Title: Valkopukuinen nainen I - Perheromaani
Author: Collins, Wilkie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkopukuinen nainen I - Perheromaani" ***


VALKOPUKUINEN NAINEN I

Romaani


Kirj.

WILKIE COLLINS


Suomentanut Aukusti Airanne



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.



SISÄLLYS:

_Wilkie Collins_, elämäkerrallinen esitys.

Piirustuksen opettaja _Walter Hartrightin_ Clements-Innistä,
alkama kertomus. Luvut I-XV.

Kertomusta jatkaa _Wincent Gilmore_, asianajaja Chancery-Lanesta.
Luvut I-IV.

_Maria Halcomben_ jatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan.
Luvut I-XII.



Wilkie Collins.


Etevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo "koulun",
sarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat oman
kykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioita
joiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Mutta
ainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä,
että he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkään
jäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttävät
hyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset "koulut" siten ovat
vain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pysty
yhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovat
joko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevät
ainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.

Rappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetken
jännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina on
tämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämään
salaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijä
tavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne silloin
tietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuuden
ala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki on
hyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vain
olemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa "koulua",
vähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loi
parempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneet
nykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikka
he kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajan
teknilliset kehitykset -- puhelin, sähkölennätin, hyry, "langaton"
j.n.e. -- sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatii
lyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkin
nimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta on
jäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuuden
haara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.

Yleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessa
nykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkille
tapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta.
Tämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisen
arvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi,
joka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömän
kirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaan
kertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitä
käytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makua
kuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Mutta
ainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisölle
sellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa,
joskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisö
mieltäkiinnittävältä ajankululta odottaa. Tehtävä ei ole helppo.
Uusimmissa kirjailijoissa ei moista mestaria löydy.

_Wilkie Collinsin_ esittäminen suomalaiselle lukijalle johtuu siitä
vakaumuksesta, että jännittävää lukemista ajankulukseen kaipaava
yleisö osaa sellaisessa arvostaa sille harvinaista ominaisuutta,
kirjallista ansiokkuutta. Collins ei ainoastaan ole niitä harvoja
menneen polven kirjailijoita, joiden jännistyskertomukset eivät
kerrontatavan suppeutumisen ja teknillisten suurkeksintöjen kautta
ole vanhentuneet, vaan hän on varsinaisesti tämän kertomuslajin
_luoja_. Ja kuten jäljittelijät aina ovat laimeampia ja vain muutamia
piirteitä esikuvastaan perineitä, siten Collinsin tuotteissa
yhdistyy kaikki se, mikä todellisuudessa on hyvälle jännittävälle
lukemiselle oleellista. Eihän arvostelukykyisen lukijan mieltä
kykene viehättämään yksistään tapauksien liuta, olkoot kuinkakin
eriskummallisia; mutta tämä on nykyhetken useimpien salapoliisia ja
muiden jännitysjuttujen ainoana sisältönä. Askel eteenpäin on jo
se, että tapaukset liittyvät luontevasti yhteen ja että ne myöskin
kykenevät herättämään hetkellistäkään todellisuuden tunnelmaa.
Mutta oikeata elävyyttä ja mielenkiintoa saa kuvaus vasta sitte,
kun se kykenee elävöitsemään henkilöt tarkalla sielutieteellisellä
havaintokyvyllä ja johdonmukaisella luonnekuvailulla, sekä saamaan
taiteellisen tyylin. Nämä ansiot ovat Collinsilla, ja vielä
lisäksi se, että hän kertomustensa pohjaksi asettaa ongelmia,
sielutieteellisiä tutkimuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka
niille antavat aatteellista merkitystä.

Collins on työllänsä osottanut, että kirjallisuuden halvinkin
muoto on jalostettavissa. Hän kuuluukin merkilliseen aikakauteen,
joka kohotti lukuisia kirjallisuuden ja taiteen muotoja suurimpaan
kukoistukseen mitä mennyt vuosisata tuntee. Valitsemansa alan vuoksi
hän tietysti on tuon jakson vähimmän huomattuja miehiä. Silti hän
on suuren yleisön suosikki; hänen teoksiaan leviää suunnattomina
painoksina, ja kun nyt jännityskertomus on päässyt erityiseen
vauhtiin, on hänenkin merkityksensä silmäänpistävämpi.

Yhdeksännentoista vuosisadan viides kymmen oli Englannin
sivistys-elämässä mitä äkillisimmän loistokauden alkuna. Monilla
aloilla syntyi ihan yksiin aikoihin suuri herätys, nousi neroja,
jotka voimakkaalla omintakeisuudella loivat kehitykselle uusia uria.
Huomattavin oli prerafaelilaisen liikkeen syntyminen maalaustaiteessa
ja romaanikirjallisuuden elpyminen muutamien mestarikertojain
käsissä vielä tähän päivään asti koko brittiläistä kirjatuotantoa
vallitsevaksi muodoksi.

Tähän henkisten voimien vilkkaimpaan kukoistusaikaan sattuu
William Wilkie Collinsin nuoruus. Syntyneenä tammik. 8 p. 1824
Lontoossa hänen ensimäiset kirjalliset vaikutelmansa ovat ajalta,
jolloin _Lytton-Bulwer_ parhaillaan kiehtoi mieliä romanttisilla
rikollissankareillaan ja _Charles Dickens_ alotti kansallisten
porvariromaaniensa sarjan "Pickwick-klubin papereilla". Collinsilla
oli kaikki edellytykset päästä aikansa suurkirjailijain riviin,
jotka -- - omituista kyllä -- olivat melkein järjestään samalla
taiteilijoita ja sen vuoksi oivallisia vaikuttavien kohtausten
tyylittelijöitä. Hänen isänsä oli taidemaalari William Collins
(1788--1847), nuorempi veli oli samalle alalle antautunut Charles
Allston Collins, ja kasteessa hän sai nimensä isänsä läheisimmän
ystävän, kuuluisan laatumaalaaja Sir David Wilkien kunniaksi. Hän
oli siten taiteilijaverta, ja sai kasvatuksensa taiteellisessa
ympäristössä, kaikin puolin kuin oli laita Englannin nykyisen
suurimman kertojan Rudyard Kiplingin. 15-vuotiaana hän pääsi
vanhempainsa kanssa pariksi vuodeksi taiteen kotimaahan Italiaan
ja sai Roomasta puitteet ensimäiselle kirjalliselle yritykselleen.
Nuoruuden kasvatus oli siten omiaan taiteellisen kirjailijan uralle.

Toiselle häntä sentään aiottiin. V. 1841 isä pani hänet oppiin
Antropus & C:on teeliikkeeseen, viiden vuoden sopimuksen solmien
ja Collins sai siten tuntea samaa hengettömän työn katkeruutta
kuin aikaisemmin Dickens. Mutta hänkin oli kiihkeä kirjallisiin
harrastuksiin, ja erittäin vaikutti häneen alussa Lytton Bulwer,
jonka tyyliin hän sepitti ensimäisen kirjallisen yrityksensä
"Antoninan". Tämän sai isä käsikirjotuksena lukeakseen, ja hän
tajusi sen oivallisuuden niin hyvin, että paikalla toimitti poikansa
vapaaksi ja lueskelemaan lakitiedettä. Itse hän heti jälkeenpäin
kuoli, ja Wilkien ensimäiseksi julkaistuna teoksena ilmestyi v.
1848 laaja kaksi-osainen isän elämäkerta, saavuttaen vilkkaalla,
vapaalla esitystavallaan suurta huomiota. Välillä hän työskenteli
taidemaalarinakin, esittäen akatemian näyttelyssä taulun samana
vuonna (1849), jona prerafaelilainen maalaaja-veljeskunta saneli
suurta myrskyä herättävät opinkappaleensa. Mutta kun hän seuraavana
vuonna sai tavatonta kiittelyä "Antoninan" julkaistuansa ja pian
jälkeenpäin joutui Dickensin pariin, teki hän lopullisen päätöksen
antautua vakinaiseksi kirjailijaksi.

Dickens oli jo päässyt siihen johtavaan asemaan, joka hänellä
neljännesvuosisadan ajan oli maansa kirjallisuudessa tänä neroista
rikkaana kautena. Toimittamiinsa novellilehtiin hän keräsi
vakinaisen avustajapiirin, jossa Collins oli hänen oikeana kätenään.
Molemmilla oli yhteistä romaanin käsittäminen kirjoitettuna draamana
selväjakoisine kohtauksineen ja vaikuttavine luonnepiirroksineen,
mutta kun Dickensiä eniten viehätti pelkkä keinokasten juonien
kehittely eriskummallisten luonnetyyppien ja liikuttavien
tunnekoskettelujen kehykseksi, tahtoi Collins luoda kasvattavaa
romaanikirjallisuutta kuten ylempänä on mainittu, silti käytellen
aiheitaan merkillisyyksien romanttisessa maailmassa. Hyvin he siten
täydensivät toisiaan.

Aluksi ilmestyi Collinsin kynästä useita pienempiä yrityksiä,
joista draama "Jäätyneellä syvyydellä" ja novelli "Sisar Rosa" ovat
suomennetutkin. Ne saivat runsaasti lukijoita, mutta vasta kun hänen
pääteoksensa _"Valkopukuinen nainen"_ v. 1860 ilmestyi jatkuvana
Dickensin silloisessa novellilehdessä nimeltä "All the Year Round"
vallotti Collins varsinaisesti yleisön. "Valkopukuinen nainen" on
epäilemättä Collinsin paras teos. "Syöstyinä salaperäisyyteen ennen
ensimäisen luvun loppua, me pysymme epätietoisen jännityksen tenhossa
melkein viimeiselle sivulle asti", lausuu vakava historioitsija
William Francis Collier siitä. Ylipainoksena se ilmestyi Barry
Cornwallille omistettuna ja meni kuudessa kuukaudessa seitsemänä
painoksena kaupaksi, heti ilmestyäkseen useimmille sivistyskielille
käännettynä. "Valkopukuinen nainen" on jännistysromaaniemme suuri
esikuva, kuten varsinaisten pikku rikosjuttujen "Naisen haamu" tahi
salapoliisikertomusten "John Jagon henki", mainitaksemme loputkin
Collinsin suomennetuista pikku kyhäyksistä.

Olisi hukattua vaivaa luetella Collinsin tuotteliaan kynän lukuisia
tuotteita. Riittää mainita muutamat "Valkopukuisen naisen" jälkeen
huomattavimmat. "Kuollut salaisuus" (1857) on tutkielma sokeudesta.
"Armadale" (1866) ja "Kainin perintö" (1888) käsittelevät kumpikin
perinnöllisyyskysymystä. "Kuukivi" (1868) on "Valkopukuisen naisen"
rinnalla hänen toinen pääteoksensa; kallis-arvoisen timantin
ihmeellinen katoaminen on juonena ja sielullinen toiminta huumaavan
lääkkeen vaikutuksen alaisena tekijän varsinainen ratkaistava.
"Mies ja vaimo" (1870) kohdistuu sitä suunnatonta ihailua vastaan,
jolla Englannissa voimailua harrastetaan. "Kaksi kohtaloa" (1876)
käsittelee telepatiaa -- ajatustensiirtoa -- harvinaisella
sukkeluudella ja on hänen myöhemmistä teoksistaan paras. Hänen
yhteistyönsä Dickensin kanssa, novelli "Ilman menestystä", on
suomennettu.

V. 1873--4 Collins Dickensin esimerkkiä seuraten teki laajan
luentomatkan Yhdysvalloissa, lausuen kappaleita teoksistansa. Sieltä
palattuansa hän vietti lopun ikäänsä suuressa yksinäisyydessä, miltei
erakkona. Jo nuorelta ijältänsä kivulloisena hän joutui unettomien
öiden lieventämiseen käyttämään opiumia, vaipui synkkämielisyyteen
ja äreyteen ja piti yhteyttä muun maailman kanssa vain parin
prerafaelilaisen nuoruuden-ystävänsä kautta. Hän kuoli v. 1889.

Olemme Collinsin teoksien ansioina maininneet tarkan luonnekuvauksen,
aatteellisen pohjan ja todellisuudentunnetta luovan tyylin --
todella ansioita, joiden rinnalla tavattoman taidokkaasti punottu
jännittävä juoni on pelkkänä lisänä, kuten dramaattisen voimakkaiden
kohtaustenkin sommittelu. Tämä todellisuutta uhkuva tyyli on
Collinsin teoksissa mestarillinen, ja sen avulla hän suurimmatkin
eriskummallisuudet loihtii niin eloisiksi eteemme, ettei lukijassa
ennätä nousta epäilyksiä. Sitä saavuttaakseen hän, kuten esim.
ranskalainen romantikko Prosper Mérimée, hyvin suuressa määrin
käyttää teoksessa esiintyviä henkilöitä kertojina, terävällä
sielullisella analyysillä jäljitellen kunkin luonteelle ja asemalle
ominaisia muotoja; selostuksia, kirjeitä, päiväkirja-otteita esiintyy
suunnatonta vaihtelua luovina apukeinoina. Kaikella tällä Collins
saavuttaa sen, mikä muille on mahdotonta: että hänen tuotantonsa
vielä on oleellisissa piirteissään vanhentumaton, ja että hänen
nykyiselle aikakaudelle kovin laajat teoksensa ilmestyvät suurissa
sivistysmaissa yhä uusina painoksina.

Kun Collinsin todellisiin ansioihin liittyy se seikka, että
hän on merkkimiehiä sellaiselta kirjallisuuden kaudelta, johon
paljon nykyisestä tuotannosta nojautuu, niin on todellakin aika
saada suomeksikin hänen pääteoksensa, näytteenä siitä miten n.s.
jännittävää romaania parhaiten on käsiteltävä. "Valkopukuinen nainen"
on meillä uutuus joka varmaankin saavuttaa paljon mielenkiintoa ja
suosiota. Sen selostus jääköön lukijan omaksi tehtäväksi; muutamalla
sanalla olemme vain johdatukseksi viitanneet tekijän asemaan
maailmankirjallisuudessa.



VALKOPUKUINEN NAINEN

I:NEN OSA



Piirustuksenopettaja Walter Hartrightin, Clements-Innistä, alkama
kertomus.


I.

Tämä kertomus esittää, mitä naisen kärsivällisyys voi sietää ja mitä
miehen kestävyys voi voittaa.

Jos lain temput voisivat varmasti selvittää jokaisen epäillyn
tapauksen ja suorittaa oikeudenkäynnin vain kohtuullisesti käyttäen
avukseen kullan kurjaa voimaa, niin olisivat kenties ne tapahtumat,
jotka nyt täyttävät nämä sivut, saaneet osansa yleisön huomiosta
tuomioistuimen edessä.

Mutta vielä on laki muutamissa, välttämättömissä tapauksissa lihavan
kukkaron etukäteen palkkaama palvelija, ja siksi esitetään tämä
kertomus ensi kerran tässä kirjassa. Samalla tavoin kuin tuomari
muutoin olisi kuullut sen, tulee lukijankin kuulla. Ei mitään
painavampaa asianlaitaa alusta loppuun esitetä vain kuuleman
mukaan. Kun näiden alkusanain kirjoittaja -- Walter Hartright
on hänen nimensä -- itse on ottanut läheisesti ja vaikuttavasti
osaa tapauksien kulkuun, niin kuvaakin hän ne. Mutta kun hänen
oma kokemuksensa loppuu, väistyy hän kertojan paikalta, ja toiset
henkilöt, jotka voivat esittää tapahtumat oman kokemuksensa nojalla
yhtä varmasti ja epäämättömästi kuin hän, lähtevät jatkamaan siitä
kohdasta, johon hän on päättänyt.

Näin ollen kuvaa useampi kynä sen tapahtuman, jota me nyt käymme
lukijalle esittämään, kuten lainrikoksenkin oikeudessa esittää
useampi kuin yksi todistaja -- samassa tarkoituksessa molemmissa
tapauksissa: kuvata nimittäin asiaa selvimmässä ja puolueettomimmassa
muodossaan ja esittää sarja yhteenkuuluvia tapauksia antamalla niiden
henkilöiden, jotka ovat ottaneet tehokkainta osaa niihin, kunkin
ajankohdassaan sana sanaltaan selitellä kokemuksiaan.

Kuunnelkaamme siis ensiksi Walter Hartrightia, 28-vuotiasta
piirustuksenopettajaa.


II.

Oli heinäkuun viimeinen päivä. Pitkä, kuuma kesä läheni loppuaan,
ja me Lontoon kaduilla kulkevat, väsyneet pyhiinvaeltajat aloimme
kaivata pilven varjostamia viljaketoja ja merenrannalla puhaltavia
syksyn raikkaita tuulia.

Mitä minuun itseeni tulee, niin oli, sanoakseni totuuden,
näännyttävän lämmin kesä voivuttanut terveyteni, iloisen luonteeni
ja -- suoraan sanoen -- kukkaronikin. Minä en ollut edellisenä
vuotena hoitanut talouttani niin viisaasti, kuin minun olisi pitänyt
hankkimiini tuloihin nähden tehdä, ja tämä tuhlaavaisuus pakotti
minut säästäväisyyden vuoksi viettämään syksyä osaksi äitini pikku
kodissa Hampsteadissa, osaksi omissa huoneissani kaupungissa.

Minä muistan aivan hyvin, että ilta oli aivan tyyni ja pilvinen.
Lontoon yli lepäävä ilma oli raskaampi kuin koskaan ennen; sorina ja
liike kaduilla kaikui yhä heikommin ja kauempaa. Minusta tuntui kuin
elämän tykintä minussa ja Cityssä, tässä suurkaupungin sydämmessä,
yhdessä laskeutuisi yhä enemmän, heikkenisi heikkenemistään mailleen
menevän auringon kanssa. Minä heitin pois kirjan, jota minä olin
lukenut, tai pikemmin jonka yli olin uneksinut, ja läksin huoneistani
saadakseni hengittää hieman etukaupunkien vilppaampaa iltailmaa.
Oli yksi niistä kahdesta illasta viikossa, jotka minä tapani mukaan
vietin yhdessä äitini ja sisareni kanssa. Minä suuntasin siis
askeleeni pohjoiseen, Hampsteadia kohden.

Ne tapaukset, joita nyt käyn kertomaan, pakottavat minun
mainitsemaan, että isäni oli jo ollut kuollut useita vuosia siihen
aikaan, jota nyt kuvaan, ja että sisareni Sarah ja minä olimme
ainoat elossaolevat viidestä sisaruksesta. Isänikin oli ollut
piirustuksenopettaja. Uutteraan työskenneltyään oli hänellä ollut
runsas menestys ammatissaan, ja hänen hellä huolenpitonsa niiden
tulevaisuudesta, joiden menestys riippui hänen ahkeruudestaan, oli
saattanut hänen vakuuttamaan henkensä paljon suuremmalla osalla
tulojaan, kuin useimmat ihmiset katsovat välttämättömäksi sellaiseen
tarkoitukseen. Kiitos olkoon hänen ihmeteltävän huolenpitonsa ja
itseuhraavaisuutensa, jäivät äitini ja sisareni hänen kuoltuaan yhtä
riippumattomaan asemaan kuin hänen eläessäänkin. Minä sain monta
hänen oppilastaan hänen jälkeensä, ja minulla oli täysi syy olla
tyytyväinen siihen tulevaisuuteen, joka näytti odottavan minua urani
alussa.

Illan viimeinen valo värähteli vielä kedon korkeimmilla töyräillä, ja
suunnaton Lontoo oli kuin vaipunut mustaan kuiluun, jossa se siinsi
kaukana, yön varjoihin verhottuna, kun minä seisoin äitini asunnon
edessä. Tuskin olin minä vetänyt soittokellonnauhasta, kun jo ovi
kiivaasti ponnahti auki, ja minun arvoisa italialainen ystäväni,
professori Pesca, näyttäytyi palvelustytön asemesta; hän töytäsi
ilosesti ulos kohdatakseen minua ja hujautti kovin muukalaisen
mukailun englantilaisesta hurraa-huudosta.

Hänen itsensä vuoksi ja - minun täytyy lisätä -- minunkin vuokseni
ansaitsee professori tulla perinpohjaisemmin esitetyksi. Tapaukset
ovat tehneet hänet ensiaiheeksi siihen, että minä jouduin sekautumaan
siihen perhejuttuun, jota tämän kirjan tarkoitus on kertoa.

Olin tutustunut italialaiseen ystävääni tapaamalla hänet muutamissa
huomattavissa kodeissa, joissa hän opetti äidinkieltään ja minä
piirustusta. Kaikkiaan tiesin minä hänen elämänsä historiasta, että
hän oli ennen ollut professorina Paduan yliopistossa, että hän oli
poistunut Italiasta valtiollisista syistä, joiden lähempää laatua hän
ehdottomasti kieltäysi kertomasta kellekään ihmiselle, ja että hän
nyt, jo useita vuosia sitten, oli ollut Lontoossa arvossapidettynä
kieltenopettajana.

Olematta oikeastaan kääpiö -- sillä hän oli kiireestä kantapäähän
varsin täydellisesti kehittynyt -- oli Pesca luullakseni pienin
ihminen, jonka koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta sellaisia,
joita rahasta näytellään. Jo ulkomuodoltaankin tavattomana
herätti hän vielä enemmän ihmisten huomiota luonteensa hyvillä
ominaisuuksilla. Hänen vallitsevana ajatuksenaan näytti olevan, että
hänen tuli osoittaa kiitollisuutta sille maalle, joka oli suonut
hänelle pakopaikan ja mahdollisuuden tulla toimeen, pyrkimällä
äärimmäisyyteen asti täydelliseksi englantilaiseksi. Tyytymättä
osoittamaan kansallemme tarpeellista huomiota kuljettamalla aina
mukanaan sateenvarjoa sekä käyttämällä sääryksiä ja valkosta hattua
halusi hän olla englantilainen niin huvituksissa ja elämäntavoissa
kuin ulkonäössäkin. Kun hän huomasi meidän kansakuntamme erikoisesti
harrastavan vahvistavia ruumiinharjoituksia, otti tuo pieni mies
sydämmensä viattomuudessa ollenkaan valmistaumatta osaa kaikkiin
meidän englantilaisiin metsästyksiimme ja huveihimme, missä vain
sai tilaisuutta siihen, lujasti vakuutettuna voivansa omata meidän
taitavuutemme ja kestäväisyytemme kansallisissa urheiluissa yhtä
helposti, kuin hän oli omannut meidän kansalliset sääryksemme ja
valkosen hattumme.

Olin nähnyt hänen panevan sokeasti henkensä vaaraan
ketunmetsästyksellä ja pallopelissä; kohta sen jälkeen näin minä
hänen yhtä sokeasti heittäytyvän hengenvaaraan uintiretkillä
Brightonin luona.

Me olimme sattumalta tavanneet toisemme siellä ja olimme yhdessä
kylpemässä. Jos me olisimme puuhanneet jossakin huvissa, joka oli
erikoinen meidän kansakunnallemme, olisin minä luonnollisesti
huolellisemmin tarkannut Pescaa, mutta kun muiden maiden asukkaat
tavallisesti ovat yhtä taitavia varomaan itseään vedessä kuin
me englantilaisetkin, niin ei koskaan pälkähtänyt päähäni, että
uimataitokin oli niiden miehuullisten harjotusten luettelossa, joita
professori uskoi voivansa suorittaa omin neuvoin. Heti sen jälkeen
kuin me olimme lähteneet rannasta, huomasin minä, ett'ei ystäväni
ollutkaan matkassa, ja käännyin katsomaan, mihin hän oli puikahtanut.
Kauhukseni ja hämmästyksekseni en minä nähnyt itseni ja maan välissä
mitään muuta valkoista kuin kaksi pientä käsivartta, jotka hosuivat
muutamia hetkisiä veden pinnalla ja sitten katosivat näkyvistäni.
Kun minä sukelsin hänen peräänsä, makasi tuo pieni miesraukka aivan
liikkumattomana, kokoonkyyristyneenä merenpohjassa liuskakivipaasien
muodostamassa syvennyksessä ja näytti entistäänkin pienemmältä. Niinä
muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin minä ehdin viedä
hänet rantaan, piristyi hän ja nousi portaita ylös minun auttaessani.
Heti kun hän taas tuli tajuihinsa, valtasi hänet merkillinen
harhaluulonsa uimataidosta. Niin pian kun hän kylliksi oli lakannut
loukuttamasta leukojansa voidakseen puhua, hymyili hän väsyneesti ja
lausui, että hän luuli saaneensa suonenvedon vedessä ollessaan.

Mutta hänen toivuttuansa täysin ja seisoessamme yhdessä rannalla
mursi hänen lämmin, etelämaalainen luonteensa kaikki teennäiset
englantilaiset siteet silmänräpäyksessä. Hän vakuutti minulle
mitä innokkaimmin kiitollisuuttaan -- huudahti ihastuneena
liioitellulla, italialaisella tavallaan, että minä tästä lähtien
saisin määrätä hänen elämästään -- ja selitti, ett'ei hän koskaan
voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, ennenkuin hän puolestaan olisi
ollut tilaisuudessa osoittamaan kiitollisuuttaan minulle jollakin
palveluksella, jota minä voisin muistella koko elämäni ajan.

Minä koetin parhaani mukaan hillitä hänen kyyneliään ja vakuutuksiaan
kääntämällä koko seikkailun leikiksi ja uskoin lopulta onnistuneeni
jossakin määrin vähentämään Pescan liioteltua kiintymyksen tunnetta
minuun. Vähän uskoin minä silloin -- vähän voin minä ajatella
sittemmin, kun meidän hupaisa loma-aikamme oli lopussa -- että se
tilaisuus palvella minua, jota kiitollinen seuraajani niin hartaasti
odotti, pian tulisi; että hän tekemällä tämän palveluksen, johtaisi
koko minun elämäntehtäväni uudelle uralle, vieläpä samalla laittaisi
niin, että minä tuskin enää olisin sama ihminen kuin ennen.

Ja kumminkin tapahtui niin. Jollen minä olisi sukeltanut
professori Pescan perästä sinne, missä hän merenpohjassa lojui
liuskakivivuoteellaan, en minä totta tosiaan koskaan olisi joutunut
osalliseksi siihen tapaukseen, jonka nämä lehdet sisältävät, --
minä en silloin kenties koskaan olisi kuullut mainittavan edes sen
naisen nimeäkään, joka on elänyt kaikissa minun ajatuksissani, joka
on vallannut koko minun sieluni, ja tullut siksi voimaksi, joka nyt
johtaa tässä elämässä minun kohtaloitani.


III.

Pescan kasvojen ilme ja käytös sinä iltana, jolloin me tapasimme
toisemme äitini oven edessä, ilmoittivat minulle heti, että jotakin
merkillistä oli tapahtunut. Oli kumminkin aivan turhaa nyt heti
toivoa selitystä. Minä voin vain aavistaa hänen vetäessään minua
molemmista käsistä sisään, että hän, tuntien minun tapani, oli
saapunut tänne varmasti tavatakseen minua tänä iltana ja että hänellä
oli minulle ilmoitettavana joitakin asioita, jotka erikoisesti
miellyttäisivät minua.

Me töytäsimme vieraskamariin säädyttömän nopeasti. Äitini istui
avonaisen ikkunan ääressä, hymyillen ja löyhytellen itseänsä
viuhkalla. Pesca oli hänen erikoisia suosikkejaan, ja hänen
rajuimmatkin ominaisuutensa olivat aina anteeksi-annettavia äidin
mielestä. Hellä äitini! Ensi hetkestä, kuin hän huomasi pikku
professorin syvästi kiitollisena kiintyneen hänen poikaansa, oli hän
tuntenut sydämmensä lämmenneen häntä kohtaan ja siitä lähtien piti
kaikkia professorin hullunkurisia ulkomaalaisia ominaisuuksia hyvinä
ja luvallisina yrittämättä edes käsittää niitä.

Sisareni Sarah oli ihme kyllä, huolimatta nuoruudestaan, vähemmin
voitettavissa. Hän antoi tosin täyden arvonsa Pescan oivallisille
ominaisuuksille; mutta hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä häntä
niin kaikessa, kuin äitini minun tähteni teki. Hänen kansallista
sopivaisuuskäsitettään loukkasi yhäti Pescan alituinen ulkonaisten
seikkojen halveksiminen, ja hän oli aina enemmän tai vähemmän
hämmästynyt äitinsä luottavasta ystävyydestä innoittelevaa pikku
muukalaista kohtaan. Minä olen huomannut, ei ainoastaan nyt sisareni
suhteen, vaan myöskin muissa tilaisuuksissa, että me, nuorempi
sukuhaara, emme läheskään ole niin sydämmellisiä ja helposti
voitettavia kuin muutamat meidän vanhemmista sukulaisistamme. Yhäti
näen minä vanhempain ihmisten innostuvan ja ilostuvan jostakin
koituvasta huvista, joka ei vähimmässäkään määrässä voi järkähdyttää
heidän lastenlastensa levollisuutta. Tahtosin tietää, olemmeko
me nuorukaiset ja neitoset, todellakin niin väärentämättömän
luonnollisia, kuin meidän esivanhempamme nuoruudessaan olivat.
Ovatkohan kasvatuksen suuret edistykset tehneet kenties liian pitkiä
harppauksia, ja olemmeko me, nykyajan lapset, liikasivistyneen
yhteiskunnan viimeisiä, arvottomia jälkeläisiä?

Yrittämättä antaa ratkaisevaa vastausta näihin kysymyksiin, mainitsen
kumminkin, ett'en minä koskaan nähnyt äitiäni ja sisartani yhdessä
Pescan seurassa huomaamatta, että äitini heistä kahdesta oli nuorempi
mieleltään. Esimerkiksi nyt, kun tuo vanha nainen sydämmellisesti
nauroi sille poikamaiselle tavalle, jolla me rymisten tulimme
vierashuoneeseen, oli Sarah totisena keräämässä teekupin palasia,
jonka professori oli pyyhkässyt alas pöydältä juostessaan ovelle
minua vastaanottamaan.

"Minä en todellakaan tiedä, kuinka olisi käynyt, Walter", sanoi
äitini, "jos sinä olisit viipynyt paljoa kauemmin. Pesca on ollut
aivan suunniltaan kärsimättömyydestä ja minä samoin uteliaisuudesta.
Professorilla on jokin tärkeä tiedonanto, jonka hän sanoo koskevan
sinua, ja hän on jyrkästi kieltäynyt antamasta hituistakaan tietää
ystävänsä Walterin tuloa."

"Kovin ikävää: kalusto on rikottu sen takia", mutisi Sarah itsekseen
seisoessaan ja kokoillessaan rikotun kupin kappaleita.

Tätä sanottaessa oli Pesca, joka kaikessa tyytyväisyydessään ja
innossaan ei mitään tietänyt tekemästään vahingosta, hilannut raskaan
nojatuolin huoneen toiselle puolelle, josta hän voi katsella meitä
kaikkia kuin puhuja kuulijakuntaansa, käännettyänsä tuolin selkänojan
meihin päin hyppäsi hän siihen, asettautui polvilleen ja puhui
harvalukuisille kuulijoilleen tilapäisestä kateederistaan.

"Nyt, hyvät parhaani", alkoi Pesca, joka aina sanoi "hyvät parhaat"
tarkoittaessaan "arvoisia ystäviä", "kuunnelkaa minua. Hetki on
tullut. Minä kerron hyvät uutiseni -- minä puhun nyt."

"Kuule kuule!" sanoi äitini, josta kuje oli varsin hauska.

"Nyt hän lyö rikki meidän parhaimman nojatuolimme selkänojan, äiti",
kuiskasi Sarah.

"Minä palaan elämäni kuluneeseen aikaan ja puhun jaloimmalle
ihmisistä", jatkoi Pesca ja kääntäytyi innostuksen liikkeellä yli
tuolin selustimen puheineen minua kohden. "Häntä, joka löysi minut
suonenvedon voivuttamana merenpohjasta ja nosti minut jälleen ylös
ihmisten ilmoille; mitähän sanoin minä toivuttuani tajuihini ja
saatuani vaatteet päälleni?"

"Paljon enemmän kuin oli tarpeen", sanoin minä niin vakavasti
kuin voin, sillä pienemmästäkin viittauksesta tähän suuntaan oli
ehdottomasti seurauksena, että professorin mielenliikutus pyrki
puhkeamaan kyyneleihin.

"Minä sanoin", jatkoi Pesca terhakasti, "että minä omistaisin elämäni
kalliille Walter-ystävälleni loppupäivikseni -- ja niin teenkin.
Minä sanoin, ett'en koskaan voisi tulla, onnelliseksi enää, ennenkun
olisin tilaisuudessa tekemään Walterille tosi palveluksen -- enkä
minä ole tuntenutkaan itseäni onnelliseksi, ennenkuin tänä siunattuna
päivänä. Mutta nyt", huusi ihastunut pikku mies voimainsa mukaan,
"nyt murtautuu tuntemani suuri onni kaikista huokosista, sillä
sieluni, uskon, kunniani kautta -- tämä palvelus on nyt tehty, ja
kaikki, mitä minun enää on sanottava, -- hyvin -- varsin hyvin tehty!"

Tässä on mainittava, että Pesca piti kunnianaan olla täydellinen
englantilainen kieleltään, yhtä hyvin kuin puvultaan,
esiintymiseltään ja huveiltaankin. Hän oli painanut päähänsä
muutamia meidän omituisimpia sanankäänteitämme ja sirotteli niitä
keskustelussa, miten milloinkin sopi, samalla kun hän ainoastaan
tarkaten niiden sulosointuisuutta ja aivan tuntematta niiden
varsinaista merkitystä, toisteli niitä milloin oikein, milloin väärin
ja aina niin nopeasti, että olisi luullut niiden olevan yhden ainoan
tavuun.

"Niiden talojen joukossa, joissa minä opetan isänmaani kieltä",
sanoi professori, joka eksyi tuohon kauan peitettyyn selitykseen
lausumatta sanaakaan tarkemmaksi johdannoksi, "on yksi, varsin kaunis,
suuren torin vieressä, jota kutsutaan Portlandiksi. Tiedättehän
kaikki, missä se on? Niin, niin -- luonnollisesti, luonnollisesti.
Siinä kauniissa talossa, hyvät parhaani, asuu kaunis perhekin: äiti,
vaalea ja lihava, kolme nuorta neitoa, vaaleita ja lihavia ja isä,
vaalein ja lihavin kaikista; hän on mahtava kauppias ja hänellä on
kultaa korvia myöten -- kaunis mies kenties aikoinaan, mutta nyt
ruma, tultuansa kaljupäiseksi ja saatuansa kaksi leukaa. Kuunnelkaa
nyt tarkoin! Minä luen jumalaista Dantea noiden kolmen neitosen
kanssa ja ah! -- Jumal' auttakoon, Jumal'! jos ihmisvoimin voi sanoa,
kuinka jumalainen Dante panee pyörälle nuo kolme sievää päätä! Mutta
vähätpä siitä -- kaikki hyvin -- kuta useampia lukutunteja, sitä
edullisempi minulle. Huomatkaa nyt! Kuvitelkaa, että minä tänään
luen nuorten naisten kanssa kuten tavallista. Me olemme kaikki neljä
Danten helvetissä. Seitsemännessä piirissä olemme kiinni, samapa se:
kaikki piirit ovat yhtäläisiä noista kolmesta, vaaleasta, lihavasta
neitosesta -- seitsemännessä piirissä kumminkin takertuvat oppilaani,
ja saadakseni heidät vauhtiin taas alan minä kertoa muististani ja
selittää, kunnes tulen tulipunaiseksi hedelmättömästä innostuksesta,
silloin -- kuuluvat saappaat narisevan käytävässä, ja sisään astuu
pappa-kulta, mahtava kauppias kaljuine paineen ja kaksine leukoineen.
-- Haa! hyvät parhaani, minä olen lähempänä selitystäni, kuin te
luulettekaan. Oletteko olleet kyllin kärsivällisiä vai oletteko
sanoneet itseksenne: mikä tuhat tulimmainen Pescaa vaivaa tänään,
hänhän on niin pitkäveteinen?"

Me vakuutimme kaikki varsin mielellämme kuuntelevamme, ja professori
jatkoi:

"Kädessään oli pappa-kullalla kirje, ja pyydettyään anteeksi, että
hän oli häirinnyt meitä hornan valtakunnassa yksinkertaisilla,
maallisilla asioillaan, kääntyi hän noihin kolmeen nuoreen neitoseen
ja alkaa, kuten te englantilaiset alatte kaiken, mitä teillä tässä
siunatussa maailmassa on toisillenne sanomista, suurella O:lla.
'O' rakkaimpani', sanoo kauppias, 'minä sain kirjeen ystävältäni
M:ltä' -- nimi on hälvennyt muististani, mutta viispä siitä sen
kyllä muistamme, niin, niin -- no niin! Pappa sanoo siis: 'minä
sain kirjeen ystävältäni M:ltä -- ja hän pyytää minua hankkimaan
piirustuksenopettajan, joka tahtoisi tulla hänen maatilallensa.
Jumal'auttakoon, Jumal', olisipa minua haluttanut käärästä, jos
vain olisin yltänyt, käteni hänen kaulaansa ja painaltaa häntä
rintaani vasten pitkään ja hartaaseen syleilyyn. Vaan kuten nyt oli,
liikahtelin minä vain levottomasti tuolillani. Minä istuin kuin
ohdakkeilla ja minun sieluni paloi halusta saada puhua; mutta minä
pidätin kieleni ja annoin papan jatkaa samaan suuntaan: 'kenties te
tunnette', sanoi tuo hyvä rauhaisa mies pujotellessaan ystävänsä
kirjettä edestakaisin peukalonsa ja sormiensa välissä, 'kenties te
tunnette jonkun piirustuksen opettajan, jonka minä voisin esittää?'
Kolme neitoa katsoi toisiansa ja sanoi sitten: 'Oi, ei hyvä pappa!
Mutta tässä on herra Pesca.' -- Kun minun nimeni siten mainittiin,
en minä voinut enempää pidättäytyä -- ajatus teistä, hyvät parhaani,
kohosi päähäni -- minä hyppään ylös niin kiivaasti, kuin olisi
naula ampuutunut lattiasta läpi tuolin täytteen -- minä käännyn
mahtavaan kauppiaaseen ja sanon: 'paras sir, mies on tiedossa!
Maailman ensimmäinen, paras piirustuksen opettaja. Kirjoittakaa
hänestä tämän illan postissa, esittäkää ja lähettäkää hän kiluineen
kaluineen (englantilainen sananparsi -- eikö niin?), lähettäkää hän
kiluineen kaluineen huomisella junalla!' -- 'No, no', sanoi pappa,
'onko hän ulkomaalainen vai englantilainen?' -- 'Englantilainen
kiireestä kantapäähän', vastasin minä. -- 'Arvossa pidettävä
mies?' kysyy pappa. -- 'Sir' sanon minä, sillä tämä viimeinen
kysymys suututtaa minua, enkä minä aio enää antautua luottavaan
puheluun hänen kanssaan, 'sir! neron kuolematon tuli palaa tämän
englantilaisen rinnassa samoinkuin hänen isänsäkin ennen muinoin!'
-- 'Nero on suuri asia hra Pesca, suuri asia!' sanoo kultainen
barbaari. 'Me emme suuriakan piittaa nerosta tässä maassa, ellei se
ole yhtynyt kunnioitettavaan luonteeseen -- mutta silloin olemme
me varsin iloisia omatessamme sen. Voiko Teidän ystävänne hankkia
joitakin todistuksia -- joitakin suosituskirjeitä?' -- 'Todistuksia?'
sanon minä. 'Haa! Jumal' auttakoon, Jumal'! Totta tosiaan, uskon
sen' kokonaisia pinkkoja suosituskirjeitä ja todistuksia, jos
Teitä miellyttää.' -- 'Pari on kylliksi', sanoo tämä rahakas mies
levollisesti. 'Ilmoittakaa hänelle, että hän lähettää ne minulle
sekä nimensä ja osoitteensa. Ja -- odottakaa, odottakaa, herra Pesca
-- ennenkun Te menette ystävänne luo, on ehkä paras, että minä
annan Teille pienen lipun.' -- 'Lipun!' minä sanoin harmistuneena.
'Ei mitään pankkilippuja, jos suvaitsette, ennenkuin minun taitava
englantilaiseni on ansainnut ne.' -- 'Pankkilippuja!' sanoo pappa
suuresti kummastuneena, 'kuka puhuu pankkilipuista? Minä tarkoitan
ainoastaan selontekoa ehdoista ja siitä, mitä häneltä vaaditaan.
Jatkakaa luentoanne, herra Pesca, ja minä jätän Teille tarpeellisen
otteen ystäväni kirjeestä.' -- Sitten tarttuu kauppias kynäänsä,
musteeseensa ja paperiinsa, ja minä syöksyn alas Danten helvettiin
ja kolme nuorta neitoani perästäni. Kymmenessä minuutissa on
muistilippu valmis ja isän saappaat narisevat taaskin käytävässä
yhä kauemmas. Tästä hetkestä lähtien voin minä uskoni, sieluni ja
kunniani kautta pyhäksi vakuuttaa, ett'en minä tiedä, mitä sitten
tapahtui. Ihana ajatus, että tilaisuus jo on tullut ja että minun
kiitollisuudenvelkani rakkaimmalle ystävälleni maailmassa on kuin
maksettu, syöksee päähäni ja tekee minun melkein juopuneeksi ilosta.
Kuinka minä lopulta toimitin neitoni ja itseni ylös manalan majoista
kuinka minun toiset luentoni sitten sujuivat, kuinka vähäinen
päivälliseni liukui alas kurkustani -- tästä kaikesta en tiedä
enempää kuin kuun ukko. Riittää mielestäni, että seison tässä,
vahvana kuin elämä, lämpimänä kuin tuli, onnellisena kuin kuningas,
mahtavan kauppiaan muistilippu kädessäni. Ha-ha-haa! hyvä -- hyvä
-- hyvä -- aivan hyvä!" Professori kieputti paperia päänsä yllä ja
päätti pitkän ja sanarikkaan kertomuksensa terävällä italialaisella
mukailullaan englantilaisesta hurraa-huudosta.

Heti hänen vaiettuaan nousi äitini ylös punertavin poskin ja
loistavin silmin. Hän tarttui lämpimästi pikku miehen molempiin
käsiin.

"Paras, hyvä Pesca", sanoi hän, "minä en ole koskaan epäillyt Teidän
todellista ystävyyttänne Walteria kohtaan -- nyt olen minä kumminkin
enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä".

"Minä olen varma siitä, että me Walterin vuoksi olemme suuressa
kiitollisuuden velassa professori Pescalle", lisäsi Sarah. Hän
nousi puhuessaan puoleksi ylös mennäkseen nojatuolin luo. Mutta
nähdessään, kuinka Pesca ihastuneena suuteli äitini käsiä, tuli hän
vakavannäköiseksi ja istuutui jälleen. "Jos tuo luottava pikku herra
kohtelee tuolla tavalla äitiäni, miten hän sitten minua kohteleisi?"
Kasvot puhuvat joskus totuuden kieltä. Tämä oli epäilemättä Sarah'n
ajatus, hänen istuutuessaan tuolille.

Vaikka minä kiitollisena tunnustinkin Pescan ystävällisen huolenpidon
minun menestyksestäni, olin minä tuskin niin innostunut asiasta,
kuin minun olisi tullut olla, kun nyt toive tästä tulevaisuuden
tehtävästä avautui silmieni eteen. Professorin lopetettua vihdoinkin
käden suutelemisen kiitin minä sydämmellisesti häntä hänen
ystävällisyydestään ja pyysin saada nähdä sen muistilistan, jonka
hänen arvoisa isäntänsä oli lähettänyt minulle.

Pesca ojensi minulle paperin riemuitsevalla käden liikkeellä.

"Lue!" sanoi pikkumies juhlallisesti. "Minä voin vakuuttaa sinulle,
ystäväni, että pappa-kullan kirjoitus kyllä puhuu puolestaan."

Ehdot olivat yksinkertaisesti, selvästi ja hyvin asetetut; ne
kuuluivat seuraavasti:

_Ensiksi:_ että Frederick Fairlie, Esquire, Limmeridge-Housessa
Cumberlandissa, halusi ottaa täysin taitavan piirustuksenopettajan
neljän kuukauden ajaksi.

_Toiseksi:_ että työ, jota tältä mestarilta vaaditaan, oli kahta
laatua: hänen pitäisi opettaa kahta nuorta naista maalaamaan
vesivärillä ja käyttämään oppituntiensa välisen ajan järjestääkseen
ja asettaakseen hyvään kuntoon piirustus- ja gravyyrikokoelman, jota
laiminlyönnin takia oli huonosti hoidettu.

_Kolmanneksi:_ että se palkkio, joka tarjottiin tälle henkilölle, jos
hän oikein ja hyvin suorittaisi molemmat tehtävät, oli neljä guineaa
viikossa; että hänen tuli oleskella Limmeridge-Housessa ja että häntä
piti siellä kohdeltaman aivan kuin gentlemania.

_Neljänneksi ja viimeiseksi:_ ettei kenenkään henkilön pitäisi
ajatella hakea tätä paikkaa, ellei hän voi tarjota puolueettomia
suosituksia niin hyvin luonteestaan kuin taidostaankin. Todistukset
ovat jätettävät herra Fairlien ystävälle Lontoossa, joka on saanut
tehtäväkseen järjestää asian. Tässä ohjeessa oli Pescan Portland
placen varrella asuvan isännän allekirjoitus ja osoite -- ja siihen
päättyi muistilippu.

Esitys oli todellakin houkutteleva. Se työ, jota tarjottiin minulle,
näytti tulevan sekä helpoksi että mieluiseksi, se oli saatavana
syyskuukausiksi, siksi aikaa vuodesta, jolloin minulla oli vähemmän
muuta työtä, ja sen kokemuksen perusteella, jonka minä olin saanut
ammatissani, olivat ehdot aivan ihmeteltävän hyvät. Minä tiesin
tämän; minä tiesin, että minun tulisi pitää itseäni onnellisena, jos
minä saisin tarjotun paikan -- enkä kumminkaan ollut vielä lukenut
läpi muistilippua, kun minä tunsin selittämätöntä vastenmielisyyttä
ottaa vastaan paikka. En koskaan tätä ennen elämässäni ollut
tuntenut velvollisuutena ja taipumukseni -- olevan niin kiusallisen
selittämättömästi ristiriidassa keskenään kuin tässä tilaisuudessa.

"Oi, Walter, sinun isälläsi ei ollut koskaan sellaista tarjousta!"
sanoi äitini luettuaan paperin ja ojennettuaan sen takaisin minulle.

"Kuinka onnellista sinulle päästä tuttavuuteen sellaisen hyvän
perheen kanssa", lisäsi Sarah ojentautuessaan istuimellaan, "ja
päästä siihen niin tunnollisella ja yhdenvertaisella tavalla."

"Niin, niin, ehdot ovat kylläkin kaikin puolin houkuttelevat",
vastasin minä kärsimättömästi. "Mutta ennenkun minä lähetän
todistukseni, haluaisin kumminkin vähän aikaa miettiä asiaa..."

"Miettiä asiaa!" huudahti äitini. "Kuinka, Walter? Mitä tarkoitat?"

"Miettiä asiaa!" toisti sisarenikin. "Sepä merkillistä! Sellaisessa
olosuhteessa!"

"Miettiä asiaa!" kajahti kuin kaiku professorin huulilta. "Mitä
sinulla on epäilemisen syytä? Vastaa minulle heti! Etkö sinä ole
valittanut terveytesi kärsivän? Etkö ole ikävöinyt edes kerrankin
saada hengittää oikein raikasta maaseutuilmaa? No hyvä! Sinulla on
nyt kädessäsi sitoumus mitä raikkaammasta maaseutuilmasta, niin
paljon kuin sinä voit hengittää sitä neljän kuukauden aikana.
Eikö niin? Häh? Ja toisekseen -- sinä tarvitset rahaa. Hyvä!
Onko neljä guineaa viikossa pikkuasia? Jospa minä saisin sen!
-- Jumal' auttakoon, Jumal' eipä minun saappaani nariseisi yhtä
itsetyytyväisesti kuin pappakullan! Ajatteleppas vain: neljä guineaa
viikossa ja siihen saada olla kahden ihastuttavan nuoren naisen
seurassa ja mikä parempi: -- hyvä vuoteesi, ihana aamiaisesi, hieno
päivällisesi, teesi, vaahtoova englantilainen oluesi -- kaikki
ilmaiseksi -- kuinka, Walter, paras, hyvä ystäväni -- mitä tuhat
turkosta, tuhat! Ensi kerran luulen nyt saavani silmäni oikein auki
katsoakseni ja ihmetelläkseni sinua!"

Mutta ei äitini nähtävä hämmästys minun käytökseni johdosta enemmän
kuin Pescan huolekas luetteleminen kaikesta uuden toimeni loistavista
eduista voinut hävittää minun merkillistä haluttomuuttani matkustaa
Limmeridge-Houseen. Tehtyäni kaikki pikku väitteet, jotka vain
keksin, Cumberlandiin matkaamista vastaan, ja kuultuani kaikki ne
peräkkäin kumottavan, koetin minä lopulta turvautua kysymykseen,
mitä tulisi minun lontoolaisista oppilaistani sillä aikaa, kun minä
Limmeridge-Housessa opettaisin nuoria naisia maalaamaan luonnon
mukaan? Hyväksyttävä vastaus tähän oli, että suurin osa heistä olisi
tavallisilla syysmatkoillaan, ja ne harvat, jotka olisivat kotona,
voitaisiin uskoa eräälle ammattitoverilleni, jonka oppilaat minä
kerran ennen olin ottanut hoitaakseni. Sisareni muistutti, että
tämä herra juuri äskettäin, oli tarjonnut minulle apuansa, jos minä
itse tahtoisin poistua kaupungista; äitini kehotti minua vakavasti
olemaan antamatta perusteettoman oikun olla ehkäsemässä etuani ja
terveyttäni, ja Pesca vannotti minua tuskaisella äänellä, ett'en
kiusaisi häntä niin kovin hylkäämällä ensimmäisen palveluksen, minkä
hän voi tehdä ystävälleen, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä.

Sen selvän rehellisyyden ja ystävyyden, joka oli näiden
sanojen takana, täytyi vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, jolla oli
kipinäkin tunnetta sydämmessään. Vaikka minä en voinut voittaa
kummallista vastenmielisyyttäni, oli minulla kyllin oikeudentuntoa
sydämmellisesti hävetä sitä ja lopettaa neuvottelu toivotulla
tavalla: lupaamalla kaikki, mitä minulta tahdottiin.

Loppuilta kului varsin rattosasti tehdessä kaikenlaisia hauskoja
kuvitteluja siitä, kuinka minä viettäisin aikani noiden kahden
nuoren naisen kanssa Cumderlandissa. Pesca, joka eloutui meidän
kansallisesta groggistamme, mikä näytti ihmeellisesti kohoavan
hänelle päähän viisi minuuttia sen jälkeen, kuin se oli luisunut
alas hänen kurkustansa, osoitti taaskin haluavansa olla täysin
englantilainen pitämällä joukon puheita tiheään toinen toisensa
perästä. Hän esitti maljan äidilleni, sisarelleni, minulle; ja
sitten maljoja joukottain herra Fairlielle, molemmille nuorille
naisille ja Herra ties' kelle kaikille, sekä piti lopulta seuran
puolesta liikuttavan kiitospuheen itselleen. "Tahdon sanoa sinulle
sanasen kaikessa luottamuksessa, Walter", sanoi pikku ystäväni
salamyhkäisesti minulle yhdessä kotia mennessämme. "Tunnen melkein
päätäni viipottavan kaunopuheisuuteni tuottamasta ilosta. Kunnianhimo
hehkuu minussa. Jonakin päivänä piakkoin tulen minä teidän jaloon
parlamenttiinne. Minun elämäni kaunein unelma on saada kerran olla:
suuriarvoinen herra Pesca, M. P. (parlamentin jäsen!)"

Huomisaamuna lähetin minä todistukseni professorin rikkaalle
suosijalle Portland-placen varrella. Kolme päivää kului, ja minä
aavistelin salaisella mielihyvällä, ett'ei minun papereitani katsottu
täysin päteviksi. Mutta neljäntenä päivänä tuli vastaus. Se sisälsi,
että herra Fairlie oli ottanut minut palvelukseensa toivoen, että
minä heti lähtisin matkalle Cumberlandiin. Kaikki tarpeelliset ohjeet
matkaa varten oli selvästi ja tarkkaan merkitty jälkikirjoitukseen.

Jotenkin vastenmielisesti järjestelin minä lähtöäni Lontoosta
seuraavaksi aamuksi. Iltapuoleen pistäytyi Pesca luokseni, matkalla
kutsupäivällisille, ottaakseen minulta hyvästit.

"Kyyneleeni lakkaavat juoksemasta sinun poissaolessasi", sanoi
professori iloisesti, "nauttiessani siitä suloisesta ajatuksesta,
että juuri minun käteni on ensiksi johtanut sinut onnen radalle läpi
elämän. Mene, ystäväni! Kun sinun aurinkosi loistaa Cumberlandissa,
niin kiiruhda Herran nimessä korjaamaan heinääsi. (Englantilainen
sananlasku, vai mitä?) Mene naimisiin toisen nuoren neitosen kanssa,
tule suuriarvoiseksi herra Hartrightiksi, parlamentin jäseneksi;
ja kun sinä seisot korkeimmillaan onnen portailla, niin muista
kuitenkin, että vähäpätöinen Pesca on aikaansaanut kaikki tyyni!"

Minä koetin yhdessä pikku ystäväni kanssa nauraa hänen leikkisille
jäähyväisilleen, mutta se oli minusta mahdotonta. Oli jotakin, joka
vaikutti minuun melkein kiusallisen mielialan, hänen hyvästellessään
näin ilosesti.

Jäätyäni jälleen yksikseni ei ollut enää mitään muuta tehtävää, kuin
mennä Hampsteadiin lausumaan äidilleni ja sisarelleni jäähyväiset.


IV.

Kuumuus oli koko päivän ollut painostava, ja nyt oli tyyni ja lämmin
yö.

Äidilläni ja sisarellani oli niin paljon puhumista minulle, ja he
olivat niin monta kertaa pyytäneet minua viipymään vielä viisi
minuuttia, että oli lähes puoliyö talonveräjää takanani suljettaessa.
Minä kuljin muutamia askelia eteenpäin lähintä Lontooseen johtavaa
tietä, mutta pysähdyin sitten epäröimään.

Täyskuu loisti kirkkaana tummansiniseltä taivaalta ja levitti niin
kummallisen valon kedon kummuille ja laaksoille, että se näytti
olevan ainakin sata peninkulmaa suuresta kaupungista, joka oli
tuolla alhaalla. Ajatus tulla ennen, kuin todella tarpeen oli,
kuumaan tukahduttavaan Lontooseen kiusasi minua. Mennä levolle
kuumentuneihin huoneihini tai vähitellen tukahtua näytti minusta,
tuntiessani nyt sekä ruumiillista että sielullista levottomuutta,
olevan melkein sama. Minä päätin mennä kotiin pisintä kiertotietä,
jonka voin löytää, saadakseni olla kauemmin raikkaassa ilmassa;
minä halusin kulkea erästä valkosta polkua, joka koukertelee aution
kedon poikki ja lähenee Lontoota Finchleyn tiellä, ja siten palata
erään sen raikkaimman etukaupungin kautta, päivän ensi koitteessa --
Regents-Parkin länsipuolelta.

Minä aloin siis kulkea aivan hitaasti ketoa nauttiessani maiseman
ihanasta hiljaisuudesta ja ihmetellessäni valon ja varjojen kauneita
värähdyksiä, kun ne seurasivat toisiansa epätasaisella maalla
kaikkialla ympärilläni. Niin kauan kun minä vielä etenin tällä
ensimmäisellä ja kauneimmalla osalla yöllistä matkaani, valtasi
sieluni avonaisesti se vaikutelma, jonka ympäröivä näytelmä loitsi,
ja minä ajattelin aivan vähän mitään muuta -- niin, totta tosiaan
voin minä sanoa ajatelleeni tuskin mitään.

Mutta kuljettuani kedon ja tultuani eräälle syrjätielle, jossa ei
ollut mitään nähtävää, alkoi minun ajatuksissani aivan luonnollisesti
kierrellä pian koituva muutos elämäntavoissani ja tehtävissäni. Kun
minä olin saapunut tämän pienen tien päähän, olin minä aivan vaipunut
unelmiini ja epämääräisiin kuvitelmiini Limmeridge-Housesta, herra
Fairliestä ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden opetuksesta maalata
vesivärillä minun tuli heti pitää huolta.

Minä olin nyt kulkiessani tullut siihen kohtaan, jossa neljä tietä
yhtyy -- Hampsteadiin johtava, jota olin tullut, Finchleyhin vievä,
West-Endiin vievä ja Lontoosta tuleva. Koneellisesti olin minä
poikennut viimemainitulle ja astuskelin autiota maantietä mietteissä,
jotka minä varsin hyvin muistin, miltähän nuo Cumberlandin nuoret
naiset näyttäisivät -- kun silmänräpäyksessä veri jähmettyi
suonissani siitä, että joku takanani laski olkapäälleni käden,
nopeasti, kevyesti.

Minä pyörähdin samassa ympäri ja puristin kiivaasti kävelykeppini
kädensijaa.

Siinä, keskellä leveää, kuun valaisemaa maantietä seisoi -- ikäänkuin
hän olisi samana hetkenä kohonnut maasta tai pudonnut taivaasta --
yksinäinen nainen puettuna kiireestä kantapäähän valkoseen pukuun,
hänen silmänsä tarkastivat vakavalla, tutkivalla ilmeellä minua,
hänen ojennettu kätensä osoitti Lontoon yllä olevaa tummaa pilveä
siinä seisoessamme vastakkain. Hämmästyin liian paljon ja vakavasti
nähdessäni aavistamatta tuon kummallisen olennon tällä yksinäisellä
paikalla sydän yöllä kysyäkseni, mitä hän tahtoi. Omituinen nainen
puhui ensin.

"Johtaako tämä tie Lontooseen?" kysyi hän.

Minä katsoin tarkkaan häntä hänen tehdessään tämän kummallisen
kysymyksen. Kello oli nyt melkein yksi. Kuunvalossa voin minä
huomata, että hänellä oli väritön, nuorekas muoto, laiha ja kuihtunut
poskilta ja leuan ympäriltä; suuret, suruiset, tavattoman tarkastavat
silmät, hermostunut, päättämätön ilme suupielissä ja vaalea,
kullankeltainen tukka. Ei ollut mitään rohkeata, mitään häpeämätöntä
hänen esiintymistavassaan; se oli hiljaista ja välttelevää -- hieman
surullista ja epäilevää; se ei näyttänyt olevan aivan ylhäisen
naisen, mutta ei taas alhaissäätyisenkään. Ääni oli -- sikäli
kuin olen vielä kuullut sitä -- jotenkin kummallisen hiljaista ja
yksitoikkoista, ja hän puhui tavattoman nopeaan. Hänellä oli pieni
matkareppu kädessä ja hänen pukunsa -- hattunsa, kaulahuivinsa
ja hameensa, kaikki tyyni valkosia -- ei mielestäni näyttänyt
hienolta eikä kalliilta. Hänen vartalonsa oli solakka ja hieman yli
keskipituuden, käynti ja liike vapaat sopimattoman vallattomuuden
viitteestäkin. Kaiken tämän voin minä huomata epävakaisessa
kuunvalossa ja ällistyksissäni kohtauksemme johdosta. Millainen
nainen hän oli ja miksi hän oli maantiellä yksin kello yhden aikaan
sydänyöllä, en minä ollenkaan voinut ymmärtää. Siitä olin aivan
varma, ett'ei kukaan mies, olkoonpa kuinka halpa ajatustavaltaan
tahansa, olisi voinut selittää väärin hänen syitään puhutella minua
näin myöhäisenä aikana ja noin yksinäisellä paikalla.

"Kuulitteko, mitä minä sanoin?" jatkoi hän samalla kertaa
levollisesti ja kiireesti, mutta ilman vähintäkään kärsimättömyyttä
ja tyytymättömyyttä. "Minä kysyin, viekö tämä tie Lontooseen."

"Kyllä", vastasin minä, "tämä on oikea tie; se johtaa S:t
Johns-Woodin ja Regents-Parkiin. Teidän täytyy suoda anteeksi,
ett'en minä heti vastannut. Minä hämmästyin todellakin Teidän
odottamattomasta näkemisestänne tässä tiellä -- nytkään en voi
ymmärtää Teitä."

"Ettehän epäile minun tehneeni jotakin pahaa? Sitä en ole tehnyt.
Minulle on tapahtunut onnettomuus -- tunnen itseni kovin onnettomaksi
ollessani yksin näin myöhään. Miksi epäilette minun tehneen väärin?"

Hän puhui tarpeettoman vakavasti ja liikuttavasti ja peräytyi
muutamia askelia takaisin. Minä koetin kaikin tavoin rauhoittaa häntä.

"Pyydän, ett'ette epäile minun pahaa ajattelevan Teistä", sanoin
minä, "tai mitään muuta toivovan kuin saavani auttaa Teitä voimieni
mukaan. Minä hämmästyin vain, että Te niin aavistamatta ilmaannuitte
tälle tielle, joka hetkinen sitä ennen oli aivan typi tyhjä."

Hän kääntäytyi ja osoitti sitä kohtaa, jossa Lontooseen ja
Hampsteadiin johtavat tiet yhtyivät; siellä voi huomata pensasaidassa
olevan aukon. "Minä kuulin Teidän tulevan", sanoi hän, "ja kätkeydyin
sinne nähdäkseni, minkälainen mies Te olitte, ennenkuin uskaltaisin
puhutella Teitä. Epäröin ja pelkäsin, kunnes olitte kulkenut
ohitseni, jolloin minun oli pakko hiipiä perästänne ja koskettaa
Teitä".

Hiipiä perästäni ja koskettaa minua! Miksi ei yhtä hyvin huutaa
minulle? Tämä oli, lievimmin sanoen, varsin kummallista.

"Uskallanko minä luottaa Teihin?" kysyi hän. "Ettehän ajattele pahaa
minusta, vaikka minä olen joutunut onnettomuuteen?" Hän vaikeni
hämillään ja muutteli matkareppuansa kädestä toiseen ja huoahti
syvästi.

Naisen yksinäinen ja turvaton asema säälitti minua. Minun
luonnollinen haluni auttaa häntä voitti viisauden, varovaisuuden ja
maailman kokemuksen -- nämä ominaisuudet, jotka vanhempi, viisaampi
ja kylmempi mies olisi käyttänyt apunaan niin tavattomassa asemassa
kuin tämä.

"Te voitte turvallisesti luottaa siihen, ett'en minä tahdo mitään
pahaa Teille", sanoin minä. "Jos Teitä vaivaa selittää ikävän
asemanne syy, niin pyydän minä, ett'ette virka sanaakaan siitä
asiasta enää. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia Teiltä sellaista
selitystä. Sanokaa minulle vain, kuinka minun on autettava Teitä; jos
voin auttaa, niin tahdon tehdä sen."

"Te olette kovin hyvä, ja minä olen suuresti iloissani, että olen
tavannut Teidät." Ensimmäinen pilkahdus naisellista tunnetta, jonka
tähän asti olin huomannut hänessä, pani hänen äänensä vavahtelemaan
lausuessaan nämä sanat, mutta ei ainoakaan kyynel loistanut noissa
suurissa, surullisissa, tarkkaavissa silmissä, jotka yhä tuijottivat
minuun. "Minä olen ainoastaan kerran ennen ollut Lontoossa", jatkoi
hän entistä nopeammin, "enkä minä löydä ollenkaan tietä sinne tältä
taholta. Voinko saada vuokravaunut tai mitkä ajoneuvot tahansa? Onko
liian myöhäistä? En tiedä sitä itse. Oi, jospa Te tahtoisitte sanoa
vain minulle, mistä voisin saada vaunut! Jospa Te vain tahtoisitte
luvata; ett'ette huoli minusta sen enempää, vaan -- annatte minun
mennä seurastanne, milloin minua miellyttää -- minulla on Lontoossa
ystävä, joka ilostuu saadessaan vastaanottaa minut -- mitään muuta en
minä tarvitse -- tahdotteko luvata minulle tämän?"

Hän katsoi levottomasti edes ja taakse tietä; muutteli taaskin
matkareppuansa kädestä toiseen, toisteli sanoja: "Tahdotteko
luvata sen?" ja katsoi tutkivasti minuun rukoilevalla, aralla ja
alakuloisella silmäyksellä, joka teki minuun kiusallisen vaikutuksen.

Mitä voin minä tehdä? Tässä oli turvaton vieras, joka oli pyytänyt
apuani, -- ja tämä vieras oli nainen. Ei yhtään ihmisasuntoa ollut
läheisyydessä, ei yhtään ihmistä näkynyt, jolta minä olisin voinut
neuvoa kysyä, eikä mikään maallinen voima antanut minulle sitä paitsi
oikeutta määrätä hänen tekojansa, vaikka minä olisin tietänytkin,
kuinka minä voisin käyttää tätä voimaa. Minä kirjoitan nämä rivit,
puoleksi epävarmana, teinkö minä viisaasti, kun niiden tapausten
varjo, jotka seurasivat, lankeaa paperille -- ja kumminkin sanon
minä: -- mitä pitäisi minun tehdä?

Mitä tein, tein voittaakseni aikaa kyselemällä häneltä yhtä ja toista.

"Oletteko varma, että lontoolainen ystävänne ottaa Teidät vastaan
näin myöhään?" kysyin minä.

"Kyllä, aivan varma. Luvatkaa vain, että päästätte minun menemään,
milloin vain tahdon -- sanokaa vain, ett'ette sekaannu siihen, mitä
minä päätän. Tahdotteko luvata sen?"

Kun hän kolmannen kerran toisti nämä sanat, tuli hän aivan luokseni
ja laski kätensä, kiireesti ja huomaamatta, rintaani vasten --
käsi oli niin laiha, se oli niin kylmä tänä lämpöisenä yönäkin.
Muistettakoon vain, että minä olin nuori; älköön unhotettako, että
tämä käsi oli naisen.

"Tahdotteko luvata sen?"

"Kyllä."

Se oli vain yksi sana! Tämä pieni, hyvin tunnettu sana, joka on
kaikkien huulilla joka hetki päivästä. Mutta voi! kuinka minä vapisen
kirjoittaessani sitä.

Me käännyimme Lontoota kohti ja vaelsimme yhdessä uuden päivän
ensimmäisenä, hiljaisena tuntina -- minä ja tämä nainen, jonka nimeä,
jonka arvoa, kohtaloita ja tulevaisuuden tuumia minä en ollenkaan
tuntenut, niin, jonka paljas läsnäolo vierelläni tänä hetkenä oli
minusta syvä salaisuus. Kaikki oli kuin unelma. Olinko minä Walter
Hartright? Oliko tämä hyvin tuttu, epärunollinen maantie, jota
juhlapukuiset ihmiset kulkivat sunnuntaisin? Olinko minä todellakin
hiukan enemmän kuin tunti sitten lähtenyt äitini rauhaisasta,
kunnioitetusta talosta? Minä tunsin itseni liian sotkeutuneeksi --
liian levottomaksi jonkin epämääräisen tunteen ja itsenuhtelujen
tähden voidakseni useampien minuuttien aikana puhutella kummallista
seuraajaani. Sen vuoksi alkoi hän taaskin ensiksi puheen.

"Minä haluan kysyä Teiltä jotakin", sanoi hän nopeasti. "Tunnetteko
paljon ihmisiä Lontoossa?"

"Kyllä, varsin paljon".

"Monta ylhäistä ja rikasta herraa?" Selvästi oli vahva epäluulon ilme
tässä merkillisessä kysymyksessä. Minä epäröin ennen vastaamistani.

"Muutamia", sanoin minä pari silmänräpäystä vaiettuani.

"Montako" -- hän astui pari askelta edelleni ja katsoi minua
tutkivasti suoraan silmiin -- "montako vapaaherran arvoista?"

Liiaksi kummastuneena voidakseen vastata, kysyin minä puolestani
häneltä:

"Miksi kysytte sitä?"

"Koska toivon itseni vuoksi olevan yhden vapaaherran, jota ette
tunne".

"Tahdotteko sanoa hänen nimensä?"

"Minä en voi -- en uskalla -- tulen aivan suunniltani, jos mainitsen
sen." Hän puhui äänekkäästi, melkein rajusti, kohotti nyrkkinsä
ilmaan ja pudisti sitä rajusti; pian hillitsi hän kumminkin itsensä
ja lisäsi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi: "Sanokaa minulle niiden
nimet, jotka Te tunnette."

Minä en katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä niin vähäpätöstä
pyyntöä ja mainitsin kolme nimeä. Kaksi näistä herroista oli
perheenisiä, joiden tyttäriä minä opetin maalaamaan; kolmas oli
nuorimies, joka kerran oli ottanut minut mukaansa huvimatkalle
merelle piirustamaan hänelle muutamia paikkoja.

"Ahaa! Te ette tunne _häntä_", sanoi hän hengittäessään jälleen
vapaasti. "Oletteko itse ylhäinen mies?"

"Kaukana siitä. Minä olen vain piirustuksenopettaja."

Kun tämä vastaus pääsi suustani -- kenties jollakin katkeruuden
tunteella -- tarttui hän minun käteeni nopealla, äkkinäisellä
tavallansa, joka oli ominaista kaikille hänen hankkeillensa.

"Ette ylhäinen mies", toisti hän itseksensä. "Jumalan kiitos! _Häneen_
voin minä luottaa."

Tähän asti oli minun huomaavaisuudesta seuraajaani kohtaan onnistunut
hillitä uteliaisuuttani; nyt voitti se kumminkin paremman tietoni.

"Minä pelkään Teillä olevan vakavat syynne valittaa jonkun ylhäisen
miehen menettelyä?" sanoin minä. "Minä pelkään vapaaherran, jonka
nimeä ette tahdo mainita, tehneen Teille jonkun suuren vääryyden?
Onko hän syypää siihen, että Te olette tässä tähän merkilliseen
vuorokauden aikaan?"

"Älkää kysykö minulta; älkää pakottako minua puhumaan siitä", vastasi
hän. "Minä en voi sitä nyt sanoa. Minua on julmasti kohdeltu, minua
on julmasti loukattu. Osoitatte sitä enemmän hyvyyttänne, jos
tahdotte käydä nopeammin ettekä puhele kanssani -- minä haluan niin
paljon kuin mahdollista koettaa rauhoittua."

Me jatkoimme kulkuamme nopein askelin, ja puolisen tuntia kului,
ennenkun kumpikaan meistä lausui sanaakaan. Vaikkakin minua
kiellettiin puhumasta, en kumminkaan malttanut olla väliin varkain
silmäämättä häntä kasvoihin. Ne olivat entisenlaisensa, huulet
tiukkaan yhteenpuristetut, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin
tutkivasta, mutta kumminkin hajamielisen ilmeellä. Lähestyessämme
ensimmäisiä huonerivejä ja ollessamme aivan likellä Weslegan Collegea
alkoivat ensin hänen kasvonsa saada elostuneemman ja ihmisellisemmän
leiman, ja hän puhui taas.

"Asutteko Te Lontoossa?" kysyi hän.

"Kyllä." Vastatessani pälkähti päähäni, että hänen tarkoituksensa
oli kenties edelleenkin kääntyä puoleeni saadakseen minulta neuvoa
ja apua, ja mielestäni täytyi minun poistaa häneltä pettävä toive
ilmoittamalla, että minä aion heti matkustaa pois. Minä lisäsin siis:
"Mutta huomenna matkustan minä Lontoosta joksikin ajaksi. Matkani on
maalle."

"Mihin?" kysyi hän. "Pohjoiseenko vai etelään?"

"Pohjoiseen -- Cumberlandiin".

"Cumberlandiin!" toisti hän vienolla äänellä. "Ah! minäkin
toivoisin saavani matkata sinne. Minä olin kerran niin onnellinen
Cumberlandissa."

Minä koetin taaskin kohottaa sitä huntua, joka oli tuon naisen ja
minun välillä.

"Olette kenties syntynyt järvien kauniissa maassa?" kysyin minä.

"En", vastasi hän. "Olen syntynyt Hampshiressä; mutta minä olin
lyhyen ajan Cumberlandissa koulussa. Järviäkö? Minä en voi muistaa
mitään järviä. Tahtoisin jälleen nähdä Limmeridgen kylän ja maatilan."

Nyt oli minun vuoroni pysähtyä. Niin jännittynyt kuin uteliaisuuteni
olikin tällä hetkellä, ei tämä kummallisen seuralaiseni odottamaton
herra Fairlien tilan mainitseminen voinut muuta kuin suurimmassa
määrässä hämmästyttää minua.

"Kuulitteko jonkun huutavan perästämme?" kysyi hän ja silmäsi arasti
eteenpäin tietä samana hetkenä, kuin minä pysähdyin.

"Ei, ei. Se oli vain nimi, Limmeridge-House, joka herätti minun
huomiotani. -- Minä kuulin muutamien Cumberlandista kotoisin olevien
henkilöiden mainitsevan sen joku päivä sitten."

"Ah! ne eivät olleet _minun_ ystäviäni! Rouva Fairlie on kuollut;
hänen miehensä on kuollut, ja heidän pikku tyttärensä on varmaankin
naimisissa ja viety pois näihin aikoihin. En voi sanoa, ketkä nyt
asuvat Limmeridgessä. Jos ne ovat joitakin samasta perheestä, tiedän
vain rakastavani heitä rouva Fairlien tähden."

Hän näytti aikovan sanoa vielä enemmän, mutta hänen vielä puhuessaan
tulimme. Avenue-kadun päässä olevalle tulliportille.

"Onko portinvartija näkyvissä?" kysyi hän.

Vartijaa ei näkynyt; ei kukaan muukaan ollut läheisyydessä meidän
mennessämme portista. Kaasulyhtyjen ja talorivien näkeminen näytti
tekevän hänet levottomaksi ja vaivaavan häntä.

"Tämä on Lontoo", sanoi hän. "Näettekö Te yhtään ajuria, jonka
voisin saada? Minä olen väsynyt ja peloissani. Minä tahdon sulkeutua
vaunuihin ajaakseni matkoihini."

Minä sanoin hänelle, että meidän täytyi kulkea hieman etemmäksi
tullaksemme paikalle, jossa olisi ajureita ellemme olisi kyllin
onnellisia tavataksemme jonkun vastaanajavan; sen jälkeen koetin minä
palata Cumberlandia koskevaan keskusteluumme. Mutta se oli turhaa.
Toive päästä vaunuihin ja ajaa tiehensä oli kokonaan vallannut hänet.
Hän ei voinut ajatella eikä puhua mistään muusta.

Me olimme tuskin ennättäneet kävellä kolmanneksen Avenue-katua,
kun minä huomasin vuokra-ajurin erään portin edustalla muutamia
taloja meistä toisella puolen katua. Eräs herra hyppäsi vaunuista ja
aukaisi itse puutarhan portin ja meni sinne. Minä huusin ajuria hänen
hypätessään istuimelleen. Mennessämme viistoon yli kadun tullaksemme
sinne oli seuralaiseni kärsimättömyys kohonnut siihen määrään, että
hän melkein pakotti minun juoksemaan.

"On niin myöhäistä", sanoi hän. "Kiiruhdan siksi niin paljon, että on
niin myöhäistä."

"Minä en voi lähteä ajamaan, sir, jollette aio
Tottenham-court-tielle", sanoi ajuri kohteliaasti, kun minä avasin
vaununoven. "Hevoseni on lopen väsynyt, enkä minä saa sitä enää
muualle kuin talliin."

"Kyllä, kyllä. Aivan hyvä. Minä aijon juuri sinne päin -- minä aion
juuri sitä tietä!" Hän voi tuskin hengittää kärsimättömyydeltään ja
tunkeutui ohitseni vaunuihin.

Minä olin tullut vakuutetuksi, että mies oli raitis ja kohtelias,
ennenkuin sallin hänen nousta vaunuihin. Hänen otettuaan paikkansa
pyysin minä saada seurata häntä nähdäkseni, saapuiko hän onnellisesti
ja hyvin tarkoittamaansa paikkaan.

"Ei, ei ei", sanoi hän varmasti. "Nyt on kaikki hyvin; nyt olen
niin tyytyväinen. Jos Te olette gentleman, niin muistakaa, mitä
olette luvannut. Antakaa hänen ajaa nyt, kunnes minä käsken hänen
pysäyttämään. Kiitän Teitä -- ah! kuinka kiitän Teitä!"

Minun käteni oli vaununovella. Hän puristi sitä molemmilla käsillään,
suuteli sitä ja lykkäsi sen luotaan. Samassa läksi hevonen liikkeelle
-- minä juoksin katua eteenpäin mielien epävarmasti pyytää ajuria
seisauttamaan, tietämättä itsekään miksi -- epäröin pelottavani ja
murehduttavani naista -- huusin vihdoin, mutta liian hiljaa, että
ajuri olisi kuullut huutoni. Vaununpyöräin räminä kaikui yhä kauempaa
-- vaunut katosivat varjoihin kaukana kadulla -- valkopukuinen nainen
oli poissa!

Kymmenen minuuttia tai hieman enemmän oli kulunut. Minä viivyin vielä
samalla puolen katua, milloin kuljin minä koneellisesti muutamia
askelia eteenpäin, milloin pysähdyin hajamielisenä. Yhtenä hetkenä
epäilin minä seikkailuni todellisuutta, toisena tunsin jonkun
kiusallisen tunteen, että olin tehnyt jotakin väärin, saavan minun
levottomaksi ja sekaannuksiin, vaikka minä samalla olin kerrassaan
kykenemätön ymmärtämään, kuinka minun olisi pitänyt toisin menetellä.
Minä tuskin tiesin, mihin kuljin ja mitä minun piti tehdä. En
tietänyt mitään muuta varmaa kuin omien ajatuksieni sekavuuden,
kun minä pian sain käsitykseni -- heräsin, voisin melkein sanoa --
kuullessani ajoneuvojen kolinan kiiruusti lähenevän takaani.

Olin pimeällä puolen katua ja sitä paitsi muutamain tuuheiden puiden
varjossa, jotka ojensivat latvojansa erään puutarhamuurimme yli, kun
pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Toisella, valaistulla puolella,
lähellä minua, käveli eräs poliisikonstaapeli hitaasti eteenpäin
Regents-Parkia.

Ajoneuvot vierivät sivutseni, avonaiset, kevyet kiesit; kaksi miestä
istui niissä.

"Pidätä!" huusi toinen. "Tuossa menee poliisikonstaapeli. Kysykäämme
häneltä."

Hevonen seisahtui heti muutamia syltä siitä paikasta, jossa olin.

"Poliisikonstaapeli!" huusi se, joka oli ensin puhunut. "Oletteko
nähnyt erään naisen kulkevan tätä katua?"

"Minkälaisen naisen, sir?"

"Hän oli puettu lavendelinväriseen hameeseen."

"Ei, ei", puuttui toinen mies puheeseen. "Teidän antamanne vaatteet
olivat hänen sängyssään. Hän on varmaankin mennyt matkoihinsa niissä
vaatteissa, jotka hänellä olivat tullessaan meille. Valkoisessa
puvussa, poliisikonstaapeli. Valkopukuinen nainen."

"En ole nähnyt häntä, sir."

"Jos Te tai joku Teidän tovereistanne tapaa sellaisen naisen, niin
ottakaa hän talteen ja lähettäkää varmasti vartioittuna tällä
osotteella. Minä maksan kaikki kustannukset ja lupaan Teille sievän
palkkion päälle päätteeksi."

Poliisikonstaapeli katsoi korttia, jonka hän oli saanut.

"Miksi pitää meidän ottaa hänet kiinni, sir? Mitä hän on tehnyt!"

"Mitäkö tehnyt? Hän on karannut minun mielisairaalastani. Älkää
unhottako: valkopukuinen nainen. Aja!"


V.

"Hän on karannut minun mielisairaalastani."

Minä en voi totta tosiaan päättää, että se kauhea vakuutus,
jonka nämä sanat sisälsivät, ahdisti minua aivan aavistamatta.
Muutamat kummalliset kysymykset, jotka valkopukuinen nainen oli
tehnyt minulle annettuani huonosti mietityn lupaukseni hänen saada
menetellä ja päättää oman mielensä mukaan, olivat jo saaneet
minun miettimään, että hän oli joko luonnostaan kuvitteleva ja
ajattelematon, tahi oli hänen arvostelukykynsä jonkun kiihkeän kauhun
takia joutunut pois tasapainostaan. Mutta sen voin minä kunniani
kautta vakuuttaa, ett'en minä hetkeäkään sovittanut häneen niitä
ajatuksia todellisesta mielipuolisuudesta, joita meissä kaikissa
herättää paljas nimi: mielisairaala. En enempää hänen puheessaan
kuin esiintymisessäkään ollut huomannut mitään, joka olisi voinut
antaa aihetta minulle sellaiseen käsitykseen, enkä minä voi muistaa
niissäkään häntä koskevissa uusissa tiedoissa, jotka vieras antoi
poliisikonstaapelille, mitään, mikä oikeuttaisi sellaisen lausunnon.

Mitähän olin minä tehnyt? Olinko minä auttanut mitä julmimman väärän
vankeuden uhria saavuttamaan vapautensa vai viskannut mahdottoman
suureen Lontooseen onnettoman olennon, joka olisi ollut minun ja
jokaisen ihmisen velvollisuus ottaa ihmisyyden nimessä suojaansa ja
hoitoonsa? Olin kovin levoton tehdessäni nämä kysymykset, varsinkin
kun käsitin, että ne tulivat liian myöhään.

Sen sielunlevottomuuden vallitessa, jota minä tunsin, ei ollut
ajattelemistakaan mitään yölepoa, kun minä vihdoinkin saavuin
Clements-Innissä olevaan asuntooni. Muutamien tuntien kuluttua olisi
minun lähdettävä matkalleni Cumberlandiin. Minä istuuduin alas
ja koetin ensin piirustaa ja sitten lukea -- mutta valkopukuinen
nainen tunkeutui minun ja kynäni, minun ja kirjani väliin. Olikohan
jotakin pahaa tapahtunut tuolle onnettomalle olennolle? Se oli
ensimmäinen ajatus, joka pälkähti päähäni, vaikka minä itsekkäästi
koetin karkottaa sitä. Toisia ajatuksia seurasi perästä, jotka
olivat vähemmän tuskallisia. Olivatko kiesseissä olevat miehet hänet
tavanneet ja ottaneet kiinni, vai oliko hän vielä vapaudessaan
määräämässä itse toimenpiteistänsä? Ja tapaisimmeko me varsin
erilaisilla elämämme teillä vielä kerran toisemme salaperäisessä
tulevaisuudessa?

Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun oli aika sulkea ovi perästäni; kun
minä sain sanoa jäähyväiset lontoolaisille puuhilleni, lontoolaisille
oppilailleni ja ystävilleni ja heittäytyä uuteen toimintaan, uusiin
harrastuksiin ja uuteen elämään. Yksinpä asemalla vallitseva
mylläkkä ja sekasorto lähtiessä, joka muulloin oli niin väsyttävä ja
hermostuttava, tuntui mielestäni nyt tekevän hyvää.

Se matkasuunnitelma, joka oli annettu seurattavakseni, määräsi
ensin matkustamaan Carlisleen ja sieltä poikkeamaan rautatieltä
sivuradalle, joka kulki pitkin rannikkoa. Kumminkin tapahtui
se onnettomuus jo heti matkani alussa, että veturi meni rikki
Lancasterin ja Carlislen välillä. Se pysähdys, joka tästä seurasi,
vaikutti, että tulin liian myöhään päästäkseni lähtemään siinä
junassa, jolla olin aikonut. Minun täytyi siis odottaa muutamia
tunteja ja kun minä saavuin myöhäisemmässä junassa sille asemalle,
joka oli lähinnä Limmeridge-Housea, oli kello yli kymmenen ja ilta
niin pimeä, että minä tuskin voin hapuilla niille vaunuille, jotka
herra Fairlie oli lähettänyt minua hakemaan.

Ajaja oli nähtävästi tyytymätön minun myöhäiseen tulooni. Hän osoitti
sitä jörömäistä kunnioitusta, joka on niin ominaista englantilaisille
palvelijoille. Me ajoimme hitaasti ja aivan vaiti pimeässä. Tiet
olivat huonoja ja vaikeuttivat nopeampaa ajoa. Kelloni mukaan oli
kulunut puolitoista tuntia asemalta lähdöstämme, kun minä aloin
kuulla meren kohinaa ja huomasin, että me ajoimme sileää hiekkatietä.
Olimme ajaneet eräästä veräjästä, ennenkuin tulimme sinne, ja ajoimme
vielä toisestakin, jonka jälkeen saavuimme asuinrakennukselle. Minut
otti vastaan virkapuvuton palvelija, jolla oli arvokas ja juhlallinen
ulkomuoto, ilmoitti perheen jo menneen yölevollensa ja saattoi minut
suureen ja korkeaan huoneeseen, jossa illalliseni odotti minua
ilottomassa yksinäisyydessä, suuren mahonkisen ruokapöydän yläpäässä.

Olin liian väsynyt ja huonolla tuulella voidakseni syödä ja juoda
paljoa, varsinkin kun juhlallinen palvelija tarjoili minulle niin
huolellisesti, kuin pieni päivällisseurue olisi saapunut taloon
yksinäisen miehen asemesta. Neljännestunnin kuluttua olin valmis
menemään makuuhuoneeseeni. Juhlallinen palvelija seurasi minua hyvin
järjestettyyn huoneeseen, sanoi: "Aamiainen kello yhdeksän sir",
katsoi ympärilleen, oliko kaikki oikeassa kunnossa, ja poistui sen
jälkeen aivan ääneti.

"Mitähän minä mahdan uneksia tänä yönä?" ajattelin minä
sammuttaessani kynttilän; "uneksinkohan minä valkopukuisesta naisesta
vai tämän Cumberlandin tilan tuntemattomista asukkaista?" Minusta
tuntui omituiselta maata talossa perheen ystävänä tuntematta
kumminkaan sen asukkaita edes ulkomuodolta.


VI.

Seuraavana aamuna herättyäni ja vedettyäni uutimen ylös, oli meri
edessäni, loistaen kirkkaassa auringonpaisteessa ja Skotlannin
etäinen ranta siinsi kaukana taivaanrannalla.

Taulu oli hämmästyttävä -- se oli kerrassaan uutta minusta ikävien,
lontoolaisten käsityksieni jälkeen maisemasta, jossa tiili ja
muurisavi muodostavat pääosan. Ajatukseni ja koko minun elämäni
näyttivät saavan aivan uuden muodon samana hetkenä kuin minä katsoin
sitä. Sieluni valtasi sekava tunne siitä, että olin kerrassaan
kadottanut kaiken tutun menneisyyden, saamatta kumminkaan mitään
selvempää käsitystä nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tapaukset,
jotka olivat ainoastaan muutamia päiviä vanhoja, hälvenivät niin
muistossani, että näyttivät kuukausia sitten sattuneilta. Pescan
omituinen kertomus, kuinka hänen oli onnistunut hankkia minulle
nykyinen paikkani; viimeinen ilta, jonka olin viettänyt äitini ja
sisareni luona -- niin, salaperäinen seikkailunikin kotimatkalla
Hampsteadista -- kaikki tämä tuntui minusta jo aikoja sitten
tapahtuneen elämässäni. Vaikka minä vieläkin ajattelin valkopukuista
naista, oli hänenkin kuvansa jo vaalennut mielessäni ja tullut yhä
muodottomammaksi.

Vähää ennen kello yhdeksää menin minä alakerrokseen. Eilisillan
juhlallinen palvelija tapasi minun kävelemässä käytävissä ja neuvoi
minulle armeliaasti tien ruokailuhuoneeseen.

Ensi silmäyksellä, kun mies avasi oven, näin minä runsaasti katetun
aamiaispöydän keskellä pitkää huonetta, jossa oli monta ikkunaa.
Heti sen jälkeen silmäsin minä pöydältä ikkunaan, joka oli etimpänä
huoneessa, ja näin naisen seisovan sen edessä selkä minuun päin.
Samana hetkenä kuin huomasin hänet, hämmästyin hänen vartalonsa
tavatonta kauneutta ja koko hänen asentonsa teeskentelemätöntä
viehättävyyttä. Hän oli pitkä, vaikka kohtuullisen täyteläinen
ja hyvin muodostunut, olematta lihava; hänen päänsä asennossa
oli samalla kertaa jotakin lempeää, luontevaa ja varmaa. Miehen
silmillä katsoen täytyi hänen ruumiinsa näyttää varsin kauniilta ja
luonnolliselta, sillä se oli tarpeellisen vankka, eikä sitä ollut
kureliivi turmellut. Hän ei ollut kuullut minun tuloani huoneeseen,
enkä minä voinut kieltäytyä ihailemasta häntä muutamia hetkisiä,
ennenkuin minä liikutin muuatta lähinnä olevaa tuolia herättääkseni
yksinkertaisimmalla tavalla hänen huomiotansa. Tästä liikkeestäni
kääntäytyi hän heti. Hänen käyntinsä ja koko olentonsa viehkeä sulo
hänen lähestyessään huoneen toiselta puolen herätti minussa innokkaan
halun saada nähdä hänen muotonsa. Hän poistui ikkunan luota, ja minä
lausuin itsekseni: "Hän on tumma." -- Hän kävi muutamia askelia
eteenpäin, ja minä ajattelin itsekseni: "Hän on nuori". - Hän
lähestyi vieläkin ja hämmästyksellä, jota en voi sanoin selittää,
mielin mielessäni: "Hän on ruma!"

Ei koskaan ole tuo vanha hyväksytty sääntö, ett'ei luonto voi tehdä
mitään erehdyksiä, ilmeisemmällä tavalla kumottu -- ei koskaan
voisi kasvonpiirteet odottamattomammasti ja murtavammasti nolata
iloisia toiveita, joita kaunis vartalo herättää. Naisen iho oli
varsin tumma ja vahvaa varjostusta ylähuulella voi melkein kutsua
viiksiksi. Suu oli leveä, ja siitä kuvastui melkein miehen voima
ja päättäväisyys; silmät olivat hieman ulkonevat, läpi tunkevat,
kirkkaat, ruskeat, hiukset pikimustat ja kasvoivat tavattoman alas
otsalle. Hänen kasvonilmeeltänsä, joka muutoin oli reipas, rehellinen
ja älykäs, näytti, hänen vaietessaan, puuttuvan kerrassaan se
naisellinen lempeys ja viehätys, jota ilman maailman kauneinkin
nainen olisi epätäydellinen kaunotar. Nähdä sellaisen pään liittyvän
olkapäihin, joita muovaellessaan kuvanveistäjä olisi pitänyt itseään
onnellisena -- tuntea ihastuneensa siihen kainoon viehkeyteen, jolla
sopusuhtaisen kaunis vartalo liikkui, ja seuraavana silmänräpäyksenä
joutua melkein peräytymään kasvonpiirteiden vahvan, miehevän
muodostuksen ja ilmeen takia -- sepä herätti tunteen, joka muistutti
sitä avutonta, epäselvää vastenmielisyyttä, mitä me varmaan kaikki
olemme nukkuessamme kokeneet, kun emme ole voineet selvästi käsittää
haaveellista ja hajanaista unta.

"Herra Hartrightko?" sanoi nainen kysyvä väre äänessään, samalla
kun hänen kasvonsa lehahtavasta hymystä saivat lempeän naisellisen
ilmeen. "Me emme toivoneet enää saavamme nähdä Teitä eilen illalla ja
menimme sen vuoksi tavallisuuden mukaan levolle. Toivon Teidän suovan
anteeksi näennäisen huomaavaisuuden puutteemme ja sallivan minun
esittää itseni toisena oppilaananne. Puristammeko toistemme kättä?
Ennemmin tai myöhemmin, luullakseni tulee se tapahtumaan, ja miks'ei
siis yhtä hyvin heti?"

Hän lausui tämän harvinaisen tervehdyksen selvällä, sulosoivalla,
miellyttävällä äänellä ja ojensi kätensä, joka kenties oli
liian suuri, mutta kaunismuotoinen, minulle hyvin kasvatetun
naisen tyynellä, huolettomalla varmuudella. Me istuimme kumpikin
aamiaispöytään niin ystävällisesti ja tuttavallisesti, kuin olisimme
tunteneet toisemme monta vuotta ja nyt saapuneet Limmeridge-Houseen
tehdyn sopimuksen mukaan luottavasti puhelemaan vanhoista ajoista.

"Minä toivon Teidän tulleen tänne sillä hyvällä edellytyksellä, että
teette asemanne tässä talossa niin hauskaksi kuin mahdollista",
jatkoi nuori nainen. "Teidän täytyy, alkaakseni puhelemistamme,
tyytyä ainoastaan minun seuraani aamiaisella ollessamme. Sisareni
on omassa huoneessaan kärsien naisten tavallista kipua, hieman
päänkivistystä, ja hänen entinen kotiopettajattarensa, rouva Vesey
-- tuo hurskas sielu! -- touhuaa valmistaessaan hänelle vahvistavaa
teetä. Setäni, herra Fairlie, ei ole koskaan ruokaillessamme läsnä;
hän on vanha ja raihnainen ja elää kuin erakko omissa huoneissaan.
Paitsi heitä ei ole ketään muuta talossa kuin minä. Kaksi nuorta
naista on ollut täällä mutta he matkustivat eilen pois aivan
epätoivoissaan, mikä ei olekkaan ihmeteltävää. Koko sinä aikana,
jonka he olivat täällä, emme voineet herra Fairlien sairauden
takia hankkia hauskuutta taloon kutsumalla ainoatakaan tanssivaa,
sukostelevaa ja rupattavaa miespuolista sielua; seuraus oli, ett'emme
me koskaan tehneet muuta kuin väittelimme, varsinkin päivällisillä.
Kuinka voi ajatella neljän naisen syövän päivällistä joka päivä
yhdessä joutumatta väittelyyn? Me olemme sellaisia höpäköitä,
ett'emme voi keskustella järkevästi toistemme kanssa ruoka-aikoina.
Te näette siis, ett'ei minulla ole varsin korkeita ajatuksia meistä,
herra Hartright -- mitä haluatte, teetä vai kahvia? -- ei kellään
naisella ole erikoisen suurta käsitystä omasta sukupuolestaan
vaikka harvat heistä sanovat sen minun laillani suoraan. Totta
tosiaan näytättepä olevan aika hämmennyksissä. Kuinka on laitanne?
Epäröittekö, mitä Teidän pitäisi syödä, vai oletteko hämmästynyt
minun huolettomasta puhetavastani? Ensimainitussa tapauksessa
neuvon Teitä ystävällisesti jättämään kylmän lammaslihan rauhaan
ja odottamaan, kunnes omeletti tuodaan pöytään. Viimemainitussa
suhteessa tahdon antaa Teille teekupin rauhoittuaksenne ja yleensä
luopua kaikesta siitä huolehtimisesta, josta nainen kykenee (mikä
kyky, meidän kesken sanoen, on varsin vähäinen) vaikenemaan."

Hän ojensi minulle teekupin iloisesti hymyten. Hänen kevyt
puheliaisuutensa ja huoleton esiintymistapansa vento-vierasta kohtaan
yhtyi teeskentelemättömään yksinkertaisuuteen ja synnynnäiseen
omanarvonsa ja asemansa tuntoon, jonka ehdottomasti täytyi taata
hänelle rohkeimmankin miehen kunnioittava huomaavaisuus. Samalla
kun oli mahdotonta jäädä kylmäksi ja vaiteliaaksi hänen seurassaan,
oli myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, mahdotonta edes
ajatuksissakaan omata sopimattoman vapauden vivahdustakaan häntä
kohtaan. Minä tunsin tämän vaistomaisesti silloinkin, kun minä
ihastuin hänen iloisuuteensa, ja koetin parhaani mukaan käyttää hänen
omaa, elämän raikasta, eloisaa seurustelutapaansa.

