Title: Vanhuudesta
Author: Cicero, Marcus Tullius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhuudesta" ***


VANHUUDESTA

Kirj.

MARCUS TULLIUS CICERO

Latinasta (Cato Maior De Senectute) Suomentanut K. J. Hidén



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.



Alkulause.


Ciceron _Cato Maior De senectute_ on jo tätä ennen ilmestynyt
suomeksi lehtori K. Blomstedtin kääntämänä (Hämeenlinnassa 1886).
Blomstedtin mehevä, yleensä hyvin ansiokas esitys on kuitenkin alusta
alkaen ollut vaikeasti saatavissa -- -- tilapäisjulkaisuun kuuluvana
-- sekä yleisölle miltei tuntematon.

Uudessa suomennoksessa olen etupäässä seurannut C. Meissnerin
toimittamaa painosta (Leipzig 1898). Yleensä olen noudattanut
alkutekstin ulkonaista rakennettakin, mikäli suomen kielen
vaatimukset sen ovat sallineet. Erinäisiin kohtiin olen lisännyt
lyhyitä selityksiä.

Runosäkeitä tulkitessani olen käyttänyt Blomstedtin suomennosta,
johon yliopettaja, toht. _R.V. Koskimies_ hyväntahtoisesti on tehnyt
erinäisiä korjauksia. Käännöksen valmistamisessa on myös poikani,
ylioppilas Ilmari Hidén ollut avullisena.

Sääksmäen Kärsässä, heinäk. 31 p:nä 1917.

_K. J. Hidén_.



JOHDANTO.


_Marcus Tullius Cicero_ syntyi 3 p:nä tammik. v. 106 e.Kr. lähellä
Arpinumin pikkukaupunkia Italiassa. Isä oli tilanomistaja ja kuului
talonpoikaissukuun. Nuori Marcus sai huolellisen kasvatuksen Roomassa
Qvintus-veljensä kanssa. Hänen opettajanaan oli muiden muassa
kreikkalainen runoilija Archias, jonka puolesta hän myöhemmin piti
puheen oikeuden edessä. Ajan sivistysvaatimusten mukaisesti Cicero
etupäässä opiskeli kreikan kieltä ja kirjallisuutta, filosofiata
ja puhetaitoa. Varsinaisen kouluajan päätyttyä hän kuunteli
useiden oppineiden luentoja, harjoittaen uutterasti puhetaitoaan.
Hän esiintyi jo v. 81 ensi kerran julkisesti puhujana eräässä
oikeusjutussa ja rohkeni seuraavana vuonna puolustaa amerialaista
isänmurhasta syytettyä Sextus Rosciusta kaikkivaltiaan diktaattorin
Sullan suosikkeja vastaan. Kehittyäkseen vielä monipuolisemmin
oleskeli Cicero vv. 79-77 Italian ulkopuolella, harjoittaen
opintoja Kreikassa, Vähässä-Aasiassa ja Rhodos-saarella kuuluisien
opettajien johdolla. Palattuaan Roomaan hän otti vilkkaasti osaa
valtiolliseen elämään, tuli v. 75 kvestoriksi (valtionvarain
hoitajaksi), v. 69 ediliksi (järjestysvirkamieheksi) sekä v. 66
pretoriksi (ylituomariksi). Näitä virkojaan hän hoiti tunnollisesti
ja oikeudenmukaisesti, joten hän saavutti yleistä suosiota. Vaikka
Cicero olikin nousukas (_homo novus_), valittiin hänet konsuliksi
varhaisimpana lain myöntämänä ikävuotena, vuodeksi 63 e.Kr.

Konsulina Cicero paljasti Catilinan vallankumoukselliset vehkeet
ja tukahutti hänen suunnittelemansa salaliiton, johon kuului
paljon ylhäisiä roomalaisia. Hän sai senaatin päättämään, että
Catilinan Roomaan jääneet puoluelaiset olivat mestattavat saamatta
oikeutta vedota kansaan. Cicero oli nyt valtiollisen toimintansa
huippukohdassa ja sai osakseen valtavia suosionosoituksia. Mutta
koska Catilinan rikostoverien kuolemantuomio oikeastaan oli ollut
laiton, täytyi Ciceron huhtikuussa v. 58 vapaaehtoisesti lähteä
maanpakoon Kreikkaan kansantribuuni Publius Clodius Pulcherin
tekemän lakiehdotuksen takia. Jo seuraavana syksynä v. 57 kutsuttiin
hänet takaisin. Kaikkialla otti kansa hänet vastaan suurella
riemulla. Seuraavina vuosina Cicero toimi etupäässä asianajana ja
puhujana, saavuttamatta enää entistä vaikutustaan. Sitten hänet
v. 51 lähetettiin prokonsulina (maaherrana) hoitamaan Kilikian
maakuntaa Vähässä-Aasiassa. Siellä hän tunnollisesti koetti perehtyä
maakuntansa tarpeisiin sekä edistää sen parasta. Hän otti m.m. osaa
muutamiin vähäisiin sotaretkiin. Kun Cicero v. 50 jälleen saapui
Italiaan, oli Caesarin ja Pompeiuksen välinen sisällissota jo
alkamaisillaan. Kauan aikaa epäröityään Cicero asettui jälkimmäisen
puolelle sekä lähti hänen luokseen Kreikkaan. Kun Pompeius joutui
tappiolle Pharsaloksen taistelussa v. 48, palasi Cicero Italiaan ja
sai Caesarilta armahduksen. Muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden
johdosta Cicero toistaiseksi vetäytyi yksityiselämään, omistautuen
kokonaan kirjallisille ja tieteellisille harrastuksilleen.

Vasta sitten kuin Caesar oli saanut surmansa v. 44, astui Cicero
jälleen valtiolliselle näyttämölle. Hän tahtoi palauttaa vallan
senaatille ja konsuleille sekä piti vallantavoittelija Marcus
Antoniusta vastaan neljätoista kiivasta hyökkäyspuhetta (n.s.
filippiläistä). Mutta kun Caesarin ottopoika Octavianus odottamatta
sopi Antoniuksen kanssa ja molemmat ynnä Marcus Aemilius Lepidus
tekivät kolmiliiton, jakaakseen vallan keskenään, joutui Cicerokin
Antoniuksen vaatimuksesta valtionkirouksen alaiseksi. Cicero aikoi
vielä paeta Italiasta, mutta takaa-ajavat sotilaat yllättivät hänet
matkalla ja surmasivat 7 p:nä jouluk. v. 43 e.Kr. lähellä Caietaa.
Hänen päänsä ripustettiin Roomassa puhujalavalle, jonka kunniana hän
niin kauan oli ollut.

Ciceron luonne ja toiminta ovat hamasta muinaisuudesta saakka
joutuneet eriävien arvostelujen alaisiksi. Varsinkin on hänen
valtiollista toimintaansa usein tuomittu ankarasti. Muutamat, kuten
etupäässä tunnetut saksalaiset historioitsijat W. Drumann ja Th.
Mommsen, ovat hänessä nähneet vain valtiollisen teeskentelijän,
jolla on ollut yhtä vähän kykyä kuin vakaumusta ja enemmän sanoja
kuin aatteita. Totta onkin, että häneltä puuttuivat ne ominaisuudet,
etupäässä se luonteenlujuus ja päättäväisyys, joita valtiomieheltä
vaadittiin Rooman tasavallan loppuaikoina, kun koko yhteiskunta
oli ikäänkuin käymistilassa. Sitävastoin Cicero on puhujana ja
kirjailijana saavuttanut jotensakin yleisen tunnustuksen sekä
pysyväisen maineen. Cicero on ollut Rooman kuuluisin puhuja, joka
hienostuneella, tenhoavalla käytöksellään, selkeällä ja vaikuttavalla
esityksellään ja milloin koruttomalla, milloin mahtipontisella, jopa
pöyhkeämuotoisella, mutta silti aina sujuvalla ja mallikelpoisella
sanonnallaan täydellisesti lumosi kansalaisensa. Kuitenkaan eivät
hänen puheensa vaikuta enää yhtä voimakkaasti kuin niitä aikoinaan
pidettäessä, eivätkä luonnollisesti tehoa yhtä välittömästi jäykkiin
pohjoismaalaisiin kuin herkkämielisiin, helposti innostuviin
romanilaisiin kansoihin.

Ciceron jälkeensäjättämien kirjallisten tuotteiden lukumäärä on
hyvinkin suuri. Näissä hän on helposti tajuttavassa ja miellyttävässä
muodossa esittänyt kreikkalaisen sivistyksen tuloksia sekä kohottanut
latinan kielen täydellisyyteen, josta tuli esikuva kaikiksi ajoiksi.
Ciceron tuotannosta on nykyaikaan säilynyt puheita, retorisia
kirjoituksia, filosofisia teoksia, kirjeitä, historiallisia ja
maantieteellisiä kyhäelmiä sekä runoja. Hänen puheitaan tunnetaan
ainakin nimeltä noin 105; jälkimaailmalle säilyneistä ovat
tärkeimmät: 6 puhetta Verrestä vastaan, puhe Gnaeus Pompeiuksen
ylipäällikkyydestä, 4 puhetta Catilinaa vastaan, puheet runoilija
Archiaan puolesta ja Milon puolustukseksi sekä 14 filippiläistä
puhetta Antoniusta vastaan. Retorisista kirjoituksista nimettäköön
seuraavat: "Puhujasta". "Ihannepuhuja", "Brutus" l. "Mainioista
puhujista", ja filosofisista: "Valtiosta", "Laeista", "Korkeimmasta
hyvästä ja äärimmäisestä pahasta", "Keskusteluja Tusculanumissa",
"Jumalien luonnosta", tähän suomennossarjaan käännettävänä oleva
"Velvollisuuksista" y.m. Ciceron kirjeitä on tallella neljä, hänen
vapautetun orjansa ja kirjurinsa Tiron toimittamaa kokoelmaa, jotka
tarjoavat ylen tärkeitä tietoja Ciceron elämän ja toiminnan sekä
yleensä koko aikakauden historian valaisemiseksi. Ciceron teoksia
on kaikkina aikoina innokkaasti luettu ja uutterasti tutkittu sekä
käännetty jokaisessa sivistysmaassa.

       *       *       *       *       *

    "Kukapa ei olisi lukenut Ciceron Catoa? Kenpä ei olisi tuntenut
    mielenylennystä kaikesta siitä, mikä tässä on lausuttu vanhuuden
    hyväksi sekä sen nurjaa arvostelemista tahi halveksimista vastaan?"

                            _Jakob Grimm_: "Puhe vanhuudesta".

Ciceron filosofisiin teoksiin kuuluu myös kirjanen _Cato Maior De
senectute_, joka nyt julkaistaan suomenkielisenä. Alkuaan Cicero
tutki filosofiaa vain kehittyäkseen puhetaidossa, mutta syventyi
siihen perusteellisemmin sellaisina aikoina, jolloin hänen oli pakko
pysyä erillään julkisesta elämästä. Kirjoituksillaan hän tahtoi
tutustuttaa kansalaisiaan kreikkalaisten filosofiaan, johdattaakseen
nimenomaan nuorisoa paremmille teille. Filosofisissa tutkimuksissaan
Cicero ei johdonmukaisesti seurannut mitään oppisuuntaa eikä
omaksunut mitään itsenäistä kantaa, vaan oli n.s. eklektikko, joka
valitsi ja omisti itselleen eri järjestelmistä sen, mikä näytti
hänestä oivalliselta ja tarkoituksenmukaiselta. Sentähden hän
itsekin nimitti tutkielmiaan jäljitelmiksi (_apographa_), sanoen
niistä kerrankin: "Lisään vain sanoja, joita minulla on yllin
kyllin". Vaikka niissä onkin paljon ristiriitaisuuksia, puutteita
ja vaillinaisuuksia, on niillä sittenkin ollut suuri merkitys
sekä Ciceron aikalaisille että myös jälkimaailmalle. Niissä näet
Cicero loi varman ja täydellisen latinankielisen filosofisen
sanaston sekä esitti kreikkalaisen filosofian tuloksia hauskasti ja
helppotajuisesti.

Kuten jo edellä mainittiin, antautui Cicero kirjallisille
harrastuksilleen varsinkin senjälkeen kuin hän oli tullut takaisin
maanpaostaan, ja toistamiseen, kun hän oli saanut armahduksen
Caesarilta. Etenkin jälkimmäisellä kerralla oli hän vaipunut syvään
alakuloisuuteen ja hervottomuuteen, kun huomasi joutuneensa kaikesta
valtiollisesta toiminnasta syrjään. Lisäksi kohtasi häntä mitä
ankarin isku, rakkaan tyttärensä Tullian kuolema v. 45. Tämä saattoi
hänet erittäin kiihkeästi syventymään filosofiaan, saadakseen siitä
huojennusta surussaan. Silloin syntyivät kaikki Ciceron filosofiset
teokset, myöskin nyt kysymyksessä oleva.

Niinkuin näkyy, on tällä kirjasella kaksoisnimitys. Siinä seurasi
Cicero tunnetun monikirjailijan Marcus Terentius Varron antamaa
esimerkkiä; tämä näet lisäsi tutkielmiensa otsakkeihin jonkun
esikuvallisen henkilön nimen, joka elämällään ja toiminnallaan
ikäänkuin valaisi teoksen aihetta ja sisältöä. Täysin varmasti ei
tiedetä, mihin aikaan kirja ilmestyi; useimmat kuitenkin otaksuvat,
että se julkaistiin heti Caesarin murhan jälkeen. Sen omisti Cicero
-- samoinkuin vähän myöhemmin kyhäämänsä kirjasen nimeltä _Laelius De
amicitia_ -- uskolliselle ystävälleen Titus Pomponius Atticukselle.
joka oli häntä kolmea vuotta vanhempi. Lähin aihe sen kirjoittamiseen
oli niinmuodoin se seikka, että kumpikin ystävyksistä oli jo päässyt
vanhuuden ikään. Saadakseen enemmän eloisuutta ja havainnollisuutta
esitykselleen Cicero antoi sille vuoropuhelun muodon, kuten monessa
muussa suurelle yleisölle kirjoittamassaan teoksessa. Kuitenkaan
hän ei Platonin tapaan käyttänyt vuoropuhelua johdonmukaisesti koko
teoksessa, vaan seurasi Aristoteleen menettelyä. Siten vuoropuhelu
muodostaa johdannon sitä seuraavaan yhtenäiseen esitykseen, jossa
vain silloin tällöin viitataan sivuhenkilöihin.

Koko teoksen päähenkilöksi, esityksen varsinaiseksi kannattajaksi,
valitsi tekijä erään Rooman tasavallan merkkimiehistä, Marcus
Porcius Caton, jolla oli lisänimet _Censorius_ (ankara), _Sapiens_
(viisas) ja _Maior_ (vanhempi). Hän oli oikea muinaisajan roomalaisen
perikuva, -- yksinkertainen elämäntavoiltaan, tarkka ja tunnollinen
kaikissa toimissaan, urhoollinen sodassa sekä taitava puhuja ja
monipuolinen kirjailija rauhanaikana; lisäksi oli hänellä tavattomat
ruumiinvoimat, joihin ikä ei näyttänyt pystyvän. Tosiaan Cicero
ei mitenkään olisi voinut löytää miestä, joka paremmin olisi
soveltunut pitämään puolustuspuhetta vanhuuden hyväksi. Cicero on
kyllä pannut omat mielipiteensä Caton suuhun, mutta on kumminkin
kuvaillessaan hänen luonnettaan koettanut noudattaa historiallisia
perinnäistietoja. Sopivissa paikoissa esitetään tapauksia Caton
elämästä, viitataan hänen teoksiinsa ja käytetään vanhentuneita
sanoja ynnä lauseparsia. Kuitenkin täytyy Ciceron toisinaan lieventää
Caton jäykkää yksipuolisuutta sekä ihannoiden tasoittaa hänen
luonteensa karkeita, myöhemmän ajan roomalaisille epämieluisia puolia.

