Title: Valkopukuinen nainen II - Perheromaani
Author: Collins, Wilkie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkopukuinen nainen II - Perheromaani" ***


VALKOPUKUINEN NAINEN II

Kirj.

Wilkie Collins


Suomentanut Aukusti Airanne



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.



SISÄLLYS:

Aatelismies _Fredrik Fairlien_, Limmeridge-Housesta, jatkama kertomus.
Luku I.

_Elisa Michelsonin_, Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaan jatkama
kertomus. Luvut I-II.

_Useiden eri todistajain jatkama kertomus_.

 1. _Hester Pinhornin_, kreivi Foscon palveluksessa olevan
    keittäjättären todistus.
 2. Lääkärin todistus.
 3. Jane Gouldin todistus.
 4. Hautakiven todistus.
 5. Walter Hartrightin todistus.

_Walter Hartrightin_ jatkama kertomus. Luvut I-X.

_Rouva Catherickin_ jatkama kertomus.

_Walter Hartrightin_ jatkama kertomus. Luvut XI-XVII.

Kertomusta jatkaa _Isidor Ottavio Baldassare Fosco_.

_Walter Hartrightin_ lopettama kertomus. Luvut I-II.



Aatelismies Fredrik Fairlien,

Limmeridge-Housesta, jatkama kertomus.


I.

On elämäni suuri onnettomuus, ett'ei kukaan tahdo antaa minun olla
rauhassa. Miksi -- sitä kysyn minä kaikilta ihmisiltä -- miksi täytyy
juuri minua kiusata? Mutta ei kukaan vastaa, eikä kukaan anna minun
olla rauhassa. Sukulaiset, ystävät, vieraat -- kaikki vehkeilevät
minun lepoani vastaan. Mitä minä olen tehnyt? Minä kysyn itseltäni,
minä kysyn kamaripalvelijaltani Louikselta monta kertaa päivään --
mitä minä olen tehnyt? Ei kukaan voi sanoa sitä. Varsin ihmeellistä!

Viimeinen mieliharmi, joka on kohdannut minua, on tämän kertomuksen
aihe. Voiko mies, jolla on minun hermosairauteni, kirjoittaa
kertomuksia? Esittäessäni kumminkin tämän varsin järkevän väitteen
sanotaan minulle, että jotkut ikävät tapahtumat, jotka koskevat
veljentytärtäni ja joista minäkin olen tietänyt, tekevät juuri
minut oikeaksi henkilöksi kuvaamaan ne. Ja minua uhataan -- jos
minä kieltäydyn suorittamasta tätä ponnistusta vaativaa työtä --
seurauksilla, joita minä en voi ajatella ilman kovinta hermokipua.
Ei tarvita todellakaan mitään sellaista uhkausta. Onnettoman
sairauteni takia heikontuneena ja perhesurujen murtamana olen minä
aivan kykenemätön mihinkään vastarintaan. Jos minua ahdistetaan, niin
käytetään arvottomalla tavalla minun heikkouttani hyväksi, ja minä
myönnyn heti. Minä koetan muistaa, mitä voin panemalla vastalauseen
-- ja kirjoittaa, mitä voin, panemalla myöskin vastalauseen, mutta
minä en voi muistaa tai kirjoittaa, se täytyy Louiksen muistaa ja
kirjoittaa puolestani. Hän on aasi, ja minä olen sairas -- on siis
luultavaa, että me teemme kaikenlaisia erehdyksiä. Mikä nöyryytys!

Minua on kehotettu tarkoin muistamaan päivä ja tunti, jolloin nämä
tapahtumat ovat sattuneet. Laupias kaitselmus! Kuinka minä, joka en
koskaan ole ollut selvillä ajasta, voisin nyt alkaa jotakin sellaista?

Minä olen kysynyt Louikselta. Hän ei ole aivan niin suuri aasi, kuin
minä tähän asti olen luullut. Hän muistaa, milloin se tapahtui, noin
parin päivän seuduille -- ja minä muistan henkilön nimen. Aika oli
heinäkuun puolivälissä ja nimi -- minun mielestäni sangen mauton ja
yksinkertainen -- Fanny.

Heinäkuun puolivälissä lepäsin minä siis eräänä päivänä kuten
tavallisesti kaikenlaisten taiteen mestarituotteiden ympäröimänä,
joita minä olen koonnut itselleni kasvattaakseni seudun barbaarisen
väestön makua. Eli toisin sanoen minulla oli ympärilläni valokuvia
piirroksista ja rahoista, jotka minä näinä päivinä aion lahjoittaa --
valokuvat nimittäin, jos raskas englannin kieli sallii minun lausua
edes jonkunkaan ajatuksen -- Carlislen akatemialle -- ikävä paikka
muutoin -- tarkoituksella jalostaa sen jäsenien makua, heistä kun
joka sielu on barbaari ja vandaali! Olisi todellakin luullut voivansa
toivoa, että gentlemanin, joka on tekemäisillään maamiehilleen suuren
arvokkaan lahjoituksen, pitäisi olla viimeinen tässä maailmassa, jota
täytyy kiusata yksityisillä vastoinkäymisillä ja perheasioilla. Mutta
ett'ei asianlaita ole niin, sen voin omasta kokemuksestani vakuuttaa.

Kumminkin istuin minä nyt siinä arvokkaat taideaarteeni ympärilläni
ja suuresti kaivaten rauhaista aamua.

Mutta juuri kun minä tarvitsen lepoa, oli luonnollista, että
Louiksen täytyi tulla sisään. Yhtä luonnollista oli sekin, että
minä kysyin, mitä pirua hän uskalsi näyttäytyä silmieni edessä
minun soittamattani. Minä kiroilen harvoin -- se on säädytön tapa
-- mutta kun Louis vastasi minulle irvistämällä, pidin minä aivan
luonnollisena pyytää häntä laputtamaan hiiden tuuttiin!

Tämän jyrkän kohtelutavan onnistuu aina, mikäli minä olen huomannut,
saattaa alempisäätyiset ihmiset järkiinsä. Se onnistui Louikseenkin
nähden. Hän lakkasi irvistämästä ja kertoi minulle nuoren henkilön
seisovan ulkona ja pyytävän päästä puhumaan kanssani. Hän lisäsi
palvelusväen tavallisella lörpötteleväisyydellä, että henkilön nimi
oli Fanny.

"Mikä Fanny?"

"Lady Glyden kamarineito, sir."

"Mitä tahtoo lady Glyden kamarineito minulta?"

"Kirje, sir --"

"Mene hakemaan se."

"Hän kieltäytyi jättämästä sitä kellekään muulle kuin Teille
itsellenne, sir."

"Kuka on antanut hänelle kirjeen?"

"Neiti Halcombe, sir."

Kuullessani neiti Halcomben nimen myönnyin minä samana hetkenä. Minun
tapanani on myöntyä aina perään, kun neiti Halcombe on vain asiassa.
Kokemus on osoittanut minulle, että se säästää koko joukon rähinää.
Myönnyin nytkin. Ah, tuo rakas Marian!

"Laske lady Glyden kamaripalvelija sisään, Louis. Mutta odotapas!
Kuulitko, narisevatko hänen kenkänsä?"

Olin pakotettu tekemään hänelle tämän kysymyksen. Narisevat kengät
saattavat minut aina mitä valitettavimpaan heikkouden tilaan koko
päiväksi. Minä olin kyllä antautunut vaivaan nähdä tuo nuori henkilö,
mutta en silti ollenkaan sallinut hänen kenkiensä tuottaa minulle
hermokivun puuskausta. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

Louis vakuutti varmasti, että hänen kenkiinsä voitiin luottaa.
Minä viittasin kädelläni. Hän toi Fannyn sisään. Tarvitseeko minun
mainita, että hän ilmaisi noloutensa puremalla huuliansa yhteen ja
hengittämällä kovin nenänsä kautta? Niille, jotka ovat tutkineet
alempain luokkain naisia, ei minun ainakaan tarvitse tehdä sitä.

Mutta tahdon kumminkin olla rehellinen tyttöä kohtaan -- hänen
kenkänsä eivät narisseet. Voiko kukaan sanoa minulle, miksi
palvelusväkeen kuuluvilla nuorilla naisilla aina on käsihikeä? Miksi
heillä aina on lihavat nenät ja laihat posket? Miksi heidän kasvonsa
ilme on niin epämääräinen varsinkin silmäluomien kulmissa? Minä en
itse ole mikään varma ajattelemaan asiaa syvämietteisesti, mutta
minä lykkään sen niille miehille, jotka työskentelevät tällaisten
kysymysten ratkaisemisessa. Miksi emme seuraa useampia malleja
nuorten palvelevain henkilöiden kasvattamista varten?

"Teillä on kirje minulle neiti Halcombelta? Olkaa hyvä, pankaa se
pöydälle, älkääkä lyökö mitään kumoon. Kuinka neiti Halcombe voi?"

"Kiitos, varsin hyvin, sir."

"Ja lady Glyde?"

Minä en saanut vastausta. Hänen kasvoilleen tuli sama epämääräinen
ilme, ja minä luulen hänen alkaneen itkeä. Olen varma, että jotakin
kosteaa, näkyi silmien ympärillä -- kyyneleitäkö vai hikoilua. Louis,
jolta olen kysynyt neuvoa, uskoo sen olleen kyyneleitä. Hän on
samasta yhteiskuntaluokasta ja hänen täytyy parhaiten tietää se. Me
otaksumme siis, että ne olivat kyyneleitä.

Lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jalostava taide
nerokkaasti esittää ne kaunistetussa valossa, tunnen minä suurta
vastenmielisyyttä kyyneleitä kohtaan. Kyyneleet eivät ole, anatomian
mukaan, mitään muuta kuin ruumiin nesteiden eristymistä. Minä voin
hyvin käsittää, että sellainen eristyminen voi olla terveellinen
tai vahingollinen, mutta tunteen näkökannalta en minä voi huomata
siinä mitään mieltäkiinnittävää. On kyllä mahdollista, että minä,
kun kaikki sellaiset prosessit minussa ovat epäjärjestyksessä, olen
hieman ennakkoluuloinen. Olkoon kuinka tahansa, sen tiedän kumminkin,
että minä tässä tilaisuudessa käyttäydyin kaikella mahdollisella
arvokkaisuudella ja hienotunteisuudella. Minä suljin silmäni ja
sanoin Louikselle:

"Koeta ottaa selvä, mitä hän tarkoittaa."

Louis koetti, ja nuori nainen koetti myöskin. Heidän onnistui
hämmentää toisensa siihen määrään, että minun täytyy todellakin
tunnustaa sen huvittaneen minua. Minä luulen melkein lähettäväni
heitä hakemaan ollessani ensi kerran huonolla tuulella. Olen juuri
esittänyt Louikselle tämän ehdotuksen. Merkillistä kyllä ei se
näyttänyt miellyttävän häntä. Sitä hölmö-raukkaa!

Varmaankaan ei voitane pyytää, että minun pitäisi toistaa
kamarineidon selitys kyyneleistään ja minun sveitsiläisen palvelijani
tulkinta sen johdosta. Asia on täysin mahdoton. Kenties voisin minä
esittää oman käsitykseni siitä, mitä hän sanoi. Kelpaako se? Niin
totta tosiaan, otaksutaan sen kelpaavan!

Luullakseni alkoi hän sanomalla Louiksen kautta minulle, että
hänen isäntänsä oli eroittanut hänet emäntänsä palveluksesta. (Ole
hyvä, ota huomioon tässä tuon nuoren ihmisen merkillinen ajatuksen
juoksu. Oliko se minun vikani, että hän oli menettänyt paikkansa?)
Saatuansa eron oli hän mennyt majataloon nukkuakseen siellä yön. (En
pidä majataloista -- miksi tarvitsee minun tuokin tietää?) Kello
6 ja 7 välillä illalla oli neiti Halcombe saapunut sinne sanomaan
hänelle jäähyväiset ja oli silloin antanut hänelle kaksi kirjettä
-- toisen minulle ja toisen eräälle lontoolaiselle herralle. (Minä
en ole mikään lontoolainen herra -- piru vieköön Lontoon herran!)
Hän oli tarkoin pistänyt molemmat kirjeet rintaansa vasten (mitä
minulla on tekemistä sen asian kanssa?); hän oli tuntenut itsensä
taas varsin onnettomaksi neiti Halcomben mentyä hänen luotaan;
hän ei-ollut voinut pakottautua syömään eikä juomaan, ennenkun
aika oli mennä levolle, ja silloin, kun kello oli lähes 9, luuli
hän tahtovansa juoda kupin teetä. (Pitääkö minun nyt tehdä selvää
sellaisesta tyhmästä lörpötyksestä, joka alkaa onnettomuudella ja
päättyy teekupilla?) Juuri kun hän oli lämmittämäisillään kannua
(minä kirjoitan sanat Louiksen mukaan, joka sanoo tietävänsä, mitä
ne merkitsevät ja tahtovansa selittää ne -- tiuskasen hänelle
periaatteesta) -- juuri kun hän lämmitti kannua, avattiin ovi
ja hän ällistyi (taaskin hänen oma sanansa) nähdessään pienen
majatalon vierashuoneessa hänen armonsa kreivittären. Minä
merkitsen kamarineidon tavan mainita sisareni arvonimi erikoisella
mielihyvällä. Rakas sisarraukkani on ikävä nainen, joka meni
naimisiin ulkolaisen kanssa. Mutta palaan kertomukseen: ovi avattiin:
hänen armonsa, kreivitär astui vierashuoneeseen, ja nuori nainen
ällistyi. Varsin kummallista!

Minun täytyy todellakin levätä hieman, ennenkun minä voin jatkaa. Kun
minä olen hetkisen suljetuin silmin nojannut taaksepäin tuolissani,
ja Louis on huuhtonut pakottavia ohimoparkojani eau de Golognella,
voin minä kenties jatkaa.

Hänen armonsa kreivitär --

Ei. Minä voin kyllä ajatella selvästi, mutta en istua ylhäällä.
Minun täytyy laskeutua pitkäkseni ja sanella. Louis ääntää varsin
epämiellyttävästi, mutta hän tuntee kielen ja voi kirjoittaa. Sehän
soveltuu hyvin!

Hänen armonsa kreivitär selitti odottamattoman saapumisensa
majataloon siten, että hän oli tullut vielä tuomaan erään tiedon
neiti Halcombelta, jonka tämä oli kiireessä unhottanut. Nuori
nainen odotti huomaavasti saada kuulla terveisiä, mutta kreivitär
ei näyttänyt halukkaalta esittämään niitä, ennenkuin Fanny olisi
juonut teensä. (Aivan sisareni ikävän tavan mukaista!) Hänen
armonsa oli aivan käsittämättömän ystävällinen ja piti tavatonta
huolta, että Fanny saisi teensä juoduksi (varsin erilaista sisareni
esiintymistavalle!) ja sanoi: "Tiedän varmaan, tyttöraukkani, että
tarvitset teesi. Voimme jättää terveiset myöhemmäksi. Kas niin, tule
nyt, jollei muu voi saada sinua juomaan sitä, niin minä itse laitan
teen ja juon kupillisen kanssasi". Minä tahdon muistella, että nämä
olivat hänen omat sanansa -- hassua kyllä -- jotka nuori nainen
minun läsnä-ollessani toisti. Varmaan muistan, että kreivitär pysyi
päätöksessään laittaa tee ja että hän laski hullun alentuvaisuutensa
menemään niin pitkälle, että joi itse kupillisen ja ojensi toisen
Fannylle. Tyttö joi teensä ja vakuuttaa itse, että hän vietti
juhlallista tapausta kadottamalla 5 minuuttia myöhemmin tajuntansa
ensi kerran elämässään. Tässä käytän minä taas hänen omia sanojaan.
Louis sanoo niitä seuranneen uuden liikanaisten nesteiden eristymisen
silmistä. Minä en voi itse lausua mielipidettäni asiasta. Oli
tarpeeksi ponnistusta minulle kuulla hänen puhettaan, ja minä suljin
silmäni.

Mihinkä minä lopetinkaan? Ah, niin! -- hän pyörtyi juotuaan
kupillisen teetä kreivittären kanssa -- muutoin asia, joka oli
herättänyt minun huomiotani, jos minä olisin ollut hänen lääkärinsä;
mutta kun minä nyt en ollut lääkäri, vaivasi minua kuulla puhuttavan
vain siitä eikä mistään muusta. Tultuansa tajuntaansa puoli tuntia
myöhemmin oli hän sohvalla yksin emäntänsä kanssa. Kreivitär,
joka sanoi tulevan myöhäiseksi viipyä kauempaa majatalossa oli
mennyt tiehensä niin pian kun Fanny alkoi näyttää selviytymisen
merkkejä; emäntä oli sittemmin ollut kyllin hyvä saattaakseen hänet
makuuhuoneeseen.

Jäätyänsä yksin oli hän koetellut rintaansa (varsin vastenmielistä
olla taasen pakotettu lausumaan tämä osa hänen kertomustaan;) ja
löytänyt aivan oikein sitä vastaan kätkettynä molemmat kirjeet,
vaikka merkillisesti rutistuneina. Yöllä oli hän tuntenut
huimaavan päätänsä, mutta oli kumminkin noussut kyllin aikaisin
ylös lähteäkseen matkalleen. Hän oli Lontooseen tultuaan vienyt
postiin tuolle tuntemattomalle herralle, josta puhuminen kiusaa
minua, menevän kirjeen; toisen oli hän jättänyt minun käsiini,
kuten käskettykin oli. Tämä oli puhdas totuus ja vaikka hän ei
voinut syyttää itseään mistään tahallisesta laiminlyönnistä, niin
tunsi hän kumminkin itsensä perinpohjin levottomaksi ja pyysi edes
sanankin neuvoksi ja lohdutukseksi. Tässä tarkoittaa Louis, että
kyyneleet alkoivat taasen vuotaa. On varsin mahdollista, mutta paljon
suuremmasta merkityksestä on, että minä juuri tässä hänen puheensa
kohdassa menetin kärsivällisyyteni, avasin silmäni ja kysyin:

"Mitä tällä kaikella tarkoitetaan?"

Veljentyttäreni käsittämätön kamarineito tuijotti minuun eikä
vastannut sanaakaan.

"Koeta selvittää minulle tämä", sanoin minä palvelijalleni. "Käännä
tuo laverrus minulle."

Louis koetti ja alkoi kääntää. Toisin sanoen: hän syöksyi erehdysten
ja hämmennyksen pohjattomaan kuiluun, ja nuori nainen hänen mukanaan.
Minä en voi todellakaan muistaa, milloin minulla olisi ollut niin
hauskaa. Minä annoin heidän mennä niin pitkälle, kuin minulla oli
jotain huvia siitä; sitten ponnistin minä voimiani ja autoin heidät
oikealle tolalle jälleen.

Minun tarvitsee tuskin mainita, että minun sekautumiseni saattoi
minut varsin pian saamaan selville nuoren naisen lausuntojen
tarkoituksen.

Huomasin hänen olevan levottoman, koska ne tapahtumat, jotka minä
juuri olin saanut kuulla, olivat ehkässeet häntä saamasta niitä
erikoisia tietoja, jotka neiti Halcombe oli uskonut kreivittären
esitettäväksi. Hän pelkäsi näiden tietojen olevan suuriarvoisia
hänen emäntänsä onnelle. Hänen pelkonsa sir Percivalia kohtaan oli
estänyt hänet menemästä myöhään illalla Blackwater-Parkiin ottaakseen
selvää niistä, ja neiti Halcomben ankara kehoitus, ett'ei hän millään
ehdolla laiminlöisi huomisaamun junaa, oli ehkässyt häntä viipymästä
seuraavaan päivään. Hän toivoi hartaasti, ett'ei tuo hänen onneton
pyörtymisensä saisi aikaan niin pahoja seurauksia, että hänen hyvä
emäntänsä katsoisi hänen laiminlyöneen tai olleen huolimattoman, ja
hän tahtoi nöyrästi pyytää minun neuvoani, pitäisikö hänen kirjoittaa
neiti Halcombelle, kertoa hänelle, kuinka oli käynyt ja pyytää
kirjallisesti kysymyksessä olevia tietoja. Jätän tämän yksinkertaisen
lörpötyksen enemmittä selityksittä. Minua on kehoitettu kirjoittamaan
se. Niin kohtuuttomalta kuin saattaa kuuluakin, on kumminkin ihmisiä,
jotka panevat enemmän painoa siihen, mitä veljentyttäreni kamarineito
sanoi tässä tilaisuudessa minulle, kuin mitä minä sanoin hänelle.
Hassu erehdys, kunniani kautta!

"Olisin hyvin kiitollinen, sir, jos Te hyväntahtoisesti tahtoisitte
neuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä", huomautti nuori nainen.

"Antakaa nyt asian olla, niinkuin se on", sanoin minä ja koetin
sovittaa esitystapaani kuulijani ymmärryksen mukaan. "Minä annan
asian aina olla, niinkuin se on. -- Onko vielä mitään?"

"Jos Teidän mielestänne, sir, kirjoittaessani tekisin liian vapaasti,
niin en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi kirjoittaa. Mutta minä
toivon niin hartaasti kaikin tavoin uskollisesti palvella emäntääni
--"

Alempaan luokkaan kuuluvat ihmiset eivät koskaan käsitä milloin
taikka kuinka heidän on poistuttava huoneesta. He odottavat aina,
että heitä paremmat henkilöt auttaisivat heidät ulos. Minä arvelin
nyt jo olevan oikean ajan auttaa ulos tuo nuori henkilö. Se onnistui
kahdella hyvin sopivalla sanalla:

"Hyvää huomenta!"

Jotakin oli tämän kummallisen tytön sisä- tai ulkopuolella, joka
narisi minun sanoessani tätä. Louis, joka katseli häntä (sitä minä
en tehnyt), sanoo että hänen niiatessaan narisi. Varsin merkillistä!
Oliko se hänen kenkänsä, kureliivinsä vai polvensa? Louis luulee
hänen kureliivinsä narisseen. Todellakin varsin ihmeellistä!

Niin pian kuin minä jäin yksin, nukuin minä hetkisen -- minä
tarvitsin todellakin levätä. Herättyäni muistin minä kalliin Marianin
kirjeen. Jos minä olisin voinut aavistaa sen sisällön, en minä
varmaankaan olisi avannut sitä. Mutta kun minä onnettomuudekseni
en vähintäkään epäillyt, luin minä kirjeen. Seuraus oli sietämätön
hermokipu koko päiväksi.

Minulla on luonnostaan mukautuvaisin luonne maailmassa -- minä
unhotan mielelläni toisten itsevanhurskauden enkä anna minkään
loukata itseäni. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on raja
minunkin kärsivällisyydelläni. Minä panin pois Marian kirjeen ja
uskoin olevani -- uskoin todellakin olevani arvottomasti kohdeltu
mies.

Minä toivon saavani huomauttaa. Luonnollisesti koskee huomautus
kysymyksessä-olevaa ikävää asiaa -- muutoin en olisi sallinut tulla
sen tähän paikkaan.

Ei ole mitään, joka esittäisi ihmisten ilkeän itsekkäisyyden niin
voimakkaassa valossa, kuin tapa, jolla kaikkien yhteiskuntaluokkain
naimisissa-olevat ihmiset kohtelevat naimattomia. Kun on näyttäytynyt
kyllin kohtuulliseksi ja itsensä-kieltäväksi ollakseen omalla
perheellä lisäämättä jo liikaväestön rasittamaa yhteiskuntaa, niin
valitsevat naineet ystävät, jotka eivät ole olleet yhtä vaatimattomia
ja itsensä-kieltäviä, mitä ihmisvihollisimmalla tavalla naimattoman
uskottuna ottamaan osaa heidän perheellisiin huoliinsa ja ystävänä
suojaamaan kaikkia heidän lapsiansa. Miehet ja vaimot puhuvat
avioliiton huolista -- vanhat pojat ja vanhat, naimattomat tädit
saavat kantaa ne. Kuinka on esimerkiksi minun laitani? -- Olin
kyllin viisas jäädäkseni naimattomaksi; rakas veljeni, Philip, oli
tyhmä mennäkseen naimisiin. Mitä tekee hän tuntiessaan olevansa
valmis kuolemaan. Niin, hän jättää tyttärensä minulle. Hän on sievä
tyttö -- vastuu tulee siis varsin vaivaloiseksi. Miksi juuri panna
se minun hartioilleni? Siksi, että minä poikamiehenä olen velkapää
vapauttamaan naineet sukulaiseni kaikista heidän huolistaan. Minä
teen parhaani täyttääkseni sen vastuunalaisuuden, jonka minun veljeni
on suvainnut asettaa minulle -- sanomattomain rettelöimisten ja
vaikeuksien jälkeen naitan minä veljentyttäreni miehelle, jonka
isä on valinnut hänelle. Hän ei tule toimeen miehensä kanssa,
ja vastenmielisiä suhteita on seurauksena. Mihin ryhtyy hän nyt
näiden ikävyyksien johdosta? Niin, hän siirtää ne minulle. Ja
miksi? Niin, siksi, että minä viattoman poikamies-ominaisuuteni
takia olen velvollinen kantamaan kaikkien naineiden sukulaisteni
vastoinkäymiset. Surkuteltava poikamiehen asema! Surkuteltava
ihmiskunta!

Tarvitsen tuskin sanoa, että Marianin kirje sisälsi uhkauksen
minua vastaan. Kaikki ihmiset vihaavat minua. Kaikkien kauhujen
pitäisi kohdata minun valittua päätäni, jos minä epäilisin antaa
Limmeridge-Housen turvapaikaksi veljentyttärelleni ja hänen
surulliselle kohtalollensa. Otin kumminkin vapauden epäröidä hieman.

Olen maininnut pitäneeni tähän asti sääntönä myöntyä kaikkiin
Marianin päähänpistoihin välttääkseni vastenmielisyyksiä. Mutta
tässä tapauksessa olivat seuraukset, joita voitiin odottaa hänen
varsin ajattelemattomasta ehdotuksestaan, sellaisia, että minun
täytyi miettiä hieman asiaa. Jos minä antaisin Limmeridge-Housen
pakopaikaksi lady Glydelle, niin mitä varmuutta olisi minulla
siitä, ett'ei sir Percival seuraisi häntä, raivoisan vihaisena
minulle siitä, että minä olen ottanut hänen vaimonsa suojelukseeni?
Minä näin sotkeutuvani sellaiseen vaikeuksien ja ikävyyksien
labyrinttiin, jos minä suostuisin tähän pyyntöön, että päätin miettiä
tarkoin asiaa. Minä kirjoitin siis Marianille pyytääkseni häntä --
hänellä kun ei ollut miestä kieltämässä -- saapumaan itse luokseni
saadakseni neuvotella hänen kanssaan asiasta. Jos hän silloin minun
tyytyväisyydekseni voisi kumota minun vastaväitteeni, vakuutin minä
hänelle suurimmalla mielihyvällä tahtovani vastaanottaa suloisen
Lauramme, vaan ei muutoin.

Minä huomasin kyllä luonnollisesti varsin hyvin, että nämä minun
alkamani neuvottelut päättyisivät luultavasti siihen, että Marian
tulisi tänne ja paukauttaisi ovia siveellisen suuttumuksensa
purkaantuessa. Jos minä taas menettelisin hänen toivomuksensa
mukaisesti, niin tulisi luultavasti sir Percival paukuttamaan
ovia siveellisen suuttumuksen purkaantuessa, ja kahdenlajisesta
suuttumuksesta ja kahdesta erilaatuisesta menettelystä paukuttaa ovia
katsoin minä edullisemmaksi Marianin -- koska minä olin tottunut
siihen. Kirjoitin siis hänelle palaavassa postissa. Siten voitin minä
ainakin aikaa -- ja eikö se ollut jo hyvä asia alkaakseni?

Kun minua hermokipu oikein ahdistaa -- ja sitä se teki Marianin
kirjeen johdosta -- tarvitsen minä aina kolme päivää toipuakseni.
Minä olin liian rohkea toiveissani uskoessani saavani kolmen päivän
levon. Luonnollisesti petyin minä siinä uskossa.

Kolmannen päivän posti toi varsin nenäkkään kirjeen eräältä minulle
aivan tuntemattomalta henkilöltä. Hän esitti itsensä meidän rakkaan,
itsepäisen, vanhan Gilmoremme asianajajakumppaniksi -- ja hän kertoi
minulle äskettäin postissa saaneensa kirjeen, jonka osoitekirjoitus
silminnähtävästi oli neiti Halcomben käsialaa. Avattuaan kirjekuoren
oli hän suurimmaksi kummastuksekseen löytänyt vain kirjoittamattoman
paperiarkin. Tämä seikka näytti hänestä niin epäilyttävältä --
luonnollisesti tuntui hänen lakimiesmielestään kuin olisi petos
tehty -- että hän heti oli kirjoittanut neiti Halcombelle, mutta
ei ollut saanut vastausta palaavassa postissa. Sen sijaan, että
hän tässä vaikeudessa olisi käyttäytynyt kuin järkevä mies ja
antanut asian mennä menoansa, tekee hän sen tyhmyyden, että rupeaa
ahdistamaan minua häikäilemättömillä kysymyksillään, tiesinkö minä
mitään. Hiidenkö lailla minä tietäisin koko jutusta? Ja miksi häiritä
minuakin? Minä huomautin hänelle tästä vastauksessani. Se oli minun
hiotuimpia kirjeitäni. Minä en ole kyhännyt mitään sitä purevampaa
sen jälkeen, kun minä kirjallisesti erotin tuon varsin kiusaavan
henkilön, herra Walter Hartrightin.

Kirjeeni teki toivotun vaikutuksen. Asianajaja ei hiiskunut sen
jälkeen mitään.

Kenties ei mitään muuta voinut odottaakaan. Sen sijaan oli
kummallista, ett'ei mitään kirjettä tullut Marianiltakaan eikä mitään
merkkiä huomattu siitäkään, että hän itse saapuisi pian tänne.
Hänen odottamaton jäämisensä teki minulle sanomattoman hyvää. Oli
niin rauhoittavaa, niin sanomattoman mieluista toivoa -- kuten minä
luonnollisesti toivoinkin -- että naimisissa olevat sukulaiseni
olivat suosiolla keskenään sopineet. Viiden päivän häiritsemätön
lepo, viisi päivää poikamieselämän siunattua rauhaa toivutti minut
entiselleen. Kuudentena päivänä -- joko heinäkuun viidentenätoista
tai kuudentenatoista -- tunsin itseni kyllin virkeäksi haettaakseni
valokuvaajan ja pannakseni hänet työhön jäljentämään kalliita
taideaarteitani, jotka minä, kuten ennen olen maininnut aion
lahjoittaa jalostaakseni makua tällä barbaarisella maaseudulla. Olin
juuri lähettänyt hänet työhön ja alkanut puhdistaa rahoja, kun Louis
aavistamatta saapui huoneeseen kortti kädessään.

"Onko nyt taas nuori naishenkilö?" kysyin minä. "Hän ei saa tulla
sisään. Heikon terveydentilani takia on minusta vastenmielistä nähdä
tuollaisia nuoria henkilöitä. Sano, etten ole kotona."

"Tällä kertaa on tulija herra, sir."

"Herra -- no, se muuttaa asian." Minä katsoin korttia.

"Armollinen taivas! Ikävän sisareni ulkomaalainen mies -- kreivi
Fosco."

Onko välttämätöntä kuvata ensi ajatustani nähdessäni kortin?
Voin tuskin uskoa sitä. Kun minun sisareni oli mennyt naimisiin
ulkomaalaisen kanssa, niin voin minä järkevänä miehenä luulla vain
yhtä asiaa. Luonnollisesti oli kreivi tullut lainaamaan minulta
rahaa. "Louis", sanoin minä, "luuletko hänen menevän matkaansa, jos
minä annan hänelle 5 shillingiä?"

Louis näytti hämmästyneeltä. Hän kummastutti minua sanomattomasti
kuvaamalla, että minun sisareni ulkomaalainen mies oli komeasti
puettu ja näköään kaiken hyvinvoinnin perikuva. Saadessani kuulla
tämän muuttuivat minun käsitykseni jonkun verran. Minä pidin nyt
selvänä, että kreivilläkin oli perheellisiä huolia ja että hän oli
tullut tänne nakatakseen ne, muiden perheen jäsenten tavalla, minun
niskaani.

"Sanoiko hän mitään käyntinsä syystä?" kysyin minä. "Kreivi Fosco
sanoi matkustaneensa tänne, sir, koska neiti Halcombe ei voi lähteä
Blackwater-Parkista."

Uusia ikävyyksiä epäilemättä. Ei hänen omiaan, kuten olin luullut,
vaan rakkaan Marianimme. Ikävyyksiä ja vaivaa kaikilta tahoilta. Oh!

"Anna hänen tulla sisään," sanoin minä alistuvasti. Kreivin ensi
näkeminen melkein pelotti minua. Hän oli niin hirmuisen suuri ja
lihava, että minä vapisin. Minä olin vakuutettu siitä, että lattia
notkuisi hänen painonsa alla ja että hän pyyhkäseisi alas suuren
osan minun taideaarteitani. Ei kumminkaan tapahtunut kumpastakaan.
Hän oli puettu kevyeen ja viileään kesäpukuun, hänen esiintymisensä
oli varsin miellyttävää ja hiljaista -- hänen hymynsä hurmaava. Ensi
vaikutus, jonka hän teki minuun oli siis erittäin edullinen. Ei ole
minun terävänäköisyydelleni kunniaksi tunnustaa tämä -- kuten pian
nähdään -- mutta minä olen luonnostani rehellinen mies ja sen vuoksi
minä tunnustankin sen.

"Sallikaa minun esitellä itseni, herra Fairlie", sanoi hän. "Minä
tulen Blackwater-Parkista ja minulla on kunnia ja onni olla rouva
Foscon puoliso. Sallikaa minun nyt ensimmäisen ja ainoan kerran
nauttia etua tästä suhteesta ja pyytää, ett'ette Te suvaitse katsoa
minua muukalaiseksi. Minä pyydän, ett'ette vaivaisi itseänne -- että
Te tekisitte hyvin ja istuisitte aivan hiljaa."

"Olette varsin hyvä", vastasin minä. "Tahtoisin toivoa, että olisin
kyllin vahva noustakseni ylös. Sanomattoman mieluista saada nähdä
Teidät Limmeridgessä. Olkaa hyvä, istukaa!"

"Pelkään, ett'ette voi oikein hyvin tänään", sanoi kreivi.

"Kuten tavallisesti," vastasin minä. "Ah, minä olen vain
ihmismuodossa oleva hermojoukko."

"Minä olen tutkinut monia eri aineita elämäni aikana", sanoi
tämä osaaottava mies. "Muun muassa ottanut selvää hermoista.
Sallittaisiinko minun esittää eräs asia -- kerrassaan mitä
yksinkertaisin ja terveellisin, sallitteko minun muuttaa valaistusta
täällä huoneessanne?"

"Kyllä -- jos vain tahdotte olla hyvä ettekä laske mitään valoa
tulvaamaan päälleni."

Hän meni ikkunan luo... Kuinka toisin kuin meidän rakas Marianimme!
Niin erinomaisen hiljaa kaikissa liikkeissään!

"Valo", sanoi hän lempeällä, tuttavallisella äänellä, joka on niin
sanomattoman mieluinen sairaasta, "on välttämättömin kaikista. Valo
elvyttää, ravitsee, ylläpitää voimat. Te ette voi sitä ilman olla,
herra Fairlie, enemmän kuin kukkakaan. Olkaa hyvä ja katsokaa! Sinne,
jossa Te istutte, peitän minä valon kaihtimella hankkiakseni Teille
lievennystä; tuonne taas sitävastoin, jossa Te ette istu, päästän
minä auringonvalon. Antakaa valon tulla huoneeseen, vaikk'ette itse
voisi sietääkään sitä. Valo, hyvä herrani, on kaitselmuksen suuri
peruslaki. Omaksuttehan, joillakin ehdoilla, kaitselmuksen? Omaksukaa
valokin samoilla ehdoilla."

Minä huomasin tämän varsin vakuuttavaksi ja hyvin esitetyksi. Hän
oli voittanut suosioni -- valoa koskevilla mietteillään oli hän
todellakin voittanut suosioni.

"Te näette minut hämilläni", sanoi hän palatessaan paikallensa --
"kunniani kautta, herra Fairlie, näettehän minut aivan hämilläni
Teidän luonanne."

"Sanomattoman ikävää kuulla sitä! Saanko luvan kysyä miksi?"

"Herrani, voinko minä tulla tähän huoneeseen, jossa Te istutte
kivuliaana raukkana, ja nähdä Teidät kaikkien näiden kauniiden
taide-esineiden ympäröimänä huomaamatta, että Te olette mies, jolla
on eloisat, herkästi vaikutuksia vastaanottavat tunteet ja aina
lämmin, osaaottava mieli. Sanokaa minulle, voinko minä tehdä sen?"

Jos minä olisin ollut kyllin vahva noustakseni ylös tuolista, olisin
minä luonnollisesti kumartanut. Mutta kun näin ei ollut, tunnustin
minä hänen huomautuksellaan osuneen oikeaan hymyilemällä. Se teki
saman vaikutuksen -- me ymmärsimme toisemme.

"Olkaa hyvä, seuratkaa minun ajatusjuoksuani", jatkoi kreivi.
"Tässä istun minä, mies, jolla on jalostuneet tunteet, vastapäätä
toista miestä, jolla myöskin on jalostuneet tunteet. Minä tiedän
olevani pakotettu mitä tuskallisimmasti loukkaamaan näitä tunteita
ilmoittamalla varsin surullisia perhesuhteita. Mikä on luonnollinen
seuraus? Minä olen jo itselleni osoittanut kunnian viitata siihen.
Istun tässä aivan hämilläni."

Olikohan se tässä kohdassa hänen puhettaan, kun minä aloin epäillä
hänen vaivaavan minua? Uskonpa melkein niin.

"Onko aivan välttämätöntä puhua näistä vastenmielisistä asioista?"
kysyin minä. "Sanokaa minulle suoraan kreivi Fosco, emmekö me voisi
antaa niiden olla sinänsä?"

Mutta onnettomuutta ennustavimmalla, juhlallisella ilmeellä pudisti
kreivi päätänsä ja huokasi syvään.

"Täytyykö minun todellakin kuulla niitä?"

Hän kohotti, olkapäitänsä -- se oli hänen ensimäinen ulkomaalainen
liikkeensä huoneeseen tulonsa jälkeen -- ja katsoi minuun
vastenmielisen läpitunkevalla silmäyksellä. Oli jotakin minussa, mikä
sanoi olevan parasta sulkea silmäni. Minä tottelin tätä varotusta.

"Olkaa hyvä, ilmoittakaa minulle varovasti", pyysin minä. "Onko joku
kuollut?"

"Kuollut!" huudahti kreivi aivan liiallisella italialaisella
kiivaudella. "Herra Fairlie, Teidän levollisuutenne aivan kammottaa
minua. Taivaan nimessä, mitä olen minä sanonut, mitä olen minä
tehnyt, että Te voitte katsoa minun tulleen tuomaan kuolemansanomaa?"

"Kaikin mokomin suokaa anteeksi minulle", vastasin minä. "Ettehän
ole sanonut ettekä tehnyt mitään. Minulla on vain sääntönä näissä
ikävissä asioissa odottaa aina pahinta. Tekee kiusan helpommaksi, jos
kohtaa sitä puolitiessä. Sanomattoman mieluista, ett'ei kukaan ole
kuollut. -- Kenties kuitenkin sairastunut?"

Avasin silmäni ja katsoin, häntä. Oliko hän kellanvaalea tullessaan
huoneeseen, vai oliko hän kovin kellastunut kahden viime minuutin
kuluessa? Minä en todellakaan voi sitä sanoa enkä minä voi sitä
Louikseltakaan kysyä, sillä hän ei ollut sisässä.

"Onko kenties joku sairastunut?" toistin minä ja luulin yhäti
huomaavani, että minun englantilainen malttini kummastutti häntä.

"Se on todellakin osa minun pahoja tietojani, herra Fairlie. Niin,
joku on todellakin sairas."

"Varsin valitettava, kautta kunniani. Kuka heistä on sairas?"

"Suureksi surukseni neiti Halcombe. Kenties olitte Te valmistaunut
ottamaan vastaan tämän tiedon? Kenties pakotti hellä huolenpito Teitä
pelkäämään jotakin sellaista, kun neiti Halcombe, huolimatta Teidän
kehoituksestanne, ei ole itse saapunut tänne eikä kirjoittanut mitään
kirjettäkään?"

Minä en epäile ollenkaan, ett'eikö hellä huolenpitoni jonkun kerran
olisi saattanut minua näin surulliseen uskoon, mutta tällä hetkellä
ei heikko muistini voinut mieleeni johdattaa mitään sellaista.
Luonnollisesti vastasin minä kumminkin "kyllä", enin sopivana.
Tulin niin vastenmielisen hämmästyneeksi. Tuntui minusta siihen
määrään sopimattomalta, että niin voimakas henkilö kuin Marian
laskeutuisi vuoteeseen ja sairastuisi, ett'en minä voinut mitään
muuta uskoa, kuin että hänelle oli sattunut jokin tapaturma --
hevonen vauhkoontunut, tai oli hän kompastunut portaissa tai jotakin
sellaista.

"Onko hän pahasti sairaana?" kysyin minä.

"Pahasti -- epäilemättä", vastasi hän. "Toivoakseni ei kumminkaan
vaarallisesti. Neiti Halcombe antoi onnettomuudekseen rajusateen
kastella itsensä läpimäräksi. Seurauksena oli ankara kylmettyminen,
ja sittemmin on hänellä ollut vaikea kuume."

Kuullessani sanan "kuume" ja muistaessani, että se tunnoton
henkilö, jonka kanssa minä nyt puhuin, oli juuri äsken tullut
Blackwater-Parkista, luulin minä pyörtyväni.

"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Onko se tarttuvaa?"

"Ei nykyisin", vastasi hän inhoittavalla levollisuudella. "Kenties
voi se tulla siksi, mutta niin ikävää käännöstä ei taudissa ollut
vielä tapahtunut minun poistuessani Blackwater-Parkista. Minä olen
seurannut tarkkaan tätä taudin kohtausta, herra Fairlie -- minä olen
koettanut tehdä huomioitani yhdessä lääkärin kanssa -- minä vakuutan,
ett'ei tauti ollut tarttuva nähdessäni viimeksi sairasta."

Minäkö uskoisin hänen vakuutustaan! En koskaan elämässäni minä ole
ollut vähemmän halukas uskomaan mihinkään. Vaikka hän olisi tehnyt
valan, en minä olisi uskonut häntä. Hän oli liian kellanvaalea
uskottavaksi. Hän näytti aivan vaeltavalta mätäkuumekulkutaudilta.
Hän oli kyllin suuri siirtääkseen lavantautia lastimäärittäin ja
voidakseen saastuttaa koko maton, jolla hän seisoi, tulirokolla.
Tapahtuu joskus, vaaran hetkenä, että minä voin silmänräpäyksessä
päättää varmasti. Minä päätin heti päästä hänestä erilleni.

"Suonette hyväntahtoisesti sairaalle anteeksi", sanoin minä, --
"mutta pitkät puhelemiset mistä tahansa tuottavat minulle aina
vaikeata hermokipua. Saanko pyytää Teitä nopeaan kertomaan arvoisan
käyntinne syyn?"

Toivoin varmaan tämän selvän viittauksen saattavan hänet
tasapainostaan -- nolostuttavan häntä -- sitten pakottavan hänen
pyytämään nöyrimmästi anteeksi -- sanalla sanoen: ajamaan hänet
ulos huoneesta. Päinvastoin istui hän entistä varmemmin tuolissaan.
Hänen esiintymisensä tuli vielä arvokkaammaksi, juhlallisemmaksi
ja tuttavallisemmaksi. Hän kohotti ylös kaksi suurta sormeansa ja
katseli minua taaskin vastenmielisen läpitunkevilla silmillään. Mitä
pitäisi minun tehdä. En ollut kyllin vahva taistellakseni häntä
vastaan. Ajateltakoon minun asemaani. Voiko kieli sanoin oikein
lausua sitä? Tuskinpa.

"Käyntini syyt", lausui hän ollenkaan häiriintymättä, "voidaan
luetella näillä sormillani. Niitä on kaksi. Ensiksi täytyy minun
suureksi surukseni todistaa valitettava epäsopu sir Percivalin
ja lady Glyden välillä. Olen sir Percivalin vanhin ystävä, olen
avioliittoni kautta sukua lady Glyden kanssa ja sitä paitsi omin
silmin nähnyt kaikki, mitä Blackwater-Parkissa on tapahtunut. Näiden
kolmen seikan takia lausun minä ajatukseni rehellisesti, varmasti ja
ikävällä mielellä. Herra, minä saan kertoa Teille, joka olette lady
Glyden perheen päämies, ett'ei neiti Halcombe ole liioitellut mitään
siinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti Teille. Minä myönnän, että se
keino, jonka tämä erinomainen nuori nainen on ehdottanut, on ainoa,
joka voi säästää Teiltä julkisen häväistysjutun vastenmielisyydet.
Väliaikainen ero miehen ja vaimon välillä voi vain rauhallisesti
ratkaista tämän riidan. Erottakaa heidät joksikin aikaa, ja kun
kaikki tyytymättömyyden syyt ovat poistetut, otan minä, jolla nyt
on kunnia puhua Teidän kanssanne, tehtäväkseni saattaa sir Percival
järkiinsä. Lady Glyde on viaton, lady Glyde on kärsinyt vääryyttä;
mutta -- olkaa hyvä ja seuratkaa minun ajatusjuoksuani! -- hän on
juuri tästä syystä -- minä sanon sen häveten -- tyytymättömyyden
aiheena niin kauan, kun hän on miehensä katon alla. Ei mikään muu
koti ole sopiva vastaanottamaan häntä kuin Teidän. Minä pyydän Teitä
avaamaan sen!"

Varsin mieluista, kunniani kautta! Tässä on meillä,
Etelä-Englannissa, aviollinen pyry, joka on purkautunut oikein rajun
raivokkaasti. -- Ja minua, joka elän Pohjois-Englannissa, kehotetaan
myöskin viskautumaan sen tuiverrettavaksi, ja kehoittajana on mies,
joka tuo mukanaan kuumetartuntaa takkinsa joka poimussa! Minä koetin
voimakkaasti esittää asian juuri niin, kuin minä sen nyt olen
tehnyt, mutta kreivi laski vain, antamatta häiritä itseään, toisen
inhoittavista sormistaan, piti toisen pystyssä ja kävi päälle --
kuvannollisesti sanoen, tallasi minut jalkoihinsa sanomatta edes
kertaakaan "pois tieltä", ennenkun hän täysin ruhjoi minut.

"Olkaa hyvä ja kiinnittäkää vielä hetkinen huomiotanne", jatkoi
hän. "Ensi syyn olette nyt kuullut. Toisena seikkana, tullakseni
nyt siihen, on minun esitettävä se, mistä neiti Halcomben sairaus
on estänyt hänet. Laajaa kokemustani on kysytty kaikissa ikävissä
asioissa Blackwater-Parkissa ja minun neuvoani pyydettiin myöskin
tässä arkaluontoisessa asiassa, mikä koskee Teidän kirjettänne
neiti Halcombelle. Minä ymmärsin heti -- sillä minun tunteeni ovat
Teidänkin -- miksi Te toivoitte saavanne nähdä häntä täällä, ennenkun
lupasitte vastaanottaa lady Glyden. Te teitte täysin viisaasti
epäillessänne vastaanottaa vaimoa, hyvä herrani, ennenkun olette
vakuutettu, ett'ei mies käytä valtaansa vaatiakseen häntä takaisin.
Sen hyväksyn minä täydellisesti. Minä hyväksyn myöskin ett'ei
sovi kirjallisesti käsitellä näin arkaluontoisia asioita. Matkani
tänne, joka on tuottanut minulle varsin suuria vastenmielisyyksiä,
on todistuksena siitä, mitä minä lausun. Mitä nyt itse asiaan
tulee, vakuutan minä -- Fosco -- minä joka tunnen sir Percivalin
paljon paremmin kuin neiti Halcombe -- kunniani kautta, ett'ei hän
tule tälle paikkakunnalle eikä edes koeta ilmoittautua Teille ja
perheellenne niin kauan, kun hänen rouvansa oleskelee täällä. Hänen
asiansa ovat joutuneet epäjärjestykseen. Auttakaa häntä vapauteensa
poistamalla lady Glyde, ja minä lupaan, että hän vastaanottaa
vapautensa ja palaa mannermaalle niin pian kuin mahdollista.
Huomaatteko tämän selväksi? Kyllä. Onko Teillä jotakin kysyttävää
minulta! Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä, olen tässä vastatakseni
niihin. Kysykää herra Fairlie -- tehkää minulle todellinen palvelus
kysymällä minulta kaikkea, mikä Teitä miellyttää."

Hän oli jo puhunut kyllin suututtaakseen minut ja näytti suuressa
määrin voivan puhua vielä paljoa enemmän kiusatakseen yhä vain minua,
että minä hylkäsin hänen kohteliaan ehdotuksensa suojellakseni
ainoastaan itseäni.

"Olen varsin kiitollinen", vastasin minä. "Tunnen itseni yhä
heikommaksi. Valitettavassa terveyden tilassani täytyy minun otaksua
paljon varmaksi tutkimatta itse sitä. Sallikaa minun tehdä samoin
tässäkin tilaisuudessa. Ymmärrämmehän me toisiamme täydellisesti?
Kyllä, kyllä. Kiitän sanomattomasti Teidän ystävällisestä
osanotostanne. Jos minä joskus saan paremman terveyden ja tilaisuuden
uudistaa paremmin tuttavuuttamme --"

Hän nousi ylös. Minä luulin hänen aikovan mennä. Mutta ei -- vieläkin
lörpöttelyä; vielä enemmän aikaa istuttaa kuumetartuntaa -- minun
huoneeseeni; huomatkaa -- _huoneeseeni!_

"Vielä yksi asia", sanoi hän, "vielä yksi asia, ennenkun menen.
Minä pyydän Teidän sallimaan ennen matkaani kiinnittää huomiotanne
erääseen varsin painavaan seikkaan. Ja se on tämä, herrani! Te
ette saa viivytellä lady Glydeä vastaanottamasta siksi, kunnes
neiti Halcombe tulee terveeksi. Neiti Halcombea hoitaa lääkäri,
Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar ja sitä paitsi taitava
sairaanhoitajatar -- siis kolme henkilöä, joiden innosta ja
kunnosta minä vastaan hengelläni. Tämän tahdon sanoa Teille.
Samalla tahdon sanoa vielä Teille, että se levottomuus ja tuska,
jota lady Glyde tunsi sisarensa sairauden johdosta, jo on käynyt
hänen oman terveytensä ja luonteensa kimppuun ja tehnyt hänet
aivan kykenemättömäksi olemaan miksikään hyödyksi sairashuoneessa.
Hänen suhteensa mieheensä tulee joka päivä surullisemmaksi ja
levottomuutta herättävämmäksi. Jos Te sallitte hänen kauemman aikaa
olla Blackwater-Parkissa, niin ei hänen sisarensa tervehtyminen
edisty vähintäkään ja Te paljastatte vain samalla häntä yhä enemmän
siinä julkisessa häväistysjutussa, jota Te ja minä ja kaikki perheen
kunnian vuoksi olemme halukkaat koettamaan välttää. Kaikesta
sydämmestäni kehotan minä siis Teitä vapautumaan siitä epäilyttävästä
edesvastauksesta, jonka jatkuva lykkääminen sälyttää päällenne,
kirjoittamalla lady Glydelle ja pyytämällä häntä heti tulemaan tänne.
Tehkää, mitä hellyys, kunnia ja velvollisuus ehdottomasti vaativat
Teiltä -- mitä tahansa sitten tapahtuukin, ei kukaan voi heittää
varjoa päällenne. Sanon tämän Teille laajan kokemukseni takia;
tarjoan ystävällistä neuvoani. Ja minä kysyn -- otetaanko se vastaan
vai ei?"

Minä katsoin häneen -- katsoin häneen vain -- ja joka kasvojen
piirre kuvasti kummastusta hänen hävyttömästä varmuudestaan sekä yhä
lujempaa päätöstä soittaa Louis huoneeseen ja käskettää hänet ulos.
Ei kukaan usko sitä, mutta on kumminkin totisen totta, ett'ei minun
ulkomuotoni näyttänyt tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Hän oli
syntynyt hermotoinna -- nähtävästi aivan hermotoinna!

"Epäröittekö Te?" kysyi hän. "Minä ymmärrän tämän epäröimisen, hera
Fairlie! Te epäilette -- kas vain, hyvä herrani, kuinka minä tunnen
Teidän sisäisimmät ajatuksenne! -- Te epäilette lady Glyden olevan
kyllin vahvan ja levollisen voidakseen yksin tehdä tuon pitkän matkan
Hampshirestä tänne. Hänen oma kamarineitonsa on häneltä otettu
pois, kuten tiedätte, eikä ketään muutakaan palvelijaa, joka sopisi
matkustamaan hänen kanssaan läpi Englannin, ole Blackwater-Parkissa.
Te teette edelleen sen väitteen, ett'ei hän ilman vastenmielisyyttä
voi pysähtyä Lontooseen lepäämään tänne tullessaan, koska ei sopisi
hänelle aivan yksin ja täysin outona tulla yleiseen hotelliin.
Epäilemättä hyväksyn minä Teidän muistutuksenne -- epäilemättä
tunnustan minä ne. Olkaa nyt hyvä ja ottakaa viime kerran huomioonne,
mitä minä sanon. Kun minä palasin Englantiin, oli minun aikomukseni
asettua asumaan johonkin Lontoon läheisyyteen. Mielihyvällä on tämä
aikomukseni onnistunut. Minä olen kuudeksi kuukaudeksi vuokrannut
kalustetun asunnon korttelissa jota kutsutaan S:t Johns-Woodiksi.
Olkaa hyvä ja muistakaa tämä sekä kuulkaa sitä matkasuunnitelmaa,
jonka minä nyt ehdotan. Lady Glyde matkustaa Lontooseen -- mikä on
lyhyt matka -- minä tapaan hänet asemalla, vien hänet kotiini, mikä
samalla on hänen tätinsä koti, lepäämään ja nukkumaan yli yön! kun
hän on levännyt tarpeeksi, vien minä hänet takaisin asemalle, hän
jatkaa matkaansa tänne, ja hänen oma kamarineitonsa, joka nyt oleksii
talossanne, ottaa hänet vastaan vaunuovella. Tässä ehdotuksessa on
hänen mukavuutensa otettu huomioon samoinkuin tarkoin sopivaisuuskin.
-- Teidän velvollisuutenne osoittaa vieraanvaraisuutta, osanottoa ja
turvaa onnettomalle naiselle, joka on kaiken sen tarpeessa, otetaan
huomioon kevyellä ja mukavalla tavalla alusta loppuun saakka. Minä
kehotan Teitä vakavasti, herra, helpottamaan minun omia puuhiani
perheen kalliista menestyksestä. Vakavasti pyydän minä Teitä minun
avullani kirjoittamaan ja tarjoamaan kotinne ja sydämmellinen
osanottonne sekä minun kotini ja sydämmellinen osanottoni sille
loukatulle ja onnettomalle naiselle, jonka asianajajana minä nyt
olen."

Hän viittasi minulle kauhealla kädellään; hän löi
kuumeensaastuttamaan rintaansa; hän puheli kuin kaunopuhuja ja
kuin olisimme olleet alahuoneessa. Oli siis jo oikea aika ryhtyä
epätoivoiseen päätökseen. Oli samoin oikea aika haetuttaa Louis ja
poltattaa etikkaa huoneessa.

Tänä huolekkaana hetkenä pälkähti päähäni ajatus -- oiva suunnitelma,
jonka toteuttamisella minä voitin kaksi hyvää päämäärää. Minä
päätin päästä vapaaksi kreivin väsyttävästä kaunopuheliaisuudesta
ja lady Glyden tuottamasta kiusallisesta huolesta täyttämällä
arvoisan ulkolaisen pyynnön kirjoittaa heti tämä kirje. Eihän ollut
vähintäkään vaaraa, että tarjoukseen suostuttaisiin, sillä Laura ei
varmaankaan millään ehdolla suostuisi lähtemään Blackwater-Parkista,
kun Marian makasi siellä sairaana. Kuinka tämä erinomainen, minun
mielestäni varsin sopiva este oli jäänyt kreivin toimeliaalta
terävä-älyisyydeltä huomaamatta, oli minun mahdotonta selittää --
kumminkin oli se jäänyt huomaamatta. Pelkoni, että hän huomaisi sen,
jos minä antaisin hänelle aikaa ajatella, innostutti minua siihen
määrään, että minä ponnistauduin istuvaan asentoon, tartuin -- niin,
todellakin tartuin itse kirjoituskapineihini jotka olivat vieressäni
olevalla pöydällä, ja kyhäsin kirjeen kokoon niin nopeasti, kuin
olisin ollut tavallinen konttoristi. "Paras Laura! Ole hyvä ja tule
tänne, milloin Sinua miellyttää. Pysähdy tänne tullessasi Lontooseen
ja lepää yö tätisi kotona. Surkuttelen kovin rakkaan Marianin
sairautta. Tosi hellyydellä j.n.e." Ojensin kirjeen käsivarren
matkalta kreiville -- vajosin takaisin nojatuoliin ja sanoin: "Suokaa
anteeksi, voimani ovat aivan lopussa; en jaksa enempää. Tahdotteko
levätä ja syödä aamiaista alakerrassa? Monta hellää ja osanottavaa
tervehdystä kaikille -- ja niin edespäin. Hyvää huomenta!"

Hän piti vielä puheen -- luulen, että mies oli aivan väsymätön.
Minä suljin silmäni; koetin kuulla niin vähän kuin mahdollista,
mutta huolimatta tästä olin pakotettu kuulemaan koko joukon.
Sisareni väsyttävä herra mies toivotti onnea minulle keskustelumme
menosta; hän lausui vielä varsin paljon omista tunteistaan ja minun
tunteistani, valitti, että minun terveyteni on niin heikko, tarjoutui
kirjoittamaan reseptin minulle, muistutti minua, ett'en unhottaisi,
mitä hän oli sanonut valon päästämisen välttämättömyydestä
huoneeseen, hän otti vastaan minun kohteliaan pyyntöni syödä
aamiaista, pyysi minua olemaan valmis ottamaan vastaan lady Glyde
kahden tai kolmen päivän perästä, pyysi minun sallivan hänen
saavan toivoa tulla uudelle vierailulle ja sen sijaan, että olisi
pahoittanut sekä minun että omaa mieltään ottamalla jäähyväiset, hän
rupatti vielä paljoa enemmän, mitä minä ilokseni en luule koskaan
kuulleeni ja minkä minä varmaan nyt olen unhottanut. Lopulta kuulin
minä hänen miellyttävän äänensä yhä enemmän etenevän -- mutta kuinka
hirmuisen suuri hän olikin, oli hänellä se negatiivinen etu, että hän
voi liikkua aivan äänettömästi. En tiedä todellakaan, milloin hän
avasi tai sulki oven. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen uskalsin minä
avata silmäni -- hän oli silloin poissa.

Minä soitin Louista ja menin kylpyhuoneeseeni. Haalea kylpy
tuoksuetikalla sekotettuna ja työhuoneeni runsas savustaminen
olivat luonnollisesti ne varokeinot, joihin oli ryhdyttävä, enkä
minä luonnollisesti laiminlyönyt niitä. Olen iloinen voidessani
sanoa, että niillä oli toivottu vaikutus. Otin tavallisuuden mukaan
päivällislevon ja heräsin suloiseen hikoiluun.

Kysyin ensiksi kreiviä. Olimmeko todellakin selvinneet hänestä? Niin
-- hän oli matkustanut takaisin iltapäivän junalla. Oliko hän syönyt
aamiaista ja jos oli, niin mitä oli syönyt? Niin -- ainoastaan ja
yksinomaan hedelmätorttua makean kerman kanssa. Mikä ihminen! Mikä
kauhea ruuansulatus!

Vaaditaanko, että minun täytyy sanoa jotakin enemmän? Ei! Luulen
nyt täyttäneeni sen vastuunalaisuuden, joka säilytettiin minulle.
Ne vastenmieliset tapahtumat, jotka sittemmin sattuivat, eivät
onneksi tapahtuneet minun läsnäollessani. Minä rukoilen ja pyydän,
ett'ei kukaan sydämmettömästi lykkäisi syytä näistä tapahtumista
minun päälleni. Tein kaikki parhaassa tarkoituksessa. Minä en ole
vastuunalainen surkuteltavasta onnettomuudesta, jota oli mahdoton
aavistaa. Minä olen murtunut, olen kärsinyt siitä enemmän kuin
kukaan muu ihminen. Kamaripalvelijani Louis, joka yksinkertaisella
tavallaan on todellakin kiintynyt minuun, luulee, ett'en minä koskaan
toivu enää. Hän näkee, kuinka minä tällä hetkellä istun sanelemassa
nenäliina silmilläni. Minä tahdon omaksi puolustuksekseni selittää,
ettei se ollut minun vikani ja että minä olen aivan menehtynyt ja
murtunut. Onko vielä jotakin sanottavaa?



Elisa Michelsonin,

Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaren jatkama kertomus.


I.

Minua on kehotettu antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta
siitä, mitä minä tiedän neiti Halcomben sairaudesta ja niistä
oloista, joiden vallitessa lady Glyde poistui Blackwater-Parkista
matkustaakseen Lontooseen.

Syyksi tähän pyyntöön mainitaan, että minun todistukseni on
välttämätön totuuden saamiseksi päivän valoon. Englannin kirkkoon
kuuluneen papin leskenä, vastoinkäymisten pakottamana tekemään työtä
leipäni edestä, olen minä oppinut pitämään totuutta suuremmassa
arvossa kuin joitakin arveluttavia seikkoja. Minä täytän siis
toivomuksen, johon minä muutoin, vastenmielisyyteni takia joutua
sotketuksi ikäviin perheasioihin, olisin epäillyt suostua.

En pitänyt mitään päiväkirjaa kysymyksessä-olevaan aikaan en niin
ollen voi varmasti ilmoittaa päivää ja päivämäärää; mutta minä
luulen varmasti voivani sanoa, että neiti Halcomben vaarallinen
sairaus alkoi heinäkuun ensi viikolla. Aamiaistunti oli myöhään
Blackwater-Parkissa -- joskus ei ennen kello 10, ei koskaan ennen 1/2
10. Sinä aamuna, josta nyt puhun, ei neiti Halcombe, joka muutoin
saapui ensimmäisenä, tullut aamiaispöytään. Kun perhe oli odottanut
neljännestunnin, lähetettiin palvelijatar hänen huoneeseensa ottamaan
selvää, kuinka oli asian laita, mutta hän palasi heti kerrassaan
kauhistuneena takaisin. Tapasin tytön portaissa ja menin heti ylös
katsomaan, kuinka neiti Halcombe voi. Nuori tyttöraukka oli aivan
kykenemätön antamaan minulle mitään tietoja. Hän käveli edestakaisin
huoneessa kynä kädessään, ollen polttavassa kuumeessa ja houraillen.

Lady Glyde -- nimitän entistä emäntääni siten myladyn asemasta,
koska minä en enää ole sir Percivalin palveluksessa -- oli
ensimmäinen, joka tuli omista huoneistaan. Hän peljästyi ja joutui
niin epätoivoon, ett'ei hänestä ollut vähintäkään hyötyä. Kreivi
Fosco ja hänen rouvansa jotka heti tulivat yläkertaan, olivat
molemmat hätäilemättä ja kykenivät toimimaan, ja kreivitär auttoi
minua toimittamaan neiti Halcombe vuoteeseen. Hänen armonsa,
kreivi, joka pysähtyi eteishuoneeseen, lähetti alakertaan hakemaan
kotilääkevarastoani, sekotti lääkkeen neiti Halcombelle ja järjesti
kylmiä kääreitä pään ympäri, ett'ei hukattaisi aikaa ennen lääkärin
saapumista. Kääreet panimme me hänen päänsä ympärille, mutta emme
voineet saada häntä ottamaan lääkettä. Sir Percival lähetti ratsain
kutsumaan lähintä saatavilla olevaa lääkäriä -- tohtori Dawsonia
Oak-Lodgesta.

Herra Dawson tuli tunnin kuluessa. Hän oli arvossa pidettävä,
vanhempi mies, hyvin tunnettu koko seudulla, ja me säikähdimme kovin
kuullessamme, että hän piti tautia varsin vakavana. Kreivi keskusteli
ystävällisesti tohtorin kanssa ja lausui hänelle ajatuksensa sekä
viisaasti että vapaasti. Tohtori Dawson kysyi silloin, ei juuri
kohteliaasti, antoiko kreivi neuvojansa lääkärinä. -- Ja saatuansa
tietää, että kreivi oli tutkinut lääketiedettä, vaikkakaan hän ei
harjoittanut sitä ammattina, selitti hän, ett'ei ollut pitänyt
tapoinaan neuvotella lääkäriamatöörien kanssa. Tosi-kristillisen
hiljaisesti hymyili kreivi ja poistui huoneesta. Ennenkun hän meni,
sanoi hän minulle, että jos häntä kysyttäisiin päivän kuluessa, olisi
hän otaksuttavasti järven rannalla olevassa venehuoneessa. Miksi hän
meni sinne, en minä voi sanoa. Mutta sinne hän meni, se on varma, ja
oli poissa koko päivän yhtäpäätä kello 7 saakka, jolloin päivällinen
aina syötiin. Kenties tahtoi hän näyttää esimerkkiä olla niin hiljaa
talossa kuin mahdollista. Oli aivan hänen luonteensa mukaista
menetellä siten. Hän oli miettiväisin herra jonka voi tavata.

Yö oli kovin vaikea neiti Halcombelle; kuume lisäytyi ja laimeni
vuoroin ja tuli aamupuolella voimakkaammaksi lauhtumisen sijasta. Kun
ei ketään sopivaa sairaanhoitajatarta ollut saatavana paikkakunnalla,
valvoimme hänen armonsa kreivitär ja minä vuoron perään.
Valitettavasti istui lady Glyde itsepäisesti valvomassa meidän
kanssamme. Hän oli liian hermostunut ja hänen terveytensä liian arka,
että hän olisi voinut tyynesti kestää tietoa, että neiti Halcombe
oli vaarallisesti sairaana. Hän vahingoitti vain itseään valvomalla
voimatta vähintäkään auttaa. Lempeämpää ja hyväsydämisempää naista
ei voi tavata, mutta hän itki ja oli herkkä peljästymään -- ja niin
ollen aivan sopimaton sairashuoneeseen.

Aamulla tuli sir Percival ja kreivi kuulemaan, kuinka sairas voi.

Luultavasti huolestuneena rouvansa surusta ja neiti Halcomben
sairaudesta oli sir Percival luonteeltaan varsin levoton ja
hämmentynyt. Herra kreivi osoitti sen sijaan sekä järkeä että
osanottoa. Hattu toisessa kädessään ja kirja toisessa sanoi hän sir
Percivalille aikovansa mennä taaskin järven rannalle lueskelemaan.
"Auttakaamme puolestamme, että talossa on hiljaista ja rauhaista",
sanoi hän, "älkäämmekä polttako huoneessa tupakkaa, ystäväni, neiti
Halcomben sairastuttua. Sinä menet tahollesi -- ja minä omalleni.
Lueskellessani on minusta paras olla yksin. Hyvää huomenta, rouva
Michelson".

Sir Percival ei ollut kyllin kohtelias -- kenties on oikeammin sanoa
kyllin levollinen -- osoittaakseen minulle samaa huomaavaisuutta
mennessään. Ainoa koko talossa, joka aina kohteli minua kuin
syyttömästi huolellisiin olosuhteihin joutunutta naista, oli
kreivi. Hänen esiintymisensä oli todella aatelismiehen; hän oli
huomaavainen kaikkia kohtaan. Nuorta Fanny-tyttöäkään, joka oli lady
Glyden kamarineito, ei hän pitänyt liian vähäpätöisenä huomatakseen
häntä. Kun sir Percival oli erottanut Fannyn, kysyi herra kreivi
minulta, näytellessään minulle pieniä sieviä kamarilintujaan, mitä
ystävällisimmästi, kuinka nyt kävisi hänen kanssaan, mihin hän menisi
sinä päivänä, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, ja muuta
sellaista. Sellaisessa hienotunteisessa huomaavaisuudessa näyttäytyy
ylhäisemmän aristokratian etevämmyys. Minä en pyydä anteeksi
kirjoittaessani näitä huomioita; ne mainitsen vain osoittaakseni
oikeuden herra kreivin luonteelle, jota luulen tietäväni muutamain
henkilöiden ankarasti arvostelleen. Aatelismies, joka osoittaa
kunnioitusta taloudelliseen ahdinkotilaan joutunutta rouvashenkilöä
ja isällistä osanottoa köyhää palvelustyttöä kohtaan, näyttää
omaavansa liian jaloluonteisia periaatteita ja tunteita, että häntä
voitaisiin kevytmielisesti epäillä. En lausu mitään arvosteluja --
minä vain kuvaan tosi tapahtumia. Minun harrastukseni koko elämäni
aikana ei ole tuomita, ett'en minä tulisi tuomituksi. Eräs mieheni
parhaimpia saarnoja oli tästä aineesta. Luen sitä alinomaa --
jäljensin sen itse siitä painoksesta, joka painettiin tilauksesta
leskiaikani alussa -- ja joka kerran tunsin minä suurempaa
hengellistä lohdutusta ja virkistystä.

Ei mitään parannusta voitu huomata neiti Halcombessa, ja toinen
yö tuli ensimmäistäkin pahemmaksi. Herra Dawson oli väsymätön
käymään katsomassa. Kreivitär ja minä huolehdin edelleenkin vuoroin
sairaanhoitamisesta; lady Glyde pysyi kumminkin lujasti päätöksessään
istua valveilla kanssamme, vaikka me molemmat koetimme houkutella
häntä menemään levolle. "Minun paikkani on Marianin sairasvuoteen
vieressä", oli hänen ainoa vastauksensa. "Olimpa minä terve tai
sairas, niin ei kuitenkaan mikään voi pakottaa minua poistumaan hänen
luotaan".

Päivällisaikaan menin minä alakertaan täyttämään muita
talousvelvollisuuksiani. Tuntia myöhemmin mennessäni taas
sairashuoneeseen näin minä kreivin, joka hyvissä ajoin aamulla oli
mennyt kolmannen kerran ulos, tulevan eteisessä kaikesta päättäen
loistavalla tuulella. Samalla hetkellä pisti sir Percival päänsä ulos
kirjaston ovesta ja puhutteli jaloa ystäväänsä innokkaasti seuraavin
sanoin:

"Oletko saanut selvää hänestä?"

Herra kreivin naama loisti paljaasta tyytyväisyydestä, mutta hän ei
vastannut mitään: Sir Percival, joka käänsi päätään ja huomasi minun
olevan menossa portaita ylös, katsoi minuun ilkein ilmein.

"Tule tänne kertomaan minulle, kuinka kävi", sanoi hän kreiville.
"Kun vain on naisia talossa, saa olla varma, että ne juoksentelevat
edestakaisin portaissa."

"Paras Percivalini", huomautti herra kreivi ystävällisesti, "rouva
Michelsonilla on velvollisuuksia täytettävänä. Minä pyydän, että
sinä tunnustaisit hänen ihmeteltävän intonsa niin suoraan, kuin minä
tunnustan. Kuinka sairas voi, rouva Michelson?"

"Valitettavasti ei paremmin, mylord."

"Surullista -- varsin surullista!" lausui kreivi. "Te näytätte
väsyneeltä, rouva Michelson. On varmaankin jo aika, että Te ja
vaimoni saatte apua sairashoidossa. Minä luulen olevani tilaisuudessa
hankkimaan teille tätä apua. Eräät seikat pakottavat rouvani
matkustamaan Lontooseen huomenna tai ylihuomenna. Hän matkustaa
varhain päivällä ja palaa illalla, ja hän tuo silloin matkassaan
siivon ja kelvollisen sairaanhoitajattaren, joka on nykyisin jouten.
Vaimoni tuntee hänet ja tietää, että häneen voidaan luottaa. Mutta
ennen hänen tulemistaan pyydän minä Teidän olemaan mitään puhumatta
tohtorille, koska hän ei hyväksyisi sairaanhoitajatarta, jonka minä
hankkisin. Kun hoitajatar tulee, puhuu hän kyllä puolestaan, ja herra
Dawsonin täytyy myöntää, ett'ei voi muistuttaa mitään häntä vastaan.
Se täytyy lady Glydenkin myöntää. Olkaa hyvä ja viekää hänelle minun
sydämmellinen osanottoni ja kunnioitukseni!"

Minä lausuin tunnustukseni kreivin ystävällisestä huolenpidosta. Sir
Percival keskeytti jyrkästi minun puheeni huutamalla ystävälleen --
ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hän siinä käytti varsin rumaa
lausumatapaa -- että hän tulisi kirjastoon eikä odotuttaisi häntä
kauempaa.

Menin ylös portaita. Me olemme syntisiä ihmisraukkoja, ja olkoot
naisen periaatteet kuinka lujat tahansa, ei hän aina voi olla
varuillaan väärämielisen uteliaisuuden kiusausta vastaan. Minua
hävettää sanoa, kuinka tässä tilaisuudessa uteliaisuus voitti
periaatteeni ja herätti minussa kovan halun saada tietää sen
kysymyksen tarkoitus, jonka sir Percival teki ystävälleen. Ketä
kreivi halusi tavata aamukävelyillään? Että se oli nainen, voin
minä aavistaa sir Percivalin kysymyksestä. Minä en epäillyt kreiviä
mistään sopimattomasta -- sillä tunsin hänen siveellisen arvonsa
liian hyvin -- mutta minä toistin ajatuksissani alinomaa tämän
kysymyksen _kenen_ oli hän löytänyt?

Mutta palaan kertomukseeni. Yö kului entisen mukaan ilman mitään
parannusta neiti Halcomben sairaudessa. Seuraavana päivänä näytti
kumminkin jotain olevan toivoa sitä. Sen jälkeisenä päivänä matkusti
kreivitär aamujunalla Lontooseen ilmoittamatta, mikäli minä tiedän,
kenellekään matkansa syytä. Hänen herra miehensä seurasi häntä,
osoittaen tavallista huomaavaisuuttaan, asemalle.

Minut jätettiin nyt yksin hoitamaan neiti Halcombea ja lady Glyden
lujan päätöksen johdosta olla poistumatta hänen sairasvuoteensa
äärestä oli minulla täysi syy uskoa saada pian hänetkin
hoidettavakseni.

Ainoa jonkinarvoinen tapahtuma tämän päivän kuluessa oli uusi
vastenmielinen kohtaus tohtorin ja kreivin välillä.

Palattuaan rautatieasemalta meni kreivi neiti Halcomben
eteishuoneeseen saadakseen selvää sairaan tilasta. Minä menin
puhumaan hänen kanssaan, sillä sekä tohtori Dawson että lady Glyde
olivat huoneessa neiti Halcomben luona. Kreivi kyseli minulta paljon
sairauden ilmauksista ja hoitamistavasta. Minä annoin hänelle ne
tiedot, jotka voin, ja sanoin hänelle, että kuumekohtausten välillä
lisääntyi ehdottomasti väsymys ja voimattomuus. Juuri mainitessani
tätä tuli herra Dawson sairashuoneesta.

"Hyvää huomenta, herra", sanoi kreivi astuessaan esiin nöyrä ilme
kasvoillaan ja pysähdytti tohtorin niin ylhäisellä päättäväisyydellä,
että sitä oli mahdoton vastustaa, "minä pelkään suuresti, ett'ette
huomaa mitään parantumista tänään?"

"Minä huomaan varmaa parantumista", vastasi tohtori Dawson.

"Te siis annatte voimien vähetä hoitaessanne tätä kuumetta?" jatkoi
herra kreivi.

"Minä seuraan sitä hoitotapaa, jonka minä olen huomannut oikeaksi
monivuotisen toimintani aikana", sanoi tohtori.

"Sallikaa minun tehdä kysymys, joka läheltä koskee tätä laajaa
ainetta -- lääkärin käytännöllistä kokemusta", lausui kreivi. "Minä
en uskalla antaa mitään neuvoa enää -- minä haluan vain tehdä Teille
kysymyksen. Te elätte jonkun matkan päässä, herraseni, tieteellisen
tutkimuksen molemmista jättiläissuurista keskipisteistä: Lontoosta
ja Pariisista. Oletteko kuullut puhuttavan, kuinka kuumetautien
tuhotöitä järkevästi ehkäistään vahvistamalla sairasta antamalla
hänelle konjakkia, viiniä, ammoniakkia ja kiinaa? Ovatko nämä
uudenaikaiset, etevimpäin lääketieteellisten auktoriteettien
kerettiläiset mielipiteet koskaan tulleet korviinne -- jaa vai ei?"

"Kun virkaveli kysyy minulta tätä, vastaan minä mielihyvällä", sanoi
tohtori avatessaan ovea mennäkseen ulos. "Te ette ole lääkäri, ja
minä pyydän päästä vastaamasta Teille."

Saatuaan tällä anteeksiantamattoman epäkohteliaalla tavalla lyönnin
toiselle poskelleen käänsi kreivi heti tosi kristityn tavalla toisen
ja sanoi lempeällä äänellä: "Hyvää huomenta, herra Dawson."

Jos minun autuas mieheni olisi ollut onnellinen tunteakseen herra
kreivin, niin kuinka he olisivatkaan kunnioittaneet toisiaan!

Rouva kreivitär tuli takaisin illan viime junalla ja toi silloin
mukanaan tuon mainitun sairaanhoitajattaren Lontoosta. Hänen nimensä
oli rouva Rubelle. Ulkonäkönsä ja huono englannin kielensä ilmaisi
hänen olevan ulkolaisen.

Minä olen aina tuntenut hyväntahtoisen sietäväisyyden tunnetta
ulkolaisia kohtaan. Heillä ei ole meidän armolahjojamme eikä
etujamme, ja he ovat kasvaneet paavilaisuuden pimeässä ja
erehdyksissä. Myöskin on ollut aina minun päätarkotukseni ja
tapani, niinkuin se oli ennen minua autuaan mieheni tapa (katso
kunnianarvoisa herra Samuel Michelsonin XXIX:ttä saarnaa) tehdä
muita kohtaan niin, kuin minä tahdon heidän tekevän minua kohtaan.
Näistä molemmista syistä en minä tahdo sanoa, että rouva Rubelle teki
minuun vastenmielisen vaikutuksen, ollen pieni laiha, viekas henkilö,
noin 50-vuotias, tumma kuin kreolitar huomaavaisine vaaleanharmaine
silmineen. En myöskään tahdo huomauttaa näistä kahdesta
yllämainitusta syystä, että minä huomasin hänen pukunsa, vaikka se
olikin sileästä mustasta silkistä, sopimattoman kalliiksi ja koreaksi
sekä hänen asemassaan olevalle henkilölle aivan tarpeettomasti
pitseillä ja muilla koristeilla kaunistetuksi. Minä en suinkaan
pitäisi siitä, että jotain sellaista sanottaisiin minusta, ja siksipä
on minun velvollisuuteni olla sanomatta sitä rouva Rubellesta.
Minä vain tahdon mainita, että hänen esiintymisensä oli -- ehkä ei
vastenmielisen pidättyväistä -- tavattoman hiljaista ja salaperäistä;
että hän katseli ympärilleen lakkaamatta, mutta puhui varsin vähän,
mikä kenties perustui yhtä paljon häveliääseen mielenlaatuun kuin
asemansa epäilyyn Blackwater-Parkissa, ja että hän kieltäytyi
syömästä mitään tultuansa -- kenties oli se varsin omituista, mutta
ei ollenkaan epäilyttävää -- vaikka minä itse kohteliaasti pyysin
häntä aterioimaan huoneessani.

Kreivin erityisesti puollettua -- hyvin kuvaavaa hänen tavalliselle
sovinnollisuudelleen ja hyväntahtoisuudelleen päätettiin, ett'ei
rouva Rubelle ryhtyisi toimeensa, ennenkun tohtori huomisaamuna
olisi nähnyt ja hyväksynyt hänet. Sinä yönä valvoin minä. Lady Glyde
näytti olevan varsin vastaan, että uusi sairaanhoitajatar otettaisiin
neiti Halcombelle. Sellainen maun puute ulkolaista kohtaan naiselta,
jolla oli hänen kasvatuksensa ja hieno esiintymisensä, kummastutti
minua. Minä uskalsin sanoa hänelle: "Mylady, meidän pitää muistaa,
ett'emme liian kiireesti tuomitse alempiarvoisiamme -- varsinkin jos
ne tulevat vieraista maista". Lady Glyde ei näyttänyt kumminkaan
kiinnittävän mitään erikoista huomiota sanoihini. Hän huokasi vain
ja suuteli neiti Halcomben kättä, joka lepäsi peitteellä. Oli tuskin
oikein viisasta tehdä niin sairashuoneessa ja sairaalle, joka
ennen kaikkea kaipasi lepoa. Mutta lady Glyde-raukka ei ymmärtänyt
sairaanhoitoa -- ei, ei ollenkaan, valitettavasti.

Seuraavana aamuna kehotettiin rouva Rubelle menemään neiti Halcomben
eteishuoneeseen, jotta tohtori hyväksyisi hänet toimeensa mennessään
sairaan luo.

Minä jätin lady Glyden neiti Halcomben luo, joka juuri uinahti,
ja menin rouva Rubellen luo ajatellen rohkaista häntä tänä
epätietoisuuden hetkenä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan
katsovan asiaa tässä valossa. Hän tuntui etukäteen olevan vakuutettu
siitä, että herra Dawson hyväksyisi hänet, ja istui aivan tyynesti
avonaisen ikkunan ääressä nähtävästi tyytyväisenä hengittäen raikasta
ilmaa. Muutamat ihmiset olisivat voineet pitää tätä tapaa hävyttömän
rohkeuden todistuksena. Minä pyydän sanoa katsovani sopivammaksi
kuvata se tavattomaksi mielenvoimaksi.

Sen sijaan, että olisi tullut luoksemme yläkertaan, kutsutti
tohtori Dawson minut luoksensa alas. Minusta näytti tämä hieman
kummalliselta, mutta rouva Rubelle ei näyttänyt siihen millään tavoin
kiinnittävän huomiota. Minun mennessäni istui hän yhäti aivan tyynenä
ikkunan ääressä ja nautti hiljaa maailmaa.

Herra Dawson odotti yksinään minua ruokailuhuoneessa.

"Minä haluaisin puhella kanssanne tästä uudesta
sairaanhoitajattaresta, rouva Michelson", sanoi hän.

"Vai niin; mitä sitten, herra?"

"Hänethän on tänne tuonut tuon vanhan, lihavan ulkomaalaisen, joka
aina tahtoo sotkeutua minun asioihini, rouva. Rouva Michelson -- tuo
vanha paksu mies on puoskari."

Tämä oli varsin sopimatonta. Luonnollisesti minä oikein loukkauduin.
"Tiedättekö, herra", minä sanon, "että puhutte kreivistä?"

"Joutavia! Hän ei ole ensimmäinen puoskari, joka on kiinnittänyt
kauniin liitteen nimeensä. He ovat kaikki tyyni kreivejä -- koko
kirottu joukkio!"

"Hän ei olisi sir Percival Glyden ystävä, herra, jollei hän olisi
korkeimman ylimystön jäsen -- se tahtoo sanoa -- ei aivan yhtä hyvän
kuin englantilaisen ylimystön."

"Hyvä, rouva Michelson, kutsukaa häntä, miksi Teitä miellyttää, mutta
palatkaamme sairaanhoitajattareen. Minulla on jo muistutukseni häntä
vastaan."

"Edes näkemättäkään häntä, herra."

"Vai niin, edes näkemättäkään häntä. Hän voi olla hyvä
sairaanhoitajatar, mutta hän ei ole kuitenkaan se, jonka minä
olisin hankkinut. Olen lausunut vastaväitteeni sir Percivalille,
koska hän on talon herra. Hän sanoo, että vaikka minäkin olisin
hankkinut hoitajattaren, olisi tämäkin ollut outo lontoolainen;
hänen mielestään on tämä nainen pantava kokeelle, koskapa hänen
vaimonsa täti on nähnyt vaivan tuodessaan hänet Lontoosta tänne. Se
on oikein ja kohtuullista, enkä minä voi täydellä syyllä kieltää.
Mutta minä olen myöntynyt sillä ehdolla, että hänen täytyy heti
matkustaa tiehensä, jos minä saan jotakin aihetta olla hyväksymättä
häntä. Lääkärinä on minulla oikeus tehdä sellainen ehto, ja sir
Percival on suostunut siihen. Nyt tiedän minä, rouva Michelson,
voivani luottaa Teihin ja pyydän sen vuoksi Teitä tarkkaan valvomaan
rouva Rubellea ensi päivinä ja katsomaan, ett'ei hän anna sairaalle
muita lääkkeitä kuin minun määräämiäni. Teidän ulkomaalainen
kreivinne on valmis kuolemaan kärsimättömyydestä koettaakseen
puoskaroimisparannuskeinojansa -- magnetismia muun muassa -- minun
sairaaseeni, ja hänen rouvansa hankkima sairaanhoitajatar on kenties
valmis avustamaan häntä. Ymmärrättehän minua? Hyvä, sitten menemme
ylös. Minä tahdon sanoa hänelle pari sanaa ennenkun hän menee sairaan
luo."

Rouva Rubelle huvittelihe vielä katsomalla ulos ikkunasta.
Esitellessäni hänet tohtori Dawsonille, eivät tohtorin epäilevät
silmäykset eivätkä tutkivat kysymykset näyttäneet vähintäkään
hämmästyttävän häntä. Hän vastasi tohtorille tyynesti huonolla
englannin kielellään, ja vaikka tohtori vakavasti koetti sotkea
häntä, ei hän näyttänyt kumminkaan osoittavan mitään taitamattomuutta
ammatissaan. Tämä aiheutui, kuten minä jo kerran ennen olen sanonut,
varmaan hänen mielenmaltistaan eikä suinkaan hävyttömästä rohkeudesta.

Me menimme kaikki sairashuoneeseen.

Rouva Rubelle katsoi varsin tarkkaan sairasta, tervehti lady Glydeä,
asetti muutamia pikku kapineita järjestykseen huoneessa ja istuutui
sitten aivan hiljaa erääseen nurkkaan, kunnes häntä tarvittaisiin.
Mylady näytti hämmästyneeltä ja levottomalta nähdessään oudon
sairaanhoitajattaren. Ei kukaan puhunut, peljäten häiritsevänsä
neiti Halcombea, joka vielä nukkui -- paitsi tohtori, joka kuiskaten
kysyi, millainen yö oli ollut. Minä vastasin hiljaa "aivan kuin
ennenkin", ja sen jälkeen poistui herra Dawson. Lady Glyde seurasi
häntä arvatakseni puhuakseen rouva Rubellesta. Mitä minuun tulee,
olin minä varma, että tämä hiljainen ihminen saisi pitää paikkansa.
Hän oli hyvin selvillä ja ymmärsi varsin varmasti ammattinsa. Sanalla
sanoen minä itse olisin tuskin voinut täyttää paremmin paikkani
sairasvuoteen ääressä.

Herra Dawsonin kehotukset uskollisesti muistaen tarkastin minä
tuon tuostakin rouva Rubellea huolekkaasti kolmen tai neljän
päivän aikana. Monta kertaa astuin minä sairashuoneeseen hiljaa ja
huomaamatta, mutta en koskaan huomannut hänen työskentelevän tavalla,
joka olisi herättänyt epäilyjä. Lady Glyde, joka valvoi häntä yhtä
tarkkaan kuin minäkin, ei koskaan huomannut mitään muistuttamista
häntä vastaan. En koskaan huomannut minä lääkepulloja otettavan pois;
en koskaan hänen puhuvan sanaakaan kreivin kanssa. Hän hoiti neiti
Halcombea kieltämättömällä huolella ja varovaisuudella. Sairasraukka
heittelehti vuoroin horros-, vuoroin kuumekohtausten tilassa, joita
yhä enemmän seurasi houraaminen. Rouva Rubelle ei koskaan häirinnyt
eikä pelottanut häntä tässä tilassa odottamatta näyttäytymällä
sairasvuoteen ääressä. Oikeutta kaikille! -- olkootpa englantilaisia
tai ulkomaalaisia ja minä annan rouva Rubellelle puolueettomasti
sen kiitoksen, jonka hän ansaitsee. Hän oli huomattavan varovainen
itseensä nähden ja liian varma ja piittaamaton niiden henkilöiden
hänelle tarjoomista neuvoista, jotka hyvin ymmärsivät kaikkea, mikä
kuuluu sairaanhoitoon. Näistä puutteista huolimatta oli hän hyvä
sairaanhoitajatar eikä antanut enemmän lady Glydelle kuin tohtori
Dawsonillekaan vähintäkään moittimisen aihetta.

Seuraava jonkinarvoinen tapahtuma oli, että kreivi matkusti
pois lyhyeksi aikaa joidenkin Lontoossa toimitettavain asiain
takia. Mikäli minä voin muistaa, matkusti hän neljäntenä päivänä
rouva Rubellen tulon jälkeen ja ennen lähtöään puhui hän minun
läsnäollessani varsin vakavasti lady Glyden kanssa neiti Halcombesta.

"Luottakaa herra Dawsoniin vielä muutamia päiviä, jos Teitä
miellyttää", sanoi hän. "Mutta jollei siihen aikaan tapahdu
parannusta, niin lähettäkää Lontoosta noutamaan lääkäri; tämän
taitamattoman tohtorin täytyy mukautua neuvottelemaan hänen kanssaan.
Suututettakoon kernaasti herra Dawson, jos neiti Halcombe siten
voidaan pelastaa. Minä pyydän Teiltä tätä oikein vakavasti -- minä
annan kunniasanani, että se on välttämätöntä."

Herra kreivi puhui varsin liikutettuna ja osaaottavaisena. Mutta
lady Glyde-raukka oli tullut niin äärettömän hermoheikoksi, että hän
todellakin näytti pelkäävän kreiviä. Hän vapisi kiireestä kantapäähän
ja antoi kreivin ottaa jäähyväiset lausumatta sanaakaan hänelle. Kun
kreivi oli poissa, kääntyi hän minuun sanoen: "Ah, rouva Michelson,
minä olen aivan murtunut levottomuuden vuoksi sisareni takia, eikä
minulla ole ainoatakaan ystävää, joka voisi neuvoa minua! Luuletteko
Te tohtori Dawsonin erehtyvän? Hän sanoi itse minulle tänä aamuna,
ett'ei mitään vaaraa ole enää ja ett'ei hän tarvitse neuvotella
kenenkään lääkärin kanssa."

"Huolimatta kaikesta kunnioituksesta tohtori Dawsonia kohtaan",
vastasin minä, "seuraisin minä kyllä myladyn sijassa herra kreivin
neuvoa."

Lady Glyde kääntyi nopeasti pois minusta silmäten epätoivoisesti,
minkä syytä minä en voi ymmärtää.

"_Hänen_ neuvoaan!" toisti hän itsekseen. "Jumala varjelkoon meitä --
_hänen_ neuvoaan!"

Muistaakseni oli kreivi poissa viikon.

Sir Percival näytti monessa suhteessa kaipaavan pois matkustanutta
ystäväänsä ja oli sitäpaitsi, mikäli minusta näytti, varsin
alakuloinen ja muuttunut kaiken sairauden ja surun johdosta, joka
talossa vallitsi. Joskus oli hän niin levoton, ett'en minä voinut
olla huomaamatta sitä -- hän tuli ja meni ja vaelsi edestakaisin
levotonna ja rauhatonna pihalla ja huoneissa. Hänen kysymyksensä
neiti Halcombesta ja rouvastaan -- jonka heikontunut terveys näytti
häntä kovin huolettavan -- todistivat mitä suurinta osanottoa. Minä
uskon, että hänen sydämmensä oli kovin nöyrtynyt. Jos hänellä olisi
ollut joku pappi-ystävä, joka -- kuten esimerkiksi minun autuas
mieheni -- olisi ollut hänen läheisyydessään tänä aikana, olisi
ilahduttava, siveellinen parannus voinut tapahtua sir Percivalissa.
Harvoin olen minä pettynyt tässä suhteessa, kun se kokemus, jonka
minä olen saanut onnellisessa avioliitossani, ohjaa arvosteluani
kaikissa sellaisissa kysymyksissä.

Rouva kreivitär, joka nyt oli ainoa henkilö, minkä seuraa sir
Percival olisi voinut hakea, ei välittänyt hänestä vähääkään, kuten
minusta näytti -- tai kenties ei sir Percival piitannut ollenkaan
kreivittärestä. Olisi melkein ollut valmis uskomaan, että he nyt
suorastaan väittelivät toisiansa jäätyänsä kahden olemaan. Näin
ei ollut luonnollisesti asian laita; mutta kumminkin kävi niin,
että kreivitär aina söi päivällisensä murkinalla ja tuli sitten
yläkertaan, vaikka rouva Rubelle nyt oli ottanut huolekseen
kaiken sen sairaanhoidon, mikä kreivittärellä ennen oli ollut
vastuullaan. Sir Percival söi päivällistä aivan yksin, ja minä kuulin
pöydänkattaja Williamin sanovan, että hänen isäntänsä nautti puolet
vähemmän ruokaa, mutta puolet enemmän juomatavaroita. Minä en pannut
mitään huomiota niin hävyttömään palvelijan tekemään huomautukseen.
Nuhtelin häntä silloin ja toivon, että hän ymmärtää sen toistamisen
nyt uudistetuksi paheksumiseksi.

Seuraavina päivinä näytti meistä kaikista neiti Halcomben tila
paranevan jossain määrin. Meidän luottamuksemme tohtori Dawsoniin
elpyi taasen. Hän näytti olevan varsin varma ja vakuutti lady
Glydelle tämän puhuessa hänen kanssaan asiasta, että hän itse
ehdottaisi lähettämään noutamaan lääkäriä samana hetkenä, kuin hän
tuntisi vähintäkään epäröivänsä tai olevansa levoton.

Ainoa, joka ei näyttänyt tahtovan antaa rauhoittaa itsensä, oli
kreivitär. Hän sanoi minulle yksityisesti, ett'ei hän voinut luottaa
vain herra Dawsonin vakuutuksiin, ja hän levottomasti odotti kuulla
miehensä ajatuksia, kun häntä kolmen päivän kuluessa odotettiin
takaisin. Kreivi ja kreivitär kirjoittivat toisilleen säännöllisesti
joka aamu kreivin poissa ollessa. He olivat tässä kuten kaikissa
muissakin suhteessa aviopuolisojen perikuvia.

Kolmannen päivän iltana näytti minusta neiti Halcombessa tapahtuvan
sellainen muutos, joka vakavasti huoletti minua. Rouva Rubelle
huomasi sen myöskin. Me emme puhuneet mitään siitä lady Glydelle,
joka valvonnasta lopen väsyneenä oli nukkunut eteishuoneen sohvalle.

Herra Dawson tuli illalla tavallista myöhempään. Niin pian kun hän
oli silmännyt sairaaseen, muuttui hänen kasvojensa ilme kokonaan.
Hän koetti salata sen, mutta näytti samalla kertaa neuvottomalta
ja levottomalta. Lähetti toimitettiin heti hänen kotiinsa hakemaan
hänen lääkearkkuansa, muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdyttiin
sairashuoneessa tartuntaa vastaan, ja hän käski itse järjestää
hänelle vuoteen kuntoon huoneessa. "Onko kuume tullut tarttuvaksi?"
kysyin minä. "Pelkään sitä", vastasi hän, "huomenna saamme nähdä."

Herra Dawsonin määräyksen mukaan ei lady Glydelle ilmoitettu, että
hänen sisarensa oli tullut huonommaksi. Myladya kielsi hän varmasti,
tämän heikon terveyden takia, olemasta sairashuoneessa tänä yönä.
Lady Glyde koetti vastustaa -- oli surullista nähdä häntä --
mutta herra Dawsonilla oli valtansa lääkärinä ja hän sai tahtonsa
noudatetuksi.

Huomispäivänä klo 11 matkusti palvelija Lontooseen mukanaan kirje
eräälle siellä olevalle lääkärille ja käskyllä tuoda uusi lääkäri
mukanaan ensimmäisellä palaavalla junalla. Puoli tuntia lähetin
lähdön jälkeen tuli kreivi takaisin Blackwater-Parkiin.

Kreivitär toi hänet omalla vastuullaan katsomaan sairasta. Minä en
voinut huomata mitään sopimatonta siinä. Herra kreivi oli nainut
mies; hän oli kyllin vanha voidakseen olla neiti Halcomben isä ja
katsoi häntä läheisen sukulaisen, lady Glyden tädin läsnä-ollessa.
Herra Dawson intti kumminkin sitä vastaan, että hän tuli huoneeseen,
mutta minä voin selvästi nähdä tohtorin itsensä olevan liian
levottoman tässä tilaisuudessa tehdäkseen vakavampaa vastarintaa.

Sairas ei tuntenut nyt ketään hänen ympärillään olevista henkilöistä.
Hän näytti katsovan ystäviä vihamiehiksi. Kun kreivi lähestyi
hänen vuodettaan, kiintyivät hänen silmäyksensä, jotka tähän asti
olivat harhailleet sinne ja tänne huoneessa, sellaisella kauhun
ihmeellä häneen, ett'en koskaan elämäni aikana unhota sitä. Kreivi
istuutui hänen viereensä, kuunteli hänen valtimoaan, kosketti hänen
ohimoitaan; katsoi varsin tarkkaavasti häntä ja kääntyi sitten
tohtorin puoleen sellainen vihan ja halveksumisen ilme kasvoillaan,
että sanat kuolivat herra Dawsonin huulille ja hän seisoi hetken
kalpeana harmista ja kauhusta -- niin, todellakin, kalpeana ja aivan
neuvotonna.

Herra kreivi katsoi minuun.

"Milloin tapahtui tämä muutos?" kysyi hän.

Minä sanoin hänelle, ajan.

"Onko lady Glyde sen jälkeen ollut huoneessa?"

Minä vastasin kieltävästi. Tohtori oli lujasti kieltänyt häntä
tulemasta eilisiltana ja oli tänään aamulla uudistanut tämän
kieltonsa.

"Oletteko Te ja rouva Rubelle saanut tietää tapahtuneen onnettomuuden
koko laajuudessaan?" -- oli hänen seuraava kysymyksensä.

"Me olemme saaneet tietää", vastasin minä, "tautia pidettävän
tarttuvana" -- hän keskeytti minut, ennenkuin ehdin sanoa enempää.

"Se on lavantautia", sanoi hän.

Sen lyhyen hetkisen kuluessa, jonka tämä puhelu! kesti, oli herra
Dawson jälleen toipunut ja puhutteli nyt kreiviä tavallisella
pelottomuudellaan.

"Se ei ole lavantautia", lausui hän jonkunlaisella voimalla
äänessään. "Minä panen vastalauseeni tätä tuppautumista vastaan
toimintaani, herra. Ei kellään ole oikeutta tehdä täällä mitään
kysymyksiä paitsi minulla. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni
parhaan ymmärrykseni mukaan --"

Kreivi keskeytti hänet -- ei sanoin, vaan viittaamalla vain
sairasvuoteeseen. Tohtori Dawson näytti tuntevan tämän hänen
itsepuolustusoikeutensa äänettömän kieltämisen koko katkeruuden ja
suuttui nähtävästi yhä enemmän.

"Minä sanon tehneeni velvollisuuteni", vastasi hän. "Lääkäriä on
lähetetty Lontoosta hakemaan. Hänen kanssaan tahdon minä neuvotella
tämän kuumeen laadusta, mutta en kenenkään muun kanssa. Minä vaadin,
että Te poistutte tästä huoneesta."

"Minä astuin tänne, herra, innostuksesta ihmisyyden pyhään asiaan",
sanoi kreivi. "Samasta syystä palaan minä takaisinkin, jos lääkäri
viipyy tulemasta tänne. Minä sanon vielä kerran, että kuume on
muuttunut lavantaudiksi ja että Te olette menettelynne takia
vastuunalainen tästä valitettavasta muutoksesta. Jos onneton, nuori
nainen kuolee, todistan minä tuomioistuimen edessä, että Teidän
taitamattomuutenne ja itsepäisyytenne oli syynä hänen kuolemaansa."

Ennenkun herra Dawson voi vastata, ennenkun kreivi ehti mennä,
avattiin eteishuoneen ovi, ja me näimme lady Glyden seisovan
kynnyksellä.

"Minun _täytyy_, minä _tahdon_ tulla sisään", sanoi hän tavattoman
varmasti.

Sen sijaan, että olisi estänyt häntä poistui kreivi huoneesta ja
jätti tien hänelle vapaaksi tulla. Kaikissa muissa tilaisuuksissa
oli hän viimeinen unhottamaan, mitä piti tehdä; tällä hämmästyksen
hetkellä oli hän nähtävästi unhottanut myladya uhkaavan vaaran ja
kuinka tärkeätä oli koettaa saada häntä pitämään huolta itsestään.

Kummastuksekseni osoitti tohtori Dawson paljon enemmän mielenmalttia.
Hän ehkäisi lady Glyden ensi askeleella, jonka hän otti
sairasvuodetta kohden. "Olen sydämmestäni pahoillani, todellakin
kovin ikävissäni", sanoi hän -- "mutta minä pelkään, että tauti
on tarttuva. Kunnes minä olen varma tässä suhteessa, täytyy minun
vaatia, ett'ette tule tänne, mylady."

Lady Glyde horjui hetkisen -- äkkiä vaipuivat hänen kätensä alas,
ja hän kaatui lattialle. Hän oli menettänyt tajuntansa. Kreivitär
ja minä otimme hänet vastaan tohtorilta ja saatoimme hänen omaan
huoneeseensa. Kreivi kulki edellämme ja viipyi ulkokäytävässä, kunnes
minä palasin ja ilmoitin hänelle saaneemme lady Glyden jälleen
tajuihinsa.

Minä menin taas tohtorin luo sanoakseni hänelle lady Glyden puolesta,
että hän heti toivoi saavansa puhua tohtorin kanssa. Tohtori
kiiruhti heti täyttämään hänen toivomustaan ja rauhoittamaan häntä
ilmoittamalla, että lääkäriä odotettiin joka hetki. Ne tunnit,
jotka kuluivat hänen tuloonsa, olivat kuitenkin varsin pitkät. Sir
Percival ja kreivi olivat molemmat alakerrassa ja lähettivät vähän
väliä kysymään neiti Halcomben tilaa. Vihdoinkin tuli meidän suureksi
lohdutukseksemme odotettu lääkäri kello 5 ja 6 välillä iltapäivällä.

Hän oli nuorenpuoleinen mies, varsin vakava ja varsin varma.
Mitä hän ajatteli edellisestä hoidosta, en minä voi sanoa, mutta
minusta näytti omituiselta, että hän kyseli paljon enemmän minulta
ja rouva Rubellelta kuin herra Dawsonilta ja ett'ei hän näyttänyt
juuri erikoisella harrastuksella kuuntelevan, mitä tämä sanoi,
tarkastaessaan huolellisesti hänen sairastaan. Huomioitteni
johdosta aloin minä uskoa kreivin olleen oikeassa tautia koskevissa
lausunnoissaan alusta asti, ja minun epäilyni varmistuivat herra
Dawsonin esitettyä sen tärkeän kysymyksen, jonka selville saamiseksi
Lontoon lääkäri juuri oli kutsuttu.

"Mitä Te ajattelette sairaudesta?" kysyi hän.

"Lavantauti", vastasi lääkäri. "Epäilemättä lavantauti."

Vaitelias rouva Rubelle pani laihat, ruskeat kätensä ristiin ja
katsoi minuun merkitsevästi hymyillen. Kreivi itse olisi tuskin
tullut tyytyväisemmäksi, jos hän olisi ollut läsnä ja kuullut tämän
lausuntonsa vahvistuksen.

Sitten vieras lääkäri oli antanut meille muutamia hyödyllisiä
määräyksiä sairaan hoitoon nähden ja maininnut tulevansa takaisin
viiden päivän kuluttua, seurasi hän tohtori Dawsonia yksityiseen
neuvotteluun. Hän ei tahtonut lausua mitään siitä, voidaanko neiti
Halcombe mahdollisesti pelastaa; hän sanoi olevan mahdotonta ennustaa
taudin ollessa tässä vaiheessa mitään sen kulusta.

Nuo viisi päivää kuluivat suuren levottomuuden vallitessa.

