkean tahdon viittausta?"

Portos oli virkkamaisillaan jotakin, mutta de Saint-Aignan ennätti
edelle.

"Ah, suoruuteni tehoaa teihin", sanoi hän tulkiten eleen omalla
tavallaan. "Te tunnette minun olevan oikeassa."

Portos ei vastannut mitään.

"Käyn puhumaan tuosta onnettomasta laskuluukusta", jatkoi de
Saint-Aignan, nojaten kättään Portoksen käsivarteen. "Siitä pahan
syystä ja välineestä, siitä laskuovesta, joka rakennettiin tietämäänne
tarkoitusta varten. No niin, toden totta, luuletteko, että minä
vapaasta tahdostani olisin sellaiseen paikkaan puhkaisuttanut aukon,
joka... Ei, sitä ette usko, ja tässäkin te aavistatte, arvaatte,
ymmärrätte tahdon, joka on omani yläpuolella. Te käsitätte
viettelyksen, puhumattakaan rakkaudesta, tuosta vastustamattomasta
huumauksesta... Hyvä Jumala!... onneksi olen tekemisissä miehen kanssa,
jolla on sydäntä ja tunteellisuutta. Mikä onnettomuus ja häväistys
ilman sitä kohtaisikaan tuota lapsiparkaa... ja häntä... jota en tahdo
nimittää!"

Turtuneena ja hämmennyksissään de Saint-Aignanin kaunopuheisuudesta ja
vilkkaista eleistä Portos istui suorana ja liikkumattomana tuolillaan
ja pinnisteli ottaakseen vastaan tämän sanatulvan, josta hän ei
ymmärtänyt tuon taivaallista. Hänen onnistuikin edes ulkonaisesti
pysytellä mukana. Vauhtiin päässyt hoviherra antoi äänelleen uuden
vivahduksen ja pitkitti yhä kiihtyvin elein:

"Mitä muotokuvaan tulee -- sillä ymmärrän sen olevan pääasiallisena
valituksen aiheena, -- niin olenko siinäkään syypää? Kuka halusi saada
hänen muotokuvansa? Minäkö? Kuka hänet tahtoo omistaa? Minäkö?... Kuka
kuvan maalasi? En kai minä? Ei, tuhat kertaa ei! Tiedän hyvin, että
herra de Bragelonnen täytyy olla tuskastuksen vallassa, tiedän kuinka
julmia tuollaiset onnettomuudet ovat. Kas, minäkin kärsin siitä. Mutta
vastustus ei ole mahdollista. Taistelisiko hän? Sitä naurettaisiin.
Itsepintaisuudella hän vain syöksisi itsensä turmioon. Te vastannette
minulle, että epätoivo on hulluutta; mutta te itse olette järkevä ja
olette minut ymmärtänyt. Näen teidän vakavasta, miettiväisestä, jopa
hämmästyneestäkin muodostanne, että tilanteen erikoisuus on teihin
vaikuttanut. Palatkaa siis herra de Bragelonnen luo, kiittäkää häntä,
kuten minä itse häntä kiitän, siitä että on valinnut välittäjäkseen
niin ansiokkaan miehen kuin teidät. Uskokaa, että minä puolestani jään
ikuiseen kiitollisuuden velkaan sille, joka niin taitavasti, niin
nerokkaasti on sovittanut riitamme. Ja koska tämä salaisuus, paha
kyllä, on joutunut neljän tietoon kolmen asemesta, -- tämä salaisuus,
joka voi perustaa kunnianhimoisimmankin henkilön onnen, -- iloitsen
toki saadessani jakaa sen juuri teidän kanssanne, monsieur, iloitsen
sydämeni pohjasta. Tästä hetkestä lähtien käyttäkää siis minua, minä
jättäydyn kokonaan palvelukseenne. Mitä on minun tehtävä puolestanne?
Mitä on minun pyydettävä, jopa vaadittavakin? Puhukaa, monsieur,
puhukaa."

Ja senaikaisten hovimiesten tutunomaisen ystävälliseen tapaan
Saint-Aignan hypähti Portoksen kaulaan ja sulki hänet hellästi
syliinsä. Portos antoi tämän tapahtua, pysyen tavattoman tyynenä.

"Puhukaa", toisti de Saint-Aignan; "mitä pyydätte?"

"Monsieur", virkkoi Portos, "minulla on hevonen tuolla alhaalla. Suokaa
minulle ilo nähdä teidän nousevan sen selkään. Se on oivallinen ratsu
eikä tee teille mitään kepposia."

"Nousta ratsaille! Mitä varten?" kysyi de Saint-Aignan uteliaana.

"No, ratsastaaksenne kanssani sinne, missä herra de Bragelonne meitä
odottaa."

"Ah, hän arvatenkin haluaisi puhua kanssani, tahtoisi kuulla
yksityiskohtia. Voi, se on hyvin arkaluontoista! Mutta tällä hetkellä
en voi; kuningas odottaa minua."

"Kuningas odottakoon", sanoi Portos.

"Mutta missä sitten herra de Bragelonne nyt on?"

"Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Äh, laskemmeko leikkiä?"

"Emme kai, en minä ainakaan."

Ja Portos jäykisti kasvonpiirteensä mitä ankarimman näköisiksi.

"Mutta Minimeshän on kaksintaistelijain kohtauspaikka? Mitä tekemistä
minulla siellä olisi?"

Portos veti verkalleen säilänsä.

"Tässä on ystäväni miekan mitta", virkkoi hän.

"_Corbleu!_ Mies on hullu!" huudahti de Saint-Aignan.

Portoksen korvat karahtivat punaisiksi.

"Monsieur", lausui hän, "ellei minulla olisi kunnia olla teidän
kodissanne ja valvoa herra de Bragelonnen etuja, heittäisin teidät
ikkunasta ulos. Mutta jääköön se nyt toistaiseksi, ettekä te
odotuksesta häviä mitään. Tuletteko Minimesin kentälle, monsieur?"

"Heh!..."

"Tuletteko vapaaehtoisesti?"

"Mutta..."

"Minä kannan teidät, ellette lähde hyvällä! Olkaa varuillanne!"

"Basque!" huusi herra de Saint-Aignan.

Palvelija astui sisään.

"Kuningas kutsuu herra kreiviä", ilmoitti hän.

"Se on eri asia", sanoi Portos; "kuninkaan palvelus ennen kaikkea.
Odotamme siellä iltaan asti, monsieur."

Ja tervehtien de Saint-Aignania tavanomaisen kohteliaasti Portos lähti
mielissään, kun oli taaskin sovitellut riita-asian.

De Saint-Aignan katseli hänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sieppasi
uudestaan nuttunsa ja liivinsä, riensi pukuaan järjestellen kuninkaan
luo ja jupisi mennessään:

"Minimesiin!... Minimesiin!... Saapa nähdä, mitä kuningas tähän
taisteluhaasteeseen vastaa. Se kohdistuu tosiaankin häneen, _pardieu_!"



195.

Kilpailijat politiikassa.


Apollolle hedelmällisen huviretken jälkeen, jolloin kukin maksoi
veronsa runottarille, kuten näiden palvelijat siihen aikaan sanoivat,
kuningas tapasi herra Fouquetin häntä odottelemassa.

Ludvigin perässä tuli herra Colbert, joka oli tavoittanut hänet eräässä
käytävässä ikäänkuin olisi häntä väijynyt ja seurasi häntä kateellisena
ja valvovana varjona. Synkkäpiirteinen, jyhkeä pää ja räikeän komea
puku sai Colbertin jossakin määrin muistuttamaan ruumispaarien perässä
astuvaa flaamilaista läänitysherraa.