Sivuhenkilöinä esiintyvät vanhan Caton rinnalla ystävykset Publius
Cornelius Scipio Aemilianus _Africanus Minor_ ja Gaius Laelius, jolla
samoinkuin Catolla oli lisänimi _Sapiens_. Muinaisuudessa oli näiden
molempien ystävyys hyvin kuuluisa ja kiitetty. Scipio -- Lucius
Aemilius Pauluksen poika ja vanhemman Scipio Africanuksen pojan
Publiuksen ottopoika -- on Rooman historiassa tunnettu Karthagon
ja Numantian valloittajana. Laeliuksesta sitävastoin tiedetään
verrattain vähän. Hän otti Scipion johdolla osaa 3. puunilaissotaan
ja taisteli myös Lusitaniassa Viriatusta vastaan. Vihdoin hän tuli
konsuliksi v. 140 e.Kr. Laelius oli lempeä, tasapuolinen ja tyyni
mies, joka saavutti suurta kunnioitusta kansalaistensa keskuudessa.

Keskustelu näiden henkilöiden välillä esitetään tapahtuvaksi Caton
kodissa v. 150 e.Kr., vuotta ennen hänen kuolemaansa, jolloin Cato
oli 84 vuoden ikäinen, Scipio 35 ja Laelius 38 vuoden.

Ciceron kirjanen sai pian suosiota osakseen, ja sillä on edelleen
kaikkina aikoina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita.



VANHUUDESTA


_Titus Pomponius Atticukselle_.


    1. "Oi Titus, auttaa jos Sua voin tahi huoltasi häätää,
    nyt joka syöntäsi särkevi noin sekä kalvaen kiusaa,
    paljonko palkkaa saan?"

Sallitaanhan minun puhutella Sinua, Atticus, samoilla säkeillä,
joilla Flamininusta puhuttelee:

    "mies, johon luottaa voi, jos kohtakin köyhä ja halpa".

Kuitenkin tiedän varmasti, ettet, kuten Flamininus,

    "öitäsi, päiviäs, oi Titus, noin surusynkkänä vietä".

Tunnenhan kyllä mielenmalttisi ja tasaisuutesi sekä tiedän, että
olet tuonut mukanasi Ateenasta paitsi lisänimeäsi myös hienoa
sivistystä ja kokemusta. Ja kuitenkin otaksun, että samat asiat,
jotka tuottavat surua minulle itselleni, toisinaan liian kovasti
huolestuttavat Sinuakin; mutta niihin nähden lohduttaminen kävisi
liian pitkälliseksi sekä olisi siksi toiseen ajankohtaan lykättävä.
Nyt sensijaan olen parhaaksi katsonut kirjoittaa Sinulle jotain
vanhuudesta. Tahdon näet, että me molemmat, sekä Sinä että minä
itsekin, saamme huojennusta tuosta jo meitä rasittavasta tahi
varmasti lähenevästä vanhuuden taakasta, mikä on meille yhteinen.
Tiedän toki, että Sinä puolestasi kannat sitä, niinkuin kaikkea,
maltillisesti ja viisaasti nyt ja vast'edeskin. Mutta tahtoessani
kirjoittaa jotakin vanhuudesta, näytit Sinä mielestäni ansaitsevan
tätä lahjaa, josta me molemmat saatamme hyötyä.

Minulle ainakin on tämän kirjasen valmistaminen ollut niin mieleistä,
että se on poistanut kaikki vanhuuden vaivat sekä lisäksi tehnyt
sen suloiseksi ja miellyttäväksi. Niinmuodoin ei voida milloinkaan
kiittää filosofiata tarpeeksi hyvin, koska sen, neuvoja noudattava
henkilö saattaa viettää koko elinaikansa vapaana vaivoista. Muista
filosofisista aiheista olemme puhuneet paljon ja tulemme vielä
useinkin puhumaan; nyt omistan Sinulle kirjan vanhuudesta.

En ole tehnyt Tithonosta koko esityksen päähenkilöksi, kuten
keolainen Ariston (satuhenkilöllä olisi näet liian vähän arvoa), vaan
olen siksi määrännyt vanhan Marcus Caton, jotta esitykselläni olisi
suurempi vaikuttavaisuus. Hänen luonaan annan Laeliuksen ja Scipion
lausua ihmettelynsä siitä, että hän niin helposti kestää vanhuuttaan,
sekä annan hänen vastata heille. Jos hän näyttää Sinusta haastelevan
oppineemmin kuin hänellä on tapana omissa kirjoissaan, niin laskepa
se Kreikan kirjallisuuden ansioksi, jota hän, kuten tiettyä on,
hartaasti tutki vanhoilla päivillään. Mutta miksi tarvitaan
enempää selittämistä? Heti kohta on Caton oma puhe selvittävä koko
käsityksemme vanhuudesta.


2. _Scipio:_ Usein ihmettelen yhdessä ystäväni Laeliuksen kanssa
sinun erinomaista ja täydellistä viisauttasi, Marcus Cato, sekä
kaikissa muissa suhteissa että erittäinkin siinä, etten koskaan
ole huomannut vanhuuden sinua rasittavan, vaikka se varsin useille
vanhuksille on niin vastenmielinen, että he väittävät kantavansa
raskaampaa taakkaa kuin Aetna on.

_Cato:_ Näytättepä te, Scipio ja Laelius, ihmettelevän asiaa, joka
ei ole yhtään pulmallinen. Niille tosiaan käy vaikeaksi jokainen
ikäkausi, joilla itsessään ei ole mitään apukeinoja hyvään ja
onnelliseen elämään; mutta niille, jotka etsivät kaikkea hyvää
omasta itsestään, ei mikään saata näyttää pahalta, minkä välttämätön
luonnonlaki tuopi muassaan. Tällainen on vanhuus varsinkin; kaikki
toivovat saavuttavansa sen, mutta moittivat sitä jouduttuaan siihen
tilaan. Niin suuri on typeräin ihmisten epäjohdonmukaisuus ja
nurinkurisuus. He väittävät vanhuuden hiipien yllättävän heidät
pikemmin kuin he olivat luulleetkaan. Ensiksi: kuka on pakottanut
heidät tuohon väärään luuloon? Mitenkä vanhuus pikemmin seuraa
nuoruutta kuin nuoruus lapsuuden aikaa? Toiseksi: kuinka vanhuus
olisi heille vähemmin rasittava, jos kävisivät 800. vuottaan, kuin
jos kävisivät 80:ttä? Kun mennyt vaikka kuinkakin pitkä aika olisi
kulunut umpeen, ei minkäänlainen lohdutus enää voisi lieventää
houkkion vanhuutta. Jos te siis tavan takaa ihmettelette viisauttani
-- kunpa se vastaisikin teidän luuloanne ja minun lisänimeäni --,
niin tietäkää, minä olen viisas vain siinä suhteessa, että seuraan
parasta johdattajaa, luontoa, aivan kuin jumalaa ja tottelen sitä;
eihän ole todenmukaista, että se hyvin järjestettyään kaikki muut
ikäkaudet olisi hutiloinut viimeisessä näytöksessä huonon runoilijan
tavoin. Mutta sittenkin on ollut välttämätöntä, että on jotain
lopullista sekä lakastumista että varisemista, niinkuin puiden
hedelmien ja maan tuotteiden laita on määräaikaisen kypsymisen
jälkeen. Tätä on viisaan tyynesti kestettävä. Mitäpä on sotiminen
luontoa vastaan muuta kuin taistelemista jumalain kanssa giganttien
tavalla?

_Laelius:_ Kuitenkin teet sinä, Cato, suuren palveluksen meille
molemmille -- vakuutan sen myös Scipion puolesta --, jos me
toivoessamme tulla vanhoiksi tahi ainakin sitä varmasti halutessamme
jo aikoja ennen saamme oppia sinulta, millä tavoin helpoimmin voimme
kestää iän rasitusta.

_Cato:_ Tahdon sen tehdä mielelläni, Laelius, varsinkin, koska se
teille molemmille sanojesi mukaan on mieleistä.

_Laelius:_ Haluamme todellakin, ellei se sinulle. Cato, tuota vaivaa,
saada nähdä, millainen saavuttamasi päämäärä on, koska jo olet
kulkenut tuon pitkän matkan, jota meidänkin on astuttava.


3. _Cato:_ Sen teen niin hyvin kuin voin, Laelius. Usein olen
läsnäolevana kuunnellut ikätoverieni valituksia -- vanhan
sananlaskunkin mukaan yhtäläiset helpoimmin yhtyvät. Niinpä
suunnilleen minun ikäisteni entisten konsulien Gaius Salinatorin
ja Spurius Albinuksen oli tapana päivitellä toisinaan, että
heillä ei ollut tarjona aistillisia huvituksia, joiden puuttuessa
he pitivät elämää arvottomana, ja toisinaan taas, että saivat
osakseen ylenkatsetta niiden puolelta, jotka tavallisesti olivat
kunnioittaneet heitä. Mutta minusta nämä eivät näyttäneet syyttävän
sitä, mitä oikeastaan piti syyttää. Sillä jos tuo tapahtuisi
vanhuuden vaikutuksesta, tulisi sama kohtaamaan minua ja kaikkia
muita vanhanpuoleisia miehiä. Mutta olen huomannut, että useiden
vanhuus ei ole antanut aihetta valituksiin, koska nämä eivät ole
pahoitelleet vapautumistaan himojen kahleista eivätkä ole liioin
kärsineet omaistensa puolelta ylenkatsetta. Syy kaikkiin tuonlaisiin
valituksiin johtuu luonteesta eikä iästä. Tasaiset vanhukset, jotka
eivät ole ärtyisiä eivätkä epäystävällisiä, viettävät helppoja
vanhuudenpäiviä, äreys ja tylyys taas ovat vastukseksi joka
ikäkaudelle.

_Laelius:_ Kyllä niin on, kuin sanot, Cato; mutta ehkäpä joku voi
sanoa, että vanhuus näyttää sinusta siedettävämmältä vaikutusvaltasi,
varallisuutesi ja arvokkaan asemasi takia, mitkä sentään eivät saata
tulla monenkaan osalle.

_Cato:_ Tuo todella kuulostaa joltain, Laelius, mutta eihän kaikki
millään muotoa ole niistä riippuvaa. Niinpä esimerkiksi kerrotaan
Themistokleen vastanneen riidan aikana eräälle seripholaiselle, joka
oli sanonut, ettei Themistokles ollut saavuttanut loistavuutta oman
kunniansa, vaan isänmaansa kunnian nojalla: "Totta tosiaan, minä en
olisi milloinkaan tullut kuuluisaksi, jos olisin seripholainen, etkä
sinä, vaikka olisitkin ateenalainen." Samaan tapaan voidaan sanoa
vanhuudestakin. Vanhuus ei saata olla keveä viisaallekaan suurimmassa
köyhyydessä eikä helppo houkkiolle suurimmassa varallisuudessakaan.
Tieteet ja harjoitukset hyvissä avuissa ovat joka tapauksessa, Scipio
ja Laelius, vanhuuden parhaimpia puolustuskeinoja vaivoja vastaan.
Kun niitä joka ikäkausi harrastetaan, kantavat ne ihmeteltäviä
hedelmiä pitkän ja toimekkaan elämän jälkeen sekä sentähden, etteivät
ne milloinkaan meitä petä, eivät edes elämän viime hetkenäkään --
mikä kuitenkin on mitä tärkeintä --, että sentähden, että tietoisuus
hyvin vietetystä elämästä ja monen hyvän työn muisto ovat perin
suloisia.


4. Olen nuorukaisena rakastanut Qvintus Fabius Maximusta, Tarentumin
valloittajaa, aivan kuin ikätoveriani, vaikka hän olikin vanhus.
Siinä miehessä näet oli ystävällisyyden lieventämää arvokkuutta, eikä
vanhuus muuttanut hänen luonnettaan. Kuitenkin aloin pitää häntä
kunniassa, kun hän ei vielä ollut kovin vanha, mutta silti iäkäs.
Sillä vuoden kuluttua syntymästäni oli hän ensi kerran konsulina,
ja kun hän oli sinä neljättä kertaa, lähdin ihan nuorena hänen
seurassaan sotamiehenä Capuan edustalle ja viisi vuotta senjälkeen
Tarentumia vastaan. Sitten tulin neljä vuotta myöhemmin kvestoriksi.
Tätä virkaa hoidin Tuditanuksen ja Cetheguksen ollessa konsuleina,
silloin kuin Fabius vanhanpuoleisena miehenä puolusti Cinciuksen
lahjuksia ja lahjoja koskevaa lakiehdotusta. Hän kävi sotia aivan
kuin nuorukainen, vaikka hän oli peräti vanha, sekä hillitsi tyynellä
kestävyydellään Hannibalia, joka riehui eteenpäin nuorukaisen lailla.
Hänestä lausui ystävämme Ennius:

    "Yks on vankaks valtamme viipymisellähän saanut.
    Juoruja halpoen valtion vain hän onnea valvoi,
    siksipä miehen maine on kirkas nyt kuni ennen."

Millä valppaudella, millä neuvokkuudella hän saikin Tarentumin
valtaansa! Kun Salinator paettuaan linnaan, sittenkuin oli
menettänyt kaupungin, kerskaili sanoen: "Minun avullani Sinä,
Qvintus Fabius, olet valloittanut takaisin Tarentumin", virkkoi
Fabius hymyillen hänelle minun kuullessani: "Totta kyllä, sillä,
jollet Sinä olisi menettänyt sitä, en olisi koskaan valloittanut
sitä." Hän oli yhtä etevä rauhan töissä kuin sodassa. Hän vastusti
toisena konsulikautenaan niin kauan, kuin hän jaksoi, virkaveljensä
Spurius Carviliuksen pysyessä toimettomana, kansantribuuni Gaius
Flaminiusta, kun tämä vastoin senaatin mielipidettä tahtoi jakaa
Picenumin ja Gallia cisalpinan alueen kansalle miesluvun mukaan.
Vaikka hän olikin augurina, rohkeni hän väittää, että se tapahtui
parhaiden ennusmerkkien mukaan, mikä tapahtui valtion hyväksi; se
taas, mitä ehdotettiin valtion vahingoksi, ehdotettiin vastoin
ennusmerkkejä. Olen oppinut tuntemaan paljon eteviä ominaisuuksia
tässä miehessä; kuitenkaan ei mikään ole enemmän ihmeteltävää kuin se
tapa, millä hän kesti mainion poikansa, entisen konsulin, kuoleman.
Hänen ruumispuheensa on vielä saatavissamme. Emmekö pidä jokaista
filosofia köykäisenä hänen rinnallaan lukiessamme sitä? Hän oli suuri
julkisuudessa ja kansalaistensa silmien edessä, mutta vielä etevämpi
perheensä keskuudessa. Millainen puhelahja, millainen opetuskyky
ja millainen muinaisuuden tuntemus hänellä olikaan ja kuinka syvät
tiedot augurioikeudessa! Hänellä oli paljon kirjallista sivistystä,
ollakseen roomalainen. Hän muisti sekä kotimaan että myös ulkomaiden
historian. Nautin silloin niin halukkaasti hänen keskustelustaan,
ikäänkuin olisin aavistanut sitä, mikä todella tapahtui, nimittäin,
ettei minulla hänen kuoltuaan enää olisi ketään, jolta voisin oppia.