"Niin, niin", sanoi hän, esitettyäni ainoan selitykseni, jonka voin,
hämmästymiseni anteeksi-pyynnöksi, "minä ymmärrän. Te olette vielä
sellainen vieras talossa, joka hämmästyy minun hyvässä luottamuksessa
antamiani tietoja asianomaisista perheenjäsenistä. Sehän on vallan
luonnollista: minun olisi pitänyt ymmärtää se ennen. Kaikissa
tapauksissa voin minä saattaa asian oikealle tolallensa jälleen.
Sallikaa minun nyt esimerkiksi alkaa itsestäni -- koetan tehdä jutun
varsin lyhyeksi. Nimeni on Marian Halcombe, ja minä annoin äsken
näytteen naisen puuttuvasta tarkkuudesta kutsuessani herra Fairlietä
sedäkseni ja neiti Fairlietä sisarekseni. Äitini oli kahdesti
naimisissa -- ensi kerran herra Halcomben, isäni, kanssa ja sitten
herra Fairlien, sisarpuoleni isän kanssa. Lukuunottamatta sitä,
että me kumpikin olemme isättömiä, olemme me niin erilaisia kuin
mahdollista. Isäni oli köyhä, neiti Fairlien isä rikas. Minulla ei
ole mitään, _hänellä_ melkoinen omaisuus. Minä olen tumma ja ruma,
_hän_ vaalea ja kaunis. Joka ihminen arvostelee minut karmeaksi
ja omituiseksi, -- täydellä syyllä! -- ja hänet lempeäksi ja
ihastuttavaksi -- vielä suuremmalla syyllä. Sanalla sanoen: hän on
enkeli, ja minä -- ottakaa hieman marmelaadia, herra Hartright, ja
täydentäkää itse ajatukseni, niin ett'ei se tule liiaksi loukkaamaan
minun naisarvoani. Mitäpä sanon sitten herra Fairliestä? Totta
tosiaankin, tiedänpä sen! Hän kutsuttaa varmaankin Teidät luoksensa
aamiaisen jälkeen, ja silloin saatte itse tilaisuuden tehdä huomioita
hänestä. Etukäteen voin sanoa, että hän on herra Fairlie-vainajan
nuorempi veli, toiseksi että hän on naimaton, ja kolmanneksi,
että hän on neiti Fairlien holhooja. Minä en tahdo elää erillään
neiti Fairliestä, eikä hän voi elää erillään minusta -- tämä syynä
siihen, miksi minä olen Limmeridge-Housessa. Sisareni ja minä olemme
toisiimme sydämmellisesti kiintyneet, mikä Teistä luonnollisesti
näyttää aivan selittämättömältä yllämainituissa olosuhteissa ja minä
olen siitä aivan samaa mieltä kansanne -- mutta niin on asianlaita
kaikissa tapauksissa. Teidän täytyy miellyttää joko meitä molempia,
herra Hartright, tai ei kumpaakaan, ja mikä pahempaa -- Te ette saa
odottaa kenenkään muun seuraa kuin meidän. Rouva Vesey on varsin
kunnioitettava henkilö, jolla on kaikki perushyveet, mutta ei juuri
muutoin laskuun otettava, ja herra Fairlie on liian sairaloinen
ollakseen seuranpitäjänä. Minä en tiedä, mikä häntä vaivaa, ja yhtä
vähän tietävät lääkärit -- niin eipä hän itsekään tiedä. Me sanomme
kaikki olevan sen hermokipua, mutta kukaan meistä ei oikein tiedä,
mitä sillä tarkoitetaan. Tahdon kumminkin neuvoa Teitä suostumaan
hänen pikkuomituisuuksiinsa, kun tulette hänen luoksensa. Ylistäkää
vain hänen rahakokoelmiaan, piirustuksiaan ja vesivärimaalauksiaan,
niin takaampa voittavanne hänen sydämmensä. Jos Teitä huvittaa
hiljainen maaelämä, niin enpä todellakaan huomaa mitään syytä, miksi
Te ette tuntisi olevanne jotenkin tyytyväinen täällä. Aamiaisesta
kello kahteen, jolloin me syömme päivällisemme, saatte järjestellä
herra Fairlien piirustuksia. Sitten otamme neiti Fairlie ja minä
piirustuskirjamme ja menemme ulos Teidän johdollanne tekemään jonkun
onnistumattoman piirroksen luonnon mukaan. Hänen lempihuvinsa on
maalata mutta ei _minun_ -- olkaa hyvä muistakaa se. Naiset eivät
voi maalata -- heidän mielensä ei ole kyllin tyyni eikä silmänsä
kyllin tarkka. Mutta välipä sillä! minun sisartani se huvittaa, ja
hänen tähtensä tuhlaan minä väriä ja paperia yhtä hyvin kuin kuka muu
Englannin nainen tahansa. Mitä iltoihin tulee, toivon minä Teidän
parhaanne mukaan selviävän niistä. Neiti Fairlie soittaa varsin
hyvin -- minä raukka en voi erottaa nuotteja toisistaan, mutta sen
sijaan voin minä koettaa kanssanne sakkipeliä tai tricktrackia tai
hätätapauksessa biljardiakin. Mitä sanotte tästä ohjelmasta? Voiko
teitä tyydyttää meidän tyyni, säännöllinen elintapamme, vai tuletteko
ehkä tuntemaan ikävää ja kaipaamaan vaihtelua ja seikkailua tässä
Limmeridge-Housen hiljaisessa ilmapiirissä?"

Tällä tavoin jatkoi hän puheluaan omituisella, iloisella,
miellyttävällä tavallaan minun keskeyttämättäni muutoin kuin
kohteliaisuuden vaatimilla vähäpätöisillä vastauksilla. Ne sanat,
joita hän käytti viimeisessä kysymyksessään, tai oikeammin sanottuna
sana "seikkailu", niin helposti kuin se livahtikin hänen huuliltaan,
palautti mieleeni silmänräpäyksessä kohtaukseni valkopukuisen naisen
kanssa, ja mieleni teki kovin ottaa selko siitä suhteesta, joka
vieraan omien sanojen mukaan rouva Fairliestä, mielestäni täytyi
olla tuon mielisairaalasta paenneen tuntemattoman henkilön ja
Limmeridge-Housen entisen hallitsijattaren välillä.

"Vaikka olisinkin maailman levottomin ihminen", sanoin minä, "niin
puuttuisipa minulta kaikki halu joutua mihinkään seikkailuun
toistaiseksi. Tänne-tuloni edellisenä iltana tapahtui minulle jotakin
merkillistä, jonka muisto, minä voin sen vakuuttaa Teille, neiti
Halcombe, riittää minulle koko Limmeridge-Housessa oloajakseni,
jollei kauemmaksikin."

"Mitä sanotte, herra Hartright! Saanko kuulla, mitä se oli?"

"Teillä on jonkunlainen oikeus siihen. Tämän seikkailun päähenkilö
on tuiki tuntematon minulle ja kenties Teillekin, mutta sen tiedän,
että hän mainitsi rouva Fairlie-vainajan nimen sydämmellisen
kiitollisuuden ja kunnioituksen huudahduksella."

"Mainitsiko hän minun äitini nimen? Te saatte minut varsin
uteliaaksi. Kertokaa enemmän, olkaa hyvä!"

Enempää viivyttelemättä kerroin minä kohtauksen valkopukuisen
naisen kanssa siten, kuin se oli tapahtunut, ja minä toistin sana
sanalta kaiken sen, mitä hän lausui minulle rouva Fairliestä ja
Limmeridge-Housesta.

Neiti Halcomben kirkkaat, älykkäät silmät olivat elokkaalla
harrastuksella koko ajan kiintyneet minuun kertomukseni alusta
loppuun. Hänen kasvoillaan kuvastui jännitetty huomio ja hämmästys,
vaan ei mitään muuta. Selvään näkyi, ett'ei hän voinut sen enempää
ratkaista tätä arvotusta kuin minäkään.

"Oletteko aivan varma, että hän puhui näin minun äidistäni?"

"Aivan varma", vastasin minä. "Kuka tämä nainen lieneekään, olen
vakuutettu kumminkin, että hän ennen on käynyt koulua Limmeridgen
kylässä ja saanut siihen aikaan kokea rouva Fairlien erityistä
hyväntahtoisuutta, jonka vuoksi hän tuntee lämmintä harrastusta
kaikkia perheen nyt eläviä jäseniä kohtaan. Hän tiesi, että sekä
rouva Fairlie että hänen puolisonsa on kuollut, ja puhui neiti
Fairliestä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa lapsina."

"Kuulin Teidän sanovan, ett'ei hän maininnut olevansa tältä
paikkakunnalta."

"Niin, hän sanoi olevansa kotoisin Hampshirestä."

"Ettekö Te voinut saada ollenkaan selkoa hänen nimestään?"

"Se on aivan mahdotonta!"

"Varsin merkillistä! Mielestäni teitte oikein, herra Hartright,
antaessanne raukan mennä vapauteensa, sillä eipä hän näytä minusta
millään lausunnolla teidän seurassanne menettäneen oikeuttansa olla
vapaa. Mutta minä olisin toivonut Teidän sitkeämmin koettaneen saada
selkoa hänen nimestään. Tavalla taikka toisella täytyy meidän saada
valaistusta tähän asiaan. On parasta, luullakseni, ett'ette puhu
ollenkaan tästä herra Fairlien ja sisareni kanssa. Minä olen täysin
vakuutettu siitä, että he tietävät yhtä vähän kuin minäkin, kuka
tämä nainen on ja millä tavalla hänen entinen elämänsä on yhteydessä
meikäläisten elämän kanssa. Mutta he ovat myöskin, vaikka aivan
toisella tavalla, hermostuneita ja varsin tunteellisia; Te voisitte
saattaa siis vain toiselle kiihkeän hermotäristyksen ja toiselle
paljon levottomuutta varsin hyödyttömästi. Mitä minuun tulee,
niin olen tavattoman utelias ja aion käyttää kaiken ajatuskykyni
tästä hetkestä saadakseni valoa tähän pimeyteen. Kun minun äitini
mentyänsä toisiin naimisiin muutti tänne, perusti hän kyläkoulun,
juuri sellaisenaan kuin se nyt on. Entiset opettajat ovat kumminkin
kuolleet tai muuttaneet pois -- en tiedä mihin -- eikä mitään tietoa
ole odotettavana tältä taholta. Ainoa mahdollinen keino, jota minä
voin ajatella..."

Tässä kohden katkasi keskustelumme huoneeseen tullut palvelija,
joka ilmoitti, että herra Fairlie tahtoisi mielihyvällä nähdä minua
aamiaisen päätyttyä.

"Odottakaa muutamia hetkisiä eteisessä", sanoi neiti Halcombe, joka
eloisalla, varmalla tavallaan vastasi minun puolestani, "herra
Hartright tulee heti. Minä tahdoin sanoa", jatkoi hän minulle, "että
sisarellani ja minulla on tallella koko joukko äitini kirjeitä,
jotka ovat kirjoitetut sekä hänelle että isälleni. Kun ei mitään
muuta keinoa ole saada valaistusta, tahdon minä käyttää aamupäivän
silmäilläkseni äitini kirjevaihdon herra Fairlien kanssa. Herra
Fairlie piti Lontoosta ja oli alinomaa poissa maatilaltaan, jolloin
äidilläni oli tapana kirjoittaa, millä kannalla asiat olivat
Limmeridgessä. Hänen kirjeensä ovat täynnään kertomuksia koulusta,
jota kohtaan hän osoitti erikoista harrastusta, ja minä pidän varsin
luultavana, että minun on onnistunut tehdä muutamia havaintoja,
kun me uudelleen tapaamme toisemme. Kello 2 on minulla ilo esittää
teidät, herra Hartright, sisarelleni ja iltapäivällä ajelemme me
ympäristöllä ja näytämme Teille muutamia näköaloja, joista me
erityisesti pidämme. Hyvästi siis kello 2 saakka."

Hän nyökkäsi minulle sillä sulavalla miellyttävyydellä, sillä
ihastuttavalla, hienolla ystävyydellä, joka ilmeni kaikesta, mitä
hän sanoi ja teki, sekä poistui huoneen alipäässä olevasta ovesta.
Niin pian kun hän oli poissa, suuntasin minä askeleeni eteiseen ja
seurasin palvelijaa esiytyäkseni ensi kertaa herra Fairlien luona.


VII.

Saattajani vei minut ylös portaita samaan käytävään, jossa minun
makuusuojani sijaitsi; hän avasi sen viereisen oven ja pyysi minun
silmäämään tähän huoneeseen.

"Herrani on käskenyt näyttää Teille työhuoneenne, sir", sanoi mies,
"ja kysyä, hyväksyttekö Te laitokset ja valaistuksen."

Olisipa minua totta tosiaan ollut vaikea tyydyttää, jollen minä olisi
hyväksynyt tätä huonetta joka suhteessa. Siinä oli suuri, kaareva
ikkuna, josta oli sama kaunis näköala, mitä minä huoneestani heti
aamulla olin ihaillut. Kalustus oli samalla kertaa komea ja kaunis;
pöytä keskellä lattiaa täynnään kauniisti sidottuja kirjoja, muhkeita
kirjoitusneuvoja ja kauniita kukkia; toisella pöydällä lähellä
ikkunaa oli erityisiä tarpeita vesivärimaalausta varten ja siihen oli
kiinnitetty pieni maalausteline, jota mielensä mukaan voi kohottaa
tai laskea. Seinillä oli loistoväriset sitsipaperit ja lattialla
punakeltainen itä-intialainen matto. Se oli sievin ja muhkein pikku
atelieri, jonka milloinkaan olin nähnyt, ja minä ihmettelin sitä
todellisella ihastuksella.

Juhlallinen palvelija oli kumminkin liian hyvin kasvatettu
ilmaistakseen vähintäkään mielihyvää. Hän kumarsi jäisen
kunnioittavasti minun lausuttuani kaikki kiitossanani ja avasi ääneti
oven minulle tullakseni uudelleen käytävään.

Me kaarsimme erään kulmauksen, tulimme sen jälkeen toiseen pitkään
käytävään, kävimme muutamia porrasaskelia ylös, sitten poikki
pienen, pyöreän etuhuoneen ja pysähdyimme vihdoin oven eteen, joka
oli peitetty tummalla oviverholla. Palvelija avasi tämän oven ja
saattoi minua muutamia kyynäriä etemmäksi toisen samanlaisen luo,
avasi senkin ja osoitti minulle sen läpi kahta vaaleata, merensinistä
uudinta, jotka riippuivat edessämme ääneti kohotti hän toista niistä,
lausui matalalla äänellä: "herra Hartright", ja poistui.

Minä olin suuressa ja korkeassa huoneessa, jossa oli komea
veistoskuvainen katto ja lattialla niin paksu ja pehmeä matto, että
luulin astuvani koko pinkoille samettia. Huoneen toisen seinän
täytti pitkä kirjakaappi, joka oli kallisarvoista, silailtua työtä,
tähän asti minulle aivan uutta. Sen korkeus oli ainoastaan kuusi
jalkaa ja sen yläreuna oli koristettu pienillä marmorikuvilla, jotka
olivat järjestetyt määrätyn matkan päähän toisistaan. Vastapäisellä
seinällä oli kaksi vanhanaikuista kaappia ja niiden välillä taulu:
madonna Kristus-lapsineen; sitä suojasi lasi ja kullatussa levyssä
kehyksen alareunassa oli Rafaelin nimi. Sekä oikealla että vasemmalla
puolellani, minun seisoessani siinä oven edessä, oli piironkeja ja
pikku telineitä, kaikki koristellut kultauksilla ja loistavilla
väreillä, täynnään hienosta posliinista valmistettuja kuvia,
kalliita kukkamaljakolta norsunluukoristeineen sekä leikkikaluja
ja kalleuksia, joista kulta, hopea ja jalokivet loistelivat.
Vastassani olevat ikkunat olivat verhostetut; auringonvalon heikensi
kallisarvoiset, samanväriset verhot, kuin ovessakin. Se valaistus,
joka täten pääsi huoneeseen, oli lienteä, salaperäinen ja hillitty.
Se levisi yhtä vahvana kaikille esineille ja soveltui siihen hyvin
syvään hiljaisuuteen ja rauhaisaan yksinäisyyteen, joka kuului tähän
asuntoon; niin, se antoi jonkunlaisen pyhän levon huoneen herralle,
kun hän siinä istui väsyneesti nojaten suuressa tuolissaan, jonka
toiseen käsinojaan oli kiinnitetty pieni kirjateline ja toiseen pieni
pöytälevy.

Jos miehen persoonallinen ulkonäkö, hänen täytettyään neljäkymmentä
vuotta ja puettuaan itsensä, voidaan ottaa määräämään hänen ikäänsä
-- mitä minä suuresti epäilen -- niin voitaisiin siihen aikaan,
kuin minä näin herra Fairlien, jotenkin varmasti otaksua hänen
olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä. Hänen
huolellisesti ajetut kasvonsa olivat laihat ja surkastuneet ja
melkein läpikuultavan kalpeat, mutta silti rypyttömät; nenä oli suuri
ja koukkuinen, silmät laimean harmaansiniset, suuret ja ulkonevat,
punaiset reunat silmäluomissa; tukka oli ohut ja pehmeä ja väriltään
tuhanharmaa, joka on viimeinen vivahdus, ennenkun se tulee harmaaksi.
Hänellä oli tumma nuttu, joka oli tehty verkaa paljon ohuemmasta
kankaasta, ja liivi sekä loistavat, lumivalkoiset alusvaatteet.
Hänen naisellisen pienissä jaloissaan oli ihonväriset silkkisukat
ja pikkuiset, hienot pronssinahkaiset tohvelit. Kaksi sormusta
koristi hänen hienoja, valkoisia sormiansa, sormusta, jotka minäkin
vähäisen kokemukseni perusteella arvostelin varsin kalleiksi. Koko
olennossa oli jotakin arkaa, voimatonta, hienostuneen äreätä --
jotakin kummallista ja epämiellyttävän velttoa miehelle, ja samalla
huomasi, ett'ei se naisellekaan olisi ollut enemmän luonnollista
kuin sopivaakaan. Aamullinen tutustumiseni neiti Halcombeen oli
saattanut minut etukäteen suopeamieliseksi kaikkia talon asukkaita
kohtaan, mutta ensi silmäykseni hera Fairlieeseen oli omiaan täysin
kylmentämään kaikki ystävälliset käsitteet hänen persoonataan kohtaan.

Lähestyessäni huomasin, ett'ei hän ollutkaan niin toimeton, kuin
olin otaksunut. Muiden kalliiden ja kauniiden esineiden joukossa,
jotka olivat hänen vieressään olevalla suurella pyöreällä pöydällä,
oli myöskin pienoinen mustastapuusta ja hopeasta valmistettu kaappi,
jossa oli kaiken muotoisia ja suuruisia rahoja järjestettyinä
laatikoihin, mitkä olivat tummalla purppurasametilla peitetyt.
Eräs näistä laatikoista oli sillä pienellä pöytälevyllä, joka oli
kiinnitetty tuolin reunaan, ja vieressä oli muutamia kultasepän
harjoja, säämyskänahkainen tölkki ja jotakin nestettä sisältävä
pullo, joiden kaikkien tarkoituksena oli eri tavoin poistaa
rahoista tilapäiset pilkut ja tahrat. Hänen ohuet, valkoiset
sormensa hieroskelivat varovasti jotakin, joka minun oppimattomista
silmistäni näytti likaiselta tinamitalilta rikkinäisine reunoineen,
minun lähestyessäni kunnioittavan matkan päässä nojatuolista ja
pysähtyessäni tervehtimään.

"Minua miellyttää tavattomasti saada Teidät tänne Limmeridgeen,
herra Hartright", sanoi hän surkean särisevästi, mikä varsin vähän
miellyttävästi yhdisti epäsointuvan, karhean äänen uniseen ja
venyttävään lausumiseen. "Olkaa hyvä, istukaa. Älkääkä vaivatko
itseänne muuttamalla tuolia, minä pyydän! Siinä surkuteltavassa
kunnossa, jossa minun hermoni ovat, on jokainen liike varsin
kiusallinen minulle. Oletteko nähnyt työhuonettanne? Meneekö se
mukiin?"

"Tulen juuri sieltä, herra Fairlie, ja minä vakuutan Teille..."

Hän keskeytti minut sukkelaan sulkemalla silmänsä ja rukoillen
nostamalla toisen valkoisen kätensä. Minä vaikenin kummastuneena, ja
naukuva ääni kunnioitti minua seuraavalla selityksellä:

"Suokaa anteeksi, olkaa hyvä. Mutta voitteko puhua hieman hiljempaa?
Onnettomassa hermosairaudessani tuottavat kaikki voimakkaat äänet
minulle sanomatonta tuskaa. Suottehan anteeksi sairas-raukalle? Sanon
Teille vain, mitä heikko terveyteni pakottaa kaikille sanomaan. Vai
niin, Te pidätte huoneesta?"

"En voisi toivoa itselleni mitään miellyttävämpää ja parempaa",
vastasin minä hiljaisella äänellä. Minä aloin jo huomata, että herra
Fairlien heikot hermot merkitsevät samaa kuin itsekäs teeskentely.

"Miellyttää minua sanomattomasti. Te olette huomaava, että Teidän
arvonne tunnustetaan sopivalla tavalla talossamme, herra Hartright.
Täällä ei ole mitään tavallista englantilaista barbarisuutta
taiteilijan aseman suhteen yhteiskunnassa. Minä olen viettänyt
niin suuren osan aikaisempaa elämääni ulkomailla, että minä olen
päässyt vapaaksi loukkaavista ennakkoluuloista tässä suhteessa.
Minä toivoisin voivani sanoa samaa paikkakunnan muusta hienostosta
-- varsin epämiellyttävä sana, mutta täytyyhän minun käyttää sitä.
-- He ovat todellisia vandaaleja taidetta kohtaan, herra Hartright.
Vakuutan teille, ettei tuo kunnon väki olisi uskonut silmiänsä,
jos se olisi saanut nähdä Kaarlo V:nnen nostavan siveltimen ylös
Titianille. Vaivaisiko Teitä asettaa kaappiin tämä rahalaatikko ja
antaa sijaan seuraava? Siinä onnettomassa tilassa, jossa hermoni
ovat, on pieninkin ponnistus minulle sanomattoman kiusallinen. Niin,
juuri se! Kiitän Teitä."

Niiden vapaamielisten yhteiskunta-teoriiain todenperäisyyden
todistuksena, joista hän juuri minulle oli puhunut, ei herra Fairlien
huolimaton pyyntö voinut olla minua huvittamatta. Minä panin
laatikon kaappiin ja annoin hänelle toisen kaikella mahdollisella
huomaavaisuudella. Hän alkoi heti arvotonta työtänsä pikku harjoilla
ja katseli rahaa väsyneillä, mutta ihailevilla silmäyksillä koko ajan
puhellessaan kanssani.

"Kiitän tuhannesti ja pyydän tuhannesti anteeksi! Pidättekö
rahoista? Vai niin -- minua miellyttää, että me, paitsi taiteiden
suhteen, ajattelemme samoin toisessakin tapauksessa. Tullaksemme nyt
sopimuksemme rahalliseen puoleen, niin -- olkaa hyvä ja sanokaa,
oletteko tyytyväinen siihen?"

"Aivan tyytyväinen, herra Fairlie."

"Miellyttää minua sanomattomasti. Ja -- mitäpä minun piti sanoa?
Niin, sen korvauksen suhteen, jonka Te olette kyllin hyvä
vastaanottamaan siitä voitosta, jonka minä nautin Teidän kyvystänne,
saapuu hovimestarini ensi viikon loputtua kuulemaan, onko Teillä
jotain käskemistä. Ja -- mitäpäs minun vielä piti lausua? -- Varsin
merkillistä! ettekö ajattele niin? Minulla oli vielä aika paljon
puhumista kanssanne, mutta enkös kautta kunniani ole kaikkea
unhottanut. Tahtoisitteko soittaa? Kellonauha on nurkassa. Kas niin.
Olen sanomattoman kiitollinen!"

Minä soitin. Uusi palvelija tuli hiljaa huoneeseen -- ulkomaalainen,
jolla oli alinomainen hymy kasvoilla ja hyvin harjattu tukka --
kamaripalvelija kiireestä kantapäähän asti.

"Louis", sanoi herra Fairlie uinaillen puhdistaen sormenpäitänsä
pikku harjalla, "minä tein muutamia muistoonpanoja lompakkooni tänä
aamuna. Mene hakemaan se. Pyydän tuhannesti Teiltä anteeksi, herra
Hartright -- pelkään väsyttäväni Teidät."

Kun hän läpiväsyneenä sulki silmänsä, ennenkuin minä ennätin
vastata, ja kun hän todellakin mitä suurimmassa määrässä väsytti
minua, jäin minä vaiti ja katselin Rafaelin madonnaa. Sillä välin
poistui kamaripalvelija huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden
pienen norsunluukantisen kirjan. Kevennettyään ahdistettua sydäntään
heikolla huokauksella levähdytti herra Fairlie kirjan auki toisella
kädellään ja piti toisella pikku harjaa pystyssä merkiksi, että
palvelija odottaisi.

"Niin, niinpä se oli!" sanoi herra Fairlie silmättyään kirjaan.
"Louis, ota alas salkku." Hän osoitti tällöin useita salkkuja,
jotka olivat järjestetyt lähelle ikkunaa mahonkitelineille. "Ei, ei
viheriäselkäistä -- se sisältää minun Rembrandtilaiset piirustukseni,
herra Hartright. Pidättekö piirustuksista? Vai niin, pidättekö?
Miellyttää minua sanomattomasti, että me olemme yhtämieltä tässäkin
tapauksessa. Punaselkäinen salkku, Louis, älä pudota sitä! Te ette
voi käsittää niitä kipuja, joita minä kärsisin, herra Hartright,
jos Louis pudottaisi tuon salkun. Onko se vakavasti tuolilla?
Luuletteko sen olevan vakavasti tuolilla, herra Hartright? Vai niin
-- miellyttää minua sanomattomasti. Tahdotteko tehdä minulle sen
palveluksen, että katsotte tauluja, jos Te todellakin katsotte salkun
pysyvän vakavasti. Mene matkoihisi, Louis. Mikä aasi sinä olet! Etkö
näe minun tässä istuvan ja pitävän muistikirjaa? Luuletko minun
tahtovan pitää sitä ainaisesti. Miksi et voi ottaa sitä pois erikseen
sanomatta? Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Hartright, palvelijat
ovat sellaisia aaseja! -- Ettekö te ole samaa mieltä? Sanokaa
minulle nyt -- mitä ajattelette tauluista? Ne ovat saapuneet eräältä
taulukauppiaalta surkeassa kunnossa. Viimeksi nähdessäni niitä
lemusivat ne mielestäni kauhean pahalta siksi, että tyhmät ihmiset
olivat sormeilleet niitä. Voitteko ottaa hoitaaksenne ne."

Vaikka minun hermoni eivät olleet kyllin hienot huomatakseen
plebejimäisten sormien hajua, joka niin oli loukannut herra Fairlien
nenää, niin oli minun makuni kyllin jalostunut voidakseni arvioida
taulujen arvon selaillessani läpi ne. Ne olivat enimmäkseen tosihyviä
näytteitä meidän kotimaisten taiteilijaimme taidosta maalata
vesiväreillä ja olisivat ne ansainneet paljon paremman kohtelun, kuin
ne näyttivät entiseltä omistajaltaan osakseen saaneen.

"Maalaukset", vastasin minä, "täytyy pingoittaa ja huolellisesti
parannella. Minun mielestäni ne ovat varsin arvokkaita..."

"Pyydän Teidän suomaan minulle anteeksi", keskeytti herra Fairlie,
"että minä taaskin pidän silmäni suljettuina Teidän puhuessanne.
Tämäkin valo vaivaa niitä. Kuinka Te sanoittekaan?"

"Minä tahdoin vain sanoa, että maalaukset ovat hyvin sen ajan ja työn
arvoiset..."

Herra Fairlie avasi taaskin silmänsä ja pyöritti ne avuttoman
kauhistuksen ilmeellä ikkunaan päin.

"Minä rukoilen Teidän suomaan anteeksi minulle, herra Hartright",
sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta varmaan minä kuulin jotakin
lasten hirmuista meteliä alhaalla puutarhassa -- minun yksityisessä
puutarhassani -- tuolla alhaalla..."

"En tiedä todellakaan, herra Fairlie. Minä en kuullut mitään."

"Tehkää minulle palvelus -- Te olette ollut jo niin hyvä ja sietänyt
minun heikkoja hermojani -- tehkää minulle palvelus ja nostakaa
uutimen toista kulmaa. Älkää päästäkö auringonvaloa luokseni, herra
Hartright! Oletteko kääntänyt uutimen? Vai niin. Kenties tahtoisitte
olla hyvä ja katsoa alas puutarhaan saadaksenne asian oikein
selville?"

Minä täytin tämän uuden pyynnön. Puutarha oli huolellisesti aidattu
joka taholta. Ei ketään ihmisolentoa, ei suurta eikä pientä, näkynyt
missään tässä rauhallisessa puutarhassa. Minä ilmoitin herra
Fairlielle tämän lohduttavan tiedon.

"Kiitän tuhannesti! Kuvittelin siis vain, luullakseni. Ei ole,
Jumalan kiitos, yhtään lasta tässä talossa, mutta palvelusväki,
nuo hermoitta syntyneet olennot, houkuttelevat lapsia tänne
kylästä. Sellaisia likaisia penikoita. -- Hyi, sellaisia
talonpoikaispenikoita! -- Sanonko suoraan Teille, herra Hartright,
erään asian? -- Hartaimmin toivoisin uudistusta lasten rakenteessa.
Luonnon ainoa tarkoitus niiden suhteen näyttää nyt olevan saada
aikaan meteliä niin paljon kuin mahdollista Kieltämättä on
ihastuttavan Rafaelimme käsitys ehdottomasti suositeltava."

Hän osoitti madonnan yläpuolella olevaa taulua, jonka yläosassa
olivat italialaisen maalaustaiteen tavalliset kerubit, joilla oli
mukavat istuinpaikat vaaleanpunervain pilvien muodostamilla palloilla.

"Kas tuossa todellinen malliperhe!" sanoi herra Fairlie, katsoessaan
kerubeja. "Sellaisia suloisia, pyöreitä kasvoja! Niin kauneita,
pehmeitä siipiä -- eikä mitään muuta. Ei likaisia pikku koipia
juoksennella kaikkialla, ei väsymättömiä pikku keuhkoja kiljua.
Kuinka sanomattomasti parempi nykyistä ihmiskuvaa! Jos sallitte
tahdon minä taasen sulkea silmäni. Te voitte siis todellakin asettaa
maalaukset kuntoon? Olen sanomattoman kiitollinen! Onko muutoin
mitään selvittämistä meidän välillämme? Jos on, niin luulen melkein
unhottaneeni sen. Soitammeko taas Louista?"

Kun minä tällä hetkellä olin aivan yhtä innokas lopettamaan
keskustelun, kuin herra Fairliekin nähtävästi oli, luulin voivani
ehkästä kamaripalvelijan kutsumisen esittämällä itse jäljellä-olevan
osaa.

"Ainoa kysymys, herra Fairlie, johon mielestäni enää on saatava
määräyksenne", sanoin minä, "koskee sitä maalauksen opetusta, ota
olen sitoutunut antamaan kummallekin nuorelle naiselle."

"Aivan niin! Juuri sitä!" sanoi herra Fairlie. "Toivon itselläni
olevan kyllin voimia käydäkseni käsin tähän sopimuksemme kohtaan
-- mutta sepä näyttää todellakin mahdottomalta. Nuoret naiset,
jotka saavat käyttää hyväkseen Teidän hyväntahtoista ohjaustanne,
herra Hartright, saavat itse sopia asian kanssanne. Veljentytärtäni
miellyttää se kaunis taide, jota Te harjoitatte. Hän on juuri
riittävästi oppinut sitä huomatakseen puutteensa. Olkaa hyvä, pitäkää
huoli hänen opetuksestaan. Vai niin, Onko mitään neuvoteltavaa vielä?
Eikö? Me olemme siis täysin yksimielisiä -- eikö niin? Minulla ei
ole oikeutta kauemmin pidättää Teitä mieluisista harjoitelmistanne
-- vai kuinka, nuori ystäväni? Niin sanomattoman suloista saada
järjestetyksi kaikki -- niin ihanaa saada levätä sopimuksien
tuottaman ponnistuksen jälkeen! Vaivaisiko Teitä soittaa Louista,
että hän kantaisi salkun Teidän huoneeseenne?"

"Sen otan itse matkaani, jos sallitte, herra Fairlie."

"Tahdotteko todellakin tehdä sen? Oletteko todellakin kyllin
vahva kantamaan sen? Merkillistä olla niin vahva! Jos vain olette
varma, ett'ette kadota sitä? Minua miellyttää sanomattomasti saada
pitää Teidät täällä Limmeridgessä, herra Hartright. Terveyteni on
niin huono, ett'en minä valitettavasti saa paljon nauttia Teidän
seurastanne. Uskallanko pyytää Teitä olemaan varsin varovainen ja
käymään tuiki hiljaa ovesta eikä suinkaan pudottamaan salkkua?
Kiitän. Päästäkää hiljaa alas uudin, jos olette hyvä -- sen vähinkin
ääni menee lävitseni kuin puukonterä. Kas niin, juuri niin! Toivotan
hyvää päivää!"

Kun vaaleanvihreät verhot takanani olivat laskeutuneet ja
otsikkoverhoinen ovi varovasti suljettu, pysähdyin minä muutamiksi
silmänräpäyksiksi pieneen, ympyriäiseen eteiseen ja henkäsin
syvään ja helpottavasti. Tultuani ulos herra Fairlien huoneesta
tuntui minusta aivankuin pitkän sukelluksen jälkeen olisin tullut
vedenpintaan.

Niin pian kun minä olin ehtinyt hauskasti järjestää kaikki pienessä
sievässä atelierissäni ja päässyt aamupäivätyöhöni, oli ensi
ajatukseni tehdä luja päätös olla koskaan suuntaamatta askeleitani
huoneisiin, joissa talon herra asui, ellei se uskomaton juttu
tapahtuisi, että hän kunnioittaisi minua varmasti kutsumalla
uudestaan käymään. Tehtyäni täydelliseksi mielihyväkseni tämän
suunnitelman esiintymiseeni nähden herra Fairlien suhteen, palasi
jälleen iloinen luontoni, jonka ylhäisen herran kopea luottavaisuus
ja hävytön kohteliaisuus oli hetkeksi hävittänyt. Aamupäivän
jäljellä-olevat tunnit kuluivat aika hauskasti tarkastamalla
maalauksia, järjestämällä niitä eri laatunsa mukaan, tasoittamalla
niiden rikkinäisiä reunoja ja ryhtymällä muihin valmistaviin
toimenpiteihin niiden kuntoonsaamiseksi. Minun olisi pitänyt ennättää
tehdä enemmän; mutta kuta likemmäksi kello läheni kahta, tunsin minä
tulevani yhä kärsimättömämmäksi ja haluttomammaksi kiintymään työhön,
vaikkapa se olikin kokonaan niin käsityöntapaista.

Kellon lyötyä 2 menin taaskin ruokailuhuoneeseen hieman levottomana.
Odotin yhtä ja toista käydessäni tähän osaan taloa. Nythän
esitettäisiin minulle neiti Fairlie; nythän oli aika saada joitakin
tietoja valkopukuisesta naisesta, jos neiti Halcomben otaksumisessa
hänen äitinsä kirjeiden suhteen oli jotakin perää.


VIII.

Huoneeseen tultuani näin minä neiti Halcomben ja vanhemman naisen
pöydän ääressä.

Tämä "vanhempi" nainen, jolle minut nyt esitettiin, oli neiti
Fairlien entinen kotiopettajatar, rouva Vesey, jonka neiti
Halcombe aamiaispöydässä oli kuvannut omaavan "kaikki päähyveet,
mutta jota muutoin ei juuri ole laskuun otettava". Minulla ei ole
mitään lisäämistä, vaan on minun nöyrästi myönnettävä, että tämä
arvostelu oli täysin sattuva. Rouva Vesey oli itse mielentyyneys
ja naisellinen hiljaisuus. Hiljainen tyytyväisyys suruttomaan
olemassa-oloon kuvastui siitä uneliaasta hymystä, joka peilaili
hänen pyöreillä, kiiltävillä kasvoillansa. Muutamat meistä ihmisistä
hyökkäävät läpi elämän -- toiset käyvät laiskasti -- rouva Vesey
_istui_ koko elämänsä. Huoneessa istui hän sekä aikaisin että
myöhään; hän istui puutarhassa, hän istui käytävissä, hän istui
paikoissa ja ikkunanloukoissa, joita ei kukaan koskaan ollut
ajatellutkaan; hän istui telttatuolilla, kun hänen ystävänsä
koettivat houkutella häntä kävelylle; hän istuutui ennenkuin hän
voi katsella mitään tai puhua mitään, niin, ennenkuin hän edes
voi vastata niin tai ei yksinkertaisimpaan kysymykseen -- aina
samalla tavoin hyväntahtoisesti hymyten, ajattelematta, mutta
kohteliaasti nyökyttäen päätään, ja pikku mukavasti lepuuttaen
käsiään ja käsivarsiaan kaikissa kotoelämän vaihteluissa. Hän oli
hurskas ja myöntyväinen -- niin, uskomattoman tyyni ja vaaraton
vanha rouva, jota syntymänsä jälkeen ei mikään tapaus koskaan ollut
johtanut kiusaukseen epäilemään _elikö_ hän todellakin. Luonnolla
on niin paljon puuhaamista tässä maailmassa, sillä on niin paljon
erilaatuista hankkimista yht'aikaa, että sen epäilemättä kerran tai
toisen täytyi olla väsynyt ja hämmennyksissä, kun sen on erotettava
niitä eri luomuksia, jotka samalla kertaa menevät sen käsistä.
Kun minä katson asiaa tältä kannalta, jää aina minun yksityiseksi
vakaumuksekseni, että luonto on syventynyt kysymykseen luoda
kaalinpäitä, kun rouva Vesey näki päivänvalon, ja että tuo hyvä
rouva sai kärsiä meidän kaikkien emon kasviharrastusten tuottaman
hajamielisyyden seurauksista.

"No, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe näyttäen iloisemmalta,
vilkkaammalta ja viisaammalta kuin ennen tuon säveän vanhan rouvan
rinnalla, "mitä tahdotte? Kyljyksenkö?"

Rouva Vesey pisti pyöreät kätensä ristiin pöydän reunalle, hymyili
tyytyväisesti ja vastasi: "niin, kiitos!"

"Mutta mitä on siellä, herra Hartrightin edessä? Keitettyä kanaako,
eikö niin? Minä luulin, että Te pitäisitte enemmän keitetystä kanasta
kuin kyljyksestä, rouva Vesey."

Rouva Vesey muutti lihavat kätensä pöydän laidalta polvelleen, katsoi
miettivästi kana-paistivatiin, nyökkäsi ja sanoi: "niin, kiitos!"

"Hyvä! Mutta mitä tahdotte Te syödä tänään? Ottaako herra Hartright
hieman kanaa, vai saanko antaa Teille kyljyksen?"

Rouva Vesey pani taas toisen kätensä pöydän reunalle, näytti
uneliaalta ja päättämättömältä ja vastasi: "Kumpaa tahansa
miellyttää, ystäväni."

"Ei, ei suinkaan, tämähän on kysymys, joka koskee Teidän makuanne,
hyvä rouvani, eikä minun. Ajatelkaapa, ettekö ottaisi hieman
kumpaakin lajia? Jospa Te nyt ottaisitte aluksi kanaa, jota minä
huomaan herra Hartrightin haluavan varsin innokkaasti leikata Teille."

Rouva Vesey muutti toisenkin kätensä pöydän reunalle; kasvot saivat
hetkiseksi enemmän eloa, mutta se sammui pian jälleen; hän nyökäytti
kohteliaasti päätänsä ja sanoi: "Niin jos tahdotte olla niin hyvä,
sir".

Epäilemättä hurskas ja myöntyväinen -- uskomattoman tyyni ja vaaraton
vanha rouva! Riittää kumminkin tällä kertaa rouva Veseystä.

Koko tällä aikaa ei neiti Fairlietä näkynyt. Me lopetimme
päivällisemme, mutta sittenkään ei hän tullut näkösälle. Neiti
Halcombe, jonka nopealta silmäykseltä ei mikään jäänyt huomaamatta,
huomasi kuinka minä vähän väliä katsoin oveen päin.

"Ymmärrän Teitä, herra Hartright", sanoi hän, "Te ihmettelette, missä
Teidän toinen oppilaanne on. Hän on ollut alhaalla ja voi nyt hyvin,
mutta kumminkaan ei hänellä ollut kyllin ruokahalua ottaakseen osaa
päivälliseemme. Jos suvaitsette minun tulla saattajaksenne, niin
luulenpa Teidän tapaavan hänet jossain puutarhassa."

Hän otti päivänvarjostimen, joka oli tuolilla hänen vieressään, ja
johti minut parin korkean lasioven kautta nurmikolle. Minun tarvitsee
tuskin sanoa, että me jätimme rouva Veseyn istumaan pöydän ääreen
kyhmyiset kädet ristissä sen laidalla, nähtävästi aikoen jäädä siihen
lopuksi aamupäivää.

Kun me kuljimme nurmikon yli, silmäsi neiti Halcombe merkitsevästi ja
pudisti päätänsä.

"Teidän salaperäinen seikkailunne", sanoi hän, "on edelleenkin
hämärään kätketty. Minä olen koko aamun selaillut äitini kirjeitä
huomaamatta vielä mitään. Älkää olko lohduton, herra Hartright.
Tällaisen tapauksen täytyy kiihoittaa uteliaisuutta, ja Te olette
saanut nyt naisen liittolaiseksenne. Sellaisissa olosuhteissa on
menestys melkein varma ennemmin tai myöhemmin. Minulla on kolme
kokonaista kimppua jäljellä, ja Te voitte vakavasti uskoa, että
niiden lukeminen vie minulta koko illan."

Tässä oli minulla siis yksi aamuisia harrastuksia tyydyttämättä. Minä
halusin heti tietää, eikö neiti Fairlien persoonallisuus myöskin
pettäisi sitä odotusta, joka minulla oli hänen suhteensa aamiaisen
jälkeen.

"No niin, kuinka luonnistui käyntinne herra Fairlien luona?" kysyi
neiti Halcombe ennätettyämme nurmikon yli ja tultuamme varjoon
kävelemään. "Oliko hän erittäin hermostunut tänä aamuna? Älkää
punnitko niin tarkkaan vastatessanne minulle, herra Hartright. Paljas
tieto, että Te katsotte itsenne velvolliseksi tekemään sen, on
minulle kylliksi. Minä huomaan Teistä, että hän oli hermostunut, ja
koska minä en tahdo olla kyllin epäinhimillinen saattaakseni Teitä
samaan tilaan, niin en halua kysyä enempää."

Me jatkoimme matkaamme mutkittelevaa käytävää hänen puhuessaan ja
lähenimme sievää, puista huvimajaa, joka oli rakennettu sveitsiläisen
pikkuhuvilan malliin. Sen yhteen huoneeseen voimme me katsoa vapaasti
sisään käydessämme ylös portaita; siellä oli nuori nainen. Hän seisoi
yksinkertaisen pöydän vieressä ja silmäili laakson ja kukkulan
muodostamaa nuorteata maalaistaulua, joka näkyi puistoon hakatusta
aukosta, ja käänsi välillä hajamielisesti pienen, pöydällä olevan
piirustuskirjan lehtiä. Se oli neiti Fairlie.

Kuinka voisin kuvata häntä? Kuinka erottaa siitä mahdottomasta
tunteesta, jota olen itse kokenut -- kaikesta, mitä on tapahtunut
tämän hetken jälkeen? Kuinka voisin nähdä hänet jälleen aivan kuin
_silloin_, kun ensiksi silmäsin häneen? -- sillä _sellaisena_ pitäisi
hänen kuvansa näkyä niille silmille, jotka nyt lukevat näitä
lehtiä -- -- --

Se muotokuva, jonka minä myöhemmin maalasin Laura Fairliestä juuri
tässä huoneessa ja juuri siinä asennossa, missä minä silloin ensin
näin hänet, on pöydälläni kirjoittaessani tätä. Silmäni katselevat
sitä, ja kirkkaassa, voimakkaassa valossa esiintyy huvihuoneen
tummalta taustalta solakka, nuorekas vartalo yksinkertaisessa
musliinihameessa, jossa oli leveät, valko- ja heleänsiniset
raidat. Samasta kankaasta valmistettu rypistetty kaulus on hänen
olkapäillään, ja pikku olkihattu, joka on vaatetettu puvun väriin
soveltuvalla nauhalla, peittää hänen päänsä ja heittää viehkeän
varjon hänen kasvojensa yläosaan. Hänen tukkansa on niin vaalean
ruskean kullanvärinen, mutta melkein yhtä vaalea -- ei punainen,
mutta melkein yhtä loistava, -- että se melkein sulautuu hänen
hattunsa varjoon. Se on jakauksella ja sileästi pyyhkäisty yli
korvien ja aaltoilee hienoissa, luonnollisissa kiharoissa otsalla.
Kulmakarvat ovat hieman tukkaa tummemmat; ja silmät tuota suloista,
kirkasta tummansiniväriä, josta runoilijat niin usein laulavat, mutta
jota niin harvoin todellisuudessa nähdään. Silmät, kaunisväriset,
kaunismuotoiset -- suuret, hellät ja tyynen miettivät -- mutta
ennen kaikkea kauniit sen puhtaan totuuden vuoksi, joka asuu niiden
syvyydessä ja loistaa yhtä kirkkaana kuin heijastus paremmasta
maailmasta sekä ilon että surun kaikissa vaihtelevissa ilmeissä.
Se lumous, jonka ne levittävät koko muodolle, peittää ja kaunistaa
niin kaikki pienet inhimilliset puutteet, että on vaikeata oikein
selvästi voida päättää muiden piirteiden vioista tai eduista. On
vaikeata huomata, eikö kasvojen alaosa ole melkein liian hento ja
hieno ollakseen täydessä ja oikeassa suhteessa yläosaan: eikö nenä,
vältettyään koukkuisen muodon, joka on ankara ja epänaisellinen,
olkoonpa se kuinka täydellinen kauneussääntöjen mukaan, sen sijaan
ollut taipunut hieman vastakkaiseen suuntaan ja siten häipynyt
ihanteellisesta linjasta, ja vihdoin, eikö nuo pienet sulohuulet
olleet pikkuisen hermostuneesti vinossa toiselle puolelle hänen
hymyillessään. Olisi käynyt laatuun huomauttaa näitä pikku virheitä
toisen naisen muodossa, mutta ei ole helppoa huomata niitä hänessä,
niin hienosti ovat ne yhtyneet kaikkeen omituiseen, kaikkeen
luonteenomaiseen ilmeessä ja niin suuressa määrässä riippuu tämä ilme
muissa piirteissä silmien elävyyttä luovasta voimasta.

Voisiko minun muotokuva-raukkani hänestä -- minun rakas, sitkeä työni
pitkänä ja onnellisena aikana -- oikein näyttää minulle kaiken tämän?
Ah, kuinka vähän minä huomaan tässä epätäydellisessä, koneellisessa
taulussa -- kuinka paljon siinä tunteessa, siinä muistossa, jolla
minä katselin sitä! Hieno, solakka, kauniissa, vaaleassa puvussa
oleva tyttö, joka selailee albumin lehtiä katsoessaan ylös siitä
uskollisin, viattomin, sinisin silmin -- siinä kaikki, mitä valokuva
voi kuvastaa, kaikki mitä kenties paljon mahtavampi ajatuksen ja
kynän voima voi kielellään ilmaista. Se nainen, joka ensin antaa
valon ja elämän ja muodon meidän uinuvalle kauneuskäsitteellemme,
täyttää sielussamme tyhjän sijan, joka on ollut meille itsellemme
tuntematon aina siihen asti, kunnes hän kohtasi meidät. Sellaisina
hetkinä herättää sympatiioja, jotka ovat liian syviä sanojen,
niin ehkäpä ajatustenkin kuvata, toinen lumousvoima kuin se, joka
vaikuttaa mieliin ja jolle kielellä on kyllä ilmaisumuotonsa. Naisen
kauneuden salaisuus ei koskaan mene yli kuvaamiskykymme, ennenkun
se on tullut meidän omassa sielussamme olevan syvemmän salaisuuden
yhteyteen. Silloin, ja ainoastaan silloin on se mennyt sen ahtaan
alueen rajan ulkopuolelle, jolle tässä maailmassa jotakin valoa
lankeaa siveltimen ja kynän kautta.

Ajatteleppas häntä, lukija, niin kuin sinä ajattelet ensimmäistä
naista, joka on saanut sinun sydämmesi nopeammin sykkimään -- tuon
sydämmesi, jota eivät kaikki muut hänen sukupuolelaisensa ole
voineet liikuttaakaan. Anna lempeiden, uskollisten sinisilmien
kohdata omiasi, kuten ne kohtasivat minun silmiäni, tuolla ainoalla,
sanomattomalla silmäyksellä, jonka me kumpikin muistamme niin hyvin.
Anna hänen äänensä puhua tuota musiikkia, joka kerran oli rakkainta
sinusta, jonka kuunteleva korvasi mitä mieluimmin käsitti, kuten
minunkin teki. Anna hänen askeleensa kun hän näillä lehdillä tulee
kävelemään, olla yhtä iloiset, kevyet askeleet kuin ne, joille
sinun oma nuori sydämmesi muinoin löi tahtia. Ota vastaan hän kuten
muistat oman sielusi rakastettua, ja hänen kuvansa on edessäsi niin
paljon kirkkaampana -- tämän naisen kuva, joka niin elävästi pysyy
sielussani!

Kaikkien tunteiden seassa, jotka valtasivat mielen nähdessäni
hänet ensi kerran -- näiden tunteiden, jotka ovat meille kaikille
niin uskollisia, jotka heräävät elämään useimmissa sydämmissä,
jotka kuolevat jälleen niin monessa ja taas herätetään kauniiseen
ailasteluunsa niin _harvoissa_ -- kaikkien seassa oli yksi, joka
häiritsi ja hämmensi minua -- tunne, joka näytti vähän sopivan neiti
Fairlien läheisyyteen ja vaikutukseen.

Sen lumoavan vaikutuksen ohessa, jonka hänen vartalonsa ja
muotonsa tekivät, suloisen ilmeen, hänen käytöstapansa viehättävän
yksinkertaisuuden ohessa tunsin minä toistakin vaikutelmaa, joka
varjon tavoin herätti minussa tunteen, että jotakin puuttui. Yhtenä
hetkenä tuntui minusta, että tämä puute oli _hänessä_, toisena
hetkenä että minulta itseltäni puuttui käsitys ymmärtää häntä
niin, kuin minun olisi pitänyt. Tämä vaikutelma oli, ihmeellistä
kyllä, aina voimakkain hänen katsoessaan minuun tai toisin sanoen
tuntiessani tehokkaimmin hänen kasvojensa sopusointuisen viehätyksen,
tunsin samalla enimmän minua kiusaavan tämän _puutteen_, jota en
kumminkaan voinut selvittää itselleni. Jotakin puuttui, mutta missä
ja mitä, sitäpä en voinut sanoa.

Tämä mielikuvitusvoimani kummallinen oikku, joksi minä sen silloin
katsoin, sai aikaan, ett'en minä oikein voinut tuntea olevani
oikealla mielialalla tavatessani ensi kerran neiti Fairlien.
Niihin muutamiin ystävällisiin sanoihin, joilla hän toivotti
minut tervetulleeksi, voin minä tuskin vastata tavallisilla
kohteliaisuuslauseilla. Neiti Halcombe, joka huomasi epäröimiseni ja
luonnollisesti katsoi sen tilapäiseksi nolostumiseksi, ryhtyi heti,
kevyesti ja vaivatta kuten aina, keskustelusta huolta pitämään.

"Katsokaapas, herra Hartright", sanoi hän ja osoitti pöydällä olevaa
piirustuskirjaa ja pientä, hienoa kättä joka, vieläkin käänteli
lehtiä. "Nyt täytyy teidän toivoakseni huomata tavanneenne kaikkien
oppilaiden esikuvan. Samana hetkenä, jolloin hän kuulee Teidän
tulleen, tarttuu hän rakkaaseen piirustuskirjaansa, katsoo suurta
luontoa suoraan kasvoihin ja ikävöi saada alkaa!"

Neiti Fairlie nauroi, ja tämä iloinen hymy lehahti kuin
auringonpaiste hänen rakastettaville piirteillensä.

"En omista itselleni mitään kiitosta, jota en ansaitse", sanoi
hän ja katsoi vuoroin neiti Halcombeen ja minuun. "Niin paljon
kuin minua huvittaakin piirustaa, tunnen kuitenkin liian hyvin
taitamattomuuteni, ett'en ole enemmän arka kuin innokaskaan alkamaan
työtäni. Saatuani tietää Teidän saapuneen, herra Hartright, aloin
minä ehdottomasti silmäillä läpi piirustuksiani aivan kuin lapsena
oli tapana kerrata läksyni kovin pelätessäni, ett'en voisi lukea
niitä oikein."

Hän tunnusti tämän mitä sievimmällä ja yksinkertaisimmalla tavalla ja
veti piirustuskirjan luoksensa naivilla, lapsellisella vakavuudella.
Neiti Halcombe teki taaskin reippaalla, ratkaisevalla tavallaan
jyrkän lopun toisen hämilläolosta.

"Olkootpa oppilaan piirustukset hyviä, huonoja tai keskinkertaisia",
sanoi hän, "ovat ne kumminkin jätettävät mestarin järkähtämättä
arvosteltaviksi -- sehän on selvä asia. Ajatteleppas jos me
ottaisimme ne vaunuun mukanamme, Laura, ja antaisimme herra
Hartrightin silmäillä ne ensi kertaa läpi huviajelun pysähdysten
ja keikutusten kestäessä? Jos meidän vain onnistuu koko matkalla
saattaa harhaan hänen arvostelunsa luontoon nähden, sellaisena kuin
se todellakin on hänen katsellessaan ympärillensä, ja luontoon
nähden, sellaisena kuin se _ei ole_ hänen silmäillessään meidän
piirustuskirjojamme, niin saatamme me kyllä lopulta hänet tarttumaan
viimeiseen, epätoivoiseen keinoon sanomaan meille kohteliaisuuksia,
joten me pääsemme hänen arvostelevista silmäyksistään ilman mitään
turhamaisuutemme loukkausta".

"Minä toivon, ett'ei herra Hartright minua kiitä", sanoi neiti
Fairlie poistuessamme yhdessä huvimajasta.

"Uskallanko kysyä, miksi toivotte sellaista?" kysyin minä.

"Koska minä uskon kaikki, mitä Te sanotte minulle", vastasi hän
teeskentelemättömästi.

Näillä sanoillaan antoi hän tietämättään minulle avaimen koko
luonteeseensa -- tämä jalo luottamus toisiin perustui hänen omaan
viattomaan totuudenrakkauteensa; silloin minä sen ainoastaan
aavistin, nyt tiedän sen omasta kokemuksestani.

Me menimme sisään herättääksemme vain rouva Veseyn, joka vieläkin
istui ruokapöydän ääressä, ja nousimme sitten avonaisiin vaunuihin
tehdäksemme päätetyn huviajelun. Vanha rouva ja neiti Halcombe
ottivat ensi paikan vaunuissa, Neiti Fairlie ja minä ajoimme
takaperin, piirustuskirja auki välillämme minun tarkasteltavanani.
Kaikki vakavampi piirustusten arvostelu olisi, joskin olisin ollut
halukas siihen, ollut mahdoton neiti Halcomben hauskan huomautuksen
johdosta, että kaunotaiteita on katsottava naurettavassa valossa
sellaisenaan kuin hän itse, hänen sisarensa ja naiset yleensä
niitä harjoittivat. Minä muistan paljon paremmin sen puhelun, joka
meillä oli, kuin nämä piirustukset, joiden yli silmäykseni aivan
koneellisesti kiiteli. Varsinkin se osa keskustelua, johon neiti
Fairlie otti jotakin osaa, on yhtä selvästi painunut mieleeni, kuin
olisin kuullut sen vain muutamia tunteja sitten.

Niin, suokaa minun tunnustaa, että minä jo tänä ensimmäisenä päivänä
annoin hänen läsnäolonsa lumousvoiman viehättää itseni unhottamaan,
kuka minä olin, ja yhteiskunnallisen asemamme erilaisuuden.
Hänen tekemänsä vähäpätöisinkin kysymys, kuinka parhaiten on
käytettävä sivellintä ja sekoitettava värejä; vähäisinkin vaihde
noiden rakastettavien silmien ilmeessä, jotka silmäsivät minuun
niin vakavalla toiveella oppia ja käsittää minun opetustani,
kiinnitti paljon suuremmassa määrässä minun huomiotani kuin kaunein
maisema, jonka läpi kuljimme, tai komeimmat valojen ja varjojen
vaihtelut niiden sulaessa yhteen aaltomaisella alankomaalla tai
tasaisella merenrannalla. Eikö ole merkillistä nähdä, kuinka vähän
tosivaikutusta, jokaisen puhtaan inhimillisen mielihartauden
vallitessa, esineillä ulkonaisessa maailmassa, jossa me elämme, on
meidän sydämmeemme ja mieleemme? Ainoastaan kirjoissa me pakenemme
luontoon hakeaksemme osanottoa iloomme, lohdutusta suruumme. Tämä
sieluttoman maailman kauneuksien ihmetteleminen, jota nykyaikainen
runous niin sanarikkaasti ja kaunopuheliaasti kuvailee, ei ole
parhaimmillakaan meistä luontomme alkuperäisiä tunteita. Lapsena
emme tunne sitä ollenkaan. Ei kellään oppimattomalla miehellä tai
naisella sitä ole. Nekin, joiden elämä pian yksinomaan on kulunut
maalla ja merellä tapahtuvain, alinomaan vaihtelevain ihmeiden
joukossa, eivät ollenkaan piittaa mistään luonnon taulusta, mikä ei
suoranaisesti ole yhteydessä heidän todellisen ammattiharrastuksensa
kanssa. Kykymme käsittää sen maan kauneutta, jossa elämme, on
todellakin yksi sivistyksen tuottamia täydellisyyksiä, kuten taide
-- ja mikä merkillisempää: joku joukostamme käsittää tämän harvoin
muutoin kuin silloin, kun mielemme on välinpitämättömin ja sopivan
toiminnan puutteessa. Kuinkahan paljon osaa on luonnon viehätyksellä
meidän ja meidän ystäviemme iloisissa tai tuskaisissa harrastuksissa
ja tunteissa? Kaikki mitä sielumme voi ymmärtää, mielemme oppia,
voimme saavuttaa yhtä varmasti, yhtä hyödyttävästi ja tyydyttävästi,
asuimmepa sitten autiommassa tai rehevimmässä luonnossa. Tosin
on yksi syy tähän syvemmän sympatiaan puutteeseen luodun olennon
ja sen luomuksen välillä, jossa hän elää -- syy, joka kenties on
löydettävissä niin äärettömän erilaisessa tarkoituksessa, jonka
sallimus on määrännyt ihmiselle ja hänen maalliselle asunnollensa.
Korkein vuori, jonka huippua silmä tuskin voi nähdä, tulee tomuksi;
pieninkin ihmisen harrastus, jota puhdas sydän voi tuntea, on
kuolemattomuuteen osallinen.

Olimme, olleet ulkona lähes kolme tuntia, kun vaunut vierivät
takaisin ajoportin kautta Limmeridge-Houseen.

Paluumatkalla olin minä nuorten naisten antanut itse valita
sen näköalan, jonka he seuraavana iltapäivänä minun johdollani
piirustaisivat. Kun he olivat vetäytyneet pois pukeutuakseen
päivällisille ja minä taas olin yksin työhuoneessani, tunsin minä
itseni kerrassaan alakuloiseksi. Tunsin olevani pahoillani ja
tyytymätön itseeni -- en tietänyt oikein miksi. Kenties havaitsin
minä vasta nyt, että minä ajomatkallamme olin liian paljon
unhottanut toimeni palkattuna piirustuksenopettajana: huvin vuoksi
olla rakastettavan perheen vieraana. Kenties oli se myöskin tuo
merkillinen tunne jostakin puutteesta joko minussa tai neiti
Fairliessä, joka, ensi kertaa nähdessäni häntä, oli niin hämmentänyt
minut -- kenties se oli tämä, joka vieläkin kiusasi minua. Olipa
tämän laita kuinka tahansa, tunsin minä todellista kevennystä, kun
päivällistunti lopetti yksinäisyyteni ja saattoi minut taas talon
naisten seuraan.

Tultuani ruokasaliin hämmästytti minua pikemmin niiden pukujen
kankaiden kuin värien suuri vastakohta, jotka heillä oli päällään.
Kun rouva Veseyllä ja neiti Halcombella olivat kalliit puvut
(kummallakin sellaiset, jotka parhaiten sopivat heidän ijällensä),
edellisellä hopeanharmaa ja jälkimäisellä vaaleankeltainen väri,
joka niin hyvin soveltui tummaan ihoon ja mustaan tukkaan, oli
neiti Fairliellä aivan yksinkertainen valkoinen musliinipuku. Se
oli hohtavan valkoinen ja aistikkaasti ommeltu, mutta kaikissa
tapauksissa oli hänen pukunsa sellainen, joka olisi sopinut köyhän
miehen tyttärelle tai vaimolle, ja teki hänet ulkonäöltään paljon
vaatimattomammaksi kuin entisen kotiopettajattarensa. Myöhemmin,
opittuani tuntemaan paremmin neiti Fairlien luonteen, huomasin minä
tämän olevan seurauksena hänen luontaisesta kohtuullisuudestaan ja
vastenmielisyydestään loistaa omaisuudellaan. Ei rouva Vesey enemmän
kuin neiti Halcombekaan voinut saattaa häntä, rikasta perijätärtä,
käyttämään puvussaan sellaista komeutta, joka olisi voittanut heidän,
köyhäin henkilöiden.

Päivällisen päätyttyä palasimme me yhdessä salonkiin. Tosin oli herra
Fairlie (verratakseni armollista yksinvaltiasta, joka otti ylös
Titianin siveltimen lattialta) käskenyt pöydänkattajaansa kysymään
minulta, mitä viiniä minä haluaisin juoda päivällisen jälkeen,
mutta minulla oli kumminkin voimaa kyllin vastustaa kiusausta istua
yksinäisessä suuruudessa valitsemieni pullojen ääressä, ja ymmärrystä
kyllin muiden maiden enemmän sievistettyjen tapojen mukaan pyytää
naisten suostumusta saada nousta pöydästä samalla kertaa kuin he niin
kauvan, kuin minä oleskelin Limmeridge-Housessa.

Salonki, johon me menimme viettääksemme siellä lopun iltapäivää,
oli alakerroksessa ja muodoltaan ja suuruudeltaan ruokasalinlainen.
Korkeat lasiovet sen alapäässä johtivat pengermälle, jota pitkin
pituuttaan koristivat mitä ihanimmat kukat. Suloinen, hiljainen
hämärä oli juuri levittänyt varjonsa kukille ja lehdille huoneeseen
tullessamme, ja illan rikas kukkaistuoksu lehahti meitä vastaan
tervetulotoivotuksena avonaisista lasiovista. Kiltti rouva Vesey,
aina ensimmäinen seurasta istuutumaan, vaipui suloisesti nurkassa
olevaan nojatuoliin ja otti heti pienen päivällisunen. Minun
pyynnöstäni asettui neiti Fairlie pianon ääreen. Kun minä seurasin
häntä soittokoneen läheisyydessä olevalle tuolille, näin minä
neiti Halcomben vetäytyvän ikkunakomeroon jatkaakseen viimeisellä,
lempeällä päivänvalolla äitinsä kirjeiden lukemista.

Kuinka selvästi tämä kodin rauhaa ja hauskuutta kuvaava taulu päilyy
muistossani kirjoittaessani tätä! Siltä paikalta, jossa istuin,
voin nähdä neiti Halcomben miellyttävän vartalon puoleksi suloisen
viehkeässä valaistuksessa, puoleksi kätkettynä salaperäiseen varjoon,
kumartuneena kirjeiden yli, jotka olivat hänen polvellaan, samalla
kun pianonsoittajattaren valoisat kasvonpiirteet loistivat kauniissa
selkeydessään huoneen vastaisen seinän tummempaa, syvää taustaa
vasten. Ulkona pengermällä keinutti iltatuuli kukkia, ruohoa ja
köynnöskasveja niin hiljaa, että humina ei voinut kuulua korviimme.
Taivas oli pilvetön ja salaperäinen kuuvalo alkoi jo väristen levitä
itäiseltä taivaanrannalta. Rauhan ja yksinäisyyden tunne muutti
kaiken ajatuksen ja mielen levottomuuden hurmaavaksi, ylimaalliseksi
levoksi, ja puutarhan tuoksu, joka lisäytyi illan varjojen kanssa,
näytti tempaavan meidät vielä suuremmalla voimalla, kun Mozartin
musiikki hiipi sieluihimme taivaallisella sulolla. Oli ilta,
jollaista ei koskaan voi unhottaa!

Me istuimme kaikki hiljaa valitsemillamme paikoilla -- rouva Vesey
uinuen, neiti Fairlie vielä soittaen ja neiti Halcombe lukien, kunnes
päivänvalo aivan häipyi. Kuu alkoi nyt kohoutua yli pengermän ja sen
säteet loistivat jo kirkkaasti huoneen alaosaan. Vaihdos hämärästä
pimeään oli niin kaunis, että me kaikki yhteisestä suostumuksesta
pyysimme, ett'ei lamppuja sytytettäisi, kun palvelija toi ne sisään
ja suuren huoneen ainoaksi valaistukseksi jäi edelleenkin kaksi
pianolla palavaa kynttilää.

Vielä puoli tuntia jatkui soittoa. Sen jälkeen houkutteli kaunis
kuuvalo neiti Fairlien pengermälle ihailemaan sitä, ja minä seurasin
häntä. Kun pianolla olevat kynttilät olivat sytytetyt hetkinen
ennen, siirtyi neiti Halcombe jatkamaan lukemistaan niiden valossa.
Me jätimme hänet istumaan matalalle tuolille soittokoneen viereen
niin kiintyneenä työhönsä, ett'ei hän edes näyttänyt huomaavan meitä
noustessamme.

Me olimme olleet ulkona pengermällä aivan vastapäätä lasiovia noin
viisi minuuttia, ja neiti Fairlie oli juuri neuvoni mukaan sitonut
valkoisen nenäliinansa päähänsä suojaksi iltakylmää vastaan, --
kun minä kuulin neiti Halcomben äänen -- hillityn innokkaasti ja
tavallisesta varmuudestaan eroavasti -- lausuvan nimeni.

"Herra Hartright", sanoi hän, "tahdotteko tulla sisään hetkiseksi?
Minä haluaisin puhua kanssanne."

Minä menin heti sisään. Piano oli melkein keskellä huonetta
sisäpuoleisella seinällä. Soittokoneen sillä sivulla, joka oli
kauimpana pengermästä, istui neiti Halcombe kaikki muut kirjeet
levitettyinä polvilleen paitsi yksi, jonka hän oli valinnut niiden
joukosta ja jota hän nyt piti ylhäällä valoa kohden. Sillä sivulla,
joka oli lähinnä pengermää, oli matala sohva, jolle minä istuuduin.
Tällä paikalla en ollut kaukana lasiovista ja minä voin aivan selvään
nähdä neiti Fairlien käyvän niiden ohi hänen hitaasti kävellessään
edestakaisin pengermällä kirkkaassa kuuvalossa.

"Toivoisin Teidän haluavan kuulla lukevani tämän kirjeen lopun",
sanoi neiti Halcombe. "Sanokaa minulle, katsotteko tämän mitenkään
valaisevan merkillistä seikkailuanne tiellä Lontooseen. Kirje
on äidiltäni hänen toiselle miehellensä herra Fairlielle, ja on
kirjoitettu yksitoista tai kaksitoista vuotta sitten. Siihen aikaan
olivat herra ja rouva Fairlie sekä sisarpuoleni Laura asuneet
useampia vuosia tällä paikalla. Minä olin erilläni heistä saadakseni
kasvatukseni eräässä Pariisin kasvatuslaitoksessa."

Hänen äänensä ja ilmeensä kuvastivat suurta vakavuutta ja,
kuten minusta näytti, jonkunlaista levottomuutta. Samassa
silmänräpäyksessä, kun hän kohotti kirjeen kynttilän luo lukeakseen,
meni neiti Fairlie pengermältä ohi, katsoi sisään läpi oven, mutta
käveli hitaasti edelleen nähdessään meillä olevan tekemistä.

Neiti Halcombe alkoi lukea seuraavaa:

"Pelkään väsyttäväni sinua, hyvä Filippini, alinomaisilla
kertomuksillani koulustani ja koululapsistani. Syytä siis, paras
ystävä, Limmeridgen yksitoikkoista elämää äläkä minua. Tällä kerralla
on minulla kumminkin jotakin todellakin hauskaa ilmoitettavana
sinulle eräästä uudesta oppilaasta.

"Sinä muistat vanhan rouva Kempen, jolla oli puoti kylässä. No niin,
useamman vuoden sairauden jälkeen on lääkäri nyt selittänyt hänen
tilansa toivottomaksi, ja hän lähenee päivä päivältä kuolemaansa.
Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, sisar, saapui viime viikolla
hoitamaan häntä. Tämä sisar on tullut koko tuon pitkän matkan
Hampshirestä saakka -- hänen nimensä on Catherick. Neljä päivää
sitten tuli rouva Catherick tapaamaan minua ja hänellä oli mukanaan
ainoa lapsensa, pikku herttainen tyttö noin vuotta vanhempi kuin
armaamme Laura..."

Kun viimeinen sana valahti lukijan huulilta, meni neiti Fairlie
taaskin ohi ulkona pengermällä. Hän lauloi hiljaa itsekseen erästä
sävelmää, jota hän äsken oli soittanut. Neiti Halcombe odotti, kunnes
hän taas oli poissa, ja jatkoi sen jälleen lukemistaan näin:

"Rouva Catherick on keski-ikäinen nainen, jolla on siisti ja
kunnioitusta herättävä muoto, missä huomataan vain keskinkertaisen
kauneuden jälkiä. On kumminkin jotakin hänen esiintymistavassaan, ja
näössään, jota minä en voi oikein selittää. Hän on siihen määrään
sulkeutunut kaikessa joka koskee häntä itseään, että se menee aivan
salaperäisyyteen asti, ja on jotakin hänen silmäyksessään, -- en
voi selittää sitä -- mikä antaa aihetta minulle vakuutukseen, että
hänellä on jotakin omallatunnollaan. Hän on täydellisesti 'elävä
arvoitus'. Hänen asiansa minulle oli kuitenkin aivan yksinkertainen.
Kun hän läksi Hampshirestä hoitaakseen sisartaan, rouva Kempeä, tämän
viimeisen sairauden aikana, oli hän pakotettu ottamaan mukaansa
tyttärensä, koskapa ei ollut ketään kotona, joka olisi voinut pitää
huolta hänestä. Voi käydä niin, että rouva Kempe kuolee viikon
kuluttua, mutta voi olla yhtä mahdollista, että hän elää muutamia
kuukausia, ja rouva Catherickin asiana oli pyytää, että hänen
tyttärensä Anna saisi käydä minun koulussani ja lähteä taas pois
rouva Kempen kuoltua, palatakseen kotiinsa äitinsä kanssa. Minä
suostuin heti, ja kun Laura ja minä menimme kävelemään, otimme me
mukaamme tuon 11-vuotiaan pikku tytön kouluun jo samana päivänä."

Taas kulki neiti Fairlie vaaleana ja viehättävänä valkoisessa
puvussaan ja sievät kasvot suloisesti sitaistuina valkoiseen liinaan,
jonka hän oli kiinnittänyt leuan alle, ohitsemme kuuvalossa. Taas
odotti neiti Halcombe, kunnes hän oli poistunut, ja jatkoi sitten:

"Huomioni on kiintynyt erityisesti, Filip, uuteen oppilaaseeni
syystä, jonka tahdon ilmoittaa viimeiseksi, koska tiedän, että
sen täytyy kummastuttaa sinua. Hänen äitinsä oli yhtä sulkeutunut
lapsensa kuin itsensäkin suhteen, ja minun täytyy siis itse
huomata -- minkä minä teinkin ensi päivän läksyistä --, että hänen
sielunkykynsä eivät olleet niin kehittyneet, kuin niiden olisi
pitänyt olla hänen ijällään. Huomattuani tämän tuotatin minä
seuraavana päivänä tuon pikku raukan luokseni, kutsuin kaikessa
hiljaisuudessa lääkärin puhelemaan hänen kanssaan ja tekemään,
havaintonsa sekä sanomaan sitten minulle mielipiteensä. Lääkäri
uskoo hänen tulevan mielipuoleksi. Mutta hän sanoo kumminkin, että
hellä ja huolellinen johto ja opetus juuri nyt on hänelle mitä
suurimmasta merkityksestä, koska hänen tavaton vaikeutensa käsittää
edellyttää myöskin tavatonta voimaa säilyttää ne käsitteet, jotka
hän on voinut omata. Nyt et saa kumminkaan uskoa, kallis ystäväni,
että minä osotan hellyyttä hölmölle. Tämä pieni Anna Catherick-raukka
on herttainen, viehättävä ja kiitollinen tyttönen, joka lausuu
mitä viattomimpia ja kauneimpia ajatuksia -- joista minä heti
esitän näytteen -- mitä kummastuttamimmalla, omituisimmalla ja
usein peljästyneimmällä tavalla maailmassa. Vaikka hän on varsin
siististi puettu, niin todistaa hänen pukunsa kumminkin täydellistä
maun puutetta sekä väriin että malliin nähden. Minä pidin siis
eilen huolta siitä, että muutamia Lauramme vanhoista, valkoisista
hameista ja hatuista muutettaisiin Anna Catherickille, sekä koetin
saada häntä käsittämään, että hänen näköisensä pikku tytöt näyttivät
sievemmiltä ja somemmilta valkoisessa kuin muun värisessä puvussa.
Hän näytti ensin kummastuneelta ja epäröivältä, mutta pian punastui
hän kovin ja näytti hyvin ymmärtävän, mitä minä tarkoitin. Hänen
pikku kätensä tarttui minun käteeni. Hän suuteli sitä, Filip, ja
sanoi niin liikuttavan vakavasti: 'Minä tahdon aina olla valkoisiin
puettu, rouva, niin, niin kauvan kuin minä elän. Minulle on oleva
avuksi muistaa Teitä ja toivoa, että minä vielä teen Teille mieliksi,
vaikka minä menenkin pois enkä koskaan saa enää nähdä Teitä.' Tämä
on vain pieni näyte niisti kauneista ajatuksista, joita hän lausuu
niin selvällä tavalla. Pikku raukka! Hän saa koko kokoelman
valkoisia hameita, joissa on syvät poimut laskettavaksi alas hänen
kasvaessaan..."

Neiti Halcombe vaikeni ja katsoi minuun yli pianon.

"Näyttikö se eksynyt nainen, jonka te tapasitte maantiellä,
nuorelta?" kysyi hän. "Näyttikö hän kyllin nuorelta ollakseen 22 tai
23 vuotias?"

"Niin, neiti Halcombe, juuri sen ikäiseltä."

"Ja oliko hän omituisesti puettu? Aivan valkoiseen kiireestä
kantapäähän asti?"

"Aivan valkopukuinen."

Ennenkun tämä vastaus vielä oli päässyt huuliltani, näkyi neiti
Fairlie kolmannen kerran pengermällä, vastapäätä ovea. Sen sijaan
että olisi jatkanut matkaansa, pysähtyi hän selkä meihin päin,
kumartui yli rintanojan ja silmäsi alas puutarhaan. Minä tuijotin
hänen musliinihameeseensa ja päässä olevaan nenäliinaansa, jotka
molemmat loistivat hohtavan valkoisena kuuvalossa, ja tunne, jolle en
löydä mitään nimeä -- tunne, joka alkoi saada sydämmeni vapisemaan ja
suoneni rajummin sykkimään -- hiipi vähitellen mieleeni.

"Aivan valkopukuinenko?" toisti neiti Halcombe. "Tärkeimmät kirjeen
lausunnot ovat sen lopussa, ja minä luen heti sen Teille, herra
Hartright. Mutta minä en voi olla pysähtymättä hieman yhtäläisyyteen
sen naisen puvun, jonka Te kohtasitte, ja niiden valkeiden hameiden
välillä, jotka äitini pikku oppilaan tavaton vastaus aiheutti.
Lääkäri on voinut pettyä luullessaan huomaavansa lapsessa puuttuvia
sielunkykyjä ja ennustaessaan hänen tulevan mielipuoleksi. Kenties
ei hän koskaan ole tullut siksi, ja muinainen kiitollinen ajatus
pukeutua aina Valkoseen, joka oli vakava aie lapsella, on kenties
yhtä vakava tunne täyskasvuisella naisella."

Sanoin muutamia sanoja vastaukseksi -- en tiedä oikein mitä. Koko
minun huomioni oli kiintynyt neiti Fairlien valkoiseen pukuun.

"Kuulkaa nyt kirjeen viimeisiä rivejä", sanoi neiti Halcombe. "Uskon
varmaan niiden hämmästyttävän Teitä."

Kun hän nosti kirjeen ylös, että kynttilä voisi valaista sitä,
kääntäytyi neiti Fairlie rintanojalta, katsoi epäröiden pitkin
pengermää, astui pari askelta lasiovia kohden ja seisahtui sitten
vastapäätä meitä.

Sillä välin luki neiti Halcombe kirjeen lopun näin:

"Ja ennenkuin minä lopetan kirjeeni, täytyy minun sanoa todellinen
syy, merkillinen syy hellyyteeni pikku Anna Catherickia kohtaan.
Kallis Filippini, sinun täytyy tietää, että, vaikka hän ei ole
puoleksikaan niin kaunis, hän on kuitenkin sellaisen ihmeellisen
luonnon oikun kautta jommoisen joskus tapaa, kasvojensa muodolta,
hiustensa väriltä ja silmiltänsä aivan ilmeinen kuva..."

Minä hypähdin sohvalta, ennenkun neiti Halcombe ennätti lukea
enempää. Väristys, samanlainen, jota tunsin silloin, kun käsi
laskeutui olkapäälleni tuolla autiolla maantiellä puistatti minua.

Siinä seisoi neiti Fairlie, valkoinen olento, yksin kuuvalossa --
asennoltaan, kasvojen muodoltaan, iholtaan ja pään pitämistavaltaan,
ainakin näin etäämpää katsoen -- ilmeisenä kuvana valkopukuisesta
naisesta. Se epävarmuus, joka useana tuntina oli ahdistanut minua,
selvisi nyt silmänräpäyksessä. Tämä "jotakin, joka puuttui",
oli vain minun oma havaintoni ihmeellisestä yhdennäköisyydestä
mielisairaalasta karanneen pakolaisen ja Limmeridge-Housessa olevan
oppilaani välillä.

"Tekin huomaatte sen", sanoi neiti Halcombe. Hän laski kirjeen nyt
kun ei enempää selitystä kaivattu, ja hänen silmänsä leimusivat
kohdatessaan minun. "Te huomaatte sen nyt, samoinkuin minun äitini
huomasi sen yksitoista vuotta sitten!"

"Minä huomaan sen -- vastenmielisemmin kuin voin sen kuvata. Verrata
tätä sekaunutta, turvatonta, kadotettua naista neiti Fairliehen,
vaikkapa vain satunnaisen, ulkonaisen kauneuden vuoksi, tuntuu
minusta samalta kuin heittää tumma varjo tuon ihastuttavan olennon
tulevaisuudelle, joka nyt seisoo katselemassa meitä. Jospa minä taas
pian voisin vapautua tästä painostuksesta! Pyytäkää hänen tulemaan
sisään tuosta kamalasta kuuvalosta -- minä rukoilen, että tahdotte
kutsua hänet sisään!"

"Herra Hartright, Te kummastutatte minua. Olkoon kuinka tahansa
naisten laita, mutta kylläpä uskoin 19:nnen vuosisadan miesten olevan
vapaita taikauskosta."

"Minä pyydän, että Te kutsuisitte hänet sisään!"

"Hiljaa, hiljaa! Hän tulee jo itsestäänkin. Älkää sanoko mitään hänen
läsnä-ollessaan. Jättäkäämme tämän yhdennäköisyyden huomaaminen
keskinäiseksi salaisuudeksemme. Tule sisään, Laura; tule sisään
herättämään rouva Vesey soittamalla hieman. Herra Hartright pyytää
myöskin saada kuulla hiukan lisää ja tällä kertaa tarvitsee hän
jotakin keveintä, hauskinta lajia."


IX.

Niin päättyi ensimmäinen, vaiherikas päiväni Limmeridge-Housessa.

Neiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme
sen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää
olevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta
naisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe
varovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä,
entisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti
kuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä.
Hän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin
sellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei
lausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden
valkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla
lapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan
olleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen
kylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut
sanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko
heistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin
viimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi
auttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä
ikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton
nainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin
Anna Catherick -- me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan
sielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen
kummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen
jatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan
myöhempinäkin vuosina -- ja siihen päättyivätkin kaikki meidän
havaintomme senaikuisen luulomme mukaan.

Päivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden
kesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika!
Kertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit
ohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista,
joita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka
ansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää
kuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä -- tunnustus omasta
mielettömyydestään.

Salaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa
selittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne
niukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti
Fairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki
minuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi,
kun ne voivat vahingoittaa meitä -- mutta kääpiöiksi silloin, kun
niiden pitäisi hyödyttää meitä.

Minä rakastin häntä.

Oi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka
sisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista
tunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii
minua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka
halveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää
minua tai halveksikaa minua -- minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä
järkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.

Eikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman
anteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla
minä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.

Aamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani.
Herra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri
tarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta
jätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia
ajatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä
se kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi
vahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä
sitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa
jälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli
kaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus
voivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden
koko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen
sydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen
vallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni
melkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni,
kumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen
kättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä
lähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen
kevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä
säihkeessä -- yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että
vapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen
kumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen
äänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja
tuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän
ennätti ne vetää pois.

Illat, jotka seurasivat ehtoopäivän matkailuja piirustamista varten
luonnon mukaan, olivat pikemmin vaihteena kuin esteenä tälle
välttämättömälle luottamukselle. Luontainen rakkauteni soittoon,
jota hän esitti niin tunteellisesti ja naisellisen hienosti, ja
helposti ymmärrettävä tyydytys, että sillä kyvyllä, mikä hänellä oli,
palkita minun johdatukseni toisen taiteen alalla, lähensivät vain
meitä toisiimme uudella siteellä. Pikku sanankäänteet keskustelussa,
niinkin vähäpätöinen asia kuin paikkamme pöydässä, neiti Halcomben
alinomainen, iloinen leikinlasku innostani opettajana ja hänen
ihastuksistaan oppilaana, kiltin rouva Veseyn yksinkertaiset
kiitossanat neiti Fairliestä ja minusta, joita hän piti nuorten
ihmisten mallina, kun me annoimme hänen uinailla rauhassa -- kaikki
nämä pikkuasiat ja monet muut seikat olivat yhtä monena yhdyssiteenä
auttamassa meitä molempia pääsemään vähitellen samaan toivottomaan
tulokseen.

Minun olisi pitänyt muistaa asemani ja pitää varani. Sen kyllä
teinkin, mutta vasta liian myöhään. Kaikki se varovaisuus, kaikki
se kokemus, jonka minä olin saanut ja joka ennen oli suojellut
minua rakkaudelta ja muilta kiusauksilta, ei nyt tällä hetkellä
ollut ollenkaan apunani. Oli suoranainen seuraus ammatistani joutua
useampana vuotena läheiseen tuttavuuteen kaikenikäisten ja useinkin
varsin kauniiden tyttöjen kanssa. Minä olin oppinut katsomaan tätä
asiaa vallan luonnolliseksi, minä olin oppinut jättämään kaikki
ikääni kuuluvat tunteet eteiseen yhtä levollisesti, kuin minä jätin
sinne sateenvarjoni, ennenkun minä astuin ylös portaita. Minä olin
kauan sitten oppinut ymmärtämään, vähimmässäkään määrässä antamatta
sen vaivata mieltäni, että minun ammattiani pidetään jonkunlaisena
turvana estämään kenenkään naisoppilaistani saamasta persoonastani
muuta kuin kaikkein tavallisimman käsityksen ja että minulla oli
vapaa pääsy kaikkein kauneimpien ja miellyttävimpäin naisten luo
melkein samalla perusteella, kuin annetaan kesyn kotieläimen kävellä
ympäri. Tämän suojelevan kokemuksen olin aikaisin hankkinut; tämä
suojeleva kokemus oli uskollisesti ja nuhteettomasti johdattanut
minua karulla, kieltäymyksiä tuottavalla radallani ja estänyt
minua poikkeamasta oikeaan tai vasempaan. Ja nyt oli ensikerran
uskollinen taikauskoni poissa. Niin, minun vaivaloisesti hankkimani
itsehillitsemiseni oli niin täysin hävinnyt, ikäänkuin ei minulla
koskaan olisi sitä ollutkaan -- niin tyyten hävinnyt, kuin se aina
häviää sellaisessa arveluttavassa asemassa olevalta mieheltä. Minä
tiedän nyt, mitä minun heti olisi pitänyt kysyä itseltäni. Minun
olisi pitänyt kysyä, miksi joka huone koko talossa oli minusta
kotia parempi, niin pian kun hän tuli sisään, ja miksi se taas tuli
kuin erämaaksi hänen poistuttuaan? -- Miksi, minä aina huomasin ja
muistin kaikki pikku omituisuudet hänen puvussaan, joihin minä en
koskaan ole muiden naisten puvussa ollenkaan huomiotani kiinnittänyt?
Miksi minä katsoin häntä, kuuntelin häntä ja kosketin hänen kättään
aamuin ja illoin tervehtiessäni mielessäni tunne, jota en koskaan
ennen ollut tuntenut? Minun olisi pitänyt silmätä omaan sydämmeeni
ja huomata tämän uuden tunteen kasvavan siellä; minun olisi pitänyt
kiskoa se sieltä, kun se vielä oli nuori ja hento. Miksi oli tämä
itserangaistuksen helppo, yksinkertainen työ yhäti liian vaikea
minusta? Selitys on jo annettu niissä kolmessa sanassa, jotka
riittävät kyllin ja selvästi tunnustuksekseni. Minä rakastin häntä!

Päivät ja viikot vierivät; kolmas kuukausi oli melkein lopussa
tulostani Cumberlandiin. Suloinen, yksitoikkoinen elämä, jota me
vietimme tässä unhotetussa maailman sopessa, veti minua aivan
kuin hiljainen virta vetää toimettomana olevaa uijaa tasaisella
juoksullaan. Kaikki menneisyyden muisto, kaikki tulevaisuuden ajatus,
kaikki asemani petollisuuden ja toivottomuuden tunne uinahti minussa.
Oman sydämmeni sireenilaulun huumaamana, silmät ummessa huomaamaan
todellisuutta ja korvat kuuroina vaaran varotuksille kuljin minä
yhä lähemmäksi uhkaavia kareja. Se varotus, joka vihdoinkin herätti
minut nopeasti, itsesyyttävästi tuntemaan oman heikkouteni, oli
yksinkertaisin, rehellisin, lempein kaikista varotuksista, jonka minä
voin saada, sillä sen antoi, vaikkakaan ei sanoin, _hän_.

Me olimme eronneet eräänä iltana kuten tavallisesti. Ei sanaakaan
ollut päässyt huuliltani enemmän tällä kertaa kuin koskaan ennenkään,
joka olisi voinut paljastaa minut tai pelottaa häntä saattamalla
hänelle odottamattoman tiedon asian oikeasta laidasta. Mutta kun me
huomenaamuna taaskin tapasimme, oli muutos tapahtunut hänessä --
muutos, joka ilmaisi minulle kaikki.

Siihen aikaan kuten nytkin kammoin minä tunkeutumasta hänen pyhimpiin
tunteisiinsa ja paljastamasta hänen sydäntään muiden silmättäväksi,
kuten minä nyt olen paljastanut omani. Olkoon kyllin sanoessani,
että ensi kerta, jolloin hän huomasi salaisuuteni, oli varman
vakuutukseni mukaan se hetki, jolloin hän huomasi oman tunteensa, ja
siitä seurasi, että hänen esiintymisensä minua kohtaan muuttui yhtenä
ainoana yönä. Hänen mielensä, joka oli liian rehellinen pettääkseen
muita, oli myöskin liian jalo, että hän olisi voinut pettää itseänsä.
Kun se tuska, jonka minä olin tuudittanut lepoon itsessäni, ensin
laski taakkansa hänen sydämmelleen, ilmaisi hänen rehellinen muotonsa
kaikki ja sanoi yksinkertaisella koruttomalla tavallansa: Olen
suruissani hänen tähtensä, olen suruissani itseni tähden.

Se ilmaisi tämän ja paljon enemmänkin, jota minä en silloin
voinut tulkita. Minä ymmärsin vain liian hyvin tämän muutoksen
hänen esiintymisessään, suuremmasta ystävyydestä ja nopeammasta
käsityksestä kaikkien toiveideni täyttämiseksi kuin kellään muulla
-- pakkoon ja suruisuuteen ja hermostuneeseen intoon tarttua
ensimmäiseen työhön, minkä hän vain sai käsiinsä, jos me sattumalta
jäimme kahden. Minä ymmärsin, miksi nuo sulohuulet hymyilivät nyt
niin harvoin, niin pakotetusti -- miksi nuo sinisilmät katsoivat
minuun joskus enkelin säälillä, joskus taas lapsen viattomalla
hämmästyksellä. Mutta tämä muutos sisälsi vielä jotain enemmänkin.
Hänen kätensä oli niin kylmä, hänen kasvoillaan luonnottoman
jäykkyyden ilme ja kaikissa hänen liikkeissään alinomaisen pelon
äänetön leima, alituinen itsensä syyttäminen. Sitä tunnetta, jonka
minä aavistin hänessä, jonka tiesin olevan itsessäni -- tuota koskaan
lausumatonta tunnetta, joka oli meille yhteinen, ei siinä ollut.
Tässä muuttuneessa tavassa oli aineksia, jotka salaa alkoivat erottaa
meitä.

Epäilykseni ja levottomuuteni, epämääräisen pelkoni aikana jostakin
tuntemattomasta, jota minä olin pakotettu omin voimin tiedustamaan,
tutkin minä neiti Halcomben silmäyksiä ja käytöstä saadakseni niistä
jotakin valaistusta. Niin luottavassa tuttavuudessa kuin se, joka
meidän välillämme vallitsi, ei kenessäkään voinut mikään suuri muutos
tapahtua, ilman että me kaikki emme olisi sitä myötätuntoisesti
tunteneet. Neiti Fairlien muuttunut esiintyminen herätti myöskin
vastakaikua hänen sisarpuolessaan. Vaikk'ei sanaakaan päässyt neiti
Halcombelta, joka olisi todistanut hänen muuttaneen ajatustaan
minusta, niin oli hänen läpitunkeva silmänsä ottanut uuden tavan
alinomaa vartioida minua. Joskus näytti minusta tässä silmäyksessä
ilmenevän salaista vihaa, joskus myöskin salattua pelkoa -- toisinaan
taas niin yhtä kuin toistakin sanalla sanoen: minä en ymmärtänyt
häntä. Viikko kului, ja meidän välillämme vallitsi yhä tämä pakotettu
suhde. Minun asemani, jota yhä pahensi tieto väärästä heikkoudestani
ja velvollisuuteni laiminlyömisestä, oli tullut sietämättömäksi.
Tunsin että minun täytyi heti ja ainiaaksi vapautua pakosta, jossa
elin -- mutta kuinka minun piti menetellä tehdäkseni oikein tai mitä
piti ensin lausumani, oli enemmän kuin itse voin sanoa.

Tästä auttamattomasta ja nöyryyttävästä pakosta pelasti minut neiti
Halcombe. Hänen suunsa lausui minulle katkeran, välttämättömän
totuuden; hänen sydämmellinen hyväntahtoisuutensa ylläpiti
rohkeuttani kovan iskun kohdatessa; hänen ymmärryksensä ja
rohkeutensa käänsi parhaaksi tapauksen, joka uhkasi suurinta
onnettomuutta sekä minulle että muille Limmeridge-Housen asukkaille.


X.

Oli torstai, ja oleskeluni kolmas kuukausi Cumberlandissa oli
loppumaisillaan.

Aamulla, minun tavalliseen aikaan mennessäni aamiaiselle, oli neiti
Halcombe ensi kerran tutustumisemme jälkeen pöydästä poissa.

Neiti Fairlie oli ulkona pengermällä. Hän tervehti minua, mutta ei
tullut sisään. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan, joka olisi häirinnyt
rauhaa -- ja kumminkin pakotti sama sanoin kuvaamaton neuvottomuuden
tunne meitä välttämään jäämästä kahden kesken toistemme kanssa.
Hän jäi ulos ja minä ruokailuhuoneeseen, kunnes rouva Vesey tai
neiti Halcombe tulisi sisään. Kuinka silmänräpäyksessä minä olisin
etsinytkään häntä, kuinka sydämmellisesti olisimmekaan ottaneet
toisiamme kädestä ja kävelleet yhdessä pengermällä ainoastaan viikko
takaperin.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Halcombe huoneeseen. Hän
näytti huolestuneelta ja pyysi hajamielisen näköisenä anteeksi
myöhästynyttä tuloaan.

"Olen viivästynyt", sanoi hän, "keskustelun takia herra Fairlien
kanssa eräästä perheasiasta, josta hän halusi neuvotella kanssani."

Neiti Fairlie tuli sisään puutarhasta, ja me tervehdimme toisiamme
kuten tavallisesti. Hänen kätensä, puristaessaan minun kättäni,
oli kylmempi kuin koskaan ennen. Hän ei katsonutkaan minuun ja oli
kovin kalpea. Rouva Veseykin huomasi sen tultuaan hetkisen myöhemmin
huoneeseen.

"Luullakseni sen vaikuttaa ilman vaihdos", sanoi vanha rouva. "Talvi
tulee, rakkahani, talvi tulee pian!"

Neiti Fairlien ja minun sydämmeeni oli se jo tullut!

Aamiaisemme -- jonka aikana ennen niin hilpeästi ja eloisasti
keskusteltiin ja tehtiin suunnitelmia päivän ohjelmaa varten --
oli lyhyt ja äänetön. Neiti Fairlie näytti kärsivän keskustelun
pitkistä väliajoista ja silmäili rukoilevasti sisarpuoltaan, että
tämä puhuisi. Pari kertaa aljettuaan, mutta taas pysähdyttyään, sanoi
neiti Halcombe vihdoin aivan valmistelematta:

"Olen puhunut setäsi kanssa nyt aamulla. Laura. Hän katsoo punaisen
vierashuoneen olevan ainoan, joka voi joutua valmiiksi, ja hän on
vahvistanut sen, mitä sanoin sinulle. Maanantai on oikea päivä --
eikä tiistai."

Hänen puhuessaan katsoa tuijotti neiti Fairlie pöytään. Hänen
sormensa haparoivat hermostuneesti pöytäliinalla olevia leivänmuruja.
Hänen poskiensa kalpeus levisi aina huuliin asti, jotka huomattavasti
vavahtelivat. Minä en ollut ainoa, joka huomasin tämän. Neiti
Halcombekin huomasi sen ja kiiruhti meitä esimerkillään nousemaan
pois pöydästä.

Rouva Vesey ja neiti Fairlie poistuivat huoneesta yhdessä. Lempeät,
suruiset silmät katsahtivat sivumennen minuun pikaista, pitkällistä
eroa aavistavalla ilmeellä. Se herätti tuskan minun omassa
sydämmessäni -- tuskan, joka ilmoitti minulle, että minun täytyy
kadottaa hänet ennen pitkää ja että minun täytyy rakastaa häntä sitä
syvemmin juuri tämän eron takia.

Minä käännyin puutarhaan päin, kun hän oli oven perästään sulkenut.
Neiti Halcombe seisoi hattu kädessään ja iso huivi käsivarrellaan
lasioven vieressä, joka johti pengermälle, ja katsoi minuun vakavasti.

"Onko Teillä hetkinen vapaana", kysyi hän, "ennenkun alatte työtänne?"

"Kyllä, neiti Halcombe. Minulla on aikaa aina Teitä palvella."

"Haluan saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne, herra Hartright,
hyvässä luottamuksessa. Ottakaa hattunne ja tulkaa kanssani
puutarhaan. Ei ole luultavaa, että meitä häiritään siellä tähän
aikaan päivästä."

Mennessämme pengermälle tuli eräs puutarharengeistä -- nuori poika --
asuinkartanoon päin kirje kädessään. Neiti Halcombe pysähdytti hänet.

"Onko kirje minulle?" kysyi hän.

"Ei, neiti, se pitäisi olla neiti Fairlielle", vastasi poika ja
ojensi puhuessaan kirjeen.