Kreivitär Fosco ja minä valvoimme vuorottain rouva Rubellen avuksi.
Neiti Halcomben tila paheni pahenemistaan ja vaati mitä suurinta
huolta ja tarkkaavaisuutta. Se oli sanomattoman vaikea aika. Lady
Glyde, jonka voimia herra Dawsonin vakuutuksen mukaan ylläpiti hänen
tuskainen levottomuutensa sisarestaan, voimistui aivan uskottoman
nopeasti ja osoitti sellaista voimaa ja päättäväisyyttä, jota minä
en olisi koskaan voinut uskoa hänen osoittavan. Hän vaati saada
tulla sairashuoneeseen kaksi tai kolme kertaa päivässä katsomaan
neiti Halcombea, jota vastoin hän lupasi olla menemättä aivan
vuoteen ääreen, jos tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Herra Dawson
myöntyi varsin vastenmielisesti, mutta minä luulen hänen katsoneen
turhaksi vastustaa häntä. Hän oli siis huoneessa joka päivä ja piti
uskollisesti lupauksensa. Minä kärsin niin paljon nähdessäni hänen
levottomuuttaan -- koska se muistutti, mitä minä itse olin tuntenut
mieheni viime sairauden aikana -- että minä rukoilen, ett'en kauempaa
tarvitse käsitellä tätä ainetta. Sitä mieluisampaa on minun sanoa,
ett'ei mitään uusia riitaisuuksia ilmennyt tohtorin ja kreivi Foscon
välillä. Viimemainittu tiedusteli sairaan tilaa lähetin kautta ja
pysyi itse alituiseen alakerrassa sir Percivalin luona.

Viidentenä päivänä tuli lääkäri taas ja antoi meille hieman toivoa.
Hän sanoi kymmenennen päivän lavantaudin puhkeamisesta luultavasti
tulevan olemaan ratkaisevan taudin kululle ja lausui aikovansa saapua
siihen aikaan. Nämä viisi päivää kuluivat samoinkuin edellisetkin --
lukuunottamatta, että kreivi taas eräänä aamuna matkusti Lontooseen
ja palasi takaisin samana iltana.

Kymmenentenä päivänä vapautti lempeä sallimus meidät enimmästä
tuskasta ja epävarmuudesta. Lääkäri selitti nyt varmasti, ett'ei
neiti Halcombella ollut vaaraa. "Hän ei tarvitse mitään lääkäriä
enää -- hän kaipaa tästä lähtien vain hyvää ja huolellista hoitoa ja
sitä minä huomaan hänellä olevan." Nämä olivat hänen omat sanansa.
Tänä iltana luin minä mieheni kauniin saarnan _"Palautuneesta
terveydestä"_ lohdutetumpana, kuin minä muistan ennen kokeneeni.

Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nämä hyvät uutiset tekivät aivan
liian voimakkaan vaikutuksen lady Glydeen. Hän oli liian voimaton
kestääkseen tätä kovaa mielenliikutusta ja parin päivän kuluttua
tuli hän sellaiseen voimattomuuden tilaan, että hänen täytyi
pysyä huoneessaan. Lepo ja rauha sekä sittemmin olopaikan muutos
olivat tohtori Dawsonin mielestä parhaat keinot hänen terveytensä
palauttamiseksi. Onni oli, ett'ei hänen tilansa ollut sitä pahempi,
sillä samana päivänä, kun hän oli pakotettu jäämään huoneeseensa, oli
kreivillä ja tohtorilla uusi sananvaihto ja tällä kertaa niin vakava,
että herra Dawson poistui talosta.

Minä en ollut läsnä tässä kohtauksessa, mutta minä tiedän, että
kiistan aiheena oli, mikä ruokajärjestys olisi neiti Halcombelle
välttämätön voimien palauttamiseksi kuumeen jälkeen. Herra Dawson,
joka nyt, kun hänen hoidokkaallaan ei ollut enää vaaraa, vähemmän
kuin koskaan ennen näytti olevan halukas sallimaan tarpeetonta
sekautumista, oli itsepäinen, ja kreivi -- minä en ymmärrä miksi --
kadotti kaiken sen itsehillintänsä, jonka hän niin viisaasti oli
säilyttänyt edellisissä tilaisuuksissa ja suututti tohtorin useita
eri kertoja nuhtelemalla häntä erehdyksestä, kun oli päästänyt
kuumeen siirtymään lavantaudiksi. Onneton riita päättyi siten,
että herra Dawson vetosi sir Percivaliin ja -- sittenkun hän ilman
erikoista vaaraa voi jättää neiti Halcomben -- uhkasi lopettaa tyyten
käyntinsä Blackwater-Parkissa, jollei kreivi tästä hetkestä lakkaisi
sekautumasta asioihin, jotka vain kuuluvat tohtorille.

Sir Percivalin vastaus, vaikka ei suorastaan epäkohtelias, pahensi
vain asiaa; herra Dawson oli sen jälkeen matkustanut tiehensä
äärimmäiseen asti suuttuneena kreivi Foscon kohtelusta häntä kohtaan
ja huomispäivänä lähetti hän laskunsa.

Me olimme siis nyt aivan ilman lääkärinhoitoa. Mutta vaikkapa se
ei juuri ollut tarpeenkaan -- koska neiti Halcombe tarvitsi vain
huolellista hoitoa -- olisin minä kumminkin, jos minun neuvoani olisi
pyydetty, järjestyksen vuoksi hankkinut toisen lääkärin.

Sir Percival ei kumminkaan näyttänyt katsovan asiaa samassa valossa.
Hän sanoi olevan ajan hankkia lääkäri vasta silloin, jos neiti
Halcombe osoittaisi huonontumisen oireita. Muulloin olisi meillä
aina kreivi, jolta voisi kysyä neuvoa vähemmissä vaikeuksissa. Eikä
meidän pitäisi tarpeettomasti saattaa rauhattomaksi sairastamme hänen
nykyisessä heikossa ja hermostuneessa tilassaan tuomalla vierasta
hänen sairasvuoteensa ääreen. Näissä epäilyksissä oli tosin paljon
järkeä, mutta minä en kumminkaan voinut olla tuntematta jonkunlaista
levottomuutta. En minä ollut oikein tyytyväinen siihenkään, että
me salaisimme tohtorin poistumisen lady Glydeltä. Tosin teimme me
hyväntahtoisuudesta tämän salaamisen, sillä hänen tilansa ei ollut
sellainen, että hän olisi voinut kestää mitään uutta levottomuutta.
Mutta se oli kumminkin petos ja sellaisenaan minun periaatteisen
rouvashenkilön menettelyksi lievimmin sanoen kaksimielinen menettely.

Toinen, aivan kummastuttava tapahtuma, joka sattui samana päivänä,
lisäsi suuressa määrässä sitä kiusaavaa levottomuutta, joka nyt
painoi mieltäni.

Minä sain kutsun saapua sir Percivalin luo kirjastoon. Kun minä tulin
huoneeseen, oli kreivikin siellä, mutta nousi heti ylös ja jätti
meidät kahden. Sir Percival pyysi minua ystävällisesti istuutumaan ja
puhutteli minua sitten seuraavasti:

"Haluan puhua kanssanne, rouva Michelson, asiasta, jonka minä jo
joku aika sitten olen päättänyt ja josta minä olisin jo aikaisemmin
ilmoittanut Teille, ellei täällä olisi ollut niin paljon sairautta
ja levottomuutta. Muutamin sanoin lausuttuna minä aion hajottaa
koko talouteni täällä -- vaikka minä luonnollisesti toivon,
että Te pysytte paikallanne. Niin pian kun lady Glyde ja neiti
Halcombe voivat lähteä matkalle, täytyy heidän muuttaa olinpaikkaa.
Ystäväni, kreivi ja kreivitär Fosco, lähtevät luotamme jo sitä ennen
asettuakseen Lontoon läheisyyteen asumaan. Ja minulla on omat syyni
olla vastaanottamatta useampia vieraita, vaan sen sijaan hoitaa
taloutta niin tarkkaan kuin mahdollista. Minä en sano tätä moitteena
Teitä vastaan mutta minun talouteni maksaa täällä liian paljon. Minä
aion, sanalla sanoen, myydä kaikki hevoset ja kerrallaan päästää
palveluksestani kaikki palvelusväkeni. Kuten tiedätte, en minä
koskaan tee asiaa puoliksi ja tähän aikaan huomenna ajattelen minä
talostani poistuneen joukon tarpeettomia palvelijoita."

Minä kuuntelin hänen sanojaan aivan liikkumatta kummastuksesta.

"Onko Teidän tarkoituksenne, sir Percival, että minun Pitää
erottaa kaikki palvelusväki antamatta heille tavallista kuukauden
irtisanomista?" kysyn minä.

"Niin, juuri sitä tarkoitan minä. Ennen kuukauden loppua olemme me
luultavasti kaikki poissa, eikä minua haluta jättää kaikkea väkeä
tänne laiskuuteen ja toimettomuuteen."

"Kuka vastaa ruuanlaitosta, sir Percival, Teidän vielä täällä
ollessanne?"

"Margaret Porcher voi laittaa ruokaa -- pitäkää hänet. Mitäpä
tarvitsen minä keittäjätärtä, kun minä en aio antaa mitään
päivällisiä?"

"Mainitsemanne nainen on taitamattomin koko palvelusväestä, sir
Percival --."

"Pitäkää hänet, sanon minä, ja ottakaa tänne jokin henkilö
kylästä, joka voi pestä ja kirkastaa astioita -- ja jonka ei
tarvitse asua täällä. Jokapäiväiset menoni _täytyy_ ja _tulevat_
heti vähennettäviksi. Minä en ole halunnut puhua Teidän kanssanne
kuullakseni joitakin vastaväitteitä, rouva Michelson, vaan
ilmoittaakseni Teille sen taloussuunnitelman, jonka minä tahdon
toimeenpanna. Erottakaa koko laiskurijoukko huomenna, paitsi Margaret
Porcher. Hän on vahva kuin hevonen -- me annammekin hänen tehdä työtä
kuin hevonen."

"Suokaa anteeksi, jos minä huomautan Teille, sir Percival, että jos
palvelusväki muuttaa huomenna, niin täytyy heidän saada kuukauden
palkka korvaukseksi kuukauden irtisanomisesta."

"Olkoon menneeksi! Kuukauden palkka on aina voitto kuukauden
tuhlaamista ja mässäämistä vastaan palvelusväen pöydässä."

Tämä viimeinen muistutus sisälsi mitä suututtavimman moitteen
minun taloudenhoidostani. Minulla oli tarpeeksi kunnioitusta
itseäni kohtaan ollakseni puolustautumatta niin halpamielistä
syytöstä vastaan. Kristillinen osanottoni neiti Halcomben ja
lady Glyden turvatonta asemaa kohtaan ja ajatus niistä vakavista
vastenmielisyyksistä, jotka minun nopea lähtöni voisi vaikuttaa
heille, oli ainoa, mikä voi ehkäistä minua sanomasta irti tointani
heti samana hetkenä. Minä nousin paikalla seisoalleni. Olisin
alentunut omissa silmissäni, jos minä olisin antanut keskustelun
jatkua kauemmin.

"Tämän viime huomautuksen jälkeen, sir Percival, ei minulla ole
enempää puhumista. Teidän käskyjänne noudatetaan." Näin sanottuani
kumarsin minä kylmästi ja kunnioittavasti ja poistuin huoneesta.

Huomispäivänä muutti koko palvelusväki. Sir Percival erotti itse
palvelijat ja sen osan väkeä, joka hoiti tallitoimia lähetti
hän viemään kaikki hevoset, yhtä lukuunottamatta, Lontooseen.
Palvelijakunnasta oli nyt vain jäljellä minä, Margaret Porcher ja
puutarhamestari, jolla oli oma asuntonsa ja joka nyt sai omalla
vastuullaan hoitaa sitä ainoaa hevosta, mikä vielä oli tallissa.

Taloudenhoidon ollessa tässä kummallisessa ja hyljätyssä kunnossa
-- emäntäni sairastaessa ja neiti Halcomben ollessa avuttomana kuin
lapsi ja ilman lääkärinhoitoa -- ei ollut ihme, että rohkeuteni aleni
ja että minä vaivoin voin säilyttää tavallisen malttini. Mieleni oli
kovin alakuloinen. Minä toivoin, että molemmat sairasraukat olisivat
terveet jälleen, ja että minä olisin kaukana Blackwater-Parkista.


II.

Seuraava tapaus, jolla oli jotakin merkitystä, oli niin kummallinen,
että se olisi voinut herättää taikauskoista Pelkoa minussa, ellei
minun sydämmeni lujien periaatteiden takia olisi karaistunut
sellaista pakanallista erehdystä vastaan. Kiusaavaa tunnetta, että
kaikki ei ollut oikein perheessä, joka oli herättänyt minussa toiveen
saada poistua Blackwater-Parkista, seurasi heti merkillistä kyllä
minun lähtöni pois talosta. On kyllä totta, että se oli lyhemmäksi
aikaa, mutta tämä sattuma ei ollut minun ajatukseni mukaan sen vuoksi
vähemmin huomattava.

Minun lähtöni tapahtui seuraavasti:

Pari päivää palvelusväen lähdettyä talosta kutsui sir Percival minun
uudelleen puheillensa. Se ansaitsematon moite, jonka hän langetti
minun taloudenhoitotavastani, ei ehkäissyt minua -- minä sanon sen
mielihyvällä -- palkitsemasta pahaa hyvällä, mikäli se oli minun
voimissani, noudattamalla mahdollisimman kiireesti kutsumusta.
Minun täytyi taistella syntistä luontoani, tätä kaikkien vihollista
vastaan, ennenkun voin voittaa tunteeni, mutta tottunut kun olin
itseni hillitsemään, tein minä kumminkin uhrauksen.

Huoneeseen tultuani istuivat taasen sir Percival ja kreivi siellä.
Tällä kertaa jäi herra kreivi paikoilleen koko keskustelun ajaksi ja
auttoi väliin selittämällä sir Percivalin tarkoitusta.

Asia, johon he nyt tahtoivat kiinnittää huomiotani, oli se
terveellinen ilman ja olinpaikan muutos, jota me kaikki toivoimme
neiti Halcomben ja lady Glyden voivan päästä nauttimaan. Sir
Percival mainitsi, että molemmat luultavasti viettäisivät syksyn
Limmeridge-Housessa herra Fredrik Fairlien tekemän pyynnön johdosta;
mutta ennenkun he matkustaisivat sinne, oli hänen vakuutuksensa
ja myöskin kreivi Foscon, joka tässä puuttui puheeseen ja jatkoi
sitä loppuun saakka, että heille olisi varsin hyödyllistä oleskella
ensin lyhyt aika Torquayn terveellisessä ilmastossa. Olisi siis
välttämätöntä saada siellä huoneet kaikkine mukavuuksineen ja
hauskuuksineen, joita he tarvitsivat; mutta oli vaikeata huomata
ymmärtävä ja kokenut henkilö, joka voisi valita sopivan asunnon.
Tässä pulassa pyysi kreivi sir Percivalin puolesta saada kysyä
minulta, enkö minä, auttaakseni naisia, tahtoisi matkustaa Torquayhin
järjestämään asiaa.

Oli mahdotonta minun asemassani olevalle henkilölle vastata
kieltävästi tällä tavoin esitettyyn ehdotukseen.

Minä uskalsin vain lausua muutamia sanoja siitä, kuinka vaikeata
minun oli poistua Blackwater-Parkista, kun koko palvelusväki oli
erotettu, lukuunottamatta Margaret Porcheria. Sir Percival ja kreivi
selittivät kumminkin, että he tahtoivat mukautua kaikkiin sairaiden
takia koituviin vaikeuksiin. Siihen uskalsin minä kunnioittavasti
huomauttaa, että kirjoitettaisiin jollekin Torquayssa olevalle
asiamiehelle; mutta minulle sanottiin olevan varomatonta ottaa
huoneita edeltäkäsin näkemättä. Minulle ilmoitettiin myöskin, ett'ei
kreivitär, joka muutoin itse olisi halunnut matkustaa Devonshireen,
voinut lady Glyden nykyisen tilan takia lähteä veljentyttärensä
luota, ja että sir Percivalilla ja kreivillä oli yhteisiä asioita,
jotka pakottivat heitä jäämään Blackwater-Parkiin. Osotettiin
minulle, sanalla sanoen, varsin selvään, että, jollen minä ottanut
tätä tehtävää, ei ollut, ketään muutakaan, jolle se olisi voitu
antaa. Sellaisissa olosuhteissa voin minä vain ilmoittaa sir
Percivalille, että neiti Halcombe ja lady Glyde saivat määrätä
minulle tämän tehtävän.

Sovittiin siten, että minä matkustaisin huomisaamuna, viipyisin
pari päivää Torquayssa ja palaisin kotiin niin pian kun voisin.
Kreiviltä sain minä tiedon, millainen asunnon pitäisi olla, ja sir
Percivalilta, mitä sen pitäisi maksaa.

Oma ajatukseni, lukiessani läpi saamiani määräyksiä, oli se, ett'ei
mitään sellaista asuntoa, kuin tässä vaaditaan, ollut saatavana
mistään Englannin kylpypaikasta, ja että, jos sellainen mahdollisesti
olisi saatavana, sitä ei ainakaan saataisi siitä hinnasta, mikä tässä
oli määrätty. Minä tein viittauksen näistä kahdesta vaikeudesta,
mutta sir Percival ei sitä pitänyt mahdottomana. Minun ei sopinut
siis enempää epäillä asiaa. Minä en puhunut enää mitään, mutta
itsekseni olin minä vakuutettu, että asia, jonka takia minut
lähetettiin pois, oli niin vaikea, että jo edeltäkäsin tiesi, ett'ei
mitään voinut toivoa.

Ennen matkustamistani halusin minä tietää, että neiti Halcomben tila
edelleen parani.

Hänen kasvoillaan oli niin vaivaava levottomuuden ilme, että minä
pelkäsin, ett'ei hänen mielensä ollut rauhallinen. Mutta voimat
lisääntyivät nopeammin kuin minä olin uskaltanut toivoa, ja hän
kykeni nyt lähettämään ystävälliset tervehdykset lady Glydelle
ilmoittaen, että hän nyt voi paremmin, ja pyytäen, ett'ei mylady
vain liian aikaiseen ponnistaisi voimiansa. Minä jätin hänet rouva
Rubellen hoitoon, joka yhäti oli yhtä vieras kuin alussakin. Kun minä
koputin lady Glyden ovelle ennen menoani, ilmoitettiin minulle, että
hän vieläkin oli yhtä heikko ja arka. Tämän sanoi minulle kreivitär,
joka nyt piti hänelle seuraa. Sir Percival ja kreivi kulkivat pitkin
tietä, kun minä ajoin pois. Minä tervehdin heitä jäähyväisiksi ja
poistuin siten talosta, jossa nyt ei ollut ketään muuta palvelijaa
kuin Margaret Porcher.

Jokaisen täytyy huomata, minkä minä jo aikaa sitten olen huomannut,
että nämä olosuhteet olivat enemmän kuin omituisia -- ne olivat
epäiltäviä. Minun täytyy kumminkin vielä toistaa, että minun
riippuvassa asemassani oli mahdotonta menetellä toisin, kuin
menettelin.

Asiani Torquayssa kävi aivan siten, kuin olin ennustanutkin. Mitään
sellaista asuntoa, kuin olin saanut tehtäväkseni hankkia, ei ollut
paikkakunnalla saatavana, ja määrätty hinta oli sitä paitsi liian
alhainen, jos minä olisin voinutkin löytää, mitä hain. Palasin siis
Blackwater-Parkiin ja kerroin sir Percivalille, joka kohtasi minut
portilla, että matkani oli aivan turha. Hän näytti ajattelevan liian
paljon muita asioita ottaakseen huomioonsa minun ilmoitustani, ja
ensimmäiset sanansa ilmaisivat minulle että toinen tärkeä muutos oli
tapahtunut talossa lyhyellä poissa-oloajallani.

Kreivi ja kreivitär Fosco olivat lähteneet Blackwater-Parkista uuteen
St Johns-Woodissa olevaan asuntoonsa.

Tämän pikaisen lähdön syytä en saanut tietää -- en muuta kuin sen,
että kreivi oli lähettänyt ystävällisimmät tervehdyksensä minulle.
Kun minä uskalsin kysyä sir Percivalilta, oliko lady Glydellä joku
toinen hoitaja kreivittären lähdettyä, vastasi hän, että Margaret
Porcher oli hoitanut ja että erästä naista kylästä oli lähetetty
hakemaan pitämään huolta hänen toimestaan keittiössä.

Tämä vastaus oikein pelotti minua -- olihan sopimatonta antaa
keittiöpiian olla lady Glyden seurana ja kamarineitona. Menin
heti ylös ja kohtasin Margaretin makuuhuoneiden edessä olevassa
käytävässä. Hänen apuaan ei luonnollisesti ollut kyllin tarvittu,
koska hänen emäntänsä tänä aamuna tunsi kyllin toipuneensa
noustakseen vuoteesta. Sen jälkeen kysyin minä neiti Halcomben
tilaa, mutta sain vihaisen ja epäselvän vastauksen, josta en tullut
entistä viisaammaksi. Minä en huolinut toistaa kysymystä, koska minä
siten vain olisin saanut nenäkkään vastauksen. Joka tapauksessa oli
sopivampaa minun paikallani olevalle rouvashenkilölle mennä suoraan
lady Glyden luo.

Minä tapasin myladyn epäilemättä paljon parempana kuin lähtiessäni.
Ollen vielä varsin heikko ja hermostunut, kykeni hän kumminkin
nousemaan ylös ilman apua ja kävelemään verkalleen huoneessa ilman
pahempia seurauksia kuin lievä väsymys. Hän oli nyt aamulla ollut
hieman levoton neiti Halcomben takia, josta kukaan ei ollut antanut
hänelle tietoja. Minusta näytti, että rouva Rubelle osoitti tässä
moitittavaa huomaavaisuuden puutetta; minä en sanonut kumminkaan
mitään ja jäin lady Glyden luo auttaakseni häntä pukeutumaan. Kun hän
oli valmis, menimme me yhdessä kohtaamaan neiti Halcombea.

Tultuamme käytävään pysähdyimme me nähdessämme sir Percivalin.
Minusta näytti aivan siltä, että hän olisi ollut siellä
tarkoituksessa tavata meitä.

"Mihin sinä aiot?" kysyi hän lady Glydeltä.

"Marianin huoneeseen", vastasi hän.

"Säästää sinulta tarpeettoman vaivan," jatkoi sir Percival, "jos
sanon sinulle, ett'et sinä tapaa häntä siellä."

"Eikö hän ole siellä?"

"Ei. Hän matkusti eilisaamuna Foscon ja hänen rouvansa kanssa."

Lady Glyde ei ollut kyllin vahva kestämään tätä hämmästyttävää ja
varsin kummallista ilmoitusta. Hän tuli kuolonkalpeaksi, nojasi
seinää vasten ja katsoi mieheensä aivan ääneti.

Minä hämmästyin itse niin, että tuskin tiesin, mitä sanoa. Kysyin sir
Percivalilta, tarkoittiko hän todellakin, että neiti Halcombe oli
lähtenyt pois Blackwater-Parkista?

"Niin, juuri sitä tarkoitan", vastasi hän.

"Niin heikkona, sir Percival! Ja lausumatta sanaakaan lady Glydelle!"

Ennenkun sir Percival ennätti vastata, toipui mylady hieman.

"Se on mahdotonta!" huudahti hän korkealla, peljästyneellä äänellä ja
astui pari askelta eteenpäin käytävässä. "Missä oli tohtori? Missä
oli herra Dawson, kun Marian matkusti?"

"Herra Dawsonia ei tarvittu enempää eikä hän ollut täällä", sanoi
sir Percival. "Hän poistui Blackwater-Parkista omasta tahdostaan,
mikä hyvin osoittaa, että neiti Halcombe oli kyllin voimissaan
matkustaakseen. Mitä sinä tuijotat minuun?! Ellet sinä usko hänen
olevan poissa, niin katso itse. Avaa hänen huoneensa ovi ja kaikkien
muidenkin, jos sinua huvittaa."

Lady Glyde seurasi hänen neuvoaan, ja minä kuljin hänen matkassaan.
Ei ketään ollut neiti Halcomben huoneissa, paitsi Margaret Porcher,
joka oli puhdistamassa niitä. Ei yhtään ihmistä ollut muissakaan
huoneissa, kun me sittemmin kävimme niissä. Sir Percival odotti yhäti
meitä käytävässä. Tultuamme, hedelmättömän etsimisen jälkeen, ulos
viime huoneesta, kuiskasi lady Glyde: "Älkää menkö, rouva Michelson!
Jumalan nimessä, älkää jättäkö minua yksin!" Ennenkun minä ennätin
vastata mitään, meni hän miestään vastaan ja puhutteli häntä: --

"Mitä merkitsee tämä, Percival? Minä vaadin -- minä rukoilen, että
sinä sanot, mitä tämä merkitsee!"

"Se merkitsee", vastasi sir Percival, "että neiti Halcombe oli
eilisaamuna kyllin vahva noustakseen ylös ja antaakseen pukea itsensä
ja että hän halusi käyttää hyväkseen Foscon seuraa, kun heidän piti
matkustaa Lontooseen, jonne hänkin halusi matkustaa."

"Lontooseen!"

"Niin -- jatkaakseen Limmeridgeen."

Lady Glyde kääntyi pois ja vetosi minuun.

"Te näitte sisareni viimeksi", sanoi hän. "Sanokaa minulle suoraan,
rouva Michelson, oliko hän Teidän mielestänne kyllin voimissaan
matkustaakseen?"

"Ei, ei minun ajatukseni mukaan, mylady."

Sir Percival kääntyi nyt minunkin puoleeni ja sanoi:

"Sanokaa minulle, rouva Michelson, ettekö Te, ennenkun matkustitte
pois, sanonut hoitajattarelle, että neiti Halcombe näytti paljon
vahvemmalta ja paremmalta?"

"Kyllä, kyllä lausuinkin, sir Percival."

Samassa kun minä vastasin näin, kääntyi hän taas rouvaansa.

"Koeta nyt tehdä järkevä loppupäätös näistä kahdesta rouva
Michelsonin erilaisesta katsantokannasta", sanoi hän. "Asiahan on
varsin yksinkertainen. Jollei hän olisi ollut kyllin voimissaan
matkustaakseen, niin kuinka sinä voit uskoa, että kukaan meistä olisi
antanut hänen mennä? Hänellä oli kolme ymmärtävää henkilöä pitämässä
huolta hänestä -- Fosco, sinun tätisi ja rouva Rubelle, joka juuri
tästä syystä matkusti mukana. He ottivat eilen yksityisen vaunun ja
järjestivät vuoteen hänelle parhaimmalle paikalle siltä varalta,
että hän väsyisi matkalla. Tänään matkustavat sekä Fosco että rouva
Rubelle hänen kanssaan Cumberlandiin."

"Miksi matkustaa Marian Limmeridgeen ja jättää minut tänne yksin?"
lausui mylady nopeasti.

"Koska setäsi ei tahdo vastaanottaa sinua, ennenkun hän on saanut
ensin tavata sisartasi", vastasi sir Percival. "Oletko unhottanut
sen kirjeen, jonka hän kirjoitti neiti Halcombelle hänen sairautensa
alussa? Se näytettiin sinulle, sinä luit sen itse ja sinun pitäisi
muistaa se."

"Minä en ole unhottanut sitä."

"Jos et ole unhottanut, niin kuinka voit noin paljon kummastella,
että hän on lähtenyt luotasi? Sinä toivot palata takaisin
Limmeridgeen, ja nyt on hän matkustanut sinne hankkimaan setäsi
suostumusta niillä ehdoilla, jotka setäsi itse määrää."

Emäntä raukkani silmät täyttyivät kyynelillä.

"Ei koskaan ennen ole Marian poistunut luotani", sanoi hän,
"lausumatta ensin minulle jäähyväisiä."

"Hän olisi sanonut sinulle jäähyväisensä nytkin", vastasi sir
Percival, "jollei hän olisi peljännyt sekä sinua että itseään.
Hän tiesi, että sinä koettaisit estää häntä; hän tiesi, että sinä
saisit hänet mielenliikutuksiin itkemällä. Onko sinulla vielä
vastaväitteitä? Jos on, saat tulla taas ruokasaliin esittämään
kysymyksesi. Nämä alinomaiset ikävyydet väsyttävät minut tyyten.
Tarvitsen lasin viiniä."

Hän meni nopeasti tiehensä.

Hänen esiintymisensä koko tämän merkillisen keskustelun aikana oli
aivan erilainen, kuin se tavallisesti oli. Hän näytti vähän väliä
melkein yhtä hermostuneelta ja neuvottomalta kuin mylady itsekin.
Minä en olisi koskaan uskonut, että sir Percivalin terveys oli niin
arka, hänen käsityksensä niin helposti sotkeutuva.

Minä koetin puhutella lady Glydeä menemään takaisin huoneeseensa,
mutta turhaan. Kauhun valtaamana seisoi hän käytävässä.

"Jotakin pahaa on tapahtunut sisarelleni!" sanoi hän.

"Ottakaa huomioon, mylady, mikä ihmeteltävä mielenlujuus neiti
Halcombella on", sanoin minä rauhoittaakseni häntä. "Hän kykeni
epäilemättä ponnistuksiin, joita toiset eivät hänen sijassaan voisi
kestää. Minä toivon ja uskon, ett'ei mitään pahaa ole tekeillä --
minä olen vakuutettu siitä."

"Minun täytyy seurata Mariania", sanoi mylady yhäti sama kauhun ilme
kasvoilla. "Minun täytyy mennä sinne, mihin hän on mennyt, -- minun
täytyy nähdä omilla silmilläni, että hän elää ja on terve. Tulkaa,
tulkaa alas kanssani sir Percivalin luo!"

Minä epäröin, peljäten pidettävän röyhkeänä. Koetin selittää
myladylle, mutta hän ei tahtonut kuulla vastaväitteitäni. Hän piti
minua käsivarresta niin lujasti, että minun täytyi seurata häntä, ja
kun minä avasin salin oven, veti hän minua mukanaan kaikella sillä
vähäisellä voimalla, mikä hänellä oli.

Sir Percival istui pöydän ääressä viinipullo edessään. Juuri meidän
tullessamme nosti hän lasin huulillensa ja tyhjensi sen yhdellä
henkäyksellä. Huomatessani hänen silmäävän pahasti minuun laskiessaan
lasin pöytään koetin minä lausua muutamia sanoja pyytääkseni
anteeksi, että tulin huoneeseen.

"Luuletteko Te, että täällä on joitakin salaisuuksia tekeillä?"
huudahti hän äkkiä; "ei -- täällä ei punota mitään juonia; minulla
ei ole mitään salaamista enempi Teiltä kuin keltään muultakaan."
Lausuttuaan kovaäänisesti ja kiivaasti nämä sanat kaatoi hän taas
viiniä itselleen ja kysyi lady Glydeltä, mitä hän tahtoi.

"Jos sisareni oli kyllin voimissaan matkustaakseen", sanoi mylady
suuremmalla lujuudella, kuin hän tähän asti oli osoittanut, "niin
olen minäkin. Olen tullut tänne pyytääkseni sinulta anteeksi
levottomuuttani Marianin takia, ja että sallisit minun seurata häntä
nyt heti iltapäivän junalla."

"Sinun täytyy odottaa huomiseen", vastasi sir Percival; "jollet
silloin tahdo olla järkevä, niin matkusta vain. Mutta kun minä pidän
selvänä, ett'et sinä tahdo kuulla järkevää puhetta, niin kirjoitan
minä Foscolle tämän illan postissa."

Puhuessaan tätä piti hän lasia ylhäällä vasten päivänvaloa ja katsoi
viiniin lady Glyden sijasta. Häneen ei hän todellakaan katsonut
ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana. Tuollainen merkillinen
huomaavaisuuden puute niin ylhäissukuisen herran esiintymisessä
vaivasi minua todellakin, se täytyy myöntää.

"Miksi pitäisi sinun kirjoittaa kreivi Foscolle?" kysyi lady Glyde
kummastuneena.

"Ilmoittaakseni sinun tulostasi puolenpäivän aikaan", sanoi sir
Percival. "Hän tulee vastaanottamaan sinua asemalla Lontooseen
tullessasi ja saattamaan sinut tätisi luo S:t Johns Woodiin, jossa
sinä voit olla yötä."

Lady Glyden käsi, joka lepäsi minun käsivarrellani alkoi vapista
kovin -- miksi, sitä en voi ymmärtää.

"Kreivi Foscon ei tarvitse tulla vastaanottamaan minua", sanoi hän.
"Minä en mieluimmin ollenkaan tahtoisi olla Lontoossa yötä."

"Sinun täytyy mennä sinne. Sinä et voi matkustaa Cumberlandiin
yhtenä päivänä. Sinun täytyy pysähtyä Lontooseen yöksi -- eikä
minua haluta sallia sinun aivan yksin asua hotellissa. Fosco lupasi
sinun sedällesi, että sinä saisit asua heidän luonaan matkalla
Limmeridgeen, ja setäsi hyväksyi tämän tarjouksen. Kas tässä on kirje
häneltä sinulle. Minun piti se lähettää huoneeseesi tänä aamuna,
mutta minä unhotin sen. Lue nyt ja katso itse, mitä herra Fairlie
kirjoittaa sinulle."

Lady Glyde katsoi kirjettä ja pani sen sitten minun käteeni.

"Lukekaa se", sanoi hän heikolla äänellä. "En tiedä, kuinka on
laitani -- minä en voi lukea sitä."

Kirjeessä oli vain neljä riviä -- se oli niin lyhyt, niin
välinpitämätön, että minun täytyi kummastella sitä. Jos muistan
oikein, niin oli sen sisällys seuraava: --

    Paras Laura. Ole hyvä ja tule, milloin itseäsi miellyttää. Ole
    yötä tätisi luona. Varsin surullista kuulla rakkaan Marianimme
    sairastavan. Sinua rakastava

                                             Fredrik Fairlie.

"Minä en tahtoisi mennä sinne -- minä haluaisin mieluummin olla
pysähtymättä Lontooseen yöksi", huudahti mylady kiivaasti, ennenkun
minä olin ehtinyt edes lukea kirjeen loppuun, niin lyhyt kuin se
olikin. "Älä kirjoita kreivi Foscolle! Minä pyydän, oi, minä pyydän,
älä kirjoita hänelle!"

Sir Percival kaatoi uudelleen lasiin viiniä ja niin taitamattomalla
tavalla, että pullo kaatui kumoon ja kaikki viini juoksi pitkin
pöytää. "Luulenpa, ett'en näe hyvin", kutisi hän itsekseen
epäselvällä äänellä. Hitaasti asetti hän lasin pystyyn, täytti sen ja
tyhjensi taas silmänräpäyksessä. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä
johdosta aloin minä peljätä, että viini oli kohonnut hänelle päähän.

"Älä kirjoita kreivi Foscolle, pyydän sitä!" lausui lady Glyde vielä
kerran entistä vakavammalla äänellä.

"Miks'en -- senpä tahtoisin tietää?" huusi sir Percival niin
vihaisesti, että me molemmat peljästyimme. "Missä voit sinä sen
soveliaimmin pysähtyä Lontoossa kuin tätisi luona -- kun se on setäsi
tahto? Kysy rouva Michelsonilta."

Esitetty matkasuunnitelma oli epäilemättä oikea ja sopiva, minä
en voinut huomata vähintäkään väitettä sitä vastaan. Niin paljon
kuin minä ajattelinkin samoin lady Glyden kanssa toisissa asioissa,
niin en minä voinut suostua hänen vääriin ennakkoluuloihinsa
kreivi Foscoa vastaan. Minä en ole koskaan tuntenut ketään hänen
korkeassa asemassaan olevaa naista, joka olisi ollut niin onnettoman
yksipuolinen arvostellessaan ulkomaalaisia. Ei hänen setänsä kirje
eikä sir Percivalin lisääntyvä kärsimättömyys näyttänyt vähintäkään
vaikuttavan häneen. Hän kieltäytyi yhä pysähtymästä yöksi Lontooseen;
hän pyysi pyytämistään mieheltään, ett'ei tämä kirjoittaisi kreiville.

"Älä puhu enempää!" sanoi sir Percival ja käänsi meille varsin
epäkohteliaasti selkänsä. "Jos sinulla ei ole kyllin ymmärrystä
huomata, mikä on parasta itsellesi, niin saavat muut ihmiset tehdä
sen. Mainitsemaani järjestystä on seurattava, siinä kyllin. Sinä et
tee mitään muuta, kuin mitä neiti Halcombe on tehnyt ennen sinua --"

"Marianko?" toisti mylady aivan sekautuneella ilmeellä; -- "onko
Marian maannut kreivi Foscon talossa?"

"Niin, kreivi Foscon talossa. Hän on viettänyt siellä yön levätäkseen
matkalla. Älä tee niin monta vastusta, sanon minä. Älä saata minua
katumaan, että lupasin sinun matkustaa!"

Hän hypähti ylös ja meni nopeasti verannalle avonaisten lasiovien
kautta.

"Jos mylady sallii minun lausua ajatukseni", kuiskasin minä, "niin
luulen olevan parasta, ett'emme viivy täällä siksi, kun sir Percival
tulee uudelleen sisään. Pelkään hänen juoneen liiaksi viiniä."

Väsynein ja hajamielisin ilmein suostui hän poistumaan huoneesta.

Heti tultuamme yläkertaan tein minä parhaani voidakseni rauhoittaa
lady Glydeä. Muistutin häntä, että herra Fairlien kirjeet sekä neiti
Halcombelle että hänelle itselleen eivät ainoastaan oikeuttaneet,
vaan ennemmin tai myöhemmin tekivät välttämättömäksi sen askeleen,
joka nyt oli otettu. Hän myönsi tämän ja huomasi myöskin molempain
kirjeiden olevan kirjoitetun aivan hänen setänsä omituiseen tapaan --
mutta hänen oli mahdotonta voittaa levottomuuttaan neiti Halcomben
suhteen ja selittämätöntä pelkoansa viettää yö kreivi Foscon talossa
Lontoossa huolimatta kaikista niistä kehottavista sanoista, joita
minä koetin keksiä. Mielestäni oli velvollisuuteeni panna vastalause
myladyn epäsuotuisia ajatuksia vastaan kreivi Foscosta, ja minä
paninkin, vaikka sopivan hienotunteisella ja kunnioittavalla tavalla.

"Mylady suvaitkoon antaa minulle anteeksi ottamani vapauden",
sanoin minä lopulta; "mutta kirjoitettu on: 'heidän hedelmistänsä
tulee teidän tuntea heidät'. Minä olen vakuutettu, että kreivi
hyväntahtoisuutensa ja huolenpitonsa takia aina neiti Halcomben
sairauden alusta asti ansaitsee meidän luottamuksemme. Vieläpä herra
kreivin vakava riita tohtori Dawsonin kanssa oli vain seuraus hänen
osanotostaan neiti Halcombea kohtaan."

"Mikä riita?" kysyi lady Glyde eloisan harrastuksen ilme kasvoissaan.

Minä kerroin ne onnettomat olosuhteet, joiden vallitessa herra Dawson
oli poistunut toimestaan -- minä tein sen sitä mieluummin, kun minä
en hyväksynyt, että sir Percival -- kuten minä äsken olin kuullut
vieläkin salasi lady Glydeltä, mitä oli tapahtunut.

Mylady säpsähti ja koko hänen muotonsa ilmaisi, kuinka hänen
levottomuutensa kasvoi minun kertomuksestani.

"Kuinka paljon pahemmin, kuin luulinkaan!" sanoi hän ja alkoi
tuskaisesti kävellä edestakaisin huoneessa. "Kreivi tiesi, ett'ei
tohtori Dawson koskaan olisi sallinut Marianin matkustaa nyt -- hän
loukkasi häntä suoraan tarkoittaen, saadakseen hänet talosta pois."

"Ah, mylady, mylady!" varotin minä.

"Rouva Michelson!" jatkoi hän kiivaasti, "ei mikään voi vakuuttaa
minua, että sisareni on vapaaehtoisesti tämän miehen vallassa ja
hänen talossaan. Kauhuni häntä kohtaan on niin suuri, ettei enemmän
sir Percival kuin setäni kirjekään voisi pakottaa minua syömään
tai juomaan tai nukkumaan hänen kattonsa alla. Mutta minun kamala
levottomuuteni Marianin takia antaa minulle rohkeutta seurata häntä
mihin tahansa -- niin, vieläpä kreivi Foscon taloonkin."

Minä katsoin sopivaksi muistuttaa nyt hänelle, että neiti Halcombe
sir Percivalin sanojen mukaan jo oli matkustanut Cumberlandiin.

"Minä en rohkene uskoa sitä!" vastasi lady Glyde. "Pelkään, että
hän vielä on tämän miehen talossa. Jos minä tässä petyn, -- jos hän
todellakin on matkustanut Limmeridgeen, silloin päätin minä varmasti
ja lujasti olla huomenna jäämättä yöksi kreivi Foscon taloon. Paras
ystäväni, lähinnä sisartani, asuu lähellä Lontoota. Te olette kuullut
sekä minun että Marianin puhuvan rouva Veseystä. Aion kirjoittaa
hänelle pyytääkseni saada viettää yöni hänen luonaan. Minä en tiedä
tosin, kuinka minä voisin tulla hänen luokseen -- en tiedä, kuinka
minä voisin välttää kreiviä, mutta tämä turvapaikka täytyy minun
koettaa jollakin tavoin saavuttaa, jos minun sisareni on jatkanut
matkaansa Cumberlandiin. Kaikkiaan pyydän minä Teiltä, että Te
itse vastaatte siitä, että minun kirjeeni rouva Veseylle menee
Lontooseen tänä iltana yhtä varmasti kuin sir Percivalin menee kreivi
Foscolle. Minulla on omat syyni olla uskomatta alakerrassa olevaan
postilaukkuun. Tahdotteko vaieta siitä, mitä olen sanonut Teille, ja
auttaa minua? Kenties on tämä viimeinen palvelus, jota minä pyydän
Teiltä."

Minä epäröin -- minusta tuntui kaikki niin merkilliseltä -- minä
pelkäsin melkein, että myladyn järki oli mennyt hieman sekaisin
siitä levottomuudesta ja kärsimyksestä, jonka hän oli saanut kestää.
Omalla uhallani suostuin minä lopulta. Jos kirje olisi kirjoitettu
jollekin oudolle tai jollekin muulle kuin rouvashenkilölle, joka
minulle esitetyn kuvauksen mukaan oli niin tuttu kuin rouva Vesey,
niin olisin minä kenties vastannut kieltävästi. Minä kiitän Jumalaa,
ajatellessani mitä sittemmin tapahtui, -- niin, minä kiitän Jumalaa,
ett'en minä koskaan kieltäytynyt täyttämästä enemmän tätä kuin
mitään muutakaan pyyntöä, jonka lady Glyde lausui minulle tänä hänen
viimeisenä olopäivänään Blackwater-Parkissa.

Kirje kirjoitettiin ja jätettiin minulle. Minä panin sen itse lähellä
kylää olevaan kirjelaatikkoon samana iltana.

Emme nähneet enää sir Percivalia loppupäivänä.

Lady Glyden oman toivomuksen mukaisesti nukuin minä yön hänen
eteishuoneessaan ovi auki välillämme. Oli jotakin niin ihmeellistä,
niin kamalaa tässä talon yksinäisyydessä ja autiudessa, että minä
puolestani olin varsin tyytyväinen saadessani olla jonkun henkilön
läheisyydessä. Mylady istui kauan ylhäällä, luki kirjeitä ja
poltti niitä sekä ahtoi matkalaukkuunsa kaikki pikku kapineensa
ja kalleutensa, jotka hän säilytti piirongeissa ja laatikoissa,
aivankuin hän ei koskaan enää uskoisi palaavansa takaisin
Blackwater-Parkiin. Hänen unensa oli varsin levoton, kun hän
vihdoinkin oli mennyt vuoteeseen; useampia kertoja itki hän unissaan
-- niin, kerran nyyhkytti hän niin kovin, että hän itse heräsi. Minä
en tiedä, millaiset hänen unensa olivat -- itse ei hän katsonut
sopivaksi niistä ilmoittaa minulle. Kenties ei minulla, siinä
asemassa ollessani, ollut mitään oikeutta odottaa mitään sellaista.
Se onkin sama. Minä olin pahoillani, niin, todellakin pahoillani
hänen takiansa.

Huomisaamu oli kaunis ja päiväpaisteinen. Aamiaisen jälkeen tuli sir
Percival yläkertaan ja ilmoitti meille, että vaunut olisivat oven
edessä neljänneksen yli 11; Lontooseen menevä juna pysähtyisi meidän
asemallamme nimittäin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Hän mainitsi
lady Glydelle, että hänen täytyi mennä ulos, mutta lisäsi toivovansa,
että hän joutuu takaisin, ennenkun lady Glyde matkustaa. Jos jokin
odottamaton este pidättäisi häntä, tahtoi hän kumminkin mainita, että
minun pitäisi seurata lady Glydeä asemalle ja pitää huolta siitä,
että hän joutuisi ajoissa. Sir Percival antoi nämä määräyksensä
varsin nopeaan ja käveli niitä antaessaan lakkaamatta edestakaisin
huoneessa. Mylady seurasi häntä katseillaan, mutta hän ei kertaakaan
katsonut myladyyn.

Vasta silloin kun hän aikoi lähteä puhui lady Glyde hänelle. Hän
pysäytti sir Percivalin, tämän lähestyessä ovea, ojentamalla hänelle
kätensä.

"Minä en tule näkemään sinua enää", sanoi hän lujalla äänellä. "Tämä
on meidän jäähyväisemme -- kenties ainaiseksi. Tahdotko koettaa antaa
minulle anteeksi. Percival, yhtä varmasti kuin minä annan anteeksi
_sinulle_?"

Sir Percivalin kasvot tulivat kalmankalpeiksi, ja suuret hikipisarat
kohosivat hänen otsallensa. "Minä tulen takaisin", sanoi hän ja sulki
oven niin nopeasti, kuin hänen vaimonsa jäähyväissanat olisivat
ajaneet hänet ulos huoneesta.

Minä en ole koskaan pitänyt sir Percivalista -- mutta tapa, jolla hän
jätti myladyn, saattaa minut häpeämään, että minä olen syönyt hänen
leipäänsä ja ollut hänen palveluksessaan. Ajattelin ensin lausua
onnettomalle ladyraukalle muutamia kristillisiä lohdutussanoja; mutta
oli jotakin hänen kasvoissaan, kun hän katsoi miehensä jälkeen tämän
sulkiessa ovea, mikä sai minut vaikenemaan.

Määrättyyn aikaan ajoivat vaunut esille. Lady Glyde oli oikeassa --
sir Percival ei tullut takaisin. Minä odotin häntä viime hetkeen
saakka -- ja odotin turhaan.

Ei mitään varmaa edesvastausta ollut minulla, mutta kumminkin tunsin
minä mieleni levottomaksi. "Omasta, vapaasta tahdostaanhan", sanoin
minä ajaessamme portista puistoon, "mylady matkustaa Lontooseen?"

"Minä tahdon matkustaa mihin tahansa," vastasi hän, "tehdäkseni lopun
siitä kauheasta tuskasta, joka tällä hetkellä ahdistaa minua."

Minä tulin lopulta yhtä levottomaksi ja epävarmaksi neiti Halcombesta
kuin hän itsekin. Uskalsin pyytää hänen kirjoittamaan minulle pari
riviä Lontoosta, oliko kaikki hyvin, ja hän lupasi tehdä sen. --
"Meillä on kaikilla ristimme kannettavana", lausuin minä hänen
istuessaan hiljaa ja miettiväisenä. Hän ei vastannut mitään; hän
näytti niin vaipuneen omiin mietteisiinsä, ett'ei voinut kuulla
sanojani. "Pelkään myladyn nukkuneen huonosti viime yönä", jatkoin
minä hetkisen kuluttua. "Niin", vastasi hän, "minua ahdistivat
kamalat unet." -- "Ahdistivatko, mylady?" Ajattelin hänen kertovan
unensa, mutta ei, hänen seuraavat sanansa oli kysymys: -- "Veittehän
itse rouva Veseylle osoitetun kirjeen postiin?" -- "Kyllä, mylady."

"Sanoiko sir Percival eilen, että kreivi Fosco tapaisi minua Lontoon
asemalla?"

"Sanoi, mylady."

Hän huokasi syvään, kun minä sanoin tämän, ja oli sitten ääneti koko
matkan.

Tultuamme asemalle oli meillä tuskin paria minuuttia jäljellä.
Puutarhuri, joka oli ajajanamme, kantoi matkatarpeet minun ostaessani
lippua. Kimeä vihellys kaikui juuri minun kiiruhtaessani myladyn luo
asemasillalla. Hän katsoi minuun kummallisesti silmäten ja painoi
kovasti kätensä sydäntään vasten, ikäänkuin äkkinäinen tuska tai
kauhu olisi vallannut hänet tänä silmänräpäyksenä.

"Olisin toivonut, että Te olisitte matkustanut kanssani!" sanoi hän
ja laski kätensä kiivaasti minun käsivarrelleni minun jättäessäni
lippua hänelle.

Jos minulla olisi ollut aikaa siihen -- jos minä olisin eilispäivänä
tietänyt sen niin hyvin, kuin minä sen nyt tiesin, olisin minä
järjestänyt asiat seuratakseni häntä, vaikkakin olisin menettänyt
paikkani. Mutta nyt lausui hän toivomuksensa liian myöhään. Hän
näytti itsekin sen huomaavan, ennenkun minä ehdin mitään selittää,
eikä toistanut sanojansa. Juna tuli nyt asemasillan viereen. Hän
antoi puutarhurille lahjan lapsille vietäväksi ja puristi minua
kädestä yksinkertaisella, sydämmellisellä tavallaan, ennenkun hän
astui vaunuun.

"Te olette ollut varsin ystävällinen minua ja minun sisartani
kohtaan", sanoi hän. "Ystävällinen silloin, kun meillä ei ollut
ketään muuta ystävää. Minä muistan kiitollisesti Teitä, rouva
Michelson, niin kauan kun elän ja voin jotakin ihmistä muistaa.
Hyvästi -- Jumala siunatkoon Teitä."

Hän lausui nämä sanat sellaisella äänellä ja katseella, että minun
silmäni kyyneltyivät -- hän sanoi ne siten, kuin olisi hän ottanut
jäähyväiset iäksi.

"Hyvästi, mylady", sanoin minä auttaessani häntä vaunuun ja
koettaessani rohkaista hänen mieltään; "hyvästi lyhyeksi aikaa;
koko sydämmestäni toivon, että kaikki tulee hyväksi ja onnelliseksi
jälleen!"

Hän pudisti päätänsä ja värisi asettuessaan vaunuun. Ovi suljettiin.
"Uskotteko Te uniin!" kuiskasi hän minulle vaunun ikkunasta. "Minä
näin viime yönä sellaisia unia, joita en ole koskaan ennen nähnyt.
Se kauhu, jonka ne herättivät minussa, ei tahdo poistua mielestäni."
Juna vihelsi, ennenkun minä ennätin vastata, ja vaunu läksi
liikkeeseen. Hänen kalpeat, hiljaiset kasvonsa kääntyivät minuun
viime kerran; suruisella ja miettivällä ilmeellä katsoi hän minuun.
Hän viittasi kädellään -- en nähnyt häntä enää.

Noin kello 5 saman päivän iltapuolella istuin minä, lopetettuani
ne taloustehtävät, joita nyt kasautui yhä enemmän minulle, aivan
yksinäni huoneessani ja koetin rauhoittaa mieltäni lukemalla autuaan
mieheni saarnoja. Ensi kertaa elämässäni en minä kumminkaan voinut
kiinnittää ajatuksiani näihin hurskaisiin ja lohduttaviin sanoihin.
Vakuutettuna siitä, että lady Glyden lähtö oli tehnyt mieleeni
syvemmän vaikutuksen, kuin itse olin uskonutkaan, panin kirjan pois
käsistäni ja läksin puutarhaan hieman kävelemään. Sir Percival ei
ollut vielä tietääkseni palanut, ja minä voin siis epäröimättä
kävellä siellä.

Kun minä kaarsin ohi asuinhuoneen yhden kulman ja pääsin siten
vapaammin näkemään yli puutarhan, hämmästyin minä nähdessäni
rouvashenkilön aivan hitaasti kävelevän käytävää pitkin selin minuun
ja poimivan kukkia.

Lähestyessäni kääntyi hän ympäri. Veri pysähtyi suonissani. Vieras
nainen oli rouva Rubelle.

Minä en voinut enempää liikkua kuin puhuakaan. Hän tuli luokseni yhtä
huolettomasti kuin ennenkin kukkansa kädessä.

"Kuinka, rouvaseni, ettekö voi hyvin?" kysyi hän tyynesti.

"Oletteko täällä?" voin minä vihdoinkin sanoa. "Ettekö olekaan
matkustanut Lontooseen -- Cumberlandiin?"

Rouva Rubelle haisteli kukkiansa katsoessaan minuun ivallisesti ja
säälivästi hymyillen.

"En," sanoi hän. "En ole ollenkaan lähtenyt Blackwater-Parkista."

Minä henkäsin ja rohkenin vielä tehdä yhden kysymyksen.

"Missä on neiti Halcombe?"

Tällä kertaa nauroi rouva Rubelle suoraan minulle vasten silmiä ja
vastasi:

"Ei neiti Halcombekaan ole lähtenyt pois Blackwater-Parkista,
rouvaseni."

Kuullessani tämän hämmästyttävän vastauksen kiitivät kaikki
ajatukseni takaisin lady Glyden jäähyväisiin. Minä en voi sanoa, että
se tapahtui itsenuhtelun tunteella -- mutta kyllä tuntui minusta
tällä hetkellä, että minä olisin halunnut antaa monen vaivaloisen
vuoden säästöt, jos minä neljä tuntia aikaisemmin olisin tietänyt,
mitä minä nyt tiesin.

Rouva Rubelle seisoi aivan ääneti ja levollisena ja järjesteli
kukkakimppuansa, ikäänkuin odottaen, että minä ensin sanoisin jotakin.

Mutta minä en voinut lausua sanaakaan. Minä ajattelin lady Glyden
murtunutta sielunvoimaa ja heikkoa terveyttä ja minä vapisin
ajatellessani sitä hetkeä, jolloin se huomio, jonka minä olin nyt
tehnyt, musertavalla painollaan lankeisi hänen päällensä. Pariksi
minuutiksi mykistyin minä kerrassaan sääliväisyydestä sisarraukkoja
kohtaan. Rouva Rubelle katsoi ylös kukkakimpustaan ja sanoi: "Tässä
on sir Percival, rouvaseni, tullen juuri kävelymatkaltaan."

Sir Percival tuli luoksemme katkoen pahanilkisesti kukkia
ratsupiiskallaan. Tultuaan kyllin lähelle nähdäkseen minun kasvoni,
pysähtyi hän, puisteli tomun pois saappaistaan ratsupiiskalla ja
räiskähti niin kovaan ja hillittömään nauruun, että kaikki linnut
lensivät pois siitä puusta, jonka alla hän seisoi.

"Ahaa, rouva Michelson", sanoi hän; "Te olette saanut selvän asiasta
nyt -- eikö niin?"

Minä en vastannut mitään. Hän kääntyi rouva Rubellen puoleen.

"Koska näyttäysitte Te puutarhassa?"

"Noin puoli tuntia sitten, herra. Tehän sanoitte, että minä saisin
vapauteni niin pian, kun lady Glyde olisi matkustanut Lontooseen."

"Aivan oikein! En nuhtele Teitä mistään -- kysyin vain Teiltä
kumminkin". Hän vaikeni hetkisen ja kääntyi sitten taaskin
minuun. "Uskoakseni ette Te voi oikein käsittää asiaa", sanoi hän
pilkallisesti. "Tulkaa sitten itse katsomaan."

Hän meni edeltä rakennuksen etusivulle. Minä seurasin perästä, ja
viimeisenä tuli rouva Rubelle. Tultuamme rautaveräjien kautta pihaan,
pysähtyi hän ja osoitti ratsupiiskallaan rappeutunutta rakennuksen
keskiosaa.

"Katsokaas!" sanoi hän. "Katsokaa ensi kerrokseen. Tunnettehan hyvin
vanhat makuuhuoneet kuningatar Elisabethin ajoilta? Meillä on neiti
Halcombe hyvässä säilössä, sijoitettuna yhteen parhaimmista niistä.
Ottakaa hänet mukaanne, rouva Rubelle, Teillähän on avain? Antakaa
rouva Michelsonin itsensä nähdä, ett'ei tällä kertaa ole mikään kuje
kysymyksessä."

Se ääni, jota hän käytti minua vastaan, ja ne harvat minuutit, jotka
olivat kuluneet puistosta lähdöstämme, saattavat minut taaskin
tulemaan käsitykseeni. Mihin minä tänä hetkenä olisin ryhtynyt, jos
minun koko elämäni olisi ollut toista palvelevassa ja riippuvassa
asemassa, en tiedä. Mutta kuten nyt oli -- sen kasvatuksen, niiden
periaatteiden ja tunteiden takia, jotka kuuluivat sivistyneelle
rouvasihmiselle, en minä voinut epäillä, miten minun piti käyttäytyä.
Velvollisuuteni sekä itseäni että lady Glydeä kohtaan kielsi minua
jäämästä sen miehen palvelukseen, joka niin häpeämättömästi oli
pettänyt meitä esittämällä koko jakson sydämmettömiä valheita.

"Minun täytyy pyytää, sir Percival, saada puhua Teidän kanssanne
muutamia sanoja yksityisesti", sanoin minä. "Sen jälkeen olen minä
valmis seuraamaan tätä henkilöä neiti Halcomben huoneeseen."

Rouva Rubelle, johon minä olin viitannut kevyellä pään kumarruksella,
haisteli huolimattomasti kukkakimppuansa ja meni varsin hitaasti ovea
kohden.

"No niin", sanoi sir Percival, "että minä haluan jättää paikkani
Blackwater-Parkissa." Tämän sanoin minä sana sanaltaan. Olin
päättänyt, että ensi sanat, jotka minä sanoisin hänen palattuaan,
olisi toivomus päästä hänen talostaan.

Hän katsoi minuun synkimmällä silmäyksellään ja pisti raivokkaalla
liikkeellä molemmat kätensä ratsutakkinsa taskuihin.

"Miksi?" kysyi hän. "Sitäpä haluaisin tietää."

"Ei kuulu minun tehtävääni arvostella, mitä on tapahtunut tässä
talossa. En tahdo loukata ketään. Minä tahdon vain sanoa, ett'en
minä huomaa velvollisuuteni mukaiseksi enemmän lady Glydeä kuin
itseänikään kohtaan jäädä kauemmaksi Teidän palvelukseenne."

"Onko se Teidän velvollisuutenne mukaista _minua_ kohtaan seisoa
tässä ja heittää halpamainen epäily vasten, silmiäni?" huusi hän
aivan raivoissaan. "Huomaan kyllä, mitä Te tarkoitatte. Te olette
omalta alhaiselta, epärehelliseltä katsantokannaltamme tulkinnut
viattoman kepposen lady Glydeä kohtaan, joka tehtiin hänen
parhaakseen. Oli mitä tärkeintä hänen terveytensä takia vaihtaa
heti olinpaikkaa, ja Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ett'ei hän
koskaan olisi matkustanut, jos hän olisi uskonut neiti Halcomben
olevan vielä täällä. Menkää, jos Teitä miellyttää, -- minä voin
helposti saada yhtä hyviä taloudenhoitajattaria kuin Tekin lausumalla
vain sanan. Menkää, milloin haluttaa -- mutta kavahtakaa levittämästä
mitään juorua minusta ja minun talostani poistuttuanne siitä.
Puhukaa totuutta ja vain totuutta, muutoin voi se tulla kalliiksi
Teille! Oman hyvänsä takia on lady Glydeä peijattu -- ja sen saakoon
kernaasti kuka tahansa kuulla. Menkää itse ylös katsomaan, eikö neiti
Halcombella ole yhtä paljon mukavuutta ja hoitoa siellä kuin missä
muussa talon osassa tahansa.

"Muistakaa tohtorin oma määräys, että lady Glyden täytyy niin pian
kuin mahdollista muuttaa toiselle paikkakunnalle. Pankaa tämä kaikki
tarkoin mieleenne -- ja puhukaa sitten jotakin pahaa minulta ja minun
teoistani, jos Te uskallatte!"

Kaikki nämä sanat syöksyivät hänen huuliltaan hänen raivoissaan
kävellessään edestakaisin ja huitoessaan ympärilleen ilmaan
ratsupiiskallaan.

Ei mikään hänen puheensa voinut järkyttää minun vakuutustani niiden
halveksittavain valheiden suhteen, joita hän edellisenä päivänä oli
ladellut minun läsnä-ollessani, ja sen julman petoksen suhteen,
jolla hän oli erottanut lady Glyden sisarestaan ja lähettänyt hänet
Lontooseen hänen ollessaan puolikuolleena levottomuudesta neiti
Halcomben takia. Luonnollisesti pidin minä nämä ajatukset itsekseni
enkä lausunut enää mitään, joka olisi voinut häntä suututtaa, mutta
en silti miettinyt vähemmän varmasti toteuttaa aikomustani. Hiljainen
vastaus poistaa vihan -- ja minä hillitsin sentähden tunteeni
vastatessani:

"Ollessani Teidän palveluksessanne, sir Percival, tunnen minä
velvollisuuteni kyllin hyvin ollakseni tarkastamatta Teidän
vaikuttimianne. Kun minä poistun talostanne, toivon minä tuntevani
arvoni kyllin ollakseni puhumatta asioista, jotka eivät koske minua."

"Koska haluatte mennä?" kysyi hän tuikeasti keskeyttäen minut. "Älkää
luulko, että minä olen halukas pitämään Teidät -- älkää luulko, että
minä olisin pahoillani Teidän poistumisestanne talostani. Menettelen
täysin omantunnonmukaisesti ja suoraan tässä asiassa alusta loppuun.
Koska haluatte mennä?"

"Haluaisin poistua paikastani niin pian kun Teidän mukavuutenne sen
sallii, sir Percival."

"Minun mukavuudellani ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.
Olen epäilemättä poissa talosta huomisaamuna aikaiseen ja Teidän
laskunne voin minä tarkastaa tänään illalla. Jos Te todellakin
tahdotte ottaa huomioon jonkun mukavuuden, niin olisi parempi
neuvotella neiti Halcomben kanssa. Rouva Rubellen kanssa sovittu aika
loppuu tänä päivänä ja hänellä on syytä toivoa matkustaa takaisin
Lontooseen tänä iltana. Jos Te myöskin matkustatte nyt heti, ei neiti
Halcombella ole ketään, joka häntä hoitaisi."

Minä toivon, ett'en tarvitse sanoa minusta olleen mahdotonta hyljätä
neiti Halcombe tällaisena onnettomuuksien aikana, joka nyt oli
kohdannut häntä ja lady Glydeä. Tultuani vakuutetuksi, että rouva
Rubelle heti matkustaisi, otettuani hänen paikkansa ja saatuani vielä
luvan koettaa puhutella tohtori Dawsonia ottamaan taaskin hoitoonsa
neiti Halcombe, suostuin minä mielelläni jäämään Blackwater-Parkiin,
kunnes neiti Halcombe ei enää tarvitsisi minun hoitoani. Minä lupasin
viikkoa ennen talosta lähtöäni ilmoittaa siitä sir Percivalin
asianajajalle, niin että hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin
hankkiakseen minulle seuraajan. Kaikki tämä sovittiin muutamin
sanoin, jonka jälkeen sir Percival käänsi minulle jyrkästi selkänsä,
ja minä menin rouva Rubellen luo. Tämä merkillinen nainen oli koko
ajan tyynesti istunut portailla, odottaen että minä seuraisin häntä
neiti Halcomben luo.

Tuskin olin minä ehtinyt puoli tiehen hänen luokseen, kun sir
Percival, joka oli sillä välin kävellyt kappaleen matkaa vastapäiseen
suuntaan, yht'äkkiä pysähtyi ja huusi minua takaisin.

"Mitä syytä Teillä on poistua palveluksestani?" kysyi hän.

Tämä kysymys tuntui minusta niin kummalliselta sen jälkeen, mitä
juuri nyt oli välillämme tapahtunut, että minä tuskin tiesin, mitä
minä vastaisin.

"Muistakaa! _Minä_ en tiedä, miksi menettelette niin", jatkoi hän.
"Teidän täytyy ilmoittaa minulle jokin syy paikastanne poistumiseen,
kun Te otatte uuden paikan."

"Mikä on syy? Perheen lähtökö? Se kelpaa."

"Sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, sir Percival --"

"No, hyvä! Sitä tahdoinkin vain tietää. Jos joku kysyy
todistuksianne, niin on tämä syynä eroamiseenne täältä: Te lähdette
tiehenne, koska koko perhe muuttaa täältä."

Hän kääntyi taaskin pois, ennenkuin minä ennätin lausua sanaakaan,
ja meni nopein askelin puistoon. Hänen esiintymisensä oli yhtä
kummallinen kuin puheensakin. Minä tunnustan hänen melkein
pelottaneen minua.

Rouva Rubellenkin kärsivällisyys oli melkein loppua, kun minä
lopultakin tulin hänen luoksensa.

"Vihdoinkin!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. Hän meni edellä
rakennuksen asumattomaan osaan, nousi portaita ylös ja aukaisi
avaimellaan sen käytävän oven, jonka vieressä Elisabethin aikuiset
vanhat huoneet sijaitsevat -- oven, joka aina minun tulostani asti
Blackwater-Parkiin ei koskaan ennen oltu avattu. Itse huoneet tunsin
minä varsin hyvin, kun minä useamman kerran olin käynyt niissä, mutta
aina rakennuksen toisesta osasta. Tämän vanhan parvekkeen kolmannen
oven kohdalla pysähtyi rouva Rubelle, ojensi sen avaimen ynnä muut
mukanaan olevat avaimet minulle ja sanoi, että minä tapaisin neiti
Halcomben tässä huoneessa. Ennenkun minä menin sisään, katsoin minä
parhaaksi sanoa hänelle, että hänen toimensa nyt oli lopussa. Minä
ilmoitin hänelle muutamin sanoin, että minä tästä lähtien kokonaan
vastaisin sairaan katsomisesta ja hoidosta.

"Olen iloinen kuullessani sen, rouvani," sanoi rouva Rubelle. "Haluan
kovin saada heti matkustaa."

"Matkustatteko tänään?" kysyin minä varmuuden vuoksi.

"Kun nyt olette ottanut sairaanhoidon huoleksenne, matkustan minä
puolentunnin kuluttua. Sir Percival on hyväntahtoisesti oikeuttanut
minun tilaamaan vaunut milloin tahansa, ja nyt tarvitsen minä ne
puolen tunnin kuluttua päästäkseni asemalle. Minä olen jo laittanut
kaikki matkatavarani. Hyvästi, rouvaseni."

Hän niiasi nopeasti ja meni takaisin parvekkeen kautta hyräillen
laulua ja lyöden tahtia kukkakimpullaan. Olen sydämmellisen iloinen,
että tämä oli viime kerta, jolloin näin rouva Rubellen.

Tullessani huoneeseen nukkui neiti Halcombe. Katselin häntä
tuskaisella osanotolla hänen siinä maatessaan kauhean korkeassa,
vanhanmallisessa sängyssä. Hän ei ollut kumminkaan missään suhteessa
huonompi kuin viime kerran nähdessäni häntä. Minun täytyy myöntää,
ett'en hänen hoitoaan missään kohden oltu laiminlyöty, mikäli minä
voin huomata. Huone oli kolkko, ikävä ja pimeä, mutta ikkuna, joka
on talon takana olevalle yksinäiselle pihaportille päin, oli auki
päästääkseen raitista ilmaa, ja yleensä kaikki, mitä voitiin tehdä
huoneen hauskentamiseksi, oli tehty, sir Percivalin petoksen koko
julmuus oli kohdannut lady Glyde-raukkaa. Neiti Halcombe ei ollut,
minun huomatakseni, kärsinyt muuta vääryyttä, kuin että hänet täten
oli kätketty.

Tultuani vakuutetuksi, että sairas nukkui rauhallisessa unessa,
hiivin minä hiljaa ulos sanoakseni puutarhurille, että hän kutsuisi
lääkäriä. Minä pyysin häntä, että hän vietyään rouva Rubellen
asemalle menisi herra Dawsonin luo viemään hänelle terveisiä, että
minä haluaisin puhua hänen kanssaan. Tiesin hänen tulevan minun
pyynnöstäni ja pysähtyvänkin taloon kreivi Foscon lähdettyä pois.

Odottamaani aikaan palasi puutarhuri ja ilmoitti tohtori Dawsonin
pyytäneen tervehtimään ja sanomaan, ett'ei hän itse ollut oikein
terve, mutta että hän, jos mahdollista, tulisi huomisaamuna.
Esitettyään asiansa tahtoi hän mennä; minä ehkäisin häntä kumminkin
pyytämällä palaamaan ennen pimeän tuloa ja istumaan ylhäällä eräässä
asumattomista huoneista, niin että minä voisin huutaa häntä, jos
jotain tapahtuisi. Hän ymmärsi helposti vastenmielisyyteni jäädä
yksin tähän nyt niin aution talon rappeutuneeseen osaan, ja me
sovimme asiasta niin, että hän lupasi tulla 8 ja 9 välillä illalla.

Hän saapui täsmällisesti, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen
päätökseeni kutsua hänet. Ennen puoltayötä puhkesi sir Percivalin
väkivaltainen ja kummallinen luonne rajulla ja kauhealla tavalla
raivoamaan, ja ellei puutarhuri olisi ollut saapuvilla rauhoittamassa
häntä, niin kauhistun ajatellakin, mitä olisi voinut tapahtua.

Melkein koko iltapäivän ja illan oli hän kävellyt asuinrakennuksessa
ja pihalla levottomasti ja kummallisesti, mikä mielestäni aiheutui
siitä, että hän oli juonut liian paljon viiniä yksinäisellä
päivällisellään. Olkoon sen laita kuinka tahansa, niin kuulin minä,
kävellessäni kappaleen katkaa edestakaisin parvekkeella, kuin hän
kovasti ja kiivaasti huusi jotakin rakennuksen uudessa osassa.
Puutarhuri kiiruhti heti alas hänen luokseen, ja minä suljin oven
estääkseni, jos mahdollista, melua kuulumasta sairaan korviin.
Viipyi hyvästikin puoli tuntia, ennenkun mies palasi takaisin. Hän
selitti isäntänsä olevan aivan järjiltään -- ei, kuten minä luulin,
paljosta juonnista, vaan jonkunlaisesta mielipuolen pelosta, jonka
syytä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän tuli alas eteiseen, näki hän
sir Percivalin kävelevän nopein askelin edestakaisin, nähtävästi
kovin kiukuissaan ja kiroillen, ett'ei hän tahdo jäädä minuuttiakaan
kauemmaksi yksin tähän kirottuun taloon ja että hän nyt heti,
keskellä yötä, aikoi lähteä matkalle. Kun puutarhuri läheni häntä,
oli hän kiroillen ja uhkaillen ajanut tämän heti valjastamaan hevosta.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli sir Percival kuolonkalpeana
tullut hänen luokseen tallipihaan, hypännyt kiesseihin, lyönyt
hevosta niin, että tämä heti oli lähtenyt hurjasti laukkaamaan, ja
lähtenyt aivan yksin pois. Puutarhuri oli kuullut, kuinka hän oli
kiroillut ja huutanut portinvartijalle kiiruhtamaan ylös avatakseen
veräjän -- oli sen jälkeen kuullut, kuinka hän hiljaisessa yössä
jatkoi rajun kiivaasti matkaansa, eikä tiennyt sittemmin sen enempää.

Huomispäivänä tai sitä seuraavana -- en muista oikein, kumpanako
-- toi Knowlesburyn, lähimmän kaupunkimme, vanhan majatalon renki
ajoneuvot kotiin. Sir Percival oli pysähtynyt sinne ja sitten
matkustanut edelleen rautateitse -- mihin, ei mies voinut sanoa
meille. Minä en koskaan sitten saanut mitään tietoa sir Percivalin
hankkeista, en häneltä itseltään enkä keltään muultakaan, enkä minä
tiedä edes, onko hän nykyisin Englannissa vai jossain muualla. Hän
ja minä emme ole koskaan tavanneet toisiamme hänen paettuaan kotoaan
kuin pelastunut rikollinen, ja minun sydämmellinen toivoni ja
rukoukseni on, ett'emme koskaan tapaisikaan tässä elämässä.

Minun oma osani tässä surullisessa perhejutussa on nyt lähimmiten
kerrottu.

On sanottu minulle, että neiti Halcomben heräämisellä vihdoinkin
pitkällisestä unestaan ja keskinäisellä puhelullamme, kun hän
näki minun istuvan vuoteensa ääressä, ei ole mitään tekemistä sen
kertomuksen kanssa, jonka minä nyt olen kyhännyt. Olkoon puolestani
kylliksi sanoa, ett'ei hän itse tietänyt mitään siitä, millä tavoin
hänet oli tuotu huoneestaan tähän rakennuksen asumattomaan osaan.
Sen tapahtuessa oli hän vaipunut syvään uneen, luonnolliseenko vai
nukuttamalla toimitettuun, sitäkään hän ei voinut sanoa. Minun
poissa-ollessani matkalla Torquayssa ja kun koko palvelusväki oli
muuttanut talosta, lukuunottamatta Margaret Porcheria, joka joko söi
tai joi tai makasi, milloin hän ei ollut työssä, ei ollut mikään
sanottava vaikeus muuttaa neiti Halcombe salaa rakennuksen yhdestä
osasta; toiseen.

Katsellessani ympäri huonetta huomasin minä, että rouva Rubelle
oli saanut sinne eri ruokalajeja ja muita elintarpeita sekä että
hänelle oli hankittu apuneuvoja lämmittää vettä, keittoja ynnä
muuta, tarvitsematta tehdä muuta niinä muutamina päivinä, jotka
hän oli suljettuna sairaan luona. Hän oli kieltäytynyt vastaamasta
niihin kysymyksiin, joita neiti Halcombe luonnollisesti teki
hänelle, mutta ei muutoin ollut kohdellut häntä huolimattomasti eikä
epäystävällisesti. Ainoa rikos, josta minä syystä voin nuhdella rouva
Rubellea, on se, että hän on antautunut avustamaan näin arvottomasti
halpamielistä petosta.

Olen iloinen, ett'en tarvitse kuvata sitä vaikutusta, jonka tieto
lady Glyden matkasta teki neiti Halcombeen, tai niitä vielä
paljon surullisempia tietoja, jotka vain liian pian saapuivat
Blackwater-Parkiin. Molemmissa näissä tilaisuuksissa valmistin minä
häntä kuulemaan onnettomuutta niin varovasti kuin voin; ainoastaan
jälkimmäisessä tapauksessa olisi tohtori voinut olla minulle avuksi,
jollei hän edelleen olisi voinut liian huonosti voidakseen tulla
luokseni. Oli surullinen aika -- aika, joka vaivaa minua sekä
ajatellessani että kirjoittaessani siitä. Uskonnon lohdutuksen kallis
siunaus, jota minä koetin jakaa, ei pitkään aikaan voinut saavuttaa
neiti Halcomben sydäntä; toivon kumminkin, että se lopulta tulisi
hänelle hyväksi. En jättänyt häntä, ennenkuin hänen voimansa olivat
täysin palanneet. Se juna, jolla minä matkustin tästä onnettomasta
kodista, vei hänetkin sieltä pois. Me erosimme raskain mielin
toisistamme Lontoossa. Minä jäin erään sukulaiseni luo Islingtoniin;
hän jatkoi matkaansa herra Fairlien Cumberlandissa olevalle tilalle.

Minulla on vain muutamia rivejä lisättävänä, ennenkun minä lopetan
tämän kiusaavan selonteon. Ne ovat minun velvollisuudentunteeni
aiheuttamia.

Ennen kaikkea pyydän minä saada lausua oman varman vakuutukseni,
ett'ei minkään syytöksen näistä kertomistani tapahtumista pidä
kohtaaman kreivi Foscoa. Olen saanut tietää, että kamala epäilys on
herännyt ja että varsin arveluttavia selityksiä on annettu kreivin
menettelystä. Minun vakuutustani hänen viattomuudestaan ei kumminkaan
voida järkyttää. Jos hän auttoi sir Percivalia tämän suunnitelmassa
lähettää minut Torquayhin, niin saattoi hänet itsensä harhaan
hämmennys, josta häntä ulkomaalaisena ja outona ei pidä tuomita. Jos
hän hankki rouva Rubellen sairaanhoitajattareksi Blackwater-Parkiin,
niin oli se onnettomuus eikä mikään sellainen hänen virheensä, että
tämä vieras henkilö olisi ollut kyllin halpamielinen auttaakseen
talon herraa petoksessa, jonka tämä itse oli suunnitellut. Puhtaan
moraalin nimessä panen minä vastalauseeni sitä vastaan, että kreiviä
kohtaan langetetaan jokin ajattelematon tai ansaitsematon moite.

Toisekseen täytyy minun lausua ikäväni siitä, ett'en voi muistaa
päivää, jolloin lady Glyde läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen
Lontooseen. On sanottu minulle, että on suuremmasta merkityksestä
saada tietää oikea päivä, jolloin tämä surullinen matka tapahtui, ja
minä olen vakavasti koettanut muistutella, mutta turhaan. Sen vain
voin muistaa, että se tapahtui heinäkuun loppupuoliskolla. Jokainen
tietää, kuinka vaikeata on jonkun ajan kuluttua muistaa jotakin
määrättyä päivää, ellei sitä edeltäkäsin merkitsi muistiin. Tämä
vaikeus oli minulle sitäkin suurempi niiden levottomuutta herättäväin
ja merkillisten tapahtumain takia, jotka sattuvat juuri samaan
aikaan, kuin lady Glyde matkusti. Toivon sydämmellisesti, että minä
tähän aikaan olisin pitänyt päiväkirjaa ja että hänen matkapäivänsä
olisi yhtä elävästi muistissani kuin mylady-raukan kalpeat kasvot
hänen viime kerran surullisesti katsoessaan minuun vaununikkunasta.



Useiden eri todistajain jatkama kertomus.


1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan
keittäjättären todistus.

(Hänen suullisen kertomuksensa mukaan kirjoitettu.)

Olen pahoillani, ett'en koskaan ole saanut oppia lukemaan tai
kirjoittamaan. Koko elämäni olen saanut touhuta ja tehdä työtä ja
olen aina pitänyt tarkkaa huolta rehellisestä nimestä. Minä tiedän,
että on synti ja vääryys sanoa, mikä ei ole totta, ja minä tahdon
tarkkaan karttaa sitä nytkin sanomasta. Kaikki, mitä tiedän, tahdon
minä sanoa ja minä pyydän nöyrästi sitä herraa, joka merkitsee tämän
muistiin, sovittamaan sanani oikein kirjoittaessaan ja suomaan
minulle anteeksi, joka en ole saanut mitään oppia.

Viime kuluneena kesänä sattui niin, että minä -- vaikka omatta
syyttäni -- olin ilman paikkaa. Kuulin silloin, että keittäjättären
paikka oli saatavissa talossa N:o 1 Forestroadin varrella S:t
Johns-Woodissa. Otin tämän paikan kokeeksi. Isäntäni nimi oli Fosco.
Emäntäni oli Englantilainen rouvashenkilö. Isäntäni oli kreivi ja
emäntäni kreivitär. Siellä oli nuori tyttö, jonka piti toimittaa
muut palvelustehtävät talossa. Hän ei ollut erittäin siisti eikä
ripeäkään, mutta mikään paha ei hänen kanssaan ollut tulla toimeen.
Minä ja hän olimme talon ainoat palvelijat.

Isäntämme ja emäntämme tulivat sitten, kun me olimme alkaneet
jo palveluksemme. Heti heidän tultuaan saimme tietää vieraita
odotettavan maaseudulta.

Vieras oli emäntäni veljentytär, ja ensi kerroksessa oleva
vierashuone pantiin hänelle kuntoon. Emäntäni sanoi, että lady
Glydellä -- niin oli vieraan nimi -- oli varsin heikko terveys ja
että minä sen vuoksi saisin olla varsin varova ruuanlaiton suhteen.
Hänen piti tulla samana päivänä, mikäli minä voin muistaa; pyydän
kumminkin, ett'ette luota minun muistiini tässä tapauksessa. Minun
täytyy ikäväkseni sanoa, ett'ei hyödytä mitään kysyä minulta ajasta
ja päivistä ja muusta sellaisesta. Lukuunottamatta sunnuntaita
olen minä tuskin koskaan selvillä niistä, sillä minä olen köyhä
työläisnainen ja varsin oppimaton. Kaikkiaan tiedän minä, että lady
Glyde tuli ja herätti meissä kaikissa heti taloon tultuaan suurta
peljästystä, se on totta ja varmaa. Kuinka minun isältäni saattoi
hänet kotiin luokseen, en voi sanoa, sillä minulla oli silloin
jotain työtä käsillä, mikä kokonaan kiinnitti minun huomioni. Mutta
iltapäivällä luulen sen olleen, ja palvelustyttö avasi oven ja
saattoi hänet vieraskamariin. Hän ei ollut kaukaa keittiössä luonani,
kun me saimme kuulla hirveätä meteliä ylhäältä ja vierashuoneen
kellon kiihkeätä soittamista ja emäntäni äänen huutavan apua.

Me juoksimme ylös molemmat ja saimme silloin nähdä vieraan
rouvashenkilön makaavan sohvalla kalmankalpeana, kovasti yhteen
puristetuin käsin ja pää riippuen toiselle sivulle. Hän oli
äkkiä peljästynyt, sanoi emäntäni, ja kreivi sanoi hänen saaneen
kouristuksia. Tuntien ympäristöä hieman paremmin kuin muut juoksin
minä lähimmän lääkärin luo hakemaan apua. Lähinnä saatavissa olivat
tohtorit Gardh ja Goodricke, jotka asuivat yhdessä joilla oli
tunnettu nimi ja maine koko S:t Johns-Woodissa, mikäli olen kuullut.
Herra Goodricke oli kotona ja seurasi minua.

Viipyi kotvasen aikaa, ennenkun hän voi olla sanottavaksi avuksi.
Onneton naisraukka sai kohtauksen toisensa jälkeen; ja siten jatkui,
kunnes hän oli aivan voimaton ja heikko kuin äskensyntynyt lapsi. Me
veimme hänet vuoteeseen. Herra Goodricke kiiruhti kotiinsa hakemaan
lääkkeitä ja tuli takaisin neljännestuntia lyhemmässä ajassa. Paitsi
lääkkeitä toi hän mukanaan torvenmuotoisen mahognyisen puupalan; sen
asetti hän sairaan sydämmelle ja painoi korvansa aivan siihen ja
kuunteli tarkkaavasti.

Tehtyään tämän sanoi hän huoneessa olevalle emännälleni: "Tämä on
varsin arveluttava sairaustapaus; minä kehotan heti kirjoittamaan
lady Glyden lähimmille omaisille." Emäntäni kysyi häneltä: "Onko se
sydäntauti?" Tohtori vastasi tähän: "Niin, vaarallisinta laatua." Hän
sanoi sitten kreivittärelle suoraan, kuinka hän uskoi taudin laidan
olevan, mutta sitä minä en ollut kyllin oppinut ymmärtämään. Mutta
sen minä varmasti tiedän, että hän lopuksi sanoi pahoin pelkäävänsä,
ett'ei hän eikä kukaan muukaan lääkäri enää voisi auttaa asiaa nyt.

Emäntäni otti nämä ikävät tiedot vastaan rauhallisemmin kuin isäntä.
Hän oli suuri ja lihava, naurettava vanha herra, jolla oli kesyjä
lintuja ja valkoisia rottia ja joka puhui niiden kanssa, ikäänkuin
ne olisivat olleet kristittyjä lapsia. Hän näytti olevan kauhean
pahoillaan tapahtuman johdosta. "Ah! lady Glyde raukka! rakas lady
Glyde-raukka!" sanoi hän kerta toisensa perään ja käveli edestakaisin
ja väänteli lihavia käsiänsä enemmän kujeilijan kuin järkevän
ihmisen tavalla. Jos minun emäntäni kysyi kerran sairaan mahdollista
paranemista, kysyi hän ainakin viisikymmentä kertaa. Minä vakuutan,
että hän oikein vaivasi meitä kaikkia -- ja kun hän lopultakin
ehti rauhoittua, meni hän ulos pieneen puutarhaan ja sitoi pieniä
kukkakimppuja ja pyysi minua koristaman niillä sairashuonetta. Juuri
kuin niistä olisi voinut olla jotain hyötyä! Luulen hänen jonkun
kerran olleen hieman sekaisin ymmärrykseltään. Mutta ilkeä isäntä ei
hän kuitenkaan ollut. Hän oli perin kohtelias puhelemaan ja esiintyi
hyväntahtoisesti, leikkisästi ja ystävällisesti. Pidin hänestä paljon
enemmän kuin emännästäni. Jos jokin ihminen oli kova mieleltään, niin
oli hän!

Puoliyön aikaan näytti sairas hieman voimistuvan. Hän oli sitä ennen
ollut niin voipunut kouristuksista, ett'ei hän voinut liikuttaa kättä
eikä jalkaa eikä puhuakaan kenenkään ihmisen kanssa. Nyt kääntäytyi
hän kumminkin sairasvuoteessa ja katsoa tuijotti sekä ympäri
huonetta että meitä. Hänen on täytynyt olla kaunis nainen terveenä
ollessaan vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän nukkui
varsin levottomasti yöllä -- ainakin sanoi emäntäni niin, joka istui
yksin ylhäällä hänen luonaan. Ennenkun itse menin levolle, olin minä
sisällä kerran katsoakseni, voisinko olla joksikin avuksi, ja kuulin
silloin, kuinka hän puhui itsekseen sekavalla, hajanaisella tavalla.
Hän näytti suuresti ikävöivän saada puhua jonkun kanssa, joka oli
poissa hänen luotaan. Tämän henkilön nimeä en voinut ensi kerralla
kuulla ja toisella kertaa, juuri kun hän mainitsi sen, koputti
isäntäni ovelle jättääkseen minulle vielä yhden ruman kukkakimppunsa
ja kyselläkseen koko joukon.

Kun minä aikaisin huomisaamuna palasin huoneeseeni oli sairas aivan
voimaton ja nukkui horrosmaisessa unessa. Herra Goodricke tai
tohtori Cardkin mukanaan neuvotellakseen. He sanoivat molemmat,
ett'ei häntä millään ehdolla nukkuessa saisi häiritä. He pyysivät
emäntääni seuraamaan huoneen toiseen päähän ja kyselivät häneltä
tarkkaan sairaan terveyttä entisinä aikoina; kuka oli ollut hänen
lääkärinsä ja oliko häntä kauan painanut jokin sieluntuska ja oliko
hän tuntenut itsensä onnettomaksi. Minä muistan varsin hyvin, että
emäntäni vastasi tähän "kyllä", ja että herra Goodricke katsoi herra
Cardhiin ja pudisti päätänsä, ja herra Gardh katsoi herra Goodrickeen
ja pudisti päätänsä. He näyttivät ajattelevan, että tällä mielen
levottomuudella voi olla jotain tekemistä hänen sydänvikansa kanssa.
Hän näytti niin heikolta, pikku raukka! Vahva ei hän varmaan koskaan
ole ollut -- ei, ei koskaan vahva!

Myöhemmin aamulla, kun hän heräsi, oli tauti saanut nopean käänteen,
ja vieras herrasnainen näytti olevan parempi. Minä en saanut tulla
huoneeseen katsomaan häntä, yhtä vähä kuin minun toverini sai tulla
pelosta, että hän taaskin huonontuisi nähdessään vieraita. Isäntäni
sanoi hänen olevan paremman.

"Kuuleppas, kiltti Hesterini", sanoi hän, "lady Glyde on nyt taas
parempi. Mieleni on entistä rauhallisempi, ja minä menen nyt
oikaisemaan paksuja koipiani pikku kävelylle auringonpaisteessa tänä
kauniina kesäpäivänä. Pitääkö minun toimittaa jokin tehtävä sinulle?
Onko minun suoritettava jotain ostoksia taloutta varten? Mitä teet
sinä siinä? Ahaa! herkkutortunko päivälliseksi? Ota riittävästi
voitaikinaa, kiltti piikaseni, -- paljon voitaikinaa, joka sulaa
suussa, kun se on kermalla voideltu. -- Oi, se on ihanaa!" Sellainen
oli hänen tapansa. Hän oli yli 60 vuotta vanha ja vielä ihastunut
torttuihin ja leivoksiin. Ajatteleppas vain sitä!

Tohtori tuli takaisin puolenpäivän aikaan ja näki silloin itse,
että lady Glyde oli herännyt hieman parempana. Hän kielsi meitä
puhelemasta hänen kanssaan tai antamasta hänen puhella kanssamme,
jos häntä haluttaisi tehdä niin, koska häntä, kuten hän sanoi,
täytyi pitää ennen kaikkea hiljaisuudessa ja koettaa saada nukkumaan
niin paljon kuin mahdollista. Hän ei juuri koskaan näyttänyt olevan
halukas puhelemaan minun nähdessäni häntä -- paitsi yöllä, jolloin
minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi -- muulloin oli hän varmaan
liian heikko puhuakseen. Herra Goodricke ei ollut läheskään niin
tyytyväinen häneen kuin minun isäntäni. Hän ei sanonut mitään muuta
tullessaan alas, kuin että hän palaisi takaisin kello 5.

Jotenkin siihen aikaan -- isäntäni ei vielä ollut palannut --
soitettiin kiivaasti vierashuoneesta, ja emäntäni tuli eteiseen
sekä pyysi minua juoksemaan tohtori Goodricken luo ja sanomaan
hänelle, että sairas oli pyörtynyt. Minä otin hattuni ja olkahuivini,
kun kaikeksi onneksi tohtori samassa tulikin puolenpäivän aikana
tekemänsä lupauksen mukaan.

Avasin oven ja seurasin häntä yläkertaan. "Lady Glyde voi juuri
kuten tavallisesti", sanoi emäntäni hänellä ovella, "hän oli ollut
valveilla hetkisen ja katseli ympärilleen hämmentynein, kummallisin
ilmein, kun minä kuulin hänen päästävän heikon huudahduksen ja näin
samassa silmänräpäyksessä menettävän tajuntansa." Tohtori meni
vuoteen luo ja kumartui sairaan yli. Nähdessään hänet tuli hän äkkiä
varsin vakavannäköiseksi ja laski kätensä sairaan sydämmelle.

Emäntäni tuijotti herra Goodrickeen. "Eihän hän vain ole kuollut",
kuiskasi hän ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän.

"Kyllä", sanoi tohtori levollisesti ja vakavasti, "hän on kuollut.
Minä pelkäsin sitä, kun minä eilen tutkin hänen sydäntään". Emäntäni
astui muutamia askelia taapäin sängystä puhuessaan ja vapisi yhäti
kovin. "Kuollut!" kuiskasi hän itsekseen, "kuollut, niin nopeasti,
niin pian! Mitä sanoo mieheni?" Herra Goodricke pyysi hänen menemään
alas ja koettamaan rauhoittua hieman. "Te olette istunut koko yön
ylhäällä," sanoi hän, "hermonne ovat rasittuneet. Tämä henkilö,"
sanoi hän ja katsoi minuun, "jää kyllä tänne minun hankkiessani
tarpeellista apua." Emäntäni seurasi hänen pyyntöänsä. "Minun täytyy
varovasti valmistaa tieto miehelleni." Näin sanoen ja yhäti kovasti
vapisten poistui hän huoneesta.

"Teidän isäntännehän on ulkomaalainen?" kysyi herra Goodricke
kreivittären lähdettyä luotamme. "Ymmärtäneeköhän hän, mitä pitää
kuolemantapausta rekisteriin merkittäessä tehdä?" -- "En tiedä oikein
herra", vastasin minä, "mutta tuskinpa uskoisin." Tohtori mietti
hetkisen ja sanoi sitten: "Tavallisesti en minä tee sellaista, mutta
voihan se säästää perheeltä huolta ja vaivaa, jos minä itse valmistan
pöytäkirjan kuolemantapauksesta. Puolen tunnin kuluttua menen minä
aluetoimiston ohi ja minä voin silloin pistäytyä sisään. Olkaa hyvä
ja ilmoittakaa herrasväellenne, että minä teen sen." -- "Kyllä,
herra", vastasin minä, "he varmaan kiittävät Teitä hyvyydestänne
ajatellessanne tätä asiaa." -- "Ettehän pelkää jäädä tänne siksi,
kunnes minä ehdin lähettää henkilön avuksenne?" kysyi hän. -- "En,
herra", vastasin minä. "Minä jään tänne lady-raukan luo siksi.
Luullakseni ei ole mitään laiminlyöty, mitä voitiin tehdä, herra",
lisäsin minä. -- "Ei," sanoi hän, "tässä ei ole mitään laiminlyöty.
Hänen on täytynyt kärsiä kovin, ennenkuin minä näin hänet. Hänen
tilansa oli jo silloin toivoton, kun minut kutsuttiin." --

"Ah, niin! Kaikille meille käy samoin, ennemmin tai myöhemmin -- eikö
niin, herra?" sanoin minä. Hän ei vastannut mitään tähän; hän ei
näyttänyt tahtovan puhua enempää sanoi vain jäähyväiset ja meni ulos.

Minä istuin sängyn vieressä aina tästä hetkestä saakka siihen asti,
kun herra Goodricke lähetti lupaamansa avun. Hänen nimensä oli Jane
Gould, ja hän näytti minusta olevan kunnioitettava nainen. Hän ei
tehnyt mitään huomautuksia -- sanoi vain, että hän kyllä tiesi,
mitä vaadittiin häneltä, ja että hän oli käärinyt monta ruumista
elinpäivinänsä.

Miten minun isäntäni vastaanotti kuolonsanoman, en voi lähemmin
sanoa, sillä minä en silloin ollut saapusalla. Nähdessäni hänet
näytti hän kovin murtuneelta. Hän istui aivan hiljaa nurkassa
lihavat kädet riippuen polvilla, pää kumarassa ja silmät tuijottaen
niin, ett'ei hän nähnyt mitään. Hän ei näyttänyt olevan niin paljon
suruissaan kuin hämmästynyt ja hämmentynyt tapahtuman johdosta.
Emäntäni järjesti kaiken, mikä oli tarpeen hautausta varten. Täytyi
varmaankin mennä suuri summa rahaa; ruumiskirstu erittäinkin oli
varsin kaunis. Me saimme kuulla, että kuolleen ladyn mies oli
matkustanut ulkomaille. Mutta emäntäni, joka oli hänen tätinsä,
järjesti asian niin hänen maaseudulla -- Cumberlandissa muistaakseni
-- olevan sukunsa kanssa, että hän vietäisiin sinne ja laskettaisiin
samaan hautaan kuin hänen äitinsäkin. Kaikki hautausta koskevat
seikat järjestettiin varsin komeasti ja siististi, sen sanon vielä
kerran, ja isäntäni matkusti itse maaseudulle ollakseen läsnä, kun
kirstua laskettiin hautaan. Hän näytti niin perin juhlalliselta
synkässä surupuvussaan, suurine, vakavine kasvoineen, hitaine
käyntineen ja leveine hatunnauhoineen -- niin, juhlalliselta hän
näytti todellakin!

Lopuksi on minun vastattava kolmeen minulle esitettyyn kysymykseen:

1) Ett'en minä enemmän kuin toverinikaan koskaan nähnyt isäntäni
itsensä antavan lady Glydelle lääkkeitä.

2) Ett'ei hän koskaan minun tietääkseni ja uskoakseni ollut yksin
lady Glyden luona.

3) Ett'en minä voi selittää sitä kovaa säikähdystä, jonka emäntäni
itse sanoi ladyä kohdanneen heti hänen tultuaan. Sen syytä ei koskaan
mainittu minulle eikä toverillenikaan.

Edellä oleva todistus on luettu minun läsnäollessani. Minulla ei ole
mitään lisättävää siihen tai muistutettavaa sitä vastaan. Vakuutan
valallani kuten kristitty nainen: Tämä on totuus.

    (Allekirjoitettu)

                                        _Hester Pinhorn_
                                     (+ hänen puumerkkinsä)


2. Lääkärin todistus.

Sen alueen registraattorille, jossa allamainittu kuolemantapaus on
sattunut.

Täten saan todistaa, että minä lääkärinä olen hoitanut lady Glydeä,
21 vuotta vanha viime syntymäpäivänään, että minä näin hänet viime
kerran torstaina heinäkuun 25 päivänä 1850; että hän kuoli samana
päivänä talossa N:o 5 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa,
ja että kuoleman syy oli valtimosuonenlaajennus. Taudin pituus
tuntematon.

    (Allekirjoitettu)

                                      _Alfred Goodricke_.

    Osoite N:o 12 Craydons Gardens,
    S:t Johns-Wood, M.D. ja Ch.M.


3. Jane Gouldin todistus.

Tohtori Goodricke kehotti minua yleisellä ja sopivalla tavalla
pitämään huolta siitä rouvashenkilöstä, joka oli kuollut
yllämainitussa todistuksessa ilmoitetussa talossa. Minä tapasin
vainajan talon palvelijan, Hester Pinhornin vartioimana. Jäin silloin
taloon ja valmistin vainajan ruumiin hautaan pantavaksi. Minun
läsnä-ollessani laskettiin ruumis kirstuun, ja sittemmin näin minä
ruuvattavan kannen kiinni, ennenkuin se vietiin pois. Tämän tehtyä,
ei ennemmin, sain palkkani ja poistuin talosta. Niitä henkilöitä,
jotka haluavat jotakin todistusta minusta, kehotan kääntymään tohtori
Goodricken puoleen. Hän voi todistaa sanojeni luotettavaisuuden.

    (Allekirjoitettu)

                                               _Jane Gould_.


4. Hautakiven todistus.

Omistettu Lauran, Lady Glyden, sir Percival Glyden,
Blackwater-Parkin, Hampshiressä, Vapaaherran puolison ja Aatelismies
Philip Fairlie-vainajan, tämän seurakunnan Limmeridge-Housesta,
tyttären muistolle. Syntynyt maaliskuun 27 päivänä 1829; mennyt
naimisiin joulukuun 22 päivänä 1849; kuollut heinäkuun 25 päivänä
1850.


5. Walter Hartrightin todistus.

Aikaisin kesällä 1850 läksimme minä ja elossaolevat seuraajani
Keski-Amerikan erämaista ja metsistä palataksemme kotiin. Rannikolle
saavuttuamme astuimme laivaan, jonka määrä oli purjehtia Englantiin.
Mexikon lahdessa kärsimme me haaksirikon; minä olin yksi niistä
harvoista, jotka pelastuivat. Tämä oli kolmas kerta, jolloin minä
pelastuin silminnähtävästä hengenvaarasta. Rutto, intiaanein
hyökkäys, hukkuminen -- nämä kolme kuolemanvaaraa ovat uhanneet
minua; kaikista olen pelastunut.

Nämä lehdet eivät sisällä mitään kertomusta minun seikkailuistani
ja vaaroistani kaukana isänmaastani. Syy, miksi minä poistuin
maastani ja ystävieni luota Ja heittäydyin uuteen seikkailujen ja
hengenvaarallisten kohtaloiden maailmaan, on jo tunnettu. Tästä
vapaaehtoisesta maanpaosta palasin minä, kuten olin toivonut,
rukoillut, ja uskonut, että minä palaisin -- muuttuneena miehenä.
Uuden elämän taistelussa ja ponnistuksissa oli sydämmeni puhdistunut
paljosta itsekkäisyyden kuonasta. Hädän ja vaaran kovassa koulussa
oli minun tahtoni lujittunut, sydämmeni karaistunut päättävämmäksi ja
mieleni terästynyt. Olin matkustanut pois välttääkseni kohtaloani.
Palasin takaisin kohdatakseni sitä avoimin silmin, kuten miehelle
sopii.

Palasin kohdatakseni sitä sillä välttämättömällä kieltäytymisellä,
mitä tiesin minulta vaadittavan. Olin poistanut mielestäni
katkeruuden menneisyyden suhteen, mutta syvällä sydämmessäni kätkin
minä muiston tämän vaiherikkaan ajan surusta ja rakkaudesta. En
lakannut koskaan tuntemasta, kuinka minä koko elämäni ajaksi olin
tehnyt auttamattoman haaksirikon -- olin oppinut vain kärsimään sitä.
Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani, kun laiva vei minut
pois, ja minä näin viime pilkahduksen Englannin rannasta. Laura
Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani laivan tuodessa minua takaisin
ja minun nähdessäni aamun ensi valossa tuon rakkaan rannan kaukana
etäisyydessä.

Kynäni kirjoittaa tuon muinaisen nimen, kun sydämmeni taas puhuu
muinaisesta rakkaudestani. Kutsun häntä vieläkin Laura Fairlieksi. On
kovaa ajatella häntä, kovaa puhua hänestä hänen puolisonsa nimellä.

Ei mitään muuta selitystä kaivata siitä, että minä nyt toisen kerran
esiinnyin kertojana. Mikäli minulla on voimaa ja rohkeutta kirjoittaa
tätä kertomusta, jatketaan sitä nyt keskeyttämättä.

Ensimmäinen levoton ikäväni ja toivoni päivän tultua koski äitiäni
ja sisartani. Minä huomasin välttämättömäksi valmistaa heitä siihen
odottamattomaan iloon, minkä minä tiesin kotiintuloni aiheuttavan
heille poissaolon jälkeen, jonka aikana he eivät moneen kuukauteen
ole voineet saada mitään tietoja minusta. Aikaisin aamulla lähetin
minä kirjeen Hampstead Cottageen ja tunnin kuluttua läksin minä itse.

Kun ensi tervehdykset olivat ohi ja vanhojen aikojen lepo ja rauha
vähitellen alkoivat palata, näin minä jotakin äitini kasvoista,
mikä ilmaisi minulle, että salainen levottomuus painoi raskaasti
hänen sydäntään. Se oli enemmän kuin rakkaus -- se oli suru, joka
loisti levottomista silmistä, jotka niin hellästi silmäsivät minuun;
sääliä ilmaisi se uskollinen käsi, joka hitaasti ja hellästi yhä
lujemmin puristi minun kättäni. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia
toisillemme. Hän tiesi, kuinka minä olin kärsinyt elämän onnen
haaksirikon -- hän tiesi, miksi minä olin lähtenyt hänen luotaan.
Useampia kertoja olin minä kiusauksessa niin tyynesti kuin minä
voisin, kysyä häneltä, eikö mitään kirjettä ollut tullut minulle
neiti Halcombelta -- eikö hän tietänyt jotain hänen sisarestaan,
jota minä voisin saada kuulla. Mutta kun minä silmäsin äitini
kasvoihin, menetin minä rohkeuden kysyä edes tällä varovalla tavalla.
Minä voin vain sanoa kiitollisesti ja salaa peljäten: "Teillä on
jotakin ilmoitettavana minulle, äitini." Sisareni, joka oli istunut
meitä vastapäätä, nousi äkkiä ylös ja poistui sanaakaan lausumatta
huoneesta, Äitini painautui lähemmäksi minua ja pani kätensä
kaulaani. Nämä rakkaat käsivarret vapisivat, kyynelet vierivät hänen
poskillensa.

"Walter!" kuiskasi hän -- "oma rakkahani! Sydämmeni tuntee tuskaa
sinun tähtesi. Oi, poikani, poikani! Koeta ajatella, että _minä_ olen
vielä luonasi!"

Pääni vaipui hänen rintaansa vasten. Näillä sanoin oli hän ilmaissut
minulle kaikki.

       *       *       *       *       *

Oli kolmannen päivän aamu kotiin palaamiseni jälkeen -- siis lokakuun
16 päivänä.

Minä olin pysähtynyt omaisteni luo Hampstead Cottageen. Olin
taistellut kovasti, ett'en tekisi _heille_ palaamiseni iloa
katkeraksi, kuten se minulle itselleni oli käynyt. Olin tehnyt
kaiken, mikä ihmisvoimissa on, toipuakseni kohdanneesta iskusta ja
sietääkseni järjellä elämää -- tuudittaakseni syvän suruni rauhaan
päästämättä sitä epätoivoisesti sydämmeeni. Mutta hyödyttömästi
ja toivottomasti! -- eivät mitkään kyyneleet kihonneet balsamina
polttaviin silmiini; ei mitään lohdutusta tuottanut minulle sisareni
osanotto, äitini hellyys.

Tänä kolmantena aamuna avasin minä sydämmeni heille. Nyt vihdoinkin
tulivat ne sanat huulilleni, joita minä olin ikävöinyt saada lausua
aina siitä päivästä lähtien, kun minun äitini ilmoitti, että Laura
Fairlie oli kuollut.

"Sallikaa minun matkustaa pois lyhyeksi ajaksi", sanoin minä. "Minä
kestän paremmin, kun vielä kerran saan nähdä sen paikan, jossa näin
hänet ensi kerran -- kun minä saan polvistua ja rukoilla sillä
haudalla, johon he ovat panneet hänet lepäämään."

Läksin matkalleni -- Laura Fairlien haudalle.

Oli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle
asemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva
aurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli
lämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen
surumielisyyden hunnuttama.