5. Miksi nyt näin paljon puhetta Maximuksesta? Siksi, itse asiassa,
että huomaisitte olevan väärin sanoa sellaista vanhuutta kurjaksi.
Tosin eivät kaikki saata olla semmoisia miehiä kuin Scipio ja
Maximus, jotka voivat muistella kaupunkien valloituksia, maa- ja
meritaisteluja, käymiänsä sotia sekä voittokulkuja. Myöskin
rauhallisesti ja lisäksi nuhteettomasti ja sivistyneesti vietettyä
elämää seuraa suloinen ja tyyni vanhuus. Semmoinen oli tietääksemme
Platonin, joka kuoli 81 vuoden vanhana kirjoittaessaan paraikaa.
Semmoinen oli myös Isokrateen, joka omien sanojensa mukaan 94.
ikävuotenaan kirjoitti _Panathenaikos_-kirjansa ja senjälkeen eli
vielä viisi vuotta. Hänen opettajansa Gorgias Leontinoi'n kaupungista
täytti 107 vuotta eikä koskaan herjennyt työstään eikä toimestaan.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän tahtoi niin kauan elää, vastasi hän:
"Minulla ei ole mitään aihetta moittia vanhuutta." Sepä oivallinen
ja oppineelle miehelle sovelias vastaus! Sillä omista vioistaan
ja omasta virheellisyydestään syyttävät ymmärtämättömät ihmiset
vanhuuttaan. Niin ei tehnyt juurikaan mainitsemani Ennius:

    "Kuin hepo vikkelä tuo, joka voittanut on monikertaan
    kilvass' Olympian, nyt lepäjää ikäloppuna vihdoin."

Hän vertaa omaa vanhuuttaan uljaan ja voittoisan ratsun vanhuuteen.
Hänetpä saatatte oivallisesti muistaa. Sillä yhdeksäntoista vuotta
hänen kuolemansa jälkeen nämä nykyiset konsulit Titus Flamininus
ja Manius Acilius ryhtyivät toimeensa. Hän kuoli Caepion ollessa
ensi kerran ja Philippuksen toistamiseen konsulina, kun minä itse
65-vuotiaana tervekeuhkoisena vahvalla äänellä puolustin Voconiuksen
lakiehdotusta. Seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, niin vanhaksi näet
eli Ennius, hän kesti kahta rasitusta, joita pidetään suurimpina,
nimittäin köyhyyttä ja vanhuutta, siten, että näytti miltei
iloitsevan niistä.

Miettiessäni asiaa huomaan todellakin olevan neljä syytä siihen,
miksi vanhuutta pidetään kurjana:

ensiksi, koska se estää toiminnasta;

toiseksi, koska se tekee ruumiin heikommaksi;

kolmanneksi, koska se yleensä riistää meiltä kaikki aistilliset
nautinnot;

neljänneksi, koska se ei ole kaukana kuolemasta.

Katsokaamme, jos suvaitsette, kuinka pätevä ja kuinka oikeutettu
jokainen näistä on.


6. "Vanhuus estää toiminnasta." Mistä toiminnasta? Siitä kaiketi
vain, mikä aikaansaadaan nuoruuden voimilla. Eikö siis vanhuudelle
ole tarjona minkäänlaisia töitä, joita silti voitaisiin suorittaa
sielunvoimilla, vaikka ruumis onkin heikko? Eikö sitten Qvintus
Maximus toimittanut mitään, eikö sitten isäsi Lucius Paulus,
kelpo poikani appi? Eivätkö nuo muut vanhukset, Fabriciukset,
Curiukset, Coruncaniukset, tehneet mitään suojellessaan valtiota
neuvokkuudellaan ja vaikutuksellaan? Appius Claudiuksen vanhuuden
lisäksi tuli vielä hänen sokeutensa; kuitenkin hän, kun senaatin
mielipide kallistui rauhan ja liiton tekoon Pyrrhoksen kanssa, lausui
empimättä sen, minkä Ennius on kertonut säkeissään:

    "Miksikä mielenne, jotk' ain' ennen suorana seisoi,
    poikenneet ovat harhaan puuttuen mieltä ja määrää?"

sekä muutakin erittäin painavaa. Onhan runo teille tuttu, ja
lisäksi on Appiuksenkin puhe vielä tallella. Ja tämän hän teki
seitsemäntoista vuotta toisen konsulikautensa jälkeen, vaikka oli
kymmenen vuotta kulunut hänen kumpaisenkin konsulikautensa välillä
ja hän ennen ensimmäistä konsulivuottaan jo oli ollut censorina.
Tästä voidaan päättää, että hän todellakin oli vanha Pyrrhoksen sodan
aikana. Kumminkin olemme näin kuulleet hänestä isiltämme. Niinmuodoin
ne eivät esitä mitään pätevää, jotka väittävät, että toiminta ei
kuulu vanhoille. He menettelevät samoinkuin ne, jotka hokevat, että
perämies ei tee mitään purjehdittaessa, kun hän istuu peräkeulassa
levollisena pitäen peräsintä, samalla kuin toiset kiipeävät
mastoihin, toiset juoksentelevat pitkin laivan kantta ja toiset
ammentavat pohjavettä. Hän ei toimita sitä, minkä nuoret laivamiehet
tekevät, mutta itse asiassa hän tekee paljon parempaa ja tärkeämpää
työtä. Suuria ei saada aikaan ruumiinvoimilla eikä vikkelyydellä tahi
nopeudella, vaan ymmärtäväisyydellä, vaikutusvallalla ja harkinnalla.
Puhumattakaan siitä, että nämä ominaisuudet vähenisivät vanhoiksi
tullessamme, ne tavallisesti vielä lisääntyvätkin.

Ehkä minä oltuani monenlaisissa sodissa tavallisena sotamiehenä,
sotatribuunina, alipäällikkönä ja konsulina nyt teidän mielestänne
olen joutilaana, kun en ota osaa sotiin. Mutta senaatille minä
määrään, mitä sotia on käytävä ja miten niitä on käytävä. Minä olen
jo aikoja sitten uhannut sodalla Karthagoa, jolla kauan aikaa on
ollut pahaa mielessä. En lakkaa sitä pelkäämästä, ennenkuin kuulen
sen olevan perinpohjin hävitetyn. Jospa kuolemattomat jumalat
säästäisivät tämän voiton sinulle, Scipio, jotta päättäisit sen,
minkä isoisäsi on jättänyt tekemättä. Hänen kuolemastaan on kohta
kuusineljättä vuotta kulunut, mutta moisen miehen muistoa tulevat
kaikki seuraavat vuodet ylläpitämään. Hän kuoli vuotta aikaisemmin
kuin olin censorina sekä yhdeksän vuotta konsulikauteni jälkeen
tultuaan valituksi toistamiseen konsuliksi tuona virka-aikanani.
Olisiko hän ollut tyytymätön vanhuuteensa, vaikka olisikin elänyt
satavuotiaaksi? Ei toki, sillä ei hän hyökkäisi eikä hyppäisi
eikä käyttäisi heittokeihästä kaukaa taisteltaessa tahi miekkaa
käsikähmässä, vaan hän käyttäisi ymmärrystä, järkevyyttä ja
harkintaa. Ellei sellaisia ominaisuuksia olisi vanhuksilla, eivät
esi-isämme olisi maininneet ylintä neuvostoa vanhain neuvostoksi
eli senaatiksi. Lakedaimonilaisten keskuudessa nimitetään ylintä
valtionvirkaa hoitavia henkilöitä vanhuksiksi, joita he ovatkin.

Jos tahdotte lukea tahi kuulla ulkomaiden historiata, saatte tietää,
että nuoret miehet ovat järkyttäneet suurimpia valtioita, mutta, että
vanhukset ovat pitäneet niitä pystyssä sekä saattaneet ne jälleen
entiselleen.

    "Kuink' ompi valta vahva teiltä sortumaan jo joutunut?"

Näin näet kysytään Naevius-runoilijan Ludus-nimisessä näytelmässä.
Siihen vastataan paljon muun ohella pääasiassa seuraavasti:

    "Se tointa suurisuisten on, se työtä keltanokkien."

Onhan ajattelemattomuus ominaista kasvavalle iälle ja viisaus
vuorostaan vanhenevalle.


7. "Mutta muisti heikkenee." Luulenpa sen kyllä, ellet harjoita
sitä tahi myöskin, jos olet hitaanlainen luonnostasi. Themistokles
oli oppinut kaikkien kansalaisten nimet. Luuletteko sitten hänellä
vanhemmaksi tultuaan olleen tapana Aristeidesta Lysimakhoksena
tervehtiä. Minä puolestani en tunne vain nykyään elossa olevia
henkilöitä, vaan myöskin heidän isänsä ja isoisänsä enkä
pelkää ihmisten puheen mukaan kadottavani muistiani lukiessani
hautakirjoituksia. Juuri niitä lukemalla palautan vainajat mieleeni.
Tosiaankaan en ole kuullut yhdenkään vanhuksen unohtaneen, mihin
hän on kaivanut aarteensa. He muistavat kaiken sen, mikä heillä on
huolena, nimittäin säädetyt määräpäivät, velallisensa ja velkojansa.
Entäpä edelleen? Mitäpä arvelette lainoppineista, ylimmäisistä
papeista, augureista ja filosofeista? Kuinka paljon he muistavatkaan
vanhuksina! Hengen voimat säilyvät vanhoilla, jos vain intoa ja
uutteruutta kestää, niin hyvin etevillä, kunniavirkoja saavuttaneilla
henkilöillä kuin myös yksityisillä ja rauhallisilla eläjillä.

Sophokles kirjoitteli murhenäytelmiä aina korkeimpaan ikään saakka.
Kun hän kirjailijatoimensa takia näytti laiminlyövän taloutensa
hoidon, haastoivat hänen omat poikansa hänet oikeuteen, jotta
tuomarit erottaisivat hänet muka tylsämielisenä talouden toimista.
Niinhän meidänkin tapamme mukaan omaisuudestaan välinpitämättömiä
isiä kielletään sitä hoitamasta. Silloin kerrotaan vanhuksen
lukeneen tuomareille parhaillaan tekeillä olevan kappaleen, minkä
hän vast'ikään oli sepittänyt, nimittäin "Kolonolaisen Oidipuksen",
sekä sitten kysyneen heiltä, tuntuiko tämä runoteos tylsämielisen
sepittämältä. Kun hän oli lukenut sen julki, vapautettiin hänet
syytöksestä tuomarien päätöksen mukaan. Onko siis vanhuus pakottanut
hänet tahi Homeroksen, Hesiodoksen, Simonideen, Stesikhoroksen tahi
ennen mainitsemani Isokrateen ja Gorgiaan tahi filosofien johtajat
Pythagoraan, Demokritoksen, Platonin ja Ksenokrateen tahi stoalaisen
Diogeneen, jonka itse olette nähneet Roomassa, onko siis vanhuus
pakottanut kaikki nämä miehet herkeämään harrastuksistaan? Eikö
kaikilla tieteellinen harrastus kestänyt yhtä kauan kuin heidän
elämänsä?

Jättääkseni nämä jalot harrastukset sikseen saatan lisäksi nimittää
roomalaisia maamiehiä, naapureitani ja tuttaviani sabinilaisalueelta,
joiden poissa ollessa tuskin koskaan toimitetaan mitään tärkeämpää
maanviljelystyötä kylvön, elonleikkuun ja sen korjuun aikana.
Kumminkin tämä on vähemmän ihmeteltävää semmoisiin töihin nähden.
Eihän kukaan ole niin vanha, ettei hän toivo jaksavansa elää vielä
vuotta. Mutta nuo samat miehet näkevät vaivaa sellaisestakin, mikä
heidän tietämänsä mukaan ei ollenkaan hyödytä heitä.

    "Puit' uuden hän polven noin hyödyksi kylvää",

niinkuin Statiuksemme sanoo "Nuoruudentoverit" (_Synephebi_)
näytelmässään. Ja empimättä maanviljelijä, olipa hän kuinka vanha
hyvänsä, vastaa sille, joka kysyy, kenenkä hyväksi hän istuttaa:
"Kuolemattomien jumalien hyväksi, jotka ovat tahtoneet, että niin
hyvin vastaanottaisin tämän esi-isiltäni kuin myöskin jättäisin sen
jälkeläisilleni."


8. Parempi on tämä Caecilius Statiuksen lausunto ukosta, joka
huolehtii tulevasta sukupolvesta, kuin saman runoilijan seuraavat
sanat:

    "Jumal'aut', jos, vanhuus, muut' et vammaa tuonekaan,
    niin kylliks yks on tää Sun kumppanis:
    saa nähdä paljon moista, mit' ei mieli tee."

Ja ehkäpä paljon sellaista, jota haluaa! Useinhan nuoruus kohtaa
sellaista, jota ei halua. Mutta vielä, nurjempi on seuraava Caecilius
Statiuksen lausunto:

    "Sen kurjimmaksi katson vaivaks vanhuuden,
    olevansa että tietää vaivaks toisellen."

Hauskuudeksi pikemmin kuin vaivaksi. Samoinkuin viisaat vanhukset
iloitsevat lahjakkaista nuorukaisista ja siten nuorison
kunnioittamien ja rakastamien henkilöiden vanhuus tulee keveämmäksi,
samoin nuorukaisetkin nauttivat vanhusten jaloihin pyrintöihin
johtavista opetuksista. Tiedänpä varmaan, että olen teille samassa
määrässä hauskuudeksi kuin te minulle. Mutta huomaatte, ettei vanhuus
ole veltto eikä saamaton, vaan se päinvastoin on toimelias sekä aina
hommaa ja puuhaa jotakin, tietysti sen mukaan kuin jokaisen harrastus
on ollut hänen edellisenä elinaikanaan. Entäpä ne vanhukset, jotka
oppivat vielä jotakin lisää? Niinhän näemme Solonin kerskaillen
väittävän säkeissään, että hän vanhenee oppiessaan joka päivä
jotain lisää. Niinhän minäkin olen tehnyt, kun vanhana miehenä olen
tutkinut Kreikan kirjallisuutta. Siihen ryhdyin niin innokkaasti,
kuin olisin halunnut sammuttaa pitkällisen janon, tutustuakseni juuri
näihin asioihin, joita nyt käytän esimerkkeinä, kuten huomaatte.
Ja kuultuani, että Sokrates oli tehnyt näin soitantoon nähden,
olisin puolestani tahtonut tehdä samoin -- opettelivathan vanhan
ajan ihmiset soitantoakin. Joka tapauksessa olen pannut vaivaa
kirjallisuuteen.