Neiti Halcombe otti sen häneltä ja katsoi päällekirjoitusta.

"Ompa se merkillinen käsiala!" sanoi hän itsekseen. "Kukahan mahtaa
tämä Lauran kirjeenvaihtaja olla? Mistä sinä olet saanut sen?" kysyi
hän pojalta.

"Niin, neiti", vastasi poika, "minä sain sen juuri eräältä ihmiseltä."

"Millaiselta ihmiseltä."

"Eräältä vanhalta naiselta, neiti."

"Vai niin! Tunsitko sinä hänet?"

"E-en, en voi juuri sanoa koskaan ennen nähneeni häntä."

"Mihin hän meni?"

"Tuonnepäin", sanoi poika, kääntyen miettivästi etelään ja pyöräytti
oikealla kädellään puoliympyrän koko tälle puolelle Englantia.

"Merkillistä", sanoi neiti Halcombe, "mutta luullakseni on sen
lähettäjä joku avunpyytäjä. Kas tässä", lisäsi hän ja antoi kirjeen
takaisin pojalle, "vie se sisään ja anna jollekin palvelijalle. Ja
jollei Teillä nyt ole mitään esteenä, herra Hartright, niin kuljemme
tätä tietä kappaleen eteenpäin."

Hän johti minut pengermän yli, pitkin samaa tietä, jota olin
seurannut häntä seuraavana päivänä Limmeridgeen tuloni jälkeen. Pikku
huvihuoneen luona, jossa Laura ja minä olimme ensin nähneet toisemme,
pysähtyi hän ja katkasi sen äänettömyyden, mikä koko kävelyn ajan oli
vallinnut.

"Mitä minulla on Teille sanottavaa, voin minä sanoa täällä."

Näin puhuttuaan astui hän huoneeseen, nosti erään tuolin pienen,
punaisen pöydän ääreen ja viittasi minun ottamaan toisen. Minä
aavistin hänen puhuessaan ruokailuhuoneessa, mitä tuleman piti; nyt
olin minä varma siitä.

"Herra Hartright", sanoi hän, "minun täytyy aluksi tehdä Teille
rehellinen tunnustus. Minä tahdon vain sanoa -- ilman kauniita
lauselmia, joita minä kammon -- että minä sillä aikaa, jonka me
olemme viettäneet täällä toistemme kanssa, olen oppinut pitämän
Teitä todella arvossa. Minä tunsin jo alussa ystävyyttä Teihin,
kun Te kerroitte menettelystänne tuota onnetonta naista kohtaan,
jonka Te tapasitte niin omituisissa olosuhteissa. Teidän tapanne
menetellä asiassa ei kenties ollut varovaisin, mutta se todisti
kumminkin siihen määrään itsensähillitsemistä, hienotunteisuutta ja
sääliväisyyttä, että minä heti tulin vakuutetuksi Teidän olevan jalo
mies. Se herätti minussa hyviä toiveita Teistä, ettekä Te ole näitä
toiveita pettäneetkään."

Hän vaikeni, mutta piti samalla kertaa ylhäällä kättään merkiksi,
ett'ei hän odottanut vastausta minulta, ennenkun hän oli saanut puhua
edelleen. Tullessani huvihuoneeseen en vähintäkään ollut ajatellut
valkopukuista naista. Nyt olivat neiti Halcomben sanat johtaneet
mieleeni tämän seikkailun. Ja siellä se pysyi koko keskuslelumme ajan
-- eikä suinkaan seurauksitta.

"Ystävänänne", jatkoi hän, "täytyy minun nyt sanoa suoraan
pelottomalla, avonaisella tavallani huomanneeni salaisuuden ilman
kenenkään apua, viittauksia tai neuvoa. Herra Hartright, Te olette
ajattelemattomasti joutunut rakastumaan -- vakavasti ja syvästi
rakastumaan, pelkään minä -- sisareeni Lauraan. Minä en tahdo tuottaa
Teille tuskaa tunnustamalla tämän monin tavoin, sillä minä näen ja
tiedän Teidän olevan liian rehellisen kieltääksenne asian. Minä en
nuhtelekaan Teitä siitä -- minä vain valitan kohtaloanne, että olette
joutuneet onnettomasti rakastumaan. Te ette ole koettaneet saavuttaa
mitään etua, ette ole koskaan salaa puhellut sisareni kanssa. Teiltä
on puuttunut huomaavaisuutta itseänne kohtaan, ette ole osannut
ottaa huomioon omaa parastanne; mitään muuta ette ole tehnyt.
Jos Te ainoassakaan tilaisuudessa olisitte käyttäytynyt vähemmin
hienotunteisesti ja häveliäästi, olisin minä heti pyytänyt Teidän
poistumaan talostamme minuuttiakaan viivyttelemättä ja edeltäpäin
edes kenenkään kanssa neuvottelematta. Mutta siten kuin nyt on
asianlaita, syytän minä Teidän nuoruuttanne ja yhteiskunnallista
asemaanne enkä _Teitä_. Ottakaa minua kädestä -- minä olen kiusannut
Teitä, minun täytyy tehdä sitä vieläkin kun ei muutakaan apuneuvoa
ole -- ja puristakaa ensin kättä ystävänne Marian Halcomben kanssa."

Tämä aavistamaton sydämmellisyys -- lämmin, ylevämielinen osanotto,
jota osoitettiin minulle yhtä suurella sovinnollisuudella kuin
hienotunteisuudella ja jalomielisyydellä, vaikkakin suoralla tavalla,
vetosi minun sydämmeeni, kunniaani ja rohkeuteeni ja liikutti
mieltäni syvästi. Minä koetin katsoa häneen hänen tarttuessaan
käteeni, mutta oli kuin sumua silmissäni. Tahdoin kiittää häntä,
mutta en saanut sanaakaan suustani.

"Kuulkaa, mitä minun on sanottava Teille", jatkoi hän, samalla kun
hän koetti olla huomaamatta minun itsehillitsemiseni puutetta.
"Kuulkaa minua ja koettakaamme pian päästä asiasta. On todellakin
keventävää minusta, ett'ei minun tarvitse enempää, kuin tarpeellista
on, kosketella mielestäni kovaa ja kohtuutonta kysymystä,
yhteiskunnallisen aseman erilaisuutta. Olosuhteet, joiden täytyy
tuottaa _Teille_ julmaa tuskaa, säästävät _minulta_ alentavan
välttämättömyyden loukata miestä, joka nyt ystävänä on elänyt pitkän
aikaa saman katon alla kuin minäkin, joillakin nöyryyttävillä
huomautuksilla puuttuvasta arvosta ja rikkaudesta. Teidän täytyy
poistua Limmeridge-Housesta, herra Hartright, ennenkun pahempaa
tapahtuu. Minun velvollisuuteni on sanoa tämä, ja se on yhtä suuri
velvollisuuteni silloinkin, vaikka Te olisitte Englannin vanhimman ja
rikkaimman perheen päämies. Teidän täytyy lähteä luotamme, ei siksi,
että olette piirustuksen opettaja..."

Hän vaikeni hetkiseksi, käänsi kasvonsa suoraan minuun, ojensi
kätensä yli pöydän ja laski sen käsivarrelleni.

"Ei siksi, että olette piirustuksenopettaja", toisti hän, "vaan
siksi, että Laura Fairlie on kihloissa."

Viime sanat tunkeutuivat kuin miekka sydämmeeni. Käsivarressani
ei tuntunut ollenkaan sitä pitävän käden puristus. En liikahtanut
enempää kuin puhellutkaan. Kylmä syystuuli, joka lakasi pois kuivia
lehtiä edessämme, pyyhkäsi mielestäni yht'äkkiä niin jäätävän
purevana ylitseni kuin minun omat, mielettömät toiveeni olisivat
yhdessä hetkisessä muuttuneet kuiviksi lehdiksi ja kierineet pois
toisten matkassa. Toiveet! Olipa hän kihloissa tai ei, oli hän
kumminkin yhtä kaukana _minusta_. Olisivatko muut miehet käsittäneet
tämän minun asemassani? Varmaankaan eivät, jos he olisivat
rakastaneet kuten minä.

Katkera pistos meni, eikä mitään muuta jäänyt kuin kaamea, jäätävä
tuska. Minä voin taaskin tuntea neiti Halcomben käden lujemmin
tarttuvan käsivarteeni -- kohotin päätäni ja katsoin häneen. Hänen
suuret, tummat silmänsä olivat kiintyneet minuun ja seurasivat
tutkien sitä kalpeutta, jonka itsekin tunsin leviävän poskilleni.

"Voittakaa se!" sanoi hän. "Täällä, jossa Te ensiksi näitte hänet,
tulee Teidän se voittaa! Älkää antako sen musertaa teitä, ikäänkuin
olisitte nainen. Temmatkaa ulos se juurineen; tallatkaa se jalkojenne
alle kuin mies!"

Se tukahdutettu voima, joka piili hänen sanoissansa, se voima,
joka hänen paljaasta tahdostaan ja hänen silmäykseensä ja käteensä
keskittyneenä kumpusi minuun, saattoi minut täyteen käsitykseeni.
Me istuimme molemmat ääneti hetkisen. Tuokion kuluttua olin minä
vastannut hänen jaloon luottamukseensa -- minä olin ainakin
näennäisesti taaskin voittanut itsehillintäni.

"Oletteko rauhoittunut?"

"Kylliksi, neiti Halcombe, pyytääkseni sekä Teiltä että häneltä
anteeksi. Kylliksi, seuratakseni Teidän neuvoanne ja siten
osoittaakseni kiitollisuuttani, vaikkakaan en voi sitä tehdä millään
muulla tavalla."

"Te olette sen jo tehnyt, herra Hartright", vastasi hän, "puhumalla
siten kuin nyt. Kumminkaan ei pidä mitään salaamista välillämme nyt
tulla kysymykseen. Minä en voi salata _Teiltä_, mitä minun sisareni
on tietämättään ilmaissut _minulle_. Teidän täytyy poistua luotamme
_hänen_ tähtensä yhtä hyvin kuin itsenne tähden. Teidän läsnäolonne,
ystävällinen seurustelunne kanssamme, niin viaton, kuin se on
ollutkin -- Jumala tietää, että se kaikissa muissakin suhteissa on
ollut sitä -- on kumminkin saattanut hänet onnettomaksi. Minä, joka
rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni -- minä, joka olen oppinut
uskomaan tähän puhtaaseen, jaloon, viattomaan sieluun, niinkuin minä
luotan uskooni -- minä vain tunnen liian hyvin sen katkeran itsensä
nuhtelun, jota hän on kärsinyt sen jälkeen, kun ensi pilkahdus
tunteesta, ristiriidassa sen uskollisuuden lupauksen kanssa, jonka
hän on antanut, vastoin hänen tahtoaan tunkeusi hänen sydämmeensä.
Minä en sano -- olisi turhaa koettaa väittää jotain sellaista sen
jälkeen, mitä on tapahtunut -- että hänen kihlauksensa on aiheutunut
jostakin varsinaisesta mieltymisestä. Se on side, jonka kunnia eikä
rakkaus on perustanut; hänen isänsä lausui sellaisen toivomuksen
kuolinvuoteellaan kaksi vuotta sitten; hän ei iloinnut siitä enempää
kuin pelkäsikään sitä -- hän vain tyytyi siihen. Aina Teidän tänne
tuloonne asti oli hän samassa asemassa kuin sadat muut naiset, jotka
menevät naimisiin miehen kanssa, jota eivät enemmän rakasta kuin
kammokaan ja jota he oppivat rakastamaan (jolleivät vihaamaan!)
häiden jälkeen. Sydämmellisemmin kuin sanat voivat lausua, toivon
minä -- ja Teillä täytyy olla kyllin itsensä kieltävää rohkeutta
toivoaksenne samaa -- ett'eivät nuo muinoista lepoa ja tyytyväisyyttä
häiritsevät uudet ajatukset ja tunteet ole syöpyneet niin syvälle,
että niitä olisi mahdoton temmata pois. Teidän poistumisenne --
jos minä vähemmin uskoisin Teidän kunniaanne, rohkeuteenne ja
ymmärrykseenne en minä niin paljon luottaisi siihen kuin nyt --
Teidän poistumisenne täytyy auttaa minun pyrkimyksiäni tässä
suhteessa, ja aika parantaa kaikkien meidän kolmen haavat. On hyvä
tietää, ett'ei ensimmäinen luottamukseni Teihin ole ollut aiheeton.
On hyvä tietää, ett'ette Te osoita vähemmän miehuullista kunniaa,
vähemmän hienotunteisuutta oppilasta kohtaan, jonka oikean suhteen Te
olette ollut kyllin onneton unhottamaan, kuin vierasta, turvatonta
olentoa kohtaan, joka ei turhaan pyytänyt teidän apuanne."

Taaskin odottamaton viittaus valkopukuiseen naiseen! Eikö ollut
mahdollista puhua neiti Fairliestä ja minusta kutsumatta välillemme
Anna Catherickin kuvaa onnettomaksi kohtaloksi, jota oli mahdoton
välttää?

"Sanokaa minulle, kuinka voin pyytää anteeksi neiti Fairlieltä
sopimukseni rikkomisen", sanoin minä. "Sanokaa minulle, milloin minun
tulee matkustaa saatuani tämän anteeksiannon. Lupaan sokeasti totella
ja seurata Teidän neuvoanne."

"Aika on aina suuriarvoinen", vastasi hän. "Te kuulitte minun
aamiaisella puhuvan ensi maanantaista ja punaisen vierashuoneen
kuntoon laittamisesta. Vieras, jota maanantaina odotamme, on..."

Minä en jaksanut kuulla hänen puhuvan loppuun. Sen lisäksi, mitä
nyt olin saanut tietää, sanoivat neiti Fairlien silmäykset ja
esiintyminen aamiaispöydässä, että tuo Limmeridge-Houseen odotettu
vieras oli hänen tuleva puolisonsa. Minä koetin kyllä hillitä
itseäni, mutta minussa oli tällä hetkellä jotakin tahtoani lujempaa,
ja minä keskeytin neiti Halcomben.

"Sallikaa minun matkustaa tänään", sanoin minä katkerasti. "Kuta
pikemmin, sitä parempi."

"Ei, ei tänään", vastasi hän. "Ainoaksi syyksi, jonka Te voitte
herra Fairlielle ilmoittaa Teidän pikaiseen lähtöönne ennen
määräajan päättymistä, täytyy sanoa, että edeltäpäin aavistamattomat
asianhaarat pakottavat Teitä pyytämään hänen myöntämään Teille
oikeuden matkustaa takaisin Lontooseen. Teidän täytyy odottaa
huomiseen postin tulon jälkeen sanoaksenne sen hänelle, koskapa
kirjeen saapuminen Lontoosta olisi selityksenä hänelle Teidän
suunnitelmainne muutoksesta. On valitettavaa ja viheliäistäkin
turvautua petokseen, joskaan se ei koskaan ole niin viatonta
laatua kuin nyt, mutta minä tunnen herra Fairlien ja tiedän, että
jos hän hiemankaan epäilee Teidän nenästävän häntä, hän kieltää
varmasti rikkomasta sopimusta. Puhukaa hänen kanssaan perjantaina
aamupäivällä, aamiaisen jälkeen, toimikaa sitten omaksi parhaaksenne
niin paljon kuin mahdollista järjestääksenne taulut ja mennäksenne
lauantaina. Siten sujuu kaikki hyvin, herra Hartright, sekä Teistä
että meistä."

Ennenkun minä ennätin vakuuttaa hänelle hänen voivan täydellisesti
luottaa, että minä seuraan tarkasti hänen neuvoansa, hämmästytti
meitä molempia puistossa lähestyväin askelten ääni. Joku saapui
asuinrakennuksesta hakemaan meitä! Tunsin veren kuohahtavan
kasvoihini ja taaskin poistuvan niistä. Voisiko tämä kolmas henkilö,
joka nopein askelin lähestyi tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa,
olla neiti Fairlie?

Oli lohduttavaa minusta -- niin surullisen muuttuneeksi oli minun
suhteeni häneen jo tullut -- niin, oli todellakin lohduttavaa
minusta, että meitä häiritsevä henkilö huvihuoneen ovelle tultuaan
olikin neiti Fairlien kamarineito.

"Saisinko minä puhua minuutin kanssanne, neiti?" sanoi tyttö
nopeasti, melkeinpä levottomasti.

Neiti Halcombe astui portaita alas ja poistui muutamia askelia
puistoon lähetin kanssa.

Jäätyäni yksin palasivat ajatukseni kuvaamattoman tuskan tunteella
tapahtuvaan lähtööni ja palaamiseeni Lontoossa olevaan autioon
asuntooni. Lempeän, vanhan äitini ja sisareni muisto, sisareni,
joka niin sydämmellisesti oli riemuinnut hänen kanssaan edullisesta
paikan saannistani Cumberlandissa -- tämä muisto, joka häpeäkseni
nyt ensi kerran pilkisti sieluuni -- tunkeusi mieleeni kuin
vanhojen unhoitettujen ystäväin surullinen, rakastava tervehdys.
Mille mielelle tulisivatkaan äitini ja sisareni palattuani ennen
aikojani ja tunnustettuani onnettomasti rakastuneeni -- he, jotka
niin toivorikkaina olivat eronneet minusta tuona viimeisenä iloisena
iltana Hampsteadissa?

Taaskin puikahti Anna Catherick mieleeni! Kuinka voisinkaan muistella
viime iltaani äitini ja sisareni luona joutumatta muistelemaan
palaamistani Lontooseen tuona kuuvaloisena yönä? Mitä tämä merkitsi?
Tapaisimmeko minä ja tämä nainen vielä toisemme? Olihan se
mahdollista. Tiesiköhän hän minun asuvan Lontoossa? Niin, olinhan
sanonut hänelle sen joko heti ennen tai jälkeen hänen kummallisen
kysymyksensä, kun hän niin arasti pyysi minun sanomaan, tunsinko
jonkun vapaaherran. Joko ennen tai jälkeen -- en ollut silloin kyllin
levollinen voidakseni nyt muistaa oikein, kumminko se oli.

Muutamia minuutteja kului, ennenkuin neiti Halcombe oli lopettanut
puhelunsa kamarineidon kanssa ja palannut takaisin. Hänkin oli
levottoman ja hämmästyneen näköinen.

"Me olemme sopineet kaikesta, mikä on välttämätöntä, herra
Hartright", sanoi hän. "Me olemme ymmärtäneet toisiamme, kuten
ystävien tulee, ja menemme nyt sisään. Sanoakseni totuuden, olen minä
levoton Lauran vuoksi. Hän on lähettänyt tänne sanomaan haluavansa
heti puhella kanssani, ja tyttö sanoo, että hänen emäntänsä näyttää
olevan varsin mielenliikutuksissaan kirjeen takia, jonka hän on
saanut tänä-aamuna -- epäilemättä saman kirjeen takia, jonka minä
lähetin hänelle tullessamme tänne."

Me palasimme nopeasti puiston kautta. Vaikka neiti Halcombe oli
mielestään sanonut kaiken, minkä hän katsoi tarpeelliseksi, oli
minulla kumminkin yhtä ja toista tärkeää kysyttävää. Siitä hetkestä,
jolloin huomasin Limmeridge-Houseen odotettavan vieraan olevan neiti
Fairlien tulevan puolison, olin tuntenut katkeraa uteliaisuutta,
palavaa, mustasukkaista halua saada tietää, kuka hän oli. Olihan
mahdollista, ett'ei sopivaa tilaisuutta kysyä tätä niin hevin
ilmaantuisi; minä rohkenin siis kysyä hänen nimeänsä palatessamme
asuinrakennukseen.

"Nyt, kun Te olette kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, että
me olemme oikein ymmärtäneet toisiamme, neiti Halcombe", sanoin
minä, "nyt, kun Te olette vakuutettu minun kiitollisuudestani Teidän
huolenpidostanne ja minun halustani seurata toivomuksianne, uskallan
minä kysyä" -- minä vaikenin; minä olin pakottautunut ajattelemaan
häntä, mutta vaikeampaa oli puhua hänestä neiti Fairlien kihlattuna
-- "kenen kanssa neiti Fairlie on kihloissa?"

Neiti Halcomben ajatukset pyörivät nähtävästi sisareltaan saamassaan
kutsussa. Hän vastasi nopeasti ja hajamielisesti:

"Erään aatelisen kanssa, joka omistaa laajoja tiluksia Hampshiressä."

Hampshire! Anna Catherickin synnyinpaikka! Taaskin tämä valkopukuinen
nainen. -- Tässähän oli kohtalo kerrassaan!

"Hänen nimensä?" kysyin minä niin levollisesti ja välinpitämättömästi
kuin voin.

"Sir Percival Glyde."

Sir -- Sir Percival! Anna Catherickin kysymys -- tämä epäluuloinen
kysymys niistä vapaaherraisista henkilöistä, joita minä mahdollisesti
tunnen, oli tuskin ehtinyt hälvetä mielestäni, kun sen hänen
vastauksensa palautti muistooni. Minä seisahduin heti ja katsoin
häneen.

Hän ei uskonut minun kuulleen hänen vastaustansa ja toisti vielä
kerran: "Sir Percival Glyde."

"Ritari vai vapaaherra?" kysyin minä mielenliikutuksen vallassa, jota
en voinut salata.

Hän vaikeni hetkisen ja vastasi sitten välinpitämättömästi:

"Vapaaherra luonnollisesti."


XI.

Ei kummaltakaan puolen puhuttu sanaakaan mennessämme asuinkartanoon.
Neiti Halcombe kiiruhti heti sisarensa huoneeseen, ja minä menin
työhuoneeseeni järjestämään kaikkia herra Fairlien maalauksia,
joita minä en vielä ollut ehtinyt korjailla, ennenkun minä ne
jättäisin toisiin käsiin. Ajatukset, jotka minä tähän asti olin
itsessäni tukahduttanut, ajatukset, jotka tekivät asemani entistään
tuskaisammaksi, valtasivat nyt sieluni jäätyäni yksin.

Hän oli kihloissa, ja hänen tuleva puolisonsa oli sir Percival Glyde,
mies, jolla oli vapaaherran arvo ja suuret tilukset Hampshiressä.

Oli sadottain vapaaherroja Englannissa ja tusinoittain tilanomistajia
Hampshiressä. Tavallisen järjenjuoksun mukaan ei minulla olisi voinut
olla edes aiheen varjoakaan katsoa valkopukuisen naisen minulle
tekemän kummallisen kysymyksen tarkoittavan sir Percival Glydeä. Ja
kumminkin minä tein niin. Oliko se kenties siksi, että hän nyt minun
mietteissäni oli tekemisissä neiti Fairlien kanssa? -- Neiti Fairlie
oli taas minun ajatuksissani yhteydessä Anna Catherickin kanssa aina
siitä illasta lähtien, jolloin minä olin huomannut tuon merkillisen
yhtäläisyyden heidän välillänsä. Olivatko aamun tapahtumat jo niin
riistäneet tajuni, että ensimmäinen harhakuva, jonka sattuma ja
tyhjät tilapäisyydet olivat mielikuvitukseeni ajaneet, voi vallata
minut? Minä en itse tietänyt sitä. Minä voin vain tuntea, että mitä
neiti Halcombe oli paluumatkalla huvihuoneesta sanonut minulle,
oli tehnyt minuun järisyttävän vaikutuksen. Jonkin suuren vaaran
aavistus, vaaran, joka meille kaikille kolmelle oli kätkettynä
tulevaisuuden hämärään, ahdisti minua. Epäilys, enkö minä jo ollut
sidottu tulevain kohtaloiden ketjuun, jota ei edes tapahtuva matkani
Cumberlandista voisi katkaista -- epäilys, eiköhän joku meistä näkisi
kaiken tämän loppuvan sellaisenaan, kuin se todellisuudessa tulee
olemaan, alkoi yhä raskaammin painaa mieltäni. Niin katkera kuin se
kärsimys olikin, jonka minun lyhyt, uhkarohkea rakkausunelmani tuotti
minulle, uskoin minä, että sen tukahduttaisi ja syrjäyttäisi vielä
mahtavampi käsitys jostain synkästä raskaasta, uhkaavasta vaarasta,
jota aika piteli päämme päällä.

Minä olin maalaillut enemmän kuin puoli tuntia, kun kuulin ovelle
koputettavan. Kehotuksestani avattiin se, ja kummastuksekseni astui
neiti Halcombe huoneeseen.

Hän näytti tyytymättömältä ja levottomalta, otti itse tuolin,
ennenkuin kerkisin sitä tarjota, ja istuutui viereeni.

"Herra Hartright", sanoi hän, "minä toivoin, että kaikki kiusalliset
puhelut välillämme olisivat loppuneet ainakin täksi päiväksi. Mutta
eipä näytä siltä. Jokin halpamainen suunnitelma on tekeillä sisareni
pelottamiseksi tulevasta avioliitostaan. Te näitte minun lähettävän
pojan viemään sen kirjeen, jossa oli kummallinen osoite, neiti
Fairlielle."

"Kyllä."

"No niin, se oli nimetön kirje -- halpamielinen yritys alentaa sir
Percival Glyden arvoa sisareni silmissä. Se on niin järkyttynyt
häntä, että minulla oli kerrassaan mahdottomalta tuntuva vaikeus
saada hänet sen verran rauhottumaan, että pääsin tulemaan tänne.
Tiedän kyllä tämän olevan asian, joka vain koskee perhettä, josta
minun ei pitäisi neuvotella Teidän kanssanne ja johon Teillä ei voi
olla mitään harrastusta..."

"Pyydän vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, tuntevani syvintä osanottoa
kaikkeen, mikä koskee neiti Fairlien ja Teidän onneanne."

"Ilahduttaa kuulla Teidän puhuvan niin. Te olette ainoa tuntemani
henkilö, joka voitte neuvoa minua juuri nyt. Herra Fairlie on,
huonon terveytensä ja kaikkien salaisuuksien ja vastoinkäymisten
kammonsa takia, aivan kelvoton siihen. Pappi on hyvä ja hurskas
mies, jolla ei ole vähintäkään käsitystä mistään muusta paitsi
hengellisestä virastaan, ja meidän naapurimme ovat juuri sellaisia
mukavia, välinpitämättömiä ihmisiä, joihin ei voi ajatella
kääntyäkään silloin, kun jokin vaara tai ikävyys on tapahtunut.
Nyt haluaisin saada selville, eikö minun heti ole ryhdyttävä
joihinkin toimenpiteihin päästäksemme kirjeenkirjoittajan perille,
vai onko minun odotettava huomiseen ja käännyttävä herra Fairlien
lainoppineelta avustajalta apua pyytämään. Se on kysymys, joka on
suuriarvoinen -- sillä siitä riippuu kokonaisen päivän voittaminen
tai kadottaminen. Sanokaa minulle ajatuksenne, herra Hartright. Jos
minä en jo olisi ollut pakotettu puhumaan luottavasti kanssanne
varsin arkaluontoisista kysymyksistä, niin eipä edes avuton
asemanikaan olisi kylliksi suomaan anteeksi vaivaamistani. Mutta
asiain näin ollen en varmaankaan tee väärin unhottaessani, että
meidän välillämme on ainoastaan kolmenkuukautinen ystävyys."

Hän ojensi kirjeen minulle. Se alkoi aivan jyrkästi, ilman mitään
valmisteluja ja puhutteluja näin:

"Uskotteko uniin? Teidän tähtenne toivon minä tekevänne sen.
Katsokaa, mitä Pyhä Raamattu sanoo unista ja niiden täyttämisestä
(I Moseksen kirja 37--40 luku, Daniel: 2 luku) ja ottakaa varteen
se varotus, minkä annan Teille, ennenkun se on myöhäistä.

"Viime yönä näin, minä unta Teistä, neiti Fairlie. Minä näin unta,
että minä seisoin alttarikehyksen sisäpuolella kirkossa: minä
toisella sivulla alttaria ja pappi kappoineen ja käsikirjoineen
toisella puolella.

"Hetkisen kuluttua tuli kuorin eteen mies ja nainen vihittäviksi
toisiinsa. Nainen oli Te. Te näytitte niin kauniilta ja viattomalta
kauniissa, valkoisessa morsiuspuvussanne, pitsihuntu päässänne, että
minun sydämmeni valtasi osanotto ja silmäni kyynelöivät.

"Ne olivat säälin kyyneleitä, nuori lady, ja niille lahjoittaa taivas
siunauksensa; sen sijaan että olisivat pudonneet maahan ja kuivuneet,
kuten meidän vuodattamamme jokapäiväiset kyyneleet, muuttuivat ne
kahdeksi valojuovaksi, jotka lähenivät lähenemistään sitä miestä,
jonka vieressä Te seisoitte alttarin edessä, kunnes ne kohtasivat
hänen rintaansa. Säteet taipuivat kahdeksi sateenkaareksi hänen ja
minun välilleni. Silmäykseni seurasivat niitä, ja minä voin nähdä
suoraan hänen sydämensä syvyyteen.

"Miehen ulkomuoto, johon Teidät piti vihittämän, oli kyllä
muhkea nähdä. Hän ei ollut pitkä eikä pienikään -- mutta hieman
keskipituutta lyhempi. Eloisa, liikkuva, uljas mies -- noin
45-vuotias. Hänen muotonsa oli kalpea ja pää paljas heti otsan
yläpuolelta, mutta muutoin tummatukkainen. Hänen partansa oli
ajettu leuasta, mutta kasvoi kauniina, ruskeanvärisenä poskilla ja
ylähuulella. Silmätkin olivat ruskeat ja kirkkaat; nenä suora ja
kyllin hieno sopiakseen naiselle. Samoin kädetkin. Aika ajoittain
kiusasi häntä kuiva yskä, ja kun hän nosti oikean kätensä suulleen,
näkyi vanhan haavan punainen arpi poikki käden. Olenko nähnyt unta
oikeasta miehestä, neiti Fairlie? Itse sen tiedätte parhaiten, ja Te
voitte sanoa, olenko pettänyt itseni vai en. Lukekaa nyt, mitä minä
näin hänen sydämmessään. Vaivaan Teitä, lukekaa ja ottakaa opiksenne!

"Silmäykseni seurasivat noita kahta valonsädettä, ja minä katsoin
syvälle hänen sydämmeensä. Se oli musta kuin yö, ja siihen oli
kirjoitettu tulipunaisella, liekehtivillä kirjaimilla langenneiden
enkelien kielellä: 'Sääliä ja omaatuntoa vailla. Tuskaa ja kurjuutta
on hän sirottanut toisten elämäntielle; tuskaa ja kurjuutta tulee hän
kylvämään senkin naisen tielle, joka nyt seisoo hänen sivullaan.'
Tämän luin minä, ja sitten vaihtuivat valosäteet ja osoittivat hänen
olkansa yli, ja siinä seisoi hänen takanaan paha henki ja nauroi.
Taas vaihtuivat säteet ja osoittivat Teidän olkanne yli ja siinä,
Teidän takananne, seisoi enkeli itkien. Vielä kolmannen kerran
vaihtui valo ja lankesi nyt Teidän ja tämän miehen väliin. Väli
laajeni laajenemistaan ja erotti teidät yhä enemmän toisistaan. Pappi
etsi turhaan vihkilukua kirjastaan, sitä ei ollut siinä, hän sulki
sen epätoivoisena ja pani pois. Ja silloin heräsin minä tykyttävin
sydämmin ja kyyneleisin silmin -- sillä minä uskon uniin.

"Uskokaa Tekin, neiti Fairlie -- uskokaa, pyydän Teitä, itsenne
vuoksi, uskokaa kuten minäkin. Josef ja Daniel ja muut Pyhässä
Raamatussa uskoivat samoin. Tutkikaa miehen mennyttä elämää, miehen,
jolla on punainen arpi kädessä, ennenkuin Te lausutte ne sanat, jotka
tekevät Teidät hänen onnettomaksi puolisoksensa. Varoitan Teitä
täten, en itseni vuoksi, vaan Teidän tähtenne. Huolehdin Teidän
menestystänne niin kauan kuin elän. Teidän äitinne tyttärellä on
kallis paikka sydämmessäni -- sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen,
paras ja ainoa ystäväni."

Siihen päättyi tämä kummallinen kirje allekirjoituksetta.

Käsiala ei antanut mitään toiveita arvoituksen ratkaisemiseen. Kirje
oli kirjoitettu viivatuille riveille kankealla ja tavallisella
aloittelijan käsialalla. Muste oli heikkoa ja muutamat tahrat
rumensivat kirjettä, mutta muuta ei siitä ollut juuri sanottavaa.

"Sen on kirjoittanut jokin, joka on tottumaton käyttämään kynää",
sanoi neiti Halcombe, "mutta samalla se on liian hajanainen ollakseen
jonkun kasvatetun tai säätyhenkilön kirjoittama. Morsiuspukua ja
huntua koskevat lausunnot sekä muut pienet huomautukset viittaavat
naishenkilöön. Mitä ajattelette asiasta, herra Hartright?"

"Samoin kuin Tekin. Se ei näytä mielestäni olevan ainoastaan naisen
kirjoittama, vaan myöskin naisen, jonka mieli näyttää olevan --
näyttää olevan..."

"Sekaisin", keskeytti neiti Halcombe. "Siltä minustakin tuntui."

Minä en vastannut mitään. Puhuessani olin katsellut kirjeen viime
sanoja: "Teidän äitinne tyttärellä on kallis paikka sydämmessäni
-- sillä Teidän äitinne oli ensimmäinen, paras ja ainoa ystäväni."
Nämä sanat ja epäily, joka juuri tuli sanotuksi kirjeen lähettäjän
mielentilasta herätti yhteisesti mielessäni käsityksen, jota minä
arkailin sekä salassa hautoa että julkisesti ilmaista. Minä aloin
epäillä, että minun omat sielunkykyni olivat vaarassa joutua
tasapainostaan. Minusta tuntui melkein hulluudelta johdattaa tällä
tavoin kaikki merkillinen, mikä tapahtui, kaikki odottamaton, mikä
sanottiin, samasta salatusta lähteestä, onnettomuutta tuottavasta
vaikutuksesta. Tällä kertaa päätin minä, puolustaakseni omaa
rohkeuttani ja ymmärrystäni, olla joutumatta mihinkään vakuutukseen,
jota eivät kieltämättömät tosiasiat toteuttaisi, ja varmasti ummistaa
silmäni kaikelle, mikä vain houkuttelisi minua löyhän epäluulon
muodossa.

"Jos jotain mahdollisuutta ilmautuu saada selkoa kirjeen
kirjoittajasta", sanoin minä antaessani kirjeen pois neiti
Halcombelle, "niin ei varmaan ole ollenkaan väärin käyttää sitä
hyväkseen. Mielestäni on meidän uudelleen puhuttava pojan kanssa
tuosta vanhasta vaimosta, joka sen antoi hänelle, ja edelleen ulottaa
tutkimuksiamme kylään. Mutta sallikaa minun ensin tehdä kysymys. Te
puhuitte äsken asian viivyttämisestä neuvotellaksenne herra Fairlien
lakimiehen kanssa. Eikö ole mitenkään mahdollista saada puhella hänen
kanssaan ennemmin. Miksi ei yhtä hyvin tänään?"

"Sen voin minä selittää", vastasi neiti Halcombe "menemällä vain
muutamiin sisareni avioliittoa koskeviin yksityiskohtiin, joista
minä en katsonut enemmän tarpeelliseksi kuin sopivaksikaan mainita
Teille tänä aamuna. Eräs syy sir Percival Glyden saapumiseen tänne
maanantaina on se, että hän tahtoo määrätä häitten ajan, mikä ei
vielä ole tapahtunut. Hän toivoo innokkaasti, että häät vietetään
ennen tämän vuoden loppua."

"Tietääkö neiti Fairlie tästä suunnitelmasta?" kysyin minä nopeasti.

"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä; enkä minä näiden tapahtumain
jälkeen tahdo ollenkaan vastata siitä, että hän suostuu
suunnitelmaan. Sir Percival on ilmoittanut toivomuksensa herra
Fairlielle, joka on ilmoittanut minulle Lauran holhoojana suostuvansa
ja haluavansa kannattaa sitä. Hän on kirjoittanut Lontooseen
perheen lainoppineelle avustajalle, herra Gilmorelle. Tämä on
sattumalta jollakin virkamatkalla Glasgoviin ja vastasi tulevansa
paluumatkalla tänne Limmeridge-Houseen. Hän tulee huomenna ja viipyy
täällä muutamia päiviä siksi että sir Percival voisi itse esittää
toivomuksensa. Jos hän onnistuu toiveissaan, niin palaa herra Gilmore
Lontooseen mukanaan tarpeelliset ohjeet sisareni avioliittosopimuksen
laatimista varten. Nyt käsitätte Te varmaankin, herra Hartright,
miksi minä sanoin, että meidän täytyy odottaa huomiseen, jos me
tahdomme saada neuvoa lakimieheltä. Herra Gilmore on tämän perheen
kahden sukupolven vanha koeteltu ystävä, emmekä me voi luottaa
kehenkään suuremmassa määrässä kuin häneen."

Avioliittosopimus! Jo tämän sanan paljas kaiku herätti minussa
mielettömän mustasukkaisuuden, joka oli myrkkynä minun jalommille ja
paremmille tunteilleni. Minä aloin ajatella -- niin vaikeata, kuin se
onkin tunnustaa, mutta minä en saa salata mitään alusta loppuun siitä
hirveästä jutusta, jota minä olen joutunut kertomaan -- minä aloin
vihaisesti, palavasti toivoen ajatella allekirjoittamattoman kirjeen
vahvistamattomien syytöksien kohdistuvan sir Percival Glydeen. Jospa
nämä hurjat syytökset perustuisivat tosi pohjalle! Jospa niiden
luotettavaisuus voitaisiin todistaa, ennenkuin tuo onneton suostumus
olisi lausuttu ja sopimus tehty? Olen koettanut sittemmin ajatella,
että se tunne, joka silloin hurmasi minut, oli alusta loppuun saakka
puhdasta harrastusta neiti Fairlien parhaaksi; mutta minä en koskaan
ole voinut sitä itselleni vakuuttaa enkä nytkään saa yrittää pettää
toisia. Ei, alkuperusteena oli alusta loppuun kukistamattoman katkera
viha sitä miestä kohtaan, jonka piti tulla neiti Fairlien puolisoksi.

"Jos olisi mahdollista ottaa selvä jostakin", sanoin minä uuden
tunteeni viehättämänä, "niin ette saa menettää ainoatakaan minuuttia
toivottomuuteen. Minä voin vain vielä kerran kehoittaa kuulustamaan
puutarharenkiä ja sen jälkeen viipymättä jatkamaan kuulusteluja
kylässä."

"Minä luulen voivani olla Teille avuksi molemmissa yrityksissä",
sanoi neiti Halcombe nousten ylös. "Käykäämme heti työhön, herra
Hartright."

Minä laskin käteni lukolle avatakseni hänelle oven -- mutta kumminkin
hillitsin minä äkkiä itseni ja tein hänelle tärkeän kysymyksen,
ennenkun menimme huoneestani.

"Osa salaperäistä kirjettä sisältää tarkan henkilökuvauksen," sanoin
minä. "Sir Percival Glyden nimeä ei tosin ole mainittu, mutta
soveltuuko kuvaus häneen?"

"Täydellisesti; yksinpä ikäänkin: 45 vuotta."

Neljäkymmentäviisi vuotta; eikä hän ole vielä kahtakymmentäyhtäkään!
Tämänikäiset miehet valitsevat joka päivä noin nuoria vaimoja,
ja kokemus on osoittanut näiden avioliittojen tulevan usein
onnellisimmiksi. Minä tiesin tämän, ja kumminkin auttoi vain hänen
paljaan ikänsä mainitseminen, kun minä sitten vertasin sitä neiti
Fairlien ikään, lisäämään minun sokeata vihaani ja epäluuloani häntä
kohtaan.

"Täydellisesti", jatkoi neiti Halcombe, "aina hänen oikean kätensä
punaiseen arpeensa saakka, joka on erään hänen Italian matkallaan
muutamia vuosia sitten sattuneen vahingon seurauksia. Ei voi olla
ollenkaan epäiltävää, ett'ei kirjeen kirjoittaja tuntisi häntä
tarkoin ulkonäöltään."

"Yskäkin, joka vaivaa häntä, on mainittu, ellen muista väärin."

"Niin, sekin on aivan oikein. Hän pitää sitä vähäpätöisenä seikkana,
mutta joskus ovat hänen ystävänsä levottomia sen vuoksi."

"Arvatakseni ei koskaan mitään moitteen varjoakaan ole kuultu hänen
kunniaansa vastaan?"

"Herra Hartright! Minä toivon, ett'ette ole kyllin nurja antaaksenne
tuon viheliäisen kirjeen vaikuttaa arvosteluunne!"

Minä tunsin veren töytäävän kasvoihini, sillä minun omatuntoni sanoi
minulle kirjeen jo vaikuttaneen minussa epäluuloa.

"Tahdon toivoa samaa", vastasin minä sekautuneena. "Kenties ei
minulla ollut mitään oikeutta kysyä tätä."

"Olen tyytymätön kysymykseenne", sanoi hän, "sillä siten on minulla
syytä puolustaa sir Percivalin luonnetta. Ei kuiskaustakaan, joka
voisi alentaa hänen arvoaan, ole koskaan saapunut minun tai perheemme
korviin. Hän on voitokkaasti ollut kahdessa parlamentin vaalissa,
ilman että ainoakaan ääni on halveksien kohonnut häntä vastaan. Mies,
joka voi tämän esittää kiitoksekseen Englannissa, voi olla levollinen
maineestaan."

Minä avasin hiljaa oven ja seurasin häntä ulos. Hän ei ollut saanut
vakuutetuksi minua. Jos todistuksen enkeli olisi tullut alas
taivaasta vahvistamaan hänen sanojaan ja olisi levittänyt kirjansa
huonojen silmieni nähtäväksi, niin ei hän olisi voinut vakuuttaa
minua.

Me tapasimme puutarharengin työssään kuten tavallisesti. Mihinkään
kysymykseen ei häneltä saatu valaisevaa vastausta. Nainen, joka oli
antanut hänelle kirjeen, oli vanha eikä ollut puhunut sanaakaan
pojalle, vaan jättänyt kirjeen ja sitten kiireesti mennyt etelään
päin. Tämän kaikkiaan tiesi poika kertoa.

Kylä oli talosta etelään. Ohjasimme siis kulkumme sitä kohden.


XII.

Jatkoimme tutkimuksiamme sitkeästi kaikille tahoille ja kaikenlaisten
ihmisten keskuudessa. Mutta emme päässeet mihinkään johtopäätökseen.
Kolme kylän asukasta vakuutti tosin meille nähneensä tämän naisen,
mutta kun he eivät voineet lähemmin kertoa hänestä yhtä vähän
kuin tulla yksimielisyyteen siitä, mihin suuntaan he olivat hänen
nähneet menevän, niin oli nämä kolme loistavaa poikkeusta yleisestä
tietämättömyydestä meille yhtä niukaksi avuksi kuin heidän muutkin,
sokeat ja avuttomat naapurinsa.

Tie, jota läksimme kulkemaan hedelmättömillä tutkimuksillamme, johti
meidät lopulta siihen osaan kylää, missä rouva Fairlien aikoinaan
perustama koulu oli. Astuessamme ohi sen puolen koulurakennusta,
jossa poikien työhuone oli, esitin minä, että meidän pitäisi kysyä
opettajaltakin, jonka luulisi virkansa takia olevan paikkakunnan
teräväpäisimmän miehen.

"Pelkäänpä opettajan olleen lukemassa lasten kanssa naisen mennessä
tätä tietä", sanoi neiti Halcombe. "Mutta voimmehan kaikissa
tapauksissa koettaa".

Me menimme pihaan ja sivusimme yhden ikkunan tullaksemme ovelle,
joka oli rakennuksen toisella sivulla. Minä pysähdyin hetkiseksi ja
silmäsin läpi ikkunan.

Opettaja istui tavallisella, korkealla tuolillaan, selkä minuun päin,
ja oli nähtävästi puhetta pitämässä oppilailleen, jotka kaikki, yhtä
lukuunottamatta, olivat kokoutuneet hänen ympärilleen. Tämä yksi
oli pieni, punaposkinen, valkotukkainen poika, joka seisoi kaukana
toisista nurkassa olevalla tuolilla -- pieni haaksirikkoutunut
Robinson Crusoe, yksinäisellä saarellaan, ankarassa maanpaossa.

Tullessamme ovelle oli se raollaan, ja me voimme selvään kuulla
opettajan puheen eteiseen, johon pysähdyimme pariksi minuutiksi.

"Kuulkaapas nyt, mitä sanon teille, pojat", sanoi hän. "Jos saan
kuulla sanankaan vielä kummituksista ja hengistä täällä koulussa,
tulee se teille kalliiksi. Ei ole mitään kummituksia eikä henkiä,
ja jos yksi poika uskoo sellaisia, niin uskoo hän mahdottomuuksia;
kun Limmeridgen koulussa oleva poika uskoo mahdotonta, niin asettuu
hän sekä järkeä että järjestystä vastaan ja ansaitsee rangaistuksen.
Siinä saatte nyt kaikki nähdä, kuinka Jacob Postelthwaite seisoo
nurkassa häpeämässä. Häntä on rangaistu, ei sen vuoksi, että hän
sanoo nähneensä kummituksia, vaan sen vuoksi, että hän on kyllin
uppiniskainen ja kovakorvainen kuullakseen järkevää puhetta ja että
hän sittenkin väittää nähneensä kummituksen, vaikka minä olen sanonut
hänelle sen olevan mahdotonta. Jollei muu auta, niin aion minä
koputtaa kummituksen pois Jacob Postelthwaitesta; ja jos tällainen
harhausko leviää teidän muiden joukkoon, niin astun minä askeleen
pitemmälle ja ajan kepilläni kummituksen ulos koko koulusta."

"Me näytämme valinneen sopimattoman käyntiajan", sanoi neiti Halcombe
avatessaan, opettajan lakattua puhumasta, oven ja astuessaan sisään.

Tulomme aiheutti levottoman liikkeen poikien joukossa. He näyttivät
olevan vakuutettuja, että me olimme yksinomaan saapuneet todistamaan
Jacob-raukan selkäsaunaa.

"Menkää kotiinne syömään päivällistänne kaikki, paitsi Jacob",
sanoi opettaja. "Hän saa jäädä tänne, ja kummitus tuokoon hänelle
päivällisen, jos voi."

Jacobin mielenmaltti petti kerrassaan menettäessään sekä toverinsa
että päivällisensä. Hän nosti kädet taskuistaan, silmäsi rystyjään,
kohotti ne hitaasti silmillensä ja alkoi verkalleen hieroa niitä,
samalla kun hänen nyyhkityksensä seurasivat toisiaan lyhyissä
säännöllisissä erissä, noissa tavallisissa lapsellisen avuttomuuden
nenänpaukkeissa.

"Me olemme saapuneet kysymään Teiltä erästä asiaa, herra Dempster",
sanoi neiti Halcombe, "ja voimme kaikkein vähimmän odottaa tavata
Teidät ajamassa kummituksia ja henkiä. Mitä tämä merkitsee? Mitä
oikeastaan on tapahtunut?"

"Tämä ilkiö poika on pelottanut koko koulun, neiti Halcombe,
vakuuttamalla nähneensä eilen illalla kummituksen", vastasi opettaja.
"Ja huolimatta minun sanoistani inttelee hän vieläkin."

"Sepä vallan merkillistä!" sanoi neiti Halcombe. "En olisi
uskonut mahdolliseksi, että jollakin pojalla on kyllin suuri
kuvitusvoima nähdäkseen kummituksen. Tämä on todellakin uusi puoli
vaikeasta tehtävästänne johdattaa nuorten mieliä oikein, ja toivon
sydämmellisesti Teidän selviävän onnellisesti pälkähästä, herra
Dempster. Sallikaa kuitenkin selittää syy tänne tuloomme ja mitä
haluan kysyä Teiltä."

Hän kysyi sitten samaa opettajalta, kun olimme jo melkein kylän joka
ihmiseltä kysyneet. Sama mieltämasentava vastaus saatiin nytkin.
Herra Dempster ei ollut nähnyt vilahdustakaan vieraasta naisesta,
jota me etsimme.

"Ompa melkein syytä palata kotiin, herra Hartright", sanoi neiti
Halcombe, "tietoja, joita haluamme, ei varmaankaan voida saada."

Hän kumarsi päätään jäähyväisiksi ja oli juuri lähtemäisillään,
kun Jacob Postelthwaiten surullinen asema, hänen siinä seisoessaan
häpeänurkassaan ja tuskaisesti nyyhkiessään, herätti hänen huomiotaan
pojan ohi käydessä. Hän pysähtyi sen vuoksi ystävällisesti sanoakseen
pari sanaa ennen oven avaamista.

"Pikku raukka!" sanoi hän, "miks'et pyydä anteeksi herra Dempsteriltä
ja jätä hokematta joutavaa kummituksesta, jonka sinä kuvittelet
nähneesi?"

"Nii-i-in! -- minä näin kummituksen", intti Jacob Postelthwaite
väristen pelosta ja pillahtaen uudelleen itkuun.

"Lorua ja hullutusta! Ethän sinä mitään sellaista nähnyt. Kuinka
hassua uskoa kummituksia olevan! Kuka sitten kummitteli...?"

"Pyydän anteeksi, neiti Halcombe", puuttui opettaja puheeseen hieman
levottomana, "mielestäni olisi parasta, ett'ette kysele pojalta
mitään. Hänen hullussa jutussaan ei voi olla pontta eikä perää, ja Te
voisitte vain houkutella häntä taitamattomuudessaan..."

"Mitä?" kysyi neiti Halcombe nopeasti. "Houkutella häntä
taitamattomuudessaan loukkaamaan Teidän tunteitanne", sanoi herra
Dempster ja näytti varsin alakuloiselta.

"Kunniani kautta osoitattepa minun tunteilleni suuren kunnian, herra
Dempster, jos luulette tuollaisen pienen vallattoman pojan saavan ne
levottomiksi." Hän kääntyi sitten leikillisesti kehottaen Jacobin
puoleen ja alkoi säännöllisesti kuulustella häntä. "Kas niin", sanoi
hän, "nytpä tahdon tietää kaikki tästä asiasta. No, sinä ymmärtämätön
lapsi, milloin näit sinä kummituksen?" "Eilen illalla pimeässä",
vastasi Jacob.

"Vai niin, sinä näit eilen illalla, pimeässä? No, miltä se näytti?"

"Niin, se oli aivan valkea -- juuri sellainen, kuin kummituksen tulee
ollakin", vastasi henkiennäkijä ikäänsä nähden varsin varmasti.

"Ja missä sinä näit sen?"

"Hautausmaalla, jossa kummituksen tulee ollakin."

"Juuri sellainen, kuin kummituksen tulee ollakin -- jossa kummituksen
tulee ollakin! Pikku hupsu, sinähän puhut kuin aikaisimmasta
lapsuudestasi hyvin tuntisit kummitusten tavat! Sinä osaat juttusi
kuin viisi sormea. Ensi kerran, arvatakseni, sinä voit sanoa minulle,
_kuka_ kummitteli."

"Niin voinkin!" vastasi Jacob ja nyökkäsi salaperäisen
voitonriemuisesti.

Herra Dempster oli jo useamman kerran tahtonut puhua neiti Halcomben
tutkiessa poikaa ja nyt korotti hän päättävästi äänensä saadakseen
sanansa kuulluiksi.

"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "jos minä uskallan
väittää, että Te vain vahvistatte poikaa uskossa kyselemällä häneltä
tälleen."

"Minä kysyn vain häneltä yhden kerran lisää, herra Dempster, enkä
sitten sano hänelle sen enempää. No, niin", sanoi hän pojalle, "kuka
se kummitteli?"

"Neiti Fairlie", kuiskasi Jacob.

Vaikutus, jonka tämä hämmästyttävä vastaus teki neiti Halcombeen,
selitti täydellisesti opettajan innon koettaa ehkäistä sitä. Hänen
kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi suuttumuksesta -- hän kääntyi
pikku Jacobiin päin niin kiivaasti, että tämä puhkesi uudelleen
kyyneliin -- avasi huulensa puhuakseen hänelle -- hillitsi itsensä ja
kääntyi sen sijaan opettajaan.

"Ei maksa vaivaa", sanoi hän, "vaatia sellaista lasta sanoistaan
edesvastuuseen. Epäilen vähän, että muut ovat istuttaneet häneen
tämän päähänpiston. Jos on joitakin ihmisiä kylässä, herra Dempster,
jotka ovat unhottaneet kaiken sen kunnioituksen ja kiitollisuuden,
minkä he ovat minun äitini muistolle velkaa, niin otan minä heistä
selvän, ja jos minulla on vähänkään vaikutusvaltaa herra Fairliehen,
niin saavat ne maksaa siitä."

"Minä toivon -- ei, minä olen vakuutettu siitä, että Te erehdytte,
neiti Halcombe", sanoi opettaja. "Koko juttu on alusta loppuun
valunut itsepäisen pojan aivoista. Hän näki tai luuli nähneensä
eilisiltana valkopukuisen naisen käydessään hautausmaan ohi, ja tämä
henkilö, todellinen tai kuviteltu, seisoi marmoriristin vieressä,
jonka hän ja jokainen Limmeridgen ihminen tietää rouva Fairlien
hautapatsaaksi. Nämä molemmat seikat olivat aivan kylliksi antamaan
pojalle aihetta vastaamaan tavalla, jonka luonnollisesti täytyi
pahastuttaa Teitä."

Vaikka neiti Halcombe ei minusta näyttänyt olevan vakuutettu,
huomasi hän nähtävästi herra Dempsterin tavan selittää asia olevan
liian järkevän, että sitä olisi voinut väittää vastaan. Hän vastasi
vain kiittämällä häntä ja lupaamalla tulla takaisin, kun hänen
epäilyksensä olivat hälvenneet. Näin sanottuaan ja otettuaan
ystävällisesti jäähyväiset hän poistui kouluhuoneesta.

Koko tämän merkillisen kohtauksen aikana olin minä seisonut hieman
sivulla, mieleeni painaen, mitä sanottiin, ja tehden sen mukaan
johtopäätöksiäni. Niin pian kun taasen olimme kahden, kysyi neiti
Halcombe minulta, olinko minä tullut mihinkään vakuutuksen kuulemani
johdosta.

"Kyllä, varsin varmaan vakuutukseen", vastasin minä. "Varmaan uskon
pojan kertomuksen perustuvan tositapahtumaan. Sanon Teille suoraan
olevani varsin halukas näkemään rouva Fairlien hautapatsaan ja
tarkastamaan koko paikan sen ympärillä?"

"Saatte nähdä haudan."

Vastattuaan hän vaikeni taas ja näytti miettivältä kulkiessamme
edelleen. "Koulusalin tapahtuma", jatkoi hän, "on niin täysin
johtanut pois ajatukseni kirjeestä, että tunnen itseni hieman
sekautuneeksi, kun koetan kääntää niitä siihen takaisin. Täytyykö
meidän jättää nyt kaikki toiveet saada enemmän tietää ja odottaa
huomiseen uskoaksemme asian herra Gilmoren hoitoon?"

"Ei, ei ollenkaan, neiti Halcombe. Koulun tapahtuma kehottaa minua
suurempaan kestävyyteen."

"Kuinka se voi kehottaa?"

"Koska se tukee sitä epäilyä, jota tunsin jo antaessani kirjeen
luettavaksenne."

"Minä arvaan, että Teillä, herra Hartright, oli syynne salata tämä
epäilys minulta aina tähän asti".

"Pelkäsin liikaa aikaisin itsekin herättää toiveita. Pidin sitä
liian kiireisenä -- epäilin sitä oman mielikuvitukseni sekaumisen
seuraukseksi. Mutta nyt en enää voi katsoa asiaa siten. Ei ainoastaan
pojan vastaus Teidän kysymyksiinne, vaan myöskin eräs koulumestarin
lauselma, joka sattumalta livahti, kun hänen piti selittää tätä
juttua, ole johtanut ajatuksiani tähän luuloon. Tulevaisuus
kenties todistaa minun pettyneen, mutta tällä hetkellä olen
vakavasti vakuutettu, että tuo kuviteltu kummitus hautausmaalla ja
kirjeenvaihtajatar ovat yksi ja sama henkilö."

Neiti Halcombe pysähtyi, kalpeni ja katsoi minua kysyvästi kasvoihin.

"Mitä tarkoitatte?"

"Opettaja sanoi sen, olematta itsekään selvillä siitä. Puhuessaan
henkilöstä, jonka poika oli nähnyt hautausmaalla, kutsui hän sitä
'valkopukuiseksi naiseksi'."

"Eihän vain Anna Catherick!"

"Niin, Anna Catherick".

Hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja nojasi raskaasti minua
vasten.

"Minä en ymmärrä miksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta on
jotain tässä epäluulossanne, joka saattaa minut hämmästyneeksi ja
hermostuneeksi. Tunnen itseni..." Hän vaikeni ja koetti nauraa.
"Herra Hartright", jatkoi hän, minä näytän Teille, missä hauta on,
ja menen sitten kotiin. On paras olla jättämättä Lauraa niin kauaksi
aikaa yksikseen. Minun täytyy palata sinne ja olla hänen luonaan.

Me olimme heti hautausmaalla hänen sanottuaan tämän. Kirkko,
harmaankivinen raskas rakennus, oli pikku laaksossa ollakseen hieman
suojassa kylmiltä tuulilta, jotka puhalsivat koko ympäröivällä
tasangolla. Hautausmaa ulottui kirkon toiselta sivulta kappaleen
matkaa rinnettä ylös. Sitä ympäröi yksinkertainen matala kiviaita
ja oli se muutoin aivan aukea lukuunottamatta yhtä nurkkaa, jossa
puro lorisi rinnettä alas ja muutamat kääpiömäiset puut varjostivat
heikosti lyhyttä, laihaa ruohoa. Heti puron ja puiden takana, likellä
erästä niistä kiviportaista, jotka johtivat sinne, kohosi valkoinen
marmoriristi, joka erotti rouva Fairlien haudan sitä ympäröivistä
vaatimattomista muistomerkeistä.

"Minun ei tarvitse seurata Teitä enempää", sanoi neiti Halcombe
osoittaen hautaa. "Ilmoitattehan minulle, jos olette havainneet
jotakin, joka vahvistaa teidän luuloanne. Me tapaamme pian kotona."

Hän poistui. Astuin heti sen portaan yli, joka johti suoraan rouva
Fairlien haudalle.

Ruoho sen ympärillä oli niin lyhyttä ja maa niin kovaa, ett'ei
mitään askeleen jälkiä voinut huomata. Pettyneenä odotuksessani
tässä suhteessa aloin minä nyt huolellisesti tarkastaa ristiä ja
neliskulmaista marmorijalustaa, johon kirjoitus oli kaiverrettu.

Ristin luonnollista valkoväriä oli ilma paikoin hieman
vahingoittanut, ja melkein puoli neliskulmaista jaluskiveä oli
samassa kunnossa. Mutta toinen puoli herätti suuremmassa määrässä
huomiotani siksi, että se oli tavattoman tahraton ja puhdas. Minä
katsoin sitä tarkemmin ja huomasin, että sitä oli puhdistettu
-- aivan äskettäin ylhäältä alaspäin. Raja puhdistetun ja
puhdistamattoman osan välillä oli varsin näkyvä, missä marmori ei
vain olut kaiverrettu -- kirkas ja selvä kuin linja, joka oli tehty
jollakin työaseella. Kukahan oli alkanut puhdistaa hautapatsasta ja
tällä tavoin jättänyt sen keskeneräiseksi?

Minä katselin ympärilleni ja ihmettelin, kuinka kysymys olisi
ratkaistava. En yhtään ihmisasuntoa voinut nähdä siltä paikalta,
jossa seisoin; hautausmaa oli vain kuolleiden asunto. Minä palasin
kirkolle, kuljin sen toiselle puolelle, kiipesin yli aidan ja eräiden
portaiden, jotka sillä puolen johtivat yli, ja jouduin sitten
polulle, joka sivusi hyljätyn kivilouhimon. Eräällä sen sivulla oli
pieni asunto, jossa oli vain pari huonetta, ja sen oven edessä seisoi
vanha nainen pesemässä vaatteita.

Minä menin hänen luokseen ja aloin keskustella kirkosta ja
hautausmaasta. Hän oli kylläkin halukas puhelemaan ja sanoi ensiksi,
että hänen miehensä toimi sekä lukkarina että haudankaivajana.
Minä lausuin muutamia kiitossanoja rouva Fairlien hautapatsaasta.
Vanha nainen pudisti päätänsä ja vastasi, että minä olin nähnyt
sen jotenkin epäedulliseen aikaan. Hänen miehensä velvollisuutena
oli pitää huolta siitä, mutta mies oli monen kuukauden ajan ollut
sairas ja voimaton, joten hän vaivoin oli sunnuntaisin voinut
laittautua kirkkoon hoitamaan virkaansa. Näin ollen oli hauta
täytynyt laiminlyödä. Nyt oli hän kumminkin parempi ja viikon tai
parin päästä toivoi hän olevansa kyllin tervehtynyt voidakseen ryhtyä
hautapatsasta puhdistamaan.

Nämä tiedot -- pitkän, leveän Cumberlandilaismurteen sanarikkaan
puheen niukka sisältö -- olivat kumminkin arvokkaita minusta.
Minä annoin köyhälle vaimolle pikku rahan ja palasin heti
Limmeridge-Houseen.

Hautapatsaan puhdistuksen oli nähtävästi suorittanut vieras henkilö.
Yhdistäessäni tekemäni havainnot kummitusta koskeviin epäilyihin
katsoin olevan tarpeeksi syytä salaa valvoa rouva Fairlien hautaa
tänä iltana. Halusin palata sinne auringon laskiessa ja viipyä sen
läheisyydessä yön saapumiseen asti. Hautapatsaan puhdistus oli
ainoastaan puoleksi suoritettu, ja henkilö, joka oli alottanut tämän
työn, palaisi varmaankin lopettamaan sen.

Kotiin tultuani kerroin minä neiti Halcombelle, mitä aioin tehdä.
Hän näytti hämmästyneeltä ja tyytymättömältä esittäessäni tätä,
mutta ei kieltänyt varsinaisesti sen toimeenpanemista. Hän sanoi
vain: "Toivon, että se päättyisi hyvin." Kun hän taas oli lähtemässä
luotani, pidätin minä hänet kysymällä mahdollisimman rauhallisesti
neiti Fairlien vointia. Hän oli taasen levollisempi, ja neiti
Halcombe toivoi voivansa houkutella hänet pienelle kävelylle ennen
auringonlaskua.

Minä palasin työhuoneeseeni jatkaakseni maalausten järjestämistä.
Tämä oli välttämättä tehtävä ja kaksinkertaisesti välttämätöntä
pitääkseen minun huomioni kiinnitettynä johonkin, joka voisi
häivyttää ajatukset minusta itsestäni ja ilottomasta tulevaisuudesta,
mikä odotti minua. Kerta toisensa perään keskeytin minä työni
katsoakseni ikkunasta ja odottaakseni hetkeä, jolloin aurinko laski
taivaan rannalla. Kerran näin tehdessäni näin minä naisen kävelevän
edestakaisin ikkunani edessä olevalla hiekoitetulla käytävällä -- se
oli neiti Fairlie.

Minä en ollut nähnyt häntä sitten aamun ja olin tuskin puhunut
hänen kanssaan. Vielä päivä oli kaikkiaan aikaa, jonka minä olisin
Limmeridgessä, eikä sen päivän jälkeen silmäni kenties koskaan saisi
häntä nähdä. Tämä ajatus oli kylliksi pidättämään minua ikkunan
ääressä. Olin kylliksi hienotunteinen häntä kohtaan järjestääkseni
uutimen niin, ett'ei hän näkisi minua, jos hän sattuisi silmäämään
ikkunaan; mutta minulta puuttui kaikki tahdonvoima estääkseni
silmäyksiäni seuraamasta häntä niin kauan kuin ne voivat tehdä sen.

Hänellä oli päällään ruskea kaapu ja sen alla yksinkertainen, musta
silkkihame. Päässä oli hänellä sama pieni olkihattu kuin sinä aamuna,
jolloin me ensin näimme toisemme. Nyt oli harso sen yllä, joka kätki
hänen kasvonsa minulta. Hänen sivullaan kulki pieni italialainen
vinttikoira, hänen suosikkinsa ja uskollinen seuraajansa kaikilla
kävelyillä, muhkea loistopunainen verkapeite seljässään, jonka
tarkoitus oli suojella sen hienoa nahkaa kylmältä tuulelta. Neiti
Fairlie kulki suoraan eteenpäin, pää hieman kumarruksissa ja kädet
kaapun suojassa. Kuivat lehdet, jotka lentelivät tuulessa edessäni
aamulla saadessani ensiksi kuulla hänen aiotusta avioliitostaan,
kieriskelivät nyt tuulen tuivertamina hänen edessään -- tuprahtivat
ilmaan ja laskeusivat maahan hänen kävellessään edestakaisin
kalpeassa, sammuvassa auringonvalossa. Koira vapisi vilusta ja
painausi kärsimättömästi hänen hamettaan vasten saadakseen joitakin
ystävällisiä, hyväileviä sanoja, mutta hän ei huomannutkaan sitä.
Hän käveli vain yhä kauvemmaksi minusta, lakastuneiden lehtien
kahistessa hänen jaloissaan -- yhä kauvemmaksi, kunnes minä en enää
voinut ikävöivin silmin häntä seurata ja olin taas yksin suruisine
sydämmineni.

Hetkinen sen jälkeen oli työni päätetty, ja aurinko juuri
laskeutumaisillaan. Otin hattuni ja päällystakkini eteisestä ja
poistuin talosta kenenkään huomaamatta minua.

Lännen taivaalla oli raskaita pilviä ja tuuli puhalsi kylmästi
mereltä. Niin kaukana kuin merenranta olikin, kuuluivat tyrskeet
kuitenkin yli alangon korviini kuin valittavat huokaukset tullessani
hautausmaalle. Elävää olentoa ei näkynyt. Seutu näytti entistä
autiommalta valitessani kätköpaikkani, valvoessani ja odottaessani,
silmät hellittämättä kiintyneinä rouva Fairlien haudalla olevaan
valkoristiin.


XIII.

Hautausmaan avonainen asema pakotti minut suurella huolella
valitsemaan piilopaikkani.

Kirkon pääovi oli samalla puolella kuin hautausmaakin, ja sen edessä
oli kivestä rakennettu, etupuoleltaan avonainen käytävä. Epäiltyäni
hieman aikaa sen vastenmielisyyden johdosta, jota minun täytyi tuntea
ollessani pakotettu kätkeytymään, mitä taas ei voinut välttää, jos
minä tahdoin päästä päämäärääni, päätin minä asettua käytävään.
Pieni ikkuna-aukko oli kummallakin sen sivuseinällä. Toisen aukon
kautta voin minä nähdä rouva Fairlien haudalle. Toisesta oli minulla
tilaisuus katsoa kivilouhimolle, jonka vieressä haudankaivajan
tupa oli. Edessäni, vastapäätä käytävän ikkuna-aukkoa oli joukko
ruohottomia hautapaikkoja, taaempana matala kiviaita ja muutamia
kanervapeitteisiä mäkipahasia, joiden yli pilvet liitelivät hitaasti
voimakkaan, sitkeän tuulen ajamina. Ei yhtään elävää olentoa
kuulunut tai näkynyt -- ei yksikään lintu lentänyt ilmassa eikä
koira haukkunut haudankaivajan mökillä. Kun ei tyrskeiden kumea
kaiku saapunut korviini, kuulin minä haudoilla olevain kääpiöpuiden
suhinan ja puron, joka virtaili matalassa, kivisessä uomassaan,
yksitoikkoisen lorinan. Synkeä taulu synkeänä hetkenä! Tunsin itseni
yhä alakuloisemmaksi kirkon käytävässä olevassa kätköpaikassani
laskiessani päivän jäljellä-olevia minuutteja.

Ei ollut vielä hämärä, sillä laskeuvan auringon viime valo kajahti
lännen taivaalla, ja hieman enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut
yksinäisestä vartioimisestani, kun minä kuulin askeleita ja jonkun
puhuvan. Askeleet lähestyivät kirkon toiselta puolelta, ja ääni oli
naisen.

"Älkää olko enää levoton kirjeen takia", sanoi ääni. "Minä annoin
sen oikein hyvin pojalle, ja hän otti sen sanaakaan kysymättä. Poika
meni tiehensä samoinkuin minäkin, eikä ainoakaan ihminen seurannut
perästäni sen jälkeen -- sen tiedän tuiki tarkkaan."

Nämä sanat terottivat huomiotani siihen määrään, että se melkein
vaivasi minua. Lyhyt hiljaisuus seurasi, mutta askeleet lähenivät.
Seuraavassa tuokiossa meni kaksi naista sen ikkuna-aukon ohi, jossa
olin tarkastamassa. He menivät suoraan haudalle ja kääntyivät siis
minusta.

Toisella heistä oli hattu ja olkahuivi. Toisella oli tummansininen
matkakaapu, jonka huppukaulus oli vedetty pään yli. Muutamia
tuumia hameenreunasta näkyi kaapun alta. Sydämmeni sykki kovemmin
huomatessani sen värin -- se oli valkoinen.

Heidän saavuttuaan noin puolimatkaan kirkon ja haudan välille
pysähtyivät he, ja kaapuun puettu nainen kääntyi seuraajattareensa.
Hänen muotonsa, jonka minä muutoin olisin nähnyt, jos hänellä olisi
ollut lakki tai hattu, oli kumminkin nyt kätkeynyt huppukauluksen
esiinpistävän reunan varjoon.

"Muistakaa, ett'ette ota päältänne tätä lämmintä, kaunista kaapua",
sanoi sama ääni, jonka olin kuullut ennen puhuvan, olkahuiviin puetun
naisen ääni. "Rouva Todd oli oikeassa sanoessaan, että näytitte eilen
aivan liian kummalliselta valkoisessa puvussanne. Poistun hieman nyt
Teidän ollessa täällä, sillä hautausmaat eivät nyt ole mieleeni,
ajatelkaapa siitä mitä tahansa. Lopettakaa nyt, mitä Teillä on
tehtävänänne siksi, kun tulen takaisin, niin että ennätämme kotiimme
ennen yön tuloa."

Näin sanottuaan kääntäytyi hän ja palasi takaisin käyden aivan
editseni. Hän oli vanhempi nainen, jolla oli päivettynyt, terve
ja karaistu muoto, joka ei millään tavoin tehnyt epämiellyttävää
vaikutusta. Kun hän oli tullut kirkon luo, pysähtyi hän ja kääri
paremmin olkahuivin ympärillensä.

"Kummallinen", sanoi hän itsekseen, "kummallinen ja aina täynnään
ihmeellisiä päähänpistoja, niin kauan kuin muistan. Mutta
hurskasmielinen kumminkin -- niin, niin hurskas kuin pikku lapsi,
raukka!"

Hän huokasi, silmäsi arasti hautoja, pudisti päätänsä ikäänkuin ei
kaamea näköala olisi ollenkaan miellyttänyt häntä, ja meni ohi erään
kirkon kulman, kadoten näkyvistäni.

Minä epäilin hetkisen, eikö minun pitäisi mennä hänen perästään
ja puhutella häntä. Suuri haluni tavata hänen seuraajaansa sai
kumminkin minun päättämään päinvastoin. Minä voin kuitenkin kaikissa
tapauksissa saada tilaisuuden puhella ensinmainitun naisen kanssa,
jos minä odottaisin hautausmaan läheisyydessä hänen tuloansa
vaikkakin minä suuresti epäilin, voisiko hän ilmoittaa minulle niitä
tietoja, joita halusin saada. Henkilö, joka oli jättänyt kirjeen, oli
vähemmästä merkityksestä; kirjeenkirjoittaja sen sijaan oli tutki
musteni päämaali, ja että se oli se henkilö, joka nyt seisoi edessäni
hautausmaalla, siitä olin minä täysin vakuutettu.

Näitä miettiessäni näin minä kaapuun puetun naisen menevän haudalle
asti, pysähtyvän sen ääreen ja katselevan sitä hetkisen. Hän katsoi
sitten ympärilleen, otti esiin pyyheliinan, joka hänellä oli kaapunsa
alla, ja meni purolle. Pikku puro juoksi hautausmaalle kapeasta
kivimuuriin holvatusta aukosta, kaareutui sitten muutamia syliä
vihityssä maassa ja juoksi uudelleen samallaisen holvikaaren alaitse.
Hän pisti pyyheliinan veteen ja meni takaisin haudalle. Minä näin
hänen suutelevan valkoista ristiä, laskeutuvan sen jälkeen polvilleen
kaiverruksen eteen ja alkavan puhdistaa marmoria.

Tarkoin mietittyäni, kuinka minun pitäisi näyttäytyä
hänelle sanottavasti pelottamatta häntä päätin minä kavuta yli
läheisyydessäni olevan kiviaidan, kulkea sen ulkosivua ja taas
mennä hautausmaalle haudan lähellä olevain portaiden yli, niin
että hän voisi nähdä minut lähestyessäni. Hän oli niin kiintynyt
työhönsä, ett'ei hänellä ollut aavistusta tulostani, ennenkun minä
astuin portaiden yli. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti hän
ylös heikosti huudahtaen ja tuijotti minuun kauhistuneena hiljaa ja
liikkumatta.

"Älkää ollenkaan peljätkö", sanoin minä. "Varmaan muistatte minut?"

Minä pysähdyin puhuessani -- kuljin sitten muutamia askeleita hiljaa
eteenpäin -- pysähdyin taaskin ja lähestyin häntä täten, kunnes
seisoin aivan hänen vieressään. Jos minä olisin hiukankaan epäillyt,
niin olisi epäilyni nyt täysin hälvennyt. Siinä seisoi tämä nainen,
peljästyneenä, mutisten itsekseen -- siinä näin minä edessäni, rouva
Fairlien haudan toisella puolella, samat kalpeat kasvot, jotka kerran
ennen olin yöllä maantiellä nähnyt.

"Muistattehan minut?" kysyin minä. "Me tapasimme toisemme varsin
myöhään, ja minä autoin Teitä löytämään oikean tien Lontooseen.
Varmaankaan ette ole unhottaneet sitä?"

Hänen kasvoiltaan katosi kauhun ilme, ja hän henkäsi syvään. Minä
huomasin, että sittenkun hän oli uudelleen tuntenut minut, hänen
kasvoilleen alkoi levitä uutta eloa sen kuolon jäykkyyden sijaan,
jonka pelko oli ajanut niihin.

"Älkää koettako puhella vielä kanssani", jatkoin minä. "Malttakaa
hetkinen, niin että ehditte rauhoittua -- malttakaa hetkinen, että
tulette vakuutetuksi minun olevan ystävänne."

"Te olette varsin hyvä minua kohtaan", kuiskasi hän. "Yhtä hyvä nyt,
kuin silloinkin olitte."

Hän vaikeni, enkä minäkään sanonut mitään. En kuluttanut aikaa
ainoastaan hänen rauhoittumisensa tähden, vaan minäkin tarvitsin
voittaa aikaa levottuakseni. Synkän illan hämärässä kohtasin
minä taas tämän naisen -- hauta oli välillämme, kaikkialla
ympärillämme lepäsi kuolleita ja kauempana kohosivat nuo autiot
mäet joka puolella. Aika, paikka, olosuhteet, joissa me seisoimme
vastakkain, koko elämän onni tai onnettomuus, joka kenties
riippuisi ensi sanoista, mitkä lausuisimme, vakuutukseni, että
Laura Fairlien koko tulevainen onni oli kenties siinä, voisinko
minä voittaa tämän onnettoman olennon luottamuksen, joka nyt seisoi
vavisten hänen äitinsä haudalla, oli omiaan panemaan kokeelle sen
itsenihillitsemisen ja käsitykseni, josta melkein yksinomaan riippui,
onnistuisiko minun yritykseni. Tietäen tämän, taistelin minä kovasti
hillitäkseni itseni ja käyttääkseni muutamat silmänräpäykset oikein
kootakseni ajatukseni tapahtuvaan keskusteluun.

"Oletteko levollisempi nyt?" kysyin minä, "niin pian kun otaksuin
olevan ajan puhutella taas häntä. Voitteko puhella kanssani
pelkäämättä ja unhottamatta, että olen Teidän ystävänne?"

"Kuinka olette tänne tullut?" kysyi hän kiinnittämättä mitään
huomiota viimeisiin sanoihini.

"Ettekö muista minun sanoneen Teille viimeksi tavatessamme, että minä
matkustaisin Cumberlandiin? Olen ollut Cumberlandissa siitä lähtien
-- olen oleskellut yhtämittaa Limmeridge-Housessa."

"Limmeridge-Housessa!" Hänen kalpeille kasvoilleen levisi eloisa
ilme, hänen harhailevat silmänsä kiintyivät minuun, kuvastuen nopeata
mielihyvää. "Oi, kuinka onnellinen olette ollutkin!" sanoi hän ja
katsoi tarkkaavasti minua ilman äskeisen epäilyksen varjoakaan.

Minä otin sen tilaisuuden huomioon, jonka hänen uudelleen elpynyt
luottamuksensa tarjosi minulle, ja katselin hänen kasvonpiirteitänsä
uteliaasti ja tarkkaavasti, mistä varovaisuus tähän asti oli
pidättänyt minua. Minä katsoin häntä mielessäni toisen, ihastuttavan
olennon kuva, joka niin ihmeellisesti oli palauttanut muistooni
hänet nurmikolla kuuvalossa. Silloin olin nähnyt, kuinka neiti
Fairlie oli Anna Catherickin näköinen, nyt näin minä, kuinka Anna
Catherick oli neiti Fairlien näköinen -- näin sen sitä selvemmin,
kuin minä en voinut olla huomaamatta heidän suurta erilaisuuttaan
erinäisissä kohdissa yhtä hyvin kuin heidän yhtäläisyyttään toisissa.
Kasvojen muotoon ja piirteiden yleiseen muodostukseen, hiusten
väriin ja pieneen hermostuneeseen piirteeseen nähden suun ympärillä,
pituuteen ja vartaloon samoinkuin pään asentoonkin nähden näytti
minusta tämä yhtäläisyys enemmän hämmästyttävältä kuin koskaan
ennen. Mutta siihenpä se loppuikin ja erilaisuudet yksityiskohdissa
alkoivat. Neiti Fairlien hienoa kauneutta, hänen silmiensä loistavaa
kirkkautta, hänen hohtavan valkoista ihoansa, hänen huuliensa
viehkeää punaa -- kaikkea tätä ei ollut niissä värittömissä,
väsyneissä kasvoissa, jotka nyt olivat kääntyneet minuun päin. Vaikka
minä itsekin kauhistuin sellaista mielikuvitelmaa, niin tunkeutui
ehdottomasti mieleeni katsellessani tätä naista, että tarvittaisiin
vain surullinen muutos tulevaisuudessa tekemään yhtäläisyyden heidän
välillään täydelliseksi. Jos joskus tuskat tai kärsimys painaisivat
hävittävän leimansa neiti Fairlien kasvoihin, niin silloin ja
ainoastaan _silloin_ tulisivat hän ja Anna Catherick selittämättömän
yhtänäköisiksi kaksoissisariksi -- eläväksi peilikuvaksi toisistaan.

Minua pöyristytti. Oli jotain kauheaa sokeassa, ehdottomassa
tulevaisuuden epäilyssä, jonka paljas ajatus tästä näytti
sisältävän. Tuli tervetullut keskeytys, kun tunsin Anna Catherickin
laskevan kätensä käsivarrelleni. Tämä kosketus oli yhtä nopea ja
salavihkainen, kuin siioinkin kun se melkein jähmetytti minut
matkalla Lontooseen.

"Te katsotte minuun ja ajattelette jotakin", sanoi hän kummallisen
hätäisesti, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. "Mitä
ajattelette?"

"Oh, eipä mitään erikoista", vastasin minä. "Ihmettelin vain, kuinka
olette tänne tullut."

"Olen seurannut ystävääni, joka on varsin hyvä minulle. Olen ollut
täällä ainoastaan kaksi päivää."

"Ja tänne haudalle tulitte Te eilen."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Arvasin vain."

Hän kääntyi minusta ja laskeutui polvilleen kaiverruksen eteen.

"Mihinkäs minä menisin, jollen tänne?" sanoi hän. "Ystävä, joka
oli enemmän kuin äiti minulle, on ainoa, jota minun on tavattava
Limmeridgessä. Oi, sydäntäni kirvelee nähdessäni tahrankaan hänen
hautapatsaassaan! Sen pitää olla lumivalkoinen hänen tähtensä. Minä
aloin puhdistaa sitä eilen enkä voinut kieltäytyä tulemasta tänään
takaisin. -- Onko siinä mitään pahaa? Minä toivon, ett'ei ole.
Varmaan ei voi olla mitään pahaa, minkä teen rouva Fairlien tähden."

Vanha kiitollisuuden tunne hyväntekijätärtään kohtaan oli selvään
yhäkin vallitseva ajatus tuon onnettoman olennon mielessä -- tässä
heikossa mielessä, jonka liian hyvin huomasi olleen vastaanottamatta
mitään muita pysyviä vaikutteita, kuin minkä lapsuuden onnellisina
päivinä. Minä huomasin, että paras mahdollisuus saavuttaa hänen
luottamuksensa oli kehottaa häntä jatkamaan sitä viatonta tointaan,
johon hän oli hautausmaalla ryhtynyt. Niin pian kun minä kehotin
häntä siihen, ryhtyi hän työhön, käsitteli kovaa marmoria niin
hellästi, kuin se olisi ollut tunteva olento, ja kuiskasi lakkaamatta
itsekseen kaiverruksessa olevia sanoja, ikäänkuin hänen mennyt
lapsuutensa olisi palannut, ja hän nyt kuten rouva Fairlien polvella
kärsivällisesti ja ahkerasti olisi opetellut läksyänsä.

"Ettehän ihmettele", sanoin minä ja koetin niin varovaisesti kuin
mahdollista valmistaa häntä siihen kysymykseen, jonka aioin tehdä --
"ettehän ihmettele, jos sanon, että minua yhtä paljon miellyttää kuin
kummastuttaakin nähdä Teitä täällä? Tunsin itseni kovin levottomaksi
Teidän tähtenne, sittenkun olitte poistunut ajurin vaunuista."

Hän katsahti ylös nopeaan ja epäilevästi.

"Levoton", toisti hän. "Miksi levoton?"

"Koska jotakin merkillistä tapahtui silloin yöllä, kun me olimme
eronneet toisistamme. Kaksi miestä tuli kiesseissä ajaen. He eivät
nähneet minua siinä seisoessani, mutta pysähtyivät aivan lähelle ja
puhuivat poliisikonstaapelin kanssa toisella puolen katua."

Hän lopetti silmänräpäyksessä työnsä. Käsi, jossa hän piti märkää
pyyheliinaa, putosi hervottomana hänen sivulleen. Toinen tarttui
marmoriristiin. Hän käänsi hitaasti kasvonsa minuun, ja minä näin,
kuinka niihin taas oli levinnyt kaamean kauhun ilme. Minä jatkoin
kumminkin puhumistani, nyt oli myöhäistä peruutua.

"Nämä kaksi miestä puhuivat poliisikonstaapelin kanssa", sanoin minä,
"he kysyivät, oliko hän nähnyt Teitä. Hän vastasi kieltävästi, ja
silloin puhui toinen heistä taasen ja sanoi, että Te olitte paennut
hänen mielisairaalastaan."

Hän hypähti ylös nopeasti, ikäänkuin hän olisi nähnyt vainoojansa
tulevan.

"Pysähtykää ja kuulkaa, miten se tapahtui. Pysähtykää, niin saatte
kuulla, että minä olen ystävänne. Ainoa lausumani sana olisi
ilmoittanut heille, mihin Te menitte -- mutta minä en lausunut
koskaan tätä sanaa. Minä helpotin Teidän pakoanne -- minä tein sen
onnistuneeksi ja varmaksi. Ajatelkaa, koettakaa ajatella. Koettakaa
ymmärtää, mitä minä sanon Teille."

Esiintymistapani näytti häneen enemmän vaikuttavan kuin sanani. Hän
koetti kohta käsittää uutta ajatuksen juoksua. Hän muutti epäröiden
pyyheliinaa kädestä toiseen aivan samoin, kuin hän yöllä ensi kertaa
häntä nähdessäni muutti pientä matkareppuansa. Sanani näyttivät
hitaasti poistavan sen hämmennyksen ja kauhun, joka oli vallannut
hänen sielunsa. Vähitellen ilmestyi kasvoihin hillitympi ilme, silmät
katsoivat minuun enemmän uteliaasti kuin kauhuissaan.

"Ettehän ole sitä mieltä, että minut olisi pitänyt viedä takaisin
mielisairaalaan, eikö niin?" kysyi hän.

"En, en ollenkaan. Olen iloinen, että autoin Teitä siitä, olen
iloinen, että pelastuitte."

"Niin, niin, Te autoitte minua todellakin. Te autoitte minua
pahimmasta", jatkoi hän uinailevasti. "Itse pako oli helppo, muutoin
ei se koskaan olisi onnistunut minulle. He eivät vartioineet minua
niin tarkkaan kuin muita. Minä olin niin hiljainen ja tottelevainen,
niin helppo pelottaa. Mutta löytää oikea tie Lontooseen oli
vaikeinta, ja siinä autoitte te minua. Enkö minä kiittänyt Teitä?
Minä kiitän nyt, kiitän sydämmestäni."

"Oliko se mielisairaala kaukana, josta Te pakenitte? Kas niin,
osoittakaa nyt, että Te pidätte minua ystävänänne, ja sanokaa, missä
se oli."

Hän mainitsi paikan -- se oli yksityinen mielisairaala, mikäli minä
voin päättää sen asemasta, joka oli aivan likellä sitä paikkaa, missä
minä tapasin hänet -- ja nähtävästi epäillen, mitä minä aijon hänen
vastauksensa johdosta, hän toisti entisen kysymyksensä: "Ettehän ole
sitä mieltä, että minut olisi uudestaan vietävä sinne?"

"Toistan vieläkin kerran, että Teidän pelastuksenne ilahduttaa
minua ja että olen hyvilläni siitä, että kaikki onnistui Teille
hyvin eromme jälkeen", vastasin minä. "Te sanoitte, että Teillä
on Lontoossa ystävä, jota Te ajattelitte etsiä. Löysittekö tämän
ystävän?"

"Kyllä. Oli varsin myöhäistä, mutta palvelustyttö istui vielä
ylhäällä ja ompeli ja hän päästi minut rouva Clementsin luo. Rouva
Clements on ystäväni -- hyvä ja ystävällinen rouva, mutta ei yhtään
rouva Fairlienlainen. Ah, ei kukaan ihminen ole hänenlaisensa!"

"Onko rouva Clements Teidän vanha ystävänne? Oletteko tuntenut hänet
kauvan?"

"Niin, hän oli ennen meidän naapurimme Hampshiressä ja osoitti siihen
aikaan ystävyyttä minulle, hoitaen minua pienenä tyttönä ollessani.
Monta vuotta sitten, kun hän matkusti luotamme, kirjoitti hän
virsikirjaani, missä hän asuisi Lontoossa, ja sanoi minulle: 'Jos
sinä joudut joskus vaikeuksiin, Anna, niin tule luokseni. Minulla ei
ole miestä elossa, joka voisi minulta kieltää sen, eikä lapsiakaan
hoidettavana; sen vuoksi tahdon minä hoitaa sinua.' Eivätkö nämä
sanat olleet ystävällisiä? Minä muistan ne aivan hyvin siitä syystä.
Muutoin muistan minä niin vähän -- ah, niin vähän, niin vähän!"

"Eikö Teillä ole isää ja äitiä, jotka voisivat hoitaa Teitä?"

"Isääkö? Häntä en ole koskaan nähnyt; en ole koskaan äidin kuullut
puhuvan hänestä. Isäänikö? Hän on luullakseni kuollut."

"Ja äitinne?"

"Minä en tule hänen kanssaan hyvin toimeen. Me saatamme vain toisemme
levottomiksi ja suuttuneiksi."

Levottomiksi ja suuttuneiksi! Nämä sanat kuullessani epäilin minä
ensi kerran, että kenties hänen äitinsä oli suljettanut hänet
mielisairaalaan.

"Älkää kysykö mitään äidistäni", jatkoi hän; "mieluummin tahdon puhua
rouva Clementsistä. Rouva Clements ajattelee samoin kuin Tekin;
hänkään ei ole sitä mieltä, että minut olisi vietävä mielisairaalaan,
ja hän ilostui samoinkuin Tekin kuullessaan, että minun oli
onnistunut paeta sieltä. Hän itki onnettomuuttani ja sanoi, että se
pitäisi salata kaikilta ihmisiltä."

Hänen "onnettomuutensa". Missä tarkoituksessa hän käytti tätä
sanaa? Tokkohan siinä merkityksessä, joka voisi selittää hänen
tarkoitusperänsä kirjoittaessaan tuon nimettömän kirjeen? Tokkohan
tästä tavallisesta vaikuttimesta, joka saattaa niin monen naisen
salaperäisesti ehkäisemään sen miehen avioliittoa, joka on tehnyt
hänet onnettomaksi? Minä päätin päästä varmuuteen tässä suhteessa,
ennenkuin puhuisimme enemmän keskenämme.

"Mikä onnettomuutenne?" kysyin minä.

"Se juuri, että minut suljettiin mielisairaalaan", vastasi hän
nähtävästi kummastuneena minun kysymyksestäni. "Mitäpäs muuta
onnettomuutta minä tarkoittaisin?"

Minä päätin kuitenkin kysyä enemmän ja niin hienotunteisesti kuin
suinkin. Oli mitä suurimmasta merkityksestä saada täysi tieto siitä
vaikuttimesta, joka oli johtanut hänen askeleitansa.

"Niin, on toinenkin onnettomuus", sanoin minä, "joka voi kohdata
naista ja josta hän saa kokea surua ja häpeää koko elinaikansa."

"Mikä se on?" kysyi hän nopeasti.

"Onnettomuus luottaa liian sokeasti omaan hyveeseensä ja sen miehen
kunniaan, jota hän rakastaa", vastasin minä.

Hän katsoi minuun lapsen viattomalla tiedottomuudella. Ei vähintäkään
hämmästystä, ei vähääkään häpeämisen punastusta voinut huomata hänen
kasvoillansa. Eivät mitkään sanat olisi voineet minulle vakuuttaa
niin uskollisesti kuin hänen katseensa ja esiintymisensä nyt,
että sen vaikuttimen suhteen, jonka minä otaksuin hänen saaneen
lähettämään kirjeen neiti Fairlielle, olin aivan väärässä. Tässä
tapauksessa olivat nyt epäilyni poistuneet, mutta juuri tämä seikka
tuotti minulle uusia epäilyjä. Minä tiesin aivan varmaan, että
tämä kirje tarkoitti sir Percival Glydeä, vaikka hänen nimeään ei
mainittu siinä. Varmaan täytyi hänellä olla jokin painava syy, jonka
täytyi perustua julmaan, kärsittyyn vääryyteen, voidakseen niin
salaperäisesti ja sellaisilla lauseilla mustata sir Percival Glydeä
neiti Fairlielle -- vääryyteen, joka varmaan ei koskenut hänen
viattomuuttaan ja mainettaan. Mitä pahaa sir Percival Glyde oli
hänelle tehnytkin, tätä laatua ei se ainakaan ollut. Mutta mitä se
sitten oli ollut?

"Minä en ymmärrä Teitä", sanoi hän koetettuaan nähtävästi mitä
suurimmassa määrässä, mutta turhaan tulkita lausumaini sanojen
merkitystä.

"Älkää ajatelko enää niitä", vastasin minä. "Jatkakaamme sen sijaan
edellistä puhettamme. Kertokaa nyt minulle, kuinka kauvan Te
pysähdyitte Lontoossa rouva Clementsin luona ja kuinka tulitte tänne."

"Kuinka kauan?" toisti hän. "Minä olin rouva Clementsin luona aina
siihen asti, kun tulimme tänne pari päivää sitten."

"Te asutte siis kylässä?" kysyin minä, "Merkillistä, etten minä ole
kuullut mitään siitä, vaikka Te olette ollut täällä kaksi päivää."

"Ei, ei, ei kylässä. Kolme penikulmaa täältä, eräässä
vuokratalossa, jonka nimen olette kenties kuullut. He kutsuvat sitä
Todds-Corneriksi."

Minä muistin paikan varsin hyvin, me olimme usein kulkeneet sen ohi
huviajeluillamme. Se oli vanhimpia taloja paikkakunnalla ja sijaitsi
yksinäisellä suojatulla paikalla laaksonpohjassa kahden kukkulan
välissä.

"Todds-Cornerin asukkaat ovat rouva Clementsin sukulaisia", jatkoi
hän, "ja he ovat usein pyytäneet häntä tulemaan tänne tervehtimään
heitä. Hän sanoi tahtovansa matkustaa sinne ja ottavansa minut
mukaan, koska siellä oli niin rauhallista ja terveellinen ilma.
Olihan se varsin ystävällistä, eikö niin Teidänkin mielestänne?
Minä tahdoin mielelläni matkustaa mihin tahansa päästäkseni turvaan
ja rauhaan ja ollakseni poissa tieltä. Mutta saatuani kuulla, että
Todds-Corner oli lähellä Limmeridgeä, ah, silloin tunsin itseni
onnelliseksi! Olisin tahtonut kulkea paljain jaloin koko tien
päästäkseni sinne ja nähdäkseni vielä kerran koulun ja kylän ja
Limmeridge-Housen. Todds-Cornerissa asuu varsin kunnon ihmisiä. Minä
toivon saavani olla kauan siellä. On vain yksi asia, jossa minä en
ole yhtämieltä heidän enkä rouva Clementsinkään kanssa."

"Mikä se on?"

"He eivät tahdo sallia minun käyttää valkoisia vaatteita -- he
sanovat sen näyttävän niin kummalliselta. Kuinka tietävät he sen?
Rouva Fairlie ymmärtäisi sen paremmin. Ei koskaan olisi rouva Fairlie
sallinut minun käyttää tätä rumaa sinistä kaapua. Ah, hän piti
eläessään niin paljon valkoisesta, ja tässä on valkoinen kivi hänen
haudallaan -- sen pesen minä aivan lumivalkoiseksi hänen tähtensä.
Itse oli hän usein valkopukuinen ja pikku tyttärensä puki hän aina
valkoiseen. Onko neiti Fairlie tyytyväinen ja onnellinen? Pukeutuuko
hän vieläkin valkoisiin hameisiin kuten lapsena ollessaan?"

Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi hänen kysyessään tätä neiti
Fairliestä, ja hän käänsi kasvonsa yhä enemmän poispäin. Minä luulin
hänen muuttuneessa tavassaan huomaavani jonkunlaisen levottomuuden
sen vaaran johdosta, johon hän oli antautunut lähettäessään kirjeen,
ja minä päätin heti vastauksellani pakottaa hänen tunnustamaan.

"Neiti Fairlie ei voi oikein hyvin eikä ole iloinenkaan tästä aamusta
lähtien", sanoin minä.

Hän kuiskasi muutamia sanoja, mutta niin nopeasti ja sekautuneesti,
ett'en minä voinut käsittää niitä.

"Kysyittekö Te minulta, miksi neiti Fairlie ei voinut hyvin eikä
ollut iloinen tänä aamuna?" jatkoin minä.

"Ei", sanoi hän nopeasti ja innokkaasti -- "ah, ei, sitä en kysynyt."

"Minäpä kerron Teille kysymättäkin", lisäsin minä. "Neiti Fairlie on
saanut kirjeen."

Hän oli keskustelumme viime osan aikana ollut polvillaan hautapatsaan
edessä puhdistaakseen kaiverrustaan viimeisistä tomuhiukkasista.
Viime lausuntoni ensi sanat saivat hänen lopettamaan työnsä ja
hitaasti kääntämään kasvonsa minuun päin. Hän ei kumminkaan
noussut ylös. Puheeni jälkimäinen osa kangistutti kerrassaan hänet
hämmästyksestä. Pyyheliina, jota hän piti kädessään, putosi siitä,
suu aukeni melkein ammolleen, ja se vähäinen punerrus, mikä oli hänen
poskillaan, katosi silmänräpäyksessä.

"Kuinka Te voitte tietää sen?" sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
"Kuka on näyttänyt Teille sen?" Veri syöksähti taasen kiivaasti
hänen kasvoihinsa -- se tunkeutui niihin yhtä valtavalla voimalla,
kuin hänelle selvisi tieto, että hänen omat sanansa olivat
paljastaneet hänet. Hän löi epätoivoissaan kädet yhteen ja vastasi
puolitukehtuneella äänellä: "Minä en kirjoittanut sitä. En ymmärrä,
mitä Te tarkoitatte!"