Tulin kedolle; taaskin seisoin minä korkeimmalla kummulla ja silmäsin
eteenpäin, pitkin polkua -- -- -- Siinä oli hyvin tuttu puutarha
kauniine puineen, tasainen, leveä ajotie, joka puoliympyrässä
kaareutui asuinrakennuksen ympäri, ja Limmeridge-Housen korkeat,
valkoiset muurit. Vaihtelevat ja epävarmat kohtalot, kaikki
vaikeudet, jotka minä olin kestänyt monen kuukauden kuluessa
-- kaikki tämä häipyi ja kukistui tyhjäksi mielessäni. Minusta
tuntui kuin olisi jalkani eilen viimeksi tallannut tätä tuoksuvaa
kanervikkoista ketoa! Luulin voivani nähdä hänen tulevan
vastaani sievät kasvonsa pikku olkihatun varjostamina, kevyessä,
yksinkertaisessa kesäpuvussaan ja hyvin täytetty piirustuskirja
kädessään.

Oi, kuolema, sinulla on otasi! Oi, hauta, sinulla on voittosi!

Käännyin sivulle; ja kaukana alhaalla ahtaassa laaksossa oli
yksinäinen harmaakivinen kirkko. Siinä oli porraskäytävä, jossa
olin odottanut valkopukuista naista; siinä hautausmaa kumpujen
ympäröimänä; siinä lorisi puro välinpitämättömästi yli kivisen
pohjansa. Ja siinä seisoi marmoriristi, lumivalkoisena ja kauniina,
haudan yllä -- tämän haudan, joka nyt kätki sekä äidin että
tyttären. Menin sinne päin. Menin vielä kerran yli muurin matalalle
kiviportaalle ja paljastetuin päin asetin minä jalkani pyhitetylle
maalle. Lempeydelle ja hyvyydelle pyhitetylle; kunnioitukselle ja
surulle pyhitetylle.

Pysähdyin jalustan eteen, josta risti kohosi. Sen toisella puolen,
joka oli minua lähinnä, kohtasi silmiäni äsken hakattu kirjoitus
-- kovat, selvät, julmat, mustat kirjaimet, jotka kertoivat hänen
elämästään, hänen kuolemastaan. Koetin lukea niitä. Luin hänen
nimeensä asti. "Omistettu Lauran muistolle --". Lempeät, sinisilmät
kyynelten täyttäminä; kaunis pää väsyneesti alas kumartuneena,
viattomat jäähyväissanat, jotka kehottivat minua lähtemään hänen
luotansa -- oi, jospa minulla olisi ollut tätä onnellisempi muisto
nähdessäni hänet viime kerran! -- Sen muiston vein minä mukanani
kaukaisiin maihin; sen muiston tuon minä takaisin palatessani hänen
haudallensa!

Toisen kerran koetin minä nyt lukea muistokirjoitusta. Minä näin sen
lopussa hänen kuolinpäivänsä ja sen yllä -- -- --

Sen yllä olivat sanat piirretty marmoriin ja niiden joukossa oli
nimi, joka hämmensi minun ajatukseni hänestä. Menin ympäri toiselle
puolen hautaa, jossa ei ollut mitään luettavana -- ei mitään
maallista halpamielisyyttä, joka tunkeutuisi hänen ja minun sieluni
väliin.

Laskeusin polvilleni. Laskin käteni, laskin pääni suurta valkosta
hautakiveä vasten ja suljin silmäni koko maailmalta, päivänvalolta
ylläni. Oi, rakastettuni, sydämmeni saa puhua sinun sydämmellesi nyt!
Vasta eilen me erosimme toisistamme -- eilen minun silmäni näkivät
viime kerran sinut. Rakkahani! Rakkahani!

       *       *       *       *       *

Aika kului edelleen ja hiljaisuus lepäsi kuin syvä yö sen radalla.

Ensi ääni, joka häiritsi tätä taivaallisen rauhan hetkeä, oli kuin
hiljainen kahina, humiseva tuuli hautausmaan ruohossa. Minä kuulin
sen hiljaa lähenevän; lopuksi muuttui se -- kuului askeleita, yhä
lähempänä -- nyt vaikeni se.

Katsoin ylös.

Aurinko oli laskemaisillaan. Pilvet olivat hajautuneet, ja vaipuva
valo laskeusi kuin kultakimmellys kukkuloille. Päivän viime hetki oli
kylmä ja selvä ja tyyni täällä kuolleiden hiljaisessa laaksossa.

Hautausmaalla, missä maa kohosi, näin minä kaksi naista seisovan
laskeuvan auringon kirkkaan loisteen valaisemina. He katsoivat
haudalle; he katsoivat _minua_ siinä seisoessani.

He tulivat hieman lähemmäksi ja pysähtyivät taas. Heidän harsonsa
olivat alaslasketut ja kätkivät minulta heidän kasvonsa. Mutta kun
he olivat pysähtyneet nosti toinen heistä harsonsa. Hiljaisessa
iltavalossa näin minä Marian Halcomben.

Mutta muuttuneena -- niin muuttuneena, kuin monta vuotta olisi
hävittäen mennyt ohi! Silmät olivat suuret ja villit ja tuijottivat
minuun kummallisella kauhun ilmeellä. Muoto oli laiha ja kuihtunut.
Kärsimys, pelko ja suru olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt siihen.

Otin askeleen häntä kohden haudalta. Hän ei liikahtanut -- hän ei
puhunut. Hänen sivullaan seisova harsotettu nainen päästi heikon
huudahduksen. Minä pysähdyin. Veri pakkautui sydämmeeni ja sanomaton
pelko kävi läpi koko olentoni.

Harsotettu nainen jätti seuraajansa ja läheni hitaasti. Jäätyään
yksin, seisoen liikkumatta puhui Marian Halcombe. Ääni oli hänen --
minulle niin tuttu -- _se_ ei ollut muuttunut, kuten kauhistuneet
silmät, kuihtuneet kasvot.

"Uneni! uneni!" kuulin minä hänen lausuvan hiljaisella äänellä
keskellä juhlallista hiljaisuutta. Hän vaipui polvilleen ja kohotti
ristiinpannut kätensä taivasta kohden, "Isä, anna hänelle voimaa.
Isä, auta sinä häntä tänä vaikeana hetkenä."

Harsotettu nainen tuli lähemmäksi; hitaasti ja äänet yhä lähemmäksi.
Minä katsoin häntä -- katsoin häntä enkä ketään muuta siitä hetkestä.

Ääni, joka rukoili puolestani, heikkeni ja kuului tuskin -- äkkiä
kohosi se taaskin ja huusi kauhistuneena, epätoivon väreellä minulle,
että menisin pois.

Mutta harsotettu nainen oli vallannut koko olentoni -- sekä ruumiini
että sieluni. Hän pysähtyi toiselle puolen hautaa. Seisoimme
kasvokkain hautakivi välillämme. Hän seisoi aivan jalustan sivulla
olevan kirjoituksen vieressä. Hameensa kosketti mustia kirjaimia.

Ääni läheni ja kohosi yhä voimakkaammaksi ja kankeammaksi. "Pitäkää
kättä silmillänne! Älkää katsoko häneen! Oi, Jumalan tähden, säästä
herra Hartrightiä!"

Nainen kohotti harsoansa.

"Omistettu Lauran, Lady Glyden muistolle" -- Laura lady Glyde, seisoi
itse tämän muistokirjoituksen vieressä ja katsoi minuun yli haudan.



Walter Hartrightin jatkama kertomus.


I.

Alan uuden sivun ja menen viikon eteenpäin kertomuksessani.

Tämä viikko täytyy jättää kertomatta. Sydämmeni heikkenee, sieluni
vaipuu pimeään ja hämmennykseen, kun minä vain ajattelen sitä. Niin
ei saa olla jos minun, joka kirjoitan, kuten pitää, täytyy voida
ohjata teitä, jotka luette. Niin ei saa olla, jos minun täytyy voida
pitää johtolanka koko tämän merkillisen tapahtuman läpi selvänä
käsissäni.

Koko elämä, äkkiä muuttuneena -- koko sen päämäärä uudestaan luotuna;
sen toiveet ja pelot sen taistelut, harrastukset ja uhraukset --
kaikki tämä samalla kertaa ja ainaiseksi saatettuna uudelle radalle
-- kas siinä se näköala, joka nyt avautuu minulle aivankuin avarana
maisemana, mikä kerrassaan leviää hämmästyneen silmämme eteen kuin
vuorenharjalta. Lopetin kertomukseni hiljaisessa varjokkaassa
laaksossa Limmeridgen kirkon luona; palaan siihen viikkoa myöhemmin
erään Lontoon kadun hälinässä ja kolinassa.

Eräässä talossa tämän kadun varrella, talossa, joka on väkirikkaassa,
mutta köyhässä kaupunginosassa ja jonka pohjakerroksessa on pikku
puoti aikakauskirjojen ja sanomalehtien myyntiä varten, on ensi
ja toisessa kerroksessa yksinkertaisia kalustettuja huoneita
vuokrattavana.

Minä olen tekonimellä vuokrannut nämä molemmat kerrokset.
Ylemmässä kerroksessa asun minä itse ja siinä on minun työ- ja
makuuhuoneeni. Alikerroksessa asuu, omistaen saman lainatun
nimen kuin minäkin, kaksi naista, jotka ilmoitetaan olevan minun
sisariani. Minä ansaitsen leipäni piirustamalla ja kaivertamalla
puuhun kuvalehtiä varten ja sisarieni mainitaan auttavan elantoamme
tekemällä käsitöitä. Köyhä asuntomme, vaatimaton ammattimme, otettu
sukulaisuutemme ja nimemme on yksinomaan tarkotettu keinoksi
kätkemään meitä tässä kamalan suuressa Lontoossa. Meitä ei lueta enää
niihin ihmisiin, joiden nimet ovat tunnetut ja arvossapidetyt. Minä
olen tuntematon, huomaamaton mies, jolla ei ole suosittajaa eikä
mahtavia ystäviä.

Marian Halcombe ei ole mitään muuta nyt kuin minun vanhempi sisareni,
joka omin käsin huolehtii kaikesta, mitä me tarvitsemme kodissamme.
Me molemmat olemme muinoisten ystäviemme silmissä narreja ja
rohkeita pettureita ja meitä katsotaan mielipuolen Anna Catherickin
rikostovereiksi hänen vaatiessaan lady Glyde-vainajan nimeä,
yhteiskunnallista asemaa ja personallisuutta.

Sellainen on meidän asemamme. Tässä muuttuneessa tilassa täytyy
meidän kaiken kolmen tästä lähtien näkyä tämän kertomuksen monella
tulevalla lehdellä.

Järjen ja lain katsantokannan mukaan, sukulaisten ja ystäväin
todistuksen mukaan, jokaisen sivistyneessä yhteiskunnassa huomioon
otetun muodollisuuden mukaan oli "Laura, lady Glyde" haudattu äitinsä
viereen Limmeridgen hautausmaahan. Philip Fairlien tytär ja sir
Percival Glyden puoliso eli vielä sisarensa ja minun tieteni, mutta
koko muulle maailmalle oli hän kuollut. Kuollut sedällensä, joka
oli kieltänyt hänet, kuollut talon palvelijakunnalle, jotka eivät
luulleet tuntevansa jälleen häntä, kuollut laillisille virastoille,
jotka olivat jättäneet hänen omaisuutensa hänen miehelleen ja
tädilleen, kuollut minun äidilleni ja sisarelleni, joiden mielestä
minä seikkailijattaren nenästä vetämänä olin joutunut petoksen
uhriksi, sanalla sanoen: todellisesti, siveellisesti, laillisesti --
kuollut.

Ja kumminkin elävä! Eläen köyhänä ja hyljättynä köyhä piirustuksen
opettaja ainoana taistelijanaan voittaakseen hänelle takaisin sen
paikan, joka oli hänen tässä elävien olentojen maailmassa.

Tunsinko minä koskaan hetkisenkään epäilyä muistaessani Anna
Catherickin yhdennäköisyyden hänen kanssaan siitä lähtien, kun hän
ensin kohotti harson kasvoiltaan? En, en epäilyksen varjoakaan siitä
silmänräpäyksestä alkaen, jolloin minä taaskin näin hänen piirteensä
sen hautakirjotuksen ääressä, joka ilmoitti hänet kuolleeksi.

Ennenkun aurinko oli laskenut, ennenkun viimeinen vilahdus siitä
kodista, joka nyt oli suljettu häneltä, oli kadonnut näkyvistämme,
olimme molemmat palauttaneet mieleemme ne jäähyväissanat, jotka
minä lausuin erotessamme Limmeridge-Housesta, minä toistanut ja hän
muistanut ne. "Jos jolloinkin se aika tulee, jolloin koko sieluni ja
sydämmeni rajaton kiintymys voi tuottaa Teille silmänräpäyksenkään
onnen tai säästää Teiltä silmänräpäyksenkään surun, niin tahdotteko
silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa?" Hän, joka nyt muisti
niin vähän viime aikain hirmuisia onnettomuuksia, muisti uskollisesti
nämä sanat ja laski viattomalla luottamuksella pääraukkansa sen
miehen rintaa vasten, joka oli lausunut ne. Siinä silmänräpäyksessä,
kun hän mainitsi minua nimeltäni ja sanoi: "He ovat koettaneet saada
minun unhottamaan kaikki, Walter; mutta minä muistan Marianin ja minä
muistan _sinut_" -- annoin minä -- joka jo ennen olin antanut hänelle
rakkauteni -- elämänikin hänelle ja kiitin Jumalaa, että minulla oli
oikeus antaa se.

Niin, tämä aika oli tullut. Kaukaisesta maasta, monen tuhannen
peninkulman takaa, kautta metsien ja erämaiden, joissa moni minua
vahvempi seuraajani oli viereltäni sortunut, kautta kolmenkertaisen
kuolemanvaaran ja kolmenkertaisen pelastuksen, oli se käsi, joka
johtaa ihmisiä tulevaisuuden pimeällä tiellä, johdattanut minuakin
tähän hetkeen. Hänen ollessaan hyljättynä ja pois sysättynä, kovin
koeteltuna ja surullisesta muuttuneena rapistuneen kauneuden ja
heikontuneen ajatuskyvyn tähden, hänen menetettyään yhteiskunnallisen
asemansa, vieläpä oikeutensa lukeutua elävien joukkoon -- voin minä
nyt ilman vähintäkään moitetta laskea sieluni ja sydämmeni rajattoman
kiintymyksen, kuten minä kerran olin luvannut, Lauran jalkoihin.
Sillä oikeudella, jonka onnettomuus ja turvattomuus antavat, oli
hän nyt vihdoinkin minun! Minun, turvatakseni, tukeakseni, hellästi
hoitaakseni ja hankkiakseni hänelle hyvityksen. Minun, rakastaakseni
ja kunnioittaakseni häntä sekä isänä, että veljenä. Minun,
saattaakseni hänet taaskin oikeuksiinsa, kärsien naaroja ja uhrauksia
-- toivottomasti taistellen arvoa ja valtaa, sitkeästi kamppaillen
hyvin asestettua petosta ja näennäistä laillista perintöoikeutta
vastaan; ja kaikki tämä silloin kun maineeni oli kärsinyt, ystäväni
hävinneet ja koko elämäni yhäti oli vaarassa.

Olen kuvannut asemani ja selittänyt vaikuttimeni. Kertomus Marianin
ja Lauran kohtaloista täytyy esittää sen jälkeen.

Minä esitän molempain tiedonannot minulle, ei puhujain omin
sanoin, koska heidän kertomuksensa on usein katkonainen ja
auttamattoman sotkeutunut, vaan sen lyhyen selvän, yksinkertaisen
luettelon mukaan, jonka minä kirjoitin ohjeeksi itselleni ja
lainoppineelle avustajalleni. Täten voidaan nämä sotkeutuneet asiat
yksinkertaisimmin ja selvimmin kuvata.

Marianin kertomus alkaa siitä, mihin rouva Michelsonin loppui.

Kun lady Glyde oli poistunut miehensä talosta ilmoitti
Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar neiti Halcombelle hänen matkansa
ja luonnollisesti myöskin, millaisissa olosuhteissa se tapahtui.
Kohta muutamia päiviä sen jälkeen -- kuinka monta, ei rouva Michelson
voinut muistaa -- oli kreivitär Fosco lähettänyt kirjeen, jossa hän
ilmoitti lady Glyden äkillisestä kuolemasta kreivi Foscon asunnossa.
Varsinaisia päivämääriä ei kirjeessä ilmoitettu, ja kreivitär
jätti kokonaan rouva Michelsonin asiaksi ilmoittaa joko heti neiti
Halcombelle surullisen uutisen tai myöskin salata se siksi, kunnes
hän oli täysin tervehtynyt.

Neuvoteltuaan herra Dawsonin kanssa, joka sairauden takia
oli ehkäisty saapumasta Blackwater-Parkiin, kehotti hän
kuolemantapauksesta puhumaan sairaalle, minkä rouva Michelson
tekikin samana päivänä, kuin kirje saapui. Ei kuulu tähän kuvata
sitä vaikutusta, minkä tieto lady Glyden äkillisestä kuolemasta teki
hänen sisareensa; mainittakoon vain, että hän vasta kolme viikkoa
sen jälkeen voi lähteä matkallensa Lontooseen taloudenhoitajattaren
seuraamana. Sieltä erosivat he toisistaan rouva Michelsonin ensin
annettua neiti Halcombelle osoitteensa, jos he vastaisuudessa
tahtoisivat neuvotella toistensa kanssa.

Neiti Halcomben erottua seuraajastaan meni hän heti herrojen Gilmoren
& Kyrlen konttoriin, neuvotellakseen, herra Gilmoren poissa-ollessa,
viimemainitun lakimiehen kanssa. Hän uskoi herra Kyrlelle, mitä
hän katsoi viisaimmaksi vaieta kaikille muille -- yksin rouva
Michelsonillekin -- että hän kovin epäili koko lady Glyden kuolemaa.
Herra Kyrle, joka jo ennen oli osoittanut ystävällistä harrastustaan
palvella neiti Halcombea, otti heti tehtäväkseen panna toimeen
sellaisia tutkimuksia, jota varsin vaaralliset ja arkaluontoiset
olosuhteet sallisivat hänen tehdä.

Jättääksenne tämän osan kertomustamme, ennenkun menemme edemmäksi,
tahdon mainita, että kreivi Fosco kernaasti tarjosi kaiken apunsa
herra Kyrlelle, kun tämä selitti neiti Halcomben lähettämänä
haluavansa koota sellaisia yksityiskohtia lady Glyden kuolemasta,
joita häneltä vielä puuttui. Herra Kyrle sai tilaisuuden puhella
lääkärin, herra Goodricken, ja kahden palvelijan kanssa.
Varman päivämäärän puuttuessa, jona lady Glyde oli matkustanut
Blackwater-Parkista, sopivat kumminkin lääkärien ja palvelusväen
tiedot kreivin ja kreivittären tietojen kanssa yhteen herra Kyrlen
vakuutuksen mukaan. Hän voi vain selittää asian niin, että neiti
Halcomben kova suru kuoleman tapauksen johdosta oli surkuteltavalla
tavalla häirinnyt hänen arvostelukykyänsä, ja hän kirjoitti neiti
Halcombelle, että se raskas epäluulo, jonka hän oli lausunut hänen
läsnäollessaan, näytti hänen mielestään olevan aivan perusteeton. Ja
niin alkoi ja loppui se tutkimus, johon herra Gilmoren liikekumppani
ryhtyi.

Kumminkin oli neiti Halcombe palannut Limmeridge-Houseen ja siellä
koonnut kaikki enemmät tiedot, mitkä hän oli tilaisuudessa saamaan.

Herra Fairlie oli saanut ensi tiedon veljentyttärensä kuolemasta
sisarensa, rouva Foscon, lähettämässä kirjeessä missä ei myöskään
ollut mitään ilmoitettuja päivämääriä. Hän oli hyväksynyt sisarensa
ehdotuksen, että vainaja saisi levätä Limmeridgen kirkkomaassa
olevassa äitinsä haudassa. Kreivi Fosco oli seurannut mukana
Cumberlandiin ja ollut läsnä hautajaisissa Limmeridgessä, mitkä
tapahtuivat heinäkuun 30 p:nä. Kunnioituksen ja huomaavaisuuden
osoitteena oli kylän ja ympäristön asukkaat saattaneet kuollutta
haudalle. Seuraavana päivänä oli muistokirjoitus, jonka sisällön
vainajan täti oli kyhännyt ja herra Fairlie hyväksynyt, kaiverrettu
hautakiven toiselle sivulle.

Hautauspäivänä samoinkuin sen jälkeisenä päivänä oli kreivi ollut
vieraana Limmeridge-Housessa, mutta hän ei ollut tavannut herra
Fairlietä, kun tämä ei halunnut sitä. He olivat vain kirjeellisesti
olleet tekemisissä toistensa kanssa, ja kreivi Fosco oli kertonut
herra Fairlielle hänen veljentyttärensä viime sairaudesta ja
kuolemasta. Kirje ei sisältänyt mitään enempiä yksityiskohtia, mutta
oheenliitetyssä jälkikirjoituksessa oli varsin merkillinen kohta. Se
tarkoitti Anna Catherickiä.

Kysymyksessä-oleva ilmoitus kuului seuraavasti:

Ensiksi: että Anna Catherickiä -- josta neiti Halcombe voisi antaa
herra Fairlielle lähempiä tietoja saavuttuaan Limmeridge-Houseen --
oli etsitty ja lopulta löydetty Blackwater-Parkin läheisyydestä sekä
toimitettu sen saman lääkärin hoitoon, jonka laitoksesta hän kerran
ennen oli paennut.

Toiseksi varotus herra Fairlielle: Anna Catherickin mielisairaus
oli pahennut hänen ollessaan vapaudessa ja kenenkään tarkastamatta,
ja se mielipuoli viha ja epäluulo sir Percivalia kohtaan, joka
oli ollut hänen sairautensa kuvaavana piirteenä kaikkina aikoina,
oli vieläkin, vaikka aivan uudessa muodossa. Onnettoman naisen
viimeinen päähänpisto hänen suhteensa on koettaa vaivata ja kiusata
häntä sekä kuuluttaa maailmalle olevansa hänen vaimovainajansa.
Tämä päähänpisto oli luultavasti kehkeytynyt hänen aivoihinsa erään
salaisen kohtauksen jälkeen lady Glyden kanssa, jolloin hän oli
huomannut ihmeteltävän yhdennäköisyyden lady-vainajan ja itsensä
välillä. Ei ollut suinkaan uskottavaa, että hänen onnistuisi paeta
toinen kerta mielisairaalasta, mutta sitä vastoin varsin mahdollista,
että hän olisi tilaisuudessa vaivamaan lady Glyde-vainajan sukulaisia
kirjeillä ja tämän tapauksen varalta varotettiin herra Fairlietä
etukäteen olemaan uskomatta niitä.

Tämän jälkikirjoituksen sai neiti Halcombe lukea tultuaan
Limmeridgeen. Myöskin jätettiin hänelle ne vaatteet, jotka lady
Glydellä oli tullessaan tätinsä asuntoon ynnä muutamat muut kapineet.
Kaikki nämä oli rouva Fosco huolellisesti koonnut ja lähettänyt
Cumberlandiin.

Sellainen oli asema, kun neiti Halcombe syyskuun alussa saapui
Limmeridgeen.

Kohta sen jälkeen joutui hän sulkeutumaan huoneisiinsa taudinuusinnan
takia: -- hänen heikot ruumiilliset voimansa eivät näet voineet
kestää sitä syvää sielunkärsimystä, jota hän nyt koki. Kun hän
kuukausi sen jälkeen taas tuli paremmaksi, olivat hänen epäilyksensä
sisaren kuolemaan nähden vielä yhtä suuret kuin koskaan ennen.
Tähän aikaan ei hän ollut kuullut mitään sir Percival Glydestä; sen
sijaan oli rouva Fosco kirjoitellut hänelle, kysellen hellästi hänen
terveyttään sekä omasta että miehensä puolesta. Sen sijaan, että
olisi vastannut näihin kirjeisiin, piti neiti Halcombe huolta siitä,
että taloa S:t Johns-Woodissa ja sen asukkaiden puuhia salaisuudessa
vartioitiin.

Mutta ei mitään epäiltävää voitu huomata. Sama tulos oli
seuraavistakin tutkimuksista, joita salaa toimitettiin rouva Rubellen
suhteen. Hän oli yhdessä miehensä kanssa saapunut Lontooseen kuusi
kuukautta sitten. He olivat tulleet Lyonista ja vuokranneet talon
Leicester-Squaren läheisyydessä, mihin he olivat perustaneet
hotellin ulkomaalaisia varten, joita odotettiin saapuvan joukottain
Englantiin suuren näyttelyn aikana 1850. Ei mitään pahaa tunnettu
ympäristössä enemmän herrasta kuin rouvastakaan. He olivat hiljaisia
ja vaatimattomia ihmisiä ja olivat rehellisesti täyttäneet kaikki
sitoumuksensa aina tähän aikaan asti. Viimeiset tutkimukset koskivat
sir Percival Glydeä. Hän oli asettunut Pariisiin ja eli siellä
hiljaisuudessa englantilaisten ja ranskalaisten ystäväinsä pikku
piirissä.

Siten takaisin torjuttuna kaikilla tahoilla, mutta kumminkaan
saamatta lepoa, oli neiti Halcomben seuraava suunnitelma käydä
siinä mielisairaalassa, johon hän silloin uskoi Anna Catherickin
joutuneen toisen kerran suljetuksi. Hän oli menneinä päivinä tuntenut
voimakasta mielenkiintoa tätä naista kohtaan ja tunsi sitä nyt
kaksinkerroin -- ensiksi päästäkseen vakuutukseen siitä, oliko Anna
Catherickin väitetty päähänpisto, että hän oli lady Glyde, todellakin
tosi, ja toiseksi voidakseen itse havaita, jos asian laita todellakin
oli niin, mikä tuolla ihmisraukalla todellisuudessa oli sellaisen
petoksen vaikuttimena.

Vaikka kreivi Foscon herra Fairlielle lähetetyssä kirjeessä ei
ollut mitään tämän mielisairaalan osoitetta, ei tämä seikka
ollut esteenä neiti Halcombelle. Kun herra Hartright tapasi Anna
Catherickin Limmeridge-Housessa, oli tämä sanonut hänelle, missä
kysymyksessä-oleva mielisairaala oli, ja neiti Halcombe oli merkinnyt
sen koko keskustelun ohella päiväkirjaansa, aivan niinkuin hän oli
kuullut sen herra Hartrightiltä itseltään. Hän koki saada selvän
osoitteesta, otti kreivi Foscon herra Fairlielle lähettämän kirjeen
jonkunlaiseksi suositukseksi, mikä voisi olla hänelle hyödyksi, ja
läksi lokakuun 11 päivänä aivan yksin matkalle mielisairaalaan.

Hän lepäsi yön Lontoossa. Hän oli aikonut yöpyä samaan taloon, jossa
rouva Vesey nyt asui; mutta vanha rouva tuli niin liikutetuksi
nähdessään entisen oppilaansa lähimmän ja parhaimman ystävän,
että neiti Halcombe hienotunteisuudesta kieltäysi jäämästä hänen
luokseen ja otti sen sijaan huoneen lähellä-olevassa arvossapidetyssä
hotellissa. Huomispäivänä jatkoi hän matkaansa mielisairaalaan, joka
ei ollut kaukana Lontoosta, pääkaupungin pohjoispuolella.

Hän pääsi heti omistajan puheille.

Ensin näytti omistaja panevan lujasti sitä vastaan, että hän saisi
kohdata sairasta. Mutta hän näytti hänelle kreivi Foscon kirjeen --
sanoi hänelle olevansa se "neiti Halcombe", joka siinä mainittiin,
ja lisäksi lady Glyde vainajan läheinen sukulainen, niin että hän
perhettä koskevista syistä luonnollisesti halusi itse ottaa selvän,
mihin määrään Anna Catherickin hämmennys ulottui hänen sisarensa
suhteen, ja siitä seurasi, että mielisairaalan omistaja muutti
ääntänsä ja esiintymistänsä eikä enää mitään väitellyt vastaan.
Luultavasti ajatteli hän, että jatkettu kieltäminen sellaisissa
olosuhteissa ei olisi ainoastaan epäkohteliaisuus, vaan voitaisiin
selittää siten, että sairaala ei ollut sellaisessa kunnossa, mikä
voisi sietää lähempää tarkastelua.

Kaikesta päättäen ei tämä mies ollut liitossa sir Percivalin ja
kreivin kanssa. Tätä todisti varmasti se seikka, että hän myönsi
neiti Halcomben kohdata hoidokastansa, ja hänen kohteliaisuutensa
antaa tietoja.

Keskustellessa ilmoitti hän esimerkiksi neiti Halcombelle, että Anna
Catherick oli tuotu uudelleen hänen luokseen kreivi Foscon antamilla
asianomaisilla määräyksillä ja todistuksilla heinäkuun 27 päivänä,
joihin kreivi oli tuonut kirjeenkin sir Percivalilta, tarpeellisine
selityksineen ja neuvoineen.

Mielisairaalan omistaja, saadessaan takaisin entisen sairaansa,
myönsi huomanneensa hänessä muutamia merkillisiä eroavaisuuksia
entiseen verraten. Sellaisia muutoksia oli hän tosin ennenkin
huomannut sairaissaan monivuotisen kokemuksensa aikana mielisairaalan
lääkärinä. Mielipuolet olivat usein jonkun aikaa niinhyvin
ulkonäöltään kuin sisäiseltä olemukseltaan varsin erilaisia.
Sairauden asteettainen lisäytyminen ja vähentyminen vaikuttaa
usein ulkonäköön ja esiintymiseen, ja näin oli erittäinkin laita
Anna Catherickin kanssa, jonka mielipuolisuus kuvastui hänen
esiintymisessään ja lausunnoissaan. Mutta kumminkin oli hän aika
ajoittain pulassa sairaansa erinäisten muutoksien kanssa ennen hänen
pakoaan ja hänen palaamisensa jälkeen -- ne olivat kuitenkin liian
hienoja, että niitä voitaisiin kuvata. Luonnollisesti ei hän tahtonut
päättää, että hän olisi erilainen pituuteensa, vartaloonsa tai
hiusten ja silmien väriin nähden; muutos oli pikemmin jotain, minkä
hän _tunsi_, kuin jotain, minkä hän _näki_. Sanalla sanoen: -- tämä
seikka oli hänelle ollut arvoitus alusta alkaen ja tuli siksi yhä
enemmän.

Mutta tämä keskustelu ei voinut edes osaksikaan valmistaa neiti
Halcombea siihen, mitä tuli tapahtumaan. Se vaikutti kumminkin
varsin voimakkaasti häneen, ja hän tunsi sellaista mielenliikutusta,
että hän vasta hetkisen kuluttua voi seurata lääkäriä siihen osaan
rakennusta, jossa sairaat säilytettiin.

Kysyttäessä saatiin tietää, että luuloteltu Anna Catherick oli tällä
hetkellä ulkona hankkiakseen itselleen jotain liikuntoa laitokselle
kuuluvalla kävelypaikalla. Eräs hoitajatar tarjoutui saattamaan neiti
Halcombea sinne, ja lääkäri pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, koska
muudan sairas kaipasi hänen tarkastustansa, minkä jälkeen hän taas
aikoi etsiä vieraansa puistosta.

Hoitajatar saattoi neiti Halcomben kaukaiselle, sievästi
järjestetylle, varjokkaalle kävelypaikalle, ja katsottuaan
ympärilleen poikkesi hän polulle, jota molemmin puolin varjostivat
korkeat pensaskasvit. Jonkun matkan päässä lähestyi hitaasti kaksi
naista. Hoitajatar osoitti heitä ja lausui: "Tuossa tulevat Anna
Catherick ja hänen hoitajattarensa, joka vastaa kaikkiin haluamiinne
kysymyksiinne." Näin sanoen läksi hoitajatar pois ryhtyäkseen
tavalliseen tehtäväänsä.

Neiti Halcombe lähestyi puoleltansa ja molemmat toiset omaltansa.
Kun he olivat toisiansa aivan lähellä, pysähtyi toinen heistä
silmänräpäykseksi, katsoi hartaan innokkaasti äskentullutta vierasta,
riistäytyi irti saattajastaan ja heittäytyi neiti Halcomben syliin.

Samana hetkenä tunsi neiti Halcombe sisarensa -- tunsi kuolleen ja
kuitenkin elävän! --

Oli onni vastaisiin toimenpiteisiin nähden, ett'ei kukaan muu
tänä hetkenä ollut läsnä kuin hoitajatar. Hän oli nuori nainen ja
hämmästyi niin tämän kohtauksen johdosta, ett'ei hän ensin kyennyt
sekautumaan siihen. Kun hän vihdoinkin oli ällistyksestään tointunut,
vaati neiti Halcombe koko hänen huolenpitonsa, sillä hän oli
silmänräpäyksessä vaipunut maahan mitä ankarimmassa ponnistuksessa
ollakseen itse menettämättä järkeänsä tämän liikuttavan havainnon
takia. Muutamien minuuttien kuluttua onnistui hänen kuitenkin lujan
tahtonsa ja luontaisen rohkeutensa avulla voittaa tämä heikkous ja
hän huomasi, kuinka äärettömän välttämätöntä oli palauttaa koko
mielenmalttinsa onnettoman sisarensa vuoksi.

Hän sai luvan puhua yksin sairaan kanssa sillä ehdolla, että he
pysyivät hoitajattaren nähtävissä. Ei ollut aikaa kysellä -- koettaa
vain todistaa tuolle onnettomalle, kuinka välttämätöntä hänen oli
olla levollinen, ja vakuuttaa hänelle, että toimitetaan nopeasti apua
hänen vapauttamisekseen. Toivo päästä mielisairaalasta oli kyllin
rauhoittamaan lady Glydeä ja saamaan hänet käsittämään, mitä hänen
piti tehdä. Neiti Halcombe palasi sen jälkeen hoitajattaren luo,
pisti kaiken kullan, mikä hänellä oli taskussaan -- kolme sovereigniä
-- hänen käteensä ja kysyi, milloin ja missä hän voisi saada puhua
yksin hänen kanssaan.

Nuori nainen näytti ensin sekä hämmästyneeltä että epäilevältä. Mutta
kun neiti Halcombe oli sanonut haluavansa tehdä hänelle vain muutamia
kysymyksiä, joita hän tällä hetkellä ei liiallisen mielenliikutuksen
takia voinut esittää, eikä tarkoittavansa millään tavoin houkutella
hoitajatarta tekemään mitään vääryyttä, otti tämä kullan vastaan
ja esitti kello kolmea huomispäivänä sopivaksi keskusteluhetkeksi.
Hänellä olisi silloin tilaisuus hiipiä ulos puoleksi tunniksi, ja
kun mielipuolet olivat syöneet päivällisensä, tahtoi hän kohdata
vierasta naista syrjäisellä paikalla korkean, pohjoiseen päin olevan
muurin edustalla, joka suojasi pikku puistoa. Neiti Halcombella oli
vain aikaa hyväksyä tämä ehdotus ja kuiskata sisarelleen, että hän
saisi kuulla häneltä enemmän seuraavana päivänä, kun lääkäri tuli
heidän luokseen. Kun lääkäri huomasi vieraansa surullisen ulkomuodon,
selitti neiti Halcombe että Anna Catherickin ensi näkeminen oli
surettanut häntä. Niin pian kun hän voi, otti hän jäähyväiset -- se
on niin pian kun hän voi irtautua onnettoman sisarensa läheisyydestä.

Varsin nopea miettiminen, kun hän oli kyllin rauhoittunut voidakseen
havaita jotakin, sai hänet vakuutetuksi, että joka yritys koettaa
laillisilla keinoilla hankkia lady Glydelle vapaus ja nyt heti
saattaa hänet jälleen oikeuksiinsa, tuottaisi, joskin se onnistuisi,
ajanhukkaa, joka voisi tulla vaaralliseksi hänen sisarensa
ymmärrykselle, mikä jo oli heikennyt sen kärsimyksen kauhuista, jonka
hän oli saanut kokea, ja siitä asemasta, jossa hän oli. Tullessaan
Lontooseen oli neiti Halcombe jo päättänyt hoitajattaren avulla salaa
pelastaa Lauran mielisairaalasta.

Hän meni heti pankkiirinsa luo ja nosti koko sen pikku omaisuuden,
mikä hänellä oli ja mikä kohosi lähes seitsemäänsataan puntaan.
Varmasti päättäen maksaa, jos niin tarvitaan, sisarensa vapauden joka
shillingillä, mikä hänellä oli, saapui hän huomispäivänä sovitulle
kohtauspaikalle mielisairaalan puiston muurin edustalla.

Nuori nainen oli jo siellä. Neiti Halcombe pyrki varovasti siihen,
mitä hän aikoi esittää, tehden useampia valmistavia kysymyksiä.
Hän sai tietää silloin muun muassa, että se hoitajatar, jonka oli
vartioitava oikeaa Anna Catherickiä, oli, vaikkakin hän oli syytön
tämän pakoon, joutunut vastaamaan siitä ja menettänyt sen johdosta
paikkansa. Sama rangaistus lisäsi nainen, kohtaisi häntäkin, jos
luultu Anna Catherick toisen kerran pelastuisi. Tällä hoitajattarella
oli sitä paitsi erityinen syynsä saada pitää paikkansa. Hän oli
kihloissa ja hän ja hänen sulhasensa odottaisivat siksi, kunnes he
yhteisesti olisivat säästäneet kahden tai kolmensadan punnan summan
talouden alkuun panemiseksi ja pääomaksi. Hänen tulonsa täällä olivat
hyvät, ja säästäen toivoi hän kahteen vuoteen voivansa antaa pikku
osansa summaan.

Nyt alkoi neiti Halcombe puhua avonaisemmin. Hän selitti, että
luuloteltu Anna Catherick oli hänen läheinen sukulaisensa; että
hän onnettoman erehdyksen johdosta oli joutunut mielisairaalaan ja
että hoitajatar tekisi hyvän ja kristillisen työn, jos hän tahtoisi
auttaa heitä saamaan jälleen toinen toisensa. Ennenkun hän ennätti
väittää sanaakaan vastaan, otti neiti Halcombe neljä sadan punnan
pankkiosoitetta lompakostaan ja tarjosi ne naiselle korvaukseksi
vaarasta, johon hän antautuisi, ja paikasta, jonka hän luultavasti
menettäisi.

Hoitajatar epäröi, kumminkin vain epäilyksen ja hämmästyksen takia.
Neiti Halcombe kehoitti häntä vakavasti olemaan viivyttelemättä.

"Te teette hyvän työn", toisti hän, "Te autatte siten enin loukattua
ja onnettominta naista maailmassa. Kas siinä on Teidän myötäjäisenne
palkkioksi. Tuokaa hänet tänne luokseni, ja minä panen nämä neljä
pankkiosoitetta käteenne, ennenkun minä vien hänet mukanani pois."

"Tahdotte antaa minulle kirjeen, jossa Te ilmoitatte kaiken tämän ja
jonka minä voin näyttää sulhaselleni hänen kysyessään, kuinka olen
saanut nämä rahat?" kysyi nainen.

"Tämän kirjeen tuon minä mukanani allekirjoitettuna", vastasi neiti
Halcombe.

"Sitten tahdon koettaa!"

"Mutta milloin?"

"Huomenna."

Kiireessä sovittiin siten, että neiti Halcombe palaisi hyvissä ajoin
huomenna ja odottaisi siellä, puiden joukkoon piiloutuneena -- mutta
kuitenkin aina läheisyydessä. Hoitajatar ei voinut määrätä mitään
varmaa aikaa, koska varovaisuus vaati jättämään kaikki asianhaaroista
riippumaan. Siten erosivat he.

Neiti Halcombe oli paikalla ennen kello 10:ltä huomisaamuna. Hän
odotti toista tuntia. Tämän ajan kuluttua tuli hoitajatar kiireesti
astuen muurin kulman ohi ja saattaen lady Glydeä, jonka hän oli
viisaasti pukenut omiin vaatteisiinsa, ja kun he saapuivat neiti
Halcomben luo, laski tämä heti rahat ja kirjeen hänen käteensä -- ja
sisarukset olivat taasen yhtyneet.

Neiti Halcombe ilmoitti hoitajattarelle suunnitelman, kuinka
ahdistaminen voitaisiin johdattaa harhaan, kun pako huomattaisiin.
Hänen pitäisi näet palata mielisairaalaan ja toisten hoitajattarien
läsnä-ollessa mainita, että Anna Catherick oli äsken kysynyt useampia
kertoja, kuinka pitkälti oli Lontoossa Hampshireen; että hän sitten
pitäisi odottaa niin kauan kuin suinkin mahdollista ja vasta sitten,
kun pako välttämättömästi huomattaisiin, nostaa melu ja ilmoittaa,
että Anna oli hävinnyt. Tämä johtaisi lääkäriä siihen ajatukseen,
että hänen sairaansa oli palannut Blackwater-Parkiin uuden omituisen
päähänpistonsa takia, että hän olisi lady Glyde; ensi tutkimus
tehtäisiin epäilemättä sille taholle.

Hoitajatar suostui seuraamaan neuvoa -- hän suostui siihen sitä
mieluummin, kun se tarjosi hänelle keinon suojella itseänsä pahempia
seurauksia kuin paikan menettämistä vastaan, siten että hän jäisi
sairashuoneeseen ja esiintyisi siis ainakin näennäisesti syyttömänä.
Hän palasi heti takaisin eikä neiti Halcombe suinkaan hukannut yhtään
aikaa, vaan saattoi sisarensa Lontooseen. Saman päivän iltapuolella
matkustivat he junalla Carlisleen ja saapuivat yöllä Limmeridgeen
ilman minkäänlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.

Loppuosan matkastaan olivat he yksin vaunussa, ja neiti Halcombe oli
siten tilaisuudessa kokoamaan sellaisia tietoja kuluneesta ajasta,
joita hänen sisarensa hämmentyneen ja heikon muistinsa avulla
voi antaa. Se kammostuttava kertomus, jonka hän tällä tavoin sai
salahankkeesta, tuli paloittaiseksi, usein surullisen hajanaiseksi
ja vajavaksi. Niin puutteellinen kuin tämä kertomus olikin, täytyy
se kumminkin tähän liittää, ennenkun seuraavan päivän tapahtumat
Limmeridge-Housessa päättävät nämä valaisevat viittaukset.

       *       *       *       *       *

Lady Glyden kertomus niistä tapahtumista, jotka sattuivat hänen
matkansa jälkeen Blackwater-Parkissa alkaa hänen saapumisestaan
lounaisen radan asemalle Lontoossa. Hän oli unhottanut etukäteen
merkitä päivän, jolloin hän läksi matkallensa. Kaikki toivo saada
selville tämä tärkeä päivämäärä joko häneltä itseltään tai rouva
Michelsonilta täytyi siis ainaiseksi jättää.

Junan saavuttua huomasi lady Glyde kreivi Foscon jo olevan
odottamassa häntä. Hän seisoi vaunun ovella sitä avattaessa. Oli
tavattoman monta matkustajaa ja syntyi aika sekamelska, kun jokaisen
piti saada matkatavaransa. Henkilö, joka kreivi Foscolla oli
mukanansa, koetti hakea lady Glyden tavaroita, jotka olivat merkityt
hänen nimellään. Hän ajoi pois yksin kreivin kanssa vaunuissa, joihin
hän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota.

Hänen ensi kysymyksensä asemalta lähdettyä koski neiti Halcombea.
Kreivi vastasi, ett'ei neiti Halcombe ollut vielä matkustanut
Cumberlandiin. Lähemmin miettien oli hän nimittäin epäillyt, olisiko
viisasta laskea neiti Halcombe niin pitkälle matkalle ilman muutamain
päiväin lepoa.

Lady Glyde kysyi sen jälkeen, oliko hänen sisarensa silloin kreivin
talossa. Hän muisti kreivin vastauksen varsin epäselvästi; hän luuli
varmasti muistavansa vain kreivin selittävän, että hän nyt saattaisi
hänet neiti Halcomben luokse. Lady Glyde tunsi Lontoota niin vähän,
ett'ei hän voi sanoa, mitä katuja he ajoivat. Vaunujen vihdoinkin
pysähdyttyä olivat he kapealla kadulla erään torin läheisyydessä --
paikka, jossa oli puoteja, julkisia rakennuksia ja paljon väkeä.

Näistä tiedoista päättäen, joista lady Glyde sanoi olevansa varma,
näyttää selvältä, ett'ei kreivi Fosco vienyt häntä S:t Johns Woodissa
olevaan omaan asuntoonsa.

He menivät erääseen taloon ja portaita ylös pihanpuoleiseen
huoneeseen, joka oli ensi tai toisessa kerroksessa. Kaikki hänen
kapineensa tuotiin tarkoin ylös. Naispalvelija avasi oven ja eräs
tummapartainen herra, nähtävästi ulkomaalainen, tuli heitä eteisessä
vastaan varsin kohteliaasti ja pyysi heitä nousemaan portaita ylös.
Vastaukseksi lady Glyden kysymyksiin vakuutti kreivi hänelle että
neiti Halcombe olisi talossa ja että hänelle heti ilmoitettaisiin
sisarensa tulosta. Hän ja ulkomaalainen menivät sitten tiehensä
ja jättivät lady Glyden yksin huoneeseen. Se oli kalustettu
vaatimattomaksi vierashuoneeksi ja ikkunasta oli näköala pihalle.

Täällä oli kumminkin äänetöntä ja hiljaista; ei mitään askeleita
kuulunut käyvän ylös- eikä alaspäin -- vain sen huoneen, jossa
hän oli, allaolevasta huoneesta voitiin kuulla kumeaa, epäselvää
sorinaa ja useampien miesäänten puhetta. Hän ei ollut kauvan yksin,
kun kreivi taaskin tuli huoneeseen sanoakseen hänelle, että neiti
Halcombe nukkui parhaallaan ja ett'ei häntä siis pitäisi häiritä. Hän
toi mukanaan huoneeseen englantilaisen herran, jonka hän pyysi saada
esittää ystävänään.

Tämän merkillisen esittämisen jälkeen -- jossa, mikäli lady Glyde voi
muistaa, ei mitään nimiä mainittu -- jäi hän yksin vieraan kanssa.
Tämä oli varsin kohtelias mutta saattoi hänet levottomaksi ja vaivasi
häntä tekemällä muutamia häntä koskevia kummallisia kysymyksiä ja
terävästi silmäämällä häntä. Viivyttyään huoneessa hetkisen, meni
vieras pois, ja pari minuuttia myöhemmin tuli toinen tuntematon,
myöskin englantilainen, huoneeseen. Tämä mies esitti itsensä kreivi
Foscon ystäväksi ja hänkin katsoi lady Glydeen niin kummallisesti ja
teki hänelle muutamia omituisia kysymyksiä mainitsematta koskaan,
kuten lady Glyde muistelee, hänen nimeänsä, jonka jälkeen hänkin meni
entisen tavoin tiehensä. Kaikesta tästä tuli hän niin peljästyneeksi
itsensä vuoksi ja niin levottomaksi sisarensa takia, että hän päätti
lähteä portaita alas ja kääntyä hakemaan siltä ainoalta naiselta,
jonka hän oli nähnyt talossa, nimittäin tarjoilijattarelta, joka oli
avannut oven, turvaa ja apua.

Juuri kun hän nousi ylös tuoliltaan, tuli kreivi takaisin huoneeseen.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän tuli näkösälle, kysyi lady
Glyde kiivaasti, kuinka kauan lykättäisiin hänen kohtaustaan
sisarensa kanssa. Ensin vastasi kreivi välttelevästi, mutta kun
lady Glyde vakavasti vaati päästä neiti Halcomben luo, myönsi hän,
ett'ei tämä läheskään voinut niin hyvin, kuin hän tähän asti oli
uskotellut. Hänen äänensä ja kasvojensa ilme, lausuessaan nämät
sanat, kammotti siihen määrään lady Glydeä tai oikeammin sanoen
lisäsi niin kiusaavasti sitä levottomuutta, jota hän oli tuntenut
molempain outojen miesten seurassa, että äkkipikainen voimattomuus
valtasi hänet, ja hän oli pakotettu pyytämään lasillisen vettä.
Kreivi huusi ovelta lasin vettä ja hajusuolaa, jotka tummapartainen
muukalainen toi sisään. Mutta kun lady Glyden piti juoda, oli
vedellä niin kummallinen maku, että hän tunsi vielä enemmän olevansa
pyörtymäisillään ja tarttui nopeasti hajusuolaan hengittääkseen sitä.
Samassa silmänräpäyksessä huimasi täydellisesti hänen päätänsä.
Kreivi otti vastaan pullon, kun se putosi hänen kädestään, ja
viimeinen, mitä hän tiesi, oli että kreivi taas piti sitä hänen
nenänsä alla.

Tästä hetkestä lähtien näyttivät hänen muistelmansa olevan sekaisin,
hajanaisia ja vaikeita sovittaa tosioloihin.

Hänen oma uskonsa oli, että hän myöhemmin illalla oli tullut
tajuihinsa, että hän sittemmin oli poistunut tästä talosta, että
hän -- Blackwater-Parkissa tekemänsä päätöksen mukaan -- meni rouva
Veseyn luo, että hän siellä joi teetä ja oli yötä. Hän oli aivan
kykenemätön sanomaan _miten, milloin_, tai kenen seurassa hän oli
poistunut siitä talosta, johon kreivi Fosco oli vienyt hänet. Mutta
hän päätteli edelleenkin olleensa rouva Veseyn luona ja, mikä
merkillisempää, oli rouva Rubelle ollut auttamassa häntä riisuutumaan
ja panemaan levolle! Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli puhunut
rouva Veseyn luona eikä ketä henkilöitä hän oli siellä nähnyt
lukuunottamatta tätä rouvaa eikä sitä, miksi rouva Rubelle piti olla
mukana auttamassa häntä.

Vielä epävarmempaa ja hämärämpää oli se, mitä tapahtui huomisaamuna.

Hän muisteli epämääräisesti ajaneensa pois -- mihin aikaan, ei hän
voinut sanoa -- kreivi Foscon kanssa -- ja rouva Rubelle taaskin
seuraajana. Mutta milloin ja miten hän poistui rouva Veseyn luota,
sitä hän ei voinut sanoa; ei hän tiennyt sitäkään, mille suunnalle
hän ajoi, missä hän laskeusi vaunuista tai olivatko kreivi ja rouva
Rubelle mukana koko matkan. Tämä hänen surullinen kertomuksensa osa
on täysin pimeä. Hän ei muistanut vähääkään, ei käsittänyt vähääkään,
oliko yksi vai useampia päiviä kulunut -- kunnes hän äkkiä tuli
tietoihinsa oudossa paikassa ja naisten ympäröimänä, jotka kaikki
olivat hänelle vieraita.

Se oli mielisairaala. Siellä vasta kuuli hän itseään kutsuttavan Anna
Catherickiksi, ja siellä -- tämän viekkaan salahankkeen viimeinen
huomattava seikka -- huomasi hän olevansa puettu Anna Catherickin
vaatteisiin. Ensi iltana oli hoitajatar näyttänyt hänelle joka
vaatekappaleen nimikirjoitusta, sitä mukaa kuin hän oli riisuttu, ja
lausunut hänelle, vaikk'ei vihaisesti eikä tylysti: "Älkää väsyttäkö
meitä enempää uskottelemalla, että Te olisitte lady Glyde -- hän on
kuollut ja haudattu ja Te elätte. Kas tässä on Teidän oikea nimenne
selvään kirjoitettuna merkkausmusteella ja sama nimikirjoitus on
kaikissa muissakin Teidän kapineissanne, jotka me olemme ottaneet
säilöön viime näkemästämme -- Anna Catherick!" -- Ja nimi oli aivan
oikein siinä, kun neiti Halcombe katseli sisarensa vaatteita illalla
heidän palattuaan Limmeridge-Houseen.

Nämä olivat ne tiedot -- kaikki epävarmoja ja ristiriitaisia -- jotka
voitiin lady Glydeltä saada matkalla Cumberlandiin. Neiti Halcombe
ei halunnut kiusata häntä kyselemällä hänen oloaan mielisairaalassa;
hänen mielensä oli liian heikko sietääkseen vielä tämän ajan
muistelemista. Lääkäriltä oli neiti Halcombe saanut tietää, että lady
Glyde oli otettu sairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Tästä päivästä
lokakuun 15 päivään, jolloin hän pakeni, oli hän ollut suljettuna;
että hän oli Anna Catherick, oli tällä aikaa kovasti väitetty, ja
että hän olisi täysjärkinen, oli ensi päivästä viimeiseen varmasti
kielletty.

Arempi luonne olisi kärsinyt sellaisesta piinaamisesta. Ei yksikään
mies olisi kestänyt sitä vahingoittumatta.

Heidän saapuessaan lokakuun 15 päivänä Limmeridgeen oli myöhäinen
ilta, ja neiti Halcombe päätti vasta seuraavana päivänä uskaltaa
väittää, että lady Glyde vielä eli.

Heti aamulla läksi hän herra Fairlien huoneeseen ja otettuaan
tarkkaan huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja
valmistukset, sanoi hän hänelle vihdoin, mitä oli tapahtunut. Niin
pian kun herra Fairlien ensi hämmästys ja kauhistus oli ehtinyt
asettua, selitti hän suuttuneena, että neiti Halcombe oli antanut
Anna Catherickin pettää itsensä. Hän viittasi kreivi Foscon
kirjeeseen ja siihen, mitä neiti Halcombe itse oli kertonut hänelle
henkilöllisestä yhdennäköisyydestä Anna Catherickin ja hänen veljensä
tytär-vainajan välillä, ja kielsi lujasti edes minuutiksikaan
päästämästä huoneeseensa hullua naista, jonka tuominenkin hänen
taloonsa oli häpeä ja loukkaus.

Neiti Halcombe poistui huoneesta, mutta päätti, kun hänen
suuttumuksensa ensi kiivaus oli ehtinyt talttua, että herra Fairlie
saisi nähdä veljentyttärensä, johon hän puhtaan ihmisyydenkin
kannalta oli velvollinen, ennenkun hän sulkisi ovensa häneltä. Hän
otti siis lady Glyden mukaansa hänen huoneeseensa. Kamaripalvelija
koetti estää heitä pääsemästä sisään, mutta neiti Halcombe ei
sallinut ehkäistä itseänsä, vaan raivasi tiensä herra Fairlien luo,
saattaen kädestä sisartaan.

Se kohtaus, joka nyt seurasi, oli liian kiusallinen kuvattavaksi. --
Neiti Halcombe kärsi ajatellessaan sitä. Olkoon kylliksi sanottu,
että herra Fairlie mitä varmimmin sanoin selitti, ett'ei hän tuntenut
sitä naista, joka oli tuotu hänen huoneeseensa, ett'ei hän hänen
ulkomuodostaan huomannut vähintäkään piirrettä, joka olisi saattanut
hänet epäilemään, ett'ei hänen veljentyttärensä maannut haudattuna
Limmeridgen kirkkomaassa, ja että hän pyytäisi lain apua, ellei tuo
nainen ennen päivän päättymistä olisi poissa hänen talostaan.

Joskin katsoo herra Fairlien itsekästä välinpitämättömyyttä ja
tunteen puutetta mustimmassa valossaan, niin oli kumminkin mahdotonta
uskoa hänen voivan olla siihen määrään halpamielisen, että hän olisi
tuntenut, mutta röyhkeästi kieltänyt veljensä lapsen. Oikein ja
viisaasti otaksui neiti Halcombe, että hämmästys oli sotkenut hänen
arvostelukykynsä. Mutta kun hän vetosi talon palvelijakuntaan ja
huomasi, kuinka sekin oli -- lievimmin sanoen -- epävarma, oliko se
nainen, jonka he näkivät, todellakin heidän entinen nuori emäntänsä
vai Anna Catherick, jonka yhdennäköisyydestä hänen kanssaan he
kaikki olivat kuulleet puhuttavan -- silloin oli se surullinen
seikka kieltämätön, että lady Glyden ulkomuoto ja persoonallisuus
oli kärsimyksen ja pitkällisen mielisairaalassa olon takia muuttunut
paljon enemmän, kuin neiti Halcombe oli ensin luullut. Ilkeä rikos
voi siis uhmata paljastamista yksin siinä kodissakin, jossa hän oli
syntynyt -- niiden ihmisten joukossa, jotka vuosien kuluessa olivat
nähneet hänet päivittäin.

Mutta vielä ei ollut kaikki toivo lopussa.

Lady Glyden kamarineitoa, Fannyä, joka nyt sattumalta oli poissa,
odotettiin Limmeridgeen parin päivän kuluttua, ja luultavasti hän
tuntisi emäntänsä, jonka kanssa hän oli ollut enemmän yhdessä ja
joka häneen oli paljon enemmän kiintynyt kuin muihin palvelijoihin.
Myöskin olisi lady Glyde salaa voinut jäädä taloon tai kylään, kunnes
hänen terveytensä olisi palannut ja mielensä rauhoittunut. Hän
voisi silloin varmasti esittää tapahtumia ja henkilöitä entisestä
elämästään. Ja tällä tavoin tulisi totuus ajan pitkään näytetyksi
hänen omain sanainsa paljon varmemmalla todistuksella.

Mutta ne olosuhteet, joissa hän oli voittanut vapautensa, tekivät
tämän keinon aivan yksinkertaisesti toteuttamattomaksi. Vaino
mielisairaalasta, vaikkakin hetkiseksi suunnattuna Hampshireen,
suunnattaisiin sen jälkeen varmaan Cumberlandiin. Ja ne henkilöt,
joiden tehtäväksi oli annettu ottaa kiinni pakolainen, voisivat
muutamissa tunneissa olla Limmeridge-Housessa, ja nykyisessä
mielentilassaan ollen käyttäisi herra Fairlie varmaankin vaikutustaan
ja voimaansa auttaakseen heitä. Siksi täytyi neiti Halcomben sillä
hetkellä luopua kaikista yrityksistä hankkia sisarelleen oikeuttaan
ja viedä heti hänet pois paikasta, joka nyt oli vaarallisin hänen
turvallisuudelleen -- hänen omasta kotipaikastaan.

Oli viisainta heti palata Lontooseen.

Suuressa kaupungissa katoaisivat kaikki jäljet heistä pian ja
varmimmin. Ei mitään valmistuksia ollut tarpeen -- ei ystävällistä
sanaa jäähyväisiksi kenenkään kanssa vaihdettavana. Tämän
muistettavan päivän iltapuolella, lokakuun 16 päivänä, läksivät
sisarukset matkallensa maailmaan ja käänsivät ainaiseksi selkänsä
Limmeridge-Houselle.

He olivat ehtineet hautausmaan yläpuolella olevalle kukkulalle,
kun lady Glyde toivoi saada kääntyä vielä kerran katsomaan äitinsä
hautaa. Neiti Halcombe pyysi hänen luopumaan aikomuksestaan, mutta
tässä tapauksessa näytti se olevan järkähtämätön. Hän oli taipumaton.
Hänen väsyneet silmänsä hehkuivat kerrassaan aavistamatonta tulta
ja loistivat kirkkaasti harson läpi; hänen laihtuneet sormensa
puristivat joka silmänräpäys sisarensa käsivartta, jolla ne siihen
asti niin välinpitämättömästi olivat levänneet. Sielun syvyydessä
olen minä vakuutettu, että Jumalan käsi johdatti heidät takaisin
ja että sallimus oli valinnut viattomimman ja kovimman koetellun
luoduista olennoista näkemään tämän käden.

He palasivat hautausmaalle, ja siten ratkaistiin tulevaisuutemme
kohtalo.


II.

Tällainen oli kertomus menneestä ajasta -- ainakin mikäli me silloin
tunsimme sitä.

Minä tein heti johtopäätökseni. Ennen kaikkea huomasin minä vaikkakin
hämärästi, millainen tämä salahanke oli ollut, kuinka sopivia
tilaisuuksia ja erinäisiä olosuhteita oli käytetty hyväksi panna
rankaisematta toimeen tämä rohkea rikos. Kun kaikki yksityiskohdat
olivat minulle vielä tuntemattomia, huomasin minä täysin selvästi,
kuinka oli käytetty hyväksi valkopukuisen naisen ja lady Glyden
yhdennäköisyyttä. Oli selvää, että Anna Catherick oli viety kreivi
Foscon taloon lady Glydenä ja lady Glyde joutunut vainajan sijaan
mielisairaalaan. Tämä vaihdos oli niin taitavasti suoritettu, että
viattomatkin henkilöt -- kaikella varmuudella lääkäri, molemmat
palvelijat ja luultavasti mielisairaalan omistajakin -- olivat
tietämättään joutuneet rikostovereiksi tässä petoksessa.

Meidän ei luonnollisesti ollut odotettavana mitään sääliä kreivi
Foscolta ja sir Percival Glydeltä. Lady Glyden häviämisen
kautta saivat he kolmenkymmenentuhannen punnan voiton --
kaksikymmentätuhatta viimemainitulle, kymmenentuhatta edelliselle
vaimonsa myötäjäisinä. Tämän seikan ja halun takia peittää rikoksensa
eivät he varmaankaan olisi uhraamatta mitä tahansa eivätkä
koettamatta mitä petosta tahansa saadakseen tietää, missä heidän
uhrinsa piili, ja riistääkseen hänet ainoilta ystäviltään maailmassa
-- neiti Halcombelta ja minulta.

Tämän vakavan vaaran pelko -- vaaran, joka joka päivä ja tunti voi
lähetä meitä -- määräsi yksinomaan vaalini, kun minun piti hakea
tuleva asuntomme. Minä valitsin sen kauimpaa Lontoon itäosasta, jossa
vähin määrä työttömiä ja uteliaita ihmisiä oli tavattavana kaduilla
-- minä valitsin sen köyhästä ja väkirikkaasta osasta -- sillä kuta
kovempi on taistelu elämän ylläpidosta, sitä vähemmän on aikaa
tarkastaa niitä outoja ihmisiä, jotka mahdollisesti hakevat kodin
itselleen heidän keskuudessaan. Nämä olivat ne suuret edut, joita
minä tarkoitin; mutta asuntopaikkamme oli meille hyödyksi toisessakin
ja tuskin vähemmän tärkeässä tapauksessa. Me voimme täällä elää;
helposti sillä, mitä me työllämme ansaitsimme, ja säästääkin monen
shillingin asiamme voittamiseksi -- tämän oikean asian, joka minulla
nyt ja alati oli vakavasti mielessä.

Viikon kuluessa olimme Marian Halcombe ja minä tehneet ja
toteuttaneet suunnitelman uutta elämäämme varten. Talossa ei ollut
muita vuokralaisia kuin me, ja me voimme huomaamatta tulla ja mennä
ulos. Minä järjestin niin -- ainakin nykyisin -- ett'ei Marianin ja
Lauran tarvitseisi poistua ilman, ett'en minä olmi heidän matkassaan,
ja ett'eivät he minun poissa-ollessani millään ehdolla saisi
vastaanottaa ketään vierasta henkilöä. Tämän sopimuksen tehtyä menin
minä erään ystävän luo, jonka olin entisinä aikoina tuntenut -- erään
puunpiirtäjän luo, jolla oli runsaasti työtä -- hakemaan tointa ja
sanoin hänelle, että minulla oli omat syyni pysyä tuntemattomana.

Hän tuli siihen käsitykseen, että minä olin velkautunut, ilmoitti
osanottonsa ja lupasi tehdä voitavansa auttaakseen minua. Annoin
hänen olla erehdyttävässä luulossaan ja otin vastaan sen työn,
minkä hän tahtoi antaa minulle. Hän tiesi voivansa luottaa minun
kokemukseeni ja taitooni, ja vaikka tuloni olivat varsin pienet,
riittivät ne kumminkin meidän vähäisiin elintarpeisiimme.

Niin pian kun me olimme ehtineet kokea tämän, panimme Marian Halcombe
ja minä yhteen varamme -- hän kahden- ja kolmensadan punnan välille,
minä melkein yhtä paljon. Yhteensä oli meillä yli neljäsataa puntaa.
Minä panin tuon pienen pääoman pankkiin käytettäväksi niihin
salaisiin tutkimuksiin ja kuulusteluihin, joita heti olin päättänyt
panna toimeen, vaikk'en saisikaan ketään avukseni. Me teimme arvion
viikkomenoistamme viimeistä penniä myöten; eikä meidän pikku
pääomaamme koskettu koskaan muuten kuin Lauran vuoksi.

Kaikki palvelijan tehtävät otti Marian jo ensi päivästä kuin
itse oikeutettuna. "Mihin naisen kädet kykenevät, sen tekevät
nämä", sanoi hän ja ojensi vapisevat kätensä. Ja kun hän kääri
vaatimattoman pukunsa hihat ylös, oli laihtuneissa käsivarsissa
menneen ajan surullisen historian jäljet; mutta ylevämielisen naisen
luja sielu loisti kirkkaasti kumminkin hänen silmistään. Minä näin
silmistä kihoavan suuret kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskia
alas, hänen katsoessaan minuun. Hän pyyhkäsi pois ne muinaisen
päättäväisyytensä liikkeellä ja hymyili entisten aikojen iloisuuden
heikolla kajastuksella. "Älä epäile minun rohkeuttani, Walter", sanoi
hän, "minun hermoheikkouteni itkee -- enkä minä itse. Taloustoimeni
voittavat sen, jollen minä voi." Ja hän piti sanansa. Voitto oli
saavutettu, kun me tapasimme toisemme illalla ja hän istuutui
levätäkseen. Hänen suuret, rehelliset, tummat silmänsä katselivat
minua menneen ajan voimakkaalla loisteella. "Minä en ole kumminkaan
vielä aivan kelvoton", sanoi hän, "minä ansaitsen kyllä osani
työssä." Ennenkun minä voin vastata, lisäsi hän kuiskaten: "Ja osani
vaarassa ja koetuksissa myöskin. Muista se, jos se aika joskus tulee!"

Minä muistin sen, kun se aika tuli.

Jo lokakuun lopussa oli elämämme tullut jokapäiväiseen ja tasaiseen
järjestykseen, ja me olimme niin täysin erillämme muista ihmisistä,
kuin me eläisimme autiolla saarella ja koko tämä katuverkko ja kaikki
nämä tuhannet kanssaihmiset olisivat laineita äärettömässä meressä.
Nyt voin minä omistaa yhden ja toisen vapaan tunnin miettiäkseni
vastaista toimintaani ja millä tavoin minä parhaiten voisin
asestautua tulevaan taisteluun sir Percivalia ja kreiviä vastaan.

Minä hylkäsin kaiken ajatuksen esittää sen seikan, että Laura
tunsi jälleen minut ja Marianin, hänen oikeutettujen vaatimustensa
todistuksena. Jos me emme olisi rakastaneet häntä niin hellästi --
jos se _tunne_, jonka tämä rakkaus herätti meissä, ei olisi ollut
paljon varmempi kuita järjen päätös, niin olisimme kenties mekin
epäilleet nähdessämme hänet ensi kerran.

Menneen ajan kärsimykset ja kauhut olivat pelottavasti lisänneet Anna
Catherickin ja Lauran surullista yhdennäköisyyttä. Kertomuksessani
siitä, mitä tapahtui Limmeridge-Housessa oloaikanani, olen myöskin
maininnut, että kuinka suuri tämä yhdennäköisyys olikin yleisissä
piirteissä, nämä kumminkin monessa tärkeässä yksityiskohdassa
erosivat. Ja jos he olisivat seisoneet vierekkäin, ei kukaan ihminen
hetkiseksikään olisi sekottanut heitä toisiinsa -- kuten usein
tapahtuu kaksoissisarien suhteen. Nyt en minä voinut sanoa niin enää.
Suru ja kärsimys, joiden yhdistämisestä Laura Fairlien tulevaisuuteen
edes nopeassa ajatuksessa minä silloin olin nuhdellut itseäni,
_olivat_ nyt painaneet leimansa nuorekkaaseen, kauniiseen muotoon,
ja onneton yhdennäköisyys, jonka minä kerran olin nähnyt vain
mielikuvituksissani, oli nyt elävä todellisuus, jota minun silmäni
eivät voineet kieltää. Vieraat, seurustelututtavat -- niin, vieläpä
ystävätkin, jotka eivät voineet katsoa häntä meidän silmillämme,
olisivat, jos hän olisi näyttäytynyt heille ensi päivinä pakonsa
jälkeen mielisairaalasta, epäilleet, että hän oli ollut se Laura
Fairlie, jonka he kerran olivat nähneet, eikä heitä olisi voinut
moittia tästä epäilystä.

Ainoa, mikä oli jäljellä ja mihin minä aluksi luotin -- että hän
mahdollisesti muistaisi henkilöitä ja tapahtumia, jotka pettäjälle
täytyvät olla aivan tuntemattomia -- oli niiden surullisten kokeiden
jälkeen, joita me viime aikoina olimme tehneet, näyttänyt olevan
aivan toivotonta. Jokainen pikku muisto, jonka Marian ja minä
koetimme herättää, jokainen varova lääke, jolla me koetimme vahvistaa
ja hitaasti parantaa heikontuneita, murtuneita sielunvoimia, oli
uusi todistus vaarasta kääntää hänen ajatuksensa siihen tuskaisaan,
kauheaan aikaan, joka oli kulunut.

Ainoat muistelmat menneiltä päiviltä, joita me uskalsimme palauttaa,
olivat pieniä, yksinkertaisia tapahtumia siltä onnelliselta ajalta
Limmeridge-Housessa, jolloin minä ensin sinne tulin ja opetin häntä
piirustamaan. Sinä päivänä, jolloin minä herätin nämä muistot
näyttämällä hänelle sen pikku huvihuonepiirustuksen, jonka hän
oli antanut minulle lähtöpäiväni aamuna ja jota sitten en ollut
koskaan jättänyt luotani, alkoi uusi toivo versoa. Tunteellisesti
ja vähitellen heräsi hänen muistonsa huvimatkoistamme jalan ja
vaunuissa, ja väsyneet, surulliset silmäraukat katsoivat Marianiin ja
minuun uudella harrastuksella, vielä epävarmalla ajatuksella, jota
me tästä hetkestä hoivasimme ja pidimme elossa. Ostin hänelle pienen
värilaatikon ja samanlaisen piirustuskirjan kuin se entinen, jonka
minä näin hänen kädessään ensi kertaa tavatessamme. Vielä kerran --
ah, vielä kerran! -- istuin minä hänen vieressään ne tunnit, jotka
säästyivät omasta työstäni, johdattaakseni tässä yksinkertaisessa
huoneessa, tässä hämärässä valaistuksessa epävarmaa piirustusta,
tukeakseni heikkoa kättä. Päivä päivältään vahvistin minä tätä uutta
harrastusta, kunnes se edes pääsisi lujasti kiintymään hänen kolkkoon
henkiseen olemukseensa -- kunnes hän voisi ajatella piirustustaan,
puhua siitä ja väsymättömästi itse harjoitella, heikosti kuvitellen
minun kiitosten! ja hänen omain edistystensä tuottamaa huvia; --
kaikki tämä oli vain kajastusta menneen ajan nyt kadotetusta elämästä
ja onnesta.

Tällä yksinkertaisella keinolla herätimme me vähitellen hänen
sielunelämänsä. Kauniina päivinä otimme me hänet mukaamme kävelemään
lähellä olevalle rauhaisalle, vanhanaikaiselle pihalle, jossa ei
ollut mitään, mikä olisi voinut hämmentää tai peloittaa häntä.
Me otimme muutamia puntia säästöistämme hankkiaksemme hänelle
viiniä ja tarvitsemaansa vahvistavaa ravintoa; me huvitimme häntä
iltaisin lapsellisilla korttipeleillä ja piirroksia täynnään
olevilla puunpiirtäjältä, jolle minä tein työtä, lainaamillani
kirjoilla. Näillä ja muilla yksinkertaisilla keinoilla rauhoitimme
ja vahvistimme me häntä ja toivoimme kaikkea hyvää, niin iloisesti
kuin voimme, ajan ja huolenpitomme ja hellyyden, joka ei koskaan
väsynyt eikä koskaan ollut lohduton, tuovan muassaan. Mutta me
emme rohjenneet, vaikka se olisi ollut hänen omaksi parhaakseen,
säälimättömästi temmasta häntä rauhasta ja levosta ja kuulustella
häntä yhdessä ihmisten kanssa, jotka eivät olisi olleet juuri sen
parempia, kuin että olisivat voineet uudelleen herättää ne kiusaavat
muistot hänen menneestä elämästään, mitkä me niin huolellisesti
olimme tuudittaneet lepoon. Mitä uhrauksia se maksoikin, kuinka
väsyttävää, pitkällistä ja kiusallista viivytystä koituisikin, niin
täytyi se vääryys, joka oli hänelle tehty -- jos ihmisen voimilla se
oli voitettavissa -- poistaa hänen tietämättään ja avuttaan.

Tämän päätettyä oli lähinnä välttämätöntä päättää, kuinka pitkälle
oli aluksi uskallettava mennä ja mihin pitäisi ryhtyä.

Neuvoteltuani Marianin kanssa päätin minä koota niin monta todistusta
kuin voin pyytääkseni sitten neuvoa herra Kyrleltä, johon me
tiesimme voivamme luottaa, ja hankkiaksemme ensi tilassa selvitystä
häneltä, olisiko mahdollista laillista tietä voittaa oikeutta.
Minä olin Lauran menestyksen takia velvollinen olemaan jättämättä
kaikkea riippumaan minun yksityisistä toimistani, niin kauan kun oli
vähänkään mahdollisuutta vahvistaa asemaamme saamalla luotettavaa
apua, olipa mitä laatua tahansa.

Ensimmäinen tietolähde, johon minä luotin, oli Marian Halcomben
Blackwater-Parkissa pitämä päiväkirja. Siinä oli minua itseäni
koskevia lausuntoja, joiden suhteen hän katsoi parhaaksi, ett'en minä
näkisi niitä. Sen vuoksi luki hän minulle käsikirjoituksesta, ja minä
tein muistiinpanojani. Tämä tapahtui istumalla myöhään öillä. Kolme
yötä tarvittiin siihen, ja minulla oli hallussani kaikki, mitä Marian
Halcombe voi ilmoittaa.

Seuraava toimenpiteeni oli saada toisilta henkilöiltä mahdollisimman
paljon tietoja herättämättä liikanaista huomiota. Läksin rouva
Veseyn luo saadakseni selville, oliko Lauran kuvitelma, että hän
oli viettänyt yötä rouva Veseyn luona, tosi vai ei. Tällä kertaa
salasin minä huomaavaisuudesta rouva Veseyn ikää ja sairautta kohtaan
samoinkuin kaikissa seuraavissakin samanlaisissa tilaisuuksissa
todellisen asemamme ja otin tarkasti huomioon puhua Laurasta "lady
Glyde-vainajana".

Rouva Veseyn vastaus kysymyksiini vahvisti vain sen uskon, joka
minulla jo ennestään oli ollut. Laura oli tosin kirjoittanut, että
hän halusi asua vanhan ystävänsä luona -- mutta ei koskaan tullut.
Sekavasti sotki hän sen, mitä oli aikonut tehdä, siihen, mitä todella
oli tapahtunut. Ristiriitaisuus hänen tiedonantonsa ja todellisen
asianlaidan välillä voitiin helposti selittää tällä tavoin -- mutta
johdattaisi luultavasti ikäviin seurauksiin. Oli este heti alussa,
virhe todistuksessa, joka puhui raskaasti meitä vastaan.

Kun minä sen jälkeen kysyin kirjettä, jonka Laura oli kirjoittanut
rouva Veseylle Blackwater-Parkista, ojensi hän sen minulle, mutta
ilman kuorta, joka heti oli hävitetty. Itse kirjeessä ei ollut mitään
päivämäärää, ei edes päivän nimeäkään. Se sisälsi vain seuraavat
rivit: -- "Rakkain rouva Vesey! Olen syvästi suruissani ja levoton ja
tulen luultavasti Teidän luoksenne huomisiltana pyytämään vuodetta
yöksi. Minä en voi sanoa levottomuuteni syytä tässä kirjeessä -- minä
kirjoitan sitä sellaisessa pelossa tulla huomatuksi, ett'en minä
selvästi voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään. Olkaa hyvä ja pysykää
kotona vastaanottaaksenne minut. Sanon silloin kaikki Teille. Teitä
hellästi rakastava Laura." -- Mitä apua oli minulle näistä riveistä?
Ei mitään!

Kotiin palattuani rouva Veseyn luota pyysin minä Mariania, huomioon
ottamalla kaikkea varovaisuutta, kirjoittamaan rouva Michelsonille.
Hän voisi, jos niin tahtoisi, esittää muutamia yleisiä epäilyjä
kreivi Foscon menettelytapaan nähden ja hänen pitäisi pyytää
taloudenhoitajattaren antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta,
mitä oli tapahtunut päästäksemme totuuden jäljille. Odottaessamme
vastausta, joka tuli viikon perästä, hain minä S:t Johns-Woodin
lääkärin, esitin itseni neiti Halcomben asiamiehenä saadakseni jos
mahdollista enemmän tietoa hänen sisarensa viime sairaudesta, kuin
herra Kyrlellä oli ollut tilaisuus koota. Herra Goodricken avulla
sain minä jäljennöksen kuolemantodistuksesta ja keskustella sen
naisen -- Jane Gouldin -- kanssa, joka oli pukenut kuolleen. Jane
Gouldin avulla olin tilaisuudessa tapaamaan Hester Pinhornia.

Hän oli äsken poistunut paikastaan riidan takia emäntänsä kanssa
ja asui nyt erään rouva Gouldin tuttavan luona. Tällä tavoin sain
minä taloudenhoitajattaren, lääkärin, Jane Gouldin ja Hester
Pinhornin todistukset sananmukaisesti, kuten ne ovat esitetyt tässä
kertomuksessa.

Minä katsoin nyt olevani valmis neuvottelemaan herra Kyrlen kanssa.
Marian kirjoitti hänelle ilmoittaakseen, kuka minä olin, ja määräsi
päivän ja tunnin, jolloin minä aioin tulla hänen luokseen yksityiseen
keskusteluun.

Minulla oli kyllin aikaa aamulla tavallisuuden mukaan kävelläkseni
Lauran kanssa ja sitten kaikessa rauhassa katsoa hänen työskentelevän
piirustamassa. Hän katsoi minuun työstään muodossaan uusi
levottomuuden ilme, kun minä nousin ylös mennäkseni, ja hänen
sormensa alkoivat vanhaan tapaan hermostuneen epävarmasti leikkiä
pöydällä olevain kynien ja siveltimien kanssa.

"Ethän ole väsynyt vielä minuun?" kysyi hän. "Ethän mene pois silti,
että olet väsynyt minuun? Minä koetan tehdä paremmin -- koetan tulla
terveeksi. Pidätkö minusta yhtä paljon nyt kuin ennenkin, Walter,
vaikka minä olen tullut kalpeaksi ja laihaksi ja vaikka minun on niin
vaikea oppia maalaamaan?"

Hän puhui kuin lapsi ja ilmaisi kaikki ajatuksensa minulle, aivankuin
lapsi olisi tehnyt. Minä olin vastaamatta muutamia minuutteja --
vastaamatta sanoakseni hänelle, että hän oli minulle rakkaampi
nyt, kuin hän koskaan ennen oli ollut. "Koeta tulla terveeksi ja
vahvaksi", sanoin minä, virittäen sitä uutta tulevaisuuden toivoa,
jonka huomasin heräävän hänen sielussaan, "koeta tulla terveeksi ja
vahvaksi Marianin ja minun tähden." -- "Niin", sanoi hän itsekseen,
alkaessaan uudelleen piirustaa, "minun täytyy koettaa sitä; te olette
niin helliä minua kohtaan." Nopeasti katsoi hän taas ylös. "Älä viivy
kauan poissa! Minä en voi piirustaa, Walter, jos sinä et ole täällä
auttamassa minua."

"Minä tulen pian takaisin, rakkahani -- katsoakseni, kuinka sinä
edistyt."

Vasten tahtoani tuli minun ääneni hieman epävarmaksi. Minä toinnuin
kuitenkin heti ja poistuin huoneesta. Ei ollut aika silloin menettää
itsehillintäänsä, jota minä kenties tarvitseisin ennen päivän
päättymistä.

Kun minä avasin oven, viittasin minä Marianin seuraamaan eteiseen.
Oli välttämätöntä valmistaa häntä mahdollisuuteen, jonka minä
huomasin ennemmin tai myöhemmin seuraavan siitä, että minä
avonaisesti näyttäydyin Lontoon kaduilla.

"Luultavasti olen minä täällä muutamien tuntien kuluttua", sanoin
minä, "ja minä pyydän sinua, ett'et tavallisuuden mukaan salli
kenenkään tulla sisään minun poissaollessani. Mutta jos jotakin
tapahtuisi --."

"Mitä voisi tapahtua?" kysyi hän nopeasti. "Sano minulle suoraan,
Walter, onko jokin vaara peljättävissä -- minulla on silloin
rohkeutta kohdata sitä."

"Ainoa vaara, joka kenties on odotettavissa", vastasin minä, "on,
että sir Percival on kenties kutsuttu Lontooseen ilmoittamalla
hänelle Lauran pako. Kuten tiedät, piti hän vartijoita kintereilläni
ennen matkaani Englannista ja luultavasti tuntee hän minut
ulkonäöltä, vaikka minä en tunne häntä."

Hän laski kätensä minun olkapäälleni ja katsoi minua tuskaisen
äänettömästi. Minä huomasin, että hän käsitti sen vakavan vaaran,
joka uhkasi meitä.

"Ei ole uskottavaa", sanoin minä, "että sir Percival tai hänen
kätyrinsä näkevät ja tuntevat minut niin pian, mutta se on kumminkin
_mahdollista_. Ja jollen minä tule kotiin tänä iltana, niin ei sinun
pidä tulla levottomaksi, vaan rauhoita Lauraa niin hyvin, kuin voit.
Jos saan vähintäkään aihetta uskoa, että minua vartioidaan, kavahdan
minä kyllä antamasta kenenkään seurata minua aina tänne taloon asti.
Älä epäile minun palaamistani, Marian, vaikka se myöhästyisikin, älä
pelkää."

"Ei, en pelkää!" vastasi hän varmasti. "Sinun ei tarvitse katua,
Walter, että sinulla on nainen liittolaisenasi." Hän vaikeni ja
pidätti minua vielä hetkisen. "Varo itseäsi!" sanoi hän ja puristi
levottomasti kättäni -- "varo itseäsi!"

Minä poistuin hänen luotaan ja otin ensimmäiset askeleet hyvityksen
tiellä -- tällä synkällä ja epävarmalla tiellä, joka alkoi
asianajajan ovella.


III.

Ei mitään merkillistä tapahtunut minulle matkalla herrojen Gilmoren &
Kyrlen Chancerykadun varrella olevaan konttoriin.

Minun käyntikorttiani vietäessä herra Kyrlelle, muistin minä
erään asian, jonka ikävällä huomasin ennen unhottaneeni. Marianin
päiväkirja sai minut siihen vakuutukseen, että kreivi Fosco oli
avannut hänen ensimmäisen kirjeensä Blackwater-Parkista herra
Kyrlelle ja vaimonsa avulla kavaltanut toisen. Hän tiesi siis, missä
asioimistolla oli konttorinsa, ja päättäisi luonnollisesti, että
jos Marian tarvitsisi apua ja neuvoa Lauran pelastuksen jälkeen
mielisairaalasta, hän varmaan hakisi sitä herra Kyrleltä. Tässä
tapauksessa oli hänen Chancerykadun varrella oleva konttorinsa
se paikka, jota sir Percival ja kreivi ennen kaikkea käskisivät
vartioida; ja jos samoja henkilöitä käytettäisiin vakoilemaan
minua kuin ennen matkaani Englannista, tulisi minun palaamiseni
heidän tietoonsa jo tänä päivänä. Minä olin tosin valmistautunut
mahdollisuuteen tulla kadulla tunnetuksi, mutta suurin, tähän
konttoriin yhdistetty vaara ei ollut pölähtänyt tätä ennen päähäni.
Oli nyt myöhäistä korjata tätä onnetonta erehdystä -- myöhäistä
toivoa, että olisin pyytänyt asianajajaa kohtaamaan minua jollakin
toisella, sovitulla paikalla. Minä voin vain nyt päättää olla
varovaisempi poistuessani Chancerykadulta ja olla missään tapauksessa
menemättä suoraan kotiin.

Odotettuani muutamia minuutteja, saatettiin minut herra Kyrlen
yksityiseen huoneeseen. Hän oli kalpea, laiha, hiljainen ja
maltillinen mies, jolla oli huomaava katse, matala ääni ja varsin
levollinen tapa puhua -- ei, kuten olin luullut, erikoisen harras
kuuntelemaan jokaista outoa, eikä helppo häiritä lainoppineessa
levollisuudessaan.

Sopivampaa miestä minun tarkoituksiani varten olisi ollut vaikea
löytää. Jos hän nyt päättäisi ja tämä päätös olisi meille suotuisa,
niin olisi asiammekin tästä hetkestä kuin voitettu.

"Ennen kun minä lausun mitään siitä asiasta, joka on minut saanut
tulemaan tänne", sanoin minä, "täytyy minun ilmoittaa, että se tulee
vaatimaan Teiltä runsaasti aikaa."

"Minun aikani on neiti Halcomben käytettävissä", vastasi hän.
"Kaikissa hänen asioissaan on liikekumppanini pyytänyt minun olemaan
hänen sijaisenaan ei ainoastaan lakimiehenä, vaan myöskin ystävänä."

"Sallitteko minun kysyä, onko herra Gilmore Englannissa?"

"Ei, hän oleskelee edelleen sukulaistensa luona Saksassa. Hänen
terveytensä on parantunut, mutta hänen palaamisensa aika on vielä
epävarma."

Lausuessamme näitä valmistavia sanoja oli hän selaillut paperejansa,
jotka hänellä oli edessään, ja otti esille niiden alta sinetityn
kirjeen. Minusta näytti, että hänen aikomuksensa oli antaa se
minulle; hän muutti kumminkin nähtävästi mieltään, pani sen eteensä
pöydälle, oikaisihe tuolissa ja odotti ääneti, mitä minun piti
sanoman.

Tuhlaamatta aikaa joihinkin turhanpäiväisiin sanoihin aloin minä heti
kertomustani ja kuvasin hänelle avomielisesti ne tapahtumat, jotka
edellä ovat esitetyt.

Minun harvinainen kerrottavani tempasikin hänet kuivasta lakimiehen
mielentyyneydestä. Epäillyksen ja ihmettelyn ilmaisut, joita hän ei
voinut pidättää, keskeyttivät minua useampia kertoja. Minä jatkoin
kumminkin loppuun asti ja kysyin häneltä pelottomasti:

"Mitä Te ajattelette tästä, herra Kyrle?"

Hän oli liian varovainen ilmaistakseen mielipiteensä saamatta ensin
takaisin tavallista kylmäverisyyttään.

"Ennenkun minä lausun ajatukseni", sanoi hän, "täytyy minun saada
tehdä muutamia valmistavia kysymyksiä."

Hän teki minulle nämä kysymykset -- tutkivat, epäluuloiset -- jotka
selvään ilmaisivat minulle, että hän piti minua petoksen uhrina ja
että, jollen minä olisi tullut neiti Halcomben asioissa, hän olisi
epäillyt minun koettavan esittää viekkaasti mietittyä konnankoukkua.

"Uskotteko minun totuutta puhuneen?" kysyin minä kuulustelun loputtua.

"Mikäli Te itse olette vakuutettu, uskon minä varmasti Teidän
puhuneen totta", vastasi hän. "Minä pidän neiti Halcombea mitä
suurimmassa arvossa ja minun tulee siksi luottaa siihenkin, jota hän
on käyttänyt asiamiehenä tässä asiassa. Minä tahdon mennä vieläkin
pitemmälle, jos Te niin toivotte, ja myönnän, sekä kohteliaisuudesta
että esitetyistä syistä, että neiti Halcomben ja Teidän, herra,
täytyy olla vakuutettuja siitä, että lady Glyde todellakin
elää. Mutta Te tulette minun luokseni kuullaksenne ajatustani
lakimiehenä. No hyvä, lakimiehenä ja ainoastaan lakimiehenä on minun
velvollisuuteni sanoa Teille, herra Hartright, ett'ei tällä asialla
ole edes todenmukaisuuden varjoakaan."

"Te esitätte asian kovin sanoin, herra Kyrle."

"Minä koetan myöskin esittää sen yksinkertaisesti ja suoraan.
Todistukset lady Glyden kuolemasta ovat nähtävästi selvät ja täysin
tyydyttävät. Tässä on hänen tätinsä todistus, että hän tuli kreivi
Foscon taloon, että hän siellä, sairastui ja kuoli. Sitten on
lääkärin todistus, että hänen kuolemansa tapahtui luonnollisissa
olosuhteissa. Sitten tiedämme tosiasiana, että hautaus tapahtui
Limmeridgessä ja että hautakivessä on kaiverrus. Tämä on se asia,
jonka Te aiotte tehdä riidanalaiseksi. Mitä todistusta Teillä on
esitettävänä päätelmänne tueksi, että se henkilö, joka kuoli ja
haudattiin, _ei_ ollut lady Glyde? Käykäämme läpi Teidän väitteenne
pääkohdat ja katsokaamme, minkä arvoisia ne ovat. Neiti Halcombe
matkustaa erääseen yksityiseen mielisairaalaan ja näkee siellä
erään mielisairaan naisen. On tunnettua, että eräs nuori, Anna
Catherick-niminen nainen, joka on ollut kummastuttavan yhdennäköinen
lady Glyden kanssa, on paennut tästä mielisairaalasta. On myöskin
tunnettua, että se henkilö, joka sinne vietiin heinäkuussa,
otettiin vastaan siellä Anna Catherickinä -- on edelleen tunnettua,
että se herra, joka hänet vei uudelleen sinne, varottaen ilmaisi
herra Fairlielle, että hänen mielipuolisuutensa ilmeni hänen
ilmoittautumisessaan herra Fairlien veljentytärvainajaksi; samoin
tiedetään hänen mielisairaalassa ollessaan lakkaamatta vakuutelleen
olevansa lady Glyde, vaikka kukaan siellä ei uskonut häntä. Nämä
ovat varmoja tosiasioita. Mitä Te voitte sanoa niitä vastaan? Neiti
Halcomben selityksen, että hän tunsi sisarensa, jota selitystä
myöhemmät tapahtumat vastustavat tai ottavat siltä kaiken arvon ja
merkityksen. Selittikö neiti Halcombe mielisairaalan omistajalle,
että hänen sisarensa oli suljettu, ja luottiko hän lain apuun
saadakseen hänet sieltä? Ei, hän lahjoi salaa hoitajattaren
päästämään hänet karkuun. Kun sairas on tällä epäillyttävällä tavalla
saanut vapautensa ja viety herra Fairlien luo, tunteeko tämä ehkä
hänet jälleen? Horjuuko hänen uskonsa silmänräpäystäkään, että hänen
veljentyttärensä on kuollut? Ei. Tunteeko palvelusväki hänet? Ei.
Jääkö hän paikkakunnalle puoltaakseen edelleen oikeuksiaan? Ei,
hän viedään salaa Lontooseen. Sillä välin olette Tekin tuntenut
jälleen hänet; mutta Te ette ole sukulainen, Te ette ole perheen
vanha ystävä. Palvelusväki väittää Teitä vastaan; herra Fairlie
väittää neiti Halcombea vastaan, ja otaksuttu lady Glyde väittää
itseään vastaan. Hän selittää viettäneensä yötä eräässä nimitetyssä
talossa. Teidän omat tutkimuksenne osoittavat, ett'ei hän koskaan ole
ollut tässä talossa, ja Te sanotte itse, ett'ei hänen mielentilansa
salli hänen itsensä antautua tutkittavaksi ja hankkia tukea
vaatimuksillensa. Ajan voittamiseksi jätän minä mainitsematta kaikki
vähemmät todistukset molemmin puolin ja kysyn Teiltä -- jos tämä
asia nyt pitäisi jätettämän tuomioistuimen käsiteltäväksi, jurylle,
joka olisi velvollinen omaksumaan tosiasiat sellaisinaan, kuin ne
järjellisiltä näyttävät -- missä on Teidän todistuksenne?"

Ennenkun minä voin vastata hänelle, täytyi minun hetkinen koota
ajatuksiani. Ensi kerran esitettiin nyt Lauran ja Marianin kohtaloita
minulle vieraan katsantokannalta -- ensi kerran ne pelottavat esteet,
jotka olivat tiellämme, olivat näyttäytyneet oikeassa muodossaan.

"Ei voida kieltää", sanoin minä, "että ne seikat, jotka Te olette
esittänyt, näyttävät puhuvan meitä vastaan; mutta --."

"Mutta Te luulette, että nämä tosiasiat voitaisiin selittää
olevan vääriä", jatkoi herra Kyrle. "Sallikaa minun sanoa, herra,
kokemukseni tulos tässä tapauksessa. Kun englantilaisen juryn on
valittavana yksinkertaisen tosiasian, joka on päivänselvä, ja
pitkällisen, syvälle käyvän selityksen välillä, ottaa se aina
ensinmainitun. Esimerkiksi: -- Lady Glyde -- kutsun häntä siten,
selvyyden vuoksi -- sanoo maanneensa nimitetyssä huoneessa, ja on
todistettu, _ett'ei_ hän ole maannutkaan. Te selitätte tämän seikan
antautumalla syvämietteiseen hänen mielentilansa tutkimiseen ja
teette siitä metafyysillisen päätelmän. Minä en sano, että tämä
päätelmä on _väärä_ -- minä sanon vain, että jury kiinnittää enemmän
huomiota hänen tiedonantoansa ristiriitaisuuden yksinkertaiseen
todistukseen kuin mihinkään järjen päätelmään, jonka Te voitte
tarjota."

"Mutta eikö ole mahdollista", sanoin minä, "kestävästi ponnistellen
havaita useampia todistuksia? Neiti Halcombella ja minulla on
muutamia satoja puntia --."

Hän katsoi minua huonosti salatulla säälillä ja pudisti päätänsä.

"Katsokaa tarkkaavasti asiaa, herra Hartright, omalta kannaltanne",
sanoi hän. "Jos Teidän syytöksenne sir Percival Glydeä ja kreivi
Foscoa vastaan ovat todet -- mihin nähden suvainnette muistaa,
ett'en minä myönnä sitä -- niin koetetaan jokainen ajateltava este
asettaa tiellenne lisätodistuksien hankkimista vastaan. Jokainen
este jutun jatkamista vastaan otetaan huomioon, jokainen syytöksen
kohta tulee järjestelmällisesti kiistetyksi ja tuhlattuamme tuhannet
puntamme satojen asemasta voi lopullinen päätös luultavasti kumminkin
olla meille vastainen. Oikeuskysymykset, jotka perustuvat suureen,
henkilölliseen yhdennäköisyyteen, ovat itse asiassa kaikista
vaikeimpia selvittää -- niin, yksinpä silloinkin, kun ne eivät ole
niin sotkuisia alusta alkaen kuin nyt käsittelemämme asia. Minä
en todellakaan huomaa mitään keinoa saattaa jotain valoa tähän
kummalliseen asiaan. Joskin se henkilö, joka on haudattu Limmeridgen
kirkkomaahan, ei olisi todellinen lady Glyde, niin oli hän kumminkin
Teidän oman arvostelunne mukaan eläessään niin hänen näköisensä.
ett'emme me voittaisi mitään, jos me pyytäisimme viranomaisia
otattamaan vainajan ruumiin ylös haudasta. Sanalla sanoen, herra
Hartright, me emme todellakaan voi tehdä asiaa tästä."

Minä olin kumminkin lujasti vakuutettu, että tässä sekä _oli_ että
tulisi asiaa. Ja tämän johdosta muutin minä aineen käsittelytapaa ja
vetosin vielä kerran häneen.

"Eikö ole mitään muita todistuksia, joita me voisimme esittää, kuin
näiden henkilöiden identtisyyttä koskeva?" kysyin minä.

"Ei Teidän asemassanne", vastasi hän. "Yksinkertaisin ja kaikista
varmin todistus, päivämäärien sovittelu, ei, mikäli minä
ymmärrän, ole ollenkaan Teidän saatavissanne. Jos Te voisitte
osoittaa ristiriitaisuuden sen päivän, jonka lääkäri ilmoittaa
todistuksessaan, ja lady Glyden Lontoon matkapäivän välillä, niin
saisi asia aivan toisen muodon, ja minä olisin silloin ensimmäinen
sanomaan: -- 'käydään työhön käsin'."

"Tämä päivämäärän erilaisuus voidaan kenties todistaa, herra Kyrle."

"Sinä päivänä, jolloin Te voitte sen tehdä, herra Hartright,
toimitamme me asian oikeuden eteen. Jos Teillä on jotakin toivetta
tällä hetkellä päästä siihen, niin sanokaa minulle se, ja katsomme
sitten, miten voin neuvoa Teitä."

Minä mietin. Taloudenhoitajatar ei voinut auttaa meitä; ei Laurakaan
yhtä vähän kuin Marian. Kaiken luuloni mukaan olivat sir Percival ja
kreivi ainoat ihmiset maailmassa, joilla oli tämä päivämäärä selvillä.

"En voi nykyisin ilmoittaa mitään keinoa saadakseni varmuutta",
sanoin minä, "koska minun vakuutukseni on, ett'ei kukaan muu voi
ilmoittaa lady Glyden matkapäivää Blackwater-Parkista kuin kreivi
Fosco ja sir Percival Glyde."

Herra Kyrlen levollisille, tarkkaaville kasvoille levisi nyt ensi
kerran hymyilevä ilme.

"Siihen ajatukseen nähden, mikä Teillä on näistä molemmista
herroista", sanoi hän, "ette luullakseni odota tyydyttäviä tietoja
siltä taholta? Jos heidän on onnistunut anastaa itselleen suuria
rahasummia salahankkeella, niin on vähän uskottavaa, että he
tunnustaisivat mitään."

"He voivat joutua pakotetuiksi tunnustamaan, herra Kyrle."

"Kuka pakottaa?"

"Minä."

Me nousimme molemmat ylös. Hän katsoi minua tarkkaavasti suoraan
kasvoihin nähtävästi suuremmalla harrastuksella, kuin hän ennen oli
osoittanut. Minä huomasin hänen olevan hieman kummastuneen.

"Te olette varma", sanoi hän. "Epäilemättä on Teillä persoonallisia
vaikuttimia ajaa asiaa, joiden kyseleminen ei kuulu minulle. Jos
oikeudenkäynti voidaan vastaisuudessa _alkaa_, niin tahdon vain
sanoa, että voitte varmasti luottaa apuuni. Mutta samalla kertaa
täytyy minun huomauttaa Teille, kun rahakysymyksen aina täytyy
tulla oikeuskäsittelyyn, että minä näen vähän toiveita voittaa
takaisin lady Glyden omaisuutta, vaikkakin lopulta onnistuttaisiin
todistaa, että hän todellakin elää. Mainittu ulkomaalainen poistuisi
luultavasti Englannista, ennenkun oikeudenkäynti olisi alkanut,
ja sir Percivalin taloudellinen pula oli kyllin suuri pakottamaan
häntä luovuttamaan joka, summan saamamiehellensä. Te tunnette
luonnollisesti --".

Minä keskeytin hänen puheensa.

"Sallikaa minun pyytää, ett'emme koskettele lady Glyden
raha-asioita", sanoin minä. "En ole koskaan entisinä aikoina tuntenut
niitä, enkä nytkään tunne mitään muuta, paitsi että hän on menettänyt
koko omaisuutensa. Te olette aivan oikeassa uskoessanne, että
minulla on persoonallinen vaikuttimeni ajaa tätä asiaa. Minä toivon,
että minun aiheeni aina olisivat yhtä epäitsekkäitä, kuin ne tällä
hetkellä ovat --."

Hän koetti keskeyttää selittääkseen sanojansa. Minä olin arvatakseni
kumminkin hieman kiivastunut siitä, että hän epäili minua, ja jatkoin
puhumistani haluamatta kuulla, mitä hän sanoisi.

"Siinä palveluksessa, jonka minä aion lady Glydelle tehdä",
sanoin minä, "ei saa olla mitään suunnitelmaa, mitään ajatusta
persoonallisen voiton saavuttamisesta. Hänet on ajettu kuin mikäkin
vieras isänsä kotoa -- valhe hänen kuolemastaan on kaiverrettu hänen
äitinsä haudalla -- ja täällä kulkee ahdistamatta ja rankaisematta
kaksi miestä, jotka ovat syynä kaikkeen tähän! Mutta hänen
synnyinkotinsa täytyy jälleen avata ovensa hänelle niiden ihmisten
läsnä-ollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Tämä
valhe tulee julkisesti: poistetuksi muistopatsaasta perheen päämiehen
käskystä. ja nämä kaksi miestä tulee minun edessäni vastaamaan
rikoksestaan, vaikkakaan laillinen oikeus ei kykenisi saavuttamaan
heitä. Tämän päämäärän saavuttamiseen olen minä omistanut elämäni, ja
niin yksin kuin olenkin, niin olen, jos Jumala suo minun elää, sen
voittava."

Hän vetäytyi takaisin pöydän luo eikä vastannut mitään. Hänen
muotonsa osoitti selvään, että hän katsoi minun harhaan joutumiseni
voittaneen järkeni ja että niin ollen olisi hyödytöntä neuvoa minua
ollenkaan.

"Me pysymme kumpikin vakuutuksessamme, herra Kyrle", sanoin minä,
"ja saamme nähdä, mitä tulevaisuus päättää. Olen kumminkin hyvin
kiitollinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Te olette kuunnellut
kertomustani. Te olette osoittanut minulle, että lain apu sanan
täydessä merkityksessä on meidän varojemme ulkopuolella. Me emme voi
esittää laillisia todistuksia emmekä ole kyllin rikkaita maksamaan
oikeudenkäynnistä aiheutuvia kustannuksia. Onhan kumminkin jotakin
voitettu saamalla tietää tämäkin."

Ottaessani jäähyväisiä antoi hän minulle sen kirjeen, jonka minä olin
nähnyt hänen laskevan pöydälle keskustelumme alussa.

"Tämä kirje tuli postissa muutamia päiviä sitten", sanoi hän.
"Tahtoisitteko toimittaa sen perille? Olkaa hyvä ja sanokaa neiti
Halcombelle, että olen pahoilla mielin, koska en tässä asiassa voi
auttaa häntä muutoin kuin neuvoillani, jotka, kuten pelkään, eivät
hänestäkään ole sen tervetulleempia kuin Teidän mielestänne."

Katsoin kirjettä hänen puhuessaan. Osoitekirjoitus oli: -- Neiti
Halcombe. Herrojen Gilmoren & Kyrlen suosiollisella välityksellä.
Chancerykatu. Käsiala oli minulle aivan tuntematon.

Ennen huoneesta poistumistani tein minä vielä yhden kysymyksen.

"Tiedättekö", sanoin minä, "onko sir Percival vielä Pariisissa?"

"Hän on palannut Lontooseen", vastasi herra Kyrle. "Ainakin niin
ilmoitti minulle hänen asianajajansa, jonka minä tapasin eilen."

Saatuani tämän tietää, läksin pois.

Poistuttuani konttorista olin minä kyllin varovainen ollakseni
herättämättä mitään huomiota pysähtymällä ja katselemalla
ympärilleni. Minä läksin kulkemaan erään Holbornen pohjoispuolella
olevan rauhallisimman korttelin kautta -- ja erään kadun päässä
pysähdyin minä ja käännyin nopeasti ympäri.

Kadun kulmassa näin minä kaksi miestä, jotka samalla kertaa
näyttivät hillinneen käyntiänsä, seisovan ja puhelevan keskenänsä.
Silmänräpäyksen mietittyäni käännyin minä voidakseni kulkea heidän
ohitsensa. Lähestyessäni heitä poikkesi yksi heistä toiselle kadulle,
toinen seisoi paikoillaan. Kun minä katselin häntä, tunsin minä
heti toisen niistä miehistä, jotka olivat vakoilleet minua ennen
Englannista lähtöäni.

Jos minä olisin ollut vapaa ja saanut seurata tahtoani, olisin minä
luultavasti puhutellut miestä ja lopettanut kohtauksen paiskaamalla
hänet maahan. Mutta nyt täytyi minun olla varsin varovainen
toimenpiteitteni seurausten suhteen. Jos minä vain kerrankaan,
vaikkapa näennäisestikin, jouduin syypääksi väärään menettelyyn,
annoin minä heti sir Percivalille aseet käteen.

Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin panna viekkaus
viekkautta vastaan. Minä poikkesin sille kadulle, johon toinen mies
oli kadonnut, ja menin hänen ohitsensa miehen seisoessa eräässä
porttikäytävässä. En tuntenut häntä ja painoin tarkoin mieleeni
hänen ulkomuotonsa, jos hän vastaisuudessa vaivaisi minua. Tämän
jälkeen käänsin minä taas kulkuni pohjoista kohden, kunnes minä tulin
Newstreetiin, josta minä suuntasin vasemmalle -- yhäti molemmat
miehet kintereilläni -- ja pysähdyin paikkaan, josta voi nähdä,
tulisivatko jotkut tyhjät ajoneuvot sinne. Monta minuuttia ei vielä
ollut kulunutkaan, ennenkun niin tapahtui. Minä hyppäsin niihin ja
käskin ajurin nopeasti ajamaan Hydeparkiin. Kun mitään muita vaunuja
ei ollut saatavissa, näin minä, kuinka molemmat vakoojat kiiruhtivat
yli kadun seuratakseen juosten minua. Mutta minä olin jo pitkälti
päässyt edelle ja kun minä pyysin ajurin seisauttamaan ja laskeusin
ajoneuvoista, en nähnyt heitä missään. Kuljin viistoon poikki
Hydeparkin ja päästyäni aukealle maalle huomasin varmasti, ett'ei
kukaan seurannut minua. Vasta useamman tunnin kuluttua sen jälkeen ja
jo pimeän tultua palasin minä kotiin.

Tapasin Marianin yksinään odottamassa minua pienessä vierashuoneessa.
Hän oli puhutellut Lauran menemään levolle luvattuaan hänelle
näyttää minulle hänen piirustuksensa minun kotiintultuani. Tuo pieni
heikko piirustusraukka -- itsessään niin vähäpätöinen, mutta minusta
niin mieltä liikuttava -- oli huolellisesti asetettu kahden kirjan
tukemana pöydälle ja siten sijoitettu, että valo siitä ainoasta
kynttilästä, jonka me soimme itsellemme, esittäisi sen parhaimmassa
valaistuksessaan. Minä istuuduin alas katsoakseni piirustusta ja
kuiskaten kertoakseni Marianille, kuinka asiani oli käynyt. Seinä,
joka erotti tämän huoneen toisesta, oli niin ohut, että me melkein
kuulimme Lauran hengittävän ja jos me olisimme puhuneet ääneen,
olisimme me häirinneet häntä.

Marian säilytti levollisuutensa minun kertoessani keskusteluani
herra Kyrlen kanssa. Mutta kun minä sanoin hänelle, että minua oli
ahdistanut kaksi vakoilijaa kotimatkalla ja että olin saanut kuulla
sir Percivalin palanneen Lontooseen, tuli hänen kasvoilleen levoton
ilme.

"Huonoja uutisia, Walter", sanoi hän, "pahimpia, mitä voit tuoda
minulle. Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Ei, mutta minulla on jotakin annettavaa sinulle", vastasin minä ja
ojensin hänelle kirjeen, jonka herra Kyrle oli jättänyt minulle.

Hän katsoi osoitekirjoitusta ja tunsi heti käsialan.

"Sinä tunnet kirjeen lähettäjän luullakseni?" kysyin minä.

"Niin, liiaksi hyvin", vastasi hän. "Lähettäjä on kreivi Fosco."

Tätä sanoessaan avasi hän kirjeen. Syvä punastus levisi hänen
kasvoillensa hänen sitä lukiessa ja hänen silmänsä salamoivat
suuttumuksesta hänen ojentaessaan sen minulle.

Kirje sisälsi nämä rivit:

"Ihastuneena kunnioittavasta ihmettelystä -- minua kunnioittavasta,
Teitä kunnioittavasta -- kirjoitan minä, oivallinen Marian,
rauhoittaakseni Teitä -- sanoakseni vain kaksi lohduttavaa sanaa:

"Älkää peljätkö!

"Seuratkaa Teidän hienoa, luonnollisen terävää ymmärrystänne ja
pysykää yksinäisyydessä. Kallis, kunnioitettava nainen, karttakaa
kaikkea vaarallista julkisuutta. Kieltäymys on ylevä hyve --
seuratkaa sitä.

"Kodin viaton rauha on ikuisesti yhtä kaunis -- nauttikaa siitä.
Elämän myrskyt vyöryvät vahingoittamatta yli hiljaisen rauhan laakson
-- viipykää, suloinen Laura, tässä laaksossa!

"Tehkää niin, ja minä kehotan Teitä olemaan mitään pelkäämättä.
Ei mikään uusi onnettomuus saa järkyttää Teidän tunteitanne,
-- näitä tunteita, jotka ovat minusta yhtä kalliit kuin omani.
Teitä ei häiritä, kaunista seuraajatartanne ei ahdisteta Teidän
pakopaikassanne. Hän on löytänyt uuden rauhalan Teidän sydämmessänne.
Arvaamaton onni! Minä kadehdin häntä ja jätän hänet rauhaan siellä!

"Vielä hellä, varottava sana -- isällinen kehotus varovaisuuteen, ja
minä riistän itseltäni lumoavan viehätyksen puhua kanssanne; minä
lopetan nämä rakkautta hehkuvat rivit.

"Älkää menkö pitemmälle, kuin jo olette mennyt. Älkää olko jonkun
tärkeämmän päämäärän tiellä; älkää vihatko ketään. Älkää pakottako
minua -- minä vannotan Teitä -- älkää pakottako minua toimintaan
-- _minua_, joka olen toiminnan mies, -- kun minun kunnianhimoni
rakkain harrastus on olla passiivisena, Teidän vuoksenne hillitä
suurta kykyäni tehdä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Jos Teillä on
varomattomia ystäviä, niin hillitkää heidän valitettavaa intoansa.
Jos herra Hartright palaa Englantiin, niin älkää pitäkö mitään
neuvotteluja hänen kanssaan. Minä kuljen omaa varmaa rataani
eteenpäin ja sir Percival seuraa minua. Samana päivänä, jolloin herra
Hartright joutuu meidän tiellemme, on hän mennyt mies."

Kirjeen ainoa allekirjoitus oli kaikenlaisten kiemurain ja
koristeiden ympäröimä F. Minä nakkasin sen pöydälle kaikella sillä
ylenkatseella, jota minä sen johdosta tunsin.

"Hän koettaa pelottaa sinua -- varma merkki siitä, että hän itse
pelkää", sanoin minä.

Hän oli liian paljon nainen kohdellakseen kirjettä yhtä
välinpitämättömästi kuin minä. Sen hävyttömän tuttavallinen sävy oli
liian paljon hänen itsehillinnälleen. Hän istui vastapäätä minua
pöydän ääressä, kädet kovasti yhteenpuserrettuina leväten polvella,
ja entinen kiivas luonne leimahti selvästi hänen kasvoistansa ja
silmistänsä.

"Walter!" sanoi hän, "jos joskus nämä kaksi miestä joutuvat sinun
valtaasi ja sinä olet pakotettu säästämään toisen heistä -- _älä_
säästä silloin kreiviä."

"Minä kätken hänen kirjeensä, Marian, pitääkseni muistoani vireillä,
kun se hetki tulee."

Hän katsoi tarkkaavasti minua pannessani kirjettä lompakkooni.

"Kunko se hetki tulee?" toisti hän. "Voitko sinä puhua
tulevaisuudesta, aivan kuin sinä olisit varma siitä -- _varma_
kaiken sen jälkeen, mitä olet kuullut herra Kyrlen luona, kaiken sen
jälkeen, mitä sinulle on tapahtunut tänään?"

"Minä en laske tulevaisuutta tästä päivästä, Marian, Tänään olen vain
pyytänyt toista miestä toimimaan sijastasi. Huomisesta minä lasken
sen."

"Ja miksi huomisesta?"

"Koska minä silloin aion alkaa toimia itse."

"Millä tavoin?"

"Minä matkustan Blackwateriin ensi junalla ja toivon palaavani
illalla."

"Blackwateriin!"

"Niin. Olen miettinyt asiaa lähdettyäni herra Kyrlen luota.
Eräässä tapauksessa vahvisti hänen ajatuksensa minun ajatustani.
Meidän täytyy äärimmäiseen asti ponnistella saadaksemme selville
päivän, jolloin Laura matkusti Lontooseen. Ainoa heikko kohta koko
salahankkeessa ja luultavasti ainoa mahdollisuus todistaa, että hän
elää, on tämän päivämäärän selville saamisessa."

"Sinä tarkoitat", sanoi Marian, "sen selvittämisessä, ett'ei Laura
lähtenyt Blackwater-Parkista ennen kuin sen päivän _jälkeen_, jolloin
lääkäri oli antanut todistuksensa."

"Niin, juuri sitä tarkoitan."

"Mikä antaa aihetta sinulle siihen luuloon? Laura itse ei voi antaa
mitään tietoa siitä ajasta, jolloin hän oli Lontoossa."

"Ei; mutta hänhän tuli mielisairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Minä
epäilen, että kreivi Fosco on kyennyt pitämään häntä Lontoossa
kauempaa kuin yhden yön Lauran tietämättä, mitä tapahtui hänen
ympärillään. Tässä tapauksessa on Lauran täytynyt lähteä matkalleen
ja tulla kaupunkiin päivää myöhemmin, kuin kuolemantodistus osoittaa.
Ja jos tämä voidaan todistaa, voimme me huoleti alkaa oikeudenkäynnin
sir Percivalia ja kreiviä vastaan."

"Niin, niin -- nyt huomaan minä kaikki! Mutta millä tavoin se voi
tapahtua?"

"Rouva Michelsonin kertomus on saanut minun ajattelemaan kahta eri
keinoa. Toinen on kysyä tohtori Dawsonilta, jonka täytyy tietää, minä
päivänä hän ryhtyi uudelleen lääkärintehtäväänsä Blackwater-Parkissa
Lauran lähdön jälkeen. Toinen on tehdä tutkisteluja siinä
ravintolassa, johon sir Percival matkusti jo seuraavana yönä.
Me tiedämme, että hänen lähtönsä tapahtui vain muutamia tunteja
myöhemmin kuin Lauran, ja sillä tavoin voi onnistua meille saada
tieto päivästä ja päivämäärästä. Ainakin ansaitsee koettaa -- ja
huomenna olen minä aikonut sen tehdä."

"Ja jos se ei onnistu -- minä kuvittelen nyt pahinta tulosta, Walter,
-- jos pettyneet toiveet tulevat koettelemaan meitä, niin katson minä
kaikkea valoisimmalta puoleltaan, sen lupaan minä sinulle. -- Jos me
edellytämme, ett'ei kukaan Blackwater-Parkissa voi auttaa sinua --."

"Niin on täällä Lontoossa kaksi miestä, jotka _voivat_ ja joiden
_täytyy_ auttaa minua -- sir Percival ja kreivi. Viattomat ihmiset
voivat kyllä unhottaa, mikä päivä se oli -- mutta rikolliset
muistavat sen. Jollen minä onnistu kaikissa muissa yrityksissäni,
niin on minun aikomukseni niillä ehdoilla, jotka minä itse esitän,
pakottaa toinen heistä taikka molemmatkin tunnustamaan."

Koko loukatun naisen viha leimahti Marianin poskilla lausuessani tätä.

"Ala kreivistä!" kuiskasi hän innokkaasti. "Ala kreivistä minun
takiani!"

"Meidän täytyy Lauran vuoksi alkaa sieltä, mistä on enin menestyksen
toivoa", vastasin minä.

Puna katosi hänen poskiltaan, ja hän pudisti suruisasti päätänsä.

"Niin, sinä olet oikeassa -- oli pikkumaista ja viheliäistä
puolestani lausua niin. Minä koetan olla kärsivällinen, Walter, ja
toivon onnistuvani paremmin siinä nyt kuin onnellisimpina päivinä.
Hieman vanhaa luonnettani elää vielä kumminkin -- kun minä vain
ajattelen kreiviä, tahtoo se helposti vallata minut."

"Vuoronsa tulee kyllä hänellekin", sanoin minä. "Meidän täytyy
muistaa, ett'emme vielä tunne mitään heikkoa kohtaa hänen
elämästään." Vaikenin hetkisen, antaakseni hänen saada jälleen
itsehillintänsä ja lausuin sitten ratkaisevat sanat:

"Marian! Me tiedämme molemmat erään heikon kohdan sir Percivalin
elämästä --."

"Sinä tarkoitat tuota salaisuutta!"

"Niin, sitä juuri. Se on meidän ainoa varma keinomme häntä vastaan.
Minä voin hänet ajaa pois puolustuspaikastaan -- minä voin
ainoastaan tällä keinolla saattaa hänet ja hänen konnantyönsä päivän
valoon. Jollei meillä vielä olekaan selvää asiaa kreiviä vastaan,
niin tiedämme me ainakin varmasti, että sir Percival on antanut
suostumuksensa salahankkeeseen Lauraa vastaan toisestakin syystä kuin
vain voitonhimosta. Sinähän kuulit hänen sanovan kreiville, että hän
uskoi vaimonsa tietävän kyllin voidakseen saattaa hänet perikatoon?
Sinähän kuulit hänen vakuuttavan, että hän oli mennyt mies, jos Anna
Catherick kertoisi salaisuutensa?"

"Niin, niin! Kuulin kyllä."

"No hyvä, Marian; jos kaikki muut suunnitelmamme pettävät, on minun
aikomukseni tutkia tämä salaisuus. Minun vanha taikauskoni seuraa
minua vielä. Sanon sinulle vieläkin kerran, että valkopukuinen nainen
vaikuttaa yhäti elävästi meihin kolmeen ja meidän kohtaloihimme.
Ratkaisu on määrätty; se lähenee yhä meitä -- ja Anna Catherick, joka
lepää kuolleena haudassaan, osoittaa meille tietä siihen!"

Valkopukuinen nainen


IV.

Kertomus minun ensimmäisistä tutkimuksistani Hampshiressä on pian
esitetty.

Matkustettuani Lontoosta aikaisin aamulla olin minä herra Dawsonin
luona jo puolenpäivän aikaan. Keskustelustamme ei kuitenkaan ollut
mitään tyydyttävää tulosta minun käyntini tarkoitukseen nähden.

Tohtori Dawsonin muistikirjassa oli kyllä mainittu, milloin hän oli
tullut uudelleen hoitamaan lääkärintointa Blackwater-Parkissa, mutta
ei ollut mahdollista sen johdolla laskea taaksepäin ja siten löytää
tuota määrättyä päivää ilman rouva Michelsonin apua, ja tätähän ei
rouva Michelson, kuten tiesin, voinut antaa. Hän ei voinut muistaa
-- ja kukapa sellaista voi vaatiakaan? -- kuinka monta päivää oli
kulunut lady Glyden matkan ja tohtorin saapumisen välillä. Hän
oli melkein varma siitä, että hän oli puhunut emäntänsä matkasta
neiti Halcombelle seuraavana päivänä, mutta nyt, näin pitkän ajan
kuluttua, voi hän yhtä vähän varmasti ilmoittaa päivää, jolloin tämä
mainitseminen oli tapahtunut, kuin sanoa, minä päivänä lady Glyde oli
matkustanut Lontooseen.

Ei hän voinut varmasti määrätä sitäkään, kuinka monta päivää
oli kulunut tästä lähdöstä kreivitär Foscon Päiväämättömän
kirjeen saapumiseen. Lopuksi oli tohtori, jotta vaikeuksien ja
vastoinkäymisten mitta oikein täyttyisi, ollen tilapäisesti sairas,
unhottanut tavallisuuden mukaan merkitä kuukauden, viikon ja päivän,
jolloin lähetti Blackwater-Parkista oli tullut hänen luoksensa.

Menetettyäni kaiken toivon saada apua herra Dawsonilta, päätin minä
matkustaa Knowlesburyyn koettaakseni siellä saada selkoa, minä
päivänä sir Percival tuli sinne.

Kova onni näytti kumminkin vainoavan minua! Tultuani Knowlesburyyn
huomasin minä, että ravintola oli suljettu ja että suuria
ilmoituslistoja huoneuston vuokraamisesta oli liisteröity nurkkiin.
Yritys ei ollut kannattanut hyvin rautatien valmiiksi tultua. Uusi
aseman lähellä oleva hotelli oli vähitellen vetänyt puoleensa kaikki
vieraat, ja vanha ravintola, jossa sir Percival oli majaillut,
oli ollut suljettuna noin kaksi kuukautta. Omistaja oli muuttanut
kaupungista väkineen ja kalustoineen, mutta mihin hän oli mennyt,
ei kukaan voinut oikein sanoa minulle. Neljä eri henkilöä, joilta
minä kysyin, vastasi minulle eri tavoin hänen suunnitelmistaan ja
yrityksistään Knowlesburystä lähtiessään.

Minulla oli vielä muutamia tunteja jäljellä, ennenkun viimeinen
juna lähtisi Lontooseen, ja minä otin postivaunun takaisin
Blackwater-Parkiin, aikoen puhua puutarhurin ja portinvartijan
kanssa. Jos nämäkään eivät voisi auttaa minua, niin ei minulla ollut
tällä kertaa enempää tekemistä, vaan voisin palata kaupunkiin.

Kun minä olin peninkulman päässä puistosta, lähetin minä vaunut pois
saatuani ajajalta tietää tien ja jatkoin matkaani jalkaisin taloon.

Poikettuani suurelta maantieltä huomasin minä miehen kävelevän
nopeasti edelläni portinvartijan asunnolle päin. Hän oli pieni
kasvultaan, puettu huonoon, mustaan pukuun ja kantoi matkareppua
kädessään. Päässä oli hänellä tavattoman suuri hattu. Ulkomuodosta
päättäen näytti hän minusta lakimiehen kirjurilta. Kun minulla ei
ollut halua tutustua hänen kanssaan, pysähdyin minä päästääkseni
hänet etenemään. Hän ei ollut kuullut ja hävisi pian silmistäni
katsomatta taakseen. Mentyäni hetkistä myöhemmin portista ei hän enää
ollut näkyvissä -- ei voinut olla epäiltävää, ett'ei hän ollut tullut
taloon.

Portinvartijan tuvassa tapasin minä vain kaksi naista. Toinen heistä
oli vanha, toisen tunsin minä heti Marianin kuvauksesta Margaret
Porcheriksi.

Kysyin ensin, oliko sir Percival kotona, ja saatuani kieltävän
vastauksen, milloin hän oli matkustanut pois. Ei kumpikaan heistä
voinut sanoa minulle mitään muuta, kuin että hän oli poistunut
kesällä. Margaret Porcherilta en voinut saada mitään muuta vastausta
kuin tyhmän hymyilyn ja pään pudistuksia. Vanha näytti hieman
paremmin käsittävän, ja minä sain hänen lopulta kertomaan, kuinka
sir Percivalin lähtö oli tapahtunut sekä kuinka kamalasti hän oli
säikäyttänyt häntä. Hän muisti hyvin, että hänen isäntänsä oli
karjunut hänen heti nousemaan ylös ja avaamaan portin, ja kuinka hän
oli peljännyt hänen kamalasti kirotessaan -- mutta varmaa päivää,
milloin se tapahtui, sitäpä hän ei todellakaan voinut sanoa.

Poistuttuani portinvartijan tuvasta näin minä puutarhurin
työskentelevän lähellä sitä. Puhutteluni alussa näytti hän katsovan
minua jonkunlaisella epäluulolla. Mutta kun minä mainitsin rouva
Michelsonin sinä, joka oli suositellut häntä, alkoi hän varsin
halukkaasti keskustella. Mitä me puhelimme toisillemme, ei ole syytä
kertoa. Olkoon kylliksi kun mainitsen, että keskustelumme päättyi
kuten kaikki muutkin minun yritykseni saada tietää tämä tärkeä
päivämäärä. Puutarhuri tiesi, että hänen herransa oli matkustanut
pois "yön aikaan jonakin heinäkuun loppupäivänä". -- Siinä kaikki!

Puhuessani hänen kanssaan näin minä mustapukuisen miehen suurine
hattuineen tulevan asuinrakennuksesta ja pysähtyvän jonkun matkan
päähän meistä sekä edelleen katselevan meitä.

Joitakin epäilyjä hänen asiastaan Blackwater-Parkiin oli minussa
jo herännyt. Nämä epäilyt vahvistuivat vielä sen johdosta, ett'ei
puutarhuri voinut sanoa, kuka mies oli, ja minä päätin puhutella
häntä. Yksinkertaisin kysymys, jonka minä outona voin tehdä, oli
sallittaisiinko matkustajain katsella asuinkartanoa. Menin sen vuoksi
suoraan miehen luo ja tein tämän kysymyksen.

Hänen ilmeensä ja esiintymisensä ilmaisivat selvään hänen tietävän,
kuka minä olin, ja hänen aikomuksensa olevan hakea riitaa kanssani.
Hänen vastauksensa oli hävytön, mutta minä olin vakavasti päättänyt
olla suuttumatta. Minä otin hänen hyökkäyksensä vastaan mietityllä
kohteliaisuudella, pyysin anteeksi huomaamatonta erehdystäni --
jota minä kutsuin "tungettelevaisuudeksi" -- ja poistuin pihalle.
Oli aivan kuin olin uskonutkin. Käyntini herra Kyrlen luona oli
heti ilmoitettu sir Percival Glydelle, ja mustapukuinen mies oli
lähetetty Blackwater-Parkiin, koska odotettiin minun itse paikalla
tekevän kuulusteluja. Jos minä olisin antanut hänelle vähintäkään
aihetta tehdä kanne tuomioistuimen edessä, olisi minut varmaan heti
viety lähimmän maistraatin henkilön luo ja tällä tavoin ehkäisty
minun tutkimukseni ja erotettu minut Marianista ja Laurasta ainakin
muutamiksi päiviksi.

Minä valmistauduin siihen, että minua vartioidaan matkalla
Blackwater-Parkista rautatieasemalle samoinkuin edellisenä päivänä
Lontoossa. En voinut kumminkaan huomata, vainottiinko minua vai ei.
Voihan olla mahdollista, että mustapukuinen mies vakoili minua --
mutta tiedän varmaan, ett'en nähnyt vilaustakaan hänestä matkalla
asemalle tai saapuessani illalla Lontooseen. Tulin kotiin jalkaisin,
mutta ennenkun lähestyin omaa oveani, tein minä kierroksen eräälle
lähistössä olevalle vähäliikkeisimmälle kadulle ja pysähdyin vähän
väliä katsoakseni ympärilleni autiolla kadulla. Tämän tavan suojella
itseäni, kun väijytystä oli varottavana, olin oppinut Keski-Amerikan
aarniometsissä -- nyt käytin minä sitä hyväkseni samassa
tarkoituksessa ja vielä suuremmalla varovaisuudella sivistyneen
Lontoon sydämmessä.

Ei mitään, mikä olisi saattanut Marianin levottomaksi, ollut
tapahtunut poissa-ollessani.

Hän kysyi innokkaasti, miten matkani oli onnistunut. Kertoessani
hänelle päivän tapahtumat, ei hän voinut salata kummastustaan
siitä välinpitämättömyydestä, jolla minä puhuin tuloksettomista
kuulusteluistani.

Seikka oli todellakin semmoinen, ett'ei tämä vastoinkäyminen millään
tavoin saattanut minua alakuloiseksi. Minä olin tehnyt tämän
matkan velvollisuudesta odottamatta mitään hyötyä siitä. Siinä
mielentilassa, jossa minä siihen aikaan olin, oli minulle melkein
rakasta tietää, että taistelu nyt oli rajoitettu kamppailuksi
elämästä ja kuolemasta minun ja sir Percival Glyden välillä.
Kostontunne sekautui yhäti minun muihin ja parempiin vaikuttimiini,
ja minä tunnustan mielihyvällä tunteneeni, että varmin tie --
nykyisin ainoakin -- mikä oli minulla jäljellä voidakseni hyödyttää
Lauran asiaa, oli saada se konna jalkoihini, joka oli mennyt
naimisiin hänen kanssaan.

Mutta samalla kun minä tunnustan, että minulta puuttui voimaa pitää
vaikuttimiani puhtaina kostonhimosta, voin minä totuudenmukaisesti
lausua muutamia sanoja puolustuksekseni. Ei koskaan pölähtänyt
päähäni mikään halpamielinen laskelma Lauran ja minun vastaisesta
yhtymisestäni eikä salaisesta ja persoonallisesta myönnytyksestä,
jonka minä voisin kiristää sir Percivalilta, jos minä olisin
saanut hänet valtaani. Minä en koskaan sanonut itselleni: "Jos
minä onnistun, on varma seuraus menestyksestäni, että teen hänen
miehensä kykenemättömäksi hänet uudelleen ryöstämään minulta."
Minä en olisi voinut katsoa häneen enkä ajatella tulevaisuutta
tuollaisten aikeiden vallitessa mieltäni. Surullinen näky, kuinka
hän oli muuttunut muinoisestansa, muutti rakkauteni sellaiseksi
sanomattomaksi hellyydeksi, sellaiseksi sääliksi, jota isä tai veli
olisi tuntenut ja jota, Jumala sen tietää, minäkin tunsin häntä
kohtaan sydämmeni syvyydessä. Minun toiveeni ja harrastukseni eivät
nyt ulottuneet kauemmaksi kuin siihen päivään, jolloin hän voittaisi
takaisin kaikki, mitä hän oli kadottanut. Siihen, jolloin hän taas
olisi kyllin vahva ja onnellinen -- jolloin hän taas voisi katsoa
minua kuten muinoisina päivinä ja puhella minulle, kuten hän muinoin
oli puhutellut -- siihen päättyivät minun rakkaimmat tulevaisuuden
suunnitelmani, minun onnellisimmat ajatukseni.

En ole kirjoittanut näitä sanoja turhamaisen itsetarkastelun
houkutuksesta. Tulee pian tapahtumia, jotka antavat lukijalle
itselleen tilaisuuden arvostella käytöstäni On vain oikein, että
minun virheeni ja mahdolliset ansioni tulevat tunnetuiksi ja sitä
ennen verratuiksi.

Seuraavana aamuna Hampshirestä palaamiseni jälkeen kutsuin
minä Marianin ylös työhuoneeseeni ja ilmaisin hänelle koko sen
suunnitelman, jonka minä olin laatinut hätyyttääkseni sir Percivalia
hänen heikosta kohdastaan.

Keino tämän salaisuuden, joka tähän asti oli meille kaikille ollut
niin läpitunkematon, löytämiseen oli yhteydessä valkopukuisen naisen
kanssa. Nyt voitiin tämä päämäärä voittaa vain Anna Catherickin
äidin avulla, ja ainoa keino pakottaa rouva Catherick avonaisesti
toimimaan tai puhumaan tästä asiasta riippui siitä, onnistuisiko
minun saada tärkeitä tietoja perheestä ja koko seudun olosuhteista
keskustelemalla rouva Clementsin kanssa. Tarkoin mietittyäni tulin
minä siihen varmaan vakuutukseen, että minun ensin pitäisi kääntyä
Anna Catherickin uskollisen ystävän ja suojelijan puoleen.

Ensimmäinen kysymys oli nyt, mistä minun piti etsiä rouva Clements.
Ja tässä auttoi minua Marianin terävä-älyisyys. Hän kehotti
kirjoittamaan Limmeridgen luona olevaan vuokrataloon -- Todds
Corneriin -- ja kysymään, oliko rouva Clements ollut kirjevaihdossa
rouva Toddin kanssa viime kuukausien aikana. Kuinka rouva Clements
oli erotettu Annasta, emme voineet sanoa, mutta kun tämä kerran oli
tapahtunut, tiedusteli edellinen epäilemättä kadonnutta suojattiansa
siltä paikkakunnalta, jota tämä enin rakasti -- Limmeridgen seudulta.
Minä huomasin, että Marianin ehdotus herätti menestyksen toiveita, ja
niin kirjoitin minä saman päivän postissa rouva Toddille.

Odottaessamme vastausta pyysin minä Marianin antamaan minulle tietoja
niin paljon kuin mahdollista sir Percivalin perheestä ja hänen
aikaisemmasta elämästään. Hän voi vain kertoa, mitä hän itse oli
kuullut, mutta hän oli melkein varma sen vähäisen totuudesta, mikä
hänellä oli kerrottavana.

Sir Percival oli ainoa lapsi. Hänen isänsä, sir Felix Glyde oli
syntymästään saakka kärsinyt kiusallista ja parantamatonta rampuutta
ja aikaisimmasta nuoruudestaan kammonut kaikkea seuraelämää. Musiki
oli hänen ainoa huvituksensa, ja hän oli ottanut puolisokseen
naisen, jolla myöskin oli sama maku ja jolla sanottiin olleen
tavattoman suuret musikaliset lahjat. Hän oli vielä verrattain
nuori periessään Blackwater-Parkin. Asetuttuaan sinne ei hänellä
enemmän kuin hänen rouvallansakaan näyttänyt olevan halua tehdä
tuttavuutta seudun muiden tilanomistajain kanssa, eikä kukaan näistä
puolestaan koettanut houkutella heitä heidän yksinäisestä kodistaan
-- lukuunottamatta seurakunnan pastoria, jonka puuhat päättyivät
surullisella tavalla.

Pastori, joka oli ylen kiihkoinen mies, oli saanut kuulla, että sir
Felix poistui yliopistosta sen maineisena, että hän politiikassa oli
vallankumouksellista tuskin parempi ja uskonnossa harhaoppinen; ja
pian saattoi hänen omantunnonmukaisuutensa hänet siihen vakuutukseen,
että hänen ehdoton velvollisuutensa oli kehottaa tilanomistajaa
seurakunnan kirkossa kuulemaan tervettä oppia saarnattavan. Sir
Felix suuttui kovasti papin hyvää tarkoitettavasta mutta huonosti
ajatellusta sekaantumisesta ja loukkasi häntä niin karkeasti ja
julkisesti, että koko seudun perheet lähettivät vapaaherralle
kirjeitä, joissa he suoraan lausuivat paheksumisensa -- niin, vieläpä
tiluksen alustalaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä niin julkisesti
kuin uskalsivat. Sir Felix, jota ei huvittanut maanviljelys ja joka
ei rakastanut tätä tilaa eikä ketään siellä elävää ihmistä, selitti,
ett'eivät paikkakunnan asukkaat koskaan enää saisi tilaisuutta
kiusata häntä ja poistui siitä hetkestä ainiaaksi Blackwater-Parkista.

Oltuaan lyhemmän aikaa Lontoossa matkusti hän puolisoineen
mannermaalle eikä koskaan palannut Englantiin. He oleskelivat
osaksi Ranskassa, osaksi Saksassa mutta missä tahansa elivätkin,
pysyttelivät he aina ankarasti erillään muiden ihmisten seurasta.
Heidän poikansa, Percival, syntyi ulkomaalla ja sai siellä
kasvatuksensakin yksityisopettajilta.

Hänen äitinsä kuoli ensin; isä muutamia vuosia myöhemmin, 1825
tai 1826. Sir Percival oli aivan nuorena ollut Englannissa pari
kertaa, mutta hänen tuttavuutensa herra Fairlie-vainajan kanssa
alkoi vasta hänen isänsä kuoltua. Heistä tuli pian hartaat ystävät,
vaikka sir Percival harvoin, tuskin koskaan, tällä aikaa oli
Limmeridge-Housessa. Herra Fredrik Fairlie oli kenties tavannut
häntä pari kertaa herra Philipin seurassa, mutta voidaan sanoa hänen
tuskin ollenkaan tunteneen häntä. Sir Percivalin ainoa, harras ystävä
perheessä oli Lauran isä.

Kaikkiaan nämä tiedot voin minä saada Marianilta. Mistään
merkityksestä eivät ne olleet minun nykyiselle yritykselleni, mutta
minä merkitsin ne kumminkin huolellisesti, jos niistä vastaisuudessa
voisi olla jotain hyötyä minulle.

Rouva Toddin vastaus, joka oli osoitettu erään toisen kaupunginosan
postikonttoriin, oli jo saapunut. Onnetar, joka tähän asti oli ollut
meille vastainen, käänsi tästä hetkestä lempeät kasvonsa meihin.
Rouva Toddin kirje sisälsi ensimmäiset tiedot, joita me tarvitsimme.

Rouva Clements oli kirjoittanut Todds-Corneriin. Ennen kaikkea oli
hän pyytänyt anteeksi sitä pikaista tapaa, jolla hän ja Anna olivat
poistuneet ystäväinsä luota -- huomispäivänä minun kohtaukseni
jälkeen valkopukuisen naisen kanssa Limmeridgen hautausmaalla; sen
jälkeen hän ilmoittanut rouva Toddille Annan katoamisesta ja pyytänyt
häntä tiedustelemaan paikkakunnalla, olisiko hävinnyt harhaillut
takaisin Limmeridgeen. Tämän ohella oli rouva Clements muistanut
ilmoittaa osoitteensa, ja tämän ilmoitti nyt rouva Todd Marianille.
Hän oli Lontoossa ja vain puolen tunnin matkan päässä meidän
asunnostamme.

Minä seurasin uskollisesti sananlaskua: "Älä anna ruohon kasvaa
jalkojesi alla." Jo huomisaamuna läksin minä matkalle koettaakseni
saada keskustella rouva Clementsin kanssa. Tämä oli minun ensi
askeleeni havaintojen tiellä. Kertomus siitä epätoivoisesta
yrityksestä, johon minä olin heittäytynyt, alkaa tästä.


V.

Se osoite, jonka rouva Todd oli lähettänyt meille, johti minut
lähellä Grays-Inn-roadia olevan hiljaisen ja vähän huomatun kadun
varrella olevaan taloon.

Koputettuani aukasi rouva Clements itse oven. Hän ei näyttänyt enää
tuntevan minua ja kysyi, mitä minä halusin. Minä muistutin hänelle
kohtaustamme Limmeridgen hautausmaalla enkä unhottanut mainita,
että minä juuri olin auttanut Anna Catherickin -- kuten tämä itse
oli selittänyt -- välttämään mielisairaalasta toimeenpantua vainoa.
Tämä oli ainoa keino voittaa rouva Clementsin luottamus. Hän muisti
kaikki ja pyysi minua astumaan hänen vierashuoneeseensa, ollen varsin
innokas kuulemaan, toisinko minä joitakin tietoja hänelle Annasta.

Olisi ollut minulle mahdotonta esittää hänelle asianlaita menemättä
yksityiskohtiin, joiden uskominen vieraalle olisi ollut vaarallista.
Minä varoin siis tarkasti herättämästä hänessä vääriä toiveita
ja sanoin hänelle, että käyntini aiheena oli saada selville ne
henkilöt, jotka todellakin olivat vastuunalaisia Annan katoamisesta.
Välttääkseni itsenuhteluita lisäsin minä myöskin, ett'en minä voinut
vähintäkään toivoa löytää häntä uudelleen; että minä päinvastoin
uskoin, ett'emme koskaan enää saisi nähdä häntä tässä elämässä ja
että minun pääasiallinen harrastukseni tässä asiassa oli hankkia
kahdelle miehelle, joiden minä epäilin poistaneen hänet tieltään
ja joiden rikollisesta toiminnasta minä ja muutamat minun rakkaat
ystäväni olivat kärsineet törkeän vääryyden, hyvin ansaittu
rangaistus, Selitettyäni asian näin pyysin minä rouva Clementsiä
itseään miettimään, eikö meillä molemmilla ollut sen ajamisessa yhtä
suuri harrastus, vaikka meillä olikin erilaiset vaikuttimet, ja
kysyin häneltä, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että hän antaisi
minulle ne tiedot, jotka hän mahdollisesti voi antaa.

Rouva-raukka oli aluksi liian mielenliikutuksissaan ja hämmentynyt
voidakseen oikein ymmärtää minun sanojeni merkitystä. Hän voi vain
vastata, että hän mielellään tahtoi sanoa minulle kaikki, mitä
minä halusin, palkkioksi siitä hyvyydestä, jota minä olin Annalle
osoittanut. Mutta hän pyysi minua auttamaan häntä pysymään tolalla ja
sanomaan, mistä minä toivoisin hänen alkavan.

Tietäen kokemuksesta, että paras tapa saada selvä ja oikea kertomus
henkilöiltä, jotka eivät ole tottuneet järjestämään ajatuksiansa,
oli antaa heidän alkaa aivan alusta, pyysin minä rouva Clementsin
ensin sanomaan minulla mitä oli tapahtunut heti hänen poistuttuaan
Limmeridgestä, ja varovasti kysellen saatoin hänet kohta kohdaltaan
aina siihen aikaan asti, jolloin Anna oli kadonnut.

Niiden tietojen pääasiallinen sisällys, jotka minä siten sain, oli
seuraava:

Lähdettyään vuokratalosta, Todds-Cornerista, olivat rouva Clements
ja Anna samana päivänä matkustaneet Derbyhyn ja siellä Annan takia
viipyneet yhden viikon. Sen kuluttua olivat he jatkaneet matkaa
Lontooseen ja eläneet siellä toista kuukautta rouva Clementsin
silloisessa asunnossa, mutta olivat he sittemmin jostain syystä
vaihtaneet kortteeria. Annan pelko joutua ilmi Lontoossa ja sen
läheisyydessä, jos he uskaltaisivat mennä ulos, selveni vähitellen
rouva Clementsillekin, ja hän päätti muuttaa erääseen Englannin
syrjäisimpään kaupunkiin, Lincolnshiressä olevaan Grimsbyhyn, jossa
hänen miesvainajansa oli viettänyt koko aikaisemman ikänsä. Hänen
sukulaisensa, jotka olivat arvossa pidettyjä porvareita, asuivat
vielä kaupungissa. He olivat aina osoittaneet rouva Clementsille
suurta hyväntahtoisuutta, eikä hän mielestään voinut keksiä parempaa
keinoa kuin matkustaa sinne ja pyytää sukulaisiltaan hyviä neuvoja.
Anna ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta hänen äitinsä
luo Welminghamiin, koska hänet sieltä olisi viety mielisairaalaan
ja koska sir Percival varmaan olisi etsinyt häntä sieltä. Tässä
väitteessä oli paljon totta, ja rouva Clements tunnusti, ett'ei sitä
täydellä syyllä voitu kieltää.

Grimsbyssä alkoivat ensimmäiset vakavat taudinoireet ilmetä Annassa.
Ne ilmenivät siihen aikaan, kun uutinen lady Glyden avioliitosta oli
sanomalehdissä ja siten oli joutunut Annan tietoon.

Lääkäri, jonka hoitoon Anna uskottiin, huomasi heti, että tauti oli
vaikea sydänvika. Tauti kesti kauan, voivutti hänen voimansa ja
palasi uudelleen, vaikka silloin tällöin lievempänä. Tästä syystä
viipyivät he koko edellisen puolen uutta vuotta Grimsbyssä ja
olisivat viipyneet epäilemättä siellä vielä kauemminkin, ellei Anna
äkkiä olisi päättänyt uskaltautua Hampshireen koettaakseen saada
yksityisesti keskustella lady Glyden kanssa.

Rouva Clements koitti kaikin voimin houkutella häntä luopumaan niin
vaarallisesta ja kummallisesta yrityksestä. Mutta Anna oli itsepäinen
ja ilmoitti syyksi, että uskoi pian kuolevansa ja että hänellä oli
jotakin mielessä, mikä hänen täytyi mistä hinnasta tahansa ilmoittaa
salaa lady Glydelle. Hänen päätöksensä täyttää tämä tehtävä oli niin
järkähtämätön, että hän selitti ehdottomasti aikovansa matkustaa
yksin Hampshireen, jos rouva Clementsille olisi vastenmielistä
seurata häntä. Lääkäri, jolta kysyttiin neuvoa, selitti, että hänen
toiveittensa sitkeä vastustaminen luultavasti voisi aiheuttaa uuden,
kenties kuoleman tuottavan kohtauksen. Sen johdosta suostui rouva
Clements pakkoon ja antoi vielä kerran, vaikka aavistaen synkästi
tulevia vaaroja, Annan seurata omaa päätänsä.

Matkalla Lontoosta Hampshireen huomasi rouva Clements, että eräs
heidän matkatovereistaan tunsi hyvin Blackwater-Parkin ympäristön
ja voi ilmoittaa hänelle kaikki tiedot, joita hän tarvitsi.
Tällä tavoin sai hän tietää, että ainoa paikka, johon he voivat
matkustaa tulematta liian likeiseen ja vaaralliseen naapuruuteen
Blackwater-Parkin kanssa, oli Sandon-niminen suuri kylä. Matkaa
sieltä sir Percivalin tilukselle oli kolme neljä peninkulmaa -- ja
tämän matkan oli Anna kävellyt joka kerran, kuin hän oli nähty järven
läheisyydessä.

Niinä muutamina päivinä, jotka he olivat olleet Sandonissa joutumatta
huomatuiksi, olivat he asuneet jonkun matkaa kylästä hiljaisen,
vakavan lesken luona, jolla oli huone vuokrattavana ja jonka
vaiteliaisuuden rouva Clements oli parhain tavoin koettanut voittaa
ainakin ensimmäisen viikon ajaksi. Hän oli myöskin kaikin tavoin
koettanut Annaa puhutella ilmaisemaan asiansa ensin kirjeellisesti
lady Glydelle.

Nimetön kirje, joka lähetettiin Limmeridgeen, oli kumminkin saanut
Annan tällä kertaa päättämään esittämään asiansa suullisesti ja
päätöksensä mukaan itsepäisesti menemään yksin.

Mutta rouva Clements seurasi häntä kumminkin salaa joka kerta, kun
hän meni järvelle -- uskaltamatta tulla kumminkaan niin lähelle
venehuonetta, että olisi voinut todistaa, mitä siellä tapahtui. Kun
Anna viime kerran palasi sieltä, oli päiväinen, väsyttävä ja liian
pitkä kulkeminen yhdessä sen mielenliikutuksen kanssa, jota hän
oli kokenut, tuottanut hänelle uuden kohtauksen. Rouva Clementsin
surulliset aavistukset toteutuivat -- vanha sydäntauti uusiutui, ja
Annan täytyi laskeutua sairasvuoteeseen.

Tässä vaikeassa asemassa tiesi rouva Clements kokemuksesta, että
kaikista ensin oli koetettava Annaa rauhoittaa. Sen tähden läksi hän
itse huomispäivänä järven rannalle koettaakseen tavata lady Glydeä --
joka varmaankin, Annan sanain mukaan, tekisi jokapäiväisen kävelynsä
venehuoneelle -- ja rukoillakseen, että hän salaa tulisi mukaan
heidän Sandonissa olevaan asuntoonsa. Kun hän tuli puiston laitaan,
kohtasi hän, ei lady Glydeä, mutta suuren ja lihavan, vanhan herran,
jolla oli kirja kädessä -- sanalla sanoen: kreivi Foscon.

Katsottuaan tarkkaavasti häntä oli kreivi kysynyt, odottiko hän saada
tavata jotakin täällä, ja ennenkun hän ennätti vastata mitään, lisäsi
hän, että hän oli täällä lausuakseen lady Glyden tervehdyksen, mutta
ett'ei hän ollut oikein varma, oliko rouva Clements oikea henkilö,
jolle se olisi esitettävä.

Tämän jälkeen oli rouva Clements uskonut kreiville asiansa ja
pyytänyt hänen viemään tervehdyksen lady Glydelle, että hän tulisi
rauhoittamaan Annan levottomuutta. Kreivi oli varsin ystävällisesti
ja halukkaasti luvannut täyttää tämän pyynnön. Tervehdys, sanoi hän,
oli mitä suurimmasta merkityksestä. Lady Glyde kehotti Annaa ja hänen
hyvää ystäväänsä niin pian kuin mahdollista palaamaan Lontooseen,
koska hän oli aivan vakuutettu siitä että sir Percival saisi heidät
kiinni, jos he olisivat kauemmin Blackwater-Parkin läheisyydessä.
Lyhyen ajan kuluttua matkustaisi lady Glyde itse Lontooseen,
ja jos rouva Clements ja Anna tahtoisivat ensin mennä sinne ja
jättää hänelle osoitteensa, saisivat he nähdä tai kuulla hänestä
neljäntoista päivän kuluessa. Kreivi lisäsi jo koettaneensa antaa
ystävällisen varotuksen, mutta Anna oli niin peljästynyt joutua oudon
kanssa puheisiin, ett'ei hän ollut voinut saada häntä kuulemaan hänen
puhettaan eikä päässyt lähestymään häntä.

Tähän vastasi rouva Clements varsin levottomana ja tuskaisena,
ettei hän toivoisi mitään sen parempaa, kuin että taas olisi hyvin
Lontoossa Annan kanssa, mutta ett'ei nykyisin voi toivoakaan sitä,
kun Anna makasi vuoteessa pahoin sairaana. Kreivi kysyi, oliko rouva
Clements hakenut lääkärin apua, ja kun hän sai kuulla, että rouva
Clements oli tähän asti empinyt hakea lääkäriä pelosta kiinnittää
liiaksi huomiota heidän oleskeluunsa paikkakunnalla, oli hän
ilmoittanut hänelle olevansa itse lääkäri ja haluavansa, jos rouva
niin toivoisi, seurata häntä kotiin katsoakseen, mitä oli Annan
kanssa tehtävä. Rouva Clements, joka helposti ymmärrettävästi luotti
kreiviin henkilönä, mille lady Glyde oli uskonut salaisen tehtävän,
otti kiitollisesti tarjouksen vastaan, ja he menivät sen jälkeen
heidän asuntoonsa.

Heidän huoneeseen tullessaan nukkui Anna. Kreivi tuijotti häneen
pitkän aikaa -- luultavasti kummastellen hänen yhdennäköisyyttään
lady Glyden kanssa. Kiltti rouva Clements uskoi, että hän vain oli
peljästynyt nähdessään kuinka sairas Anna oli. Kreivi ei sallinut
herättää Annaa vaan tyytyi tekemään rouva Clementsille muutamia
kysymyksiä taudin oireista, katsomaan häntä ja keveästi koskettamaan
hänen valtimoaan. Kylässä oli rohdos- ja maustetavarakauppa.
Kreivi meni sinne kirjoittamaan lääkemääräyksen ja katsomaan,
että lääkeaineet oikein sekoitettiin. Hän toi ne itse takaisin ja
sanoi rouva Clementsille, että tämä lääke oli varsin voimakkaasti
vaikuttava ja että se aivan varmaan antaisi Annalle voimaa nousta
ylös ja kestääkin tuon ainoastaan muutamain tuntien matkan
Lontooseen. Lääkettä piti nauttia määrättyinä tunteina tänä ja
huomispäivänä. Kolmantena päivänä pitäisi hänen olla kyllin vahva
voidakseen matkustaa, ja hän lupasi tavata rouva Clementsiä
Blackwaterin asemalla sekä auttaa heitä menemään puolipäivän junalla.
Jolleivät he tulisi, niin otaksuisi hän itsestään selväksi, että Anna
oli huonompi, ja lähtisi silloin heti heidän asuntoonsa.

Näkyi kumminkin heti, ett'ei mitään sellaista tapahtuisi.

Saadulla lääkkeellä oli ihmeellisen voimakas vaikutus Annaan, ja
tätä hyvää tulosta auttoi vielä sekin vakuutus, jonka rouva Clements
nyt katsoi voivansa ilmaista hänelle, että hän heti Lontoossa
saisi tavata lady Glyden. Määrättynä päivänä ja tuntina tulivat
he rautatieasemalle. Kreivi oli jo siellä heitä vastassa ja puhui
vanhemman naisen kanssa, joka myöskin näytti aikovan matkustaa
Lontooseen samalla junalla. Hän auttoi heitä mitä ystävällisimmästi,
ojensi heille kätensä vaunuun noustaessa ja pyysi rouva Clementsiä
muistamaan lähettää osoitteensa lady Glydelle. Vanhempi nainen ei
ollut samassa vaunussa kuin he, eivätkä he olleet huomanneet, mihin
hän oli mennyt perille tultua Lontoon asemalle. Rouva Clements
vuokrasi huoneet hiljaisessa ja rauhaisassa kaupungin osassa ja
kirjoitti sitten, lupauksensa mukaan, lady Glydelle ilmoittaakseen
hänelle osoitteensa.

Hieman enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, mutta ei mitään
vastausta saapunut.

Tämän ajan kuluttua tuli vanhempi nainen -- sama, jonka he olivat
nähneet rautatieasemalla -- eräänä päivänä, ajaen vaunuissa, tuoden
terveisiä lady Glydeltä, joka oli Lontoossa eräässä hotellissa, että
lady Glyde toivoi saavansa nähdä rouva Clementsin sopiakseen hänen
kanssaan tulevasta keskustelusta Annan kanssa. Rouva Clements selitti
olevansa halukas seuraamaan häntä -- mihin häntä kehotti saapuvilla
oleva Annakin -- sitäkin mieluummin, kun hänelle vakuutettiin, ett'ei
hänen tarvitse olla poissa kuin korkeintaan puolen tuntia. Hän ja
tuntematon nainen -- luonnollisesti kreivitär Fosco -- olivat sen
jälkeen ajaneet yhdessä vaunuissa. Ajettua hetkinen oli viimemainittu
pyytänyt ajuria pysäyttämään erään puodin edustalle, koska hänen
piti ostaa jotakin, minkä hän oli unhottanut, ennenkun he menisivät
hotelliin. Hän ei palannut koskaan takaisin.

Kun rouva Clements oli odottanut hyvän aikaa, tuli hän levottomaksi
ja käski ajurin ajaa takaisin hänen asuntoonsa. Palattua sinne,
hieman enemmän kuin puolen tunnin kuluttua, oli Anna poissa!

Ainoa selvitys, minkä hän voi saada, oli kysymällä siltä naiselta,
joka oli vuokralaisten tarjoilijattarena. Hän oli avannut oven
pojalle, joka oli jättänyt kirjeen "toisessa kerroksessa asuvalle
nuorelle naiselle" -- siinä, missä rouva Clements asui. Palvelustyttö
oli vienyt kirjeen ja sen jälkeen mennyt alakertaan jälleen; viisi
minuuttia myöhemmin oli hän nähnyt Anna Catherickin avaavan katuoven
ja menevän ulos puettuna hattuun ja olkahuiviin. Luultavasti oli hän
ottanut kirjeen mukaansa, sillä sitä ei löytynyt mistään, eikä ollut
siis mahdollista sanoa, millä hän oli houkuteltu poistumaan talosta.
Jotain erinomaista sen täytyi olla -- sillä hän ei koskaan tahtonut
yksin kävellä Lontoossa. Jollei rouva Clements olisi tietänyt sitä,
ei mikään olisi voinut saada häntä lähtemään hänen luotaan, ei edes
puoleksi tunniksi.

Niin pian kun rouva Clements taas voi koota ajatuksiansa, oli hänen
ensimmäinen, helposti käsitettävä tehtävänsä lähteä mielisairaalaan,
jonne hän pelkäsi Annan olevan viedyn.

Huomispäivänä meni hän siis sinne -- Anna itse oli näet ilmoittanut
hänelle, missä se sijaitsi. Vastaukseksi sai hän tietää -- varmaankin
siksi, että hän kysyi pari päivää aikaisemmin, kuin väärä Anna
Catherick oli sinne tuotu -- ett'ei ketään sen nimistä henkilöä ollut
palannut sinne. Hän oli sitten kirjoittanut rouva Catherickille
Welminghamiin saadakseen tietää, oliko hän nähnyt tytärtään tai
kuullut mitään hänestä, mutta saanut sieltä kieltävän vastauksen.

Siihen loppuivatkin hänen keinonsa tiedustella Annaa, eikä hän
tietänyt enää, mitä hänen pitäisi tehdä tässä asiassa. Tästä päivästä
lähtien aina tähän asti ei hän tietänyt Annan katoamisen syytä eikä
hänen vaiheittensa loppua.


VI.

Siinä määrin olivat rouva Clementsiltä saamani tiedot, vaikkakin
tosin kuvaten tapauksia, joita minä en ennen tuntenut, vain
valmistavaa laatua.

Oli aivan selvää, että kreivi ja kreivitär Fosco olivat toimittaneet
koko sen sarjan petoksia, jotka olivat saattaneet Anna Catherickin
Lontooseen ja houkutelleet hänet rouva Clementsin luota pois.
Mutta voiko laki heidän tekojansa rangaista, oli asia, jota hyvin
ansaitsi miettiä. Ja se päämäärä, joka minulla nyt oli mielessäni,
ei sallinut mitään sellaista poikkeusta. Varsinainen aihe käyntiini
rouva Clementsin luona oli löytää mahdollisesti kaikkein pieninkin
johto sir Percival Glyden salaisuuden huomaamiseen, eikä hän vielä
ollut sanonut mitään, mikä olisi ollut minulle avuksi tässä tärkeässä
kysymyksessä. Minä huomasin välttämättömäksi muistuttaa hänen
mieleensä muinoisia aikoja, toisia henkilöitä ja tapauksia kuin ne,
joissa hänen ajatuksensa tähän asti olivat liikkuneet, ja minä puhuin
nyt ainoastaan ja yksinomaan tässä tarkoituksessa.

"Toivoisin voivani olla Teille joksikin avuksi tässä surullisessa
asiassa", sanoin minä. "Kaikki, mitä voin tehdä, on ilmoittaa
sydämmellinen osanottoni Teidän surussanne. Jos Anna olisi ollut
Teidän oma lapsenne, niin ette Te koskaan olisi voinut uhrata enempää
hänen hyväkseen."

"Siinä ei ole mitään ansiota, herra", sanoi rouva Clements
teeskentelemättömästi. "Tyttöraukka, oli yhtä hyvä kuin oma lapseni.
Olin kasvattanut häntä aikaisimmasta lapsuudesta; kaiken, mitä hän
osasi, oppi hän minulta, ja uskokaa pois, herra, että oli kylläkin
vaikeaa saada häntä hieman käsittämään. Hänen kadottamisensa ei
kävisi niin sydämmelleni, ellen minä juuri olisi ommellut hänen
ensimmäisiä vaatteitaan ja opettanut häntä kävelemään.

"Aina sanoin minä taivaan lähettäneen hänet lohduttamaan minua, koska
minulla itselläni ei ollut lapsia, ja nyt, kun hän on poissa, on
entinen aika niin selvästi ajatuksissani. Niin vanha kuin olenkin, en
voi olla itkemättä häntä -- ei, sitä en todellakaan voi, herra!"

Minä viivyttelin hieman antaakseni rouva Clementsille aikaa
rauhoittua. Olihan mahdollista, että se valo, jota minä niin kauan
olin etsinyt, alkaisi nyt -- joskin heikosti ja kaukaa -- loistaa
minua vastaan tuon kunnon naisen kertomuksessa Annan aikaisemmasta
elämästä.

"Tunsitteko rouva Catherickin ennen Annan syntymistä?" kysyin minä.

"En paljoa ennemmin, herra -- ei enempää kuin noin neljä kuukautta.
Siihen aikaan näimme me toisiamme, sangen usein, mutta ystäviä emme
me juuri olleet."

Hänen äänensä oli taas tullut voimakkaammaksi hänen vastatessaan
tätä. Niin kiusalliset kuin monet hänen muistonsa lienevät olleetkin,
huomasin minä aivan hyvin, että hänelle oli helpottavaa, hänen
itsensä sitä tietämättä, kääntää ajatuksensa nykyajan katkeroista
suruista takaisin hänen kauan sitten kuluneeseen elämänsä osaan.

"Olitteko Te ja rouva Catherick naapureita?" kysyin minä ja johdatin
hänen muistonsa näihin päiviin niin paljon kuin uskalsin.

"Kyllä, herra -- me asuimme molemmat vanhassa Welminghamissa."

"_Vanha_ Welmingham? Onko siis kaksi tämän nimistä kaupunkia
Hampshiressa?"

"Niin, herra, ennen oli niin -- siitä on nyt enemmän kuin 23 vuotta
kulunut. Rakennettiin uusi kaupunki pari peninkulmaa kauemmaksi,
mukavammin joen varrelle -- ja vanha Welmingham, joka ei koskaan
ollut sanottavasti kylää parempi, tuli heti aivan autioksi. Uutta
kaupunkia kutsutaan nyt Welminghamiksi -- mutta vanha kirkko on vielä
edelleenkin seurakunnan kirkkona. Se on nyt aivan yksin, kun huoneet
ovat puretut tai luhistuneet raunioiksi sen ympärillä. Niin, minä
olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni surullisia muutoksia. Se oli
minun nuoruudessani kaunis ja hauska paikka."

"Asuitteko siellä ennen naimisiin menoanne, rouva Clements?"

"En, herra. -- Olen syntynyt Norfolkissa. Mieheni ei myöskään
ollut siltä seudulta. Hän oli syntynyt Crimsbyssä, kuten jo olen
maininnut, ja siellä palveli hän oppivuotensa. Mutta kun hänellä oli
ystäviä maan eteläosassa ja kun hän oli kuullut puhuttavan, että
Southampton olisi hyvä paikka, asettui hän sinne asumaan ja alkoi
harjoittaa ammattiaan. Sitä hän ei tehnyt tosin suuressa määrässä,
mutta hän ansaitsi kumminkin kyllin voidakseen muutamien vuosien
kuluttua luopua siitä ja kohtuullisesti tulla säästöillään toimeen.
Hän asettui silloin vanhaan Welminghamiin ja minä hänen kanssaan,
jouduttuamme naimisiin. Me emme olleet nuoria kumpikaan, mutta
elimme onnellisesti toistemme kanssa -- onnellisemmin kuin meidän
naapurimme, herra Catherick, eli vaimoineen kun he pari vuotta
myöhemmin tulivat paikkakunnalle."

"Tunsiko Teidän miehenne heidät ennen?"

"Tunsi Catherickin, herra, mutta ei hänen vaimoansa. Jokin ylhäinen
herra oli auttanut Catherickiä, niin että hän pääsi Welminghamiin
kirkon lukkariksi. Tämän takia tuli hän asettumaan meidän
naapuriksemme. Hän toi mukanaan nuoren vaimonsa, ja me kuulimme
sittemmin, että vaimo oli ollut kamarineitona eräässä perheessä
Varneck-Hallissa lähellä Southamptonia. Catherickin oli ollut
varsin vaikea saada hänet, kun hänellä oli varsin kopea ja ylpeä
mielenlaatu. Monta kertaa oli hän kosinut ja saanut rukkaset, niin
että hän lopulta, nähtyään kuinka haluton tyttö oli avioliittoon,
oli jättänyt koko jutun sillensä, Mutta kun hän oli luopunut
kosimishommistaan, muutti tyttö äkkiä mieltään ja tuli hänen luokseen
pyytämättä, aivan syyttä. Miesvainajani sanoi aina, että juuri
silloin olisi ollut oikea hetki antaa hänelle kunnon löylytys. Mutta
Catherick oli niin ihastunut häneen, ett'ei hän ajatellut mitään
sellaista. Hän ei sanonut koskaan epäystävällistä sanaa hänelle ei
ennen eikä jälkeen vihkimisen. Hän oli liian kiivastunteinen mies
ja antoi tunteittensa johdattaa itseään liian pitkälle, milloin
yhdelle, milloin toiselle taholle; hän olisi pilannut paremmankin
vaimon kuin rouva Catherickin, jos hänen kohtalonsa olisi suonut
hänelle paremman. Minä en pidä pahan puhumisesta toisesta ihmisestä,
herra -- mutta totta ja varmaa on, että hän oli sydämmetön nainen
ja tavattoman suuressa määrässä itsekäs ja hullu tavottelemaan
turhamaista ihastelua ja koreita vaatteita. Hän ei edes ajatellutkaan
osoittaa Catherickille hiventäkään ulkonaista kunnioitusta, niin
ystävällinen kuin tämä aina olikin häntä kohtaan. Mieheni sanoi kohta
heidän tultuansa naapureiksemme, että hän uskoi tuollaisen menon
saavan surullisen lopun, ja hänen sanansa toteutuvatkin. Ennenkun
he olivat eläneet täyttä neljää kuukautta paikkakunnalla, sattui
kova loukkaus, ja molemmat puolisot erosivat toisistaan varsin
surullisella tavalla. Molemmat olivat syyllisiä."

"Te tarkoitatte sekä mies että nainen?"

"Oh, en, herra! Catherickiä en minä tarkoita -- hän oli vain onneton
-- minä tarkoitan hänen vaimoansa ja sitä henkilöä --."

"Sitä henkilöä, joka sai aikaan tämän häväistysjutun?"

"Niin, herra. Erästä aatelisherraa, jolla oli hyvä kasvatus ja jonka
olisi pitänyt antaa parempi esimerkki. Te tunnette hänet kyllä,
herra, -- ja minun onneton, rakas Annani, hän tuntee hänet liian
hyvin."

"Sir Percival Glydenkö?"

"Niin. Sir Percival Glyden."

Sydämmeni sykki kovasti -- uskoin nyt saaneeni johtolangan käteeni.
Kuinka vähän minä vielä tunsinkaan sen labyrintin harhakäytäviä, joka
vielä kauan aikaa eksyttäisi minua!

"Asuiko sir Percival teidän läheisyydessänne siihen aikaan?" kysyin
minä.

"Ei, herra; hän tuli joukkoomme muukalaisena. Hänen isänsä oli vähää
ennen kuollut ulkomaalla. Minä muistan, että hänellä oli surupuku.
Hän oli ottanut huolen siinä pienessä, joen varrella olevassa
ravintolassa, jossa matkustavat herrat tavallisesti asuivat tultuaan
kalastamaan. Hänen tultuaan ei juuri kukaan kiinnittänyt erikoista
huomiota häneen -- olihan tavallista, että ylhäiset herrat siihen
aikaan matkustivat kaikista osista Englantia kalastamaan joessamme."

"Tuliko hän paikkakunnalle, ennenkun Anna oli syntynyt?"

"Tuli, herra. Anna syntyi heinäkuussa 1827 -- ja minun muistaakseni
tuli hän huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa."

"Eikö rouva Catherickään tuntenut häntä?"

"Niin luulimme me ensin, herra. Mutta kun sattui tuo surullinen
tapahtuma, ei kukaan uskonut heidän olevan tuntemattomia toisilleen.
Minä muistan vielä kaikki tyyni niin selvästi, kuin se olisi eilen
tapahtunut. Catherick tuli eräänä yönä meidän puutarhaamme ja herätti
meidät heittämällä kourallisen hiekkaa ikkunaa vasten. Me kuulimme
hänen pyytävän miestäni taivaan tähden tulemaan puhumaan hänen
kanssaan. He seisoivat sitten kauan portailla ja keskustelivat.
Kun mieheni tuli takaisin, oli hän kovin pahoilla mielin. Hän
istuutui minun vuoteeni ääreen ja sanoi minulle: 'Lizzie! Minä
uskoin aina, että rouva Catherick oli huono nainen ja että heidän
avioliittonsa päättyisi onnettomasti -- pelkään kovin, että loppu on
tullut. Catherick on löytänyt koko joukon hienoja, pitsireunaisia
nenäliinoja, kaksi sormusta ja uuden kultakellon perineen kätkettyinä
vaimonsa piironkiin -- kaikki koristeita, joita ei kukaan muu kuin
ylhäinen nainen voi omata -- eikä hän tahdo sanoa miehelleen, kuinka
hän on kaikki nämä saanut.' -- 'Luuleeko Catherick, että hän on
varastanut ne?' kysyin minä. -- 'Ei', vastasi hän, 'varkaus on jo paha
teko, mutta tässä on kumminkin luultavasti vielä pahempi -- hän ei ole
ollut tilaisuudessa varastamaan sellaisia kalleuksia, eikä hänellä
kaikissa tapauksissa ole taipumusta varastamaan, vaikka hän olisi
ollut tilaisuudessakin. Ei, ne ovat hänelle annettuja lahjoja, Lizzie
-- hänen oma nimensä on kaiverrettu kelloon -- ja Catherick on nähnyt
hänet ottavassa keskustelussa, joka ei sovellu naimisissa olevalle
naiselle, tuon surupukuisen vieraan herran -- sir Percival Glyden
kanssa. Älä puhu mitään tästä asiasta -- minä olen hetkiseksi
rauhoittanut Catherickiä. Minä olen pyytänyt hänen pitämään kielensä
kurissa, mutta silmänsä ja korvansa auki, ja sitten olemaan
kärsivällinen pari päivää, kunnes hän on ehtinyt oikein varmistua
asiasta.' -- 'Minä luulen, että te molemmat olette väärässä', sanoin
minä. On aivan mahdotonta, että rouva Catherick, joka täällä on sekä
kunnioitetussa että hyvinvoivassa asemassa, antautuisi tekemisiin
sellaisen vieraan kuin sir Percival Glyden kanssa.' -- 'Niin, niin',
sanoi mieheni, mutta onkohan sir Percival hänellekin tuntematon! Sinä
unhotat, miten hän lopulta tuli Catherickin puolisoksi. Hänhän kosi
pian sanoen itse annettuaan ensin Catherickille useamman kerran
rukkaset. On ollut huonoja naisia ennen häntäkin, Lizzie, jotka ovat
käyttäneet heitä rakastavista kunnon miehistä saavuttamaa valtaansa
keinona pelastaakseen maineensa -- ja minä pelkään pahoin, että tämä
rouva Catherick on pahin heistä. Saammepa nähdä', sanoi mieheni,
'saammepa nähdä!' -- ja ennenkun kaksi päivää oli kulunut, saimmekin
nähdä, kuinka kävi."

Rouva Clements vaikeni muutamia silmänräpäyksiä, ennenkun hän jatkoi
kertomustaan. Tällä aikaa aloin minä epäillä, mahtoikohan se tieto,
jonka minä olin saamaisillani, todellakin johdattaa minua läpi sen
labyrintin, minkä minä olin ottanut tutkiakseni. Olikohan tämä
jokapäiväinen -- liiankin jokapäiväinen juttu miehen petollisuudesta
ja naisen heikkoudesta avaimena sen salaisuuden paljastamiseen, joka
uhkaavana riippui sir Percivalin elämän yllä.

"No niin, herra, Catherick seurasi mieheni neuvoa ja odotti", jatkoi
rouva Clements, "ja kuten minä äsken sanoin, ei hänen tarvinnut
odottaa kaukaa. Toisena päivänä tapasi hän vaimonsa ja sir Percivalin
tuttavallisesti kuiskaillen keskustelemassa kirkkomaalla sakariston
vieressä. Uskon heidän katsoneen tämän paikan viimeiseksi maailmassa,
josta jokin ihminen voisi etsiä heitä -- siksi olivat he siellä. Sir
Percival, joka näytti varsin hämmentyneen ja nolostuneen, puolusti
itseään niin epämääräisin sanoin, että Catherick-raukka, jonka
kiivaasta luonnosta olen jo maininnut Teille, kerrassaan raivostui
ja löi häntä. Hän ei kuitenkaan -- ikävä kyllä -- ollut yhtä vahva
kuin se mies, joka oli loukannut häntä, vaan sai julmasti selkäänsä
ja joutui pahoinpidellyksi naapuriensa nähden jotka heidän kiistansa
kuullessaan olivat juosseet erottamaan heitä. Kaikki tämä tapahtui
illalla ennen yön tuloa. Kun mieheni meni Catherickin luo, oli tämä
poistunut -- ei kukaan tietänyt mihin. Ei kukaan ihminen nähnyt häntä
sittemmin paikkakunnalla. Hän näytti silloin liian hyvin ymmärtävän,
mikä halpamainen vaikutin hänen vaimollaan oli ollut mennessään
naimisiin hänen kanssaan ja hän tunsi liian katkeraa suuttumusta
onnettomuudestaan ja häväistyksestään varsinkin tuon tapauksen
jälkeen hänen ja vapaaherran välillä. Seurakunnan pastori painatti
sanomalehteen kehotuksen, jossa pyysi häntä tulemaan takaisin
vakuuttaen, ett'ei hän menettäisi virkaansa eikä ystäviänsä. Mutta
Catherick oli liian ylpeä -- sanoivat muutamat -- hänellä oli liian
paljon sydäntä, luullakseni, herra, tahtoakseen nähdä naapurejaan
ja oleksia enempää paikkakunnalla, jossa hän oli kokenut sellaisen
onnettomuuden. Mieheni sai tietoja häneltä hänen poistuessaan
Englannista ja vielä kerran, kun hän oli matkustanut Amerikaan ja
kaikki onnistui hänelle hyvin. Siellä elää hän vieläkin, mikäli minä
tiedän, mutta ei kukaan täällä hänen vanhassa isänmaassaan -- hänen
ilkeä vaimonsa vähimmin kaikista -- koskaan saane nähdä häntä."

"Kuinka kävi sitten sir Percivalin kanssa?" kysyin minä. "Oliko hän
vielä kauan paikkakunnalla?"

"Oh, ei, herra; se olisi ollut hänestä liian vaikeaa. Samana iltana,
kuin tämä ikävä tapaus sattui, kuuli joku hänen kiihkeästi riitelevän
rouva Catherickin kanssa -- ja huomisaamuna meni hän matkoihinsa."

"Entäs rouva Catherick? Varmaankaan ei hän voinut jäädä ihmisten
joukkoon, jotka kaikki tunsivat hänen huonon käytöksensä?"

"Hän jäi, herra. Hän oli kyllin kova ja sydämmetön uhmatakseen
naapuriensa halveksumista. Hän selitti jokaiselle, papista alkaen,
että hän oli onnettoman väärinkäsityksen uhri ja ett'eivät kaikki
paikkakunnan juorukielet voisi ajaa häntä pois, ikäänkuin hän olisi
jonkun pahan tehnyt. Niin kauan kuin minä olin siellä, asui hän
vanhassa Welminghamissa, ja minun lähdettyäni pois, kun uusi kaupunki
perustettiin ja kaikki sen arvossa-pidetyt asukkaat alkoivat muuttaa
sinne, muutti hän myöskin, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen
elää heidän joukossaan häpeänä ja tahrapilkkuna viimeiseen saakka.
Hän elää siellä vieläkin ja aikoo niin tehdä kuolemaansa asti
kaikesta huolimatta."

"Mutta millä hän on elänyt näinä menneinä vuosina?" kysyin minä.
"Tahtoiko ja voiko hänen miehensä auttaa häntä?"

"Hän sekä tahtoi että voi, herra", sanoi rouva Clements. "Toisessa,
minun kunnon miehelleni lähettämässään kirjeessä mainitsi hän, että
hänen vaimonsa oli kantanut hänen nimeään ja elänyt hänen talossaan,
ja niin syyllinen kuin tuo vaimo olikin, ei hän kumminkaan tarvitsisi
kävellä kerjäläisenä kaduilla. Hän kykeni antamaan pienen vuotuisen
avustuksen hänen ylläpidokseen, jonka vaimo vuosineljänneksittäin
saisi nostaa eräästä nimitetystä konttoorista Lontoossa."

"Ottiko hän vastaan tämän avun?"

"Ei shillingiäkään siitä, herra. Hän ei sanonut koskaan tahtovansa
olla kiitollisuuden velassa Catherickille leipäpalasta tai
vesipisarasta, vaikka hän eläisikin sata vuotta. Ja hän on pitänyt
lupauksensa siitä lähtien. Kun minun rakas mieheni kuoli ja jätti
kaikki, mitä hänellä oli minulle, sain minä myöskin Catherickin
kirjeet käsiini, ja minä pyysin rouva Catherickiä sanomaan minulle
tarvitsiko hän jotakin. Ennen saakoon koko Englanti tietää, että minä
kärsin nälkää, kuin minä tunnustaisin puutettani Catherickille tai
jollekin hänen ystävälleen. Olkoon se vastaukseni ja ilmoittakaa se
_hänellekin_, jos hän joskus vielä kirjoittaa."

"Luuletteko hänellä itsellään olleen rahoja?"

"Varsin vähän, tuskinpa ollenkaan, herra, Sanottiin -- ja täydellä
syyllä, pelkään minä -- että hän sai varansa salaa sir Percivalilta."

Viime vastauksen jälkeen vaikenin minä hetkisen miettiäkseni, mitä
olin kuullut. Jos minä epäilemättä otaksuin asian olevan niin,
kuin minä olin sen kuullut kerrottavan, oli myöskin varsin selvää,
että minä niin vähän kuin mahdollista olin päässyt salaisuuttani
lähemmäksi, että koko tämä yritys saada tietoja oli mennyt kokonaan
myttyyn.

Mutta oli eräs kohta hänen kertomuksessaan, joka herätti minussa
epäilystä ehdottomasti hyväksyä se, eräs kohta, joka päinvastoin
herätti minussa ajatuksen, että jotain oli salattua siinä.

Minä en voinut pakottautua uskomaan, että lukkarin syyllinen vaimo
vapaaehtoisesti olisi tahtonut koko elämänsä pysyä sillä seudulla,
joka oli ollut hänen häpeänsä näyttämönä. Hänen selityksensä, että
hän teki tämän todistaakseen viattomuuttansa, ei tyydyttänyt minua.
Minusta näytti silloin paljon luonnollisemmalta ja uskottavammalta se
luulo, ett'ei hän ollut aivan niin vapaa päättämään tästä, kuin hän
itse tahtoi väittää. Kuka tässä tapauksessa voisi todenmukaisimmin
pakottaa häntä asumaan edelleen Welminghamissa? Luonnollisesti se
mies, joka antoi hänelle varat elämistä varten. Hän oli kieltäytynyt
ottamasta vastaan apua mieheltään, hänellä ei ollut omia, riittäviä
varoja, hänellä ei ollut ystäviä, häntä ei kunnioitettu -- mistäpä
hän olisi saanut mitään apua, jollei juuri siltä taholta, kuin huhu
mainitsi -- sir Percival Glydeltä?

Arvostellen asiaa tältä kannalta ja yhäti muistaen sitä tosiseikkaa,
että rouva Catherick tiesi salaisuuden, huomasin minä varsin hyvin,
että sir Percivalille oli etua pidättää hänet Welminghamissa, koska
hänen huono maineensa sillä seudulla aivan varmasti pitäisi hänet
erillään kaikesta seurustelusta naisnaapurien kanssa ja tekisi
hänelle mahdottomaksi ilmaista jotain varomattomasti luottavassa
keskustelussa. Mutta mikä oli se salaisuus, joka niin huolellisesti
kätkettiin? Ei se ollut sir Percivalin halveksittava osallisuus
siihen tapaukseen, joka oli riistänyt rouva Catherickiltä kaiken
arvonannon -- senhän tunsivat aivan alusta alkaen kaikki seudun
asukkaat. Ei epäilyskään, että Anna oli sir Percivalin tytär --
sillä Welmingham oli juuri se paikka, jossa sellaisen epäluulon
täytyi välttämättömästi olla. Jos minä omaksuin todistukset rouva
Catherickin rikollisuudesta niin ehdottomasti, kuin kaikki muut
olivat tehneet, jos minä sen johdosta tein samoja pintapuolisia
päätöksiä, kuin herra Catherick ja kaikki hänen ystävänsä olivat
tehneet -- niin mitä sittenkin oli kaikessa tässä, mikä voi herättää
minussa sen vakuutuksen, että vaarallinen salaisuus olisi sir
Percivalilla ja rouva Catherickillä, salaisuus, joka on kätketty
kaikkien näiden vuosien kuluessa?

Ja kumminkin näin minä näissä salaperäisissä kohtauksissa, näissä
kuiskaavissa keskusteluissa lukkarin vaimon ja "surupukuisen vieraan"
välillä todistuksen sen totuudesta.

Oliko mahdollista, että ulkonaiset seikat näyttivät toiselle taholle,
kun totuus oli aivan toisella taholla? Voiko rouva Catherickin
vakuutus, että hän olisi väärän epäillyn uhri olla todellakin
totta? Vai oliko sir Percival pitänyt vireillä tätä väärää epäilyä
kääntääkseen itsestään pois _toisen_ ja raskaamman? Tässä oli, jos
minä vain voin löytää sen, tämän salaisuuden johtolanka, salaisuuden
mikä on kätketty syvälle tuon näöltään vähäpätöisen jutun verhoon,
jonka minä juuri nyt olin kuullut.

Seuraavan kysymykseni tarkoituksena oli nyt saada varmuus,
oliko herra Catherick todellakin tullut vakuutetuksi puolisonsa
rikollisesta käytöksestä vai ei. Se vastaus, jonka minä sain
rouva Clementsiltä ei jättänyt minulle epäilyksen hivenettäkään
tässä tapauksessa. Rouva Catherick oli, siitä oli saatu varmoja
todistuksia, naimattomana ollut moitittavissa suhteissa jonkun
tuntemattoman henkilön kanssa ja sitten mennyt naimisiin
pelastaakseen maineensa. Oli huomioiden kautta, joita minä en tässä
katso sopivaksi esittää, tullut täysin todistetuksi, että se tytär,
joka kantoi hänen puolisonsa nimeä, ei ollut Catherickin.

Ei ollut niin helppoa tutkia, oliko läheinen sukulaisuus Annan ja
sir Percivalin välillä. Minä en keksinyt muuta parempaa keinoa kuin
henkilöllisen yhdennäköisyyden.

"Luullakseni Te usein näitte sir Percivalin, kun hän oleskeli
Welminghamissa?" sanoin minä.

"Kyllä, herra -- varsin usein", vastasi rouva Clements.

"Huomasitteko Te mitään yhdennäköisyyttä hänen ja Annan välillä?"

"He eivät olleet vähintäkään toistensa näköisiä."

"Oliko hän äitinsä näköinen?"

"Ei, ei äitinsäkään, herra. Rouva Catherick on tumma ja hänellä on
pyöreät kasvot."

Siis ei kummankaan heidän näköisensä. Minä tiesin, ett'ei
henkilöllinen yhdennäköisyys ollut mikään sellainen todistus, johon
olisi varmasti kiinnyttävä, mutta toiselta puolen ei se ollut aivan
hyljättäväkään. Oliko mahdollista saada jotain selvyyttä huomaamalla
toisia tärkeämpiä tapahtumia rouva Catherickin ja sir Percivalin
elämässä, ennenkun he tulivat Welminghamiin? Tässä tarkoituksessa
tein minä seuraavat kysymykseni.

"Kuulitteko Te, mistä sir Percival tuli", kysyin minä, "kun hän ensin
saapui kaupunkiimme?"

"Ei, herra. Muutamat sanoivat hänen tulleen Blackwater-Parkista ja
toiset sanoivat Skottlannista -- mutta ei kukaan tiennyt oikein."

"Oliko rouva Catherick palvellut Varneck-Hallissa, ennenkun hän
joutui naimisiin?"

"Kyllä, herra."

"Oliko hän ollut kauan siellä?"

"Kolme tai neljä vuotta, herra; en tiedä varmaan kummanko."

"Kuulitteko Te koskaan Varneck-Hallin omistajan nimeä siihen aikaan?"

"Kyllä, herra. Se oli eräs majuri Donthorne."

"Tiesikö herra Catherick tai kuuliko joku teistä, oliko sir Percival
majuri Donthornen ystävä vai oliko hänellä tapana oleskella
Varneck-Hallin läheisyydessä."

"Herra Catherick ei koskaan puhunut siitä, mikäli minä voin muistaa,
eikä kestään muustakaan luullakseni."

Minä merkitsin majuri Donthornen nimen ja osoitteen muistiin, jos
hän vielä eläisi ja jos minulle vastaisuudessa olisi jotain hyötyä
kääntyä hänen puoleensa. Kumminkin olin minä yhä enemmän vakuutettu,
ett'ei mitään läheistä verisidettä ollut sir Percivalin ja Annan
välillä, samalla kun minä tunsin olevani yhä enemmän varma, että
hänen ja rouva Catherickin välisillä keskusteluilla ei ollut mitään
yhteistä sen häpeän kanssa, jonka rouva Catherick oli kiinnittänyt
miehensä hyvään nimeen. Minä en kumminkaan voinut miettiä useampia
kysymyksiä hankkiakseni vahvistusta tälle vakuutukselle -- minä voin
vain kehoittaa rouva Clementsiä puhumaan hieman Annan aikaisimmasta
lapsuudesta toivoen ehkä sitä tehdessä sattumalta leviävän jotain
valoa siihen asiaan, joka niin eloisasti kiinnitti mieltäni.

"Minä en ole vielä kuullut", sanoin minä, "kuinka tämä lapsi-raukka
joutui Teidän huollettavaksenne, rouva Clements."

"Ei ollut ketään muuta, herra, joka olisi ottanut hoitaakseen tuota
turvatonta pikku olentoa", vastasi rouva Clements. "Ilkeä äiti näytti
vihaavan lasta aina sen syntymästä saakka, ikäänkuin se polonen olisi
ollut mikäkin syyllinen. Säälin sydämmestäni ja minä tarjouduin
kasvattamaan lasta, aivan kuin se olisi ollut omani."

"Jäikö Anna siitä lähtien ainaiseksi Teidän hoitoonne?"

"Ei, ei aivan herra. Rouva Catherickillä oli ajoittain oikkunsa ja
päähänpistonsa ja joskus oli hänen tapansa ottaa lapsi luoksensa
ikäänkuin kiukusta minua kohtaan, koska se oli minun hoidossani.
Mutta nämä päähänpistot eivät koskaan kestäneet kauvan. Pikku
Anna-raukka? Hän lähetettiin aina takaisin luokseni ja aina oli hän
iloinen takaisin tullessaan -- vaikka hänellä olikin niin iloton
elämä minun talossani, ilman muita samanikäisiä leikkitovereja kuten
muilla lapsilla. Pisin eromme toisistamme oli silloin, kun hänen
äitinsä otti hänet mukaansa Limmeridgeen. Se oli juuri samaan aikaan,
kun minun mieheni kuoli, ja mielestäni oli oikein hyvä, ett'ei Anna
tänä surun aikana ollut talossa. Hän oli silloin yhdennellätoista
vuodellansa, kankea lukemaan, pieni raukka eikä niin iloinen kuin
muut lapset -- mutta varsin sievä pikku tyttö. Minä jäin vanhaan
kotiini, kunnes hänen äitinsä toi hänet takaisin, ja tarjouduin
sitten ottamaan hänet kanssani Lontooseen -- sillä asia oli siten,
herra, ett'en minä voinut jäädä enää vanhaan Welminghamiin kunnon
miehen kuoltua -- kaikki oli siellä niin vastenmielistä ja niin
erilaista entiseen verraten."

"Suostuiko rouva Catherick Teidän ehdotukseenne?"

"Ei, herra. Hän palasi Cumberlandista entistäkin kovempana ja
katkerampana. Muutamat sanoivat, että hänen oli täytynyt pyytää
sir Percivalilta lupa matkustaa, ja että ainoana hänen päätöksensä
aiheena lähteä tälle pitkälle matkalle Limmeridgeen hoitamaan
kuolevaa sisartaan oli luulo, että sairas-raukalla oli rahoja --
mutta hänellä oli tuskin riittävästi hautauskulujen maksamiseen.
Luultavasti teki kaikki tämä rouva Catherickin yhä nurpeammaksi
luonteeltaan -- hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että minä
ottaisin lapsen mukaani. Näytti todellakin häntä huvittavan kiusata
meitä tällä erolla. Kaikkiaan voin minä sanoa Annalle, missä minä
asuisin ja pyytää häntä salaa tulemaan luokseni, jos hän joskus
joutuisi murheeseen. Mutta monta vuotta kului sitten, ennenkun
hänellä oli oikeus etsiä minua. Anna-raukka! En nähnyt häntä koskaan,
ennenkun sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta."

"Tiedättekö, miksi sir Percival suljetti hänet sinne?"

"Minä tiedän ainoastaan, mitä Anna itse kertoi minulle, herra.
Tyttö-raukka kertoili tavallisesti koko joukon sekasotkua siitä. Hän
sanoi äitinsä tietävän tärkeän, sir Percivalia koskevan salaisuuden
ja oli sen kerran ilmaissut hänelle joku aika sen jälkeen, kun minä
olin poistunut Hampshirestä -- ja kun sir Percival sai tietää, että
hän tunsi tuon salaisuuden, suljetti hän hänet mielisairaalaan. Mutta
mikä salaisuus oli, ei hän koskaan voinut sanoa kysyessäni. Kaiken
kaikkiaan vastasi hän vain, että hänen äitinsä, jos vain tahtoisi,
voisi saattaa sir Percivalin menneeksi mieheksi ja onnettomaksi
ihmiseksi. Rouva Catherick oli luultavasti sanonut juuri niin paljon,
mutta ei enempää. Minä olen melkein vakuutettu, että minä olisin
saanut tietää koko jutun Annalta, jos hän todellakin olisi tietänyt
niin paljon, kuin uskotteli -- tai oikeammin sanoen, kuin uskoi
tietävänsä, lapsi-raukka!"

Tämä käsitys oli useamman kuin kerran pälkähtänyt minunkin päähäni.
Minä olin jo sanonut Marianille epäileväni, oliko Laura todellakin
saamaisillaan jonkun tärkeän tiedon, kun kreivi Fosco saapui
häiritsemään hänen ja Anna Catherickin keskustelua venehuoneessa.
Oli aivan Annan mielenhämmennyksen mukaista, että hän kuvitteli
selvään tietävänsä salaisuuden epämääräisen epäilyn perusteella,
epäilyn, joka oli aiheutunut hänen äitinsä hänen läsnä-ollessaan
varomattomasti lausutuista viittailuista. Sir Percivalin huonon
omantunnon täytyi tässä tapauksessa ehdottomasti hänessä herättää
sen väärän käsityksen, että Anna oli saanut tietää kaikki äidiltään,
samoinkuin hän myöhemmin oli joutunut väärin epäilemään, että hänen
vaimonsa oli saanut tietää kaikki Annalta.

Aika kului -- puolipäivä oli pian lopussa. Jos minä viipyisinkin
kauemmin, oli kuitenkin epävarmaa, saisinko kuulla mitään tärkeämpää
rouva Clementsiltä, mikä voisi hyödyttää minun puuhiani. Olin jo
saanut ne tiedot rouva Catherickistä, jotka olin halunnut, ja olin
odottamatta saanut tehdä eräitä johtopäätöksiä, jotka kenties
suuressa määrässä voivat helpottaa minun tulevia tutkimuksiani.

Nousin ylös, lausuin jäähyväiset ja kiitin rouva Clementsiä hänen
ystävällisestä alttiudestaan tietojen annossa.

"Pelkään, että olette huomannut minut liian uteliaaksi", sanoin
minä. "Minä olen vaivannut Teitä useammalla kysymyksellä, kuin mihin
useimmat ihmiset olisivat halunneet vastata."

"Sanon Teille sydämmellisen mielelläni kaikki, mitä haluatte
tietää, herra", vastasi rouva Clements. Hän vaikeni ja katsoi minua
levottoman tutkivalla silmäyksellä". Minä olisin toivonut, että Te
olisitte voinut sanoa minulle hieman enemmän Annasta. Tultuanne ensin
huoneeseen oli jotakin Teidän muodossanne, joka näytti ilmaisevan
minulle, että Te voisitte tehdä sen. Te ette voi uskoa, kuinka
katkeraa on olla tietämättä, elääkö hän vai onko kuollut. Voisin
kestää surullisintakin tietoa paremmin sanoitte luulevanne, ett'emme
me koskaan saisi nähdä häntä tässä elämässä. Tiedättekö siis --
tiedättekö varmaan, että Jumala on katsonut hyväksi ottaa hänet
luokseen?"

En voinut vastustaa tätä kehotusta; olisin menetellyt sanomattoman
halpamielisesti ja julmasti, jos olisin tehnyt sen.

"Pelkään, ett'ei ole ollenkaan epäiltävä todellista asianlaitaa",
vastasin minä ystävällisesti. "Omasta puolestani olen minä
vakuutettu, että hänen surunsa tässä maailmassa ovat loppuneet."

Vaimo-raukka vaipui alas tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. "Ah,
herra", sanoi hän, "kuinka tiedätte sen? Kuka on sanonut Teille sen?"

"Ei kukaan, rouva Clements, mutta minulla on syyni olla varma tästä
asiasta -- syyni, jotka minä lupaan ilmoittaa Teille, niin pian kun
minä vaaratta voin tehdä sen. Minä tiedän, ett'ei häntä ole jätetty
hoidotta viimeisinä hetkinään, minä tiedän, että se sydäntauti,
jota hän sairasti niin kauan aikaa, oli todellisena syynä hänen
kuolemaansa. Te tulette pian olemaan tästä yhtä varma kuin minäkin
-- Te tulette pian vakuutetuksi, että hän on haudattu hiljaiseen
kirkkomaahan maalla -- joka on kaunis, rauhallinen lepopaikka, paras,
jonka Te itse olisitte voinut valita hänelle."

"Kuollut!" sanoi rouva Clements, "kuollut niin nuorena -- ja minä
elän vielä kuullakseni sen! Minä ompelin hänen ensimmäiset hameensa.
Minä opetin häntä kävelemään. _Minulle_ lausui hän ensi kerran sanan
_'äiti'_ -- Ja nyt olen minä jäljellä, hän poissa! Sanoitteko Te,
herra", jatkoi vaimo-raukka ottaessaan nenäliinan kasvoiltaan ja
katsoessaan uudelleen minuun -- "sanoitteko Te hänen saaneen sopivan
hautauksen? Oliko se niin kaunis, kuin hän todellakin olisi ollut
minun oma tyttäreni?"

Minä vakuutin hänelle sen. Hän näytti tuntevan erityistä lohdutusta
vastauksestani -- lohdutusta, jota muut ja korkeammat syyt eivät
voineet tarjota hänelle. "Olisi musertanut sydämmeni", sanoi hän
aivan yksinkertaisesti, "jollei Annaa olisi kunniallisesti haudattu
-- mutta kuinka tiedätte sen? -- Kuka on sanonut Teille sen, herra?"
Minä pyysin häntä vielä kerran olemaan kärsivällinen kunnes minä
avonaisemmin voisin puhua kaikesta. "Te voitte olla vakuutettu
saavanne nähdä vielä minut", sanoin minä, "sillä minun on pyydettävä
Teidän osoittamaan minulle suosio, kun Te taas olette ehtinyt
rauhoittua -- kenties parin päivän perästä."

"Älkää viivytelkö minun takiani, herra", sanoi rouva Clements. "Älkää
ajatelko, että minä itken. Jos minä voin jotain hyödyttää, niin
tahdon tehdä sen mielelläni. Jos jotakin haluatte sanoa minulle,
herra, niin olkaa hyvä ja sanokaa heti."

"Minä haluaisin tehdä vielä yhden ainoan kysymyksen", sanoin
minä. "Haluaisin mielelläni tietää, missä rouva Catherick asuu
Welminghamissa?"

Kysymykseni hämmästytti häntä siihen määrään, että mielenliikutuskin
Annan kuoleman takia näytti hetkeksi hälvenevän. Hänen kyyneleensä
lakkasivat äkkiä vuotamasta ja hän istui ja tuijotti minuun --
hämmästyksen perikuvana.

"Jumalan tähden, herra!" sanoi hän, "mitä Te tahdotte rouva
Catherickiltä?"

"Sanon Teille, mitä tahdon häneltä, rouva Clements", vastasin
minä. "Minä tahdon tietää hänen ja sir Percival Glyden välisten
salaperäisten kokousten syyn. On jotakin enemmän siinä, mitä Te
olette sanonut tämän naisen menettelystä ja tämän miehen suhteesta
häneen, kuin mitä Te ja naapurinne ovat aavistaneet. Näiden kahden
välillä on salaisuus, jota ei kukaan meistä tunne -- ja minä
matkustan rouva Catherickin luo vakaassa aikomuksessa saada se
selville."

"Ajatelkaa tarkoin ensin asiaa, herra!" sanoi rouva Clements nousten
ylös ja laskien innoissaan kätensä minun käsivarrelleni. "Hän on
kamala nainen -- Te ette tunne häntä niin hyvin kuin minä. Ajatelkaa
tarkoin."

"Kiitän Teitä ystävällisestä varotuksestanne, rouva Clements. Mutta
minä olen päättänyt käydä tämän rouva Catherickin luona, tapahtuipa
mitä tahansa."

Rouva Clements katsoi levottomasti minuun.

"Minä näen Teidän päättäneen varmasti, herra", sanoi hän. "Tässä on
hänen osoitteensa."

Kirjoitin sen muistiin lompakkooni ja puristin sitten hänen kättänsä
jäähyväisiksi.

"Saatte pian kuulla minulta", sanoin minä, "Te saatte tietää kaikki,
mitä minä olen luvannut sanoa Teille".

Rouva Clements huokasi ja pudisti epäillen päätänsä.

"Vanhan mummon neuvoa ei ole aina halveksittava, herra", sanoi hän.
"Ajatelkaa tarkoin asiaa, ennenkun matkustatte Welminghamiin."


VII.

Palattuani kotiin käynniltäni rouva Clementsin luona hämmästyin minä
Laurassa tapahtuneesta nähtävästä muutoksesta.

Lempeä kärsivällisyys, jota ei pitkällinen kärsimys koskaan ollut
kukistanut, näytti nyt kerrassaan jättäneen hänen. Turhaan oli
Marian koettamistaan koettanut rauhoittaa häntä. Hän istui pöydän
ääressä, silmät tuijottaen lattiaan ja sormet levottomasti väännellen
toisiaan hänen polvellansa. Minun astuessani huoneeseen nousi Marian
istualtaan äänetön surun ilme kasvoissaan. Hän viivytteli hetkisen
nähdäkseen, katsoiko Laura ylös minun lähestyessäni, ja kuiskaten
minulle: -- "koeta sinä herättää hänet", poistui huoneesta.

Minä istuuduin Marianin jättämälle tuolille, irroitin lempeästi
toisistaan laihtuneet, levottomat sormiraukat ja tartuin hänen
molempiin käsiinsä.

"Mitä sinä ajattelet, Laura? Sano minulle, rakkahani -- koeta sanoa
minulle, mitä se on."

Hän puuhaili itsekseen ja kohotti katseensa silmiini. "En voi tuntea
itseäni onnelliseksi", sanoi hän "en voi olla sitä ajattelematta --."
Hän vaikeni, kumartui hieman eteenpäin ja laski päänsä olkapäälleni
äänettömyydessään niin liikuttavalla avuttomuuden ilmeellä, että se
koski minun sisimpään sydämmeeni.

"Koeta sanoa minulle", toistin minä hiljaa, "miksi et ole onnellinen."

"Minä olen niin avuton -- minä olen vain taakkana teille molemmille",
vastasi hän väsyneesti huoaten. "Sinä teet työtä ja ansaitset rahaa,
Walter, ja Marian auttaa sinua. Mitä voin minä tehdä? Lopulta
pidät sinä enemmän Marianista kuin minusta -- sinä pidät varmaan,
sillä minä en kelpaa mihinkään! Ah, minä pyydän, minä pyydän niin
sydämmellisesti sinulta älä kohtele minua kuin lasta!"

Minä kohotin hänen päätään, pyyhkäisin pois sotkeuneen tukan ja
suutelin hänen otsaansa -- kuihtunut kukkaraukkani, vainottu, onneton
sisareni! "Sinä autat meitä, Laura", sanoin minä, "sinä alat jo tänä
päivänä."

Nousin ylös, asetin hänen piirustuskapineensa järjestykseen ja annoin
ne hänelle taas.

"Tiedäthän, että minä ansaitsen rahaa piirustamalla". sanoin minä.
"Nyt, kun sinä olet tehnyt niin paljon työtä ja niin suuresti
edistynyt, saat sinäkin alkaa ansaita rahaa. Koeta tehdä tämä pikku
piirustus niin sieväksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Kun se on
valmis, otan minä sen mukaan, ja sama henkilö, joka ostaa minun
työni, ostaa tämänkin, minä säilytät kaiken, mitä sinä ansaitset,
omassa kukkarossasi, ja Marian tulee sinun luoksesi pyytämään apua
yhtä usein kuin minunkin luokseni. Ajatteleppas nyt, miten paljon
sinä autat meitä ja kuinka onnelliseksi sinä tunnet itsesi aamusta
iltaan."

Hänen kasvoihinsa tuli harras ilme ja hymy lehahti muutamiksi
sekunneiksi niille. Tänä hetkenä ja kun hän uudelleen otti kynän,
jonka hän oli lykännyt luotansa, oli hän melkein taaskin entinen
Laura.

Minä olin oikein tulkinnut hänen sielunsa äsken heränneen
joustavuuden ja voiman ensimmäiset merkit, jotka hänen
aavistamattaan, ilmenivät siinä harrastuksessa, mitä hän alkoi tuntea
sisareni ja minun toimintaani kohtaan. Kertoessani Marianille, mitä
oli tapahtunut, huomasi hän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka Laura
ikävöitsi työllä antaa elämälleen jotakin merkitystä ja hankkia
siten itselleen sekä omaa että meidän kunnioitustamme. Ja tästä
päivästä pidimme me varovasti vireillä tätä uutta kunnianhimoa,
joka ennusti onnellisempaa, ehkäpä läheistäkin tulevaisuutta. Hänen
piirustuksensa, kun hän on lopettanut ne, kätkettiin huolellisesti
ja minä erotin joka viikko pienen summan tuloistani, joka annettiin
hänelle kuviteltuna maksuna niistä heikoista, arvottomista
piirros-raukoista, joiden ainoa ostaja minä itse olin. Oli vaikeata
kyllä joskus olla ilmaisematta viatonta petostamme, kun hän
tyytyväisenä jätti kukkaronsa auttaaksensa elantoamme ja vakavan
harrastuneena halusi tietää, kumpiko meistä -- hänkö vai minä --
oli ansainnut enemmän viikon kuluessa. Minulla on vielä kaikki nämä
piirustukset tallessani: ne ovat minulle arvaamattomia aarteita --
kalliita muistoja, joita minä rakastan ja hoidan -- ystäviä menneeltä
koetuksen ajalta, joista minä en koskaan eroa, joita sydämmeni ei
koskaan voi unhottaa.

Mutta mitä! enkö minä laiminlyö sen tehtävän selvittämistä, jonka
olen ottanut suorittaakseni? Enkö silmää edeltäkäsin onnellisempaan
aikaan, johon kertomukseni ei vielä ole saapunut? Niin, niin teenkin!
Takaisin siis -- takaisin näihin epäilyksen ja pelon päiviin, jolloin
minä taistelin kovasti ylläpitääkseni rohkeuttani alinomaisen
epävarmuuden jäätävästi ahdistaessa. Minä olen pysähtynyt, olen
levännyt hieman matkallani eteenpäin. Mutta tämä hetki ei ole kenties
mennyt hukkaan, jos ne ystävät, jotka lukevat näitä rivejä, ovat
myöskin pysähtyneet ja levänneet.

Minä käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta puhuakseni kahden
kesken Marianin kanssa ja ilmoittaakseni hänelle aamupäivän
tutkimusteni tuloksen. Hänkin näytti olevan samaa mieltä rouva
Clementsin kanssa Welminghamiin aikomani matkan johdosta.

"Varmaakin tiedät sinä vielä liian vähän, Walter", sanoi
hän, "voidakseni pakottaa rouva Catherickin uskomaan sinulle
salaisuutensa? Onkohan oikein harkittua ryhtyä näihin
äärimmäisyyksiin, ennenkun olet koettanut vaarattomampia ja
yksinkertaisempia keinoja? Sanoessasi minulle, että sir Percival
ja kreivi olivat ainoat henkilöt maailmassa, jotka tiesivät Lauran
matkapäivän Blackwater-Parkista, unhotit sinä ja minäkin, että oli
kolmaskin henkilö, joka varmaan hyvin muistaa sen -- tarkoitan
rouva Rubellea. Eikö olisi helpompaa ja vaarattomampaa pakottaa hän
tunnustamaan kuin sir Percival?"

"Kenties", vastasin minä, "mutta me emme voi olla yhtä varmoja rouva
Rubellen muistista kuin sir Percivalin ja kreivin. Se riippuu siitä,
tietääkö hän salahankkeesta ja onko hän ottanut osaa siihen. Nyt on
myöhäistä rouva Rubellen vuoksi tuhlata aikaa, joka kenties on mitä
suuriarvoisin ainoan sir Percivalin elämän aran kohdan tutkimiseksi.
Etkö sinä ajattele hieman liian vakavasti sitä vaaraa, johon minä
antaudun matkustamalla Hampshireen? Alatko peljätä, että sir Percival
kumminkin lopuksi voittaa minut?"

"Hän ei voita sinua", vastasi hän varmasti, "sillä hänellä ei ole
kreivin pohjatonta ilkeyttä apunaan."

"Mikä saa sinut sitten uskomaan?" kysyin minä kummastuneena.

"Se, että minä tunnen sir Percivalin itsepäisyyden ja uhmaavan
kärsimättömyyden kreivin vallan takia", vastasi hän. "Minä uskon
hänen itsekseen ryhtyvän taistelemaan sinua vastaan kuten hän
ensin itsepäisesti ryhtyi oman käsityksensä mukaan toimimaan
Blackwater-Parkissakin. Aika peljätä kreivin sekautumista on silloin
kuin sinulla on sir Percival vallassasi. Hänen omat harrastuksensa
joutuvat silloin vaaranalaisiksi -- eikä hän kammo kauheimpia juonia
sinua vastaan pelastaakseen itsensä."

"Meidän onnistuu kenties sitä ennen riistää häneltä aseet",
sanoin minä. "Muutamia rouva Clementsin tietoja voidaan käyttää
häntä vastaan, ja muitakin keinoja on meillä vastaisuudessa ehkä
käytettävinämme. On jotain rouva Michelsonin lausunnossa, joka
todistaa, että kreivi katsoi välttämättömäksi ryhtyä tekemisiin herra
Fairlien kanssa. Voidaan huomata sellaisia seikkoja tässä asiassa,
jotka ehkä sotkevat hänet juttuun kiinni. Minä pyydän sinua, Marian,
poissa-ollessani kirjoittamaan herra Fairlielle ja ilmoittamaan
hänelle, että sinä odotat häneltä vastausta, joka sisältää tarkan
kertomuksen siitä, mitä tapahtui hänen ja kreivin välillä, ja lisäksi
kaikki tärkeäarvoisimmat, hänen veljentytärtään koskevat seikat,
mitkä siltä ajalta ovat tulleet hänen tietoonsa. Ilmoita hänelle
myöskin, että se selitys, jota sinä nyt pyydät, vaaditaan häneltä
ennemmin tai myöhemmin oikeuden edessä, jos hän nyt kieltäytyy sitä
mielisuosiolla antamasta."

"Minä kirjoitan, Walter. Mutta oletko todellakin vakavasti päättänyt
matkustaa Welminghamiin?"

"Täysin vakavasti. Minä käytän nyt kaksi päivää hankkiakseni varoja
elatustamme varten; kolmantena matkustan minä Hampshireen."

Kun mainittu päivä oli saapunut, olin minä valmis matkustamaan.

Ollen mahdollista, että minä tulisin viipymään poissa jonkun lyhyen
ajan, sovin minä niin Marianin kanssa, että me kirjoittaisimme
toisillemme joka päivä. Niin kauan kuin minä säännöllisesti sain
jotakin häneltä kuulla, voin minä tietää, että kaikki oli hyvin.

Mutta jollei kirjettä saapunut, palaisin minä Lontooseen ensi
junalla. Minun onnistui tyydyttää Laura ilmoittamalla matkastani,
että menen maaseudulle hankkimaan uuden ostajan minun ja hänen
piirustukseensa. Täten jätin minä hänet ahkeroimaan tyytyväisenä!
Marian seurasi minua portaita alas aina ovelle saakka.

"Muista, mitkä levottomat sydämmet sinä olet tänne jättänyt",
kuiskasi hän, "muista, että koko meidän toivomme riippuu sinun
onnellisesta palaamisestasi. Jos odottamattomia seikkailuja
tapahtuisi tällä matkalla, jos sinä ja sir Percival joudutte
yhteen..."

"Mikä saa sinut uskomaan, että me tapaamme toisemme?" kysyin minä.

"En tiedä -- minä pelkään ja kuvittelen voimatta sitä selittää.
Naura sille, Walter, jos tahdot -- mutta Jumalan tähden hillitse
kiivautesi, jos tapaat tämän miehen!"

"Älä pelkää, Marian! Minä lupaan olla varuillani."

Näin puhuttua erosimme.

Menin reippain askelin asemalle. Äsken herännyt toivo innosti
mieltäni; tunsin olevani varmasti vakuutettu, ett'en matkustaisi
tällä kertaa turhaan. Oli kaunis, kirkas ja raikas aamu. Tunsin
kaikkien hermojeni olevan jännityksissä ja päätin lujasti jatkaa
yritystäni, joka lisäsi minulle sekä ruumiin että sielun voimaa.

Mennessäni aseman kentän yli ja katsoessani ympärilleni oikealle ja
vasemmalle ihmisjoukkoon, joka sinne oli kokoontunut, etsiäkseni
jotkin tuttavat kasvot, tunsin minä epäröiväni, eikö olisi ollut
viisainta laittautua valepukuiseksi, ennenkun läksin tälle
matkalle. Koko tässä ajatuksessa oli kumminkin minulle jotain
niin vastenmielistä -- koko järjestelmässä käyttää valepukua oli
mielestäni niin kamalaa yhtäläisyyttä tavallisen urkkija- ja
ilmiantajajoukon kanssa, että minä hylkäsin moisen päähänpiston
samana hetkenä kuin se syntyikin. Viisaudenkin näkökannalta
katsottuna oli epäiltävää, olisiko tällainen teko ollut oikea. Jos
minä olisin tämän valepuvun laittanut kotonani, huomaisi talon isäntä
ennemmin tai myöhemmin puuhani ja alkaisi epäillä minua. Jos minä
koettaisin tehdä sen muualla, voisivat samat henkilöt pienimmästäkin
sattumasta saada nähdä minut sekä valepuvussa että ilman sitä ja
voisivat saattaa minut sen huomion ja epäilyksen alaiseksi, jota minä
nyt hartaimmin halusin välttää. Omassa persoonassani olin minä tähän
asti toiminut -- omassa persoonassani päätin minä jatkaakin loppuun
asti.