9. Enkä ainakaan nyt kaipaa nuoruuden voimia -- tämähän oli toinen
kohta vanhuuden haitoista puhuttaessa --, en kaipaa niitä suuremmassa
määrässä, kuin nuorukaisena ollessani kaipasin härän tai norsun
voimia. Kunkin tulee käyttää sitä, mitä on tarjona, ja voimiensa
mukaan tehdä kaikki se, minkä tekee. Mikä lausunto näet voi olla
halveksittavampi kuin krotonilaisen Milonin. Kun hän vanhuksena
näki taistelijain harjoittelevan kilparadalla, katseli hän, niin
kerrotaan, käsivarsiaan sekä huudahti kyynelet silmissä: "Nämäpä
ovat jo kuolleita!" Tosiaankaan eivät ne siinä määrässä kuin sinä,
lavertelija, itse. Ethän sinä koskaan tullut kuuluisaksi itsesi
takia, vaan kylkiesi ja käsivarsiesi vuoksi. Sellaista ei puhunut
Sextus Aelius eikä Tiberius Coruncanius monta vuotta aikaisemmin
eikä Publius Crassus aivan äskettäin. Nämä säätivät lakeja
kansalaisilleen, ja heidän tietonsa pysyivät aina heidän viimeiseen
hengenvetoonsa asti.

Puhuja vain veltostuu vanhuudesta, pelkään minä. Hänen toimintansa
ei ole yksistään henkistä työtä, vaan se on myöskin rinnan ja
ruumiinvoimien. Yleensä raikastuu, kumma kyllä, vanhalla iällä äänen
sointuisuus, jota minä puolestani tähän asti en vielä ole menettänyt
-- ja te näette minun vuoteni. Siitä huolimatta on vanhuksen tyyni
ja hiljainen puhe miellyttävä, ja kaunopuheisen vanhuksen sävyisä ja
lempeä esitys herättää itsestään tarkkaavaisuutta. Ellet itse voi
aikaansaada sitä, saatat silti antaa opetuksia jollekin Scipiolle ja
Laeliukselle. Mikähän on miellyttävämpää kuin opinhaluisen nuorison
ympäröimä vanhus?

Vai mitä, emmekö jätä edes niinkään paljon voimia vanhukselle,
että hän voisi opettaa ja neuvoa nuorukaisia sekä ohjata heitä
velvollisuuksien kaikinpuoliseen täyttämiseen? Mikä saattaa olla
mainiompaa kuin tämä toimi? Ainakin minusta näyttivät Gnaeus ja
Publius Scipio sekä molemmat isoisäsi Lucius Aemilius ja Publius
Africanus onnellisilta ylhäisten nuorukaisten seurassa. Yleensä on
pidettävä kaikkia jalojen tieteiden opettajia onnellisina, vaikka
heidän ruumiinvoimansa olisivatkin vanhentuneet ja vähentyneet.
Ruumiinvoimien väheneminen johtuu kumminkin useammin nuoruuden
hairahduksista kuin vanhuuden puutteellisuuksista. Sillä irstas
ja hekkumallinen nuoruus jättää vanhuudelle heikontuneen ruumiin.
Ainakin väittää Kyros siinä Ksenophonin kirjassa olevassa puheessa,
jonka hän hyvin vanhana piti kuolinvuoteellaan, ettei hän koskaan
huomannut tulleensa vanhuudessaan heikommaksi, kuin hän oli ollut
nuoruudessaan. Muistan lapsuudestani, että Lucius Metellus, joka
tultuaan ylimmäiseksi papiksi 4 vuotta sen jälkeen, kuin oli ollut
toistamiseen konsulina, hoiti tätä papintointa 22 vuotta, oli niin
hyvissä voimissa loppuiällään, ettei ollenkaan kaivannut nuoruuttaan.
Eihän ole ensinkään tarpeellista minun puhua itsestäni, vaikka niin
onkin ukkojen tapana ja suodaan iällemme.


10. Huomaatteko, miten Nestor Homeroksen runoissa hyvin usein puhuu
kiittäen omista ansioistaan. Hän näet eli jo kolmannen miespolven
aikana, eikä hänen suinkaan tarvinnut pelätä, että hän puhellessaan
tosiasioita itsestään näyttäisi kerskujalta tahi lavertelijalta.
Sillä, kuten Homeros sanoo, hänen kieleltään valui puhe mettä
makeampana, eikä hän tarvinnut mitään ruumiinvoimia siihen
miellyttävyyteen. Tuo kuuluisa Kreikan johtaja Agamemnon ei koskaan
kuitenkaan toivo, että hänellä olisi kymmenen Ajaksin vertaista, vaan
kyllä kymmenen Nestorin vertaista miestä; jos sellaista tulisi hänen
osalleen, on hän varma Troian pikaisesta kukistumisesta.

Palaan kumminkin jälleen itseeni. Käyn 84. vuotta ja soisin voivani
kerskata samasta kuin Kyroskin. Vaikka en enää ole samoissa
voimissa kuin ollessani sotamiehenä ja kvestorina puunilaissodassa
tahi ollessani Hispaniassa konsulina tahi neljää vuotta myöhemmin
taistellessani sotatribuunina Thermopylai'n luona Manius Glabrion
konsulivuotena, kumminkin saatan sanoa sen, ettei ikä ole kokonaan
heikontanut eikä nujertanut minua, kuten itse näettekin. Eipä
senaatin kokouksen tahi forumin puhelavan, eipä ystävien eikä
turvattien tahi kestitoverien tarvitse kaivata voimiani. Enhän
koskaan ole hyväksynyt tuota vanhaa kiitettyä sananlaskua, mikä
kehoittaa tulemaan aikaisin vanhaksi, jos haluttaa olla kauan
vanhana. Mieluummin tosiaan tahtoisin olla vähemmän aikaa vanhuksena
kuin tulla vanhukseksi, ennenkuin oikeastaan olen semmoinen. Siksi
ei tähän asti ole kääntynyt puoleeni kukaan, jota varten minulla
ei olisi ollut aikaa. Mutta minulla on, niin sanotaan, vähemmän
voimia kuin kummallakaan teistä. Eihän teilläkään ole centurio Titus
Pontiuksen voimia; onko hän silti teitä etevämpi? Käytettäköön
voimia vain kohtuudella, ponnistakoon kukin sen verran, kuin voi;
silloin hän todellakaan ei suuresti kaipaa voimia. Kerrotaan Milonin
kulkeneen Olympiassa kilparadan päästä toiseen kantaen härkää
hartioillaan. Tahtoisitko nyt, että sinulle annettaisiin moiset
ruumiinvoimat mieluummin kuin Pythagoraan hengenvoimat? Sanalla
sanoen, käytettäköön tuota hyvää niin kauan, kuin sitä on olemassa:
älköön sitä kaivattako, kun sitä ei enää ole. Eihän nuorukaisten sovi
kaivata lapsuudenikäänsä eikä iässä jonkun verran edistyneempien
nuoruuttaan. Elämällä on määrätty kulkunsa ja luonnolla vain yksi,
sekin yksinkertainen, tie. Kullekin ikäkaudelle on määrätty sen
oma luontainen kehitys, joten lasten heikkoudessa, nuorukaisten
tuimuudessa, tasaantuneen iän vakavuudessa sekä vanhuuden kypsyydessä
on jotain luonnonmukaista, jota aikanaan on nautittava.

Luulen sinun, Scipio, saaneen kuulla, mitä isoisäsi kestiystävä
Masinissa tekee vielä tähän aikaan yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä.
Aloitettuaan matkansa jalkaisin ei hän ollenkaan nouse hevosen
selkään; aloitettuaan sen ratsain ei hän astu alas hevosen selästä;
ei mikään rankkasade eikä mikään pakkanen saa häntä olemaan pää
peitettynä; hänellä on ylen sitkeä ruumis, ja siksipä hän täyttää
hallitsijan kaikki velvollisuudet ja tehtävät. Niinmuodoin saattaa
harjoitus ja kohtuus vielä vanhoilla päivillä säilyttää osan
aikaisemmasta voimakkuudesta.


11. Vanhuudella muka ei ole voimia! Eihän vanhuudelta
vaaditakaan voimia. Sentähden onkin ikäluokkamme sekä lakien että
perinnäistapojen nojalla vapautettu sellaisista toimista, joita
ei voida suorittaa ilman ruumiinvoimia. Saatikka sitten, että
meidät pakotettaisiin siihen, mitä emme voi, ei meitä pakoteta edes
siihen, minkä voimme. Onhan monta niin raihnaista vanhusta, etteivät
jaksa toimittaa mitään virkatehtävää tahi yleensä elämäntehtävää.
Mutta tämä ei ole mikään vanhuudelle ominainen vika, vaan on se
terveydentilasta riippuvainen. Kuinka heikko olikaan Publius
Africanuksen poika, joka sinut otti pojakseen: kuinka arka tahi
olematon olikaan hänen terveytensä! Ellei asianlaita olisi ollut
näin, olisi hänestä tullut valtiolle toinen loistava valo, sillä
hänellä oli runsaammin sivistystä yhtyneenä isän mielenylevyyteen.
Mikä ihme on siis, jos vanhukset joskus ovat voimattomia, kun eivät
nuorukaisetkaan voi välttää sitä?

On välttämätöntä vastustaa vanhuutta, Scipio ja Laelius, ja
korvata sen puutteita huolellisesti. On taisteltava vanhuutta
vastaan niinkuin tautia vastaan; on pidettävä huolta terveydestä
sekä harjoitettava kohtuullisia ruumiinliikkeitä, käyttäen vain
niin paljon ruokaa ja juomaa, että voimat virkistyvät siitä
eivätkä herpaannu. Mutta pidettäköön huolta paitsi ruumiista
vielä paljoa enemmän hengestä ja mielestä! Sillä nämäkin kuluvat
loppuun vanhuudesta, ellei ikäänkuin valeta öljyä lamppuun. Ruumis
rasittuu väsyttävistä harjoituksista, mutta mieli tulee keveämmäksi
harjoittelemisesta. Niillä näet, joita Caecilius Statius nimittää
"huvinäytelmän typeriksi ukoiksi", tarkoittaa hän herkkäuskoisia,
huonomuistisia ja tylsistyneitä vanhuksia. Nämä viat eivät yleensä
ole ominaisia vanhuudelle, vaan yksin toimettomalle, veltostuneelle
ja uneliaalle vanhuudelle. Samoinkuin vallattomuutta ja himokkuutta
tavataan enemmän nuorukaisissa kuin vanhuksissa, mutta ei silti
kaikissa nuorukaisissa, vaan ainoastaan epävakaisissa, samoin
tuotakin vanhain hupsuutta, jota nimitetään höperyydeksi, tavataan
kevytmielisissä vanhuksissa eikä suinkaan kaikissa. Tuo vanha ja
lisäksi sokea Appius hallitsi neljää vankkaa poikaansa, viittä
tytärtään, suurta huonekuntaansa ynnä lukuisia turvattejaan. Hänen
mielensä näet oli jännitetty jousen lailla eikä hän velttona
vaipunut vanhuuden valtaan. Hänellä oli sekä arvonantoa että valtaa
omaistensa keskuudessa; hänen orjansa pelkäsivät häntä, hänen
lapsensa kunnioittivat häntä, kaikki pitivät häntä rakkaana; siinä
kodissa vasta vallitsivat esi-isäin tavat ja kuri. Ainoastaan sikäli
on vanhus arvossa pidetty, kuin hän pitää puoliaan, pysyy kiinni
oikeudessaan eikä antaudu kenenkään valtaan sekä on omaistensa
herra aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sillä samoinkuin minua
miellyttää sellainen nuorukainen, jossa on jotain ukkomaista, samoin
minua miellyttää sellainen vanhus, jossa on jotain nuorukaisen
tapaista; se joka pyrkii tällaiseksi, saattaa olla ruumiiltaan
vanhus, mutta mieleltään ei milloinkaan.

Minulla on tekeillä "Muinaishistoriani" 7. kirja; kokoelen kaikki
muinaisuuden muistotiedot; parast'aikaa juuri viimeistelen niitä
puheita, joita olen pitänyt kaikissa merkillisissä oikeusasioissa
esiintyessäni puolustajana; käsittelen augurien ja ylimmäisten
pappien oikeutta sekä kansalaisoikeutta; harrastan suuresti myös
Kreikan kirjallisuutta ja harjoittaakseni muistiani pythagoralaisten
tapaan palautan joka ilta mieleeni, mitä sinä päivänä olen sanonut,
kuullut tahi toimittanut. Tämä on henkeni harjoitus, tämä on sieluni
kilvoittelu, enkä suuresti kaipaa ruumiinvoimia hikoillessani ja
vaivaantuessani näissä toimissa. Olen ystävieni apuna oikeuden
edessä, käyn usein senaatin kokouksissa ja esitän siellä omasta
aloitteestani asioita, joita kauan olen paljon miettinyt, sekä
puolustan niitä henkeni, enkä ruumiini voimilla. Ellen kykenisi tätä
kaikkea suorittamaan, olisin iloinen lepotuolissani ajatellessani
juuri sitä, mitä en enää voisi aikaansaada. Se, joka elää tällaisissa
harrastuksissa ja hommissa, ei huomaa, milloinka vanhuus hänet
yllättää. Niinmuodoin ikä huomaamatta hiljalleen vaihtuu vanhaksi
eikä murru äkkiä, vaan sammuu ajanpitkään.


12. Sitten seuraa kolmas moitelause vanhuutta vastaan, nimittäin,
että siltä, kuten sanotaan, puuttuu aistillisia nautintoja. Oi,
miten ihanaa onkaan tämän iän tehtävä, jos se näet poistaa meistä
juuri sen, mikä on moitittavin puoli nuoruudessa. Kuulkaa, hyvät
nuorukaiset, mainion tarentolaisen Arkhytaan muinaista esitystä,
mikä kerrottiin minulle ollessani nuorukaisena Tarentumissa Qvintus
Maximuksen seurassa. Hän väitti, että aistillinen nautinto on
turmiollisin pahe, minkä luonto on jättänyt ihmisille, ja että himot
sitä haluten kiihottuvat hurjaan ja hillittömään hekkumoimiseen.
Tästä johtuvat isänmaankavallukset, vallankumoukset ynnä salaiset
neuvottelut vihollisten kanssa. Sanalla sanoen, ei ole mitään
rikosta eikä yleensä mitään pahaatekoa, jonka harjoittamiseen
nautinnonhimo ei yllyttäisi; yksinpä irstaisuus ja aviorikokset
sekä kaikki sellaiset häpeätyöt saavat yllykettä vain aistillisen
nautinnon viettelyksistä. Koska ei luonto eikä mikään jumala ole
antanut ihmiselle mitään, joka olisi järkeä jalompi, niin ei
mikään ole tälle jumalalliselle armolahjalle niin haitallista kuin
aistillinen nautinto. Himon hallitessa ei kohtuudella ole mitään
olopaikkaa eikä hyve missään tapauksessa voi saada mitään jalansijaa
nautinnon valtakunnassa. Jotta tätä voitaisiin ymmärtää paremmin,
kehoitti hän kuvittelemaan jotakuta henkilöä, joka olisi siihen
määrään aistillisen nautinnon villitsemä, kuin yleensä voidaan
ajatella. Hän arveli jokaisen empimättä uskovan, että tämä ei voisi
suorittaa mitään henkistä työtä eikä saada mitään aikaan järjellään
ja ajattelullaan, niin kauan kuin hän täten riehuisi. Siksipä ei
ole mitään niin inhottavaa ja niin turmiollista, kuin aistillinen
nautinto on, koska se kokonaan sammuttaa järjen valon ollessaan liian
suuri ja pitkällinen.