Vihollisensa nähdessään pysyi herra Fouquet tyynenä, koettaen koko
seuraavan kohtauksen aikana noudattaa ylemmän vaikeata käytöstä sydämen
pursuessa halveksumista, jota kuitenkaan ei tahdo edes ilmaista
pelosta, että silläkin osoittaisi liian suurta kunniaa vastustajalleen.
Colbert ei peitellyt solvaisevaa iloaan. Hänestä herra Fouquet oli
pelannut huonosti ja auttamattomasti hävinnyt, vaikka koitos ei vielä
ollutkaan loppunut. Colbert oli noussut siitä valtiomiesten koulusta,
joka ihailee vain taitavuutta, pitää arvossa vain menestystä.

Lisäksi Colbert ei ollut ainoastaan kateellinen. Hän todella harrasti
kaikesta sydämestään kuninkaan etua, koska hän sisimmässään oli
numeroasioissa mitä rehellisin mies. Täten Colbert saattoi itsekseen
vedota vihaaville hyvin tervetulleeseen verukkeeseen, että hänellä
vihatessaan herra Fouquetia ja syöstessään tämän perikatoon oli
valtakunnan hyvä ja kuninkaan arvo silmämääränään.

Mikään näistä seikoista ei jäänyt Fouquetilta huomaamatta. Vihollisensa
isojen sieraimien läpi ja silmäluomien alituisesta liikkeestä
huolimatta hän katseellaan tunki Colbertin sydämen syvimpään. Hän näki
siis kaikki, mitä tuossa sydämessä liikkui: vihan ja voitonriemun.
Mutta kun hän kaikki nähdessään itse tahtoi pysyä läpitunkemattomana,
kirkasti hän kasvonsa, sai huulilleen sen herttaisen myötätuntoisen
hymyilyn, johon vain hän kykeni, ja virkkoi antaen tervehdykselleen
samalla kertaa mitä ylevimmän ja luontevimman kimmoisuuden:

"Sire, näen teidän majesteettinne hilpeästä muodosta, että ajelu on
tehnyt teille hyvää."

"Se oli tosiaankin ihanaa, herra yli-intendentti, ihanaa! Olisi
totisesti pitänyt teidänkin tulla retkellemme mukaan, kun olin teitä
kutsunutkin."

"Olin työssä, sire", vastasi yli-intendentti.

Fouquetin ei edes tarvinnut kääntää päätänsä; hän ei vilkaissut herra
Colbertiin.

"Ah, maaseutu, herra Fouquet!" huudahti kuningas. "Hyvä Jumala, kuinka
mielelläni soisin aina voivani elää maalla, vapaassa ilmapiirissä,
puiden alla!"

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne vielä ole väsynyt
valtaistuimeen?" sanoi Fouquet.

"En, mutta vihantien metsikköjen valtaistuimet ovat hyvin pehmeät."

"Tällä puheella teidän majesteettinne elvyttää parhaat toivomukseni.
Minulla oli juuri esitettävänä teille pyyntö."

"Kenen puolesta, herra yli-intendentti?"

"Vauxin sinipiioilta, sire."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XIV.

"Kuningas on suvainnut antaa minulle lupauksen", jatkoi Fouquet.

"Niin, minä muistan."

"Vauxin juhlat, ne komeat juhlat, eikö niin, sire?" tokaisi Colbert,
yrittäen päästä mukavasti osalliseksi keskusteluun.

Syvässä halveksumisessaan Fouquet ei ottanut noita sanoja huomioonsa.
Hän ei tuntunut olevan tietoinen Colbertin läsnäolostakaan.

"Teidän majesteettinne tietää", pitkitti hän, "että haluaisin
tiluksillani Vauxissa vastaanottaa rakastettavimman ruhtinaan,
mahtavimman kuninkaan."

"Olen luvannut, monsieur", sanoi Ludvig XIV hymyillen, "ja kuningas ei
syö sanaansa."

"Ja minä, sire, ilmoitin juuri teidän majesteetillenne, että olen
täydellisesti teidän käskettävänänne."

"Lupaatteko minulle paljon ihmeitä, herra yli-intendentti?"

Ja Ludvig XIV katsahti Colbertiin.

"Ihmeitäkö? Oh, ei, sire, sellaisia en mene takaamaan; toivon voivani
hankkia hiukan huvia, kenties hiukan unohdustakin kuninkaalleni."

"Ei, ei, herra Fouquet", vastasi kuningas. "Minä pidän kiinni ihmeistä.
Oh, tehän olette loihtija, tunnemme kykynne, tiedämme teidän löytävän
kultaa, vaikka sitä ei olisi maailmassakaan. Ihmiset sanovat teidän
tekevän sitä."

Fouquet tunsi iskun lähteneen kaksinkertaisesta viinestä, hän tunsi
kuninkaan samalla kertaa sinkauttaneen nuo sekä omasta että Colbertin
jousesta. Hän naurahti.

"Hoo", sanoi hän, "ihmiset tietävät hyvin, mistä kaivoksesta sen kullan
ammennan. Tietävät ehkä liiankin hyvin. Muuten", hän lisäsi ylpeästi,
"voin vakuuttaa teidän majesteetillenne, että Vauxin juhlien
kustannuksiin tarkoitettu kulta ei saa verta eikä kyyneliä vuotamaan.
Hikeä ehkä, mutta se palkitaan."

Ludvig jäi hämilleen. Hän tahtoi katsahtaa Colbertiin. Tämä olisikin
halunnut vastata, mutta uskollinen, jopa kuninkaallinen kotkan katse
Fouquetin silmistä pysähdytti sanat hänen huulilleen.

Sillävälin oli kuningas toipunut. Kääntyen Fouquetin puoleen hän
virkkoi:

"Te siis laitatte kutsunne?"

"Niin, sire, jos teidän majesteettinne suvaitsee."

"Miksi päiväksi?"

"Milloin teille sopii, sire."

"Tuo on hetkessä toimivan taikurin puhetta, herra Fouquet. Minä en
rohkenisi sanoa niin paljon."

"Teidän majesteettinne tekee milloin hyvänsä mitä vain kuningas voi ja
mitä kuninkaan tulee tehdä. Ranskan kuninkaalla on palvelijoita, jotka
kykenevät kaikkeen hänen toimissaan tai huvituksissaan."

Colbert koetti katsahtaa yli-intendenttiin nähdäkseen, tiesivätkö nuo
sanat vähemmän vihamielisiin tunteisiin palaamista. Mutta Fouquet ei
ollut vastustajaansa vilkaissutkaan. Colbertia ei hänelle ollut
olemassa.

"No, viikon päästä, tahdotteko?" ehdotti kuningas.

"Viikon päästä, sire."

"Nyt meillä on tiistai; ehkä siirrämme seuraavaan sunnuntaihin?"

"Lykkäys, jonka teidän majesteettinne suvaitsee myöntää, edistää
suuresti töitä, joihin arkkitehtini ryhtyvät lisätäkseen kuninkaan ja
hänen ystäviensä huvia."

"Ja ystävistäni puhuen", vastasi kuningas, "miten heitä käsittelette?"

"Kuningas on määrääjä kaikkialla, sire. Teidän majesteettinne tekee
luettelon ja antaa käskynsä. Kaikki, jotka suvaitsette kutsua, ovat
hyvin kunnioitettuja vieraitani."

"Kiitos!" lausui kuningas liikuttuneena yleväsävyisesti esitetystä
ylevästä ajatuksesta.

Fouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV:lle, kun oli muutamin sanoin
kosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert
jäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei
häntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku
viholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet
saatettaisiin kärsimään.

Kosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen
kuninkaaseen päin.

"Anteeksi, sire, anteeksi!" sanoi hän.

"Anteeksi mikä, monsieur?" virkkoi ruhtinas säveästi.

"Vakava virhe, jonka huomaamattani tein."

"Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda
teille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?"

"Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän
majesteetillenne hyvin tärkeän seikan."

"Minkä?"

Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli
paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin
Ludvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin
kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku
kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin
tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi
sitä lyönyt laimin.

"Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa
minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin
yhden viroistani."

"Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?"

Colbert kävi kalmankalpeaksi.

"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon:
yliprokuraattorin viran."

Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa
hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas.

Colbert nojasi uuninreunusta vasten.

"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel."

"Vanel?"

"Herra intendentti Colbertin ystäviä", lisäsi Fouquet verrattoman
välinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein,
joita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata
siveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin
tämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle
ja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä
ja suosikin nöyryytyksellä.

"Onko mahdollista?" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua.
"Onko hän myynyt tuon viran?"

"On, sire", vastasi Colbert merkitsevällä äänenpainolla.

"Hän on hullu!" uskalsi kuningas huomauttaa.

Tällä kertaa Colbert ei vastannut; hän oli aavistanut herransa
ajatuksen. Tämä ajatuskin kosti hänen puolestaan. Hänen vihaansa yhtyi
valtiaan kateus; hänen kukistamissuunnitelmaansa liittyi kuninkaan
epäsuosion uhka.

Colbert oivalsi, että tästedes ei hänen vihamielisyytensä mahtavaa
rahaministeriä kohtaan enää tapaisi vastustelua kuninkaan taholta.
Fouquetin ensimmäistä virhettä, jota voitaisiin käyttää tekosyynä,
seuraisi nopeasti hänen rangaistuksensa. Fouquet oli heittänyt pois
parhaan aseensa, kilpailijan kostonhalu korjasi sen käytettäväkseen.

Kuningas kutsui Colbertin Vauxin juhliin. Tämä kumarsi kuin mies, joka
on varma itsestään; hän otti vastaan kutsun kuin tehdäkseen
palveluksen.

Ludvig oli kutsuluetteloa laatiessaan ehtinyt de Saint-Aignanin nimeen,
kun päivystävä kamarijunkkari ilmoittikin kreivin.

Colbert vetäysi viisaasti pois kuninkaallisen lemmenairuen saapuessa.



196.

Kilpailijat rakkaudessa.


De Saint-Aignan oli lähtenyt Ludvig XIV:n luota tuskin kaksi tuntia
sitten. Mutta rakkautensa ensi kuumeessa täytyi kuninkaan edes puhua la
Vallièresta, milloin tämä ei ollut hänen silmiensä edessä. Ja ainoa
henkilö, jolle hän saattoi huoletta haastaa, oli de Saint-Aignan, joten
tämä teikari oli käynyt hänelle välttämättömäksi.

"Ah, sinäkö siinä, kreivi?" huudahti hän tulijan nähdessään, kaksin
verroin hyvillään suosikin ilmestymisestä, kun hänen ei enää tarvinnut
katsella Colbertia, jonka nyreät kasvot aina saivat hänet alakuloiselle
tuulelle. "Sepä hyvä! Hauska nähdä sinua. Tulethan kai matkalle?"

"Matkalle, sire?" kysyi de Saint-Aignan. "Mille matkalle?"

"Nauttimaan herra yli-intendentin meille järjestämästä juhlakaudesta
Vauxissa. Ai, de Saint-Aignan, näet kerrankin juhlat, joiden rinnalla
meidän huvittelumme Fontainebleaussa on vain lasten leikkiä!"

"Vauxissa? Yli-intendentti toimittaa teidän majesteetillenne juhlat
Vauxissa, eikö muuta?"

"Eikö muuta! Kelpaako sinun muka sitä väheksyä! Tiedätkö, sinä
ylimieliseksi tekeytyvä, että kun kuulet herra Fouquetin vastaanottavan
minut Vauxissa sunnuntaista viikon päähän, ihmiset ihan henkensä
kaupalla tavoittelevat pääsyä näihin juhliin? Sanon sinulle siis
toistamiseen: sinä tulet mukaan, de Saint-Aignan."

"Kyllä, ellen siihen mennessä ole lähtenyt pitemmälle ja vähemmän
hupaiselle retkelle."

"Minne?"

"Manan majoille, sire."

"Hui!" virkahti Ludvig XIV nauraen.

"Ei, puhun vakavasti, sire", sanoi de Saint-Aignan. "Minut on kutsuttu
ja vieläpä sellaisella tavalla, etten juuri tiedä, miten siitä voisi
kieltäytyä."

"En ymmärrä sinua, ystäväni. Sinulla tosin on runollisia taipumuksia,
mutta älä sentään noin hämärän suurelliseksi heittäydy."

"No niin, jos teidän majesteettinne suvaitsee minua kuunnella, en
koettele kauemmin kuninkaani kärsivällisyyttä."

"Selitä vainkin."

"Tunteeko kuningas parooni du Vallonin?"

"Kyllä, _pardieu!_ Isävainajani uskollinen palvelija, ja hän on myös
oiva pöytäkumppani, _ma foi!_ Sillä kaiketi puhut hänestä, joka oli
kanssamme päivällisillä Fontainebleaussa?"

"Aivan. Mutta teidän majesteettinne unohti lisätä hänen
ansioluetteloonsa: rivakka ihmisten teurastaja."

"Mitä! Herra du Vallon tahtoo surmata sinut?"

"Tai surmauttaa, ja se on aivan samaa."

"Jopa nyt!"

"Älkää naurako, sire; minä puhun silkkaa totta."

"Ja sinä sanot, että hän tahtoo toimittaa sinut hengiltä?"

"Se on tällä hetkellä sen arvoisan herrasmiehen aikomus."

"Ole huoletta, minä puolustan sinua, jos hän on väärässä."

"Ah, siihen kuuluu 'jos'!"

"Tietysti. No, vastaa nyt kuin olisi kysymys jostakusta toisesta,
Saint-Aignan-poloiseni. Onko hän väärässä vai oikeassa?"

"Teidän majesteettinne saa kohta päättää."

"Mitä olet hänelle tehnyt?"

"Oh, en hänelle mitään; mutta näyttää siltä, että olen tehnyt jotakin
eräälle hänen ystävälleen."

"Jokseenkin samaa. Ja kuuluuko hänen ystävänsä niihin kuuluihin
neljään?"

"Ei, yksi niistä neljästä urhosta on hänen isänsä, siinä kaikki."

"Mitä olet pojalle tehnyt? Annahan kuulua."

"_Dame!_ Olen auttanut jotakuta ryöstämään häneltä mielitietyn."

"Ja sinä tunnustat sen?"

"Täytyy tunnustaa, kun se on totta."

"Siinä tapauksessa olet väärässä."

"Ah, olenko väärässä?"

"Olet, ja totisesti, jos hän tappaa sinut..."

"Noh?"

"Niin hän tekee oikein."

"Ah, se on siis mielipiteenne, sire?"

"Pidätkö menetelmää huonona?"

"Pidän sitä ripeänä."

"Nopea oikeus on hyvää oikeutta, oli esi-isäni Henrik IV:n tapana
sanoa."

"Kirjoittakoon siis kuningas nopeasti armahduksen vastustajalleni, joka
odottelee Minimes-kentällä surmatakseen minut!"