"Kyllä", sanoin minä, "kyllä Te kirjoititte sen ja tiedätte, mitä
minä tarkoitan. Oli väärin lähettää sellainen kirje; oli väärin
saattaa neiti Fairlie niin rauhattomaksi. Jos Teillä olisi ollut
jotakin sanottavaa, jota hänen olisi ansainnut kuulla, niin olisi
Teidän itsenne pitänyt mennä Limmeridge-Houseen; Teidän olisi pitänyt
sanoa se hänelle avonaisesti ja rehellisesti."

Hän vaipui alas ja kätki kasvonsa sileää hautakiveä vasten eikä
vastannut mitään.

"Neiti Fairlie tulee yhtä hyväksi ja ystävälliseksi Teitä kohtaan,
kuin hänen äitinsäkin oli, jos Te tahdotte hänen parastansa", jatkoin
minä. "Neiti Fairlie säilyttää varmaan Teidän salaisuutenne ja
suojelee Teitä kaikesta pahasta. Tahdotteko puhua hänen kanssaan, jos
hän tulee huomenna vuokrataloon? Vai tahdotteko mieluummin tavata
häntä Limmeridge-Housen puistossa?"

"Oi, jospa saisin kuolla ja kätkeytyä luoksesi!" Hänen huulensa
kuiskasivat nämä sanat hautakiven ääressä, kuiskasi ne intohimoisella
hellyydellä haudassa lepäävälle kuolleelle. "_Sinä_ tiedät, kuinka
minä rakastan lastasi Sinun tähtesi! Oi sano minulle, miten minä voin
pelastaa hänet. Ole minun kallis, hellä äitini, kuten ennenkin, ja
neuvo minua tekemään parhaiten."

Minä kuulin hänen suutelevan kiveä, minä näin hänen kiivaasti lyövän
kätensä sitä vastaan. Tämä näky liikutti minua syvästi. Kumarruin
alas, otin tuon ihmisraukan käden käteeni ja koetin rauhoittaa häntä.

Mutta turhaan. Hän tempasi takaisin kätensä, enkä minä voinut
saada häntä kohottamaan kasvojaan hautakivestä. Kun minä huomasin
välttämättömäksi rauhoittaa häntä keinolla millä tahansa, turvauduin
minä siihen ainoaan keinoon, jonka minun lyhyt tuttavuuteni hänen
kanssaan tarjosi minulle -- tarkoitan hänen intoaan saada minut
vakuutetuksi, että hän oli täysin pystyvä itse arvioimaan tekonsa.

"Kas niin; kaikin mokomin koettakaa rauhoittua", sanoin minä
ystävällisesti, "ett'ei minun tarvitsisi muuttaa käsitystäni Teistä.
Älkää antako minun uskoa, että henkilöllä, joka suljetutti Teidät
mielisairaalaan, oli jotakin syytä..."

Sanat kuolivat huulilleni. Samassa silmänräpäyksessä kuin
minä uskalsin viitata siihen, joka oli toimittanut hänet
hulluinhuoneeseen, nousi hän taasen polvilleen. Ihmeellinen ja kamala
muutos tapahtui hänessä. Hänen kasvonsa, joita tavallisesti katseli
hellyydellä niiden viehkeän, tunteellisen, kiitollisen ilmeen tähden,
vääntyivät yht'äkkiä aivan mielettömyyteen kiihtyneestä vihasta ja
pelosta, joten kaikkiin piirteihin tuli jotain villiä ja luonnotonta.
Hänen silmänsä laajenivat hämärässä, kunnes ne näyttivät villipedon
silmiltä. Hän tempasi pyyheliinan aivankuin se olisi ollut elävä
olento, jonka hän voisi musertaa käsissään, ja puristi sen kokoon
niin raivoisalla voimalla, että siinä oleva vähäinen vesi tippui
hautakivelle raskaina pisaroina.

"Puhukaa jostain muusta", sanoi hän yhteenpurruin hampain. "Minä en
voi hillitä itseäni, jos Te puhutte siitä."

Kaikki lempeämmät ajatukset, jotka tuskin minuutti sitten
olivat vallanneet hänen mielensä, näyttivät nyt olevan kuin
pois pyyhkäistyt. Minä huomasin selvään, ett'ei rouva Fairlien
hyvyyden muisto ollut ainoa häntä hallitseva muisto. Kalliiden
koulumuistelmainsa ohella Limmeridgestä oli hänellä vihaakin säihkyvä
muisto siitä vääryydestä, jonka hän oli kärsinyt mielisairaalaan
sulkemisesta. Mutta kuka oli sulkenut hänet? Mahtoikohan se
todellakin olla hänen äitinsä?

Oli raskasta olla kysymättä enempää, kun minä kerran olin tullut niin
pitkälle, mutta luulin kumminkin olevani pakotettu luopumaan siitä.
Hänen nykyisessä tilassaan olisi ollut tosi julmaa ajatella mitään
muuta kuin hänen rauhoittumistaan niin paljon kuin mahdollista.

"Minä en puhu mistään, joka saa Teidät levottomaksi", sanoin minä
rauhoittaen.

"Te tahdotte jotakin", sanoi hän kiivaasti ja epäilevästi. "Älkää
katselko minuun noin. Puhukaa minulle -- sanokaa minulle, mitä Te
tahdotte!"

"Tahdon vain, että Te hillitsette itsenne, ja kun olette
rauhoittunut, ajattelette, mitä minä olen sanonut."

"Sanonutko?" Hän vaikeni, väänteli pyyheliinaa käsillään ja kuiskasi
itsekseen: "Mitä hän on sanonut?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun ja
pudisti päätään kärsimättömästi. "Miksi ette voi auttaa minua?" kysyi
hän nopeaan ja suuttuneena.

"Kyllä, kyllä", sanoin minä, "minä tahdon auttaa Teitä, niin että Te
voitte muistaa, mitä olen sanonut. Minä pyysin Teitä tapaamaan neiti
Fairlietä huomenna ja sanomaan hänelle kirjeenne tarkoituksen."

"Ah, neiti Fairlie -- Fairlie -- Fairlie --!"

Kuta useammin hän toisti tuon rakkaan nimen, sitä rauhallisemmaksi
hän näytti tulevan. Hänen kasvoilleen palasi jälleen tavallinen,
lempeä ilme.

"Teidän ei pidä ollenkaan peljätä neiti Fairlietä", jatkoin minä,
"eikä joutuvanne mihinkään ikävyyksiin kirjeen vuoksi. Hän tietää
niin paljon jo siitä, ett'ei Teille ole vaikeata sanoa hänelle
kaikkea. Ei ole suotavaa salata enää jotain, missä tuskin on mitään
salattavaa jäljellä. Te ette tosin ilmaise mitään nimeä kirjeessä,
mutta neiti Fairlie tietää, että tarkoittamanne henkilö on sir
Percival Glyde --"

Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän nimen, hypähti
hän ylös ja kirkasi niin voimakkaasti, että se kaikui yli koko
hautausmaan ja sai minun sydämmeni vapisemaan kauhusta. Hirveä,
kauhistunut ilme, joka muutamia minuutteja sitten oli poistunut hänen
kasvoiltansa, palasi taaskin ja palasi kolminkertaisella voimalla.
Tämä huuto, lausuessani sir Percivalin nimen, pelon ja vihan rajut
silmäykset, jotka seurasivat sitä, ilmaisi minulle kaikki. Ei ollut
enää epäilemistäkään. Hänen äitinsä oli syytön hänen sulkemiseensa
mielisairaalaan. Mies oli tehnyt sen -- ja tämä mies oli sir Percival
Glyde.

Hänen kirkaisunsa joutui muidenkin korviin kuin minun. Toiselta
sivulta kuului minä haudankaivajan oven avautuvan, ja vastapäiseltä
kuulin hänen seuraajansa olkahuiviin puetun naisen ääni, jota hän oli
puhutellut rouva elementiksi.

"Minä tulen! Minä tulen!" huusi hän sen puuryhmän takaa, jonka ennen
olen kuvannut.

Seuraavassa tuokiossa kiiruhti rouva Clements esiin.

"Kuka Te olette?" huudahti hän ja katsahti ankarasti minuun
astuessaan portaille. "Kuinka uskallatte Te pelottaa tuolla tavoin
turvatonta ihmisraukkaa?"

Hän oli pysähtynyt Anna Catherickin viereen ja laskenut toisen
kätensä hänen vyötäisilleen, ennenkuin minä ehdin vastata sanaankaan.

"Kuinka on laitasi, rakas lapsi?" kysyi hän. "Mitä pahaa hän teki
sinulle?"

"Ei mitään", vastasi naisraukka, "ei mitään; minä peljästyin vain."

Rouva Clements kääntyi minuun päin peloton suuttumus silmissään, mikä
herätti minussa kunnioitusta.

"Minä häpeäisin sydämmeni pohjasta, jos minä tietäisin ansaitsevani
tämän vihastuneen katseen", sanoin minä. "Mutta nyt minä en ansaitse
sitä. Minä olen onnettomuudeksi pelottanut häntä tarkoittamattani
sitä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kuin hän on nähnyt minut.
Kysykää häneltä itseltään; hän voi varmaan sanoa Teille, ett'en minä
tahtoisi loukata enemmän häntä kuin ketään muutakaan naista."

Minä puhuin hitaasti ja selvästi, niin että Anna Catherick voisi
kuulla ja ymmärtää minua, ja minä huomasinkin hänen käsittävän sanani.

"Niin, niin", sanoi hän, "hän oli kerran minulle hyvä; hän auttoi
minua --" hän kuiskasi lauseen lopun ystävänsä korvaan.

"No, sepä on todellakin merkillistä!" sanoi rouva Clements
kummastuneen näköisenä. "Se tekee suuren muutoksen. Olen kovin
pahoillani, että puhuin niin kiivaasti Teille. Syy on kuitenkin
vähemmän Teidän kuin minun, joka suostuin hänen päähänpistoonsa
jättää hänet yksin sellaiselle paikalle kuin tämä. Tule, rakas lapsi
-- tule nyt kotiin kanssani."

Minusta näytti tuo hyvä rouva hieman levottomalta ajatellessaan
mennä yksin Annan kanssa kotiin, ja minä tarjouduin saattamaan heitä
siksi, kunnes näkisimme heidän asuntonsa. Rouva Clements kiitti minua
kohteliaasti, mutta hylkäsi tarjouksen. Hän sanoi varmaan tapaavansa
jonkun talon työmiehistä heti kedolle tultuansa.

"Koettakaa antaa minulle anteeksi", sanoin minä, kun Anna Catherick
pisti kätensä ystävänsä kainaloon mennäkseen pois. Vaikka minun
täytyy tunnustaa itseni syyttömäksi kaikesta aikomuksesta pelottaa
ja säikyttää häntä, niin syytti kumminkin omatuntoni minua, kun minä
katselin tuon ihmisraukan kalpeita, tuskaisia kasvoja.

"Tahdon koettaa", vastasi hän. "Mutta Te tiedätte liian paljon; minä
pelkään, että Te aina tulette pelottamaan minua."

Rouva Clements katsoi minuun ja pudisti huolestuneena päätänsä.

"Hyvää yötä, sir", sanoi hän. "Te ette voi sille mitään, tiedän sen
kyllä; mutta olisin toivonut, että olisitte minua säikäyttänyt hänen
sijastaan."

He menivät muutamia askelia. Luulin heidän jo lähteneen luotani, kun
Anna pysähtyi nopeasti ja erkani seuraajastaan.

"Odottakaa", sanoi hän. "Täytyneehän minun sanoa jäähyväiset."

Hän meni takaisin haudalle, pani molemmat kätensä marmoriristille ja
suuteli sitä.

"Nyt tuntuu paremmalta", huokasi hän ja katsahti minuun hillitysti.
"Annan Teille anteeksi."

Hän palasi rouva Clementsin luo, ja he poistuivat yhdessä
hautausmaalta. Minä näin heidän pysähtyvän kirkon luona ja puhelevan
haudankaivajan vaimon kanssa, joka oli tullut asunnostaan ja lähtenyt
kirkkoon, mihin hän pysähtyi ja katseli meitä tarkkaavasti. Sitten
kulkivat he yhdessä kedolle johtavaa polkua. Minä katselin Anna
Catherickiä, kunnes hän katosi illan pimeään -- katselin häntä
osaaottavalla ja surullisella silmäyksellä, ikäänkuin tunteeni olisi
sanonut minulle, ett'en minä koskaan tässä pahassa maailmassa saisi
nähdä enää valkopukuista naista.


XIV.

Puoli tuntia myöhemmin olin minä taasen kotona ja kerroin neiti
Halcombelle, mitä oli tapahtunut.

Hän kuunteli minua alusta loppuun jatkuvalla, äänettömällä
tarkkaavaisuudella, joka hänen luonteisellaan naisella todisti
varmimmin, kuinka suuresti kertomukseni kiinnitti hänen mieltään.

"Tunnen itseni levottomaksi", oli kaikki, mitä hän sanoi minun
lopetettuani. -- "Tunnen itseni kovin levottomaksi tulevaisuuden
vuoksi."

"Tulevaisuuden onni tai onnettomuus", lausuin minä, "riippuu kenties
suureksi osaksi siitä, kuinka me käytämme nykyistä hetkeä. Ei ole
epäiltävää, ettei Anna Catherick vapaammin ja mieluummin puhuisi
naisen kuin minun kanssani. Jos neiti Fairlie --"

"Sitä ei voi hetkeäkään ajatella", keskeytti neiti Halcombe
varmimmalla tavallaan.

"Sallikaa minun sitten ehdottaa", jatkoin minä, "että Te itse pyydätte
keskustella Anna Catherickin kanssa ja koetatte kaikin tavoin
voittaa hänen luottamuksensa. Minua puolestani kammottaa paljas
ajatuskin pelottaa vielä kerran tuota ihmisraukkaa, kuten minä jo
onnettomuudekseni peloitin. Onko Teillä mitään estettä seurata minua
vuokraajan taloon huomenna?"

"Ei, ei ollenkaan. Minä menen mihin tahansa ja olen valmis mihin
tahansa, jos voin sillä vain Lauralle olla hyödyksi. Miksikä Te
sanoittekaan paikkaa?"

"Te varmaankin tunnette nimen. Sitä kutsutaan Todds-Corneriksi."

"Kyllä, sen tunnen hyvinkin. Todds-Corner on yksi herra Fairlien
vuokrataloja. Meidän karjakkomme on vuokraajan toinen tytär. Hän
menee usein herraskartanosta kotiinsa ja on kenties kuullut ja nähnyt
yhtä ja toista, mikä voisi olla kuulemisen arvoista. Kuulustanko,
onko tyttö kotosalla?"

Hän soitti ja lähetti palvelijan kutsumaan. Palvelija saapui ja sanoi
karjakon menneen vanhempainsa luo. Hän ei ollut siellä käynyt kolmeen
päivään ja taloudenhoitajatar oli luvannut hänen mennä pariksi
tunniksi tänä iltana.

"Minä voin puhua hänen kanssaan huomenna", sanoi neiti Halcombe
palvelijan poistuttua huoneesta. "Tehkää minulle täysin selväksi,
mitä hyötyä olisi Anna Catherickin puhuttelemisesta. Ettekö
vähintäkään epäile, ett'ei se ollut sir Percival Glyde, joka suljetti
hänet mielisairaalaan?"

"Siitä ei ole hitustakaan epäilemistä. Ainoa, mikä on mielestäni
salaperäistä, on kysymys, mikä on mahtanut olla hänen vaikuttimensa.
Kun ottaa huomioon sir Percival Glyden ja Anna Catherickin
yhteiskunnallisen aseman suuren eron, joka näyttää poistavan kaiken
ajatuksen heidän kaukaisimmastakaan sukulaisuudestaan, niin on
suurimmasta merkityksestä -- jos otaksutaankin, että Anna Catherick
oli todellakin mielisairaalaan suljettava - saada tietää, miksi
juuri sir Percival Glyde oli se henkilö, jonka täytyi ottaa vakava
edesvastuu siitä --"

"Tehän sanoitte mielisairaalan olleen yksityisen?"

"Niin, sellaisen laitoksen, jossa täytyy maksaa hänestä paljon
suurempia summia, kuin kukaan köyhä henkilö voisi hankkia."

"Minä huomaan nyt, mille taholle epäluulot kallistuvat, herra
Hartright, ja minä lupaan Teille, että ne lakkaavat -- olkoonpa Anna
Catherick huomenna siinä meille avullinen tai ei. Sir Percival Glyde
ei tule kauvaa olemaan tässä talossa antamatta täysin tyydyttäviä
selityksiä sekä herra Gilmorelle että minulle. Sisareni vastainen
onni on minun elämäni rakkain huoli, ja minulla on tarpeeksi
vaikutusvaltaa häneen voidakseni, mitä hänen avioliittoonsa tulee,
määrätä siitä."

Me erosimme täksi iltaa.

Aamiaisen jälkeen huomen-aamuna tuli este, joten emme heti
voineet lähteä kävelyllemme vuokrataloon, jonka eilisen illan
tapahtumat aivan olivat ajaneet mielestäni. Oli viimeinen päiväni
Limmeridge-Housessa, ja oli välttämätöntä heti postin saavuttua
seurata neiti Halcomben neuvoa ja pyytää, että herra Fairlie
hyväntahtoisesti vapauttaisi minut paikastani kuukautta ennen
sitoumukseni päättymistä aavistamattomien, tärkeäin asianhaarain
johdosta Lontoossa.

Kaksi kirjettä, jotka minä samana aamuna sain parilta lontoolaiselta
ystävältäni, antoi minulle näennäistä aihetta sellaisen pyynnön
tekemiseen. Otin ne huoneeseeni ja lähetin heti palvelijan kysymään
herra Fairlieltä, voisinko saada keskustella hänen kanssaan eräästä
tärkeästä asiasta.

Odotin lähetin saapumista ilman vähintäkään levottomuutta sen tavan
suhteen, jolla talon herra ottaisi vastaan pyyntöni. Herra Fairlien
luvalla tai luvatta täytyy minun matkustaa. Tunne siitä, että nyt
olen ottanut ensimmäisen raskaan askeleen sillä raskaalla tiellä,
joka tästä lähtien yhä enemmän erottaisi minut neiti Fairliestä,
näytti tehneen minut täysin välinpitämättömäksi kaikkien minua
koskevain arvelujen suhteen. Miesraukan helposti ärsyttävä ylpeys
huoletti minua vähän; minun oma pieni taiteilijaturhamaisuuteni oli
aivan unhottunut. Ei mikään herra Fairlien hävyttömyys, jos hänen
päähänsä pälkähtäisi sellaista osoittaa minulle, voisi nyt loukata
minua.

Palvelija palasi tuoden vastauksen, jota minä olin valmistautunut
kuulemaan. Herra Fairlie valitti terveytensä juuri tänä aamuna
olevan niin heikon, että hänen oli aivan mahdotonta saada itselleen
iloa ottaa vastaan minut. Hän pyysi siksi suomaan hänelle anteeksi
ja hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle kirjeellisesti asiani.
Sellaisia pyyntöjä olin minä muutamia kertoja saanut niiden kolmen
kuukauden kuluessa, jotka olin oleskellut talossa. Koko tällä aikaa
oli herra Fairlie ollut sanomattoman iloinen "omatessaan" minut,
mutta ei voinut koskaan kyllin hyvin nähdäkseen minua vielä kerran.
Palvelija vei jokaisen pinkan maalauksia, jotka minä korjasin,
takaisin isännälleen ja minun "kunnioittavimman tervehdykseni", ja
palasi tyhjäkätisenä herra Fairlien "ystävällisten kiitosten" ja
"sydämmellisen pahottelun" kanssa, että hänen huono terveytensä
pakotti hänet toistaiseksi pysymään yksinäisenä vankina huoneissaan.
Oivallisempaan keinoon hankkia molemminpuolista tyytyväisyyttä
on tuskin koskaan ryhdytty. Olisi vaikea sanoa, kumpiko meistä
nykyisissä olosuhteissa olisi suuremmassa kiitollisuuden velassa
herra Fairlien huonoille hermoille.

Istuuduin heti kirjoittamaan kirjettä ja koetin tehdä sen niin
nöyrästi, selvästi ja lyhyesti kuin mahdollista. Herra Fairlie ei
sen sijaan kiirehtinyt vastaustaan. Lähes tunnin kuluttua annettiin
se minulle. Se oli kirjoitettu säännöllisellä ja hienolla käsialalla
kirjepaperille, joka oli niin sileä kuin norsunluu ja melkein yhtä
paksu kuin kortti. Sisältö oli seuraava:

"Herra Fairliellä on kunnia kiittää herra Hartrightiä kirjeestä.
Herra Fairlie on kummastuneempi ja alakuloisempi herra Hartrightin
pyynnöstä, kuin hän (nykyisen huonon terveytensä takia) voi
kuvaillakaan. Herra Fairlie ei itse ole mikään liikemies, mutta hän
on neuvotellut hovimestarinsa kanssa, jolla on ne ominaisuudet,
ja hän tunnustaa oikeaksi herra Fairlien mielipiteen, että herra
Hartrightin pyyntöä rikkoa sopimuksensa ei voi oikeuttaa mikään muu
kuin elämää tai kuolemaa koskeva kysymys. Jos se korkea kunnioitus ja
suosio taidetta ja sen harjoittajia kohtaan, joka on herra Fairlien
ilona ja lohdutuksena hänen kärsimyksiä täynnä olevassa elämässään,
voitaisiin helposti hävittää, niin olisi herra Hartrightin menettely
tässä tapauksessa järkyttänyt sen. Mutta sitä se ei ole tehnyt --
lukuunottamatta sitä, mikä koskee herra Hartrightiä itseään.

"Lausuttuaan mielipiteensä tässä suhteessa -- niin selvästi näet,
kuin äärimmilleen kehittynyt hermosairaus sallii hänen selittää --
ei herra Fairliellä ole mitään muuta lisäämistä kuin ratkaiseva
vastaus siihen mitä väärimpään pyyntöön, joka hänelle on esitetty.
Kun täydellinen ruumiin ja sielun lepo on suurimmassa määrässä
välttämätön herra Fairlien terveydelle, ei hän voi sallia herra
Hartrightin, jolla on niin suututtava luonne, häiritä sitä
jäämällä taloon. Näin ollen luopuu herra Fairlie vapaaehtoisesti
oikeudestaan kieltäytyä rikkomasta sopimusta ainoastaan oman rauhansa
säilyttämisen takia -- ja ilmoittaa herra Hartrightille täten, että
hän saa mennä matkoihinsa."

Minä taitoin kirjeen kokoon ja panin sen muiden paperieni joukkoon.
Oli ollut aika elämässäni, jolloin minä olisin katsonut sen
loukkaukseksi; nyt pidin minä sitä vain kirjallisena vapautuksena
sitoumuksestani. En ajatellut sitä sen enempää, en, se oli häipynyt
melkein mielestäni kun menin ruokailuhuoneeseen ja sanoin neiti
Halcombelle olevani valmis seuraamaan häntä vuokrataloon.

"Onko herra Fairlie vastannut Teille tyydyttävästi?" kysyi hän
poistuessamme huoneesta.

"Hän on suostunut matkaani, neiti Halcombe."

Hän katsahti nopeasti minuun; ensi kerran tuttavuutemme aikana
tarttui hän pyytämättään käsivarteeni. Hän ei olisi koskaan sanoin
niin hienotunteisesti voinut ilmaista minulle, että hän ymmärsi,
kuinka herra Fairlie oli antanut minun matkaani suostumuksensa,
ja että hän tämän suostumuksen johdosta ilmoitti osanottonsa ei
ylhäisenä naisena, vaan ystävänä. Herra Fairlien hävytön kirje ei
ollenkaan ollut vaikuttanut minuun. -- Neiti Halcomben sovittava
ystävyys vaikutti mieleeni sitä syvemmin.

Matkalla vuokrataloon sovimme siitä, että seuraajani menisi yksin
sinne ja että minä odottaisin asunnon läheisyydessä. Me pidimme tämän
menettelyn parhaimpana, koska minun näkemiseni olisi voinut helposti
pelottaa Anna Catherickiä tuon hautausmaalla sattuneen kohtauksen
jälkeen, ja siitä olisi voinut olla seurauksena, ett'ei häntä olisi
voitu saada luottavasti keskustelemaan naisen kanssa, jota hän ei
ollenkaan tuntenut. Neiti Halcombe poistui siis luotani puhuakseen
ensiksi vuokraajan vaimon kanssa, jonka hyväntahtoisuuteen auttaa
häntä hän täysin luotti, minun jäädessäni kartanon edustalle.

Olin valmistautunut olemaan yksin kauemman aikaa. Kummastuksekseni
oli tuskin 5 minuuttia kulunut, kun jo neiti Halcombe palasi.

"Kieltäytyykö Anna Catherick näkemästä Teitä?" kysyin minä
hämmästyneenä.

"Anna Catherick on matkustanut pois", vastasi neiti Halcombe.

"Matkustanut pois!"

"Niin, rouva Clementsin kanssa. He matkustivat molemmat tänä aamuna
kello 8."

Minä en voinut lausua sanaakaan -- minä tunsin vain, että viimeinen
toiveemme saada tietoja oli kadonnut heidän kanssansa.

"Kaikki, minkä rouva Todd tietää vieraistaan, tiedän minäkin",
jatkoi neiti Halcombe, "ja se on niin vähän, että sekä hän että
minä olemme täysin epätietoisia. He tulivat molemmat onnellisesti
ja hyvin eilisiltana takaisin erottuaan Teistä ja viettivät sen
jälkeen tavallisuuden mukaan ensi osan iltaa herra Toddin perheessä.
Heti illallisen jälkeen peljästytti heidät Anna Catherick saamalla
äkkinäisen pyörtymiskohtauksen. Hänellä oli samanlainen kohtaus,
vaikka lievempi, samana päivänä, kuin he saapuivat, ja sillä kertaa
katsoi herra Todd sen aiheutuneen jostakin tiedosta, jonka hän oli
lukenut paikallislehdestämme, minkä hän pari minuuttia aikaisemmin
oli ottanut pöydältä."

"Tietääkö rouva Todd, mikä se lehden artikkeli oli, joka oli häneen
tehnyt sellaisen vaikutuksen?" kysyin minä.

"Ei", vastasi neiti Halcombe. "Hän silmäsi läpi sen, mutta ei
löytänyt mitään siitä, jonka niin pitäisi peljästyttää ketään
ihmistä. Minä pyysin kumminkin saada nähdä saman numeron ja ensi
sivulta huomasin minä jo toimittajan varustaneen lehtensä pikku
uutisella huvittaakseen yleisöä esittämällä meidän perhesuhteitamme
-- hän oli näet painattanut kertomuksen sisareni aiotusta
avioliitosta lainaamalla jonkun Lontoon lehden uutisen ylhäisön
avioliitoista. Minä luulin heti voivani huomata, että tämä oli se
uutinen, joka oli vaikuttanut Anna Catherickiin, ja minä luulin myös
tässä pikku tapahtumassa nähneeni aiheen siihen kirjeeseen, jonka hän
seuraavana päivänä lähetti kotiin meille."

"Sitä ei ole epäileminenkään. Mutta mitä tietoja saitte tästä uudesta
pyörtymiskohtauksesta eilisiltana?"

"En mitään. Sen syy on täysin tuntematon. Ei ollut ketään outoa
henkilöä huoneessa. Ainoa vieras oli meidän karjakkomme, joka,
kuten minä jo kerroin Teille, on herra Toddin tytär. Puheltiin vain
jokapäiväisistä asioista. Yht'äkkiä kuulivat he hänen kirkasevan
ja näkivät hänen tulevan kuolonkalpeaksi voimatta käsittää sen
syytä. Rouva Todd ja hänen ystävänsä auttoivat hänet huoneeseensa,
ja viimemainittu jäi hänen luoksensa. Heidän kuultiin puhelevan
toistensa kanssa myöhäiseen iltaan asti, ja varhain tänä aamuna sanoi
rouva Clements heidän emännälleen kahden kesken, että heidän täytyy
matkustaa. Ainoa selitys, jonka rouva Todd vieraaltaan sai, oli että
jotakin oli tapahtunut, mihin ei kukaan talon ihminen ollut syynä,
mutta mikä kumminkin oli siksi vakavalaatuista, että Anna Catherickin
heti täytyi matkustaa pois Limmeridgestä. Ei maksanut vaivaa koettaa
saada rouva Clementsiltä avonaisempaa selitystä. Hän pudisti vain
päätänsä ja pyysi Annan vuoksi, ett'ei kukaan kysyisi häneltä mitään.
Ainoa, minkä hän vielä kerran toisti, ja hän teki sen tavalla, joka
osoitti hänen itsensäkin olevan varsin levottoman, oli että Annan
täytyy matkustaa ja hänen Annan kanssa, ja että paikka, johon he
matkustavat, täytyy jäädä kaikilta ihmisiltä salaan. Minä tahdon
säästää Teiltä vaivan kuulla kaikkia rouva Toddin hyväntahtoisia
huomautuksia. Lopuksi saivat he hevoset ja vaunut lähimmälle
rautatieasemalle enemmän kuin kolme tuntia sitten. Rouva Todd seurasi
heitä itse sinne ja koetti matkalla saada lähempiä tietoja heidän
äkkinäisen päätöksensä suhteen, mutta turhaan. Hän saattoi siis
heidät asemahuoneen ovelle ja oli niin tyytymätön ja loukkaantunut
heidän kiireellisestä lähdöstään ja epäystävällisestä luottamuksen
puutteesta häneen, että hän läksi vihoissaan kotia sanomatta edes
sanaakaan jäähyväisiksi. Tämä on kaiken kaikkiaan todellisuudessa
tapahtunut. Ajatelkaa tarkoin, herra Hartright, tapahtuiko eilen
illalla hautausmaalla mitään sellaista, joka voi selittää molempain
naisten merkillisen lähdön tänä aamuna."

"Minä haluaisin ensin ymmärtää, neiti Halcombe, Anna Catherickin
äkillisen muutoksen, joka niin pelotti vuokratalon koko väestön
muutamia tunteja sen jälkeen, kuin erosimme, jolloin siis oli
kulunut kyllin pitkä aika hänen rauhoittumisekseen siitä valtavasta
mielenjärkytyksestä, minkä minä onnettomuudekseni sain aikaan
hänessä. Kysyittekö tarkoin, mitä puhuttiin huoneessa silloin, kun
hän menetti tajunsa?"

"Kyllä, mutta rouva Todd näkyy sinä hetkenä kääntäneen huomionsa
enemmän talousaskareihinsa kuin keskusteluun. Hän voi vain sanoa
minulle puhutun siitä, 'mitä oli tapahtunut', -- ja tarkoitti sillä
luullakseni, että he tavallisuuden mukaan rupattelivat toistensa
asioista".

"Kenties on tyttären muisti parempi kuin hänen äitinsä", sanoin
minä. "Olisi parasta Teidän puhua nuoren tytön kanssa heti kotiin
tultuamme."

Esitystäni seurattiin kohta kotiin saavuttuamme. Neiti Halcombe vei
minut mukanaan maitokamariin, jossa me tapasimme karjakon hihat ylös
käärittyinä pesemässä suurta maitoastiaa ja iloisesti laulamassa.

"Olen tuonut tämän herran katsomaan sinun maitokamariasi, Hanna",
sanoi neiti Halcombe. "Se ansaitsee nähdä tässä talossa ja se on
sinulle kunniaksi."

Tyttö punastui, niiasi ja sanoi kainosti, että hän koetti parhaansa
mukaan pitää kaikki siistinä ja järjestyksessä.

"Olemme tulleet juuri vanhempiesi luota", jatkoi neiti Halcombe.
"Minä kuulin sinun olleen kotona eilen illalla ja tavanneen outoja
vieraita."

"Kyllä, neiti."

"Eräs heistä tuli sairaaksi ja pyörtyi, kerrottiin minulle. Minä
toivon, ett'ei mitään puhuttu, joka olisi pelottanut häntä. Ettehän
puhuneet mistään kauheista tapahtumista?"

"Ei, Jumala varjelkoon, neiti!" sanoi tyttö nauraen. "Mehän puhuimme
vain siitä, mitä äsken oli tapahtunut."

"Sisaresi kertoivat sinulle uutisia Todds-Cornerista, luullakseni?"

"Kyllä, neiti."

"Ja sinä kerroit heille uutisia Limmeridge-Housesta?"

"Kyllä, neiti. Ja minä olen aivan varma, ett'ei mitään sellaista
sanottu, joka voisi pelottaa sitä raukkaa, sillä minä juuri puhuin
hänen pyörtyessään. Minä kauhistuin niin nähdessäni sen, tiedättekö
neiti, sillä minä en ole koskaan ennen pyörtynyt enkä nähnyt
toisenkaan pyörtyvän."

Ennenkun häneltä ehdittiin kysyä enempää, huudettiin häntä ovelle
ottamaan vastaan munakoria. Kun hän poistui luotamme, kuiskasin minä
neiti Halcombelle:

"Kysykää häneltä, tuliko hän sattumalta maininneeksi, ketä vieraita
odotettiin Limmeridge-Houseen."

Neiti Halcombe osoitti silmäyksellään, että hän ymmärsi tarkoituksen,
ja niin pian kun Hanna oli tullut huoneeseen, kysyi hän tätä.

"Kyllä, neiti, kyllä minä sen kerroin", vastasi hän
teeskentelemättömällä tavallaan. "Taloon odotettavat vieraat ja
kirjavan lehmän onnettomuus oli kaikki, mistä puhuin kotona."

"Sanoitko odotettavien vieraiden nimet? Puhuitko heille, että sir
Percival Glydeä odotetaan maanantaina?"

"Kyllä, neiti, -- minä kerroin sir Percival Glyden tulevan. Minä
toivon, ett'en olisi saattanut mitään ikävyyttä sillä. Minä toivon,
ett'en olisi tehnyt mitään väärin."

"Oh ei, ei mitään väärin. Tulkaa, herra Hartright, Hannasta alamme
tuntua kai kiusallisilta, jos häiritsemme enemmän hänen työtänsä."

Niin pian kun olimme kahden kesken, pysähdyimme me nopeasti ja
katsoimme toisiamme.

"Epäilettekö Te vieläkin, neiti Halcombe?"

"On yksi epäilys sielussani, herra Hartright ja sen on sir Percival
Glyde poistava -- tai muutoin ei Laura Fairlie ole koskaan tuleva
hänen puolisoksensa."


XV.

Juuri kun me olimme astuneet asuntorakennuksen etusivulle, tulivat
postivaunut rautatienasemalta lehtikujaa pitkin. Neiti Halcombe
odotti portailla, kunnes vaunut vierivät esille ja meni sitten alas
puristaakseen erään vanhan herran kättä, joka reippaasti hyppäsi
vaunuista alas, niin pian kun astuinrauta oli laskettu alas. Herra
Gilmore oli tullut.

Minä katselin häntä esitettäessä meitä toisillemme sellaisella
uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jota minä tuskin voin salata.
Tämä vanha mies jäisi Limmeridge-Houseen sen jälkeen, kuin minä olen
täältä poistunut; hän saisi kuulla sir Percival Glyden selityksen ja
olla neiti Halcombelle kokemuksellaan avuksi, kun neiti Halcomben
pitäisi päästä tässä asiassa johonkin vakaumukseen; hänen pitäisi
jäädä tänne siksi, kunnes kysymys avioliitosta oli nostettu ja, jos
se tulee ratkaistuksi sir Percival Glyden toivomusten mukaan, tuli
hänen kirjoittaa se sopimus, joka ehdottomasti sitoi neiti Fairlien
tähän mieheen. Silloinkin, kun minä verrattain vähän tiesin sitä
vastaan kuin _nyt_, katselin minä perheen lainoppinutta avustajaa
mielenkiinnolla, jota en koskaan ennen ole tuntenut ketään miestä
kohtaan, joka oli niin perin outo minulle.

Ulkomuodoltaan oli herra Gilmore täydellinen vastakohta sille
käsitykselle, joka tavallisesti saadaan vanhasta lakimiehestä. Hän
näytti terveeltä ja punakalta, valkoinen tukka oli hieman pitkä ja
varsin huolellisesti harjattu. Hänen musta takkinsa, liivinsä ja
housunsa sopivat hänelle mainiosti, hänen valkoinen kaulahuivinsa
oli siististi ja hyvin solmittu, ja hänen lavendelinväriset
hansikkaansa olisivat sopineet huolekkaimmalle hengen miehelle. Hänen
esiintymistavassaan huomasi mielihyvällä vanhan koulun täydelleen
kehitettyä seurustelutaitoa ja hyvää tahdikkaisuutta, yhdistettynä
miehen terävään silmäykseen ja nokkeluuteen, jonka elämäntehtävä
pakottaa häntä aina olemaan tarkka huomioissaan. Eloisa luonne ja
hyvät toiveet uransa alussa, pitkä elämä täynnään hedelmällistä työtä
ja ansaittua huomiota, ja nyt iloinen, terve, kunnioitettu vanhuus
-- kas siinä vaikutus, jonka hänen ensi näkemisensä teki minuun, ja
minä voin lisätä, että se tuttavuus herra Gilmoren kanssa, johon
myöhemmät ja pitemmät huomioni antoivat minulle tilaisuutta, oli
omiaan lisäämään tätä vaikutusta.

Minä annoin vanhan herran ja neiti Halcomben mennä yksin sisään
puhelemaan perheen asioista vieraan häiritsemättä. He menivät
eteisestä salonkiin ja minä menin taas portaita alas kulkeakseni
yksin puutarhassa.

Ne tunnit, jotka minulla oli jäljellä Limmeridge-Housessa, olivat
helposti luetut. Matkani seuraavana aamuna oli ehdottomasti
ratkaistu; minun osani niissä tutkimuksissa, jotka nimetön kirje oli
aiheuttanut, ei enää voineet tulla kysymykseen. -- Minä en tekisi
kellekään muulle kuin mahdollisesti minulle, itselleni vahinkoa, jos
minä siksi lyhyeksi ajaksi, joka oli jäljellä, vapautin sydämmeni
siitä julmasta siteestä, johon välttämättömyys oli minut pakottanut,
ja nyt sanoin tuskaiset jäähyväiset niille paikoille, jotka olivat
minun lyhyen onnen ja rakkauden unelmani kehyksenä.

Minä ohjasin ehdottomasti askeleeni sille tielle, joka kulki minun
työhuoneeni ikkunain alaitse, missä minä eilen illalla olin nähnyt
neiti Fairlien kävelevän pikku koiransa kanssa, ja astelin sitä
polkua, jota hänen rakas jalkansa oli niin usein polkenut, kunnes
minä tulin pikku portille, joka johti hänen kukkatarhaansa. Nyt oli
talven jäätävä käsi ryöstänyt sen vehreyden. Ne kukat, joiden nimet
hän oli opettanut minulle ja joiden kauneuden minä olin opettanut
maalaamaan, olivat nyt kuolleet, ja hienot, lumivalkoiset käytävät
kukkaislavojen välissä olivat märkiä ja liukkaita. Minä menin niiden
kauniiden puuryhmien luo, joiden varjossa me olimme elokuun iltoina
hengittäneet suloista, tuoksuvaa ilmaa, joiden suojassa olimme
yhdessä ihmetelleet varjojen ja valojen, yhä vaihtelevaa kauneutta
maassa jalkojemme edessä. Nyt putosivat lehdet alinomaa päälleni
paljaista oksista ja kadotuksen koleus ilmassa tunkeutui läpi luiden
ja ytimien. Hieman edempänä olin minä poistunut aidatulta alueelta ja
tullut polulle, joka hiljaa kaareutui lähintä kukkulaa kohden. Vanha
puunrunko tien vieressä, jolla me tavallisesti lepäsimme, oli nyt
sateen läpitunkema ja hienot kasvit ja ruohot, joita minä poimiskelin
kivimuurin juurelta, olivat nyt kuin mikäkin villien, kellastuneiden
kiertokasvien peittämä saari likaisessa vedessä. Minä nousin mäelle
ja silmäsin maisemaa, jota me niin usein kauniimpina päivinä olimme
ihailleet. Nyt oli se eloton ja autio -- se ei ollut enää sama
maisema, jota minä olin ihastuneena katsellut. Se päivänpaiste, jonka
hänen läsnäolonsa oli levittänyt sille, oli kaukana minusta, -- hänen
lumoava äänensä ei kaikunut enää minun korviini. Sillä paikalla,
jossa minä nyt seisoin, oli hän puhellut kanssani isästään -- siitä
vanhemmastaan, joka eli kauemmin -- oli kertonut kuinka hellästi
he rakastivat toisiansa ja kuinka syvästi hän vielä kaipasi isää,
kun hän tuli eräisiin huoneisiin ja ryhtyi eräisiin ajanviettoihin
ja tehtäviin, jotka isääkin olivat huvittaneet. Oliko se maisema,
jonka minä olin nähnyt silmieni edessä kuunnellessani näitä sanoja,
sama, jonka minä nyt näin seisoessani yksinäni mäellä. Käännyin
pois, laskeusin alas, menin yli kedon hiekkaharjun ohi merenrantaan.
Siellä näin minä tyrskyn valkean vaahdon, kun se raivoten heittäysi
ylös, siellä aaltojen leveän harjan, kun ne vyöryen tulivat kohden
rantaa -- mutta missä oli se paikka, johon hän ennen oli piirtänyt
päivänvarjollaan hullunkurisia kuvia hiekkaan? Missä se paikka, jossa
me olimme istuneet toistemme vieressä ja hän oli kysellyt minusta
ja kodistani, missä hän oli kysellyt äidistäni ja sisarestani niin
perinpohjaisesti ja valaisevasti, kuin vain nainen voi kysellä, ja
viattomasti halunnut tietää, enkö minä kerran muuttaisi yksinäisestä
asunnostani omaan kotiin oman puolison kanssa? Tuuli ja aallot
olivat aikaa sitten hienosta hiekasta hävittäneet jokaisen jäljen
hänestä. Minun silmäykseni harhailivat yli avaran, yksitoikkoisen
merenrannan, ja se paikka, jossa me yhdessä olimme haaveksineet
muutamia onnellisia tunteja, oli nyt niin kadonnut minulta, kuin ei
sitä koskaan olisi ollutkaan, -- oli niin vieras, kuin minä seisoisin
jo kaukaisella rannalla.

Autio hiljaisuus rannalla tuntui niin kylmältä sydämmelleni. Palasin
asuinkartanoon ja puutarhaan, missä jokainen askel johti mieleeni
jonkun muiston hänestä.

Länsipuoleisella pengermällä kohtasin minä herra Gilmoren. Näkyi
selvään, että hän etsi minua, sillä hän kiiruhti askeleitansa niin
pian, kun huomasimme toisemme.

Mielentilani ei tehnyt minua juuri sopivaksi pitämään seuraa
vieraalle, mutta kohtaus oli välttämätön ja minä päätin mukautua
kohtalooni.

"Olen juuri toivonut tavata Teitä", sanoi vanhus. "Minulla on pari
sanaa puhuttavana Teille, paras herrani, ja jollei Teillä ole mitään
vastaan, käytän minä tätä tilaisuutta. Hukkaamatta aikaa hyödyttömiin
pakinoihin tahdon minä siis mainita, että neiti Halcombe ja minä
olemme puhuneet perheen asioista ja suhteista, -- asioista, jotka
ovat olleet syynä tännetulooni -- ja keskustelumme jatkuessa on hän
luonnollisesti ilmoittanut minulle tuon nimettömän kirjeen varsin
ilkeän jutun ja ne toimenpiteet joihin Te yhtä hienotunteisesti
kuin harkitusti olette ryhtyneet saadaksenne selvyyttä asiassa.
Minä pidän selvänä, että tämän seikan täytyy herättää Teissä, paras
herra, harrastusta, jota Te ette muutoin olisi voinut tuntea, --
kuulla, että tutkimukset, joita Te olette alkaneet, ovat vastaiseksi
jätetyt varmoihin käsiin. Olkaa levollinen tämän asian suhteen, herra
Hartright, -- _minä_, olen ottanut sen hoitaakseni."

"Te olette joka suhteessa paljon parempi neuvonantaja ja auttaja
tässä tapauksessa, kuin minä voisin olla, herra Gilmore. Onko minun
sopimatonta kysyä, kuinka aiotte menetellä."

"Sen verran kuin minä olen ennättänyt jotakin suunnitella, tahdon
minä mielihyvällä ilmoittaa sen Teille, herra Hartright. Minä aion
lähettää jäljennöksen kirjeestä ja selonteon tapahtumasta sir
Percival Glyden asianajajalle Lontooseen, jonka hieman tunnen. Itse
kirjeen pidätän minä täällä näyttääkseni sen sir Percivalille, niin
pian kun hän tulee. Minä olen sen ohella ryhtynyt toimenpiteisiin
ottaakseni selville molempain naisten matkan, sillä minä olen
lähettänyt yhden herra Fairlien palvelijoista, luotettavan henkilön,
rautatieasemalle tekemään tutkimuksia; miehellä on matkarahat ja
ohjeensa ja tulee hänen seurata näitä naisia pitemmällekin, jos
hän huomaa siitä jotakin etua olevan. Tämä on toistaiseksi kaikki,
mitä voidaan tehdä, ennenkuin sir Percival tulee tänne maanantaina.
Minä en vähintäkään epäile, ett'ei hän kernaasti antaisi jokaista
selitystä, jota voidaan vaatia aatelis- ja kunnon mieheltä. Sir
Percival on yleisen mielipiteen suosiossa, herrani -- loistava asema,
tahraton arvo-tunnen olevani aivan levollinen asian suotuisasta
menosta, aivan levollinen, sen voin tyytyväisesti Teille vakuuttaa.
Sellaiset tapaukset ovat varsin tavallisia -- olen kokenut useampia
elämäni aikana. Nimettömät kirjeet -- säälittävät naiset --
surullista, että sellaista voi tapahtua järjestetyssä yhteiskunnassa.
Minä en kiellä, että tässä tapauksessa on muutamia erityisiä
omituisuuksia, mutta asia on itsessään tavallinen -- valitettavasti
varsin tavallinen".

"Pelkään, herra Gilmore, että minun, ikävä kyllä, täytyy katsoa tätä
asiaa eri tavalla".

"Aivan niin, niin, hyvä herra -- aivan niin. Minä olen vanha mies
ja katson asiaa käytännölliseltä kannalta. -- Te olette nuori ja
katsotte sitä romantilliselta kannalta. Älkäämme kiistelkö siitä,
kumpi kanta on oikea. Minä elän ammattini takia taistelun ja juttujen
ilmapiirissä, herra Hartright, ja tuntisin itseni tyytyväiseksi, jos
minä selviäisin niistä yhtä helposti kuin tästä asiasta. Me odotamme
tapausten kulkua -- niin, me odotamme luonnollista ratkaisua. Hauska
ja kaunis paikka tämä! -- Hyvä metsästysmaa, arvatakseni? Ehkä
ei -- en usko minkään herra Fairlien alueen olevan rauhoitetun.
Mutta kaunis paikka kaikissa tapauksissa ja rakastettava perhe. Te
maalaatte, herra Hartright, luullakseni? Kaunis luonnonlahja. Mikä on
teidän erikoisalanne?"

Me siirryimme nyt yleisiin keskusteluaineisiin -- tai oikeammin
sanoen herra Gilmore puhui ja minä kuuntelin, mitä hän sanoi.
Ajatukseni olivat kumminkin kaukana hänestä ja siitä aineesta,
josta hän pakisi niin kaunopuheisesti. Molempain viime tuntien
yksinäinen vaellus oli vaikuttanut mieleeni -- se oli herättänyt
ajatuksen minussa kiiruhtaa matkaani Limmeridge-Housesta. Miksi
minä viivyttäisin minuuttiakaan kauemmin, kuin oli tarpeellista,
tuskaisia jäähyväisiäni tästä paikasta? Mitäpä palvelusta minulta
enää vaadittaisiin? Minä en hyödyttänyt enää mitään viipymällä
kauemmin Cumberlandissa, eikä mitään eri tuntia ollut minun
pysähtymiseeni määrätty siinä suostumuksessa, jolla talon isäntä
lyhensi sopimustani. -- Miks'en niin ollen matkustaisi heti.

Päätin tehdä niin. Vielä oli muutamia tuntia jäljellä päivästä --
minä en nähnyt mitään syytä, mikä estäisi minua palaamasta Lontooseen
tänä iltapäivänä. Minä tein herra Gilmorelle ensimmäisen kohteliaan
anteeksipyynnön, minkä keksin, ja palasin nopeasti sisään.

Matkalla huoneeseeni tapasin minä neiti Halcomben portaissa.
Nopeista askeleistani ja muuttuneesta tavastani huomasi hän minun
tehneen jonkun aavistamattoman päätöksen ja kysyi minulta, mitä oli
tapahtunut.

Juuri niin, kuin tässä olen esittänyt matkani kiirehtimisen syyn,
kerroin minä sen hänelle.

"Ei, ei", sanoi hän vakavasti ja sydämmellisesti, "jättäkää meidät
ystävänä, aterioitkaa kanssamme vielä kerran. Jääkää syömään
päivällistä kanssamme; jääkää auttamaan meitä viettämään viimeinen
ilta niin hauskasti ja niin entisten iltojemme tapaisesti kuin
mahdollista. Se on minun toivomukseni, rouva Veseyn toivomus ja" --
hän epäili hieman, mutta lisäsi sitten -- "Laurankin toivomus."

Lupasin jäädä. Jumala tietäköön, ett'en minä halunnut jättää edes
jonkun surullisen vaikutuksen varjoakaan yhteenkään heistä!

Katsoin parhaaksi jäädä huoneeseeni, kunnes päivälliskello soi. Minä
viivyin siis siellä, kunnes aika oli mennä alas.

Minä en ollut puhellut neiti Fairlien kanssa -- en edes ollut nähnyt
häntä koko päivänä. Meidän ensi kohtauksemme hänen salonkiin tultuaan
oli yhtä kova koetus hänen kuin minunkin itsehillitsemiselleni.
Hänkin oli koettanut parhaan mukaan valmistautua siihen, että
viimeinen ilta tulisi muistoksi kauniista menneestä ajasta -- tästä
ajasta, joka ei koskaan palaisi. Hänellä oli päällään se puku,
jota minä olin tavallisesti ihaillut enemmän kuin mitään muuta --
tummansininen silkkihame, jota pitsit komeasti ja aistikkaasti
reunustivat; hän tuli minua vastaan entisellä ystävyydellään ja
ojensi kätensä minulle viattomasti ja luottavasti juuri kuin
menneinä, onnellisina päivinä. Mutta käsi lepäsi vapisten ja kylmänä
kädessäni, vaalealla poskella paloi tulipunainen pilkku, ja tämä sekä
se heikko hymyily, jota hän väkisten koetti säilyttää huulillaan,
mutta joka kumminkin hälveni pois minun silmätessäni hänen rakkaita
piirteitään -- kaikki tämä sanoi minulle, mikä taistelu hänen oli
kestettävä säilyttääkseen näennäisen levollisuutensa Sydämmeni ei
voinut rakastaa häntä enemmän, kuin se jo rakasti; tämä ainoastaan
oli syynä siihen, ett'ei hän tällä hetkellä tullut rakkaammaksi kuin
koskaan ennen.

Herra Gilmore oli meille suureksi avuksi. Hän oli erinomaisella
tuulella ja johti keskustelua väsymättömän eloisasti. Neiti Halcombe
auttoi häntä päättävästi, ja minä tein parhaani seuratakseni hänen
esimerkkiänsä. Lempeät sinisilmät, joiden vähimmänkin ilmeen
vaihdoksen minä niin hyvin olin oppinut tulkitsemaan, katsoivat
rukoilevasta minuun, kun me istuuduimme pöytään. Auttakaa sisartani
-- näytti suloinen, levoton muoto sanovan -- auttakaa sisartani, niin
autatte minuakin.

Päivällinen kului, kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen,
rattoisasti. Kun naiset olivat nousseet pöydästä ja herra Gilmore
ja minä jääneet yksin huoneeseen, kiinnitti uusi seikka huomiotamme
ja soi minulle samalla tilaisuuden rauhoittua muutamain minuuttien
tervetulleen ja tarpeellisen äänettömyyden aikana. Palvelija, joka
oli lähetetty seuraamaan Anna Catherickin ja rouva Clementsin jälkiä,
palasi ja kutsuttiin heti ruokasaliin tekemään selvää matkastaan.

"No hyvä", sanoi herra Gilmore, "mitä olet saanut selville?"

"Olen saanut selville sen, herra", vastasi mies "että molemmat naiset
ottivat matkaliput tältä asemalta Carlisleen."

"Sinä matkustit luonnollisesti Carlisleen kuultuasi sen?"

"Kyllä, herra, mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, ett'en minä sen
enempää saanut selkoa heidän matkastaan."

"Kysyitkö rautatieltä?"

"Kyllä, herra."

"Ja kaupungin kaikista ravintoloista?"

"Kyllä, herra."

"Ja sinä jätit poliisille sen kertomuksen, jonka minä kirjoitin
sinulle?"

"Kyllä, herra."

"No hyvä, ystäväni; olet tehnyt kaikki voitavasi ja niin olen
minäkin; siitä saa asia jäädä vastaiseksi riippumaan. Näyttää
siltä, kuin me menettäisimme pelin, herra Hartright", jatkoi
vanhus palvelijan mentyä. "Tällä hetkellä ainakin ovat nämä naiset
nenästäneet meitä, ja ainoa keinomme on odottaa, kunnes sir Percival
Glyde saapuu maanantaina. Ettekö tahdo täyttää lasianne? Tämä on
hyvää portviiniä -- puhdasta, vanhaa, väärentämätöntä viiniä. Minulla
on kumminkin parempaa omassa kellarissani."

Me menimme salonkiin -- tähän huoneeseen, jossa elämäni onnellisimmat
illat olivat kuluneet, tähän huoneeseen, jota tämän viime illan
jälkeen en koskaan enää tulisi näkemään. Sen ulkonäkökin oli
muuttunut, kun päivät olivat lyhenneet ja ilma kylmennyt. Pengermälle
johtavat lasiovet olivat suljetut ja peitetyt paksujen uutimien taa.
Lempeän iltahämärän sijaan, jota me olimme niin ihailleet, huikasi
nyt silmiämme lampunvalo. Kaikki oli niin muuttunutta -- niin ulkona
kuin sisälläkin!

Neiti Halcombe ja herra Gilmore istuutuivat pelipöydän ääreen, rouva
Vesey vaipui tavalliselle tuolilleen. Ei ollut mitään pakollista
heidän illan viettämistavassaan, ja minä tunsin asemani kiusallisen
pakon sitä selvemmin verratessani sitä heidän asemaansa. Minä näin,
kuinka neiti Fairlie viivytteli nuottitelineen ääressä. _Ennen_
olisin minä etsinyt häntä siitä. Nyt epäröin minä epävarmana -- en
tietänyt mihin minun olisi pitänyt mennä tai mitä tehdä. Hän silmäsi
minuun, otti nopeasti nuottivihon telineeltä ja tuli luokseni.

"Soitanko muutamia näitä Mozartin pikku kappaleita, joista Te
tavallisesti niin paljon piditte?" kysyi hän avatessaan kirjan
hermostuneen nopeasti ja katsoa tuijottaen siihen puhuessaan.

Ennenkuin minä ehdin kiittää häntä, meni hän pianon luo. Tuoli sen
läheisyydessä, jolla minä aina ennen istuin, oli tyhjänä. Hän näppäsi
muutamia säveleitä -- katsoi taakseen minuun -- silmäsi sitten taasen
nuotteihinsa.

"Ettekö tahdo istuutua vanhalle paikallenne?" kysyi hän nopeasti ja
hiljaisella äänellä.

"Uskallan ehkä tehdä niin, koskapa on viimeinen ilta", vastasin minä.

Hän ei sanonut mitään, kiinnitti vain huomiotaan soittoon, tähän
soittoon, jonka hän niin hyvin osasi ulkoa jo jota hän muinoisina
päivinä oli monta, monta kertaa esittänyt nuoteitta. Minä tiesin
vain, että hän oli kuullut sanani, että tiesi minun olevan
vieressään, siitä, että minä näin, kuinka pieni punainen pilkku hänen
minua lähinnä olevalla poskellaan katosi ja hänen kasvonsa tulivat
aivan kalpeiksi.

"On varsin ikävää, että Teidän täytyy matkustaa pois", sanoi hän
ja hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, silmät katsoivat tiukemmin
nuotteihin ja sormet lentelivät näppäimillä ihmeellisellä,
kuumeentapaisella voimalla, jommoista en ennen ole hänellä huomannut.

"Minä muistan nämä ystävälliset sanat, neiti Fairlie, kauan sittenkin
kuin huomispäivä on tullut ja mennyt."

Hänen poskensa vaalenivat vieläkin, ja hän käänsi päätänsä pois yhä
enemmän minusta.

"Älkää puhuko huomispäivästä", sanoi hän. "Antakaa soiton puhua tänä
iltana iloisempaa kieltä, kuin me voimme puhua."

Hänen huulensa vapisivat -- heikko huokaus, jota hän turhaan koetti
tukahduttaa, pääsi niiltä. Hänen sormensa harhailivat epävarmoina
näppäimillä, hän löi väärän äänen, hämmentyi yhä enemmän koettaessaan
oikaista erehdystään ja antoi tyytymättömänä vaipua kätensä
polvelleen. Neiti Halcombe ja herra Gilmore katsoivat pelipöydästä,
missä he olivat kiintyneet écartéta pelaamaan, hämmästyneinä ylös.
Rouva Veseykin, joka uinaili nojatuolissaan, heräsi soiton lakattua
ja kysyi, mitä oli tekeillä.

"Pelaattehan Te whistiä, herra Hartright?" kysyi neiti Halcombe
silmäten merkitsevästi siihen paikkaan, jossa minä istuin.

Minä tiesin, mitä hän tarkoitti; minä tiesin, että hän oli oikeassa,
ja nousin heti mennäkseni pelipöydän luo. Kun minä olin matkalla
pianon luota, käänsi neiti Fairlie nuottikirjan lehteä ja kosketti
näppäimiä taaskin varmemmalla kädellä.

"Minä _tahdon_ soittaa sen", sanoi hän ja löi säveliä intohimoisella
voimalla. "Minä _tahdon_ soittaa sen viimeisenä iltana."

"Tulkaa, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe, "herra Gilmore ja minä
olemme väsyneet écartéhen -- tulkaa ja ruvetkaa herra Hartrightin
kanssapelaajaksi whistissa."

Vanha lakimies hymyili ivallisesti. Hän oli voittanut ja kääntänyt
juuri kuninkaan. Hän otaksui nähtävästi neiti Halcomben uuden
määräyksen aiheutuvan naisten tavallisesta tappiosta seuranneesta
kärsimättömyydestä.

Loppuilta kului ilman että neiti Fairlie lausui sanaakaan tai edes
silmäsikään minuun. Hän istui paikallaan pianon ääressä ja minä
omallani pelipöydän ääressä. Hän soitti lakkaamatta aivankuin soitto
olisi ollut hänen ainoa turvansa häntä itseään vastaan. Joskus
koskettivat hänen sormensa näppäimiä viipyvän hellyyden väreellä
-- sävelet henkivät valitusta, joka oli sanomattoman kaunis ja
liikuttava kuulla -- toisena hetkenä oli hänen soittonsa heikkoa ja
epävarmaa tai vain koneellista taidetta. Mutta kuinka väre ja sävelet
vaihtelivatkaan, ei hän koskaan epäröinyt pysyä pianon ääressä. Vasta
kun me kaikki nousimme paikoiltamme sanoaksemme toisillemme hyvää
yötä, jätti hänkin turvapaikkansa.

Rouva Vesey seisoi minua lähimpänä ja oli ensimmäinen, joka ojensi
minulle kätensä.

"Minä en saa enää nähdä Teitä, herra Hartright", sanoi vanha rouva.
"Olen todellakin pahoillani, että Teidän täytyy matkustaa. Te
olette ollut varsin ystävällinen ja huomaavainen, ja minunlaiseni
vanha nainen pitää arvossa ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä
toivotan Teille kaikkea hyvää, nuori herrani, -- onnellista matkaa!"

Nyt tuli herra Gilmore järjestyksessään.

"Toivon vastaisuudessa saavamme tilaisuuden lähemmin tutustua
toisiimme, herra Hartright. Olettehan vakuutettu että minä parhaan
ymmärrykseni mukaan pidän huolta tuosta pikku jutusta? Niin, niin,
sehän on selvä asia! Paras herrani, kuinka kätenne ovat kylmät --
kaikin mokomin, älkää salliko minun pidättää Teitä täällä oven luona.
Bon voyage, [Onnellista matkaa.] nuori herrani, -- bon voyage, kuten
ranskalainen sanoo."

Sitten seurasi neiti Halcombe.

"Kello 1/2 8 aamulla", sanoi hän ja lisäsi kuiskaten: "Olen kuullut
ja nähnyt enemmän kuin uskottekaan. Teidän käytöksenne tänä iltana on
saanut minut, ystäväksenne koko elämän ajaksi."

Viimeksi käännyin minä neiti Fairliehen. En uskaltanut katsoa häneen
ottaessani hänen kätensä ja ajatellessani huomispäivää. "Minun
täytyy matkustaa varhain", sanoin minä. "Olen poissa neiti Fairlie,
ennenkuin Te --"

"Ei, ei", keskeytti hän nopeasti, "ei ennen kun minä olen ylhäällä.
Minä tulen aamiaiselle Marianin kanssa. Minä en ole niin kiittämätön,
en unhoita niin kolmea mennyttä kuukautta --"

Hän vaikeni, puristi hiljaa minun kättäni ja päästi sen sitten
nopeasti. Ennenkun minä ennätin sanoa hyvää yötä, oli hän poissa.

Loppu tulee nopeasti -- tulee välttämättömästi, niinkuin päivänvalo
tuli viime aamunani Limmeridge-Housessa.

Kello oli juuri 1/2 8 mennessäni alas -- mutta he istuivat jo
molemmat aamiaispöydässä odottamassa minua. Koleassa, synkässä
puolihämärässä hiljaisena aikaisena aamuhetkenä istuuduimme me
kaikki kolme ja koetimme syödä, koetimme puhua. Meidän yrityksemme
esiintyä välinpitämättömän näköisinä oli toivoton -- minä nousin ylös
tehdäkseni lopun siitä.

Kun minä ojensin käteni ja neiti Halcombe, joka oli lähinnä, tarttui
siihen, kääntäytyi neiti Fairlie äkkiä ja kiiruhti pois huoneesta.

"On parempi näin", sanoi neiti Halcombe kun ovi oli suljettu --
"parempi sekä Teille että hänelle."

Viipyi hetkinen, ennenkun minä voin puhua -- oli kovaa jättää hänet
sanomatta sanaakaan tai saamatta silmäystäkään jäähyväisiksi. Minä
toivuin pian; koetin sanoa jäähyväiset neiti Halcombelle sopivin
sanoin, mutta minä voin vain saada yhden ainoan lauseen huulilleni.

"Ansaitsenko, että Te jonkun kerran kirjoitatte minulle?" oli kaikki,
mitä voin sanoa.

"Te olette jalolla tavalla ansainneet muistelemiseni niin kauan kuin
elämme. Mitä tahansa tulee tapahtumaan, saatte Te tietää siitä."

"Ja jos minä voin olla Teille joksikin avuksi vastaisuudessa, kauan
sittenkun minun mielettömyyteni ja rohkeuteni muisto on hälvennyt --"

En voinut sanoa sen enempää. Ääneni tukehtui, kyyneleet tunkeutuivat
silmiini kaikesta ponnistuksestani huolimatta. Hän tarttui käsiini
molemmin käsin ja puristi niitä melkein miehen voimalla; hänen tummat
silmänsä leimusivat, tumma punerrus loisti hänen ruskean ihonsa läpi;
hänen voimakkaat kasvonsa kaunistuivat siitä osanoton ja jalouden
puhtaasta valosta, joka levisi niille.

"Minä tahdon luottaa Teihin -- jos se aika koskaan tulee, tahdon
minä luottaa Teihin kuin _minun_ ystävääni, ja hänen ystäväänsä kuin
_minun_ ja _hänen_ veljeensä." Hän vaikeni, veti lähemmäksi minua
itseään, ja tuo sydämmellinen, jalo tyttö kosketti sisarellisella
hellyydellä huulillaan otsaani ja kutsui minua ristimänimeltä.
"Jumala siunatkoon Teitä, Valter!" sanoi hän. "Pysähtykää tänne ja
rauhoittukaa. -- On parasta meidän molempain vuoksi, että minä menen,
on parasta, että minä parvekkeelta katson Teidän lähtöänne."

Hän poistui huoneesta. Minä käännyin ikkunaan, jonka ulkopuolella
silmäni eivät nähneet mitään muuta kuin aution, syksyisen maiseman --
käännyin pois voidakseni hillitä itseni, ennenkun poistun huoneesta
-- ikuisesti.

Minuutti kului -- voi tuskin olla pitempi aika -- kun minä taasen
kuulin ovea hiljaa avattavan ja naisen hameen kahinan mattoa vasten
yhä lähestyvän minua. Sydämmeni löi kovasti, kun minä käännyin. Neiti
Fairlie lähestyi minua vastapäiseltä puolen huonetta.

Hän pysähtyi epäröiden silmätessämme toisiimme ja nähdessään, että
me olimme yksin. Mutta sillä rohkeudella, jota nainen usein kaipaa
pienissä vastoinkäymisissä, mutta harvoin suurissa, lähestyi hän
-- varsin kalpeana ja hiljaa -- toinen käsi seuraten sen pöydän
reunaa, jonka vieressä hän kulki; toisessa kädessään piti hän jotakin
puoleksi kätkettynä hameensa poimuun.

"Minä menin vain salonkiin", sanoi hän, "hakeakseni tämän. Se kenties
muistuttaa Teitä olostanne täällä ja niistä ystävistä, jotka jätätte
tänne. Te sanoitte, että olen edistynyt suuresti, kun minä valmistin
sen, ja minä uskoin, että Te pitäisitte siitä --"

Hän käänsi pois kasvonsa ja ojensi minulle pienen taulun, jonka hän
oli maalannut ja joka kuvasi tuota pientä huvihuonetta, missä me
ensi kerran näimme toisemme. Paperi tärisi hänen kädessään hänen
ojentaessaan sitä minulle -- tärisi minunkin kädessäni, kun minä otin
sen häneltä.

Minä pelkäsin sanoa hänelle, mitä minä tunsin -- minä vastasin
vain: "Se on ainiaan oleva minulla; niin kauan kuin elän, on se
minun kallein aarteeni. Olen syvästi kiitollinen tästä lahjasta --
syvästi kiitollinen Teidän hyvyydestänne, ett'ette päästäneet minua
matkaamaan saamatta ensin Teille sanoa jäähyväiset."

"Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka olisin minä voinut tehdä siten,
kun meillä on ollut yhdessä niin monta onnellista päivää!"

"Nämä onnelliset päivät eivät luultavasti koskaan palaa, neiti
Fairlie -- minun ja teidän elämänratanne eroavat paljon toisistaan.
Mutta jos tulisi aika, jolloin minun kaiken muun voittava
uskollisuuteni voisi hankkia Teille hetkisen onnen tai säästää
Teiltä hetkisen surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää
piirustuksenopettajaa? Neiti Halcombe on luvannut luottaa minuun --
tahdotteko Te myöskin luvata samaa?"

Suuret kyyneleet hersyivät lempeisiin, surullisiin silmiin.

"Lupaan sen", sanoi hän epävarmalla äänellä. "Oi, älkää katsoko
minuun noin! Minä lupaan sen kaikesta sydämmestäni."

Minä lähestyin häntä askeleen ja ojensin hänelle käteni.

"Teillä on monta ystävää, jotka rakastavat Teitä, neiti Fairlie.
Teidän tulevainen onnenne on monen rakas toivomus. Sallitteko
Te minun sanoa nyt eron hetkenä, että se on _minunkin_ rakkain
toivomukseni?"

Kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa. Hän nojasi toisella
vapisevalla kädellään pöytään ja ojensi minulle toisen. Minä painoin
sitä otsaani vasten, huuliani vasten, ja kyyneleeni putosivat sille
-- mutta eivät rakkauden kyyneleet, oi, eivät rakkauden kyyneleet
tällä hetkellä -- ei, vaan tuskan, epätoivon!

"Jumalan tähden, jättäkää minut!" kuiskasi hän.

Sen tunteen tunnustaminen, jonka hän kätki sydämmensä syvyyteen,
pusertui esiin näissä valittavissa sanoissa. Mikä oikeus oli minulla
kuulla niitä -- vastata niihin! Nämä sanat, tämän pyhän heikkouden
ilmaiseminen ajoivat minut huoneesta. Kaikki oli ohi. Minä päästin
hänen kätensä enkä lausunut sanaakaan enää. Minä en voinut nähdä
häntä oikein hyvin kyynelien vuoksi ja pyyhkäsin pois ne silmätäkseni
vielä kerran häneen. Hän vaipui tuolille, hänen kätensä putosivat
pöydälle ja hän nojasi väsyneesti kaunista päätään niitä vasten.
Vielä jäähyväissilmäys, ovi sulkeutui -- eron mittaamaton kuilu
avautui välillemme -- Laura Fairlie oli jo muisto vain menneeltä
ajalta.



Kertomusta jatkaa Vincent Gilmore, Asianajaja Chancery-Lanesta.


I.

Minä kirjoitan nämä rivit ystäväni herra Valter Hartrightin
pyynnöstä. Niiden tarkoitus on esittää kertomus eräistä tapauksista,
jotka vakavasti vaikuttivat neiti Fairlien tulevaisuuteen ja jotka
sattuivat herra Hartrightin poistumisen jälkeen Limmeridge-Housesta.

Mielestäni ei ole tarpeellista sanoa, hyväksynkö minä vai en tämän
merkillisen perhehistorian ilmaisemista, johon minun kertomukseni
tekee varsin suuren lisän. Herra Hartright on ottanut vastatakseen,
ja ne tosiasiat, jotka vielä ovat kertomatta, osoittavat hänen
olevan täysin oikeutetun tekemään niin, jos hän edelleenkin pysyy
päätöksessään. Se suunnitelma, jonka hän on valmistanut voidakseen
todenmukaisimmalla ja havaittavimmalla tavalla esittää tapaukset
lukijalle, vaatii että niiden jatkon esittävät järjestyksessään
ne henkilöt, jotka itse olivat joutuneet osaa ottamaan niihin
niiden sattuessa. Minun osani tässä kertojana on tämän suunnitelman
välttämätön seuraus. Minä olin läsnä sir Percival Glyden oleskellessa
Cumberlandissa ja otin mieskohtaisesti osaa erääseen asiaan, joka
oli hänen lyhyen oleskelunsa tuloksena herra Fairlien talossa. Minun
velvollisuuteni on siis muutamilla uusilla renkailla jatkaa tätä
tapahtumain ketjua ja ottaa se haltuuni ainoastaan siksi aikaa, kuin
se jäi herra Hartrightin käsistä.

Minä saavuin Limmeridge-Houseen perjantaina marraskuun 2 päivänä.

Tarkoitukseni oli tällä käynnillä jäädä herra Fairlien luo
sir Percival Glyden tuloon saakka. Jos hänen mieskohtainen
läsnäolonsa aiheuttaisi hääpäivän määräämisen, olisi minun otettava
tarpeelliset ohjeet mukaani Lontooseen valmistaakseni neiti Fairlien
avioliittosopimuksen.

Perjantaina ei minun onnistunut päästä herra Fairlien puheille.
Hän oli kuvitellut olleensa kovin sairas useana vuotena eikä
voinut nyt kyllin hyvin ottaakseen vastaan minua. Neiti Halcombe
oli ensimmäinen perheen jäsen, jonka minä näin. Hän tervehti minua
ovella ja esitti minut herra Hartrightille, joka oleskeli jonkun ajan
Limmeridge-Housessa.

Minä en nähnyt neiti Fairlietä ennen kuin päivällisillä. Hän ei
näyttänyt oikein terveeltä, ja se suretti minua. Hän on sievä ja
viehättävä nuori tyttö, yhtä ystävällinen ja huomaavainen kaikkia
ihmisiä kohtaan, kuin hänen erinomainen äitinsäkin aikoinaan oli --
vaikka hän enimmäkseen on tullutkin isäänsä. -- Rouva Fairliellä
oli musta tukka ja tummat silmät, ja hänen vanhempi tyttärensä,
neiti Halcombe, on mielestäni hänen näköisensä. Illalla soitti
neiti Fairlie meille jotakin -- ei niin hyvin kuin tavallisesti,
mikäli minä luulen. Whistipöydässä pelasimme yhden robbertin -- vain
irvikuvan tästä jalosta pelistä. Kun minut ensin esitettiin herra
Hartrightille, teki hän edullisen vaikutuksen minuun, mutta pian
huomasin minä, ett'ei hänkään ollut vapaa niistä virheistä, jotka
kuuluvat meidän ajallemme. On kolme asiaa, joita nuoret miehet eivät
meidän päivinämme taida. He eivät voi istua hauskasti puhelemassa
päivällisen jälkeen viinilasin ääressä, eivät voi pelata whistiä
eivätkä lausua naiselle kohteliaisuutta. Herra Hartright ei ollut
mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Mutta yleensä, mikäli voi
päättää niin lyhyestä tuttavuudesta, näytti hän minusta olevan siisti
ja kunnon nuori mies.

Täten kului perjantai. Minä en puhu mitään siitä painavammasta
asiasta, joka sinä päivänä kiinnitti mieltäni -- tarkoitan nimittäin
neiti Fairlielle lähetettyä nimetöntä kirjettä; ne toimet, joihin
minä katsoin sopivaksi ryhtyä asia minulle ilmoitettua, sekä
vakuutukseni, että sir Percival Glyde mielellään antaisi jokaisen
tyydyttävän selityksen, mikä voidaan saada, ovat nimittäin uskoakseni
täysin tulleet selvitetyiksi edellisessä kertomuksessa.

Lauantaiaamuna oli herra Hartright jo matkustanut, kun minä tulin
aamiaiselle. Neiti Fairlie pysyi huoneessaan koko päivän, ja neiti
Halcombe näytti minusta alakuloiselta. Limmeridge ei ollut sellainen,
kuin se oli herra ja rouva Fairlien aikana. Olin aamupäivällä yksin
kunnon kävelyllä muutamilla paikoilla, jotka minä muistin hyvin jo
kolmattakymmentä vuotta sitten, kun minä olin täällä järjestämässä
joitakin asioita -- nekään eivät olleet samoin kuin ennen maailmassa.

Kello 2 lähetti herra Fairlie minulle sanan, että hän voi kyllin
hyvin ottaakseen vastaan minut. Hän ei ollut millään tavoin muuttunut
siitä, kuin minä ensin näin hänet. Hänen puheaineensa olivat aivan
samat kuin ennen -- yksinomaan vain hänen sairautensa, hänen
rahakokoelmansa ja hänen verrattomat Rembrandtin piirustuksensa.
Kun minä vain yritin johtaa puheen siihen asiaan, joka oli
saattanut minut hänen taloonsa, sulki hän silmänsä ja sanoi, että
minä "kiusaan kuoliaaksi" hänet. Minä "kiusasin" sitkeästi häntä,
sillä minä päätin, ett'en lähtisi hänen luotaan, ennenkuin asia
olisi selvä. Kaikki, mitä minä ponnistuksellani voin saada hänen
sanomaan, oli, että hän katsoi veljentyttärensä avioliiton päätetyksi
asiaksi, että tyttären isä oli hyväksynyt tämän, ja että häntä
miellyttäisi sanomattomasti, jos hän pääsisi irti koko asiasta. Mitä
sopimuksen laatimiseen tulee, niin pitäisi minun neuvotella hänen
veljentyttärensä kanssa, laittaa sitten niiden tietojen perusteella,
jotka minulla oli perheen asemasta, kaikki järjestykseen ja ottaa
hänen sekautumisensa huomioon vain siten, että hän holhoojana sanoisi
"jaa" ratkaisevana silmänräpäyksenä -- luonnollisesti ottaisi hän
varsin mielellään huomioon minun ja muiden toivomukset. Minä näin
itse, kuinka kärsivä ja sairas hän oli. Luulinko hänen näyttäneen
siltä, että hän voisi sietää ponnistusta? En. -- Taivas varjelkoon
häntä siitä!

Minä olisin kenties hämmästynyt tästä herra Fairlien tavattomasta
välinpitämättömyydestä holhoojana, ellen minä perheen asioista
olisi muistanut, että hän on naimaton ja ett'ei hänellä ole muuta
harrastusta Limmeridgen omaisuuteen nähden kuin elinajatuksensa.
Asian näin ollen en minä ollenkaan ihmetellyt keskustelumme kulkua.
Herra Fairlie oli vain menetellyt aivan odotukseni mukaan -- ja siinä
kaikki.

Sunnuntai oli pitkä ja raskas -- niin sisällä kuin ulkonakin. Minä
sain kirjeen sir Percival Glyden asianajajalta, jossa hän tunnusti
saaneensa nimettömän kirjeen jäljennöksen ja oheen liittämäni
selonteon asiasta. Illalla tuli neiti Fairlie luoksemme. Hän oli
kalpea ja näytti alakuloiselta aina siihen määrään, että hän oli
entistään erilainen. Minä keskustelin hänen kanssaan ja uskalsin
hienotunteisesti viitata sir Percivaliin. Hän kuunteli, mutta ei
vastannut mitään. Muihin asioihin puuttui hän mielellään, mutta tämän
syrjäytti hän heti. Minä aloin epäillä, eikö hän katunut sitoumustaan
-- aivan kuten nuoret naiset usein katuvat, kun katuminen on
myöhäistä.

Maanantaina tuli sir Percival Glyde.

Minä huomasin hänen olevan varsin miellyttävän miehen sekä
esiintymiseltään että olennoltaan. Hän näytti hieman vanhemmalta,
kuin olin odottanut -- tukka oli poissa otsalta ja muoto hieman
särmäkäs ja kuopikas. Mutta kaikki hänen liikkeensä olivat eloisat
ja luonne nuortea ja iloinen kuten nuorella miehellä. Hänen tapansa
tervehtiä neiti Halcombea oli varsin sydämmellinen ja miellyttävä,
ja kun minut esitettiin hänelle, tuli hän minua vastaan niin
sydämmellisesti ja hyväntahtoisesti, kuin me olisimme olleet vanhoja
ystäviä. Neiti Fairlie ei ollut alhaalla hänen tullessaan, mutta
kymmenen minuuttia myöhemmin tuli hän salonkiin. Sir Percival nousi
ylös ja tervehti häntä, kunnioittavasti ja vapaasti samalla kertaa.
Nähtävän murheensa nuoren naisen lakastuneesta ulkonäöstä lausui
hän hellällä osanottavaisuudella, sellaisella äänen, katseen ja
esiintymisen teeskentelemättömällä hienotunteisuudella, että se oli
yhtä paljon kunniaksi hänen arvostelulleen kuin sydämmelleen. Asiain
näin ollen ei voinut muuta kuin ihmetyttää minua, että neiti Fairlie
yhä edelleen oli kylmä ja kiusaantunut ja että hän käytti ensimmäistä
tilaisuutta hyväkseen poistuakseen huoneesta. Sir Percival ei
huomauttanut enemmän hänen kylmästä tervehdystavastaan kuin hänen
nopeasta poistumisestaan seurasta. Hän ei ollut pakottanut häntä
mihinkään huomaavaisuuteen hänen ollessaan huoneessa eikä saattanut
neiti Halcombea kysymyksillään nolostumaan hänen mentyään. Hänen
seurustelutahtinsa ja hyvä arvostelukykynsä ei pettänyt koskaan, ei
enemmän tässä kuin missään muussakaan tilaisuudessa sinä aikana,
jonka minä olin hänen seurassaan Limmeridge-Housessa.

Niin pian kun neiti Fairlie oli poistunut huoneesta, säästi hän
meiltä pulan tuon nimettömän kirjeen suhteen johtamalla itse
keskustelun siihen. Hän oli pysähtynyt hieman Lontoossa matkallaan
Hampshirestä, tavannut asianajajansa, lukenut ne paperit, jotka
minä olin lähettänyt tälle, ja sitten heti jatkanut matkaansa
Cumberlandiin, haluten hartaasti niin pian kuin mahdollista antaa
meille sen selityksen, minkä sanoin voi antaa. Kun minä kuulin hänen
lausuvan näin, tarjosin minä hänelle alkuperäisen kirjeen jonka
minä olin säilyttänyt sitä varten, että hän itse saisi lukea sen.
Hän kiitti, mutta kieltäysi katsomasta sitä, sanoen jo lukeneensa
jäljennöksen. Hänellä ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan,
että alkuperäinen saisi olla meidän hallussamme.

Se selitys, jonka hän sitten heti antoi meille, oli täydellisesti
niin selvä ja tyydyttävä, kuin minä olin voinut odottaakin.

Hän kertoi, että rouva Catherick oli pitemmän aikaa sitten voittanut
hänen myötätuntoisuutensa uskollisesta palveluksesta häntä ja hänen
sukulaisiaan kohtaan. Rouva oli kahdessa suhteessa ollut onneton:
ensiksi, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, joka hylkäsi
hänet, ja toiseksi että hänen ainoalla lapsellaan olivat sielunkyvyt
heikot lapsuudesta saakka. Vaikka rouva avioliittonsa jälkeen
olikin muuttanut aivan toiseen osaan Hampshireä, kuin missä sir
Percivalin maatila oli, niin ei hän kuitenkaan ollut unhoittanut
häntä. Hänen ystävällinen myötätuntoisuutensa naisraukkaa kohtaan,
joka tosin perustui hänen menneeseen uskolliseen palvelusaikaansa,
oli nimittäin lisäytynyt siitä, että hänen täytyi ihmetellä sitä
alistumista ja voimaa, millä tämä kesti surunsa. Vähitellen
lisääntyi tyttären onneton mielenhäiriö niin pelottavassa määrässä,
että tuli välttämättömäksi hankkia hänelle tarpeellista lääkärin
hoitoa. Rouva Catherick huomasi itse tämän välttämättömyyden,
mutta hän tunsi myöskin syvästi nöyryytyksen toimittaa tyttärensä
vähävaraisena yleiseen laitokseen. Sir Percival oli tukenut tätä
pientä ylpeyttä, kuten hän aina oli pitänyt arvossa ihmisten
kunniallista riippumattomuutta missä asemassa tahansa. Hän oli sen
vuoksi päättänyt osoittaa rouva Catherickille kiitollisuuttansa
hänen muinoisesta uskollisuudestaan sir Percivalin perhettä kohtaan
maksamalla kulut hänen tyttärensä puolesta jossakin huomattavammassa
yksityismielisairaalassa. Äitinsä suruksi ja hänen ikäväkseen oli
onneton nuori tyttö saanut selville sen osan, mikä hänellä oli
tytön toimittamisessa mielisairaalaan, ja sen takia alkanut mikä
katkerimmin vihata ja epäillä häntä. Tästä vihasta ja epäilystä, joka
oli ilmennyt niin monella eri tavalla tytön ollessa mielisairaalassa,
oli myöskin nimetön kirje varma todistus. Jollei neiti Halcomben
tai herra Gilmoren käsitys tästä kirjeestä ollut sopusoinnussa
tämän selityksen kanssa tai jos he tahtoisivat joitakin erityisiä
tietoja tästä mielisairaalasta, minkä osoitteen hän ilmoitti,
samoinkuin niiden kahden lääkärinkin nimet, joiden todistuksen
nojalla sairas oli vastaanotettu, niin oli hän valmis vastaamaan joka
kysymykseen, poistamaan joka epäilyn. Hän oli tehnyt velvollisuutensa
onnetonta nuorta naista kohtaan kehottamalla asianajajansa olemaan,
säästämättä mitään kuluja ottaakseen selvän hänen olinpaikastaan
ja toimittaakseen taas hänet tarpeelliseen lääkärinhoitoon, nyt
tahtoi hän vain täyttää velvollisuutensa neiti Fairlietä ja hänen
sukulaisiaan kohtaan samalla yksinkertaisella, rehellisellä tavalla.

Minä olin ensimmäinen, joka vastasin tähän selitykseen. Se tie, jota
minä aioin seurata, oli varsin määrätty. On juuri lain suurin ansio,
että se voi väittää valheeksi minkä inhimillisen väitteen tahansa,
esiintyköönpä se missä olosuhteessa tai missä muodossa tahansa. Jos
minua olisi lakimiehenä vaadittu alkamaan oikeudenkäynti sir Percival
Glydeä vastaan hänen oman selityksensä perusteella, olisin minä
voinut tehdä sen. Mutta minun velvollisuuteni ei ollut suunnattu
siihen -- tässä esiinnyin minä ainoastaan neuvoa antavana ystävänä.
Minun olisi tuomittava sen selityksen arvo, jonka hän nyt oli
antanut, minun pitäisi ottaa huomioon sir Percivalin huomattu asema
ja sitten parhaan ymmärrykseni mukaan lausua, kuinka asian valaistus
oli hänen hyväkseen tai häntä vastaan. Minun oma vakuutukseni oli,
että se oli hänen hyväkseen, ja sen vuoksi minä katsoin hänen
antaneen täysin tyydyttävät selitykset.

Neiti Halcombe katsoi vakavasti minuun ja lausui sitten muutamia
sanoja samaan suuntaan -- kumminkin jonkunlaisella epäilyksellä, jota
minä en huomannut aiheutetuksi. Minä en voi varmaan sanoa, huomasiko
sir Percival tämän vai ei. Minä luulen kuitenkin huomanneen, koskapa
hän palasi takaisin tähän kysymykseen, vaikka hän aivan hyvin olisi
voinut jättää sen sillensä.

"Jos minun yksinkertainen selitykseni olisi annettu vain herra
Gilmorelle", sanoi hän, "niin katsoisin minä kaikki pitemmät puheet
tässä ikävässä kysymyksessä olevan tarpeettomia. Minä luotan varsin
varmasti, että herra Gilmore gentlemanina uskoo minun sanoihini, ja
kun hän on osoittanut minulle sen oikeuden, ovat kaikki selitykset
meidän välillämme loppuneet. Mutta naisen laita on aivan toinen.
Hänelle olen minä velvollinen tekemään sen, mitä en katsoisi olevani
pakotettu tekemään kenellekään miehelle maailmassa -- todistamaan
sanani. Te ette voi pyytää tätä todistusta neiti Halcombe, ja niin
ollen on minun velvollisuuteni Teitä ja vielä enemmän neiti Fairlietä
kohtaan tarjota se. Uskallanko pyytää, että Te tahtoisitte kirjoittaa
tämän onnettoman nuoren tytön äidille -- rouva Catherickille --
pyytääksenne hänen todistustaan sen selityksen tueksi, jonka minä
olen antanut Teille."

Minä huomasin, että neiti Halcombe punastui ja että hänen nähtävästi
oli vaikea olla. Sir Percivalin pyyntö, niin kohteliaasti kuin
se oli esitettykin, oli tuntunut hänestä, niinkuin se tuntui
minustakin, hienotunteiselta nuhtelulta siitä epäilystä, jonka hänen
esiintymisensä taannoin oli paljastanut.

"Minä toivon, sir Percival, ett'ette tee minulle väärin luullessanne,
että minä epäilen Teitä", sanoi hän nopeasti.

"Ei suinkaan, neiti Halcombe. Minä teen tämän ehdotuksen ainoastaan
huomaavaisuuden velvotuksesta Teitä kohtaan. Voitteko antaa anteeksi
minulle, että itsepäisesti pysyn edelleen asiassa?"

Hän meni kirjoituspöydän luo puhuessaan, asetti tuolin sen viereen ja
avasi salkun.

"Sallikaa minun pyytää suosiona minua kohtaan", sanoi hän,
"kirjoittamaan tämä pieni kirje. Sen ei tarvitse hukata aikaanne
viittä minuuttia enempää. Teidän tarvitsee tehdä rouva Catherickille
vain pari kysymystä. Ensiksi, tuliko hänen tyttärensä suljetuksi
mielisairaalaan hänen täydellä suostumuksellaan. Toiseksi, oliko
se osa, mikä minulla on tässä asiassa, sellainen, että minä olen
ansainnut hänen tunnustuksensa? Herra Gilmore on levollinen tämän
epämiellyttävän asian suhteen; Te olette myöskin levollinen -- minä
pyydän nyt, että Te tahtoisitte tyynnyttää minutkin kirjoittamalla
tämän kirjeen."

"Te teette velvollisuudeksi minulle täyttää pyyntönne, sir Percival,
vaikka minä mieluummin haluaisin päästä siitä." Näin sanoen nousi
neiti Halcombe paikaltaan ja astui kirjoituspöydän luo. Sir Percival
kiitti häntä, ojensi hänelle kynän ja meni sen jälkeen uunin luo.
Neiti Fairlien pieni, italialainen vinttikoira lojui matolla pesän
edessä. Hän ojensi kätensä ja houkutteli koiraa ystävällisesti.

"Tule tänne, Nina", sanoi hän, "tunnemmehan toisemme, eikö niin?"

Pikku elukka näytti olevan arka ja oikkuinen, kuten sylikoirat
tavallisesti ovat. Se katsoi vihaisesti ylös, vetäysi arasti pois
ojennetusta kädestä, murisi ja hiipi vapisten sohvan alle. Oli tuskin
mahdollista, että tuollainen pikku asia kuinka koira kohteli häntä,
saisi hänen luonteensa tasapainosta -- mutta minä huomasin kuitenkin,
että hän nopeasti kääntyi ja meni ikkunan luo. Kenties on hänen
luonteensa joskus ärtyisä -- jos niin on, on hän minun mieleeni. Niin
on minunkin luonteeni joskus.

Neiti Halcombe ei tarvinnut pitkää aikaa kirjoittaakseen kirjettä.
Kun se oli tehty, nousi hän ylös pöydästä ja ojensi avonaisen paperin
sir Percivalille. Sir Percival kumarsi, otti vastaan sen, käänsi
kokoon sen lukemattakaan sisältöä, varusti sinetillä, kirjoitti
osoitteen ja jätti ääneti neiti Halcombelle. Ei koskaan voitu nähdä
mitään hienompaa kuin hänen esiintymisensä.

"Te toivotte siis edelleen, että minä lähetän kirjeen, sir Percival?"
kysyi neiti Halcombe.

"Minä pyydän, että hyväntahtoisesti lähettäisitte sen", vastasi hän.
"Ja kun se nyt on kirjoitettu ja sinetitty, sallitte Te ehkä tehdä
pari kysymystä siitä onnettomasta naisesta, jota kirje koskee. Minä
olen lukenut ne tiedot, jotka herra Gilmore hyväntahtoisesti lähetti
minun asianajajalleni ja jotka oikeastaan sisältävät kertomuksen
siitä, miten kirjeen kirjoittajatar huomattiin. Siitä puuttuu
kuitenkin muutamia huomattavia kohtia. Näkikö Anna Catherick koskaan
neiti Fairlietä?"

"Ei, ei kertaakaan", vastasi neiti Halcombe.

"Näittekö Te häntä?"

"En."

"Hän ei tavannut siis ketään muuta kuin erästä herra Hartrightia,
joka sattumalta kohtasi hänet hautausmaalla?"

"Ei ketään muuta."

"Herra Hartright oli, mikäli luulen huomaavani, palkattu
piirustuksenopettajaksi Limmeridgeen? Onko hän jonkun
maalariakatemian jäsen?"

"Luulen olevan", vastasi neiti Halcombe.

Sir Percival vaikeni hetkisen, ikäänkuin hän olisi miettinyt tätä
vastausta, ja lausui sitten:

"Voisitteko saada tietoa siitä, missä Anna Catherick asui ollessaan
tällä paikkakunnalla?"

"Kyllä. Eräässä alankomaalla olevassa vuokratalossa, jota kutsutaan
Todds-Corneriksi."

"Meidän kaikkien velvollisuus onnetonta naista kohtaan on koettaa
seurata hänen jälkiänsä", jatkoi sir Percival. "On mahdollista, että
hän on lausunut jotain Todds-Cornerissa, joka voi olla apuna meille
löytämään hänet. Minä menen sinne ja koetan saada ne tiedot, jotka
ovat saatavissa. Kumminkin, ja kun minä en voi itse puhua neiti
Fairlien kanssa tästä kiusallisesta asiasta, pyytäisin minä Teitä,
neiti Halcombe, hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle ne selitykset,
jotka ovat tarpeen -- mutta parasta on kaikessa tapauksessa lykätä
selitysten tekeminen hänelle siksi, kunnes olette saanut vastauksen
kirjeeseenne."

Neiti Halcombe lupasi täyttää hänen toivomuksensa. Hän kiitti
häntä -- nyökkäsi ystävällisesti ja meni huoneeseensa pukeutumaan
päivälliseksi. Kun hän avasi oven, pisti pieni vihainen vinttikoira
terävän kuononsa sohvan alta, jonne se oli paennut, murisi ja
hyökkäsi hänen perästään.

"Hyvä aamutyö, neiti Halcombe", sanoin minä kohta jäätyämme kahden.
"Nyt on meillä ikävä asia oikealla tolallaan, ja se meni aivan
toivomusten mukaan."

"Niin, kyllä", vastasi hän. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen."

"Että _olen_ tyytyväinen! Tuo kirje kädessänne ette Tekään voi olla
muuta kuin täysin tyytyväinen?"

"No niin -- mitäpä olisin minä voinut muuta. Minä tiedän, että asia
ei ole arveluttava", jatkoi hän, puhuen enemmän itselleen kuin
minulle; "mutta minä olisin melkein toivonut, että Valter Hartright
olisi ollut täällä kuulemassa keskusteluamme ja hänen ehdotustaan
minulle tämän kirjeen kirjoittamisesta."

Minä kummastuin -- kenties hieman loukkauduinkin -- näistä sanoista.

"On kyllä totta", sanoin minä, "että sattuma on ihmeellisellä tavalla
sotkenut herra Hartrightin tähän juttuun, ja minä myönnän mielelläni,
että hän on menetellyt sekä viisaasti että hienotunteisesti.
Mutta minä en voi kumminkaan ymmärtää, kuinka onnellisesti hänen
läsnäolonsa olisi vaikuttanut meidän arvosteluumme sir Percivalin
selityksestä."

"Se oli vain päähänpistoni", sanoi hän hajamielisesti. "Asia ei
ansaitse enempää ajattelemista, herra Gilmore. Teidän kokemuksenne
täytyy olla minun varmin tukeni, ja se onkin todella se!"

Minä en pitänyt oikein siitä, että hän siten pani kaiken
edesvastauksen minulle. Jos herra Fairlie olisi tehnyt sen, en minä
ollenkaan olisi kummastunut. Mutta että päättävä, selvänäköinen neiti
Halcombe tällä tavoin arasteli lausumasta ajatustaan, se oli jo
jotakin, mitä minä kaikkein vähimmän olisin odottanut maailmassa.

"Jos Te vielä epäilette jotakin", sanoin minä, "niin miks'ette heti
ilmoita minulle? Sanokaa minulle suoraan, onko Teillä mitään syytä
epäillä sir Percival Glydeä."

"Ei, ei ollenkaan."

"Huomaatteko jotakin epäuskottavaa tai horjuvaa hänen selityksessään?"

"Kuinka minä voisin sanoa sellaista huomaavani niiden todistusten
jälkeen, joita hän on sanainsa totuudesta tarjonnut minulle.
Voidaanko varmempaa todistusta saada hänen edukseen, herra Gilmore,
kuin Anna-raukan äidiltä?"

"Ei, eipä ollenkaan. Jos vastaus Teidän kirjeeseenne tulee
tyydyttävä, en minä ainakaan puolestani voi ymmärtää, mitä vielä joku
sir Percivalin ystävä voisi odottaa häneltä."

"Me lähetämme siis kirjeen postiin", sanoi hän nousten seisoalleen
poistuakseen huoneesta, "emmekä virka asiasta enää ainoata sanaakaan,
ennenkuin vastaus saapuu. Älkää kiinnittäkö mitään huomiota minun
epäilykseeni. Minä en voi selittää mitenkään paremmin sitä, kuin että
minä viime aikoina olen ollut niin sanomattoman levoton Lauran takia,
ja levottomuus heikontaa meitä kaikkia, herra Gilmore."