Tästä oli Arkhytas puhunut samnilaiselle Gaius Pontiukselle, siis sen
miehen isälle, joka Caudiumin taistelussa voitti konsulit Spurius
Postumiuksen ja Titus Veturiuksen. Siten kestiystävämme tarentolainen
Nearkhos, joka oli pysynyt ystävyydessä roomalaisten kanssa, kertoi
meille kuulleensa vanhemmilta ihmisiltä. Tuon keskustelun aikana oli
läsnä ollut ateenalainen Platon, jonka huomaan saapuneen Tarentumiin
Lucius Camilluksen ja Appius Claudiuksen konsulivuotena.

Mitä tarkoittaa nyt tämä kaikki? Tietenkin sitä, että ymmärtäisitte
meidän olevan suuressa kiitollisuuden velassa vanhuudelle, joka estää
meitä haluamasta sitä, mitä ei sovi, jollemme me järjellisten syiden
ja viisauden avulla kykene luopumaan aistillisista nautinnoista.
Aistillisuus näet estää järkevää ajattelemista, se on järjen
vihollinen ja niin sanoakseni sokaisee sielun silmät eikä ole missään
yhteydessä hyveen kanssa. Vastenmielisesti kyllä poistin senaatista
kunnon Titus Flamininuksen veljen, Lucius Flamininuksen 7 vuotta
sen jälkeen, kuin hän oli ollut konsulina, mutta olin sitä mieltä,
että irstaisuus oli leimattava häpeällä. Sillä ollessaan konsulina
Galliassa suostui hän kemuissa kevytmielisen naisen rukouksista
mestauttamaan erään niistä, jotka olivat vankeudessa hengenrikoksista
tuomittuina. Hän pääsi rangaistuksesta veljensä Tituksen ollessa
censorina juuri lähinnä ennen minua; me taas, minä ja Flaccus,
emme voineet mitenkään hyväksyä niin törkeätä ja niin rikollista
vallattomuutta, joka yhdisti henkilökohtaisen häpeän ja valtionviran
häväistyksen.


13. Olen usein kuullut vanhoilta ihmisiltä, jotka vuorostaan sanoivat
kuulleensa lapsuudessaan sen vanhuksilta, että Gaius Fabriciuksen
oli tapana ihmetellä sitä, että hän ollessaan Pyrrhoksen luona
lähettiläänä oli tessalialaiselta Kineaalta saanut tietää Ateenassa
elävän erään miehen, joka väitti itseään viisaaksi, sekä tämän
esittävän, että on arvioitava hekkumallisuuden mukaan kaikkia
tekojamme. Kun Manius Curius ja Tiberius Coruncanius kuulivat tämän
Fabriciukselta, olivat he toivoneet, että samnilaiset ja itse
Pyrrhoskin saataisiin tuohon uskoon, jotta heidät saatettaisiin
voittaa sitä helpommin, kun he olivat antautuneet lihallisten
nautintojen valtaan. Manius Curius oli elänyt läheisessä ystävyydessä
Publius Deciuksen kanssa joka ollessaan neljättä kertaa konsulina
viittä vuotta ennen Curiuksen konsulikautta oli uhrannut henkensä
valtion puolesta; Fabriciuskin oli hänet tuntenut ja niinikään
Coruncanius. Sekä oman elämänsä että varsinkin vastamainitun
Deciuksen teon perusteella päättelivät nämä miehet, että todellakin
on jotakin itsessään kaunista ja jaloa, jota oman itsensä takia
etsitään, ja jota kaikki kunnon ihmiset ajavat takaa hyläten ja
halveksien hekkumallisuutta.

Miksi siis näin paljon sanoja aistillisuudesta? Siksi, että ei
ole mitään syytä moitteeseen vanhuutta vastaan, vaan päinvastoin
on aihetta suurimpaan kiitokseen, koska se ei suuresti kaipaa
minkäänlaisia aistillisia nautintoja.

"Vanhuudelta puuttuvat syömingit, runsaasti katetut pöydät ynnä
lukuisat maljat." Sentähden se myös on vapaa juopumuksesta,
vatsanvaivoista ja unettomuudesta. Jos todellakin on tehtävä
jokin myönnytys hekkumallisuudelle, koska emme helposti vastusta
sen viettelyksiä -- sattuvasti nimittää Platon hekkumaa paheen
syötiksi, tietenkin, koska ihmisiä sillä pyydystetään samoinkuin
kaloja koukulla --, niin vanhuus kumminkin saattaa olla mieltynyt
kohtuullisiin pitoihin, vaikka hän pysyykin poissa ylellisistä
kemuista. Näin usein lapsuudessani Gaius Duelliuksen, Marcuksen
pojan, joka ensimmäisenä oli voittanut puunilaiset meritaistelussa,
vanhana miehenä palaavan kotiin ilta-ateriasta. Hän nautti
tulisoihdusta ja huilunsoittajasta, jotka hän yksityismiehenäkin
oli ottanut käyttääkseen ilman mitään ennakkotapausta; niin suuren
vapauden soi hänelle hänen maineensa.

Mutta miksikä minä puhun muista? Tahdon jo palata itseeni. Ensiksi
minulla aina on ollut seurusveljiä. Seurusveljestöthän perustettiin
ollessani kvestorina, kun idalaisen suuren jumal'emon palvelu tuotiin
tänne. Olin siis seurusveljieni mukana aterioilla, jotka ylipäätään
olivat kohtuullisia. Tosin minussa paloi jonkinmoinen nuoruudentuli,
mutta iän kasvaessa kävi kaikki päivä päivältä lauhkeammaksi. Arvioin
kemujen tuottamaa hupia pikemmin ystävieni seurustelun ja keskustelun
kuin ruumiillisen nautinnon perusteella. Sattuvasti esi-isämme
sanoivat ystävien aterialla-oloa yhteiseloksi, koska se tuo mukanaan
elämänyhteyttä, paremmin kuin kreikkalaiset, jotka sitä nimittävät
väliin yhteisjuomiseksi, väliin yhteissyömiseksi, joten he näkyvät
panevan enimmän arvoa siihen, mikä siinä on vähäpätöisintä.


14. Keskustelun tuottaman hauskuuden takia huvittavat minua myös
aikaisin alkavat pidot niin hyvin ikätoverieni kanssa, joita vain
aniharvoja on enää jäljellä, kuin myös teidän ikäistenne ja teidän
kanssanne. Olen suuresti kiitollinen vanhuudelleni, joka on lisännyt
minussa halua keskustelemiseen, mutta poistanut minusta syömisen ja
juomisen himot. Jos nämäkin miellyttävät jotakuta -- jottei näyttäisi
siltä, kuin olisin tykkänään julistanut sodan nautintoa vastaan,
jota onkin ehkä sallittu luonnostaan jokin määrä --, niin käsitän
kyllä, ettei vanhuudelta puutu halua noihinkaan nautintoihin. Minua
miellyttää todellakin esi-isien säätämä esimiehyys juomingeissa
ja se keskustelu, jota esi-isien tapaan ylläpidetään pikarien
ääressä ylimmästä pöytävieraasta alkaen, sekä nuo pienet pikarit,
joista nautitaan pisaroittain, kuten Ksenophonin "Vieraspidoissa"
sanotaan; lisäksi minua miellyttää viileys kesällä sekä päinvastoin
päivänpaiste tahi takkavalkea talvella. Näistä huvituksista
nautinkin tavallisesti tilallani sabiinien maassa. Täytän joka
päivä pöytäni kutsumalla naapurini luokseni, ja jatkamme sitten
pitoja monenlaisella keskustelulla niin myöhään yöhön, kuin vain on
mahdollista.

"Mutta aistillisten nautintojen houkutus ei ole enää niin suuri
vanhuksissa." Kyllä, mutta ei myöskään niiden tarve. Se taas
on helppoa, jota ei kaivata. Kun joku kysyi iän heikontamalta
Sophokleelta, vieläkö hän oli taipuva rakkaussuhteisiin, vastasi hän
sattuvasti: "Jumalat varjelkoot; mielihyvällä olen niitä paennut
aivankuin raakaa ja hurjaa isäntää." Niille näet, jotka haluavat
tällaisia nautintoja, on kenties kiusallista ja vaikeata olla ilman
näitä, mutta niille taas, jotka ovat saaneet niistä tarpeekseen ja
kylläkseen, on lihallisen nautinnon puute suloisempaa kuin itse
nauttiminen. Se ei tunne puutetta, joka ei kaipaa mitään. Väitän
siis, että tuo kaipaamattomuus on jotakin ihanampaa.

Mutta jos nuori ikä mieluummin nauttii juuri noista huvituksista,
niin se ensiksi nauttii vain vähäarvoisista asioista, kuten sanoin,
ja toiseksi se nauttii sellaisista, joita ei kokonaan puutu
vanhuudeltakaan, vaikka niitä sillä ei ole runsaasti saatavina. Kuten
ensimmäisen rivin katsoja nauttii suuremmassa määrässä Ambivius
Turpiosta, joskohta viimeisenkin rivin katsoja nauttii hänestä, niin
nuoruus ehkä nauttii katsellessaan huvituksia läheltä enemmän; mutta
myöskin vanhuus nauttii niistä senverran, kuin on kylliksi, joskin se
katselee niitä kaukaa.

Kuinka suuriarvoista onkaan, että henki on oma itsensä ja, kuten
sanotaan, elää itsekseen ikäänkuin oltuaan aikansa hekkuman,
kunnianhimon, kilvoittelun, vihamielisyyden ja kaikkien himojen
palveluksessa. Jos sillä vielä on tieteellinen harrastus ja opiskelu
ravintonaan, niin ei ole mitään ihanampaa kuin virkatoimista vapaa
vanhuus.

Näimme, Scipio, kuinka isäsi likeinen ystävä Gaius Galus puuhasi
mitatakseen melkeinpä taivaan ja maan. Kuinka usein yllättikään hänet
päivänvalo, kun hän oli yöllä alkanut piirtää jotakin, ja kuinka
usein taas yö, kun hän oli aloittanut työnsä aamulla! Kuinka suuresti
häntä ilahuttikaan jo kauan edeltäpäin ilmoittaa meille auringon ja
kuun pimennyksistä!

Miten on sitten vähempiarvoisten, mutta kuitenkin älyä vaativien
tointen laita? Kuinka iloitsikaan Naevius "Puunilaissodastaan",
kuinka Plautus "Äkämyksestään" (_Truculentus_) ja "Valehtelijastaan"
(_Pseudolus_)! Näin Livius Andronicuksenkin vanhuksena. Kun hän
Centon ja Tuditanuksen konsuliaikana kuusi vuotta ennen syntymääni
oli esittänyt näytelmäkappaleen, eli hän vielä hamaan nuoruuteeni
saakka. Mitä puhunkaan Publius Licinius Crassuksen toiminnasta
pappis- ja kansalaisoikeuden alalla tahi tämän Publius Scipion
toiminnasta, joka valittiin ylimmäiseksi papiksi muutamia päiviä
takaperin? Ja lisäksi olemmekin nähneet kaikkien mainitsemieni
henkilöiden vanhoilla päivillään palavasti harrastavan näitä toimia.
Tosiaankin, kuinka suurella innolla näimmekään Marcus Cetheguksen,
jota Ennius syystä nimitti "kaunopuheisuuden ytimeksi", vielä
vanhuksena harjoittelevan itseään puhetaidossa! Minkälaiset ateriain
tahi näytelmäin tahi irstaisuuksien tuottamat huvitukset ovat sitten
verrattavat juuri noihin? Nämä ovat nyt tieteellisiä harrastuksia,
jotka lisääntyvät älykkäissä ja tosisivistyneissä henkilöissä
samassa määrässä kuin ikäkin, joten on suuriarvoinen Solonin eräässä
ennenmainitussa säkeessä lausuma ajatus, että hän vanhenee päivä
päivältä oppiessaan lisää; ja varmaan tämä on kaikkein suurin
hengennautinto.


15. Tulen nyt maanviljelijäin huvituksiin, joista minä puolestani
olen sanomattomasti mielissäni. Niitä ei mikään ikä estä, ja
ne näyttävät minusta lähinnä olevan sopusoinnussa viisaan
elämännautinnon kanssa. Sillä he ovat ikäänkuin kauppasuhteissa maan
kanssa, joka ei milloinkaan pyri näistä erilleen eikä milloinkaan
korotta anna takaisin sitä, minkä se on saanut, vaan sen lisäksi
joskus pienehkön voiton, useimmiten sentään suurehkon. Sittenkään ei
minua ilahuta pelkästään sato, vaan myöskin itse maan luomisvoima.

Kun maa on ottanut vastaan kylvetyn siemenen pehmennettyyn ja
muokattuun helmaansa, niin se ensin pitää sitä luonaan pimeään
kätkettynä (tästä multaaminen, joka tämän toimittaa, on saanut
nimensä). Sitten se lämmitettyään siementä kuumalla likistyksellään
painaa sen auki sekä houkuttelee siitä esiin viheriöivän oraan, joka
vähitellen varttuu juurihapsiensa nojassa ja sitten solmuisen korren
kannattamana sulkeutuu tuppeen tavallaan täysikäiseksi tullessaan.
Kun kasvi on tupestaan puhjennut, tekee se tähkänmuotoisen hedelmän
sekä suojelee itseään pikkulintujen nokilta vihneaidallaan.

Mitä tarvitsee minun mainitakaan viiniköynnösten syntyä, istuttamista
ja kasvamista! En voi siitä tuntea kylläkseni ihastusta, sanon sen,
jotta oppisitte tuntemaan minun ikäni virkistyksen ja huvituksen.
En puhu tuosta kaikkia maan tuotteita synnyttävästä voimasta, joka
aivan vähäisestä viikunan idusta tahi viinirypäleen sydämestä tahi
muiden maanhedelmien ja kasvien ylen pienistä siemenistä luo mahtavia
runkoja ja oksia. Eivätkö istukkaat, pistokkaat, haaravesat, aaluvat
ja juurukkaat herätä ihastusta ja ihmettelemistä kenessä hyvänsä?
Viiniköynnös taas, joka luonnostaan on taipuva kaatumiseen ja lankee
maahan, ellei sitä tueta, tarttuu kumminkin noustakseen pystyyn
karhillaan, ikäänkuin käsillä, kaikkeen, mistä se saa kiinni. Kun se
moninaisissa mutkissa ja kiemuroissa luikertelee sinne tänne, niin
taitava maanviljelijä pitää sitä kurissa silpoillen sitä veitsellään,
jottei se pääse taajenemaan liikaoksineen eikä levenemään ylenmäärin
joka taholle. Sitten kevään tullessa ilmestyy jäljelle jääneissä
köynnöksissä oksien niveliin niin sanottu silmu, josta viinirypäle
nousee ja tulee näkyviin. Varttuessaan maan nesteestä ja auringon
lämmöstä se aluksi on kovin katkera maultaan, mutta kypsyttyään se
tulee makeaksi ja lehvien suojassa sekä saapi kohtuullista lämpöä
että välttää liiallista päivänpaistetta. Mikä saattaa olla sitä
maultaan mieluisempaa ja näöltään kauniimpaa?