"Hänen nimensä ja pergamentti."

"Sire, teidän majesteettinne pöydällä on pergamentin palanen, ja hänen
nimensä taasen..."

"Hänen nimensä taasen?"

"On Bragelonnen varakreivi, sire."

"Bragelonnen varakreivi?" huudahti kuningas, jonka leikkisyys vaihtui
mitä suurimmaksi hämmästykseksi.

Hetkisen vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän pyyhki otsaltaan valuvaa
hikeä, hän jupisi:

"Bragelonne!"

"Niin vain, sire", virkkoi de Saint-Aignan.

"Bragelonne, joka oli kihloissa...?"

"Oi, hyvä Jumala, niin! Bragelonne, joka oli kihloissa..."

"Mutta hänhän oli Lontoossa!"

"Kyllä, mutta voin vakuuttaa, sire, että hän ei enää ole siellä."

"Vaan Pariisissa?"

"Minimesissä, odotellen minua, kuten minulla oli kunnia teidän
majesteetillenne sanoa."

"Ja tietää kaikki?"

"Ja vielä paljon muutakin! Ehkä kuningas tahtoo nähdä tämän kirjeen,
jonka hän on minulle toimittanut..."

Ja de Saint-Aignan veti taskustaan lukijoillemme tutun lappusen.

"Kun teidän majesteettinne on lukenut nuo rivit, saan kunnian selittää,
miten paperi tuli käsiini."

Kuningas luki kirjeen kiihtyneenä.

"Niin?" kysyi hän sitten heti.

"No, teidän majesteettinne tuntee erään taiteellisesti taotun lukon,
jolla suljetaan eräs mustapuinen ovi, ja tietää, että se ovi eroittaa
erään huoneen eräästä sinivalkoisesta pyhätöstä."

"Tietysti, se on Louisen kammio."

"Niin, sire. No, sen lukon reiästä minä tämän kirjeen löysin. Kuka sen
on sinne pannut? Herra de Bragelonne vai paholainenko? Mutta kun kirje
tuoksuu ambralta eikä tulikiveltä, päätän lähettäjäksi varakreivin."

Ludvig painoi päänsä alas ja näytti vaipuneen surullisiin mietteisiin.
Ehkä hänen sydämessään tällä hetkellä tuntui jotakin katumuksen
tapaista.

"Oi", virkkoi hän, "se salaisuus on tullut ilmi!"

"Sire, teen kyllä parhaani, jotta salaisuus kuolee siihen rintaan, joka
sen kätkee", sanoi de Saint-Aignan aivan espanjalaislaatuisen urheasti.
Ja hän liikahti ovea kohti, mutta kuningas viittasi hänet pysähtymään.

"Mihin nyt?" kysyi Ludvig.

"No, sinne, missä minua odotetaan, sire."

"Mitä varten?"

"Taistelemaan tietenkin."

"Taistelemaan?" huudahti kuningas. "Hetkinen, jos suvaitset, kreivi!"

De Saint-Aignan ravisti päätänsä kuin uppiniskainen lapsi, jota
tahdotaan estää hyppäämästä kaivoon tai leikkimästä veitsellä.

"Mutta kuitenkin, sire..." virkahti hän.

"Ensiksikään", sanoi kuningas, "en ole selvillä asiasta."

"Oh, mitä siihen tulee, suvaitkoon teidän majesteettinne kysellä",
vastasi de Saint-Aignan, "niin kyllä selitän."

"Kuka on sinulle sanonut, että herra de Bragelonne on tunkeutunut
mainittuun huoneeseen?"

"Tämä kirjelappu, jonka löysin avaimenreiästä, kuten minulla oli kunnia
teidän majesteetillenne ilmoittaa."

"Kuka on sinulle sanonut, että hän itse on sen sinne pannut?"

"Kuka muu olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen tekoon?"

"Olet oikeassa. Millä tavoin hän oli tunkeutunut asuntoosi?"

"Se on peräti pulmallinen juttu, kaikki ovet kun olivat suljetut ja
avaimet lakeijani Basquen taskussa."

"No, sitten on lakeijasi lahjottu."

"Mahdotonta, sire."

"Miksi mahdotonta?"

"Siksi, että jos hänet olisi lahjottu, ei poikarukkaa olisi saatettu
turmioon selvästi ilmaisemalla hänen toimineen kätyrinä. Sillä häntä
olisi voitu myöhemminkin tarvita."

"Oikein. Nyt olisi vain yksi otaksuma jäljellä."

"Saa nähdä, sire, onko se otaksuma sama, joka on juolahtanut minun
mieleeni?"

"Ajattelin, että hän on tullut portaista."

"Kah, sire, se tuntuu minusta enemmän kuin luultavalta."

"Sittenkin on välttämätöntä, että joku on myynyt laskuoven
salaisuuden."

"Myynyt tai luovuttanut."

"Miksi se eroitus?"

"Siksi, sire, että jotkut henkilöt, ollen kavaltajan palkkion
yläpuolella, antavat eivätkä myy."

"Mitä tarkoitat?"

"Oi, sire, teidän majesteettinne on kyllin terävä asian arvaamiseen,
säästääksenne minut hankalasta paljastuksesta."

"Olet oikeassa -- Madame!"

"Ah!" äännähti de Saint-Aignan.

"Madame, joka on käynyt levottomaksi muutostasi."

"Madame, jolla on hovineitojensa huoneiden avaimet ja joka on kyllin
voimakas ilmaisemaan, mitä ei kukaan muu paitsi teidän majesteettinne
ja hän voisi kertoa."

"Ja sinä uskot kälyni liittyneen Bragelonneen?"

"Hm, hm, sire..."

"Menneen niin pitkälle, että on ilmaissut hänelle kaikki nuo
yksityiskohdat?"

"Kenties pitemmällekin."

"Pitemmällekin!... Puhu."

"Kenties hän on saattanutkin varakreiviä."

"Minne? Alas huoneisiisiko?"

"Pidättekö asiaa mahdottomana, sire?"

"Ooh!"

"Kuulkaa. Kuningas tietää, rakastaako Madame hajuvesiä?"

"Kyllä hän pitää niistä, sen tavan on hän oppinut äidiltäni."

"Varsinkin rautayrtin tuoksusta?"

"Mieluimmin."

"No niin, asuntoni tuoksuu rautayrtiltä."

Kuningas jäi miettiväiseksi.

"Mutta", virkahti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "miksi Madame
liittoutuisi Bragelonnen kanssa minua vastaan?"

Nämä sanat lausuessaan, joihin de Saint-Aignan olisi helposti voinut
vastata sanoilla: "naisen mustasukkaisuutta", kuningas tunnusteli
ystävänsä sydämen sisintä, nähdäkseen oliko tämä päässyt selville hänen
kuherteluistaan kälynsä kanssa. Mutta de Saint-Aignan ei ollut mikään
keskinkertainen hovimies. Hän ei kevytmielisesti puuttunut
perhesalaisuuksiin, hän oli kyllin paljon seurustellut runotarten
kanssa, muistaakseen Ovidius Naso-paran,[21] jonka silmät saivat
vuodattaa kovin paljon kyyneliä rikoksensa sovittamiseksi, kun olivat
nähneet jotakin meille tietymätöntä Augustuksen hovissa. Hän siis
taitavasti sivuutti Madamen salaisuuden. Mutta osoitettuaan
teräväpäisyyttä todistelemalla, että Madame oli tullut Bragelonnen kera
hänen asuntoonsa, hän viehättyi toki sikäli myötäämään itserakkaudelle,
että yritti esittää edes muunlaisen uskottavan selityksen.