Juna saapui Welminghamiin heti puolipäivän jälkeen.

Arabian erämaa tai Palestinan raunioita kuvaava taulu voi tehdä niin
alakuloisen vaikutuksen silmään ja mieleen kuin englantilainen pikku
kaupunki olemassa-olonsa ensi kautena ja siirtyessään parempaan
kuntoon. Tämän havainnon tein minä vaeltaessani sen siistin autiuden,
sen muhkean rumuuden ja sen siistityn uneliaisuuden kautta, joka
vallitsi Welminghamin kaduilla. Ja kauppiaat, jotka tuijottivat
minun jälkeeni tyhjistä puodeistaan, puut, jotka sadetta kaivaten
riiputtivat oksiaan kivisillä karkotus-paikoillaan puolivalmiilla
kaduilla ja toreilla, tyhjät talorungot, jotka turhaan odottivat
elonantavaa, ihmisellistä perusainetta voidakseen tulla joksikin
paremmaksi kuin tyhjäksi ja jäykäksi aineko'oksi, jokainen ihminen,
jonka minä näin, joka esine, jonka ohi minä kuljin, näyttivät
vastaavan minulle yhdellä äänellä: Arabian erämaat eivät ole mitään
meidän sivistynyttä autiuttamme vastaan; Palestinan rauniot eivät
koskaan voi antaa kuvaa nykyajan hengettömästä tyhjyydestä!

Kysyin tietä siihen kaupungin kortteliin, jossa rouva Catherick asui,
ja olin pian torilla, jota ympäröivät pienet yksikerroksiset talot.
Keskellä neliskulmaista paikkaa kasvoi hieman ohutta ruohoa, jota
suojasi vähäpätöinen, reikäinen aita. Vanha lapsenpiika ja kaksi
lasta seisoi yhdessä aitauksen kulmassa ja katseli laihaa vuohta,
joka kalusi ruohoa. Kaksi kävelijää seisoi torin toisella sivulla,
lähellä taloriviä ja puheli keskenään, ja toisella puolen johti
pieni laiska poika pientä laiskaa koiraa nuorasta. Kuulin kaukaa
yksitoikkoista pianon linkutusta, jota säesti kova takominen toiselta
taholta. Nämä olivat kaikki elonmerkit, joita voin nähdä tai kuulla
tullessani ensin torille.

Menin heti taloon n:o 13, jossa rouva Catherick asui, ja koputin
ovelle etukäteen ajattelematta, kuinka minun pitäisi parhaiten
ilmoittautua. Ennen kaikkea oli tärkeätä saada nähdä rouva Catherick.
Sitten voisin minä aina omista huomioistani päättää parhaimman ja
helpoimman tavan esittää käyntini syy.

Raskasmielisen näköinen, keski-ikäinen piika aukasi oven. Minä
jätin hänelle käyntikorttini ja kysyin, voinko saada tavata rouva
Catherickiä. Kortti vietiin sisään, ja piika palasi pyytämään, että
minä ilmoittaisin käyntini syyn.

"Olkaa hyvä ja sanokaa, että minun käyntini koskee rouva Catherickin
tytärtä", vastasin minä. Tämä oli paras tekosyy käyntini tueksi,
minkä voin tällä hetkellä keksiä. Nainen meni huoneeseen ja tuli pian
takaisin tällä kertaa synkän kummastuksen ilme kasvoissaan ja pyysi
minua menemään sisään.

Minä tulin pieneen huoneeseen, jonka seinäpaperit olivat
koreamalliset ja loistavaväriset. Tuolit, pöydät, piironki ja
sohva loistivat kaikki räikeävärisinä ja osoittivat huonoa makua.
Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli punakeltaisella villaliinalla
komeasti sidottu raamattu, ja tämän pöydän vieressä, lähellä ikkunaa,
istui, pieni työkori polvellaan ja tihrusilmäinen, vanha villakoira
jalkojen juuressa maaten, vanhempi nainen, myssy päässä, harmaat
puolivanttuut kädessä ja mustaan silkkihameeseen pukeutuneena.
Hänen harmaansekainen tukkansa riippui kankeissa kiemuroissa
molemmin puolin päätä, hänen tummat silmänsä katsoivat suoraan eteen
kovalla uhmaavalla leppymättömällä ilmeellä. Hänellä oli leveä,
neliskulmainen muoto, pitkä leuka ja paksut, aistilliset, värittömät
huulet. Hän oli kooltaan suuri ja vahva, hänen esiintymisensä
suututtavan kylmäverinen. Hän oli rouva Catherick.

"Te olette tullut puhumaan kanssani tyttärestäni", sanoi hän,
ennenkun ehdin lausua sanaakaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä Teillä
on kerrottavana."

Hänen äänensä sävy oli yhtä kova, yhtä uhmaava ja leppymätön, kuin
hänen silmiensä ilme. Hän osoitti tuolia ja tarkasti minua kiireestä
kantapäähän tutkivalla silmäyksellä, kun minä istuuduin.

Minä huomasin, että ainoa tapa tulla toimeen tämän naisen kanssa, oli
puhutella häntä samalla äänellä ja hyökätä heti keskustelumme alussa
hänen kimppuunsa hänen omalla alueellansa.

"Tiedättehän, että tyttärenne on kadonnut?" kysyin minä.

"Tiedän täysin hyvin."

"Oletteko peljännyt, että tätä onnettomuutta voisi seurata toinen --
hänen kuolemansa?"

"Kyllä. Oletteko tullut tänne kertomaan hänen kuolemastaan?"

"Olen."

"Miksi?"

Hän teki minulle tämän kummallisen kysymyksen ilman että hänen
äänensä, kasvojen ilmeensä tai esiintymisensä vähintäkään muuttui.
Hän ei olisi voinut näyttää enemmän jääkylmältä, jos minä olisin
kertonut hänelle, että tuolla aitauksessa oleva vuohi oli kuollut.

"Miksikö?" toistin minä. "Kysyttekö Te, miksi minä olen tullut
kertomaan Teille tyttärenne kuolemasta?"

"Niin. Mitä harrastusta Teillä on hänen tai minun suhteeni? Kuinka
voitte jotakin tietää tyttärestäni?"

"Seuraavasta syystä: Minä tapasin hänet tiellä sinä yönä, jolloin hän
pakeni mielisairaalasta, ja autoin häntä pääsemään turvapaikkaan."

"Siinä teitte varsin pahoin."

"Surettaa minua, että hänen äitinsä voi sanoa noin."

"Hänen äitinsä sanoo niin. Kuinka tiedätte, että hän on kuollut?"

"Minulla ei ole oikeutta sanoa, kuinka tiedän sen -- mutta minä
_tiedän_ sen."

"Onko Teillä oikeus sanoa, kuinka olette saanut minun osoitteeni?"

"On kylläkin. Sen sain minä rouva Clementsiltä."

"Rouva Clements on höpelö nainen. Pyysikö hän Teidän matkustamaan
tänne?"

"Sitä hän ei tehnyt."

"No hyvä; sitten kysyn minä vielä kerran, miksi olette tullut tänne?"

Kun hän näytti kovasti päättäneen pakottaa minua vastaamaan, vastasin
minä niin yksinkertaisesti kuin mahdollista.

"Minä tulin", sanoin minä, "uskoen että Anna Catherickin äidillä
olisi jotakin harrastusta tietää, oliko Anna kuollut vai elossa."

"Vai niin", sanoi rouva Catherick jos mahdollista vieläkin
kylmempänä. "Eikö Teillä ole mitään muuta syytä?"

Minä epäröin. Ei ollut helppoa keksiä silmänräpäyksessä oikeata
vastausta tähän kysymykseen.

"Jos Teillä ei ole mitään muuta vaikutinta", jatkoi hän hitaasti
vetäen harmaat puolivanttuunsa käsistään ja käärien ne kokoon,
"niin saan minä kiittää Teitä vaivastanne ja sanoa, ett'en minä
tahdo kauempaa pidättää Teitä täällä. Teidän tietonne olisi ollut
vakuuttavampi, jos Te olisitte tahtonut selittää, kuinka Te olette
saanut sen. Kumminkin uskon minä, että se oikeuttaa minut käymään
surupuvussa. Ei ole mikään suuri muutos tarpeen puvussani, kuten itse
huomaatte."

Hän kaivoi hameentaskuansa, otti sieltä esille pitsireunaiset mustat
puolivanttuut, veti ne käsiinsä kylmästi ja miettivästi ja laski
kätensä sitten ristiin polvellensa.

"Toivotan Teille onnellista matkaa", sanoi hän.

Hänen kylmä, ivallinen esiintymisensä suututti minut suoraan
tunnustamaan, että minun käyntini tarkoitus ei vielä ollut saavutettu.

"Minä olen toisenkin syyn takia tullut tänne", sanoin minä.

"Ahaa! Sen uskoinkin", puuttui rouva Catherick puheeseen.

"Teidän tyttärenne kuolema --."

"Mihin hän kuoli?"

"Sydäntautiin."

"Vai niin. No, enemmän."

"Teidän tyttärenne kuolema on ollut syynä raskaaseen vääryyteen
erästä minulle rakasta henkilöä kohtaan. Kaksi miestä, joista toinen
on sir Percival Glyde, on minun vakuutukseni mukaan tehnyt tämän
ilkityön."

"Todellako?"

Minä katsoin häntä tarkkaavasti nähdäkseni, osoittaisiko hän mitään
mielenmuutosta, kun hän näin aavistamatta sai kuulla tämän nimen.
Mutta ei lihaskaan värähtänyt -- kova, uhmaava, leppymätön ilme hänen
silmistään ei muuttunut silmänräpäykseksikään.

"Teillä voi olla syytä haluta tietää", jatkoin minä "miksi
Teidän tyttärenne kuolema on ollut keinona toisen henkilön
vahingoittamiseen."

"Ei", vastasi rouva Catherick, "en halua ollenkaan tietää. Tämä
näyttää olevan Teidän asianne. Te mielitte sotkeutua minun asioihini.
Minä en sotkeudu Teidän."

"No hyvä; kenties Te silloin kysytte", jatkoin minä, "miksi minä
ollenkaan mainitsin tämän asian Teille?"

"Niin, sitä minä kysyn."

"Minä mainitsin siksi, koska minä olen päättänyt asettaa sir
Percivalin edesvastuuseen siitä pahasta, jonka hän on tehnyt."

"Mitä on minulla tekemistä tämän päätöksen kanssa?"

"Te saatte kuulla. On eräitä tapahtumia sir Percivalin menneessä
elämässä, jotka minun tarkoitukseni voittamiseksi on välttämätöntä
täysin tuntea. Te tunnette ne -- ja tämän vuoksi olen minä tullut
Teidän luoksenne." "Mitä tapahtumia tarkoitatte?"

"Minä tarkoitan niitä tapauksia, jotka sattuivat vanhassa
Welminghamissa silloin, kun Teidän miehenne oli lukkarina ja ennenkun
Teidän tyttärenne syntyi."

Vihdoinkin olin minä osannut tähän naiseen huolimatta siitä jäisen
varovaisuuden aitauksesta, jota hän ponnisteli asettaa välillemme.
Minä näin, kuinka ivallinen ylimielisyys hälveni vähitellen
hänen silmistään -- yhtä selvästi kuin minä näin hänen käsiensä
levottomasti eroavan toisistaan ja koneellisesti alkavan sivellä
hänen silkkihameensa poimua.

"Mitä Te tiedätte näistä tapahtumista?" kysyi hän. "Kaikki, mitä
rouva Clements on voinut kertoa minulle", vastasin minä.

Silmänräpäyksellinen puna leimahti hänen kovilla, leveillä
kasvoillansa; levottomat kädet jäivät hetkiseksi aivan hiljaa --
kaikki tämä näytti ennustavan tulevaa vihan purkausta, joka kenties
olisi voinut houkutella hänen paljastamaan itsensä. Mutta, ei -- hän
hillitsi nousevan katkeruutensa, nojasi taaksepäin nojatuolissa,
laski kädet ristiin leveälle rinnallensa ja katseli minua ilkeä
hymyily paksuilla huulillansa yhtä lujasti kuin ennenkin.

"Ahaa! Nyt alan minä käsittää kaikki", sanoi hän, samalla kun hänen
lannistettu ja hillitty ilkeytensä kuvastui vain vielä suuremmassa
määrässä ilkamoivana äänen ja esiintymisen uhmana. "Teillä on
yksityinen riita sir Percival Glyden kanssa -- ja minun pitäisi nyt
olla avullinen kostamaan sitä. Minun täytyisi kertoa Teille yhtä ja
toista sir Percival Glydestä ja itsestäni -- eikö niin? Te olette
yhtään häpeämättä tutkinut minun yksityisiä asioitani. Te luulette
olevanne tekemisissä kadotetun naisen kanssa, joka elää täällä
armoilla ja jonka pitää tehdä kaikki, mitä Te haluatte, pelosta että
Te muutoin voisitte vahingoittaa häntä. Minä huomaan Teidän siivon
tarkoituksenne. Se huvittaa minua. Ha, ha, ha!"

Hän vaikeni hetkisen, pani kätensä lujemmin ristiin rinnallensa ja
nauroi itsekseen -- kovaa, ilkeätä naurua.

"Te taidatte hieman tietää, kuinka minä olen elänyt tällä
paikkakunnalla ja mitä minä olen täällä tehnyt, hyvä herrani -- mikä
olikaan Teidän nimenne?" jatkoi hän. "Minun mieleni tekee sanoa
Teille se, ennenkun minä soitan ja ajatan Teidät ulos. Minä tulin
tänne vieteltynä naisena. Minä tulin, maineeni riistettynä, ja päätin
voittaa sen jälleen. Vuosi vuodeltaan olen minä taistellut sen
takia -- ja minä _olen_ voittanut takaisin sen. Kunniallisesti ja
avoimesti olen minä taistellut yhteiskuntamme kunnioitettuja jäseniä
vastaan heidän omalla pohjallansa. Jos he sanovat nyt jotakin minua
vastaan saavat he tehdä sen hiljaisuudessa, he eivät voi, he eivät
uskalla sanoa sitä suoraan. Minä seison liian korkealla ja kyllin
varmasti tässä kaupungissa voidaksenne ylettää minuun. _Kirkkoherra
kumartaa minulle_. Ahaa! Te ette ottanut laskuun mitään sellaista
tullessanne tänne. Menkää kirkkoon ja hankkikaa tietoja minusta --
ja Te saatte tietää, että rouva Catherickillä on paikkansa siellä,
hänellä yhtä hyvin kuin jollakin toisella, ja että hän maksaa veronsa
oikeaan aikaan. Menkää raastupaan. Siellä on anomus, anomus jonka
ovat allekirjoittaneet kaikki kaupungin arvossa pidetyt asukkaat,
luvan myöntämistä vastaan eräälle sirkukselle, mikä turmelisi
meidän tapamme, niin, _meidän_ tapamme. Minä kirjoitin nimeni alle
tänä aamuna. Menkää kirjakauppaan. Kirkkoherran keskiviikkoluennot
vanhurskauttamisesta uskon kautta ovat ilmoitetut tilattaviksi.
Minun nimeni on myöskin listalla. Tohtorinrouva antoi viime kerralla
kolehdissa köyhille shillingin -- minä panin puoli kruunua. Kirkon
isäntä Sovard, joka kulki ympäri lautanen kädessään, kumarsi
minulle. Kymmenen vuotta sitten sanoi hän apteekkari Pegrumille,
että minut pitäisi piiskalla ajaa ulos kaupungista. Elääkö Teidän
äitinne? Onko hänellä kauniimpi raamattu pöydällään kuin minulla?
Onko hän paremmassa suhteessa kaupunkilaisiin kuin minä? Onko hän
koskaan elänyt yli tulojensa? _Minä_ en ole. Ahaa, kas tuossa tulee
kirkkoherra, käyden yli torin! Katsokaa, herra -- mikä Teidän nimenne
onkaan? -- katsokaa nyt, jos Teitä huvittaa."

Hän hypähti ylös nuoren naisen notkeudella, meni ikkunan luo,
viipyi siinä, kunnes pappi meni ohi, ja tervehti juhlallisella
arvokkaisuudella häntä. Pappi nosti kohteliaasti hattua ja kulki
edelleen. Rouva Catherick istuutui taasen ja katsoi minua ilkeämmällä
ivalla kuin koskaan ennen.

"Näettekö!" sanoi hän. "Sopiiko tuollaista mielestänne tehdä
maineensa kadottaneelle naiselle? Miten luulette nyt suunnitelmanne
onnistuvan?"

Se kummallinen keino, jonka hän valitsi puolustaakseen itseään,
hänen varsin omituinen yrityksensä osoittaa tällä esimerkillä, mitä
arvonantoa hän nautti kaupungissa oli niin ällistyttänyt minua,
että minä kuuntelin häntä vaiti ja hämmästyneenä. Siitä huolimatta
olin minä lujasti päättänyt saattaa hänet hämmennyksiin. Jos hänen
raju kiihkeytensä oli kerran murtanut ne siteet, joilla hän oli sen
hillinnyt, ja leimunnut minua vastaan, niin olisihan mahdollista,
että hänen huuliltaan pääsisi sellaisia lausuntoja, jotka
valaisisivat tutkittavakseni ottamaani asiaa:

"Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?" toisti hän vielä
kerran.

"Aivan niin, kuin tänne tullessani uskoin", vastasin minä. "Minä
en epäile sitä varmaa asemaa, jonka Te olette voittanut tässä
kaupungissa, eikä minun aikomukseni ole järkyttää sitä, vaikka minä
voisinkin sen tehdä. Minä tulin tänne, koska varmasti tiesin: sir
Percival Glyden olevan Teidän vihamiehenne samoinkuin minunkin. Jos
minä vihaan häntä, niin vihaatte Tekin. Te voitte kieltää sen, jos
Teitä miellyttää; Te voitte epäillä minua niin paljon kuin tahdotte;
Te voitte olla minuun kuinka suuttunut tahansa -- on kumminkin
totta, että koko Englannin kaikista naisista olette Te -- jos Teillä
on jotakin tunnetta kärsimänne johdosta -- se, joka auttaa minua
musertamaan tämän miehen."

"Musertakaa hänet itse", sanoi hän -- "tulkaa sitten takaisin
kuulemaan, mitä minä silloin sanon."

Hän lausui nämä sanat aivan samoin, kuin hän oli puhunut koko ajan --
nopeaan, uhmaavasti, kostavasti. Minä olin lietsonut käärmemäisen,
vuosien pitkän vihan salaisessa pesässään -- mutta vain minuutiksi.
Kuin väijyvä, myrkyllinen kyykäärme hyökkäsi se minua vastaan --
hänen kiivaasti kumartuessaan sitä paikkaa kohden, jossa minä istuin.
-- Kuin väijyvä, myrkyllinen elukka hävisi se minun nähteni -- kun
hän seuraavassa silmänräpäyksessä istui yhtä jäykkänä ja suorana
tuolillaan.

"Te ette tahdo luottaa minuun?" kysyin minä.

"En."

"Pelkäättekö?"

"Näytänkö minä pelkurilta?"

"Te pelkäätte sir Percivalia."

"Pelkäänkö?"

Hänen kasvoilleen tuli voimakkaampi väri ja kädet alkoivat taasen
innokkaammin silittää silkkihametta. Minä jatkoin jättämättä hänelle
silmänräpäyksenkään miettimisaikaa.

"Sir Percivalilla on korkea yhteiskunnallinen asema", sanoin minä;
"ei ollenkaan kummastuttaisi minua, jos pelkäisittekin häntä. Sir
Percival on mahtava mies -- hän on vapaaherra, suuren maatilan
omistaja, ylhäisen perheen jälkeläinen --"

Minua kummastutti sanomattomasti, kun hän tässä purskahti
hillittömään nauruun.

"Niin", toisti hän katkerimman halveksumisen äänellä. "Vapaaherra
-- suuren maatilan omistaja -- ylhäisen perheen jälkeläinen. Niin,
todellakin! Varsin ylhäisen perheen, varsinkin äidin puolelta."

Nyt ei ollut aikaa ajatella näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen
huuliltaan; minä ennätin vain huomata, että niitä hyvin ansaitsi
miettiä poistuttuani tästä talosta.

"En ole täällä kiistelläkseni Teidän kanssanne perhekysymyksistä",
sanoin minä. "En tiedä mitään sir Percivalin äidistä --."

"Te tiedätte yhtä vähän sir Percivalista itsestään", keskeytti hän
puheeni kiivaasti.

"Neuvon Teitä, ett'ette ole siitä niin varma", puutuin minä
puheeseen. "Minä tiedän yhtä ja toista hänestä -- ja minä epäilen
vielä enemmän."

"Mitä Te epäilette?"

"Minä sanon Teille, mitä minä en epäile hänestä. Minä en epäile häntä
Annan isäksi."

Hän hypähti ylös ja tuli aivan luokseni, silmäten raivoisasti.

"Kuinka uskallatte Te lausua jotain sellaista? Kuinka uskallatte Te
sanoa, kenen tytär hän oli -- kenen hän _ei_ ollut!" huudahti hän,
samalla kun hänen kasvonsa värisivät raivosta ja ääni vapisi vihasta.

"Teidän ja sir Percivalin välisellä salaisuudella ei ole sellaista
perustusta", jatkoin minä lujasti. "Se salaisuus, joka uhkaavana
riippuu sir Percivalin elämän yllä, ei tullut Teidän tyttärenne
syntyessä eikä poistunut hänen kuollessaan."

Hän vetäytyi askeleen taaksepäin. "Menkää!" sanoi hän, osoittaen
uhkaavasti ovelle.

"Ei enemmän Teidän kuin hänenkään sydämmessään ole mitään ajatusta
tähän lapseen nähden", jatkoin minä, lujasti päättäen ajaa hänet
äärimmäisyyteen asti. "Ei ollut mitään rikollisen rakkauden sidettä
Teidän ja hänen välillänsä pitäessänne näitä salaisia yhtymisiä. --
Teidän miehenne tavatessa Teidät kuiskailemassa toistenne kanssa
kirkkomaalla sakariston vieressä."

Hänen ojennettu käsivartensa vaipui samassa silmänräpäyksessä, kuin
minä lausuin tämän, ja vihan kiivas puna katosi hänen kasvoiltansa.
Minä huomasin tämän muutoksen, joka tapahtui hänessä. Minä näin tuon
kovan, varman, pelottoman, laskevan naisen kukistuvan pelosta, jota
hän ei kaikista ponnistuksista huolimatta voinut salata -- kun minä
lausuin nämä sanat: "kirkkomaalla sakariston vieressä."

Koko minuutin tai pitemmän ajan seisoimme me vaieten ja katsellen
toisiamme. Minä puhuin ensiksi.

"Kieltäydyttekö vieläkin uskomasta minua?" kysyin minä.

Hän ei voinut vieläkään palauttaa entistä väriä kasvoillensa, mutta
ääni oli taasen luja; esiintymiseen oli tullut entinen ärsyttävä uhma
hänen vastatessaan minulle.

"Kieltäydyn", sanoi hän.

"Kehotatteko Te minua vieläkin menemään?"

"Kehotan. Menkää -- älkääkä tulko koskaan takaisin."

Menin ovelle, pysähdyin hetkiseksi, ennenkun avasin sen, ja käännyin
vieläkin kerran katsellakseni häntä.

"Kenties saan minä ilmoittaa Teille uutisia sir Percival Glydestä,
joita Te ette ole valmistautunut kuulemaan", sanoin minä, "ja siinä
tapauksessa tulen minä takaisin."

"Sir Percivalista ei ole mitään uutisia, joita minä en ole
valmistautunut kuulemaan, lukuunottamatta --."

Hän vaikeni; hänen kalpeat kasvonsa synkkenivät, hän hiipi hiljaisin,
varovaisin, kissamaisin askelin paikallensa.

"Lukuunottamatta uutista hänen kuolemastaan", sanoi hän
istuutuessaan, samalla kun kammottava hymy oli hänen julmilla
huulillaan ja kuolon kaamea viha väijyi hänen rohkeista silmistään.

Kun minä avasin oven mennäkseni, katsoi hän nopeasti minuun. Hänen
huulensa avautuivat hitaasti hirveästä hymyilystään -- hän tarkasti
minua kiireestä kantapäähän kummastuneella, aralla silmäyksellä;
koko hänen katseensa kuvasti äänetöntä, kauheaa toivetta. Tekikö hän
kenties salaa laskelmiansa minun nuoruudestani ja voimastani, minun
vihani suuruudesta kärsityn loukkauksen johdosta ja itsehillintäni
rajoista? Kuvitteliko hän, mihin tämä viha voisi johtaa minut, jos
sir Percival ja minä sattumalta kohtaisimme toisemme? Paljas ajatus
ajoi minut pois hänen läheisyydestään ja vaiensi tavallisimmankin
jäähyväislauseen huuliltani. Sanaakaan lausumatta poistuin minä
huoneesta.

Avatessani ulko-oven näin minä saman papin joka jo kerran oli käynyt
ohi talon, palaavan samaa tietä mennäkseen yli torin. Minä pysähdyin
antaakseni hänen mennä sivu ja katsoin samalla vierashuoneen ikkunaan.

Rouva Catherick oli jo etukäteen kuullut hänen askelensa hiljaisella,
yksinäisellä paikalla ja seisoi jo ikkunan ääressä. Ei edes
se hirvittäväin intohimojen voima, jonka minä olin herättänyt
tämän naisen sydämmessä, voinut saattaa häntä laiminlyömään tätä
yhteiskunnallisen arvonannon hituista, mikä hänen vihdoinkin monen
vuoden väsymättömäin ponnistusten jälkeen oli onnistunut voittaa ja
mihin hän rajun voimakkaasti takertui kiinni. Siinä seisoi hän nyt
taaskin, ei täyttä minuuttia sen jälkeen, kun olin mennyt, tullen
varta vasten niin lähelle ikkunaa, että papin täytyi uudelleen
tervehtiä häntä. Hän nosti taaskin hattuansa. Minä näin kovain,
aavemaisten kasvojen ikkunalasin takana pehmenevän mielistellyn
ylpeyden ilmeestä; minä näin pään kankeine, mustine myssyineen
juhlallisesti kumartuvan vastaukseksi. Kirkkoherra oli tervehtinyt
häntä ja minun läsnäollessani kaksi kertaa samana päivänä!


VIII.

Minä läksin talosta siinä vakuutuksessa, että rouva Catherick oli
vasten tahtoansa johtanut minua askeleen eteenpäin. Ennenkun minä
olin ennättänyt poiketa lähimmälle kadulle torin kulmasta, kiintyi
huomioni siihen, että joku äkkiä lukitsi oven takanani. Minä käännyin
ja näin vantteran, mustapukuisen miehen seisovan sen talon portailla,
joka, mikäli minusta näytti, oli lähinnä rouva Catherickin asuntoa.
Mies tuli käyden kiiruisin askelin sitä kulmaa kohden, johon minä
olin seisahtunut. Minä tunsin heti hänet siksi, joka oli kulkenut
edelläni Blackwater-Parkiin käydessäni siellä ja joka oli koettanut
haastaa riitaa kanssani.

Minä seisoin hiljaa saadakseni tietää, oliko hänellä tälläkin kertaa
aikomus ryhtyä tekemisiin kanssani. Kummastuksekseni meni hän ohi
nopein askelin lausumatta sanaakaan ja edes katsomattakaan minuun.
Tämä oli niin vastakkaista sille, mitä minä olin häneltä odottanut,
että uteliaisuuteni tai paremmin sanoen epäluuloni heräsivät, ja minä
päätin seurata häntä voidakseni mahdollisesti huomata, mitä hänellä
oli tekemistä tässä kaupungissa. Ottamatta selvää, näkikö hän minut
vai ei, seurasin minä häntä. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen ja
astutti minua perässään suorinta tietä rautatieasemalle.

Juna oli juuri lähtemäisillään ja kaksi tai kolme viime hetkessä
saapunutta matkustajaa tunkeili pienen lippuaukon ympärillä. Minä
menin heidän luokseen ja kuulin selvään miehen pyytävän lippua
Blackwaterin asemalle. Otin selville, että hän todellakin matkusti
tällä junalla, ennenkun poistuin paikalta.

Minä voin vain yhdellä tavalla selittää, mitä minä juuri nyt
olin nähnyt ja kuullut. Olin varma, että mies oli tullut rouva
Catherickin asunnon viereisestä talosta. Luultavasti oli hän sir
Percivalin määräyksestä oleskellut siellä saadakseen selville,
enkö minä ennemmin tahi myöhemmin kävisi rouva Catherickin luona.
Hän oli epäilemättä nähnyt minun sekä menevän että tulevan ja sen
jälkeen kiiruhtanut ensi junaan matkustaakseen Blackwater-Parkiin
ja tehdäkseen ilmoituksen sir Percivalille, joka niine tietoineen,
jotka hänellä varmaan oli minun puuhistani, luonnollisesti saapuisi
tälle paikalle ollakseen saapujia, jos minä päättäisin matkustaa
Hampshireen. Muutamain päiväin kuluttua tapaisimme hän ja minä varsin
uskottavasti toisemme.

Millainen tulos olisikin, päätin minä kumminkin epäämällä toteuttaa
yritykseni, lujasti silmäten siihen päämäärään, jonka koetin
saavuttaa, pysähtymättä tai väistämättä sir Percivalia tai jotakuta
muuta. -- Se suuri edesvastaus, joka raskaasti painoi minua --
edesvastaus sovittaa pienimmätkin toimeni niin, ett'eivät ne johtaisi
Lauran pakopaikan löytämiseen -- ei ahdistanut minua ollenkaan
Hampshiressä. Welminghamissa voin minä kuljeskella mieleni mukaan ja
jos minä sattumalta laiminlöin tarpeelliset varovaisuustoimenpiteet,
niin ei kumminkaan kukaan muu kuin minä itse kärsisi siitä.

Poistuessani asemalta alkoi jo hämärtää. Ja kun minä pimeän tultua,
en voisi tehdä mitään tutkimuksia tällä vieraalla paikkakunnalla,
läksin lähimpään ravintolaan ja tilasin päivälliseni ja huoneen
yöksi. Tämän tehtyä kirjoitin minä Marianille ilmoittaakseni
hänelle, että kaikki oli hyvin ja että minulla oli hyviä toiveita
onnistua. Lähteissäni Lontoosta olin minä pyytänyt häntä osoittamaan
ensimmäisen kirjeensä, jonka minä toivoin saavani huomisaamuna,
Welminghamin postikonttoriin ja minä pyysin häntä lähettämään
seuraavan kirjeen samalla osoitteella. Jos minä sattumalta olisin
matkustanut pois kaupungista sen saapuessa, voin minä helposti saada
sen kirjoittamalla postinhoitajalle.

Ravintola tuli myöhemmin illalla aivan typi tyhjäksi. Minulla oli
häiritsemätön tilaisuus miettiä kaikkea, mitä tänään iltapäivällä
oli tapahtunut. Ennenkun minä menin levolle, olin minä huolellisesti
muistutellut kummallisen keskusteluni rouva Catherickin kanssa alusta
loppuun ja tarkoin tutkinut niiden päätelmäin arvon, jotka minä aivan
äkkiä olin päivällä ehtinyt tehdä.

Vanhan Welminghamin kirkon sakaristo oli se lähtökohta, josta
ajatukseni hitaasti ja tutkien johti kulkuansa kaikkeen siihen, mitä
minä olin kuullut rouva Catherickin lausuvan, kaikkeen siihen, mitä
minä hänen luonaan olin huomannut kummallista ja epäilyttävää.

Kun rouva Clements ensin mainitsi sakariston ympäristön sir
Percivalin ja rouva Catherickin salaisten kohtausten paikkana,
pidin minä tätä vain varsin kummallisena. Ja tämän kummallisuuden
tunteen vallitessa olin minä keskustelussa jälkimäisen kanssa vain
kokeeksi lausunut muutamia sanoja keskustelusta "kirkkomaalla
sakariston vieressä" -- asia, joka näytti minusta vain toisarvoiselta
sivuseikalta ja joka puhuessani muistui mieleeni. Minä olin
valmistautunut siihen, että hän vastaisi minulle hämmentyneenä tai
suuttuneen, mutta se sanomaton pelko, joka valtasi hänet lausuessani
nämä sanat, oli minulle täydellinen yllätys. Minä olin jo kauan
ennen ajatuksissani yhdistänyt sir Percivalin salaisuuden johonkin
salattuun, vakavaan rikokseen, jonka rouva Catherick tiesi, mutta
tätä pitemmälle en minä ollut mennyt. Mutta nyt oli tämän naisen
äkkinäinen kauhistus enemmän tai vähemmän suoranaisesti asettanut
tämän rikoksen yhteyteen sakariston kanssa ja saattanut minut
käsittämään, että hän oli ollut enemmän kuin todistaja -- hän oli
epäilemättä ollut osallinen rikokseen.

Mikä oli tämä rikos? Minä aloin tulla siihen vakuutukseen, että se
oli samalla kertaa sekä halpamainen että vaarallinen -- muutoin ei
olisi rouva Catherick toistanut minun sanojani sir Percivalin valtaan
nähden niin selvällä halveksumisella -- siis törkeä ja vaarallinen
rikos, johon hän oli ottanut osaa, ja se rikos oli yhteydessä kirkon
sakariston kanssa.

Seuraava kohta vei minut vielä askeleen etemmäksi.

Rouva Catherickin huomattava sir Percivalin halveksuminen ulottui
nähtävästi tämän äitiinkin. Hän oli puhunut mitä katkerimmalla ivalla
siitä ylhäisestä perheestä, josta sir Percival polveutui -- "ainakin
äidin puolelta". Mitä tämä merkitsi? Oli ainoastaan kaksi selitystä:
Joko oli äiti alhaissukuinen tai oli hänen kunniallaan jokin varjo,
jonka sekä rouva Catherick että sir Percival salaisuudessa tunsivat.
Ensinmainitun näistä selityksistä voin minä vain löytää hakemalla
kirkonkirjoista hänen vihkimätodistuksensa ja saamalla siten tietää
hänen nimensä ja sukunsa johdatukseksi vastaisille tutkimuksilleni.

Mutta jos toiselta puolen viimemainittu olettamus oli oikea, niin
mikä tahra oli hänen arvollansa? Kun minä muistelin niitä tietoja,
joita Marian oli antanut minulle sir Percivalin vanhemmista ja siitä
merkillisen yksitoikkoisesta elämästä, jota he viettivät, niin heräsi
mielessäni kysymys, eikö ollut mahdollista, ett'ei hänen äitinsä
koskaan ollut naimisissa hänen isänsä kanssa. Tästäkin tekisivät
kirkonkirjat parhaiten selvää. Mutta minkä seurakunnan rekisterissä
he olisivat vihittyinä? Tähän kysymykseen nähden palasin minä taas
niihin päätelmiin, joita minä olin tehnyt, ja sama ajatusvoima,
joka jo oli huomannut tehdyn rikoksen paikan, saattoi minut nytkin
uskomaan, että vihkimätodistus täytyi olla Vanhan Welminghamin
sakaristossa.

Nämä olivat tulokset käynnistäni rouva Catherickin luona -- nämä ne
kaikenlaiset mietteet, jotka, uskollisesti viitaten samalle taholle,
ratkaisivat minun toimenpiteitteni suunnan huomispäivänä.

Aamu oli raskas ja pilvinen, mutta silti ei satanut. Minä jätin
matkareppuni ravintolaan ja kysyttyäni tietä läksin jalkaisin Vanhan
Welminghamin kirkolle. Kuljin hieman yli kaksi peninkulmaa maata,
joka koko ajan hitaasti kohosi.

Korkeimmalla paikalla oli kirkko -- vanha, ajan pahoin pitelemä
rakennus, jonka sivuilla oli raskaat tukipylväät ja keskellä
jykeä, nelikulmainen torni. Vastapäisellä puolella oleva sakaristo
ulkoni kirkosta ja näytti olevan samanikäinen. Ympärillä näkyi
useammassa kohden sen kauppalan jäännöksiä, jonka rouva Clements
oli kuvannut minulle omaksi ja miehensä muinoiseksi kotipaikaksi.
Ne olivat huomattavimmat asukkaat kauan sitten hyljänneet uuden
kaupungin takia. Muutamat taloista olivat revitty tyyten alas
paitsi ulkomuureja, toiset olivat saaneet seisoa vähitellen
rapistuakseen, ja muutamissa asui vielä ihmisiä, jotka nähtävästi
kuuluivat köyhimpään luokkaan. Se oli autio taulu -- eikä kumminkaan
synkeimmässä rappiotilassaan niin autio kuin se uusi kaupunki, josta
äsken olin poistunut. Täällä voi silmä kiintyä kellastuneisiin,
suuriin, laveihin ketoihin ja maatiloihin; täällä oli joukko puita,
jotka, vaikkakin lehdettömiä, poistivat maiseman yksitoikkoisuuden ja
johtivat ajatuksen kesään ja varjoisiin lehtoihin.

Kun minä tulin esille kirkon takapuolelta ja kuljin ohi muutamien
hyljättyjen asuinrakennusten etsiäkseni lukkaria, näin minä kaksi
miestä, jotka olivat seisoneet kätkössä erään muurin takana, astuvan
esiin ja seuraavan minua. Pitempi heistä, vahva, leveäharteinen mies,
metsänvartijan puvussa, oli minulle tuntematon; toinen oli yksi
niistä miehistä, jotka vainosivat minua Lontoossa käydessäni herra
Kyrlen luona. Minä olin silloin tarkoin katsellut häntä ja minä olin
varma, että se oli juuri hän, jonka minä nyt näin.

He eivät yrittäneetkään puhutella minua ja pysyttelivät tarpeellisen
matkan päässä, mutta heidän oleskelunsa syy kirkon läheisyydessä
oli kumminkin varsin selvä. Oli niin kuin olin odottanutkin -- sir
Percival oli jo varustautunut taisteluun minua vastaan. Käyntini
rouva Catherickin luona oli ilmoitettu edellisenä iltana, ja nyt
seisoivat molemmat miehet vartioimassa kirkon lähellä, odottaen
tulisinko minä näköisälle Vanhassa Welminghamissa. Jos minä olisin
tarvinnut joitain enempiä todistuksia siitä, että minun tutkimukseni
olivat suuntautuneet oikealle tolalle, niin olisi nyt tehty
suunnitelma vakoilla minua ollut täysin riittävä.

Minä kuljin edelleen, kunnes minä tulin erään vielä asutun talon
luo, jota ympäröi pieni keittiöpuutarha, jossa muuan mies oli
työskentelemässä. Hän neuvoi minulle tien lukkarin taloon, joka
jonkun matkan päässä oli aivan yksin hyljätyn kauppalan rajalla.
Lukkari oli huoneessa ja pani parhaillaan päällystakkia päälleen.
Hän oli iloisa, ystävällinen ja puhelias ukko, jolla oli varsin
epäedullinen ajatus -- mikäli minä pian huomasin -- siitä paikasta
missä hän eli, ja itsetyytyväinen ylemmyyden tunne naapureihinsa
nähden sen suuren merkkitapauksen johdosta että hän kerran oli ollut
Lontoossa.

"Olipa hyvä, että tulitte niin aikaisin herra", sanoi vanhus, kun
minä esitin käyntini syyn. "Kymmentä minuuttia myöhemmin en minä
olisi ollut kotona. Pitäjän asiat, herra voitte uskoa, että on varsin
paljon kulkemista minun ikäiselleni miehelle, ennenkun kaikki on
toimitettu. Mutta näettekö, herra, ukko on vielä ketterä ja reipas
eikä ole koskaan valittanut väsyneitä jalkoja! Niin kauan kun mies
ei valita koipiansa, kelpaa hän vielä johonkin. Ettekö Tekin samoin
ajattele, herra?"

Sillä välin otti hän avaimet takan nurkkauksessa olevasta koukusta
ja sulki oven perästämme. Ja jatkaen yksinpuheluaan sanoi hän
tyytyväisellä äänellä, ikäänkuin mielihyvissään siitä, että on vapaa
kaikista perhehuolista.

"Minulla ei ole ketään, joka touhuaisi ja puuhaisi kotitaloudessani.
Vaimoni lepää haudassa, ja lapseni ovat kaikki naimisissa. Huono
paikka tämä, eikö niin, herra? Mutta seurakunta on suuri -- kuka
tahansa ei voisi hoitaa tätä paikkaa, sen sanon. Hyvät tiedot tekevät
asian mahdolliseksi, ja minä olen saanut oppia, mitä tarvitaan ja
hieman enemmänkin. Minä voin puhua yhtä hyvää englannin kieltä kuin
kuningatarkin -- Jumala varjelkoon kuningatarta! -- ja se on jo
enemmän kuin useimmat muut henkilöt tällä paikkakunnalla osaavat. Te
olette Lontoosta arvatakseni, herra? Minä olin Lontoossa 25 vuotta
sitten. Mitäpä uutta tapahtuu siellä tähän aikaan?"

Rupattaen tällä lailla saattoi hän minut sakaristoon. Minä katsoin
ympärilleni nähdäkseni molemmat vakoojat. En kumminkaan voinut heitä
missään huomata. Nähtyään, että minä käännyin lukkariin hankkiakseni
tietoja, olivat he luultavasti kätkeytyneet johonkin, josta he
vapaasti voivat valvoa toimiani.

Sakariston ovi oli tamminen, raskas ja vanha sekä vahvoilla
rautakoristeilla siloteltu; lukkari asetti suuren, raskaan avaimensa
lukkoon sellaisella kasvojen ilmeellä, joka osoitti hänen tietävän,
että tässä on vaikea työ edessä, jonka onnistumisesta hän itsekään ei
ollut varma.

"Minun on pakko saattaa Teidät sisään tätä tietä, herra", sanoi
hän, "sillä ovi, joka johtaa kirkosta tänne, on sakariston puolelta
lukittu. Muutoin olisimme me voineet mennä sitä tietä. Tämä lukko on
kauhean vaikea avata. Se on kuin vankilan oven lukko; se on monta
kertaa mennyt umpilukkoon, ja minä olen ainakin viisikymmentä kertaa
maininnut asiasta kirkon isännöitsijälle ja vaatinut hankkimaan
uutta. -- Hän sanoo silloin aina: 'Minä katson' -- ja siihen asia
jää. Ah, koko tämä paikka on sellainen rääsynurkka, jota ei ollenkaan
voi verrata Lontooseen, vai kuinka, sir? Me nukumme täällä! Emme
seuraa ollenkaan aikaamme."

Hetkinen väännettyä ja kierrettyä avainta antoi raskas lukko
vihdoinkin perään, ja lukkari avasi oven. Sakaristo oli suurempi
kuin oli voinut kirkon ulkopuolelta päättää. Se oli pimeä ja synkkä
vanha huone, joka oli matala ja jonka katossa ristihirret olivat
näkyvissä. Pitkin kahta sivua pitkin niitä seiniä nimittäin, jotka
olivat lähinnä kirkkoa, oli hautoja ja raskaita kaappeja, jotka
olivat madon kalvamia ja vanhuuden halkomia. Erään kaapin koukuissa
riippui useampia messupaitoja, jotka pullottivat kummallisissa
kääröissä -- olisi tarvinnut vain pari koipea niiden alle voidakseen
huvitella näkevänsä joukon menneitä seurakunnan paimenia, jotka
kaikessa toveruudessa olivat yhdessä siihen hirttäytyneet. Lattialla,
messupaitojen alla, oli kolme sälylaatikkoa kannet puoleksi auki
ja joukko oljenkorsia pistäytyen ulos halkeamista ja rei'istä
joka sivulta. Niiden takana eräässä nurkassa oli koko tomuisia
ja kellastuneita papereja, joista jotkut olivat käärityt kuin
arkkitehdin piirustukset, toiset sitä vastoin lankaan pujotettuina
ja muistuttaen kirjeitä tai laskuja. Huone oli muinoin saanut
valaistuksensa yhdellä seinällä olevasta pikku ikkunasta; tämä oli
kumminkin nyt muurattu kiinni ja korvattu kattoikkunalla. Ilma
huoneessa oli raskas ja tukahduttava. Tukahduttava se oli sitäkin
enemmän, kun kirkkoon johtava ovi oli suljettu. Tämäkin ovi oli
tamminen sekä lukittu alhaalta ja ylhäältä.

"Meillä sietäisi olla täällä hieman siistimpää, ettekö ajattele niin,
herra?" kysyi iloisa lukkari. "Mutta mihin pitäisi Teidän mielestänne
yhtyä näin hyljätyllä paikalla? Katsokaahan nyt vain esimerkiksi
näitä sälylaatikoita. Tässä ne nyt ovat olleet vuoden tai kauemmin
valmiina Lontooseen vietäviksi -- niin tässä ovat ne rojuina ja tässä
tulevat ne olemaan niin kauan, kun ne kestävät koossa. Minä sanon
vielä kerran, herra, mitä minä jo sanoin: tämä ei ole Lontoo. Täällä
me nukumme. Me emme seuraa ollenkaan aikaamme!"

"Mitä on sälylaatikoissa?" kysyin minä.

"Saarnatuolin vanhain puuleikkausten palasia, alttariseinustan
vuorauksia ja urkulehterin kuvia", sanoi lukkari. "Kaksitoista
apostolia puuhun leikattuna -- mutta ei yhdelläkään ole nenää
jäljellä. Kaikki on rikkinäistä, madon kalvamaa ja syrjiltään
vahingoittunutta -- kaikki tyyni haperaa kuin posliini ja yhtä vanhaa
kuin kirkko, jollei vanhempaakin."

"Ja miksi pitää ne lähetettämän Lontooseen? Korjattaviksiko?"

"Niin juuri, herra. Korjattaviksi ja missä se ei ole mahdollista,
paikattaviksi uudella puulla. Mutta, näettekös, herra, rahat
loppuivat -- ja siinä sitä nyt ollaan odottamassa uutta
listakeräystä, minkä merkintään ei kukaan näytä olevan halukas. Siitä
on nyt vuosi vierinyt. Kuusi herraa söi päivällistä yhdessä sen asian
kunniaksi uuden kaupungin ravintolassa. He pitivät puheita ja tekivät
päätöksen ja kirjoittivat nimensä ja painattivat keräyslistoja
herra, joissa tulipunaiset götiläiset kirjaimet loistivat, joissa
puhuttiin paljon siitä, kuinka häpeä oli jättää kirkko ja kalliit
puuleikkaukset korjaamatta ja niin edespäin. Tuossa lojuvat nyt
kaikki keräyslistat, joita ei voitu jakaa ulos, arkkitehdin
piirustukset ja kustannusarvio sekä koko kirjevaihto, joka päättyi
siihen, että kaikki alkoivat kieroon katsella toisiansa -- kaikki
on tuossa nurkassa sälylaatikoiden takana. Ensin tuli hieman rahaa
-- mutta mitäpä voi odottaa, kun ei olla Lontoossa? Ne riittivät
juuri parhaiksi rikkinäisten veistosten asettamiseen laatikoihin,
kustannusarvion teettämiseen ja keräyslistojen painattamiseen -- eikä
sitten ollut penniäkään jäljellä. Kuitenkin ovat laatikot tässä,
kuten olen sanonut. Ei ole mitään paikkaa, johon ne muuttaisimme
-- ei kukaan uudessa kaupungissa välitä meistä -- me olemme täällä
nurkassamme aivan unhotettuina. -- Sakaristo tulee rojuhuoneeksi --
kukapa voi auttaa sitä? Kas siinäpä olisi asia, jonka minä tahtoisin
tietää."

Haluni saada tutkia kirkonkirjoja ei kehoittanut minua erityisesti
seuraamaan vanhuksen rupatusta. Minä olin hänen kanssaan yhtämieltä,
ett'ei kukaan voinut auttaa sitä seikkaa, että sakaristo näytti
siivottomalta -- ja esitin sitten, että me muitta mutkitta kävisimme
asiaamme käsiksi.

"Niin, niin, aivan oikein -- kirkonkirjat!" sanoi lukkari ottaessaan
pienen avainnipun taskustaan. "Kuinka vanhoja Te tahdotte nähdä,
herra?"

Marian oli sanonut minulle sir Percivalin iän puhuessamme hänen
tulevasta avioliitostaan Lauran kanssa. Hän oli silloin kuvannut
hänet 45-vuotiaaksi. Tämän laskun mukaan huomasin minä, että hänen
oli täytynyt syntyä 1804 ja että minä huoleti voin alkaa tutkimukseni
tämän vuoden lopusta.

"Haluan alkaa vuodesta 1804", sanoin minä.

"Kummalleko puolelle, herra?" kysyi lukkari. "Eteenkö vai taaksepäin
siitä vuodesta?"

"Taaksepäin, menneeseen aikaan."

Hän avasi erään kaapin oven -- sen, jonka vieressä messupaidat
riippuivat, ja otti esiin suuren, likaisiin, ruskeisiin nahkakansiin
sidotun kirjan. Minua kummastutti kirkonkirjan epävarma
säilytyspaikka. Kaapin ovi oli kiero ja huojuva ja lukko mitä
huonoin ja pienin. Minä olisin helposti voinut vääntää sen auki
kävelykepilläni.

"Katsotaanko tämän olevan kirkon asiakirjain turvallinen
säilytyspaikka?" kysyin minä. "Minun mielestäni pitäisi niin tärkeän
kirjan kuin tämän olla varmemman lukon takana ja säilytettynä
tulenkestävässä kaapissa."

"No, senpä sanon, että tämä on varsin merkillistä!" sanoi lukkari,
sulkien kirjan samassa kun oli avannutkin sen ja taputtaen hiljaa
sen kantta. "Juuri samat sanat, kuin minun vanhalla herrallani ja
opettajallani oli tapana lausua kerta toisensa jälkeen monta, monta
vuotta sitten. 'Miksi ei säilytetä kirkonkirjaa' -- hän tarkotti
juuri tätä kirjaa, jota minä nyt pidän kädessäni, 'miksi ei säilytetä
kirkonkirjaa tulenkestävässä kaapissa?' Sitä en kuullut hänen
lausuvan yhtä, vaan satoja kertoja. Hän oli asianajaja siihen aikaan
ja sen lisäksi tämän kirkon kirjuri. Reipas ja komea vanha herra --
ja täynnään omituisia päähänpistoja, voitte uskoa sen, herra. Niin
kauan kuin hän eli, piti hän jäljennöskirjaa tästä Knowlesburyssa
olevassa konttoorissaan, mihin hän teki kaikki muistoonpanot kuin
tähänkin. Te tuskin uskotte minua, mutta kumminkin on totta, että
hänellä oli määrätyt päivänsä -- yksi tai kaksi joka vuosineljännes,
jolloin hän vanhalla valkoponyllaan ratsasti tänne kirkolle omin
silmin verratakseen jäljennöstä ja kirkonkirjaa. 'Miten voin minä
tietää', oli hänen tapansa lausua -- 'miten voin minä tietää, ett'ei
kirkonkirjaa täältä sakaristosta voida varastaa tai hävittää.
Miks'ei sitä säilytetä tulenkestävässä kaapissa? Miks'en minä voi
saada muita olemaan yhtä varovaisia kuin itsekin? Voihan jonakin
päivänä onnettomuus tapahtua -- kun kirkonkirja on poissa, ymmärtää
seurakunta kyllä minun jäljennökseni arvon,' Näin puhuttuaan oli
hänen tapansa ottaa hyppysellinen nuuskaa ja katsoa ympärilleen niin
tyytyväisenä kuin prinssi. Niin hänen vertaistaan järjestyksenpidossa
ja hoidossa hoitaa asioitaan ei ole helppo löytää nykyaikaan. Vieläpä
Lontoossakin luulisin minä Teidän olevan vaikeaa löytää hänen
vertaistaan. Minkä vuoden sanoitte? Oliko se 1804?"

"1804", vastasin minä, itsekseni päättäen olla antamatta vanhukselle
enää tilaisuutta rupattamaan, ennenkun minä olin katsellut
vihkimätodistukset läpi.

Lukkari pani nenälleen silmälasit ja käänteli kirjan lehteä, muistaen
huolellisesti kastaa etusormeaan ja peukaloaan joka kolmannella
lehdellä. "Kas tässä se on, herra!" sanoi hän, lyöden samassa kätensä
tyytyväisenä avattuun kirjaan. "Tässä on se vuosi, jota Te halusitte
nähdä."

"Kun en tietänyt, missä kuussa sir Percival oli syntynyt, aloin
minä vuoden ensi puoliskosta. Rekisteri oli vanhan mallinen, kaikki
todistukset olivat kirjoitetut viivoittamattomille sivuille, ja joka
vihkimätodistuksen jälkeen oli vedetty viiva musteella.

"Minä tulin vuoden 1804 alkuun löytämättä mitään todistusta tästä
avioliitosta, jatkoin sen jälkeen etsimistäni meidän ajastamme koko
joulukuun 1803, koko marraskuun ja lokakuun, koko -- ei, ei koko
syyskuuta. Tämän kuun alusta löysin minä hakemani avioliiton!

"Huolellisesti tarkastin minä registeriin merkitsemistä. Se oli
tehty sivun alimpaan osaan, ja kun tila oli niukka, oli se enemmän
ahdattu kuin muut vihkimätodistukset. Heti yläpuolella oleva
herätti huomiotani sen takia, että sulhasen ristimänimi oli sama
kuin minunkin. Seuraava sitä vastoin kiinnitti katsettani aivan
toisesta syystä: se otti nimittäin seuraavalla sivulla ylimpänä
suuren tilan, koska kaksi veljestä samalla kertaa oli vihitty. Sir
Felix Glyden vihkimätodistus ei ollut missään suhteessa huomattava
lukuunottamatta sitä tilaa, jonka se otti alimpana sivulla. Tiedot
hänen puolisostaan olivat aivan niin kirjoitetut, kuin tällaisissa
tapauksissa on tavallista. Hänestä oli merkitty: 'Cecilia Jane
Elster, Park-View Cottagesta Knowlesbury, aatelismies Patrick
Elster-vainajan ainoa tytär, asui ennen Bathissa.'

"Minä merkitsin koko todistuksen taskukirjaani ja tunsin sitä
tehdessäni itseni sekä empiväksi että alakuloiseksi yritykseni
suhteen. Tämän salaisuuden, jonka minä aina tähän silmänräpäykseen
asti olin uskonut selville saavani, jäljille näytti nyt olevan
vaikeampi päästä kuin koskaan ennen.

"Mitkä käsitykset selvittämättömästä salaisuudesta olivat vahvistuneet
käyntini takia sakaristossa? Ei kerrassaan mitkään. Mitkä tiedot
olin minä saanut lady Percivalin kunnian otaksuttujen tahrain
suhteen? Ainoa tieto, jonka minä olin saanut, puolusti hänen
mainettansa. Uusia epäilyksiä, uusia vaikeuksia, uusia viivytyksiä
näyttäytyi minulle loppumaton jono. Mihin pitäisi minun tästä lähtien
ryhtyä? Ainoa keino, joka minulla mielestäni oli, oli tämä: Minun
pitäisi tehdä tiedusteluja neiti Elster'in, Knowlesburysta, nähden
toivossa päästä, huomaamalla syy rouva Catherickin halveksumiseen
sir Percivalin äitiä kohtaan, askel lähemmäksi tämän arvoituksen
ratkaisemista.

"Oletteko löytänyt haluamanne tiedon, herra?" kysyi lukkari, kun minä
suljin kirkonkirjan.

"Kyllä", vastasin minä, "mutta kumminkin on minulla vielä muutamia
kysymyksiä tehtävänä. Otaksun, että se pappi, joka 1803 oli
seurakunnan pastorina, ei elä enään?"

"Ei eläkään herra! Hän kuoli kolme tai neljä vuotta ennen minun
tänne tulemistani -- ja se tapahtui armon vuonna 27. Minä sain tämän
paikan, herra", jatkoi puhelias, vanha ystäväni, siten, "että entinen
lukkari jätti sen aivan yht'äkkiä. Ihmiset puhuvat, että hänen
vaimonsa ajoi hänet pois kotoa -- vaimo elää vielä ja asuu uudessa
kaupungissa. En tiedä oikein, onko juttu tosi; kaikki mitä tiedän, on
paikan saantini. Herra Wansborough hankki minulle sen -- sen vanhan
herran poika, josta minä jo olen puhunut. Hän on nyt kirkonkirjuri,
aivankuin hänen isänsä oli ennen häntä."

"Sanoitteko Te, että Teidän entinen opettajanne asui Knowlesburyssa?"
kysyin minä, koettaen muistaa pitkää juttua vanhan koulun järjestystä
rakastavasta miehestä, jolla puhelias ystäväni oli väsyttänyt minut,
ennenkun hän oli avannut kirkonkirjan.

"Niin, niin se oli, herra", vastasi lukkari. "Vanha herra Wansborough
asui Knowlesburyssa ja siellä asuu hänen poikansakin."

"Te sanoitte juuri nyt, että hän on kirkonkirjuri, kuten hänen
isänsäkin oli. Minä en ole oikein selvillä, tiedänkö minä, mitä sillä
tarkoitetaan."

"Todellako herra? Ja Te kumminkin tulette Lontoosta! Jokaisella
seurakunnalla on kirkonkirjurinsa ja lukkarinsa. Lukkari on sellainen
mies kuin minä, lukuunottamatta sitä, että minulla on paljon enemmän
tietoja kuin useimmilla heistä -- vaikka minä en tosiaankaan tahdo
kehuskella niillä. Kirkonkirjurin paikkoja etsivät lakimiehet, ja
jos on jotain kirjoittamista tai jotain lakialaa ajettava kirkon
puolesta, toimittavat he sen. Se tapahtuu samalla tavoin kuin
Lontoossa. Jokaisella kirkolla on siellä kirjurinsa, ja voitte olla
varma, että ne kaikki ovat lakimiehiä."

"Siis otaksun minä, että nuori herra Wansborough on myöskin lakimies?"

"Luonnollisesti, herra! Hänellä on konttorinsa Highstreet'in varrella
Knowlesburyssa -- samassa paikassa jossa hänen isällään oli ennen
häntä. Lukemattomia kertoja olen minä lakaissut sitä konttoria ja
nähnyt vanhan herran ratsastavan ravia valkoponyllansa, kääntävän
päätään milloin oikealle, milloin vasemmalle pitkin koko katua ja
nyökkäävän kaikille ihmisille! Uskokaapas vain että hänellä oli
jotakin arvoa! Hänen olisi pitänyt elää Lontoossa!"

"Kuinka pitkältä on Knowlesburyyn täältä?"

"Oh, sinne on varsin pitkältä", sanoi lukkari liioittelevalla
käsityksellään matkan pituudesta ja sillä elävällä kuvittelulla
vaikeudesta siirtyä paikasta toiseen, joka on ominainen maaseudun
asukkaille. "Lähes 5 peninkulmaa, saan minä sanoa Teille!"

Oli vielä aikainen aamupäivä. Päivän pitäisi riittää kävelyyn
Knowlesburyyn ja sieltä takaisia. Eikä luultavasti olisi kaupungissa
ketään muuta henkilöä, joka paremmin voisi antaa minulle tietoja
siitä arvonannosta ja yhteiskunnallisesta asemasta, mikä sir
Percivalin äidillä oli ennen naimisiin menoaan, kuin paikkakunnan
asianajaja. Aikoen heti jalkaisin lähteä Knowlesburyyn poistuin minä
siis sakaristosta.

"Tuhat kiitosta, herra", sanoi lukkari minun pistettyäni pikku lahjan
hänen käteensä. "Onko todellakin Teidän tarkoituksenne käydä koko tie
Knowlesburyyn ja tänne takaisin? No no, Teillä on nuoret, terveet
jalat -- se on siunattu asia, vai kuinka? Tämä tie johtaa sinne; Te
ette voi käydä harhaan. Toivoisin, että minulla olisi sama matka kuin
Teilläkin -- on niin hauska puhella henkilöiden kanssa, jotka ovat
tulleet Lontoosta, kun asuu niin syrjäisellä paikkakunnalla kuin
tämäkin. Saa kuulla jotain uutta. Hyvää huomenta, herra -- vielä
kerran suuri kiitos!"

Me erosimme. Kun minä olin poistunut kirkosta kappaleen matkaa,
katsoin minä taakseni -- siinä seisoivat taas molemmat miehet tiellä
ja kolmas heidän seurassaan; tämä kolmas oli se pieni, mustapukuinen
mies, jota minä edellisenä iltana olin seurannut asemalle.

He seisoivat puhelemassa keskenään hetkisen -- sitten erosivat he.
Mustapukuinen meni yksin takaisin Welminghamiin, molemmat toiset
seisoivat paikoillaan nähtävästi aikoen seurata minua niin pian, kun
minä alkaisin kulkea edelleen.

Minä jatkoin kulkuani olematta huomaavinani heidän puuhiansa. He
eivät suututtaneet ollenkaan minua tällä hetkellä -- päinvastoin
voin minä sanoa heidän virkistäneen alakuloiseksi painuvaa mieltäni.
Hämmästyttyäni nähdessäni avioliiton oikein rekisteröidyksi olin
minä unhottanut ne päätelmät, jotka minä tein heidän hiipimisestään
sakariston läheisyydessä. Mutta kun he nyt taasen näyttäytyivät,
muistin minä, että sir Percival oli valmistautunut minun käyntiini
Vanhan Welminghamin kirkolla suoranaisena tuloksena keskustelustani
rouva Catherickin kanssa -- muutoin ei hän olisi asettanut
vakoojiansa sinne väijymään minua. Niin oikein kuin kaikki näyttikin
kirkonkirjassa, oli kumminkin jotakin väärää salattuna siinä. --
Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että oli jotakin tässä
kirkonkirjassa, jota minun ei vielä onnistunut huomata.


IX.

Tultuani kappaleen kirkolta kuljin minä reippaasti Knowlesburyyn
johtavaa tietä.

Tämä tie oli enimmäkseen suora ja kohoava. Joka kerran kun katsoin
taakseni, huomasin minä, kuinka varojat sitkeästi seurasivat minua.
Ensi osan matkaa pysyttäytyivät he kohtuullisen etäällä. Ainoastaan
yhden tai pari kertaa kiiruhtivat he askeleitansa, ikäänkuin heillä
olisi aikomus saavuttaa minut -- mutta pysähtyivät sitten heti --
neuvottelivat keskenään -- ja hiljensivät sen jälkeen vauhtia, kunnes
he taasen olivat minusta saman matkan päässä kuin ennenkin. Heillä
oli nähtävästi jotakin tärkeää mielessä, mutta he epäröivät tai
olivat erimielisiä, kuinka heidän aikomuksensa oli toteutettava. Minä
en voinut aivan tarkoin arvata heidän suunnitelmiansa, mutta minä
epäilin varsin vakavasti, pääsisinkö minä Knowlesburyyn joutumatta
johonkin epämiellyttävään seikkailuun matkalla. Epäilyni toteutuikin.

Olin tullut eräälle yksinäiselle osalle, tietä. Edessäni teki se
jyrkän mutkan, ja minä olin juuri kuluneen ajan mukaan laskenut, että
minun pitäisi olla lähellä kaupunkia, kun minä äkkiä kuulin molempain
miesten askeleet aivan takanani.

Ennenkun minä ennätin katsoa taakseni, oli toinen heistä -- se, joka
oli vainonnut minua Lontoossa, kiiruusti käynyt ohitseni vasemmalta
puolelta niin läheltä, että hän olkapäällään töyttäsi minua.
Luultavasti olin minä suuttuneempi siitä tavasta, jolla hän ja hänen
toverinsa seurasi minua kintereillä koko matkan Welminghamista, kuin
minä tahdoin tunnustaa, ja onnettomuudekseni pukkasin minä häntä
vapaalla kädelläni luotani. Hän huusi samassa silmänräpäyksessä apua.
Hänen toverinsa, pitkä metsänvartijan puvussa oleva mies, hyökkäsi
esiin oikealta puoleltani -- ja tuossa tuokiossa pitivät roistot
minua välissään kiinni keskellä maantietä.

Vakuutus, että paula oli viritetty minulle, ja suuttumus siitä,
että tunsin tähän paulaan käyneeni, pidätti minua onneksi tekemästä
asemaani vielä vaikeammaksi taistelemalla turhaan näiden kahden
miehen kanssa -- joista toinen yksin epäilemättä olisi ollut
voimillaan minua vahvempi. Minä hillitsin siis ensi tunteeni
riistäytyä heidän käsistään irti ja katsoin ympärilleni nähdäkseni
jonkun jonka minä mahdollisesti voisin kutsua todistajaksi.

Kedolla lähellä tietä oli työnteossa mies, joka varmaan oli nähnyt
koko tapahtuman, ja minä huusin siis häntä seuraamaan meitä
kaupunkiin. Hän pudisti kumminkin päätänsä tyhmän itsepäisesti
ja meni erääseen tupaan, joka oli hieman kauempana maantiestä.
Samassa selittivät molemmat konnat aikovansa syyttää minua siitä,
että minä olisin hyökännyt heidän kimppuunsa. Olin nyt tullut
kyllin rauhalliseksi ja kyllin viisaaksi ollakseni tekemättä mitään
vastarintaa. "Päästäkää käsivarteni, niin minä seuraan teitä", sanoin
minä. Toinen kieltäytyi varsin töykeällä tavalla, mutta toinen oli
kyllin viekas varoakseen tarpeettomain väkivaltaisuuksien seurauksia.
Hän antoi siis toverilleen merkin, ja minä kuljin edelleen heidän
välissään käsivarteni vapaina.

Olimme heti tien mutkassa, ja siinä kohta edessämme olivat
Knowlesburyn ensimäiset rakennukset. Eräs kaupungin poliiseista kulki
jalkakäytävällä pitkin tietä. Miehet ilmoittivat heti asian hänelle.
Hän vastasi, että maistraatti oli parhaillaan koolla raatihuoneessa
ja kehotti meitä viipymättä menemään sinne.

Me jatkoimme siis matkaamme raatihuoneelle. Kirjuri teki muodollisen
kanteen ja syytös esitettiin minua vastaan tällaisissa tapauksissa
tavallisesti liioiteltuna ja kovin vääristeltynä. Tuomari -- juro ja
töykeä mies, joka tunsi jonkunlaista katkeraa tyytyväisyyttä virkansa
harjoittamisesta -- kysyi, oliko joku tiellä tai läheisyydessä
nähnyt minun käyvän kimppuun, ja suurimmaksi kummastuksekseni
myönsivät kantajat työmiehen olleen läsnä. Tuomarin seuraavat
sanat valaisivat kumminkin minulle tätä asiaa. Juttu lykättiin
todistajan kuulustamista varten, ja tuoman selitti olevansa halukas
laskemaan minut vapaalle jalalle, jos joku tahtoisi mennä takaukseen
puolestani. Jos minut olisi tunnettu kaupungissa, olisi hän tyytynyt
kunniasanaani, mutta kun minä olin tuntematon, oli välttämätöntä
asettaa hyväksyttävä takaus puolestani.

Koko tämän petoksen tarkoitus oli minulle nyt selvä. Oli suunniteltu
seuraavasti: saamalla edeltäpäin tuumittu lykkäys todistajan
kutsumista varten minun väestön tuntemattomuuteni ja siitä aiheutuvan
vaikeuden takia hankkia takaus ja sillä aikaa kun minä istun
vankeudessa -- ensi oikeuden istuntoon saakka -- voisi sir Percival
päästä tilaisuuteen käyttämään jokaista keinoa vaikeuttaakseen minun
vastaisia yrityksiäni -- laittautuakseen kenties täysin turvaan
kaikilta enemmiltä huomioilta -- ilman että minä vähintäkään voisin
ehkäistä häntä. Kolmen päivän kuluttua otettaisiin syyte uudelleen
esille eikä mitään todistajaa kaivattaisi.

Suuttumukseni -- minä voin melkein sanoa epätoivoni tämän kavalan
esteen johdosta, joka oli niin halpa ja mitätön itsessään, niin
lamauttava ja onneton seurauksiltaan -- saattoi minut aluksi aivan
kykenemättömäksi ajattelemaan parasta keinoa pelastautua siitä
vaikeudesta johon minä olin joutunut. Minä olin kyllin hullu
pyytääkseni paperia ja kynää saadakseni salaa ilmoittaa tuomarille
todellisen asemani. Tämän yrityksen toivottomuus ja epävarmuus ei
pölähtänyt edes päähäni, ennenkun minä olin kirjoittanut kirjeen ensi
sanat. En ennenkun minä olin lykännyt paperin luotani -- en ennenkun
minun täytyi häpeäkseni tunnustaa, että minä melkein olin antanut
tuskan epätoivoisen asemani johdosta vallata mieleni, muistanut
keinoa, jota sir Percival luultavasti ei ollut ottanut huomioon,
mutta joka voisi saattaa minut vapaaksi muutamien tuntien kuluttua.
Minä päätin ilmoittaa tohtori Dawsonille Oak-Lodgeen sen ikävän
aseman, johon minä olin joutunut.

Lukija muistanee, että minä jo olin käynyt tämän herran luona
matkallansa tälle paikkakunnalle ja Blackwater-Parkiin; minä olin
silloin vienyt hänelle kirjeen neiti Halcombelta, missä hän mitä
lämpimimmin sanoin suositti minua saamaan hänen ystävällistä
apuansa. Minä muistutin häntä nyt tästä kirjeestä ja siitä, mitä
minä ennen olin ilmoittanut herra Dawsonille niistä arkaluontoisista
ja vaarallisista tutkimuksista, joihin minä olin ryhtynyt. Minä en
ollut koskaan ilmaissut todellista asiain tilaa Lauran suhteen, vaan
kuvannut vain asiani olevan mitä suurimmasta merkityksestä neiti
Halcombea koskeviin yksityisasioihin nähden. Käyttäen yhäkin samaa
varovaisuutta esitin minä nytkin tämän syyn nykyiseen käyntiini
Knowlesburyssä ja pyysin tohtorin itsensä ratkaisemaan, eikö tämä
naisen luottamus, jonka hän itse tunsi ja jota hän piti arvossa,
ja sitä paitsi hänen talossaan nauttimani vierasvaraisuus voineet
oikeuttaa minua pyytämään hänen apuansa paikkakunnalla, jossa minä
olen täysin vieras.

Minä sain luvan heti lähettää miehen viemään kirjettä ja ajoneuvoja,
joissa tohtori voisi saapua kohta kaupunkiin. Oak-Lodgen oli
Blackwater-Parkin ja Knowlesburyn välillä. Mies, jonka minä lähetin,
sanoi voivansa ajaa sinne neljässäkymmenessä minuutissa ja tuovansa
herra Dawsonin mukanaan toisessa neljässäkymmenessä minuutissa. Minä
kehotin häntä etsimään tohtoria, olipa hän missä tahansa, jollei
hän olisi kotona -- ja asetuin sitten odottamaan asian menoa niin
kärsivällisesti, kuin voin.

Kello ei ollut 1/2 2, kun lähetti läksi. Ennen 1/2 4 oli hän takaisin
tohtorin kanssa. Herra Dawsonin ystävällisyys ja se hienotunteisuus,
jolla hän piti kiireistä väliintuloansa itsestään selvänä asiana,
liikutti todellakin sydäntäni. Vaadittu takaus tarjottiin ja
hyväksyttiin heti. Ennen kello 4 iltapäivällä seisoin minä -- vapaana
miehenä -- Knowlesburyn kadulla ja pudistin sydämmellisesti vanhan,
kunnon tohtorin kättä.

Herra Dawson pyysi minua vierasvaraisesti seuraamaan häntä
Oak-Lodgeen ja olemaan siellä yötä. Minä voin vain vastata hänelle,
ett'ei aikani myöntänyt, ja pyysin hänen suomaan siirtämään käyntini
muutamia päiviä myöhemmäksi, jolloin minä toivoin voivani antaa
hänelle kaikki ne selitykset, jotka minä tunnustin hänellä olevan
oikeuden saada, mutta joita minä en vielä voinut antaa. Me erosimme
mitä ystävällisimmästi toisistamme, ja minä läksin heti kulkemaan
herra Wansboroughin Highstreetin varrella olevaa konttoria kohden.

Jokainen minuutti oli nyt mitä suurinarvoinen.

Uutinen, että minä olin takausta vastaan vapaa, saapuisi varmaan sir
Percivalin tietoon ennen iltaa. Jolleivät lähimmät tunnit saattaneet
minua tilaisuuteen toteuttaa hänen pahinta pelkoansa -- jolleivät
ne saattaneet häntä minun valtaani, kadottaisin minä kenties kaiken
edistyksen toivon, jonka minä tähän asti olin saavuttanut, kenties
ainaiseksi. Miehen tunnoton luonne, se vaikutus, mikä hänellä oli
paikkakunnalla, se vaara, joka tutkimukseni takia epäilemättä häntä
uhkasi -- kaikki kehotti minua minuuttiakaan viipymättä kiiruhtamaan
tiedustelujani. Minulla oli ollut riittävästi aikaa miettiä
odottaessani herra Dawsonin tuloa ja minä olin käyttänyt tämän ajan
hyväkseni. Muutamat osat vanhan, puheliaan lukkarin rupatuksesta,
jolla hän oli väsyttänyt minut, palasivat nyt ajatuksiini ja saivat
aivan uuden merkityksen, ja epäily, joka ei ollut pölähtänyt päähäni
ollessani vielä sakaristossa, häipyi synkkänä sielussani. Tähän
asti en ollut aikonut muuta kuin pyytää herra Wansboroughilta sir
Percivalin äitiä koskevia tietoja -- nyt toivoin saavani tarkastaa
Vanhan Welminghamin kirkonkirjan jäljennöstä.

Herra Wansborough, jonka minä heti tapasin, oli iloinen,
punaposkinen, vankka mies, joka muistutti enemmän hyvinvoivaa
maahovilaista kuin lakimiestä, ja näytti olevan yhtä huvitettu
kuin hämmästynytkin pyynnöstäni. Hän oli kuullut puhuttavan isänsä
tekemästä kirkonkirjan jäljennöksestä, mutta itse ei hän ollut edes
nähnyt sitä. Sitä ei ollut kukaan kysynyt ja se oli epäilemättä
arkistossa muiden paperien joukossa, joita hän ei ollut koskettanut
sitten isänsä kuoleman jälkeen. "Olipa vahinko, ett'ei vanha
herra elänyt", sanoi hän, "saadakseen vihdoinkin kuulla rakasta
jäljennöskirjaansa kaivattavan. Hän olisi varmaankin tavallista
nopeammin ratsastanut lempihevosellansa. Kuinka olette saanut tietää,
että tämä kirja on olemassa? Onko joku kaupunkilainen kertonut siitä
Teille."

Minä välttelin vastata kysymyksiin niin hyvin kuin voin. Sillä
kannalla kuin asia nyt oli, oli mahdotonta olla kyllin varovainen --
minä huomasin olevan syytä välttää, ettei herra Wansborough liian
aikaisin saisi tietää, että minä jo olin tutkinut alkuperäistä
kirjaa. Minä selitin siis tulleeni sinne ottamaan selkoa en tästä
sukuluettelosta ja että olisi varsin tärkeätä saada siitä tiedot
niin pian kuin mahdollista. Halusin lähettää tiedot päivän postissa
Lontooseen ja tarvitsin kaiken kaikkiaan silmätä kaksoisrekisteriin,
mikä säästäisi minulta matkan Vanhaan Welminghamiin. Samalla lisäsin,
että jos minä sittemmin tarvitsisin jäljennöstä alkuperäisestä,
kääntyisin minä herra Wansboroughin konttoriin saadakseni sellaisen
asiakirjan. Tämän selityksen jälkeen ei enempää viivytelty. Kirjuri
lähetettiin arkistoon ja hetken kuluttua saapui hän tuo iso
kirja mukanaan. Se oli aivan yhtä suuri kuin sakaristossa oleva
kirkonkirja. Ainoa eroavaisuus oli, että jäljennöskirjassa oli
siistimmät kannet. Käteni vapisivat veri kohosi päähäni -- mutta
minun täytyi hillitä mielenliikutukseni, ennenkun minä uskalsin avata
kirjan.

Ensi lehdellä oli heikolla musteella kirjoitettu seuraavat sanat:
"Welminghamin seurakunnan kirkon Avioliitto-Rekisterin jäljennös.
Toimitettu minun tarkastuksellani ja sittemmin joka todistus minun
itseni oikaisema ja alkuperäiseen vertaama. (Allekirjoitus) Robert
Wansborough Kirkonkirjuri." Tämän kirjoituksen alla oli toisella
käsialalla kirjoiteltu seuraava lisäys: "Käsittävä ajan tammikuun 1
päivästä 1800 kesäkuun 30 päivään 1815."

Minä avasin syyskuun 1803.

Löysin heti sen miehen vihkimätodistuksen, jolla oli sama ristimänimi
kuin minullakin. Molempain veljesten kaksoisvihkimätodistus oli
paikallaan ylimpänä seuraavalla lehdellä. Ja näiden merkitsemisten
välissä sivun alareunassa --?

Ei mitään! Ei sanaakaan siitä todistuksesta, jonka piti mainita sir
Felix Glyden ja Cecilia Jane Elsterin avioliitto!

Sydämmeni alkoi lyödä niin rajusti, että pelkäsin pakahtuvani.
Katsoin uudelleen siihen -- peljäten pettyneeni. Ei, ei ollut
epäilemistäkään. Avioliittoa ei oltu koskaan rekisteröity.
Todistukset jäljennöskirjassa ottivat aivan saman tilan sen lehdellä
kuin alkuperäiset todistukset kirkonkirjassa. Viimeinen toisella
sivulla oli miehestä, jolla oli minun ristimänimeni. Sen alla oli
tyhjä paikka -- nähtävästi syntynyt siitä, että se oli liian niukka
kahden veljeksen vihkimätodistuksia varten, jotka jäljennöksessä
samoin kuin alkuperäisessäkin olivat seuraavan lehden alussa. Tämä
käyttämätön tila ilmaisi minulle kaikki! Siten oli se varmaan ollut
kirkon rekisterissäkin vuodesta 1803 vuoteen 1827, jolloin sir
Percival tuli Vanhaan Welminghamiin. _Täällä_ Knowlesburyssa oli
minun mahdollista saada tämä petos selväksi sen jäljennöksen kautta,
joka minulla oli edessäni -- ja Vanhassa Welminghamissa oli petos
tehty kirkon asiakirjoihin.

Minua pyörrytti -- minun täytyi pitää kiinni kirjoituspöydästä
ollakseni kaatumatta. Kaikista epäluuloista, joita minä olin
tuntenut tätä tunnotonta miestä kohtaan, ei yksikään soveltunut
todelliseen asianlaitaan. Käsitys, ett'ei hän olisikaan sir Percival
Glyde, ett'ei hänellä ollut enempää oikeutta Blackwater-Parkiin
ja vapaaherran arvoon kuin tiluksen köyhimmällä torpparilla, ei
koskaan ollut silmänräpäykseksikään pälkähtänyt päähäni. Joskus olin
minä uskonut hänen olevan Anna Catherickin isän, joskus katsonut
hänen olevan hänen puolisonsa, mutta se rikos johon hän todellakin
oli tehnyt itsensä syypääksi, oli alusta loppuun ollut kaukana
ajatuksistani.

Se katala tapa, jolla tämä suuri ja rohkea rikos oli tehty ja ne
hirvittävät seuraukset, jotka sen huomaaminen saisi aikaan, melkein
valtasivat mieleni. Kukapa voisi nyt ihmetellä sitä raakaa ja rajua
levottomuutta, joka kalvoi tuota kurjimusta koko hänen elämänsä
ajan? Kuka voisi ihmetellä hänen epätoivoista vaihtelevaisuuttaan
halpamaisesta teeskentelystä mielettömään väkivaltaan? Kukapa
ihmettelisi nyt sitä rikollisuuden tuntoa, joka oli pakottanut hänen
suljetuttamaan Anna Catherickin mielisairaalaan ja sekautumaan
kurjaan salajuoneen vaimoansa vastaan vain paljaasta epäilystä,
että nämä molemmat tunsivat hänen vaarallisen salaisuutensa? Tämän
salaisuuden paljastaminen olisi muutamia vuosia ennemmin saattanut
hänet hirsipuuhun -- nyt maasta karkottamiseen elinajaksi. Vaikka
nekin, jotka olivat kärsineet hänen petoksestaan, tahtoisivat
säästää häntä lain rangaistuksesta, riistäisi laki kumminkin yhdellä
iskulla häneltä nimen, arvon ja maatilan -- sanalla sanoen: koko
sen yhteiskunnallisen aseman, jonka hän vääryydellä oli hankkinut
itsellensä. Tämä oli salaisuus ja se oli nyt _minun_! Jos lausun
vain sanan, temmataan häneltä ainaiseksi koti, aatelisuus, omaisuus
-- jos lausun vain sanan, ajetaan hänet maailmalle nimettömänä, ruti
köyhtyneenä, halveksittuna pettäjänä! Tämän miehen asema riippui
yhdestä sanastani -- ja tämän tiesi hän tänä hetkenä yhtä varmaan
kuin minä itsekin!

Tämä viime ajatus palautti minulle kylmyyteni ja tajuntani. Paljon
kalliimmat harrastukset kuin omani riippuivat siitä varovaisuudesta,
jonka nyt täytyy johtaa kaikkia minun tekojani. Ei ollut sitä juonta,
jota sir Percival kavahtaisi minua vastaan. Vaarallisessa, niin,
epätoivoisessa asemassaan ei hän antaisi minkään arvelun estää
itseään, ei kammoisi mitään rikosta -- pelastaakseen siten itsensä.

Minä mietin hetkisen. Ensin oli tarpeellista esittää kirjalliset
todistukset tekemästäni havainnosta ja jos jokin kova onni kohtaisi
minua, persoonallisesti asettaa nämä todistukset varmaan turvaan
sir Percivalin käsiltä. Rekisterin jäljennös oli turvassa herra
Wansboroughin arkistossa. Alkuperäinen asiakirja oli sitä vastoin
sakaristossa, mikäli minä itse voin päättää, varsin huonossa suojassa.

Tässä vakuutuksessa päätin minä palata kirkolle, pyytää lukkaria
vielä kerran seuraamaan minua sakaristoon ja itse tehdä tarpeellisen
otteen kirkonkirjasta, ennenkun minä nukkuisin ensi yönä. Minä en
tietänyt silloin vielä, että tämä minun jäljennökseni täytyi olla
laillisesti todistettu ja ett'ei millään asiakirjalla, jonka minä
yksin olin tehnyt, olisi laillista voimaa todistuskappaleena.

Minä en tietänyt, kuten sanottu, tätä, ja minun aikomukseni pitää
tointani salassa esti minua tekemästä muutamia kysymyksiä, jotka
olisivat hankkineet minulle tarpeellisia tietoja. Ainoa ajatukseni
nyt oli päästä takaisin Vanhaan Welminghamiin niin pian kun
mahdollista. Minä pyysin anteeksi niin hyvin kuin voin hämmentynyttä
ulkomuotoani ja esiintymistäni, jonka herra Wansborough jo oli
huomannut, laskin sopivan palkkion pöydälle, sovin niin, että minä
kirjoittaisin hänelle parin päivän kuluttua, ja poistuin konttorista
huimaavin ajatuksin ja veren syöksyessä suonissani kuumeellisen
rajusti.

Pimeä oli tulemaisillaan. Se ajatus pälkähti päähäni, että minua
kenties taaskin ahdistettaisiin matkalla ja hyökättäisiin kimppuun.

Kävelykeppini oli kevyt ja siitä oli vähän taikka ei ollenkaan
apua, jos minä tarvitsisin puolustaa itseäni. Ennenkun minä läksin
Knowlesburysta ostin minä itselleni kunnon ryhmysauvan, lyhyen
ja raskaalla nupilla varustetun. Tämä vankka ase mukanani tunsin
minä itseni turvalliseksi ketä tahansa vastaan, jota halutti estää
minua pääsemästä perille. Jos minä kohtaisin useamman kuin yhden
vastustajan, voisin minä juosta. Kouluaikanani oli minulla ollut
suuri maine pikajuoksijana eikä minulla sittemminkään ollut puuttunut
harjoitusta oleskellessani Keski-Amerikassa.

Nopein askelin läksin minä paluumatkalle ja pysyttelin tarkoin
keskellä maantietä.

Sataa tihutti hienosti, enkä minä voinut nähdä, vainottiinko minua
vai ei. Mutta juuri kun minä olin ennättänyt noin kahden peninkulman
päähän kirkosta, näin minä erään miehen juoksevan sateessa ohitseni
ja kuulin sen jälkeen tien vieressä oleva veräjä lyötävän lujasti
kiinni. Kuljin edelleen välittämättä mistään, keppi valmiina
kädessäni, tarkkaavasti kuunnellen jokaista melua ja turhaan
koettaen silmätä paksun, nokimustan pimeän läpi. Ennenkun minä olin
päässyt kahtasataa askelta etemmäksi, kuului kahina pensasaidasta
oikealta puoleltani ja kolme miestä juoksi maantielle. Minä
poikkesin silmänräpäyksessä jalkakäytävälle, joka oli tiensyrjässä.
Kaksi miehistä juoksi innoissaan ohitseni, kolmas, nopea kuin
salama, pysähtyi, kääntyi puoliksi ja löi minua kepillään. Isku
annettiin umpimähkään eikä sattunut minuun kovasti. Se osui oikeaan
olkapäähäni. Minä iskin häntä takaisin päähän. Hän horjui ja kaatui
molempia seuraajiaan vasten, jotka olivat hyökkäämässä päälleni.
Tästä sain minä silmänräpäyksen aikaa hyväkseni. Minä hiivin heidän
ohitsensa keskelle tietä ja aloin juosta kaikin voimin.

Molemmat vahingoittumattomat roistot vainosivat minua. He olivat
kumpikin taitavia juoksemaan, tie oli sileä ja tasainen, ja
ensimmäisen viiden minuutin tai hieman enemmän kuluessa huomasin
minä, ett'ei matka pidennyt välillämme. Oli epävarma yritys juosta
pitemmälti tässä synkässä pimeydessä. Pensasaidat molemmin puolin
tietä näyttivät minusta vain tummilta viivoilta, ja jos jotakin
estettä olisi ollut jalkojeni edessä, olisin minä varmaan kaatunut
siihen. Hetkisen kuluttua tunsin minä maan muuttuvan; se laskeusi
ensin eräässä mutkassa ja kohosi sitten melkoisesti. Alamäkeen
juostessa pääsivät vainoojani minua melkein hieman lähemmäksi,
mutta ylämäessä pääsin minä yhä edelle. Heidän jalkainsa nopea,
määräperäinen ääni heikkeni heikkenemistään, ja tästä äänestä
huomasin minä päässeeni kyllin edelle uskaltaakseni poiketa tieltä,
toivoen heidän juoksevan ohitseni pimeässä. Minä harppasin siis
sivulle ja käytin hyväkseni ensimmäistä aukkoa pensasaidassa, jonka
minä pikemmin arvasin kuin oikein voin nähdä. Se tuntui olevan
suljettu veräjä. Minä hyppäsin sen yli, tunsin olevani avonaisella
kentällä, jolla minä jatkoin juoksemistani, kääntäen selkäni
maantielle. Kuulin selvään, kuinka he menivät veräjän ohi, yhä
juosten -- ja kuinka toinen kehotti toista kääntymään. En huolinut
heistä nyt sen enempää, kun he eivät voineet enää nähdä tai kuulla
minua. Jatkoin vain juoksuani avonaisen kentän yli ja kun minä
vihdoinkin olin päässyt sen vastapäiselle puolelle, pysähdyin minä
minuutin ajaksi hengittääkseni vapaammin.

Palata maantielle en uskaltanut; kumminkin olin lujasti päättänyt
tänä iltana palata Vanhaan Welminghamiin.

Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt johdokseni. Minä tiesin vain, että oli
tuullut ja satanut selkääni lähtiessäni Knowlesburystä, ja jos minä
edelleen seuraisin tuulta, niin saisin ainakin olla varma, ett'en
minä tulisi aivan väärälle taholle.

Seuraten tätä suunnitelmaa jatkoin minä kulkuani poikki kedon
kohtaamatta pahempia esteitä kuin pensasaitoja, ojia ja pensaikkoja,
jotka väliin hetkiseksi pakottivat minun poikkeamaan määräämästäni
suunnasta -- kunnes minä olin melkoisen korkealla paikalla, josta
maa jyrkästi laskeusi. Menin rinnettä alas, raivasin tien läpi
pensasaidan ja tulin siten kapealle tielle. Kun olin poikennut
oikealle poistuessani maantieltä, kuljin minä nyt vasemmalle, toivoen
siten voivani palata samaan suuntaan, josta olin lähtenytkin.
Seurattuani hetkisen tätä mutkittelevaa ja niljakkaa polkua, huomasin
minä pienen asuinhuoneen, jonka ikkunasta loisti kynttilä Veräjä oli
auki ja minä menin sisään saadakseni tietää, missä minä olin.

Ennenkun minä ehdin ovelle, avattiin se äkkiä, ja mies tuli ulos
juosten lyhty kädessään. Hän seisahti ja piti sitä ylhäällä
huomatessaan minut. Me säpsähdimme molemmat. Harhailuni oli
saattanut minut kaartamaan osan kauppalaa ja johtanut minut sen
vastapäiselle puolelle. Seisoin taas Vanhan Welminghamin lukkarin
talossa, ja lyhtyä pitelevä mies ei ollut kultaan muu kuin aamullinen
tuttavani, seurakunnan lukkari. Hänen esiintymistapansa oli kumminkin
hämmästyttävästi muuttunut siitä, kun minä muutamia tunteja sitten
näin hänet. Hän katseli minua epäilevin ja sekavin katsein, hänen
punaverevät kasvonsa olivat tulistuneet, ja minä tuskin käsitin hänen
ensimmäisiä sanojansa.

"Missä ovat avaimet?" kysyi hän. "Oletteko ottanut ne?"

"Mitkä avaimet?" toistin minä. "Tulen juuri tällä hetkellä
Knowlesburysta. Mitä tarkoitatte?"

"Sakariston avaimia. Jumala armahtakoon minua -- mitä pitää minun
tehdä? Avaimet ovat poissa! Ettekö kuule, mitä sanon?" huusi vanhus,
kohottaen mielenjärkytyksessään uhkaavasti lyhtynsä kasvojani kohden.
"Avaimet ovat poissa!"

"Kuinka? Milloin? Kuka on ottanut ne?"

"En tiedä", sanoi lukkari ja tuijotti sekautuneesti ympärilleen
pimeään. "Tulin juuri kotiin. Sanoin Teille, että minulla on
pitkällisiä toimituksia tänä päivänä -- suljin oven ja ikkunan -- se
on auki nyt -- ikkuna on auki. Katsokaa! Joku on tullut sen kautta
sisään ja ottanut avaimet!"

Hän kääntyi ikkunaan päin ja näytti, että se oli seposeljällään.
Lyhdyn ovi aukeni hänen kääntäessään sitä, ja kova tuuli sammutti
silmänräpäyksessä kynttilän.

"Hankkikaa valoa", sanoin minä, "ja menkäämme yhdessä sakaristoon.
Pian, pian!"

Minä pukkasin hänet ovesta huoneeseen. Olikohan ilkityö, joka kenties
riistäisi minulta kaiken saavuttamani edun, tällä hetkellä tekeillä?
Kärsimättömyyteni päästä kirkkoon oli niin suuri, etten minä viipynyt
edes niin kaukaa, kun lukkari taasen sytytti lyhtyä, vaan läksin
pihasta ja kuljin pitkin tietä.

Ennenkun minä olin ennättänyt kulkea kymmentä askelta, kohtasin
minä siltä taholta, jossa kirkko oli, tulevan miehen. Hän puhutteli
minua kunnioittavasti tullessaan lähemmäksi. En voinut nähdä hänen
kasvojansa, mutta ääni oli minulle tuntematon.

"Pyydän anteeksi, sir Percival --" alkoi hän. Keskeytin hänen
puheensa.

"Pimeys saattaa Teidät harhaan", sanoin minä. "En ole sir Percival."

Mies vetäytyi heti takaisin.

"Luulin isännäkseni", mutisi hän sekavasti ja epäröivästi.

"Odotitte tapaavanne isäntänne täällä?"

"Minun käskettiin odottaa häntä tässä tiellä."

Näin vastattuaan meni hän takaisin. Minä näin nyt lukkarin tulevan
ulos saatuaan tulen sytytetyksi lyhtyynsä. Tartuin vanhusta
käsivarteen kiiruhtaakseni hänen askeleitansa. Kuljimme nopeasti
tietä ja menimme ohi miehen, joka oli puhutellut minua. Mikäli minä
voin nähdä lyhdyn valossa, oli hän palvelija, mutta ilman virkapukua.

"Kuka on tuo?" kuiskasi lukkari. "Kenties tietää hän jotain
avaimista?"

"Emme viivyttele kysymällä häneltä", vastasin minä. "Meidän täytyy
ennen kaikkea mennä sakariston luo."

Kirkko ei näkynyt päivänvalollakaan, ennenkun oli ehditty tämän
tien päähän. Kun me nousimme mäelle jolla se oli, tuli muuan poika
alhaalta kauppalasta, tulen valon houkuttelemana, aivan luoksemme --
ja tunsi heti lukkarin.

"Kuulepas isä", sanoi poika ja tarttui mielistelevällä innolla
lukkaria takkiin, "kirkossa on joku sisällä. Minä kuulin jonkun
sulkevan oven perästään -- minä kuulin jonkun raapasevan tulta
tulitikulla."

Lukkari vapisi ja nojasi raskaasti minua vasten.

"Tulkaa, tulkaa!" sanoin minä kehottaen. "Emme ole täällä liian
myöhään. Me otamme kyllä miehen kiinni, olipa hän kuka tahansa.
Pitäkää vain lyhtyä ja seuratkaa minua niin nopeasti kuin voitte."

Nousin kiireesti mäelle. Tumma kirkontorni oli ensimmäinen, minkä
minä, vaikkakin epäselvästi, voin erottaa synkkää yötaivasta vasten.
Kun kaarsin ympäri sakariston luo, kuulin raskaita askeleita aivan
lähelläni. Kulkija oli palvelija, joka oli seurannut meitä kirkolle.
"Minulla ei ole mitään pahoja aikomuksia", sanoi hän, kun minä
käännyin häntä kohden, "minä etsin vain isäntääni." Hänen äänensä
kuvasti ilmeistä kauhistusta. En huolinut hänestä enempää ja kuljin
edelleen.

Samassa silmänräpäyksessä kun minä käännyin kulman ohi ja näin
sakariston, huomasin minä kattoikkunasta loistavan kirkkaan valon
sisältä. Se kohosi huikaisevan kirkkaana synkkää pilvitaivasta vasten.

Kiiruhdin kirkkomaan yli ovelle.

Kun tulin likemmäksi, luulin tuntevani kummallista hajua. Kuulin
rätisevää ääntä sisältä -- näin valon vahvenevan vahvenemistaan --
ruutu meni rikki. -- Tuli oli valloillaan sakaristossa!

Melkein kauhun lamauttamana tämän nähdessäni kuulin minä kumean
lyönnin sisäpuolelta ovea vasten, kuulin avainta kiivaasti
kierrettävän lukossa -- ja miehen äänen sisällä huutavan epätoivon
voimalla apua.

Palvelija, joka oli tullut perässäni, hoippui kauhuissaan taaksepäin
ja vaipui polvilleen. "Oi Jumalani!" sanoi hän, "se on sir Percival!"

Samassa silmänräpäyksessä oli lukkari ehtinyt luoksemme -- ja
juuri nyt kuultiin viime kertaa avainta vonkuen väännettävän ja
käännettävän lukossa.

"Jumala armahtakoon hänen kurjaa sieluansa!" sanoi vanhus. "Hän on
kuolemaan tuomittu -- hän on vääntänyt oven umpilukkoon."

Minä töytäsin taas esiin kaikki, mikä oli täyttänyt ajatukseni,
määrännyt tekoni useita viikkoja sitten, poistui silmänräpäyksessä
sielustani. Koko sen sydämmettömän vääryyden muisto, jonka tämä mies
oli rikoksellaan aikaansaanut, -- kaikki se rakkaus, viattomuus
ja onni, jonka hän säälimättä oli uhrannut -- se vala, jonka minä
olin sydämmessäni vannonut, vaatia hänet tilille -- kaikki katosi
mielestäni kuin uni. Minä en muistanut tänä hetkenä mitään muuta
kuin hänen kauhean asemansa. Minä en tuntenut mitään muuta kuin
luonnollista, suorastaan ihmisellistä toivetta pelastaa hänet
kamalasta kuolemasta.

"Koettakaa avata kirkkoon vievä ovi!" huusin minä. "Tämä on mennyt
umpilukkoon. Elämänne on hukassa, jos viivytte!"

Ei kuulunut mitään uutta hätähuutoa sen jälkeen, kun avainta oli
viime kerran kierretty lukossa, ei mitään ääntä, joka todisti
hänen vielä elävän. Minä en kuullut mitään muuta ääntä kuin
liekkien ritinää ja rätinää ja rikkimeneväin ikkunaruutujen kovaa
kilahtelemista.

Katsoin molempia seuraajiani. Palvelija oli noussut ylös ja ottanut
lyhdyn, pitäen sitä mitään miettimättä ovea kohden. Kauhu näytti
riistäneen häneltä kaiken käsityksen -- hän seurasi minua kuin
koira, meninpä mihin tahansa. Lukkari istui hautakivellä vapisten
ja huokaillen. Minun tarvitsi vain silmätä heihin voidakseni nähdä,
ett'ei heistä olisi minulle mitään apua.

Tuskin tietäen, mitä tein, menettelin minä silmänräpäyksen
päähänpiston mukaan. Minä tartuin palvelijaa olkapäihin ja pukkasin
hänet sakariston seinän luo. "Seisokaa hiljaa", sanoin minä, "ja
pidelkää kiinni kivistä. Minä nousen Teidän olkapäiltänne katolle,
lyön rikki ikkunan ja hankin hänelle ilmaa."

Mies vapisi kiireestä kantapäähän, mutta pysyttelihe kumminkin
kiinni. Minä nousin hänen olkapäilleen keppi suussani, tartuin
vuorauslistaan ja heittäydyin yhdessä silmänräpäyksessä katolle.
Kiireessä ja tuskassa en minä johtunut ajattelemaan, että minä
päästäisin liekit ulos, sen sijaan että aioin päästää ilmaa sisään.
Minä iskin ikkunaan ja rikkonaiset, irtauneet lasiruudut kilahtivat
kappaleiksi ainoasta lyönnistä. Liekit leimahtivat ulos kuin
villipedot pesästään. Jollei tuuli olisi heittänyt takaisin, olisivat
liekit sillä paikalla, jossa minä seisoin, saavuttaneet minut ja
tehneet pikaisen lopun kaikista minun puuhistani ja suunnitelmistani.
Minä konttasin takaisin katon reunalle. Savu ja lieska kiemurtelivat
korkealla ylläni. Veripunainen valo näytti minulle palvelijan
kasvot, jotka hullun ilmeellä tuijottivat ylöspäin. Lukkari oli
noussut hautakiveltä ja väänteli epätoivoissaan käsiänsä, ja kylän
harvalukuinen väestö, miehet neuvottomina ja naiset kauhistuneina,
kokoutui alas kirkkomaalle -- milloin näkyivät he selvästi
kamalassa tulenvalossa, milloin katosivat he näkyvistäni mustaan,
tukehduttavaan savuun. Ja jalkojeni alla paloi auttamattomasti ja
kuoli mies, johon emme päässeet käsiksi!

Tämä ajatus sai minut melkein mielipuoleksi. Käsieni ja käsivarsieni
avulla laskeusin minä taasen maahan.

"Ottakaa tänne kirkon avain!" huusin minä lukkarille. "Meidän täytyy
koettaa sitä tietä -- kenties voimme me pelastaa hänet lyömällä
sisäoven sisään."

"Ei, ei!" valitti ukko. "Ei ole mitään toivoa! Molemmat avaimet ovat
sisässä! Ah, herra, häntä ei voi mikään pelastaa -- hän on tomu ja
tuhka tähän aikaan!"

"Kaupungista nähdään kyllä tuli", sanoi eräs mies takanani. "Siellä
on paloruisku. Kirkko pelastetaan varmaan."

Minä huusin luokseni tätä miestä -- hän näytti olevan ainoa, joka ei
ollut menettänyt käsitystään. Viipyisi vähintäinkin neljännestunti,
ennenkun kaupungin paloruisku voisi olla täällä. Oli enemmän kuin
voisin kestää, seisoa toimettomana koko tämä aika. Huolimatta
kaikista järkeni vastaväitteistä, koetin minä vakuutella itseäni,
että tuo perikatoon joutunut kurjimus oli sakaristossa vain
tunnottomana kaatunut lattialle eikä ollut vielä kuollut. Eiköhän
häntä voisi pelastaa, jos me murtaisimme oven? Minä tiesin, kuinka
luja, raskas lukko oli -- kuinka vahva raudoitettu tammiovi --
minä huomasin, kuinka toivotonta oli murtaa molempia puoliskoja
tavallisilla apuneuvoilla. Varmaankin löytyisi kumminkin parruja
hyljätyissä taloissa lähellä kirkkoa? Voisikohan hankkia sellaisen ja
käyttää sitä muurinmurtajana? Tämä ajatus juolahti mieleeni salaman
nopeudella. Minä käännyin mieheen: "Onko Teillä kirveenne mukananne?"
-- Kyllä ne olivat. "Ja saha ja köysi?" -- Kyllä, kyllä! Juoksin
alas väkijoukkoon. "Viisi shillingiä jokaiselle, joka auttaa minua!"
Nämä sanat saivat kaikkiin eloa. Tämä köyhyyden ahmivan nälän toinen
laji -- rahan nälän -- sai heidät silmänräpäyksessä innostumaan ja
liikkumaan. "Pari teistä juoksee hakemaan useampia lyhtyjä, pari
käsikirveitä ja työaseita! Kaikki muut kanssani etsimään parrua!"
He hurrasivat lujin äänin. Naiset ja lapset väistyivät syrjään
molemmille sivuille. Me hyökkäsimme kaikki kirkkomaalta lähimpään,
asumattomaan rakennukseen. Ei kukaan jäänyt paikalleen paitsi lukkari
-- vanhus-raukka seisoi hautakivellä ja itki ja valitti kirkon paloa.
Palvelija seurasi minua yhäti. Hänen kuolonkalpeat, sekautuneet
kasvonsa olivat aivan minun olkapääni vieressä, kun me raivasimme
tietä asumattomaan taloon. Siinä oli muutamia muinaisen katon
lehtereitä ympärillämme, mutta ne olivat liian keveitä. Eräs parru
oli päämme päällä kyllin alhaalla voidaksemme käydä siihen käsin ja
kirvein -- toinen oli kiinnitetty vastaisiin rappeutuneisiin seiniin,
katto ja lattia olivat pois otetut ja yllämme oli suuri reikä,
josta synkkä pilvi näkyi. Me koetimme irroittaa parrua molemmista
päistä yht'aikaa. Jumalani, kuinka lujassa se oli -- mitä vastusta
tiilet ja muurisavi teki! Me temmoimme, kiskoimme ja vedimme kaikin
voimin. Nyt antoi parru perään, toisesta päästään -- se putosi ja
suuri kappale muuria sen kanssa. Naiset, jotka olivat kokoutuneet
ovelle katsoakseen, kirkasivat -- miehet huusivat -- pari kellahti
kumoon vahingoittumatta kumminkaan. Vieläkin raju ponnistus, ja
parru irtaantui toisestakin seinästä. Me nostimme sen ja huusimme:
"Väistykää! Reippaasti eteenpäin! Ulos ovesta! -- Katsokaa kuinka
liekki nousee pilviä kohden entistä korkeammalle ja kirkkaammin
näyttääkseen meille tietä. -- Pitäkää kiinni nyt, ylös kirkkomaalle
-- reippaasti eteenpäin parru mukana suoraan ovelle. Yks', kaks,
kolme! -- takaisin taas. Taas kaikuu hurraa-huuto niin kummallisesti
ja ilottomasti. Olemme jo vahingoittaneet ovea; jos ei lukko anna
perään, antavat ha'at. Vielä pusku parrulla! Yks', kaks', kolme! --
takaisin taas. Se on irtautunut! Tuli purkautuu ulos kaikista raoista
sen ympärillä. Vielä pusku -- viimeinen kerta! Ovi kaatuu paukkuen
sisään. Silmänräpäyksen kamala äänettömyys, henkeä pidättävä odotus
valtasi meidät kaikki. Tuijotimme sisään nähdäksemme miehen. Hirveä
kuumuus ajoi meidät takaisin. Emme nähneet mitään, emme mitään --
ylhäällä, alhaalla, koko huoneessa, ei mitään muuta kuin tulimeren!"

"Missä hän on?" kuiskasi palvelija ja tuijotti mielipuolen tavoin
liekkeihin.