Kuten jo ennen sanoin, niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen
hyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys: tukipylväitten
rivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, köynnösten sitominen
ja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja
toisten jättäminen koskematta. Miksi otankaan puheeksi maan erilaisen
kastelemisen, ojittamisen ja kuokkimisen, joista maa tulee paljon
hedelmällisemmäksi? Mitä sanonkaan lannoittamisen hyödyllisyydestä?
Siitä olen puhunut maanviljelyksestä kirjoittamassani kirjassa.
Siitä ei Hesiodos, niin oppinut kuin olikin, ole lausunut sanaakaan
kirjoittaessaan maanviljelyksestä. Mutta Homeros, joka luullakseni
eli monta vuosisataa aikaisemmin, antaa Laërteen muokata maata
sekä lannoittaa sitä lievittääkseen poikansa takia tuntemaansa
ikävää. Maalaiselämä on huvittava niin hyvin viljalaihojen,
niittyjen, viinimäkien ja puuistutusten takia kuin myös vihannes- ja
hedelmäpuutarhojen sekä eläinlaidunten, mehiläisparvien ynnä
kaikenlaisten kukkien runsauden takia. Mutta ei yksin kylväminen ole
hauskaa, vaan myös oksastaminen, mikä on maanviljelyksen älykkäin
keksintö.


16. Voisin edelleen mainita montakin maalaiselämän hauskuutusta,
mutta huomaan senkin, minkä olen sanonut, käyneen liian
pitkäveteiseksi. Suokaa toki minulle se anteeksi, sillä toisella
puolen on maanviljelyksen harrastus viehättänyt minua, toiselta
puolen taas vanhuus on luonnostaan jotensakin puhelias, myönnän
sen, jottei näyttäisi siltä, kuin tahtoisin vapauttaa sen kaikista
vioista. Sentähden Manius Curius voitettuaan samnilaiset, sabiinit
ja Pyrrhoksen vietti ikänsä loppuosan tällaisessa elämässä.
Katsellessani hänen maatilaansa, se näet ei ole kaukana luotani, en
saata kylliksi ihailla itse miehen kohtuullisuutta tahi toiselta
puolen noitten aikojen ankaraa tapaa. Kun Curius kerran istui
lietensä ääressä toivat samnilaiset suuren määrän kultaa hänelle,
mutta saivat häneltä tarjoukseensa epäävän vastauksen. Kuten hän
virkkoi, ei hänen mielestään kullan omistaminen ollut kunniakasta,
vaan niitten hallitseminen, jotka omistivat kultaa. Eiköhän sellainen
mieliala tekisi vanhuutta suloiseksi?

Palaan taas maanviljelijöihin, jotten jättäisi itseäni. Maalla
elivät siihen aikaan senaattorit (vanhukset nimittäin), koskapa
Lucius Qvinctius Cincinnatukselle hänen kyntäessään ilmoitettiin
hänen valitsemisestaan diktaattoriksi. Tämän diktaattorin käskystä
ratsuväenpäällikkö Gaius Servilius Ahala yllätti ja tappoi
kuninkaanvaltaa tavoittelevan Spurius Maeliuksen. Maakartanostaan
kutsuttiin senaatin kokoukseen sekä Curius että muut vanhukset (siitä
ne, jotka kutsuivat heidät, saivat kulkijain nimen). Surkuteltavako
on näiden miesten vanhuus ollut, he kun huvittelivat itseään maan
viljelemisellä?

Ainakin minun mielestäni tuskin mikään elämä lienee onnellisempaa
niin hyvin toimialan puolesta, koska maanviljelys yleensä on koko
ihmissuvulle terveellistä, kuin myös mainitsemani hauskuutuksen
ja kaikenlaisten ihmisten ravintoon ja jumalienkin palvelukseen
kuuluvien tuotteiden runsauden ja yltäkylläisyyden takia; saatamme
siis, koska muutamat sitä haluavat, vihdoin sopia nautinnonkin
kanssa. Sillä kelvollisen ja uutteran isännän viini- ja öljykellari
sekä ruoka-aitta ovat aina täysinäisiä, ja koko hänen talonsa uhkuu
runsautta. Siellä on yllinkyllin porsaita, vohlia, karitsoja, kanoja,
maitoa, juustoa ja hunajaa. Puutarhaa taas maalaiset itse nimittävät
toiseksi sianreidekseen. Ja vielä hauskemmiksi tekevät linnustaminen
ja muu metsästäminen tämän elämän joutohetkien huvituksina. Mitä
tarvitseekaan minun enempää puhua niittyjen vihannuudesta, puitten
riveistä tahi viini- ja öljymäkien kauneudesta?

Lyhyeen sanottuna: ei saata olla mitään hyödyltään parempaa eikä
näöltään somempaa kuin hyvin viljelty maatila. Puhumattakaan siitä,
että vanhuus estäisi nauttimasta tästä, niin se vielä päinvastoin
lisäksi kehoittaa ja houkuttelee siihen. Sillä missä saattaa tämä
ikäkausi paremmin lämmitellä auringonpaisteessa tahi takkavalkean
ääressä, tahi toiselta puolen enemmän terveyden mukaisesti löytää
viileyttä varjossa tahi veden partaalla. Pitäkööt siis nuoret
itseänsä varten aseet, hevoset, keihäät, nuijat ja pallot; pitäkööt
vielä uima- ja juoksuharjoitukset; jättäkööt meille vanhoille monista
leikeistään nopat ja peliarvat ja niistäkin vain sen, minkä tahtovat,
koska vanhuus voi olla onnellinen ilman niitäkin.


17. Monessa suhteessa ovat Ksenophonin kirjat perin hyödyllisiä.
Tehkää hyvin ja lukekaa niitä ahkerasti, kuten kyllä teette.
Kuinka runsassanaisesi hän kiittääkään maanviljelystä kirjassaan
taloudenhoidosta, jonka nimi on _Oikonomikos!_ Ja jotta huomaisitte,
ettei hänestä mikään ollut niin hallitsijan arvoista kuin
maanviljelystoimi, niin kuulkaa, miten Sokrates tässä kirjassa
keskustelee Kritobuloksen kanssa. Nerostaan ja hallitsijamaineestaan
tunnettu persialainen ruhtinas Kyros nuorempi oli näet, kertoi hän,
kun erinomaisen ansiokas lakedaimonilainen Lysandros oli tullut hänen
luokseen Sardes-kaupunkiin tuoden mukanaan lahjoja liittolaisilta,
ollut muutoinkin tälle ystävällinen ja kohtelias sekä lisäksi
näyttänyt hänelle aidatun ja huolellisesti istutetun puiston. Kun
Lysandros ihmetellessään puiden solakkuutta ja roomalaisen viitosen
muotoon istutettuja rivejä, muokattua ja puhdistettua maata sekä
kukista lehahtavia suloisia tuoksuja oli sanonut ihailevansa tätä
kaikkea suunnitelleen ja järjestelleen miehen huolellisuutta ja
taitavuutta, niin Kyros oli vastannut: "Minäpä itse olen kaiken tuon
suunnitellut, minun tekemäni ovat rivit, ja minun on järjestely, minä
itse olen useat noista puista omin käsin istuttanut." Silloin oli
Lysandros huudahtanut katsellen hänen purppuravaatteitaan, sorjaa
vartaloaan ja kullalla ynnä kalliilla kivillä runsaasti koristettua
persialaispukuaan: "Syystä sinua, Kyros, mainitaan onnelliseksi,
koska sinun ansioihisi vielä on liittynyt ulkonainen onni."

Tällaisesta onnesta sallitaan siis vanhuksen nauttia, eikä tämä ikä
estä meitä pitämästä vireillä harrastuksiamme sekä muihin toimiin
että varsinkin maanviljelykseen hamaan vanhuuden loppupäähän saakka.
Tiedämme Marcus Valerius Corvinuksen jatkaneen harrastuksiaan
sadanteen ikävuoteensa saakka oleskellessaan maaseudulla maita
viljelemässä, sittenkuin hänen elämänsä oli ikäänkuin jo umpeen
kulunut. Hänen ensimmäisen ja toisen konsulikautensa välillä oli 46
vuotta. Siten oli hänen virkauransa yhtä pitkä, kuin esi-isiemme
mielestä elämän rata vanhuuden alkuun asti on. Ja hänen loppuikänsä
oli siinä suhteessa keski-ikää onnellisempi, että hänellä oli enemmän
arvoa osallaan, mutta vähemmän vaivaa.

Arvossapito taas on vanhuuden korkein kunnia. Kuinka suuri olikaan
Lucius Caecilius Metelluksen arvovalta, kuinka suuri Aulus Atilius
Calatinuksen! Hänestä on tuo tunnettu hautakirjoitus:

    "Yksmielisesti monet heimot tunnustaa
    tään yhden ensimmäiseks kansassaan."

Tuttuhan on hautakiveen piirretty kirjoitus kokonaisuudessaan.
Syystä siis hän oli kunnianarvoisa, koskapa kaikkien mielipide oli
yksimielinen hänen ylistämisestään. Minkälaisen miehen näimmekään
hiljattain ylimmäisessä papissa Publius Crassuksessa, minkälaisen
Marcus Lepiduksessa, joka sitten oli samassa pappisvirassa! Mitä
puhuisinkaan Pauluksesta tahi Africanuksesta tahi ennen jo mainitusta
Maximuksesta? Heidän lausunnoissaan, jopa viittauksissaankin ilmeni
arvokkuutta. Varsinkin kunniaviroissa ollut vanhus nauttii niin
suurta kunnioitusta, että se on parempi kuin kaikki nuoruuden
nautinnot.


18. Huomatkaa, että minä kaikissa puheissani ylistän vain nuoruuden
pohjalle perustettua vanhuutta. Tästä seuraa se, minkä kerran lausuin
saaden suuren yleisen hyväksymisen, että se vanhuus on kurja, jonka
täytyy puolustautua puheilla. Eivät harmaat hapset eivätkä rypyt
yht'äkkiä saata vetää kunnioitusta puoleensa, mutta kunniallisesti
vietetty aikaisempi elämä korjaa kunnioituksen lopullisena
hedelmänään. Sillä seuraavatkin vähäpätöisiltä ja tavallisilta
näyttävät seikat todistavat puolestaan kunnioituksesta, nimittäin
tervehtiminen, seuranetsiminen, tieltä väistyminen, seisoalle
nouseminen, saattaminen kotoa kokoukseen ja sieltä takaisin sekä
neuvonkysyminen. Tätä kaikkea noudatetaan sekä meillä että muualla,
sitä tarkemmin, kuta sivistyneempi yhteiskunta on.

Äsken mainitsemani lakedaimonilaisen Lysandroksen oli tapana, niin
kerrotaan, väittää, että Lakedaimon oli vanhusten kunniallisin
asuinpaikka; sillä ei missään pidetty ikää niin suuressa arvossa,
eikä vanhuus missään ollut niin kunnioitettu. Vieläpä kerrotaan,
että, kun Ateenassa eräs vanha mies oli tullut teatteriin näytelmän
aikana, hänen omat kansalaisensa suuressa väentungoksessa eivät
antaneet hänelle tilaa missään, mutta, kun hän oli tullut
lakedaimonilaisten luo, jotka ollen lähettiläitä istuivat määrätyllä
paikalla, sanotaan heidän kaikkien nousseen yht'aikaa sekä
päästäneen ukon istumaan keskuuteensa. Kun yleisö moninkertaisilla
kättentaputuksilla oli ilmaissut hyväksymisensä, oli joku
lakedaimonilaisista lausunut, että ateenalaiset kyllä tiesivät, mikä
oli oikein, mutta eivät tahtoneet sitä tehdä.

Teidän augurikollegiossanne on paljon hyvää; varsinkin on mainittava
se seikka, että jokaisella on oikeus äänestää ikänsä mukaan, ja että
vanhemmat augurit asetetaan sekä niiden edelle, jotka ovat ylempänä
virassa, että niiden edelle, joilla on käskyvalta. Mitkä ruumiilliset
nautinnot ovat niinmuodoin verrattavia arvon ja kunnioituksen
tuottamiin palkintoihin? Ne, jotka loistavasti ovat niitä nauttineet,
ovat minusta suorittaneet elämänsä näytelmän loppuun saakka
eivätkä ole kuten harjaantumattomat näyttelijät loppunäytöksessä
epäonnistuneet uupuneina.

"Mutta onhan itsepäisiä, synkkämielisiä, äreitä ja tylyjä vanhuksia."
Onhan itaroitakin, jos asiata oikein tutkimme; mutta nämä viat ovat
luonteen eivätkä vanhuuden vikoja. Kuitenkin on itsepäisyydellä ja
mainitsemillani muilla vioilla jossakin määrin puolustuksensa, mikä
tosiaan ei ole täysin pätevä, mutta joka tapauksessa siihen määrään,
että se näyttää hyväksyttävältä. He luulevat itseään halveksittavan,
ylenkatsottavan sekä pilkattavan: sitäpaitsi jokainen loukkaus tuntuu
raukeasta ruumiista kiusalliselta. Tämä kaikki lieventyy kumminkin
hyvien tapojen ja sivistyksen avulla, ja se voidaan huomata sekä
tosielämässä että näyttämöllä _Adelphi_-näytelmässä esiintyvistä
veljeksistä. Kuinka paljon tylyyttä onkaan toisessa ja kuinka
paljon herttaisuutta toisessa! Näin on asianlaita; niinkuin ei
kaikki viinikään happane, niin ei joka luonne käy katkeraksi iästä.
Hyväksyn ankaruuden vanhuksissa, mutta sen kuten kaiken muunkin vain
kohtuullisena; katkeruutta en millään muotoa hyväksy. Mutta mitä
itaruus vanhalla iällä tarkoittaa, sitä en ymmärrä. Saattaako mikään
olla tyhmempää kuin hankkia itselleen sitä enemmän evästä, mitä
vähemmän matkaa on jäljellä.


19. Jäljellä on neljäs moitteen syy, joka näyttää eniten ahdistavan
ja huolestuttavan ikäämme, nimittäin kuoleman lähestyminen; tämä ei
tosiaankaan saata olla kaukana vanhuudesta. Oi, kurja on vanhus,
joka ei ole huomannut niin pitkän iän kuluessa, että kuolema on
halveksittava! Sehän on joko tykkänään jätettävä syrjään, jos se
kokonaan hävittää sielun, tahi on se toivottavakin, jos se vie sielun
jonnekin, missä tämä on oleva ikuinen. Kolmatta mahdollisuutta ei
varmastikaan voida keksiä. Mitä siis pelkäisin, jos kuoleman jälkeen
en olisi kurja tahi olisin vielä onnellinenkin? Mutta kukapa on niin
typerä, vaikka onkin nuori, että hän varmaan uskoo elävänsä iltaan
saakka. Onhan sillä iällä paljon useampia kuoleman mahdollisuuksia
kuin meidän iällämme: nuoret miehet sairastuvat helpommin, heidän
tautinsa ovat ankarammat, ja he paranevat vaivalloisemmin. Sentähden
vain harvat pääsevät vanhuuden ikään; jollei näin kävisi, elettäisiin
paremmin ja viisaammin. Ymmärrystä, järkevyyttä ja älyä näet on
vanhuksissa; jollei vanhuksia olisi, ei olisi valtioita yhtään.