"Miksikö?" toisti de Saint-Aignan. "Unohtaako teidän majesteettinne
siis, että kreivi de Guiche on Bragelonnen varakreivin likeinen
ystävä?"

"En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän kanssa", vastasi kuningas.

"Ah, anteeksi, sire!" virkkoi de Saint-Aignan. "Minä vain luulin, että
herra de Guiche oli Madamenkin hyvä ystävä."

"Olet oikeassa", myönsi kuningas; "ei ole tarvis etsiä enempää, isku on
tullut siltä taholta."

"Ja eikö kuningas ole sitä mieltä, että se isku on torjuttava
toisella?"

"Kyllä, mutta ei sellaisella kuin Vincennesin metsässä jaellaan",
arveli kuningas.

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi de Saint-Aignan, "että minä olen
aatelismies ja että olen saanut haasteen."

"Tämä asia ei koske sinua."

"Mutta minua Minimesissä jo toista tuntia odotetaan, sire, -- minua,
joka esiinnyn syyllisenä ja joudun häväistyksi, ellen noudata kutsua."

"Aatelismiehen ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus kuninkaalleen."

"Sire..."

"Minä käsken sinun jäädä!"

"Sire..."

"Tottele."

"Niinkuin teidän majesteettinne tahtoo, sire."

"Sitäpaitsi kaipaan selvyyttä tähän asiaan; tahdon tietää, kuinka on
uskallettu tehdä minusta niin rohkeata pilaa, että on tunkeuduttu
rakkauteni suloisimpaan pyhättöön. Niitä, jotka ovat sen tehneet, de
Saint-Aignan, ei ole sinun asiasi rangaista, sillä he eivät ole
koskeneet sinun kunniaasi, vaan minun."

"Rukoilen, että teidän majesteettinne ei antaisi vihanne langeta herra
de Bragelonneen, joka ehkäkin on menetellyt varomattomasti, mutta ei
kunnottomasti."

"Riittää! Minä osaan eroittaa oikean väärästä vihani ylimmilläänkin
ollessa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan tästä Madamelle!"

"Mutta miten menetellä herra de Bragelonnen suhteen, sire? Hän alkaa
tietenkin etsiä minua, ja..."

"Minä puhun tai lähetän sanoman hänelle ennen iltaa."

"Vielä kerran, sire, rukoilen teitä, olkaa suopea."

"Olen kyllin kauan ollut suopea, kreivi", sanoi Ludvig XIV rypistäen
kulmiaan. "On aika osoittaa eräille henkilöille, että minä olen isäntä
talossani."

Tuskin oli kuningas lausunut nämä sanat, jotka ilmaisivat uuden
närkästyksen vain yhtyvän aikaisemman muistoon, kun kamarijunkkari
näyttäytyi kynnyksellä.

"Mitä nyt?" kysyi kuningas; "miksi tullaan kutsumatta?"

"Sire", vastasi upseeri, "teidän majesteettinne on kertakaikkiaan
antanut minulle määräyksen päästää kreivi de la Fère esille joka kerta
kun hänellä on teidän majesteetillenne asiaa."

"Siis?"

"Herra kreivi de la Fère odottaa puheillepääsyä."

Kuningas ja de Saint-Aignan vaihtoivat nämä sanat kuullessaan katseen,
joka sisälsi enemmän levottomuutta kuin kummastusta. Ludvig epäröitsi
hetkisen. Mutta tehden melkein heti päätöksensä hän sanoi:

"Mene, de Saint-Aignan, mene Louisen luo ilmoittamaan hänelle, mitä
meitä vastaan hankitaan. Muista sanoa hänelle, että Madame jälleen
aloittaa vainoamisensa ja että hän on pannut liikkeelle henkilöitä,
jotka olisivat menetelleet viisaammin pysyessään syrjässä."

"Sire..."

"Jos Louise säikähtyy", jatkoi kuningas, "rauhoita häntä. Sano hänelle,
että kuninkaan rakkaus on lävistämätön kilpi. Jos hän, kuten
aavistelen, jo tietää kaikki tai on jo puolestaan saanut kärsiä jonkun
hyökkäyksen, vakuuta hänelle", lisäsi Ludvig vihasta ja kuumeesta
väristen, "vakuuta hänelle että tällä kertaa en tyydy häntä
puolustamaan, vaan kostan hänen tähtensä, ja niin ankarasti, että
tästälähtein ei kukaan enää uskalla silmiänsäkään kohottaa häneen!"

"Onko siinä kaikki, sire?"

"Kaikki. Mene nopeasti ja pysy uskollisena, sinä, joka elät tämän
helvetin keskellä ilman minua houkuttelevan paratiisin toivoa."

De Saint-Aignan vannoi mitä kiihkeimmin uskollisuuttaan. Tarttuen
kuninkaan käteen ja suudellen sitä hän lähti säteilevänä huoneesta.



197.

Kuningas ja aateli.


Ludvig reipastausi ottamaan herra de la Fèren vastaan kirkkain kasvoin.
Hän kyllä arvasi, että kreivi ei tullut sattumalta. Hän aavisti
hämärästi tämän käynnin tärkeyden, ja Atoksen kaltaiselle miehelle,
niin etevälle ja arvossapidetylle henkilölle, ei saanut ensi näkemällä
esiintyä mitään ikävästi vaikuttavaa. Kun nuori kuningas oli
vakuuttautunut näennäisestä tyyneydestään, käski hän ohjata kreivin
sisälle.

Parin minuutin kuluttua saapui Atos kuninkaan eteen juhlapuvussa
kaikkine kunniamerkkeineen, joita vain hänellä oli oikeus käyttää
Ranskan hovissa, ja hänen muotonsa oli niin vakava ja arvokas, että
kuningas ensi silmäyksellä saattoi todeta aavistustensa osuneen
oikeaan.

Ludvig astahti kreiviä kohti ja ojensi hänelle hymyillen kätensä, jonka
yli tämä kunnioittavasti kumartui.

"Herra kreivi de la Fère", virkkoi kuningas nopeasti, "olette täällä
niin harvinainen vieras, että minulle on erittäin hauska tavata
teidät."

Atos vastasi kumartaen:

"Soisin kyllä, että minulla olisi onni aina oleskella teidän
majesteettinne luona."

Tuo vastaus, siinä äänilajissa lausuttuna, merkitsi ilmeisesti: --
Soisin kuuluvani kuninkaan neuvonantajiin, säästääkseni hänet tekemästä
virheitä.

Kuningas tunsi sen, ja päättäen tämän miehen edessä säilyttää
mielentyyneyden edut arvoasemansa etujen mukana sanoi hän:

"Minä näen, että teillä on jotakin sydämellänne."

"En olisi muutoin sallinut itselleni vapautta saapua teidän
majesteettinne luo."

"Puhukaa avoimesti, monsieur; olen kovin halukas tyydyttämään teitä."

Kuningas istahti.

"Olen varma", vastasi Atos rahtusen liikuttuneella äänellä, "että
teidän majesteettinne antaa minulle täyden tyydytyksen."

"Ah", virkkoi kuningas hiukan ylväästi, "tulette esittämään jonkun
valituksen?"

"Se ei ole valitus", vastasi Atos, "paitsi jos teidän majesteettinne...
Mutta suokaa minun aloittaa alusta, sire."

"Minä odotan."

"Kuningas muistaa, että herra de Buckinghamin lähdön aikaan minulla oli
kunnia puhutella teidän majesteettianne."