Hän poistui nopeasti, ja hänen äänensä, joka luonnostaan oli niin
varma, oli nyt hieman epävakava, kun hän lausui nämä sanat. Hän
on tuntehikas, voimakas, viisas nainen -- sellainen, jota meidän
päivinämme löytää vain yhden kymmenestätuhannesta. Minä olen
tuntenut hänet jo lapsuudesta saakka -- minä olen nähnyt hänen monen
perhesurun koettelemana, ja minun monivuotinen tuttavuuteni hänen
kanssaan sai minun ottamaan huomioon hänen epäilyksensä niissä
olosuhteissa, mitkä minä juuri olen kuvannut, seikka, jota minä
varmaan en olisi tunnustanut kellekään muulle naiselle. Minä en
voinut huomata syytä mihinkään levottomuuteen tahi epäluuloon -- ja
kumminkin sai hän minut sekä hieman levottomaksi että epäileväksi.
Jos minä olisin ollut nuori, olisivat nämä mielettömät haaveet
suututtaneet minut itseeni. -- Nyt olin minä vanha ja tiesin
paremmin; nyt menin minä kävelemään tyynnyttääkseni itseni viisaan
lepoon.


II.

Päivällisillä tapasimme me taasen.

Sir Percival oli niin huimaavan iloisella tuulella, että minä tuskin
voin uskoa hänen olevan saman miehen, jonka tyyni esiintyminen
ja hieno, miellyttävä elämäntaito olivat tehneet minuun hyvän
vaikutuksen aamupäivän keskustelussa. Ainoastaan keskustelussaan
neiti Fairlien kanssa ja esiintymisessään häntä kohtaan oli hän
entisenlaisensa. Neiti Fairlien silmäys tai sana hillitsi hänet
raikkaimmassa naurussaan, hauskimmassa keskustelussaan ja käänsi
silmänräpäyksessä hänen huomionsa häneen kaikista muista pöydässä
olijoista. Vaikka hän ei koskaan suoranaisesti koettanut johdattaa
häntä keskusteluun, niin ei hän kadottanut vähintäkään neiti Fairlien
antamaa aihetta huomaamatta houkutella häntä yhteiseen puheluun.
Sellaisina hetkinä lausui hän muutamia sanoja hänelle, mitkä mies,
jolla olisi ollut vähempi elämän kokemus ja hienotunteisuus, olisi
lausunut suoraan samalla hetkellä, kuin ne olisivat pälkähtäneet
päähän. Kummastuksekseni näytti neiti Fairlie hyvin käsittävän hänen
huomaavaisuutensa, mutta jäävän kumminkin kylmäksi sille. Hän näytti
väliin hieman alakuloiselta, kun sir Percival katsoi häneen tai
puhutteli häntä, mutta ei elostunut koskaan. Korkea arvo, rikkaus,
hieno sivistys, miellyttävä ulkomuoto -- jalon miehen arvonantava
kunnioitus, rakastajan ihailu -- kaikki tämä laskettiin neiti
Fairlien jalkain juureen ja minun nähdäkseni turhaan.

Huomeisna aamuna, tiistaina, otti sir Percival oppaan mukaansa ja
läksi Todds-Corneriin. Hänen tutkimuksensa olivat kumminkin, mikäli
minä sitten sain kuulla, olleet turhat. Palattuaan oli hänellä
keskustelu herra Fairlien kanssa, ja iltapäivällä ratsastivat hän ja
neiti Halcombe yhdessä. Muutoin ei tapahtunut mitään merkittävämpää.
Ilta kului tavallisuuden mukaan. Sir Percival oli laisensa ja neiti
Fairlie samoin.

Keskiviikon posti toi rouva Catherickin vastauksen. Minä otin
jäljennöksen hänen kirjeestään ja panin sen säilöön. Julkaisen sen
nyt. Se kuului seuraavasti:

    'Jalosukuinen neiti Halcombe! Minulla on ollut kunnia
    vastaanottaa Teidän kirjeenne, jossa kysytään, onko minun
    tyttäreni Anna asetettu lääkärin hoitoon ja tarkastettavaksi
    minun suostumuksellani, ja onko sir Percivalin osa tässä
    asiassa sellainen, että tämä herra on sillä ansainnut minun
    kiitollisuuteni. Minulla on ilo vastata myöntävästi kumpaankin
    kysymykseen ja piirrän suurimmalla kunnioituksella

                                               nöyrimmästi
                                           Jane Anna Catherick.'

Lyhyt, kylmä, selvä vastaus; ulkomuodoltaan liian paljon muistuttava
asioimiskirjettä ollakseen naisen kirjoittama; pohjaltaan niin selvä
vahvistus sir Percivalin kertomukseen, kuin suinkin voi toivoa. Tämä
oli minun käsitykseni ja muutamilla pikku tinkimisillä myöskin neiti
Halcomben. Kun kirje näytettiin sir Percivalille, ei hän näyttänyt
hämmästyvän sen kovaa, kylmää sävyä. Hän kertoi meille, että rouva
Catherick oli harvasanainen, viisas ja etujansa valvova nainen,
joka kirjoitti lakonisesti ja suoraan asiaan käyden, samoinkuin hän
puhuikin.

Velvollisuus, joka oli täytettävä tämän vastauksen tultua, oli
ilmoittaa neiti Fairlielle sir Percivalin selitys. Neiti Helcombe
oli ottanut tämän tehtäväkseen ja jo poistunut huoneesta tässä
tarkoituksessa, kun hän äkkiä palasi takaisin ja istuutui lähelle
nojatuolia, jossa minä istuin ja luin sanomalehtiä. Sir Percival oli
mennyt ulos pari minuuttia aikasemmin mennäkseen talliin, eikä ketään
muita ollut huoneessa kuin me kahden.

"Minä luulen, että me todellakin olemme tehneet kaikki, mitä olemme
voineet ja mitä meidän on täytynyt tehdä", sanoi hän hypistellessään
rouva Catherickin kirjettä sormiensa välissä.

"Jos me olemme sir Percivalin _ystäviä_, jotka tunnemme hänet ja
luotamme häneen, niin olemme me tehneet kaikki ja enemmänkin kuin
on välttämätöntä", vastasin minä hieman kärsimättömästi hänen
uusiutuneen epäröimisensä johdosta, "Jos me taas olemme hänen
vihamiehiänsä, jotka epäilemme häntä --."

"Sellaista mahdollisuutta emme voi ajatellakaan", puuttui
hän puheeseeni. "Me olemme sir Percivalin ystäviä, ja mikäli
hienotunteisuus ja jalomielisyys voivat lisätä meidän kunnioitustamme
häntä kohtaan, on meillä syytä ihailla häntä. Tiedättehän, että hän
eilen keskusteli herra Fairlien kanssa ja sitten ratsasti minun
kanssani?"

"Kyllä. Minä näin teidän menevän ratsastamaan yhdessä."

"Me aloimme heti keskustelumme puhumalla Anna Catherickistä ja
siitä, miten kummallisesti herra Hartright tapasi hänet ensin. Heti
lakkasimme me kumminkin puhumasta siitä, Ja sir Percival alkoi
epäitsekkäällä tavallaan puhua suhteestaan Lauraan. Hän sanoi
huomanneensa, että Laura oli alakuloinen mieleltään, ja, jollei
hänelle ilmoiteta mitään muuta syytä, täytyi hänen uskoa tämän seikan
olevan aiheena hänen muuttuneeseen esiintymistapaansa häntä kohtaan
nyt tällä käynnillä. Jos kumminkin olisi jokin muu ja vakavampi syy,
niin pyysi hän, ett'en minä enempi kuin herra Fairliekään millään
tavoin koettaisi saada häntä taipumaan. Hän toivoisi tuollaisessa
tapauksessa kaikkiaan, että Laura viimeisen kerran tahtoisi johdattaa
mieleensä missä olosuhteissa he olivat menneet kihloihin ja millainen
hänen esiintymisensä Lauraa kohtaan oli ollut siitä päivästä lähtien
näihin aikoihin asti. Mutta jos Laura, tarkoin ajateltuaan näitä
seikkoja, kumminkin vakavasti toivoisi, että hän, sir Percival,
luopuisi kunniasta tulla Lauran puolisoksi -- ja jos Laura tahtoisi
sanoa sen hänelle suoraan -- niin olisi hän valmis uhraamaan oman
onnensa ja vapauttamaan hänet lupauksestaan."

"Ei kukaan mies voi sanoa sen enempää, neiti Halcombe. Minun
elämänkokemukseni mukaan olisi harva mies hänen asemassaan sanonut
edes niin paljon."

Neiti Halcombe vaikeni minun näin sanottuani ja katsoi minua niin
kummallisen hämmästyksen ja huolen sekaisella ilmeellä.

"Minä en syytä ketään enkä epäile mitään", huudahti hän äkkiä. "Mutta
minä en tahdo olla edesvastuussa Lauran houkuttelemisesta tähän
avioliittoon."

"Tätähän juuri sir Percival itsekin on pyytänyt Teiltä", vastasin
minä hämmästyneenä. "Hän on pyytänyt Teitä olemaan vaikuttamatta
hänen päätökseensä."

"Ja kumminkin pakottaa hän välillisellä tavalla minua siihen, jos
minä esitän hänen sanansa Lauralle."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Ajatelkaa tarkoin, herra Gilmore, millainen Laura on. Jos minä
pyydän häntä miettimään, missä olosuhteissa hän meni kihloihin,
niin vetoan minä kahteen hänen luonteensa vahvimpaan tunteeseen --
hänen rakkauteensa isäänsä kohtaan ja totuudenkunnioitukseensa. Te
tiedätte, ett'ei hän koko elämässään ole koskaan rikkonut lupausta;
Te tiedätte, että hän joutui kihloihin isänsä viime sairauden alussa
ja että isä ennen kuolemaansa toivolla ja luottamuksella puhui hänen
avioliitostaan sir Percival Glyden kanssa."

Minä tunnustan, että tämä käsitys sai minut hieman levottomaksi.

"Varmaankaan", sanoin minä, "ei Teidän tarkoituksenne voi olla
päättää, että sir Percival keskustelussaan Teidän kanssanne eilen
etukäteen oli laskenut sen vaikutuksen, josta Te nyt mainitsitte?"

Hänen avonaiset, rehelliset kasvonsa vastasivat kysymykseen,
ennenkuin hän ennätti sen sanoin tehdä.

"Voitteko uskoa, että minä silmänräpäystäkään tahtoisin olla sen
miehen seurassa, jota minä epäilisin sellaisesta halpamaisuudesta?"
kysyi hän kiivaasti ja silmäsi tyytymättömästi minuun.

Minua miellytti joutua tällä tavoin suoraan lausutun suuttumuksen
esineeksi. Me lakimiehet saamme niin paljon pahuutta ja niin vähän
rehellistä vihaa osaksemme tointamme harjoittaessa.

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytyy Teidän suoda anteeksi
minulle sanoessani, että Te tuomitsette harkitsematta oikein
kysymystä. Olkoon seuraukset mitkä tahansa, on sir Percivalin
kieltämätön oikeus pyytää, että sisarenne tarkoin miettisi
sitoumustaan jokaiselta järkevältä puolelta, ennenkun hän, sir
Percival, vapauttaa hänet lupauksestaan. Jos tämä onneton kirje
on syy hänen kylmyyteensä häntä kohtaan, niin menkää heti ja
sanokaa sisarellenne, että sir Percival on antanut tyydyttävän
selityksen sekä Teidän että minun nähdäkseni. Mitä muuta hänellä
voi olla väitettävänä sir Percivalia vastaan? Mitä pätevää syytä
hän voi esittää pyytääkseen anteeksi muuttunutta ajatustapaansa
siitä miehestä, jolle hän jo kaksi vuotta sitten on luvannut
uskollisuuttansa?"

"Lain ja järjen tuomioistuimen edessä ei hänellä ole mitään
anteeksiantoa, herra Gilmore, sen minä kyllä tiedän. Jos hän epäröi
ja minä epäröin, niin täytyy Teidän, jos Teitä miellyttää, leimata
meidän kummallinen käytöksemme oikuksi, ja meidän täytyy kestää tämä
syytös niin hyvin kuin voimme."

Näin sanoen nousi hän nopeasti ylös ja meni ulos. Kun ymmärtävällä
naisella on tärkeä kysymys pohdittavanaan ja hän välttelee
sitä vastaamalla välinpitämättömästi, on tämä varma merkki
yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta, että hän salaa
jotakin, joka painaa syvästi hänen mieltään. Minä ryhdyin jatkamaan
keskeytynyttä sanomalehtilukemistani kovasti epäillen, että neiti
Halcombella ja neiti Fairliella oli keskinäinen salaisuus, jota he
eivät ilmaisseet sir Percivalille eivätkä minulle. Minun mielestäni
tämä oli väärin meitä molempia kohtaan -- erittäinkin sir Percivalia
kohtaan.

Minun epäilykseni tai oikeammin sanoen minun vakuutukseni varmistui
neiti Halcomben esiintymisestä ja puheesta, kun me uudelleen
tapasimme toisemme myöhemmin päivällä. Hän oli merkillisen
lyhytsanainen ja varovainen ilmoittaessaan minulle keskustelunsa
sisarensa kanssa. Minä huomasin kuitenkin hänen sanoistaan, että
neiti Fairlie oli vaieten kuunnellut hänen kertomustaan siitä, kuinka
nimettömän kirjeen laita oikeastaan oli; mutta kun neiti Halcombe
sitten ilmoitti hänelle, että sir Percivalin tulon Limmeridgeen
oli aiheuttanut toivomus määrätä heidän hääpäivänsä, keskeytti hän
äkkiä koko keskustelun pyytämällä lykkäystä. Jospa vain sir Percival
tällä kertaa tahtoisi odottaa, niin antaisi hän varman vastauksen
ennen vuoden loppua. Hän pyysi tätä lykkäystä sellaisella innolla
ja mielenliikutuksella, että neiti Halcombe oli luvannut, jos niin
tarvitaan, käyttää vaikutustaan saadakseen sen. Ja siihen oli neiti
Fairlien vakavasta pyynnöstä kaikki puhe hänen avioliitostaan
loppunut.

Tämä toimenpide lykätä kysymyksen ratkaisu vastaisuuteen saattoi
olla kenties varsin mukava nuoresta naisesta, mutta näiden rivien
kirjoittajasta oli se varsin sopimaton. Päivän posti oli tuonut
kirjeen liiketoveriltani, joka pakotti minut palaamaan Lontooseen
seuraavan päivän iltapäivällä. Oli varsin luultavaa, etten minä saisi
tilaisuutta palata Limmeridge-Houseen ennenkuin vuoden lopulla.
Tässä tapauksessa, ja kun minä aina otaksuin, ett'ei neiti Fairlie
aikonut purkaa kihlaustaan, tulisi meille melkein mahdottomaksi
persoonallisesti tavata toisiamme sopimuksen tekemistä varten
ja meidän olisi siis pakko tyytyä kirjallisiin tiedonantoihin
kysymyksessä, jotka aina ovat tehtävät suullisen sopimuksen kautta.
Minä en sanonut mitään tästä vaikeudesta, ennenkun toivottu
lykkäys oli esitetty sir Percivalille. Hän oli kyllin jalomielinen
suostuakseen heti tähän toivomukseen. Kun neiti Halcombe ilmoitti
minulle tämän, sanoin minä hänelle, että minun välttämättömästi
täytyi puhua neiti Fairlien kanssa ennen lähtöäni Limmeridgestä,
ja sen vuoksi ilmoitettiin, että minä saisin tavata neiti Lauraa
hänen omassa huoneessaan huomisaamuna. Hän ei tullut päivälliselle
eikä saapunut illallakaan salonkiin. Sanottiin olevan hänen
sopimatonta tulla, ja minusta näytti, että sir Percival tuli hieman
kärsimättömäksi tästä, mitä ei kukaan ihminen voi ihmetelläkään.

Seuraavana aamuna heti aamiaisen jälkeen menin minä neiti Fairlien
luo. Tyttöraukka näytti niin kalpealta ja suruiselta ja tuli minua
vastaan niin viehättävästi ja ystävällisesti tervehtien, että minä
unhotin kerrassaan portailla ylösnoustessani tekemäni päätöksen
nuhdella häntä oikkuilemisesta ja epävakaisuudesta. Minä vein
hänet takaisin tuolille, jolta hän oli noussut ylös, ja istuuduin
hänen vastapäätänsä. Pikku äreä lemmikkikoira oli huoneessa,
ja minä odotin, että se tervehtisi minua muristen ja haukkuen.
Kummastuksekseni oli pieni, oikkuisa elukka vallan toisella päällä,
hyppäsi pyytämättä polvelleni ja pisti luottavasta huippuisen
kuononsa käteeni samana hetkenä, kuin minä istuuduin tuolille.

"Te istuitte usein minun polvellani lapsena ollessanne, rakas neiti",
sanoin minä, "ja nyt näyttää Teidän pikku koiranne päättäneen ottaa
tyhjän paikan haltuunsa. Oletteko Te maalannut tuon sievän taulun?"

Minä osoitin albumiin, joka oli pöydällä edessäni ja jota hän selvään
oli katsellut ennen minun huoneeseen tuloani. Sillä lehdellä joka
oli levällään, oli pieni, hyvin tehty vesivärimaisema. Tämä maisema
oli aiheuttanut minun kysymykseni -- epäilemättä sangen vähäpätöisen
kysymyksen, mutta kuinka olisin minä heti ensi silmänräpäyksessä
voinut alkaa puhua vakavista asioista?

"Ei", sanoi hän ja katsoi hämmentyneenä kirjasta poispäin, "se ei ole
minun maalaamani."

Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden aikuinen tapansa leikkiä
ensimäisellä pikkukapineella, joka sattui hänen käteensä,
keskustellessaan jonkun kanssa. Tässä tilaisuudessa laski hän
toisen kätensä albumille ja hiveli sormellaan hajamielisesti pienen
maalauksen reunaa. Hänen muotonsa sai yhä surumielisemmän ilmeen.
Hän ei katsonut enemmän tauluun kuin minuunkaan. Hänen silmänsä
harhailivat levottomasti yhdestä esineestä toiseen, ja näkyi
selvästi, että hän aavisti, mistä minä tahdoin puhua hänen kanssaan.
Kun minä huomasin tämän, katsoin minä parhaaksi käydä asiaan
hukkaamalla niin vähän aikaa kuin mahdollista.

"Yksi niistä syistä, joiden takia minä olen pyytänyt nähdä Teitä,
rakas nuori neitini, on toivomukseni ottaa jäähyväiset, ennenkun
matkustan", aloin minä. "Jo tänään täytyy minun palata Lontooseen ja
ennen sitä täytyy minun puhua kanssanne muutamia sanoja asioistanne."

"Olen varsin pahoillani, kun Teidän täytyy matkustaa, herra Gilmore",
sanoi hän ja katsoi ystävällisesti minuun. "Nähdessäni Teidät täällä
muistuvat mieleeni muinoiset onnelliset päivät."

"Minä toivon vielä saavani kerran tulla takaisin palauttamaan nämä
rakkaat muistot Teille", jatkoin minä, "mutta kun vastaisuus on
epävarma, täytyy minun ottaa tilaisuus huomioon ja puhua nyt Teidän
kanssanne. Minä olen vanha lakimies, mutta minä olen myöskin Teidän
vanha ystävänne, ja varmaankaan ette katsone minua uhkarohkeaksi,
jos minä muistutan Teitä, että Te mahdollisesti tulette sir Percival
Glyden puolisoksi."

Hän vetäsi kätensä albumilta niin nopeasti kuin olisi se muuttunut
tuliseksi raudaksi ja polttanut häntä. Hän pani hermostuneesti
kätensä ristiin polvellensa, katsoi eteensä lattialle, ja kasvoihin
tuli umpimielisyyden tai tuskan ilme, en tiennyt oikein kumpiko.

"Onko aivan välttämätöntä puhua minun tulevasta aviopuolisostani?"
kysyi hän hiljaisella äänellä.

"On välttämätöntä, että me mainitsemme sen", vastasin minä, "mutta
me emme viivy siinä. Sanokaamme vain: joko Te menette naimisiin tai
_ette_ mene. Ensinmainitussa tapauksessa täytyy minun etukäteen
olla valmistunut laatimaan sopimuksenne enkä minä voi tehdä tätä
ensin ottamatta huomioon Teidän toivomustanne. Tämä hetki on kenties
minulle ainoa, joka on sitä ennen käytettävinäni. Ajatelkaamme nyt,
että Te aiotte mennä avioliittoon, ja sallikaa minun esittää Teille
niin muutamin sanoin kuin mahdollista, millainen Teidän asemanne
nyt on ja millaiseksi Te voitte tehdä sen vastaisuudessa, jos Teitä
miellyttää."

Minä selitin hänelle avioliittosopimuksen tarkoituksen ja sanoin
hänelle, millainen hänen taloudellinen asemansa oli -- ensiksi: kun
hän nyt heti tuli täysikäiseksi, ja toiseksi: hänen setänsä kuollessa
-- minä osoitin hänelle muutamalla sanalla erotuksen sen omaisuuden
välillä, josta hän vain nautti elinkoron, ja sen välillä, jota hän
aivan kokonaisuudessaan hallitsisi. Hän kuunteli tarkkaavasti, mutta
sama pakollinen ilme kasvoissaan ja kädet yhäti suonenvedontapaisesti
ristissä polvillaan.

"Ja nyt pyydän minä Teidän sanomaan minulle", jatkoin minä,
"haluatteko jotain välipuhetta tai määräystä kysymyksessä-olevassa
tapauksessa tehdä -- luonnollisesti holhoojanne suostumuksella,
koskapa ette vielä ole täysikäinen."

Hän liikahti levottomasti tuolilla -- silmäsi sitten nopeasti ja
vakavasti minuun ja sanoi:

"Jos niin tapahtuisi", kuiskasi hän "jos minä tulisin --"

"Jos Te tulette hänen puolisokseen", koetin minä auttaa häntä.

"Niin älkää hänen salliko erottaa minua Marianista", huudahti hän
odottamattomalla voiman purkauksella. "Ah, herra Gilmore, minä pyydän
Teitä tekemään lailliseksi oikeudeksi minulle, että saan pitää
Marianin luonani!"

Toisissa oloissa olisi minua kenties huvittanut saada laajoihin
selittelyihini niin perin naisellinen vastaus. Mutta hänen äänessään
ja katseessaan oli ilme, joka ei ainoastaan tukahduttanut minussa
kaikkea hymyilemishalua, vaan herätti myöskin todellista huolta.
Hänen sanansa -- niin harvat kuin ne olivatkin -- ilmaisivat,
millä tuskaisella hellyydellä hän oli kiintynyt menneisyyteen, ja
aavistivat pahaa tulevaisuudessa.

"Se voidaan tehdä ystävällisen suostumuksen kautta, että Marian
Halcombe pysähtyy Teidän luoksenne", sanoin minä. "Te ymmärsitte
varmaankin väärin kysymykseni. Minä puhuin Teidän omaisuudestanne
ja siitä osuudesta, jota Te itse voitte hallita. Jos Te tultuanne
täysikäiseksi tekisitte testamenttinne, niin kenelle joutuisivat
silloin Teidän rahanne?"

"Marian on ollut sekä äitini että sisareni", sanoi tuo kiitollinen
tyttö ja hänen silmänsä loistivat mielenliikutuksesta. "Voinko minä
saada antaa kaikki Marianille?"

"Kyllä, miks'ei, rakas, nuori neitini", vastasin minä "Mutta
muistakaa, mikä melkoinen summa se on. Olisiko Teidän toivomuksenne,
että kaikki joutuisi neiti Halcombelle?"

Hän epäröi; punastus lehahti hänen poskillensa, ja käsi hiipi taasen
pikku albumille.

"Ei, ei kaikkea", sanoi hän. "On toinenkin Marianin ohella --"

Hän vaikeni; poskensa punastui yhä enemmän, ja sormillaan löi hän
jonkun pienemmän soittokappaleen tahtia, joka näytti tulleen hänen
ajatuksiinsa.

"Te tarkoitatte jotakin toista perheen jäsentä paitsi neiti
Halcombea", jatkoin minä huomatessani, ett'ei hän tahtonut puhua
enempää.

Punastus levisi hänen otsaansa ja kaulaansa, ja hänen kätensä piti
jäykästi kiinni kirjan kannesta.

"On toinen", sanoi hän vastaamatta viime sanoihini, vaikka hän
varmaankin oli kuullut ne, "on joku toinen, joka voisi pitää arvossa
sitä, että häntä on muistettu jos minä saan antaa jotakin. Sehän ei
voisi tehdä mitään pahaa, kun minä olen kuollut?"

Hän vaikeni taasen. Hänen poskilleen levinnyt puna katosi yhtä
nopeasti. Käsi, joka piti albumista kiinni, päästi sen ja lykkäsi
pikku kirjan luotaan. Hän katsoi minuun hetkisen ja käänsi sitten
päänsä pois. Hänen nenäliinansa putosi lattialle hänen muuttaessaan
asentoa, ja nopeasti kätki hän kasvonsa käsiinsä.

Surullista! Muistin hänet mitä iloisimpana ja onnellisimpana
lapsena, joka hymyili ja tanssi päivät läpeensä, ja nähdä nyt
hänet, nuoruutensa ja kauneutensa parhaimmassa kukoistuksessa, niin
suruisena niin murtuneena! --

Sen hämmennyksen aikana, jonka hän tuotti minulle unhotin minä
menneet vuodet ja ne muutokset, jotka nämä vuodet olivat tuoneet
suhteessamme toisiimme. Minä vedin tuolini lähemmäksi hänen
tuoliaan, otin ylös nenäliinan matolta ja poistin hiljaa kädet hänen
kasvoiltaan. "Älkää itkekö, rakas, nuori ystäväni", sanoin minä ja
pyyhin kyyneleet kädelläni hänen silmistään, aivankuin hän olisi
ollut sama pikku Laura Fairlie kuin 10 vuotta takaperin.

Tämä oli parhain tapa, millä minä voin rauhoittaa häntä. Hän laski
päänsä olalleni ja hymyili lempeästi kyyneltensä keskeltä.

"Olen varsin pahoillani, ett'en voinut hillitä itseäni", sanoi hän
teeskentelemättömästi. "Minä en ole voinut hyvin -- olen viime
aikoina tuntenut perinpohjaista heikkoutta ja hermostumista -- usein
itken minä tietämättä itsekään miksi. Mutta nyt olen taas parempi;
nyt voin minä vastata Teidän kysymyksiinne, paras herra Gilmore,
niin, sen voin minä todellakin tehdä."

"Ei, ei", minä vastasin, "pidämme asian kyllin käsiteltynä tällä
kertaa. Te olette sanonut kyllin ollakseni oikeutettu tarkoin
valvomaan Teidän etujanne -- yksityiskohdista voimme me sopia
toisella kertaa. Lopettakaamme asiat voidaksemme rauhassa puhella
jostakin muusta."

Minä johdin keskustelun toisiin asioihin. Kymmenen minuutin kuluttua
oli hän iloisemmalla mielialalla, ja minä nousin ylös sanoakseni
jäähyväiset.

"Tulkaa tänne takaisin", sanoi hän sydämmellisesti ja vakavasti.
"Minä koetan paremmin ansaita Teidän ystävällisen huolenpitonne
minusta ja minun paraastani, jos Te vain tahdotte tulla vielä kerran."

Yhäti pysytteli hän menneisyydessä tuossa menneisyydessä, josta
minä muistutin häntä tavallani, samoinkuin neiti Halcombe toisella
tavalla. Kiusasi minua todellakin nähdä hänen silmäävän takaisin
ratansa alkuun, juuri kun minä silmään omani loppuun.

"Jos minä tulen takaisin, toivon minä näkeväni Teidät parempana",
sanoin minä, "parempana ja onnellisempana. Jumala varjelkoon Teitä,
kallis nuori ystäväni!"

Hän vastasi vain ojentamalla minulle kätensä suudeltavaksi.
Lakimiehilläkin on sydän, ja minun sydämmeni kärsi hieman
poistuessani hänen luotaan.

Koko minun käyntini hänen luonaan oli kestänyt tuskin enempää
puolta tuntia eikä hän ollut lausunut minun läsnäollessani
ainoatakaan sanaa, joka olisi voinut selittää hänen aivan ilmeisen
vastenmielisyytensä syyn aijottuun avioliittoonsa, -- ja kumminkin
oli hän, minun tietämättäni kuinka ja miksi, voittanut kerrassaan
minut puolellensa. Astuessani huoneeseen oli minulla luja vakuutus
siitä, että sir Percival Glydellä oli painavat syynsä olla tyytymätön
hänen tapaansa kohdella häntä. Poistuessani huoneesta toivoin minä
salaa, että hän lopullisesti ottaisi sir Percivalin puheillensa ja
vaatisi häneltä vapautuksen lupauksestaan. Miehen, jolla on minun
ikäni ja kokemukseni, pitäisi tietää olla horjumatta sinne ja
tänne ilman järkevää syytä. Mitään ei minulla puolustuksekseni ole
sanomista -- minä voin vain kertoa totuuden ja sitten lisätä: niin on
asian laita.

Lähtöni hetki lähestyi nyt. Minä lähetin sanan herra Fairlielle, että
minä toivoin saada tulla hänen luokseen ottamaan jäähyväiset, jos hän
niin sallisi, mutta että hänen täytyi suoda minulle anteeksi, jos se
tapahtuisi suurimmassa kiireessä. Hän lähetti seuraavan tervehdyksen
minulle paperilapulle lyijykynällä kirjoitettuna:

"Ystävällisimmät tervehdykset ja hyvinvoinnin toivotukset, paras
Gilmore. Kaikenlainen kiire on sanomattoman turmiollinen minulle.
Pyydän varomaan hyvin terveyttänne. Onnellista matkaa."

Heti ennen lähtöäni puhelin minä neiti Halcomben kanssa muutaman
minuutin kahden kesken.

"Oletteko sanonut Lauralle kaikki, mitä halusitte?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasin minä. "Hän on varsin heikko ja mielenliikutukseen
altis -- olen iloinen, että Te olette pitämässä hänestä huolta."

Neiti Halcombe katsoi minua tutkivasti.

"Te ajattelette toisin nyt Laurasta", sanoi hän. "Nyt olette Te
taipuvaisempi antamaan hänelle anteeksi kuin eilen."

Ei kukaan järkevä mies antaudu sanakiistaan naisen kanssa. Minä
vastasin vain:

"Ilmoittakaa minulle, mitä tapahtuu. Minä en tee mitään, ennenkuin
olen saanut kuulla Teiltä."

Hän katsoi yhäti tutkivasti minua. "Minä toivon, että kaikki olisi
loppunut, -- olisi onnellisesti ja hyvin loppunut, herra Gilmore, ja
niin teette varmaan Tekin." Näin sanottuaan poistui hän luotani.

Sir Percival seurasi minua viehättävällä kohteliaisuudella aina
vaunun ovelle saakka.

"Jos Te joskus tulette minun paikkakunnalleni", sanoi hän, "niin
pyydän minä Teitä muistamaan, että minä mitä mieluisimmasti haluaisin
tutustua Teihin lähemmin. Tämän perheen vanha, koeteltu ystävä on
aina tervetullut vieras minun talooni."

Tämä mies on todellakin viehättävä -- kohtelias, ymmärtävä, aivan
ihmeteltävän vähän ylpeä -- todellinen gentleman ruumiiltaan ja
sielultaan. Kun vaunut vierivät pois, tunsin minä mielihyvällä
tahtovani kaikki tehdä palvellakseni sir Percival Glydeä -- kaikki
maailmassa paitsi valmistaa avioliittosopimusta hänen vaimolleen.


III.

Viikko kului Lontooseen palaamiseni jälkeen ilman että minä sain
mitään tietoa neiti Halcombelta.

Kahdeksantena päivänä pantiin kirjoituspöydälleni kirje, johon oli
osoite kirjoitettu hänen käsialallaan, sekä joukko muita kirjeitä.

Se sisälsi, että sir Percival Glyde oli nyt saanut varman ja
lopullisen suostumuksen ja että avioliitto, hänen toivomuksensa
mukaan, tulisi tapahtumaan vuoden lopulla luultavasti joulukuun
jälkipuoliskolla. Neiti Fairlien kahdeskymmenesensimmäinen
syntymäpäivä oli maaliskuun lopussa. Tämän järjestyksen mukaan tulisi
hän siis sir Percivalin puolisoksi kolmea kuukautta aikaisemmin, kuin
hän tulisi täys-ikäiseksi.

Minun ei olisi pitänyt hämmästyä, ei tulla surulliseksi ja
kumminkin minä sekä hämmästyin että surin. Pieni pettynyt toive
neiti Halcomben aivan liian lyhyen kirjeen johdosta sekausi näihin
tunteisiin ja auttoi osaltaan saamaan mieleni tasapainostaan koko
päiväksi. Kuudella rivillä ilmoitti neiti Halcombe uutisen tulevasta
avioliitosta ja kolmella kertoi hän minulle, että sir Percival
oli lähtenyt Cumberlandista ja palannut Hampshiressä olevalle
maatilalleen. Kaksi viimeistä lausetta sisälsivät ensiksi, että
Laura tarvitsee kovin vaihtelua ja jotakin iloista seuraa; toiseksi:
että hän tästä syystä oli päättänyt yhdessä hänen kanssaan matkustaa
muutamain vanhain ystäväin luo Yorkshireen. Siihen päättyi kirje
ilman että sanallakaan selitettiin, mitkä syyt olivat aiheuttaneet
neiti Fairlien antamaan suostumuksensa avioliittoon tuskin viikko sen
jälkeen, kuin minä viimeksi näin hänet.

Vastaisuudessa selveni tämä kaikki minulle. Minun asiani ei ole
kuitenkaan kertoa sitä vain kuuleman mukaan. Neiti Halcombe oli
persoonallisesti läsnä näiden asiain tapahtuessa, ja kun hänen
kertomuksensa seuraa minun kertomustani, on hän esittävä kaiken
aivan niin, kuin se tapahtui. Velvollisuus, mikä minulla vielä on,
ennenkun lasken kynän kädestäni, on mainita se teko joka oli minun
suoritettava neiti Fairlien avioliiton johdosta, nimittäin hänen
avioliittosopimuksensa valmistaminen.

Mutta ei käy oikein selvästi kertominen lukijalle tästä asiapaperista
tekemättä ensin selvää nuoren morsiamen varallisuus-suhteista.
Koetan tehdä selitykseni lyhyeksi ja selväksi sekä välttää niitä
mustia termejä, jotka kuuluvat minun ammattiini. On varsin tärkeätä
olla asiasta selvillä. Etukäteen tahdon minä ilmoittaa lukijalle,
että neiti Fairlien perintö kysymys mitä lähimmästi koskee tätä
hänen kohtaloidensa kertomusta, ja että lukijan täytyy huomaavasti
ja tarkkaan pitää mielessään minun antamani tiedot, jos hän tahtoo
oikein käsittää ne tapahtumat, jotka ovat vielä kerrottavina.

Neiti Fairlien omaisuus oli kahtalaista laatua, ensiksi kiinteä
omaisuus ja maatilat, jotka hän luultavasti saisi periä setänsä
kuoltua, ja toiseksi se pääoma, jonka hän ehdottomasti saisi
haltuunsa tultuaan täysikäiseksi.

Tehkäämme ensin selkoa maatilasta.

Neiti Fairlien isoisän (jota kutsumme herra Fairlie vanhemmaksi)
aikana olivat perintösuhteet Limmeridgen tilaan seuraavat:

Vanhemmalla herra Fairliellä oli kuollessaan kolme poikaa, Philip,
Fredrik ja Arthur. Vanhimpana poikana sai Philip tilan haltuunsa.
Jos hän kuolisi jättämättä poikaa, joutuisi tila toiselle veljelle
Fredrikille, ja jos tämäkin kuolisi ilman poikaperillistä, joutuisi
tila kolmannelle veljelle Arthurille.

Tapahtui kumminkin niin, että herra Philip Fairlieltä jäi kuollessaan
ainoastaan tytär, Laura, jota tämä kertomus käsittelee. Seurauksena
oli, että maatila laillisessa järjestyksessä siirtyi toiselle
veljelle Fredrikille, joka oli naimaton. Kolmas veli, Arthur, oli
kuollut muutamia vuosia aikaisemmin kuin Philip ja jättänyt jälkeensä
pojan ja tyttären. Poika hukkui Oxfordissa ollessaan 18-vuotias.
Hänen kuoltuaan siirtyivät kaikki toiveet Lauralle saada Philip
Fairlien tyttärenä vastaisuudessa periä tila, kuin hän luonnon
järjestyksen mukaan varmaankin eläisi kauemmin kuin setänsä Fredrik
ja kun edellytetään, että mainittu Fredrik kuolisi ilman miehisiä
perillisiä.

Jollei siis herra Fredrik Fairlie menisi naimisiin ja jollei hänelle
syntyisi poikaa (kaksi asiaa, joita voisi vähimmän luulla) saisi
hänen veljentyttärensä Laura periä Limmeridgen hänen kuoltuaan,
kumminkin, kuten lukijan tulee muistaa, vain elinaikaisella
omistusoikeudella. Jos hän kuolisi naimattomana tai lapsettomana,
joutuisi maatila hänen serkulleen, Magdalenalle, Arthur Fairlien
tyttärelle. Jos hän sen sijaan menisi naimisiin ja järkevä sopimus
tehtäisiin -- sanalla sanoen sellainen, kuin minä ajattelin niin
olisivat tilan tuottamat tulot, kolme tuhatta puntaa vuosittain,
kokonaan hänen määrättävissään. Jos hän kuolisi ennemmin puolisoansa,
niin voisi tämä luonnollisesti odottaa saavansa nauttia hyväkseen
mainitun vuotuisen koron elinaikansa. Jos Laura avioliitossaan
saisi pojan, tulisi poika perijäksi syrjäyttämällä äitinsä serkun
Magdalenan. Sir Percivalin perintötoiveet avioliittonsa kautta neiti
Fairlien kanssa, mikäli ne koskivat kiinteää omaisuutta, olivat siis
herra Fredrik Fairlien kuollessa kahtalaiset: ensiksi vuotuiset
kolme tuhatta puntaa (hänen rouvansa myöntymyksen mukaan rouvan
eläessä ja laillisella oikeudella hänen kuoltuaan, jos sir Percival
eläisi kauemmin häntä) ja toiseksi perintöoikeus Limmeridgeen hänen
pojallensa, jos heille syntyisi avioliitossa sellainen.

Sellainen oli kiinteän omaisuuden ja sen tuottamain tulojen
laita, jos neiti Fairlie menisi avioliittoon. Tähän asti ei ollut
uskottavaa, että syntyisi mitään vaikeutta tai erimielisyyttä
käsityksessä morsiamen avioliittosopimukseen nähden sir Percivalin
lainoppineen avustajan ja minun välillä.

Meidän täytyy sitten mainita muutamia sanoja siitä pääomasta, jonka
neiti Fairlie saisi, kun hän nyt heti täytettyään kaksikymmentäyksi
vuotta tulisi täysikäiseksi.

Tämä osa hänen perintöään oli jo yksistään pieni varsin
kaunis omaisuus. Sen oli hänen isänsä testamentannut hänelle
ja oli se kaksikymmentätuhatta puntaa. Sitä paitsi nosti hän
vielä kymmenentuhannen punnan korot, joka summa vasta hänen
kuoltuaan joutuisi hänen tädillensä Eleonorelle, hänen isänsä
ainoalle sisarelle. Lukija saa varsin selvän käsityksen perheen
taloudellisista asioista, jos minä pysähdyn hetkiseksi selittämään,
miksi tädin pitäisi odottaa saadaksensa perintönsä veljentyttärensä
kuoltua.

Herra Philip Fairlie oli elänyt parhaimmassa sovussa sisarensa
Eleonoren kanssa niin kauan, kuin tämä oli naimaton. Mutta kun hän
verrattain nuorena meni naimisiin ja tämä avioliitto yhdisti hänet
italialaiseen eli paremmin sanoen italialaiseen aatelismieheen,
koskapa häntä kutsuttiin kreiviksi, niin paheksui herra Fairlie siinä
määrässä hänen menettelyään, ett'ei hän koskaan tahtonut tietää
hänestä sen enempää, ja menipä vielä niin pitkälle, että pyyhki hänen
nimensä testamentista. Perheen muut jäsenet katsoivat kumminkin
tämän tyytymättömyyden vakavan ilmaisun liian kohtuuttomaksi
ja kovaksi. Kreivi Tosco ei ollut, vaikk'ei tosin rikas mies,
ollenkaan mikään köyhtynyt seikkailija. Hänellä oli pieni, mutta
riittävä tulo elääkseen, hän oli oleskellut useampia vuosia
Englannissa ja päässyt parhaimpaan seurapiiriin. Nämä suositukset
eivät kumminkaan merkinneet mitään herra Fairlien lepyttämiseksi.
Monessa käsityskannassaan oli hän vanhan koulun katsannon omistanut
englantilainen ja kammoi ulkomaalaista vain siitä syystä, että tämä
oli ulkomaalainen. Ainoa myönnytys, johon hän muutamien vuosien
kuluttua saatiin suostumaan, ja sekin neiti Fairlien nimenomaisella
välityksellä, oli, että hän jälleen merkitsi sisarensa nimen
testamenttiin, mutta kumminkin siten, että sisar kylläkin kauan saisi
odottaa perintöänsä, kun taas sen korko joutuisi hänen tyttärelleen
tämän elinaikana, ja itse pääoma, jos täti kuolisi ennen tytärtä,
siirtyisi hänen veljentyttärelleen Magdalenalle. Kun ottaa huomioon
molempain naisten erilaisen iän, niin jäivät, luonnon tavallisen
menon mukaan, tädin toiveet saada nuo kymmenentuhatta puntaa varsin
epäiltäviksi, ja rouva Foscon viha purkausi veljen menettelystä
niin väärin, kuin se tavallisesti sellaisissa tapauksissa purkautuu
hän ei nimittäin tahtonut koskaan nähdä veljentytärtään eikä häntä
voitu saada uskomaan, että hänen oli juuri kiittäminen neiti
Fairlien välitystä siitä, että hänen veljensä ollenkaan muisti häntä
testamentissaan.

Näin oli niiden kymmenentuhannen punnan laita. Tässäkään ei voisi
mitään erilaista käsitystä tulla sir Percivalin lakimiehen kanssa.
Korko tulisi vapaaherran rouvalle ja vasta hänen kuolemansa jälkeen
siirtyisi pääoma hänen tädilleen tai serkulleen.

Helpompien kysymysten poistettua tulin minä lopulta pulmallisimpaan
kohtaan -- noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan.

Tämän summan omisti kieltämättä neiti Fairlie itse, kun hän nyt
pian täytti kaksikymmentäyksi vuottansa, ja koko hänen vastainen
hallinto-oikeutensa siihen riippui ennen kaikkia niistä ehdoista,
jotka minä voin hänen puolestaan tehdä aviosopimukseen. Kaikki muut
sen pykälät olivat lyhyesti sanoen vain pro forma (muodon vuoksi)
eikä niitä tarvitse tässä toistaa. Mutta se osa, joka sisältää
yllämainitun kohdan, on liian tärkeä sivuutettavaksi. Muutamat rivit
riittävät kyllä tehdäkseen lukijalle selkoa siitä.

Minun ehdotukseni noiden kahdenkymmenentuhannen punnan suhteen
oli yksinkertaisesti seuraava: Koko summa sijoitettaisiin siten,
että vaimo saisi sen koron elinaikansa, samoin sir Percival hänen
kuoltuaan, jonka jälkeen pääoma joutuisi heidän lapsilleen. Mutta
perillisten puutteessa voisi vaimo testamentata sen kenelle haluaisi,
ja tästä syystä pidätin minä hänelle oikeuden tehdä testamentinkin.
Seuraus tästä kaikesta oli helposti nähtävissä. Jos lady Glyde
kuolisi perillisittä, niin voisi hänen sisarpuolensa, neiti Halcombe,
tai ketkä sukulaiset tai ystävät tahansa, joita hän tahtoisi muistaa,
hänen puolisonsa kuoltua päästä nauttimaan niin suurta rahaosuutta,
kuin hän haluaisi määrätä. Jos hän sen sijaan jättäisi perillisiä,
niin olisi heillä luonnollisesti etuoikeus muihin nähden. Tämä oli
minun ehdotukseni, ja minä luulen, ett'ei kukaan tämän lukija voi
kieltää sen tarkoittaneen tasapuolista oikeutta joka taholle.

Saamme nyt nähdä kuinka vapaaherra vastaanotti ehdotukseni.

Juuri siihen aikaan, kun minä sain neiti Halcomben kirjeen, oli
minulla tavallista kiireempiä tehtäviä. Mutta minä hankin kumminkin
tilaisuuden valmistaa avioliittosopimuksen. Tämän valmistuttua
lähetin minä sen sir Percivalin lakimiehelle hyväksyttäväksi viikon
kuluessa siitä päivästä lukien, jolloin minä sain tiedon tulevasta
avioliitosta.

Kaksi päivää myöhemmin sain minä asiakirjat takaisin vapaaherran
asianajajan tekemillä huomautuksilla. Hänen väitteensä näyttivät
alussa olevan varsin pikkumaisia ja vähäpätöisiä, kunnes hän tuli
noihin kahteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Tässä oli reunaan vedetty
punaisella musteella kaksi riviä ja niille kirjoitettu seuraava
huomautus:

_"Ei hyväksyttävä_. Pääoma siirtyköön sir Percival Glydelle, jos hän
eläisi lady Glyden jälkeen ja jollei mitään rintaperillisiä olisi."

Tämä tahtoi sanoa, ett'ei penniäkään noista
kahdestakymmenestätuhannesta punnasta joutuisi neiti Halcombelle tai
jollekin muulle lady Glyden ystävälle. Jos hän kuolisi lapsettomana,
pistäisi hänen miehensä koko summan taskuunsa.

Minun vastaukseni tähän odottamattomaan ehdotukseen oli niin lyhyt ja
luja kuin mahdollista:

"Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin
minä, että kohta, jota vastaan Te olette tehnyt huomautuksia, pysyy
sellaisenaan aivan muuttamatta, j.n.e." Neljännestunnin kuluttua
oli minulla vastaväite käsissäni. "Paras herrani! Neiti Fairlien
avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että minun punasella
musteella tekemiäni huomautuksia seurataan aivan muuttamatta.
Suurimmalla kunnioituksella j.n.e." Puhuaksemme meidän aikamme
rengonkielellä olimme me molemmat nyt kauniisti "liistarissa"
eikä meillä ollut mitään muuta keinoa valittavana kuin kääntyä
asianomaisiin päämiehiimme.

Asiain nykyisellä kannalla ollessa -- kun neiti Fairlie ei vielä
ollut täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottaan -- oli hänen holhoojansa,
herra Fredrik Fairlie minun päämieheni. Minä kirjoitin hänelle saman
päivän postissa ja esitin asian aivan niin, kuin se oli, minä en
esittänyt hänelle ainoastaan jokaista syytä, millä minä olisin voinut
vaikuttaa häneen pysyttämään sopimusta sellaisenaan, kuin minä olin
sen tehnyt, vaan minä osoitin myöskin selvään sen ahneuden, joka oli
tehtyjen väitteiden pohjana, noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan
nähden. Mikäli minä olin voinut tutustua näissä neuvotteluissa sir
Percivalin asioihin, oli käynyt minulle liiankin selväksi, että hänen
tilansa oli sanomattoman velkainen ja että hänen tulonsa vaikkakin
kirjaimellisesti varsin suuret, kumminkin todellisuudessa hänen
asemassaan olivat melkein mitättömät. Näin ollen oli selvän rahan
hankkiminen sir Percivalille elämisen ehto, ja hänen asianajajansa
tekemä huomautus avioliittosopimusta vastaan ei ollut muuta kuin
suora, itsekäs huomautus tästä.

Herra Fairlien vastaus tuli minulle seuraavassa postissa ja näytti
olevan mitä suurimmassa määrässä hämärä ja ahdasmielinen. Sujuvaksi
englanniksi käännettynä kuului se seuraavasti:

"Tahtoisiko kunnon Gilmore olla niin sanomattoman hyvä jättääkseen
vaivaamatta ystäväänsä ja päämiestään sellaisella pikkuasialla
-- vain kaukaisella mahdollisuudella? Olisiko uskottavaa, että
nuori nainen, tuskin kaksikymmentäyksi vuotta vanha, kuolisi
ennen miestään, joka on neljäkymmentäviisi vuotias? Ja kuolisi
lapsettomana? Ja olisiko mahdollista tässä pahassa maailmassa
arvostella liian korkealle lepoa ja rauhaa? Jos nämä kaksi taivaan
lahjaa voidaan vaihtaa niin mitättömään pikku asiaan kuin varsin
epäiltävään mahdollisuuteen menettää kaksikymmentätuhatta puntaa,
niin eikö se olisi siunattu onni? Miksi ei siis suostua siihen?"

Minä nakkasin harmistuneena kirjeen kädestäni. Juuri kuin se
oli pudonnut lattialle, kuulin minä jonkun koputtavan ovelle,
ja sir Percivalin asianajaja, herra Merriman, astui huoneeseen.
On monenlaatuisia viekkaita asianajajia tässä maailmassa, mutta
luullakseni on kaikkein vaikein selvitä niistä, jotka reippaan ja
iloisen luonteen varjolla koettavat viekkaudella voittaa. Lihavan,
hyvinvoivan hymyilevän asianajajan kanssa on kaikista ilkein
toimeentulla. Herra Merriman kuului tähän luokkaan.

"No, kuinka meidän kunnon herra Gilmoremme voi?" alkoi hän heti
ihastuneena omaan rakastettavaisuuteensa. "Olen varsin iloinen
nähdessäni Teidät, sir, niin erinomaisen terveenä. Kävelin ohi
porttinne ja ajattelin, että kernaasti voin pistäytyä sisäänkin, jos
Teillä kenties olisi jotakin sanottavaa minulle. Tehkäämme, jos Teitä
miellyttää, persoonallisesti selvä tuosta asiasta! Oletteko Te saanut
päämieheltänne jotakin tietoa?"

"Kyllä. Onko Teillä jotakin omaltanne?"

"Arvoisa hyvä herrani! Minä toivon, että hän antaisi minulle joitakin
varsinaisia toimintaohjeita -- minä toivon kaikesta sydämmestäni,
että olisin vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta, mutta hän on
taipumaton -- oikeammin sanoen mitä itsepäisin -- enkä minä selviä
siitä. 'Merriman, minä jätän yksityiskohdat Teidän tehtäväksenne.
Tehkää minkä katsotte olevan oikein minun etuihini nähden ja pitäkää
minua ikäänkuin persoonallisesti poissa-olevana, kunnes asia on
oikealla tolallaan'. Näin lausui sir Percival minulle pari viikkoa
sitten, enkä minä pääse hänen kanssaan sen pitemmälle, kuin että
saan kuulla samat sanat. Minä en ole mikään kohtuuton mies, kuten
hyvin tiedätte, herra Gilmore. Hyvässä luottamuksessa voin minä sanoa
Teille, että minä mieluummin pyyhkisin pois tällä hetkellä tuon
tekemäni huomautuksen. Mutta jollei sir Percivalia saada varmemmin
lausumaan mielipidettään asiasta -- jos sir Percival sokeasti jättää
kaikki minun ratkaistavakseni, niin mitäpä muuta minä voin tehdä,
kuin mitä tarkimmin valvoa hänen etujaan? Käteni ovat sidotut --
ettekö näe sitä, paras sir? Käteni ovat todellakin sidotut."

"Teidän mielestänne pitää siis muistutus paikkansa?"

"Tietysti, peijakas soikoon. Mitäpä minä muutakaan voin." Hän meni
uunin luo, lämmitteli itseään ja hyräili erään iloisen laulun
loppusäkeitä kauniilla, täyteläisellä bassoäänellä. "Mitä sanotaan
teidän puoleltanne?" jatkoi hän. "Olkaa hyvä, sanokaa minulle -- mitä
sanotaan siellä?"

Minua hävetti kertoa hänelle sitä. Minä koetin voittaa aikaa --
ei, sitä pahemminkin. Minun lainopillinen vaistoni voitti paremmat
tunteeni ja minä koetin houkuttaa häntä myöntymään.

"Kaksikymmentätuhatta puntaa on kyllin suuri summa hävittääkseen
kaiken toivon nuoren naisen ystäviltä", sanoin minä.

"Aivan oikein", vastasi Merriman katsellen miettivästi saappaihinsa.
"Oikein huomautettu, sir -- aivan oikein huomautettu!"

"Sopimus, joka tarkoittaisi yhtä hyvin vaimon kuin miehenkin etua, ei
kenties olisi ollut minun päämiehelleni täysin vastenmielinen." Menin
askeleen pitemmälle. "No hyvä, sir, tämä vaikeus selvenee kenties
molemminpuolisella myönnytyksellä. Mikä on vähin, mihin tahdotte
tyytyä?"

"Vähin, mihin me tyydymme", sanoi herra Merriman "on
yhdeksäntoistatuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän puntaa,
yhdeksän shillingiä, yksitoista penceä ja kolme äyriä. Ha, ha, haa!
suokaa anteeksi, herra Gilmore, että lasken hieman leikkiä."

"Siinä leikissä ei ole mitään, mikä viehättää", huomautin minä.
"Se on melkein sen arvoinen kuin se puuttuva äyri, joka sen on
aiheuttanut".

Herra Merriman oli ihastunut. Hän nauroi minun huomautukselleni niin,
että huone kaikui. Minä en ollut puoleksikaan niin hyvällä tuulella.
Minä kävin taas asiaan ja tein lopun keskustelustamme.

"Tänään on perjantai", sanoin minä. "Sallikaa minulle aikaa ensi
tiistaihin lopullisen vastauksen antamiseen".

"Sanomattoman mielelläni", vastasi vanha toverini. "Vaikka
pitemmältikin, paras sir, jos Teitä miellyttää." Hän otti hattunsa
mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: "Kesken puheen,
ovatko Teidän päämiehenne Cumberlandissa sattumalta kuulleet mitään
siitä naisesta, joka kirjoitti nimettömän kirjeen?"

"Ei sanaakaan sen enempää", vastasin minä. "Oletteko Te kenties
päässyt hänen jäljilleen?"

"Emme vielä", vastasi herra Merriman, "mutta me emme ole epätoivoisia.
Sir Percival epäilee, että joku salaa häntä, ja me annamme vartioida
tätä _jotakin._"

"Te tarkoitatte vanhaa naista, joka oli hänen matkassaan
Cumberlandissa?" kysyin minä.

"Aivan toista henkilöä, sir", vastasi herra Merriman. "Me emme
ole vielä onnistuneet saamaan vanhaa naista käsiimme. Tämä joku,
jota minä tarkoitan, on mies. Me pidämme häntä silmällä täällä
Lontoossa ja epäilemme suuresti, että hän auttoi häntä karkaamaan
mielisairaalasta. Sir Percival tahtoi ottaa hänet pieneen
kuulusteluun heti, mutta minä kielsin. Jos häneltä aletaan kysellä,
pitää hän vain varansa; parempi silloin vartioida häntä ja odottaa.
Me saamme siis nähdä, kuinka asia sujuu. Se on kuitenkin vaarallinen
nainen olemaan irrallaan, herra Gilmore, ei kukaan tiedä, mitä hän
ensi kerralla ottaa tehtäväkseen. Hyvästi, paras sir. Tiistaina siis
on minulla kunnia kuulla lähemmin."-- Hän hymyili nöyrästi ja läksi.

Keskustelun jälkipuolella virkaveljeni kanssa oli huomioni vähän
kiintynyt siihen. Minä olin niin levoton sopimuksen tekemisestä, että
minä tuskin voin ajatella mitään muuta, ja samalla hetkellä, kuin
minä jäin yksikseni, aloin minä miettiä, mihin toimenpiteisiin minun
mahdollisesti pitäisi ryhtyä.

Jos olisi ollut toinen päämies, niin olisin minä seurannut saamiani
ohjeita, niin vastenmielistä kuin se minusta aina oli ollutkin, ja
heittänyt silleen noiden kahdenkymmenentuhannen punnan ajattelemisen.
Mutta kun asia koski neiti Fairlietä, oli minun mahdoton menetellä
niin kaupantapaisesti. Minä tunsin todellista kiintymystä häneen ja
muistin kiitollisuudella, kuinka hänen isävainajansa oli ollut minun
paras ystäväni ja suosijani, joka minulla on ollut. Minä halusin niin
todellisesti valvoa hänen etuaan laatiessani hänen sopimustaan, kuin
minä en olisi ollutkaan mikään vanhapoika, vaan hän minun tyttäreni,
ja minä päätin olla säästämättä mitään vaivoja ja persoonallisia
uhrauksia hänen hyväkseen. Ei ollut ajattelemistakaan kirjoittaa
vielä kerta herra Fairlielle, se olisi ollut vain uusi aihe hänelle
vetäytyä pois asiasta. Mutta jos minä matkustaisin sinne ja saisin
mieskohtaisesti tavata häntä, niin ehkäpä siitä olisi minulle
suurempi hyöty. Huominen päivä oli lauantai. Minä päätin ottaa
matkalipun ja antaa vanhan ruumiini täristä matkalla Cumberlandiin,
toivoen saavani herra Fairlien menettelemään oikein, riippumattomasti
ja järkevästi. Toivoni ei ollut suuri, sen tietää taivas, mutta
rauhoittaisinhan minä siten ainakin omaatuntoani. Olisinhan minä
silloin tehnyt kaiken voitavani suojellakseni vanhan ystäväni ainoaa
lasta.

Ilma oli kaunis lauantaina; aurinko paistoi kirkkaasti ja tuuli
oli lännessä. Minä olin viime aikoina taaskin alkanut tuntea sitä
huimausta ja pakotusta päässäni, jota vasten lääkärini jo kaksi
vuotta sitten oli varoittanut minua olemaan varuillani ja minä
päätin sen vuoksi ottaa hieman ylimääräistä liikuntoa, lähettää
matkalaukkuni Eustonsquaren asemalle ja kävellä itse sinne jalkasin.
Kun tulin Holborneen, kohtasin minä herran, joka käveli kiirein
askelin; nähdessään minut pysähtyi hän heti ja puhutteli minua. Se
oli herra Walter Hartright.

Jollei hän olisi tervehtinyt ensin, niin olisin minä luultavasti
unhottanut sen tekemättä. Hän oli niin muuttunut että minä tuskin
tunsin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet --
liikkeet nopeat ja epävarmat -- ja hänen pukunsa, jonka minä muistin
olleen niin huolellisesti hoidetun ja aistikkaan nähdessäni hänet
Limmeridgessä, oli nyt niin laiminlyöty, että minä melkein olisin
hävennyt saadessani nähdä jonkun kirjureistani niin huolimattomasti
puettuna.

"Onko kauan siitä, kun palasitte Cumberlandista?" kysyi hän. "Minä
olen äskettäin saanut kirjeen neiti Halcombelta. Huomaan, että
sir Percival Glyden selitys on katsottu tyydyttäväksi. Tapahtuuko
avioliitto piakkoin? Tiedättekö Te, herra Gilmore, sattumalta sen?"

Hän puhui niin nopeasti ja kysymykset seurasivat toisiansa niin
sekavasti ja kummallisesti, että minä tuskin ehdin seurata niitä.
Kuinka tuttu hän lyhyt aikaa sitten lieneekin ollut Limmeridgen
perheen kanssa, en minä voinut katsoa hänellä olevan mitään oikeutta
vaatia tietoja heidän yksityisistä asioistaan. Ja minä päätin sen
vuoksi aivan lyhyesti tyydyttää hänen uteliaisuuttaan neiti Fairlien
avioliiton suhteen.

"Aika on näyttävä sen, herra Hartright", sanoin minä, "aika on
näyttävä sen. Jos me seuraamme sanomalehtiä, niin luulen minä aivan
varmaan näkevämme niistä. Suokaa anteeksi, että sanon -- mutta
minusta tuntuu ikävältä, ett'ette näytä niin terveeltä kuin viimeksi
Teitä nähdessäni."

Pikainen, hermostunut värähdys hänen suunsa ja silmiensä ympärillä
sai minut heti katumaan, että minä olin vastannut niin varovaisesti.

"Minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä hänen avioliittoansa", sanoi
hän katkerasti. "Minun täytyy odottaa kuten muidenkin, kunnes näen
sen sanomalehdistä. Niin", jatkoi hän, ennenkuin olin ehtinyt tehdä
mitään anteeksipyyntöä, "minä en ole voinut oikein hyvin viime
aikoina. Minä tarvitsen asuinpaikan ja toiminnan muutosta. Teillä on
täällä laajat asioimistuttavuudet, herra Gilmore. Jos Te saisitte
kuulla puhuttavan jostakin retkikunnasta, joka tarvitsee mukaansa
piirustajaa ja jollei Teillä ole jotakin ystävää, jolle Te toivotte
hankkia paikkaa, niin olisin minä Teille sangen kiitollinen, jos Te
tahtoisitte antaa minulle tiedon siitä. Minä voin vastata siitä, että
minun todistukseni ovat hyvät, enkä minä pidä väliä sillä, mihin
minä joudun matkustamaan, millainen ilmanala on ja kuinka kauan saan
olla poissa." Hän katsoi ympärilleen tätä puhuessaan kummallisella,
epäluuloisella tavalla, ikäänkuin hän olisi uskonut jonkun vartioivan
siinä kansanjoukossa, joka tunkeili kaikille suunnille ympärillämme.

"Jos saan kuulla jotain sellaisesta paikasta niin ilmoitan minä
siitä aivan varmaan Teille", sanoin minä ja ollakseni kieltämättä
häneltä aivan kaikkia uutisia Fairlien perheestä lisäsin minä:
"Hetkisen kuluttua matkustan minä Limmeridge-Houseen asiain takia.
Neiti Halcombe ja hänen sisarensa ovat nyt matkustaneet Yorkshireen
tapaamaan muutamia ystäviä."

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän näytti aikovan vastata jotakin,
mutta taas huomasin minä saman hermostuneen värähdyksen hänen suunsa
ja silmiensä ympärillä. Hän tarttui vain minun käteeni, puristi sitä
kovasti ja hävisi väkijoukkoon lausumatta enää sanaakaan. Vaikka
hän oli melkein aivan vieras minulle, pysähdyin minä kumminkin
hetkiseksi ja katsoin hänen perästään tuskaisesti. Minä olin vuosien
kuluessa ammatissani riittävästi saanut oppia tuntemaan nuoria
miehiä voidakseni ulkonaisista merkeistä päättää, kun he olivat
häviöön joutumaisillaan, ja jatkaessani matkaani asemalle täytyi
minun ikäväkseni sanoa, että minä tunsin olevani varsin epäilevällä
kannalla herra Hartrightin tulevaisuuden suhteen.


IV.

Kun minä matkustin varhaisella junalla, saavuin minä Limmeridgeen
oikeissa ajoin ennen päivällistä. Koko talo oli autio ja synkkä.
Olin odottanut, että kiltti rouva Vesey pitäisi minulle seuraa
nuorten naisten poissa-ollessa, mutta hän oli sulkeunut omiin
huoneisiinsa kylmettymisen takia. Palvelijat olivat niin hämmästyneet
minun tulostani, että he juoksivat sinne ja tänne ja tekivät
tyhmiä erehdyksiä. Vieläpä hovimestarikin, joka oli kyllin vanha
mies tietääkseen paremmin, asetti eteeni pullon portviiniä, joka
oli aivan jääkylmä. Tiedonannot herra Fairlien terveydestä olivat
tavanmukaiset, ja kun minä lähetin hänelle pyynnön saada puhutella
häntä, sain minä sen vastauksen, että hän suurimmalla mielihyvällä
tahtoisi ottaa vastaan minut huomis-aamuna, mutta että tieto minun
odottamattomasta saapumisestani oli saattanut hänelle vaikean
sydämmentykytyksen koko loppuillaksi. Myrsky suhisi surullisesta koko
yön ja kummallisia valittavia ääniä kuului milloin siellä, milloin
täällä autiossa talossa. Minä nukuin varsin huonosti ja nousin ylös
aika huonolla tuulella syödäkseni aamiaisen aivan yksin seuraavana
aamuna.

Kello kymmenen saatettiin minut herra Fairlien luo. Hän oli
tavallisessa huoneessaan, tavallisella tuolillaan ja tavallisessa
levottomuutta herättävässä ruumiin ja sielun terveydentilassaan. Kun
minä tulin sisään, seisoi hänen kamaripalvelijansa hänen edessään
ja piti hänen katsellakseen piirustussalkkua, joka oli yhtä pitkä
ja leveä kuin minun kirjoituspöytäni kansi. Säälittävä ranskalainen
irvisti epätoivoisimmalla naamalla maailmassa ja näytti olevan aivan
sortumaisillaan lattiaan väsymyksestä, samalla kun hänen herransa
välinpitämättömän hitaasti käänsi salkun lehtiä ja suurennuslasin
avulla etsiskeli sen kätkettyjä kauneuksia.

"Te, paras kaikista hyvistä vanhoista ystävistä", sanoi herra Fairlie
nojaten mukavasti taaksepäin tuolissaan, ennenkun hän voi katsoa
minuun, "voitteko Te _oikein_ hyvin? Kuinka sydämmellisen kiltisti
teittekään tullessanne katsomaan minua yksinäisyydessäni kunnon
Gilmore!"

Olin odottanut, että palvelija lähetettäisiin pois minun tullessani,
mutta merkkiäkään siihen ei voitu huomata. Siinä seisoi hän yhäti
isäntänsä tuolin edessä, vapisten piirustusten painon takia, ja siinä
istui herra Fairlie tyyneesti pyöritellen suurennuslasia valkoisten
sormiensa ja peukalon välissä.

"Olen matkustanut tänne puhuakseni Teidän kanssanne varsin tärkeästä
asiasta", sanoin minä, "suokaa anteeksi minulle pyyntöni, että me
jäämme kahden kesken."

Onneton kamaripalvelija silmäsi kiitollisesti minuun. Herra Fairlie
toisti hiljaisella äänellä minun viimeiset sanani: "jäämme kahden
kesken" -- mahdollisimman suurella hämmästyksen ilmeellä.

Minua ei haluttanut kuluttaa aikaa turhaan ja minä päätin siis
kiiruusti saada pyyntöni kuulluksi.

"Minä pyydän, että Te sallitte tämän miehen mennä tiehensä", sanoin
minä osoittaen palvelijaa.

Herra Fairlie rypisti kulmakarvojansa, ja hänen suupielissään väikkyi
ivallinen hämmästys.

"Tämän miehen", toisti hän. "Ah, Te vanha, leikkisä Gilmore, mitähän
Te mahtanette oikein tarkoittaa kutsuessanne häntä _mieheksi_?
Mikä hän on mies. Puoli tuntia sitten, ennenkun minä tahdoin saada
piirustukseni, ansaitsi hän ehkä miehen nimen ja mahdollisesti
ansaitsee hän sen puoli tuntia myöhemminkin, kun minä en enää katsele
niitä, mutta nyt on hän yksinkertaisesti vain kirjateline. Mitäpä
tekee, jos kirjateline on huoneessa?"

"Minun täytyy väittää vastaan. Kolmannen kerran pyydän minä siis,
herra Fairlie, että me jäämme kahden."

Ääneni ja esiintymiseni ei jättänyt enää hänelle muuta valinnan varaa
kuin täyttää pyyntöni. Hän katsoi palvelijaansa ja osoitti vihaisesti
vieressään olevalle tuolille.

"Pane salkku tuohon ja mene matkoihisi", sanoi hän. "Äläkä suututa
minua sotkemalla paikkaa, johon jo olen ehtinyt tulla. Tiedätkö vai
etkö tiedä, missä kohden kirjaa minä olen? Tiedätkö, _varmaan_? Ja
oletko asettanut soittokellon niin, että saan sen heti käsiini?
Sanoitko 'kyllä?' No, miksi turkasen nimessä et laputa matkoihisi?"

Kamaripalvelija meni. Herra Fairlie kiemurteli tuolissa, kuivasi
suurennuslasiansa hienolla kamaripalttinanenäliinallaan ja huvitti
itseään silmäämällä syrjään piirustussalkkua. Ei ollut helppoa pitää
mieltäni tasapainossa näiden koettelemusteni aikana, mutta minä pidin
kumminkin.

"Minä olen vaivoin päässyt tulemaan tänne", sanoin minä, "voidakseni
suojella Teidän veljentyttärenne ja Teidän perheenne etuja, ja
luullakseni on minulla pieni oikeuskin pyytää Teitä seuraamaan
esitystäni."

"Älkää kiusatko minua!" huudahti herra Fairlie ja vaipui avuttomasti
kokoon tuoliinsa suljetuin silmin. "Taivaan tähden, älkää kiusatko
minua. Minä en ole kyllin vahva kestääkseni sitä."

Minä olin vakavasti päättänyt pysyä tyynenä Laura Fairlien vuoksi.

"Asiani", jatkoin minä, "on pyytää Teitä vielä kerran ajattelemaan
tarkemmin sitä, mitä Te minulle kirjoititte, eikä hylkäämään
veljentyttärenne ja kaikkien häntä lähinnäolevain oikeuksia. Sallikaa
minun vielä kerran sanoa Teille, kuinka asian laita on."

Herra Fairlie pudisti päätänsä tuskaisella ilmeellä.

"Teette sydämmettömästi, herra Gilmore, oikein sydämmettömästi",
sanoi hän. "Mutta samapa se; puhukaa nyt taivaan nimessä."

Minä esitin koko kysymyksen huolellisesti hänelle; minä koetin tehdä
sen mahdollisimman selvässä valossa. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan
suljetuin silmin kokoajan minun puhuessani. Kun minä olin lopettanut,
avasi hän raukeasti silmänsä, otti hopeaisen hajuvesipullonsa
pöydältä ja veti sieramiinsa hiljaisella tyytyväisyydellä muutaman
siemauksen virkistävää hajua.

"Kunnon Gilmore", sanoi hän haistellessaan pulloa, "kuinka
ystävällisesti teittekään! Te sovitatte todellakin minut ihmisyyden
kanssa."

"Antakaa minulle yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseeni,
herra Fairlie. Minä toistan vielä kerran, että sir Percival Glydellä
ei ole edes oikeuden varjoakaan enempää kuin näiden rahojen korkoon.
Jollei Teidän veljentyttärellänne tule olemaan lapsia, niin täytyy
itse pääoman jäädä hänelle ja siirtyä hänen perheelleen. Jos Te
olette varma, niin täytyy sir Percivalin myöntyä -- hänen täytyy
myöntyä, sen vakuutan minä, jollei hän tahdo joutua sen alentavan
epäilyksen alaiseksi, että hän menee naimisiin neiti Fairlien kanssa
vain paljaasta ahneudesta ja laskelmien perusteella."

Herra Fairlie uhkasi minua leikkisästi pikku hopeapullollansa.

"Haa, Te vanha kunnon Gilmore, kuinka Te vihaatte arvoa ja jaloa
verta. Ettekö Tee sitä kenties? Kuinka Te vihaatte Glydeä vain siksi,
että hän sattuu olemaan vapaaherra. Sellainen radikaali Te olette, --
oi, taivas, sellainen radikaali!"

_Minäkö_ radikaali! Minä voin kärsiä joukon hävyttömyyksiä, mutta
pysyttyäni uskollisena puhtaimmille konservatiivisille periaatteille
koko ikäni, en minä voinut sallia kutsuttavan itseäni radikaaliksi.
Vereni kiehahti -- minä hypähdin tuolilta -- olin aivan silmitön
harmista.

"Herran tähden, älkää jyriskö, niin että katto putoaa päällemme!"
huudahti herra Fairlie -- "taivaan takia, katto putoaa päällemme!
Rehellisin kaikista Gilmoreista, minä en tarkoittanut mitään pahaa.
Minun omat mielipiteeni ovat niin perin liberaaliset, että minä
luulen melkein itsekin olevani radikaali. Niin, me olemme pari
radikaalia, me. Olkaa hyvä, älkää pahastuko. Minä en voi kiistellä
kanssanne -- minulla ei ole voimaa siihen. Annammeko tämän jutun olla
sinänsä? Niin, tulkaa tänne ja katsokaa näitä kauniita piirustuksia.
Sallikaa minun selittää, millä mestarikädellä ne ovat tehdyt. Kas
niin, nyt meillä on taaskin kiltti Gilmoremme!"

Hänen löpistessään tällä tavalla olin minä kaikeksi onneksi tyyntynyt
voittaakseni oman arvoni. Kun minä uudelleen puhuin, olin minä
kyllin levollinen käsittelemään hänen nenäkkäitä näppäyksiään sillä
hiljaisella halveksimisella jonka ne ansaitsivat.

"Te erehdytte aivan, sir", sanoin minä, "luullessanne minun puhuvan
niin ennakkoluuloisesta vastenmielisyydestä sir Percival Glydeä
kohtaan. Minä valitan, että hän niin kokonaan on jättänyt tämän
asian lakimiehensä suoritettavaksi, ett'ei ole tilaisuutta lykätä
kysymystä hänelle itselleen; mutta häntä kohtaan en minä tunne
mitään vastenmielisyyttä. Mitä olen sanonut, olisi yhtä sopivaa
kenelle tahansa hänen asemassaan -- olkoon sitten ylhäinen tai
alhainen. Tämän käsityksen katsoo jokainen lakimies oikeaksi. Jos
Te kääntyisitte ensimmäisen rehellisen lakimiehen puoleen, jonka
Te tapaisitte lähimmässä kaupungissa, niin sanoisi hän Teille
aivan outona samat sanat kuin minä nyt ystävänänne olen sanonut.
Hän ilmoittaisi Teille, että olisi vastoin lakia ja oikeutta
siirtää vaimon koko pääoma miehelle. Hän kieltäisi tavallisen
lainopillisen varovaisuuden vuoksi kaikin mokomin antamasta miehelle
kahdenkymmenentuhannen punnan pääomaa vaimon kuollessa."

"Tekisikö hän todellakin niin, Gilmore?" kysyi herra Fairlie. "Jos
hän sanoisi jotain puoleksikaan niin kauheata, niin vakuutan minä
Teille, että minä soittaisin heti Louiksen tänne ja heti ajattaisin
miehen pois talosta."

"Te ette voi ärsyttää minua, herra Fairlie -- Teidän
sisarentyttärenne ja hänen isänsä vuoksi Te ette voi ärsyttää minua.
Te otatte päällenne kaiken edesvastauksen tästä väärästä ja nurjasta
sopimuksesta, ennenkun minä poistun huoneesta."

"Ei taivaan tähden!" sanoi herra Fairlie. "Ajatelkaa, kuinka kallis
aikanne on, Gilmore, älkääkä hukatko sitä. Minä väittelisin Teidän
kanssanne, jos minä voisin, mutta minä en voi -- minulla ei ole
voimaa siihen. Te tahdotte suututtaa minut, suututtaa itsenne,
suututtaa Glyden, suututtaa Lauran, ja miksi? -- Niin, mitä
kohtuuttomimman asian vuoksi maailmassa. Ei, rakas ystävä levon ja
rauhan tähden sanon minä varmasti: ei!"

"Onko minun ymmärrettävä Teitä niin, että Te pysytte kirjeessänne
lausumassa päätöksessä?"

"Niin, juuri niin. Miellyttää minua sanomattomasti, että me
lopultakin ymmärrämme toisiamme oikein. Istukaa alas ja puhelkaamme
hetkisen hauskasti nyt!"

Mutta sanaakaan sanomatta menin minä ovelle, ja salaisella
tyytyväisyydellä soitti herra Fairlie kelloansa. Ennenkun minä
poistuin huoneesta, käännyin minä ja puhuttelin häntä näin:

"Mitä tahansa tapahtukoon tulevaisuudessa, sir", sanoin minä, "niin
pyydän minä Teitä muistamaan, että minä olen täyttänyt ehdottoman
velvollisuuteni varottaa Teitä. Perheenne uskollisena ystävänä ja
palvelijana selitän minä nyt erotessani, ett'ei minun tyttäreni
koskaan maailmassa olisi saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen
kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin Te nyt pakotatte minun
tekemään neiti Fairlielle."

Ovi avattiin takanani, ja kamaripalvelija seisoi kynnyksellä,
odottaen käskyä.

"Louis", sanoi herra Fairlie, "avaa ovi herra Gilmorelle ja tule
sitten tänne pitämään salkkua minulle. Valmistuttakaa itsellenne hyvä
murkina alhaalla, kunnon Gilmore -- antakaa palvelijalaiskurieni
laittaa Teille hyvä murkina."

Minä halveksin häntä liian paljon vastatakseni, vaan käännyin ja
poistuin sanaakaan lausumatta. Kello 2 iltapäivällä läksi juna
Lontooseen, ja minä matkustin sillä takaisin.

Tiistaina lähetin minä muutetun testamentin, joka kokonaan poisti
perintöoikeuden niiltä henkilöiltä, joita neiti Fairlie itse oli
ilmoittanut haluavansa mieluimmiten muistaa. Minulla ei ollut
tilaisuutta valita. Toinen lakimies olisi kyllä valmistanut
sopimuksen, jos minä olisin kieltäytynyt tekemästä sitä.

Toimeni on lopussa. Se osa, johon minä perheen kohtaloissa
olen mieskohtaisesti ottanut osaa, ei ulotu kauemmaksi kuin
siihen kohtaan, jossa minä nyt olen. Toiset kynät piirtävät ne
merkilliset tapahtumat, jotka kohta sen jälkeen seurasivat.
Vakavana ja surullisena toistan minä vielä kerran viimeiset sanani
Limmeridge-Housessa: Ei koskaan maailmassa olisi minun oma tyttäreni
saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista
sopimusta, kuin minä olin pakotettu tekemään Laura Fairlielle!



Marian Halcomben jatkama kertomus.

Otteita hänen päiväkirjastaan.


I.

[Sieltä ja täältä poisjätetyt kohdat neiti Halcomben päiväkirjasta
ovat sellaisia, jotka eivät sisällä mitään Laura Fairliestä tai
muista tässä kertomuksessa käsitellyistä henkilöistä.]

Limmeridge-House, marraskuun 8 päivänä.

Tänä aamuna matkusti herra Gilmore.

Hänen puhelunsa Lauran kanssa oli nähtävästi surettanut ja
hämmästyttänyt häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa. Herra
Gilmoren muodosta ja tavasta erotessamme pelkäsin minä huomaavani,
että Laura tietämättään on paljastanut hänelle surunsa ja
rauhattomuutensa salaisen syyn. Tämä ajatus valtasi minut siihen
määrään hänen mentyään, että minä peruutin aikomukseni lähteä sir
Percivalin kanssa ratsastamaan ja menin sen sijaan Lauran luo.

Aivan siitä lähtien kuin minä huomasin, kuinka onnettomasti minä
olin pettynyt Lauran rakkauden voiman suhteen, olen minä tuntenut
itseni epävarmaksi arvostellessani tätä ikävää asiaa. Minun olisi
pitänyt huomata, että se hienotunteisuus, se varovaisuus itsensä
suhteen ja se ankara kunniantunto, joka niin oli viehättänyt
minua Hartright-raukassa ja hankkinut hänelle minun sydämmellisen
ystävyyteni ja kunnioitukseni, olivat juuri sellaisia ominaisuuksia,
joiden enimmän piti vaikuttaa Lauran luonnostaan jaloon ja
tunteelliseen mieleen. Enkä minä kumminkaan aavistanut, ennenkun
hän itse minulle sanoi, että tämä uusi tunne oli työntänyt syvälle
juurensa. Minä luulin ennen, että aika ja muutos kitkisivät sen --
nyt huomaan minä, että se tulee pysymään ja vaikuttamaan häneen
koko elämän ajaksi. Tietäessäni niin väärin arvostelleeni tässä
tapauksessa, tunnen epävarmaksi itseni kaikessa muussakin. Minä
epäilen sir Percivalia huolimatta siitä, että olen saanut varmimmat
todistukset. Minä epäröin puhua Lauran kanssa. Tänään aamupäivällä
seisoin minä kauan käsi hänen ovensa lukolla epävarmana, tekisinkö
minä hänelle ne kysymykset, joiden takia minä olin tullut, vai en.

Minun astuessani huoneeseen käveli hän siellä edestakaisin kiireisin
askelin. Hän näytti olevan mielenliikutuksissaan, tuli minua vastaan
ja alkoi puhua, ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan.

"Minä halusin saada puhua kanssasi", sanoi hän. "Tule istumaan
viereeni tähän sohvaan. Marian! minä en voi kestää tätä kauempaa --
minun täytyy, minä tahdon tehdä lopun tästä."

Hänen poskillaan oli liian paljon punaa, hänen esiintymisessään
liian paljon voimaa ja hänen äänessään liian paljon varmuutta. Pieni
Hartrightin maalauksia sisältävä albumi -- tämä onnettomuuden kirja,
jonka yli hän aina yksin ollen uinailee, oli hänen kädessään. Minä
otin sen lempeästi, mutta varmasti häneltä ja panin sen pöydälle
syrjään, niin ett'ei hän nähnyt sitä.

"Sano minulle levollisesti, Laura, mitä sinä tahdot", sanoin minä.
"Onko herra Gilmore sinulle jotakin neuvonut?"

Hän pudisti päätänsä. "Ei, ei siinä, mitä minä nyt ajattelen. Hän
oli varsin hyvä ja ystävällinen minulle, Marian -- ja minä olen
pahoillani, että minä saatin itkemällä hänet alakuloiseksi. Minä olen
onnettoman heikko -- minä en voi ollenkaan hillitä itseäni. Mutta
sekä minun itseni että kaikkien muiden tähden täytyy minulla olla
rohkeutta tehdä loppu tästä."

"Tarkoitatko rohkeutta tehdä loppu kihlauksestasi?" kysyin minä.

"Ei, Marian", sanoi hän teeskentelemättä, "rohkeutta sanoa totuus."

Hän kääri kätensä minun kaulaani ja painoi hiljaa päänsä minun
rintaani vasten. Seinällä vastapäätä meitä oli hänen isänsä valokuva.
Minä kumarruin ja näin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet siihen,
pään levätessä rinnallani.

"Minä en koskaan voi purkaa kihlaustani", jatkoi hän. "Olkoon loppu
mikä tahansa, niin täytyy sen olla onneton _minulle_. Kaikki, mitä
minä voin tehdä, Marian, on, ett'en minä tee kärsimystäni vieläkin
katkerammaksi sillä muistolla, että minä olen rikkonut lupaukseni ja
unhottanut kuolevan isäni sanat."

"Mitä aiot sitten tehdä?" kysyin minä.

"Minä aion sanoa sir Percival Glydelle itselleen asian oikean
laidan", vastasi hän, "ja antaa hänen vapauttaa minut, ei siksi, että
minä pyydän sitä, vaan siksi että hän tietää kaikki."

"Mitä tarkoitat sinä 'kaikella', Laura? Sir Percival tietää aivan
riittävästi, sen hän on sanonut itse minulle, kun hän huomaa, että
tämä avioliitto on vastoin sinun tahtoasi."

"Kuinka minä voisin hänelle sanoa vain sen, kun minun isäni
suostumuksellaan teki minulle tämän sitoumuksen? Minä olisin ottanut
kohtaloni vastaan -- ei onnellisena, pelkään minä, mutta kumminkin
tyytyväisenä." Hän vaikeni, käänsi kasvonsa minuun päin ja painoi
posken poskea vasten. "Minä olisin oikein täyttänyt lupaukseni,
Marian, jollei toinen rakkaus olisi versonut sydämmessäni, rakkaus,
jota ei siellä ollut minun luvatessani tulla sir Percivalin
puolisoksi."

"Laura! Ethän voi alentaa itseäsi tunnustamalla kaikkea hänelle?"

"Minä alentaisin todellakin itseni, jos minä koettaisin voittaa
vapauteni salaamalla häneltä, mitä hänellä on täysi oikeus tietää."

"Hänellä ei ole oikeuden varjoakaan tietää sitä!"

"Väärin, Marian, varmasti väärin! Minä en saa pettää ketään ihmistä
-- kaikista vähimmän sitä miestä, jolle minun isäni antoi minut ja
jolle minä annoin itseni." Hän kumartui ja suuteli minua. "Rakas,
kallis, sisareni", sanoi hän hiljaa, "sinä olet liian arka minun
puolestani, liian ylpeä minusta, ett'et sinä unhota minun suhteeni,
mitä sinä et koskaan voisi unhottaa itsesi suhteen. Parempi on,
että sir Percival pitää halpana vaikuttimiani, kuin että minä
pettäisin häntä ainoallakaan ajatuksella ja olisin sen lisäksi
kyllin halpamielinen tavottamaan joitakin etuja salaamalla tämän
petollisuuden."

Minä pidin häntä erillään ja katsoin häneen aivan ällistyneenä. Ensi
kerran elämässämme olimme me vaihtaneet osia -- hän oli päättävä,
minä epäröivä.

Minä katselin kalpeita, hiljaisia kasvoja: minä näin niin selvään
puhtaan, viattoman sydämmen noissa rakkautta uhkuvissa silmäyksissä,
joilla hän katseli minua -- ja joutava, inhimillisen heikko
varovaisuusohje, joka oli pääsemäisillään huuliltani, kuoli omaan
arvottomuuteensa. Minä painoin mykkänä pääni alas. Jos minä olisin
ollut hänen asemassaan, niin olisi tuo halveksittava, pikkumielinen
ylpeys, joka tekee niin monen naisen surettavaksi, myöskin ollut
_minun_ ja saattanut minut säälittäväksi.

"Älä ole tyytymätön minuun, Marian", sanoi hän pettyen minun
vaitioloni suhteen.

Ainoa vastaukseni oli painaa hänet lujemmin rintaani vasten. Pelkäsin
alkavani itkeä, jos minä puhuisin. Kyyneleeni eivät vuoda niin
helposti -- ne tulevat melkein kuin miesten kyyneleet nyyhkimisen
mukana, mikä mielestäni on repiä minut palasiksi ja mikä kauhistuttaa
kaikkia, jotka näkevät minua.

"Minä olen ajatellut tätä monta päivää", jatkoi hän ja kääri minun
hiukseni sormiensa ympäri sillä lapsellisella levottomuudella, jota
rouva Vesey-raukka vielä tänäkin päivänä kärsivällisesti vaikka
turhaan koettaa poistaa hänestä. -- "Minä olen ajatellut varsin
vakavasti tätä ja olen varma rohkeudestani, sillä omatuntoni sanoo
minun tekevän oikein. Salli minun puhua hänen kanssaan huomenna
-- ja sinun läsnäollessasi, Marian. Minä en sano mitään, mikä on
väärin, mitään, jota sinun tai minun tarvitsee hävetä -- mutta, oi,
kuinka minä tunnen itseni levolliseksi päästyäni vapaaksi tästä
salaamisesta! Jos vain minä tunnen, ett'en minä puoleltani joudu
syypääksi mihinkään petollisuuteen, ja jos hän on vain kuullut, mitä
minä tahdon sanoa, niin menetelköön hän sitten minua kohtaan, miten
häntä miellyttää."

Hän huokasi ja nojasi taaskin minun rintaani vasten Synkät
aavistukset, millainen tämän kaiken loppu tulisi olemaan, painoivat
minun sieluani, mutta vieläkin yhä epäröivänä, kuten viime päivinä
olin ollut, sanoin minä hänelle tahtovani tehdä hänen toivomuksensa
mukaan. Hän kiitti minua, ja me aloimme kohta puhua muista asioista.

Hän tuli alas päivälliselle ja oli silloin vapaampi ja esiintyi
enemmän entisenlaisenansa sir Percivalia kohtaan, kuin minä olin
nähnyt hänen tekevän pitkään aikaan. Illalla meni hän pianon luo ja
soitti jotain nykyaikaisia, loistavia, pintapuolisia kappaleita.
Mozartin vanhoja rakastettavia säveliä, joista Hartright-raukka piti
niin paljon, ei hän soita enää koskaan Hartrightin menon jälkeen.
Sitä nuottikirjaa ei ole enää nuottitelineellä. Hän on itse ottanut
pois sen, ett'ei kukaan hakisi sitä ja pyytäisi häntä soittamaan.

Minä en ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka se päätös, josta
hän aamulla oli puhunut, olisi muuttunut, ennenkun hän sanoi
sir Percivalille hyvää yötä -- minä kuulin silloin hänen omista
sanoistaan, että se oli muuttumaton. Hän sanoi aivan levollisesti
toivovansa saada puhua hänen kanssaan aamiaisen jälkeen seuraavana
päivänä ja että sir Percival silloin tapaisi hänet minun kanssani
hänen huoneessaan. Hänen tätä sanoessaan muuttui väri sir Percivalin
kasvoilla, ja minä tunsin hänen kätensä vapisevan hieman, kun hän
heti sen jälkeen toivotti minulle hyvää yötä. Seuraava aamu ratkaisi
hänen kohtalonsa, ja minä näin, että hän itse tunsi tämän.

Kuten minä tavallisesti aina tein, avasin minä meidän molempien
makuuhuoneiden välisen oven sanoakseni Lauralle hyvää yötä, ennenkuin
hän nukkui. Kun minä kumarruin alas suudellakseni häntä, näin
minä pikku salkun, joka sisälsi Hartrightin maalauksia, puoleksi
peittyneenä hänen korvatyynynsä alle, aivan niinkuin hänellä oli
lapsena ollessaan tapa kätkeä rakkaimpia leikkikalujaan. Minä en
voinut lausua sanaakaan, osoitin vain kirjaa ja pudistin päätäni. Hän
ojensi molemmat kädet poskilleni, veti minut alas luokseen ja suuteli
minua.

"Anna sen olla siellä ensi yönä", kuiskasi hän. "Huomispäivä tulee
ehkä minulle kyllin vaikeaksi. -- Kenties saan minä siltä ottaa
silloin jäähyväiset ainiaaksi."

Marraskuun 9 päivänä. -- Aamun ensi tapahtuma ei ollut omiaan
saattamaan minua iloisemmaksi -- minä sain kirjeen Walter
Hartrightiltä. Se oli vastaus minun kirjeeseeni, jossa minä kerroin,
millä tavoin sir Percival puhdisti itsensä niistä epäilyistä, joita
Anna Catherickin kirje oli herättänyt. Hän kirjoittaa lyhyesti ja
katkerasti sir Percivalin selityksistä ja sanoo vain, ett'ei hänellä
ole mitään oikeutta lausua ajatustaan _niiden_ käytöksestä, jotka
ovat niin paljon ylempänä häntä. Tämä oli ikävää, mutta se, mitä hän
lausuu itsestään, surettaa minua todellakin. Hän sanoo, että hänen
pyrkimyksensä päästä vanhoihin tapoihin ja toimiin tulee hänelle
päivä päivältään vaikeammaksi eikä helpommaksi, ja hän pyytää
minua, jos minä voin vaikuttaa jotain hänen hyväkseen, koettamaan
hankkia hänelle jotain tointa, joka voisi pakottaa hänet poistumaan
Englannista ja saattamaan hänet uusiin maihin ja uusien ihmisten luo.
Minä olen sitä halukkaampi täyttämään hänen pyyntönsä, kun kirje
päättyi muutamiin sanoihin, jotka melkein ovat kammottaneet minua.

Kirjoitettuaan, ett'ei hän ole enemmän nähnyt kuin kuullut mitään
Anna Catherickistä, lopettaa hän äkkiä tämän aineen ja tekee vain
muutamia kummallisia viittauksia, että aina Lontooseen palaamisestaan
saakka ovat häntä merkilliset, tuntemattomat miehet vartioineet. Hän
myöntää, ett'ei hän voi tätä synkkää epäilyä vahvistaa ilmoittamalla
ketään varmaa henkilöä, mutta selittää itse epäilyn hallitsevan
häntä öin päivin. Tämä on saattanut minut levottomaksi, koska
minusta näyttää, että hänen voimakas rakkautensa Lauraan olisi
vaikuttanut häiritsevästi hänen ajatuskykyynsä. Minä kirjoitan
heti Lontooseen muutamille äitini vanhoille, vaikutusvaltaisille
ystäville esittääkseni hänen toivomuksensa heille. Oleskelupaikan ja
toiminnan muutos voivat kenties pelastaa hänet tässä hänen elämänsä
vaarallisessa käänteessä.

Oli todellinen lohdutus minusta, kun sir Percival pyydätti anteeksi,
ett'ei hän voi tulla aamiaiselle. Hän oli aikaisin juonut kahvinsa
omissa huoneissaan ja työskenteli vielä kirjoittaen tärkeitä
kirjeitä. Kello 11 olisi hänellä kunnia, jos tunti olisi sopiva,
käydä neiti Fairlien ja hänen sisarensa luona.

Silmäykseni olivat kiintyneet Lauran kasvoihin hänen saadessaan tämän
tiedon. Kun minä aamulla tulin hänen huoneeseensa, tapasin minä hänet
kummastuttavan levollisena ja varmana. Samoin koko aamiaisen aikana.
Vielä sittenkin, kun me istuimme yhdessä hänen sohvallaan ja odotimme
sir Percivalia, hillitsi hän täydellisesti itsensä.

"Älä ole levoton minun tähteni, Marian", sanoi hän kaikkiaan,
"keskustelussa sellaisen vanhan ystävän kuin herra Gilmoren
tai sisaren kuten sinun kanssasi saatan minä kenties menettää
käsitykseni, mutta en sir Percival Glyden kanssa."

Minä katsoin ja kuuntelin häntä äänettömällä hämmästyksellä. Kaikkina
kuluneina vuosina, jotka me olimme yhdessä eläneet niin läheisessä
luottamuksessa, oli tuo levollinen voima hänen luonteessaan ollut
minulle aivan tuntematon aina siihen asti, kunnes rakkaus oli
kutsunut sen eloon ja kärsimys toimintaan.

Kun uunin reunalla oleva kello löi 11, koputti sir Percival ovelle
ja astui sisään. Hänen kasvojensa joka piirteessä oli tukahdutetun
levottomuuden ja mielenliikutuksen ilme. Kuiva, kova yskä, joka
usein kiusaa häntä, tuntui nyt olevan ankarampi kuin koskaan ennen.
Hän istuutui pöydän ääreen vastapäätä meitä, ja Laura pysyi minun
vieressäni. Minä katselin tarkkaavasti heitä kumpaakin -- sir
Percival oli Lauraa kalpeampi.

Hän lausui muutamia merkityksettömiä sanoja nähtävästi pyrkien
säilyttämään tavallista kevyttä seurustelutapaansa. Mutta hänen
äänensä ei ollut oikein varma, eikä hän voinut salata levotonta
ilmettä silmissään. Hän tunsi tämän luultavasti itse, sillä hän
vaikeni keskellä lausetta ja näkyi luopuvan paljaasta yrityksestä
salata kauemmin hämmästymistään.

Tuli hetkisen syvä hiljaisuus, ennenkun Laura puhutteli häntä.

"Minä haluan puhella kanssanne, sir Percival", sanoi hän, "asiasta,
joka on mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille. Minun
sisareni on läsnä, koska hänen läsnä-olonsa on tukena ja apuna
minulle. Hän ei ole lausunut minulle ainoata sanaakaan siitä, mitä
nyt sanon, minä puhun omien ajatuksieni mukaan enkä hänen. Minä olen
varma, että Te hyväntahtoisesti muistatte tämän, ennenkun puhun
enemmän."

Sir Percival kumarsi päätänsä. Niin pitkälle oli Laura tullut
ulkonaisesti täysin levollisesti ja vapaasti. Hän katsoi sir
Percivaliin, ja sir Percival katsoi häneen. He näyttivät ainakin
keskustelun alussa vakavasti päättäneen ymmärtää toisiaan oikein.

"Marianilta olen minä kuullut", jatkoi hän, "tarvitsevani vain lausua
toivomukseni, jotta Te vapauttaisitte minut sitoumuksestani. Siinä
teitte hienotunteisesti ja jalosti, sir Percival, lähettäessänne
minulle sellaisen tervehdyksen. Minä teen Teitä kohtaan vain oikein
sanoessani, että minä olen kiitollinen tästä tarjouksesta, ja minä
toivon ja uskon tekeväni vain itsellenikin oikein lisätessäni, että
minä kieltäydyn käyttämästä sitä hyväkseni."

Sir Percivalin tarkkaavaiset kasvot tulivat nyt levollisemmiksi.
Mutta minä huomasin, kuinka hänen toinen jalkansa hiljaa,
tasamittaisesti, lakkaamatta liikkui matolla pöydän alla, ja minä
olin varma, että hän salaisuudessa oli yhtä levoton kuin ennenkin.