Mutta palaan jälleen uhkaavaan kuolemaan. Onko tämä mikään syytös
vanhuutta vastaan, sillä huomaatte tämän koskevan sitä yhtä hyvin
kuin nuoruutta? Olen valitettavasti itse rakkaassa pojassani
samoinkuin sinä, Scipio, veljissäsi, joiden toivottiin kohoavan
korkeimpaan arvoasemaan, saanut kokea, että kuolema on yhteinen
kaikille ikäkausille. "Mutta nuorukainen toivoo elävänsä kauan, mitä
vanhus ei saata toivoa." Hän tekee tyhmästi toivoessaan; sillä mikä
on tyhmempää kuin pitää epävarmaa asiaa varmana ja väärää totena.
"Mutta vanhuksella ei ole edes toivomisen varaa." Sittenkin hän on
paremmassa asemassa kuin nuorukainen, koska hän jo on saavuttanut
sen, mitä toinen vain toivoo. Nuorukainen tahtoo elää kauan, vanhus
on jo elänyt kauan.

Oi hyvät jumalat, mikä on sitten ihmisen elämässä kauan! Sillä
oletapas pisin elinaika. Odottakaamme itsellemme tartessolaisten
kuninkaan ikää: oli näet, kuten huomaan kirjoitetuksi, Gadeessa
muudan Arganthonius, joka hallitsi 80 vuotta sekä eli 120. Minusta
ei ole mikään pitkäkään, jolla on jokin loppu. Sillä kun loppu
tulee, silloin se, mikä on kulunut, on mennyttä; ainoastaan se on
jäljellä, minkä olet saavuttanut kunnolla ja rehellisillä töillä.
Tunnit menevät menojaan, samoin päivät, kuukaudet ja vuodet, eikä
kulunut aika milloinkaan palaa, eikä voida tietää sitä, mikä seuraa.
Kunkin täytyy tyytyä siihen, mitä hänelle on annettu elinaikaa. Eihän
näyttelijän tarvitse näytellä kappaletta loppuun saavuttaakseen
hyväksymistä, jos hän vain miellyttää siinä näytöksessä, jossa hän
esiintyy, eikä viisaan tarvitse päästä elämänsä loppunäytökseen
saakka. Lyhytkin elinaika on kyllin pitkä hyvää ja rehellistä elämää
varten; jos taas päästään pitemmälle, ei ole enemmän aihetta suruun,
kuin on maanviljelijöillä surua siitä, että suloisen kevään kuluttua
on tullut kesä ja syksy. Keväthän on ikäänkuin nuoruuden kuva ja
viittaa tuleviin hedelmiin. Muut ajat vuorostaan ovat määrätyt elojen
leikkuuta ja korjuuta varten. Vanhuuden hedelmä on, kuten usein olen
sanonut, rikas muisto aikaisemmin suoritetuista hyvistä töistä.

Kaikkea, mikä tapahtuu luonnon mukaan, on pidettävä hyvänä; mikä
on sitten niin luonnonmukaista, kuin kuolema on vanhuksille? Se
kohtaa nuorisoakin, vaikka luonto tekee ankaraa vastarintaa. Siksi
nuorukaiset näyttävät minusta kuolevan samalla lailla, kuin voimakas
tuli sammuu sitä tukahutettaessa runsaalla vedellä, vanhukset
taas, niinkuin loppuun palanut tuli itsestään sammuu ilman mitään
ulkonaista väkivaltaa. Niinkuin hedelmät töintuskin pudotetaan
puusta, jos ne ovat raakoja, mutta itsestään putoilevat tultuaan
kypsiksi ja tuleentuneiksi, niin väkivalta viepi hengen nuorilta,
mutta kypsyys vanhoilta. Tämä aika on minulle niin suloinen, että
minusta lähestyessäni yhä enemmän kuolemaa tuntuu siltä, kuin pitkän
purjehduksen perästä näkisin maata sekä vihdoin kerran olisin
saapumaisillani satamaan.


20. Vanhuudella taas ei ole mitään määrättyä rataa, ja siinä elää
kukin oikein niin kauan, kuin kykenee täyttämään ja hoitamaan
toimintavelvollisuuttaan. Siitä on seurauksena, että vanhuus on vielä
rohkeampi ja urheampi kuin nuoruus. Tästä juuri johtuu se vastaus,
minkä Solon antoi hallitsija Peisistratokselle. Tämän kysyessä, minkä
turvissa Solon niin rohkeasti vastusti häntä, vastasi Solon, kuten
kerrotaan: "Vanhuuden."

Mutta paras elämän loppu on se, kun luonto itse, hengen voimain
ollessa heikontumattomina ja aistien luotettavina, hajoittaa
kyhäämänsä teoksen. Niinkuin se, joka on rakentanut laivan tahi
talon, itse helpoimmin purkaa sen, niin luontokin parhaiten hajoittaa
ihmisen, jonka se on liittänyt yhteen. Nythän jokainen liitos
irroitetaan vaivoin uutena, mutta helposti vanhana. Siitä seuraa,
että vanhusten ei tarvitse halukkaasti pyytää tuota lyhyttä elämän
loppujäännöstä eikä syyttä luopua siitä. Pythagoras kieltääkin
lähtemästä elämän vartiopaikasta ilman päällikön, s.o. jumalan
käskyä. On tosin olemassa viisaan Solonin sepittämä muistokirjoitus,
jossa hän sanoo tahtovansa, etteivät hänen ystävänsä herkeäisi
suremasta ja itkemästä hänen kuolemaansa. Luullakseni hän tahtoo olla
omaisilleen rakas, mutta kenties lausuu Ennius paremmin:

    "Kyynelin älköön surtako mua, ja hautaani mennä
    itkuja vailla mun suotakohon."

Hän uskoo, ettei sovi surra kuolemaa, jota kuolemattomuus seuraa.

Vielä saattaa jonkinlainen tunto kuollessa olla vallalla, mutta vain
vähän aikaa, varsinkin vanhuksissa; kuoleman jälkeen taas tunto joko
on toivottava tahi sitä ei ole ensinkään. Mutta meidän pitää jo
hamasta nuoruudesta saakka ajatella sitä, että vähäksymme kuolemaa,
sillä ilman sitä ajatusta ei kukaan saata olla tyyni. Varmasti täytyy
kuolla, ja vain se on epätietoista, tokkopa jo tänään. Kuinka voisi
se siis olla rauhallinen, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa joka hetki?

Juuri niin pitkä väittely tästä ei näytä tarpeelliselta, sillä
en muistele Lucius Brutusta, joka surmattiin vapauttaessaan
isänmaataan, en muistele molempia Deciuksia, jotka kannustivat
hevosensa vapaaehtoiseen kuolemaan, en Marcus Atiliusta, joka
lähti kärsimään kidutuskuolemaa pitääkseen viholliselle antamansa
kunniasanan, en myöskään molempia Scipioita, jotka tahtoivat omilla
ruumiillaankin sulkea tien puunilaisilta, en isoisääsi Lucius
Paulusta, joka kuolemallaan sovitti virkaveljensä häikäilemättömyyden
Cannaen häpeällisessä taistelussa enkä vihdoin Marcus Marcellusta,
jonka ruumiilta ei julminkaan vihollinen kieltänyt hautaamisen
kunniaa, vaan palautan mieleeni sen seikan, mistä olen kirjoittanut
"Muinaishistoriassani", nimittäin, että meikäläiset legioonat usein
hilpeinä ja urheamielisinä ovat lähteneet semmoiseen paikkaan,
mistä eivät uskoneet milloinkaan palaavansa. Siis, mitä nuoret
miehet, jotka ovat sekä sivistymättömiä että lisäksi talonpoikaisia,
halveksivat, sitäkö sivistyneet ukot pelkäisivät?

Ainakin minun mielestäni kaikkien mieliharrastusten tyydyttäminen
aikaansaa tyytymyksen elämään. Lapsuudella on omat määrätyt
harrastuksensa; tokkohan nuorukaiset niitä kaipaavat? Niitä on
niinikään alkavalla nuoruuden iällä; etsiikö niitä enää tuo
vakaantunut ikä, niin sanottu keski-ikä? Harrastuksensa on vielä
silläkin iällä; ei niitäkään vanhuudessa tavoitella. Vihdoin on myös
vanhuuden iällä muutamia harrastuksia. Niinkuin siis edellisten
ikäkausien harrastukset katoavat, niin katoavat vanhuudenkin, ja,
kun tämä on tapahtunut, niin tyytymys elämään tuo mukanaan otollisen
kuolemanhetken.


21. Enhän minä puolestani käsitä, miksi en uskaltaisi sanoa teille,
mitä itse ajattelen kuolemasta, sillä minulla on luullakseni tarkempi
silmä tässä, koska olen lähempänä sitä. Luulen, että teidän isänne,
Scipio ja Laelius, nuo mainiot ja minulle ylen rakkaat miehet, elävät
vieläpä sellaista elämää, jota yksin sopii sanoa elämäksi. Niin kauan
kuin olemme suljettuina tähän ruumiin ahtaaseen majaan, toimitamme
ikäänkuin välttämättömyyden määräämää virkaa ja raskasta työtä;
onhan taivaallinen sielu työnnetty alas ylhäisestä asuinsijastaan ja
ikäänkuin vajonnut maahan, joka on sen jumalallisen ja iankaikkisen
olemuksen vastakohta. Mutta uskon kuolemattomien jumalien sirotelleen
sielut ihmisruumiiseen, jotta olisi semmoisia olentoja, jotka
huolehtisivat maasta sekä tarkastellen taivaankappaleiden järjestystä
jäljittelisivät sitä elämänsä tarkkaan määrätyssä säännöllisyydessä.
Eikä vain järkiperäinen tutkistelu ole saattanut minua uskomaan sitä,
vaan myöskin etevimpien filosofien maine ja arvovalta.

Kuulin, että Pythagoras ja pythagoralaiset, jotka ovat melkein
meidän maanmiehiämme (heitä nimitettiinkin muinoin italialaisiksi
filosofeiksi), eivät koskaan epäilleet, etteivätkö sielumme ole
lähtöisin yleisestä jumalallisesta maailmanhengestä. Sitäpaitsi
minulle osoitettiin, mitä Sokrates, jonka Apollon oraakkeli
oli julistanut kaikkein viisaimmaksi, oli esittänyt sielujen
kuolemattomuudesta viimeisenä elinpäivänään. Lyhyesti sanottuna,
siitä olen vakuutettu ja sitä uskon, että, koska sieluilla on niin
suuri nopeus, ja koska niissä asuu niin laaja muisto menneisyydestä
sekä aavistus tulevaisuudesta, niin monta taitoa, niin monta tietoa
ynnä keksintöä, semmoisia ominaisuuksia käsittävä olento ei saata
olla kuolevainen. Ja koska sielu aina liikkuu eikä ole mitään
alkusyytä liikkumiseen, koska se itse panee itsensä liikkeelle, ei
se ole saavuttava liikkeen loppuakaan, sillä se itse ei ole koskaan
jättävä itseään. Edelleen, kun sielun luonto on yksinkertainen,
eikä sillä ole mitään eriarvoista tahi erilaista itsessään, niin ei
sitä voida jakaa; ja jos sitä ei voida tehdä, ei se saata kuolla.
Pätevänä todistuksena taas siitä, että ihmiset tietävät varsin paljon
ennen syntymistään, on se seikka, että pojatkin oppiessaan vaikeita
tietoaineita käsittävät lukuisia asioita niin nopeasti, etteivät
näytä niitä oppivan vasta silloin ensi kertaa, vaan näyttävät
palauttavan ne mieleensä sekä muistelevan uudestaan. Tämä on
jotakuinkin Platonin ajatus.


22. Ksenophonin mukaan taas vanhempi Kyros lausuu kuolinvuoteellaan
seuraavasti: Älkää luulko, rakkaat poikani, että teistä erottuani en
ole missään tahi en ole yhtään olemassa. Ettehän ollessani kanssanne
nähneet sieluani, mutta ymmärsitte suorittamistani töistä sen olevan
ruumiissani. Uskokaa siis sen olevan edelleen olemassa, joskaan ette
näe sitä yhtään. Eiväthän tosiaan kunnianosoitukset mainioita miehiä
kohtaan pysyisi heidän kuoltuaan, elleivät heidän omat sielunsa
toimittaisi mitään semmoista, minkä johdosta kauemmin säilyttäisimme
heidän muistoaan. Minä puolestani en milloinkaan ole saattanut tulla
siihen vakaumukseen, että sielut elävät ollessaan kuolevaisissa
ruumiissa, mutta kuolevat poistuttuaan niistä, enkä myöskään siihen,
että sielu on tajuton poistuttuaan tajuttomasta ruumiista, mutta
päinvastoin silloin täydellisesti tajullinen, kun se vapautettuna
kaikesta ruumiin kosketuksesta on alkanut tulla puhtaaksi ja eheäksi.
Ja kun ihmisen olemus hajoaa kuollessa, on myöskin ilmeistä, minne
mikin sen muista osista erkanee -- kaikkihan poistuvat sinne,
mistä ovat lähtöisin --: sitävastoin sielu yksin ei ole näkyvä, ei
läsnäollessaan eikä erotessaan.

Vielä näette, ettei mikään ole niin kuoleman kaltaista kuin uni,
mutta nukkuvien sielut osoittavat eniten jumalallista luontoaan;
sillä kun ne ovat irralliset ja vapaat, näkevät ne paljon
tulevaisuudessa tapahtuvaa. Tästä ymmärretään, millaisia ne ovat
vastedes, kun ne kokonaan ovat irtautuneet ruumiin siteistä.
Sentähden, päätti hän, jos asianlaita näin on, kunnioittakaa minua
kuin jumalaa; mutta, jos sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa, niin
säilyttäkää muistoni hurskaasti ja loukkaamatta peläten jumalia,
jotka huoltavat ja hallitsevat koko tätä kaunista maailmaa! Täten
puhui Kyros kuollessaan. Katselkaamme nyt omia esimerkkejämme, jos
teitä haluttaa.


23. Ei kukaan saa minua siihen vakaumukseen. Scipio, että isäsi
Paulus tahi molemmat isoisäsi Paulus ja Africanus tahi Africanuksen
isä tahi setä tahi monet muut etevät miehet, joita minun ei tarvitse
luetella, olisivat ryhtyneet niin suuriin jälkimaailman muistissa
säilyviin yrityksiin, elleivät hengessään olisi nähneet jälkimaailman
olevan heidän kanssaan yhteydessä. Vai luuletko, vähän kerskatakseni
itsestäni vanhusten tapaan, että öin ja päivin, kotona ja sodassa
olisin alistunut niin suuriin rasituksiin, jos olisin asettanut
kunnialleni samat rajaviivat, kuin elämälläni on? Eikö olisi ollut
paljoa parempaa viettää joutilasta ja rauhallista elämää ilman
minkäänlaista vaivaa ja voimainponnistusta? Mutta ehdottomasti
sieluni pyrki ylöspäin ja tähysteli siten aina jälkimaailmaa kohti,
ikäänkuin se eläisi vasta elämästä erottuaan.