"Hän on tomu ja tuhka", sanoi lukkari. "Ja kirjat ovat tomu ja tuhka
-- ja, oi! kirkko on pian myöskin."

Kaikkiaan kuultiin nämä sanat. Sitten ei häirinnyt mikään muu
hiljaisuutta kuin tulen rätinä ja paukahtelu.

Kuulkaa!

Kova, rämisevä ääni kaikui etäältä -- hevosten kavioin kopina, jotka
lähenivät lähenemistään täyttä neliä -- niin, ensin hiljainen, pian
yhä voimakkaampi, lopulta satojen huutavain ihmisäänien sorina.
Paloruisku oli tuotu.

Väki kiiruhti innokkaasti mäen reunalle. Vanha lukkari koetti mennä
muiden kanssa, mutta hänen voimansa olivat lopussa. Minä huomasin
hänen pysytteleivän pystyssä pitämällä kiinni eräästä hautarististä.
"Pelastakaa kirkko!" huusi hän niin kovasti kuin voi, ikäänkuin
miehistö jo olisi voinut kuulla häntä. "Pelastakaa kirkko!"

Ainoa, joka ei liikkunut paikaltaan, oli palvelija. Hän seisoi yhäti
tuijottaen tulta sama sekautunut ilme kasvoissaan. Puhuttelin häntä,
pudistin hänen käsivarttaan. Häntä ei voinut herättää käsitykseensä,
vaan kuiskasi hän vain vielä kerran: "Missä hän on?"

Kymmenessä minuutissa oli sammutustyö käynnissä. Kirkon takana
olevasta lähteestä saatiin vettä ja letku suunnattiin sakariston
käytävään. Jos minun apuani olisi tarvittu, en minä olisi
voinut antaa sitä tänä hetkenä. Tarmoni oli murtunut -- voimani
tyhjentyneet, tuska ja hämmennys taas vallannut sieluni, kun minä
nyt tiesin, että hän on kuollut. Minä seisoin toimettomana ja kädet
riipuksissa -- silmäten yhäti ja yhtämittaa palavaan huoneeseen.

Näin, kuinka tuli vähitellen tukahdutettiin. Punaiset liekit
pienenivät -- savu kohosi ylös valkopilvinä ja tuhkakasoja hehkui
sen läpi alhaalla lattialla. Tuli hetken pysähdys -- sitten lähestyi
poliisi ja sammutusmiehistö, niin että sisäänkäytävä sulkeutui --
sitten neuvoteltiin hiljaisin äänin. Kaksi miestä erosi muista ja
poistui kirkkomaalta. Väki väistyi ääneti sivulle antaakseen heidän
mennä.

Kävi kuin väristys läpi väkijoukon, ja elävä muuri vetäytyi hitaasti
syrjään. Molemmat miehet tulivat takaisin tuoden oven eräästä
autiosta talosta. He menivät sakaristoon sen kanssa ja poliisi sulki
taas käytävän. Osa tunkeutui esiin joukosta ollakseen ensimmäisinä
näkemässä jotakin, toiset seisoivat läheisyydessä voidakseen kuulla
parhaiten. Näiden joukossa oli vaimoja ja lapsia.

Tiedot sakaristosta alkoivat nyt levitä suusta suuhun, kunnes
ne saapuivat paikkaan, jossa minä seisoin. Kuulin kysymyksiä ja
vastauksia toistettavan ympärilläni kuiskaavin, hätäisin äänin:

"Ovatko he löytäneet hänet?" -- "Ovat." -- "Mistä?" -- "Hän makasi
pää ovea vasten ja kasvot lattiaa vasten." -- "Mitä ovea vasten?" --
"Kirkkoon johtavaa." -- "Ovatko hänen kasvonsa palaneet?" -- "Ei." --
"Ovatpahan." -- "Eivät palaneet, ainoastaan kärventyneet." -- "Hänhän
makasi kasvoillaan, sanon minä." -- "Kuka hän oli?" -- "Eräs lordi,
sanotaan." -- "Ei, ei lordi. Hän oli eräs sir -- jokin sir merkitsee
vain aatelismiestä." -- "Eipähän, se merkitsee vapaaherraakin." --
"Eipähän." -- "Merkitseepä." -- "Miksi hän meni sakaristoon?" -- "Ei
ainakaan missään hyvässä aikomuksessa, siitä voit olla varma." --
"Tekikö hän sen tarkoituksella?" -- "Olisiko hän tahtoen polttanut
itsensä!" -- "En tarkoita häntä itseään, tarkoitan sakaristoa.
Näyttääkö hän kamalalta?" --. "Kauhealta! Mutta kasvot eivät
kuitenkaan juuri pahasti palaneilta." -- "Eikö täällä ole ketään,
joka tuntee hänet?" -- "Täällä on mies, joka sanoo tuntevansa." --
"Kuka?" -- "Palvelija, mutta hän on aivan tolkultansa; poliisi ei
luota häneen." -- "Eikö täällä ole ketään muuta, joka voi sanoa, kuka
hän on?" -- "Hiljaa! --" Selvä ja täyteläinen miehen ääni vaiensi
silmänräpäyksessä kaiken sorinan ja puhelun.

"Missä on se gentleman, joka koetti pelastaa hänet?" kysyi tämä ääni.

"Tässä, herra -- tässä hän on!" Joukko hartaita kasvoja kääntyi
minua kohden ja tusinoittain innokkaita käsivarsia raivasi tien läpi
väkijoukon. Oikeuden palvelija tuli luokseni lyhty kädessään.

"Tätä tietä, olkaa hyvä, herra", sanoi hän rauhallisesti.

Minä en voinut vastata hänelle enkä tehdä mitään vastarintaa, kun
hän otti minua käsivarresta. Minä koetin sanoa, ett'en minä koskaan
ollut nähnyt vainajaa hänen elinaikanansa -- ett'ei ollut mahdollista
niin oudon kuin minun todistaa, kuka hän oli. Mutta sanat kuolivat
huulilleni. Minä olin mykkä ja väsynyt ja tahdoton.

"Tunnetteko häntä, herra?"

Minä seisoin miesten ympäröimänä. Kolme heistä piti lyhtyä aivan
maassa. Kaikkien katse oli äänettömän odotuksen vallitessa kiintynyt
minuun. Minä tiesin, mikä oli jalkojeni juuressa -- minä tiesin,
miksi he pitivät lyhtyä niin alhaalla.

"Voitteko Te todistaa, kuka hän oli, herra?"

Silmäni laskeutuivat hitaasti. Ensin en minä nähnyt mitään muuta kuin
palasen karkeaa purjekangasta. Sadepisarain rapse sitä vastaan kuului
selvästi kamalassa hiljaisuudessa. Minä siirsin katseeni kankaan
yläkulmaan, ja siinä -- siinä kellervässä lyhdyn valossa näkyivät sir
Percivalin elottomat kasvot jäykkinä, hirveinä ja mustina.

Siten näin minä hänen ensi ja viime kerran. Niin tahtoi Jumala, että
hänen ja minun piti kohdata toisemme.


X.

Laillista tutkintoa onnettomuudesta kiiruhtivat erinäiset
paikalliset syyt, jotka näyttivät vaikuttavan tuomariin ja
paikkakunnan arvohenkilöihin. Se pidettiin huomispäivän iltapäivänä.
Luonnollisesti kutsuttiin minut todistajaksi.

Ensimmäinen tehtäväni saman päivän aamuna oli käydä postikonttorissa
kysymässä Marianin lähettämää kirjettä. Ei mitkään tapahtumat,
olkoot kuinka tärkeitä tahansa, voineet ehkästä minua tuntemasta
samaa elävää levottomuutta Marianista ja Laurasta ollessani poissa
Lontoosta. Tämän aamun kirje, joka oli ainoa todistus minulle, ett'ei
mitään pahaa ollut tapahtunut heille minun poissa-ollessani, oli
vieläkin päivän ensimmäinen ja suurin harrastukseni.

Lohdutukseni oli Marianin lähettämä kirje postissa. Ei mitään ollut
tapahtunut -- kaikki oli kotonamme hyvin nyt kuten lähtiessäni.
Laura lähetti minulle sydämmellisen tervehdyksen ja pyysi minua
ilmoittamaan kotiintulostani hänelle edellisenä päivänä. Hänen
sisarensa lisäsi tätä tervehdystä koskevan selityksen; Laura oli
näet säästänyt kokoon melkein koko sovereignin [englantilainen
kultaraha = 25 markkaa] omasta kassastaan laittaakseen sillä pikku
päivällisen, jolla piti vietettämän minun kotiintuloani. Luin nämä
pienet, sydämmelliset tiedonannot aurinkoisena aamuna eilisillan
hirveäin tapausten järisyttäessä vielä sieluani. Välttämättömyys
säästää Lauraa jättämällä liian hätäisesti ilmoittamatta totuus oli
suurin varovaisuus, johon hänen nykyinen tilansa pakoitti minut.
Kirjoitin heti Marianille ilmoittaakseni hänelle mitä minä jo olen
kertonut näillä lehdillä. Kerroin hänelle kaikki vähitellen ja niin
varovaisesti kuin voin ja pyysin häntä tarkoin varomaan, ett'ei
mikään sanomalehti joutuisi Lauran käsiin poissa-ollessani. Jos minä
olisin kääntynyt jonkun toisen naisen puoleen, joka oli vähemmän
rohkea ja vähemmän luotettava, olisin kenties epäröinyt, ennenkun
minä suoraan ilmaisin koko totuuden. Mutta Marian ansaitsi hyvin,
että minä pysyin uskollisena ensimmäiselle vakuutukselleni hänestä ja
että minä luotin, täydellisesti yhtä paljon häneen kuin itseenikin.

Kirjeeni venyi luonnollisesti pitkäksi. Se antoi minulle työtä aina
siihen asti, kun minun piti lähteä oikeuteen.

Tutkimus tapahtuneesta onnettomuudesta oli, kuten voi odottaakin,
sekä sotkuisa että vaikea. Lukuunottamatta tiedusteluja siihen
tapaan nähden, jolla vainaja oli kuollut, oli myöskin vaikeita
kysymyksiä vastattavana tulen syttymisestä, avainten viemisestä
ja vieraan olosta sakaristossa tulen päästessä valloilleen. Vielä
ei ollut todistettu edes sitäkään, kuka kuollut oli eläessään
ollut. Palvelijan kauhun sotkema vastaus oli poliisin saattanut
epäluuloiseksi. Jo yöllä oli lähetetty Knowlesburyyn lähetti
hankkimaan todistajia, jotka olivat hyvin tunteneet sir Percival
Glyden, ja nämä olivat hyvissä ajoin aamulla hankkineet lähempiä
tietoja Blackwater-Parkista. Nämä toimenpiteet saattoivat vihdoinkin
tuomarin ja juryn vahvistamaan vainajan sir Percival Glydeksi ja
hyväksymään palvelijan selitykset, varsinkin kun varmoja todistajia
saapui ja erinäiset tosiseikat tukivat asiaa, kuten esimerkiksi
tutkimus vainajan kelloon nähden. Sir Percivalin vaakuna ja nimi
olivat kaiverretut siihen.

Seuraava tutkimus koski tulen valloilleen pääsyä.

Palvelija, minä ja poika, joka oli kuullut sakaristossa tulitikkua
raapaistavan, olimme ensimmäiset todistajat, jotka kutsuttiin
kuulusteltaviksi. Poika todisti selvästi ja tarkasti, mutta palvelija
oli vieläkin niin pökerryksissään kokemastaan kauhusta, että hän oli
nähtävästi aivan kykenemätön todistamaan mitään selvästi, ja sai
poistua.

Ilokseni tuli minun kuulusteluni varsin lyhyeksi. En ollut koskaan
tuntenut vainajaa en ollut edes nähnytkään häntä, en tietänyt, että
hän oli vanhassa Welminghamissa, enkä lopuksi ollut sakaristossa, kun
hän tavattiin kuolleena ja palaneena. Kaikkiaan voin minä ilmoittaa
olleeni lukkarin asunnossa kysymässä tietä, kuulleeni hänen sanovan,
että avaimet olivat kadonneet, seuranneeni häntä kirkolle antaakseni
hänelle sitä apua, jota minä voisin, nähneeni siellä sakariston
olevan tulessa, kuulleeni tuntemattoman henkilön sisällä turhaan
koettavan avata ovea ja koettaneeni silloin vointini mukaan pelastaa
häntä. Toisilta todistajilta, jotka olivat tunteneet vainajan,
kysyttiin, voivatko he selittää, miksi hän odottamatta oli ottanut
avaimet ja ollut palavassa huoneessa. Tuomari näytti pitävän kylläkin
yksinkertaisesta syystä ratkaistuna, ett'en minä, ollen aivan outo
henkilö paikkakunnalla ja tuntematta sir Percival Glydeä, voisi antaa
mitään tietoja kummastakaan seikasta.

Minusta oli aivan selvää, miten minun piti menetellä kuulustelun
päätyttyä. En tuntenut olevani velvollinen esittämään mitään
yksityisestä vakuutuksestani, ennen kaikkea siitä syystä, koska
siitä ei olisi mitään hyötyä, kun kaikki todistukseni tiedonantoni
totuudesta nyt olivat palaneen kirkonkirjan mukana hävinneet,
ja toisekseen siitäkin syystä, koska minä en olisi voinut tehdä
esitystäni ymmärrettäväksi muutoin kuin ilmaisemalla koko
salahankkeen. Tässä tapauksessa eivät varmaankaan tuomari ja jury
olisi esitystäni hyväksyneet sen enempää kuin kerran ennen herra
Kyrlekään.

Ei mikään sellainen pakko tarvitse näillä lehdillä sen ajan jälkeen,
joka nyt on kulunut, kahlehtia vakuutukseni vapaata lausumista.
Ennenkun kukaan muita tapahtumia tahdon minä siis lyhyesti esittää
oman ajatukseni avainten viennistä, tulen syttymisestä ja sir
Percivalin kuolemasta.

Tieto, että minä vastoin odotusta olin päässyt vapaaksi, sai hänet
luultavasti tarttumaan viimeisiin keinoihinsa. Ensin hyökkäys
maantiellä ja sitten -- tärkein -- hänen rikoksensa näkyvän
todistuksen -- kirkonkirjan lehden -- hävitys. Jollen minä voisi
näyttää jotakin otetta alkuperäisestä rekisteristä verrattavaksi
Knowlesburyssa olevaan todistettuun jäljennökseen, en minä olisi
voinut esittää mitään sitovaa todistusta häntä vastaan. Ja hänen
tarvitsi vain huomaamatta tulla sakaristoon, repäistä pois tuo
peljättävä lehti kirkonkirjasta ja sen jälkeen poistua yhtä
huomaamatta kuin oli tullutkin.

Jos käsittää asian näin, on helppo ymmärtää, miksi hän odotti pimeän
tuloa, ennenkun yritti, ja miksi hän käytti hyväkseen lukkarin
poissa-oloa anastaakseen avaimet. Hän oli pakotettu tekemään tulen
etsiäkseen oikean kirjan ja lehden siitä, tavallinen varovaisuus
saattoi hänet sulkemaan oven sisäpuolelta, ett'ei häntä häiritsisi
joku utelias kulkija tahi minä, jos sattuisin olemaan juuri silloin
läheisyydessä.

En voi uskoa, että hän sytyttämällä sakariston tuleen, olisi
tahtonut tehdä kirkonkirjan häviämisen onnettomuuden syyksi.
Paljas mahdollisuus, että apua voisi pian saapua ja kirkonkirjat
pelastettaisiin, olisi silmänräpäyksenkin miettimisen perästä ollut
kylliksi ajamaan sellaiset suunnitelmat hänen mielestään. Kun
muistan sen joukon helposti syttyviä aineita -- olkia, paperia,
sälylaatikoita, kuivaa puuta ja madon kalvamia kaappeja -- niin
oli mielestäni varsin uskottavaa, että tulen irtipääsy aiheutui
jostain pakollisesta varomattomuudesta kynttilän tai tulitikkujen
pitelemisessä.

Hänen ensi yrityksensä oli luonnollisesti silloin koettaa sammuttaa
tuli, ja, kun se ei onnistunut, pelastautua samasta ovesta, josta
hän oli tullutkin ja jonka epäluotettavaa lukkoa hän ei tuntenut.
Kun minä huusin hänelle, olivat liekit varmaankin jo ehtineet
kirkkoon johtavalle ovelle, jonka molemmilla puolin kaapit olivat ja
jonka läheisyydessä muutkin helposti syttyvät tavarat sijaitsivat.
Luultavasti olivat tuli ja savu jo tyrmistäneet hänet, kun hän
koetti pelastautua sisäoven kautta. Hänen on täytynyt voimattomana
kaatua paikalle, josta hän sittemmin löydettiin, juuri silloin kun
minä läksin katolle lyödäkseni ikkunan rikki. Joskin me sitten
olisimme voineet päästä kirkkoon ja murtaa oven sieltä käsin, olisi
tämä viivytys tehnyt pelastuksen mahdottomaksi. Hän olisi ollut
kuollut, ennenkun me olisimme saaneet oven auki, ja me olisimme vain
päästäneet liekit vapaasti kirkkoon: tähän vanhaan kirkkoon, joka
siten olisi saanut sakariston kohtalon. Minä en ollenkaan epäile
-- eikä kukaan voi epäillä -- että hän jo oli kuollut, ennenkun
me olimme ehtineet autioon rakennukseen ja sieltä kaikin voimin
kiskoneet parrun irti.

Tällainen on tämän kamalan tapauksen todenmukaisin selitys. Siten
kuin olen kuvannut, tapahtui kaikki. Siten kuin olen esittänyt,
löydettiin hänen hengetön ruumiinsa.

Tutkimus lykättiin päiväksi, kun ei mikään tieto, jonka laki kykeni
hankkimaan, tyydyttävästi voinut selittää asian salaperäistä laitaa.

Päätettiin kutsua useampia todistajia ja kehottaa vainajan
Lontoossa asuvaa asianajajaa saapumaan paikalle. Eräs lääkäri sai
myös tehtäväkseen antaa lausunnon palvelijan mielentilasta, joka
edelleen oli niin heikko, ett'ei hän voinut lausua vähimmänkään
arvoista todistusta. Hän voi vain sekavasti selittää, että hänen oli
tulipaloiltana käsketty odottaa lukkarintaloon johtavalla tiellä
ja että hän ei tietänyt sen enempää, kuin että vainaja oli hänen
isäntänsä.

Minun uskoni on, että hän, ilman että hän tiesi rikollisesta
aikomuksesta, ensin oli lähetetty katsomaan, onko lukkari poissa, ja
sitten käsketty odottamaan kirkon läheisyydessä voidakseen kiiruhtaa
isännälleen avuksi, jos minun onnistuisi pelastua maantiellä
tehtävästä hyökkäyksestä. Minun täytyy tässä lisätä, että miehen omaa
selvää todistusta ei koskaan saatu. Lääkärin todistus sisälsi, että
hänen ymmärryksensä, joka aina oli ollut heikko, oli nyt surullisella
tavalla pimennyt, eikä hän, mikäli minä olen kuullut, vielä tänäkään
päivänä ole parantunut.

Minä palasin Welminghamin ravintolaan ruumiiltani ja sielultani
niin väsyneenä, niin heikontuneena ja alakuloisena kaiken sen
johdosta, mitä olin kokenut, että tunsin olevani täysin kykenemätön
vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita utelias väkijoukko
kahvilahuoneessa tutkimukseen nähden minulle teki. Poistuin sen
vuoksi vaatimattomaan vinttihuoneeseeni yhtä vaatimattomaan
päivällisen jälkeen saadakseni rauhassa ajatella Mariania ja Lauraa.

Jos olisin ollut varakas mies, olisin minä matkustanut Lontooseen
vahvistaakseni ja rauhoittaakseni itseäni näkemällä molempia
rakkaita ystäviä. Mutta minä olin velvotettu, jos minua kutsutaan,
uudelleen saapumaan todistajaksi nyt lykättyyn tutkintoon ja
toisessakin suhteessa sidottu velvollisuuteni kautta kolmen päivän
kuluttua vapauttaa tohtori Dawson hänen takauksestaan Knowlesburyn
maistraatin edessä. Niukat varamme, olivat jo kuluneet eikä se
epävarma tulevaisuus -- nyt epävarmempi kuin koskaan -- sallinut
minun omaksi huvikseni tarpeettomasti vielä vähentää niitä edes
vähäpätöisimmälläkään summalla.

Seuraava päivä oli vapaa käytettäväkseni mieleni mukaisesti. Minä
alotin sen hakemalla Marianin tavallista kirjeilmoitusta. Hänen
lähettämänsä kirje odotti siellä minua, ja se oli, kuten ennenkin,
kirjoitettu iloisesti ja rauhoittavasti. Minä luin sen mielihyvällä
ja levottomuuteni vaimennettua siksi päiväksi läksin minä sen jälkeen
Vanhaan Welminghamiin nähdäkseni päivänvalossa tulipalopaikkaa.

Kuinka olikaan kaikki toisin nyt!

Kaikissa synkän, maallisen olemuksemme olosuhteissa käy
jokapäiväisyys ja ilkeys toisensa jäljissä. Hetken iva ei vältä
mitään tässä elämän murhenäytelmässä. Kun minä tulin kirkolle,
oli tallattu hautausmaa ainoa vakava muistutus tulipalosta ja
kuolemasta. Höyläämättömiä lautoja oli pystytetty sakariston käytävän
eteen. Karkeita pilakuvia oli jo piirretty niihin, ja kylän lapset
kirkuivat ja tappelivat parhaista paikoista kurkistaakseen raoista
sisään. Samalla paikalla, jossa minä ensin kuulin hätähuudon
palavasta huoneesta ja jossa kauhistunut palvelija oli vaipunut
polvillensa, löytyisi nyt parvi huimia kanoja noukkimassa sateen
jälkeen kohonneita matoja -- ja maassa jalkojeni edessä, jossa ovi
kauheine taakkoineen oli ollut, oli nyt erään työmiehen päivällinen
sidottuna keltaiseen saviastiaan suljettuun myttyyn, ja hänen
uskollinen koiransa murisi minulle tullessani sitä liian lähelle.
Vanhalle lukkarille, joka toimettomana katseli, kuinka puhdistustyö
hitaasti alkoi, oli vain yksi harrastus, josta hän alinomaa puhui --
into puolestaan puhdistautua kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.
Eräs kylän naisista, jonka kauhusta kuolonkalpeiksi muuttuneet
kasvot minä hyvin muistan, kun me päästimme irti parrua, seisoi nyt
siinä ajattelemattomuuden perikuvana, nauraen ja rupattaen toisen
naisen kanssa. Ei ole mitään vakavuutta tässä matoisessa maailmassa!
Salomo kaikessa komeudessaan oli kumminkin Salomo, jonka joutava
pikkumaisuus väijyi Jokaisesta hänen kalliin kaapunsa poimusta ja
jokaisesta ihanan linnansa nurkasta.

Poistuessani paikalta ei ollut ensi kertaa, kun minä ajattelin,
kuinka sir Percivalin kuolema oli täysin kumonnut kaikki minun
suunnitelmani saattaa Laura jälleen yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa.
Sir Percival oli poissa -- ja hänen kanssaan se mahdollisuus, joka
oli ollut kaikkien minun harrastusteni ja ajatusteni päämääränä.

Enkö minä voinut katsoa tätä onnetonta ratkaisua miltään paremmalta
näkökannalta?

Jos sir Percival olisi elänyt -- olisikohan tämä johtanut toiseen
tulokseen? Olisinko minä Lauran tähden voinut käyttää havaintoani
kuin myytävää aarretta silloinkin, kun minä huomasin, että sir
Percivalin rikos sisälsi toisten oikeuksien, varastamisen? Olisinko
minä voinut tarjota hänelle vaiteliaisuuttani palkinnoksi jos hän
olisi tunnustanut salahankkeen, kun tämän vaiteliaisuuden seurauksena
edelleenkin olisi täytynyt olla se, että oikeutettu perillinen olisi
erotettu nimestään, maatilastaan ja arvostaan? Mahdotonta! Tätä
huomiota, josta minä olin niin paljon toivonut, en minä koskaan
olisi voinut mielivaltaisesti salata tai julkaista aina sen mukaan,
kuin se olisi ollut hyödyllisin Lauralle. Kunnia ja rehellisyys
olisivat minua ehdottomasti pakottaneet hakemaan heti sitä minulle
tuntematonta henkilöä, jonka yhteiskunnallinen asema oli ryöstetty
-- minun olisi samana hetkenä, jolloin voitto oli saavutettu,
täytynyt luopua siitä jättämällä ilman mitään välipuheita havaintoni
tämän vieraan käsiin ja silloinkin uudelleen alkaa taistelu niitä
vaikeuksia vastaan, jotka kohosivat minun ja sen ainoan päämäärän
välille, minkä vuoksi minä elin, aivankuin minä nyt sisimmästä
sydämmestäni päätin taistella niitä vastaan!

Rauhoittunein mielin palasin minä Welminghamiin: tunsin nyt
varmemmaksi itsestäni ja tehtävästäni, kuin koskaan ennen olin ollut.

Matkalla ravintolaan kuljin minä yli torin, jonka varrella rouva
Catherick asui. Koettaisinko minä päästä sisään? Ei. Uutinen sir
Percivalin kuolemasta, viimeinen mitä hän odotti kuulla, oli varmaan
jo saapunut hänen tietoonsa. Koko tutkimuksen meno oli painettu
kaupungin tänä aamuna ilmestyneeseen sanomalehteen: ei ollut
minulla mitään hänelle kerrottavaa, jota hän ei jo ennen tuntisi.
Harrastukseni puhua hänen kanssaan tai oikeammin sanoen saada hänet
puhumaan oli vähentynyt. Minä muistan sen peitetyn vihan ilmeen,
joka oli hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: "minulle ei ole mikään
muu tieto sir Percivalista odottamaton kuin hänen kuolemastaan".
Minä muistan sen väijyvän mielenkiinnon, joka väikkyi hänen
silmäyksistään, kun hän pois lähtiessäni katsoi minuun. Sydämmeni
syvyydessä piilevä tunne, jonka minä tiesin olevan toden, herätti
minussa kammoa tavata uudelleen häntä -- ja minä käännyin pois ja
menin suoraan ravintolaan.

Muutamia tunteja myöhemmin, kun minä istuin ravintolahuoneessa,
jätti tarjoilija minulle kirjeen. Osoitekirjoitus oli minulle, ja
kysyessäni sain minä tietää, että kirjeen oli tuonut eräs nainen
vähää ennen pimeän tuloa. Hän ei ollut sanonut mitään ja mennyt pois,
ennenkun kukaan oli ehtinyt puhutella häntä tai edes katsahtaa, kuka
hän oli.

Avasin kirjeen. Siinä ei ollut päivämäärää eikä allekirjoitusta
ja käsiala oli ilmeisesti väännetty. Ennenkun minä olin
lukenut ensimmäisen lauseen, tiesin minä kumminkin, kuka
kirjeenkirjoittajatar oli: -- rouva Catherick.

Kirje kuului seuraavasti -- kirjoitan sen sana sanaltaan.



Rouva Catherickin jatkama kertomus.


Herra, ette ole tullut takaisin, kuten lupasitte tehdä. Se on
minusta yhdentekevä; tiedän mitä on tapahtunut, ja kirjoitan
sanoakseni Teille sen. Näittekö jotakin erikoista ilmettä kasvoissani
lähtiessänne luotani? Minä halusin tietää itsekseni, eikö hänen
perikatonsa päivä ollut tullut ja ettekö Te ollut valittu ase
saavuttamaan tätä päämäärää. Te olitte se -- ja Te olette saavuttanut
sen.

Kuten kuulen, olitte Te kyllin heikko tahtoaksenne pelastaa hänen
elämänsä. Jos se olisi onnistunut Teille, olisin minä pitänyt Teitä
vihollisenani. Nyt, kun se ei onnistunut Teille, pidän minä Teitä
ystävänäni. Teidän tiedustelunne ajoivat hänet yöllä sakaristoon.
Teidän tiedustelunne ovat, ilman että Te olette tietänyt tai tahtonut
sitä, palvelleet 23-vuotista vihaa ja kostonhimoa. Teidän tulee ottaa
kiitokseni, herra, tahtoen tai tahtomattanne.

Olen velvollinen sille miehelle, joka on suorittanut tämän teon,
lausumaan jonkun tunnustuksen. Kuinka voin minä maksaa velkani? Jos
minä olisin vielä nuori, voisin minä sanoa: "Tulkaa tänne! pankaa
kätenne vyötäiselleni ja suudelkaa minua, jos Teitä huvittaa!" Minä
olisin voinut kyllin miellyttää Teitä menemään niin pitkälle, ja Te
olisitte tehnyt sen, -- Teidän olisi täytynyt tehdä se 20 vuotta
sitten! Mutta olen vanha nyt. No hyvä! Minä voin tyydyttää Teidän
uteliaisuutenne ja sillä tavoin maksaa velkani. Teillä oli suuri
halu saada selko muutamista minua koskevista yksityisistä seikoista,
hakiessanne minua -- yksityisistä asioista, joita Te kaikella
terävänäköisyydellänne ette voinut tutkia ilman minun apuani --
salaisuuksista, joihin Te tähän saakka ette voinut tunkeutua. Te
saatte selvän niistä; uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Vaivaan
itseäni kirjoittamalla tämän miellyttääkseni Teitä, kunnioitettava,
nuori ystäväni!

Olitte, luullakseni, pieni poika vuonna 1827? Siihen aikaan olin
minä kaunis nuori nainen ja asuin Vanhassa Welminghamissa. Olin
naimisissa naurettavan narrin kanssa. Minulla oli myöskin kunnia
tutustua, välipä sillä kuinka, erääseen herraan, pikku juttu kehen.
En aio sanoa hänen nimeänsä. Miksi minä tekisin sen. Se ei ollut
hänen nimensä. Hänellä ei ollut koskaan nimeä: Te tiedätte sen tällä
hetkellä yhtä hyvin kuin minäkin.

Enemmän asiaan kuuluu ilmoittaa Teille, kuinka hän houkutteli
minut avukseen. Minulla oli luonnostaan ylhäisen naisen maku ja
toiveet: hän tyydytti ne. Eli toisin sanoen -- hän ihaili minua ja
antoi lahjoja. Ei kukaan nainen voi vastustaa ihailua ja lahjoja
-- varsinkin lahjoja, jos ne ovat juuri niitä, joita hän toivoo.
Hän oli kyllin terävänäköinen tietääkseen sen -- sellaisia ovat
useimmat miehet. Luonnollisesti tahtoi hän jotakin vaihtokaupassa --
sitähän tahtovat kaikki miehet. Mitä luulette hänen tahtoneen. Vallan
vähäpätöistä. Ei mitään muuta kuin sakariston avainta ja siellä
olevaa kaapinavainta, kun minun mieheni jonkun kerran kääntäisi
selkänsä. Oli luonnollista, että hän valhetteli minulle kysyessäni,
miksi hän niin salaperäisellä tavalla halusi saada avaimet. Hän olisi
kernaasti voinut säästää itseltään sen vaivan -- en uskonut sanaakaan
siitä, mitä hän lausui. Mutta pidin lahjoistani ja toivoin saavani
useampia. Hankin siis hänelle avaimet mieheni tietämättä ja vakoilin
häntä hänen itsensä tietämättä. Yksi, kaksi -- aina neljä kertaa
vakoilin minä häntä -- viime kerran sain minä selville hänen puuhansa.

Minä en ole koskaan ollut ylenmäärin tarkkatuntoinen toisten
asioihin nähden -- mitäpä välitin minä siitä, että hän lisäsi yhden
vihkimätodistuksen rekisteriin?

Minä huomasin kyllä, että se oli väärin tehty, mutta pahalta se
ei minusta tuntunut -- olihan mielestäni hyvä syy olla meteliä
pitämättä. Ja minä olin saanut kultakellon perineen -- mikä oli
toinen, vieläkin parempi syy. Sitä paitsi oli hän luvannut minulle
vieläkin kellon Lontoosta -- kolmas ja paras syy kaikista. Jos
minä olisin tietänyt, millaiseksi laki katsoi rikoksen ja miten se
rankaisisi sen, olisin minä kyllä varonut itseäni ja jättänyt hänet
pulaan. Mutta minä en tietänyt -- ja ikävöin kultakelloa. Ainoa ehto,
jonka minä tein, oli, että hänen täytyi luottaa minuun ja ilmaista
minulle kaikki. Olin silloin yhtä utelias hänen asioihinsa nähden
kuin Te nyt minun asioihini nähden. Hän suostui vaatimuksiini --
miksi, saatte pian kuulla.

Kas tässä muutamin sanoin, mitä minä sain kuulla häneltä. Hän ei
sanonut minulle mielellään kaikkea, minkä minä nyt kerron Teille.
Osan houkuttelin minä puhuttelemalla, osan kyselemällä. Olin ottanut
tehtäväkseni saada selvä oikeasta asianlaidasta -- luulen sen
onnistuneen.

Hän ei tietänyt enempää kuin kukaan muukaan, kuinka oikeastaan
oli hänen vanhempainsa yhdistymisen laita, ennenkun äidin
kuoltua. Silloin sanoi hänen isänsä hänelle sen ja lupasi tehdä
voitavansa poikansa puolesta. Hän kuoli tekemättä mitään -- edes
testamenttiakaan. Poika päätti silloin -- ja kuka voi syyttää häntä
siitä? -- älykkäästi pitää huolta itsestään. Hän tuli Englantiin
ja otti tilan haltuunsa. Ei kukaan ollut epäilemässä mitään eikä
kukaan ollut esteenä. Hänen vanhempansa olivat aina eläneet kuin
aviopuolisot; ei kukaan niistä harvoista, jotka tunsivat heidät,
ollut koskaan uskonut muuta heistä. Omaisuuden oikea perillinen --
jos totuus olisi tullut tunnetuksi -- oli eräs kaukainen sukulainen,
joka ei koskaan ollut ajatellut mitään sinnepäinkään ja joka oli
merillä, kun sir Felix kuoli. Niin pitkälle meni kaikki hyvin, ja hän
otti tilan haltuunsa. Mutta hän ei voinut ottaa lainaa kiinnitystä
vastaan tilaan. Siihen puuttui häneltä kahta asiaa: hänen omaa
kastetodistustaan ja vanhempainsa vihkimätodistusta. Kastetodistus
oli helppo saada -- hän oli syntynyt ulkomaalla ja varmistuskirja
löytyi laillisessa muodossaan. Toinen kysymys oli arveluttavampi --
se saattoi hänet Vanhaan Welminghamiin.

Jos se ei olisi ollut vaikeaa, olisi hän luultavasti matkustanut sen
sijaan Knowlesburyyn.

Hänen äitinsä oli asunut siellä siihen aikaan, kun hän tuli
tuttavaksi hänen isänsä kanssa -- hän eli silloin siellä isän
nimellään. Tosi asia oli kumminkin, että todellakin oli naimisissa --
hän oli avioliitossa ollut muutamia vuosia Irlannissa, jossa hänen
miehensä oli kohdellut häntä pahoin ja sittemmin mennyt matkoihinsa
toisen naisen kanssa. Minä tiedän sen aivan varmaan; sir Felix
mainitsi sen pojallensa syyksi, miksi hän ei mennyt avioliittoon
hänen kanssaan. Te ihmettelette kenties, miksi poika, joka tiesi,
että hänen vanhempansa olivat nähneet ensin toisensa Knowlesburyssa,
ei silloin koettanut mieluummin väärentää avioliittorekisteriä siinä
kirkossa, jossa pikemmin voisi luulla heidät vihityiksi. Syy siihen
oli, että Knowlesburyn pastori, joka oli seurakunnan kirkkoherrana
jo vuonna 1803, jolloin, hänen kastetodistuksensa mukaan, vanhemmat
olisi pitänyt vihkiä, vielä eli ja oli paikassaan, kun hän uutena
vuotena 1827 otti maatilan haltuunsa. Tämä ikävä seikka pakotti
häntä kääntämään ajatuksensa tälle taholle. Täällä ei ollut mitään
sellaista vaaraa: entinen kirkkoherra oli jo kuollut muutamia vuosia.

Vanha Welmingham sopi hänelle muutoin yhtä hyvin kuin Knowlesburykin.
Hänen isänsä oli vienyt mukanaan hänen äitinsä tästä jälkimäisestä
kaupungista erääseen joen varrella olevaan maanpaikkaan, joka ei
ollut kaukana meidän kyläämme. Ne, jotka olivat tunteneet hänen
erakkomaisen yksinäisyytensä hänen vielä naimattomana ollessaan,
eivät ihmetelleet, että hän säilytti samat ominaisuudet naimisiin
mentyäänkin. Jollei hän olisi ollut epämuodostuksen takia kauhea
katsella, niin olisi tämä eristynyt elämä nuoren puolison kanssa
voinut herättää epäluuloja. Kuten nyt oli, ei voinut ketään
kummastuttaa, että hän kätki inhokannäköisen vartalonsa maailmalta
niin hyvin kuin voi. Hän asui meidän paikkakunnallamme, kunnes hän
joutui omistamaan Blackwater-Parkin. Kun 23 tai 24 vuotta oli kulunut
ja pappikin välillä kuollut, niin kukapa voi sanoa, ett'ei hänen
avioliittonsa ollut tapahtunut yhtä hiljaa ja yksinäisesti, kuin
hänen elämänsä oli kulunut, ja ett'ei vihkiminen ollut tapahtunut
Vanhan Welminghamin kirkossa?

Siitä aiheutui, kuten minä jo olen sanonut, että poika katsoi
tämän paikan sopivimmaksi työskennellä suurimmassa salaisuudessa
harrastustensa hyväksi. Kenties kummastuttaa Teitä kuulla, että se
kirkonkirjan väärennys, johon hän ryhtyi, tapahtui aivan sattuman
johdosta -- eikä koskaan alusta asti ollut hänen aikomuksensa.

Hänen ensi aikomuksensa oli ollut repiä kirjasta se lehti, joka koski
oikeaa vuotta ja kuukautta, salaa hävittää se, matkustaa sitten
Lontooseen ja pyytää asianajajia antamaan hänelle tarpeellisen
varmennustodistuksen isän avioliitosta, mutta löysästi viitaten
kirkonkirjan lehteen, johon sen olisi pitänyt olla merkitty -- joka
lehti nyt oli poissa. Ei kukaan voisi sen jälkeen päättää, ett'eivät
vanhemmat olisi laillisesti vihityt. Ja haluttiinpa asiain näin ollen
lainata hänelle rahoja tai ei -- hän uskoi lainattavan -- oli hänellä
kaikissa tapauksissa vastaus valmiina, jos joskus nousisi kysymys
hänen oikeudestaan maatilaan ja vapaaherran nimeen.

Mutta kun hän yksinäisyydessä alkoi lukea rekisteriä, huomasi hän
alimpana eräällä sivulla, koskeva vuotta 1803, kirjoittamattoman
alan, joka nähtävästi oli syntynyt siitä, ett'ei tilaa olisi
riittänyt seuraavalle pitkälle todistukselle, joka sen sijaan oli
siirretty seuraavan lehden alkuun. Tämän huomaaminen muutti kaikki
hänen suunnitelmansa. Se oli onnenpotkaus, jota hän ei ollut voinut
toivoa tai ajatellakaan, ja hän käytti sitä hyväkseen tavalla, jonka
itse tiedätte.

Kun hän kertoi minulle elämäkertansa, olin minä kyllin hullu
tuntemaan jotain mielenkiintoa ja sääliä häntä kohtaan -- seikka,
jonka hän juuri otti laskuun, kuten kohta saatte kuulla. Minä
katsoin hänen kärsineen julmaa vääryyttä. Ei ollut hänen syynsä,
ett'eivät hänen vanhempansa olleet naimisissa -- tuskin oli heidän
oma syynsäkään. Ajattelevampi nainen kuin minä -- nainen, joka ei
niin kokonaan olisi mielistynyt kultakelloon perineen, olisi vielä
löytänyt yhden ja toisen syyn puolustaakseen häntä. Olkoon sen laita
kuinka tahansa, riittää vain, että minä vaikenin kuin muuri ja autoin
häntä salaa puuhissaan.

Viipyi jonkun aikaa, ennenkun hän voi antaa musteelle oikean värin
-- hän sekotti sitä monta kertaa pulloissa ja mustetolpossa, jotka
olivat minun. -- Ja sitten vielä kului hieman aikaa, ennenkun hän
oppi jäljittelemään käsialaa. Mutta hänen onnistui lopuksi tehdä se,
ja niin tuli hänen äitinsä kunnialliseksi aviovaimoksi maattuaan
jo kauan haudassaan! Tähän asti en minä kiellä hänen menetelleen
kylläkin kunniallisesti minua kohtaan Hän antoi minulle kellon
perineen eikä säästänyt mitään kuluja saadakseen ne oikein kauniit ja
aistikkaat. Minulla on vielä ne jäljellä -- kello käy erinomaisesti.

Te mainitsitte tässä eräänä päivänä, että rouva Clements oli sanonut
Teille, mitä hän itse tiesi. Tässä tapauksessa en minä tarvitse
juurta jaksain tehdä selkoa siitä tyhmästä arvostelusta, josta
minä sain kärsiä -- ja syyttömästi kärsiä, sen voin minä kalliisti
vakuuttaa. Teidän tulee tietää yhtä hyvin kuin minunkin, mitä
houreita mieheni sai päähänsä huomatessaan minun ja vieraan, hienon
herran salaisuudessa kohtaavan toisensa ja keskustelevan. Mutta Te
ette varmaankaan tiedä, miten asia päättyi tämän vieraan herran ja
minun välilläni. Te saatte itse lukea ja nähdä, kuinka hän käyttäytyi
minua kohtaan.

Ensi sanat, jotka minä lausuin hänelle huomatessani, minkä käänteen
koko juttu oli saanut, olivat: "Antakaa minulle hyvitys --
vapauttakaa maineeni syytöksestä, josta Te tiedätte, ett'en minä
sitä ansaitse. Minä en pyydä Teitä ilmaisemaan kaikkea miehelleni --
sanokaa hänelle vain kunnianne kautta, että hän on väärässä ja ett'en
minä ole syyllinen sillä tavoin, kuin hän luulee. Osoittakaa minulle
ainakin tämä oikeus kaiken sen takia, mitä olen tehnyt hyväksenne."
Hän kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi olevan hänelle edullista, jos
mieheni ja kaikki naapurit uskoivat tätä väärää huhua -- niin kauan
kun he olivat siinä käsityksessä, eivät he luonnollisesti koskaan
aavistaisi asian tosi laitaa. Minulla oli jyrkkä mielenlaatu ja
minä sanoin hänelle silloin, että he minulta saisivat kuulla suoran
totuuden. Hänen vastauksensa oli lyhyt ja sattuva. Jos minä lausuisin
sanankaan, olisin minä mennyt nainen yhtä varmaan kuin hän olisi
mennyt mies.

Niin, siihen oli tultu. Hän oli pettänyt minut sen vaaran
suhteen, johon minä antauduin auttamalla häntä. Hän oli hyötynyt
taitamattomuudestani, kiusannut minua lahjoillansa, herättänyt
osanottoani kertomuksillaan onnettomuudestansa -- kaikki
tarkoituksensa tehdä minut rikostoverikseen. Hän lausui tämän
minulle suurimmalla kylmyydellä maailmassa ja lopetti ilmoittamalla
minulle ensi kerran sen hirveän rangaistuksen, minkä laki määrää
hänen rikoksestaan ja jokaiselle, joka on ollut avullisena sen
suorittamisessa: Siihen aikaan ei oikeus ollut niin hellämielinen,
kuin se nyt kuuluu olevan. Murhaajat eivät olleet ainoita, jotka
hirtettiin, eikä lain tuomitsemia, rikollisia naisia kohdeltu kuten
rouvasihmisiä, jotka olivat syyttömästi joutuneet ikävyyksiin.
Tunnustan, että hän pelotti minua -- tuo halpamielinen petturi,
pelkuri, konna! Ymmärrättekö nyt, kuinka minä vihasin häntä?
Ymmärrättekö nyt, miksi minä näen kaiken tämän vaivan -- miksi teen
sen kiitollisuudesta -- tyydyttääkseni sen ansiokkaan nuoren miehen
uteliaisuutta, joka on saattanut hänet perikatoon?

No hyvä, menkäämme etemmäksi. Hän ei ollut kyllin suuri narri
ajaakseen minut äärimmäiseen epätoivoon. Minä en ollut senlainen
nainen, jota vastaan voitiin uskaltaa liian paljon -- hän tiesi sen
ja rauhoitti minua älykkäästi muutamilla ehdotuksilla tulevaisuuteen
nähden.

Hän oli niin hyvä ja sanoi minun ansainneeni jonkun palkkion siitä
palveluksesta, jonka minä tein hänelle, ja jonkun korvauksen siitä,
mitä olin kärsinyt. Hän selitti haluavansa -- se jalomielinen
roisto! -- antaa minulle vuotuisen ylläpidon neljänneksittään, mutta
kahdella ehdolla. Ensimmäinen oli, että minun pitäisi vaieta -- yhtä
hyvin itseni kuin hänenkin vuoksensa. Toinen ehto oli, ett'en minä
saisi poistua askeltakaan Welminghamista ilmoittamatta ensin hänelle
ja saamatta häneltä lupaa. Naapuristossa eivät mitkään hyverikkaat
naisystävät teepöydässä houkuttelisi minulta vaarallisia salaisuuksia
-- täällä saisi hän aina tietää, mistä hän löytäisi minut. Ne olivat
kovia ehtoja -- mutta minä hyväksyin ne.

Mitäpä voin minä muuta tehdä? Minä seisoin siinä minä avuttomana,
huomaten pian saavani enemmän menoja ja vaivaa olennosta, josta minun
täytyi huolehtia. Mitäpä muuta minä voin tehdä? Ottaako vastaan
armolahjoja mieheltäni -- tuolta puolihullulta karkulaiselta -- joka
ensin oli saanut aikaan koko häväistysjutun? Ennemmin tahdoin kuolla.
Apuraha oli sitä paitsi varsin huomattava. Minulla oli paremmat
tulot, paremmat huoneet, kauniimmat matot lattioillani kuin puolella
niistä naisista, jotka nostivat silmänsä kattoon nähdessään minut.
Meidän paikkakunnallamme kävi hyve pumpulivaatteissa. Minä käytin
silkkiä, minä!

Siis hyväksyin minä hänen ehtonsa, käytin niitä hyväkseni vointini
mukaan, taistelin kunniallisten naapurieni kanssa heidän omalla
maallansa ja voitin aikojen kuluttua -- kuten Teidän itsenne olisi
pitänyt huomata kuinka minä vaikenin hänen salaisuudestaan -- joka
oli minunkin -- kaikkina niinä vuosina, jotka ovat kuluneet sen
jälkeen ja kuinka minun tyttäreni, Anna, todellakin houkutteli
itselleen luottamukseni ja sai tietää salaisuuteni -- on kaksi
kysymystä, joihin minä varmasti uskon Teidän toivovan saada
vastauksen.

No hyvä, kiitollisuuteni on niin suuri, ett'en minä voi kieltää
Teiltä mitään -- käännän siis kirjeeni lehden ja sanon, kuinka sen
asianlaita oli. Erään asian pyydän minä kumminkin suomaan anteeksi
-- minun täytyy aluksi lausua kummastukseni, herra Hartright,
siitä mielenkiinnosta, jota Te näytätte tunteneen tytär-vainajaani
kohtaan. Se on minusta aivan selittämätöntä. Jos tämä mielenkiinto
tekee Teidät uteliaaksi saamaan joitakin tietoja hänen aikaisemmasta
elämästään, niin täytyy minun kehottaa Teitä kysymään rouva
Clementsiltä, joka tietää siitä asiasta enemmän kuin minä. Olkaa
hyvä ja muistakaa, ett'en minä koskaan katsonut tunteneeni mitään
suurempaa hellyyttä tytärtäni kohtaan. Hän oli minulle vaivaksi
alusta loppuun jäsen lisäksi sanomattoman tylsä ymmärrykseltään. Te
pidätte suoruutta arvossa -- toivon tämän tyydyttävän Teitä.

Ei olisi hyötyä väsyttää Teitä pitkillä kertomuksilla näistä
kuluneista vuosista. Riittää vain: minä pidin sopimuksen puoleltani
ja nautin sitä vastaan hyvät tuloni neljänneksittäin maksettuina.

Kerran ja toisen tein minä lyhyitä matkoja Welminghamista pyydettyäni
etukäteen luvan herraltani, joka harvoin kielsi suostumustaan. Kuten
jo sanoin Teille, ei hän ollut kyllin hullu suututtaakseen minua
liian paljon. Hänen oma ymmärryksensä ilmaisi hänelle kylläkin,
että minä vaikenisin, jollen hänen takiansa, niin itseni takia.
Eräs pitemmistä matkoistani oli Limmeridgeen hoitaakseni sairasta
sisar-puoltani, joka asui siellä. Hänellä arveltiin olevan omaisuutta
ja minä ajattelin olevan syytä valvoa etuani siltä taholta, jos
vuotuinen apurahani jostakin syystä lakkaisi. Kaiken selvitettyä
huomasin minä nähneeni turhaa vaivaa enkä saanut mitään, koska ei
mitään jäänyt häneltä perittäväksi.

Olin ottanut Annan mukaani, koska minulla aika ajoittain oli oikkuni
ja päähänpistoni lapsen suhteen ja koska tunsin jonkunlaista
mustasukkaisuutta rouva Clementsiä kohtaan hänen hoitamisensa
takia. En koskaan tullut oikein toimeen rouva Clementsin kanssa.
Hän oli yksinkertainen nainen, jolla ei ollut selvää arvostelu- ja
päättämiskykyä -- hän oli tuollainen siivo raukka -- ja minua huvitti
joskus kiusata häntä hieman ottamalla häneltä Anna pois. Kun minä en
tietänyt oikein, mihin panisin tytön siksi aikaa, kun minä hoidin
sairasta Limmeridgessä, toimitin minä hänet sikäläiseen kouluun.
Herrastalon rouva -- kauhean vähäpätöinen nainen, joka oli puijannut
yhden Englannin kauheimpia miehiä avioliittoon kanssansa -- tuli
kerrassaan naurettavaksi Annaa kohtaan osoittamansa hellyyden takia.
Siitä seurasi, ett'ei hän oppinut mitään koulussa ja hemmoteltiin
ja pilattiin herraskartanossa. Muiden päähänpistojen mukana oppi
hän senkin hullutuksen olla aina valkopukuinen. Minä, joka kammoin
valkoista ja pidin koreista väreistä, päätin ajaa hänen päästään
tämän hassutuksen heti kotiin tultuamme.

Mutta, ihmeellistä kyllä, teki tyttäreni itsepäistä vastarintaa.
Kun hän kerran oli saanut jonkun ajatuksen, oli hän kuten kaikki
puolihupsut suurimmassa määrässä uppiniskainen. Meillä oli alinomaa
riitaa, ja rouva Clements, joka luuloni mukaan ei pitänyt siitä,
tarjoutui ottamaan Annan mukaansa Lontooseen, jonne hän muutti.
Olisin suostunut, ellei rouva Clements olisi puolustanut häntä
valkoiseen pukuun nähden. Kun minä olin lujasti päättänyt, ett'ei hän
saisi olla valkopukuisena kummittelemassa, ja kun minä sitä paitsi
tunsin melkoista vastenmielisyyttä rouva Clementsiä kohtaan sen
tähden, että hän oli pitänyt tyttäreni puolta minua vastaan, niin
sanoin minä ei ja tarkoitin ei, ja siihen se jäi. Siitä seurasi, että
Anna jäi kotiin, minkä johdosta kehittyi ensimmäinen vakava riita
vaaralliseen salaisuuteen nähden.

Tämä tapaus sattui kauan sen ajan jälkeen, jota minä nyt olen
kuvannut. Olin jo useampia vuosia asunut uudessa kaupungissa,
kumonnut tarkoitukseni mukaan yhä enemmän panettelua ja saanut jonkun
ajan kuluttua lujan jalansijan kaupungin arvossapidettyjen asukkaiden
joukossa. Minulla oli tässä suhteessa suuri apu siitä, että tyttäreni
oli kotona. Hänen jumalisuutensa ja saamansa päähänpisto olla aina
valkopukuisena herätti jossakin määrin osanottoa. Huomattuani
tämän lakkasin minä vastustamasta hänen mielituumaansa, koska
varmaankin aikojen kuluessa jokin osa tätä mielenkiintoa koituisi
minunkin hyväkseni. Niin kävikin. Siitä ajasta sain minä valita
jonkun parhaimmista paikoista kirkossa ja sen paikan saatua kumarsi
kirkkoherra minulle ensi kerran.

No hyvä; kun asia oli niinkin selvällä tolalla, sain minä eräänä
aamuna kirjeen ylhäiseltä -- nykyisin kuolleelta -- herralta. Tämä
kirje oli vastaus minun kirjeeseeni, jonka minä sopimuksen mukaan
olin kirjoittanut hänelle ilmoittaakseni toivomukseni poistuakseni
lyhyeksi ajaksi kaupungista huvitellakseni ja nauttiakseni raikasta
ilmaa.

Luultavasti oli hän rajulla tuulellaan saadessaan kirjeeni, sillä
hänen vastauksensa oli kieltävä ja niin kauhean hävytön, että minä
menetin kaiken itsehillintäni ja tyttäreni läsnäollessa häväisevästi
kutsuin häntä halpamaiseksi petturiksi, jonka minä voisin tehdä
onnettomaksi koko elämäksi, jos minä avaisin suuni ja paljastaisin
hänen salaisuutensa.

En lausunut mitään sen enempää. Nämä sanat eivät olleet livahtaneet
vielä huuliltani, ennenkun minä täysin palasin käsitykseeni
nähdessäni Annan, joka innokkaasti ja uteliaasti tuijotti minuun.
Käskin hänen heti menemään pois huoneesta, kunnes olisin rauhoittunut.

Tunteeni olivat kaikkea muuta kuin mieluiset, sen voin sanoa
Teille, kun aloin käsittää oman hulluuteni. Anna oli kuluneena
vuotena ollut vielä kummallisempi ja mielettömämpi, ja kun minä
ajattelin mahdollisuutta, että hän kenties toistaisi sanani
kaupungilla ja toistaisi hänen nimensä niiden yhteydessä, jos
uteliaat ihmiset saisivat hänet käsiinsä, tunsin itseni kerrassaan
kauhun lamauttamaksi seurauksien pelosta. Pahimmin pelkäsin itseäni
-- suurin pelkoni, mihin hän voisi ryhtyä, ei koskaan mennyt sitä
pitemmälle. Olin aivan valmistautumaton, mitä todellakin voisi
tapahtua jo huomispäivänä.

Sinä päivänä, ollessani aivan valmistautumaton, saapui hän luokseni.

Hänen ensimmäiset sanansa ja ääni, millä ne lausuttiin -- niin äreä
kuin se olikin -- vakuuttivat minulle heti, että hän oli jo katunut
sopimatonta vastaustaan minun pyyntööni ja nyt oli tullut sovittamaan
kaikki, ennenkun olisi myöhäistä. Hän oli nähtävästi varsin
vihaisella päällä. Tyttäreni, jota minä en ollut uskaltanut päästää
näkyvistäni eilispäivästä lähtien, oli huoneessa hänen tullessaan. He
eivät olleet koskaan voineet sietää toisiaan ja hän antoi Annan kokea
sitä huonoa tuulta, jota hän ei uskaltanut purkaa minua vastaan,
käskemällä hänen menemään ulos.

"Mene pois", sanoi hän hänelle ja katsoi yli olkansa. Anna katsoi
halveksivasti häneen ja seisoi paikallaan, ikäänkuin uhmaillen.
"Etkö kuule?" karjui hän, "poistu heti huoneesta." -- "Puhukaa
kohteliaasti minulle", sanoi Anna punastuen harmista. "Ajakaa ulos
se höperö!" sanoi vieras minulle. Annalla oli aina ollut naurettavia
ja vääriä käsityksiä omasta arvostaan ja sana "höperö" sai hänet
aivan raivoonsa. Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan torjuakseni
myrskyä, meni hän aivan hänen luokseen kauhean kiihtyneenä. "Pyytäkää
minulta heti anteeksi, muutoin voitte saada kalliisti maksaa.
Minä kerron salaisuuden. Minä voin tehdä Teidät koko elämäksenne
onnettomaksi, jos minä vain avaan suuni." Minun omat sanani! --
toistettuina aivankuin olin ne lausunut eilispäivänä -- toistettuina
hänen läsnäollessaan, aivankuin ne olisivat olleet seurauksena
hänen omista ajatuksistaan. Hän istui mykkänä ja yhtä lumivalkeana
kasvoiltaan kuin se paperi, jolle minä kirjoitan, kun minä työnsin
Annan pois huoneesta. Kun hän taas oli tointunut voidakseen puhua. --

Mutta, ei! Olen liian kunnioitettava nainen tahtoakseni toistaa, mitä
hän sanoi voidessaan uudelleen puhua. Kuinka voisin _minä_, joka olen
kouluneuvoston jäsen -- keskiviikkoesitelmäin "Vanhurskauttamisesta
uskon kautta" tilaaja -- alentaa kynäni toistamaan niin halpamaisia
sanoja? Te voitte itse ajatella, miltä kuuluisi, jos Englannin suurin
roisto alkaisi pauhata hurjia valoja ja kirouksia -- ja jatkakaamme
sitten kertomustamme, nähdäksemme kuinka kaikki päättyi.

Loppu oli sellainen, kuten Te luultavasti itsekin olette arvannut,
että hän -- oman turvallisuutensa vuoksi -- vaati, että Anna oli
suljettava mielisairaalaan.

Minä tarjouduin laittamaan asiaa selvälle tolalle. Minä lausuin
hänelle, että Anna vain oli kuten papukaija toistanut samat sanat,
kuin hän oli kuullut minun lausuvan, ja ett'ei hän tietänyt mitään,
koska minä en ollut mitään sanonut. Vakuutin hänelle, että Anna
höperömäisestä suuttumuksesta häneen oli tietävinään, mitä hän ei
todellisuudessa ollenkaan tietänyt, että hän vain oli tahtonut uhata
ja suututtaa häntä, koska hän oli puhutellut häntä niin loukkaavalla
tavalla, ja että minun onnettomat sanani olivat antaneet hänelle
tilaisuuden saada aikaan sen ikävyyden, jota hän toivoi. Minä
muistutin hänelle Annan muista kummallisista päähänpistoista ja
kysyin häneltä, eikö hänen oma kokemuksensa vakuuttanut hänelle,
että heikkomielisille ihmisille usein pälkähtää päähän sellaisia
mielikuvitelmia kuin tämä -- mutta ei mikään auttanut -- hän ei
tahtonut uskoa valaanikaan -- hän oli aivan vakuutettu, että minä
olin ilmaissut koko asian. Sanalla sanoen: -- hän ei tahtonut kuulla
puhuttavan mistään muusta kuin Annan sulkemisesta mielisairaalaan.
Sellaisissa olosuhteissa tein minä kaikki, mitä voitiin odottaa
minulta äitinä. "Köyhien sairaalaan", sanoin minä, "en halua
häntä. Pankaa yksityiseen mielisairaalaan, jos Teitä haluttaa.
Minulla on tunteeni äitinä ja minun täytyy sitä paitsi pitää huolta
arvostani täällä kaupungissa. Minä suostun ainoastaan, jos hänet
toimitetaan yksityiseen mielisairaalaan, sellaiseen, jonka etevimmät
kaupunkilaiset valitsisivat mielisairaillensa". Nämä olivat sanani.
Mielihyvällä ajattelen tehneeni velvollisuuteni. Vaikka minä en
koskaan tuntenut ylenmääräistä hellyyttä ja heikkoutta tytärtäni
kohtaan niin olin minä kumminkin aika arka hänen arvostaan. Ei
mikään vaivaishoidon armoleivän häpeämerkki -- kiitos olkoon
päättäväisyyteni -- ole koskaan tarttunut lapseeni.

Sittenkun olin saanut tahtoni läpi -- mikä oli sitä helpompaa, kuin
joukko sellaisia yksityisiä laitoksia oli valittavana -- en voinut
kieltää itseltäni, että hänen sulkemisensa tuottaisi muutamia varsin
hyviä etuja. Ennen kaikkea olisi hänellä siellä kaikki hyvin ja häntä
kohdeltaisiin aivankuin ylhäistä rouvashenkilöä -- asia, jota minä en
suinkaan unhottanut kertomatta kaupungilla. Toiseksi pidettäisiin hän
poissa Welminghamista, jossa hän helposti voisi herättää epäluuloja
toistamalla varomattomia sanojani.

Se syy, joka vaadittiin hänen sulkemisekseen, oli helposti löydetty.
Me ilmoitimme hänen tyhjän kehuskelunsa tietää salaisuuksia
omituiseksi päähänpistoksi. Kun hän ensi kerran oli toistanut nämä
sanat mielipuolisen raivon purkauksessa sitä miestä vastaan, joka oli
loukannut häntä, oli hän kyllin viisas ymmärtääkseen pelottaneensa
pahasti häntä ja käsittääkseen, kuka oli syypää hänen sulkemiseensa
mielisairaalaan. Seuraus oli raivoisin vihan purkaus häntä vastaan,
kun hänet vietiin sairaalaan, ja ensi sanat, jotka hän lausui
hoitajattarille, heidän onnistuttuaan rauhoittaa hänet, olivat, että
hän oli lähetetty sinne, koska hän tunsi vaarallisen salaisuuden ja
että hän aikoi puhua kaikki ja saattaa lähettäjänsä onnettomaksi, kun
sopiva hetki olisi käsillä.

Kenties sanoi hän samaa Teillekin, kun Te, ajattelemattomasti
kyllä, autoitte häntä pakenemaan. Varmasti tiedän minä, että
hän sanoi sille onnettomalle naiselle, joka tuli rakastettavan,
nimettömän, äsken kuolleen ystävämme puolisoksi. Jos Te tai tämä
onneton nainen olisitte tarkoin kuulustelleet tytärtäni -- jos te
olisitte vaatineet, että hänen pitäisi selittää, mitä hän oikeastaan
tarkoitti, niin olisitte te heti huomanneet, kuinka hän äkkiä olisi
joutunut tolkultaan -- kuinka hänen puheensa olisi tullut sekavaksi,
levottomaksi ja hajanaiseksi -- olisitte huomanneet, ett'en minä
kirjoita muuta kuin puhdasta totta. Hän tiesi salaisuuden olevan, hän
tiesi, ketä se koski, hän tiesi kuka kärsisi siitä, jos se tulisi
tunnetuksi, mutta mitään muuta ei hän kuolemakseen tietänyt -- kuinka
törkeitä ilmeitä hänellä olikaan ja kuinka sekavasti hän kehuikin
oudoille.

Olenko nyt tyydyttänyt uteliaisuutenne? Minä olen kaikissa
tapauksissa nähnyt varsin suuren vaivan tässä tarkoituksessa. Sen
lisäksi, mitä olen esittänyt, ei minulla todellakaan ole mitään
kerrottavana itsestäni ja tyttärestäni. Suurimmat murheeni ja
vastuuni hänestä olivat menneet, kun hän suljettiin arvossapidettyyn
mielisairaalaan. Minulle lähetettiin kerran kirjeen malli, mikä koski
hänen sulkemisensa syytä ja mikä minun pitäisi kirjoittaa puhtaaksi
vastaukseksi jollekin neiti Halcombelle, joka oli utelias saamaan
selkoa asiasta ja joka lienee kuullut koko joukko valheita minusta
joltakin toiselta henkilöltä, joka oli hyvin tottunut kertomaan
sellaisia. Ja minä tein sittemmin, mitä vain, päästäkseni karanneen
tyttäreni jäljille ja estääkseni siten häntä aikaansaamasta mitään
ikävyyksiä. Mutta nämä ja muut pikkuasiat ovat liian vähäarvoisia
Teistä, sen jälkeen mitä jo olette kuullut.

Tähän asti olen minä kirjoittanut tämän kirjeen varsin ystävällisin
sanoin. Minä en voi kuitenkaan päättää sitä lisäämättä muutamia
vakavain nuhteiden rivejä Teille.

Keskustellessanne kanssani lausuitte Te mielipiteenne tyttäreni
synnystä isään nähden loukkaavalla tavalla, ikäänkuin tämä asia
voisi joutua epäilyksen alaiseksi. -- Tässä menettelitte varsin
sopimattomasti ja säädyttömästi! Jos me tapaamme toisemme, niin
olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä salli sellaisia vapauksia
ja että Welminghamin "siveellistä ilmapiiriä" -- käyttääkseni
ystäväni kirkkoherran lempilausetta -- ei saa saastuttaa sellaisilla
taitamattomilla lausunnoilla. Jos Te uskallatte epäillä, ett'ei
Anna ole minun mieheni tytär, niin loukkaatte Te minua syvästi. Jos
Te olette tuntenut ja edelleenkin tunnette epäpyhää uteliaisuutta
tässä suhteessa, niin kehotan minä Teitä, oman parhaanne takia,
heti ja ainaiseksi hillitsemään sen. Tällä puolen hautaa ei Teidän
uteliaisuuttanne koskaan tyydytetä, herra Hartright.

Kenties huomaatte Te, vastaanotettuanne tämän kirjeen ja luettuanne,
mitä minä nyt olen kirjoittanut, välttämättömäksi pyytää minulta
kirjallisesti anteeksi. Tehkää se, minä otan sen mielelläni vastaan.
Minä astun sitten, jos Te haluatte edelleen keskustella kanssani,
askeleen etemmäksi ja otan Teidät itsenne vastaan. Varani sallivat
minun ainoastaan nähdä Teidät juomassa kupillisen teetä -- älkää
kumminkaan luulko, että ne ovat huonommat nyt kuin ennen. Minä olen
aina elänyt tulojeni mukaan ja säästänyt kyllä näinä kahtenakymmenenä
vuotena elääkseni hyvin loppupäiväni. Aikomukseni ei ole poistua
Welminghamista. On yksi tai kaksi pikku etua voitettavanani tässä
kaupungissa. Seurakunnan pastori nostaa hattuansa minulle -- kuten
Te itse huomasitte. Hän on naimisissa, eikä hänen rouvansa ole
aivan yhtä kohtelias. Minä aion kumminkin mennä "Seuraan hellien
perheenäitien kehittämistä varten" ja sitten ajattelen minä, että
pastorin rouva saa olla minulle hieman kohteliaampi.

Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi käymällä luonani, niin
muistakaa, niin muistakaa, että keskustelu saa kosketella ainoastaan
jokapäiväisiä asioita. Mikään lausunto, joka tarkoittaa tätä
kirjettä, ei hyödytä mitään -- minä olen lujasti päättänyt olla
tunnustamatta kirjoittaneeni sen. Tosin on tuli hävittänyt rikollisen
kirjoituksen; minä ajattelen kumminkin, että liian suuri varovaisuus
on parempi kuin liian pieni.

Tästä syystä ei ole mitään nimiä tässä esitetty eikä mitään
allekirjoitusta kirjoitettu kirjeen alle; käsiala on muovaeltu,
ja minä itse ajattelen jättää kirjeen tavalla, ett'ei sen
tuojaa huomata. Teillä ei voi olla syytä valittaa näitä
varovaisuustoimenpiteitä, jotka eivät suinkaan vähennä Teille
antamien tietojen täydellisyyttä -- tietojen, jotka olette ansainnut
minulle tekemällänne palveluksella. Teetuntini on 1/2 6 -- ei koskaan
myöhemmin.

Valkopukuinen nainen.

Walter Hartrightin jatkama kertomus.


XI.

Ensi aikomukseni, luettuani rouva Catherickin kummallisen kirjeen,
oli hävittää se. Kovettunut, häpeämätön turmelus, joka läpeensä henki
koko kirjeen alusta loppuun -- se kauhea ilkeys, joka yhtäpäätä teki
minut vastuunalaiseksi onnettomuudentapauksesta, jota poistaakseni
minä olin uskaltanut henkeni, herätti minussa sellaisen kammon, että
minä olin repimäisilläni kirjeen, kun päähäni pälkähti ajatus, joka
sai minun hillitsemään itseni.

Tällä ajatuksella ei ollut mitään tekemisiä sir Percivalin kanssa. Ne
tiedot, jotka minä olin saanut hänestä, ei ollut mitään muuta kuin
sen luulon vahvistus, jo minulla jo ennestään oli ollut.

Hän oli tehnyt rikoksen aivan niin, kuin olin uskonutkin, ja
se seikka, että rouva Catherick laiminlöi mainita sanaakaan
Knowlesburyssä olevasta rekisterin jäljennöksestä, vahvisti uskoani,
että tämän kirjan olemassaolo ja vaara sen ilmaisemisesta täytyi
olla salaisuus sir Percivalille. Harrastukseni tehdyn petoksen
havaitsemiseen nähden oli nyt lopussa, ja ainoa syy päätökseeni
säilyttää kirje oli vastaisuudessa käyttää sitä hyödykseni saadessa
selville ainoaa, jäljellä olevaa salaisuutta, joka vielä oli hämärän
peitossa -- Anna Catherickin sukuperää. Oli pari lausetta äidin
kirjeessä, jotka kenties hyödyttäisivät minua tässä suhteessa, kun
suurempiarvoiset seikat sallivat minun sen tehdä. En ollut lohduton
saada valoa tähänkin asiaan, ja mielenkiintoni tuota ihmisraukkaa
kohtaan, joka nyt uinui rouva Fairlien haudassa, ei ollut vähentynyt.

Minä suljin siis kirjeen ja panin sen lompakkooni saadakseni sen
käsille, kun sopiva hetki oli saapunut.

Huomispäivä oli viimeiseni Hampshiressä. Saavuttuani Knowlesburyn
maistraatin eteen ja oltuani todistajana lykätyssä tutkinnossa
tulipalon johdosta, olisin minä vihdoinkin vapaa palaamaan Lontooseen
iltapäivän tai illan junalla.

Ensi tehtäväni aamulla oli tavallisuuden mukaan mennä kuulustamaan
postista kirjettä. Siellä olikin Marianin lähettämä kirje, mutta
mielestäni tuntui se nyt tavattoman kevyeltä. Levottomana repäsin
minä kuoren auki. Sisässä ei ollut muuta kuin pieni, kokoonkäännetty
paperilappu. Harvat, suurimmassa kiireessä kirjoitetut rivit
sisälsivät seuraavat sanat:

"Tule kotiin niin pian kun voit. Olen ollut pakotettu vaihtamaan
huoneita. Tule Gowers-Walkiin Fulhamissa N:o 5. Olen varuillani, kun
saavut. Älä ole levoton tähtemme; mitään pahaa ei ole tapahtunut
meille. Mutta kiiruhda kotiin. -- Marian."

Nämä uutiset, jotka minä silmänräpäyksessä päätin olevan yhteydessä
kreivi Foscon kanssa, saivat minut melkein epätoivoiseksi. Seisoin
pian voimatta hengittää, paperi kokoonrutistettuna kädessäni.
Mitä oli tapahtunut? Minkä kavalan juonen oli kreivi tehnyt ja
pannut toimeen poissaollessani? Yö oli kulunut Marianin kirjeen
kirjoittamisesta -- monta tuntia kuluisi vielä, ennenkun minä voisin
olla heidän luonaan -- eikö uusi onnettomuus voisi sattua sitä
ennen? Ja täällä monen, monen peninkulman päässä heistä täytyy minun
vielä viipyä -- estettynä lähtemästä velvollisuuteni takia saapua
tuomioistuimen eteen!

En tiedä, mihin velvollisuuksieni unhotukseen tuska ja epävarmuus
olisi houkutellut minua, jollen minä olisi kokenut lohdutuksen
ja levottumisentunnetta ajatellessani Marianin ymmärrystä ja
luotettavaisuutta. Rajaton luottamukseni häneen oli ainoa voima,
joka auttoi minua voittamaan jälleen itsehillintäni ja antoi
minulle rohkeutta viipyä. Minä saavuin määrätyllä aikaa. Lailliset
muodollisuudet vaativat minun läsnäoloani, mutta mitään todistusta
ei minun tarvinnut uudistaa. Tämä hyödytön este koetteli kovin
kärsivällisyyttäni -- minä koetin kumminkin parhaimmalla tavalla
kestää sitä seuraamalla juttua niin tarkkaan kuin voin.

Vainajan lontoolainen asianajaja -- herra Merriman -- oli myöskin
saapuvilla. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään tietoja annettavana.
Hän sanoi vain olevansa sanomattoman kauhistunut ja hämmästynyt,
mutta muutoin ilmoitti hän, että häneltä puuttui täydellisesti
kaikki valaistus tähän surulliseen ja salaperäiseen asiaan
nähden. Tuontuostakin ehdotti hän kysymyksiä, joita tuomarikin
kuulustellessaan esitti, ilman että ne kumminkaan johtivat mihinkään
tulokseen. Sitkeän tutkimuksen jälkeen, joka kesti melkein kolme
tuntia, ja sittenkun jokainen tiedon lähde oli tyhjennetty, julisti
jury tuon tavallisen päätöksen, "kuollut tapaturmaisesti". Tuomion
muodolliseen julistamiseen lisättiin, ett'ei mitään valaistusta oltu
saatu avainten saantiin, tulen syttymiseen tai vainajan sakaristosi
käyntiin nähden. Siihen päättyi tutkimus. Asianajaja sai huolehtia
hautauksen ja todistajat saivat poistua.

Lujasti päättäen olla viipymättä minuuttiakaan kauempaa, maksoin minä
laskuni ravintolassa ja otin postivaunun Knowlesburyyn. Eräs herra,
jonka piti matkustaa samaa tietä, kysyi minulta, saisiko hän ajaa
kanssani kotiseudullensa. Luonnollisesti hyväksyin minä ehdotuksen.

Keskustelumme matkalla koski yksinomaan sitä ainoaa juttua, joka
kiinnitti koko paikkakunnan huomion.

Uusi tuttavani oli saanut muutamia tietoja sir Percivalin
asianajajalta. Hän oli keskustellut herra Merrimanin kanssa vainajan
asioista ja siitä, kenen käsiin tila nyt joutuisi. Sir Percivalin
huonot asiat olivat niin yleisenä tietona paikkakunnalla, että
hänen asianajajansa teki vain rehellisesti myöntäessään suoraan
sen. Hän oli kuollut tekemättä testamenttia, eikä se olisi mitään
hyödyttänytkään, kun hänellä ei ollut mitään omaa omaisuutta
hallittavanaan. Kaikki, mitä hän oli perinyt vaimoltaan, oli mennyt
velkojain tyydyttämiseksi. Maatilan perijä -- kun sir Percival ei
jättänyt yhtään poikaa -- oli eräs sir Felix Glyden veljenpojan
poika, meriupseeri ja erään Itä-Intian kauppalaivaston laivan
päällikkö. Hän saisi huomata odottamattoman perintötilansa kovin
velkojen rasittamaksi, ja jos "kapteeni" olisi viisas mies voisi hän
toivoa vielä ennen kuolemaansa olevansa melkoisen rikkauden omistaja.

Niin kovin kun yksinomainen ikävä palata Lontooseen ahdistikin
minua, oli tällä tiedolla, joka vastaisuudessa näyttäytyi todeksi,
oma mielenkiinnityksensä, joka pakotti minua tarkkaan kuulemaan
sitä. Katsoin olevani oikeutettu vaikenemaan, että olin huomannut
sir Percivalin petoksen. Se mies, jonka perintöoikeuden hän oli
petoksella vallannut itselleen, oli sama, joka nyt saisi maatilan.
Sen tulot, jotka 23 vuotena oikeuden mukaan olisivat olleet hänen
ja jotka vainaja oli viimeistä penniä myöten hävittänyt, olivat
auttamattomasti menetetyt. Jos minä ilmoittaisin asian, en minä
hyödyttäisi sillä ketään. Jos minä vaikenisin, ei se mies, joka
petollisesti oli houkutellut Lauran tulemaan puolisokseen, esiintyisi
maailman silmissä konnana. Lauran vuoksi halusin minä salata sen;
hänen vuokseen kerron minä tämän tapauksen otetuilla nimillä.

Knowlesburyyn tultuamme erosin minä heti matkatoveristani ja menin
suoraan raastupaan. Oli, kuten olin odottanutkin, -- ei ketään
ollut saapuvilla jatkaakseen kannetta minua vastaan; tarpeellisten
muodollisuuksien otettua huomioon, vapautettiin minut. Poistuessani
raastuvasta jätettiin tohtori Dawsonin lähettämä kirje käteeni.
Se sisälsi vain, että hän oli poissa virkamatkalla, ja toisti sen
tarjouksen, jonka hän jo oli minulle tehnyt, auttaa minua kaikessa,
mitä voin toivoa. Minä kirjoitin takaisin, kiitin häntä lämpimästi
kaikesta hänen ystävällisyydestään ja pyysin häntä suomaan anteeksi,
ett'en minä persoonallisesti esittänyt kiitostani; varsin tärkeät
asiat olivat nimittäin kiiruhtaneet palaamistani Lontooseen.

Puoli tuntia myöhemmin olin minä matkalla kotiin.


XII.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä tullessani Fulhamiin ja
saatuani selvän Gowers Walkista.

Sekä Laura että Marian olivat minua vastassa ovella. Luulen tuskin,
että me itse olisimme tunteneet sen siteen voiman, joka yhdisti
meidät kolme toisiimme, ennenkun tämä ilta tuli ja me taasen
tapasimme toisemme yhteisessä kodissamme. Ilomme kohdata toisemme oli
niin suuri, kuin me olisimme olleet erossa useita kuukausia muutamain
päiväin asemesta. Marian näytti väsyneeltä ja levottomalta. Minä
huomasin, kuka yksin oli tuntenut kaiken vaaran ja kestänyt kaiken
levottomuuden poissa ollessani -- huomasin samana hetkenä, kuin
silmäsin häneen. Se hymy, terveempi ilme, joka oli Lauran kasvoilla,
ilmaisi minulle, kuinka paljon surua häneltä oli säästetty salaamalla
kaikki tiedot Welminghamissa sattuneesta surullisesta tapahtumasta ja
asunnon muuttomme syy.

Muutto näytti elostaneen ja huvittaneen häntä. Hän puhui siitä
vain Marianin onnellisena päähänpistona hämmästyttää minua
kotiintullessani vaihtamalla kuuma, meluisa katu puiden, vihertäväin
kenttäin ja jokien läheisyyteen. Hänen mieltään kiinnittivät
tulevaisuuden suunnitelmat -- hän puhui niistä piirustuksista, jotka
hän täydentäisi, niiden ostajista, joita hän toivoi minun saavan
maaseudulla, kaikista shillingeistä ja 6-pencen rahoista, joita hän
oli säästänyt, kunnes hänen kukkaronsa oli tullut niin täyteen, että
hän pikkuylpeydellä laski sen minun käteeni koettaakseni, kuinka
raskas se oli. Se suuri parannus, joka oli tapahtunut hänessä, oli
minulle aivan odottamaton yllätys, ja kaikesta tästä sanomattomasta
onnesta oli minun kiittäminen Marianin rohkeutta ja Marianin
rakkautta.

Kun Laura oli poistunut luotamme ja me taas esteettömästi
voimme puhua toistemme kanssa, koetin minä sanoin lausua niin
sydämmellisesti tuntemani kiitollisuuden ja ihailun. Mutta jalo tyttö
ei tahtonut kuulla sitä. Tämä liikuttava itsensä unhotus, joka antaa
niin paljon ja vaatii niin vähän -- jonka naiset omistavat -- käänsi
nytkin kaikki hänen ajatuksensa hänestä minuun.

"Minulla oli vain minuutti käytettävänäni ennen postin lähtöä", sanoi
hän, "muutoin en olisi kirjoittanut niin lyhyesti ja äkkiä. Näytät
väsyneeltä, Walter, -- pelkään, että kirjeeni on saattanut sinut
kovin levottomaksi."

"Vain ensi hetkenä", vastasin minä. "Rauhoituin heti luottaessani
sinuun, Marian. Olinko oikeassa uskoessani, että tämä äkillinen
muutto aiheutui joistakin kreivi Foscon uhkaavista toimenpiteistä?"

"Aivan oikeassa", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja, mikä vieläkin
pahempi, Walter -- minä puhuin hänen kanssaan."

"Puhuit hänen kanssaan? Tiesikö hän siis, missä te asuitte? Tuliko
hän luoksenne?"

"Tuli; ei kuitenkaan meidän huoneisiimme. Laura ei nähnyt häntä
ollenkaan; Laura ei aavista mitään. Minä kerron sinulle, kuinka
kaikki tapahtui, kun vaara nyt, kuten uskon ja toivon, on poistunut.
Olen vierashuoneessamme. Laura istui pöydän ääressä piirustamassa,
mutta minä kävelin edestakaisin huoneessa järjestääkseni hieman. Sitä
tehdessäni astuin ikkunan ohi ja katsoin sattumalta kadulle. Siellä,
toisella puolen katua, näin minä kreivin seisovan ja puhelevan toisen
henkilön kanssa --"

"Huomasiko hän sinut ikkunassa?"

"Ei -- mikäli minä ainakin luulen. Peljästyin niin kovin, ett'en
oikein varmaan tiedä sitä."

"Kenen kanssa hän puheli? Tuntemattomanko?"

"Ei, Walter. Niin pian kun minä voin taaskin selvästi ajatella,
tunsin minä varsin hyvin toisen. Se oli mielisairaalan omistaja."

"Osoittiko kreivi asuntoamme hänelle?"

"Ei, he seisoivat ja puhuivat toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat
sattumalta tavanneet toisensa kadulla. Pysähdyin ikkunaan ja katselin
heitä uutimen taakse piiloutuneena. Jos minä olisin kääntynyt --
olisi Laura nähnyt kasvoni tänä silmänräpäyksenä -- mutta, Jumalan
kiitos! hän oli kiintynyt työhönsä. He erosivat pian. Mielisairaalan
mies meni toiselle taholle, kreivi toiselle.

"Minä aloin toivoa, että he vain sattumalta olivat olleet tällä
kadulla, kun kreivi äkkiä tuli takaisin, pysähtyi toisen kerran
meitä vastapäätä, otti paperin ja lyijykynän, kirjoitti muutamia
sanoja ja meni sitten suoraan poikki kadun meidän huoneittemme alla
olevaan puotiin. Menin Lauran ohi ovelle ja sanoin unhottaneeni
jotakin yläkertaan. Tultuani eteiseen kiiruhdin minä portaita alas
ja pysähdyin, lujasti päättäen estää häntä, jos hän tahtoisi tulla
ylös. Hän ei kumminkaan yrittänyt. Puotityttö tuli luokseni hänen
nimikorttinsa kädessään -- suuri kultareunainen kortti, jossa oli
hänen nimensä ja kreivillinen vaakunansa sekä seuraavat lyijykynällä
kirjoitetut sanat: 'Kallein neiti Halcombe' -- niin, tuo viheliäinen
mies uskalsi minua kutsua siten -- 'kallein neiti, rukoilen saada
keskustella muutamia sanoja varsin tärkeästä asiasta.' Jos voi
ajatella ollenkaan suuren vaaran hetkenä, niin ajattelee nopeasti.
Minä huomasin silmänräpäyksessä, että olisi onneton erehdys, jos
jättäytyisimme epävarmuuteen, kun kysymys koski sellaista miestä kuin
kreiviä.

"Tunsin, että pelkoni siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyisi sinun
poissaollessasi, tulisi kymmenen kertaa kiusallisemmaksi, jos minä
kieltäytyisin näkemästä häntä, kuin jos suostuisin. 'Pyytäkää vieraan
herran odottamaan puodissa', sanoin minä. 'Minuutin kuluttua tulen
minä.' Kiiruhdin hakemaan hattuani, lujasti päättäen, ett'en sallisi
hänen keskustella kanssani huoneissamme. Tunsin hyvin hänen syvän,
sointuisan äänensä ja pelkäsin, että se tunkeutuisi Lauran korviin
puodistakin. Minuuttia lyhemmässä ajassa olin minä taasen alhaalla ja
kadulla, jossa hän kohtasi minut. Niin, siinä seisoi hän syvimmässä
surupuvussaan, imeline hymyineen ja nöyrine kumarruksineen, ja
muutamat lähellä olevat joutilaat pojat ja naiset kilistelivät hänen
jättiläismäistä ruumistaan, hänen hienoja, mustia vaatteitaan ja
hänen suurta, kultanuppista keppiään. Koko tuo Blackwater-Parkissa
vietetty hirveä aika palasi muistiini samassa silmänräpäyksessä kuin
näin hänet. Koko vanha kammoni hiipi taaskin sieluuni muinoisella
voimallaan, kun hän teeskennellyllä mielihyvällä otti hattunsa
ja puhutteli minua, ikäänkuin me päivä sitten olisimme eronneet
toisistamme mitä ystävällisimmästi."

"Muistatko, mitä hän sanoi?"

"En voi toistaa sitä, Walter. Sinä saat heti kuulla, mitä hän lausui
_sinusta_ -- mitä hän sanoi _minulle_, sitä en voi toistaa. Se oli
pahempaa kuin tuo hänen kirjeessään oleva hävytön kohteliaisuus.
Tunsin haluavani lyödä häntä, aivankuin olisin mies! Voin pidättäytyä
siitä vain repimällä olkahuivini alla hänen nimikorttinsa pienen
pieniksi palasiksi. Lausumatta sanaakaan kuljin minä katua eteenpäin,
ett'ei Laura näkisi meitä, ja hän seurasi perässä kuiskaillen
vakuutuksiaan. Minä poikkesin ensimmäiselle poikkikadulle ja kysyin,
mitä hän tahtoi minulta. Hän tahtoi sanoa minulle kaksi asiaa:
Ensiksi, jos minä sallisin sen, että hän ihaili minua. Minä pyysin
päästä vapaaksi näistä selittelyistä. Toiseksi tahtoi hän toistaa
sen varotuksen, jonka hän oli jo kirjallisesti antanut. Minä kysyin,
mitä syytä hänellä oli tehdä se. Hän kumarsi hymyillen ja sanoi
selittävänsä. Hänen selityksensä oli vain sen pelon vahvistus, jonka
minä lausuin ennen sinun matkaasi. Sinä muistat varmaankin, että
minä uskoin sir Percivalin olevan liian omavaltaisen seuratakseen
ystävänsä neuvoa eräässä kysymyksessä, joka koski sinua, ja
ett'ei kreivin puolelta ollut mitään peljättävää, ennenkun hänen
oma turvallisuutensa joutuisi uhatuksi ja ennenkun hän kiihtyisi
toimimaan omaksi edukseen ja pelastuksekseen?"

"Muistan varsin hyvin, Marian."

"No hyvä; on käynyt niin. Kreivi tarjosi neuvoaan, mutta se
hyljättiin. Sir Percival totteli vain väkivaltaista luonnettaan,
itsepäisyyttään ja vihaansa sinua kohtaan. Kreivi antoi hänen olla
valloillaan otettuaan ensin oman turvallisuutensa vuoksi selon
siitä, missä me asuimme. Kun sinä palasit Lontooseen ensimmäiseltä
Hampshiren matkaltasi, seurasi vakoojia perässäsi kappaleen matka
rautatieltä, ja kreivi itse seurasi sinua aina portille asti. Kuinka
hän voi sen tehdä sinun näkemättäsi, en tiedä mutta sillä tavoin sai
hän selvän asunnostamme. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään etua
siitä, ennenkun sir Percivalin kuoleman jälkeen, jolloin hän toimi
omaan laskuunsa, kuten äsken sanoin sinulle, koska hän uskoi, että
sinun ensimmäinen hyökkäyksesi tulisi kohdistumaan salahankkeen vielä
elävää rikollista vastaan. Hän ryhtyi heti toimimaan käydäkseen
yhdessä mielisairaalan omistajan kanssa siinä talossa, jossa karannut
sairaansa oleskeli kätkössä, siinä toivossa, että, millainen
tulos olisikin, he kumminkin sotkisivat sinut loppumattomiin
oikeusjuttuihin ja vaikeuksiin ja sitoisivat kätesi, niin ett'et sinä
millään vaikuttavalla tavalla voisi vahingoittaa häntä. Tämä oli
hänen suunnitelmansa, mikäli hän itse sen tunnusti minulle. Ainoa,
mikä sai hänet viime silmänräpäyksessä malttamaan mielensä --"

"No hyvä?"

"On kovaa tunnustaa se, Walter -- ja kumminkin täytyy minun
tunnustaa! Minun ajattelemiseni sai hänet epäröimään. Eivät
mitkään sanat voi ilmaista, kuinka nöyryyttävästi hän itse huomaa
sen -- totta on kumminkin, että ainoa heikko kohta tämän miehen
raudanlujassa luonteessa on se kauhua herättävä ihailu, jota hän
tuntee minua kohtaan. Kunnioituksesta itseäni kohtaan olen niin kauan
kun mahdollista koettanut epäillä sitä, mutta hänen silmäyksensä,
hänen tekonsa pakottavat minut häpeäkseni tunnustamaan tämän
totuuden. Sinä et usko, Walter, mutta totta on kumminkin, että tämä
pahuuden hirviö sai kyyneleet silmiinsä puhuessaan minusta! Hän
selitti minulle, että samana hetkenä kuin hän oli näyttämäisillään
lääkärille talon, jossa me asuimme, ajatteli hän minun suruani erota
Laurasta -- hän ajatteli näitä ikävyyksiä, joihin minä joutuisin,
jos tulisin pakoitetuksi vastaamaan hänen paostaan -- ja toisen
kerran antautui hän siihen vaaraan, että sinä vainoaisit häntä,
minun takiani. Hän vaati kaikkiaan minulta, että muistaisin hänen
uhrauksensa ja koettaisin kehottaa sinua itseni vuoksi luopumaan
yrityksestäsi -- kenties ei hän koskaan enää joutuisi tekemään mitään
minun hyväkseni. Minä en tehnyt mitään sopimusta hänen kanssaan --
ennen olisin tahtonut kuolla. Mutta uskommepa nyt häntä tai ei --
olkoon totta tai valhetta, että hän lähetti verukkeella tohtorin pois
-- yksi asia on kumminkin varma: -- minä näin miehen poistuvan hänen
luotaan katsomatta edes meidän ikkunoihimme tai silmäämättä edes
taloa, jossa me asuimme".

"Uskon sen, Marian. Parhaimmatkaan ihmiset eivät ole lujia hyvässä
-- miksi sitten huonommat pysyisivät lujasti pahassa? Samalla kertaa
epäilen minä kumminkin hänen yrittäneen pelottaa sinua uhkauksella,
jota hän ei voi täyttää. Epäilen, että hän lääkärin avulla voisi
saattaa meille jotakin ikävyyttä nyt, kun sir Percival on kuollut
ja rouva Catherick on vapaa riippuvaisuudessaan. Mutta anna kuulla
enemmän. Mitä sanoi kreivi minusta?"

"Hän puhui viimeksi sinusta. Katse tuli loistavammaksi ja kovemmaksi,
esiintyminen sellaiseksi kuin entisinä, kauheina aikoina -- sekaisin
säälimätöntä päättäväisyyttä ja teennäistä uhkaa, joka tekee aivan
mahdottomaksi tutkia häntä. 'Varottakaa herra Hartrightiä!' sanoi
hän juhlallisimmalla ilmeellään, 'sanokaa hänelle, että hän on
tekemisissä ovelan miehen kanssa, miehen, joka iskee sormillaan
sekä lakia että yhteiskuntajärjestystä, jos hän antautuu riitoihin
kanssani. Jos minun kyynelsilmin muistelema ystäväni olisi seurannut
minun neuvoani, olisi tutkimus koskenut nyt herra Hartrightin
kuollutta ruumista hänen ruumiinsa asemesta. Mutta kaivattu
ystäväni oli itsepäinen. Katsokaa, minä suren hänen kadottamistani
-- sisäisesti sielussani, ulkonaisesti hattua nostamalla. Tämä
pikku pala suruharsoa tulkitsee tunteita, joita minä kehotan
herra Hartrightin kunnioittamaan. Ne voivat muuttua rajattomaksi
vihollisuudeksi, jos hän häiritsee niitä. Tyytyköön hän siihen
voittoon, jonka hän on saanut -- millä minä jätän häiritsemättömään
rauhaan hänet ja teidät. Teidän takianne. Sanokaa hänelle terveiseni
ohella, että jos hän hyökkää kimppuuni, saa hän tekemistä Foscon
kanssa. Yksinkertaisella englannin kielellä sanottuna tahdon minä
ilmoittaa hänelle, ett'ei Fosco pelkää piruakaan! Jääkää hyvästi,
kallein neiti Halcombe'. Hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat
minuun -- hän otti juhlallisesti hatun päästänsä -- kumarsi ja läksi."

"Oliko tämä hänen viime sanansa?"

"Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan kääntyi hän ympäri, viittasi
kädellään ja löi näyttämöllisellä liikkeellä rintaansa. Sitten en
katsonut häntä sen enempää ja palasin kotiin Lauran luo. Ennenkun
olin saapunut huoneeseen, olin jo itsekseni päättänyt, että
meidän täytyi muuttaa pois. Tämä asunto oli -- erittäinkin sinun
poissaolossasi -- vaarallinen asunto nyt, kun sen kreivi oli saanut
tietää. Jos minä olisin ollut varma sinun kotiintulostasi, olisin
minä uskaltanut odottaa. Nyt seurasin minä vain päähänpistoani. Sinä
puhuit jo ennen matkaasi, että meidän pitäisi Lauran terveyden takia
hakea rauhallisempi seutu ja raikkaampaa ilmaa. Minun tarvitsi vain
muistuttaa häntä siitä ja esittää hänelle, että me hämmästyttäisimme
sinua ja säästäisimme sinulta muuttovaivat, kun hän oli jo yhtä
innostunut siihen kuin minäkin. Hän auttoi minua panemaan laatikoihin
sinun tavarasi -- ja täällä on hän järjestänyt kaikki uudessa
työhuoneessasi."

"Mikä herätti mielessäsi ajatuksen tulla tälle seudulle?"

"Se seikka, ett'en tuntenut mitään muita paikkoja Lontoon
läheisyydessä. Minä huomasin välttämättömäksi poistua niin kauaksi
kuin mahdollista vanhasta kodistamme, ja Fulhamia tunsin minä
hieman, koska olen käynyt eräässä koulussa siellä. Toimitin lähetin
viemään kirjettä siinä epävarmassa toivossa, että koulu vielä olisi
toiminnassaan. Niin olikin; entisen opettajattaren tyttäret pitivät
sitä hänen laskuunsa, ja he hankkivat meille tämän asunnon. Heti
ennen postin lähtöä saapui lähettini tuoden tiedon tämän talon
osoitteesta. Me lähdimme sitten pimeän tultua ja saavuimme tänne
herättämättä mitään huomiota. Olenko tehnyt oikein, Walter? Olenko
ansainnut luottamuksesi?"

Minä vastasin hänelle niin lämpimästi ja kiitollisesti, kuin
todellakin tunsin. Mutta hänen kasvoillaan oli levoton ilmeensä
puhuessani, ja hänen ensimmäinen kysymyksensä, minun vaiettuani,
koski kreivi Foscoa.

Minä huomasin, että hän nyt ajatteli häntä toisin kuin ennen. Ei
mitään uutta suuttumuksen purkausta, ei mitään uutta kehotusta
minulle kiirehtimään koston hetkeä päässyt hänen huuliltansa. Hänen
vaikutuksensa, että tämän miehen vihattava ihailu häntä kohtaan
oli todellakin rehellinen, näytti satakertaisesti lisänneen hänen
epäilyänsä -- hänen syvää pelkoansa siitä neuvokkuudesta, pahuudesta,
voimasta ja viekkaudesta, jota kreivillä niin suuressa määrässä oli.
Hänen äänensä oli kuiskaava, hänen esiintymisensä epäröivä, hänen
silmäyksensä haki minun katsettani levottoman innokkaasti, kun hän
kysyi minulta, mitä minä aioin tehdä saatuani hänen terveisensä.

"Ei ole monta viikkoa kulunut, Marian", vastasin minä,
"keskustelustani herra Kyrlen kanssa. Kun hän ja minä erosimme,
lausuin minä hänelle viime sanoikseni Laurasta näin: 'Hänen setänsä
koti on avattava hänelle kaikkien niiden ihmisten läsnäollessa,
jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Se valhe, joka puhuu
hänen kuolemastaan, on julkisesti poistettava hautapatsaasta, ja ne
molemmat miehet, jotka ovat loukanneet häntä, tulevat vastaamaan
minulle rikoksestaan, vaikkakin lain voima ei yltäisi heihin.'
Toisiin näistä miehistä ei enää mikään maallinen voima yllä."

"Toinen on jäljellä -- ja minun päätökseni on myöskin jäljellä."
Hänen silmänsä salamoivat, hänen poskensa hehkuivat. Hän ei lausunut
mitään, mutta minä näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän koko
sielustaan otti osaa päätökseeni.

"En tahdo salata enemmän itseltäni kuin sinultakaan", jatkoin
minä, "että toiveemme ovat enemmän kuin epäilyttäviä. Ne vaarat,
jotka olemme kestäneet, ovat vähäpätöisiä niitä vaikeuksia
vastaan, jotka odottavat meitä tulevaisuudessa -- mutta taistella
uskalletaan kaikissa tapauksissa, Marian. Minä en ole kyllin
huimapäinen antautuakseni taisteluun sellaisen miehen kuin kreivin
kanssa, ennenkun minä olen hyvin valmistautunut. Minä olen oppinut
kärsivällisyyttä; minä olen oppinut odottamaan, kunnes on sopiva
aika. Antaa hänen uskoa, että hänen tervehdyksensä on tarpeellisesta
vaikuttanut; emme anna hänen tietää taikka kuulla meistä mitään;
antakaamme hänelle kyllin aikaa tunteakseen itsensä turvalliseksi
-- jollen paljoa erehdy, on hänen oma ylpeäluontoinen luonteensa
helpottava sitä asiaa. Tämä on yksi syy viivytellä; mutta on sitä
paitsi toinenkin ja paljoa tärkeämpi. Asemani sinuun ja Lauraan
täytyy tulla lujemmaksi toisen, vielä vahvemman siteen kautta,
ennenkun minä uskallan viimeisen askeleemme."

Hän kumartui minuun päin kummastunut ilme kasvoillaan.

"Kuinka voi se tulla lujemmaksi?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle",
vastasin minä, "kun on sopiva aika. Vielä se ei ole, kenties ei se
tule koskaan. Kenties täytyy minun ainiaaksi vaieta Lauralle -- minun
täytyy vaieta _sinullekin_, kunnes minä huomaan voivani vahinkoa ja
vääryyttä tekemättä puhua. Mutta älkäämme puhuko tästä asiasta. On
toinen, joka suuremmassa määrässä vaatii huomiotamme. Säästääksesi
Lauraa olet sinä jättänyt hänelle kertomatta hänen miehensä
kuolemasta --."

"Ah, Walter, varmaan täytyy vielä viipyä kauan, ennenkun me
ilmoitamme hänelle sen?"

"Ei, Marian. On parempi, että sinä nyt ilmoitat hänelle sir
Percivalin kohtalon, kuin että jokin sattuma, jolta meidän on
mahdoton suojella häntä, vastaisuudessa kenties ilmaisee sen. Säästä
häntä kaikilta yksityiskohdilta -- sano hänelle se varovasti -- mutta
sano hänelle että sir Percival on kuollut."

"Sinulla on myöskin toinen syy, Walter, toivoa, että hän saa tietää
miehensä kuoleman?"

"Kyllä, kyllä on."

"Syy, joka on yhteydessä sen kanssa, mitä ei vielä saa välillämme
mainita? Mitä ei koskaan Lauralle pidä lausua?"

Hän lausui nämä sanat äänen painolla. Vastatessani hänelle myöntäen
annoin minäkin niille syvän merkityksen.

Hän kalpeni. Muutamia silmänräpäyksiä katsoi hän minua suruisen
osanottavasti. Hänelle tavaton hellyys ja viehkeys loisti tummista
silmistä ja lepäsi päättävällä suulla, kun hän silmäsi siihen tyhjään
tuoliin, jolla rakastettu osanottaja kaikkeen meidän iloomme,
kaikkeen meidän suruumme äsken oli istunut. "Uskon ymmärtäväni
sinua", sanoi hän. "Olen velvollinen sekä hänen että sinun vuoksesi,
Walter, ilmoittamaan hänelle sir Percivalin kuoleman."

Hän huokasi, piti silmänräpäyksen kättäni omassaan, päästi sen äkkiä
ja poistui huoneesta. Huomispäivänä tiesi Laura, että sir Percivalin
kuolema oli jälleen antanut hänelle vapauden, ja että hänen elämänsä
suuri erehdys ja siitä seuraavat onnettomuudet makasivat samassa
haudassa.

Sir Percivalin nimeä ei enää mainittu keskuudessamme. Tästä päivästä
vältimme me pienintäkin sanaa, joka olisi tarkoittanut hänen
kuolemaansa, tai viitannut siihen aineeseen, josta sopimuksemme
mukaan ei vielä pitänyt mainita. Mielissämme eli se kumminkin yhtä
voimakkaana -- niin kenties vielä voimakkaampanakin sen pakon takia,
jonka olimme asettaneet itsellemme. Molemmat seurasimme me Lauraa
valppaasti ja hartaasti -- milloin tuntien lohdutusta, milloin
levottomina, kunnes sopiva aika saapui.

Ennen pitkää palasimme me tavalliseen päiväjärjestykseemme. Minä
ryhdyin työhöni, joka tuli laiminlyödyksi Hampshiressä ollessani.
Uusi asuntomme maksoi meille enemmän kuin äsken jättämämme, ja ne
vaatimukset lisätä työvoimaa, jotka tämä pani minulle, lisäytyivät
vielä tulevaisuuden suunnitelmaimme epävarmuuden takia. Kenties voisi
sattua vaikeuksia, jotka voisivat tyhjentää pankkiirin luona olevan
pienen aarteemme, ja minun työni olisi ainoa tulolähde. Varmempi ja
tuloa tuottavampi työskentely olisi tarpeen -- ja päästäkseni tähän
päämäärään ryhdyin minä heti toimenpiteisiin.

Älköön kumminkaan uskottako, että se levon ja yksinäisyyden aika,
josta minä nyt olen maininnut, keskeytti toimiani siihen ainoaan,
kaikkea muuta painavampaan tarkoitukseen nähden, jonka voima kaikkien
ajatusteni ja tekojeni määräämiseen on kuvattu näillä lehdillä
ja jolla useampana tulevana kuukautena olisi yhtä suuri valta
ylitseni. Mutta tänä pitkänä lykkäysaikana oli minulla valmistuksia
tehtävänä, kiitollisuusvelkoja suoritettavana ja epäilyttävä kysymys
ratkaistavana.

Valmistava toimenpide koski luonnollisesti kreiviä. Oli mitä
tärkeintä saada tietää, kuinka kauan hän aikoi viipyä Lontoossa,
ja se onnistui varsin yksinkertaisella keinolla. Kun minä tiesin
hänen osoitteensa S:t Johns-Woodissa, tein minä tiedustelujani
läheisyydessä, sain selvän asiamiehestä, joka vuokrasi talon ja
kysyin kuinka N:o 5 Forest-roadin varrella pian olisi vuokrattavana.
Vastaus oli kieltävä. Minä sain sen tiedon, että ulkomaalainen, joka
nykyisin asui siinä, oli edelleen vuokrannut sen kuudeksi kuukaudeksi
eikä niin ollen poistuisi siitä ennenkun kesäkuun viimeisenä päivänä
ensi vuonna. Meillä oli silloin joulukuun alku. Tunsin siis olevani
varma siitä, ett'ei kreivi, ainakaan nykyisin, puikahtaisi käsistäni.

Kiitollisuuteni rouva Clementsille täytyi minun heti sen jälkeen
täyttää. Olin luvannut hänelle palata ja ilmoittaa ne tiedot Anna
Catherickin kuolemasta ja hautauksesta, jotka minä olin pakotettu
ensi käynnilläni vaikenemaan, enkä minä tahtonut viivytellä
täyttämästä tätä lupausta. Niin muuttuneet kuin olosuhteet
nyt olivatkin ei ollut mitään estettä uskoa vanhalle rouvalle
salahankkeesta niin paljon, kuin hänen oli välttämätöntä tietää,
ja minä teinkin sen omantunnonmukaisesti ja varovaisesti. Ei ole
tarpeellista väsyttää lukijaa toistamalla keskusteluamme, mutta se
saattoi uudelleen minun ajatukseni epävarmaan kysymykseen, joka oli
ratkaistava -- kysymykseeni Anna Catherickin syntyperästä.