"Minä en ole unhottanut", sanoi Laura, "että Te pyysitte
isäni suostumusta, ennenkun Te kunnioititte minua
avioliittotarjouksellanne. Kenties muistatte Te myöskin minun sanani,
kun minä suostuin sitoumukseemme? Minä uskalsin sanoa Teille, että
minun isäni toivomus ja neuvo olivat pääasiallisesti saaneet minun
antamaan Teille lupaukseni. Minä tottelin isääni, koska minä aina
olin huomannut hänen olevan viisaimman neuvonantajan, parhaimman
ja hellimmän suojelijan ja ystävän. Minä olen menettänyt hänet;
ainoastaan hänen muistonsa on jäljellä minun rakastettavanani, mutta
minun varmaa luottamustani tähän kalliiseen ystävävainajaan ei mikään
ole voinut järkähyttää. Minä uskon tällä hetkellä yhtä varmasti kuin
koskaan ennen hänen tietäneen, mikä oli parasta, ja hänen tahtonsa ja
toivomustensa myöskin täytyvän olla minun."

Hänen äänensä vapisi nyt ensi kerran. Hänen toinen kätensä hiipi
levottomasti alas polvelleni ja tarttui minun käteeni. Tuli taas
lyhyt äänettömyys, jonka sir Percival lopulta katkaisi.

"Sallitteko minun kysyä", sanoi hän, "olenko minä koskaan
näyttäytynyt olevani ansaitsematta sitä luottamusta, jonka omaaminen
tähän asti on ollut minun korkein kunniani ja korkein onneni?"

"Minä en ole huomannut mitään moitittavaa Teidän käytöksessänne",
vastasi Laura. "Te olette aina kohdellut minua samallaisella
hienotunteisuudella ja kunnioituksella. Te olette ansainnut minun
luottamukseni, ja mikä on minulle suuremmasta merkityksestä -- Te
hankitte minun isäni luottamuksen, joka on minun luottamukseni
pohjana. Te ette ole antanut minulle mitään aihetta, vaikkapa minä
olisin toivonutkin jotain sellaista, pyytääkseni Teitä vapauttamaan
minua lupauksestani. Kaiken mitä minä olen sanonut, olen puhunut vain
halusta tunnustaa koko sitoumukseni Teihin. Minun kunnioitukseni
tätä sitoumusta kohtaan, minun kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan
ja omaa lupaustani kohtaan -- - kaikki tämä kieltää minua _itseäni_
vetäytymästä pois. Jos meidän kihlauksemme purkautuu, täytyy tämän
tapahtua aivan kokonaan Teidän tahdostanne, Teidän päätöksestänne,
sir Percival -- mutta ei minun."

Sir Percivalin levoton jalan liike pysähtyi äkkiä ja hän kumartui
nopeasti yli pöydän.

"Minun päätöksestäni?" sanoi hän. "Mitä syytä _minulla_ voisi olla
vetäytyä pois?"

Minä kuulin, että Laura alkoi hengittää nopeammin, ja tunsin, että
käsi, jota minä pidin omassani, kylmeni. Huolimatta kaikesta, mitä
hän oli sanonut minulle ollessamme kahden, aloin minä epäillä hänen
voimaansa. Minä petyin.

"On yksi syy, jota minun on varsin vaikea sanoa Teille", sanoi hän.
"Minä olen muuttunut yhdessä suhteessa, ja tämä muutos on kyllin
vakava oikeuttamaan Teidät sekä itsenne että minun vuokseni purkamaan
kihlauksen."

Sir Percival kalpeni taaskin siihen määrään, että huuletkin tulivat
värittömiksi. Hän kohotti toisen kätensä, joka oli pöydällä,
kääntäytyi hieman sivulle tuolilla ja nojasi päätään kädellään niin,
että kasvot sivulta vain näkyivät meille.

"Mikä muutos?" kysyi hän. Ääni tunkeutui kiusallisen terävästi
sieluuni hänen tätä sanoessaan -- oli jotakin salattua siinä.

Laura huokasi syvästi ja kumartui hieman lähemmäksi minua, niin että
hänen olkapäänsä lepäsi minun olkapäätäni vasten. Minä tunsin hänen
vapisevan ja tahdoin säästääkseni häntä itse puhua. Hän hillitsi
minua varottavalla kädenpuristuksella ja puhui taas sir Percivalille
tällä kertaa katsomatta häneen.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "ja minä uskon sen, että vahvin
ja tosin kaikesta rakkaudesta on se, joka vaimon tulee omistaa
miehelleen. Kun minä jouduin kihloihin, olin minä vielä tilaisuudessa
lahjoittamaan tämän rakkauden teille tulevaisuudessa, samoinkuin Te
olitte tilaisuudessa sen voittamaan. Tahdotteko Te antaa minulle
anteeksi, tahdotteko Te lempeästi tuomita minua, jos minä sanon,
ett'ei asia enää ole niin?"

Muutamat kyyneleet vierivät hitaasti hänen poskillensa hänen
odottaessaan vastausta sir Percivalilta. Mutta sir Percival ei
sanonut sanaakaan. Lauran vastauksen alussa oli hän muuttanut
kättänsä, jota vasten hänen päänsä nojasi, niin että se kätki hänen
kasvonsa. Minä näin ainoastaan hänen vartalonsa yläosan. Ei yksikään
hänen lihaksensa liikahtanut. Hän oli sysännyt päätänsä tukevan käden
sormet syvälle hiusten sekaan. Kenties kätki se surun, kenties vihan
-- on vaikea sanoa kummanko -- ei mikään kuvaava värähdys osoittanut
sitä. Ei mikään, ei mikään ilmaissut, mitä hän tänä hetkenä ajatteli
-- tänä hetkenä, jonka piti ratkaista sekä hänen että Lauran
vastainen kohtalo.

Minä päätin pakottaa hänet selitykseen Lauran tähden.

"Sir Percival!" huudahdin minä vakavasti, "ettekö Te lausu sanaakaan,
kun minun sisareni on sanonut niin paljon? Enempää, minun ajatukseni
mukaan", lisäsin minä onnettoman kiivauteni viehättämänä, "ei
kellään miehellä maailmassa voi olla oikeutta odottaa teidän
molemminpuolisessa asemassanne toisiinne."

Tämä viimeinen varomaton lausunto avasi tien hänelle, josta hän olisi
voinut pelastua, jos hän olisi halunnut, ja hän käytti heti sitä
edukseen.

"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän yhäti kasvot käden
takana -- "suokaa anteeksi, jos minä muistutan, ett'en minä koskaan
ole vaatinut sellaista oikeutta."

Ne harvat, yksinkertaiset sanat, jotka olisivat johtaneet hänet
siihen kohtaan, josta hän oli poistunut, olivat juuri kielelläni, kun
Laura ehkäisi minut taaskin puhumalla.

"Minä toivon, ett'en minä turhaan ole tehnyt tätä tuskaista
tunnustusta", sanoi hän. "Minä toivon, että se on hankkinut minulle
Teidän täyden luottamuksenne siihen nähden mitä minulla on vielä
sanottavana."

"Minä pyydän vakuuttaa sen." Sir Percival lausui tämän lyhyen
vastauksen lämmöllä, laski kätensä taas pöydälle puhuessaan ja
kääntäytyi meihin päin. Mitkä kiihkeät tunteet olivatkaan kuvastuneet
hänen kasvoillaan, niin olivat ne täysin rauhaisat. Hänen piirteensä
eivät kuvastaneet mitään muuta kuin innokkainta harrastusta saada
kuulla, mitä Laura vielä sanoisi.

"Minä toivon Teidän ymmärtävän, ett'en minä ole puhunut mistään
itsekkäästä vaikuttimesta", lausui Laura. "Jos Te annatte minulle
vapauteni, sir Percival, sen perusteella, mitä nyt olette kuullut,
niin en ota minä sitä mennäkseni naimisiin jonkun toisen miehen
kanssa -- Te myönnätte minulle vain oikeuden jäädä naimattomaksi
loppuelämäkseni. Minun vikani Teitä kohtaan on alkanut ja loppunut
minun omassa sydämmessäni. Se ei mene koskaan pitemmälle. Ei
ainoata sanaakaan ole lausuttu..." hän vaikeni epäröiden, kuinka
hänen pitäisi lausua, epäili hetkisen alakuloisena, jota minun
oli kerrassaan kiusallisen vaikea todistaa. "Ei sanaakaan ole
lausuttu", toisti hän hiljaisella päättäväisyydellä, "minun ja sen
henkilön välillä, jota minä nyt ensi ja viime kerran tarkoitan
Teidän läsnäollessanne, minun tunteistani häntä kohtaan tai hänen
tunteistaan minua kohtaan -- ei sanaakaan koskaan tulla lausumaan --
me emme varmaan tule koskaan tapaamaan toisiamme tässä maailmassa.
Minä pyydän Teitä sydämmellisesti säästämään minua sanomasta
enempää ja uskomaan minun sanani. Tämä on totuus, sir Percival --
se totuus, jonka minä katson tulevalla puolisollani olevan oikeuden
kuulla, joskin uhraamalla minun oman leponi. Minä luotan hänen
jalomielisyyteensä antaakseen minulle anteeksi ja hänen kunniaansa
säilyttääkseen salaisuuteni."

"Teidän luottamuksenne on minulle pyhä", sanoi sir Percival, "ja
Teidän salaisuutenne säilytetään yhtä pyhänä."

Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi Lauraan taas odottaen saavansa
kuulla enemmän.

"Minä olen sanonut kaikki, mitä toivoin sanoa", lisäsi Laura hiljaa
-- "minä olen sanonut enemmän kuin kyllin, jotta Te voitte katsoa
olevanne oikeutettu purkamaan kihlauksemme."

"Te olette sanonut enemmän kuin kyllin", vastasi sir Percival,
"tehdäkseni minun elämäni rakkaimmaksi toivomukseksi _pysyä_
sitoumuksessani." Näin sanoen nousi hän ylös ja läheni muutamia
askelia häntä.

Laura hypähti kiihkeästi, ja heikko hämmästyksen huuto pääsi
häneltä. Joka sana, minkä hän oli puhunut, oli hänen aavistamattaan
paljastanut hänen viattomuutensa ja totuudenrakkautensa miehelle,
joka täysin ymmärsi pitää arvossa viatonta ja totuutta-rakastavaa
puolisoa. Hänen oma jalo käyttäytymisensä oli ollut siis kaiken
toivon salainen vihollinen, kaiken toivon, jonka hän perusti siihen.
Minä pelkäsin tätä ensi silmänräpäyksestä lähtien. Minä olisin
halunnut ehkästä sen, jos hän olisi vain antanut minulle vähintäkään
keinoa siihen. Nytkin, kun asia näytti ratkaistulta, vartioin
ja odotin minä, että sir Percivalin jokin sana antaisi minulle
tilaisuuden ottaa kysymys uudelleen keskusteltavaksi.

"Te olette jättänyt _minulle_ oikeuden, neiti Fairlie, luopua
Teistä", jatkoi hän. "Minä en voi olla niin välinpitämätön omasta
onnestani, että luopuisin puolisosta, joka juuri tänä hetkenä on
osoittautunut olevansa sukupuolensa jaloin."

Hän puhui sellaisella lämmöllä ja tunteella, sellaisella
sydämmellisellä ihastuksella ja hienotunteisuudella, että Laura
kohotti päätänsä, punastui hieman ja katsahti häneen pienellä ilon ja
toivon pilkahduksella.

"Ei!" vastasi hän varmalla äänellä. "Sanokaa sukupuolensa
onnettomimmaksi, jos hänen täytyy vannoa uskollisuutta silloin, kun
hän ei voi lahjoittaa rakkauttaan."

"Eikö hän voi antaa sitä tulevaisuudessa", kysyi sir Percival, "jos
hänen puolisonsa elämän ainoana päämääränä on ansaita se?"

"Ei, ei koskaan!" vastasi Laura. "Jos Te edelleenkin vaaditte
avioliittoamme, niin voin minä tulla Teidän uskolliseksi ja
oikeudentuntoiseksi vaimoksenne, sir Percival, mutta rakkauttani en
minä koskaan voi antaa Teille, jos minä tunnen sydämmeni oikein."

Hän oli niin sanomattoman kaunis lausuessaan nämä rehelliset sanat,
ett'ei kukaan mies maailmassa olisi voinut kovettaa sydäntään sitä
vastaan. Minä tahtoisin mielelläni moittia sir Percivalia siitä, että
hän menetteli ja sanoi, kuten hän teki, mutta vasten tahtoani täytyy
minun tunnustaa naisellinen osanottoni häntä kohtaan.

"Otan kiitollisesti vastaan Teidän uskollisuuslupauksenne", sanoi
hän. "Vähin, minkä Te voitte lahjoittaa minulle, on kuitenkin paljon
enemmän kuin enin, minkä minä voisin voittaa joltakin toiselta
naiselta maailmassa."

Lauran vasen käsi piti edelleenkin minun kättäni, mutta oikea
riippui välinpitämättömästi hänen sivullansa. Sir Percival kohotti
sen kunnioittavasti huulillensa, kosketti niillä pikemmin sitä kuin
suuteli, kumarsi minulle ja poistui sitten huoneesta ääneti mitä
kohteliaimmalla tavalla.

Laura ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan hänen poistuttuaan --
hän istui vieressäni kylmänä ja liikkumattomana, silmät lattiaan
tuijottaen. Minä huomasin, ett'ei olisi hyödyttänyt mitään puhua;
minä laskin vain käteni hänen vyötäiselleen ja puristin häntä
äänettömästi rintaani vasten. Siten istuimme me kauan -- niin, niin
kauan, että minä lopulta tulin levottomaksi ja puhuttelin häntä
hiljaisella äänellä toivossa saada jotakin muutosta aikaan.

Kuullessaan minun ääneni kavahti hän ja näytti tulevan taasen
käsitykseen. Hän irtautui nopeasti minusta ja nousi ylös.

"Minun täytyy mukautua tähän, Marian, niin hyvin kuin minä voin",
sanoi hän. "Elämälläni on kovia velvollisuuksia tästä lähtien, ja
yksi niistä alkaa jo tänään."

Puhuessaan meni hän ikkunan läheisen pöydän luo, jolla hänen
piirustustarpeensa olivat. Hän kokosi ne huolellisesti yhteen ja
pani ne piironkinsa laatikkoon. Sitten lukitsi hän laatikon ja antoi
minulle avaimen.

"Minun täytyy erota kaikesta mikä muistuttaa häntä" [Walter
Hartbrightiä], sanoi hän. "Kätke avain, mihin tahdot, en koskaan tule
kysymään sitä."

Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan, oli hän mennyt
kirjakaapillensa ja ottanut esille sen albumin, joka sisälsi Walter
Hartrightin maalaukset. Hän epäröi pari silmänräpäystä pitäessään
pikku salkkua käsissään mutta nosti sen sitten huulillensa ja suuteli
sitä.

"Oi, Laura, Laura!" sanoin minä, en vihastuneena enkä nuhdellen,
ainoastaan suru äänessä, suru sydämmessä.

"Se on viimeinen kerta, Marian", pyysi hän. "Minä otan niiltä
jäähyväiset ainiaaksi."

Hän pani kirjan pöydälle ja otti pois kamman, joka piti ylhäällä
hänen tukkaansa. Se valahti alas tuuhean kauniina hänen kaulallensa
ja olkapäillensä, niin vieläpä hänen vyötäreellensä. Hän erotti
pitkän, hienon kiharan siitä, leikkasi sen ja kiinnitti sievästi sen
ympyrän muotoon neulalla kirjan ensimmäiselle tyhjälle lehdelle.
Samassa silmänräpäyksessä kuin se oli tehty, sulki hän salkun ja
laski sen minun käteeni.

"Sinä kirjoitat hänelle ja hän sinulle", sanoi hän. "Niin kauan kun
minä elän, sano hänelle aina olevani tyytyväinen, jos hän kysyy
minua; älä sano hänelle koskaan, että minä olen onneton. Älä tee
häntä epätoivoiseksi, Marian, -- _minun_ tähteni. Jos minä kuolen
ennen Walter Hartrightiä, niin lupaa minulle antaaksesi hänelle tämä
rakas kirja hänen maalauksineen ja minun hiuskiehkuroineni. Ei voi
olla ollenkaan väärin sanoa hänelle, kun minua ei enää ole, että minä
itse olen sen kiinnittänyt siihen. Ja sano hänelle -- ah, Marian,
sano sinä hänelle silloin minun puolestani, mitä minä en koskaan saa
sanoa hänelle sano, että minä _rakastin häntä!_"

Hän kääri kätensä minun kaulaani ja kuiskasi viime sanat minun
korvaani sellaisella ihastuksella, sellaisella onnentunnolla, että
se melkein musersi sydämmeni. Koko se pitkällinen pakko, jonka hän
oli ottanut kärsiäkseen, murtui tässä hellyyden ensi purkauksessa.
Hän irtausi minusta kouristuksentapaisella kiivaudella ja viskausi
sohvalle nyyhkytysten ja kyynelten puuskuessa niin rajusti, että se
täristytti hänen ruumistansa.

Turhaan koetin minä rauhoittaa häntä ja saattaa käsitykseensä; hän ei
voinut enää hallita rauhaansa ja käsitystänsä. Tällainen oli tämän
merkillisen päivän surullinen loppu. Kun raivoisa purkaus vihdoinkin
oli vaimennut, oli hän liian menehtynyt voidakseen puhua. Hän
nukahti iltapäivällä, ja minä kätkin salkun, ett'ei hän herättyään
saisi nähdä sitä. Minun muotoni oli rauhallinen, joskaan ei minun
sydämmeni, hänen avatessaan silmänsä ja katsoessaan minua. Me emme
sanoneet mitään toisillemme aamupäivän tapahtumista. Sir Percivalia
ei mainittu kertaakaan eikä Walter Hartrightiäkään loppupäivän
kuluessa.

Marraskuun 10 päivänä. Huomatessani tänä aamuna hänen olevan
rauhoittuneen ja entisenlaisensa aloin minä puhua ikävästä
eilispäivästä ainoastaan tarkoituksessa pyytää hänen sallimaan minun
puhua sir Percivalin ja herra Fairlien kanssa tuosta onnettomasta
avioliitosta suoranaisemmin ja vaikuttavammin, kuin hän itse voisi
tehdä sen kummankaan kanssa heistä. Hän keskeytti minut lempeästi,
mutta varmasti, kesken esityksiäni.

"Eilispäivän piti ratkaista", sanoi hän, "ja eilispäivä onkin
ratkaissut minun kohtaloni. On myöhäistä nyt ajatella muutosta."

Sir Percival alkoi puhua minun kanssani nyt iltapäivällä siitä,
mitä oli tapahtunut Lauran huoneessa. Hän vakuutti minulle, että
Lauran verraton luottamus häneen oli hänen mielessään herättänyt
sellaisen vastaavan vakuutuksen Lauran viattomuudesta ja puhtaudesta,
ett'ei hän olisi minuutinkaan ajaksi joutunut mustasukkaiseksi, ei
ollessaan hänen läheisyydessään eikä poistuttuaan hänen huoneestaan.
Niin syvästi kuin hän valittikin tuota, onnetonta taipumusta, joka
ehkäsi sitä edistystä, minkä hän voisi tehdä Lauran kunnioituksen ja
rakkauden voittamisessa, niin oli hän kumminkin lujasti vakuutettu
siitä, ett'ei sitä tähän asti koskaan oltu ilmaistu ja ett'ei sitä
koskaan ilmaistakaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa eikä vaiheissa.
Tämä oli hänen varma vakuutuksensa, ja suurin todistus, minkä hän voi
siitä antaa, oli se hänen minulle nyt tekemänsä huomautus, ett'ei
hän ollut ollenkaan utelias tietämään, oliko tämä rakkaus syntynyt
viime aikoina tai kehen se kohdistuu. Hänen rajaton luottamuksensa
neiti Fairliehen tyydytti hänet täydellisesti siihen, mitä tämä oli
katsonut sopivaksi sanoa hänelle, eikä hän tuntenut vähintäkään halua
saada kuulla enempää. Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi minuun.
Minä tiesin niin hyvin järjettömän ennakkoluuloni häntä kohtaan,
tiesin niin arvottomat epäilyni hänen kenties juuri tarkoituksella
lausuneen tämän houkutellakseen minut harkitsematta vastaamaan niihin
kysymyksiin, joita hän vakuutti olevansa tekemättä -- että minä
vältin kaiken puhelun tässä kysymyksessä tunteella, joka muistutti
hyvin ymmällä oloa. Mutta samalla pysyin minä lujasti päätöksessäni
olla antamatta mennä vähintäkään tilaisuutta käsistäni hukkaan
valvoakseni Lauran parasta. Minä sanoin siis hänelle epäröimättä
surettavan minua, ett'ei hänen jalomielisyytensä ollut johtanut häntä
vielä askelta edemmäksi ja herättänyt hänessä ajatusta vetäytymään
lopullisesti sitoumuksestaan.

Mutta tässä riisui hän taas aseet kädestäni huomauttamalla,
ett'ei hän edes pyytänyt puolustaa itseään. Hän pyysi vain minua
käsittämään, mikä ero oli hänen myönnytyksellään, että neiti
Fairlie saisi purkaa kihlauksen hänen kanssaan, joka tuottaisi vain
alistumista hänelle, ja sillä että hän itse pakottautuisi purkamaan
sen neiti Fairlien kanssa, joka toisin sanoen merkitsisi samaa kuin
musertaa kaikki onnentoiveensa. Lauran käytös eilen oli antanut
sellaisen voiman kahden pitkän vuoden muuttumattomalle rakkaudelle ja
ihailulle, ett'ei hän voinut taistella enempää tätä tunnetta vastaan.
Minun täytyisi epäilemättä kutsua häntä heikoksi, itsekkääksi ja
sydämmettömäksi sitä naista kohtaan, jota hän kumminkin jumaloi,
ja hänen täytyisi hiljaa alistua minun tuomiooni; hän tahtoi vain
samalla kertaa huomauttaa minulle, lupaisiko Lauran tulevaisuus
naimattomana -- hänen kärsiessään onnetonta rakkautta, jota ei
koskaan voinut ilmoittaa -- hänelle parempaa onnea, kuin jos hän
tulisi sen miehen puolisoksi, joka kunnioitti häntä aina siihen
maahan asti, mille hän laski jalkansa. Jälkimäisessä tapauksessa voi
jotakin toivoa ajalta, joskaan ei paljoa -- edellisessä ei mitään.

Minä vastasin hänelle -- vastasin, pelkään minä, enemmän siksi,
että olen nainen ja että minun sellaisena täytyi vastata, kuin että
minulla olisi ollut jotakin vakuuttavaa sanottavana hänelle. Oli
vain liian selvää, että Lauran menettelytapa eilen oli tarjonnut
hänelle tämän voiman, jos hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen -- ja hän
_olikin_ tahtonut käyttää. Minä tunsin tämän sinä hetkenä ja minä
tunnen sen yhtä selvään nyt kirjoittaessani näitä rivejä huoneessani.
Ainoa jäljellä oleva toive on siinä, että hänen menettelytapansa
vaikutin on, kuten hän sanoo, hänen voittamattoman vahvassa
rakkaudessaan Lauraan.

Ennenkun lasken kynäni täksi päiväksi, täytyy minun myöskin
ilmoittaa kirjoittaneeni kahdelle vanhalle äitini lontoolaiselle
ystävälle molemmat arvossapidettyjä ja vaikuttavia miehiä, -- että
he hankkisivat jonkun paikan Hartrightille. Ja minä olen aivan
varma, että he tekevät sen, jos voivat. Lukuunottamatta Lauraa ei
ole ketään, josta minä koskaan tuntisin sellaista levottomuutta kuin
Hartrightistä. Kaikki se, mitä on tapahtunut hänen poistumisensa
jälkeen, on vain vahvistanut minun suurta kunnioitustani ja
ystävyyttäni häntä kohtaan. Minä toivon tekeväni vain oikein
auttaessani häntä saamaan paikan vieraassa maassa -- minä rukoilen
taivasta sydämmellisesti ja levottomasti, että kaikki päättyisi hyvin.

Marraskuun 11 päivänä. -- Sir Percivalilla oli keskustelu herra
Fairlien kanssa ja minua lähetettiin hakemaan olemaan läsnä.

Tullessani huoneeseen huomasin minä herra Fairlien olevan varsin
mielihyvissään tietäessään, että "tämä perhekiusaus", kuten hän
suvaitsi kutsua veljentyttärensä avioliittoa, vihdoinkin läheni
loppuaan. Minä en tuntenut mitään halua lausua hänelle ajatustani;
mutta kun hän ulkonaisesti suututtavalla, välinpitämättömällä
tavallaan aikoi ehdottaa, että olisi parasta määrätä hääpäivä sir
Percivalin toivomuksen mukaan heti, oli minulla huvi tärisyttää herra
Fairlien hermoja panemalla niin vankka vastalause Lauran suostumuksen
pakottamista vastaan, kuin vain voin löytää sanoja. Sir Percival
selitti minulle, että hän tunnusti väitteitteni pätevyyden, ja pyysi
minun olemaan vakuutetun, ett'ei tätä ehdotusta oltu tehty minkään
hänen lausuntonsa perusteella. Herra Fairlie nojasi taaksepäin
tuolissaan, sanoi meidän molempain osoittavan ihmisluonnolle kunniaa
ja toisti sitten ehdotuksensa niin tyyneesti, kuin ei sir Percival
enemmän kuin minäkään olisi lausunut sanaakaan sitä vastaan.
Keskustelu päättyi siihen, että minä jyrkästi kieltäydyin Lauralle
esittämästä kysymystä, jollei hän itse antaisi aihetta sen puheiksi
ottamiseen, jonka jälkeen minä heti poistuin huoneesta. Sir Percival
näytti vakavan nololta ja ikävystyneeltä. Herra Fairlie ojensi
laiskat koipensa samettijakkaralle ja sanoi: "Kiltti Mariani, kuinka
minä kadehdin Sinun vahvoja hermojasi! Älä paiskaa ovea mennessäsi!"

Tullessani Lauran luo sain minä tietää hänen kysyneen minua ja
rouva Veseyn sanoneen minun olevan herra Fairlien luona. Hän kysyi
heti, mikä oli aiheuttanut käyntini siellä, ja minä sanoin hänelle
suoraan kaikki, mitä oli tapahtunut, salaamatta edes tuntemaani
tyytymättömyyttä ja mielipahaa. Hänen vastauksensa ei lohduttanut
minua -- kaikkein vähimmän olin odottanut sitä.

"Setäni on oikeassa", sanoi hän. "Minä olen saattanut teille kaikille
levottomuutta ja ikävyyttä. Siitä täytyy tulla loppu, Marian --
antakaa sir Percivalin määrätä."

Minä väitin kovasti vastaan, mutta ei mikään voinut muuttaa hänen
ajatustaan.

"Minua sitoo lupaukseni", sanoi hän. "Minun entinen elämäni on jo
mennyttä. Paha päivä tulee yhtä varmaan, Marian, vaikkakin sen
lykkäisi tuonnemmaksi. Ei -- vielä kerran, setäni on oikeassa. Minä
olen saattanut teille enemmän kuin riittävästi levottomuutta ja
murhetta -- nyt täytyy sen loppua."

Hän, joka ennen oli ollut pelkkä myöntyväisyys, oli nyt aivan
järkähtämätön hiljaisessa alistuvaisuudessaan epätoivossaan, voin
minä melkein sanoa. Niin suuresti kuin minä rakastinkin häntä, olisi
kuitenkin kiusannut minua vähemmin, jos hän olisi joutunut kiivaan
mielenliikutuksen valtaan. On niin kiusallisen erilaista hänen
luonteelleen nähdä häntä kylmänä ja välinpitämättömänä kuten nyt.

Marraskuun 12 päivänä. -- Sir Percival teki minulle muutamia
kysymyksiä Laurasta aamiaisella, jotka eivät jättäneet minulle muuta
valinnan varaa, kuin ilmottaa hänelle, mitä Laura puhui eilen.

Meidän vielä puhuessamme tuli hän itse alas ja istuutui seuraamme.
Hän oli edelleenkin yhtä luonnottoman levollinen sir Percivalinkin
läsnä ollessa. Kun aamiainen oli loppunut, sai sir Percival
tilaisuuden lausua hänelle yksityisesti muutamia sanoja. Heidän
keskustelunsa riitti vain pari tai kolme minuuttia, jonka jälkeen
hän poistui rouva Veseyn kanssa, samalla kun sir Percival tuli minun
luokseni. Hän sanoi pyytäneensä Lauralta, ett'ei Laura luopuisi
oikeudestaan olla se, joka yksinomaan voi määrätä avioliittonsa
määräpäivän. Hän oli silloin vain sanonut olevansa tyytyväinen
siihen, mitä päätettiin, ja pyytänyt häntä lausumaan toivomuksensa
neiti Halcombelle.

Mutta minulla ei ole kärsivällisyyttä kirjoittaa enempää. Tässä
tapauksessa kuten kaikessa muussakin on sir Percivalin onnistunut
saada tahtonsa täytetyksi säilyttämällä kunniansa huolimatta kaikesta
siitä, mitä minä voin vastaan väittää. Hänen toivomuksensa ovat
luonnollisesti nyt samat kuin hänen tullessaan ja sittenkun Laura
on antanut suostumuksensa ehdottomasti uhrautua avioliittoon, on
hän, Laura, yhäti hiljainen, toivoton ja välinpitämätön. Samalla
kun hän erosi kaikista niistä pikku muistoista, joita hänellä oli
Hartrightiltä, näyttää hän tulleen tunteettomaksi ja kylmäksi. Kello
on ainoastaan kolme iltapäivällä minun kirjoittaessani näitä rivejä,
ja sir Percival on jo jättänyt meidät onnellisen sulhasen kiireellä
järjestääkseen kaikki nuoren puolisonsa vastaanottamiseksi kotonaan
Hampshiressä. Jollei jotakin erikoista tapahdu, menevät he naimisiin
juuri siihen aikaan, kun hän alusta asti on toivonutkin -- ennen
vuoden loppua. Onpa kuin kynä polttaisi sormiani kirjoittaessani tätä!

Marraskuun 13 päivänä. -- Uneton yö levottomuuden tähden Lauran
vuoksi. Aamupuoleen päätin minä koettaa, eikö jokin vaihtelu
voisi saada häntä eloisammaksi. Varmaankaan ei hän voi jäädä
tähän välinpitämättömyyden uinailuun, jos minä vien hänet pois
Limmeridgestä vanhojen, rakkaiden ystävien luo. Hieman mietittyäni
päätin minä kirjoittaa Arnoldin perheelle Yorkshireen. He ovat
yksinkertaisia, ystävällisiä, vierasvaraisia ihmisiä, jotka hän on
tuntenut lapsuudestaan saakka. Vasta pantuani kirjeen postisalkkuun
sanoin minä hänelle, mitä minä tein. Minua olisi lohduttanut, jos hän
olisi näyttänyt vähänkään yrittävän väittää vastaan. Mutta ei -- hän
sanoi vain: "Minä tahdon seurata mihin tahansa Sinua, Marian. Luulen
kyllä Sinun olevan oikeassa -- pieni vaihtelu tekee minulle hyvää."

Marraskuun 14 päivänä. -- Minä kirjoitin herra Gilmorelle, mainitsin
hänelle todellakin näyttävän siltä, kuin tästä onnettomasta
avioliitosta tosi tulisi, ja ilmoitin myöskin suunnitelmani koettaa,
eikö matka tekisi Lauralle hyvää. Minulla ei ollut sydäntä mennä
joihinkin yksityiskohtiin. On aikaa kyllä siihen, kunhan vuosi
lähenee loppuaan.

Marraskuun 15 päivänä. -- Kolme kirjettä minulle. Yksi Arnoldin
perheeltä, täynnä riemua saada nähdä Lauraa ja minua. Toinen yhdeltä
niistä herroista, joille minä kirjoitin paikan hankkimisesta Walter
Hartrightille. Hän vastaa olleensa kyllin onnellinen täyttääksensä
pyyntöni. Kolmas oli Walterilta itseltään -- hän on niin kiitollinen,
poloinen nuori mies, siitä että minä olen auttanut häntä jättämään
kodin, isänmaan ja ystävät! On muodostettu yksityinen seura tekemään
kaivamistöitä ja tutkimuksia Keski-Amerikan hävitetyissä kaupungeissa
ja se on juuri matkalla Liverpoolista. Taiteilija, jonka piti
seurata mukana piirustaakseen kaikki, oli menettänyt rohkeutensa
ja "yhdentenätoista hetkenä" kieltäytynyt tulemasta. Nyt saisi
Walter hänen paikkansa. Kuusi kuukautta Hondurasiin tulonsa jälkeen
on hän sitoutunut pysähtymään, mutta jos kaivamiset antavat hyvän
tuloksen ja varat myöntävät, viipyy hän vuoden. Hänen kirjeensä
päättyy lupaukseen kirjoittaa muutamia riviä jäähyväisiksi kaikkien
tultua laivalle ja luotsin lähtiessä siltä. Minä voin vain toivoa ja
sydämmellisesti rukoilla, että sekä hän että minä olemme menetelleet
oikein tässä asiassa. Askele, jonka hän on ottanut, näyttää minusta
niin epäilyttävältä, ett'en minä pelotta voi ajatella sitä. Ja
kumminkin -- kuinka voisin minä odottaa tai toivoa, että hän jäisi
kotiin olemaan toimettomana nykyisessä surettavassa mielentilassaan?

Marraskuun 16 päivänä. -- Vaunut ovat oven edessä. Laura ja minä
olemme valmiit matkustamaan Arnoldin luo.

Polesdean-Lodge, Yorkshire.

Marraskuun 23 päivänä. -- Viikko vietettynä uudessa ympäristössä ja
näiden ystävällisten ihmisten keskuudessa on tehnyt Lauralle hyvää,
vaikk'ei niin paljon, kuin minä olen toivonut. Minä olen päättänyt
pysähtyä tänne ainakin vielä viikoksi. Ei hyödytä mitään palata
Limmeridgeen, ennenkun on välttämätöntä.

Marraskuun 24 päivänä. -- Ikäviä uutisia postissa tänä aamuna.
Tutkimusretkikunta purjehti Keski-Amerikaan tämän kuun 21 päivänä.
Meidän on täytynyt erota tosi rehellisestä miehestä, me olemme
menettäneet uskollisen ystävän. Walter Hartright on lähtenyt
Englannista.

Marraskuun 25 päivänä. Jos eilispäivän uutiset olivat surullisia,
niin olivat tämän päivän kirjeet yhtä tärkeitä, Sir Percival Glyde on
kirjoittanut herra Fairlielle, ja herra Fairlie Lauralle ja minulle,
pyytäen heti meitä matkustamaan kotiin Limmeridgeen.

Mitähän tämä merkitsee? Onkohan hääpäivä määrätty meidän poissa
ollessamme?


II.

Limmeridge-House.

Marraskuun 27 päivänä. -- Aavistukseni ovat toteutuneet. Häät ovat
määrätyt joulukuun 22 päiväksi.

Päivää sen jälkeen kuin me olimme matkustaneet Polesdean-Lodgeen, oli
sir Percival kirjoittanut herra Fairlielle ja ilmoittanut hänelle,
että välttämättömät korjaukset ja muutokset hänen Hampshiressä
olevalla maatilallaan vaativat enemmän aikaa, kuin hän alusta
oli laskenut. Täydellinen työluettelo esitettäisiin aivan pian
herra Fairlielle, ja melkoisessa määrässä tulisi helpottamaan sir
Percivalin sopimusta kaikkien käsityöläisten kanssa, jos -- hän
mahdollisesti voisi saada varman tiedon hääpäivän ajasta. Hän voisi
silloin saada kaikki selvemmälle kannalle ja kirjoittaa erinäisille
ystävilleen, joita hän on kutsunut, pyytääkseen anteeksi, ett'ei hän
voisi ottaa heitä vastaan talvella, koska talo oli täynnä työväkeä.

Tähän kirjeeseen oli herra Fairlie vastannut pyynnöllä, että sir
Percival itse määräisi hääpäivän ja että herra Fairlie käyttäisi
kaiken vaikutusvaltansa saadakseen holhottinsa suostumuksen. Sir
Percival kirjoitti vastauksen ensi postissa ja ehdotti, että
hänen alkuperäisen toivomuksen mukaan jokin päivä joulukuun
jälkipuoliskolla -- 22 tai 24 tai jokin muu, jonka morsian ja hänen
holhoojansa tahtoisivat määrätä. Kun nuori morsian ei ollut kotona,
oli hänen holhoojansa määrännyt 22 -- ja sen johdosta kirjoittanut ja
pyytänyt meitä heti palaamaan Limmeridgeen.

Herra Fairlien ilmoitettua eilen yksityisessä keskustelussa tästä
minulle pyysi hän mielistelevimmällä tavallaan minua tänään alkamaan
neuvotella siitä. Kun minä tiesin kaiken vastarinnan olevan turhaa,
jollen minä ensin saanut Lauran suostumusta siihen, suostuin minä
puhumaan hänen kanssaan, mutta selitin samalla kertaa, etten minä
millään ehdolla tahtonut ottaa pakottaakseni hänen suostumustaan
sir Percivalin pyyntöön. Herra Fairlie lausui minulle muutamia
kohteliaisuuksia minun "erinomaisesta omastatunnostani", aivankuin
hän olisi puhunut minun erinomaisesta terveydestäni, ja näytti olevan
varsin mielissään, että hän niin yksinkertaisella tavalla oli taaskin
siirtänyt yhden edesvastauksen omilta hartioiltaan minun hartioilleni.

Tänä aamuna olen minä lupaukseni mukaan puhunut Lauralle. Se itsensä
hallitseminen -- voisin melkein sanoa se tunteettomuus -- jonka hän
ihmeellisesti oli säilyttänyt sir Percivalin matkan jälkeen, ei
kumminkaan kestänyt minun esittäessäni järisyttäviä tietoja hänelle.
Hän kalpeni ja alkoi kovasti vapista.

"Ei niin pian!" pyysi hän. "Oi Marian, ei niin pian!"

Pieninkin viittaus hänen puoleltaan oli kyllin minulle. Minä nousin
ylös mennäkseni herra Fairlien luo väitelläkseni häntä vastaan vielä
kerran Lauran puolesta.

Juuri kun käteni oli lukolla, tarttui hän hameeseeni ja pidätti minut.

"Anna minun mennä!" sanoin minä. "Minä haluan sanoa sedälleni, ett'ei
hän ja sir Percival saa joka kohdassa määrätä mielensä mukaan."

Hän huokasi syvään ja piti minua yhä kiinni.

"Ei!" sanoi hän hiljaa. "On myöhäistä Marian -- on myöhäistä!"

"Ei minuuttiakaan myöhäistä", vastasin minä. "Kysymys ajan
ratkaisemisesta on meidän -- ja luota minuun, Laura, minä tiedän
valvoa sinun oikeuttasi."

Minä irroitin hänen kätensä puhuessani, mutta samalla kääri hän
molemmat kätensä vyötärölleni ja pidätti minua tällä tavoin vielä
lujemmin kuin ennen.

"Se tuottaisi meille vielä enemmän levottomuutta ja sekasortoa",
sanoi hän. "Seurauksena olisi vihamielisyys Sinun ja setäni välillä,
ja sir Percival olisi heti täällä uusine valituksen aiheineen..."

"Sitä parempi!" huudahdin minä kiivaasti. "Kuka huolii hänen
valituksistaan? Täytyykö Sinun kärsiä kuoliaaksi asti noudattaaksesi
hänen tahtoansa? Ei kukaan mies maailmassa ansaitse sellaista
uhrausta meiltä naisilta. Miehet ovat vain meidän viattomuutemme,
meidän rauhamme vihollisia, he vetävät meidät pois vanhempaimme
kodista, sisariemme rakkaudesta -- he vaativat meidän itsemme
ruumiinemme sieluinemme ja sitovat meidät turvattomat olennot
itseensä, niinkuin he sitovat koiran koppiinsa. Ja mitä antavat
parhaimmatkin heistä meille korvaukseksi? Anna minun mennä, Laura --
minä tulen hulluksi ajatellessani tätä!"

Kyyneleet -- viheliäiset, heikot levottomuuden ja katkeruuden
naiskyyneleet vierivät silmistäni. Hän hymyili suruisesti ja piti
nenäliinaansa kasvojensa edessä salataksensa minun heikkouteni
puuskaa -- tätä heikkoutta, jota hän tiesi minun niin syvästi
halveksivan.

"Oi, Marian!" sanoi hän. "Itketkö _Sinä?_ Ajatteleppas, mitä Sinä
sanoisit minulle, jos me vaihtaisimme asemaa, ja nämä kyyneleet
olisivat minun? Kaikki rohkeutesi ja uhrautuva hellyytesi ei voi
muuttaa sitä, mikä täytyy tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Anna
setäni tehdä, miten häntä miellyttää. Älkäämme enää olko levottomia
ja epäröiviä, kun minä sen jollakin uhrauksella voin estää. Sano,
että tahdot elää luonani, kun olen naimisissa -- äläkä sano sen
enempää."

Mutta minä sanoin vielä enemmän. Minä tukahdutin kyyneleeni, jotka
vain surettivat häntä, enkä säästänyt rukouksia enemmän kuin
järkisyitäkään. Se ei kuitenkaan hyödyttänyt mitään. Kaksi kertaa
täytyi minun toistaa lupaukseni olla hänen luonansa hänen naimisissa
ollessaan, ja sen jälkeen teki hän minulle aivan odottamatta
kysymyksen, joka käänsi minun suruni ja osanottoni häntä kohtaan
aivan toiselle taholle.

"Polesdeanissa ollessamme", sanoi hän, "sait Sinä kirjeen, Marian..."

Hänen muuttunut äänensä, se nopea tapa, jolla hän katsoi minusta
poispäin ja kätki kasvonsa minun olkapäähäni, se epäilys, joka
mykisti hänen suunsa, ennenkun hän oli ennättänyt lopettaa ajatuksen
-- kaikki tuo sanoi minulle, ketä hän ajatteli.

"Minä uskoin, Laura, ett'emme me koskaan puhuisi hänestä enää",
vastasin minä ystävällisesti.

"Sinä olet saanut kirjeen häneltä?" kysyi hän yksipäisesti.

"Olen", vastasin minä, "olenpa niinkin, koska Sinä kerran
ehdottomasti tahdot tietää sen."

"Aiotko kirjoittaa hänelle taaskin?"

Minä epäröin. Minä olen kartellut puhumasta hänelle Walter
Hartrightin lähdöstä Englannista ja kuinka minun toimenpiteeni
auttaa häntä hänen uusissa toiveissaan ja suunnitelmissaan ovat
saattaneet minut tuntemaan tämän asian. Mitä pitäisi minun vastata?
Hän on matkustanut sinne, mihin eivät mitkään kirjeet voi saapua
hänen perästään lyhyemmässä kuin muutamien kuukausien, niin, ehkäpä
vuodenkin ajassa.

"Jos minä vieläkin kirjoittaisin hänelle", sanoin minä vihdoinkin,
"niin mitä tahdot, Laura?"

Hänen poskensa tuli tulikuumaksi minun olkapäätäni vasten ja hän
kääri vapisten kätensä lujemmin ympärilleni.

"Älä kirjoita hänelle mitään joulukuun
_kahdennestakymmenestätoisesta_ päivästä", kuiskasi hän. "Lupaa
minulle, Marian, -- minä rukoilen sinua -- lupaa minulle, ett'et edes
mainitse minua ensi kerran kirjoittaessasi hänelle."

Minä lupasin tämän. Eivät mitkään sanat voi kuvata, millä tuskalla
minä lupasin. Hän irroitti sen jälkeen kätensä minusta, meni ikkunan
luo ja katseli ulos selkä minuun käännettynä. Minuutin kuluttua
puhui hän uudelleen, mutta kääntymättä minuun päin tai näyttämättä
kasvojaan edes vilaukseltakaan.

"Menetkö setäni luo nyt?" kysyi hän. "Tahdotko sanoa hänelle, että
minä suostun siihen määräykseen hääpäivääni nähden, jonka hän katsoo
parhaaksi. Älä epäröi menemästä luotani, Marian. Tekee minulle hyvää
saada olla yksin."

Minä menin. Jos minä vain tahtoni voimalla olisin voinut riistää
herra Fairlien ja sir Percival Glyden maailman äärimmäisille
rajoille, olisin minä silmänräpäystäkään epäilemättä tehnyt sen.
Minun onnettoman uhmaava luonteeni oli minulle nyt kumminkin hyväksi
avuksi. Minä olisin kadottanut kaiken käsityksen ja ratkennut
katkeraan itkuun, jollei tuntemani harmi olisi tukahduttanut
kyyneleitäni. Kiivain askelein kiiruhdin minä herra Fairlien luo,
sanoin hänelle niin törkeästi kuin voin: "Laura suostuu joulukuun
22:seen päivään" -- ja kiiruhdin pois odottamatta vastausta. Minä
paukautin oven rajusti lukkoon perästäni ja toivon saattaneeni herra
Fairlien hermoston epäkuntoon koko loppupäiväksi.

Marraskuun 28 päivänä. -- Aamulla luin minä taaskin läpi
Hartright-raukan jäähyväiskirjeen. Eilisestä saakka olen epäröinyt,
menettelenkö minä oikein harkitusti salatessani Lauralta hänen
matkaansa.

Mutta luulen kumminkin sen olevan parasta. Se, mitä hän kirjeessään
mainitsee Keski-Amerikaan aiotun retkikunnan valmistuksista,
osoittaa, että sen johtaja varoo vaaroja ja vastoinkäymisiä.
Jos tieto siitä saattaa minut levottomaksi, niin kuinka se
sitten vaikuttaisi Lauraan? On raskasta kyllä tietää, että hänen
matkansa riistää meiltä ystävän, jonka uskollisuuteen me voisimme
turvallisimmin luottaa hädän hetkenä, jos tämä hetki joskus tulee ja
tapaa meidät avuttomina. Mutta on kumminkin vielä pahempaa tietää
hänen lähteneen luotamme kärsimään epäterveellisen ilmanalan, villin
maan ja lakia vailla olevan yhteiskunnan vaaroja. Varmaan olisi
julmaa sanoa tämä Lauralle olematta lujasti pakotettu siihen.

Minä epäröin, eikö minun minun pitäisi vieläkin ottaa askel edemmäksi
ja polttaa kirje, ett'ei se mahdollisesti joutuisi vääriin käsiin. Se
ei sisällä ainoastaan lausuntoja Laurasta, jotka täytyy jättää Walter
Hartrightin ja minun salaisuudeksi, mutta siinä on myöskin vakuutus,
epäluulo -- niin sitkeä, selittämätön ja levottomuutta herättävä
että häntä salaisesti vartioidaan Limmeridgestä lähtönsä jälkeen.
Hän janoo nähneensä ne kaksi outoa miestä, jotka seurasivat häntä
Lontoon kaduilla, myöskin Liverpoolin laiturilla väkijoukossa, joka
tunkeili katsellakseen retkikunnan laivaan menoa, ja hän vakuutti
vakuuttamalla, ett'ei hän ollut kuullut Anna Catherickin nimeä
lausuttavan takanaan astuessaan laivaan. Hänen omat sanansa ovat
tällaiset: Varmaa on, että näillä tapahtumilla on suuri merkitys.
Salaperäinen suhde Anna Catherickiin ei vielä ole selvitetty.
Kenties ei hän koskaan enää tule minun tielleni; mutta jos hän
joskus tulee Teidän lähettyvillenne, neiti Halcombe niin käyttäkää
tilaisuutta paremmin hyväksenne kuin minä olen käyttänyt. Minä puhun
täysimmästä vakuutuksestani ja pyydän Teitä muistamaan, mitä minä
sanon. Nämä olivat hänen omat sanansa. Minä en unhota niitä koskaan.
Muistoni kätkee Hartrightin jokaisen sanan, jolla on merkitystä Anna
Catherickiin nähden. Mutta on vaarallista kätkeä tämä kirje. Sattuma
voi sen saattaa vieraiden henkilöiden käsiin, jos minä sairastuisin,
jos minä kuolisin. -- Parempi silloin polttaa se heti, niin ompahan
ainakin vähemmän huolta.

Se on poltettu. Hänen jäähyväiskirjeensä -- kenties viimeinen, minkä
hän minulle milloinkaan kirjoittaa -- tuhka on mustana uunissa.
Onko tämä surullinen kertomus loppunut? Ah, ei, ei ole loppunut --
varmaankaan ei se ole voinut loppua!

Marraskuun 29 päivänä. -- Häävalmistukset ovat alkaneet. Ompelijatar
on saapunut ottamaan vastaan tilaukset. Laura on kylmä ja täysin
välinpitämätön tähän asiaan nähden, jolla tavallisesti ei suinkaan
ole vähäinen merkitys naisten persoonallisissa harrastuksissa.
Hän antaa minun ja ompelijattaren määrätä kaikki. Olisipa
Hartright-raukka ollut se puoliso, jonka hänen isänsä olisi määrännyt
hänelle, kuinka toisin hän silloin olisikaan käsittänyt kaikki!
Kuinka tarkka, kuinka oikukas hän silloin olisi ollut -- meistä olisi
ollut vaikeaa tehdä hänelle mieliksi.

Marraskuun 30 päivänä. Joka päivä tulee tietoja sir Percivalilta.
Viime uutinen on, että muutokset hänen kotonaan tulevat kestämään
neljä tai kuusi kuukautta, ennenkun kaikki on valmis. Jos maalarit
ja seinäpaperien kiinnittäjät voisivat yhtä hyvin luoda onnea
kuin komeutta kotiin, niin seuraisin minä hartaudella heidän
työtänsä siinä kodissa, joka ennen pitkää tulee olemaan Lauran.
Ainoa kohta sir Percivalin kirjeessä, joka nyt voi järkyttää minun
välinpitämättömyyttäni hänen kaikkien suunnitelmainsa suhteen, oli
hänen tekemänsä ehdotus häämatkasta. Hän esittää, että kun Lauran
terveys on heikko ja talvi uhkaa tulla ankara, he matkustaisivat
Roomaan ja pysähtyisivät Italiaan ensi kesän alkuun asti. Jos tätä
suunnitelmaa ei hyväksytä, on hän valmis tulevan talvikauden olemaan
Lontoossakin, jossa hänellä tosin ei ole omaa huoneustoa, mutta jossa
hän tulisi hankkimaan parhaimman asunnon, minkä hän mahdollisesti
saisi.

Asettuessani persoonallisesti aivan syrjälle kysymystä ratkaistaessa
-- joka on minun velvollisuuteni, mitä minun ei tule unhottaa -- en
minä silmänräpäystäkään epäile puoltaa ensinmainittua ehdotusta.
Missä tapauksessa tahansa on ero minun ja Lauran välillä välttämätön.
Jos he matkustavat ulkomaille, tulee tämä ero pitemmäksi, kuin jos he
pysähtyvät Lontooseen. Kumminkin on ennen kaikkea otettava huomioon
etu, että Laura saa viettää talven lämpimässä ilmanalassa ja ensi
kerran elämässään matkustaa maahan, jossa on niin paljon luonnon ja
taiteen rikkauksia ja joka siten ehkä sovittaisi hänet tyytymään
kohtaloonsa. Hän ei välitä Lontoon loistavista ja pintapuolisista
huvituksista. Ne tekisivät vain hänen elämänsä avioliitossa yhä
ilottomammaksi. Minä pelkään hänen avioliittonsa alkua enemmän kuin
minä voin kuvata, mutta minun mielestäni pilkahtaa kumminkin jokin
toive hänelle, jos hän saa matkustaa -- ei, jos hän jää kotiin.

On niin kummallista lukiessani läpi kirjoittamaani ja huomatessani,
kuinka minä olen puhunut Lauran avioliitosta ja erostamme aivankuin
puhutaan päätetystä asiasta. Näyttää minusta niin kylmältä, niin
välinpitämättömältä jo voida katsoa tulevaisuutta niin kauhean
levollisesti, kun määräpäivä on niin lähellä. Ennenkun kuukausi on
kulunut, on Laura sir Percivalin eikä minun! _Hänen_ Lauransa! Minä
voin yhtä vähän selvästi käsittää näiden sanojen merkitystä -- minä
tunnen itseni melkein yhtä surun sortamaksi kirjoittaessani hänen
häistänsä, kuin jos minä kirjoittaisin hänen kuolemastaan.

Joulukuun 1 päivänä. -- Surullinen päivä! Päivä, jonka pituutta
minulla ei ole sydäntä kuvata. Oltuani heikkouden takia pakotettu
eilisiltana lykkäämään keskustelun, katsoin minä nyt tänä aamuna
välttämättömäksi puhua Lauralle aiotusta Italian matkasta.

Täysin vakuutettuna, että minä olisin hänen matkassaan, minne hän
menisikin, tuli lapsi-raukka -- sillä lapsi hän on vielä monessa
suhteessa -- melkein onnelliseksi kuvitellessaan saada nähdä kaiken
Florensin, Rooman ja Neapelin ihanuuden. Minun sydämmeni oli
pakahtua, kun minun täytyi poistaa hänen kuvitelmansa ja esittää
kova totuus. Minun täytyi sanoa hänelle, ett'ei yksikään mies
siedä kilpailijaa, ei edes naispuolista, jakamaan hänen puolisonsa
hellyyttä avioliiton alussa, menköön se sittemmin miten tahansa.
Minun täytyi valmistaa häntä siihen, että ainoa mahdollisuus minun
saada pysyvä koti hänen luonaan riippuu aivan yksinkertaisesti siitä,
ett'en minä herätä sir Percivalin epäluuloa ja mustasukkaisuutta
tuppautumalla pienimmässäkään tapauksessa heidän väliinsä; riippuu
siitä, että minä nautin hänen puolisonsa suurempaa luottamusta.
Pisara pisaraltaan valoin minä tätä maailman halpamielistä, huonoa
viisautta puhtaaseen, viattomaan mieleen jokaisen jalomman tunteen
sisässäni vastustaessa tätä surullista tehtävääni. Nyt se on mennyt.
Hän on oppinut kovan, välttämättömän läksyn. Hänen nuoruutensa
kuvitelmat ovat poissa, ja minä olen ne riistänyt. Parempi kumminkin,
että _minä_ olen tehnyt sen kuin _hän_ -- tämä on minun ainoa
lohdutukseni.

Edellinen ehdotus on siis hyväksytty. He matkustavat Italiaan, ja
minä puuhaudun heidän poissa ollessaan sir Percivalin suostumuksella
ottamaan heitä vastaan heidän kotonaan ja jäämään heidän luoksensa
heidän palattua Englantiin. Sanalla sanoen: minun täytyy ensi kerran
elämässäni pyytää persoonallista suosiota mieheltä, jonka kanssa minä
kaikkein vähimmän haluaisin olla tekemisissä. Samapa se! Mielestäni
minä voisin tehdä vieläkin enemmän Lauran vuoksi.

Joulukuun 2 päivänä. -- Tarkemmin ajatellen huomaan minä itse aina
lausuvani ajatukseni sir Percivalista epäedullisin lausumatavoin.
Asian uuden käänteen takia tahdon minä ja täytyy minun voittaa
vastenmielisyyteni häntä kohtaan. Minä en käsitä, kuinka se ensin
alkoi itää sielussani. Varmaa on, ett'ei sitä koskaan ennen siellä
ollut.

Onkohan Lauran vastenmielisyys tulla hänen puolisokseen saattanut
minut vihamieliseksi häntä kohtaan? Onkohan Hartrightin selvään
lausuttu vastenmielisyys vaikuttanut minuun aivan aavistamattani?
Onko kenties Anna Catherickin kirje vieläkin herättämässä minussa
salaista epäluuloa huolimatta sir Percivalin selityksestä ja siitä
todistuksesta, jonka minä olen saanut sen totuudesta? Minä en
voi selittää, kuinka tämä uusi tunne on syntynyt minussa; ainoa,
mistä olen vakuutettu, on velvollisuuteni -- nyt kahdenkertaisessa
merkityksessä -- olla suututtamatta sir Percivalia väärällä
epäilyllä. Jos on tullut minulle sellaiseksi tavaksi aina kirjoittaa
hänestä yhtä epäedullisesti, niin täytyy minun, niin tahdon minä
voittaa tämän onnettoman taipumuksen, vaikkakin tämä yritys
pakottaisi minut olemaan avaamatta päiväkirjaani kertaakaan ennen
häitä. Minä olen kovin tyytymätön itseeni -- en tahdo enää kirjoittaa
tänään.

       *       *       *       *       *

Joulukuun 16 päivänä. Kaksi viikkoa on kulunut ilman että minä
olen edes avannut päiväkirjaani. Olen kauvan kyllä kaivannut tätä
tehtävää ja toivon nyt sen voivani tehdä reippaammalla ja paremmalla
mielialalla, mikäli se koskee sir Percivalia.

Kuluneesta kahdesta viikosta ei ole paljon sanottavaa. Melkein kaikki
ommeltava on järjestyksessään, ja uudet matka-arkut ovat saapuneet
Lontoosta. Laura-raukkani on alituiseen luonani, ja eilen kun ei
kumpikaan meistä voinut nukkua, hiipi hän luokseni. "Minä kadotan
Sinut pian, Marian", sanoi hän. "Minun täytyy olla luonasi niin
paljon, kuin minä voin."

Heidät vihitään Limmeridgen kirkossa eikä, taivaan olkoon kiitos,
ketään naapuria tilaisuuteen kutsuta. Ainoana vieraana tulee olemaan
vanha ystävämme herra Arnold Polesdeanista. Hän tulee esiintymään
morsiamen isänä, sillä Lauran sedän terveys on liian arka hänen
uskaltaakseen tähän huonoon ilmaan. Jos minä en olisi päättänyt tästä
päivästä katsoa vain kaikkea hyvässä valossa, niin olisi Lauran
miespuolisten sukulaisten puute hänen elämänsä tärkeimpänä hetkenä
tehnyt minut katkeraksi ja epäluuloiseksi tulevaisuuteen nähden.
Mutta minä olen lakannut olemasta katkera ja epäluuloinen -- ainakin
lakannut kirjoittamasta päiväkirjaani sekä yhtä että toista tässä
suhteessa.

Sir Percival saapuu huomenna. Hän esitti, jos me tahtoisimme seurata
ankaraa etikettiä, että kirjoitettaisiin meidän kirkkoherrallemme
ja pyydettäisiin hänen saada oleksia pappilassa tuon lyhyen ajan
ennen häitä. Nykyisissä olosuhteissa ei enemmän herra Fairlie kuin
minäkään katsonut tuota välttämättömäksi. Täällä meidän villeillä
nummillamme ja suurissa, yksinäisissä huoneissamme lienemme toki
riippumattomia niistä pikkumaisista epäilyksistä, jotka vaivaavat
ihmisiä muissa paikoin. Minä kirjoitin sir Percivalille ja kiitin
häntä hänen hienotunteisuudestaan, mutta pyysin häntä vanhan tavan
mukaan käyttämään entisiä huoneitaan Limmeridge-Housessa.

Joulukuun 17 päivänä. -- Hän tuli tänään. Mielestäni näyttää
hän hieman väsyneeltä ja levottomalta, mutta hän keskustelee ja
nauraa, kuin olisi hän erinomaisella tuulella. Hän toi mukanaan
muutamia kauniita koristuksia häälahjaksi, jotka Laura vastaan otti
suurella kiitollisuudella ja -- kuten ainakin päältä päin näytti --
täydellisesti itsensä hilliten. Ainoa todistus siitä taistelusta,
jota hänen täytyy kestää säilyttääkseen levollisuutensa tänä
koetusaikana, näyttäytyy kiivaassa vastenmielisyydessä jäädä joskus
yksin. Sen sijaan, että hän ennen vetäytyi omaan huoneeseensa,
näyttää hän nyt pelkäävän olla siellä yksinänsä. Kun minä tänään
aamiaisen jälkeen menin huoneeseeni ottaakseni hatun kävelylle lähtöä
varten, pyysi hän saada seurata minua, ja ennen päivällistä avasi
hän meidän huoneittemme välisen oven voidaksemme puhella toistemme
kanssa pukeutuessamme. "Anna minulle aina tekemistä", sanoi hän.
"Anna minulle aina jotakin seuraa. Älä anna minulle aikaa ajatella
-- ainoastaan sitä pyydän Sinulta, Marian -- älä anna minulle aikaa
ajatella."

Tämä hänen surullinen muutoksensa lisää vain hänen
viehättäväisyyttänsä sir Percivalin silmissä. Hän tulkitsee sen
huomatakseni eduksi itselleen. Lauran poskilla on kuumemainen
punerrus, hänen silmissään loiste, jonka sir Percival luulee olevan
hänen palaavan kauneutensa ja iloisuutensa merkkinä. Laura keskusteli
pöydässä tänään sellaisella eloisuudella ja suruttomuudella, niin
teeskennellysti ja niin vasten luonnettansa, että minä kaikessa
hiljaisuudessa toivoin voivani saada hänet vaikenemaan ja viedä
hänet kanssani pois. Sir Percivalin hämmästys ja ihastus näytti
olevan kuvaamaton. Se levottomuus, jonka minä hänen tullessaan olin
huomannut hänen kasvoistaan, katosi täydellisesti, ja hän näytti
minunkin silmissäni olevan hyvästikin kymmenen vuotta nuorempi, kuin
hän todellisuudessa oli.

Sitä ei voi kieltää -- vaikka merkillinen itsepäisyys estää minua
sitä näkemästä -- mutta sitä ei voi kieltää, että Lauran tuleva
puoliso on varsin kaunis mies. Säännölliset piirteet ovat alkaakseni
varsin suuri etu -- ja hänellä on ne. Vieläpä tukan puutekin, kun
se, kuten hänellä, on vain otsapuolella, sopii pikemmin hyvin kuin
huonosti miehelle, sillä otsa tulee korkeammaksi ja muoto saa
miettivämmän ilmeen. Kevyet, miellyttävät liikkeet, väsymättömän
miellyttävä seurustelutapa ja tavaton kyky pitää yllä keskustelua --
kas siinä kieltämättömiä ansioita, ja ne hänellä oli. Herra Gilmorea,
joka ei tuntenut Lauran salaista rakkautta, ei suinkaan pidä moittia,
kun hän lausui kummastuksensa, että Laura voi katua kihlaustansa.
Jokainen meidän vanhan ystävämme sijassa olisi ajatellut samalla
tavalla. Jos minut tällä hetkellä pakotettaisiin sanomaan suoraan,
mitkä virheet minä olen huomannut sir Percivalissa, niin voisin minä
mainita vain kaksi. Toinen on hänen alinomainen levottomuutensa
ja liikkuvaisuutensa -- joka tosin voi saada varsin luonnollisen
selityksensä tavattoman voimakkaassa luonteessa. Toinen on hänen
lyhyt, kova, epäystävällinen tapansa puhutella palvelusväkeä --
kenties vain alusta ruma paha tapa. Ei, minä en voi tai tahdo kieltää
sitä. -- Sir Percival on varsin kaunis ja miellyttävä mies. Kas niin!
Nyt olen minä vihdoinkin kirjoittanut sen ja olen hyvilläni, että se
on tehty.

Joulukuun 18 päivänä. -- Kun minä nyt aamupäivällä tunsin itseni
väsyneeksi ja alakuloiseksi, jätin minä Lauran ja rouva Veseyn
lähteäkseni kunnon kävelylle, jonka minä viime aikoina olen niin
laiminlyönyt. Minä läksin sille kuivalle, raikkaalle tielle,
joka yli nummen johtaa Todds-Corneriin. Käveltyäni noin puolisen
tuntia hämmästyin minä kovin nähdessäni sir Percivalin tulevan
siltä taholta, jossa vuokratalo oli. Hän tuli nopein askelin ja
kieputteli kävelykeppiänsä ilmassa; päätään piti hän korkealla kuten
tavallisesti ja metsästysnuttunsa liehui auki tuulessa. Kohdatessamme
sanoi hän minulle heti olleensa Todds-Cornerissa kysymässä
rouva Toddilta, oliko hän sir Percivalin viime käynnin jälkeen
Limmeridgessä kuullut mitään Anna Catherickistä.

"Teille vastattiin luonnollisesti, ett'ei hänestä mitään oltu
kuultu?" kysyin minä.

"Niin, ei mitään", vastasin minä. "Minä alan vakavasti peljätä,
että hän on joutunut meiltä hukkaan. Te ette kenties sattumalta
voi sanoa", jatkoi hän ja katsoi tarkkaavasti minuun, "voisiko tuo
taiteilija -- herra Hartright -- antaa meille joitakin tietoja?"

"Hän ei ole enemmän kuullut hänestä kuin nähnytkään häntä lähdettyään
Cumberlandista", vastasin minä.

"Varsin ikävää", sanoi sir Percival odotuksessaan pettyneen miehen
näköisenä ja samalla kertaa vapautuneena levottomuudestaan. "On
mahdotonta sanoa, mitkä onnettomuudet ovat tuota ihmisraukkaa
kohdanneet. Minä olen sanomattoman alakuloinen huomatessani, että
kaikki minun puuhani hankkia hänelle taaskin sitä turvaa ja hoitoa,
jota hän niin hyvin tarvitsee, menevät myttyyn."

Tällä kertaa näytti hän todellakin huolestuneelta. Minä lausuin
muutamia osanottavia sanoja, ja me puhuimme sen jälkeen aivan
muista asioista palatessamme kotiin. Taaskin olin minä odottamatta
kohdatessani häntä nummella havainnut hänen luonteessaan vielä
kauniin piirteen. Tekihän hän varsin hyväntahtoisesti ja
epäitsekkäästi ajatellessaan niin lähellä häitään Anna Catherickia ja
käydessään koko tuon pitkän tien Todds-Corneriin hankkiakseen tietoja
hänestä silloin, kun hän paljon mieluummin olisi voinut viettää
aikansa Lauran seurassa. Käsittäessäni, että hänen menettelytapansa
ainoa vaikutin oli puhdas ihmisyys, näyttää hänellä tavattomassa
määrässä olevan hyväntahtoisuutta, josta hän ansaitsee kauniin
kiitoksen. No niin, minä tahdon antaa hänelle kauniin kiitoksen -- ja
sillä on se asia kyllin käsitelty.

Joulukuun 19 päivänä. Olen tehnyt vielä useampia havaintoja sir
Percivalin tyhjentymättömästä hyveiden varastosta!

Tänään lausuin minä muutamia sanoja aikomastani asettumisesta hänen
rouvansa luo heidän palattuansa Englantiin. Tuskin olin minä ehtinyt
viitata siihen, kun hän jo lämpimästi tarttui minua käteen ja sanoi,
että minä täten olin tehnyt hänelle juuri sen tarjouksen, jonka
hän puolestaan oli halunnut saada tehdä minulle. Minä olisin juuri
se seura, jota hän ennen kaikkea muuta toivoi vaimollensa, ja hän
pyysi minun olemaan vakuutetun siitä, että minä osoitin hänelle
todellisen suosion esittäessäni hänelle tullakseni Lauran luo hänen
avioliittonsa jälkeen ja jäädessäni hänen luokseen, aivan samoin
kuin minä olen tähänkin asti tehnyt. Kiitettyäni sekä Lauran että
omasta puolestani häntä hänen ystävällisyydestään ja hienoudestaan
meitä kohtaan, aloimme me keskustella heidän häämatkastaan ja siitä
Roomassa olevasta englantilaisesta seurapiiristä, jolle Laura olisi
esitettävä. Hän luetteli useiden ystävien nimiä, joita hän odotti
tapaavansa talven kuluessa. Mikäli minä muistan, olivat he kaikki
englantilaisia lukuunottamatta yhtä. Tämä oli kreivi Fosco.

Kreivin nimen mainitseminen ja tieto, että hän ja hänen puolisonsa
luultavasti tapaisivat äskenvihityt mannermaalla, asetti ensi
kerran Lauran avioliiton määrättyyn edulliseen valaistukseen.
Sehän tulisi luultavasti keinoksi sovittaa monivuotinen riitaisuus
perheen keskuudessa. Tähän asti oli rouva Fosco suvainnut
täydellisesti unhoittaa kaikki tädin velvollisuutensa Lauraa
kohtaan yksinomaan harmista herra Fairlie-vainajan menettelyn
johdosta perintökysymyksessä. Nyt ei hän kuitenkaan voi jatkaa
samalla tavalla. Sir Percival ja kreivi Fosco ovat vanhoja ystäviä,
eikä heidän rouvallaan ole muuta valittavana kuin seurustella
rauhallisesti keskenään. Kreivitär Fosco oli naimattomana yksi
häikäilemättömimpiä naisia, joita koskaan olen tuntenut, oikukas,
vaatelias ja turhamainen siihen määrään, että se näytti suorastaan
naurettavalta. Jos hänen miehensä on onnistunut saattaa hänet
järkiinsä, ansaitsee hän koko suvun tunnustuksen -- ja ensi aluksi
saa hän minun tunnustukseni.

Olen tullut kovin uteliaaksi oppiakseni tuntemaan kreivin. Hän on
sir Percivalin luotettavin ystävä ja juuri tämän vuoksi herättää
hän minun suurinta mielenkiintoani. Ei Laura enkä minäkään ole
koskaan nähnyt häntä. Kaikkiaan olen kuullut hänestä, että hänen
läsnäolonsa Trinita del Montessa Roomassa useita vuosia sitten
pelasti sir Percivalin joutumasta ryöstön ja murhan uhriksi; hän
saapui juuri ratkaisevimpana hetkenä, kun vapaaherraa oli haavoitettu
käteen -- kenties olisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä saanut
tikarinpiston sydämmeensä. Minä muistan myöskin, että kreivi,
herra Fairlie-vainajan tehdessä kohtuuttomia vastaväitteitään
sisarensa aikoman avioliiton johdosta, kirjoitti hänelle varsin
tyynen ja järkevän kirjeen asiasta, mikä kirje, häpeä sanoakin,
jäi vastaamatta. Kaiken kaikkiaan tiedän minä tämän sir Percivalin
ystävästä. Haluaisin tietää, tuleeko hän koskaan Englantiin. Ja
pidänkö minä silloin hänestä?

Kynäni kiitää paperilla tyhjissä arvailuissa. Tahdon palata
tosiasioihin. On varmaa, että Lauran tuleva mies hyväksyi ehdotukseni
oleskella Lauran luona ei ainoastaan ystävällisesti, vaan
veljellisestikin. Minä olen vakuutettu ett'ei sir Percivalilla ole
syytä nurkua minun tähteni, jos vain minä voin jatkaa samoin, kuin
olen alkanut. Olen jo selittänyt hänen olevan kauniin, miellyttävän,
täysin osanottavaisen onnetonta kohtaan, veljellisen hellän minua
kohtaan. Niin, todellakin! Tuskinpa tunnen enää itseäni uudessa
suhteessani sir Percivalin innokkaimpana ystävänä.

Joulukuun 20 päivänä. -- Minä vihaan sir Percivalia! Minä epäilen
varmasti hänen liukkaita kasvojen eleitänsä. Minä pidän häntä
kovin epämiellyttävänä, kiivaana ja kerrassaan sydämettömänä.
Eilisiltana tulivat vihittävien käyntikortit. Laura avasi käärön ja
näki ensi kerran tulevan nimensä painettuna. Sir Percival kumartui
tuttavallisesti hänen olkapäänsä yli ja katseli uusia kortteja,
joissa jo oli neiti Fairlie vaihdettu lady Glydeksi -- hymyili
kamalimman itsetyytyväisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Minä en tiedä, mitä se oli -- Laura on kieltäytynyt sanomasta minulle
sitä -- mutta minä näin hänen kasvoilleen levenevän sellaisen
kuoleman kalpeuden, että minä pelkäsin hänen pyörtyvän. Sir Percival
ei huomannut mitään; hän ei näyttänyt piittaavan siitä tuskasta,
jonka hän tuotti Lauralle. Kaikki minun entiset vastenmielisyyden
tunteeni häntä vastaan heräsivät heti uuteen voimaan, eivätkä ne
tunnit, jotka sittemmin kuluivat, voineet vähintäkään hälventää
niitä. Minä tunnen nyt olevani harkitsemattomampi ja väärempi häntä
kohtaan kuin koskaan ennen. Kolmella sanalla sanottuna -- kuinka
raskasta onkaan niitä kirjoittaa -- _mitä vihaan häntä!_

Joulukuun 21 päivänä. -- Kuinka tämä tuskan aika on voinut heikontaa
ajatuskykyäni! Viime päivinä olen minä kirjoittanut miettimättömän
mielihyvän äänilajissa, jonka Jumala tietää kaukana olevan minun
mielestäni ja joka saa minut hämmästymään katsellessani päiväkirjaani.

Kenties on Lauran kuumeinen eloisuus tarttunut minuunkin viime
viikolla. Jos niin on, on kohtaus jo mennyt ohi, ja minä tunnen
mieleni jälkeenpäin aivan kummalliseksi. Kumma päähänpisto on
eilisillasta saakka vallannut minut, että tapahtuu jotakin,
joka ehkäsee avioliiton. Mikä on voinut loitsia tämän omituisen
mielikuvitelman? Onko se epäsuora tulos levottomuudestani Lauran
tulevaisuudesta? Vai onko se voinut, itsenikään tietämättä, aiheutua
siitä lisäytyvästä levottomuudesta ja ärtyisyydestä, joka sir
Percivalissa kehittyy sitä mukaa, kuin hääpäivä lähenee? En tiedä
muuta kuin että minulla on tämä aavistus, joka varmaankin on väärin
kaikista, mikä nykyisissä oloissa naisaivoissa voi kehkeytyä kuinka
koetankin, en voi käsittää sen syytä.

Tämä viime päivä on ollut pelkkää sekasortoa ja kurjuutta. Kuinka
voin minä kirjoittaa siitä? Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa. Kaikki
muu on parempi kuin vaipua näihin synkkiin mietiskelyihin.

Meidän kunnon rouva Veseymme, jonka me kaikki melkein olemme
unhottaneet tänä aikana, sai meidät heti aamulla vuodattamaan
kyyneleitä aavistamatta itse mitään. Hän on salaisuudessa
työskennellyt useampia kuukausia valmistaakseen lämpimän
Shetland-saalin rakkaalle oppilaalleen -- yritys joka oli
suuri ja hämmästyttävän vaikea hänen ikäiselleen ja hänen
elämäntapoihinsa tottuneelle naiselle. Hän jätti lahjan tänä
aamuna, ja lämminsydämminen Laura-raukkani, joutui täydellisesti
mielenliikutuksen valtaan, kun hänen uskollinen, vanha ystävänsä
ylpeällä mielihyvällä ripusti saalin hänen hartioillensa. Minä olin
tuskin ehtinyt rauhoittaa heidät molemmat ja pyyhkiä omat kyyneleeni,
kun minä sain kutsun saapua herra Fairlien luo saadakseni kunnian
kuulla pitkän kertomuksen siitä, kuinka hän oli ajatellut kaiken
tapahtuvan hääpäivänä, niin ettei hänen kallis leponsa häiriintyisi.

"Suloinen Lauramme" saisi muistolahjan häneltä -- ruman sormuksen,
jossa hänen hellän setänsä hius on koristeena jalokiven asemesta
ja ranskankielinen kaiverrus ikuisesta ystävyydestä. -- "Suloinen
Lauramme" saa tämän liikuttavan ystävyyden todisteen minun kädestäni,
siksi että hänellä olisi kyllin aikaa toipua kiihkeistä tunteistaan,
ennenkun hän saapuisi herra Fairlien luo. "Suloinen Lauramme"
saisi tulla pikku käynnille hänen luokseen tänä iltana ja olla
hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta.
Huomenna aamupäivällä saisi "suloinen Laura" taaskin tulla hänen
luokseen lyhyelle käynnille morsiuspuvussaan ja silloin taas olla
hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta.
Kolmannen kerran saisi "suloinen Laura" pistäytyä vielä kerran sisään
ennen lähtöään, mutta häiritsemättä hänen tunteitaan sanomalla,
milloin hän lähtisi, ja itkemällä -- "laupeudesta, kallein Marian,
sinä, joka itse aina olet niin levollinen, niin miellyttävä ja siivo,
laita niin, että se käy _kyyneleittä!_" Minä raivostuin lopulta
niin tästä viheliäisestä, itsekkäästä lörpötyksestä tällaisessa
tilaisuudessa, että minä varmaankin olisin ravistanut herra Fairlietä
sanomalla hänelle muutamia epämiellyttäviä totuuksia, joita hän
ei ole koskaan kuullut, ellei herra Arnold Polesdeanista samassa
olisi saapunut ja minua niin ollen kutsuttu hoitamaan emännän
velvollisuuksiani.

Loppupäivästä ei ole kirjoittamista. Minä en luule kenenkään talossa
oikein tietävän, kuinka se kului. Sarja pieniä, joutavia tapahtumia
seurasi toisiaan ja sai aikaan sekasortoa mielissä. Hameet, jotka
viime hetkenä olivat valmiit, saapuivat nyt, matka-arkut täytettiin
ja purettiin ja täytettiin uudelleen; lahjoja saapui läheltä ja
kaukaa, ystäviltä ja tuttavilta, ylhäisiltä ja alhaisilta. Kaikki
olimme me rasittuneita, kaikki odotimme hermostuneen levottomina
huomispäivää. Sir Percival oli ennen muita liian levoton voidakseen
olla viittä minuuttia samassa paikassa. Kova, kuiva yskänsä kiusasi
häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän on käynyt edes ja takaisin,
asuinkartanosta ulos ja sisään koko päivän, ja hänet on vallannut
sen lisäksi niin tavaton uteliaisuus, että hän on ladellut tulvanaan
kysymyksiä niille vieraille, jotka kaikenlaisissa pikku asioissa ovat
saapuneet taloon. Ja kaiken tämän lisäksi jäytää sekä Lauraa että
minua ajatus, että meidän huomispäivänä täytyy erota, ja sisäinen,
yhäti lausumaton pelko, että tämä surullinen avioliitto on tuleva
hänen elämänsä onnettomuutta tuottavaksi erehdykseksi ja minun
elämäni auttamattomaksi suruksi. Ensi kerran kaikkina näinä vuosina,
jotka me niin luottavissa väleissä olemme eläneet keskenämme, olemme
me melkein välttäneet katsomasta toisiimme ja molemmanpuolisesta
sopimuksesta olemme me koko illan pidättäytyneet puhumasta
luottavasti toistemme kanssa. Minä en voi tästä kirjoittaa enempää!
Mitä suruja elämä säästäneekään minulle, niin katson minä aina tätä
joulukuun 22 päivää elämäni pisimmäksi ja surullisemmaksi päiväksi.

Minä kirjoitan näiden päivien muistelot oman huoneeni yksinäisyydessä
myöhään puoliyön jälkeen; äskettäin hiivin minä Lauran luo
silmätäkseni häntä hänen pienessä lumivalkoisessa vuoteessaan --
tuossa vuoteessa, jota hän on käyttänyt lapsuudestaan saakka.

Siinä lepäsi hän tietämättä, että minä katselin häntä, --
rauhallisena, paljon rauhallisempana, kuin minä olin uskaltanut
toivoa, mutta hän ei kuitenkaan maannut. Yölampun hämärässä valossa
huomasin minä hänen silmäänsä olevan vain puoleksi suljettuina.
Kyyneleet loistivat vielä silmäripsissä. Minun pikku muistolahjani
-- rintaneula vain -- oli pöydällä hänen lähellään ynnä rukouskirja
ja hänen isänsä pienoiskuva, joka hänellä aina oli äärellään. Minä
viivähdin hetkisen hänen päänaluksensa takana ja katselin häntä, kun
hän siinä lepäsi toinen käsivarsi ja käsi valkoisella peitteellä,
niin hiljaa, niin rauhaisasti, ett'ei hänen yöpukunsa reunuste edes
liikahtanut hänen henkäyksestään -- minä viivähdin ja katsoin häntä,
kuten minä olen katsonut tuhat kertaa ennen, mutta nyt en koskaan
saa nähdä häntä enää -- ja hiivin sitten taas takaisin huoneeseeni.
Rakas sisareni, kuinka turvaton Sinä olet kaikkine rikkauksinesi,
kaikkine kauneuksinesi! Se ainoa mies, joka olisi uskaltanut henkensä
ja elämänsä palvellaksensa Sinua, on kaukana poissa. Häntä heittelee
meri tänä myrskyisenä yönä. Onko Sinulla ketään toista? Ei isää,
ei veljeä -- ei ketään muuta ihmistä maailmassa kuin se heikko,
avuton olento, joka kirjoittaa nämä rivit, joka valvoo Sinua aamuun
surun vallassa, jota hän ei voi tyynnyttää, levottoman aavistuksen
vallassa, jota hän ei voi voittaa. Oi, mikä kallis aarre jätetäänkin
tämän miehen käsiin! Jollei hän hoidakaan sitä hyvin! Jollei hän
suojelekaan sitä kaikelta pahalta, mistä hän voisi! -- --

Joulukuun 22 päivänä, kello 7. -- Myrskyinen, synkkä aamu. Laura on
noussut juuri ylös -- parempana ja vahvempana nyt hetken saavuttua,
kuin hän oli eilen.

Kello 10. -- Hän on pukeutunut. Olemme suudelleet toisiamme; olemme
luvanneet olla menettämättä rohkeuttamme. Minä olen hetkiseksi
vetäytynyt huoneeseeni. Keskellä minun ajatusjuoksuni sekasortoa
väikkyy yhäti sama kummallinen mielikuva, että jotakin sellaista
tapahtuu, joka ehkäsee avioliiton. Mahtaakohan sir Percivalkin tuntea
samoin? Minä voin nähdä ikkunastani, kuinka levottomasti hän kävelee
edestakaisin vaunujen väliä oven edustalla. -- Kuinka voinkaan
kirjoittaa sellaisia hullutuksia! Avioliittohan on päätetty asia.
Ennen puolen tunnin kuluttua lähdemme me kirkolle.

Kello 11. -- Kaikki on päättynyt. He ovat vihityt.

Kello 3. -- He ovat matkustaneet! Olen melkein kyyneleiden sokaisema,
-- minä en voi kirjoittaa enempää!


III.

Blackwater-Park, Hampshire.

Kesäkuun 27 päivänä 1850. -- Kuusi kuukautta on kulunut, -- kuusi
pitkää, yksinäistä kuukautta siitä, kun minä ja Laura näimme toisemme!

Kuinka monta päivää onkaan minulla vielä odotettavana? Ainoastaan
yksi! Huomenna, kesäkuun 28 päivänä, palaavat matkalla-olijat
Englantiin. Voin tuskin käsittää onneani -- tuskin uskoa, että
lähimmät 24 tuntia sisältävät viime eropäivän minun ja Lauran välillä.

Hän ja hänen miehensä ovat viettäneet koko talven Italiassa ja viime
ajan Tyrolissa. He tulevat kotiin yhdessä kreivi Foscon ja hänen
rouvansa kanssa, jotka aikovat asettua johonkin Lontoon läheisyyteen
ja nyt ovat kutsutut viettämään kesäkuukausia Blackwater-Parkissa,
ennenkun he lopullisesti päättävät tulevasta kodistaan. Kunhan Laura
palaa takaisin, niin en minä välitä siitä, ketä hänen kanssaan tulee.
Sir Percival täyttäköön kernaasti talon vierailla pohjasta vintille
saakka, jos häntä miellyttää, kunhan vain minä ja hänen vaimonsa
saamme olla siellä yhdessä.

Kumminkin olen minä nyt täällä Blackwater-Parkissa, "vanhassa
ja merkillisessä herraskartanossa", kuten maakunnan kuvauksessa
lausutaan, "jonka omistaa vapaaherra sir Percival Glyde" ja voin
minä omalla uskalluksellani lisätä, köyhän ja naimattoman Marian
Halcomben tulevassa kodissa, joka nyt juuri on majoittunut pieneen,
hauskaan vierashuoneeseen kuppi teetä pöydällä edessään ja koko
hänen maallinen omaisuutensa ympärillään järjestettynä kolmeen
matka-arkkuun ja yhteen matkalaukkuun.

Minä läksin Limmeridgestä eilen saatuani edellisenä päivänä Lauran
iloisen kirjeen Pariisista. Ennen olin minä ollut epävarma, pitäisikö
minun tavata heitä Lontoossa vai Hampshiressä, mutta nyt ilmoitettiin
minulle kirjeessä, että sir Percival aikoi meritse matkustaa
Southhamptoniin ja sieltä lyhintä tietä maatilalleen. Hän on
menettänyt niin paljon rahaa heidän matkoillaan, ett'ei hänellä ole
enää mitään viipyäkseen Lontoossa "sesongin" loppuajan, ja sen vuoksi
on hän säästäväisyydestä päättänyt viettää kesän ja syksyn levossa
ja rauhassa Blackwaterissa. Laura on enemmän kuin väsynyt matkoihin
ja huvituksiin, hän siis tyytyy hyvin maaseudun hiljaisuuteen, jonka
hänen puolisonsa huolenpito on valmistanut hänelle. Mitä minuun
tulee, niin tunnen minä olevani onnellinen missä tahansa, kunhan vain
saan olla hänen seurassaan. Me olemme siis kaikki varsin tyytyväisiä
alkamaan -- jokainen tavallansa.

Viime yön olin minä Lontoossa ja jouduin siellä tänään vieraskäyntien
ja erinäisten asiain takia olemaan niin kauan, ett'en minä ennemmin
hämärän tuloa tänä iltana ehtinyt perille Blackwateriin.

Päättääkseni sen käsityksen mukaan, jonka näin myöhäisenä hetkenä voi
saada, näyttää tämä paikka olevan täydellinen Limmeridgen vastakohta.

Asuinrakennus on tasaisella ylängöllä ja näyttää puiden sulkemalta
tai minun, pohjoisessa asujan, mielestä melkein tukahduttamalta.
Minä en ole nähnyt ketään muuta ihmistä kuin palvelijan, joka
avasi oven minulle, ja taloudenhoitajattaren, varsin kohteliaan
henkilön, joka osoitti minulle huoneeni ja toimitti teetä. Minulla
on sievä pieni huone ja makuuhuone pitkän käytävän päässä ensi
kerroksessa. Palvelusväki asuu toisessa kerroksessa, jossa on
muutamia vierashuoneitakin, ja kaikki parhaat huoneet sijaitsevat
ensi kerroksessa. Minä en ole vielä nähnyt yhtä ainoaakaan, niistä
enkä tiedä mitään koko talosta lukuunottamatta sitä, että yhden
sivuosan sanotaan olevan viisisataa vuotta vanhan, että sitä muinoin
on ympäröinyt juoksuhauta ja että talo on saanut nimensä Blackwater
pienestä puistossa olevasta järvestä.

Talon pääkäytävän yllä sijaitsevassa tornissa oleva kello on
aavemaisen juhlallisesti lyönyt 11. Suuri koira, luultavasti soiton
herättämänä, seisoo nyt jossain nurkassa ja ulvoo surkeasti.
Minä kuulen askelten kuminan käytävissä alhaalla ja raskaiden
rautasalpojen lykkäämisen oven eteen. Palvelusväki menee varmaankin
levolle. Pitääkö minun seurata heidän esimerkkiänsä?

Ei, minä en ole uninen ja minä tunnen itseni sellaiseksi, ett'en minä
koskaan voisi enää sulkea silmiäni. Paljas ajatus saada huomenna
nähdä nämä rakkaat piirteet ja saada kuulla tämä hyvin tuttu ääni
saattaa minut aivan kuumeiseen ikävään. Jos minulla olisi miehen
voima, käskisin minä heti esiin sir Percivalin parhaan hevosen ja
karauttaisin yölliselle retkelle kohdatakseni nousevaa aurinkoa
-- sellaiselle pitkälle, kestävälle ratsastukselle monena, monena
tuntina, kuten kuuluisan maantierosvon matka Yorkiin. Nyt sitä
vastoin, kun minä olen vain nainen ja tuomittu kärsivällisyyteen,
säädyllisyyteen ja hameihin, täytyy minun kunnioittaa
taloudenhoitajattaren ajatusta ja koettaa rauhoittua hiljaisemmalla
ja sopivammalla tavalla.

Lukeminen ei tule kysymykseenkään -- minä en voi kiinnittää
ajatuksiani mihinkään kirjaan. Minun täytyy koettaa, enkö minä voisi
kirjoittamalla väsyttää itseäni uneen. Olen viime aikoina lyönyt
varsin laimin päiväkirjani. Voisinhan minä, seisoen ikäänkuin uuden
elämän kynnyksellä, palauttaa mieleeni henkilöitä ja tapahtumia
kuluneen kuuden kuukauden ajalta -- tuolta pitkältä, väsyttävältä,
ikävältä ajalta Lauran hääpäivän jälkeen.

Walter Hartright on ensimmäisenä mielessäni ja hän tulkoon ensin
esille poissa-olevain ystäväini joukosta. Minä sain kirjeen häneltä
retkikunnan saavuttua Hondurasiin, kirjeen, joka oli iloisempi ja
toivorikkaampi kuin hänen edelliset kirjeensä. Kuukausi tai kuusi
viikkoa myöhemmin näin minä otteen eräästä amerikkalaisesta lehdestä
seikkailijain matkallelähdöstä sisämaahan. Viimeinen tieto heistä
oli, että he juuri alkaisivat tunkeutua erääseen mahdottoman suureen
aarniometsään, joka mies pyssy olallaan ja taakka seljassaan. Sen
jälkeen ovat he tietymättömissä. En riviäkään enempää ole saanut
Walterilta -- ei mitään tietoa retkikunnan kohtalosta ole ollut
luettavana sanomalehdissä.

Sama levottomuutta herättävä, läpitunkematon pimeys peittää myöskin
Anna Catherickin ja hänen seuraajansa, rouva Clementsin kohtalot. Ei
vähintäkään tietoa. Ei kukaan ihminen tiedä, ovatko he maassa vai ei,
ovatko he eläviä vai kuolleita. Yksinpä sir Percivalin asianajajakin
on kadottanut kaiken toivon ja määrännyt, että hedelmättömät
tutkimukset ovat lopetettavat.

Meidän vanhaa, hyvää ystäväämme, herra Gilmorea, on kohdannut kova
onnettomuus keskellä hänen toimeliasta elämäänsä. Aikaisin keväällä
kauhistuimme me saadessamme tiedon, että hän eräänä päivänä oli
tavattu tunnottomana kirjoituspöytänsä äärestä, syyksi sanottiin
halvauskohtaus. Hän oli jo kauemman aikaa valittanut kiusallista
päänkivistystä, ja lääkäri oli varottanut häntä seurauksista, jos
hän yksipäisesti tekisi työtä nytkin yhtä sitkeästi varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan kuten nuorempana miehenä ollessaan. Seuraus
kaikesta tästä oli, että häneltä on vakavasti kielletty kaikki työ
ainakin yhteen vuoteen ja että hänen on käsketty hakemaan sielun ja
ruumiin lepoa vaihtamalla olinpaikkaa ja elämäntapoja. Kaikkia hänen
asioitansa hoitaa nyt liikekumppani, ja hän itse on tällä hetkellä
matkalla Saksassa tapaamassa muutamia sinne asettuneita sukulaisiaan.
Siten olemme menettäneet vielä toisenkin uskollisen ystävän ja
viisaan neuvonantajan -- kumminkin, toivoakseni ja uskoakseni, vain
joksikin ajaksi.

Meidän kiltti rouva Veseymme seurasi minua matkalla Lontooseen.
Minulla ei ollut sydäntä jättää häntä yksin Limmeridgeen, sittenkun
sekä Laura että minä olimme poissa, ja me olimme järjestäneet asian
siten, että hän saa elää nuoremman naimattoman sisarensa luona, jolla
on koulu Claphamissa. Syksyllä ajattelee hän saavansa tulla tänne
tervehtimään entistä oppilastansa -- minun pitäisi paremmin sanoa
kasvatuslastansa. Minä seurasin tuota vanhaa, hyvää rouvaa hänen
uuteen kotiinsa ja jätin hänen elämään siinä toivossa, että hän saa
nähdä Lauran muutamien kuukausien kuluttua.

Mitä herra Fairliehen tulee, niin en katso tekeväni mitään vääryyttä
häntä kohtaan, jos sanon häntä sanomattomasti miellyttävän sen
seikan, että on päässyt meistä talossa olleista naisista. Luulo,
että hän kaipaisi veljentytärtänsä, on täysin perusteeton hän
antaisi mieluimmin useampien kuukausien kulua tahtomatta edes nähdä
häntä -- ja mitä minuun ja rouva Veseyhin tulee, niin katson minä
olevani oikeutettu pitämään hänen vakuutuksiaan surustaan meidänkin
lähtiessämme tyytyväisyytenä, että on päässyt meistä. Hän on viime
päähänpistonsa mukaan ottanut kaksi valokuvaajaa, jotka ovat
ankarassa työssä jäljentääkseen kaikkia hänen harvinaisia ja kalliita
taideaarteitansa. Täydellinen sarja valokuvia annetaan lahjaksi
Carlisten "Mechanies Institutionille", otettuina kalleimmalle
velinipaperille ja varustettuina upeilevilla punavärillä painetuilla
allekirjoituksilla: "Rafaelin Madonna lapsineen. Omistaja Fredrik
Fairlie, Esq.", "Tiglaty Pileserin kuparipiirros. Omistaja Fredrik
Fairlie, Esq.", "Rembrandtin kaiverros. Ainoa laatuaan. Tunnettu
kaikkialla Europassa nimeltä 'Töherrys' sen johdosta, että
painettaessa tuli yhteen kulmaan tahra, joka on ainoastaan tässä
kappaleessa. Arvosteltu 300 guineaksi. Omistaja Fredrik Fairlie,
Esq." Tusinoittain tämänlaatuisia valokuvia oli valmistettu ja
asianomaisella allekirjoituksella varustettu, ennenkun minä
läksin Cumberlandista, ja sadottain oli vielä tehtävänä. Uudesta
harrastuksestaan tuntee herra Fairlie itsensä onnelliseksi mieheksi
pitkäksi aikaa, mutta valokuvaajaparat saavat nyt jakaa marttyriuden
hänen kamaripalvelijansa kanssa.

Niin paljon on minulla puhumista niistä henkilöistä ja tapahtumista,
jotka ovat lähinnä muistissani. Mutta mitä minulla on mainitsemista
niistä, jotka ovat lähinnä sydäntäni? Laura on ollut ajatuksissani
yhäti tätä kirjoittaessani. Mitä voin minä kirjoittaa hänestä --
mitä on minulla palautettavana mieleeni kuluneen kuuden kuukauden
ajalta, ennenkun taas suljen päiväkirjani. Minulla on ainoastaan
hänen kirjeensä johdatuksekseni, ja tärkeimpään nähden kaikista
kysymyksistä, jota meidän kirjeenvaihtomme olisi voinut käsitellä,
olen minä täydellisesti tietämätön.

Kohteleeko sir Percival häntä hyvin? Onko Laura onnellisempi nyt
kuin hääpäivänänsä minun erotessani hänestä? Kaikki minun kirjeeni
ovat sisältäneet nämä kysymykset enemmän tai vähemmän suoranaisesti
ja eri muodoissa esitettyinä; ja kaikki ovat ne tässä kohden jääneet
vastaamatta tai vastattu aivankuin minun kysymykseni olisi koskenut
hänen terveyttänsä. Hän ilmoittaa minulle lakkaamatta olevansa
aivan terve, matkan huvittaneen häntä, ensi kerran eläneensä talven
kylmettämättä itseään -- mutta en sanaakaan minä voi huomata missään,
joka sanoisi minulle suoraan, että hän on tyytyväinen avioliittoonsa
ja että hän ilman mitään katkeraa katumuksen ja ikävän tunnetta voi
muistella joulukuun 22 päivää. Miehestään mainitsee hän kirjeissään
ikäänkuin hän puhuisi jostakin tuttavasta tai ystävästä, joka on
matkustanut hänen kanssaan ja joka on ottanut tehtäväkseen kaikki
matkahuolet. "Sir Percival" on määrännyt, että me matkustaisimme
täältä sinä tai sinä päivänä, "sir Percival" tahtoo, että me
matkustaisimme sitä tietä; jonkun kerran, mutta varsin harvoin,
kirjoittaa hän vain "Percival" yhdeksässä tapauksessa kymmenestä
käyttää hän hänen arvonimeänsä.