"Niin, jokseenkin siihen aikaan... muistan kyllä. Mutta keskustelun
aiheen... sen olen unohtanut."

Atos säpsähti.

"Minulla on kunnia muistuttaa siitä kuninkaalleni", virkkoi hän. "Oli
kysymys eräästä teidän majesteetillenne silloin esittämästäni
pyynnöstä, ja se koski avioliittoa, jonka herra de Bragelonne halusi
solmia neiti de la Vallièren kanssa."

-- Nyt siihen tullaan, -- ajatteli kuningas. "Jo muistankin", hän sanoi
ääneen.

"Sillä kertaa", jatkoi Atos, "kuningas oli niin hyvä ja jalomielinen
minua ja herra de Bragelonnea kohtaan, että ainoakaan teidän
majesteettinne lausumista sanoista ei ole haihtunut mielestäni."

"Ja...?" virkahti Ludvig.

"Mutta pyytäessäni herra de Bragelonnelle neiti de la Vallièren kättä
teidän majesteettinne kuitenkin vastasi kieltävästi."

"Se on totta", myönsi Ludvig kuivasti.

"Esittäen syyksi", kiirehti Atos lisäämään, "että morsiamelta puuttui
yhteiskunnallista asemaa."

Ludvig ponnistausi kuunnellakseen kärsivällisesti.

"Että", pitkitti Atos, "häneltä puuttui varallisuutta."

Kuningas vaipui syvemmälle nojatuoliinsa.

"Että hän oli jokseenkin halpasyntyinen."

Uusi kärsimättömyyden merkki kuninkailta.

"Ja että hän ei ollut kauniskaan", lisäsi Atos vielä säälimättä.

Tämä viimeinen rakastajan sydämen lävistävä nuoli sai kuninkaan
kimmahtamaan.

"Monsieur", lausui hän, "onpa teillä perin hyvä muisti!"

"Muistini on aina tarkka, kun saan suureksi kunniakseni puhutella
kuningasta", vastasi kreivi hätääntymättä.

"No, sanoin siis tuon kaiken!"

"Ja siitä kiitän teidän majesteettianne suuresti, koska sananne, sire,
todistivat hyvin imartelevaa huolenpitoa herra de Bragelonnesta."

"Te johdatte mieleeni myöskin", huomautti kuningas painokkaasti, "että
olitte hyvin haluton tuohon avioliittoon?"

"Se on totta, sire."

"Ja että teitte pyyntönne vastahakoisesti?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"Vieläpä muistan, sillä minun muistini on melkein yhtä hyvä kuin
teidän, niin, muistan teidän lausuneen, että te ette uskonut neiti de
la Vallièren oikein rakastavan herra de Bragelonnea. Ettekö nimenomaan
sanonut niin?"

Atos tunsi iskun, mutta hän ei peräytynyt.

"Sire", sanoi hän, "pyydän teidän majesteetiltanne vieläkin anteeksi,
mutta siinä asiassa on muutamia kohtia, jotka käyvät ymmärrettäviksi
vasta loppuselvityksessä."

"No, millainen se loppuselvitys on?"

"Teidän majesteettinne oli sanonut siirtävänne avioliiton tuonnemmaksi
herra de Bragelonnen etua silmälläpitäen."

Kuningas oli vaiti.

"Nyttemmin herra de Bragelonne on niin onneton, että hän ei kauemmin
voi olla pyytämättä teidän majesteettinne ratkaisua."

Kuningas kalpeni. Atos katseli häntä kiinteästi.

"Ja mitä... tahtoo... herra de Bragelonne?" kysyi kuningas epäröiden.

"Juuri samaa, mitä minä tulin kuninkaalta anomaan viime puhuttelussani:
teidän majesteettinne suostumusta hänen avioliittoonsa."

Kuningas ei puhunut mitään.

"Mainitut esteet ovat tasaantuneet tieltämme", jatkoi Atos. "Varaton,
halpasyntyinen ja kauneudeltaan vajava neiti de la Vallière on
sittenkin ainoa sopiva morsian herra de Bragelonnelle, koska varakreivi
kaikesta sydämestään rakastaa häntä."

Kuningas puristi käsiään yhteen.

"Epäröitseekö kuningas?" kysyi kreivi menettämättä rahtuakaan
lujuudestaan enempää kuin kohteliaisuudestansakaan.

"Minä en epäröi... minä epään", vastasi kuningas.

Atos mietti hetkisen.

"Minulla oli kunnia huomauttaa kuninkaalle", virkkoi hän säveästi,
"että mitkään vastukset eivät ole ehkäisseet herra de Bragelonnen
tunteita ja että hänen päätöksensä näyttää horjumattomalta."

"On olemassa minun tahtoni; kaiketi se on este?"

"Vakavin kaikista", vastasi Atos.

"No niin!"

"Sallittakoon meidän nöyrimmästi tiedustaa teidän majesteetiltanne
syytä tähän epäykseen."

"Syytä?... Kysymys?" huudahti kuningas.

"Pyyntö, sire."

Kuningas nojasi molemmilla nyrkeillään pöytään.

"Te olette vieraantunut hovitavoista, herra de la Fère", sanoi hän
äkäisellä äänellä. "Hovissa ei kysellä kuninkaalta."

"Se on totta, sire; mutta ellei kysellä, johdutaan oletuksiin."

"Oletuksiin! Mitä se merkitsee?"

"Alamainen tulee selvyyttä kaivatessaan melkein aina epäilleeksi
hallitsijan avomielisyyden puutetta..."

"Monsieur!"

"Ja hänen uskollinen luottamuksensa alkaa horjua", jatkoi Atos
pelottomasti.

"Luullakseni erehdytte", sanoi kuningas, jolle kävi vaikeaksi hillitä
suuttumustaan.

"Sire, minun käy pakolliseksi tavoittaa muualta, mitä luulin teidän
majesteetiltanne saavani. Teidän vastauksenne sijasta minun täytyy itse
keksiä selitys."

Kuningas nousi.

"Herra kreivi", virkkoi hän, "olen suonut teille kaiken vapaan aikani."

Tämä oli hyvästijättö.

"Sire", vastasi kreivi, "en ole ehtinyt sanoa kuninkaalle, mitä minulla
oli lausuttavaa, ja minä näen teidän majesteettianne niin harvoin, että
minun on käytettävä tilaisuutta."

"Te olitte otaksumissa; nyt olette siirtymässä loukkauksiin."

"Oi, sire, minäkö loukkaisin kuningastani? En koskaan! Olen kaiken
ikäni kannattanut sitä vakaumusta, että kuninkaat ovat muita ihmisiä
ylempänä, eivät ainoastaan arvoltaan ja voimaltaan, vaan myöskin
sydämen jaloudessa ja henkisissä avuissa. En sallisi itselleni koskaan
uskottaa, että kuninkaani, joka on antanut minulle sanansa, siihen
sanaan kätkisi jonkun sivutarkoituksen."

"Mitä se merkitsee? Minkä sivutarkoituksen?"

"Selitän ajatukseni", sanoi Atos kylmästi. "Jos teidän
majesteetillanne, evätessänne herra de Bragelonnelta neiti de la
Vallièren käden, oli muuta mielessä kuin varakreivin onni..."

"Näette hyvin, monsieur, että loukkaatte minua."

"Jos teidän majesteettinne vaatiessanne viivytystä varakreivin
avioliitolle vain halusi poistaa tieltä neiti de la Vallièren
kihlatun..."

"Monsieur, monsieur!"