Joukko tätä asiaa koskevia pikkuseikkoja, jotka olivat itsessään
vähäpätöisiä, mutta hämmästyttämän suuriarvoisia yhdistettyinä, oli
viimeaikoina saattanut minut erääseen käsitykseen, jonka totuudesta
minä päätin ottaa selon. Minä sain Marianilta luvan kirjoittaa
majuri Donthomelle Warneck-Halliin -- jossa rouva Catherickillä oli
ollut jokin palveluspaikka muutamia vuosia ennen avioliittoansa --
tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä. Nämä kysymykset esitin minä
Marianin nimessä ja selitin ne tehtävän tiedon saamiseksi muutamiin
tärkeäarvoisiin seikkoihin nähden hänen perheessään. Tämän kaiken
pitäisi suoda anteeksi ja selittää pyyntöni. Kirjoittaessani tätä
kirjettä, en minä varmaan tietänyt, oliko majuri Donthorne vielä
elossa. Minä lähetin kumminkin arviokaupassa, jos hän todellakin
eläisi ja tahtoisi vastata minulle.

Kahden päivän perästä tuli todistus kirjeen muodossa, että majuri
vielä eli ja oli halukas auttamaan meitä.

Se ajatus, joka oli kirjeessäni ja niiden kysymysten laatu, jotka
minä tein, voidaan selvästi nähdä hänen vastauksestaan. Se kuului
seuraavasti:

Ensinnäkin: "Sir Percival Glyde-vainaja Blackwater-Parkista" ei
ollut koskaan ollut Warneck-Hallissa. Majuri ja hänen perheensä ei
ollenkaan tuntenut tätä aatelista.

Toiseksi: Herra Philip Fairlie-vainaja Limmeridge-Housesta oli
nuorempina päivinään ollut harras ystävä ja alinomainen vieras
majuri Donthornen luona. Katsottuaan läpi vanhat paperit ja
kirjeet voi majuri varmasti sanoa, että herra Philip Fairlie
oleskeli Warneck-Hallissa elokuussa 1826 ja että hän jäikin sinne
metsästysajaksi syyskuussa ja osaksi lokakuuta. Mikäli majuri tiesi,
matkusti hän sitten Skottlantiin eikä palannut Warneck-Halliin
pitkään aikaan. Kun hän sitten palasi, oli hän äsken nainut.

Itsessään katsottuna oli tämä tieto vähänarvoinen -- mutta yhdessä
niiden seikkojen kanssa, jotka sekä minä että Marian tiesimme
tosiksi, sisälsi se selityksen, jonka me huomasimme kieltämättömäksi.

Niiden uusien tietojen kanssa, jotka minä olin saanut, auttoi
rouva Catherickin kirjekin, hänen sitä tahtomattaan, vahvistamaan
sitä vakuutusta, jonka minä olin saavuttanut. Hän oli kuvannut
rouva Fairlien "vähäpätöiseksi" ja "että hän oli puijannut koko
Englannin kauneimman miehen menemään naimisiin kanssaan." Molemmat
nämä lausunnot olivat ansaitsemattomia ja vääriä. Mustasukkainen
vastenmielisyys -- joka sellaisella naisella kuin rouva Catherickillä
täytyi ilmetä pahansuovana panetteluna tai olla ollenkaan ilmenemättä
-- näytti minusta olevan ainoana hänen hävyttömän arvostelunsa
perusteena rouva Fairliestä oloissa, jotka eivät tehneet mitään
arvostelua pakolliseksi.

Rouva Fairlien nimen mainitseminen herättää aivan luonnollisesti
toisen kysymyksen. Aavistikohan hän koskaan, kenen tytär se pikku
tyttö oli, joka tuotiin hänen luokseen Limmeridgeen?

Marianin todistukset tähän kysymykseen nähden olivat kieltämättömät.
Se rouva Fairlien kirje miehelleen, jonka minä olin kuullut
muinoisina päivinä luettavan -- tuo kirje, joka kuvasi Annan
ihmeellistä yhdennäköisyyttä Lauran kanssa ja puhui äidin hellästä
osanotosta pikku vierasta kohtaan -- oli epäilemättä kirjoitettu
sydämellisen viattomasti. Näyttääpä olevan epäiltävää, oliko
Philip Fairlie itsekään totuutta lähempänä kuin hänen rouvansa. Se
halpamainen petos, jonka rouva Catherick oli avioliitollaan tehnyt,
se todellisen asianlaidan salaaminen, jota sillä tarkoitettiin,
pakottaisi epäilemättä hänen vaikenemaan sekä varovaisuudesta että
ylpeydestä.

Samalla kun tämä vakuutus yhä vahvistui minussa, ajattelin minä
Raamatun sanoja: "Joka rankaisen isäin pahat lasten päälle".
Jollei tuota onnetonta yhdennäköisyyttä kahden sisarpuolen välillä
olisi ollut, ei koskaan olisi sitä salahanketta, jonka viattomana
välikappaleena Anna oli ollut ja jonka viaton uhri Laura oli, voitu
miettiä. Millä keskeymättömällä ja hirveällä varmuudella menikin tuo
pitkä sarja erilaisia asianhaaroja isän ajattelemattomasta pahasta
teosta lähtien aina siihen julmaan vääryyteen, jota hänen lastensa
täytyi kärsiä!

Nämä ajatukset tulivat mieleeni ja monet muut niiden kanssa, jotka
palauttivat muistini takaisin Cumberlandiin pienelle hautausmaalle,
jossa Anna Catherick nyt lepäsi haudassa. Minä ajattelin entisiä
päiviä, jolloin viime kerran kohtasin hänet rouva Fairlien haudalla.
Muistan, kuinka hänen turvattomat käsiraukkansa hyväilivät kylmää
hautakiveä; muistan ne väsyneet, ikävöivät sanat, jotka hän kuiskasi
nurmen alla nukkuvalle ystävälle ja suojelijattarelle. "Oi jospa
saisin kuolla ja levätä haudassa _luonasi_!" Vähän enemmän kuin
vuosi oli kulunut siitä, kun hän huokasi nämä sanat, ja kuinka
tutkimattomasti, kuinka hirveästi ne olivat toteutuneet! Kuinka
oli se toivomus, jonka hän oli lausunut Lauralle järvenrannalla,
toteutunut. "Oi, jospa minut saisi haudata Teidän äitinne
viereen, oi, jospa heräisin hänen vierellään, kun tuomiopasuuna
kaikuu ja haudat laskevat kuolleensa iankaikkisen tuomarin eteen
asetettavaksi!" Kuinka olikaan tuo ihmisraukka, julmain rikosten
ja kauhujen vainoamana, vaeltanut Jumalan käden johtamana tähän
viimeiseen kotiinsa, jota hän ei koskaan elämässään toivonut
voittavansa! Tähän pyhään rauhaan jätän minä hänet -- tässä synkässä
seurassa uinukoon hän levossa!

Siten tulee se aavemainen olento, joka kuin varjona henkien
maailmasta on häilynyt näillä lehdillä samoinkuin minun elämässäni,
vajoamaan tutkimattomaan pimeyteen. Kuin varjo seisoi hän ensi kertaa
edessäni yön yksinäisyydessä. Kuin varjo katoaa hän nyt kuolon
yksinäiseen rauhaan.


XIII.

Neljä kuukautta kului. Huhtikuu tuli -- kevään, vaihtelujen kuukausi.

Aika oli kulunut rauhallisesti ja onnellisesti uudessa kodissamme.
Olin käyttänyt varsin edukseni pitkää joutoaikaani, olin hankkinut
paljon laajemman toiminta-alueen ja laskenut varman pohjan
toimeentulollemme. Vapaana siitä levottomuudesta ja epäilystä, joka
niin kauan ja julmasti oli vaivannut häntä, sai Marian jälleen kaiken
mielenlujuutensa ja hänen entinen iloinen, reipas tuulensa alkoi
palata, vaikkakaan ei yhtä eloisana kuin rakkaina menneinä aikoina.

Sisartaan taipuvampana osoitti Laura vielä selvemmin sen parantavan
ja onnellistuttavan elämän vaikutusta, jota hän nyt vietti. Väsynyt,
kärsimystä osoittava ilme oli hänen kasvoistaan melkein tyyten
hävinnyt, ja se muinoisten päiväin lempeä leima, joka silloin oli
ollut nuoren neidon muodon suurin viehkeys, palasi ensimmäisenä
piirteenä sen kauneudesta. Nykyisin voin minä vain huomata yhden
surullisen vaikutuksen siitä salahankkeesta, joka kerran oli uhannut
hävittää sekä hänen järkensä että elämänsä. Hän oli täydellisesti
kadottanut muistinsa siitä mitä oli tapahtunut aina siitä päivästä
alkaen, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, siihen hetkeen
saakka, jolloin me kohtasimme toisemme haudalla Limmeridgen kirkon
luona. Vähimmästäkin viittauksesta tähän aikaan muuttui hän
toisenlaiseksi ja alkoi vapista; hänen sanansa sekosivat, hänen
muistinsa tuli epävarmaksi. Tässä, ja _ainoastaan_ tässä olivat
menneen kamalan ajan jäljet liian syvät poistettaviksi.

Mutta kaikessa muussa suhteessa oli hän entinen Laura. Tällä
onnellisella muutoksella oli luonnollinen vaikutuksensa meihin
molempiin. Nämä unhottumattomat muistot menneestä elämästämme
Cumberlandissa -- muistot meidän rakkaudestamme heräsivät taaskin
pitkästä uinailustaan hänessä ja minussa.

Vähitellen ja huomaamatta tuli jonkunlainen pakko suhteessamme
toisiimme. Ne hellät sanat, joiden lausuminen hänelle surun ja
kärsimyksen päivinä oli niin luonnollista, kuolivat nyt huulilleni.
Aikana, jolloin enimmän pelkäsin kadottaa hänet, olin minä aina
suudellut häntä hänen poistuessaan luotani yöksi ja tavatessaan
minua aamulla. Tämä suudelma ei nyt enää tullut kysymykseen --
se oli aivankuin kadonnut elämästämme. Kätemme vapisivat taasen
kohdatessaan toisensa. Me tuskin katsoimme toisiimme, kun Marian ei
ollut kanssamme. Keskustelu katkesi usein ollessamme yksin. Jos minä
sattumalta tulin koskettaneeksi häneen, sykki sydämmeni rajusti, ja
kuin syvänä vastakaikuna näin minä hänen poskensa punastuvan, aivan
kuin me taasenkin olisimme olleet Cumberlandin ruohoisilla kummuilla
vanhoissa toimissamme, minä opettajana ja hän oppilaana. Hän oli
pitkät hetket vaiti ja miettiväinen, mutta kun Marian kysyi häneltä,
kielsi hän miettineensä mitään. Minä yllätin itseni eräänä päivänä
unhottamasta työni ja uneksimasta tuo pikku kuva edessäni, jonka minä
olin piirtänyt hänestä huvihuoneessa, missä me ensi kerran näimme
toisemme, aivankuin minä unhotin herra Fairlien taulut haaveillakseni
saman kuvan edessä. Niin erilaiset kuin kaikki muut olosuhteet
nyt olivatkin, näytti kumminkin meidän asemamme toisiimme noina
ensimmäisen tuttavuutemme kultaisina päivinä heräävän uudelleen,
samalla kun meidän rakkautemme taasen tuli siksi, minä se ennen oli
ollut. Oli kuin aika olisi ensi toiveemme jätteillä viskannut meidät
vanhalle, hyvin tutulle rannalle!

Toiselle naiselle olisin minä voinut lausua ne ratkaisevat sanat,
joita minä epäröin sanoa hänelle. Hänen edelleen turvaton asemansa,
tieto, ett'ei hänellä ollut mitään muuta turvaa ja tukea kuin
minkä minä suurimmalla, itseni kieltävällä tarkkuudella olin
velvollinen hänelle omistamaan, epäilyni, että kenties liian aikaisin
koskettaisin jotakin hänen sydämmensä arkaa kieltä, jota minä miehenä
en kenties olisi kyllin hienotunteinen käsittämään -- kaikki nämä
epäilykset ja monet muut saivat minut epäröiväksi ja äänettömäksi.
Ja kumminkin tiesin minä, että tämän molemminpuolisen pakon täytyi
päättyä, että meidän asemamme toisiimme täytyi muuttua ja saada
tulevaisuudessa toinen luonne, ja että ensi sijassa oli _minun_
velvollisuuteni huomata se.

Kuta enemmän minä ajattelin sitä, sitä vaikeammalta näytti minusta
tehdä mitään muutosta. Minä en voi itse selittää sitä oikkuisaa
tunnetta, joka oli tämän käsityksen perusteena -- minä tiedän vain,
että paikan ja töiden muutos, jokin äkillinen keskeytys meidän
rauhallisessa, yksitoikkoisessa elämänjärjestyksessämme, muutos
tavassamme seurustella ja katsoa toisiamme parhaiten valmistaisi
minut puhumaan ja tekisi samalla Lauralle ja Marianille keveämmäksi
ja vaivattomammaksi kuulla minua. Tässä tarkoituksessa sanoin minä
eräänä aamuna, että mielestäni me kaikki olimme ansainneet pienen
loman. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, että me pariksi
viikoksi menisimme meren rannalle.

Huomispäivänä läksimme me Fulhamista ja matkustimme etelärannikolla
olevaan pikku kaupunkiin. Tähän aikaiseen vuoden aikaan olimme
me ainoat vieraat paikkakunnalla. Vuorilla, rannalla, kävelyillä
-- kaikilla oli se yksinäisyyden leima, joka meille oli niin
tervetullut. Ilma oli lauhkea; näköalat kukkuloille, metsiin ja
laaksoihin olivat kauniit vaihtelevine valoineen ja varjoineen, ja
levoton meri vyörytteli aaltojansa aivan ikkunaimme alle, ikäänkuin
nekin olisivat tunteneet kevään sykähtävän elämän ja lämmön.

Olin velvollinen osoittamaan Marianille huomaavaisuuden neuvotella
hänen kanssaan, ennenkun puhuisin Lauralle, ja sitten seuraamaan
hänen neuvoansa.

Kolmantena päivänä tulomme jälkeen huomasin minä sopivan tilaisuuden
puhua yksin hänen kanssaan. Samana hetkenä, kun meidän silmäyksemme
kohtasivat toisensa, ilmaisi hänen nopea käsityksensä, mitä minä
ajattelin ennenkun minä edes olin ehtinyt pukea tätä ajatusta
sanoiksi. Tavallisella voimallaan ja rehellisyydellään puhui hän heti
ja puhui ensin.

"Sinä ajattelet nyt sitä, mistä me puhuimme sinä iltana, jolloin sinä
palasit Hampshirestä", sanoi hän. "Olen odottanut, että puhuisit
siitä. Muutos täytyy tapahtua kodissamme, Walter; tällä tavoin ei voi
kauempaa jatkua. Minä näen sen yhtä selvästi kuin sinäkin -- yhtä
selvästi kuin Laura näkee sen, vaikka hän ei puhu mitään. Eikö ole
ihmeellistä, että Cumberlandin vanhat ajat näyttävät palanneen? Sinä
ja minä olemme taasen yhdessä ja Laura on uudelleen, kuten ennen,
kaiken meidän harrastuksemme ainoa ja yhteinen keskus. Minä voisin
melkein kuvitella, että tämä huone on Limmeridgen huvihuone ja että
nämä aallot läikkyvät meidän rantojamme vasten."

"Silloin, Marian, seurasin minä neuvoasi", sanoin minä, "nyt tahdon
minä seurata sitä kymmenkertaisella luottamuksella".

Hän vastasi kädenpuristuksella. Minä näin, että hänen mielensä heltyi
muistuttaessani mennyttä aikaa. Istuimme yhdessä lähellä ikkunaa.
Puhuessani ja hänen kuunnellessaan katselimme ulos loistavalle
merelle, joka kimalteli säihkyvässä auringonpaisteessa.

"Mitä tahansa seuraakin tästä keskustelustamme", sanoin minä,
"päättyköönpä se onnellisesti tai onnettomasti minulle, niin on
kumminkin Lauran onni elämäni ainoa harrastus. Olen päättänyt --
tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa -- pakottaa kreivi Foscon
tekemään sen tunnustuksen, jonka hänen rikostoverinsa vältti. Ei
kumpikaan meistä voi tietää, mihin tämä mies ryhtynee minua vastaan,
jos minä pakotan hänet äärimmäisyyteen. Me tiedämme hänen omista
sanoistaan ja teoiltaan, että hän silmänräpäyksenkään epäröimättä tai
tuntematta omantunnontuskaa on valmis uhraamaan Lauran musertaakseen
siten minutkin. Nykyisessä asemassa toisiimme ei minulla ole mitään
oikeuksia, joita yhteiskunta ja laki hyväksyvät, vastustaa kreiviä
ja suojella Lauraa. Tämä saattaa minut vaikeaan asemaan. Voidakseni
antautua taisteluun kreivin kanssa, lujasti tietäen, että Lauran onni
täytyy voida voittaa, niin pitää minun silloin taistella puolisoni
puolesta. Hyväksytkö, mitä tähän asti olen sanonut, Marian?"

"Joka ainoan sanan", vastasi hän.

"En tahdo puhua omasta tunteestani", jatkoin minä, "tai siitä
rakkaudesta, joka on kestänyt kaikki esteet, kaikki muutokset --
minä tahdon vaieta itsestäni ajatellakseni vain siltä näkökannalta,
jonka minä äsken mainitsin, häntä, puhuakseni hänestä puolisonani.
Jos, kuten minä luulen, tämä yritys pakottaa kreivi tunnustamaan on
ainoa mahdollisuus laillisesti todistaa Lauran olemassaolo, niin
johtaa mahdollisimman vähän itsekkäisyyttä minua tähän avioliittoon.
Kenties olen minä kumminkin väärässä; kenties on meillä toisia
keinoja voittaa päämäärämme, jotka ovat vähemmin epävarmoja, vähemmin
epäilyttäviä. Minä olen vakavasti ja levottomasti miettinyt niitä
mielessäni -- mutta löytämättä yhtään. Jos sinä tiedät, niin sano."

"Ei, minäkin olen miettinyt, mutta aivan turhaan."

"Todenmukaisesti", jatkoin minä, "ovat samat kysymykset heränneet
sinun mielessäsi kuin minunkin. Pitäisikö meidän kenties palata
hänen kanssaan Limmeridgeen nyt, kun hän on entisenlaisensa,
ja luottaa siihen, että kylän väki ja koululapset tuntisivat
hänet jälleen? Pitäisikö meidän koettaa, mitä hänen käsialansa
todistus vaikuttaisi? Ajatelkaamme, että me nyt tekisimme sen.
Ajatelkaamme, että joukko henkilöitä tuntisi uudelleen hänet ja
että vertailujen avulla hänen käsialansakin tulisi tunnustetuksi.
Mitähän muita etuja me voittaisimme tällä kuin erinomaisen aiheen
_alkaa_ oikeusjuttu? Saisiko hänen itsensä tunteminen herra Fairlien
tunnustamaan hänet ja ottamaan hänet takaisin Limmeridge-Houseen
_vastoin_ hänen tätinsä todistusta, lääkärin kuoleman todistusta ja
sitä näennäistä todistusta, jonka sekä hautaus että hautakirjoitus
antavat? Ei! Kaikki, mitä sillä voittaisimme, olisi hänen kuolemansa
epäileminen -- epäileminen, jonka täytyy vaatia laillista tutkintoa.
Minä edellytän nyt, että meillä olisi riittävät varat suorittaa
oikeudenkäynti -- joita meillä ei suinkaan ole -- ja että herra
Fairlien väitteet voitaisiin kumota, että kreivin ja hänen rouvansa
ja kaikkien muiden väärät tiedot voitaisiin osoittaa perättömiksi,
että Lauran uudistettua esiintymistä elämään ei päätettäisi
vaihdokseksi Lauran ja Anna Catherickin välillä tai ett'eivät
vihollisemme selittäisi hänen käsialansa todistusta viekkaaksi
petokseksi -- mahdollisuuksia, jotka enemmässä tai vähemmässä
määrässä voivat kumota meidän toiveemme, mutta älkäämme ollenkaan
ottako niitä laskuun -- vaan mitä seuraisi niistä kysymyksistä,
jotka tehtäisiin Lauralle tämän salahankkeen johdosta? Sen me
tiedämme liian hyvin -- sillä hän ei ole koskaan voinut palauttaa
muistiinsa, mitä tapahtui hänelle täällä Lontoossa. Hän voi yhtä
vähän yksityisessä keskustelussa kuin virallisessa kuulustelussa
antaa tietoja omasta asiastaan. Jos sinä et tätä huomaa yhtä selvästi
kuin minäkin, niin matkustakaamme huomispäivänä Limmeridgeen ja
koettakaamme."

"Minä huomaan sen täydellisesti, Walter. Jos meillä olisikin varoja
oikeudenkäyntiin, jos meidän onnistuisikin lopulta voittaa se, niin
täytyisi tämän viivytyksen olla sietämätön; alinomainen epätietoisuus
kaiken sen jälkeen, mitä me jo olemme kärsineet, olisi kauhea.
Olet oikeassa ollessasi toivoton Limmeridgeen tehtävään matkaan
nähden. Toivoisin, että minäkin voisin tuntea varmuutta siitä, että
päätöksesi ilmiantaa kreivi on viisas. Voidaanko siitä jotain toivoa?"

"Epäilemättä. On toivoa saada tietää Lauran matkustuspäivä
Lontooseen. Toistamatta nyt niitä syitä, joita minä ennen olen
esittänyt, tahdon vain sanoa, että minä nyt olen yhtä vakuutettu kuin
konsaan ennen, että ristiriitaisuus on olemassa todellisen ajan ja
sen ajan välillä, joka on ilmoitettu lääkärintodistuksessa. Siinä
on salahankkeen heikko kohta. -- Ja jos minun onnistuu temmaista
kreiviltä se, on se päämäärä voitettu, jonka puolesta sekä sinä että
minä elän. Jollei se onnistu, ei Laura koskaan tässä maailmassa saa
hyvitystä."

"Pelkäätkö sinä, ett'et voisi onnistua, Walter?"

"En uskalla luottaa varmaan menestykseen ja juuri tästä syystä,
Marian, minä puhun näin avonaisesti ja suodaan. Varmimmasta
vakuutuksestani voin sanoa sinulle: -- Lauran tulevaisuuden toiveet
ovat mahdollisimman pienet. Minä tiedän, että hänen varallisuutensa
on poissa; minä tiedän, että ainoa mahdollisuus hankkia hänelle oikea
paikkansa yhteiskunnassa on hänen suurimman vihamiehensä käsissä --
miehen, joka nykyään on aivan saavuttamaton ja kenties pysyy loppuun
asti sellaisena. Ja nyt, kun kaikki maalliset edut ovat poissa ja
toivo joskus voida saavuttaa ne takaisin epävarmempi kuin koskaan
ennen, nyt, kun ei mitään muuta tulevaisuutta näytä hänellä olevan
edessään kuin se, minkä hänen puolisonsa työ voi taata hänelle,
uskaltaa köyhä piirustuksenopettaja vihdoinkin lausua toivomuksensa.
Hänen loistonsa päivinä olin minä vain vähäpätöinen opettaja, joka
johti hänen kättänsä. -- Nyt, Marian, kovan onnen päivinä rukoilen
minä että hän tahtoisi lahjoittaa minulle tämän käden!"

Marianin silmät kohtasivat minun katsettani sydämmellisen hartaasti
-- minä en voinut lausua mitään enempää. Sydämmeni oli täysi, huuleni
vapisivat. Vastoin aikomustani olin minä valmis rukoilemaan hänen
sääliänsä. Minä nousin ylös poistuakseni huoneesta. Samana hetken
nousi hänkin seisaalleen ja laski ystävällisesti kätensä olkapäälleni.

"Walter!" sanoi hän, "kerran erotin minä teidät toisistanne sinun ja
hänen onnensa vuoksi. Pysähdy tänne veljeni, rakkain, paras ystäväni,
kunnes Laura tulee sinulle sanomaan, mitä minä nyt olen sanonut!"

Ensi kerran eromme jälkeen Limmeridgestä kosketti hän otsaani
huulillansa. Kyynele putosi päähäni, kun hän suuteli minua. Hän
kääntyi nopeasti ja poistui huoneesta.

Minä istuuduin yksin ikkunan ääreen hiljaisuudessa odottamaan sitä
sanaa, joka ratkaisisi elämäni. Minä en voinut ajatella mitään
sitä odottaessani. En tietänyt mistään muusta kuin tuskaan asti
kiihtyneestä kaikkien aistimieni voimasta. Aurinko loisti huikaisevan
kirkkaasti; valkoiset merilinnut, jotka ajelivat toisiansa kaukana
minusta, näyttivät minusta lyövän siivillänsä vasten silmiäni ja
aaltojen hiljainen kohina rantaa vasten kaikui kuin ukkosen jyrinä
korviini.

Ovi avattiin ja Laura tuli yksin sisään. Niin tuli hän sinäkin
aamuna, jolloin minä matkustin Limmeridge-Housesta. Hitaasti ja
väsynein askelin, surren ja epäillen tuli hän _sillä_ kertaa. _Nyt_
siivitti onni hänen askeleensa, _nyt_ tuli hän ilosta loistavin
kasvoin. Omasta alotteestaan sulkivat rakkaat käsivarret minut
syliinsä; omasta tahdostaan kohtasivat suloiset huulet minun
huuliani. "Rakkahani!" kuiskasi hän, "saammeko me nyt rakastaa
toisiamme?" Hän laski hellästi ja turvallisesti päänsä minun rintaani
vasten. "Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka onnelliseksi olen minä
vihdoinkin tullut!"

Muutamia päiviä myöhemmin olimme me vieläkin onnellisempia. Meidät
vihittiin.


XIV.

Tämän kertomuksen jatko saattaa minut tasaisessa juoksussaan
avioliittomme ensi ajasta yhä lähemmäksi ratkaisua.

Parin kolmen viikon kuluttua olimme me kaikki kolme taas takaisin
Lontoossa, ja alkava taistelu kreiviä vastaan hiipi kuin tumma varjo
ylitsemme.

Marian ja minä olimme varsin huolellisia salaamaan Lauralta
palaamisemme oikeaa syytä. Nyt oli toukokuun alku, ja kreivin
vuokraoikeus Forest-roadin varrella olevaan taloon lakkasi kesäkuun
lopussa. Jos hän pidentäisi sitä vielä kerran -- seikka, johon
minulla oli aihetta uskoa syystä, minkä minä heti mainitsen -- olisin
minä varma, ett'ei hän jostakin syystä poistuisi maasta -- ei minulla
olisi aikaa menetettävänä varustautumalla arvokkaasti kestämään
taistelussa sellaista vihollista vastaan.

Uuden onneni ensi aikoina oli ollut hetkiä, jolloin minä horjuin
päätöksessäni ja tunsin itseni täysin tyydytetyksi, nyt kun elämäni
rakkain unelma oli toteutunut. Ensi kerran tunsin minä itseni
araksi ajatellessani vaaran suuruutta ja kaikkia niitä vaikeuksia,
joita vastaan minun oli taisteltava -- kun minä mietin sitä onnen
lupausta, jonka tulevaisuus tarjosi meille -- sitä vaaraa, jolle minä
paljastaisin sen autuuden, minkä me niin vaikeasti olimme voittaneet.
Niin, minun täytyy tunnustaa se -- lyhyeksi ajaksi onnistui rakkauden
suloisen äänen houkutella minut pois siitä tehtävästä, jolle minä
olin ollut uskollinen koettelemuksen kovempina päivinä. Tietämättä
itsekään sitä oli Laura viehättänyt minut poikkeamaan vaaralliselta
tieltä -- yhtä viattomasti saattoi hän kumminkin minut sille
uudelleen.

Tapahtui joskus, että, ilman mitään yhteyttä nykyisen todellisuuden
kanssa, uni ja unennäkö -- nuo salaperäiset sanansaattajat --
palauttivat hänen mieleensä tapahtumia, joita hän valveilla ollessaan
ei voinut vähintäkään muistaa. Erään kerran -- se oli vain kaksi
viikkoa vihkimisemme jälkeen -- kun minä valvoin hänen uneksuvistaan,
näin minä kyynelten hitaasti tulevan esiin silmäluomien alta ja
kuulin hiljaisten, kuiskaavain sanojen valahtavan hänen huuliltaan,
jotka ilmaisivat minulle, että hänen henkensä oli harhaillut taas
takaisin tuohon surulliseen matkaan Blackwater-Parkista. Tämä
itsestään tietämätön kehotus, joka oli niin liikuttava ja niin vakava
unen pyhässä rauhassa, kävi kuin miekka läpi sydämmeni. Seuraavana
päivänä palasimme Lontooseen -- sinä päivänä, jolloin päätökseni
uudistui kymmenkertaisella voimalla.

Ensin oli minun tarpeen tuntea miestä lähemmin. Tähän asti oli koko
hänen elämänsä ollut minulle läpitunkematon salaisuus.

Minä aloin niin niukoilla tiedon lähteillä, kuin oli käytettävinäni.
Se merkillinen kertomus, jonka herra Fredrik Fairlie oli kirjoittanut
ja jonka Marian oli saanut talvella seuraamalla antamiani neuvoja
-- ei näyttänyt olevan miksikään hyödyksi tähän kysymykseen nähden.
Lukiessani sitä johduin minä ajattelemaan niitäkin tietoja, joita
rouva Clements oli antanut minulle siihen petossarjaan nähden,
millä Anna Catherick oli houkuteltu Lontooseen ja siellä uhrattu
salahankkeen edistämiseksi. Mutta tässä oli kreivi taasenkin aivan
saavuttamaton.

Sen jälkeen turvauduin minä Marianin päiväkirjaan -- josta hän
luki minulle sen osan, mikä koski hänen entistä uteliaisuuttansa
kreivin suhteen, ja ne harvat tiedot, jotka hänen oli onnistunut
saada hänestä, hänen luonteestaan ja persoonallisesta ulkonäöstään.
Marian kuvaa hänet sellaiseksi, "joka ei ole astunut jalkaansa
useampaan vuoteen isänmaansa rajojen sisälle, että hän osoitti
suurinta harrastusta saadakseen tietää, asuiko jokin italialainen
Blackwater-Parkin lähinnä olevassa kaupungissa" -- ja että hän sai
kaikenlaisilla postileimoilla varustettuja kirjeitä sekä erään
kerran suurella virkasinetillä varustetun. Marian olisi taipuvainen
uskomaan, että hän olisi valtiollinen pakolainen, jos tätä voitaisiin
sovittaa hänen ulkomaalaisten, virkasinetillä varustettujen
kirjeittensä saamiseen -- kirjeitähän mannermaalta valtiollisille
pakolaisille luulisi tavallisesti viimeksi voivan odottaa.

Nämä arvelut ja minun oma luuloni vakuuttivat minua siitä, mitä Laura
oli kerran Blackwater-Parkissa sanonut Marianille ja minkä rouva
Fosco oli kuullut kuuntelemalla ovella -- että kreivi oli vakooja!

Laura oli kutsunut häntä siksi helposti käsitettävästä suuttumuksesta
hänen esiintymisensä johdosta häntä kohtaan. Ja _minä_ siinä
täydessä vakuutuksessa, että hän todellakin oli vakooja. Ja minä
huomasin varsin selvästi syyn hänen muutoin omituiseen viipymiseensä
Englannissa, nyt kun salahanke oli suoritettu ja sen tarkoitus
voitettu.

Tämä tapahtui samana vuonna, kun kuuluisa maailmannäyttely
oli Hyde-Parkin Kristallipalatsissa. Ulkomaalaisia oli varsin
lukuisasti saapunut Englantiin ja saapui lakkaamatta. Satoja miehiä
oleskeli tähän aikaan keskuudessamme -- täälläkin palkattujen
poliisiasiamiesten vainoomina, joita heidän isänmaansa vieläkin
epäluuloinen hallitus oli lähettänyt seuraamaan heitä. Ei
silmänräpäykseksikään voinut pälkähtää päähäni verrata kreivin
kyvyt ja yhteiskunnallisen aseman omaavaa miestä tavalliseen
ulkomaalaiseen vakoojajoukkioon. Minä katsoin sitä vastoin hänellä
olevan luottamuspaikan sillä alalla; minä uskoin hänen sen maan
hallitukselta, jota hän salaisuudessa palveli, järjestää ja johtaa
sen poliisiasiamiehet, niin mieskuin naispuolisetkin, ja minä pidin
rouva Rubellea, joka niin sopivasti oli saatavilla käytettäväksi
sairaanhoitajattarena Blackwater-Parkissa -- yhdeksi heistä.

Sen vuoksi huomasin minä kreivin aseman nyt vähemmän varmaksi, kuin
tähän asti olin uskonut. Mutta kehen olisi minun turvauduttava
saadakseni tietää tämän miehen elämästä enemmän, kuin minä jo tiesin?

Ensimmäinen, johon minun ajatukseni näissä kysymyksissä kääntyivät,
oli se ainoa italialainen, jonka minä perinpohjin tunsin, ja
lisäksi henkilö, johon minä täysin voin luottaa -- nimittäin hyvää
tarkoittava pikkuystäväni, professori Pesca.

Professori on niin kauan ollut poissa lukijain silmistä, että hän
kenties on ollut vaarassa joutua aivan unhotuksiin.

On luonnollinen asia sellaisessa kertomuksessa kuin tämä, että
vaikuttavat henkilöt ainoastaan silloin esiintyvät, kun tapausten
jatko sitä vaatii -- he tulevat ja menevät ei päähänpistoni mukaan,
vaan silloin kun he suoranaisesti vaikuttavat kuvattavain asiain
kulkuun. Juuri tästä syystä ovat ei ainoastaan Pesca, vaan myöskin
äitini ja sisareni, jääneet kauaksi syrjään tämän kertomuksen
kulusta. Minun käyntini Hampsteadissa olevassa pikku kodissa
äitini vakuutus, että Laura oli kuollut ja haudattu, hedelmättömät
yritykseni poistaa sekä äidiltäni että sisareltani tämä erehdys --
erehdys, jota he mustasukkaisessa hellyydessään edelleenkin pitivät
vakuutuksenaan, siitä aiheutuva kiusallinen välttämättömyys salata
avioliittoni heiltä, kunnes he olisivat oppineet tunnustamaan
vaimolleni hänen oikeutensa -- kaikki nämä pienet perhetapahtumat
ovat jätetyt kertomatta, koska niillä ei ole ollut mitään merkitystä
tapahtuman pääasialliseen juoksuun. Ei kuulu tähän, miten suuressa
määrässä ne lisäsivät levottomuuttani ja niiden vaikeuksien tuntoa,
joita vastaan minun oli taisteltava.

Samasta syystä en minä ole maininnut mitään siitä lohdutuksesta,
jota Pescan veljellinen ystävyys tuotti minulle, kun minä näin
hänet nopean palaamiseni jälkeen Limmeridge-Housesta pari vuotta
sitten. Minä en ole maininnut, kuinka uskollisesti lämminsydämminen,
pikkuystäväni saattoi minua laivalle, kun minä olin valmiina
matkustamaan Keski-Amerikaan, tai sitä äänekästä ilonilmaisua, jolla
hän palattuani kotiin toivotti minut tervetulleeksi. Jos minä olisin
katsonut olevani oikeutettu vastaanottamaan ne avuntarjoukset,
joita hän teki minulle heti jo kotiintultuani, olisi hän jo aikoja
sitten näkynyt näillä lehdillä. Mutta vaikka minä tiesin, että hänen
kunniaansa ja rohkeuteensa voi täysin luottaa, en minä ollut aivan
yhtä varma hänen vaiteliaisuudestaan ja tästä syystä jatkoin minä
yksin tiedustelujani. Lukijan pitäisi kumminkin huomata, että Pesca
oli kuitenkin arvossapidetty ystäväni, vaikka hän tähän asti on
ollut aivan erillään kaikesta yhteydestä tähän tapahtumaan -- niin,
yhtä uskollinen ja itseuhraava ystäväni kuin konsaan ennen entisen
elämämme vaiheissa.

Mutta ennenkun minä nyt kutsuin Pescaa avukseni, oli välttämätöntä
ulkonäöltään oppia tuntemaan se mies, jota vastaan minun piti
taistella. Aina tähän hetkeen saakka en minä koskaan ollut nähnyt
kreivi Foscoa.

Kolme päivää palaamiseni jälkeen Lauran ja Marianin kanssa Lontooseen
läksin minä yksin klo 10 ja 11 välillä aamupäivällä Forest-roadiin
S:t Johns-Woodissa. Ilma oli varsin kaunis -- ja minä otaksuin, että
kreivi viehättyisi lähtemään kävelylle, jos minä odottaisin hetkisen.
Minulla ei ollut sanottavaa syytä peljätä, että hän päivänvalolla
tuntisi minut jälleen, sillä ainoa tilaisuus, jolloin hän näki minut,
oli yöllä, kun hän seurasi minua silloiseen asuntoomme.

Ei ketään näkynyt talon etupuolen ikkunoissa. Minä kuljin tietä,
joka oli sen sivulla, ja katsoin yli matalan pihamuurin. Yksi
pohjakerroksen ikkuna vastapäisellä puolella oli auki ja harso
viritetty sen eteen. En nähnyt ketään, mutta minä kuulin huoneesta
ensin lujaa vihellystä ja sitten linnunlaulua -- sitten sen syvän
ja soinnukkaan äänen, jonka tunsin hyvin Marianin kuvauksesta.
"Tulkaa sormelleni, pienokaiseni, pienokaiseni!" puhui ääni. "Tulkaa
ulos! Hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme -- ylös! Kolme, kaks', yks'
-- alas! Yks', kaks', kolme kvi-kvikvivitt!" Kreivi harjoitteli
kanarialintujansa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Blackwater-Parkissa.

Odotin pikku hetken ja vihellys ja laulu lakkasivat. "Tulkaa ja
suudelkaa minua, pikkuruiseni!" sanoi bassoääni. Kuului viserrys ja
liritys ikäänkuin vastaukseksi -- sitten pidätetty, tyytyväinen nauru
-- sen jälkeen kaikki vaikeni minuutiksi tai pariksi, minkä jälkeen
minä kuulin huoneen oven avattavan. Käännyin ympäri ja kuljin samaa
tietä takaisin. Rossinin ihana sävel "Moseksen" rukouksesta kaikui
sulavan basson laulamana suuremmoisesti yksinäisen etukaupungin
hiljaisuudessa. Nyt avattiin pihaportti ja suljettiin jälleen. Kreivi
oli tullut ulos.

Hän meni suoraan poikki kadun ja pitkin Regents-Parkin länsisivua.
Seurasin häntä.

Marian oli valmistanut minun huomaamaan hänen korkean vartalonsa,
tavattoman lihavuutensa, hänen teeskennellyn surupukunsa, mutta ei
miehen kammottavaa eloisuutta, iloisuutta ja reipasta, nuorekasta
ulkonäköä. 60-vuotiaana esiintyi hän tavalla, ikäänkuin hän
ei olisi ollut 40-vuotiaskaan. Hän käveli kevein, vaivattomin
askelin, hattu hieman vinossa, leikkien kepillään ja hyräillen
hiljakseen; tuon tuostakin silmäsi hän sivulle, ylös taloihin, alas
puutarhoihin, hymyillen alentuvasti ja suojelevasti, ikäänkuin koko
kortteli olisi ollut hänen omansa. Kreivi ei katsonut kertaakaan
taaksensa, ei kiinnittänyt mitään huomiota enempi minuun kuin
muihinkaan lukuunottamatta muutamia kertoja, jolloin hän leppeästi
hymyili ja isällisen ystävällisesti nyökkäsi pikku lapsille ja
heidän hoitajattarillensa, joita hän kohtasi. Tällä tavoin jatkoi
hän kulkuaan ja minä hänen mukanaan, kunnes me tulimme puiston
länsipengermillä olevain puotien luo.

Täällä pysähtyi hän erään pasteijileipuripuodin edustalle,
meni kauppaan luultavasti tilaamaan jotakin -- ja tuli heti
takaisin torttu kädessään. Lähellä puotia seisoi italialainen ja
soitti positivia, jolla istui pieni, kurja, kurttuinen apina.
Kreivi pysähtyi, haukkasi itse tortusta palasen ja ojensi lopun
vakavannäköisenä apinalle. "Pikku miesraukka!" sanoi hän teennäisen
hellästi, "sinä näytät nälkiintyneeltä. Ihmisyyden pyhässä nimessä
tarjoon minä täten sinulle aamiaisen!" Positivinomistaja pyysi
nöyrästi kuparirahaa auttavalta vieraalta, mutta kreivi kohotti
halveksivasti olkapäitänsä ja läksi astumaan. Olimme pian kaduilla
ja arvokkaampien puotien edustalla New-roadilla ja Oxford-kadulla.
Kreivi pysähtyi taas optillisen konekaupan luona. Hän meni puotiin,
mutta palasi heti takaisin operakiikari kädessään ja pysähtyi sitten
lukeakseen soitinkaupan edustalla tämäniltaisen näytelmäilmoituksen
Hän luki varsin tarkkaavasti, näytti miettivän hetkisen ja huusi
sitten vuokra-ajuria. "Ajakaa Operan lipunmyyntikonttorin edustalle",
sanoi ajurille ja meni siten pois.

Minä menin kadun yli ja katselin myöskin ilmoitusta. "Lucrezia
Borghia" näyteltäisiin tänä iltana. Kiikari, jonka kreivi oli
noutanut, ilmoituksen tarkka lukeminen ja ajurille annettu käsky --
kaikki todisti, että hän aikoi mennä operaan. Minä olin tilaisuudessa
saamaan lippuja permantopaikoille itselleni ja yhdelle ystävälle
eräältä teatterin koristemaalaajalta, jonka tuttu olin entisaikoina.
Olisihan ainakin mahdollista, että kreivi olisi salongissa minun ja
toverini nähtävissä, jossa tapauksessa minä saisin tilaisuuden jo
tänä iltana tietää, tunsiko Pesca maamiehensä vai ei.

Tämä ajatus määräsi minulle heti iltani käyttämisen. Hankin liput ja
jätin kotimatkalla pikku kirjeen professorin huoneeseen. Kun kello
oli neljännestä vaille 8, olin minä hänen luonaan ottaakseni hänet
mukaani teaatteriin. Ystäväni oli parhaimmalla tuulellaan, hänellä
oli kukkanen hännystakkansa napinlävessä ja kainalossaan suurin
operakiikari, minkä koskaan olen nähnyt.

"Oletko valmis?" kysyin minä.

"Olen -- olen kyllä", sanoi Pesca.

Menimme katsomaan näytelmää.


XV.

Uvertyyrin viime säveleet olivat jo kaikuneet ja kaikki
permantopaikat jo otetut Pescan ja minun saapuessa sisään.

Kumminkin oli runsaasti tilaa siinä käytävässä, joka kiersi
permantoa. Minä kuljin ensin aidan vieritse, joka erotti meidät
aitioista ja hain kreiviä tästä salongin osasta. Hän ei ollut siellä.
Palasin siis takaisin samaa käytävää ja kun olin tullut vasemmalle
puolen näyttämöä, katselin tarkkaavasti kaikille tahoille -- hän
oli permannolla. Hänellä oli oivallinen paikka -- kahdestoista
tai neljästoista penkin päästä lukien ja kolmannella rivillä
ensimmäisestä aitiorivistä lähtien. Pysähdyin samaan suuntaan,
kuin hänellä oli paikkansa. Pesca seisoi vieressäni. Professori
ei tietänyt vielä syytä, miksi minä olin ottanut hänet mukaani
teaatteriin, ja näytti melkein kummastelevan sitä, miks'emme menneet
lähemmäksi näyttämöä.

Esirippu nousi ja näytelmä alkoi.

Koko ensi näytelmän ajan olimme me samalla paikalla. Kreivi oli
niin kiintynyt musikiin, ett'ei hän silmännyt kertaakaan paikkaan,
jossa seisoimme. Ei säveltäkään Donizettin viehättävästä musikista
mennyt häneltä hukkaan. Siinä istui hän kaikkia muita korkeampana,
hymyillen ja tyytyväisenä nyökäten väliin. Kun paukutettiin käsiä
hänen ympärillään erään aarian lopussa -- kuten englantilainen
yleisö aina tekee -- huolimatta siitä, että orkesterimusiki heti
alkoi, katsoi hän ympärilleen säälivän varoittavin silmäyksin ja
kohotti kätensä samalla kertaa kohteliaalla ja rukoilevalla ilmeellä.
Laulun viehättävämmissä kohdissa, soiton syvemmissä kauneuksissa,
jotka menivät toisilta ohi huomaamatta ja suosiota saavuttamatta,
taputti hän lihavia käsiänsä, joihin oli vedetty hienot mustat
hansikkaat, aivan hiljaa toisiansa vastaan merkiksi, että tosi
musikalisen sivistyksen saanut mies ymmärsi ne. Sellaisina hetkinä
kaikui hänen lauhkea hyväksymishuutonsa "bravo! bravo!" yleisen
äänettömyyden vallitessa, kuin suuren kissan kehrääminen. Hänen
molemmilla puolillaan olevat naapurinsa -- reippaita yksinkertaisia
maaseutulaisia, jotka nyt jonkunverran hämmästyneinä istua
lekottelivat muhkean Lontoon kaikessa komeudessa, -- alkoivat
nähdessään hänen taputtavan seurata hänen esimerkkiänsä. Moni
suosionosotus kohosi tänä iltana permannolta näiden käsien pehmeästä,
suojelevasta kehotusmerkistä. Hän nautti tästä kunnioituksesta
silminnähtävällä mielihyvällä. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli
alinomaa hymyilevä ilme, musikin väliajoilla katseli hän ympärilleen
sydämmellisen tyytyväisenä itseensä ja lähimmäisiinsä. "Niin,
niin, nämä englantilaiset barbarit saavat jotakin oppia _minulta_.
Kaikkialla olen minä, Fosco, etevä persoonallisuus, jota muiden
täytyy seurata, mies, joka on paljon etevämpi vertaisiansa!" Tätä
näytti hänen kasvojensa ilme sanovan.

Ensi näytännön loputtua laskeusi esirippu, ja katselijat nousivat
ylös silmätäkseen ympärilleen.

Foscokin nousi ylös, tutkien kiikarillaan yläpuolellamme olevia
aitiorivejä. Kun hän sitten laski sen pois, mutta kumminkin katseli
edelleen ylös, käytin minä tätä tilaisuutta hyväkseni kiinnittääkseni
Pescan huomiota häneen.

"Tunnetko tuon miehen?" kysyin minä.

"Kenen, ystäväni?"

"Tuon pitkän, lihavan miehen tuolla, joka nyt seisoo tännepäin
kääntyneenä."

Pesca kohosi varpaillensa ja katseli kreiviä.

"En", sanoi hän. "Onko hän kuuluisa mies? Miksi huomautat hänestä?"

"Siksi, että minulla on tärkeitä syitä saada jotakin tietää hänestä.
Hän on maamiehesi -- eräs kreivi Fosco. Etkö tunne ketään sen
nimistä?"

"En, Walter. En tunne enemmän nimeä kuin miestäkään."

"Oletko aivan varma, ett'et tunne häntä? Katsopas sinnepäin vielä
kerran, katso tarkoin. Kun menemme kotiin, sanon sinulle, miksi
olen niin halukas tietämään sen. Odotapas! Salli minun auttaa sinua
ylemmäksi, että voit nähdä hänet paremmin."

Minä autoin häntä nousemaan sen parrun reunalle, johon permanto
nojasi. Nyt ei ollut hänen vähäinen vartensa hänelle miksikään
esteeksi. Täältä voi hän nähdä yli niiden naisten päiden, jotka
istuivat puolellamme.

Laiha, epämiellyttävä, vaaleatukkainen mies, jolla oli arpi
vasemmassa poskessaan ja jota, vaikka hän oli aivan lähellämme, en
ollut ennen nähnyt, katsoi tarkkaavasta Pescaa minun auttaessani
häntä ylös ja seurasi sen jälkeen vielä tarkkaavammin silmäyksiemme
suuntaa, kunnes ne pysähtyivät kreiviin. Hän oli varmaankin kuullut
keskustelumme ja sen johdosta tullut uteliaaksi.

"Ei", sanoi Pesca katsoessaan suurta, lihavaa, hymyilevää muotoa, "en
ole koskaan elämässäni nähnyt tuota miestä."

Samassa sattuivat molemmat italialaiset katsomaan toisiinsa.

Pesca oli sanonut, ett'ei hän tunne kreiviä. Seuraavana minuuttina
olin minä vakuutettu, että kreivi tunsi Pescan!

Niin, tunsi hänet -- ja mikä oli kummallisempaa -- pelkäsi
häntä! Ei voinut pettyä tämän konnan kasvojen ilmeen suhteen.
Hän tuli kuolonkalpeaksi yhdessä silmänräpäyksessä; kaikki hänen
kasvonpiirteensä ikäänkuin kivettyivät, hänen kylmien, harmaiden
silmiensä nopea, tutkiva katse, se liikkumaton asema, johon hän
jäi seisoessaan -- kaikki puhui selvää kieltä. Kuoleman kauhu oli
vallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa -- ja Pesca oli herättänyt
hänessä tämän kauhun!

Arpinen mies seisoi vieläkin vieressämme. Hän oli nähtävästi tehnyt
johtopäätöksensä siitä vaikutuksesta, jonka Pescan näkeminen teki
kreiviin kuten minäkin, mutta hänen harrastuksensa meidän puuhaamme
kohtaan ei näyttänyt ollenkaan suututtavalta tai tunkeilevalta.

Minä puolestani ällistyin niin kreivin kasvojen muuttuneesta
ilmeestä, hämmästyin niin siitä aivan odottamattomasta käänteestä,
jonka asia sai, ett'en minä tietänyt, mitä minun piti sanoman tai
tekemän ensi silmänräpäyksessä. Pesca palautti minut käsitykseeni
sanoessaan.

"Katsopas, kuinka tuo lihava mies tuijottaa tänne. Minuako hän
tuijottaa? Olenko minä millään tavoin merkillinen? Kuinka voi hän
tuntea minut, kun minä en tunne _häntä_?"

Silmäsin yhä kreiviä. Näin hänen liikahtavan vasta sitten, kun Pesca
liikahti, mutta pitäen aina huolta siitä, ett'ei vain kadottaisi
pientä miestä näkyvistään siltä matalammalta paikalta, jossa hän
nyt seisoi. Olin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, jos Pescan
huomio näissä olosuhteissa kääntyisi hänestä, ja kysyin sen takia
professorilta, tunsiko hän ketään oppilaistaan aitioissa olevain
naisten joukosta. Pesca ojensi heti kiikarinsa aitiorivejä kohden
etsiäkseen suurimmalla hartaudella oppilaitaan.

Samana hetkenä, kun hän näytti tähän puuhaan kiintyneen, kääntäytyi
kreivi, vetäytyi niiden henkilöiden taakse, joilla oli kauempana
paikkoja ja hävisi seuraavassa silmänräpäyksessä. Minä tartuin Pescan
käsivarteen ja hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen vedin minä hänet
kiiruusti mukanani keskelle permantoa ehkäistäkseni kreiviä, ennenkun
hän ehtisi ovelle. Hämmästyksekseni kiiruhti laiha mies ulos ennen
meitä ja onnistui välttämään sen tungoksen, joka pidätti Pescaa ja
minua Kun me tulimme eteiseen, oli kreivi kadonnut -- ja arpinen
vieraskin oli poissa.

"Tule, menemme kotiisi", sanoin minä. "Minun täytyy heti puhua
kanssasi salaa."

"Jumala auttakoon minua!" huusi professori äärimmäisen hämmennyksen
tilassa. "Mitä Herran nimessä on tekeillä?"

Kuljin nopeasti vastaamatta. Tapa, jolla kreivi oli poistunut
teaatterista, sai minun pelkäämään, että hänen intonsa välttää
Pescaa saattaisi hänet vieläkin pahempiin äärimmäisyyksiin. Kenties
pääsisi hän käsistäni poistumalla Lontoosta. Pelkäsin tulevaisuutta,
jos antaisin hänelle niinkin paljon kuin päivän aikaa. Ja minä
pelkäsin tätä tuntematonta muukalaista, jonka minä epäilin olevan
yhteistoiminnassa hänen kanssaan.

Tämä kaksinainen epäilys mielessäni en minä viivytellyt kaukaa
ilmoittaakseni Pescalle, mitä halusin. Niin pian kun molemmat olimme
kahden hänen huoneessaan, lisäsin minä hänen kummastustaan ja
hämmästystään ilmaisemalla hänelle aikomukseni yhtä yksinkertaisesti
ja avomielisesti, kuin olen sen tässä kertonut.

"Ystäväni, mitä voin tehdä?" huudahti professori pannen tuskaisella
ilmeellä kätensä ristiin. "Mitä tuhat tulimmaista -- sano sitten! --
mitä tuhat tulimmaista minun pitää tehdä auttaakseni sinua, kun en
tunne miestä?"

"Hän tuntee sinut -- hän pelkää sinua -- hän poistui teatterista
välttääksensä sinua. Pesca, siihen täytyy olla jokin syy. Silmääpäs
takaisin omaan elämääsi ennen Englantiin tuloasi. Sinä itse olet
sanonut minulle poistuneesi Italiasta valtiollisista syistä. Sinä
et ole koskaan ilmoittanut minulle näitä syitä, enkä minä nytkään
kysy niitä. Pyydän sinua vain muistuttelemaan, eikö jokin tapaus
kuluneessa elämässäsi voisi jotenkin selittää sitä kauhistusta, jonka
sinun ensi näkemisesi herätti tässä miehessä?"

Sanomattomaksi hämmästyksekseni tekivät nämä sanat, jotka _minusta_
näyttivät niin viattomilta, saman kauhistavan vaikutuksen Pescaan,
kuin tämän näkeminen oli tehnyt kreiviin. Hänen punakka muotonsa
kalpeni silmänräpäyksessä, ja vavisten kiireestä kantapäähän vetäytyi
hän hitaasti taaksepäin.

"Walter!" sanoi hän. "Sinä et tiedä, mitä pyydät minulta."

Hän lausui nämä sanat kuiskaavalla äänellä -- hän katsoi minua,
ikäänkuin minä aavistamatta olisin ilmaissut hänelle jonkun salatun
vaaran, joka uhkasi meitä molempia. Minuuttia lyhemmässä ajassa oli
hän siihen määrään toisenlainen, kuin tuo sydämmellinen, eloisa,
puhelias pikku mies, jota minä en koskaan kaikkina näinä vuosina
ollut yhtään muuttuneena nähnyt, ett'en minä varmaan olisi tuntenut
häntä, jos minä olisin hänet sellaisena kadulla nähnyt.

"Suo anteeksi, jos minä tietämättäni olen vaivannut sinua ja
saattanut sinut levottomaksi", vastasin minä. "Muista sitä julmaa
vääryyttä, jonka minun vaimoni on kärsinyt ja jota ei koskaan voida
hyvittää, jollei minulla ole keinoja käsissäni pakottaa hänet
osoittamaan oikeutta. Puhuin hänen onnensa takia, Pesca, ja pyydän
vieläkin kerran suomaan sinun anteeksi minulle."

Nousin mennäkseni, mutta hän pyysi minun pysähtymään.

"Olen niin järkkynyt", sanoi hän. "Sinä et tiedä, miksi minä poistuin
isänmaastani -- et, kuinka minä tein sen. Anna minun rauhoittua --
anna minun ajatella, jos se on minulle mahdollista."

Hän käveli edestakaisin huoneessa, puhellen itsekseen katkonaisesti
omalla kielellään. Sitten tuli hän äkkiä luokseni ja painoi
tavattoman hellästi käsiänsä rintaani vasten.

"Sano minulle sydämmesi ja sielusi kautta, Walter, eikö ole mitään
muuta tietä pakottaa tämä mies hyvitykseen, kuin se varsin epävarma
keino, jolla minä voin auttaa sinua?"

"Ei ole mitään muuta mahdollisuutta", sanoin minä.

Hän poistui taas luotani, avasi huoneen oven ja silmäsi varovasti
käytävään, sulki sen jälkeen sen uudelleen ja tuli takaisin.

"Walter", sanoi hän, "siitä päivästä, jolloin sinä pelastit elämäni,
sait sinä myöskin vallan ottaa se, milloin tahtoisit. Ota se nyt!
Niin, minä tarkoitan, mitä minä sanon. Niin totta kuin Jumala on
yllämme, asettavat seuraavat sanani elämäni sinun käsiisi."

Hänen äänensä vapiseva vakavuus, hänen näin kummallisesti varottaessa
minua, vakuutti minua siitä, että hän puhui totta.

"Muista hyvin yksi asia!" jatkoi hän ristiessään kätensä kiivaan
mielenliikutuksen vallassa. "Minä en tunne yhtään johtolankaa tämän
miehen ja sen menneen ajan välillä, jonka minä sinun tähtesi palautan
muistiini. Jos _sinä_ huomaat tämän johtolangan, niin pidä se
hyvänäsi -- älä sano mitään -- polvillani pyydän minä, rukoilen minä:
jätä minut tietämättömyyteen, anna minun jäädä syyttömäksi ja yhtä
sokeaksi tulevaisuudessa, kuin olen nyt!"

Hän lausui vielä muutamia sanoja epäröiden ja epäselvästi -- sitten
vaikeni hän.

Minä huomasin, että ponnistus ilmaista ajatuksensa englannin
kielellä, joka ei sallinut hänen käyttää tavallisia ja omituisia
sanankäänteitään, lisäsi kiusallisesti sitä vaikeutta, jota hän
alusta asti oli tuntenut puhella kanssani. Kun minä luottavan
tuttavuutemme ensi aikana olin oppinut lukemaan ja ymmärtämään
hänen omaa kieltänsä, vaikk'en puhumaan sitä, ehdotin minä nyt,
että hän puhuisi italiaa minun puhuessani englantia tehdäkseni
hänelle ne kysymykset, jotka kenties olivat tarpeen minulle. Hän
suostui tähän ehdotukseen. Hänen sulosoivalla äidinkielellään --
jota puhuttiin voimakkaan sielunjärkytyksen vallitessa, mikä ilmeni
kiihkeissä kasvojen ilmeissä rajuissa, etelämaisissa liikkeissä,
mutta ei koskaan missään äänen korottamisessa -- kuulin minä nyt
sen kertomuksen, joka antoi minulle aseet käteen uskaltautua
siihen viimeiseen taisteluun, joka minun vielä on esitettävä tässä
kertomuksessa.

[Velvollisuuteni on mainita, että minä esittäessäni Pescan
kertomuksen tarkoin otan huomioon ne muutokset ja pyyhkimiset, jotka
asian vakava laatu ja minun oma velvollisuudentunteen! ystävänä
vaativat. Ensimmäinen ja ainoa totuuden salaaminen lukijalta on se,
jonka varovaisuus tekee aivan välttämättömäksi tässä kertomukseni
osassa.]

"Sinä et tiedä mitään sen enempää", alkoi hän, "kuin että minä
valtiollisista syistä poistuin Italiasta. Jos asia olisi ollut
niin, en minä olisi pitänyt näitä syitä salassa enemmän sinulta
kuin muiltakaan. Ei, syy oli toinen. -- Sinä olet varmaan kuullut
puhuttavan, että salaisia, valtiollisia seuroja on jokaisessa
Europan mannermaan suurkaupungissa? Erääseen näistä kuuluin minä
Italiassa -- minä kuulun vieläkin siihen Englannissa. Tuloni tähän
maahan tapahtui päällikköni käskystä. Nuorempina päivinäni olin minä
liian tulinen innostuksessani; olin vaarassa paljastaa sekä itseni
että muut. Tästä syystä käskettiin minut muuttamaan Englantiin ja
odottamaan täällä. Minä matkustin tänne -- olen odottanut -- odotan
vieläkin. Kenties kutsutaan minut huomenna täältä, kenties vasta
kymmenen vuoden kuluttua. Minusta se on sama -- olen täällä, elätän
itseäni kielenopettajana ja odotan. En riko mitään valaa -- syyn saat
sinä heti kuulla -- tehdessäni luottamukseni täydelliseksi sanomalla
sinulle sen seuran nimen, johon kuulun. Minä vain lasken elämäni
sinun käsiisi. Sillä jos joskus tulee ilmi se, mikä nyt on päässyt
minun huuliltani, maksaa se elämäni yhtä varmasti, kuin me molemmat
istumme nyt tässä.

"Hän kuiskasi muutamia sanoja korvaani. Minä vaikenen sen salaisuuden,
jonka hän ilmaisi minulle. Riittää tämän kertomuksen jatkamiseen,
kun minä nimitän sitä seuraa, johon hän kuului, 'Veljeydeksi'
tarvitessani mainita jotakin siitä.

"Veljeyden tarkoitukset", jatkoi Pesca, "ovat lyhyesti sanottuna
juuri samat kuin muidenkin samanluontoisten valtiollisten seurain
-- tyranniuden vastustaminen ja kansan oikeuksien puoltaminen.
Veljeyden olemassaolo nojaa kahteen perusteeseen: -- niin kauan
kun miehen elämä on hyödyksi tai vaikkapa vain vahingoton, niin
on hänen oikeutensa saada pitää se. Mutta jos hän vaikutuksellaan
tuottaa lähimmäisilleen jotakin vahinkoa, on hän tästä hetkestä
tuomittu menettämään elämänsä, eikä ainoastaan ole mikään rikos, vaan
jonkummoinen ansiokin riistää se häneltä. Minun asiani ei ole kertoa,
minä vainon ja sorron aikoina tämä yhteys ensin perustettiin. Yhtä
vähän on teidän asianne, englantilaiset, jotka olette voittaneet
vapauden niin kauan aikaa sitten, unhottaa sen veren, jonka te
olette vuodattaneet, ne äärimmäisyydet, joihin te olette menneet,
saavuttaaksenne sen, -- ei, yhtä vähän on teidän asianne tuomita,
mihin korkeimmilleen kohonnut katkeruus mahdollisesti saattaa johtaa
sorretun kansan. Ne kahleet, jotka ovat tunkeutuneet aina meidän
sieluihimme asti, ovat menneet liian syvälle löytääksenne niitä. Jätä
pakolainen rauhaan! Naura hänelle, epäile häntä, katso hämmästyneenä
tätä kummallista olemusta, joka hehkuu hänessä ja joka polttaa häntä
milloin jokapäiväisen levollisen kuoren alla niinkuin minussa,
milloin minua onnettomampien, taipumattomampien ja kärsimättömämpien
julmassa köyhyydessä ja inhoittavassa liassa -- mutta älkää
meitä tuomitko! Ensimmäisen Kaarlonne aikana olisitte te kenties
ymmärtäneet meitä. Teidän pitkällinen vapautenne on saattanut teidät
kykenemättömiksi arvostelemaan meitä nykyisin oikein."

Kaikki hänen luonteensa syvimmät tunteet näkyivät purkautuvan näihin
sanoihin; ensi kerran elämässään paljasti hän koko sydämmensä
minulle -- eikä hän koskaan kumminkaan kohottanut ääntään; ei
silmänräpäykseksikään hän unhottanut sen salaisuuden vaarallisuutta,
jonka hän nyt oli ilmaisemaisillaan minulle.

"Sikäli", jatkoi hän, "katsotte te tämän seuran olevan samanlaisen
kaikkien muiden sellaisten seurain kanssa, joiden tarkoituksena
on, teidän käsityksenne mukaan anarkia ja vallankumous. Se riistää
huonon hallitsijan tai huonon ministerin elämän, jotka milloin
tahansa villipedon tavoin voidaan ampua: Ja minä myönnän, että te
olette oikeassa. Mutta Veljeydellä on sellaisia lakeja, joita ei ole
millään muulla valtiollisella yhdistyksellä koko maailmassa. Sen
jäsenet eivät tunne toisiansa. Italialla on presidenttinsä ja samoin
kaikilla muilla maillakin. Jokaisella näistä on oma kirjurinsa.
Presidentit ja kirjurit tuntevat seuran jäsenet, mutta nämä ovat
kaikki outoja toisillensa, kunnes heidän päällikkönsä katsovat
sen tarpeelliseksi ja ajan valtiollinen asema tai myöskin seuran
lakien totteleminen vaatii heidän tutustuttamista toisiinsa. Kun
yhdyssiteet ovat sellaiset, ei ole mikään vala seuraan liittyessä
tarpeen. Veljeyteen yhdistää meidät merkki, jota me salaa pidämme
ja pidämme elämämme loppuun saakka. Me hoidamme tavallisia
tehtäviämme ja lähetämme vain neljästi vuoteen ilmoituksen itsestämme
presidentille tai kirjurille siltä varalta, että meidän toimintaamme
tarvittaisiin. Me olemme etukäteen valmistautuneet, että, jos me
paljastamme Veljeyden tai muutoin vahingoitamme sitä edistämällä
muita, sitä vastustavia harrastuksia, meidän täytyy kuolla -- kuolla
vieraan käden kautta, vieraan, joka kenties on lähetetty toisesta
maailmanosasta toimeenpanemaan tätä tuomiota -- tai kenties voi isku
kohdata rakkaimman ystävämme kädestä, joka mahdollisesti myöskin on
tämän seuran jäsen, ilman että olemme mitään sellaista aavistaneet
näinä hartaan tuttavuuden vuosina. Joskus on kuolemantuomiota
viivytetty -- joskus pannaan se toimeen heti petoksen tehtyä.
Ensimmäinen velvollisuutemme on oikein voida odottaa, toinen oikein
ymmärtää totella, kun kutsumus saapuu. Muutamat meistä saavat
odottaa koko elämänsä ajan eivätkä tarvitse toimia. Toisia sen
sijaan kutsutaan toimintaan tai valmistaviin toimenpiteisiin samana
päivänä, kuin he liittyvät Veljeyteen. Minä itse -- minä samainen
pikku, hyväntahtoinen, tyytyväinen mies, joka, kuten tiedät, tuskin
tahtoisin ajaa pois sitä kärpästäkään, joka liehuu ympärilläni --
liityin nuoruusvuosinani Veljeyteen ärsytettynä niin hirveällä
tavalla, ett'en minä tahdo mainita siitä sinulle; sieluni oli
niin valtavasti järkkynyt, että minun täytyi tehdä se tai tappaa
itseni. Nyt olen sidottu siihen -- se on saanut minut valtaansa aina
kuolinpäivääni saakka -- kuinka arvostellenkaan sitä nyt miehuuteni
tyynempinä päivinä ja paremmissa olosuhteissa. Ollessani vielä
Italiassa valittiin minut sihteeriksi, ja kaikki seuran jäsenet
siihen aikaan, jotka saapuivat presidenttini luo, näin minäkin."

Minä aloin nyt käsittää tarkoituksen; minä näin, mihin tämä varsin
omituinen ilmoitus johtaisi. Hän viivytteli pari silmänräpäystä,
katsellen tutkivasta minua -- kunnes hän nähtävästi arvasi, mitä olin
miettinyt mielessäni.

"Sinä olet tehnyt jo johtopäätöksesi", sanoi hän. "Näen sen jo
päältäpäinkin. Älä sano minulle mitään; älä ilmaise minulle
salaisimpia ajatuksiasi. Olen valmis sinun tähtesi tekemään
viimeisenkin uhrautuvan tunnustuksen -- sitten en koskaan tahdo
palata tähän aineeseen."

Hän viittasi minulle, ett'en vastaisi hänelle -- nousi ylös -- otti
takin päältään ja veti vasemman paidan hihan ylös.

"Lupasin sinulle täydellisen luottamukseni", kuiskasi hän aivan
korvaani, samalla kun hän tarkkaavasti silmäsi ovea kohden. "Olkoon
seuraus mikä tahansa, et sinä voi nuhdella minua siitä, että olisin
salannut sinulta jotakin, jota sinä olisit halunnut tietää. Sanoin,
että Veljeys antaa jäsenillensä merkin, joka pysyy koko eliniän.
Katso tätä!"

Hän nosti ylös käsivartensa ja näytti minulle korkealle sen
sisäpuolelle syvään poltetun kirkkaan, veripunaisen merkin. En
mainitse niitä sanoja, jotka siitä voitiin lukea; riittää sanoa,
ett'ei se ollut alaltaan tavallista shillingin rahaa suurempi.

"Se mies, jolla on tämä poltettu merkki", jatkoi hän peittäessään
käsivartensa, "on Veljeyden jäsen. Jos hän on pettänyt seuran, saa sen
presidentti tai kirjuri ennemmin tai myöhemmin tietoonsa. Ja se mies,
joka on huomattu petturiksi, on kuoleman oma. Ei mikään inhimillinen
laki voi suojella häntä. Muista, mitä nyt olet nähnyt ja kuullut; tee
siitä mitä johtopäätöksiä tahansa, toimi kuinka tahdot. Mutta mitä
tahansa huomaatkin, mitä tahansa teetkin, älä Jumalan nimessä lausu
minulle siitä sanaakaan! Vapauta minut edesvastauksesta, jota kammon
ajatellakin ja jota omatuntoni ei sano minun edesvastauksekseni.
Viime kerran vakuutan minä -- kunniani kautta gentlemanina,
lupaukseni kautta kristittynä -- että, jos se mies, jonka sinä
teatterissa näytit minulle, tuntee minut, on hän niin muuttunut
tai valepuettu, ett'en minä tunne häntä. En tunne hänen puuhiaan
ja toimiaan täällä Englannissa -- en ole koskaan nähnyt häntä, en
koskaan kuullut hänen nimeänsä, mikäli tiedän, ennenkun tänä iltana.
En sano enempää. Lähde luotani, Walter; olen aivan huumautunut siitä,
mitä on tapahtunut, ja järkyksissäni siitä, mitä olen sanonut. Salli
minun koettaa tulla entiselleni ensi tapaamiseemme."

Hän vaipui tuolille, kääntyi pois minusta ja kätki kasvot käsiinsä.
Minä avasin varovasti oven, ett'en häiritseisi häntä, ja lausuin
hiljaisella äänellä:

"Sieluni syvyyteen kätken minä, mitä nyt olet uskonut minulle. Sinä
et koskaan tarvitse katua minulle osoittamaasi luottamusta. Saanko
tulla luoksesi huomisaamuna niin aikaisin kuin kello 9?"

"Kyllä, Walter", vastasi hän englanniksi ja katsoi taas
ystävällisesti ylös, ikäänkuin haluten innokkaasti palauttaa
entisen, huolettoman suhteemme toisiimme. "Tule ottamaan osaa pikku
aamiaiseeni, ennenkun alan vaellukseni oppilaitteni luo."

"Hyvää yötä, Pesca."

"Hyvää yötä, ystäväni."


XVI.

Päästyäni uudelleen kadulle tiesin minä, ett'ei minulla ollut mitään
muuta valittavana kuin heti menetellä niiden tietojen mukaan, jotka
olin saanut -- saada kreivi käsiin: jo tänä iltana, ellen minä
haluaisi menettää kenties viimeistä mahdollisuutta saada hyvitys
Lauralle viivyttelemällä huomiseen. Katsoin kelloani; se oli 10.

Minä en vähääkään epäillyt kreivin tarkoitusta, kun hän niin äkkiä
poistui operasta. Hänen pakonsa silloin oli vain epäilemättä
etunäytös hänen pian tapahtuvaan pakoonsa Lontoosta. Veljeyden
tulimerkki oli hänen käsivarressaan -- olin siitä niin varma, kuin
hän olisi sen näyttänyt minulle -- ja petos sitä seuraa kohtaan,
johon hän kuului, oli poltettu hänen omaantuntoonsa -- sen huomasin
minä hänen silmätessään Pescaan.

Oli, helppo huomata, miksi he eivät tunteneet toisiaan molemmin
puolin. Henkilö, jolla oli kreivin luonne, ei koskaan olisi
antautunut vakoilunsa hirvittäväin seurausten alaiseksi pitämättä
persoonallisesta turvallisuudestaan yhtä suurta huolta kuin
runsaasta kultapalkkiosta. Sileät, hyvin ajetut kasvot, joihin
minä operasalongissa kiinnitin ystäväni huomiota, olivat kenties
Pescan aikaan olleet tuuhean parrakkaat; hänen ruskea tukkansa oli
kenties tekotukka, hänen nimensä epäilemättä väärä. Ajan tuottamat
muutokset olivat hänelle kenties myöskin suureksi avuksi -- hän oli
tavattomasti lihonnut luultavasti vasta viimeisinä vuosinaan. Oli
monta syytä, jonka vuoksi Pesca ei tuntenut häntä ja jonka vuoksi
hän tunsi Pescan, jonka omituinen ulkomuoto saattoi hänet helposti
tunnettavaksi, mihin hän tulikin.

Olen sanonut, että minä olin heti varma kreivin tarkoituksesta, kun
hän niin äkkiä poistui teatterista. Kuinka olisin voinut epäilläkään
sitä, kun minä omin silmin näin, että hän itse, huolimatta siitä,
että oli niin muuttunut, uskoi Pescan tunteneen hänet ja siten
joutuneensa hengenvaaraan. Jos minä voisin saada puhua hänen kanssaan
tänä iltana -- jos minä voisin todistaa hänelle, että minäkin
tiesin sen hengenvaaran, joka hänellä oli, mitähän siitä seuraisi?
Kysymättäkään olisi se selvä ainakin yhdessä suhteessa. Toisen meistä
täytyisi voittaa -- toisen täytyisi ehdottomasti antautua toisen
armoille.

Velvollisuuteni itseäni ja puolisoani kohtaan teki välttämättömäksi
minulle tarkoin ottaa huomioon ja poistaa mahdollisesti ne vaarat,
joihin minä antauduin.

Eikä niitä ollut vaikea laskeakaan -- voi sanoa, että kaikki
yhdistyivät yhteen. Jos kreivi huomaisi, että hänen pelastuksensa
riippuisi minun henkeni uhraamisesta, niin olisi hän luultavasti
viimeinen epäröimään houkuttelemasta minut valtaansa.

Ainoa, mikä minun piti tehdä, näytti hetkisen miettimisen jälkeen
kylläkin selvältä. Ennenkun minä mieskohtaisesti tunnustaisin
havaintoni hänelle, täytyisi minun panna tämä havainto varmalle
taholle säilöön, jossa se minä hetkenä tahansa voisi saattaa hänet
turmioon. Jos minä johtaisin miinan hänen jalkojensa alle, ennenkun
lähestyin häntä itseään, ja jos minä jättäisin kolmannen henkilön
tehtäväksi sen sytyttämisen jonkun määräajan kuluttua, jollei
vastakkaista määräystä sitä ennen saataisi kädestäni tai huuliltani
-- niin täytyisi kreivin turvallisuuden riippua ehdottomasti minun
turvallisuudestani ja minulla olla määräämisvalta yksin hänen omassa
talossaankin.

Tämä ajatus selveni minulle täydellisesti, ennenkun minä olin
siinä uudessa asunnossa, jonka me olimme vuokranneet merenrannalta
palattuamme. Häiritsemättä ketään menin minä huoneeseen. Eteisessä
paloi kynttilä; se kädessäni hiivin minä hiljaa työhuoneeseeni
tehdäkseni valmistuksiani ja ehdottomasti päättääkseni tavata
kreiviä, ennenkun Laura tai Marian vähintäkään epäileisivät
aikomustani.

Pescalle osoitettu kirje sisälsi parhaan varovaisuustoimenpiteen,
jonka minä voin miettiä. Kirjoitin seuraavasti:

"Se mies, jonka minä osoitin sinulle operassa on Veljeyden jäsen ja
petturi. Tutki heti näiden päätelmäin totuus. Sinä tunnet sen nimen
joka hänellä on Englannissa. Hänen osoitteensa on N:o 5, Forest-road,
S:t Johns Wood. Ystävyytesi takia minua kohtaan vaivaan minä sinua
säälimättä ja viivyttelemättä käyttämään valtaasi tätä miestä
kohtaan. Olen uskaltanut ja menettänyt kaikki -- se on maksanut
henkeni."

Kirjoitin nimeni ja merkitsin päivämäärän sekä suljin kirjeen kuoreen
ja sinetöin sen. Kuorelle kirjoitin seuraavasti: "Anna kirje olla
avaamatta huomisaamuun klo 9. Jollet saa minulta mitään tietoa tai
näe minua ennen tätä tuntia, niin avaa se kellon lyötyä." Kirjoitin
sen alle nimeni alkukirjaimet ja vielä kaikki tyyni toiseen kuoreen,
jonka varustin Pescan nimellä ja osoitteella.

Mitään muuta ei nyt ollut tehtävää kuin heti lähettää tämä kirje.
Ei mitään muuta varovaisuustoimenpidettä ollut tarpeen. Jos minulle
tapahtui jokin onnettomuus kreivin talossa, olin minä täten
huolehtinut, että hän saisi maksaa sen hengellään.

En epäillyt silmänräpäystäkään, ett'ei Pescalla olisi vallassaan
keinoja estää tuon konnan pako, jos hän tahtoisi käyttää niitä. Se
tuskainen innostus, jota hän osoitti päästäkseen antamasta mitään
tietoja kreivin persoonasta -- tai toisin sanoen saadakseen oikeuden
jäädä passiiviseksi -- osoitti, että hänen käsissään oli valta
käyttää Veljeyden hirvittävää oikeutta, vaikka hän luonnostaan
hyväluontoisena miehenä oli kammonut sanoa minulle niin paljoa.
Siitä varmuudesta, jolla ulkolaiset, valtiolliset seurat voivat
musertaa petturin, kätkeytyköönpä hän mihin tahansa, oli liian monta
esimerkkiä minunkin tiedossa, että asiaa olisi voinut epäillä.
Minun tarvitsee vain muistella niitä monia salaperäisiä tapahtumia,
joita sanomalehdet ovat sekä Lontoossa että Pariisissa kertoneet
muukalaisista, jotka ovat tavatut kaduilla murhattuina, ilman että
murhaajaa on koskaan voitu huomata -- kuolleista ruumiista tai niiden
kappaleissa, joita on nakattu Themseen tai Seineen, ilman että
heittäjää on koskaan tunnettu -- salaisista, väkivaltaisista kuoleman
tapauksista, joita ei millään muulla tavalla voida selittää. Minä
en ole salannut mitään itseäni koskevaa enkä tahdo nytkään salata,
että olin kirjoittanut kreivi Foscon kuolemantuomion, jos yritykseni
onneton päättyminen oikeuttaisi Pescan avaamaan kirjeeni.

Poistuin huoneestani puhutellakseni isäntääni hankkimaan minulle
lähetin. Tapasin hänet eteisessä ja hän esitti poikansa saadessaan
tietää, mitä asia koski. Poika, reipas nuorukainen, lähetettiin
luokseni, ja minä annoin hänelle tarpeelliset määräykset. Hän
hankkisi itselleen ajoneuvot, ajaisi kirje mukanaan professori
Pescan luo, jättäisi sen hänen omiin käsiinsä ja toisi minulle
muutamia sanoja todisteeksi siitä, että Pesca oli saanut kirjeeni,
sekä kotiintultuaan pidättäisi ajoneuvot oven edessä minun laskuuni.
Kello oli nyt lähes 1/2 11. Minä laskin pojan voivan olla takaisin
noin parinkymmenen minuutin kuluttua ja itseni taas joutuvan toisen
parinkymmenen minuutin jälkeen S:t Johns-Woodiin.

Palasin huoneeseeni järjestääkseni muutamia papereja, jotka
olivat helposti saatavissa, jos onnettomuus kohtaisi minua. Sen
vanhanmallisen piirongin, jossa nämä paperit säilytettiin, avaimen
panin minä kirjekuoreen ja kirjoitin Marianin nimen pikku käärön
päälle. Tämän tehtyäni menin alas vierashuoneeseemme, jossa toivoin
Lauran ja Marianin istuvan ylhäällä odottamassa minun palaamistani
teatterista. Nyt tunsin minä ensi kerran käteni vapisevan avatessani
ovea.

Marian oli yksin. Hän istui ja luki ja katsahti kummastuneena
kelloonsa, kun minä tulin sisään.

"Kuinka aikaisin olet palannut!" sanoi hän. "Sinun on täytynyt tulla
kotiin ennen operan päättymistä."

"Niin", vastasin minä, "ei Pesca enkä minäkään ollut loppuun asti.
Missä Laura on?"

"Hänen päätään kivisti, ja minä pyysin hänen menemään levolle
juotuamme teemme."

Poistuin huoneesta sanoen meneväni katsomaan, nukkuiko Laura.
Marianin terävä silmäys alkoi seurata minua kysyvällä ilmeellä; hänen
nopea ajatuskykynsä alkoi huomata, että jokin syvän vakava harrastus
oli mielessäni.

Tultuani sänkykamariin ja varovasti lähestyttyäni vaimoani huomasin
minä hänen nukkuvan.

Emme olleet täyttä kuukauttakaan olleet naimisissa. Jos minun
sydäntäni ahdisti, jos minä taaskin hetkisen tunsin horjuvani
päätöksessäni nähdessäni hänen suloisen muotonsa uskollisesti
kääntyneen korvatyynyyni päin yksin unessakin ja käden lepäävän
peitteellä ikäänkuin tiedottomasti odottamassa minun kättäni, niin
lieneehän se toki anteeksiannettavaa. Soin itselleni ainoastaan
muutamia minuutteja viipyä, laskeusin polvilleni vuoteen ääreen ja
katselin rakkaita piirteitä -- hänen suloinen henkäyksensä lehahti
kasvojani vasten; hiljaa kosketin minä hänen kättänsä ja poskeansa
huulillani ja nousin sitten mennäkseni. Hän liikahti, hän kuiskasi
nimeni kumminkaan heräämättä. Viivyin vielä silmänräpäyksen ovella
silmätäkseni vielä kerran häneen. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon
sinua, rakkahani!" kuiskasin minä ja poistuin.

Marian kohtasi minut eteisessä. Hänellä oli kokoonkääritty paperi
kädessään.

"Isännän poika antoi tämän", sanoi hän. "Hänellä on ajoneuvot tässä
oven edessä ja hän sanoo sinun pyytäneen ne hankkimaan itseäsi
varten."

"Aivan oikein, Marian. Minä tarvitsen niitä; minun täytyy taasen ajaa
ulos."

Sanoin tämän mennessäni alas portaita vierashuoneeseen lukeakseni
lampun valossa, mitä paperiin oli kirjoitettu. Siinä oli ainoastaan
seuraavat kaksi lausetta Pescan käsialalla:

"Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta mitään tietoa määrättyyn
aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."

Panin paperin lompakkooni ja menin ovea kohden. Marian kohtasi minut
kynnyksellä ja työnsi minut taasen huoneeseen, jossa lampun valo
lankesi kasvoilleni. Hän puristi lujasti molempia käsiäni ja katsoi
tutkivasti minuun.

"Huomaan sen!" kuiskasi hän hiljaa ja innokkaasti.

"Tänä iltana koetat sinä viimeistä mahdollisuutta."

"Niin -- viimeistä ja parasta", kuiskasin minä vastaan.

"Mutta et yksin! Oi, Walter, älä Jumalan tähden mene yksin! Anna
minun seurata sinua. Älä kiellä, minun täytyy seurata sinua! Minä
tahdon seurata! Minä odotan oven edessä vaunuissa."

Nyt oli minun vuoroni pitää häntä lujasti. Hän koetti irtautua
minusta tullakseen ensin ovelle.

"Jos tahdot auttaa ja lohduttaa minua, niin ole vaimoni luona tänä
yönä. Jos minä vain voin tuntea itseni levolliseksi Lauran suhteen,
niin vastaan minä kaikesta muusta. Kas nyt, Marian, suutele minua nyt
ja anna minun nähdä, että sinulla on rohkeutta odottaa, kunnes minä
palaan takaisin."

En rohjennut antaa hänelle aikaa lausua sanaakaan. Hän koetti
taasen pidättää minua. Minä irrotin hänen kätensä -- seuraavassa
silmänräpäyksessä olin minä poissa huoneesta. Poika, joka odotti
minua alisessa eteisessä, kuuli minun tulevan portaissa ja avasi
oven. Hyppäsin ajoneuvoihin, ennenkun ajaja ennätti laskea alas
astuinraudan. "Forest-road, S:t Johns-Wood!" huusin hänelle.
"Kaksinkertainen maksu, jos olemme siellä neljänneksen kuluttua." --
"Ollaan, herra." Katsoin kelloani -- se oli 11, siis ei minuuttiakaan
menetettävänä.

Nopea ajo, tieto että joka askel vie minua lähemmäksi kreiviä,
varmuus että minä vihdoinkin, minkään estämättä, olin alkanut rohkean
toimeni -- kaikki lisäsi siihen määrään kuumeista kärsimättömyyttäni,
että minä lakkaamatta kehotin ajuria ajamaan kovemmin. Ajaessamme
yli S:t Johns-Wood-roadin oli intoni niin suuri, että minä seisoin
vaunuissa nähdäkseni matkani päämäärän, ennenkun olimme tulleet
sinne. Juuri kun lähimmän kirkontornin kello löi neljänneksen,
saavuimme me Forest-roadille. Käskin ajajan seisauttamaan kappaleen
matkaa kreivin asunnosta, maksoin ja annoin hänen ajaa tiehensä sekä
menin yksin ovelle.

Lähetessäni ovea näin minä toisenkin henkilön saapuvan, mutta
vastakkaiselta taholta. Me tapasimme toisemme erään katulyhdyn
kohdalla. Silmänräpäyksessä tunsin minä miehen vaaleatukkaiseksi,
arpiposkiseksi muukalaiseksi ja minä uskon hänenkin tunteneen minut.
Hän ei sanonut mitään ja sen sijaan, että hän olisi minun tavallani
pysähtynyt talon edustalle, kulki hän hitaasti edelleen.

Oliko hän sattumalta Forest-roadilla? Vai oliko hän seurannut kreiviä
teatterista?

En koettanut ollenkaan ratkaista näitä kysymyksiä. Odotettuani,
kunnes tuntematon oli hitaasti kadonnut näkyvistäni, soitin minä.
Kello oli nyt 20 minuuttia yli 11 -- kylläkin myöhä, että kreivi
olisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta minua ilmoittamalla
menneensä levolle.

Ainoa mahdollisuus estää tämä ikävyys oli lähettää hänelle
käyntikorttini tekemättä mitään valmistavia kysymyksiä, mutta samalla
kertaa saattamalla hänen tietoonsa, että minulla oli varsin tärkeä
syy tavata häntä näinkin myöhään kuin nyt. Odottaessani otin minä
siis esille korttini ja kirjoitin nimeni alle: "varsin tärkeän asian
takia."

Palvelustyttö avasi oven ja kysyi epäilevästi mitä minä tahtoisin.

"Olkaa hyvä ja jättäkää tämä isännällenne", vastasin minä ja annoin
hänelle.

Minä näin varsin hyvin tytön esiintymisestä ja epäröimisestä, että
jos minä heti olisin kysynyt kreiviä, olisi hän saamansa käskyn
mukaan ilmoittanut, ett'ei hän ollut kotona. Hän hämmentyi nyt
varmuuteni takia. Tuijotettuaan minuun meni hän sisään suljettuaan
ensin oven, niin että minä sain jäädä pihalle odottamaan.

Hetkisen perästä tuli hän takaisin. "Hänen isäntänsä pyysi saada
tietää asiani." -- "Olkaa hyvä, tervehtäkää isäntäänne", vastasin
minä, "ett'ei asiatani voida ilmoittaa kellekään muulle kuin hänelle
itselleen." Hän meni -- palasi taas takaisin -- tällä kertaa
pyytääkseen minua astumaan huoneeseen.

Seurasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin kreivi Foscon
huoneessa.


XVII.

Eteisessä oli pimeä, mutta sen kynttilän valossa, joka oli tytöllä,
näin minä vanhemman naisen tulevan äänettömin askelin eräästä
alakerran huoneesta. Hän silmäsi myrkyllisesti minuun tullessani
sisään, mutta ei sanonut mitään ja meni hitaasti portaita ylös
vastaamatta tervehdykseeni. Marianin päiväkirjasta tiesin minä tämän
naisen kreivitär Foscoksi.

Palvelustyttö vei minut siihen huoneeseen, josta kreivitär oli
tullut. Olin silmätysten kreivin kanssa.

Hänellä oli vielä iltapukunsa paitsi hännystakkia, jonka hän oli
heittänyt eräälle tuolille. Paidanhihat olivat kääräistyt hieman
ranteiden yläpuolelle. Matkareppu oli hänen yhdellä ja matka-arkku
toisella puolellaan. Kirjoja, papereja ja vaatteita oli levitetty
ympäri huonetta. Pöydällä heti oven vieressä oli häkki valkoisine
rottineen, jonka minä Marianin kuvauksesta niin hyvin tunsin.
Kanarialinnut ja papukaija olivat luultavasti jossain toisessa
huoneessa. Hän istui matka-arkun edessä ja täytti sitä huoneeseen
tullessani, mutta nousi heti ylös ottaakseen vastaan minut. Hänen
ulkomuodossaan voi vielä huomata sen kauhun jälkiä, jota hän oli
operasalongissa kokenut. Hänen lihavat poskensa riippuivat kalpeina
ja pöhöttyneinä, hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat
levottomasti; hänen äänensä, ilmeensä ja esiintymistapansa osoittivat
epäilemisen leimaa hänen ottaessaan askeleen minua kohden ja
määräperäisen kohteliaasti kysyessään, enkö haluaisi istuutua.

"Teillä on asiaa herra?" sanoi hän. "En voi ollenkaan ymmärtää, mikä
asia se on."

Se nähtävä uteliaisuus, jolla hän terävästi tarkasteli minua,
ilmoitti minulle, ett'ei hän ollut huomannut minua teatterissa.
Hän oli ensin nähnyt Pescan, ja tästä hetkestä siihen saakka, kun
hän poistui salongista, ei hän selvästi ollut nähnyt ketään muuta.
Käyntini pitäisi hänessä luonnollisesti herättää sen käsityksen,
että olin saapunut vihamielisissä aikeissa, mutta niiden oikea laatu
näytti hänelle olevan aivan tuntematon.

"Olen varsin onnellinen tavatessani Teidät", sanoin minä. "Näytätte
aikovan matkustaa."

"Onko käyntinne jossain yhteydessä tämän matkan kanssa?"

"On, eräässä suhteessa."

"Missä suhteessa? Tiedättekö, mihin minä matkustan?"

"En. Tiedän vain, että Te poistutte Lontoosta." Hän hiipi ohitseni
nopeasti kuin ajatus, sulki huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.

"Te ja minä, herra Hartright, tunnemme toisemme erinomaisen
hyvin maineen kautta", sanoi hän. "Oletteko sattumalta tulleet
ajatelleeksi, kun läksitte tähän taloon, että minä olen mies, jonka
kanssa ei ole leikitteleminen?"

"Olen kyllä ajatellut sitä asiaa", vastasin minä, "enkä minäkään
ole tullut tänne laskeakseni leikkiä Teidän kanssanne. Käyntini
täällä koskee elämää tai kuolemaa -- ja jos tuo ovi, jonka Te äsken
suljitte, olisi tänä hetkenä auki, ei mikään, mitä Te sanotte tai
teette, voisi pakottaa minua menemään siitä ulos."

Menin etemmäksi huoneeseen ja asetuin häntä vastapäätä takan ääreen.
Hän veti tuolin oven eteen ja istuutui sille, laskien vasemman
käsivarren pöydälle. Häkki valkorottineen oli aivan hänen vieressään,
ja pikku elukat hypähtivät unestaan ja tirkistelivät häntä hienon,
maalatun lankakudoksen raoista.

"Kysymys elämästä tai kuolemasta?" toisti hän itsekseen. "Sananne
ovat vakavampia kenties kuin luulettekaan. Mitä tarkoitatte?"

"Mitä sanonkin."

Suuret hikipisarat kihosivat hänen leveältä otsaltaan. Hänen vasen
kätensä hiipi hiljaa pöydän reunan yli. Pöydässä oli laatikko, joka
oli lukittu, mutta avain oli lukossa. Hänen sormensa tarttuivat
avaimeen.

"Te tiedätte siis, miksi minä poistun Lontoosta?" jatkoi hän.
"Sanokaa minulle syy, jos Teitä miellyttää." Hän väänsi avainta.

"Minä voin tehdä jotain parempaakin", vastasin minä, "minä voin
näyttää Teille syyn, jos Te sitä toivotte."

"Kuinka se tapahtuisi?"

"Te olette ottanut päältänne takkinne", sanoin minä. "Vetäkää ylös
vasemman käden paidanhiha, niin voitte itse nähdä sen."

Sama harmaankalpea, kuolonkaamea leima, jonka minä jo operasalongissa
olin nähnyt hänellä, välähti taaskin varjona hänen kasvoillaan.
Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vasen kätensä vetäytyi hitaasti
laatikosta. Jokin kova ja raskas, jota hän liikutti laatikossa, mutta
jota minä en voinut nähdä, kilahti -- sitten tuli hiljaisuus. Niin,
se hiljaisuus, joka nyt seurasi, oli niin syvä, että minä selvään
kuulin, kuinka pikku valkorotat nakersivat häkkinsä rautalankoja.

Elämäni riippui hiuskarvasta -- ja minä tiesin sen. Tänä ratkaisevana
silmänräpäyksenä ajattelin _minä_ hänen ajatuksillaan, tunsin _hänen_
sormillaan. Ikäänkuin olisin nähnyt sen, tiesin minä, mitä hänellä
oli kätkössä pöydän laatikossa.

"Odottakaa hieman", sanoin minä. "Ovi on suljettuna enkä minä liiku
-- näettehän, ett'ei minulla ole mitään käsissäni. Odottakaa siis.
Minulla on jotakin vielä sanottavaa Teille."

"Te olette sanonut minulle kylliksi", lausui hän pian saavutettuaan
takaisin levollisuutensa, mutta niin luonnottomasti, niin
aavemaisesti, että se koetteli hermojani enemmän, kuin mikään kiukun
purkaus olisi koettanut. "Minä toivon vain kokoavani ajatuksiani
hetkisen. Voitteko arvata, mitä minä ajattelen?"

"Kenties."

"Ajattelen vain", sanoi hän levollisesti, "että minä luultavasti
ammun Teitä otsaan."

Jos minä olisin liikahtanut tällä hetkellä, olisi hän tehnyt sen.

"Neuvon Teitä lukemaan pari riviä, jotka minulla on taskussani",
sanoin minä, "ennenkun teette mitään ratkaisevaa päätöstä."

Sanani näyttivät herättävän hänen uteliaisuuttansa. Hän nyökkäsi.
Otin esiin Pescan tunnustuksen kirjeeni saamisesta ja ojensin sen
hänelle käsivarren pituudelta.

Hän luki molemmat rivit ääneen: "Olen saanut kirjeesi. Jollen saa
sinulta tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."

Toinen mies hänen asemassaan olisi tarvinnut selitystä näihin
sanoihin -- kreivi ei sitä kaivannut. Luettuaan tuon pikku lipun
huomasi hän yhtä selvästi ne toimenpiteet, joihin olin ryhtynyt, kuin
hän itse olisi ollut läsnä. Kasvoihin tuli silmänräpäyksessä toinen
ilme, ja käsi tuli takaisin pöydän laatikosta.

"En sulje laatikkoa, herra Hartright", sanoi hän, "enkä sano, ett'en
minä vieläkin muserra aivojanne. Mutta minä olen oikeudentuntoinen
mies vihamiehiänikin kohtaan ja etukäteen tahdon minä mainita, että
Teidän aivonne ovat viekkaammat, kuin luulinkaan. Käykäämme nyt
asiaan, herra! Te tahdotte saada jotakin minulta?"

"Niin -- ja minun _täytyy_ saada se."

"Erityisillä ehdoilla."

"Ilman _mitään_ ehtoja."

Käsi vaipui taasen laatikkoon.

"Ah! Mehän kuljemme aina samassa, lakkaamattomassa kierroksessa",
sanoi hän, "ja Teidän viekkaat aivonne ovat taasen vaarassa. Te
pidätte valitettavan korkeaa ääntä -- laskekaa sitä hieman! Vaara
ampua Teidät siinä paikassa seisoessanne on _minusta_ pienempi kuin
vaara päästää Teidät täältä. Te ette taistele nyt suremaani ystävääni
vastaan -- Te seisotte silmätysten Foscon kanssa! Jos tarvittaisiin
kaksikymmentä sellaista henkeä kuin Teidän, herra Hartright
pelastukseni portaiksi, nousisin minä järkkymättömän levollisuuteni
ja ylevän välinpitämättömyyteni tukemana kylmästi näitä portaita
ylös. Älkää hyökätkö kimppuuni, jos elämänne on rakas! Kehotan Teitä
vastaamaan kolmeen kysymykseen, ennenkun puhutte enempää. Ne ovat
tärkeitä tälle keskustelulle ja tärkeitä minulle." Hän nosti yhden
oikean kätensä sormen ylös. "Ensimmäinen kysymys!" sanoi hän. "Te
tulitte tänne hallussanne tieto, joka voi olla tosi -- tai voi olla
väärä -- kuinka olette saanut sen?"

"Sitä en sano."

"Välipä sillä, minä otan kyllä selvän siitä. Jos tämä tieto on tosi
-- muistakaa, että minä sanon: jos -- niin hierotte Te täällä kauppaa
joko oman tai toisen epärehellisyyden johdosta. Minä panen tämän
asianhaaran tuleviksi tarpeikseni mieleeni, joka ei koskaan kadota
mitään, mitä sinne pantu on, ja jatkan." Hän nosti ylös toisen sormen
lisäksi. "Toinen kysymys! Ne rivit, jotka Te pyysitte minun lukemaan,
ovat allekirjoittamattomat. Kuka kirjoitti ne?"

"Mies, johon minulla on täysi syy luottaa ja Teillä täysi syy
peljätä."

Vastaukseni vaikutti. Hänen vasen kätensä vapisi kuuluvasti
laatikossa.

"Kuinka pitkän ajan annatte Te minulle", kysyi hän levollisemmalla
äänellä, "ennenkun kello lyö ja sinetti murretaan?"

"Riittävästi kyllä suostuaksenne vaatimuksiini", vastasin minä.

"Vastatkaa selvemmin, herra Hartright. Minä tuntina täytyy kellon
lyödä?"

"Kello 9 aamulla."

"Kello 9 aamulla! Niin, minä huomaan -- Te olette ovelasti laskenut
ajan, ennenkun minä ennätän saada passini järjestykseen ja poistua
Lontoosta. Eihän kumminkaan ennemmin? Punnitsemme asiaa nyt. Minä
voin pitää Teitä panttivankina täällä ja sopia ehdoista, niin että Te
lähetätte hakemaan kirjettänne, ennenkun minä päästän Teidät täältä.
Sillä välin voitte olla niin hyvä ja lausua vaatimuksenne."

"Te saatte kuulla ne. Ne ovat yksinkertaiset ja pian esitetyt. Te
tunnette, kenen etua minä täällä-käynnilläni valvon?"

Hän hymyili ylemmyyden ilmeellä ja viittasi huolimattomasti kädellään.

"Suostun arvaamaan", sanoi hän ivallisesti. "Luonnollisesti jonkun
naisen etua."

"Vaimoni etua."

Hänen kasvoilleen levisi ensi kerran mitä suurimman hämmästyksen
teeskentelemätön ilme. Minä huomasin hänen käsityksensä, että olin
vaarallinen mies, melkoisesti vähenevän. Hän lykkäsi heti laatikon
kiinni, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kuunteli minua
ivallisen tarkkaavasti.

"Teille on kylliksi ilmoitettu", jatkoin minä, "niistä tutkimuksista,
joihin olen käyttänyt useampia kuukausia saadessanne tietää, että
yritys kieltää tosiasioita olisi aivan turha.

"Te olette ottanut osaa halpamaiseen salahankkeeseen ja kymmenen
tuhannen punnan voitto on kiihoittanut Teitä siihen."

Hän ei vastannut mitään. Mutta hänen kasvoillensa tuli äkkiä synkän
levottomuuden ilme.

"Pitäkää voittonne", sanoin minä. -- Hänen kasvonsa selkenivät
jälleen ja silmänsä tuijottivat minuun yhä kummastuneempina. "En
ole tullut tänne hieromaan kauppaa rahasummista, jotka ovat menneet
käsienne kautta ja olleet kurjan rikoksen hinta --."

"Hiljaa, herra Hartright. Teidän siveysopilliset voimalauseenne
vaikuttavat erinomaisen hyvin täällä Englannissa -- pitäkää ne omiksi
ja maamiestenne tarpeiksi, jos Teitä miellyttää. Nuo kymmenen tuhatta
puntaa oli herra Fairlie-vainaja lahjoittanut kunnon vaimolleni.
Olkaa hyvä ja käsitelkää asiaa tältä näkökannalta, niin neuvottelen
minä siitä kanssanne. Miehelle, jolla on minun makuni, on tämä asia
kuitenkin surettavan mitätön. Esitän siis, että sivuutamme kerrassaan
sen. Kehotan Teitä siis palaamaan keskusteluun ehdoistanne. Mitä
vaaditte?"

"Ensi sijassa vaadin minä täydellistä salahankkeen tunnustusta, joka
on laadittava ja allekirjoitettava minun läsnäollessani."

Hän kohotti taaskin sormensa. "Yksi!" sanoi hän, keskeyttäen lyhyesti
minut käytännöllisen miehen levollisella huomaavaisuudella.

"Toiseksi vaadin minä varmaa todistusta, joka ei perustu Teidän
omaan päätelmäänne, päivästä ja päivämäärästä, jolloin vaimoni läksi
Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen."

"Ahaa, ymmärrättepä Te iskeä heikkoon kohtaan!" lausui hän kylmästi.
"Onko useampia?"

"Ei tällä kertaa."

"Hyvä! Te olette maininnut ehtonne; kuulkaa nyt minua.
Kokonaisuudessa katsottuna on vaara kenties minulle pienempi
tunnustaa se, mitä Te suvaitsette kutsua 'salahankkeeksi', kuin ampua
Teidät kuoliaaksi jalkoihini. Otaksukaamme nyt, että minä suostun
Teidän ehdotukseenne -- mutta vain niillä ehdoilla, jotka minä itse
määrään.

"Todistuksen, jota Te vaaditte minun kirjoittamaan ja jossa minun
tulee määrätä matkapäivä, saatte. Luullakseni katsotte Te surreen
ystävä-vainajani kirjeen, jossa hän mainitsee minulle päivän ja
tunnin, milloin hänen rouvansa saapuu Lontooseen, täysin päteväksi
todistukseksi -- kun sen on hän itse kyhännyt, allekirjoittanut ja
päivännyt. Minä voin antaa Teille sen. Minä voin myöskin lähettää
Teidät sen miehen luo, jolta minä vuokrasin vaunut tuodakseni
vieraani asemalta, ja ilmaista hänen saapumispäivänsä -- miehen
kirjathan voivat auttaa Teidät löytämään päivän ja päivämäärän,
jollei silloin toimineesta ajajasta olisi mitään hyötyä. Kaiken
tämän voin ja tahdon tehdä erinäisillä ehdoilla. Ensiksi, että rouva
Fosco ja minä poistumme tästä talosta milloin ja kuinka tahdomme.
Toiseksi, että Te jäätte tänne luokseni, kunnes minun asiamieheni
tulee luokseni huomisaamuna kello 7 auttaakseen minua asiaini
järjestämisessä. Te jätätte asiamiehelleni kirjeellisen vietäväksi
käskyn sille miehelle, joka on saanut sinetöidyn kirjeen. Te odotatte
täällä, kunnes asiamies on jättänyt kirjeen avaamatta käsiini, ja sen
jälkeen annatte Te minulle puolituntia päästäkseni täältä -- jonka
jälkeen Te itse olette vapaa menemään, mihin haluttaa. Kolmanneksi:
Te annatte minulle gentlemanille tulevan hyvityksen siitä, että Te
tällä tavoin olette tunkeutuneet yksityisiin asioihini, ja siitä
kielestä, jota Te olette suvainnut tässä keskustelussa käyttää minua
kohtaan. Ajan ja paikan määrään minä kirjeessä, niin pian kun minä
olen mannermaalla turvassa. Kirje sisältä myöskin paperin, joka on
varma mitta miekkani pituudesta. Kas siinä ehtoni. Sanokaa minulle,
hyväksyttekö ne -- jaa vai ei?"

Se päättäväisyyden, viekkauden ja ylvästelevän lörpöttelyn sekasotku,
joka oli hänen sanoissaan, hämmästytti minua silmänräpäyksen --
mutta vain silmänräpäyksen. Kaikkiaan epäröin minä vielä, olinko
minä oikeutettu pääsemään niiden varmojen keinojen omistajaksi
joilla Lauran eläminen oli todistettava, päästämällä tämä konna
rankaisematta menemään. Minä tiesin, että vaikuttimeni saattaa
puolisoni oikeus tunnustetuksi siihen isänkotiin, josta hän oli
petturina ajettu pois, ja julkisesti poistaa se valhe, joka
vielä häpäisi hänen äitinsä hautaa, olisi paljon jalompi, jos se
voitaisiin vapauttaa kaikista pahoista intohimoista, kuin jos minä
antaisin sen kostonhimon, joka alusta asti oli vallinnut mieleni,
johdattaa itseäni. Ja kumminkin täytyy minun totuudenmukaisesti
tunnustaa, ett'ei siveellinen vakuutukseni ollut kyllin voimakas
voittamaan yksin tässä sisäisessä taistelussani. Se kutsui avukseen
sir Percivalin kuoleman muiston. Kuinka kauheasti olikaan koston
valta temmattu viime hetkenä heikoista käsistäni! Mikä oikeus oli
_minulla_ tietämättömyydessäni tulevaisuuteen nähden ratkaista,
pelastuisiko tämä mies rangastuksesta silti, että hän pelastuisi
minun käsistäni? Mietin tätä -- kenties sillä taikauskoisuuden
tunteella, joka on luonteessani, kenties paremmastakin vaikuttimesta.
Tuntui kovalta päästää hänet vapaasta tahdostani taas vapaaksi, kun
hän nyt vihdoinkin oli vallassani, mutta minä pakottauduin tekemään
tämän uhrauksen. Lyhyesti sanottuna: -- minä päätin antaa johdattaa
itseäni sen vaikuttimen, jonka perusteen puhtaudesta olin varma: sen
vaikuttimen, että samalla kertaa palvelisin sekä Lauran että totuuden
asiaa.