Minä en voi huomata, että sir Percivalin tavat ja ajatukset olisivat
ainoassakaan tapauksessa antaneet väriä Lauran ajatuksille.
Siveellinen muutos, joka vaikka huomaamatta tapahtuu nuoressa
naisessa hänen avioliittonsa jälkeen, ei näy tapahtuneen Laurassa.
Hän kuvailee vaikutelmiansa ja käsityksiänsä kaikesta ihanasta,
jota hän on nähnyt, aivankuin hän olisi kirjoittanut jollekin
muulle, jos minä olisin matkustanut hänen kanssaan hänen miehensä
sijasta. En missään minä näe jälkiä mistään suostumuksesta heidän
välillään. Silloinkin kun hän jättää kertomuksen matkoistaan ja
puhuu tulevaisuudesta, joka odottaa häntä Englannissa, koskevat
hänen suunnitelmansa vain hänen suhdettansa minun sisarenani, ei
koskaan sir Percivalin puolisona. Mutta kaikessa tässä ei ole mitään
salattua valitusta, joka ilmaiseisi minulle, että hän avioliitossaan
on varmasti onneton. Hänen kirjeittensä kokonaisvaikutus ei, Jumalan
kiitos, anna mitään sellaista surullista vaikutusta. Minä huomaan
vain surullisen, muuttumattoman välinpitämättömyyden, kun minä en
arvostele häntä entisenä sisarenani, vaan hänen uudessa asemassaan
sir Percivalin puolisona. Sanalla sanoen: se on edelleen Laura
Fairlie, joka on kirjoittanut minulle kuuden viime kuukauden aikana
-- ei koskaan lady Glyde.

Tämän ihmeellisen vaiteliaisuuden, jonka hän säilyttää puolisonsa
luonteeseen ja käyttäytymiseen nähden häntä kohtaan, huomaan minä
niistä harvoista viittauksista hänen viime kirjeessään sir Percivalin
luotettavimpaan ystävään, kreivi Foscoon.

Jostakin syystä, jota minä en tunne, näyttää kreivi ja hänen
rouvansa muuttaneen ensi suunnitelmansa aivan äkkiä syksyn lopulla,
lähtien Wieniin Rooman sijasta, jossa sir Percival ennen lähtöänsä
Englannista toivoi heitä tapaavansa. He läksivät Wienistä vasta
keväällä ja matkustivat silloin Tyroliin tavatakseen äskennaineita
paluumatkalla Englantiin. Laura kuvaa perinpohjin kohtaustansa
kreivitär Foscon kanssa ja vakuuttaa minulle huomanneensa
kreivitär Foscon niin edullisesti muuttuneen -- yhtä levollisena
ja ymmärtäväisenä naimisissa ollessaan, kuin oli tuittupäinen ja
harkitsematon naimattomana -- että minä tuskin enää tunnen häntä
saadessani häntä tavata täällä. Mutta itseensä kreivi Foscoon nähden,
joka kiinnittää mieltäni paljon enemmän kuin hänen vaimonsa, on Laura
suututtavan vaitelias ja harvasanainen. Hän sanoo vain, että kreivi
Fosco on hänelle arvoitus ja ett'ei hän tahdo ilmoittaa minulle miltä
hän näyttää hänestä, ennenkun minä itse olen saanut nähdä hänet ja
muodostaa oman käsitykseni hänestä.

Tämä näyttää ennustavan pahaa kreivistä. Lauralla on enemmän kuin
monella muulla lapsen vaisto tuntea ystävä, ja jos minä olen oikeassa
luulossani, ett'ei kreivi heti alussa tehnyt suotuisaa vaikutusta
häneen, niin olen omasta puolestani vaarassa joutua epäilemään tätä
ylhäissukuista ulkomaalaista, ennenkun minä edes olen nähnytkään
häntä. Mutta kärsivällisyyttä! Tämä epätietoisuus ei kestä sen
kauempaa kuin moni muukaan. Huomispäivä tarjoaa minulle tilaisuuden
saada ennemmin tai myöhemmin selvyys.

Kello on lyönyt 12. Minä istun taaskin tässä lopettaakseni
kirjoitukseni seisottuani katsomassa avonaisesta ikkunastani.

Yö on tyyni ja lämpöinen ilman kuuvaloa. Tähtiä näkyy vain muutama
himmeänä. Puut, jotka sulkevat näköalan joka taholle, näyttävät
synkiltä ja läpinäkymättömiltä ja ovat kuin kallioseinä. Kaukaa
kuulen minä sammakkojen epäsointuisaa kurnutusta, ja suuren
torninkellon valitus kaikuu vielä hiljaisessa yöilmassa kauan
sen jälkeen, kun lyönnit ovat vaienneet Haluaisin tietää, miltä
Blackwater-Park näyttää päivän valossa. Yöllä se ei miellytä minua
ollenkaan.

Kesäkuun 28 päivänä. -- Tutkimisen ja havaintojen päivä -- monessa
suhteessa paljon hauskempi päivä, kuin olin uskaltanut toivoakaan.

Luonnollisesti aloin minä katsella asuinkartanoa.

Itse päärakennus on tuolta aivan liian ylistetyltä kuningatar
Elisabethin ajalta. Alakerroksessa on kaksi tavattoman pitkää
ja matalaa parveketta yhtäsuuntaisesti toistensa kanssa, ollen
varsin synkkiä ja epähauskoja iljettävän perhekuvajoukon takia,
joista jokainen on niin ruma, että minä tahtoisin polttaa ne. Ne
huoneet, jotka ovat kerroksessa näiden parvekkeiden yllä, ovat
jokseenkin hyvässä kunnossa, mutta varsin harvoin käytettyjä.
Kohtelias taloudenhoitajatar, joka oli minua johtamassa, tarjoutui
näyttämään minulle niitä, mutta lisäsi kumminkin pelkäävänsä, että
minä huomaan niiden olevan huonossa kunnossa. Ja kuinka suuri minun
kunnioitukseni olikaan kaikkia Elisabethin makuuhuoneita kohtaan
koko kuningaskunnassa, kieltäysin minä varmasti katsomasta yläkertaa
tomuineen ja homeineen, peljäten tyyten tahrivani siistit vaatteeni.
Taloudenhoitajatar sanoi: "Minä olen aivan samaa mieltä, neiti", ja
näytti arvostelevan minut viisaimmaksi ihmiseksi, jonka hän pitkään
aikaan oli nähnyt. Sen verran on minulla sanomista päärakennuksesta.
Kaksi sivurakennusta on rakennettu lisää -- yksi kummallekin
puolelle kartanoa. Vasen sivurakennus -- nyt puoliksi raunioina --
oli muinoin itse päärakennus ja rakennettiin se neljännellätoista
vuosisadalla. Eräs sir Percivalin esi-isistä äidin puolelta
rakensi lisäksi mainitun kuningatar Elisabethin aikana nykyisen
päärakennuksen. Taloudenhoitajatar sanoi minulle, että taitavat
asiantuntijat ovat arvostelleet vanhan rakennuksen niin hyvin
ulko- kuin sisäpuolisen arkitehtuurin olevan erinomaisen kauniin.
Tarkemmin tutkiessani huomasin minä, että "taitavat asiantuntijat"
voivat harjoittaa asiantuntemustaan oikein arvostellessaan sir
Percivalin vanhaa perhepesää terästymällä ensin kaikkea kosteuden,
homeen ja rottien pelkoa vastaan. Näissä olosuhteissa myönsin minä
aivan epäröimättä, ett'en minä ole mikään asiantuntija, ja esitin,
että menettelisimme vanhan sivurakennuksen suhteen aivan samalla
tavoin, kuin menettelimme Elisabethin makuuhuoneiden suhteen. Taas
sanoi taloudenhoitajatar: "Olen aivan samaa mieltä, neiti", ja taas
katsoi hän minuun teeskentelemättömästi ihmetellen minun erinomaisen
tervettä arvostelukykyäni.

Sitten siirryimme me oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, joka
täydentääkseen Blackwater-Parkin ihmeellistä arkitehdillistä
sekasotkua oli rakennettu Yrjö II:n hallituksen aikana.

Tämä on rakennuksen asuttava puoli, joka oli korjattu ja pantu
kuntoon Lauraa varten. Minun kaksi huonettani ja kaikki parhaimmat
huoneet ovat toisessa kerroksessa, ja alakerroksessa on salonki,
ruokasali, aamiaishuone, kirjasto ja pieni, sievä huone Lauralle
-- kaikki nykyisen, loistavan kuosin mukaisia ja aistikkaasti
kalustettuja kaikilla nykyajan loistoesineillä. Ei mikään näistä
huoneista ole niin suuri ja korkea kuin Limmeridgessä, vaan ne
näyttävät kaikki hauskoilta ja miellyttäviltä asua. Sen johdosta,
mitä olin ennen kuullut Blackwater-Parkista, pelkäsin minä suuresti
raskaita, epämukavia, vanhoja tuoleja, tummia, tahraisia peilejä,
likaisia puolimädänneitä seinäpapereja ja kaikkea sitä barbarimaista
rojua, jota ihmiset, joilta puuttuu kaikki luonnollinen viihtymisen
tunne, pitävät ympärillään, ajattelemattakaan sitä huomaavaisuutta,
jota heidän tulisi osoittaa ystäväinsä mukavuutta kohtaan. Mieltäni
tyydyttää suuresti huomatessani, että yhdeksästoista vuosisata on
luonut tämän tulevan kummallisen kotini ja hävittänyt "vanhan, hyvän
ajan" kaikkine tomuineen ja homeineen.

Koko aamu meni tällä tavalla -- osaksi katsomalla huoneita, osaksi
sillä nelikulmaisella kentällä, jonka rajoitti asuinrakennus kolmelta
puolelta ja neljänneltä korkea rauta-aita ja portti, jotka tällä
sivulla suojasivat sisäänkäytävää. Kentän keskellä on suuri, aivan
pyöreä kalalammikko, jonka reunat ovat hakattua kiveä ja jonka
keskellä on vertauskuvallinen hirviö. Lammikko on täynnään kulta- ja
hopeakaloja, ja sitä ympäröi leveä vyö, hienoin ruohikko, jota
koskaan olen tallannut. Tänne pysähdyin minä varjopuolelle ja katsoin
siellä kyllin huvittavan istua aina aterialle asti. Sen jälkeen otin
minä suuren olkihattuni ja kuljeskelin yksinäni lämpimässä, kauniissa
auringonpaisteessa katsellessani ympäristöä.

Päivänvalo vahvisti sen vaikutuksen, jota minä olin eilisiltana
kokenut -- Blackwaterissa on liian paljon puita; ne sulkevat aivan
asuinrakennuksen. Ne ovat enimmäkseen nuoria ja istutetut liian
likelle toisiaan. Minusta tuntuu siltä, että ennen sir Percivalin
aikoja olisi tilalla tukinhakkuulla pantu perinpohjainen hävitys
toimeen ja että hänen edeltäjänsä olisi harmistuneena tahtonut
täyttää kaikki aukkopaikat, niin pian kuin mahdollista. Katsellessani
ympärilleni asuinrakennuksen lähimmässä ympäristössä, huomasin minä
kukkatarhan sen vasemmalla puolella ja menin sinne nähdäkseni mitä
siellä olisi huomattavissa.

Lähemmin katsellessani näin minä, että puutarha oli pieni, huonosti
varustettu ja hoidettu. Minä poistuin siitä, avasin aitauksessa
olevan pikkuportin ja jouduin mänty- ja kuusipuistikkoon.

Sievä, taidokkaasti laadittu polku kiemurteli puiden välissä.
Hetkisen kuljettuani sitä ilmaisi minulle kokemukseni, että maaperä
tuli yhä hiekansekaisemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Käveltyäni noin
puolisen peninkulmaa havumetsässä, kääntyi polku äkkiä; aivan pian
loppuivat puut molemmin puolin, ja minä huomasin seisovani laajan,
aukean kedon reunassa ja edessäni näin minä Blackwater-järven, josta
talo on saanut nimensä.

Maa, joka aleni järveä kohden siitä paikasta, missä minä seisoin,
oli pelkkää hiekkaa pienine kanervaisine mäkineen siellä ja täällä,
jotka tarjosivat sen karussa hedelmättömyydessä edes jotakin
vaihtelua. Näkyi selvästi, että järvi aikoinaan oli ulottunut
aivan siihen paikkaan asti, jossa minä nyt seisoin, ja että se
vähitellen oli laskenut, niin että se nyt oli pienempi kuin kolmannes
entisestä pinta-alastaan. Minä näin nyt neljännes peninkulman päässä
minusta syvänteessä sen hiljaisen veden jakautuneena kaislikkoa ja
sotkeutuneita vesikasveja kasvaviin lätäköihin ja lammikoihin sekä
pikku maakumpareihin. Minua vastaisella rannalla kasvoi korkeita
puita taasen tiheään, sulkien kaiken näköalan ja heittäen synkän
varjon matalaan, epäterveelliseen veteen. Mentyäni alas järven
rannalle huomasin minä maan vastapäisellä puolella olevan vetisen
ja suoperäisen sekä kasvavan suokasveja ja pajupensaita. Vesi, joka
näytti kirkkaalta avonaisella, hiekkaisella rannalla, missä aurinko
paistoi, näytti mustalta ja saastaiselta vastaisella puolella, missä
se oli syvemmällä tiheäin, yhteenkietoutuneiden pensaiden ja puiden
varjossa, jotka kohosivat mutaisesta rannasta. Sammakot kurnuttivat
ja vesirotat pulskahtelivat tummassa vedessä minun lähestyessäni
järven suoperäistä puolta.

Täällä oli puoleksi vedessä vanha, lahonnut kumoonkaadettu vene;
auringonsäde tunki vaivoin puujoukon läpi ja valaisi kuivunutta
köliä, ja käärme lojui siinä auringonpaisteessa kummallisessa
kiemurassa väijyen näennäisessä levossa. Lähellä ja kaukaa oli
maisemalla sama autiuden ja rappeutumisen luonne, ja ylhäällä
loistava kesätaivas saattoi tämän surullisen kuvan esiintymään
vieläkin selvemmässä valossa. Minä käännyin ja menin takaisin
korkeammalle, kanervaisemmalle maalle sekä ohjasin askeleeni
siltä puolelta, jota minä olin kulkenut; vanhalle, rapistuneelle
puuvajalle, joka oli havumetsän äärimmäisessä reunassa ja liian
vähäpätöinen voidakseen kiinnittää huomiotani järven laajan ja villin
maiseman rinnalla.

Kun minä lähestyin vajaa, huomasin minä sen olevan vanhan venehuoneen
ja yritetyn sitä nähtävästi myöhemmin muuttaa jonkunlaiseksi
huvihuoneeksi asettamalla siihen mäntyinen penkki, muutamia tuoleja
ja pöytä. Minä menin sisään ja istuuduin alas levähtääkseni hetkisen.

Olin tuskin ollut siellä minuuttia enempää, kun minusta tuntui
ikäänkuin kuulisin oman nopean hengitykseni kaiun läheisyydessäni.
Minä kuuntelin tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä ja kuulin
selvästi hiljaisen vikinän ja ähkimisen, joka kuului lattialta sen
tuolin alta, jolla minä istuin. Pikku asiat eivät juuri hermojani
tärisytä, mutta tässä hiljaisuudessa hypähdin minä kauhistuneena
ylös, huusin, en saanut vastausta, karaisin taaskin rohkeuttani ja
katsoin lattialle.

Siinä, kyyristyneenä seinän viereen, makasi avuton syy kauhistukseeni
pienen koiraraukan haamussa -- valkean ja mustan kirjava villakoira.
Elukkaraukka valitti heikosti katsoessani ja houkutellessani sitä,
mutta ei liikkunut. Minä nostin pois tuolin ja katsoin sitä lähemmin.
Koiraraukan silmät olivat melkein sammuneet ja veripilkkuja oli sen
toisella valkoisella sivulla. Nähdä heikon, avuttoman olennon, joka
ei edes voi valittaa, kärsivän, on surullisimpia näkyjä maailmassa.
Minä nostin ylös sen niin varovasti kuin voin, käärin hameeni helman
sen ympärille ja kannoin sen niin huolellisesti ja nopeasti kuin
mahdollista taloon.

Kun en nähnyt ketään ihmistä eteisessä, menin minä suoraan
huoneeseeni, laitoin vuoteen koiralle vanhasta saalista ja soitin
kelloa. Suurin ja lihavin sisäkkö, joka kenties voi löytyä tässä
maailman osassa, tuli sisään niin tyhmän reippaan näköisenä, että se
olisi pyhimyksenkin suututtanut. Tytön leveät, muodottomat kasvot
tulivat tunnottoman tyytyväisiksi hänen nähdessään haavoittuneen
elukan lattialla.

"Mitä sinä näet naurettavaa siinä?" kysyin minä niin tyytymättömänä,
kuin olisi ollut oma palvelijani edessäni, "Tiedätkö, kenen koira
tämä on?"

"Ei, neiti, sitä en tiedä." Hän vaikeni, katsoi koiran haavoitettua
sivua näytti äkkiä elostuvan jostain uudesta käsityksestä -- hymähti
tyytyväisenä osoittaessaan haavaa ja sanoi: "Sen on Baxter tehnyt --
niin sen on Baxter tehnyt!"

Minä olin niin suuttunut, että teki mieli antaa hänelle korvapuusti.
"Baxter?" kysyin minä. "Mikä villipeto se on, jota sinä kutsut
Baxteriksi?"

Tyttö nauroi taas äänekkäämmin vastatessaan: "Hoo, varjelkoon, neiti!
Baxter on metsänvartija ja kun hän tapaa vieraita koiria hiipimässä
täällä ympäristöllä, ampuu hän ne. Se on metsänvartijan velvollisuus,
neiti. Tämä koira kuolee kyllä. Kas tässähän näkyy, mihin sitä on
ammuttu, eikö niin? Niin, Baxter on sen tehnyt, ja siinä hän teki
oikein, sillä hänen on niin tehtävä."

Minä olin melkein kyllin ilkeä toivoakseni, että Baxter olisi ampunut
sisäkön koiran asemasta. Kun minä kumminkin huomasin, että oli aivan
turhaa toivoa tuolta paksulta tyhmyriltä mitään säälintunnetta
jalkojemme juuressa makaavaa elukkaa kohtaan, pyysin minä häntä
ystävällisesti kutsumaan taloudenhoitajatarta tänne. Hän meni
sen jälkeen aivankuin oli tullutkin, tyytyväisesti nauraen. Oven
suljettuaankin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Baxter se oli, ja hänen
oli se tehtävä."

Taloudenhoitajatar, jolla on sekä sivistystä että ymmärrystä, oli
ollut kyllin huolekas ottaakseen mukaansa maitoa ja vähän lämmintä
vettä. Samassa tuokiossa kun hän näki koiran, säpsähti hän ja
punastui.

"Jumalani", huudahti hän, "se on varmaankin rouva Catherickin koira!"

"Kenen?" kysyin minä kerrassaan hämmästyneenä.

"Rouva Catherickin. Te tunnutte tuntevan rouva Catherickin, neiti
Halcombe."

"En persoonallisesti, mutta olen kuullut puhuttavan hänestä. Asuuko
hän täällä?"

"Ei, neiti Halcombe, hän tuli tänne pyytämään joitakin tietoja
tyttärestään."

"Milloin?"

"Eilen. Hän sanoo kuulleensa, että henkilö, joka ihmeellisessä
määrässä on hänen tyttärensä näköinen, olisi nähty täällä. Mitään
sellaista kertomusta ei ole täällä talossa eikä kylässäkään
kuultu, kun minä lähetin rouva Catherickin puolesta siellä asiaa
kuulustamaan. Hänellä oli varmaan mukanaan tuo koira tullessaan,
ja minä näin sen juoksevan hänen perässään, kun hän läksi pois.
Luullakseni se raukka eksyi puistoon, jolloin sitä ammuttiin. Mistä
Te löysitte sen, neiti Halcombe?"

"Vanhasta vajasta, josta on näköala järvelle."

"Niin, niin, se on juuri puiston puolella, ja minä ymmärrän, että
se laahautui ensimmäiseen suojukseen kuollakseen, kuten koirat
tavallisesti tekevät. Jos Te kaadatte sen suuhun hieman maitoa, neiti
Halcombe, niin pesen minä haavan. Minä pelkään vain avun tulevan
liian myöhään. Mutta kaikissa tapauksissa koetamme."

Rouva Catherick! Tämä nimi kaikui vielä minun korvissani yhtä
selvään, kuin taloudenhoitajatar oli sen lausunut. Ja yhdessä
hoitaessamme koiraa muistui Walter Hartrightin varotus taas mieleeni.
"Jos joskus Anna Catherick sattuu tiellenne, neiti Halcombe, pitäkää
tilaisuudesta paremmin vaarin, kuin minä olen tehnyt." Seikka, että
minä olen löytänyt pikku koiran, on jo johtanut tietämään rouva
Catherickin käynnin Blackwater-Parkissa, ja tämä tapaus voi taas
puolestaan johtaa uusiin huomioihin. Minä päätin käyttää tilaisuutta
hyväkseni ja koettaa saada mahdollisimman paljon tietoja.

"Sanoitteko rouva Catherickin asuneen täällä jossakin naapuritalossa?"

"Oh, ei," sanoi taloudenhoitajatar. "Hän asuu Wellinghamissa, aivan
toisessa osassa maakuntaa -- ainakin kaksikymmentä peninkulmaa
täältä."

"Arvatakseni olette Te tuntenut rouva Catherickin jo muutamia vuosia
takaperin?"

"Ei, päinvastoin, neiti Halcombe, minä en ole koskaan nähnyt häntä
ennen kuin eilen, kun hän tuli tänne. Olen kumminkin kuullut hänestä
puhuttavan saadessani tietää, kuinka hyvä sir Percival on ollut
hankkiessaan hänen tyttärelleen lääkärinhoitoa. Rouva Catherick
tuntuu esiintymiseltään kummalliselta, mutta näyttää varsin
kunnioitettavalta. Hän näytti tulevan kovin alakuloiseksi mikäli me
voimme huomata saadessaan tietää ett'ei ollutkaan mitään perää siinä
huhussa, että hänen tyttärensä olisi nähty paikkakunnallamme."

"Minua huvittaisi kovin saada kuulla enemmän rouva Catherickistä",
jatkoin minä ja koetin pitkittää puhelua niin paljon kuin
mahdollista. "Olisin toivonut tulleeni eilen niin aikaiseen, että
olisin itse tavannut häntä. Oliko hän kauan täällä?"

"Oli", sanoi taloudenhoitajatar, "hän viipyi melkoisen kauan. Ja
minä luulen, että hän olisi ollut vieläkin kauemmin, ellei minua
olisi kutsuttanut luokseen eräs matkustava herra, joka tahtoi puhua
kanssani -- hän tahtoi tietää, milloin sir Percivalia odotetaan
takaisin. Rouva Catherick nousi heti istualtaan ja läksi kuultuaan
vieraan asian. Ottaessaan jäähyväiset sanoi hän minulle, ett'ei ollut
tarpeen kertoa sir Percivalille hänen käynnistään. Tämä tuntui varsin
kummalliselta lausuttuna minun tehtävässäni olevalle henkilölle."

Se tuntui minustakin kummalliselta. Minä muistan varsin selvään sir
Percivalin Limmeridgessä sanoneen minulle täydellisen luottamuksen
vallitsevan hänen ja rouva Catherickin välillä. Mutta jos näin oli
asianlaita, niin miksi hän tahtoi salata käyntiänsä.

"On luultavaa", sanoin minä huomatessani, että taloudenhoitajatar
toivoi kuulevansa mielipiteeni rouva Catherickin jäähyväissanoista,
"on luultavaa, että hän ajatteli käyntinsä tuottavan levottomuutta
sir Percivalille sillä kumminkaan mitään voittamatta, koska sir
Percival siten vain joutuisi muistamaan, että rouva Catherickin
kadonnut tytär ei vielä ollut löytynyt. Puhuiko rouva Catherick
paljon siitä asiasta?"

"Ei, varsin vähän", vastasi taloudenhoitajatar. "Hän puhui
enimmäkseen sir Percivalista, teki minulle monta kysymystä hänen
matkastaan ja nuoresta rouvastaan. Hän näytti tyytymättömämmältä ja
alakuloisemmalta kuin surullisemmalta sen johdosta, että oli turhaan
koettanut hankkia tietoja tyttärestään tällä paikkakunnalla. 'Minä
pidän hänet menetettynä', olivat hänen viimeiset sanansa tästä
asiasta, mikäli minä voin muistaa. Ja sitten alkoi hän kysyä lady
Glydestä; hän tahtoi tietää, onko lady Glyde kaunis ja viehättävä,
terve ja nuori -- ah, Herra Jumala, minä uskoinkin näin käyvän.
Katsokaas neiti Halcombe, pikku elukan tuskat ovat nyt päättyneet!"

Koira oli kuollut. Se päästi hiljaisen vikinän, sen jäsenet
vetäysivät kokoon silmänräpäyksen tuskasta juuri kuin sanat
"viehättävän terve ja nuori" pääsivät taloudenhoitajattaren huulilta.
Muutos oli tapahtunut kummastuttavan nopeasti. Parissa sekunnissa oli
pikku eläin hengettä silmiemme edessä.

Kello 8. -- Tulen nyt juuri ylös syötyäni päivällistä yksinäisessä
komeudessa. Laskeuvan auringon säteet loistavat punervalla
valollaan ikkunani edessä oleville puille, ja tässä istun minä
taaskin, päiväkirjani pöydällä, hillitäkseni kärsimättömyyttäni
matkalla-olijain viipymisen johdosta. Kuinka hiljaista ja autiota
kaikki on nyt talossa illan raukaisevassa hiljaisuudessa. Ah, kuinka
monta minuuttia viipyneekään, ennenkun minä kuulen vaunun pyörien
jyrinän ja juoksen alas sulkemaan Lauran syliini.

Pikku koira-raukka! Minä olisin toivonut, ett'ei minun ensimmäisenä
olinpäivänäni Blackwaterissa olisi mikään olento kuollut -- eipä edes
eksynyt koirakaan!

Welmingham -- katsellessani tätä päiväkirjaa huomaan minä, että
Welmingham on sen paikan nimi, jossa rouva Catherick asuu. Minulla
on vielä tallessa hänen kirjeensä: vastaus hänen onnetonta tytärtään
koskevaan kirjeeseeni, jonka sir Percival pyysi minun kirjoittamaan.
Jonakin päivänä, kun minä voin löytää sopivan tilaisuuden siihen,
otan minä hänen kirjeensä mukaani suosituskirjeenä ja koetan,
kuinka pitkälle minä voin päästä persoonallisella käynnillä rouva
Catherickin luona. Minä en ymmärrä oikein, miksi hän halusi salata
käyntiänsä täällä sir Percivalin luona; enkä minä ole kuitenkaan
puoleksikaan niin varma kuin taloudenhoitajatar, etteikö hänen
tyttärensä Anna sittenkin ole paikkakunnalla. Mihin olisi Walter
Hartright ryhtynyt, jos hän olisi ollut minun asemassani? Rehellinen
Hartright-raukka! Minä alan jo kaivata hänen viisaita neuvojansa,
hänen epäitsekästä apuansa.

Hiljaa, enkö kuullut jotakin? Eikö ollut nopeita askeleita
alakerrassa? Niin, minä kuulen hevosten kavioiden kopinan, -- minä
kuulen pyörien kolinan -- --


IV.

Heinäkuun l päivänä. -- Heidän kotiintulostaan aiheutunut
puuha ja touhu on jo laannut. Kaksi päivää on kulunut siitä,
kun matkalla-olijat palasivat, ja tämä aika on ollut kylliksi
määrätäkseen järjestyksen meidän elämällemme Blackwater-Parkissa.
Voin tuskin tarttua päiväkirjaani, toivoen häiritsemättä saavani
tehdä muistoonpanojani.

Mutta ennen kaikkea täytyy minun kirjoittaa merkillinen huomio, jonka
olen tehnyt Lauran kotiin palaamisen jälkeen.

Kun kaksi perheen jäsentä tai kaksi uskollista ystävää eroaa
-- kun toinen matkustaa pois ja toinen pysyy kotona, niin
näyttää aina edellisen palaaminen kotonaolijasta kiusallisen
epäedullisessa valossa, kun he taas uudelleen kohtaavat toisensa.
Uusien vaikutelmien ja uusien elämäntapojen, joita toinen puoli on
halukkaasti omistanut, toisen puolen passiivisesti pysyessä vanhoissa
ajatuksissaan ja olosuhteissaan, äkillinen kohtaaminen näyttää vasta
hajoittavan hellimpäin omaisten, uskollisimpain ystäväin herkimmät
tunteet toisiaan kohtaan ja tuovan jotakin vierasta heidän välilleen,
jota kumpikaan ei ole odottanut ja jota kumpikaan ei voi voittaa.
Sittenkun ensimmäinen onnentunne nähdä jälleen Laura oli mennyt,
sittenkun me olimme istuneet hetkisen käsi kädessä rauhoittuaksemme
kyllin voidaksemme puhua, sain minä heti kokea tätä tunnetta ja
minä voin huomata, että Laura teki samoin. Se on osaksi haihtunut
jouduttuamme vanhoihin tapoihimme, ja varmaankin on se pian aivan
poissa. Mutta se on varmaan jotain vaikuttanut ensi arvosteluuni
hänestä nyt, kun me taasen olemme yhdessä, ja tämä on juuri syynä,
miksi minä olen katsonut täytyväni mainita siitä. Hän on huomannut
minun olevan muuttumattoman, mutta minun mielestäni ei hän ole
entisenlaisensa.

Hän on muodoltaan toisenlainen ja ainakin yhdessä suhteessa
sisäiseltä olennoltaankin. Minä en tahdo päättää, että hän on
vähemmän kaunis kuin ennen; minä voin vain sanoa, että hän näyttää
_minusta_ vähemmän kauniilta.

Toiset, jotka eivät katsele häntä minun silmilläni, luulevat
varmaankin, että hän on tullut kauniimmaksi. Hänen kasvonsa ovat
värikkäämmät, niillä on päättävämpi ilme, enemmän pyöreyttä
ulkonaisissa piirteissä kuin ennen, ja hänen vartalonsa, niin, koko
hänen esiintymisensä näyttää minusta saaneen enemmän varmuutta,
kuin mitä hänellä oli naimattomana. Mutta minusta puuttuu jotakin
häneltä -- jotakin, joka muinoin oli onnellisella, viattomalla Laura
Fairliellä, ja jota minä en enää huomaa lady Glydellä. Muinoisina
aikoina oli hänen kasvoillaan, joiden kauneutta minä en voi sanoin
kuvata yhtä vähän kuin siveltimelläkään, kuten Hartrightin oli tapana
sanoa, raikkaus, suloisuus, alinomaa vaihteleva ja kumminkin aina
pysyvä heleä viehkeys. Se on poissa. Minä luulin hetkisen näkeväni
heikon kajastuksen siitä, kun hän kalpeni liikutuksesta nähdessämme
jälleen toisemme illalla heidän tultuansa kotiin, mutta sitten en
ole nähnyt sitä. Ei mikään hänen kirjeistään ollut valmistanut minua
kohtaamaan häntä muuttuneena. Niistä olin minä päinvastoin saanut sen
käsityksen, että hän avioliitostaan huolimatta ainakin ulkomuodolleen
oli entisenlainen. Kenties luin minä hänen kirjeensä väärin ennen
-- eli kenties luen minä nyt väärin hänen kasvoistaan? Mutta samapa
se! Jos hänen kauneutensa on voittanut tai menettänyt menneen kuuden
kuukauden aikana, niin on ero tehnyt hänet minulle kalliimmaksi kuin
milloinkaan ennen -- ja tämä on ainakin edes _yksi_ hyvä tulos hänen
avioliitostaan.

Toinen muutos hänessä -- muutos, joka koskee hänen luonnettaan, ei
ole kummastuttanut minua, sillä minä olen valmistunut siihen hänen
kirjeittensä kautta. Nyt, kun hän on taasen kotona, huomaan minä
hänen olevan yhtä haluttoman lausumaan mitään hänen avioliittoaan
koskevista seikoista kuin meidän erossa ollessammekin, jolloin me
vain kirjeellisesti voimme ilmaista ajatuksiamme. Ensi yritykselläni
koskettaa tätä kiellettyä alaa pani hän kätensä suulleni, silmäten ja
tehden liikkeen, joka liikuttavalla ja tuskaisella tavalla palautti
mieleeni hänen lapsuutensa ja menneen ajan muiston, jolloin ei mitään
salaisuutta ollut välillämme.

"Milloin tahansa sinä ja minä olemme yhdessä, Marian", sanoi
hän, "niin tunnemme me molemmat itsemme onnellisemmiksi ja
tyytyväisemmiksi toisiimme antaessamme avioliittoni olla, niinkuin
se on, ja ajatellessamme ja puhuessamme siitä niin vähän kuin
mahdollista. Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle itsestäni
kaikki, rakkaimpani", jatkoi hän, samalla kun hän hermostuneen
kärsimättömästi aukoi ja kiinnitti vyötäisilläni olevaa nauhaa, "jos
minun uskomani asiat päättyisivät siihen. Mutta siihen ne eivät
pääty -- ne johtaisivat vain minua hyvässä luottamuksessa kertomaan
miestäni koskevia asioita; ja nyt, kun minä olen naimisissa, katson
minä olevan oikeinta välttää sitä sekä hänen että sinun ja minunkin
tähteni. Minä en sano, että ne surettaisivat sinua tai minua --
minä en tahdo, että sinä uskot sitä. Mutta minä tahdon nyt olla
onnellinen saatuani sinut takaisin ja minä tahdon, että sinä myöskin
olisit onnellinen --", hän vaikeni äkkiä ja katsoi ympäri huonetta,
-- minun omaa huonettani -- jossa me istuimme ja puhelimme toistemme
kanssa. "Ah", huudahti hän ja taputti käsiään iloisesti hymyillen,
"täällähän tapaan minä heti vanhan ystävän! Sinun kirjahyllysi,
Marian, sinun rakas, pikkunen, vanha, ruma kirjahyllysi -- kuinka
iloinen olenkaan, kun otit sen mukaasi Limmeridgestä! Ja kas, tuo
kauhea, suuri sateenvarjo sitten, jota sinä aina pidit mukanasi,
kun satoi! Ja parhaan kaikesta: sinun oman rakkaan, tumman,
viisaan mustalaisnaamasi, jonka sinä nyt käännät minuun päin kuten
entisaikoinakin! Täällä sisässä on niin kodikasta. Kuinka saamme
vielä kodikkaampaa? Niin, minä asetan isäni valokuvan tänne ja kaikki
muut Limmeridgestä tuomani pikku kalleudet, ja me vietämme monta
tuntia päiväänsä näiden neljän tutun seinän sisällä. 'Oi, Marian!'
sanoi hän, otettuaan nopeasti pikku jakkaran ja istuuduttuaan sille,
ja katsoi minua silmiin sydämmellisellä, vakavalla ilmeellä, 'lupaa
minulle, ett'et koskaan mene naimisiin, ett'et koskaan jätä minua.
Näyttää itsekkäältä näin sanoa, mutta sinun on paljon parempi olla
naimattomana -- jollei -- jollei sinulla ole jokin varsin rakas,
mutta ethän sinä koskaan rakasta ketään niin suuresti kuin minua --
eikö niin?' Hän vaikeni taasen, pani minun käteni ristiin polvelleni
ja painoi kasvonsa niitä vastaan. 'Oletko kirjoittanut monta kirjettä
ja saanut monta kirjettä viime aikoina?' kysyi hän hiljaisella,
aivan muuttuneella äänellä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti
kysymyksellään, mutta katsoin velvollisuudekseni olla vastaamatta
siihen puolitiessä. 'Oletko kuullut mitään _hänestä_?' jatkoi hän ja
koetti hyväillen saattaa minut antamaan anteeksi tämän suoranaisen
kysymyksen suutelemalla käsiäni, joihin hän painoi yhäti kasvojansa.
'Onko hän onnellinen ja tyytyväinen? Edistyykö hän taiteessaan? Onko
hän taasen entisenlaisensa ja onko hän unhottanut minut?'"

Hänen ei olisi pitänyt tehdä näitä kysymyksiä. Hänen olisi pitänyt
muistaa päätöstään tuona aamuna, jolloin sir Percival sai hänen
pysymään sitoumuksessaan, ja jolloin hän jätti minulle ikuisesti
Hartrightin maalauksia sisältävän kirjan. Mutta ah, kenellä on niin
paljon luonteenlujuutta, ett'ei hän jonkun kerran horjahda hyvistä
päätöksistään? Kuka on se nainen, joka todellakin ja ainaiseksi
on voinut repäistä sen kuvan sydämmestään, johon hän kerran oli
kiintynyt syvällä ja tosi rakkaudella? Mainitaanhan tosin kirjoissa,
että sellaisia yliluonnollisia olentoja on ollut, mutta mitä vastaa
meidän oma kokemuksemme siihen?

Minä en yrittänytkään nuhdella häntä; kenties juuri siksi, että
minä kunnioitin sitä pelotonta rehellisyyttä, joka saattoi minun
tietooni sen, minkä useimmat naiset hänen asemassaan olisivat
salanneet parhaimmilta ystäviltäänkin, -- kenties siksikin, että
minun oma sydämmeni ja omatuntoni sanoi minulle, että minä hänen
sijassaan olisin tehnyt samat kysymykset ja omannut samat ajatukset.
Mielestäni olin minä oikeutettu vastaamaan hänelle, ett'en minä ollut
enemmän kirjoittanut kuin kuullut mitään pitkään aikaan hänestä,
johdattaakseni puheen sitten vähemmin vaarallisiin asioihin.

Paljon on minulle selvinnyt tässä ensimmäisessä luottavassa
keskustelussa hänen kotiin palattuaan, joka on saattanut minut
surulliseksi. Ennen kaikkea se este meidän keskinäiselle
luottamuksellemme, jonka hänen avioliittonsa, tulemalla kielletyksi
keskusteluaineeksi, on aikaansaanut -- meille, joilla ei ennen ollut
mitään salattavaa toisiltamme. Toiseksi minun surullinen vakuutukseni
kaiken lämpimämmän tunteen, kaiken sydämmellisen sopusoinnun
puutteesta hänen ja sir Percivalin välillä, jonka hänen sanansa,
hänen tietämättään, ovat ilmaisseet minulle; ja lopuksi levottomuutta
herättävä varmuus siitä, että tuo onneton rakkaus -- olkoon kuinka
viaton tahansa -- vieläkin elää yhtä voimakkaana ja lämpimänä
hänen sydämmessään kuin koskaan ennen. Kaikki nämä ovat huomioita,
mitkä voivat surettaa sitä, joka rakastaa häntä niin syvästi ja
sydämmellisesti kuin minä rakastan.

On vain yksi lohdutus, jonka minä voin asettaa sitä vastaan --
lohdutus, jonka täytyy rauhoittaa minua ja joka todellisuudessa
lohduttaakin. Kaikki se suloinen lempeys hänen luonteessaan, koko
hänen luontonsa teeskentelemätön hellyys, koko se yksinkertainen,
viehkeä, naisellinen viehätys, joka muinoin saattoi hänet kaikkien
rakastamaksi ja iloksi, jotka tulivat vain hänen läheisyyteensä --
kaikki on tämä taas minun riemunani. Kaikkia muita vaikutelmia olen
minä joskus hieman taipuva epäilemään, mutta tästä viimemainitusta,
parhaimmasta kaikista, tulen minä päivä päivältään yhä varmemmaksi.

Mutta minun täytyy lausua mielipiteeni myöskin hänen seuraajistaan,
ennen kaikkea hänen miehestään. Mitä olen minä huomannut hänestä
hänen kotiin palattuaan, joka voi parantaa minun käsitystäni hänestä?

Sitä on minun vaikea sanoa. Pikku suuttumukset ja ikävyydet näyttävät
vallanneen hänen mielensä kotiintulon jälkeen, eikä kukaan mies
näyttäydy edukseen sellaisissa olosuhteissa. Hän näyttää minusta
laihemmalta kuin ennen matkaansa, mutta näännyttävä kuiva yskä ja
alinomainen levottomuus ovat lisääntyneet. Hänen esiintymisensä
-- ainakin minua kohtaan -- on tylympää kuin ennen. Kun hän tuli
illalla, tervehti hän minua hyvin vähän tai ei ollenkaan entisellä
kohteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan -- se ei ollut mikään
kaunopuhelias tervetulotoivotus, se ei osoittanut ainakaan mitään
nähtävää iloa minun jälleen näkemisestäni -- ei mitään muuta kuin
nopea käden puristus ja kova: -- "Mitä kuuluu, neiti Halcombe? --
Hauska nähdä Teitä." Hän näytti pitävän minua jonakin kapineena
Blackwater-Parkin muun irtaimiston joukossa, näytti tyytyväiseltä
huomatessaan minun olevan tarpeellisella paikallaan eikä välittänyt
minusta sen jälkeen tuon enempää.

Useimmat miehet näyttävät jonkun puolen luonteestaan kotona,
jonka he salaavat huolellisesti muualla, ja sir Percival on jo
kehittänyt turhan tarkan järjestysvimman, joka minusta on aivan
uusi piirre hänessä. Jos minä otan kirjan kirjastosta ja panen
sen pöydälle, niin seuraa hän minua ja panee sen paikoilleen. Jos
minä nousen ylös tuolilta ja jätän sen siihen, missä olen istunut,
niin muuttaa hän sen heti paikalleen seinän viereen. Hän poimii
kukat, jotka sattumalta ovat pudonneet matolle, ja murisee niin
tyytymättömänä, kuin olisivat ne palavia hiiliä ja voisivat helposti
polttaa reiän siihen, ja jos on poimu pöytäliinassa, jos puuttuu
pöytäveitsi päivällispöydästä, niin hyökkää hän niin raivoisasti
palvelijain kimppuun, kuin olisivat ne mitä törkeimmästi menetelleet
persoonallisesti häntä kohtaan.

Minä olen jo maininnut sanan niistä pikku loukkauksista, jotka
näyttävät närkästyttäneen häntä kotiin palaamisen jälkeen. Paljon
tästä luonteen pahentumisesta, jonka minä olen huomannut hänessä,
voi olla seurauksena siitä. Minä koetan olla siinä vakuutuksessa,
koska minä mitä kauimmin koetan olla lohduton tulevaisuuteen nähden.
Epäilemättä koettaakin miehen luonnetta kohdata harmia samana
hetkenä, kuin hän astuu jalkansa omaan kotiinsa pitkän poissa-olon
jälkeen, ja sellainen suututtava seikka sattui todellakin sir
Percivalille minun läsnä-ollessani.

Illalla heidän tultuansa seurasi taloudenhoitajatar minua eteiseen
ottaakseen vastaan herraansa ja emäntäänsä sekä heidän vieraitansa.
Heti nähtyään hänet sir Percival kysyi, oliko jokin vieras äskettäin
ollut tapaamassa häntä. Taloudenhoitajatar vastasi hänelle silloin
samoin, kuin hän jo ennemmin oli minulle kertonut, nimittäin että
eräs matkustava herra oli ollut täällä kysymässä, milloin hänen
isäntäänsä odotettiin kotiin. Sir Percival kysyi heti vieraan
nimeä. -- Sitä ei oltu sanottu. Vieraan ammatti? Ei sitäkään oltu
ilmoitettu. Millaiselta herra näytti? Taloudenhoitajatar koetti
kuvata häntä, mutta ei onnistunut antamaan nimettömästä vieraasta
mitään sellaista piirrettä, josta hänen isäntänsä olisi heti voinut
tuntea hänet. Sir Percival rypisti otsaansa, polkasi suuttuneena
lattiaan ja mennä tuiskahti sisään tervehtimättä enää ketään. Miksi
hän suuttui niin pikku asiasta, en voi selittää, mutta että hän
suuttui, on varma.

Kaikissa tapauksissa on minun parasta olla muodostamatta mitään
varmaa vakuutusta hänen esiintymisestään, puheistaan ja käytöksestään
omassa kodissaan, kunnes hän on saanut aikaa rauhoittua siitä
levottomuudesta, joka nyt, en tiedä mistä syystä, nähtävästi kiusaa
häntä. Minä tahdon kääntää nyt päiväkirjani lehden ja jättää Lauran
puolison toistaiseksi.

Molemmat vieraat -- kreivi ja kreivitär Fosco -- seuraavat sen
jälkeen listallani. Lausun ajatukseni ensin kreivittärestä
päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista.

Laura ei nähtävästi ole joutunut syypääksi mihinkään liiotteluun
kirjoittaessaan, että minä enää tuskin tuntisin hänen tätiänsä
tavatessamme. En koskaan ennen ole nähnyt naisen niin muuttuneen
avioliittonsa takia kuin tämän rouva Foscon.

Kolmekymmentäseitsen-vuotiaana Eleonor Fairlienä tulvi hänen
puheensa hullutuksia ja vaatimuksia; siihen aikaan väsytti hän aivan
onnettomat miehet kaikilla tuhansilla pikkumaisilla oikuilla, joilla
turhamainen ja hassutteleva nainen voi kiusata toista ihmissuvun
puolta. Neljäkymmentäkolmevuotiaana kreivitär Foscona voi hän
istua monta tuntia lausumatta sanaakaan, sulkeutuneena itseensä ja
jäykkänä kuin jääkuva. Nuo kauheat ja naurettavat korkkiruuvit,
jotka ennen roikkuivat molemmin puolin hänen kasvojansa, ovat
nyt poistetut ja saaneet sijaan joukon kankeita, lyhyitä pikku
kiehkuroita, samanlaisia kuin vanhoissa peruukeissa nähdään.
Yksinkertainen mummomainen myssy peittää hänen päätänsä ja antaa
hänelle nyt, ensi kerran elämässään, arvokkaan naisen ulkomuodon.
Ei kukaan, lukuunottamatta luonnollisesti hänen miestään, voi nyt
nähdä, mitä jokainen siihen aikaan näki hänessä -- minä tarkoitan
naisluurankoa. Puettuna kokomustaan tai harmaisiin pukuihin, jotka
ulottuvat aina kaulaan saakka -- muoti, jolle hän olisi nauranut
tai joka olisi kauhistuttanut häntä ennen hänen avioliittoansa,
mikäli vain hänen oikkuilemisensa olisi viehättänyt häntä -- istuu
hän nyt hiljaisena nurkassa. Hänen kuivat, valkoiset kätensä, jotka
ovat niin laihat, että hikihuokoset loistavat liidunvärisinä, ovat
alinomaisessa liikkeessä, joko näpläten yksitoikkoista koruneulettä
tai valmistaen loppumatonta varastoa pikku paperosseja herra
kreivin omaksi tarpeeksi. Niinä harvoina hetkinä, jotka hänen
kylmät, siniset silmänsä ovat kohotetut tästä työstä ovat ne
tavallisesti kiintyneet hänen puolisoonsa samalla mykän, kysyvän
alistuvaisuuden ilmeellä, jonka näkee uskollisella koiralla. Ainoa
jonkin tunteen merkki, jonka minä tähän asti olen voinut huomata
hänen jäätävää pakkoa kuvastavalla pinnallansa, on pari kertaa
ilmennyt tiikerimäisen tukahdutettuna mustasukkaisuutena sitä
palvelijaa kohtaan, jonka kanssa kreivi puhuu tai jota hän katselee
jonkinlaisella harrastuksella tai huomaavaisuudella. Lukuunottamatta
tätä on hän aina, aamuin, keskipäivin, illoin, ulkona ja sisässä,
rumalla ja kauniilla säällä, niin jääkylmä kuin marmorikuva ja yhtä
läpitunkematon kuin sekin. Jokapäiväiseen yhdessäoloon nähden on
tämä muutos epäilemättä hyvä, kun käsittää, että hän on muuttunut
kohteliaaksi, hiljaiseksi naiseksi, joka ei koskaan ole tiellä.
Kuinka hän sitä vastoin on todellisesti parantunut, on toinen
kysymys. Minä olen pari kertaa pannut merkille, kuinka nopeasti
vaihtelevat ilmeet värähtelevät hänen huulillansa ja kuullut
kummallisia vivahduksia hänen rauhallisessa äänessänsä, jotka ovat
saaneet minun aavistamaan, että hänen nykyinen pakkotilansa salaa
jotain vaarallista hänen luonteessaan, joka muinoin puhkesi ilmi
tosin epämiellyttävällä, mutta pohjaltaan vaarattomalla tavalla. On
mahdollista, että minä petyn tässä; mutta uskon kumminkin olevani
oikeassa. Aika on näyttävä sen.

Ja mitä on minun sanominen siitä taikurista, joka on voinut saada
aikaan näin ihmeellisen muutoksen - siitä vieraasta puolisosta, joka
on niin kukistanut tämän sietämättömän englannittaren, että hänen
omat sukulaisensa tuskin tuntevat häntä enää -- kreivi Foscosta?

Niin, muutamin sanoin lausuttuna seuraavaa: Hän näyttää mieheltä,
joka voi kesyttää mitä tahansa. Jos hän olisi mennyt naimisiin
naarastiikerin kanssa, niin olisi hän kesyttänyt senkin; jos hän
olisi mennyt naimisiin _minun_ kanssani, olisin minä valmistanut
hänen paperossinsa, aivan niinkuin hänen vaimonsa nyt valmistaa
hänelle -- minä olisin vaiennut, kun hän katsoi minuun, niinkuin
hänen vaimonsa vaikenee.

Minä melkein pelkään uskoa tämän edes päiväkirjaani. Tämä mies
huvittaa minua, on kiinnittänyt huomioni, on pakottanut pitämään
itsestään. Kahteen lyhyeen päivään on hän vallannut itselleen
suosiollisen arvosteluni, mutta _kuinka_ hän on saanut aikaan
sellaisen ihmeen, sitäpä en voi sanoa.

Nyt, käsitellessäni häntä, en voi kummastuksetta olla tunnustamatta
itselleni, kuinka selvästi minä näen hänet edessäni! -- Kuinka paljon
selvemmin, kuin minä voin pitää mielessäni jonkun toisen kuvan,
olkoonpa sir Percivalin, herra Fairlien, Walter Hartrightin tai
kenen muun tahansa, paitsi Lauran! Minä voin kuulla hänen äänensä,
aivankuin hän tänä hetkenä olisi puhunut kanssani. Minä muistan, mitä
hän puhui eilen, niin selvään, kuin olisin kuullut sen nyt. Kuinka on
minun kuvattava häntä? On ominaisuuksia hänen persoonallisuudessaan,
tavoissaan ja ajanvietossaan, joita minä moittisin ankarimmin sanoin
tai säälimättömimmin ivaisin toisessa miehessä. Mutta mikä tekee,
ett'en minä voi niitä moittia tai ivata _hänessä?_

Hän on esimerkiksi tavattoman lihava. Aina tähän asti on liikanainen
lihavuus ollut minusta vastenmielinen. Olen aina ajatellut yleisen
mielipiteen, että ruumiin suuri laajuus edellyttää erittäin hyvää
ja iloista luonnetta, olevan samaa kuin tahdottaisiin päättää,
ett'eivät muut kuin hyväluontoiset ihmiset tule lihaviksi, tai että
painon tilapäisellä lisäyksellä on suotuisa vaikutus sen ihmisen
sielunominaisuuksiin, jota tämä lisäys onnellistuttaa. Minä olen
aina taistellut näitä molempia mielettömiä katsantotapoja vastaan
esittämällä esimerkkejä lihavista ihmisistä, jotka ovat olleet yhtä
halpamielisiä, rikoksellisia ja ilkeitä kuin maailman laihimmat
ja pahimmat. Minä olen kysynyt, oliko Henrik VIII rakastettava
persoonallisuus, oliko paavi Aleksanteri VI hyvä mies, eivätkö
murhaajat, herra ja rouva Manning, olleet tavattoman suuria ja
lihavia henkilöitä, eivätkö enkelintekijättäret, tunnustetusti
Englannin julmimmat naiset, ole yleensä tunnetut lihaviksi ja
vahvoiksi. Ja niin edespäin, tusinoittain muita esimerkkejä uudelta
ja vanhalta ajalta, tästä ja muista maista, ylemmistä ja alemmista
luokista. Mutta vaikka minä vieläkin pysyn tässä mielipiteessä yhtä
suurella vakuutuksella, niin on minulla kumminkin kreivi Fosco
täällä, joka on yhtä lihava kuin Henrik VIII ja joka ainoastaan
päivän tuttavuuden jälkeen on voittanut minun suopeuteni, ilman että
hänen kamala lihavuutensa on ollenkaan ollut ehkäisemässä. Todellakin
merkillistä.

Onko hänen ulkonäkönsä saavuttanut suosiotani?

Kenties. Hän muistuttaa hämmästyttävän suuressa määrässä suurta
Napoleonia. Piirteillä on Napoleonin komea säännöllisyys, ilme
muistuttaa suuren sotapäällikön tyyntä voimaa. Tämä yhtäläisyys
vaikutti alussa minuun, mutta sen lisäksi on hänessä jotain muutakin,
joka vieläkin enemmän on tehonnut minuun. Minä luulen, että tämä
voima, jota minä nyt koetan tutkia, on hänen silmissään. Ne ovat
tutkimattomimmat harmaat silmät, jotka minä koskaan olen nähnyt,
niillä on joskus kylmä, kirkas, kaunis ja vastustamaton loiste, joka
pakottaa minun katsomaan häneen, mutta samalla kertaa tekee kiusaavan
vaikutuksen minuun. Hänen kasvojensa ja päänsä toisilla osilla on
kummalliset ominaisuutensa. Hänen ihonsa esimerkiksi on merkillisen
vaalea ja kalpea sekä on niin ristiriidassa ruskean, tumman tukan
kanssa, että minä epäilen hänen käyttävän tekotukkaa, ja kasvot,
jotka ovat huolellisesti ajetut, ovat hienommat ja rypyttömämmät kuin
minun, vaikka hän Percivalin sanojen mukaan on lähes kuusikymmentä
vuotta vanha. Mutta nämä eivät kumminkaan ole ne ominaisuudet,
jotka niin paljon erottavat hänet kaikista niistä miehistä, jotka
minä olen nähnyt. Ei, se, mikä ihmeellisesti erottaa hänet kaikista
muista tavallisista ihmisistä, on aivan yksinomaan, mikäli minä voin
päättää, hänen silmiensä erinomaisessa voimassa ja ilmeessä.

Hänen esiintymisensä ja taitonsa käyttää meidän kieltämme on varmaan
myöskin osaltaan vaikuttanut suosiooni häntä kohtaan. Hänellä on se
tyyni huomaavaisuus, se ilme olla huvitettu ja asiaan harrastunut,
kun hän kuuntelee, mitä puhutaan, tai kun hän itse puhuu naiselle, se
lempeä äänen väre, jota, sanottakoon mitä tahansa, ei kukaan meistä
voi vastustaa. Tässä on luonnollisesti hänen tavaton englannin kielen
taitonsa suureksi avuksi. Minä olen usein kuullut, miten ihmeen
helposti moni italialainen oppii meidän kovan, karkean pohjoisen
kielemme, mutta aina siihen asti, kun minä näin kreivi Foscon, en
minä ole voinut aavistaa, että ulkomaalainen voisi puhua meidän
kieltämme niin kuin hän puhuu. On hetkiä, jolloin on melkein mahdoton
hänen lausumisestaan huomata, ett'ei hän ole maamiehemme, ja minä
olen kuullut varsin harvoin synnynnäisten englantilaisten puhuvan
meidän kieltämme niin nopeasti ja niin vähän kertaamalla kuin hän.
Jos hän paneekin ajatukset kokoon omituisella tavalla, niin en minä
kumminkaan koskaan ole kuullut hänen käyttävän väärää ilmaisumuotoa
tai silmänräpäystäkään etsivän oikeaa sanaa.

Kaikissa tämän tavattoman miehen pikku ominaisuuksissa on jotakin
samalla kertaa alkuperäistä ja niskoittelevaa. Niin lihava ja
vanha kuin hän onkin, ovat kaikki hänen liikkeensä ihmeellisen
keveitä ja vapaita. Hän on joskus hiljainen ja harvasanainen ja
mikä merkillisempää, hän on yhtä hermostuneen tunteellinen kuin
heikoin meistä. Hän saattaa antautua odottamatta telmehtimään
yhtä paljon kuin Laurakin, ja eilen häntä oikein vaivasi, kun sir
Percival löi yhtä koiristansa. Minun täytyy hävetä, kun minä vertaan
tunteellisuuden puutettani kreivin tunteellisuuteen.

Kun minä mainitsen tämän pikku tapahtuman, muistuttaa se mieleeni
erään hänen ihmeellisimmän ominaisuutensa, jota minä en vielä ole
maininnut -- hänen suuren hellyytensä eräitä eläinsuosikkeja kohtaan.

Useita sellaisia on hän jättänyt mannermaalle, mutta tänne on hän
tuonut mukanaan valkoisen papukaijan, kaksi kanarialintua ja koko
perheen valkoisia rottia. Hän hoitaa itse kaikkia suosikkejaan
ja on opettanut nämä eläimet osoittamaan hänelle uskomattoman
suurta hellyyttä ja kuuliaisuutta. Valkoinen papukaija, joka
muutoin on ilkeä ja petollinen, näkyy oikein rakastavan häntä.
Kun hän päästää sen ulos häkistä, hyppää se hänen polvelleen,
kiipee ylös hänen ruumistaan ja hivelee niskatupsullaan hänen
kellanvaaleata kaksoisleukaansa mitä mielistelevimmällä tavalla.
Hänen tarvitsee vain avata kanarialintujen häkin ovi ja houkutella
niitä, niin tulevat nuo sievät ja hyvin kesytetyt pikku olennot
kiikkumaan pelotta hänen kädellään, hyppäävät yhdeltä toiselle
hänen suoristetuista sormistaan, kun hän käskee niitä "käymään ylös
portaita"; ja kun ne ovat hypähtäneet keskisormelle, laulavat ne
kilvan, niin että luulisi niiden halkaisevan pienet kurkkunsa. Hänen
vaaleat rottansa asuvat pienessä rautalankaisessa pagodissa, joka on
kauniiksi maalattu ja jonka hän on itse tehnyt. Ne ovat melkein yhtä
kesyt kuin linnutkin ja saavat usein tulla niiden tavoin ulos. Ne
kiipeilevät hänen ympärillänsä, tirkistävät hänen liivintaskustaan
ja istuvat parittain yhdessä lumivalkoisina hänen olkapäillään. Nämä
pikku rotat näyttävät olevan hänelle rakkaampia kuin mitkään muut
hänen suosikeistaan, hän hymyilee niille, hän suutelee niitä ja
kutsuu niitä kaikilla mahdollisilla lempinimillä. Englantilainen,
jolla on jotakin kaunoaistia ja joka haluaisi tällaista lapsellista
huvitusta ja ajanviettoa, häpeäisi hieman sitä ja tuntisi varmaan
tarvetta pyytää anteeksi sen johdosta ollessaan vanhempien ihmisten
seurassa. Kreivi sitä vastoin ei nähtävästi huomaa mitään naurettavaa
tässä vastakohdassa pyylevän persoonansa ja näiden heikkojen pikku
suosikkien välillä. Hän voisi suudella valkoisia rottiansa ja
visertää linnuillensa englantilaisten ketunmetsästäjäin seurassa ja
sääliä vain heitä, jos he nauraisivat hänelle.

Näyttää tuskin uskottavalta sanoessani sitä, mutta kumminkin on
aivan totta, että tämä sama mies, joka vanhan neiden hellyydellä
rakastaa valkopapukaijaansa ja harjoittelee valkoisia rottiansa
yhtä innokkaalla harrastuksella, kuin olisi hän kiertävä
positiivinsoittaja, voi tuumailuissaan kehittää sellaisen ajatuksen
voiman, sellaisen kirjatiedon joka kielessä ja sellaisen perehtymisen
seurustelutaitoon, että se voisi hankkia hänelle etevän sijan
jokaisessa sivistyneen maailman piirissä. Tämä kanarialintujen
kasvattaja, tämä rotanhäkkien rakentaja, on, kuten sir Percival on
itse minulle sanonut, eräs taitavimmista nykyään elävistä kokeellisen
kemian tuntijoista ja on monen muun erikoisen ohessa keksinyt
keinon kivetyttää ihmisruumis kuoleman jälkeen, niin että se tulee
marmorikovaksi aikojen loppuun saakka. Tämä lihava, laiskanlainen
vanha mies, jonka hermot, kuten sanottu, ovat niin ärtyisät, että
hän säpsähtää jokaisesta odottamattomasta kolinasta ja vaivautuu
nähdessään koiran saavan selkäänsä, meni tallipihaan seuraavana
päivänä tulonsa jälkeen ja laski kätensä sidotun koppikoiran päälle,
joka on sellainen ilkeä peto, että yksin tallirenkikin, joka ruokkii
sitä, kavahtaa tulemasta sen läheisyyteen. Kreivitär ja minä olimme
läsnä, enkä minä niin pian voi unhottaa sitä näytelmää, joka syntyi,
niin lyhyt kuin se olikin.

"Varokaa koiraa, sir", sanoi tallirenki, "se hyökkää kaikkien
ihmisten päälle!" -- "Se tekee siksi, ystäväni", vastasi kreivi
levollisesti, "että kaikki ihmiset pelkäävät sitä. Katsotaanpas,
käykö se minun päälleni." Ja sitten laski hän lihavat, kellanvaaleat
sormensa, joilla kanarialinnut äsken olivat keikkuneet, koiran
suurelle päälle ja katsoi sitä suoraan silmiin. "Te suuret koirat
olette pelkureja kaikki", sanoi hän halveksivasti koiralle naama
tuskin tuumaakaan sen kuonosta. "Sinä voisit tappaa kissaraukan,
sinä voisit hyökätä nälkäisen kerjäläisen kimppuun, sinä polonen.
Sen kimppuun, jota sinä voit ällistyttää -- sen, joka pelkää
sinun kömpelöä ruumistasi, vihaisia valkohampaitasi, siivotonta,
verenhimoista kitaasi, sen kimppuun hyökkäät sinä. Sinä tahtoisit
iskeä minua kurkkuun, mutta nyt et sinä uskalla edes katsoa minuun
kertaakaan, siksi ett'en minä pelkää sinua. Jos sinua haluttaa,
niin voit karata kiinni minun lihavaan niskaani! Ha, haa, sitäpä et
teekään!" Hän kääntäytyi pois, nauraen läsnä-olijain kummastukselle,
ja koira kömpi nolona koppiinsa. "Oi, minun kaunis liivini", sanoi
kreivi surullisena. "Ikävä, että minun pitikin tulla tänne! Siivoton
elukka on liannut minun kauniin, puhtaan liivini!" Nämä sanat
ilmaisevat erään toisen hänen ominaisuuksistaan. Hän pitää kauniista
vaatteista kuin maailman suurin narri ja on jo niinä kahtena
päivänä, jotka hän on oleksinut Blackwater-Parkissa, esiintynyt
neljässä erilaisessa, komeassa liivissä, jotka kaikki ovat vaaleita,
loistovärisiä ja kaikki tavattoman suuria hänellekin.

Hänen menettelynsä ja viisautensa tavallisissa olosuhteissa, hänen
luonteensa kummalliset vastakohdat ja hänen huvitustensa lapsellinen
maku ovat yhtä huomattavia.

Minä huomaan jo, että hän aikoo elää ystävällisessä suhteessa
meidän kaikkien kanssa oleskelunsa ajan tällä paikalla. Hän on
nähtävästi huomannut, ett'ei Laura pidä hänestä -- se täytyi Lauran
tunnustaa minulle, kun minä kysyin häneltä asiasta -- mutta hän on
myöskin huomannut, että Laura pitää varsin paljon kukista. Niin
pian kun Laura toivoo kukkakimppua, on hänellä sellainen valmis,
jonka hän on itse poiminut ja sitonut. Minua huvittaa tavattomasti
nähdä, kuinka hänellä silloin on kaksi kimppua samallaisia kukkia,
joista hän toisella rauhoittaa jäykkää mustasukkaista rouvaansa,
ennenkun rouva edes ennättää ajatella olevansa syrjäytetty. Hänen
esiintymisensä kreivitärtä kohtaan -- julkisesti -- on näky, joka
ansaitsee mainitsemista. Hän kumartaa kreivittärelle, kutsuu häntä
tavallisesti "enkelini", vie kanarialinnut hänen luokseen vieraisille
laulamaan hänelle; hän suutelee hänen kättään, kun hän antaa hänelle
paperosseja ja tarjoaa hänelle palkkioksi sokeriryynejä, joita hän
pistää leikkisestä hänen suuhunsa pienestä rasiasta, minkä hän aina
pitää taskussaan. Se rautavaltikka, jolla hän hallitsee vaimoansa, ei
näy koskaan -- se kätketään huolellisesti.

Hänen järjestelmänsä voittaa minut on aivan toisenlainen. Hän
imartelee minun turhamaisuuttani puhumalla kanssani niin vakavasti
ja viisaasti, kuin minä olisin mies. Niin, minä huomaan hänen
tarkoituksensa, kun minä en ole hänen seurassansa; kun minä istun
täällä omassa huoneessani, tiedän minä varsin hyvin, että hän
imartelee minun turhamaisuuttani -- mutta jos minä tulen sinne alas
ja puhelen hänen kanssaan, niin sokaisee ja imartelee hän minua yhtä
paljon taaskin, aivankuin en minä koskaan olisi huomannut hänen
tarkoitustaan. Hän voi viehättää minut, kuten hän viehättää Lauran,
kuten hän hallitsee vaimonsa tai tallipihassa olevan koiran -- niin,
kuten hän hallitsee itse sir Percivalinkin joka hetki päivästä. "Hyvä
Percivalini, kuinka minä pidän sinun karheasta englantilaisesta
mielialastasi!" -- "Paras Percivalini, kuinka minua huvittaa sinun
perinpohjainen, englantilainen arvostelukykysi!" Tällä tavoin
paiskaa hän aivan tyyneesti takaisin sir Percivalin epäkohteliaimmat
huomautukset hänen naisellisesta maustaan ja puuhistaan -- kutsuu
aina vapaaherraa ristimänimeltään, hymyilee hänelle levollisen
etevämmyyden ilmeellä, taputtaa häntä olkapäälle ja jättää
huomioon ottamatta hänen virheensä, kuten kärsivällinen isä jättää
epäkohteliaan pojan virheet.

Se mielenkiinto, jonka tämä merkillinen ja omintakeinen mies herättää
ehdottomasti minussa, on saattanut minun kysymään yhtä ja toista
hänen entisestä elämästään.

Joko sir Percival tietää vähän tahi sitten tahtoo vähän ilmaista
minulle siitä. Hän ja kreivi tapasivat toisensa ensi kerran Roomassa
monta vuotta sitten niissä vaarallisissa olosuhteissa, joista
minä jo olen maininnut. Tämän jälkeen ovat he sittemmin alinomaa
tavanneet toisiansa milloin Lontoossa, Pariisissa tai Wienissä,
mutta ei koskaan enää Italiassa; kreivillä on ollut se kummallinen
päähänpisto, ett'ei hän enää useampaan vuoteen ole astunut jalkaansa
Italian maalle. Kenties on häntä valtiollisesti vainottu. Olkoonpa
sen laita nyt kuinka tahansa, varmaa on kumminkin, että hänellä on
voimakas isänmaallinen harrastus kaikkia maamiehiänsä kohtaan, jotka
mahdollisesti ovat Englannissa. Samana iltana kuin hän tuli tänne,
kysyi hän, oliko pitkä matka lähimpään kaupunkiin ja tiesimmekö
jonkun italialaisen asuvan siellä. Hän on kirjeenvaihdossa monen
mannermaalla olevan henkilön kanssa, sillä hänen kirjeessään
on monenmoisia vieraita postileimoja, ja tänä aamuna näin minä
yhden suurella virallisella sinetillä varustetun odottavan häntä
aamiaispöydässä. Kenties on hän kirjevaihdossa maansa hallituksen
kanssa? Kumminkaan ei tämä ole oikein sopusoinnussa toisen luuloni
kanssa, että hänen täytyy valtiollisista syistä paeta.

Kuinka paljon minä olen kirjoittanut kreivi Foscosta! Ja mikä on
kokonaistulos tästä kaikesta? -- puhuakseni rakkaan, rehellisen
herra Gilmoren asioimistapaan. Minä voin vain ainoastaan uudelleen
toistaa, että minä varmasti tunsin ihmeellistä mielenkiintoa kreiviä
kohtaan, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattani jo nyt heti tämän
lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänellä näyttää olevan sama valta minun
kuin sir Percivalinkin yli. Vaikka tämä voi olla sekä vapaasanainen
että epäkohtelias ystäväänsä kohtaan, huomaan minä varsin hyvin,
että hän varoo vakavasti loukkaamasta häntä. Kenties minäkin pelkään
häntä? Varmaa on, ett'en minä koskaan ole tavannut miestä, jota
niin epämieluisasti tahtoisin vihamiehekseni. Onko tämä siksi, että
minä pidän paljon hänestä tai että minä pelkään häntä? _Chi sa!_ --
sanoisi kreivi Fosco omalla kielellään. Kuka tietää?

Heinäkuun 2 päivänä. -- Yhtä ja toista on merkittävänä tänään
omien mietteitteni ja vaikutelmaini ohella. Vieras on saapunut --
aivan tuntematon Lauralle ja minulle sekä silminnähtävästi aivan
odottamaton sir Percivalin mielestä.

Me istuimme ateriallemme siinä huoneessa, jossa ovat uudet
ranskalaiset lasiovet verannalle, ja kreivi, joka syö torttuja ja
leivoksia sellaisella ruokahalulla, jota minä en ole koskaan nähnyt
muilla kuin koulutytöillä, oli juuri huvittanut meitä pyytämällä
neljännen torttunsa, kun palvelija saapui sisään ilmoittamaan vieraan.

"Herra Merriman pyytää saada heti puhutella Teitä, sir Percival."

Sir Percival säpsähti ja tuijotti mieheen vihan ja kauhun ilmeellä.

"Herra Merrimanko?" kysyi hän, ikäänkuin hän olisi uskonut väärin
kuulleensa.

"Niin, sir Percival, herra Merriman Lontoosta."

"Missä hän on?"

"Kirjastossa, sir Percival."

Hän nousi pöydästä ja poistui huoneesta kiireisin askelin sanomatta
ainoata sanaakaan meille.

"Kuka on herra Merriman?" kysyi Laura minulta.

"Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä", voin minä kaikkiaan
vastata.

Kreivi oli lopettanut neljännen torttunsa ja mennyt puuhaamaan ilkeän
papukaijansa kanssa. Hän kääntäytyi keikkuva lintu olkapäällään.

"Herra Merriman on sir Percivalin asianajaja", sanoi hän.

Sir Percivalin asianajaja. Se oli täysin valaiseva vastaus Lauran
kysymykseen, eikä se kumminkaan ollut nykyisissä olosuhteissa täysin
tyydyttävä. Jos herra Merriman olisi saanut päämieheltään suoranaisen
kehotuksen saapua, niin ei silloin olisi ollut mitään erikoista
ihmettelemistä, mutta kun lakimies matkustaa Lontoosta Hampshireen
pyytämättä ja kun hänen saapumisensa vakavasti ällistyttää talon
herraa, niin voipa olla melkein varmaa, että lainoppineella vieraalla
on mukanaan varsin tärkeitä ja sen lisäksi odottamattomia uutisia,
jotka voivat olla joko varsin huonoja tai varsin hyviä, mutta ei
kummassakaan tapauksessa vähempiarvoisia merkitykseltään.

Laura ja minä istuimme hiljaa pöydässä neljänneksen tuntia eli
enemmän levottomasti haluten tietää, mitä tämä merkitsee, ja toivoen,
että sir Percival mahdollisesti tulisi takaisin. Hän ei näyttänyt
kumminkaan tulevan, ja me nousimme vihdoin ylös lähteäksemme
huoneesta.

Huomaavaisena kuten aina tuli kreivi nurkastaan, jossa hän oli
seisonut syöttämässä papukaijaansa, mikä edelleen oli hänen
olkapäällään, -- ja avasi meille oven. Laura ja kreivitär Fosco
menivät ensin. Juuri kun minä olin seuraamaisillani heitä, teki
kreivi kädellään merkin ja puhutteli minua, ennenkuin minä olin
mennyt hänen ohitsensa omituisella tavallansa.

"Niin", sanoi hän aivan suoraan vastaten siihen ajatukseen, jota minä
tosiaan tällä hetkellä haudoin, mutta jota minä en lausunut julki --
"niin, neiti Halcombe, jotakin _on_ todella tapahtunut."

Minä olin juuri vastaamaisillani: "sitä en minä sanonut", mutta tuo
ilkeä kakadora pörhisti leikattuja siipiänsä ja päästi kirkunan,
joka sai hermoni tärisemään, ja minä tunsin itseni oikein iloiseksi
päästessäni mahdollisimman nopeaan huoneesta.

Minä saavutin Lauran portailla. Hänen ajatuksensa oli sama kuin
minunkin, jonka kreivi Fosco oli lausunut. -- Kun hän puhui, olivat
hänen sanansa vain kaikua kreivin sanoista. Hän sanoi minulle
salaisuutena peljänneensä jotakin tapahtuneen.


V.

Heinäkuun 2 päivänä. -- Minulla on vielä muutamia sanoja lisättävänä
tästä päivästä, ennenkun minä menen levolle.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen kun sir Percival oli noussut pöydästä
vastaan ottaakseen vieraansa, herra Merrimanin, läksin minä
huoneestani kävelläkseni istutuksilla. Juuri kun minä olin perimmällä
ylisessä eteisessä, avattiin kirjaston ovi ja molemmat herrat tulivat
ulos. Kun minä katsoin olevan parasta olla häiritsemättä heitä
menemällä juuri silloin alas portaita, päätin minä viipyä kunnes he
olisivat ennättäneet mennä yli eteisen. Vaikka he puhuivat keskenänsä
hiljaisemmalla äänellä, olivat sanat kylliksi selviä voidakseni
kuulla ne.

"Rauhoittukaa, sir Percival", kuulin minä lakimiehen sanovan. "Kaikki
riippuu lady Glydestä."

Minä olin kääntynyt mennäkseni jälleen huoneeseeni, mutta kuullessani
Lauran nimen tämän vieraan huulilta jäin minä hetkiseksi. Minä
tiedän, että oli varsin väärin ja varsin halpamielistä jäädä
kuuntelemaan, mutta näyttäkää minulle ainoakaan nainen, joka antaa
abstraktisen oikeuskäsitteen johtaa silloin itseään, kun rakkaus
siihen, joka on hänelle kallein, ja tämän onni ja menestys osoittavat
hänelle toisen tien!

Minä kuuntelin ja samallaisissa olosuhteissa tekisin minä vieläkin
samoin -- niin, kuuntelisin korva avaimenreiällä, jollei muuta keinoa
olisi.

"Ymmärrättehän Te minua, sir Percival?" jatkoi lakimies. "Lady Glyde
kirjoittaa nimensä yhden tai kahden todistajan, jos Te tahdotte
olla oikein varovainen, läsnä-ollessa ja panee sen jälkeen sormensa
sinetille ja sanoo: 'Minä jätän tämän vapaasta tahdostani ja
päätöksestäni.' Jos tämä tapahtuu viikon kuluessa, niin onnistuu asia
ja kaikki levottomuus menee ohi. Jos se sitävastoin ei --"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi sir Percival kiivaasti. "Jos asian _täytyy_
tapahtua, niin tapahtukoon se. Minä lupaan sen Teille, Merriman."

"Aivan oikein, sir Percival -- aivan oikein! Mutta kaikissa
liikesopimuksissa on kaksi vaihtoehtoa, ja meistä lakimiehistä
on aina parasta katsoa asiaa suoraan, niinkuin se on. Jos jonkun
edeltäkäsin aavistamattoman tapauksen johdosta ei asiaa voida
suorittaa nyt, kuten me olemme sopineet, niin luulen minä kenties
voivani saada heidät tyytymään kolmen kuukauden velkakirjaan. Mutta
kuinka rahat voidaan hankkia tämän ajan kuluttua --"

"Piru vieköön velkakirjat! Rahoja voidaan vain yhdellä tavalla
saada, ja minä sanon Teille vielä kerran, että niitä sillä tavalla
_saadaan_. Juokaa lasi viiniä, Merriman, ennenkun menette."

"Paljon kiitoksia, sir Percival, mutta minulla ei ole
silmänräpäystäkään menetettävänä, jos mielin ehtiä asemalle.
Annattehan minulle tiedon, niin pian kun asia on tullut selvälle
tolalle? Ja älkää unhottako niitä varovaisuustoimenpiteitä, joita
minä olen neuvonut --"

"Luonnollisesti en. Täällä ovat ajoneuvot oven edessä. Ajomieheni
kyllä toimittaa Teidät asemalle oikeissa ajoin. Aja, minkä voit,
Benjamin! Nouskaa ylös. Pitäkää kiinni, Merriman, ja jos Te ajatte
itsenne kuoliaaksi, niin ottaa piru vain omansa." Täten siunattuaan
jäähyväisiksi pyörähti vapaaherra kantapäillään ja meni takaisin
kirjastoon.

Minä en ollut kuullut paljoa, mutta tämä vähäkin oli kylliksi
saadakseen minut levottomaksi. Tämä "jotakin", joka "oli tapahtunut",
oli aivan selvään vakava rahapula, joten sir Percivalin pelastus
riippui Laurasta. Pelkoni, että Laura sotkettaisiin miehensä
huonoihin raha-asioihin, täytti mieleni levottomuudella, joka
epäilemättä suureni tottumattomuuteni takia sellaisiin seikkoihin
ja minun yhäti vakaantuvan epäluuloni takia sir Percivalia kohtaan.
Sen sijaan että olisin mennyt ulos, menin minä suoraan Lauran luo
kertomaan kuulemani.

Hän kuunteli huonoja uutisiani niin levollisesti, että se kummastutti
minua. Minä olen vakuutettu, että hän tuntee enemmän miehensä oikean
luonteen ja hänen huonot asiansa paremmin, kuin minä tähän asti olen
aavistanut.

"Minä pelkäsin juuri sitä", sanoi hän, "kuullessani puhuttavan
vieraasta herrasta, joka oli ollut täällä eikä ollut tahtonut sanoa
nimeänsä."

"Kenenkä sinä luulet hänen olleen?" kysyin minä.

"Luullakseni jonkun sir Percivalin saamamiehen", vastasi hän.
"Luultavasti hän aiheutti herra Merrimanin käynnin tänään."

"Tiedätkö sinä mitään näistä saamisista?"

"Ei, en mitään erikoista."

"Ethän allekirjoita mitään, ennenkun olet saanut tietää, mitä se on
Laura?"

"En, en ollenkaan, Marian. Mitä minä ilman vahinkoa ja kunniallisesti
voin tehdä auttaakseni häntä, sen tahdon tehdä -- voidakseni tehdä
sinun elämäsi, rakkahin, ja omankin elämäni niin rauhalliseksi ja
onnelliseksi kuin mahdollista. Mutta minä en tahdo taitamattomasti
tehdä mitään, josta me kerran saisimme syytä hävetä. Älkäämme puhuko
enempää siitä. Sinulla on hattusi -- ajatteleppas, jos me nyt
menisimme iltapäivän haaveilemaan metsässä."

Me menimme ulos ja kuljimme ensimmäiseen varjokkaaseen paikkaan.

Mennessämme erään talon edessä, lehmuksien välissä olevan avonaisen
paikan ohi näimme me siellä kreivi Foscon kävelevän edes ja
takaisin, paistattaen päivää heinäkuun polttavassa helteessä.
Hänellä oli päässään leveälierinen olkihattu punasinervine
nauhoineen. Valkoinen rinnan kohdalta rikkaasti kirjaeltu pusero
peitti hänen mahtavan ruumiinsa, ja liivien paikalta piti sitä nyt
kiinni leveä tulipunainen sahvianivyö. Nankinihousut, jotka myöskin
olivat valkoisella kirjaellut kehräsluiden kohdalta, ja punaiset
maroköng-kengät täydensivät puvun. Hän lauloi Figaron kuuluisaa ariaa
"Sevillan parturista" sillä kevyellä helppoudella, joka ei koskaan
voi kummuta mistään muusta kuin italialaisen kurkusta, ja säesti
itseään kitaralla, jota hän soitti, samalla kun ihastuneena heitteli
ylös käsivarsiansa ja viehättämishaluisesti kiersi ja väänsi päätänsä
kuin mahdoton Santa Cecilia mieheksi pukeutuneena. "Figaro quà!
Figaro su! Figaro giu!" lauloi kreivi ja heitti leikkisästi kitaran
ilmaan, kumartaen meille kaksikymmenenvuotisen Figaron kevyellä
viehkeydellä ja loistolla.

"Usko pois, Laura, tämä mies tuntee yhtä ja toista sir Percivalin
asioista", sanoin minä etempää vastatessamme kreivin tervehdykseen.

"Kuinka voit uskoa sitä?" kysyi hän.

"Kuinka olisi hän muutoin tiennyt herra Merrimanin olevan sir
Percivalin asianajajan?" vastasin minä. "Kun minä seurasin sinua
aamiaishuoneesta, kertoi hän sitä paitsi minulle, edes sitä
kysymättäkään, että jotakin oli tapahtunut. Usko pois, hän tietää
enemmän kuin me."

"Älä kysy häneltä mitään, Marian. Meidän ei pidä tehdä hänestä
uskottuamme!"

"Sinä näyt tuntevan jotenkin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan,
Laura. Mitä hän on sanonut tai tehnyt, joka oikeuttaa sinut näin
menettelemään?"

"Ei mitään, Marian. Päinvastoin oli hän mitä ystävällisin
ja huomaavaisin kotimatkallamme ja useamman kerran esti hän
sir Percivalin kiivaan luonteen purkauksia, ajatellen minun
viihtymistäni. Kenties tunnen minä vastenmielisyyttä häntä kohtaan
siksi, että mieheni on paljon enemmän hänen vallassaan kuin minun.
Kenties loukkaa vain minun ylpeyttäni olla mieheni kanssa tekemisissä
hänen välityksellään. Varmasti kumminkin tiedän, ett'en voi olla
hyvissä väleissä hänen kanssaan."

Loppupuoli päivää ja ilta kuluivat jotenkin rauhallisesti. Kreivi ja
minä pelasimme sakkia. Molemmat ensi pelit antoi hän minun voittaa;
sitten, huomattuaan minun keksineen tämän, pyysi hän anteeksi ja
voitti kymmenessä minuutissa minut kolmannessa pelissä. Sir Percival
ei sanonut sanaakaan koko iltana lakimiehen käynnistä. Mutta joko
tämä tai jokin muu oli tehnyt merkillisen hyvän vaikutuksen hänen
luonteeseensa, sillä hän oli nyt yhtä kohtelias ja miellyttävä meitä
kaikkia kohtaan kuin koskaan ennen kihlausaikanansa Limmeridgessä,
ja rouvaansa kohtaan oli hänen esiintymisensä niin hämmästyttävän
sydämmellinen ja huomaavainen, että yksin jääkylmä rouva Foscokin
katsoi häneen juhlallisella kummastuksella. Mitähän tämä merkitsee?
Minä luulen voivani arvata sen; minä pelkään Laurankin aavistavan
sen ja olen täysin varma, että kreivi Foscokin ymmärtää sen. Minä
hämmästytin sir Percivalia useamman kerran, kun hän illan kuluessa
katsoi kreivi Foscoon saadakseen häneltä kehottavan silmäyksen.

Heinäkuun 3 päivänä. -- Tapausrikas päivä. Lämpimimmästä sydämmestäni
toivon, ett'ei se lisäksi olisi onnettomista enteistä rikas.

Sir Percival oli aamiaisella yhtä vaitelias kuin eilisiltanakin sen
salaperäisen liikeasian suhteen, kuten lakimies sitä nimitti, joka
uhkaa meille kaikille tuottaa huolta. Mutta tuntia myöhemmin tuli hän
äkkiä aamiaishuoneeseen, missä Laura ja minä seisoimme hattu päässä
odottaen rouva Foscoa; hän kysyi kreiviä.

"Me odotamme joka silmänräpäys hänen tulevan tänne", sanoin minä.

"Asia on se", jatkoi sir Percival kävellen hermostuneen levottomasti
edestakaisin huoneessa, "että minä pienen muodollisuuden takia
liikeasiassa toivon saavani puhella Foscon ja hänen rouvansa sekä
sinun kanssasi, Laura, kirjastohuoneessa minuutin tai parin ajan."
Hän vaikeni ja näytti nyt vasta huomaavan, että me olimme pukeutuneet
kävelyä varten. "Oletteko juuri tulleet sisään", kysyi hän, "vai
aiotteko mennä ulos?"

"Me aioimme kaikki mennä järvelle nyt aamulla", sanoi Laura. "Mutta
jos sinulla on jokin muu suunnitelma ehdoteltavana --"

"Ei, ei ollenkaan", vastasi hän nopeasti. "Minun asiani voi kernaasti
jäädä toistaiseksi. Se voidaan selvittää yhtä hyvin päivällisaterian
jälkeen kuin nytkin. Vai niin, te aiotte mennä järvelle, eikö niin?
Varsin hyvä ehdotus! Pitäkäämme hauska aamu -- minä tulen itsekin
mukaan."

Ei voinut nyt pettyä hänen esiintymisestään, joskin olisi ollut
mahdollista erehtyä sen halukkaisuuden suhteen, jonka hänen sanansa
ilmaisivat sovittaa omat suunnitelmansa ja ehdotuksensa muiden
mukavuuden mukaan. Hän oli nähtävästi hyvillään saadessaan täten
aiheen lykätä liikeasiansa. Tunsin mieleni levottomaksi päätelmiäni
tehdessäni.

Nyt tulivat kreivi ja hänen rouvansa. Kreivitär kantoi miehensä
kirjailtua tupakkakukkaroa ja paperivarastoansa iankaikkisten
paperossien valmistamista varten. Kreivi, joka oli puettu tavalliseen
puseroonsa ja olkihattuunsa, kantoi pikku häkkiä rakkaine
valkorottineen ja hymyili sekä niille että meille niin hyväntahtoisen
rakastettavasti, että sitä oli mahdoton vastustaa.

"Naisten ystävällisellä suostumuksella", sanoi kreivi, "otan minä
mukaani pikku perheeni -- minun pikkuiset, viattomat, suloiset
rottalapsiraukkani nauttimaan hieman raikasta ilmaa. Talon
ympäristöllä on koiria, ja kuinka minä heittäisin turvattomat
valkolapseni niiden kitaan? En, en koskaan."

Hän jokelsi isällisellä hellyydellä pikku valkolapsilleen, ja me
läksimme kaikki matkalle järveä kohden.

Puistoon tultuamme erosi sir Percival meistä. Hänen ikuisessa
levottomuudessaan on erikoispiirteenä aina erota seuraajistaan
sellaisissa tilaisuuksissa ja aina saapastellessaan yksin leikata
uusia kävelykeppejä. Leikata ja kuoria nuoria vesoja näyttää
huvittavan häntä. Koko talo on täynnä kotona tehtyjä kävelykeppejä,
joita hän ei koskaan käytä enempää kuin yhden kerran.

Vanhalla venehuoneella yhtyi hän taas meihin. Minä kuvaan tässä
sen keskustelun, joka nyt syntyi, sittenkun olimme istuutuneet,
aivan niin kuin se tapahtui välillämme. Tämä keskustelu on minusta
tärkeä, sillä se on saattanut minut taipuvaiseksi epäilemään sitä
vaikutusta, joka kreivi Foscolla on minun ajatuksiini ja tunteisiini
ja tulevaisuudessa kaikin voimin vastustamaan sitä.

Venehuone oli kyllin suuri meille kaikille, mutta sir Percival
pysähtyi kumminkin ulkopuolelle puhdistellen uusinta kävelykeppiänsä.
Meille kolmelle naiselle oli kyllin sijaa pitkällä sohvalla. Laura
otti työnsä, kreivitär alkoi valmistaa paperosseja enkä minä
tavallisuuden mukaan tehnyt mitään. Minun käteni ovat aina olleet
ja tulevat aina olemaan yhtä taitamattomia käsityöhön kuin jonkun
miehen. Kreivi otti hyväntahtoisesti tuolin, joka oli liian pieni
hänelle, ja pysytteli tasapainossa sillä selkä nojaten vanhan vajan
seinää vasten, joka natisi ja ratisi hänen painostaan. Hän asetti
rottahäkin polvelleen ja antoi sen pikku asukkaiden kiipeillä ympäri
itseään kuten tavallisesti. Ne ovat pieniä, sieviä, vaarattomia
eläimiä, mutta on kumminkin yhdestä ja toisesta syystä epämieluista
nähdä niiden kiipeilevän noin ihmisen ympärillä. Minä tunsin silloin
ihmeellisen vastaavaa, matelevaa tunnetta hermoissani, ja kauheita
kuvitelmia syntyy mielessäni miehistä, jotka vankeudessa kuollen
eivät voi puolustaa itseänsä näitä nälkäisiä pikku petoja vastaan.

Aamulla tuuli, ja tuuli ajoi pilven riekaleita taivaalle; jyrkät
vaihtelut järven pinnalla pilven varjojen ja auringonpaisteen välillä
tekivät taulun vielä villimmäksi ja uhkaavammaksi.

"Muutamat ihmiset kutsuvat tätä romantiseksi", sanoi sir Percival ja
osoitti puolivalmiilla kepillään laveaa näköalaa. "Minä kutsun sitä
rumaksi tahraksi aatelistilalla. Minun isoisäni isän aikaan ulottui
järvi aina tänne asti. Katsokaa nyt, millainen se on! Tuskin neljää
jalkaa syvä missään ja vain rapakoita ja hautoja. Minä toivoisin
voivani täyttää sen ja istuttaa maan sen sijaan. Minun voutini
-- taikauskoinen narri -- on vakuutettu, että kirous lepää tällä
järvellä kuten Kuolleella merellä. Mitä sinä tuumit Fosco? Eikö se
näytä aivankuin sopivalta murhapaikalta -- eikö näytäkin?"

"Paras Percivalini!" huudahti kreivi. "Mihin on sinun terve
englantilainen arvostelukykysi joutunut? Vesi on liian matalaa
kaikkialla voidakseen kätkeä murhatun ruumiin ja sitä paitsi ovat
rannat vain hietaa -- jalan jäljet näkyisivät missä tahansa. Se on,
minun ajatukseni mukaan sopimattomin paikka murhaa varten, jonka minä
koskaan olen nähnyt."

"Lörpötystä!" sanoi sir Percival ja vuoli innokkaasti keppiänsä.
"Sinä ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Synkkää luonnetta,
yksinäistä asemaa. Jos sinua miellyttää ymmärtää minua niin voit
ymmärtääkin -- jos taas ei miellytä, niin en minä aio vaivata enempää
itseäni selittämällä ajatustani."

"Ja miksi en", kysyi kreivi, "kun sinun ajatuksesi kuka tahansa voi
selittää parilla sanalla. Jos jokin narri tahtoo tehdä murhan, niin
olisi sinun järvesi ensimmäinen paikka, jonka hän valitsisi siihen.
Jos taas viisas sitä vastoin tahtoisi tehdä murhan, niin olisi tämä
järvi viimeinen paikka, jonka hän valitsisi. Eikö niin ollut sinun
ajatuksesi? Jos niin oli, on sinulla nyt selitys valmis. Ota se,
Percival, ystäväsi Foscon parhailla onnentoivotuksilla."

Laura katsoi kreiviä silmäyksellä, joka melkein liian selvään ilmaisi
hänen vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Kreivi puuhasi kumminkin
niin paljon rottiensa kanssa, ett'ei hän huomannut sitä.

"Olen surullinen kuullessani järven näköalan herättävän niin
kamaloita kuvitelmia kuin murha-ajatuksen", sanoi hän. "Ja jos kreivi
Fosco tahtoo jakaa murhaajat eri luokkiin, niin luulen minä niiden
nimien vaalin olevan varsin onnistumattoman. Kuvata heidät vain
narreiksi on samaa kuin kohdella heitä säälillä, johon heillä ei
ole mitään oikeutta, ja kutsua heitä viisaiksi miehiksi, kuulostaa
minusta ilmeiseltä luonnottomuudelta. Minä olen aina kuullut, että
todellakin viisaat miehet samalla ovat todellakin hyviä ja kammovat
rikoksia."

"Ah, mylady", sanoi kreivi, "nämä ajatustavat ovat oivallisia, ja minä
olen nähnyt ne esitettyinä kaikissa hyvissä määräyksissä nuorison
mielenylennykseksi." Hän nosti ylös yhden pikkusen valkorotan
kädellään ja alkoi puhella sen kanssa hullunkurisella tavallaan.
"Sinä pikkunen, valkoinen, liukas veitikka", sanoi hän, "tässä on
sinulle luonto siveellisistä käsitteistä. Todellakin viisas rotta
on myöskin todella hyvä rotta. Opeta tovereillesi se, äläkä järsi
häkkiäsi rikki taas, kuuletko!"

"On helppoa tehdä naurunalaiseksi mitä tahansa", sanoi Laura
päättävästi; "mutta yhtä helppoa ei olisi Teistä, kreivi Fosco,
esittää minulle esimerkki viisaasta miehestä, joka sen ohella olisi
ollut halpamielinen rikoksellinen."

Kreivi kohotti olkapäitään ja katsoi Lauraan ystävällisemmästi
hymyillen.

"Aivan totta!" sanoi hän. "Narrin rikos huomataan; viisaan miehen
rikosta ei. Jos minä voisin esittää Teille esimerkin, niin ei
se olisi viisaasta miehestä. Paras lady Glyde, Teidän terve
ymmärryksenne ei vaikuta minuun tällä kertaa. Minä voitan Teidät ensi
vedossa -- vai kuinka luulette, neiti Halcombe?"

"Pidä puoliasi, Laura", puuttui ivallisesti puheeseen sir Percival,
joka oven edustalla oli kuunnellut keskustelua. "Sano hänelle ensi
kerralla, että rikos itse paljastaa itsensä. Se on vielä palanen
määräyssiveellisyyttä sinulle, Fosco. Rikos paljastaa itsensä.
Sellainen kirottu tyhmyys!"

"Minä uskon sen niin tekevänkin", sanoi Laura levollisesti.

Sir Percival räiskähti niin rajusti ja hillittömästi nauramaan, että
hän melkein pelotti meitä kaikkia -- ja kreiviä kaikkein enimmän.

"Niin luulen minäkin", sanoin minä valmiina tulemaan Lauran avuksi.

Sir Percival, joka oli ollut niin selittämättömän huvitettu rouvansa
huomautuksesta, suuttui yhtä selittämättömällä tavalla minun
huomautuksestani. Hän löi uudella kepillänsä useampia kertoja rajusti
maahan ja läksi luotamme.

"Kunnon Percival-raukka!" sanoi kreivi Fosco ja katsoi iloisesti
hänen jälkeensä, "hän sairastaa luulotautia. Mutta paras neiti
Halcombe, paras lady Glyde, voimmeko todellakin uskoa, että rikokset
paljastavat itsensä? Ja sinä enkelini", jatkoi hän kääntyen rouvansa
puoleen, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, "uskotko sinä
samoin?"

"Minä odotan, kunnes minulle on annettu selitys", vastasi kreivitär
Lauralle ja minulle tarkoitetulla oikaisevalla äänellä, "ennenkun
minä olen kyllin julkea lausumaan mielipiteeni viisaille ja
lukeneille miehille."

"Teettekö todellakin sen?" kysyin minä. "Minä muistan kumminkin hyvin
sen ajan, kreivitär, jolloin Te vaaditte vapaata lausunto-oikeutta
naiselle."

"Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Fosco?" kysyi kreivitär,
tyyneesti käärien paperossejansa ja kiinnittämättä vähintäkään
huomiota minuun.

Kreivi hiveli miettivästi yhtä pikkusta valko-suosikkiaan, ennenkun
hän vastasi.

"On todellakin ihmeellistä", sanoi hän, "kuinka helposti yhteiskunta
lohduttaa itseänsä erehdyksistään tyhjällä lörpötyksellä. Se
temppu, joka nyt kerta kaikkiaan on otettu rikoksen huomaamista
varten, on viheliäinen ja epätäydellinen -- mutta sanokaa vain
haikailematta, että se erinomaisesti täyttää tarkoituksensa, niin
te voitte sokaista jokaisen näkemästä sen puutteita. Te sanotte
rikoksien paljastavan itsensä -- eikö niin? Että murhat tulevat
päivän valoon -- se on siveellinen komparuno -- uskotteko sitä?
Kysykää suurten kaupunkien poliisimestarilta, lady Glyde, onko
niin. Kysykää henkivakuutusyhtiöiden sihteereiltä, neiti Halcombe,
onko asian laita niin. Lukekaa meidän sanomalehtiämme. Kuinka usein
luemmekaan kertomuksia löydetyistä uhreista, ilman että murhaajaa on
voitu saada selville. Kertokaa ne tapaukset, jotka ovat tuodut esiin
niillä, joita ei ole tuotu; ne uhrit, jotka ovat löydetyt, niillä,
joita ei ole löydetty, ja minkälainen on tulos? Niin, seuraava:
että tyhmä rikoksellinen huomataan, mutta viisas pelastuu. Mitä
merkitsee itse asiassa rikoksen salaaminen tai havaitseminen? Niin,
ainoastaan kilpailua poliisin yhdeltä puolelta ja yksilön välillä
toiselta puolen, kumpi heistä on nerokkain. Jos rikoksellinen on
halpamielinen, taitamaton narri, niin täytyy ehdottomasti poliisin
yhdeksässä tapauksessa kymmenestä voittaa. Jos rikoksellinen sitä
vastoin on päättävä, hyvin kasvatettu, nerokas mies, niin täytyy
poliisin ehdottomasti yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hävitä.
Jos poliisi voittaa, saadaan todellakin kuulla puhuttavan siitä --
jos hän häviää, ei tavallisesti kuulla mitään. Ja tälle heikolle
perustalle rakennatte te teidän mukavan, siveellisen päätelmänne,
että rikos paljastaa itsensä! Kyllä, kaikki rikokset, jotka te
tiedätte. Mutta entäs muut?"