"Sitä nimittäin olen kuullut kaikkialla sanottavan, sire. Kaikkialla
puhutaan teidän majesteettinne rakastumisesta neiti de la Vallièreen."

Kuningas repi hansikkaansa, joita hän jotakin tehdäkseen oli muutaman
minuutin ajan pureskellut.

"Onnettomia ne", huudahti hän, "jotka puuttuvat minun asioihini! Minä
olen tehnyt päätökseni, minä murskaan kaikki esteet."

"Mitkä esteet?" tiedusti Atos.

Kuningas pysähtyi kuin pillastunut hevonen, jonka suupieltä kuolannet
raatelevat.

"Minä rakastan neiti de la Vallièrea", lausui hän sitten äkkiä yhtä
ylevästi kuin kiivaastikin.

"Mutta", keskeytti Atos, "se ei estä teidän majesteettianne naittamasta
neiti de la Vallièrea herra de Bragelonnelle. Uhraus on kuninkaan
arvoinen ja herra de Bragelonne, joka jo on palveluksillaan
kunnostautunut ja jota voi pitää uljaana miehenä, ansaitsee sen. Täten
siis kuningas uhratessaan rakkautensa osoittaa samalla kertaa
jalomielisyyttä, kiitollisuutta ja hyvää valtioviisautta."

"Neiti de la Vallière", sanoi kuningas jämeästi, "ei rakasta herra de
Bragelonnea."

"Kuningas tietää sen?" kysyi Atos, luoden häneen syvän katseen.

"Minä tiedän sen."

"Sitten olette tiennyt sen vain vähän aikaa. Sillä jos teidän
majesteettinne olisi tiennyt sen ensi kertaa pyytäessäni, olisitte
vaivautunut sen minulle sanomaan."

"Vain vähän aikaa."

Atos oli hetkisen vaiti.

"Sitten en laisinkaan käsitä", virkkoi hän, "että kuningas lähetti
herra de Bragelonnen Lontooseen. Tuo karkoitus kummastuttaa hyvällä
syyllä niitä, joille kuninkaan kunnia on kallis."

"Kuka puhuu kuninkaan kunniasta, herra de la Fère?"

"Kuninkaan kunnia, sire, on koko hänen aatelistonsa kunnia. Kun
kuningas loukkaa jotakuta aatelismiehistään eli siis tuottaa haittaa
hänen kunnialleen, kärsii hänen oma kunniansa sen kolauksen."

"Herra de la Fère!"

"Sire, lähetittekö Bragelonnen varakreivin Lontooseen ennen kuin
tulitte neiti de la Vallièren rakastajaksi, vai jälkeenkö?"

Ärtyneenä, varsinkin kun tunsi itseänsä hallittavan, kuningas tahtoi
kädenliikkeellä viitata Atokselle hyvästi.

"Sire, sanon teille kaikki", vastasi kreivi. "Minä en lähde täältä
saamatta teidän majesteetiltanne tyydytystä tai hankkimatta sitä itse.
Lähden tyytyväisenä, jos olette minulle todistanut olevanne oikeassa;
tyytyväisenä, jos olen teille todistanut, että olette väärässä. Oi, te
kyllä kuuntelette minua. Olen vanha, ja sydämeni sykkii kaikelle, mitä
kuningaskunnassa on todella suurta ja todella voimakasta. Olen
aatelismies, joka olen vuodattanut vertani isänne ja teidän edestänne,
koskaan pyytämättä mitään teiltä, yhtä vähän kuin isältännekään. En ole
tehnyt vääryyttä kellekään tässä maailmassa ja olen toimittanut
tunnustettavia palveluksia kuninkaille. Te varmasti kuuntelette minua!
Tulin vaatimaan teitä tilille erään palvelijanne kunniasta,
palvelijanne, jota olette loukannut valheella tai jonka te heikkoudesta
olette pettänyt. Tiedän ärsyttäväni teidän majesteettianne; mutta
tosiasiat surmaavat meidät. Tiedän teidän miettivän millä
rangaistuksella kostaisitte suorapuheisuuteni; mutta tiedän myöskin,
mitä rangaistusta anon teille Jumalalta, kertoessani Hänelle teidän
petollisuutenne ja poikani onnettomuuden."

Kuningas käveli pitkin askelin huoneessaan, käsi povella, pää jäykästi
pystyssä, leimuavin silmin.

"Monsieur", huudahti hän äkkiä, "jos olisin kuningas teille, olisitte
jo saanut rangaistuksenne. Mutta minä olen vain ihminen, ja minulla on
oikeus tämän maan päällä rakastaa niitä, jotka rakastavat minua --
harvinainen onni!"

"Teillä ei ole sitä oikeutta ihmisenä enempää kuin kuninkaanakaan. Jos
olisitte tahtonut menetellä rehellisesti, olisi teidän pitänyt ajoissa
ilmoittaa asiasta herra se Bragelonnelle, sen sijaan että lähetitte
hänet maanpakoon."

"Luulenpa tosiaan väitteleväni!" keskeytti Ludvig XIV sillä
majesteettisuudella, jonka vain hän kykeni niin merkillisesti antamaan
katseelleen ja äänelleen.

"Minä toivoin saavani teiltä vastauksen", sanoi kreivi.

"Saatte pian tietää vastaukseni, monsieur."

"Te tiedätte nyt ajatukseni", huomautti kreivi.

"Unohditte puhuvanne kuninkaalle, monsieur; se on rikos!"

"Te unohditte, että olette tärvellyt kahden ihmisen elämän; se on
kuolemansynti, sire!"

"Poistukaa jo!"

"En ennen kuin olen sanonut teille: Ludvig XIII:n poika, aloitatte
hallituskautenne huonosti, aloittaessanne sen naisenryöstöllä ja
vilpillisyydellä! Sukuni ja minä irtaudumme kaikesta siitä hartaasta
rakkaudesta ja kunnioituksesta teitä kohtaan, jonka olin pojallani
vannottanut Saint-Denisin hautaholvissa jalojen esi-isienne tomun
ääressä. Teistä on tullut vihollisemme, sire, emmekä tästälähtein ole
tekemisissä muuta kuin Jumalan, ainoan herramme kanssa. Muistakaa se!"

"Uhkaatteko te?"

"Oi, en!" vastasi Atos surumielisesti. "Sydämessäni ei ole
uhkamielisyyttä enempää kuin pelkoakaan. Jumala, josta teille puhun,
sire, kuulee sanani. Hän tietää, että kruununne kunnian ja
koskemattomuuden edestä vielä nytkin vuodattaisin kaiken sen veren,
joka kahdenkymmenen vuoden kansallis- ja ulkomaisissa sodissa on
minulle säästynyt. Voin siis teille vakuuttaa, etten uhkaa kuningasta
enempää kuin ihmistäkään. Mutta sanon teille: menetätte kaksi
palvelijaa, kuoletettuanne isän sydämestä uskon ja pojan sydämestä
rakkauden. Toinen ei enää usko kuninkaan sanaan eikä toinen ihmisten
vilpittömyyteen ja naisen puhtauteen. Toiselta on kunnioitus ja
toiselta tottelevaisuus kuollut. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan Atos taittoi miekkansa polvellaan, asetti sen molemmat
päät verkalleen lattialle, ja tervehtien raivosta ja häpeästä
tukehtuvaa kuningasta lähti huoneesta.

Hervottomana nojautuen pöytäänsä vasten Ludvig toipui vasta parin
minuutin kuluttua, nousten silloin äkkiä soittamaan kiihkeästi kelloa.