"Hyväksyn esityksenne", sanoin minä, "yhdellä ehdolla puolestani."

"Millä?" kysyi hän.

"Ehto koskee sinetittyä kirjettä", vastasin minä. "Vaadin, että se
avaamatta hävitetään läsnäollessani, niin pian kun olette saanut sen
käsiinne."

Tämän vaatimuksen syynä oli aivan yksinkertaisesti estää häntä
viemästä mukanaan mitään kirjallista todistusta neuvottelustani
Pescan kanssa. Itse asiassa saisi hän tosin tietää sen, kun minä
aamulla antaisin hänen asiamiehelleen professorin osoitteen. Mutta
hän ei koskaan paljaalla sanallaan ja ilman minkään todistuksen tukea
voisi käyttää hyväkseen tätä tietoa -- jos hän todella uskaltaisi
yrittääkin -- enkä minä siten tarvitsisi Pescan turvallisuuden
suhteen olla vähintäkään peloissani.

"Suostun Teidän ehtoonne", vastasi hän hetken vakavasti mietittyään.
"Siitä ei ansaitse kiistellä -- kirje hävitetään heti käsiini tultua."

Lausuessaan nämä sanat nousi hän ylös tuolilta, jossa hän oli
koko ajan istunut. Lujalla ponnistuksella näytti hän vapauttavan
mielensä siitä painostuksesta, jonka tähänastinen keskustelumme oli
vaikuttanut. "Uh!" huudahti hän ja ojensi tyytyväisesti käsivartensa,
"kamppailu oli kuuma kestämänsä ajan. Ottakaa tuoli, herra
Hartright. Tästä lähtien kohtaamme me kuolonvihollisina toisemme --
osoittakaamme nyt, kuten sivistyneiden miesten tulee, toisillemme
kaikin puolin huomaavaa kohteliaisuutta. Sallikaa minulle kunnia
kutsua vaimoni sisään."

Hän avasi oven. "Eleonor!" huusi hän syvällä bassoäänellään.
Sisukkaannäköinen nainen tuli huoneeseen. "Kreivitär Fosco -- herra
Hartright", lausui kreivi, esittäen meidät sopivan arvokkaasti
toisillemme. "Enkelini", jatkoi hän, "sallisiko sinun sälyttämistyösi
sinulle mahdollisesti aikaa hankkia minulle hieman voimakasta
ja hyvää kahvia? Minulla on tässä jotakin kirjoittamista herra
Hartrightille ja minun täytyy tuntea itseni oikein eloisaksi ja
vahvaksi tehdäkseni sen niin, että minulla itselläni on kunnia siitä."

Rouva Fosco nyökäytti kaksi kertaa päätään -- yhden herran kylmästi
minulle, toisen kerran alamaisesti miehelleen -- ja hiipi sen jälkeen
hiljaa ovesta.

Kreivi meni ikkunan ääressä olevan kirjoituspöydän luo, avasi sen,
otti esille kirjoituspaperin ja kyniä. Hän sirotti kynät ympäri
pöytää ja leikkasi sitten paperin pitkiksi kaidoiksi liuskoiksi.
"Teen tämän arvokkaaksi asiapaperiksi", sanoi hän ja katsoi minuun
yli olkansa. "Kirjallinen työskentely on minulle hyvin tuttua.
Miehen parhaita henkisiä etuja on voida selvään ja hyvin esittää
ajatuksensa. Se verraton etu on minulla. Onko teillä?"

Hän käveli edestakaisin huoneessa hyräillen itsekseen ja aina
väliin kopauttaen otsaansa. Se häpeämättömyys, millä hän käytti
hyväkseen sitä asemaa, johon minä olin ajanut hänet, turhamaisuutensa
tyydyttämiseksi kehua kirjailijakyvyllään, hämmästytti minua
suuresti. Kuinka kammoinkaan miestä, ei kumminkaan voinut tämä
tavaton luonteenlujuus, vaikka se ilmenikin niin mitättömällä
tavalla, olla vaikuttamatta minuun.

Kreivitär toi kahvin huoneeseen. Kreivi suuteli kiitollisesti hänen
kättänsä ja seurasi häntä, ovelle, palasi takaisin, kaatoi kuppiin
kahvia itselleen ja otti sen mukaan kirjoituspöydälle.

"Saanko tarjota kupillisen kahvia, herra Hartright?" kysyi hän,
ennenkun istuutui.

Kieltäydyin juomasta.

"Vai niin! Luuletteko, että aion myrkyttää Teidät?" sanoi hän
iloisesti. "Englantilainen arvostelu on terve, mikäli sitä riittää",
jatkoi hän ja istuutui kirjoituspöydän ääreen; "sillä on kumminkin
suuri puute -- se on aina varovainen väärälle taholle."

Hän pisti kynän mustepulloon, pani ensin paperin järjestykseen
eteensä painamalla kädellään kirjoituspöytää vasten. Hän kirjoitti
varsin nopeaan ja raapi kynällään, korkealla käsialalla ja jättäen
leveät rivivälit, niin ett'ei varmaan paria minuuttiakaan kulunut,
ennenkun hän oli ehtinyt paperiliuskan loppuun. Joka lehti
numeroitiin ja viskattiin olan yli lattialle ollakseen poissa tieltä.
Kun ensi kynä oli kulunut, meni se samaa tietä, ja hän tarttui heti
toiseen niiden joukosta, jotka olivat pöydälle levitetyt Siten
lensi paperi toisensa perästä -- tusinoittain, viisikymmenittäin,
niin sadottainkin -- hänen olkansa yli milloin yhdelle, milloin
toiselle puolelle häntä, kunnes hänellä oli koko kinos paperiliuskoja
tuolinsa ympärillä. Tunti tuntinsa perästä kului -- siinä istuin
minä valvoen, siinä istui hän kirjoittaen. Hän ei koskaan pysähtynyt
muutoin kuin ryypätäkseen kahvia ja tämän loputtua lyödäkseen väliin
kädellä otsaansa. Kello löi 1, löi 2, -- 3 -- 4 -- yhäti lensivät
paperiliuskat hänen ympärillään, yhä rapisi kynä väsymättömästi
liuskan alusta loppuun, yhäti kasvoi kasvamistaan paperikinos hänen
tuolinsa ympärillä. Kellon lyötyä 4 kuulin minä kynän kovan rapinan
-- se oli kiemura, jonka hän piirsi nimensä alle. "Bravo!" huusi hän
ja hypähti tuoliltaan ylös nuorukaisen notkeudella ja katsoi minua
suoraan silmiin hymyillen voitonriemuisesti.

"Nyt se on tehty, herra Hartright!" sanoi hän ja löi leveään
rintaansa itsetyytyväisesti. "Se on tehty omaksi suureksi
mielihyväkseni -- Teidän syväksi hämmästykseksenne lukiessanne, mitä
olen kirjoittanut. Aine on nyt tyhjennetty, minun, Foscon voimat
eivät riitä. Käyn nyt järjestämään papereitani, silmäämään ne läpi,
lukemaan ne -- nämä paperit, jotka nimenomaan ovat osoitetut Teille
mieskohtaisesti. Kello löi juuri 4. Hyvä! Järjestäminen, silmääminen
läpi, lukeminen kestää neljästä viiteen. Pieni virkistävä uni
minulle viidestä kuuteen. Lopuksi valmistuksia kuudesta seitsemään.
Toimi asiamieheni kanssa ja sinetöitty kirje seitsemän ja kahdeksan
välillä. Kello 8 lähtö. Kas siinä ohjelma!"

Hän istui jalat ristissä lattialla paperiensa seassa, liitti ne
yhteen paksuun rihmaan parsinneulalla, tarkasti niitä, kirjoitti
ensi sivulle kaikki arvonimet ja kunnianosotukset, jotka hän oli
saanut ja luki sen jälkeen ääneen käsikirjoituksen minulle suurella
näyttämöllisellä ihastuksella ja valtavilla kädenliikkeillä. Lukija
saa ennen pitkää itse tilaisuuden muodostaa käsityksen tästä
asiakirjasta. Olkoon tässä vain kylliksi sanoessani, että se oli
toivomukseni mukainen.

Hän kirjoitti sitten sen henkilön nimen, jolta hän oli vuokrannut
vaunut, ja antoi minulle sir Percivalin kirjeen. Se oli päivätty
Hampshiressä heinäkuun 25 päivänä ja ilmoitti "lady Glyden" matkan
Lontooseen 26 päiväksi. Siis oli hän samana päivänä (heinäkuun 25),
jolloin lääkärintodistus selitti hänen kuolleen S:t Johns-Woodissa,
elävänä Blackwater-Parkissa ja piti hänen, sir Percivalin omakätisen
kirjeen mukaan, lähteä seuraavana päivänä matkalle! Kun todistus,
että matka oli tehty, oli saatu ajurilta, olisi todistus täydellinen.

"Neljännes yli 5", sanoi kreivi ja katsoi kelloansa. "On aika nukkua
hieman. Ulkomuodoltani olen minä suuren Napoleonin näköinen, kuten
kenties olette huomannutkin -- minä muistutan tätä kuolematonta
miestä siinäkin, että voin nukkua, milloin vaan tahdon. Suokaa
anteeksi jos minä silmänräpäykseksi poistun. Kutsun rouvani pitämään
Teille seuraa, jos aika sattuisi tuntumaan Teistä pitkältä."

Kun minä tiesin aivan yhtä hyvin kuin hänkin, että hän kutsui
kreivittären vartioimaan minua, ett'en minä hänen maatessaan
poistuisi huoneesta, en vastannut mitään, vaan puuhasin vain niiden
paperien järjestämistä, jotka hän oli antanut minulle.

Hänen rouvansa tuli jääkylmänä, kalpeana, vihaisena kuten aina.
"Huvita herra Hartrightiä, enkelini", sanoi kreivi. Hän nosti tuolin
hänelle, suuteli toisen kerran hänen kättään, poistui eräälle
sohvalle ja oli 3 minuuttia sen jälkeen vaipunut yhtä syvään uneen
kuin hyverikkain ihminen tässä maailmassa.

Rouva Fosco otti kirjan pöydältä, istuutui ja katsoi minuun naisen
kostonhimoisella ilkeydellä, joka ei koskaan voinut unhottaa eikä,
koskaan antaa anteeksi.

"Olen kuullut Teidän keskustelunne mieheni kanssa", sanoi hän --
"ja hänen sijassaan olisin minä ampunut Teidät kuoliaaksi jalkaini
juureen."

Näin lausuttuaan avasi hän kirjan eikä sitten katsonut minuun tai
puhellut kanssani, ennenkun hänen miehensä heräsi.

Kreivi avasi silmänsä ja nousi ylös sohvalta juuri tunti siitä
hetkestä, jolloin hän oli nukkunut.

"Tunnen itseni sanomattoman vahvistuneeksi", huomautti hän.
"Eleonor, oiva puolisoni, onko kaikki valmis siellä ylhäällä?
Hyvä. Pieni sälytykseni täällä on tehty 10 minuuttiin -- toisen
10 minuutin kuluttua olen minä matkapuvussa. Mitä muuta on vielä
tehtävänä, ennenkun asiamieheni tulee?" Hän katsoi ympäri huonetta
ja huomasi valkorottien häkin. "Ah!" huudahti hän, "viimeinen
syvä isku sydämmeeni on vielä jäljellä. Viattomat pienokaiseni,
rakkaat lapseni! Mitä pitää minun tehdä teidän kanssanne? Nykyään
ei meillä ole mitään kotia -- me matkustamme alinomaa, kuta
vähemmän matkatavaraa, sitä parempi. Papukaijani, kanarialintuni
ja pikkurottani -- kuka rakastaa ja hoitaa heitä, kun heidän hyvä
pappansa on poissa."

Hän käveli edestakaisin huoneessa vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän
ei ollut tuntenut mitään epävarmuutta kirjoittaessaan tunnustustaan.
Mutta kysymyksessä, mihin hän sijoittaisi lemmikkinsä, oli hän
nähtävästi levoton ja huolestunut. Pitkään mietittyään istuutui hän
jälleen kirjoituspöytänsä ääreen.

"Sainpa oivan ajatuksen!" huudahti hän. "Minä lahjoitan
kanarialintuni ja papukaijani tälle suurelle pääkaupungille --
asiamieheni saa minun nimessäni lahjoittaa ne Lontoon eläintarhalle.
Kyhään heti lahjoituskirjan."

Hän alkoi kirjoittaa, toistaen ääneensä, mitä kirjoitti.

    Ensiksi: Kirjavahöyhenisin kakadora, mitä jokainen katselija,
    jolla on makua, on ihaillut. Toiseksi: Verrattoman eloisat ja
    ymmärtäväiset kanarialinnut, jotka ovat kyllin arvokkaat Edenin
    puutarhaan -- siis myöskin arvokkaat Regents-Parkin puutarhaan.
    Lahjaksi Englannin eläintieteellisiin kokoelmiin antaa

                                                  Fosco.

Kynä rapisi taasen ja nimi sai tarpeellisen kiemuransa.

"Mieheni! Et ole luetellut valkorottia", sanoi rouva Fosco.

Kreivi poistui pöydän luota, tarttui häntä käteen ja painoi sen
sydäntään vasten.

"Eleonor", sanoi hän juhlallisesti, "kaikella ihmisvoimalla on
rajansa. Minun rajani on kirjoitettu tähän lahja kirjeeseen. En voi
erota valkorotistani. Kärsi minua enkelini ja ota ne, muuttaaksesi ne
matkahäkkiinsä."

"Mikä hellä sydän", huudahti kreivitär ihailun purkauksessa, luoden
samalla ilkeän silmäyksen minuun. Hän otti varovasti häkin ja poistui
huoneesta.

Kreivi katsoi kelloansa. Huolimatta hänen ponnistuksestaan näyttää
levolliselta oli hän nähtävästi kärsimätön asiamiehen viipymisen
johdosta. Kynttilät olivat jo kauan sammutetut, ja uuden päivän valo
tunkeutui kirkkaasti huoneeseen. Vasta 5 minuuttia kellon lyötyä
7 soitettiin ovikelloa ja asiamies tuli. Hän oli tummapartainen
muukalainen.

"Herra Hartright -- herra Rubelle", esitteli kreivi. Hän otti
asiamiehen -- ulkomaisen vakoojan, jollei joka piirre hänen
kasvoissaan pettänyt -- erilleen huoneen nurkkaan, kuiskasi muutamia
salamääräyksiä hänelle ja poistui luotamme. Jäätyämme kahden pyysi
herra Rubelle varsin kohteliaasti, että minä suvaitsisin antaa
hänelle tarpeelliset määräykset. Kirjoitin pari riviä Pescalle,
kehotin häntä siinä antamaan lähetille sinetöidyn kirjeen, piirsin
kuorelle osoitteen ja jätin sen herra Rubellelle.

Kun kreivi matkapukuunsa pukeuneena palasi, tarkasti hän kirjeen
osoitetta, ennenkun hän lähetti asiamiehen. "Sitäpä uskoinkin!"
sanoi hän silmäten synkästi minuun ja esiintyen tästä hetkestä aivan
muuttuneesti.

Hän lopetti sälyttämisen, tarkasti sitten matkakarttaansa, teki
muistiinpanoja lompakkoonsa ja katsoi väliin kärsimättömästi
kelloansa. Minulle ei hän lausunut sanaakaan. Hänen lähtönsä läheinen
aika ja se varma todistus, jonka hän oli nähnyt Pescan ja minun
välisistä neuvotteluista, oli taas kiinnittänyt hänen huomionsa
niihin toimenpiteisiin, jotka olivat hänen pakonsa turvaamiseksi
tarpeen.

Hetkinen ennen kahdeksaa tuli herra Rubelle tuoden avaamattoman
kirjeeni kädessään. Kreivi katsoi tarkkaan osoitekirjoitusta
ja sinettiä -- sytytti kynttilän -- ja poltti kirjeen. "Pidän
sitoumukseni, herra Hartright", lausui hän, "mutta muistakaa, ett'ei
tämä asia jää tähän."

Asiamies oli pidättänyt vaunut, joilla hän oli palannut, oven eteen.
Hän ja palvelustyttö kantoivat nyt matkatavaroita. Heti tuli rouva
Fosco portaita alas tiheä harso silmillään ja valkorottien häkki
toisessa kädessään. Hän ei puhutellut minua eipä edes katsonutkaan
minuun. Hänen miehensä saattoi hänet vaunuihin. "Seuratkaa minua
eteiseen", kuiskasi hän minun korvaani, "tahtoisin puhua kanssanne
viime silmänräpäyksessä."

Menin ovesta ulos. Asiamies seisoi pihalla. Kreivi palasi takaisin ja
veti minua muutamia askelia mukanaan kauemmaksi eteiseen.

"Muistakaa kolmatta ehtoa!" kuiskasi hän. "Te saatte tekemistä
kanssani -- minun täytyy saada hyvitys, ennenkun aavistattekaan."
Hän tarttui minua käteen ja puristi sitä kovasti, kääntyi ovelle,
pysähtyi ja palasi vielä kerran takaisin.

"Vielä sana", lausui hän tuttavallisesti. "Nähdessäni viime kerran
neiti Halcomben oli hän kuihtuneen ja sairaan näköinen. Olen
huolissani tämän ihailtavan naisen takia. Pitäkää hellää huolta
hänestä, herra. Käsi sydämmellä vannotan minä Teitä -- pitäkää
hellää huolta neiti Halcombesta!"

Nämä olivat hänen viime sanansa, ennenkun hän tunki valtavan
ruumiinsa vaununovesta ja ajaja maiskautti hevosen liikkeeseen.

Asiamies ja minä odotimme muutamia minuutteja ovella ja silmäsimme
poistuvia vaunuja. Seisoessamme siinä kulkivat toiset vaunut
ohitsemme samaan suuntaan, kuin kreivi oli mennyt, ja niiden
sivuuttaessa avonaista talonovea katsoi eräs henkilö meitä
vaununikkunasta. Taaskin operasalongissa näkemäni muukalainen -- tuo
ulkomaalainen, jolla oli syvä arpi vasemmassa poskiluussaan.

"Te pysähdytte luonani vielä puoli tuntia, herra!" lausui herra
Rubelle.

"Sen teen."

Me palasimme huoneeseen. Minua ei haluttanut puhutella asiamiestä
eikä antaa hänen puhutella minua. Otin taas esille kreivin minulle
antamat paperit ja luin sen miehen laatiman hirvittävän kertomuksen
tästä salahankkeesta, joka sen oli suunnitellut ja toimeenpannut.



Kertomusta jatkaa Isidor Ottavio Baldassare Fosco.


    Pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pronssikruunu-merkin ritari,
    Mesopotamian Rosencreuziläisten vapaamuurarien vakinainen
    suurmestari, Soitannollisten seurojen, Lääkäriseurojen,
    Filosofisten yhdistysten ja Hyväntekeväisyysseurojen jäsen koko
    Europassa, y.m. y.m.

Kesällä 1850 tulin minä Englantiin suorittamaan toisen maan
puolesta erästä arkaluontoista, valtiollista lähetystehtävää.
Omalla edesvastuullani oli minun johdettava ja käytettävä muutamia
uskottuja henkilöitä, jotka olivat puolivirallisessa suhteessa
minuun -- herra ja rouva Rubelle olivat näiden joukossa. Muutamien
viikkojen loma-aika oli käytettävänäni, ennenkun minä ryhdyin
tehtävääni ja asetuin johonkin Lontoon etukaupunkiin. Uteliaisuutta
luottamuspaikkani laatuun nähden en paha kyllä voi tyydyttää. Lausun
kaiken mielisuosioni näiden tunteiden johdosta, mutta valitan
lämpimästi, että valtiomiehen varovaisuus kieltää niitä täyttämästä.

Olin sovittanut asiani niin, että voin viettää osan äsken
mainitsemastani lepoajasta nyttemmin kuolleen, suremani ystävän
sir Percival Glyden komealla tilalla. Hän tuli mannermaalta
puolisoinensa. Minä tulin sieltä puolisoineni. Englanti on kotionnen
tyyssija -- kuinka sopikin siis, että me saavuimme sinne näissä
samanlaisissa onnellisissa olosuhteissa!

Se ystävyydenside, joka yhdisti Percivalin ja minut, vahveni tähän
aikaan liikuttavan sopusoinnun takia raha-asioissamme. Me tarvitsimme
rahoja molemmat. Ei koskaan täytettyjä tarpeita! Yleinen puute! Onko
yhtään sivistynyttä henkilöä, joka ei tietäisi, mitä tämä merkitsee?
Sellaisessa tapauksessa täytyy hänen olla varsin välinpitämätön --
tai varsin rikas!

En mene mihinkään kurjiin yksityiskohtiin tähän asiaan nähden.
Sieluni kammoo sellaista. Roomalaisen ankaralla hyveellä käännän
minä omani ja sir Percivalin tyhjän kukkaron yleisön ivallisesti
katseltavaksi. Tunnustakaamme nyt kerta kaikkiaan tämä valitettava
asianlaita -- ja jatkakaamme sitten.

Tilalle tullessamme otti meidät vastaan se ihana olento, joka
ikuisesti on kätketty sydämmeeni "Marianina" -- ja jota yhteiskunnan
kylmemmässä ilmapiirissä kutsutaan "neiti Halcombeksi."

Laupias taivas, miten uskomattoman nopeasti minä opin ihailemaan
tätä naista! 60-vuotiaana rakastin häntä, 18-vuotiaan nuorukaisen
rajulla voimalla. Kaikki rikkaan luonteeni kultaiset aarteet viskasin
minä toivottomasti hänen jalkoihinsa. Vaimoni -- enkeli raukkani! --
vaimoni, joka jumaloi minua, sai vain varjon todellisesta kullasta.
Sellainen on maailma, sellainen mies -- sellainen rakkaus. Mitäpä
olemme me muuta kuin tanssinukkenäytelmän nukkeja? Oi, valtava
kohtalo, nykäse varovasti rihmoja! Anna meidän kevyesti tanssia pois
pieneltä, kurjalta näyttämöltämme!

Oikein ymmärrettyinä muodostavat nämä rivit kokonaisen filosofisen
järjestelmän. Se on _minun_ järjestelmäni.

Minä jatkan.

Aseman talossa, oleskelumme alussa Blackwater-Parkissa, on
ihmeteltävällä varmuudella, selvällä arvostelukyvyllä kuvannut Marian
-- suotakoon minulle se huumaava onni, että saan tuttavallisesti
mainita tuon ihastuttavan naisen ristimänimeltään! Hänen
päiväkirjansa, jonka sain luvattomasti käsiini -- sanomattoman
suloista minusta muistellakin! -- sisällön täydellinen tunteminen
estää minua lausumasta mitään kysymyksessä, jonka tämä rikaslahjainen
olento on jo käsitellyt.

Ne ennen kuulumattoman ja sanomattoman mieltäkiinnittävät tapahtumat,
joihin minä olen sotkeutunut, alkavat Marianin sairastumisen
valitettavasta onnettomuudesta.

Asemamme tähän aikaan oli todellakin huolestuttava. Percival tarvitsi
suuria rahasummia, jotka täytyi maksaa määrättynä aikana -- en lausu
mitään niistä vähäpätöisistä määristä, joita minä itse tarvitsin --
ja ainoat varat, mitkä olivat, oli hänen vaimonsa omaisuus, josta hän
ei saanut nostaa shillingiäkään, ennenkun hänen kuoltuansa.

Paha jo sekin; mutta puhuakseni jalon Shakespearen sanoilla, pahempi
oli vielä jäljellä. Minun nyt surreella ystävälläni oli erityisiä,
salaisia levottomuuden aiheita, joita epäitsekäs ystävyyteni häntä
kohtaan kielsi minua liian innokkaasti tutkimasta. En tietänyt sen
enempää, kuin että eräs nainen, Anna Catherick nimeltään, oleskeli
salaa paikkakunnalla, että hänellä oli salaisia keskusteluja lady
Glyden kanssa ja että erään salaisuuden, joka epäilemättä syöksisi
Percivalin turmioon, ilmituleminen voisi olla näiden neuvottelujen
tuloksena. Hän oli itse sanonut minulle tulevansa auttamattomasti
onnettomaksi, jollei hänen vaimoaan voitaisi pakottaa vaikenemaan
ja jollei Anna Catherickiä löydettäisi. Jos hän olisi mennyt
mies, kuinka kävisi meidän raha-asiaimme kanssa? Vaikka olenkin
luonteeltani rohkea, vapisin minä todellakin ajatellessani sitä.

Koko ajatuskykyni oli nyt yksinomaan suunnattu saada mahdollisesti
selvää Anna Catherickistä. Raha-asiat, vaikka kylläkin olivat
tärkeitä, voivat kuitenkin siirtyä toistaiseksi, mutta tämän naisen
kaappaamista ei voitu lykätä. Tunsin vain hänet kuvauksen mukaan, hän
kun oli ihmeellisen yhdennäköinen lady Glyden kanssa. Tämän omituisen
seikan ilmoittaminen -- mikä tehtiin vain siinä tarkoituksessa, että
minä helpommin tuntisin henkilön, jota me tiedustelimme -- yhdessä
sen tiedon kanssa, että Anna Catherick oli karannut mielisairaalasta,
herätti mielessäni sen oivallisen ajatuksen, joka sittemmin johti
niin erinomaisiin tuloksiin. Tämä ajatus ei sisältänyt mitään sen
enempää eikä mitään sen vähempää kuin että kaksi ihmistä vaihtaisi
henkilöllisyyttänsä toistensa kanssa: Lady Glyde ja Anna Catherick
vaihtaisivat nimensä, yhteiskunnallisen asemansa ja kohtalonsa
toistensa kanssa -- ja tämän nerokkaan suunnitelman voittona oli
kolmekymmentä tuhatta puntaa sekä Percivalin salaisuuden ikuinen
säilyttäminen.

Aavistukseni, joka harvoin pettää minut, ilmaisi minulle,
miettiessäni näitä seikkoja, että kadonnut Anna ennemmin
tai myöhemmin palaisi Blackwater-järven rannalla olevalle
venehuoneelle. Siellä olin siis yhäti varuillani, sanottuani
ensin taloudenhoitajattarelle, rouva Michelsonille, että olisin
tavattavissa, jos joku kysyisi minua tällä yksinäisellä paikalla,
jonne minä olin vetäytynyt saadakseni rauhassa lukea. Sääntöni on
olla koskaan tarpeettomasti salaamatta toimiani ja olla koskaan
antamatta ihmisten kaivata minussa sopivaa määrää avomielisyyttä.
Rouva Michelson luotti minuun ensi päivästä viimeiseen. Tämä hauska
nainen -- protestanttisen papin leski -- oli pelkkä luottavaisuus.
Liikutettuna niin kauniista hänen kypsyneessä iässään olevan ihmisen
yksinkertaisuudesta osoitin minä aina ansaitsevani tämän hänen
huomaavaisuutensa.

Palkintona uskollisesta vartioimisestani järven rannalla oli,
että sain käsiini -- en tosin Anna Catherickiä itseään, mutta
sen henkilön, joka oli ottanut hänet suojelukseensa. Tämä yksilö
tuhlasi myöskin yksinkertaista luottamustaan, jota minä käytin
hyväkseni kuten edellisessäkin tapauksessa. Jätän hänen itsensä
kuvattavaksi, jollei hän jo ole tehnyt sitä, missä olosuhteissa hän
vei minut äidillisen huolenpitonsa esineen luo. Nähdessäni ensi
kerran Anna Catherickin makasi hän. _Minä_ hämmästyin täydellisesti
tämän onnettoman naisen ja lady Glyden yhdennäköisyydestä. Tämän
suuremmoisen suunnitelman, joka tähän asti oli epämääräisenä
häilynyt mielessäni, yksityiskohdat kehittyivät nyt mestarillisella
selvyydellä aivoissani katsellessani nukkujan kasvoja. Samalla kertaa
tunsin minä sydämmessäni, joka aina oli hellä, syvintä sääliä sen
julman kärsimyksen johdosta, jonka näin. Ryhdyin heti lieventämään
sitä -- tai toisin sanoen: minä hankin tarpeellisia, vahvistavia
lääkkeitä, jotta Anna Catherick voimistuisi lähtemään matkalle
Lontooseen.

Tässä täytyy minun pysähtyä tehdäkseni välttämättömän vastalauseen ja
siten oikaistakseni valitettavan erehdyksen.

Elämäni parhaimmat vuodet ovat kuluneet lääketieteen ja kemian
ahkerassa tutkimisessa. Kemia on varsinkin aina vastustamattomasti
viehättänyt minua sen suuren, niin, rajattoman voiman takia, jonka se
antaa ihmiselle. Ihastuneena ja täysin varmasti voin minä vakuuttaa,
että kemistit, jos heitä huvittaisi, voisivat määrätä ihmiskunnan
kohtaloita. Sallikaa minun selittää tämä päätelmä, ennenkun jatkan
edemmäksi.

Sanotaan, että järki johtaa maailmaa. Mutta mikähän johtaa järkeä?
Niin, ruumis. Maan mahtavimmilla hallitsijoilla -- ymmärtäkää
oikein, mitä tarkoitan -- kemisteillä on ihmisen ruumis vallassaan.
Antakaa minulle, Foscolle, kemia avukseni, ja minä lupaan, että
kun Shakespeare, oli saanut Hamlet-aatteensa ja istuutunut
kirjoittamaan sitä, minä olisin, sekottamalla muutamia hiukkasia
erästä pulveria hänen jokapäiväiseen ravintoonsa, heikontanut tällä
puhtaasti ruumiillisella keinolla siihen määrään hänen mieltänsä,
että hänen kynänsä Hamletin sijaan olisi raaputtanut kokoon mitä
kurjinta tuherrusta, jolla koskaan on tärvätty paperia. Antakaa
minun sellaisissa olosuhteissa saada kuuluisa Newton käsiini -- ja
minä lupaan, että hän nähdessään omenan putoavan söisi sen, sen
sijaan, että rupeaisi etsimään painovoiman lakeja. Neron päivällinen
tekisi hänet lempeimmäksi ihmisistä ennenkun hän olisi ehtinyt sen
sulattaa, ja Aleksanteri Suuren aamujuoma saisi hänet pakenemaan
vihollista samana iltapäivänä. Kunniasanallani vakuutan minä, että on
suuri onni yhteiskunnalle, että nykyajan kemistit ovat ihmeellisen
sattuman takia viattomimmat ihmisistä. Suuri joukko heitä on arvoisia
perheenisiä -- apteekkareita ja muuta sellaista yksinkertaista
väkeä. Muutamat harvat ovat filosofeja, jotka ovat omain luentojensa
ihailun sokaisemia -- aaveidennäkijöitä, jotka tuhlaavat elämänsä
haavemaisiin mahdottomuuksiin, tai puoskareita, joiden kunnianhimo
ei kohoa korkeammalle ohrantähkää pelloillamme. Mutta tällä tavoin
pelastuu yhteiskunta, ja kemian tavaton voima jää vähäpätöisimmän ja
mitättömimmän tarkoituksen orjaksi.

Mutta miksi tämä mielenpurkaus? Miksi tämä musertava
kaunopuheliaisuus?

Niin, siksi että minun käytöstäni on väärin tuomittu -- minun
vaikuttimiani pahoin arvosteltu. On ilmoitettu minun käyttäneen
laajoja kemiallisia tietojani Anna Catherickiä vastaan ja tahtoneen,
jos se olisi minulle ollut mahdollista, käyttää niitä ihanaa
Marianiakin vastaan. Kammottavia epäluuloja kummassakin tapauksessa!
Suurin harrastukseni oli säilyttää Anna Catherick elossa -- kuten
heti saadaan nähdä. Koko intoni Marianin sairastaessa tarkoitti
pelastaa hänet tuon etuoikeutetun narrin käsistä, jolle sittemmin
Lontoosta saapunut lääkäri vahvisti jokaisen sanani. Ainoastaan
kahdessa tilaisuudessa käytin kemiantietojani apunani -- vaikka
kummassakin tapauksessa mitä viattomimmalla tavalla. Ensimmäisessä
näistä tilaisuuksista -- tutkittuani kuormavaunujen taakse
piiloutuneena. Marianin vartalon ja käynnin runollista viehätystä
hänen kävellessään Blackwaterin majataloon -- teki verraton puolisoni
minulle sen suuren palveluksen, että jäljensi toisen ja vaihtoi
toisen niistä kahdesta kirjeestä, jotka minun jumaloitu vastustajani
oli uskonut talosta poistetulle kamarineidolle. Pienen tippapullon
avulla, jonka minä annoin rouva Foscolle, sai hän tilaisuuden lukea
nämä kirjeet, suorittaa ne määräykset, jotka minä olin antanut
hänelle, sulkea ne uudelleen ja panna entiselle paikalleen. Toinen
tilaisuus, jossa näitä keinoja käytettiin, oli silloin kun lady
Glyde saapui Lontooseen -- tapaus, josta minä pian tulen enemmän
puhumaan. En koskaan muulloin minä turvannut tieteen apuneuvoihin.
Kaikissa muissa vaikeuksissa ja arveluttavissa olosuhteissa riitti
täysin se taito, jonka luonto itse oli lahjoittanut minulle selvän
arvostelukykyni avulla taistellakseni ja voittaakseni. Vakuutan täten
tämän ominaisuuteni suuren arvon. Kemistin kustannuksella ylistän
minä ihmistä.

Kunnia tälle jalon suuttumuksen purkaukselle! Se on tyydyttänyt
mieltäni sanomattomasti. -- Jatkakaamme!

Sittenkun minun oli onnistunut vakuuttaa rouva Clement tai Clements,
en tiedä oikein kumpiko -- kuinka parhain keino suojella Anna
Percivalin käsiin joutumasta oli viedä hänet Lontooseen, ja sittenkun
minä olin määrännyt päivän, jolloin kohtaisin matkalle lähtijöitä
asemalla auttaakseni heitä -- olin minä taas vapaa palaamaan kotiin
ja arvokkaasti valmistautumaan niihin vaikeuksiin, joihin minun vielä
oli mentävä. Ensimmäinen tehtäväni oli käyttää hyväkseni puolisoni
ylevää harrastusta. Olin sopinut rouva Clementsin kanssa, että hän
Annan edun takia ilmoittaisi lady Glydelle osoitteensa Lontooseen
tultuaan. Mutta ei sillä kyllä. Juonittelevain ihmisten voisi kenties
minun poissaollessani onnistua järkyttää rouva Clementsin luottamusta
minuun, eikä hän kenties lopulta kirjoittaisikaan. Kenen saisin
minä matkustamaan samassa junassa ja salaisuudessa seuraamaan häntä
tulevaan kotiin? Kysyin tätä. Avioliiton pyhä tunne vastasi heti
sielussani: rouva Fosco!

Päätettyäni vaimoni matkan Lontooseen ajattelin sen voivan hyödyttää
minua kahdessa suhteessa. Sairaanhoitajattaren, joka oli yhtä
välttämätön kärsivälle Marianille kuin minulle hyödyksi, saaminen
oli varsin tärkeä. Eräs varmimpia ja taitavimpia naisia, joita olen
nähnyt, oli onneksi käytettävänäni. Tarkoitan oivallista rouva
Rubellea, jolle lähetin vaimoni mukana kirjeen.

Määrättynä päivänä kohtasin minä rouva Clementsin ja Anna Catherickin
asemalla. Autoin heitä kohteliaasti lähtiessä. Yhtä huomaavasti
seurasin minä rouva Foscoakin sinne nähdäkseni hänen lähtevän samalla
junalla. Myöhään saman päivän iltana palasi hän Blackwateriin
seurattuaan moitteettomasti saamiansa määräyksiä. Hänellä oli
mukanaan rouva Rubelle ja rouva Clementsin osoite Lontoossa.
Myöhemmät tapahtumat osoittivat näiden varovaisuustoimenpiteiden
olleen tarpeettomia. Rouva Clements ilmoitti lady Glydelle asuntonsa.
Valppaasti silmäten tulevia vaikeuksia kätkin minä tämän kirjeen.

Samana päivänä oli minulla lyhyt keskustelu lääkärin kanssa,
jossa minä harrastuksesta ihmisyyden pyhää asiaa kohtaan panin
vastalauseeni hänen tapaansa vastaan hoitaa Marianin sairautta.
Hän oli hävytön, kuten kaikki taitamattomat ihmiset ovat. En
suuttunut ollenkaan siitä: lykkäsin kaiken vakavamman riidan hänen
kanssaan, kunnes voisin käyttää sitä hyväkseni jossakin tärkeämmässä
tapauksessa.

Lähin toimeni oli itse poistua Blackwaterista. Minun täytyi hankkia
asunto Lontoossa voidakseni panna täytäntöön tekemäni suunnitelman.
Minulla oli sen lisäksi pikku asia suoritettavana herra Fredrik
Fairlien kanssa. Tarvitsemani asunnon sain minä S:t Johns-Woodista.
Herra Fredrik Fairlien tapasin taas Limmeridgessä Cumberlandissa.

Yksityinen, salainen tutustumiseni Marianin kirjevaihtoon oli jo
ilmaissut minulle, että hän oli kirjoittanut herra Fairlielle
ja ehdottanut Lauralle käyntiä Cumberlandissa lohdutukseksi
hänen onnettomain kotiolojensa takia. Tämän kirjeen annoin minä
tosin mennä määräpaikkaansa, ollen vakuutettu, ett'ei se voisi
ollenkaan vahingoittaa, vaan mahdollisesti hyödyttää. Saavuin nyt
mieskohtaisesti herra Fairlien luo tukemaan Marianin ehdotusta
-- erinäisillä muodostuksilla, jotka onneksi, hänen sairautensa
johdosta, olivat välttämättömiä ja melkoisesti edistivät
suunnitelmiani. Oli välttämätöntä, että lady Glyde setänsä kutsun
johdosta poistui Blackwater-Parkista yksin ja että hän setänsä
nimenomaan lausuman toivomuksen mukaan lepäsi yönsä tätinsä talossa
-- eli toisin sanoen: siinä talossa, jonka minä äsken olin vuokrannut
S:t Johns-Woodissa. Voittaa tämä tulos ja hankkia itselleni toivottu
kutsumakirje näyttääkseni sen lady Glydelle, oli aiheena käyntiini
herra Fairlien luona. Kun lisään, että tämä herra oli yhtä heikko
ruumiiltaan kuin sielultaankin ja että minä kävin hänen kimppuunsa
koko lujan mieleni voimalla, olen sanonut kylliksi. Tulin, näin,
voitin Fairlien.

Palattuani Blackwater-Parkiin -- kutsumakirje mukanani -- huomasin
minä, että lääkärin Marianin taudin väärä hoitamistapa oli tuottanut
mitä surullisimmat tulokset. Kuume oli kääntynyt lavantaudiksi.
Samana päivänä, jolloin palasin, koetti lady Glyde väkisin päästä
sisarensa sairashuoneeseen hoitaakseen häntä. Hän ja minä emme
koskaan olleet tunteneet mitään erityistä mielisuosiota toisiamme
kohtaan, hän oli tehnyt sen anteeksiantamattoman vääryyden minua
kohtaan, että kovin äänekkäästi kutsui minua _vakoojaksi_; hän oli
sitä paitsi sekä minun että Percivalin tiellä -- mutta huolimatta
kaikesta tästä kielsi ylevämielisyyteni minua saattamasta häntä
ominkäsin tartunnan alaiseksi. Jos hän itse sitä vastoin tahtoi
heittäytyä tähän vaaraan, niin en minä varmaankaan halunnut olla
esteenä. Jos hänen olisi onnistunut tehdä se, olisi kenties se
ovela suunnitelma, jonka toimeenpanemiseksi minä nyt hitaasti ja
kärsivällisesti työskentelin, sattuman kautta kehittynyt loppuunsa.
Lääkäri pistäytyi nyt väliin ja lady Glyde pidettiin erillään
sairashuoneesta.

Olin jo ennen päättänyt lähettää Lontoosta hakemaan lääkäriä.
Nyt vasta pantiin tämä päätös toimeen. Tohtori vahvisti tultuaan
minun käsitykseni taudista. Oli hengenvaara kysymyksessä.
Viidentenä päivänä lavantaudin ilmestymisen jälkeen oli meillä
kumminkin toiveita kalliin sairaamme pelastumisesta. Tällä aikaa
matkustin minä vain kerran Blackwaterista -- matkustin aamujunalla
Lontooseen ryhtyäkseni lopullisiin asuntoni järjestämispuuhiin S:t
Johns-Woodissa, saadakseni salaa selville, ett'ei rouva Clements
ollut muuttanut ja tehdäkseni etukäteen pari pientä sopimusta rouva
Rubellen miehen kanssa. Palasin illalla. Viisi päivää myöhemmin
selitti lääkäri ihastuttavalta Marianiltamme kaiken vaaran poistuneen
ja hänen tarvitsevan vain hellää ja huolellista hoitoa. Tätä hetkeä
olin minä odottanut. Kun nyt ei mitään lääkäriä tarvittu, tein minä
ensimmäisen vetoni sakkipelissä -- tohtori Dawsonia vastaan. Hän
oli yksi niiden monien todistajain joukossa, jotka olivat tielläni
ja josta minun täytyi päästä. Kiihkeä sananvaihto välillämme --
johon Percival määräykseni mukaan kieltäytyi sekautumasta -- johti
täydellisesti päämäärän saavuttamiseen. Minä lävähytin miesraukan
päälle vastustamattoman suuttumuksen ja halveksumisen laavavyöryn --
ja lakaisin hänet pois talosta.

Palvelusväestä oli sen jälkeen päästävä. Taaskin sanoin minä, mitä
Percivalin -- jonka siveellinen rohkeus alinomaa tarvitsi karaistusta
-- oli tehtävä ja rouva Michelson hämmästyi eräänä päivänä
äärettömästi saadessaan tietää, että koko talous oli hajoitettava.
Kaikki palvelijat lähetettiin talosta paitsi yksi, jonka eläimellinen
tyhmyys oli takeena, ett'ei hän voisi tehdä mitään havaintoja
meidän puuhistamme. Heidän poistuttuaan oli vielä selvittävä rouva
Michelsonistakin, mikä kävi helposti päinsä lähettämällä tämä kunnon
nainen merenrannikolle hankkimaan emännälleen huoneita.

Nyt oli asema aivan sellainen, kuin me toivoimmekin sen olevan. Lady
Glyde oli suljettu huoneeseensa hermokivun tähden ja tyhmä piika,
jonka nimen olen unhottanut, vietti yötä hänen luonaan ollakseen
apuna hänellä. Marian oli, vaikkakin parantumassa, yhäti vuoteessa
ja rouva Rubelle hoiti häntä. Ei ketään muuta elävää olentoa, paitsi
näitä, vaimoani, Percivalia ja minua, ollut talossa. Näin suotuisissa
olosuhteissa kävin minä pelottomasti seuraavaan vaikeuteen käsiksi --
tein _toisen_ vedon pelissä.

Tämä veto oli yksinkertaisesti pakottaa lady Glyde poistumaan
Blackwaterista ilman sisartaan. Jollei meidän ensin onnistuisi
kuvitella hänelle, että Marian oli jo matkustanut Cumberlandiin, ei
ollut toivomistakaan, että hän matkustaisi omasta vapaasta tahdosta.
Pakottaakseni hänen tekemään tämä välttämätön päätös, kätkimme me
kalliin sairaamme erääseen asumattomaan Blackwaterin huoneeseen.
Sydänyöllä panimme, rouva Fosco, rouva Rubelle ja minä tämän muuton
toimeen -- Percival ei ollut kyllin levollinen luottaaksemme
häneen. Koko tapauksella oli mitä suurimmassa määrässä romantinen,
salaperäinen ja dramatinen vaikutuksensa. Määräykseni mukaan oli
vuode jo aamulla muutettu lujalle, siirrettävälle kankaalle. Meidän
tarvitsi vain varovasti nostaa tätä kangasta pää- ja jalkapuolesta
ja sitten muuttaa sairaamme, mihin halusimme, häiritsemättä häntä
vähintäkään. Tähän ei tarvittu mitään kemian apua. Kunnon Marianimme
nukkui parantuvan sairaan syvässä unessa. Edeltäkäsin olimme
asettaneet kynttilöitä, missä niitä tarvittiin, ja avanneet kaikki
ovet. Minä kannoin häntä pääpuolesta -- suuren ruumiillisen voimani
oikeuttamana -- rouvani ja rouva Rubelle kantoivat jalkapuolesta.
Kannoin sanomattoman kallista kuormaa miehuullisella hellyydellä,
isällisellä hienotunteisuudella. Missä on se nykyajan Rembrandt,
joka voisi maalata meidän yöllisen kulkumme? Ah, ei missään! Taide
rappeutuu -- tämä ihana aihe jää käyttämättä, Rembrandtia ei ole
meidän päivinämme.

Seuraavana aamuna matkustimme rouvani ja minä Lontooseen --
jätettyämme Marianin hyvin kätkettynä asuinrakennuksen asumattomaan
osaan rouva Rubellen hoitoon, joka hyväntahtoisesti oli luvannut
sulkeutua sairaansa kanssa pariksi kolmeksi päiväksi. Ennen
matkaamme annoin minä Percivalille herra Fairlien veljentyttärelleen
kirjoittaman kutsumakirjeen, jossa hän pyysi tätä lepäämään yön
tätinsä luona -- käskien antamaan sen lady Glydelle, kun määräisin
ajan sitä varten. Myöskin sain minä häneltä sen mielisairaalan
osoitteen, johon Anna Catherick oli ollut suljettuna, ja kirjeen
sen omistajalle, että pakolainen oli vihdoinkin saatu kiinni ja
lähetettäisiin takaisin.

Edellisellä käynnilläni pääkaupungissa olin minä järjestänyt kaikki
niin, että asuntomme oli järjestyksessä vastaanottamaan meidät,
jos me saapuisimme Lontooseen ensi junalla. Tämän hyvin lasketun
varovaisuustoimenpiteen johdosta voimme me jo samana päivänä tehdä
_kolmannen_ tärkeän vetomme pelissä -- anastaa Anna Catherick
haltuumme.

Tässä ovat päivämäärät tärkeitä. Minä yhdistän kaikki tunteen ja
käytännöllisen älyn ominaisuudet, jotka yhdessä muodostavat niin
täydellisen kokonaisuuden. Minulla on jokainen näiden päiväin
päivämäärä varmasti muistissa.

Keskiviikkona heinäkuun 24 päivänä lähetin minä vuokravaunuissa
vaimoni saattamaan rouva Clementsin pois tieltämme, tämä oli
ensimmäinen askel. Tekaistu tervehdys lady Glydeltä, joka muka oli
saapunut Lontooseen, riitti kaiken kaikkiaan tähän. Rouva Clements
vietiin pois vuokravaunuissa ja jäi niihin odottamaan, kun vaimoni,
ilmoittaen muka ostavansa jotain puodista, hävisi ja kiirehti kotiin
ottaakseen vastaan S:t Johns-Woodissa olevaan kotiimme odotettua
vierasta. Tarvitsee tuskin mainita, että tätä vierasta mainituin
palvelusväellemme "lady Glyden" nimellä.

Sillä välin olin minä ajanut perässä toisella hevosella mukanani Anna
Catherickille kirjoitettu lippu, jossa mainittiin, että lady Glyde
tahtoi pidättää rouva Clementsin luonaan koko päivän ja että Annankin
pitäisi saapua heidän luokseen sen hyvän herran turviin, joka odotti
ulkona ja joka jo oli pelastanut hänet Hampshiressä joutumasta sir
Percivalin näkyviin ja käsiin. Tämä "hyvä herra" lähetti pienen
katupojan viemään kirjeen huoneeseen ja odotti itse tulosta pari
taloa kauempana kadulla. Samana hetkenä kuin Anna näyttäytyi ovella
ja sulki sen jälkeensä, oli tuo kunnon mies aukaissut vaununoven
hänelle, auttanut hänet ylös -- ja niin sitä lähdettiin!

(Sallikaa minun tässä sulkumerkkien sisässä yhdellä huudahduksella
osoittaa, kuinka hauska tämä seikkailu oli!)

Matkalla Forest-roadiin ei seuralaiseni ollenkaan peljännyt. Voin
olla isällisempi kuin kukaan muu, jos minua vain huvittaa olla sitä,
ja tässä tilaisuudessa minä olin isällinen. Kuinka monta syytä
minulla olikaan saavuttaakseni hänen luottamuksensa! Minä olin
sekottanut ne lääkkeet, jotka olivat vahvistaneet häntä; minä olin
suojellut häntä sir Percivalilta. Kenties luotin minä kumminkin
liian sokeasti näihin syihin; mahdollisesti en minä arvostellut
täysin heikkoymmärryksisten ihmisten alempien vaistojen voimaa
-- varmaa on, että minä laiminlöin riittävästi valmistaa häntä
kestämään pettynyttä odotusta, kun saatoin hänet asuntooni. Kun hän
saapui vierashuoneeseen, kun hän ei nähnyt siellä ketään muuta kuin
rouva Foscon, jota hän ei ollenkaan tuntenut -- niin joutui hän
mitä rajuimman mielenliikutuksen valtaan. Jos hän olisi "ilmassa"
tuntenut jonkun vaaran lähenevän, niin kuin koira tuntee näkymättömän
vihollisen olevan läheisyydessä, niin ei koskaan hänen kauhistuksensa
olisi voinut purkautua äkimmin. Koetin turhaan rauhoittaa häntä. Sen
pelon, joka valtasi hänet, olisin minä kenties voinut tyynnyttää,
mutta sitä vaarallista sydäntautia, jota hän kärsi, ei voitu millään
siveellisillä lievityslääkkeillä parantaa. Suureksi kauhukseni sai
hän suonenvetokohtauksia -- kohtauksia, jotka hänen sairastamansa
taudin yhteydessä minä hetkenä tahansa voisivat kaataa hänet
kuoliaaksi jalkojemme juureen.

Lähimmälle lääkärille toimitettiin sana, että "lady Glyde" tarvitsi
hänen apuansa mahdollisimman pian. Suurimmaksi lohdutuksekseni
huomasin minä hänen olevan ymmärtäväisen miehen. Kuvasin hänelle
vieraani henkilöksi, jolla on heikko ymmärrys ja aika ajottain
uusiutuva mielenhäiriö, ja järjestin asian niin, ett'ei mikään muu
sairaanhoitajatar kuin vaimoni saanut valvoa huoneessa. Naisraukka
oli kumminkin liian sairas voidakseen saattaa minut levottomaksi
puheellaan. Kaiken kaikkiaan pelkäsin nyt, että väärä lady Glyde
kuolisi, ennenkun oikea lady Glyde saapuisi Lontooseen.

Olin aamulla kirjoittanut lipun rouva Rubellelle, jossa pyysin
häntä kohtaamaan minua miehensä talossa perjantai-iltana heinäkuun
26 päivänä, sekä toisen Percivalille, jossa pyysin hänen antamaan
vaimolleen tämän sedän kutsumakirjeen, sanomaan hänelle, että
Marian oli jo matkustanut, ja lähettämään hänet 26 päivänä
puolipäiväjunalla. Lähemmin miettien olin minä, Anna Catherickin
ollessa nykyisessä tilassaan, huomannut välttämättömäksi kiiruhtaa
suunnitelman toteuttamista ja siten saada lady Glyde valtaani jonkun
verran aikaisemmin, kuin olin laskenut. Mihin uusiin toimenpiteihin
piti minun tässä kauheassa epävarmuudessa ryhtymän? En voinut mitään
muuta tehdä, kuin luottaa sattumaan ja lääkäriin. Levottomuuteni
purkautui tunteellisiin huudahduksiin, jotka minä kyllin hyvin
ymmärsin, muiden ihmisten kuullessa niitä, sovittaa "lady
Glyden" nimen yhteyteen. Kaikissa muissa suhteissa ei Fosco tänä
muistettavana päivänä kyennyt ajattelemaan ainoaa selvää ajatusta.

Anna Catherickillä oli vaikea yö -- hän heräsi aamulla varsin
voimattomana, mutta myöhemmin päivällä virkistyi hän taas
kummastuttavan suuressa määrässä. Joustava mieleni elostui hänen
kanssaan. En voinut saada vastausta Percivalilta ja rouva Rubellelta,
ennenkun 26 päivän aamuna. Odottaen, että he seuraisivat neuvojani,
minkä tiesin heidän tekevän, jollei mitään esteitä ilmaantuisi, menin
minä tilaamaan vaunut hakemaan lady Glydeä asemalta ja ilmoitin,
että niiden pitäisi olla kotonani kello 2 iltapäivällä. Nähtyäni
merkittävän tilauskirjaan läksin herra Rubellen luo sopiakseni
asian hänen kanssaan. Hankin sitä paitsi pari herraa, jotka voivat
varustautua todistamaan, että kysymyksessä oleva henkilö oli
mielenviassa. Toisen tunsin jo ennestään, toisen tunsi herra Rubelle.
Molemmat olivat miehiä, joiden vahvat sielut olivat kohonneet yli
pikkumaisten ennakkoluulojen -- molempia ahdisti huonot raha-asiat --
molemmat luottivat minuun.

Kello oli yli 5, ennenkun olin järjestänyt kaiken tämän. Kun palasin
kotiin, oli Anna Catherick kuollut. Kuollut 25 päivänä, eikä lady
Glyde voinut tulla Lontooseen ennenkun 26 päivänä.

Minä hämmennyin. Ajatelkaapas sitä: Fosco hämmästyi!

Oli myöhäisä vetäytyä takaisin. Ennen kotiintuloani oli lääkäri
kohteliaisuudesta ja säästääkseen minulta vaivaa omin käsin
merkinnyt rekisteriin kuolemantapauksen ja päivämäärän. Kauniissa
suunnitelmassani, jonka kimppuun tähän asti ei voitu käydä, oli
nyt heikko kohta -- eivät mitkään minun puuhani voineet ollenkaan
järkähyttää sitä ikävää sattumaa, joka oli tapahtunut 25 päivänä.
Suuntasin miehuullisella voimalla ajatukseni eteenpäin. Percivalin
ja minun onneni olivat vielä pelissä, eikä muu auttanut kuin
uskaltaa kaikki voittaakseen kaikki. Sain jälleen järkähtämättömän
levollisuuteni ja toteutin yritykseni epäröimättä.

Heinäkuun 26 päivän aamuna tuli Percivalin kirje tietoineen, että
hänen vaimonsa tulisi puolipäivän junalla. Rouva Rubelle kirjoitti
myöskin tulevansa illalla. Läksin vuokraamissani vaunuissa noutamaan
oikeaa lady Glydeä asemalta kello 3 väärän lady Glyden maatessa
kuolleena talossani. Istuimen alle kätkettynä vein minä mukaani
kaikki ne vaatteet, jotka Anna Catherickillä oli tullessaan kotiini
-- niitä aiottiin käyttää, kun se nainen, joka oli kuollut,
nousisi jälleen ylös _hänen_ persoonassaan, jota nyt menin
hakemaan. Mikä omituinen asema! Suosittelen tätä ainetta Englannin
romaaninkirjoittajain nuoren polven käsiteltäväksi. Tarjoan sen
uutena aatteena Ranskan tyhjentyneille näytelmäkirjailijoille.

Lady Glyde oli asemalla. Siellä oli paljon väkeä ja suuri ahdinko,
jonka vuoksi täytyi kauemmin pysähtyä, kuin olin toivonut -- jos
joku hänen ystävänsä olisi ollut siellä -- ennenkun minä ehdin saada
selvää kaikista hänen kapineistaan. Hänen ensimmäinen kysymyksensä
ajaessamme sieltä oli pyyntö saada jotakin tietää sisarestaan. Minä
keksin mitä rauhoittavimpia tietoja ja vakuutin hänelle, että hän
heti saisi nähdä sisarensa luonani. Taloni oli tässä tilaisuudessa
Leicester-squaren läheisyydessä ja siinä isännöi herra Rubelle, joka
otti meidät vastaan eteisessä.

Otin mukaani vieraani erääseen toisen kerroksen pihanpuoleiseen
huoneeseen, molemmat lääkärit odottivat kumminkin alakerrassa
nähdäkseen sairaan ja antaakseen minulle todistuksensa.
Rauhoitettuani lady Glydeä tarpeellisilla vakuutuksilla sisarensa
hyvinvoinnista, saatoin minä lääkäri-ystäväni hänen luoksensa yhden
kerrallaan. He suorittivat tehtävänsä nopeasti, nerokkaasti ja
omantunnonmukaisesti. Tulin taas sisään heti heidän poistuttuaan
ja ilman enempiä lykkäyksiä kiiruhdin lopullista päämäärää
ilmoittamalla, että "neiti Halcomben" tila olisi varsin arveluttava.

Seuraus oli semmoinen kuin olin otaksunutkin. Lady Glyde peljästyi ja
pyörtyi. Nyt käytin minä toisen kerran tiedettä apunani. Lasillinen
vettä sekotettuna rauhoittavalla aineella ja pullo hajusuolaa
nerokkaine potkuineen vapautti hänet kaikesta levottomuudesta ja
huolesta. Tämän uudistaminen myöhemmin illalla hankki hänelle
rauhaisan yöunen arvaamattoman onnen. Rouva Rubelle tuli hyvissä
ajoin ollakseen lady Glydelle apuna hänen pukeutuessaan. Hänen omat
vaatteensa otettiin pois illalla ja Anna Catherickin käyttämät puki
hyvän rouva Rubellen kunnioitettavat kädet hänen päälleen kaikella
asiaan kuuluvalla huomaavaisuudella. Koko tämän päivän pidin minä
sairastamme puoleksi tunnottomassa tilassa, kunnes lääkäriystävieni
innokkaan toiminnan oli onnistunut hankkia minulle tarpeelliset
määräykset, mikä tapahtui ennemmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan.
Sen päivän (heinäkuun 27 päivän) iltana veimme rouva Rubelle ja minä
jälleen elävän "Anna Catherickin" mielisairaalaan. Hänet otettiin
vastaan suuresti kummeksien, mutta ei epäillen, mistä kiitos olkoon
määräysten ja lääkäritodistusten, Percivalin kirjeen, tavattoman
yhdennäköisyyden, vaatteiden ja lopuksi sairaan hämmentyneen
mielenlaadun. Palasin kiiruusti kotiini auttamaan rouva Foscoa
väärän "lady Glyden" hautauspuuhissa. Oikean ladyn vaatteet ja
kapineet olivat hoidossani ja ne lähetettiin sittemmin Cumberlandiin
samalla kertaa, kuin vainaja vietiin sinne haudattavaksi. Hänen
hautauksessaan olin läsnä pukeuneena synkkään surupukuun.

Ja tähän päättyy kertomukseni näistä merkillisistä tapahtumista
kyhättynä yhtä merkillisissä oloissa. Ne vähempiarvoiset toimenpiteet,
jotka minä otin huomioon käydessäni Limmeridge-Housessa, ovat jo
tunnetut -- samoin suunnitelmani ihmeteltävä menestys -- kuin myöskin
suurten rahasummain kuittaaminen, mikä sitä seurasi. Minun täytyy nyt
koko vakaumukseni voimalla lausua, ett'ei toimintani ainoa heikko
kohta koskaan olisi tullut havaituksi, jollen olisi ensin ilmaissut
sydämeni ainoaa heikkoutta. Ei mikään muu kuin Marianin onneton
ihaileminen pidättänyt minua vahvistamatta omaa turvallisuuttani
hänen autettuaan sisarensa pelastumaan. Minä uskalsin antautua tähän
vaaraan ja toivoin, ett'ei lady Glyden olemassaoloa koskaan enää
voitaisi väittää. Jos Marian tai herra Hartright tekisi tämän, niin
antautuisivat he julkisesti syytettäviksi karkeasta petoksesta; he
niittäisivät täten vain epäluuloa ja halveksimista eivätkä juuri
tästä syystä kykenisi paljastamaan minun etuani tai Percivalin
salaisuutta mihinkään vaaraan. Erehdyin luottaessani niin sokeasti
tapahtumiin. Erehdyin uudestaan Percivalin saatua rangaistuksensa
itsepäisestä ja väkivaltaisesta luonteestaan, kun luovun uudelleen
suljetuttamasta lady Glydeä mielisairaalaan ja kun toisen kerran
annoin herra Hartrightin pelastua käsistäni. Sanalla sanoen: Fosco
oli tänä vaarallisena hetkenä itselleen uskoton. Surullisia ja hänen
arvollensa sopimattomia erehdyksiä! Etsikää tähän syy minun omasta
sydämmestäni -- nähkää Marian Halcomben kuvassa ensimmäinen ja
viimeinen heikkous koko Foscon elämässä!

Kuudenkymmenen vuoden kypsyneessä iässä teen minä tämän tunnustuksen,
jota ei ole koskaan ennen kuultu. Nuorukaiset, minä huudan teidän
osanottoanne! Nuoret neidot, vuodattakaa minun takiani kyyneleenne!

Vielä sana -- ja lukijan huomio, joka nyt henkeä pidättävällä
harrastuksella on kiintynyt minun persoonaani, on vapaa taas
kääntymään muille tahoille.

Oma, selvä ymmärrykseni ilmaisee, että uteliaat ihmiset tekevät
ehdottomasti tässä kolme kysymystä. Ne minä lausun ja samalla
vastaankin niihin.

Ensimmäinen kysymys. Mikä on oikeastaan vaimoni sokean innon
pohjana täyttää rohkeimmatkin toivomukseni, edistää vilkkaimpienkin
suunnitelmaini onnellista ratkaisua? Tähän voin minä vastata aivan
yksinkertaisesti viittaamalla omaan persoonallisuuteeni ja kysymällä
puolestani: Koska koko maailman historiassa on koskaan minunlaistani
miestä ollut, ilman että hänen elämänsä taustassa nainen ei olisi
uhrautunut hänen hyväkseen? Mutta minähän muistankin kirjoittavani
tätä Englannissa; minä muistan Englannissa menneeni naimisiin -- ja
kysyn: salliiko se sitoumus, johon vaimo täällä käy, hänellä olevan
mitään omaa ajatusta miehensä periaatteista?

Ei, se käskee ehdottomasti rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan
häntä. Juuri tätä on vaimoni tehnyt. Korkealta, siveelliseltä
katsantokannaltani selitän minä täten juhlallisesti, että hän on
täyttänyt uskollisesti velvollisuutensa arvokkaana puolisonani.
Vaietkoot panettelun äänet! Ja te, Englannin naiset, ylistäkää rouva
Foscoa!

Toinen kysymys. Jollei Anna Catherick olisi kuollut silloin,
kuin hän kuoli, miten olisin minä menetellyt hänen suhteensa?
Tässä tapauksessa olisin varmaankin auttanut väsähtänyttä luontoa
saattamaan häntä varsin tarpeelliseen lepoon. Olisin avannut vankilan
portit elämälle ja hankkinut väsyneelle vangille -- joka oli sekä
ruumiiltaan että sielultaan parantumaton -- onnellisen vapautuksen.

Kolmas kysymys. Huomaanko minä, tyynesti tarkastaessani tapahtumia,
menettelyssäni jotakin, joka ansaitsee vakavaa moitetta? Varmimmasti
vakuutettuna vastaan minä: en! Enkö ole tarkkaan välttänyt joutumasta
tarpeettomasti pakotetuksi tekemään mitään rikosta? Laajoilla kemian
tiedoillani olisin minä helposti voinut riistää lady Glyden elämän.
Kuulumattomalla persoonallisella uhrauksella seurasin minä sen sijaan
älyn, ihmisyyden ja varovaisuuden johdatusta ja riistin vain hänen
persoonallisuutensa. Tuomitkaa minua sen mukaan, mitä olisin voinut
tehdä. Kuinka verrattain viattomalta, kuinka epäsuorasti kunnon
ihmiseltä minä näytänkin silloin siinä, mitä olen todellakin tehnyt!

Lausuin jo alussa, että tästä kertomuksesta tulisi merkillinen
asiakirja. Se on vastannutkin odotustani. Vastaanottakaa nämä
arvokkaat tiedonannot viimeinen lahjani sille maalle, jonka ainiaaksi
jätän. Niiden arvo on tilaisuuteen sopiva ja sopiva _Foscolle_.



Walter Hartrightin lopettama kertomus.


I.

Suljettuani kreivin käsikirjoituksen viime lehden oli se puolituntia
kulunut, jonka olin sitoutunut jäämään Forest-roadille. Herra
Rubelle katsoi kelloansa ja kumarsi. Minä nousin heti ylös ja jätin
asiamiehen vapaasti vallitsemaan autiota taloa. En nähnyt häntä
koskaan sittemmin; en kuullut koskaan sanaakaan enempää hänestä kuin
hänen vaimostaankaan. Petoksen ja pahuuden synkeiltä teiltä olivat he
madelleet meidän radallemme -- samoja synkkiä teitä hiipivät he nyt
pois ja katosivat näkyvistämme.

Neljännestunti poistumiseni jälkeen Forest-roadilta olin minä jälleen
kotona.

Tarvittiin vain muutamia sanoja lausuakseni Lauralle ja Marianille,
kuinka minun uskalias seikkailuni oli päättynyt ja mikä luultavasti
olisi ensimmäinen toimenpiteemme.

Jätin kaikki lähemmät yksityiskohdat myöhemmäksi ja kiiruhdin taas
S:t Johns-Woodiin puhuakseni sen henkilön kanssa, jolta kreivi Fosco
oli vuokrannut vaunut noutaakseen Lauran asemalta.

Saamani osoite johdatti minut erään vuokra-ajurin luo, jolla oli
tallinsa neljännespeninkulman päässä Forest-roadilta. Hän näytti
mielestäni siistiltä ja kunnialliselta mieheltä. Sanoessani hänelle,
että tärkeä perheasia pakotti minua pyytämään häntä hakemaan
kirjoistaan erästä päivämäärää, jonka minä tiesin hänen ammattinsa
takia merkinneen, ei hän kieltänyt vähääkään täyttämästä pyyntöäni.
Kirja otettiin esille ja sinne oli "heinäkuun 26 päivänä 1850"
merkitty tilaus seuraavin sanoin:

"Peitetyt vaunut kreivi Foscolle; N:o 5 Forest-road (John Owen)."

Kysyttyäni sain tietää, että nimi "John Owen" tarkoitti sitä ajajaa,
jonka oli ajettava vaunuja. Hänellä oli silloin jotakin työtä tallin
puolella, mutta pyynnöstäni lähetettiin häntä hakemaan voidakseni
saada puhua hänen kanssaan.

"Voitteko muistaa heinäkuussa viime kesänä ajaneenne erästä herraa
talosta N:o 5 Forest-roadilla Waaterloo-sillan rautatieasemalle?"
kysyin minä.

"Hm, herra", sanoi mies, "sitä en voi niin tarkkaan muistaa."

"Kenties voisitte kumminkin muistaa itse herran ulkomuodon."

"Hän oli ulkomaalainen, varsin pitkä ja tavattoman lihava."

Miehen kasvot kirkastuivat. "Muistan hänet, herra! Hän oli lihavin
herra, jonka koskaan olen nähnyt, -- ja raskain, jota koskaan olen
ajanut. Niin, niin -- muistan nyt hänet, herra. Papukaija tai joku
muu sellainen lintu istui ikkunassa kirkumassa. Herra oli tavattoman
touhuissaan saadaksemme pian selvää rouvan kapineista ja hän antoi
minulle kauniit juomarahat, että etsisin tarkkaan matka-arkkuja ja
hankkisin ne nopeasti mukaamme."

Vähät matka-arkuista! Muistin silmänräpäyksessä, kun Laura kuvasi
tuloaan Lontooseen, kuinka eräs henkilö, joka kreivi Foscolla oli
ollut mukanaan asemalla, oli hakenut hänen kapineitaan. Tämä oli nyt
se henkilö.

"Näittekö Te matkustavan rouvashenkilön?" kysyin minä. "Miltä hän
näytti? Oliko hän nuori vai vanha?"

"Hm, herra, ahdingossa ja kiireessä en minä oikein ehtinyt nähdä,
minkälainen rouva oli. En ainakaan nyt voi muistaa hänestä mitään
muuta -- kuin hänen nimensä."

"Muistatteko hänen nimensä?"

"Kyllä, herra. Hän oli lady Glyde."

"Kuinka voitte muistaa sen, kun muutoin olette unhottanut hänet?"

Mies hymyili ja seisoi ja siirteli jalkojaan nolonnäköisenä.

"Niin, nähkääs herra, sanoakseni totuuden", sanoi hän, "en ollut
kaukaa ollut naimisissa siihen aikaan; ja minun vaimollani oli
ollut juuri sama nimi kuin tällä rouvashenkilöllä, ennenkun hän sen
vaihtoi minun nimeeni -- hänen nimensä oli Glyde, hänenkin, herra.
Rouvashenkilö sanoi sen itse. -- 'Onko Teidän nimenne matka-arkuissa,
rouva?' kysyin minä. 'Kyllä', sanoi hän, 'nimeni on kaikissa
kapineissani -- se on lady Glyde'. -- 'Hoo!' ajattelin itsekseni,
'minun on vaikea yleensä muistaa herrasväen nimiä -- mutta tämähän
soinnahtaa vanhalta tutulta korviini', ajattelin minä. En voi juuri
tarkkaan sanoa, milloin se oli, herra, kenties tapahtui se vuosi
sitten -- kenties ei. Mutta varmasti voin vannoa muistavani lihavan
herran ja rouvan nimen."

Ei ollut tarpeen, että hän muistaisi ajan; päivä ja päivämäärä
olivat täydellisesti selvillä hänen isäntänsä tilauskirjassa.
Tunsin heti, että minä nyt niiden varmojen aseiden, joita kutsutaan
yksinkertaisiksi tosiasioiksi, yhdellä iskulla voin musertaa ja
voittaa koko salahankkeen. Silmänräpäystäkään epäilemättä kutsuin
vuokra-ajuriliikkeen omistajan syrjään ja ilmaisin hänelle ajajan
todistuksen ja hänen tilauskirjaansa tehdyn merkitsemisen todellisen
ja sanomattoman suuren arvon. Sopimus korvata hänen ajajansa muutaman
päivän poissa-olo oli pian tehty, jonka ohessa minä itse jäljensin
merkityn tilauksen, minkä jäljennöksen isäntä nimikirjoituksellaan
oikeaksi todisti. Läksin pois sovittuamme, että John Owen olisi
käytettävänäni kolmena seuraavana päivänä tai kauemminkin, jos tarve
vaatisi.

Käsissäni oli nyt kaikki tarvitsemani paperit; alueregistraattorin
omakätinen kuolemantodistuksen jäljennös ja sir Percivalin päivätty,
kreiville lähettämä kirje olivat varmassa säilössä lompakossani.

Nämä kirjalliset todistukset taskussani ja vuokra-ajurin vastaus
vielä tuoreena muistissani suuntasin askeleeni ensi kerran sen
päivän jälkeen, jolloin tutkimukseni alkoivat sille kadulle, jossa
herra Kyrlen konttori sijaitsi. Yhtenä tämän käyntini syynä oli
luonnollisesti ilmoittaa hänelle mitä minun oli onnistunut toimittaa
asiassa. Toisena oli kertoa hänelle, että minä huomisaamuna
aioin viedä vaimoni Limmeridgeen saadakseni hänet siellä suoraan
tunnustetuksi ja vastaanotetuksi setänsä taloon. Jätin herra Kyrlen
itsensä päätettäväksi nykyisissä olosuhteissa, olisiko hän herra
Gilmoren poissaollessa velvollinen vai ei, perheen asianajajana,
olemaan läsnä perheen asioille niin tärkeässä tilaisuudessa.

En tahdo puhua mitään herra Kyrlen hämmästyksestä tai niistä
liioitelluista huudahduksista, joilla hän hyväksyi menettelyni
tutkimuksieni ensi alusta loppuun saakka. Tahdon vain mainita, että
hän heti päätti seurata meitä Cumberlandiin.

Matkustimme huomisaamuna aikaisella junalla. Laura, Marian, herra
Kyrle ja minä istuimme yhdessä vaunuissa; John Owenilla ja eräällä
herra Kyrlen kirjurilla oli paikkansa toisessa vaunussa. Limmeridgen
asemalle tultuamme läksimme me ensin Todds Cornerin vuokrataloon.
Luja päätökseni oli, ett'ei Laura astuisi jalkaansa setänsä taloon,
ennenkun hän saisi esiintyä siellä suoraan tunnustettuna tämän
veljentyttäreksi. Jätin Marianin tehtäväksi sopia rouva Toddin
kanssa oleskelumme ehdoista siellä, niin pian kun rouva-hyvä oli
ehtinyt toipua tulomme ja Cumberlandissa käyntimme syyn tuottamasta
hämmästyksestä; hänen miehensä lupasi huolehtia John Owenin
ylläpidosta. Näiden valmistavien toimien järjestettyä läksimme herra
Kyrle ja minä matkalle Limmeridge-Houseen.

En voi kokonaisuudessaan esittää keskusteluamme herra Fairlien
kanssa, sillä en voi palauttaa sitä muistooni ilman kärsimättömyyden
ja säälin tunteita, jotka tekevät tämän kohtauksen muistelemisenkin
kiusalliseksi minulle.

On parempi mielestäni yksinkertaisesti sanoa, että voitin
tarkoitukseni. Herra Fairlie koetti käsitellä asiaa tavallisella
tavallansa. Emme olleet huomaavinammekaan hänen kohteliaita
hävyttömyyksiänsä käyntimme alussa. Säälimättä kuuntelimme me
hänen valitustaan, että tämän salahankkeen havaitseminen oli aivan
musertanut hänet. Lopuksi kitisi ja marisi hän kuin kärsimätön lapsi.
Kuinka hän voisi tietää, että hänen veljentyttärensä vielä eli,
kun hänelle oli sanottu hänen kuolleen? Hän tahtoisi suurimmalla
mielihyvällä toivottaa kalliin Lauran tervetulleeksi, jos me vain
antaisimme hänelle aikaa rauhoittua. Näyttikö hän mielestämme
siltä, että hän aikoisi syöksyä omaan hautaansa? Ei. Miksi pitäisi
meidän siis syöstä hänet siihen? Hän toisteli sellaisia kuvitelmia
lakkaamatta, kunnes minä kerta kaikkiaan tein lopun siitä asettamalla
kaksi vaihtoehtoa hänelle. Joko hän tunnustaisi veljentyttärensä
oikeudet niillä ehdoilla, jotka minä määrään -- tai myöskin
valmistautuisi oikeudenkäynnin seurauksiin. Herra Kyrle, johon hän
kääntyi saadakseen apua, sanoi hänelle, että hänen nyt heti ja
lykkäämättä täytyi päättää asiasta. Hän seurasi vain luonnettansa
valitessaan sen vaihtoehdon, joka heti päästi hänet kaikesta
enemmästä touhusta ja harmista; ja äkkinäisellä voimanpurkauksella
ilmoitti hän, ett'ei hän ollut kyllin vahva antaakseen enempää
vaivata itseään ja että me saisimme tehdä miten tahansa.

Herra Kyrle ja minä menimme heti alakertaan ja sovimme siitä, että
kirjeellä kutsuimme herra Fairlien nimessä kaikki ne tiluksella
olevat henkilöt, jotka olivat olleet väärissä hautajaisissa läsnä,
saapumaan Limmeridge-Houseen kaksi päivää tämän jälkeen. Sen ohella
pyydettiin erästä Carlislen kivenhakkaajaa lähettämään työmiehen
Limmeridgen hautausmaalle poistamaan erästä hautakirjoitusta.

Herra Kyrle, joka oli laittanut asiat niin, että hän sai asua
herraskartanossa, oli ottanut tehtäväkseen lukea nämä kirjeet herra
Fairlielle ja hankkia hänen omakätisen allekirjoituksensa niihin.

Vapaan päivän käytin minä laittaakseni vuokratalossa lyhyen
kertomuksen tästä salahankkeesta kokonaisuudessaan ja liitin siihen
ne kumoamattomat todistukset, jotka minun oli onnistunut hankkia sen
väitteen, että Laura olisi kuollut, valheellisuudesta. Minä jätin
sen herra Kyrlen tarkastettavaksi, ennenkun huomispäivänä lukisin
sen kokoutuneelle väelle. Samoin ratkaisimme me, millä tavoin
Lauran tunnustaminen tapahtuisi kertomuksen luettua. Tämän tehtyä
koetti herra Kyrle johtaa keskustelua Lauran raha-asioihin. Kun
minä en tietänyt tai halunnut tietää mitään näistä asioista ja kun
minä epäilin, ett'ei hän lakimiehenä hyväksyisi minun menettelyäni
luvatessani vaimoni elinkorosta sen summan, jonka rouva Fosco oli
saanut testamentissaan, pyysin minä, että hän sallisi minun olla
tästä asiasta lausumatta mitään. Se liittyi liian läheisesti menneen
ajan surujen ja kärsimysten muistoon, joista me nyt emme koskaan
keskenämme puhuneet ja joista emme halunneet muidenkaan kanssa
keskustella.

Viimeinen tehtäväni ennen illan tuloa oli "hautakiven todistuksen"
jäljentäminen, ennenkun kaiverrus poistettaisiin.

Päivä oli saapunut -- se päivä, jolloin Laura taasen astui
Limmeridge-Housen hyvin tuttuun saliin. Kaikki saapuvilla olevat
henkilöt nousivat paikoiltansa, kun Marian ja minä astuimme
huoneeseen, tuoden hänet keskellämme. Huomattava liike ja
hämmästys, osanoton sorina syntyi kokoutuneen väen kesken, kun he
silmäsivät hänen kasvoihinsa. Herra Fairlie oli -- nimenomaisesta
vaatimuksestani -- läsnä, herra Kyrle vierellään. Hänen
kamaripalvelijansa seisoi hänen takanaan hajusuolapullo yhdessä ja
läpeensä Eau de Colognessa kasteltu nenäliina toisessa kädessään.

Avasin kokouksen kysymällä herra Fairlieltä, olinko minä täällä
hänen myöntymyksellään ja varmalla suostumuksellaan. Hän ojensi
kätensä kummallekin puolelle ja siten nojaten herra Kyrleen ja
kamaripalvelijaan nousi hän ylös ja seisoi todellakin omilla
koivillaan, jonka jälkeen hän lausui seuraavaa: "Sallikaa minun
esittää herra Hartright. Olen yhtä sairas kuin ainakin ja hän on niin
hyvä ja puhuu puolestani. Asia on kauhean sotkuisa. Olkaa hyvä ja
kuunnelkaa häntä älkääkä paljon melutko!" Näin sanottuaan vaipui hän
nojatuoliinsa ja tarttui hajuvesiseen nenäliinaansa.

Nyt seurasi kertomus koko salahankkeen suunnittelusta ja
toimeenpanosta, kun ensin muutamin sanoin olin alustavasti
selittänyt. Minä lausuin siis kuulijoilleni, että olin tässä
ilmoittamassa ennen kaikkea, että vaimoni, joka istui vieressäni, oli
herra Philip Fairlie-vainajan tytär; toiseksi, että kumoamattomilla
todistuksilla osoittamassa, että se hautaus, jossa he olivat läsnä
Limmeridgen hautausmaalla, oli ollut toisen naisen; ja kolmanneksi
esittääkseni heille selvän kertomuksen, kuinka kaikki tämä oli
tapahtunut. Pitemmittä esipuheitta luin sitten kertomuksen koko
salahankkeesta, kuvasin sen jatkon ja mainitsin ne melkoiset summat,
jotka se oli tuottanut, päästäkseni ollenkaan koskettelemasta sen
toista vaikutinta, nimittäin pelkoa, että sir Percivalin salaisuus
tulisi huomatuksi. Tämän tehtyä muistutin minä kuulijoitani siitä
päivämäärästä, joka oli kaiverrettu hautapatsaaseen (heinäkuun 25
päivä) ja vahvistin sen totuuden lukemalla kuolontodistuksen. Sitten
luin sir Percivalin heinäkuun 25 päivänä kirjoittaman kirjeen,
jossa hän ilmoittaa rouvansa matkustavan Hampshirestä Lontooseen 26
päivänä. Sen jälkeen pyysin vuokra-ajurin suullisesti todistamaan,
että tuo matka oli tehty sanottuna päivänä, joka näkyi tilauskirjaan
tehdystä merkitsemisestä. Marian lausui sitten muutamia sanoja omista
ja sisarensa kohtauksesta mielisairaalassa ja viimemainitun paosta
sieltä.

Lopuksi päätin minä puheeni ilmoittamalla sir Percivalin kuoleman ja
avioliittoni Lauran kanssa.

Lopetettuani ja istuuduttuani nousi herra Kyrle seisoalleen
ja selitti perheen lakimiehenä tämän oikeuskysymyksen tulleen
ratkaistuksi varmimmilla todistuksilla, joita hän koko elämässään
oli kuullut. Hänen lausuessaan näitä sanoja laskin minä käsivarteni
Lauran vyötäiselle ja nostin hänen ylös, niin että jokainen
läsnäolija voi hänet nähdä. "Käsitättekö tekin asian samoin?" kysyin
lähestyessäni pari askelta ja osoittaessani vaimoani.

Kysymykseni herättämä vaikutus oli todellakin sähköinen. Kauimpana
salissa istui eräs tiluksen vanhimpia vuokraajia. Hän hypähti ylös
samassa silmänräpäyksessä ja kaikki muut hänen kanssaan. Näen hänet
vieläkin, milloin tahdon, rehellisine, päivettyneine kasvoineen,
harmaansekaisine hiuksineen, heiluttaen raskasta ratsupiiskaa
päänsä yli ja huutaen hurraata. "Siinähän hän on reippaana ja
terveenä silmiemme edessä -- Jumala siunatkoon häntä! Hujauttakaa
eläköön hänelle, pojat! Eläköön hän!" Se riemuhuuto, joka kajahti
vastauksena hänen lyhyeen puheeseensa ja joka toistettiin moneen
kertaan, oli parasta musikia, mitä koskaan olen kuullut. Kylän
väestö ja koululapset, jotka olivat kokoutuneet pihalle, toistivat
sen vielä kerran. Vuokraajain vaimot tunkeilivat Lauran ympärillä ja
kilpailivat, kuka ensin saisi puristaa hänen kättään ja kyynelsilmin
pyytää hänen olemaan levollinen eikä itkemään. Hän oli niin
liikutuksissaan, että minun täytyi viedä hänet pois heidän luotaan ja
saattaa ovelle. Siinä jätin minä hänet Marianin haltuun. -- Marianin,
joka tähän asti ei koskaan ollut väistynyt luotamme ja jonka
sankarillinen itsehillintä ei tänäkään hetkenä pettynyt. Kun siten
olin taas jäänyt yksin, kehotin kaikkia läsnäolijoita, kiitettyäni
heitä Lauran ja omasta puolestani, seuraamaan minua hautausmaalle ja
katsomaan, kuinka kaiverrus hautakivestä poistettaisiin.

Kaikki poistuivat huoneesta ja yhtyivät kylän väkeen, joka sittemmin
seisoi kokoutuneena haudan ympärille, jossa Carlislesta saapuneet
työmiehet odottivat tuloamme. Yleisen äänettömyyden vallitessa
kajahti ensimmäinen kova isku marmoria vasten. Ei ääntäkään kuulunut;
ei yksikään ihminen liikahtanut, ennenkun nuo kolme sanaa, "Laura,
lady Glyde", olivat hävinneet. Silloin huomasi tyydytyksen tunteen
käyvän koko väkijoukon läpi, ikäänkuin se olisi tuntenut, että
salahankkeen viimeiset kahleet nyt vasta olisivat kirvonneet Lauralta
-- hitaasti ja arvokkaasti poistuivat sitten kaikki läsnäolijat.
Myöhään iltapäivällä poistettiin kaiverrus. Yksi ainoa rivi
kaiverrettiin sen sijaan: "Anna Catherick, kuollut heinäkuun 25
päivänä 1850."

Palasin Limmeridge-Houseen kyllin aikaisin illalla tavatakseni
herra Kyrleä, joka yhdessä kirjurin ja vuokra-ajurin kanssa palasi
Lontooseen iltajunalla. Hänen matkustettuaan sain minä hävyttömän
tervehdyksen herra Fairlieltä, joka ankarassa hermotäristyksessä oli
viety salista väen ensimmäisen ilohuudon kaikuessa. Lähetti esitti
meille "herra Fairlien parhaat onnentoivotukset" ja pyysi saada
tietää, "aioimmeko me kauemmin oleksia hänen talossaan." Lähetin
hänelle takaisin sen tervehdyksen, että ainoa tarkoitus, joka voi
pakottaa minua tulemaan hänen taloonsa, oli nyt voitettu, eikä minun
aikomukseni ollut "oleksia" kenenkään muun kuin omassa talossani
ja ett'ei herra Fairlien tarvinnut vähintäkään epäillä saavansa
nähdä meitä tai kuulla meistä koskaan sen enempää. Me palasimme
samana iltana vuokrataloon ja läksimme huomisaamuna asemalle. Kylän
asukkaat ja seudun vuokraajat olivat meitä vastassa ja ottivat meiltä
sydämmellisimmät jäähyväiset, kun me nyt palasimme Lontooseen.

Viimeisten Cumberlandin kumpujen hälvetessä etäisyyteen ajattelin
minä ensimmäistä toivotonta taistelua kaikkia niitä vaaroja ja
huolia vastaan, jotka me olimme kestäneet ja nyt voittaneet. Oli
ihmeellistä ajatella, kuinka juuri se köyhyys, joka kielsi meiltä
kaiken avun toivon, oli ollut menestyksen epäsuovana keinona, kun
se oli pakottanut minut itseni toimimaan. Jos me olisimme olleet
kyllin rikkaita hankkimaan lainoppineen apua, niin mikä tulos siitä
olisi ollut? Voitto olisi -- herra Kyrlen sanojen mukaan -- ollut
enemmän kuin epävarma; tappio -- päättääkseni todellakin sattuneiden
tapahtumain mukaan -- varma. Laki ei olisi koskaan hankkinut minulle
keskustelua rouva Catherickin kanssa. Laki ei koskaan olisi tehnyt
Pescaa välikappaleeksi pakottaa kreivi tunnustamaan.


II.

Vielä kaksi rengasta puuttuu tapauksen ketjusta, ennenkun se ulottuu
kertomuksen alusta sen loppuun.

Kun vapauden tunteemme menneen ajan synkästä epävarmuudesta vielä
oli aivan uusi, kehotettiin minua saapumaan sen ystävän luo,
joka oli antanut minulle ensimmäiset piirrostyöt, saadakseni
häneltä uuden hyväntahtoisuuden ja luottamuksen osoitteen. Hän oli
saanut tehtäväkseen matkustaa Pariisiin ottaakseen selvää eräästä
ranskalaisesta keksinnöstä hänen taiteensa alalla, jonka arvoa
tahdottiin hartaasti saada tietää. Hänen omat työnsä eivät sallineet
hänen lähteä tällaiselle matkalle ja ystävyydestä minua kohtaan
oli hän laittanut niin, että tehtävä siirrettiin minulle. Suostuin
mielihyvällä kutsumukseen, sillä jos minun onnistuisi täyttää
tehtäväni, kuten toivoin, olisi tuloksena varmaan paikan saanti sen
kuvalehden toimituksessa, jonka hyväksi minä nyt vain aika ajoittain
työskentelin. Sain määräykseni ja laitoin matkakuntoon tavarani
huomispäivänä. Kun minä siis vielä kerran jätin Lauran -- mutta
kuinka erilaisissa olosuhteissa! -- sisarensa hoitoon, mietin taaskin
erästä asiaa jota jo useamman kerran olimme vaimoni kanssa miettineet
-- tarkoitan velvollisuuttamme hienotunteisesti ajatella Marianin
tulevaisuutta. Oliko meillä oikeus antaa itsekkään mieltymyksemme
käyttää koko elämän ajan hyväkseen hänen jaloa, itseuhraavaa
hellyyttään? Eikö ollut meidän velvollisuutemme, meidän paras
kiitollisuuden osoitteemme unhottaa itsemme ja vain ajatella häntä?
Koetin sanoa hänelle jotakin siihen suuntaan, kun hetkisen ennen
lähtöämme olimme kahden kesken. Hän tarttui minua käteen ja keskeytti
heti ensi sanani.

"Kaiken sen jälkeen, mitä me kolme olemme kärsineet yhdessä, ei
mikään ero voi tulla kysymykseen ennen ikuista eroa. Sydämmeni ja
onneni, Walter, ovat erottamattomat sinusta ja Laurasta. Odotapas
vain, kunnes iloiset lapsenäänet kaikuvat lietenne äärestä --
minä opetan heidät pyytämään puolestani heidän omalla kielellään;
ensimmäinen läksy, jonka he toistavat isälleen ja äidilleen on tämä:
'me tahdomme niin mielellämme pitää tädin!'"

Matkaani Pariisiin en tehnyt yksin. Viime hetkenä päätti Pesca
seurata minua. Hänen ei ollut onnistunut saada takaisin reipasta
iloisuuttaan tuon operaillan jälkeen ja hän päätti koettaa, mitä
viikon vapaus vaikuttaisi hänen iloisen luonteensa palauttamiseksi.

Toimitin tehtäväni ja kirjoitin tarpeellisen selvityksen siitä
neljäntenä päivänä Pariisiin tultuani. Viidentenä päivänä olin
päättänyt katsella, minkä ehtisin, ja yleensä huvitella Pescan
seurassa.

Hotelli, jossa me asuimme, oli täynnään matkustajia, niin ett'ei
meidän onnistunut saada huoneita samassa kerroksessa. Minun oli
toisessa, Pescan kolmannessa kerroksessa. Viidennen päivän aamuna
menin ylös katsomaan, olisiko professori valmis seuraamaan minua
kaupungille. Juuri kun minun piti astua jalkani ylimmälle astimelle,
näin hänen ovensa avattavan sisäänpäin; ojennettu valkoinen käsi
piti sitä auki hermostuneesti vavisten. Aivan varmaan ei se ollut
ystäväni käsi. Samassa kuulin Pescan innokkaasti ja hiljaa omalla
äidinkielellään lausuvan: "Muistan nimen, mutta en tunne miestä. Te
näitte itse operasalissa, että hän oli niin muuttunut, ett'en voinut
tuntea häntä. Ilmoituksen lähetän -- mitään muuta en voi tehdä." --
"Mitään muuta ei tarvitakaan", vastasi toinen ääni. Ovi avattiin ja
vaaleatukkainen, arpiposkinen mies -- sama, jonka viikko sitten olin
nähnyt seuraavan kreivi Foscon matkavaunuja -- tuli ulos. Hän kumarsi
minulle vetäytyessäni syrjään laskeakseni hänet ohitseni -- hän oli
kuolonkalpea ja piti lujasti johtotangosta mennessään portaita alas.

Avasin oven ja menin Pescan luo. Hän istui kyyristyneenä sohvan
nurkkaan mitä merkillisimmällä tavalla. Minusta näytti, että hän
kauhuissaan kääntyi minusta lähestyessäni häntä.

"Kuinka on asia? Häiritsenkö sinua?" kysyin minä. "En tietänyt, että
ystävä kävi luonasi, ennenkun näin hänen tulevan huoneesta."

"Ei ollenkaan ystävä", lausui Pesca kiivaasti. "Olen tänä päivänä
nähnyt hänet ensi ja samalla viime kerran."

"Pelkään hänen ilmoittaneen joitakin ikäviä uutisia?"

"Kauheita uutisia, Walter! Matkustakaamme takaisin Lontooseen --
en tahdo jäädä kauemmaksi tänne -- olen pahoillani, että koskaan
tulinkaan tänne. Nuoruuteni onnettomuudet painavat raskaasti minua",
sanoi hän ja käänsi päänsä seinää kohden, "ne painavat raskaasti
minua vieläkin keski-iässä. Koetan unhottaa ne -- eivätkä ne tahdo
unhottaa minua!"

"Pelkään, ett'emme voi matkustaa ennen iltapäivää", vastasin minä.
"Etkö tahdo lähteä mukaani ensin?"

"Ei, ystäväni, tahdon jäädä tänne. Mutta matkustakaamme tänään --
minä rukoilen, matkustakaamme tänään!"

Poistuin hänen luotaan vakuuttaen, että matkustaisimme saman päivän
iltapuolella Pariisista. Olimme edellisenä iltana sopineet käydä
Notre-Damen kirkossa Victor Hugon mainio romaani oppaanamme. Ei ollut
mitään Ranskan pääkaupungissa, jota minä hartaammin olisin halunnut
nähdä -- läksin siis yksin matkalle kirkkoon.

Lähestyessäni Notre-Damea joen puolelta, jouduin minä matkalla
kulkemaan Pariisin kamalan ruumishuoneen la Morguen ohi. Ihmisjoukko
tunkeili oven edessä. Oli nähtävästi jotakin sisällä, joka herätti
roskaväen huomiota ja sen makua nähdä hirveyksiä.

En olisi piitannut tästä matkallani kirkkoon, ellei kahden miehen
ja yhden naisen välinen keskustelu olisi herättänyt huomiotani.
He olivat juuri tulleet la Morguesta ja kuvasivat lähimmille
naapureillensa ja tuttavillensa, kuinka kuollut oli tavattoman
suuri mies ja kuinka hänellä oli kummallinen merkki vasemmassa
käsivarressaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuin kuulin nämä sanat, seisahduin minä
ja liityin siihen joukkoon, joka pyrki sisään. Jonkunlainen synkkä
aavistus asian tosi laidasta oli päilynyt mielessäni aina siitä
hetkestä, jolloin olin kuullut Pescan äänen puoliavoimesta ovesta
ja näin vieraan kasvot, kun hän meni ohitseni hotellin portaissa.
Nyt oli totuus selvänä edessäni -- selvänä niiden muutamain sanain
takia, jotka olin saanut kuulla. Toinen kosto kuin minun oli
seurannut tuomittua miestä teatterista hänen kotipaikkaansa, hänen
omalta oveltaan siihen pakopaikkaan, jonka oli etsinyt Pariisissa.
Toinen käsi kuin minun oli kutsunut hänet tekemään tiliä ja
riistänyt hänen elämänsä rangaistukseksi hänen rikoksistaan. Sinä
hetkenä, jolloin minä näytin hänet Pescalle teatterisalissa, niin
että tämä muukalainen, joka myöskin etsi häntä, kuuli sanani -- oli
silmänräpäys, joka ratkaisi hänen kohtalonsa. Muistan oman sydämmeni
taistelun, kun hän ja minä seisoimme vastakkain -- muistan, kuinka
sittemmin taistelin itsekseni, ennenkun voin pakottautua päästämään
hänet käsistäni -- ja minä kauhistuin tätä muistoa.

Hitaasti, tuuma tuumalta, pääsin eteenpäin väkijoukossa, yhä
lähemmäksi sitä lasiaitausta, joka la Morguessa erottaa kuolleet
elävistä -- yhä lähemmäksi, kunnes olin aivan ensimmäisen
katsojarivin takana ja voin nähdä sisään.

Siinä makasi hän tuntemattomana, nimettömänä, asetettuna
pariisilaisen roskaväen naureksivan uteliaisuuden esineeksi! Tämä
oli huonoja taipumuksia, sydämmettömiä rikoksia sisältävän pitkän
elämän loppu! Vajonneina kuoleman syvään rauhaan lepäsivät suuret,
säännölliset kasvot ja pää edessämme niin juhlallisen rauhaisina,
että lörpöttelevät ranskattaret ympärilläni ihaillen nostivat
käsiänsä ja äänekkäässä kuorossa huudahtivat. "Ah, mikä kaunis mies!"
Se tikarinpisto, joka oli tappanut hänet, oli suoraan sydämmessä. Ei
mitään muita väkivallan merkkejä ollut näkyvissä paitsi vasemmassa
käsivarressa, ja siinä, juuri siinä paikassa, jossa minä Pescan
käsivarressa olin nähnyt poltetun merkin, oli kaksi syvää haavaa,
jotka muodostivat kirjaimen _T_, mikä peitti Veljeyden merkin aivan
tuntemattomaksi. Hänen vaatteensa, jotka olivat ripustetut hänen
yllensä, osoittivat, että hän itsekin tunsi vaaransa -- ne olivat
sellaiset vaatteet, joita ranskalaiset käsityöläiset käyttävät.
Muutamia silmänräpäyksiä, mutta en kauempaa, pakottauduin minä
katselemaan näitä lasiruudun läpi. Enempää en voi kuvata niitä, sillä
en nähnyt mitään muuta.

Ne harvat tiedot, jotka minä voin koota hänen kuolemastaan, osaksi
Pescan tiedonannoista, osaksi muista lähteistä, tahdon tässä esittää,
ennenkun ainaiseksi lakkaan hänestä puhumasta.

Hänen ruumiinsa löydettiin Seinestä siinä valepuvussa, josta jo olen
maininnut; ei mitään löydetty, joka olisi ilmaissut hänen arvonsa,
nimensä tai asuntonsa. Henkilöä, joka oli surmannut hänet, ei koskaan
tavattu; yhtä vähän saatiin tietää niitä olosuhteita, joissa hän oli
murhattu.

Jätän toisten tehtäväksi johtopäätökset, kuten itse olen tehnyt
omani. Kun otaksun, että tuntematon arpiposkinen henkilö oli
Veljeyden jäsen -- otettu siihen Pescan poistuttua kotimaastaan --
ja kun edelleen lisään, että nuo kaksi iskua kuolleen vasemmassa
käsivarressa merkitsevät italialaista sanaa "_Traditore_", ja
mainitsen, että Veljeys oli toimittanut verituomionsa _pettäjälle_,
niin olen esittänyt kaikki ne tiedot, jotka olen voinut saada
hankkimaan jotain valaistusta siihen hämäryyteen, joka peittää kreivi
Foscon kuoleman.

Vainaja tunnettiin seuraavana päivänä sen jälkeen, kuin olin nähnyt
hänet, hänen rouvalleen lähetetyn nimettömän kirjeen johdosta. Rouva
hautautti hänet Père la Ghaisen hautausmaahan. Kreivittären oma käsi
ripustaa tänäkin päivänä tuoreita seppeleitä hautaa ympäröivälle
pronssiaitaukselle. Hän elää Versaillesissa mitä ankarimmassa
yksinäisyydessä. Joku aika sitten julkaisi hän muistokirjoituksen
miesvainajastansa. Tämä teos ei ilmaise hänen todellista nimeänsä
enemmän kuin hänen elämänsä vaiheitakaan; sen tarkoituksena on
ylistää vain hänen kotoisia hyveitänsä, hänen neroansa ja suuria
ominaisuuksiansa sekä toistaa ne kunnianosoitukset, jotka hän oli
niillä saavuttanut. Tapahtumat hänen kuollessaan ovat aivan lyhyesti
kosketellut, ainoastaan viime sivulla lausutaan näin: "Hänen elämänsä
oli pitkä taistelu aatelin oikeuksien ja vallitsevan järjestyksen
pyhien periaatteiden säilyttämiseksi -- ja hän kuoli ajamansa asian
marttyyrinä."


III.

Kesä ja syksy kuluivat palattuani Pariisista tuomatta mitään
sellaisia muutoksia, joita ansaitsisi mainita. Elimme nyt niin
yksinkertaisesti ja huomaamattomasti, että ne tulot, joita minulla
nyt yhtämittaa oli, riittivät yli menojemme.

Seuraavan vuoden helmikuussa syntyi ensi lapsemme -- poika. Äitini,
sisareni ja rouva Vesey olivat vierainamme yksinkertaisissa
ristiäisissä; rouva Clements oli myöskin tässä tilaisuudessa läsnä
vaimoni hoitajana. Marian oli poikamme ristiäitinä; Pesca ja herra
Gilmore olivat myöskin kummeja, vaikka jälkimäinen ei ollut läsnä.
Voin tässä lisätä, että kun herra Gilmore vuosi myöhemmin palasi,
avusti hänkin antamalla muutamia tätä juttua koskevia tietoja,
kirjoittaen pyynnöstäni sen kertomuksen, joka on otettu kirjan alkuun
ja joka on, vaikkakin alkupuolella sovitettuna, viimeinen saamani
avustus.

Ainoa tärkeämpiarvoinen tapahtuma, joka on kerrottavana, sattui pikku
Walterimme ollessa 6-kuinen.

Siihen aikaan lähetettiin minut Irlantiin piirustamaan joukko
näköaloja sitä lehteä varten, johon minä työskentelin. Olin poissa
lähes 14 päivää, jolla aikaa olin säännöllisesti kirjevaihdossa
vaimoni ja Marianin kanssa paitsi kolmena viime päivänä, jolloin
olinpaikkani oli kovin epävarma voidakseni saada kirjeitä.
Kotimatkani loppuosa sattui yöllä, ja kun aamulla saavuin kotiin, ei
siellä suureksi hämmästyksekseni ollut ketään vastaanottamassa minua.
Laura, Marian ja lapsemme, kaikki olivat poissa eilispäivästä saakka.

Vaimoni jättämä lippu, jonka palvelijamme antoi minulle, lisäsi
vain vieläkin kummastustani, kun se ilmoitti heidän matkustaneen
Limmeridge-Houseen. Marian oli kieltänyt Lauraa kirjoittamasta
tarkemmin, hän pyysi, että minä heti kotiin tultuani tulisin perästä
-- täydelliset tiedot saisin Limmeridgeen saavuttuani. Samalla
kehotettiin minua olemaan aivan rauhallinen. Siihen päättyi kirje.

Oli vielä liian aikaista ehtiä matkustaa aamujunalla. Saavuin
Limmeridge-Houseen iltapäivällä.

Puolisoni ja Marian olivat molemmat yläkerrassa. Suuremmaksi
ällistyksekseni olivat he muitta mutkitta sijoittautuneet siihen
pieneen huoneeseen, joka kerran oli ollut työhuoneenani, kun minä
järjestelin herra Fairlien piirustuksia. Samalla tuolilla, jolla minä
muinoin tavallisesti istuin maalatessani, istui nyt Marian lapsi
polvellaan, Lauran seisoessa tuon tutun pöydän ääressä ja selaillessa
sitä pikku albumia, jonka minä aikoinaan olin piirustanut hänelle
täyteen.

"Mikä taivaan nimessä on tuonut teidät tänne?" kysyin minä. "Tietääkö
herra Fairlie...?"

Marian esti minun lausumasta sanaakaan enemmän ilmoittamalla minulle,
että herra Fairlie oli kuollut. Hän oli saanut halvauskohtauksen eikä
koskaan voinut toipua siitä. Herra Kyrle oli ilmoittanut heille hänen
kuolemastaan ja neuvonut heitä heti matkustamaan Limmeridge-Houseen.

Nyt alkoi valjeta minulle suuri ja tärkeä muutos oloissamme. Laura
puhui, ennenkun minä itse olin ehtinyt selvittää täydellisesti
ajatuksiani. Hän hiipi luokseni iloitakseen siitä hämmästyksestä,
joka vielä kuvastui kasvoissani.

"Rakkahin Walter", sanoi hän, "täytyykö minun todellakin sanoa sinulle
rohkean päätöksemme syy matkustaa tänne? Pelkään, rakkahin, että voin
vain selittää sen rikkomalla sopimuksemme ja palauttamalla ajatuksemme
menneisyyteen."

"Mitään sellaista ei tarvita ollenkaan", sanoi Marian. "Me voimme
olla yhtä selviä ja paljon hauskempia suunnatessamme ajatuksemme
tulevaisuuteen." Hän nousi ylös ja ojensi minulle lapsen, joka
jokelsi ja kohotti kätensä minua kohden. "Tiedätkö, kuka tämä on?"
kysyi hän ilokyynelten kimmeltäessä hänen silmissään.

"Minunkin hämmästykselläni on rajansa", vastasin minä. "Tottahan
tunnen lapseni."

"Lapsi!" huudahti hän koko entisen aikansa iloisuudella.
"Voitko puhua niin huolettomasti yhdestä Englannin suurimmasta
tilanomistajasta? Tiedätkö, näyttäessäni sinulle tätä loistavaa
vesaa, kenen luona sinä olet? Luultavasti et. Salli siis esittää
kaksi kuuluisaa henkilöä toisilleen: herra Walter Hartright --
Limmeridgen perijä."

Siten lausui hän. Kirjoitettuani nämä viime sanat olen kirjoittanut
kaikki. Kynä putoo kädestäni. Se pitkällinen työ, joka monena
kuukautena on ollut hauskana tehtävänäni, on loppunut. Marian on
ollut elämämme hyvä enkeli -- Marian päättäköön kertomuksenkin siitä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkopukuinen nainen II - Perheromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.