Ellei asianlaita olisi semmoinen, että sielut ovat kuolemattomia,
ei tapahtuisi niin, että jokaisen sielu pyrkisi kuolemattomuuden
kunniaan sitä enemmän, kuta jalompi hän on. Niinpä, kuta viisaampi
joku on, sitä tyynemmin hän kuolee, ja kuta tyhmempi, sitä
vastahakoisemmin. Eikö siis teidän mielestänne enemmän ja kauemmaksi
näkevä sielu huomaa lähtevänsä parempiin oloihin, ja se sielu taas,
jonka näköaisti on tylsempi, ei sitä huomaa? Minua puolestani
viehättää halu nähdä isänne, joita olen kunnioittanut ja rakastanut,
ja halajan tavata paitsi niitä, joita itse olen oppinut tuntemaan,
myöskin ne, joista olen kuullut, lukenut sekä itsekin kirjoittanut.
Ja mennessäni sinne ei kukaan helposti ole vetävä minua takaisin tahi
uudestaan minua keittävä, niinkuin Pelias keitettiin. Ja jos joku
jumala soisi minun uudelleen tulla lapseksi tästä ikätilastani sekä
parkua kehdossa, niin vastustaisin sitä kovasti enkä todellakaan
tahtoisi ikäänkuin kuljettuani kilparadan päähän tulla kutsutuksi
takaisin sen alkuun.

Mitäpä on elämässä mukavaa? Eikö pikemmin siinä ole vain vaivaa?
Olkoon vainenkin siinä jotain mukavaa, varmaan sillä sittenkin
on kyllästyksensä tahi määränsä. Eihän minua haluta päivitellä
elämää, niinkuin useat oppineetkin miehet ovat tehneet monesti,
eikä minua kaduta elämäni, koska aina olen elänyt niin, etten luule
syntyneeni turhaan. Elämästä poistun ikäänkuin majapaikasta enkä
niinkuin varsinaisesta kodista. Luonto on näet antanut meille täällä
vierasmajan siinä viivähtääksemme eikä asuaksemme ainiaan. Oi ihanaa
päivää, jolloin lähden tuohon sielujen jumalalliseen yhteyteen
ja piiriin sekä erkanen tästä hälinästä ja sekamelskasta! Lähden
paitsi äsken mainitsemieni miesten luo myös oman Catoni luo; hän
oli paras mies ja herttaisin poika, joka milloinkaan on syntynyt.
Hänen ruumiinsa tosin minä poltin tuhaksi, vaikka hänen päinvastoin
olisi pitänyt tehdä se minun ruumiilleni, mutta hänen sielunsa,
joka ei jättänyt minua, vaan katseli puoleeni, on varmasti eronnut
niihin seutuihin, jonne se käsitti minunkin täytyvän tulla. Tätä
onnettomuuden kohtausta näytin kestävän lujamielisesti, mutta en
siksi, että olisin ollut välinpitämätön siitä, vaan sentähden, että
lohduttauduin ajatuksella, ettei eromme tulisi olemaan pitkällinen.

Tämän takia, Scipio, -- sitähän sinä sanoit Laeliuksen kanssa
tavallisesti ihmetteleväsi -- vanhuus on minulle helppo eikä suinkaan
rasittava, vaan lisäksi suloinenkin. Mutta, jos erehdyn luullessani
ihmisten sieluja kuolemattomiksi, niin erehdyn mielelläni enkä tahdo,
että tämä erehdys, josta iloitsen, riistetään minulta eläessäni. Jos
taas kuoltuani, kuten muutamat pikkufilosofit arvelevat, en tuntisi
mitään, niin en pelkääkään, että nuo filosofit kuoltuaan pilkkaisivat
erehdystäni. Mutta, jos emme olisikaan kuolemattomia, on toki
toivottavaa ihmiselle, että hän saa aikanaan sammua. Sillä luonto on
elämälle pannut rajansa, samoinkuin kaikelle muulle. Vanhuus onkin
elämän loppunäytös, aivan kuin se olisi näytelmä; siinä meidän tulee
välttää uupumista, varsinkin jos kyllästys liittyy siihen.

Tämän verran minulla on ollut sanottavaa vanhuudesta. Jospa te
pääsisitte tähän ikään, jotta voisitte kokemuksenne nojalla vahvistaa
sen, minkä olette minulta kuulleet!



Selityksiä.


1. Ciceron käyttämät säkeet kuuluvat _Qvintus Enniuksen_ (239-169
e.Kr.) "Vuosikirjat" (_Annales_)-nimiseen kuusimittaiseen
runoteokseen. Siinä kohdassa, mistä säkeet ovat otetut, kerrotaan,
kuinka roomalaisten ylipäällikkö _Titus Qvinctius Flamininus_
taistellessaan Makedonian kuningasta Philipposta vastaan v. 198 oli
joutunut vaikeaan asemaan, josta muudan paimen pelasti hänet tietä
näyttämällä.

_Titus Pomponius Atticus_, Ciceron läheisin ystävä, oli roomalainen
liike- ja rahamies, joka aina pysyi syrjässä valtiollisesta elämästä.
Hänen lisänimensä Atticus (attikalainen) johtui hänen pitkällisestä
oleskelustaan Ateenassa (87-65 e.Kr.).

_Tithonos_, Troian kuninkaan Laomedonin poika, sai puolisonsa
Eos-jumalattaren pyynnöstä kuolemattomuuden. Kun hän vanhenemistaan
vanheni, muutti Zeus hänet lopulta heinäsirkaksi.

_Ariston_ (n. 225 e.Kr.), peripateettinen filosofi, oli kotoisin
Keos-saarelta.

3. _Gaius Livius Salinator_ oli konsulina 188 e.Kr. ja _Spurius
Postumius Albinus_ konsulina 186 e.Kr.

_Seriphos_, vähäpätöinen saari, kuuluu Aigeian meren Kykladeihin.

4. _Qvintus Fabius Maximus Cunctator_ (vitkastelija), kuollut 203
e.Kr., kuuluisa sotapäällikkö, oli viisi kertaa konsulina ja lisäksi
diktaattorina. Fabius oli tyyni ja harkitseva luonteeltaan sekä
koetti oman vakaumuksensa mukaan aina toimia valtion hyväksi.

_Publius Sempronius Tuditanus_ ja _Marcus Cornelius Cethegus_ olivat
konsuleina 204 e.Kr.

Kansantribuuni _Marcus Cincius Alimentuksen_ tekemä lakiehdotus
kielsi ottamasta minkäänlaista lahjaa tahi palkkaa avustuksesta
oikeuden edessä.

Tarentumin menettäneen päällikön nimi oli _Marcus Livius Macatus_
(eikä Salinator).

_Gaius Flaminius_, joka kaatui konsulina v. 217 e.Kr. taistelussa
Trasumenus-järven rannalla, aikaansai kansantribuunina v. 232
varsinaiselle kansalle edullisen peltolain.

5. _Gnaeus Servilius Caepio_ ja _Qvintus Marcius Philippus_ olivat
konsuleina v. 169.

Kansantribuuni _Qvintus Voconius Saxa_ esitti lakiehdotuksen naisten
perintöoikeuden rajoittamisesta.

_Platon_ (427-347 e.Kr.), kuuluisin kreikkalainen filosofi.
_Isokrates_ (436-338 e.Kr.), tunnettu puhetaidon opettaja, on m.m.
kirjoittanut Panathenaikos-nimisen ylistyspuheen Ateenan kunniaksi.
_Gorgias_ (synt. n. 483 e.Kr.), reettori ja sofisti, oli kotoisin
Sisiliasta Leontinoi'n kaupungista.

6. _Lucius Aemilius Paulus Macedonicus_ (kuollut 160 e.Kr.), joka
voitti Makedonian kuninkaan Perseuksen Pydnan taistelussa 168 e.Kr.,
oli teoksessa esiintyvän _Scipion_ oikea isä. Caton vanhin poika
_Marcus_ kuoli pretoriksi valittuna 152 e.Kr.

_Gaius Fabricius Luscinus_, mainio virkamies ja sotapäällikkö, oli
kuuluisa vaatimattomuudestaan ja nuhteettomuudestaan. _Manius Curius
Dentatus_, konsulina kolmesti, voitti samnilaiset, sabiinit ja
Pyrrhoksen, Epeiroksen kuninkaan. _Tiberius Coruncanius_, samoinkuin
edellinen nousukas, tuli plebeijeistä ensimmäisenä ylimmäiseksi
papiksi 253 e.Kr.

_Appius Claudius_, lisänimeltään _Caecus_ (sokea), oli tarmokas
valtiomies ja uudistusten harrastaja, joka esiintyi senaatissa vielä
280, kun kuningas Pyrrhos oli lähettänyt Kineaan puuhaamaan rauhaa.

_Gnaeus Naevius_ (kuollut n. 204), julkaisi paitsi
"Puunilaissota"-nimistä kertomarunoa huvi- ja murhenäytelmiä.

7. _Sophokles_ (n. 496-405 e.Kr.), suurin kreikkalainen
murhenäytelmäinkirjoittaja. _Hesiodos_, kotoisin Boiotian Askrasta,
mainitaan vanhimmaksi eepilliseksi runoilijaksi Homeroksen
jälkeen. _Simonides_ (556-468 e.Kr.), syntyisin Keos-saarelta,
kuuluisa lyyrillinen runoilija; samoin _Stesikhoros_ (n. 630-550
e.Kr.), Sisilian Himerasta. _Pythagoras_ (synt. n. 580), kotoisin
Samos-saarelta, perusti tunnetun oppikunnan Etelä-Italiaan, Krotonin
kaupunkiin. _Demokritos_ (synt. n. 460 e.Kr.), Thrakian Abderasta,
oli atomiopin perustaja. _Ksenokrates_ (kuollut 314 e.Kr.), Platonin
oppilas. _Zenon_ (n. 336-264 e.Kr.), kotoisin Kypros-saarelta, oli
stoalaisen oppikunnan perustaja. _Kleanthes_ oli Zenonin oppilas ja
seuraaja oppikunnan johdossa. _Diogenes_, akateemikko _Karneades_
ja peripateetikko _Kritolaos_ muodostivat ateenalaisten lähetystön,
jonka senaatti v. 155 e.Kr. Caton vaikutuksesta karkoitti Roomasta.

_Caecilius Statius_ (kuollut 168 e.Kr.) sepitti huvinäytelmiä
kreikkalaisten esikuvien mukaan.

8. _Solon_ (n. 640-559 e.Kr.), kuuluisa ateenalainen valtiomies,
lainlaatija ja filosofi.

9. _Milon_ (n. 580 e.Kr.), kotoisin Krotonista, oli tunnettu
voimailija, josta kerrottiin aivan tarumaisia juttuja.

_Gnaeus Cornelius Scipio_, konsulina 222 e.Kr., ja hänen veljensä
Publius, konsulina 218, kaatuivat molemmat Hispaniassa 212. _Lucius
Aemilius Paulus_, teoksessa esiintyvän Scipion oikea isänisä, kaatui
Cannaen taistelussa 216 e.Kr.

_Ksenophon_ (n. 430-354 e.Kr.), monipuolinen kirjailija, on m.m.
kirjoittanut "Kyroksen kasvatus"-nimisen teoksen, jonka päähenkilönä
on Persian kuningas Kyros.

10. _Masinissa_ (238-149 e.Kr.), Numidian kuningas, oli Rooman
uskollinen liittolainen ja vanhemman Scipio Africanuksen hyvä ystävä.

11. Caton "Muinaishistoria" (_Origines_), vanhin latinankielinen
suorasanainen teos, käsitteli Rooman ja muiden Italian yhteiskuntien
historiata aina tekijän omaan aikaan asti.

12. _Arkhytas_ (n. 400 e.Kr.), Pythagoraan oppilas, oli tunnettu
filosofi ja valtiomies.

Gaius Pontiuksen poika oli _Gaius Pontius Telesinus_, joka sulki
Rooman sotajoukon Caudiumin soliin 321 e.Kr.

_Lucius Quinctius Flamininus_, alussa mainitun Tituksen veli, oli
konsulina 192 e.Kr. ja erotettiin senaatista 184.

13. Tässä on tarkoitettu _Epikurosta_ (341-270 e.Kr.), joka perusti
hänen mukaansa nimitetyn oppikunnan.

_Publius Decius Mus_ vihkiytyi kuolemalle Sentinumin taistelussa
295 e.Kr. hankkiakseen roomalaisille voiton gallialaisista ja
samnilaisista.

Suurta jumal'emoa, _Kybeleä_, palveltiin alkuaan Frygiassa
Ida-vuorella. Sieltä hänen palvontansa koteutui Roomaan 204 e.Kr.

14. _Lucius Ambivius Turpio_ oli kiitetty näyttelijä ja
teatterinjohtaja Terentiuksen aikana.

_Titus Maccius Plautus_ (kuollut 184 e.Kr.), syntyisin Umbriasta,
Sarsinasta, Rooman kuuluisin huvinäytelmäinkirjoittaja, jonka
lukuisista kappaleista vielä 20 on jäljellä.

_Livius Andronicus_ esitti ensimmäisenä Roomassa näytelmäkappaleen
v. 240, Gaius Claudius Centon ja Marcus Sempronius Tuditanuksen
konsulivuotena.

15. _Laërtes_ oli Odysseuksen isä.

16. _Lucius Quinctius Cincinnatusta_, joka kahdesti oli
diktaattorina, pidettiin muinaisroomalaisen kunnon ja
vaatimattomuuden perikuvana.

17. _Kyros_, Persian kuninkaan Dareios II:n poika, ryhtyi kapinaan
veljeänsä Artakserkses II:ta Mnemonia vastaan, mutta joutui tappiolle
ja kaatui Kunaksan taistelussa v. 401.

_Marcus Valerius Corvinus_ (372-273 e.Kr.), mainio sotapäällikkö, oli
kuudesti konsulina, ensikerran 348 ja viimeisen kerran 299.

_Aulus Atilius Calatinus_, kahdesti konsulina, diktaattorina 249 e.Kr.

18. _Publius Terentius_ (n. 190-159 e.Kr.) oli Rooman etevin
huvinäytelmäinkirjoittaja Plautuksen jälkeen.

20. _Lucius Iunius Brutus_, perintätietojen mukaan Rooman ensimmäinen
konsuli.

_Marcus Atilius Regulus_, tunnettu sotapäällikkö 1. puunilaissodan
aikana.

_Marcus Claudius Marcellus_, viidesti konsulina. Syrakuusan
valloittaja, kaatui 208 e.Kr.

23. Tarujen mukaan _Medeia_ hankki nuoruuden Aesonille, Jasonin
isälle, keittämällä hänet. Sitävastoin Medeia kyllä paloitti ja
keitti Aesonin velipuolen Peliaan, mutta ei herättänytkään häntä
henkiin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhuudesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.