"Kutsukaa herra d'Artagnan!" lausui hän säikähtyneelle ovenvartijalle.



198.

Myrskyn jälkeen.


Epäilemättä lukijamme ovat jo ihmetelleet, miten Atos niin parahiksi
saapui kuninkaan luo, kun eivät ole hänestä kuulleet pitkään aikaan.
Koska tehtävämme romaaninkirjoittajana ennen kaikkea on kytkeä
tapaukset toisiinsa melkein kohtalokkaalla johdonmukaisuudella, on
meillä kyllä vastaus heti valmiina.

Uskollisena kunniakysymysten järjestäjänä oli Portos Palais-Royalista
lähdettyään mennyt tapaamaan Raoulia Minimesin luo Vincennesin
metsikköön ja kertonut hänelle pienimpiä yksityiskohtia myöten
haastelunsa Saint-Aignanin kanssa, mainiten lopuksi, että kuninkaan
kutsu suosikille arvattavasti aiheuttaisi vain hetkellisen
viivähdyksen, joten kreivi kuninkaan luota päästyään kiirehtisi Raoulin
lähettämää haastetta noudattamaan.

Mutta vähemmän herkkäuskoisena kuin iäkäs ystävänsä oli Raoul Portoksen
kertomuksesta päättänyt, että jos de Saint-Aignan meni kuninkaan luo,
kertoisi hän tälle kaikki. Ja jos de Saint-Aignan kertoisi asian
kuninkaalle, kieltäisi kuningas häntä saapumasta miekkailupaikalle.
Tämän mietiskelynsä johdosta oli hän siis jättänyt Portoksen kentälle
odottelemaan sen tuskin luultavan tapauksen varalta, että de
Saint-Aignan tulisi sinne. Vielä oli hän kieltänyt Portosta viipymästä
niityllä tuntia tai puoltatoista pitempään. Mutta sen ehdotuksen oli
parooni jyrkästi hylännyt, päinvastoin asettuen sinne kuin olisi
tahtonut aivan juurtua Minimesin kentälle ja vaatien Raoulilta
lupauksen palata isänsä luota omaan kotiinsa, jotta Portoksen lakeija
tietäisi, mistä häntä etsiä, jos herra de Saint-Aignan ilmestyisi.

Bragelonne oli lähtenyt Vincennesistä ja rientänyt suoraa päätä Atoksen
luo, joka jo toista vuorokautta oleskeli Pariisissa.

D'Artagnan oli kirjeellä ilmoittanut kreiville Raoulin palanneen
Englannista. Tämän näkeminen ei siis tullut isälle varsinaisena
yllätyksenä, ja ojennettuaan hänelle kätensä ja syleiltyään häntä
kreivi viittasi häntä istumaan.

"Tiedän, että tulet luokseni niinkuin tullaan ystävän luo, varakreivi,
kun itketään ja kärsitään. Sano minulle, mikä sinut tänne tuo?"

Nuori mies kumarsi ja aloitti kertomuksensa. Useankin kerran
tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, ja kurkkuun pidätetty itku
keskeytti puheen. Kuitenkin hän selitti loppuun asti.

Luultavasti Atos jo tunsi, miten asian laita oli, koska tiedämme
d'Artagnanin hänelle kirjoittaneen; mutta tahtoen loppuun asti
säilyttää luonteensa melkein yli-inhimillisen tyyneyden ja
huolestumattomuuden vastasi hän:

"Raoul, minä en usko mitään noista huhuista. En usko mitään siitä, jota
pelkäät. Kyllähän luottamusta ansaitsevat henkilöt ovat tuosta
lemmenseikkailusta jo minullekin kertoneet, mutta sielussani ja
omassatunnossani pidän mahdottomana, että kuningas olisi häpäissyt
aatelismiestä. Menen siis takuuseen kuninkaasta ja lähden etsimään
sinulle todistusta sanoihini!"

Huojuen kuin juopunut omin silmin näkemänsä ja järkkymättömän
luottamuksensa välillä mieheen, joka ei koskaan ollut valehdellut,
Raoul kumarsi ja tyytyi vastaamaan:

"Menkää siis, kreivi; minä odotan."

Ja hän istui pää molempiin käsiinsä kätkettynä. Atos pukeutui ja läksi.
Tästä käynnistä kuninkaan luona olemme lukijoillemme juuri kertoneet;
he ovat nähneet kreivin astuvan hänen majesteettinsa huoneeseen ja
poistuvan sieltä.

Kun hän palasi kotiinsa kalpeana ja synkkänä, istui Raoul vielä
epätoivoisessa asennossaan. Kuullessaan ovien avautuvan ja isänsä
askelten lähenevän nuori mies kuitenkin kohotti päätänsä.

Atos oli kalpea, avopäin ja vakavan näköinen; hän jätti päällysnuttunsa
ja hattunsa lakeijalle, viittasi tätä poistumaan ja istahti Raoulin
luo.

"No, monsieur", kysyi nuori mies keikahduttaen surumielisesti päänsä
alas, "oletteko nyt vakuuttunut?"

"Olen, Raoul; kuningas rakastaa neiti de la Vallièrea."

"Hän siis myöntää sen?" huudahti Raoul.

"Ehdottomasti", virkkoi Atos.

"Entä Louise?"

"Häntä en nähnyt."

"Mutta kuningas puhui hänestä teille? Mitä hän sanoi?"

"Että tyttö rakastaa häntä."

"Oi, nyt näette, nyt näette, monsieur!"

Ja nuori mies teki epätoivoisen liikkeen.

"Raoul!", jatkoi kreivi, "saat uskoa, että sanoin kuninkaalle kaikki,
minkä itse olisit sanonut, ja mielestäni lausuin sen sopivasti, vaikka
lujin sanoin."

"Ja mitä te sanoitte, monsieur?"

"Sanoin, Raoul, että kaikki oli lopussa hänen ja meidän välillämme ja
että sinä et enää puuttuisi hänen palvelukseensa; sanoin, että itsekin
tästälähtein asetun hänestä eroon. Nyt minun on enää saatava selville
vain yksi seikka."

"Mikä niin, monsieur?"

"Oletko tehnyt päätöksesi."

"Päätökseni? Missä suhteessa?"

"Rakkauden ja..."

"Puhukaa, monsieur!"

"Ja koston osalta. Sillä pelkään, että tuumit kostoa."

"Oi, monsieur, rakkauden... ehkä joskus myöhemmin onnistun
riuhtaisemaan rinnastani. Jumalan ja teidän viisaitten kehoitustenne
avulla uskon siihen kykeneväni. Kostoa en ole uneksinut muuta kuin
häijyn ajatuksen valtaamana; sillä enhän minä olisi voinut oikealle
rikolliselle kostaa. Olen siis luopunut kostonhankkeesta."

"Et niin ollen enää ajattele etsiä riitaa herra de Saint-Aignanin
kanssa?"

"En, monsieur. Haaste on annettu; jos herra de Saint-Aignan ottaa sen
vastaan, niin pysyn siinä. Mutta ellei hän noudata sitä, jääköön asia
sikseen."

"Ja de la Vallière?"

"Ettehän toki ole vakavasti pitänyt mahdollisena, että aikoisin kostaa
naiselle", vastasi Raoul niin surumielisesti hymyillen, että se
pulpahdutti kyyneleen silmäripsien reunaan tälle miehelle, joka niin
usein oli kumartunut omien ja muiden murheitten yli.

Hän ojensi Raoulille kätensä, johon tämä kiihkeästi tarttui.

"Siis, kreivi, pidätte aivan varmana, että