"Kirotun totta ja varsin hyvin puhuttu", huusi ääni venehuoneen oven
luota. Sir Percival oli jälleen rauhoittunut ja palannut takaisin
meidän kuunnellessamme kreivin puhetta.

"Jotakin siitä kenties on totta", sanoin minä, "ja kaikki tyyni voi
tosin olla hyvin puhuttu. Minä en voi kumminkaan ymmärtää, miksi
kreivi Fosco niin kaunopuheisesti ylistää rikoksellisen saamaa
voittoa yhteiskunnasta tai miksi Te sir Percival lausutte niin
innokkaan suosionne siitä."

"Kuuletko, Fosco", sanoi sir Percival, "seuraa sinä minun neuvoani ja
solmi rauha naisten kanssa. Sano heille, että hyve on ihana asia --
siitä he pitävät, sen voin vakuuttaa sinulle."

Kreivi vastasi hiljaisella, sisäisellä naurulla, ja kaksi pikku
rottaa, jotka olivat pistäytyneet hänen liivintaskuihinsa, säikähti
rajusti pudistuksesta, hypähti ylös ja puikahti häkkiinsä takaisin.

"Naiset ne ovat, paras Percival, jotka kertovat minulle hyveestä",
sanoi hän. "He ovat minua parempia arvostelijoita, sillä he tietävät
omasta kokemuksestaan, mitä hyve on."

"Ei, kuuleppas vain häntä!" sanoi sir Percival. "Eikö ole kauheata?"

"Se on totta", sanoi kreivi tyynesti. "Minä olen maailmanporvari,
joka elämäni kuluessa olen tavannut niin monenlaista hyvettä, että
minä nyt vanhuudessani olen kerrassaan hämmentynyt, kun minun pitäisi
määrätä, mikä on väärää tai oikeaa. Täällä Englannissa on meillä
yhdenlaista hyvettä. Kaukana Kiinassa on taas toisenlaista. John
Bull sanoo, että juuri hänen hyveensä on oikea. Kiinalainen taas
sanoo, että hänen on oikea. Enkä minä sano niin taikka näin yhteen
tai toiseen ja olen jotenkin yhtä epävarma lyhyttukkaiseen Johniin
kuin pitkäpalmikkoiseen kiinalaiseenkin nähden. Ah, sinä pikku sievä
rotta, tule nyt siivosti suutelemaan minua! Kenen katsot sinä kunnon
mieheksi, sokerini? Niin, sen joka antaa sinulle ruokaa ja lämmintä.
Kiitos, lapseni tulkinnastasi. Se on hyvä -- se on ainakin selvä."

"Odottakaa silmänräpäys, kreivi", keskeytin minä häntä. "Jos
minä täydennän teidän tutkintoanne, niin on meillä ainakin yksi
hyve Englannissa, joka puuttuu Kiinassa. Kiinan hallitus tappaa
tuhansittain viattomia ihmisiä vähäpätöisimmästä syystä. Me täällä
Englannissa olemme vapaita sellaisesta rikoksesta -- me emme tee
niin kauheita tekoja -- me kammomme koko sydämmestämme tarpeetonta
verenvuodatusta."

"Aivan oikein, Marian", sanoi Laura. "Hyvin ajateltu ja hyvin
lausuttu."

"Olkaa hyvä ja sallikaa mieheni puhua edelleen", sanoi rouva Fosco
ankaralla kohteliaisuudellaan. "Te saatte huomata, nuoret naiseni,
ett'ei hän koskaan puhu, ellei hänellä ole päteviä syitä sanojensa
tukena."

"Tuhat kiitosta, enkelini", vastasi kreivi. "Saako olla hieman
bonbonia?" Hän otti taskustaan pienen kauniin, silaellun rasian ja
pani sen pöydälle. "Chocolade à la vanillea", sanoi tuo selittämätön
mies ja rämisti konvehtipalasia rasiassa sekä kumarsi meille,
"tarjoaa Fosco ihailunsa osoitteeksi kaikille rakastettaville
naisille."

"Ole hyvä ja jatka, Fosco", sanoi kreivitär silmäten pilkallisesti
minuun. "Huvita minua vastaamalla neiti Halcombelle."

"Neiti Halcombe on oikeassa", vastasi kohtelias italialainen --
"se tahtoo sanoa -- niin pitkälle kuin hän menee. Niin minä olen
yhtämieltä hänen kanssaan. John Bull kammoo kiinalaisen rikosta.
Hän on maailman hienoin vanha herra ottamaan selville lähimmäisensä
virheet ja hitain vanha herra pitämään selvää omistaan. Onko hän
siis paljon parempi kuin ne kansakunnat, joita hän tuomitsee.
Englantilainen yhteiskunta, neiti Halcombe, on yhtä usein osallinen
pahassa kuin sen vihollinenkin. Niin, niin! Rikos on tässä maassa
juuri mitä se on muissa: miehen hyvä ystävä ja niiden, jotka ovat
hänen ympärillään -- yhtä usein, kuin se on hänen vihollisensa.
Suuri roisto pitää huolta vaimostaan ja lapsistaan. Kuta pahempi
hän on, sitä enemmän tekee hän ne teidän säälittäviksenne. Usein
hankkii hän itselleenkin hyviä keinoja. Hurjasteleva tuhlaaja, joka
alati lainaa rahaa, voittaa ylimalkain enemmän ystäviltään kuin
omantunnonmukainen kunnon mies, joka lainaa vain heiltä syvimmässä
huolessaan. Edellisessä tapauksessa eivät ystävät ollenkaan hämmästy
ja auttavat -- jälkimäisessä ällistyvät he suuresti ja miettivät
tarkoin asiaa. Onkohan se vankila, jossa herra Konna elää ratansa
lopulla hieman huonompi kuin vaivaistalo, jossa herra Kuntonen
elää loppuikänsä? Kun ihmisystävä John Howard tahtoo poistaa
kurjuutta, menee hän etsimään sitä vankiloista, jossa rikollinen
on onneton, mutta ei köyhyyden majoihin, joissa hyve on onneton.
Kuka on se englantilainen runoilija, joka on herättänyt suurinta
osanottoa -- jota on liikuttavasti kuvattu sekä suorasanaisesti
että runopuvussa? Niin, juuri tuo siivo, nuori henkilö, joka alkoi
petoksella ja lopetti itsemurhalla -- teidän rakas, romantinen,
hauska Chattertoninne. Kummalle käy paremmin, luullaksenne, kahdesta
köyhästä työntekijättärestä -- hänellekö, joka voittaa kiusauksen
ja jää rehelliseksi, vai hänelle, joka lankeaa kiusaukseen ja
varastaa? Te tiedätte kaikki, että varkaudet ovat aiheuttaneet
viimemainitun naisen onnen -- ja hän saa elatuksensa rikkomalla
seitsemättä käskyä, kun hän olisi kuollut nälkään pitämällä sen.
Tule tänne, pikku kaunis rotta! Yks', kaks', kolme, nyt muutan minä
sinut hetkiseksi kunnioitettavaksi naiseksi. Seiso nyt hiljaa tässä
minun kämmenelläni ja kuuntele. Sinä menet naimisiin sen köyhän
miehen kanssa, jota sinä rakastat, lapseni, ja puolet ystävistäsi
surkuttelevat sinua, samalla kuin toinen puoli nuhtelee sinua. Mutta
jos sinä sen sijaan myyt itsesi kullasta miehelle, jonka kanssa
sinä et sovi yhteen, niin riemuitsevat kaikki ystäväsi, ja hengen
mies pyhittää kauneimman, alhaisimman kaikesta ihmiskaupasta ja
hymyilee ja nauttii sitten sinun pöydässäsi, jos sinä olet kyllin
kohtelias kutsuaksesi häntä aamiaiselle. Yks', kaks', kolme! Muutu
nyt rotaksi jälleen ja vikise vanhalla tavallasi. Jos pysyt edelleen
hienona naisena, niin houkuttelen minä sinut kertomaan minulle,
kuinka ihmiset kammovat rikosta -- ja silloin, lapseni, täytyy minun
epäillä, ovatko sinun silmäsi ja korvasi todellakin olleet sinulle
miksikään hyödyksi. Ah, minä olen varmaan huono ihminen, lady Glyde,
-- enkö olekin? Minä sanon vain, mitä muut ajattelevat, ja kun muu
maailma on liittoutunut pitämään naamioita todellisten kasvojen
edessä, on minun käteni kyllin julkea tempaamaan pois valheen peiton
ja näyttämään kuolonkallon sen alta. Minä tahdon nousta nyt vankoille
norsunjaloilleni, ennenkun minä alennan arvoani vieläkin enemmän
teidän silmissänne -- minä tahdon nousta ylös ja liikkua hieman
raikkaassa ilmassa Jalot naiset; minä menen, kuten Sheridan sanoi --
minä menen ja jätän luonteeni jälkeeni."

Hän nousi ylös, asetti häkin pöydälle ja pysähtyi hetkiseksi lukemaan
rottiansa. "Yks', kaks', kolme, neljä. -- Haa!" huudahti hän silmäten
kauhistuneena, "missä taivaan nimessä on viides -- nuorin, vaalein ja
sievin kaikista -- Benjamini rottieni joukossa?"

Ei enemmän Lauralla kuin minullakaan ollut halua rattoisuuteen.
Kreivin lausunnon kyynillinen halpamaisuus paljasti uuden puolen
hänen luonteestaan, jota me molemmat kauhistuimme. Mutta oli mahdoton
vastustaa kreivin surun hullunkurisuutta tuollaisen pikku-elukan
katoamisen johdosta. Me nauroimme vasten tahtoamme, ja kun kreivitär
nousi ylös antaakseen meille esimerkin, että meidän pitäisi mennä
ulos, jotta hänen miehensä voisi etsiä kaikista loukoista ja
nurkista, nousimmekin istualtamme ja seurasimme häntä.

Ennenkun olimme ottaneet edes kolmea askeltakaan, huomasi kreivin
terävä silmä kadonneen suosikin sen penkin alla, jolla me olimme
istuneet. Hän lykkäsi sen syrjään, otti pikku elukan käteensä, mutta
pysähtyi äkkiä ollessaan polvillaan ja tuijotti silmiään kääntämättä
yhteen paikkaan maahan aivan edessään.

Kun hän vihdoinkin nousi ylös, vapisi hänen kätensä, niin että hän
tuskin voi päästää rotan häkkiinsä, ja kasvoilla oli kellahtava väri.

"Percival!" kuiskasi hän. "Tule tänne, Percival!"

Sir Percival ei ollut kiinnittänyt kehenkään meistä huomiotaan
viimeisen kymmenen minuutin kuluessa. Hän oli syventynyt kepillään
kirjoittamaan numeroita hiekkaan ja heti pyyhkimään ne pois.

"Mitä on tekeillä?" kysyi hän huolimattomasti astuessaan
venehuoneeseen.

"Näetkö jotakin?" sanoi kreivi hermostuneen kärsimättömästi tarttuen
hänen nutunhihaansa yhdellä kädellä ja toisella osoittaen siihen
paikkaan, josta hän oli löytänyt pikku karkurin.

"Näen kuivaa hiekkaa", vastasi sir Percival "ja tumman likapilkun
siinä."

"Ei se ole likaa", kuiskasi kreivi ja tarttui toisella kädelläänkin
kreiviin kiinni, pudistaen häntä. "Verta se on!"

Laura seisoi kyllin likellä kuullakseen viime sanat, niin hiljaa
kuin kreivi kuiskasikin ne. Hän kääntyi minuun päin kauhun ilme
kasvoillansa.

"Se on vain pikku asia, ystäväni", sanoin minä. "Ei siitä ole syytä
kauhistua. Se on vain pikku koiraraukan verta."

Kaikki kääntyivät katsoen kysyvästi minuun.

"Kuinka tiedätte sen?" kysyi sir Percival, joka alkoi ensin puhua.

"Minä tapasin koiran kuolevana täällä samana päivänä, jolloin te
palasitte matkaltanne", vastasin minä. "Elukkaparka oli eksynyt
puistoon, ja metsänvartija on ampunut sitä."

"Kenen koira se oli?" kysyi sir Percival. "Ei kai se ollut minun
koiriani?"

"Koetitko sinä pelastaa eläinraukkaa?" kysyi Laura innokkaasti.
"Koetithan varmaankin pelastaa sitä, Marian?"

"Kyllä", sanoin minä, "taloudenhoitajatar ja minä teimme parastamme
-- mutta koira oli kuolettavasti haavoitettu ja se kuoli meidän
hoitaessamme."

"Kenen koira se oli?" toisti sir Percival hieman kärsimättömästi.
"Eihän vain minun?"

"Ei, ei se ollut Teidän koirianne."

"Kenen sitten? Tietääkö taloudenhoitajatar?"

Samana hetkenä, kuin hän kysyi minulta tätä, muistui selvästi
mieleeni, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut rouva Catherickin
toivomuksesta, ett'ei hänen käyntiänsä Blackwater-Parkissa
ilmoitettaisi sir Percivalille, ja minä epäröin suuresti, tekisinkö
oikein vastatessani sir Percivalin tekemään kysymykseen. Mutta
innoissani rauhoittaa yleistä hämmästystä olin minä jo mennyt liian
pitkälle voidakseni enää vetäytyä takaisin herättämättä epäluuloja,
mikä vain voisi pahentaa asian. Minulla ei siis ollut muuta
valittavana kuin vastata suoraan seurauksesta välittämättä.

"Kyllä", sanoin minä. "Taloudenhoitajatar tietää sen. Hän sanoi
minulle koiran olleen rouva Catherickin."

Sir Percival oli tähän asti ollut sisimpänä venehuoneessa kreivi
Foscon kanssa minun seisoessani oven luona ja sieltä puhellessani
hänen kanssaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin rouva
Catherickin nimi pääsi huuliltani, pukkasi hän kiivaasti kreivin
luotaan ja asettui suoraan minua vasten kirkkaassa päivänvalossa.

"Kuinka voi taloudenhoitajatar tietää sen olleen rouva Catherickin
koiran?" kysyi hän ja tarkasteli minua sekä uhkaavalla että
uteliaalla silmäyksellä, joka samalla kertaa sekä suututti että
kummastutti minua.

"Hän tiesi sen", vastasin minä levollisesti, "koska rouva Catherick
oli itse saapuvilla koira mukanaan."

"Oliko hänellä se mukanaan? Mihin hän vei sen mukanaan?"

"Tänne!"

"Mitä perhanaa oli rouva Catherickillä täällä tekemistä?"

Hänen tapansa tehdä minulle tämä kysymys oli loukkaavampi kuin
itse sanat. Minä ilmaisin vastenmielisyyteni hänen puuttuvasta
kohteliaisuudestaan kääntymällä ääneti hänestä pois.

Juuri minun siten tehdessäni laski kreivi kätensä hänen olkapäällensä
ja lausui varottavasti hunajanimelällä äänellä:

"Paras Percivalini -- varovasti -- varovasti!"

Sir Percival katsoi ympärilleen ilkeimmällä ilmeellään. Kreivi
hymyili vain ja toisti vielä kerran varotuksensa.

"Varovasti, hyvä ystäväni, -- varovasti!"

Sir Percival hillitsi itsensä -- seurasi minua muutamia askeleita ja
pyysi anteeksi suurimmaksi kummastuksekseni.

"Minä pyydän anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Minulla on
ollut niin paljon ajattelemista viime aikoina ja minä pelkään
olevani hieman äreä luonteeltani. Mutta asia on sellainen, että minä
varsin mielelläni haluaisin tietää, mitä asiaa rouva Catherickillä
mahdollisesti olisi ollut tänne. Milloin hän tuli? Oliko
taloudenhoitajatar ainoa henkilö, joka näki hänet?"

"Niin, mikäli minä tiedän", vastasin minä, "oli hän ainoa."

Kreivi puuttui puheeseen taas:

"Mutta miks'et kysele taloudenhoitajattarelta? Miks'et, paras
Percival, kysele pohjaa myöten?"

"Aivan oikein sanottu!" vastasi sir Percival. "Luonnollisesti on
taloudenhoitajatar oikea henkilö tutkittavakseni. Olipa varsin
ajattelematonta, ett'en tuota ennen huomannut." Ja näin sanottuaan
poistui hän luotamme mennäkseen kotiin.

Kreivin välityksen vaikutin, joka oli minulle ensin käsittämätön,
selvisi kumminkin hyvin, niin pian kun sir Percival oli poissa.
Hänellä oli koko joukko kysyttävää meiltä rouva Catherickistä
ja hänen käyntinsä syystä Blackwater-Parkissa, jota hän tuskin
olisi voinut tehdä ystävänsä läsnä-ollessa. Minä vastasin niin
harvasanaisesti kuin mahdollista -- sillä minä olin jo lujasti
päättänyt olla kreivi Foscon kanssa mitä vähimmän luottavissa
väleissä. Tietämättä itse siitä oli kumminkin Laura hänelle hyvä
liittolainen antamaan niitä tietoja, joita minä voisin antaa, koska
hän itse kyseli minulta sillä tavoin, ett'ei minulla ollut muuta
keinoa, kuin vastata hänelle tai esittää asia siinä väärässä valossa
-- mikä olisi ollut vähän kadehdittavaakin --, että minulla oli
tiedossani sir Percivalin salaisuuksia. Ja siten kävi, että kymmenen
minuutin kuluttua tiesi kreivi yhtä paljon rouva Catherickistä kuin
minäkin ja niistä tapahtumista, jotka niin ihmeellisellä tavalla
olivat saattaneet meidät tekemisiin hänen tyttärensä Annan kanssa
aina siitä lähtien, jolloin Hartright tapasi hänet, tähän päivään
asti.

Se vaikutus, jonka minun kertomukseni teki häneen, oli yhdessä
suhteessa merkillinen kylläkin.

Niin luottavainen kuin hän onkin sir Percivalin kanssa ja niin
tarkoin kuin hän näyttää tuntevankin sir Percivalin yksityiset asiat
yleensä, niin tietää hän varmaan yhtä vähän oikeasta suhteesta Anna
Catherickiin kuin minäkin. Se salaperäinen hämäryys, joka lepää
tämän onnettoman naisen yllä, on minun nähdäkseni tullut vieläkin
epäilyttävämmäksi sen vakuutuksen kautta, että sir Percival kätkee
tämän salaisuuden yksin luotettavimmalta ystävältään. Oli mahdotonta
pettyä sen hartaimman uteliaisuuden ilmeen suhteen, joka loisti
kreivin silmäyksistä ja esiintymisestä, kun hän ahneesti kuunteli
joka sanan huuliltani. On monta eri laatua uteliaisuutta -- ei
kumminkaan voi olla huomaamatta sitä, joka yhdistyy suurimpaan
hämmästykseen; jos koskaan olen nähnyt sellaisen, niin oli se nyt
kreivin kasvoista.

Kysymyksiä ja vastauksia vaihdellessa olimme me vähitellen palanneet
kotiin puiston kautta. Niin pian kun me tulimme kartanolle,
kohtasi ensiksi silmiämme sir Percivalin ajoneuvot, jotka olivat
lähtövalmiina portin edessä. Jos tähän aavistamattomaan näkyyn oli
luottamista, oli taloudenhoitajattaren ilmoitus antanut jo tärkeitä
tuloksia.

"Kaunis hevonen, ystäväni", sanoi kreivi hyväntahtoisimmalla
ilmeellään ajomiehelle. "Lähdet matkalle huomatakseni?"

"Minä en lähde mukaan, sir", vastasi mies, "isäntäni ajaa itse."

"Ahaa!" sanoi kreivi, "tekeekö hän todellakin niin? Ihmettelenpä,
että hän vaivaa itseään, kun sinä voisit ajaa hänen edestään. Olisi
synti, jos hän väsyttäisi tämän kauniin, loistavan, hienon hevosen
ajamalla kauas tänään."

"Niin, sitäpä en todellakaan tiedä, sir", vastasi mies. "Se on
tamma, jos saan sanoa, sir. Se on kestävin kaikista meillä olevista
hevosista. Nimeltään on se Rusko-Mally ja juoksee, kunnes kaatuu.
Pikku matkoille ottaa sir Percival tavallisesti yorkilaisen Isakin."

"Vai niin, ja tämän loistavan, nopean Rusko-Mallyn pitkille
matkoille?"

"Niin, sir."

"Nyt tiedämme me, neiti Halcombe", jatkoi kreivi nopeasti
kääntyessään minuun päin, "että sir Percival aikoo matkustaa kauas
tänään."

En vastannut mitään. Minä tein omia johtopäätöksiäni siitä, mitä
taloudenhoitajatar oli sanonut ja miten minä itse arvostelin asiaa,
mutta minua ei ollenkaan haluttanut ilmoittaa niitä kreivi Foscolle.

Kun sir Percival oli Cumberlandissa, ajattelin minä itsekseni, kulki
hän pitkän matkan Annan vuoksi kyselläkseen tietoja Todds-Cornerin
perheeltä. Aikooko hän nyt täällä Hampshiressä matkustaa kauas
puhutellakseen rouva Catherickiä Wellinghamissa?

Me menimme kaikki yhdessä sisään. Kun tulimme eteiseen, tuli sir
Percival kirjastosta ja kohtasi meidät. Hänellä näytti olevan kiire
ja hän näytti kalpealta ja levottomalta -- mutta oli kuitenkin
kaikkein kohteliaimmalla tuulellaan puhellessaan kanssamme.

"Olen pahoillani ollessani pakotettu lähtemään luotanne", alkoi hän,
"minulla on melkoisen pitkä matka ajettavana -- liikeasia, jota ei
voi mielellään lykätä. Minä tulen kotiin hyvissä ajoin huomisaamuna
-- mutta ennenkun minä matkustan, tahtoisin minä saada tuon pikku
muodollisuuden allekirjoituksineen selväksi. Laura, tahdotko tulla
kirjastoon? Se ei vie minuuttiakaan -- yksinomaan vain muodollisuus.
Kreivitär, uskallanko vaivata Teitäkin? Minä toivon sinun, Fosco, ja
rouvasi tahtovan todistaa allekirjoituksen -- ei muuta. Se on pian
tehty."

Hän avasi oven heille, ja kun he olivat päässeet sisään, seurasi hän
itse perästä ja sulki hiljaa oven.

Minä jäin minuutiksi yksin eteiseen sykkivin sydämmin ja varsin
levottomana. Sitten menin minä hitaasti huoneeseeni.


VI

Heinäkuun 3 päivänä. -- Juuri kun minun käteni oli oven lukolla,
kuulin minä sir Percivalin äänen alhaalta portailta lausuvan minun
nimeni.

"Minun täytyy pyytää Teitä tulemaan uudelleen alas", sanoi hän.
"Se on Foscon syy eikä minun, neiti Halcombe. Hänellä on muutamia
perusteettomia epäilyksiä siitä, että hänen rouvansa kelpaisi
toiseksi todistajaksi, ja hän on kehottanut minua pyytämään, että Te
tahtoisitte olla mukana kirjastossa."

Minä seurasin heti sir Percivalia sinne. Laura seisoi kirjoituspöydän
ääressä jonkunlaisella levottomuudella käännellen olkihattua, joka
hänellä vielä oli käsissänsä. Rouva Fosco istui hänen vieressänsä
nojatuolissa, yhäti ihmetellen herra miestänsä, joka seisoi aivan
yksin huoneen toisessa päässä ja poimiskeli kuivia lehtiä ikkunalla
olevista kukka-astioista.

Samana hetkenä, kuin minä astuin huoneeseen, tuli kreivi minua
vastaan pyytämään anteeksi.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Te
tunnette, kuinka teidän maamiehenne arvostelevat meitä italialaisia.
Me olemme kaikki epäilyttäviä ja vieraita luonteeltamme, sanoo
rehellinen John Bull. Älkää arvostelko minua, jos Teitä miellyttää,
hiukkaakaan paremmin kuin kaikkia muita kansalaisiani. Minä
olen viekas, epäilyttävä italialainen. Te olette samaa mieltä,
paras, nuori lady -- eikö niin? No hyvä! Nyt on yksi piirre minun
viekkaudestani ja epäilyttäväisyydestäni se, että minä kiellän
rouvani pätevyyden todistamaan lady Glyden nimikirjoitusta, samalla
kun minä itse todistan."

"Hänen epäröimisessään ei ole hiukkaakaan järkeä", lausui sir
Percival. "Minä olen selittänyt hänelle, että Englannin lait sallivat
rouva Foscon todistaa nimikirjoituksen yhdessä miehensä kanssa."

"Minä myönnän sen", alkoi uudelleen kreivi. "Englannin laki sanoo
kyllä -- mutta Foscon omatunto sanoo ei." Hän levitti lihavat
sormensa haralleen puserolle ja kumarsi juhlallisesti, ikäänkuin
hän olisi halunnut esittää omantuntonsa meille kaikille mitä
erinomaisimpana lisänä seuraan. "Mikä asiakirja se on, jonka lady
Glyde on allekirjoittamaisillaan", jatkoi hän, "en minä tiedä enkä
tahdo tietää. Minä sanon vain, että vastaisuudessa voi sattua
asianhaaroja, jotka pakottavat Percivalin tai hänen asianajajansa
vetoamaan todistajiin, missä tapauksessa on varsin hyvä, että
nämä todistajat edustavat kahta erilaista, täysin riippumatonta
mielipidettä. Näin ei ole asianlaita, jos minun vaimoni todistaa
yhdessä minun kanssani. Minä en tahdo sitä sanotuksi häpeäksi
itselleni tulevina päivinä, että minun rouvani menetteli minun
neuvoni mukaan eikä siis ollut minään todistajana. Minä puhun
Percivalin hyvää tarkoittaen ehdottaessani, että minun nimeni
kirjoitetaan miehen lähimpänä ystävänä ja teidän nimenne, neiti
Halcombe, hänen puolisonsa lähimpänä ystävänä. Minä olen jesuiitta,
ajattelette te -- halukas hiusta halkomaan -- pikkumielinen ja
epäilevä mies -- mutta teidän tulee kuitenkin sallia minun saada
tahtoni toteutetuksi kunnioituksesta minun epäröivää, italialaista
luonnettani ja minun arkaa, italialaista omaatuntoani kohtaan."
Hän kumarsi taaskin, astui muutamia askelia taaksepäin ja veti
omantuntonsa yhtä kohteliaasti seurastamme, kuin hän oli esittänytkin
sen.

Kreivin epäilykset olivat kenties rehellisiä ja ymmärrettäviäkin,
mutta hänen tavassaan ilmaista ne oli jotakin, joka lisäsi
minun vastenmielisyyttäni koko tätä asiaa kohtaan. Ei mikään
vähempiarvoinen syy kuin kiintymykseni Lauraan olisi voinut pakottaa
minua todistamaan mitään. Mutta yksi ainoa silmäys hänen levottomiin
kasvoihinsa sai minun mieluummin uskaltamaan kaikki kuin jättämään
hänet pulaan.

"Minä tahdon mielelläni jäädä", sanoin minä. "Ja jos minä en huomaa
mitään syytä pahentamaan niitä pikku epäilyksiä, joita minä nyt
tunnen, niin voitte toivoa minusta todistajaa."

Sir Percival silmäsi minuun terävästi aivankuin hän aikoisi sanoa
jotakin. Mutta samassa silmänräpäyksessä kiinnitti kreivitär hänen
huomionsa nousemalla ylös tuoliltaan. Hän oli nähtävästi saanut
silmäyksellä käskyn mieheltään poistua huoneesta.

"Ei Teidän tarvitse poistua", sanoi sir Percival.

Rouva Fosco silmäsi taaskin käskijäänsä ja sanoi mieluummin
poistuvansa, jonka jälkeen hän päättävin askelin läksi ulos. Kreivi
sytytti paperossin, meni takaisin ikkunalla olevien kukkien luo
ja puhalsi pieniä savukiehkuroita lehdille, aikoen suurimmalla
hartaudella tappaa hyönteisiä.

Sillä välin oli sir Percival avannut kirjahyllyn alla olevan kaapin
ja ottanut sieltä esille pituudeltaan useamman kerran kokoon taitetun
asiapaperin. Hän pani sen pöydälle, avasi ainoastaan alimmaisen
taitteen ja piti kätensä muun päällä. Se osa paperia, joka oli
nähtävissämme oli aivan tyhjä; ainoastaan siellä ja täällä varustettu
pienellä kiinnitetyllä suulakalla. Jokainen kirjoitettu sana oli
kätketty siihen osaan, jota hän piti koossa kätensä alla. Laura ja
minä katsahdimme toisiimme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta
eivät osoittaneet enemmän päättämättömyyttä kuin pelkoakaan.

Sir Percival pisti kynän mustepulloon ja ojensi sen vaimollensa.

"Kirjoita nimesi tähän", sanoi hän ja osoitti yhtä paikkaa paperilla.
"Te, neiti Halcombe ja Fosco, merkitsette sitten nimenne näiden
suulakkain eteen. Tule tänne, Fosco! Allekirjoitus todistamista ei
voida tehdä tirkistämällä ulos ikkunasta ja savustamalla kukkia."

Kreivi nakkasi pois paperossin ja tuli pöydän luo kädet
huolimattomasti pistettyinä puseroa kiinnittävän tulipunaisen vyön
alle ja vakavasti katsoen sir Percivaliin. Laura, joka seisoi hänen
toisella puolellaan kynä kädessään, katsoi myöskin häneen. Hän seisoi
heidän välillään käsi taitetulla asiapaperilla ja katsoi minuun, joka
istuin hänen vastapäätään, niin kauhealla epävarmuuden ilmeellä,
että hän pikemmin muistutti vankia tuomioistuimen edessä kuin
aatelismiestä omassa talossaan.

"Kirjoita tähän", sanoi hän nopeasti kääntyessään Lauraan ja
osoittaen uudelleen asiapaperiin.

"Mikä se on, jonka alle minun tulee kirjoittaa?" kysyi Laura
levollisesti.

"Sitä ei ole minulla aikaa selittää", vastasi hän. "Ajoneuvot ovat
oveni edessä ja minun täytyy heti matkustaa. Jos minulla olisikin
aikaa, niin et sinä kaikissa tapauksissa ymmärtäisi minua. Se on vain
muodollinen asiapaperi, täynnään vaikeatajuisia lakitermejä ja muuta
sellaista. Tule, tule! Kirjoita vain nimesi, niin että me heti saamme
loppuun tämän asian."

"Minun täytyy varmasti saada tietää, _mitä_ minun on
allekirjoitettava, Percival, ennenkun minä kirjoitan nimeni."

"Hullutusta! Mitä ymmärtävät naiset liikeasioista? Minä sanon sinulle
vielä kerran, ett'et sinä sitä käsitä."

"Salli minun kumminkin koettaa. Kun herra Gilmorella oli jokin asia
minun puolestani, selitti hän aina ensin, ja minä ymmärsin häntä
aina."

"Senpä kyllä uskon! Hän oli sinun palvelijasi ja hänen
velvollisuutensa oli selittää asia. Minä olen sinun miehesi _enkä_
ole velvollinen tekemään sitä. Kuinka kauan aiot sinä viivyttää
minua? Minä sanon vielä kerran: tässä ei ole aikaa lukea mitään --
ajoneuvot ovat esillä. Sano minulle vain suoraan: tahdotko panna
siihen nimesi vai _etkö_ tahdo?"

Lauralla oli vielä kynä kädessä, mutta hän ei yrittänytkään
allekirjoittaa.

"Jos minun allekirjoitukseni tuottaa minulle jonkun sitoumuksen",
sanoi hän, "niin on minulla epäilemättä jokin oikeus tietää, mikä
tämä sitoumus on."

Sir Percival nosti asiapaperin ja paiskasi sen pöytään.

"Sano suoraan!" sanoi hän. "Sinähän olet aina ollut maineessa
totuudenrakkaudestasi. Älä huoli, että Fosco ja neiti Halcombe
kuulevat, vaan sano suoraan, että sinä epäilet minua."

Kreivi otti nyt toisen kätensä vyön alta ja laski sen sir Percivalin
olkapäälle. Sir Percival tempausi kiivaasti pois. Kreivi laski
uudelleen kätensä olkapäälle järkähtämättömän levollisesti.

"Hillitse onneton luonteesi, Percival", sanoi hän. "Lady Glyde on
oikeassa."

"Oikeassa!" huudahti sir Percival. "Onko vaimolla oikeus epäillä
miestänsä?"

"On väärin ja julmaa syyttää minua epäilystä", sanoi Laura. "Kysy
Marianilta, eikö minun pidä tietää, mihin minä sitoudun, ennenkun
minä allekirjoitan."

"Minä en aio vedota neiti Halcombeen", vastasi sir Percival. "Neiti
Halcombella ei ole mitään tekemistä tässä asiassa."

Tähän asti en minä ollut puhunut ja olisin mieluimmin halunnut, että
olisin kokonaan päässyt puhumasta. Mutta se surun ilme, jonka minä
huomasin Lauran kasvoista hänen kääntyessään minuun ja se hävytön
hillittömyys, joka oli hänen miehensä käytöksessä, ei jättänyt
minulle muuta valinnan varaa kuin lausua ajatukseni hänen tähtensä,
kun minua nyt kehotettiin siihen.

"Suokaa anteeksi, sir Percival", sanoin minä, "mutta yhtenä
allekirjoituksen todistajista uskallan minä luulla, että minullakin
on jotain tekemistä tässä asiassa. Lauran huomautus näyttää minusta
olevan aivan oikea ja jos minä lausun vain, mitä minuun itseeni
tulee, niin en minä voi ottaa todistajan edesvastausta, ellei hän
ensin tiedä, mikä asiakirja hänen on allekirjoitettava."

"Häikäilemätön selitys minun kunniastani!" huudahti sir Percival.
"Ensi kerran kuin Te tarjoudutte itse miehen taloon, neiti
Halcombe, niin tahdon minä neuvoa Teitä, ett'ette maksa hänen
vierasvaraisuuttansa pitämällä hänen vaimonsa puolta asiassa, joka ei
koske Teitä."

Minä hypähdin ylös niin kiivaasti, kuin hän olisi lyönyt minua. Jos
minä olisin ollut mies, niin olisin minä paiskannut hänet lattiaan
hänen omassa talossaan ja poistunut siitä ollakseni sinne koskaan,
mistä maallisesta vaikuttimesta tahansa palaamatta. Mutta minä olin
vain nainen -- ja minä rakastin hänen vaimoansa niin suuresti!
Jumalan olkoon kiitos! Tämä rakkaus tuli minun avukseni, ja minä
istuuduin taaskin tuolille lausumatta sanaakaan. Laura tiesi, mitä
minä olin kestänyt ja kuinka minä olin hillinnyt itseni. Hän kiiruhti
luokseni, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. "Oi, Marian!"
kuiskasi hän hellästi. "Äitini ei koskaan olisi voinut tehdä enempää
edestäni!"

"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" huusi sir Percival pöydän toisesta
päästä.

"Kirjoitanko minä?" kysyi Laura minulta hiljaa. "Minä kirjoitan jos
tahdot niin."

"Ei", vastasin minä, "totuus ja oikeus ovat sinun puolellasi -- älä
kirjoita alle, ennenkun olet lukenut sen."

"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" toisti sir Percival juhlallisesti ja
kiukustuneella äänellä.

Kreivi, joka oli katsellut minua ja Lauraa järkähtämättömällä ja
hiljaisella mielenkiinnolla, asettui toistamiseen välittämään.

"Percival!" sanoi hän. _"Minä_ en unohda olevani naisten seurassa.
Ole hyvä ja muista sinäkin se."

Sir Percival kääntyi häneen silmittömän vihaisena. Kreivin vahva käsi
tarttui vielä lujemmin hänen olkapäähänsä, ja hän toisti vielä kerran
vakavalla ja tyynellä äänellä: "Ole hyvä ja muista sinäkin se."

He katsoivat toisiansa. Sir Percival vetäysi hitaasti kreivin käden
alta, kääntyi yhtä hitaasti pois hänen silmäyksistänsä ja katsoi
synkännäköisenä asiakirjaan, joka yhä oli pöydällä; sitten puhui
hän pikemmin kesytetyn eläimen nurpealla alistuvaisuudella kuin
erehtyneeksi todistetun ihmisen talttuneella vakuutuksella.

"Minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään", sanoi hän, "mutta vaimoni
itsepäisyys voi suututtaa pyhimyksenkin. Minä olen sanonut hänelle,
että tämä on vain muodollinen asiakirja -- ja mitäpä enemmän hän
tarvitsisi tietää? Sinä voit sanoa mitä tahansa, mutta vaimon ei tule
uhmata miestänsä. Vielä kerran, lady Glyde, ja viime kerran kysyn
minä: tahdotteko kirjoittaa nimenne vai _ettekö_ tahdo?"

Laura meni takaisin pöydän luo ja otti uudelleen kynän.

"Minä tahdon mielihyvällä allekirjoittaa", sanoi hän, "jos sinä vain
kohtelet minua kuin järkevää olentoa. Minä piittaan vähät siitä, mitä
uhrauksia minulta vaaditaan, jolleivät ne vahingoita ketään muuta
eivätkä johda mihinkään pahaan --"

"Kuka on puhunut, että sinulta vaaditaan mitään uhrausta?" huudahti
sir Percival puoleksi palaavalla vihalla.

"Minä tarkoitan vain", jatkoi Laura, "ett'en minä kieltäisi
mitään myönnytystä, jonka kunnialla voi tehdä. Jos minä epäröin
kirjoittamasta nimeäni sitoumuksen alle, jota minä en tunne, niin
miksi sinä sentähden nuhtelet minua niin kovin? Minusta sinä et
tee aivan oikein osoittaessasi suurempaa huomiota kreivi Foscon
epäilyksille kuin minun."

Tämä onneton, vaikkakin varsin luonnollinen viittaus kreivin
ihmeellisen voimakkaaseen vaikutukseen hänen mieheensä, sai sir
Percivalin rajun luonteen täyteen liekkiin.

"Epäilykset!" toisti hän. _"Sinun_ epäilyksesi! Ompa vähän myöhäistä
sinulle osoittaa niin suuressa määrässä omantunnonmukaisuutta. Minä
luulin sinun voittaneen kaiken heikkouden, kun sinä teit hyveen
pakosta mennessäsi naimisiin kanssani."

Samassa kun hän oli lausunut nämä sanat, nakkasi Laura kädestään
kynän -- katsoi häneen sellaisella ilmeellä silmissään, jota minä en
ollut ennen nähnyt, ja käänsi hänelle ääneti selkänsä.

Tämä syvimmän halveksimisen selvä osoitus oli hänelle niin erikoista
ja hänen luonteelleen niin vierasta, että me kaikki mykistyimme.
Oli jotakin salattua sen raa'an sydämmettömyyden kuoren alla, joka
heti loukkasi hänen miehensä sanoissa. Ne sisälsivät jonkun väijyvän
loukkauksen, jota minä en ollenkaan ymmärtänyt, mutta joka niin
selvästi oli painanut häväistyksen leiman Lauran kasvoihin, että
vieraskin olisi voinut nähdä tämän ilmeen. Kreivi, joka ei ollut
mikään vieras, näki sen yhtä selvään kuin minäkin. Kun minä nousin
ylös tuoliltani mennäkseni Lauran luo, kuulin minä hänen tukahdetulla
äänellä kuiskaavan sir Percivalille: "hullu!"

Laura meni ovelle minun lähestyessäni, ja samassa puhui hänen
miehensä taas hänelle.

"Sinä siis kiellät varmasti allekirjoituksesi?" kysyi hän
muuttuneella äänellä, joka todisti hänen itsekseen tunnustavan,
kuinka ajattelemattomasti hän itse oli vahingoittanut asiansa
kiivaudellaan.

"Sen jälkeen mitä sinä juuri sanoit minulle", lausui Laura varmasti,
"kieltäydyn minä allekirjoittamasta siksi, kunnes olen lukenut
tästä asiakirjasta joka sanan alusta loppuun. Tule, Marian, olemme
viipyneet kyllin kauan."

"Silmänräpäys vielä!" pyysi kreivi, ennenkun sir Percival oli
ennättänyt vastata mitään, "silmänräpäys vielä, lady Glyde, minä
rukoilen sitä."

Laura olisi kumminkin mennyt ottamalla ollenkaan huomioon hänen
pyyntöään, ellen minä olisi ehkäissyt häntä.

"Älä tee kreiviä vihamieheksesi!" kuiskasin minä. "Mitä teetkin,
Laura, niin kavahda itseäsi!"

Hän otti huomioonsa varotukseni. Minä suljin jälleen oven, ja me
viivähdimme sen vieressä. Sir Percival istuutui pöydän ääreen
kyynärpää nojaten kokoonkäärittyä asiakirjaa ja pää leväten suljettua
kättä vasten. Kreivi seisoi välillämme, pelottavan asemamme herrana,
kuten hän hallitsi kaikkea muutakin.

"Lady Glyde", sanoi hän sellaisella lempeydellä, joka näytti
tarkoittavan meidän turvatonta asemaamme paljon enemmän kuin meitä
itseämme persoonallisesti, "minä pyydän Teidän antamaan minulle
anteeksi, jos minä uskallan antaa neuvon, ja uskomaan, että
minä puhun vain syvän kunnioitukseni ja ystävyyteni takia talon
hallitsijatarta kohtaan." Hän kääntyi ankarasti sir Percivaliin
ja kysyi: "Onko ehdottomasti välttämätöntä, että tuo paperi on
allekirjoitettava tänään?"

"Se on välttämätöntä minun suunnitelmani ja toivomusteni takia",
vastasi toinen vihaisesti. "Mutta, kuten itse olet voinut kuulla, ei
tämä syy vaikuta lady Glydeen."

"Vastaa minun yksinkertaiseen kysymykseeni -- voidaanko tämä asia
lykätä huomiseen -- jaa taikka ei."

"No jaa, jos sinä välttämättömästi tahdot tietää sen."

"Miksi hukkaat sinä aikaa täällä? Jätä allekirjoitus huomiseen --
anna koko asian levätä, kunnes palaat kotiin takaisin."

Sir Percival katsoi ylös otsa synkkänä ja kirosi.

"Sinä käytät minua kohtaan sellaista ääntä, josta minä en pidä",
sanoi hän, "ääntä, jota minä en suvaitse keltään mieheltä maailmassa."

"Minä neuvon sinua oman parhaasi takia", vastasi kreivi tyyneen
halveksimisen hymyllä. "Ota aikaa ajatellaksesi asiaa; anna lady
Glydelle aikaa ajatella. Oletko unohtanut, että ajoneuvosi seisovat
oven edessä? Esiintymiseni kummastuttaa sinua, sanot sinä -- eikö
niin? Minä tiedän, että sen täytyy kummastuttaakin -- sillä se on
miehen esiintyminen, joka voi hallita luontonsa. Kuinka monta hyvää
neuvoa olenkaan antanut sinulle elinpäivinäni? Useampia kuin voit
luetellakaan. Olenko minä koskaan ollut väärässä? Tietääkseni et
voi sanoa ainoatakaan tilaisuutta. Matkusta nyt viipymättä. Tämä
allekirjoitusjuttu voi lykkäytyä huomiseen."

Sir Percival epäröi ja katsoi kelloansa. Hänen intonsa kysymyksessä
olevalle salaperäiselle matkalleen heräsi taas kreivin puhuessa ja
kilpaili vallasta hänen hartaan toivomuksensa kanssa saada Lauran
allekirjoitus. Hän mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen kiireesti
ylös.

"Sinulle on helppo väittää minut kumoon", sanoi hän, "kun minulla
ei ole aikaa vastata sinulle. Minä tahdon seurata neuvoasi, Fosco
-- ei siksi, että minä tarvitsisin tehdä niin taikka luottaisin
siihen, vaan siksi, ett'en minä voi viipyä täällä kauempaa." Hän
vaikeni ja silmäsi uhkaavasti vaimoonsa. "Jos sinä et anna minulle
nimikirjoitustasi, kun minä tulen huomenna kotiin --", loppuajatus
hävisi kaapin avaamisen narinaan hänen pannessaan säilöön asiakirjaa.
Hän otti hattunsa ja hansikkaansa pöydältä ja meni ovea kohden.
Laura ja minä väistyimme sivulle antaaksemme hänen mennä ulos. "Pane
mieleesi: _huomenna_!" sanoi hän vaimollensa ja meni.

Me viivyimme, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Kreivi sanoi
lähestyessään meitä:

"Te olette nähnyt Percivalin yhtenä hänen pahimmista hetkistään,
neiti Halcombe, ja minä häpeän hänen puolestaan. Mutta hänen vanhana
ystävänään lupaan minä, ett'ei hän huomenna tule purkamaan luontoansa
samalla häpeällisellä tavalla kuin tänään."

Laura oli ottanut minun käsivarteni hänen puhuessaan, ja kun kreivi
oli lopettanut, puristi hän sitä merkitsevästi. Täytyy olla vaikea
koetus jokaiselle naiselle kuulla miehensä huonoa käytöstä noin
keveästi tämän miesystävän puoltavan hänen omassa talossaan -- ja se
oli vaikea koetus Laurallekin. Minä kiitin kreiviä kohteliaasti ja
saatoin Lauran ulos. Niin, minä kiitin kreiviä, sillä minä huomasin
jo sanomattoman avuttomuuden ja nöyryytyksen tunteella, että hänelle
oli joko jotakin etua tai sitten päähänpisto saada varmuus siitä,
että minä edelleenkin jäisin Blackwater-Parkiin. Sir Percivalin
käyttäytymisen jälkeen minua kohtaan tunsin minä, ett'en minä ilman
kreivin vaikutuksen tukea voisi jäädä. Hänen vaikutuksensa, jota minä
enin pelkäsin, oli todellisuudessa ainoa voima, joka nyt pidätti
minua Lauran luona näinä hänelle niin huolellisina aikoina!

Me kuulimme vaunujen pyöräin kolinan hiekoitetulla tiellä tullessamme
eteiseen. Sir Percival oli matkustanut.

"Mihin hän matkasi, Marian?" kuiskasi Laura. "Jokainen hänen uusi
toimintansa herättää minussa uusia epäilyjä tulevaisuuteen nähden.
Etkö sinä mitään epäile siitä?"

Sen jälkeen, mitä hän jo oli saanut kärsiä tänä aamupäivänä, oli
minulla vähän halua ilmoittaa hänelle epäilyjäni.

"Kuinka minä voisin tietää hänen salaisuuksiansa?" sanoin minä
vältellen.

"Haluaisinpa tietää, eikö taloudenhoitajatar tiedä sitä", päätteli
hän itsepäisesti.

"Varmaankaan ei", vastasin minä. "Hän on varmaan yhtä tietämätön kuin
mekin."

Laura pudisti päätänsä.

"Etkö sinä kuullut taloudenhoitajattarelta, että Anna Catherick olisi
nähty paikkakunnalla? Etkö luule hänen matkanneen etsimään hänen
jälkiänsä?"

"Minä tahtoisin mieluimmin rauhoittaa itseäni, Laura, olemalla
ollenkaan ajattelematta tätä asiaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä on
tapahtunut olisi parhainta, että sinäkin seuraisit esimerkkiäni. Tule
luokseni hieman levottuaksesi."

Me istuuduimme ikkunan ääreen ja annoimme suloisen kesäilman
virkistää mieltämme.

"Minua hävettää, Marian", sanoi hän, "että sinä olet saanut kärsiä
minun tähteni. Oi, rakkahani, sydämmeni on melkein murtunut
ajatellessani sitä! Mutta minä tahdon koettaa sovittaa kaikki --
tahdon todellakin koettaa!"

"Oh, vaiti", vastasin minä, "älä puhu niin. Onhan minun loukattu
ylpeyteni vain pikkuasia sitä kauheaa onnettomuutta vastaan, että
koko sinun elämäsi on kadotettu."

"Sinä kuulit, mitä hän sanoi minulle", jatkoi hän nopeasti ja
voimakkaasti. "Sinä kuulit sanat -- mutta sinä et tiedä, mitä ne
sisälsivät -- sinä et tiedä, miksi minä nakkasin pois kynän ja
käänsin hänelle selkäni." Hän nousi ylös kiivaalla liikkeellä
ja käveli edestakaisin huoneessa. "Minä en ole kertonut sinulle
monesta asiasta, Marian, peljäten saattavani sinut surulliseksi
ja onnettomaksi. Sinä et tiedä, kuinka hän on kohdellut minua!
Kumminkin -- sinun täytyy tietää se nyt, koska sinä näit, kuinka
hän kohteli minua tänään. Sinä kuulit, kuinka hän ivasi minun
omantunnonmukaisuuttani; sinä kuulit, kuinka hän sanoi minun
tehneen pakosta hyveen mennessäni hänen kanssaan naimisiin." Hän
istuutui uudelleen; syvä punerrus levisi hänen poskillensa ja hän
piti ristiinpantuja käsiänsä polvellansa. "Minä en voi siitä sanoa
mitään nyt", jatkoi hän, "minä itkisin vain, jos minä nyt kertoisin
sinulle sen -- mutta toisen kerran, Marian, kun minä olen varmempi
itsestäni. Pää-raukkaani pakottaa, rakas sisar, -- oi, miten sitä
pakottaa! Minä toivon sinun tähtesi, että minä olisin antanut hänelle
nimikirjoitukseni. Kirjoitanko minä alle huomenna? Paljon mieluummin
haluan minä saattaa ikävyyksiä itselleni kuin sinulle. Sittenkun sinä
olet pitänyt puoltani häntä vastaan, lykkää hän kaiken syyn sinulle,
jos minä kieltäydyn allekirjoittamasta. Mitä pitää meidän tehdä? Oi,
jospa meillä olisi ystävä, joka voisi meitä neuvoa ja auttaa! Ystävä,
johon me todellakin voisimme luottaa!"

Hän huokasi syvään. Minä näin hänestä, että hän ajatteli Hartrightiä
-- näin sen sitä selvemmin, kun hänen sanansa johtivat minun
ajatukseni Hartrightiin. Vain muutamia kuukausia hänen avioliittonsa
jälkeen tarvitsimme me jo sitä ystävyyttä ja apua, jota Hartright
lähtiessään oli tarjonnut meille. Kuinka vähän uskoin minä silloin,
että me tarvitsisimme sitä koskaan!

"Meidän täytyy auttaa itseämme Laura", sanoin minä. "Koettakaamme
tyynesti puhua asiasta -- tehkäämme kaikki mitä voimme, päättääksemme
viisaasti."

Kun me yhdistimme sen, mitä hän tiesi miehensä huonoista asioista
ja mitä minä olin kuullut hänen keskustelustaan asianajajan
kanssa, teimme me sen luonnollisen päätöksen, että asiakirja oli
tehty rahojen lainaamista varten ja että Lauran allekirjoitus oli
välttämätön sir Percivalin toivomuksen toteuttamiseksi.

Toinen kysymys sen sopimuksen laadusta, jolla rahoja piti saataman,
ja mistä määrästä Lauran olisi sitouduttava vastaamaan, saattoi
meidät arveluihin, jotka olivat liian paljon meidän tietomme
ja kokemuksemme yläpuolella voidaksemme niitä ratkaista. Minun
yksityinen arveluni oli, että tuo salaperäinen asiapaperi sisälsi,
mitä epärehellisimmän ja alhaisimman välisopimuksen.

Minä en perustanut tätä uskoani sir Percivalin kieltäytymiseen
näyttää paperia tai selittää sen sisältöä, sillä tämä kieltäytyminen
voi yhtä hyvin aiheutua hänen uhmaavasta luonteestaan ja
halustaan hallita. Ainoa aihe epäillä hänen kunniaansa tuli
hänen esiintymisensä ja puheensa muutoksesta, jonka minä olin
huomannut Blackwater-Parkissa -- muutoksesta, joka sai minut
siihen vakuutukseen, että hän vain oli näytellyt erityisosaa
koko kihlausaikansa Limmeridge-Housessa. Hänen ylevämielinen
hienotunteisuutensa, hänen hieno kohteliaisuutensa joka niin
hyvin soveltuu herra Gilmoren vanhanaikaisiin käsitteihin, hänen
kunnioittava esiintymisensä Lauraa kohtaan, hänen sydämmellisyytensä
minua kohtaan ja kärsivällisyytensä herra Fairlieta kohtaan -- kaikki
tämä oli vain halpamielisen, viekkaan ja raa'an miehen näyttelemistä
ja petosta, joka pudotti niin pian naamionsa, kun hänen kavala
temppunsa oli johtanut päämäärään; tänä päivänä oli hän avoimesti
näyttäytynyt sellaisena, kuin hän oli. Minä en sano mitään siitä
surusta, jonka tämä havainto tuotti minulle Lauran vuoksi, sillä sitä
en voi sanoin kuvata. Minä sanon vain sen siksi, että se herätti
minussa lujan päätöksen estää hänet allekirjoittamasta asiapaperi,
tulkoon minkälainen seuraus tahansa, jollei hän ensin saisi selkoa
sen sisällöstä.

Sellaisissa olosuhteissa oli meidän ainoa keinomme tehdä sellaisia
väitteitä allekirjoitusta vastaan, jotka olivat kyllin varmoilla
perusteilla sekä kauppa- että laillisessa suhteessa, ja näyttää sir
Percivalille, että me naiset tunsimme lakia ja liikeasioita yhtä
hyvin kuin hän itsekin.

Hetkisen miettimisen jälkeen päätin minä kirjoittaa sille ainoalle
rehelliselle miehelle, joka meillä oli käytettävänämme, pyytääkseni
hänen apuansa ja neuvoansa turvattomassa asemassamme. Tämä mies
oli herra Gilmoren liiketoveri, herra Kyrle, joka nyt yksin hoiti
liikkeen asioita, sittenkun vanha ystävämme oli pakotettu luopumaan
niistä ja poistumaan Lontoosta terveytensä vuoksi. Minä sanoin
Lauralle, että herra Gilmore oli selittänyt hänen olevan miehen,
jonka rehellisyyteen, selvyyteen ja asiain tuntemukseen voitaisiin
mitä varmimmin luottaa. Lauran täydellä suostumuksella istuuduin minä
siis kirjoittamaan tätä kirjettä.

Minä aloin sen kirjoittamalla herra Kyrlelle asemamme sellaisenaan,
kuin se oli, ja pyysin sitten häntä antamaan meille neuvojansa niin
yksinkertaisesti ja helppotajuisesi, että me voisimme ymmärtää
erehtymättä ja väärin tulkitsematta. Kirjeeni oli niin lyhyt, kuin
vain voin tehdä, ja toivoakseni vapaa tarpeettomista yksityiskohdista.

Juuri kuin minä olin kirjoittamaisillani päällekirjoitusta, huomautti
Laura vaikeudesta, jota me kiireessä ja sekasorrossa emme ollenkaan
olleet huomanneet.

"Kuinka saamme me vastauksen oikeissa ajoin?" kysyi hän. "Sinun
kirjeesi ei tule perille ennenkun huomisaamuna varhain, eikä vastaus
ehdi postissa ennenkun seuraavana aamuna."

Ainoa keino oli saada vastaus asianajajalta erityisen lähetin
matkassa. Minä liitin jälkikirjoituksen ja pyysin, että varma henkilö
lähetettäisiin tuomaan vastaus junalla kello 11 huomispäivänä,
hän on silloin lähimmällä asemalla kello 1,20 ja voi saapua
Blackwater-Parkiin viimeistään kello 2. Hänen pitäisi kysyä minua,
ei vastata kenenkään muun kysymyksiin kuin minun eikä missään
tapauksessa antaa kirjettä kenenkään muun käsiin kuin minun.

"Jos sir Percival tulisi kotiin huomenna ennen kello kahta", sanoin
minä Lauralle, "niin on sinun parasta olla puistossa koko aamupäivä
kirjoinesi tai töinesi eikä sinun pidä olla ollenkaan näköisällä,
ennenkun lähetti on ehtinyt antaa minulle kirjeen. Minä olen sen
sijaan täällä koko aamun odottaakseni hänen tuloansa. Jos me
seuraamme tätä suunnitelmaa, toivon minä saavani kirjeen onnellisesti
ja hyvin. Menkäämme nyt alas salonkiin. Herättäisi kenties epäilyä,
jos me viipyisimme täällä yksin kauemmin."

"Epäilyksiä?" toisti hän. "Kenen epäilyksiä me nyt voisimme herättää
sir Percivalin mentyä pois? Tarkoitatko kreivi Foscoa?"

"Kenties tarkoitan, Laura."

"Sinä alat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan
kuin minäkin, Marian."

"Ei, ei vastenmielisyyttä. Se on aina suuremmassa tai vähemmässä
määrässä yhtynyt halveksimiseen. Minä en voi huomata mitään syytä
halveksia kreivi Foscoa."

"Ethän kumminkaan pelkää häntä?"

"Kenties pelkään -- aivan hieman."

"Pelkäätkö sinä häntä hänen esiintymisensä jälkeen puolustajanamme
tänään?"

"Niin, minä pelkään enemmän hänen puolustustaan kuin sir Percivalin
väkivaltaisuutta. Pane mieleesi, Laura, mitä minä pyysin sinulta.
Mitä tahansa teetkin, niin kavahda saamasta kreiviä vihamieheksesi!"

Me menimme jälleen alakertaan. Laura meni salonkiin minun mennessäni
eteisen yli pannakseni kirjeen postilaukkuun, joka riippui seinällä.

Eteisen ovet olivat auki, ja kun minä menin ohi, näin minä kreivi
Foscon rouvineen seisovan portailla puhelemassa keskenään.

Kreivitär tuli tavattoman nopein askelin eteiseen ja kysyi minulta,
oliko minulla aikaa viisi minuuttia uhrata keskusteluun hänen
kanssaan. Hieman kummastuneena hänen pyynnöstään pistin minä kirjeen
laukkuun ja vastasin olevani valmis täyttämään hänen toiveensa. Hän
tarttui erinomaisen ystävällisesti ja luottavaisesti minun käteeni
ja sen sijaan, että olisi saattanut minut huoneeseen, veti hän minut
mukanaan ruohovallille, joka ympäröi suurta kalalammikkoa.

Mennessämme kreivin ohi kumarsi kreivi hymyillen ja meni heti sen
jälkeen eteiseen pannen ovet kiinni kiertämättä kumminkaan niitä
lukkoon.

Kreivitär käveli sillä välin hitaasti kanssani lammikon ympäri. Minä
odotin saavani kuulla hänen lausuvan jotakin hyvässä luottamuksessa
minulle ja huomasin hämmästyksekseni, että rouva Foscolla oli kaiken
kaikkiaan lausuttavana vain sydämmellinen surkuttelunsa minulle
sen johdosta, mitä kirjastossa oli tapahtunut. Hänen miehensä oli
kertonut hänelle kaikki tyyni ja sen sopimattoman tavankin, jolla sir
Percival oli puhutellut minua. Tämä kertomus oli niin pahoittanut
hänen mieltään ja loukannut siihen määrään häntä Lauran ja minun
takia, että hän oli vakavasti päättänyt, jos jotain sellaista vielä
kerran tapahtuisi, osoittaa paheksumistaan lähtemällä heti pois
talosta. Kreivi oli hyväksynyt hänen ajatuksensa, ja hän toivoi nyt
minunkin tekevän samoin.

Minusta oli tämä menettely varsin merkillinen niin äärettömän varovan
naisen menettelyksi, kuin rouva Fosco oli, varsinkin noiden tylyjen
sanojen jälkeen, jotka hän oli lausunut venehuoneessa. Kumminkin
oli minun velvollisuuteni minua vanhemman henkilön kohteliaaseen ja
ystävälliseen puhutteluun vastata kohteliaasti ja ystävällisesti.
Minä vastasin siis kreivittärelle samassa äänilajissa, jonka jälkeen
minä, luullen puhuneemme pisteeseen asti, yritin lähteä sisään.

Mutta rouva Fosco näytti lujasti päättäneen olla eroamatta minusta
ja sanomattomaksi kummastuksekseni alkoi hän uudelleen puhua. Ollen
tähän asti vaiteliain kaikista naisista, ahdisti hän nyt minua
oikealla sanatulvalla, puhuen avioliitosta, ensin kuvaten sir
Percivalin ja Lauran suhdetta, sitten omaa onneaan, sitten herra
Fairlie-vainajan menettelyä häntä kohtaan testamenttikysymyksessä,
ja lopuksi pakisten puolesta tusinasta muita asioita, kunnes hän
siten oli pidättänyt minua puoli tuntia kävelyttämällä ympäri
kalalammikkoa. Minä väsyin lopulta aivan tyyten, ja oliko se siksi,
että hän huomasi tämän, sitä en voi oikein sanoa -- mutta yht'äkkiä
hän lopetti yhtä jyrkästi, kuin oli alkanutkin, katsoi ovelle, otti
jääkylmän esiintymistapansa ja päästi vapaaehtoisesti käsivarteni,
ennenkun minä olin ehtinyt edes ajatella jollakin tavoin päästä
hänestä erilleni. Avattuani oven ja astuttuani eteiseen huomasin minä
kreivin seisovan edessäni. Hän oli juuri pistämässä kirjettä laukkuun.

Tehtyänsä sen ja suljettuansa laukun kysyi hän minulta, minne minä
olin jättänyt hänen puolisonsa. Minä ilmoitin hänelle sen, ja hän
meni heti hänen luoksensa. Hänen tapansa, kun hän puhutteli minua,
oli aivan tavattoman hiljainen ja sävyisä, niin että minä käännyin ja
katsoin hänen jälkeensä haluten tietää, voiko hän pahoin vai oliko
hän suruissaan jonkin johdosta.

Miksi minun ensimmäinen toimenpiteeni oli mennä suoraan
postilaukulle, ottaa esille oma kirjeeni ja katsella sitä epävarmalla
epäilyksen tunteella -- miksi tämä katseleminen silmänräpäyksessä
herätti minussa ajatuksen sulkea varmuuden vuoksi kirjekuori
sinetillä -- nämä ovat salattuja seikkoja, jotka joko ovat liian
korkeita tai liian vähäpätöisiä minun käsittääkseni. Itsekukin
tietää, että naiset alituisesti menettelevät päähänpistojen mukaan,
joita he eivät voi edes selittää oikein itselleenkään; ja minä voin
vain luulla, että sellainen päähänpisto oli minun selittämättömän
toimintani salattuna aiheena tällä hetkellä.

Olipa syy kuitenkin mikä tahansa, niin oli minulla aihetta onnitella
itseäni tästä päähänpistosta, kun minä tulin huoneeseeni ja istuuduin
sinetöimään kirjettäni. Olin ennen sulkenut kirjekuoren kuten
tavallisesti. Kun minä nyt kolmen neljännestunnin kuluttua kosketin
sitä sormellani, aukeni se heti. Olinko sen kiinnittänyt ehkä
huolimattomasti, vai oliko gummissa jotain vikaa?

Vai onko mahdollista --? Ei, on liian järkyttävää, että tämä kolmas
arvelu voisi herätä mielessäni. Minä en tahdo nähdä sitä suoraan
kirjoitettuna silmieni edessä.

Minä melkein pelkään huomispäivää -- niin paljon riippuu kaikki minun
varovaisuudestani ja itsehillinnästäni. On kaikissa tapauksissa
kaksi varovaisuustoimenpidettä, joita minä en voi varmasti koskaan
laiminlyödä. Minun täytyy olla ystävällisissä väleissä kreivin kanssa
ja tarkkaan vartioida, kun lähetti tuo vastauksen asianajajalle
lähettämääni kirjeeseen.


VII.

Heinäkuun 3 päivänä. -- Kun me taasen tapasimme toisemme
päivällisellä, oli kreivi Fosco tavallisella, erinomaisella
tuulellaan. Hän ponnisteli oikein hauskuttaakseen ja huvittaakseen
meitä, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen poistaa meidän
mielestämme kaiken sen mielipahan, minkä aamupäivän tapahtuma
kirjastossa oli aikaansaanut. Hänen matkaseikkailujensa eloisat
kuvaukset, huvittavat jutut huomatuista henkilöistä, joita hän
oli tavannut ulkomailla, eri kansakuntain tapojen ja menojen
nerokas vertaileminen, jota hän valaisi koko Europasta otetuilla
esimerkeillä, leikkisä tunnustus nuoruusvuosien viattomasta
hullutuksesta, jolloin hän hallitsi makua eräässä italialaisessa
pikkukaupungissa ja kirjoitti lukemattomia ranskalaismallisia
romaaneja erääseen maaseutukaupungin lehteen -- kaiken tämän esitti
hän niin keveästi ja miellyttävästi, kaikki tämä tyydytti niin meidän
makuamme ja tiedonhaluamme, että sekä Laura että minä kuuntelimme
häntä yhtäsuurella hartaudella kuin konsaan rouva Fosco itse, niin
kummalta kuin se kuuluukin. Naiset voivat vastustaa miehen rakkautta,
miehen mainetta, ulkonaisia etuja ja rikkauksia, mutta he eivät voi
vastustaa hänen puhettansa, jos hän oikein ymmärtää sen sovittaa
heille.

Päivällisen loputtua ja sen hyvän vaikutuksen, jonka hänen puhelunsa
oli tehnyt meihin, vallitessa vielä kaikessa voimassaan poistui
kreivi vaatimattomasti kirjastoon lukeakseen.

Laura esitti, että me lähtisimme kävelylle ympäristöön nauttiaksemme
illan ihanuudesta. Oli välttämätöntä pyytää kohteliaisuudesta
kreivitärtä tulemaan mukaan, mutta tällä kertaa oli hän
nähtävästi etukäteen saanut pysähtymismääräyksen ja pyysi, että
me ystävällisesti soisimme hänelle anteeksi, ett'ei hän tule.
"Mieheni tarvitsee luultavasti uuden varaston paperosseja", sanoi
hän puolustuksekseen, "eikä kukaan voi valmistaa niitä niin hänen
mielikseen kuin minä." Hänen kylmiin sinisilmiinsä tuli melkein hellä
ilme hänen lausuessaan nämä sanat -- hän näytti todellakin ylpeältä
kuvitellessaan olevansa se vaikuttava väline, jonka toimesta hänen
herransa ja miehensä tyydytti tupakoimistaan.

Laura ja minä menimme yhdessä ulos.

Ilma oli kuuma ja raskas. Oli jotakin näännyttävää luonnossa; kukat
puutarhassa seisoivat alaspainunein lehdin, ja maa tuntui kuivalta
ja kuumalta. Läntinen taivaanranta oli vaaleankeltaisen värinen, ja
aurinko laskeutui pilveen. Näytti siltä, että ennen pitkää alkaisi
sataa -- kenties yöksi.

"Mitä tietä käymme?" kysyin minä.

"Järvelle, jos tahdot, Marian", vastasi hän.

"Sinä näyt oikein ihailevan tuota kamalaa järveä, Laura."

"Ei, en järveä, mutta sitä ympäröivää maisemaa. Hiekka, kanerva ja
havumetsä ovat ainoat tällä suurella paikalla, jotka muistuttavat
Limmeridgeä. Mutta voimmehan mennä jollekin toiselle taholle, jos se
on mieleisesi."

"Minulla ei ole mitään mielitietä Blackwater-Parkissa, ystäväni.
Minusta on aivan sama, mihin menemme. Menkäämme järvelle -- siellä on
kenties avonaisella paikalla vilppaampi ilma kuin täällä."

Me menimme vaieten varjokkaiden istutusten kautta. Raskas iltailma
vaikutti väsyttävästi meihin, ja tultuamme venehuoneeseen olimme me
tyytyväisiä saadessamme istuutua siellä lepäämään.

Valkoinen usma lepäsi alhaalla järven yllä. Puiden tumma linja
vastaisella rannalla näkyi sen yli kuin pilvissä leijaileva
vaivaismetsä. Maa, joka hiljalleen aleni siitä paikasta, jossa
istuimme, katosi salaperäisellä tavalla usmaan. Hiljaisuus oli
kamala. Ei lehden lehahdustakaan -- ei linnun laulua metsässä -- ei
yhdenkään vesilinnun äännähdystä kuulunut mataloituneelta järveltä.
Yksinpä sammakotkin olivat vaienneet.

"On kovin autiota ja synkkää", sanoi Laura. "Mutta meitä häiritään
vähemmän täälläkin kuin missään muualla." Hän puhui tyynesti ja
katsoi miettivä ilme silmissään tätä edessään olevaa hiekka- ja
usmaerämaata. Minä voin nähdä, että hänen mieltään kiinnittivät liian
paljon muut seikat, että sitä olisivat voineet liikuttaa ulkonaiset,
surulliset aiheet, jotka jo olivat alkaneet minun mieltäni painaa
alakuloiseksi.

"Minä lupasin, Marian, sanoa sinulle totuuden avioliitostani enkä
antaa sinun omin neuvoin arvailla ja peljätä sen suhteen", alkoi hän.
"Tämä on ainoa seikka, jonka minä koskaan olen salannut sinulta,
sisareni, ja minä olen päättänyt, että se on viimeinen. Minä olen
vaiennut, kuten tiedät, sinun takiasi -- kenties hieman itseni takia.
On kovaa naisesta tunnustaa, että se mies, jolle hän on uhrannut koko
elämänsä, on sellainen, joka kaikista vähimmän pitää arvossa tätä
uhrausta. Jos sinä olisit naimisissa Marian -- ja varsinkin jos sinä
olisit onnellisissa naimisissa -- selittäisit sinä minulle, mitä
naimaton nainen ei voi selittää, olkoon kuinka hellä ja uskollinen
tahansa."

Mitäpä olisin voinut minä vastata hänelle? Minä voin vain katsoa
häntä koko sydämmestäni niin hyvin, kuin minun silmäni voivat tehdä
sen, ja puristaa hänen kättänsä.

"Kuinka usein", jatkoi hän, "olenkaan sinun kuullut nauravan sille,
mitä sinä kutsut köyhyydeksesi! Kuinka usein oletkaan leikillä
koreasti ylistänyt minun rikkauksiani! Ah, Marian, älä koskaan enää
laske leikkiä siitä. Kiitä Jumalaa köyhyydestäsi -- se on tehnyt
sinut riippumattomaksi, se on pelastanut sinut siitä kohtalosta, joka
on tullut _minun_ osakseni."

Ne olivat surullisia sanoja nuoren puolison huulilta -- surullisia
kaikessa yksinkertaisessa, tyynessä totuudessaan. Ne harvat päivät,
jotka me olimme yhdessä viettäneet Blackwater-Parkissa, olivat olleet
kylliksi näyttämään minulle -- näyttämään kenelle tahansa -- miksi
sir Percival oli valinnut Lauran puolisoksensa.

"Sinä et saa surra", sanoi hän, "saadessasi kuulla, kuinka pian minun
onnettomuuteni ja koettelemukseni alkoivat -- tai mitä ne olivat. Se
on minusta raskasta ilmankin. Jos minä kerron sinulle, millä tavoin
hän otti vastaan minun ensimmäisen ja viimeisen yritykseni esittää
jotakin, niin voit ymmärtää, kuinka hän aina on kohdellut minua.
Se tapahtui eräänä päivänä Roomassa, kun me olimme ratsastaneet
yhdessä Cecilia Metellan haudalle. Päivä oli tyyni ja ihana -- suuri,
vanha raunio oli niin kaunis -- ja muisto, että rakastava mies oli
pystyttänyt sen kunnioittaakseen manalle mennyttä puolisoaan, herätti
minussa hellemmän tunteen miestäni kohtaan, kuin minä ennen olin
tuntenut. 'Tahtoisitko sinä rakentaa tuollaisen haudan minulle,
Percival?' kysyin minä häneltä. 'Sinä sanoit rakastaneesi minua
hellästi, ennenkun me menimme naimisiin, mutta sittemmin on kumminkin
--', minä en voinut jatkaa. Marian, hän ei edes katsonutkaan minuun!
Minä vedin alas harsoni, ett'ei hän huomaisi kyyneleitä silmissäni.
Minä luulin ensin, ett'ei hän ollenkaan ollut kiinnittänyt huomiotaan
minun kysymykseeni, mutta hän oli kumminkin huomannut sen. Hän
sanoi: 'Kas niin, tule nyt', ja nauraen auttoi hän minut satulaan.
Hän nousi omaan satulaansa ja nauroi vielä kerran lähtiessämme
matkalle. 'Jos minä rakennutan haudan sinulle', sanoi hän, 'niin
taitaa se tulla omilla rahoillasi. Haluaisin tietää, eikö Cecilia
Meteliä ollut varakas ja maksanut itse hautaansa'. Minä en vastannut
mitään -- kuinka olisin minä voinut vastata, kun minä itkin harsoni
takana! -- 'Ah, te vaaleat naiset olette kaikki niin nurpeita ja
herkkäitkuisia', sanoi hän. 'Mitä sinä toivot? Kohteliaisuuksiako
ja kauniita puheita? No hyvä! Minä olen nyt hyvällä tuulella
tänä aamuna. Sinä voit pitää kohteliaisuudet ja kauniit puheet
jo saatuina'. -- Oi, miten vähän miehet aavistavat sanoessansa
kovia sanoja meille, kuinka hyvin me ne muistamme ja kuinka ne
vahingoittavat meitä! Olisi ollut parempi minulle, Marian, jos minä
olisin jatkanut itkuani, mutta hänen halveksiva tapansa minua kohtaan
kovensi sydämmeni. Siitä hetkestä, Marian, en minä koskaan lakannut
uudelleen ajattelemasta Walter Hartrightiä. Minä annoin näiden
onnellisten päivien, jolloin me niin hellästi pidimme toisistamme
hiljaisuudessa, uudelleen loistaa sieluni silmien edessä ja lohduttaa
itseäni. Mitäpä muuta olisin minä hakenut lohdutuksekseni? Jos sinä
olisit ollut kanssani olisit sinä auttanut minua etsimään jotakin
parempaa. Minä tiesin tehneeni väärin, rakas sisareni, mutta sano
minulle, eikö menettelyssäni ole jotakin anteeksi-annettavaa?"

Minun täytyi kääntyä pois hänestä. "Älä kysy minulta!" sanoin minä.
"Olenko minä kärsinyt sinun laillasi? Mikä oikeus tuomita minulla on?"

"Minä ajattelin häntä", jatkoi hän tukahtuneella äänellä ja painautui
lähemmäksi minua, "minä ajattelin häntä, kun Percival jätti minut
yksin iltaisin ollakseen yhdessä näyttelijäin ja näyttelijättärien
kanssa. Silloin uneksin minä, kuinka kaikki olisi voinut olla
toisin, jos minä olisin ollut köyhä ja Walter Hartrightin puoliso.
Minä kuvittelin silloin, kuinka minä olisin istunut pukeutuneena
sievään, vaikka yksinkertaiseen hameeseen odottamassa häntä kotiimme,
kun hän työllään oli ansaitsemassa leipäämme -- istunut kotona
tekemässä työtä hänelle ja rakastanut häntä vielä enemmän siksi,
että minä sain tehdä työtä hänen hyväksensä -- kuinka minä olisin
nähnyt hänen tulevan kotiin väsyneenä ja kiiruhtanut ottamaan hänen
takkinsa ja hattunsa -- ja sitten, Marian, kuinka minä olisin
koettanut miellyttää häntä laittamalla pieniä lempiruokia hänen
päivällisekseen, joita minä olin oppinut valmistamaan hänen tähtensä.
-- Oi, minä toivon, ett'ei hänen koskaan tarvitsisi olla niin yksin
ja niin suruinen ajatellessaan minua, kuin minä olen ajatellut ja
nähnyt häntä!"

Puhuessaan tätä tuli hänen ääneensä kaikki entinen hellyys, hänen
kasvoihinsa kaikki suloinen, kauneus. Hänen silmänsä katsoivat
niin rakkautta uhkuvalla ilmeellä edessä-olevaa synkkää, autiota,
onnettomuutta uhkaavaa taulua, ikäänkuin hän olisi katsellut
Cumberlandin hymyileviä kumpuja usmaisessa ja pimeässä pilvessä.

"Älä puhu enempää Walterista", sanoin minä niin pian, kuin voin
hallita itseni. "Oi, Laura, säästä meidät molemmat surusta puhella
hänestä!"

Hän heräsi taaskin unelmistaan ja katsoi hellästi minuun. "Minä
tahdon mieluummin olla koskaan hänestä puhumatta kuin tuottaa sinulle
minuutinkaan tuskaa."

"Ainoastaan sinun rauhasi, sinun tähtesi minä puhun", sanoin minä.
"Ajatteleppas jos miehesi kuulisi sinun --?"

"Se ei hämmästyttäisi häntä, vaikka hän kuulisikin, mitä minä sanoin."

Hän lausui tämän ihmeellisen vastauksen kummallisen
välinpitämättömästi ja levollisesti. Hänen muuttunut tapansa tätä
sanoessaan kauhistutti minua melkein yhtä paljon kuin itse vastauskin.

"Eikö se hämmästyttäisi häntä?" toistin minä. "Laura! Ajattele
sanojasi -- sinä kammostutat minua!"

"Mutta se on totta", sanoi hän -- "se on juuri tämä, minkä minä olen
tahtonut sanoa sinulle tänään. Minun ainoa salaisuuteni, kun minä
sanoin hänelle kaikki rehellisesti Limmeridgessä, oli varsin viaton
-- sen sanoit sinä itse. Nimi oli kaikki, minkä minä salasin häneltä
-- ja hän on keksinyt sen."

Minä kuulin hänen puheensa, mutta en voinut vastata mitään. Hänen
viimeiset sanansa olivat hävittäneet senkin heikon toivon, mikä
minulla vielä oli.

"Se tapahtui Roomassa", jatkoi hän, yhäti yhtä kylmästi ja
välinpitämättömästi. "Me olimme -pienessä juhlassa, jonka sir
Percivalin ystävät -- herra ja rouva Markland -- panivat toimeen
Roomassa oleville englantilaisille perheille. Rouva Markland piirtää
varsin hyvin, ja muutamat vieraat houkuttelivat hänen näyttämään
meille piirustuksiansa. Me ihailimme niitä kaikki, mutta minä lausuin
jotakin -- minä en muista mitä --, mikä herätti hänen huomiotansa.
'Te maalaatte varmaankin itse?' kysyi hän. 'Oli tapanani maalata
ennen', vastasin minä, 'mutta nykyisin olen lakannut sitä tekemästä'.
-- 'Jos Te ennen olette huvittaneet itseänne maalaamisella', sanoi
hän, 'niin tartutte Te kenties vielä siveltimeen ja piirustimeen;
ja jos sen teette, sallikaa minun esittää Teille opettaja'. Minä en
sanonut mitään, sinä ymmärrät miksi, Marian -- ja koetin vaihtaa
puheaihetta. Mutta rouva Markland oli sitkeä. 'Minulla on ollut monta
erilaista opettajaa', jatkoi hän, 'mutta paras kaikista, nerokkain ja
taitavin oli eräs herra Hartright. Jos Te jonkun kerran alatte taasen
maalata, niin koettakaa käyttää hyväksenne hänen opetustaan. Hän on
nuori mies -- vaatimaton ja siivo -- minä olen vakuutettu, että Te
tulette pitämään hänestä'. -- Kuvittele, että nämä sanat lausuttiin
julkisesti minulle tuntemattoman vierasjoukon läsnä-ollessa, joka
oli kutsuttu toivottamaan tervetulleeksi äskenvihittyä pariskuntaa!
Minä koetin kaikin voimin hillitä itseäni -- minä en sanonut mitään
ja katsoin alas piirustuksiin. Kun minä uskalsin kohottaa pääni,
kohtasivat minun ja mieheni silmäykset toisensa -- ja minä näin
silloin, että minun kasvoni olivat paljastaneet salaisuuden. 'Me
tulemme ottamaan selon tuosta herra Hartrightistä', sanoi hän
yhäti silmäten minuun, 'kun me tulemme takaisin Englantiin. Minä
uskon samoinkuin Tekin rouva Markland -- minä uskon lady Glyden
pitävän hänestä'. Hän pani sellaisen painon viime sanoihin, että
se sai poskeni kuumenemaan ja sydämmeni jyskyttämään, niin että
pelkäsin sen pakahtuvan. Mitään enempää ei sanottu -- me läksimme
aikaisin. Paluumatkalla hotelliin oli hän aivan vaiti. Kun me
tulimme perille, auttoi hän tapansa mukaan minut vaunuista ja
seurasi minua ylös. Mutta heti päästyämme salonkiin väänsi hän
oven lukkoon, lykkäsi minut tuolille istumaan ja asettautui minun
eteeni kädet olallani. 'Aina siitä lähtien', sanoi hän, 'kun sinä
teit tuon julkean tunnustuksesi Limmeridgessä, olen minä halunnut
saada selville rakastamasi miehen. Tänään olen minä lukenut hänen
nimensä kasvoistasi. Sinun piirustuksenopettajasi oli se mies,
ja hänen nimensä on Hartright. _Sinä_ saat katua sitä, ja _hän_
saa katua sitä elämänne viime hetkeen saakka! Mene nyt levolle
ja uneksi hänestä, jos sinua haluttaa, -- ratsupiiskani merkki
kasvoissasi'. -- Niin usein kuin hän nyt on suuttunut minuun,
palaa hän sinun läsnä-ollessasi tekemääni tunnustukseen -- milloin
ivallisesti, milloin uhkaavasti. Minulla ei ole voimaa estää häntä
tekemästä kauheita johtopäätöksiä siitä luottamuksesta, jota minä
osoitin hänelle. Minulla ei ole kyllin vaikutusta häneen, että
hän tahtoisi uskoa minuun tai vaieta. Sinä näytit hämmästyneeltä
tänään kuullessasi hänen sanojan, että minä olin tehnyt hyveen
välttämättömyydestä, kun minä menin naimisiin hänen kanssaan. Älä
hämmästy, jos sinä kuulet hänen toistavan saman tullessaan ensi
kerran tyytymättömäksi. Ah, ei, Marian! Älä tee niin, muutoin kiusaat
sinä minua!"

Minä suljin hänet syliini ja omantunnon moitteitteni katkerassa
tuskassa painoin minä häntä rintaani vasten hillitsemättömällä
voimalla. Niin, minun omantunnon moitteitteni! Tuo Walterin
kuolonkalpeiden kasvojen epätoivon ilme, kun minun sanani raatelivat
hänen sydäntänsä Limmeridgen huvihuoneessa, kuvastui minun
muistossani hiljaisena, sietämättömänä nuhteena. Minun käteni oli
viitoittanut tien miehelle, jota sisareni rakasti, menemään kauas
isänmaasta ja ystävien luota, Nämä molemmat nuoret sydämmet olin
minä repinyt irti toisistaan -- ja nyt oli heidän hukattu elämänsä
todistamassa minun rikollista tekoani. Tämän olin minä tehnyt -- ja
sir Percival Glydelle!

Sir Percival Glydelle!

Minä kuulin Lauran puhuvan ja tunsin hänen äänensä väreestä, että hän
tahtoi lohduttaa minua -- minua, joka en ansainnut mitään muuta kuin
nuhtelevan äänettömyyden! Kuinka kauan viipyi, ennenkun minä voin
hillitä epätoivoisia ajatuksiani, en voi sanoa. Tultuani tarkemmin
tajuamaan, huomasin hänen suutelevan minua; sittemmin näyttivät
silmäni äkkiä taasen voivan huomata ulkonaiset esineet, ja minä
tiesin koneellisesti tuijottavani järvelle.

"On myöhäistä", kuulin minä hänen kuiskaavan. "Tulee varsin synkkää
puistossa." Hän pudisti minun käsivarttani ja toisti: "Marian, tulee
niin pimeä puistossa."

"Salli minun rauhoittua vielä minuutti", sanoin minä, "vielä
minuutti, ennenkun menen kotia."

Minä en vielä rohjennut katsoa häneen, minä katsoin järvelle.

Oli myöhäistä. Puiden tiheä, tumma reuna ilmassa oli lisääntyvässä
pimeässä muuttunut laajan savun näköiseksi. Sumu oli järvellä
yhä lisääntynyt ja läheni lähenemistään meitä. Hiljaisuus oli
edelleenkin yhtä syvä -- mutta sen kauhu oli kadonnut ja juhlallinen,
salaperäinen äänettömyys oli kaikkiaan jäljellä.

"Me olemme kaukana talosta", lausui Laura kuiskaten. "Menkäämme
takaisin."

"Marian!" kuiskasi hän kovasti vapisten. "Etkö näe mitään? Katso!"

"Missä?"

"Tuolla alhaalla, edessämme."

Hän viittasi kädellään; minä seurasin sen suuntaa ja näin jotain
minäkin.

Elävä olento hiipi yli kanervikon. Se meni ohi venehuoneen ja näytti
tummalta varjolta usman äärimmäistä laitaa vasten. Kun se oli
vastapäätä venehuonetta, pysähtyi se, pysähtyi hetkiseksi ja kulki
hitaasti edelleen valkoinen sumu takanaan, yllään -- niin hitaasti,
hitaasti, kunnes se oli ehtinyt ohi venehuoneen ulkosyrjän emmekä me
enää nähneet sitä.

Edellinen keskustelumme ja päivän tapahtumat olivat järkyttäneet
meidän molempain mieltä. Vasta muutamain minuuttien kuluttua uskalsi
Laura puistoon, ja minäkin tahdoin viipyä hetkisen, ennenkun minä
voin pakottautua saattamaan häntä takaisin taloon.

"Oliko se mies vai nainen?" kysyi hän kuiskaten, kun me vihdoinkin
olimme nousseet ylös ja alkaneet paluumatkamme pimeässä illassa.

"En tiedä oikein."

"Kummanko luulet olevan?"

"Mielestäni näytti se naiselta."

"Minä pelkäsin että se oli pitkään kaapuun puettu mies."

"On paljon mahdollista. Tässä heikossa valaistuksessa ei voi mitään
varmasti päättää."

"Pysähdy hieman, Marian! Minä pelkään. -- Minä en voi nähdä tietä.
Ajatteleppas, jos tuo olento seuraa meitä."

"Se ei ole ollenkaan luultavaa, Laura. Kaikissa tapauksissa ei meidän
ole syytä peljätä. Kylähän ei ole kaukana järven rannasta ja sieltä
on kenellä tahansa lupa käydä esille yöllä tai päivällä. On vain
kummallista, ett'emme me koskaan ennen ole nähneet ketään elävää
olentoa siellä."

Me olimme nyt sisällä puistossa. Oli varsin pimeää -- niin pimeää,
että meidän oli vaikea pysyä tiellä. Minä tartuin Lauran käsivarteen,
ja me kuljimme niin nopeaan, kuin voimme.

Ennenkun me olimme ehtineet puolimatkaan puistoa, pysähtyi hän äkkiä
ja pakotti minun tekemään samoin. Hän kuunteli.

"Vaiti!" kuiskasi hän. "Minä kuulen jonkun tulevan takanamme."

"Varmaankin vain kuivia lehtiä", sanoin minä rauhoittaakseni häntä,
"tai kenties tuulen katkaisema oksa."

"Onhan nyt kesä, Marian, eikä tuulen henkäyskään lehahda. Kuule nyt!"

Minä kuulin sen myöskin -- oli aivan kuin keveiden askelten ääni
olisi seurannut meitä.

"Samapa se, kuka tai mitä se on", sanoin minä, "käykäämme vain.
Minuutin kuluttua olemme me kyllin lähellä taloa, että sinne voisi
kuulua, jos jotakin tapahtuisi meille."

Me kuljimme nopeasti eteenpäin -- niin nopeasti, että Laura tuskin
voi hengittää, kun me näimme asuinhuoneen valaistut ikkunat.

Minä pysähdyin muutamiksi silmänräpäyksiksi antaakseni hänen
hengittää. Juuri kun me ajattelimme kulkea edemmäksi, pysähdytti
hän taasen minut ja viittasi kädellä kuuntelemaan vielä kerran. Me
kuulimme molemmat pitkän syvän huokauksen takanamme, kaukana pimeässä
puiden seassa.

"Kuka siellä on?" huusin minä.

Mutta ei kukaan vastannut.

"Onko joku siellä?" toistin minä vielä kerran.

Silmänräpäyksen kestävä täydellinen hiljaisuus seurasi; sen jälkeen
kuulimme me taaskin keveitä askeleita, mutta yhä heikommin --
kauempana pimeässä -- kauempana, kauempana -- kunnes ne viimein
hälvenivät suureen hiljaisuuteen.

Me kiiruhdimme yli avonaisen paikan, kuljimme nopeasti yli sen ja
puhumatta enää sanaakaan toistemme kanssa olimme me pian perillä
asuinrakennuksen luona.

Eteisen lampun valossa katseli Laura minua kalpein kasvoin ja
peljästynein silmin.

"Minä olen puolikuollut peljästyksestä", sanoi hän. "Kukahan se voisi
olla?"

"Koetamme huomenna ottaa asiasta selvän", sanoin minä. "Älkäämme
kuitenkaan sanoko mitään kenellekään, mitä olemme kuulleet ja
nähneet."

"Miks'ei?"

"Siksi, että vaiteliaisuus aina on varovaisuutta, ja varovaisuus on
meille tarpeen tässä talossa."

Minä pyysin Lauraa menemään heti yläkerrokseen, pysähdyin itse
ottaakseni hattuni pois ja silittääkseni hiukseni ja menin kohta sen
jälkeen kirjastoon tehdäkseni huomioitani ottaen asiakseni kirjan
hakemisen.

Siellä istui kreivi, täyttäen talon leveimmän nojatuolin,
levollisesti poltellen tupakkaa ja lukien, jalat eräällä sohvalla,
kaulahuivi polvillansa ja paidankaulus auki. Ja siellä istui
kreivitär kiltin lapsen näköisenä hänen vieressänsä ja kääri
paperosseja. Ei ollut mahdollista, että enemmän herra kuin rouvakaan
olisi voinut olla myöhään illalla ulkona ja nyt taasen istua täällä
levossa ja rauhassa. Minä huomasin saavuttaneeni kirjastossa käyntini
tarkoituksen samana hetkenä, kuin minä katsoin heitä.

Kreivi Fosco nousi ylös kohteliaan nolostuneena ja solmi
kaulahuivinsa kohta, kun minä tulin huoneeseen.

"Älkää antako häiritä itseänne", sanoin minä. "Tulin tänne hakeakseni
vain erästä kirjaa."

"Kaikki, jotka ovat niin onnettoman lihavia kuin minä, kärsivät
kuumuudesta", lausui kreivi vakavalla arvokkaisuudella löyhytellen
itseänsä suurella, vihreällä viuhkalla. "Minä toivoisin saavani
vaihtaa osaa kelpo vaimoni kanssa. Hän on tällä hetkellä yhtä kylmä
kuin kala tuolla lammikossa."

Kreivitär suvaitsi elostua hieman herransa ja miehensä
kuivansukkelasta vertauksesta. "Minulla ei ole koskaan lämmin, neiti
Halcombe", huomautti hän naisen kainolla ilmeellä, joka tunnustaa
yhden omista ansioistaan.

"Oletteko Te ja lady Glyde olleet ulkona nyt tänä iltana?" kysyi
kreivi minun ottaessani näön vuoksi yhden kirjoista hyllyltä.

"Niin, me menimme ulos saadaksemme raikasta ilmaa."

"Uskallanko kysyä, millä suunnalla naiset ovat olleet?"

"Olimme järvellä päin -- aina venehuoneella asti."

"Vai niin, venehuoneella asti."

Toisissa olosuhteissa olisi hänen uteliaisuutensa suututtanut
minua. Tänä iltana oli se minulle tervetullut uutena todistuksena
siitä, ett'ei hänellä tai hänen puolisollaan ole mitään yhteistä
salaperäisen näyn kanssa järven rannalla.

"Eihän ole ollut mitään uusia seikkailuja tänä iltana luullakseni?"
jatkoi hän. "Ei mitään uusia huomioita, kuten tavatessanne
haavoitetun koiran?"

Hän kiinnitti minuun tutkimattomat, harmaat silmänsä sillä kylmällä,
kirkkaalla, loistavalla katseella, joka aina on pakottanut minun
katsomaan häneen ja aina samalla kiusaa minua. Selittämätön
epäilys, että hän voi lukea jokaisen sieluni ajatuksen valtaa minut
sellaisissa tilaisuuksissa, ja se valtasi minut nytkin.

"Ei", sanoin minä nopeasti, "ei mitään seikkailuja eikä huomioita."

Minä koetin katsoa poispäin hänestä ja poistua huoneesta. Niin
ihmeelliseltä kuin se kuuluukin, luulen minä kumminkin, että minä
tuskin olisin onnistunut sitä tekemään, ellei rouva Fosco olisi
auttanut minua saamalla kreivin liikkumaan ja katsomaan toisaalle.

"Fosco, sinähän annat neiti Halcomben seisoa", sanoi hän.

Samassa silmänräpäyksessä kuin kreivi kääntäytyi hankkiakseen minulle
tuolin, käytin minä tilaisuutta hyväkseni, kiitin häntä, pyysin
anteeksi ja kiiruhdin ulos.

Tuntia myöhemmin kun Lauran kamarineito sattumalta oli emäntänsä
huoneessa, pölähti päähäni ottaa illan kuumuuden johdosta selvä,
kuinka palvelusväki oli viettänyt aikansa.

"Oletteko kärsineet paljon kuumuudesta siellä alhaalla?" kysyin minä.

"Ei, neiti", sanoi tyttö, "se ei ole erittäin vaivannut meitä."

"Oletteko olleet puistossa arvatakseni?"

"Muutamat meistä ajattelivat mennä, neiti, mutta keittäjätär nosti
tuolinsa pihalle keittiön oven eteen, jossa on viileää, ja lähemmin
miettien teimme me kaikki samalla tavoin."

Taloudenhoitajatar oli siis ainoa, joka olisi vielä tutkittava.

"Onko rouva Michelson mennyt levolle jo?" kysyin minä.

"Ei luullakseni, neiti", sanoi tyttö hymyillen. "Rouva Michelson
lienee pikemmin valmis nousemaan ylös tällä erää kuin menemään
vuoteeseen."

"Mitä? Mitä tarkoitat sinä? Onko rouva Michelson maannut sängyssä
keskellä päivää?"

"Ei, neiti, ei juuri niin, mutta melkeimpä kumminkin. Hän on nukkunut
koko illan huoneessaan."

Yhdistettyäni, mitä minä itse olin huomannut kirjastossa ja mitä minä
juuri nyt olin kuullut Lauran kamarineidolta, näyttää minusta yksi
asia olevan varma. Se henkilö, jonka me näimme järven lähistöllä, ei
ollut rouva Fosco eikä hänen miehensä eikä kukaan palvelusväestä. Ne
askeleet, jotka me olimme kuulleet puistossa, eivät olleet kenenkään
talon asukkaan.

Kuka se sitten oli?

Minusta näyttää olevan hyödytöntä kysellä sitä. Minä en voi edes
päättää, oliko henkilö mies vai nainen. Uskoakseni oli hän nainen.


VIII.

Heinäkuun 4 päivänä. -- Kiusaava itsenuhtelu, jota minä tunsin eilen
illalla kuunnellessani Lauran kertomusta venehuoneessa, palasi yön
hiljaisuudessa ja valvotti minua syvässä surussa useita tunteja.

Vihdoin sytytin minä kynttilän ja selailin läpi vanhat muistoonpanoni
nähdäkseni, kuinka suuri osa minulla oli tuossa onnettomassa
erehdyksessä solmia hänen avioliittonsa ja mitä minun olisi pitänyt
tehdä pelastaakseni hänet. Tämä lukeminen rauhoitti minua hieman,
sillä se vakuutti minulle, että, kuinka sokeasti ja tyhmästi olin
menetellytkin, oli tarkoitukseni kumminkin ollut hyvä. Tavallisesti
vaikuttaa minulle itku pahaa, mutta niin ei ollut tänä yönä -- luulen
sen rauhoittaneen minua. Minä nousin ylös tänä aamuna lujatahtoisena
ja rauhallisena mieleltäni. Ei mikään sir Percivalin sana tai teko
tule tästä lähtien suututtamaan minua tai saattamaan unhottamaan,
että minä kaikista nöyryytyksistä ja uhkauksista huolimatta olen
täällä Lauran vuoksi suojatakseni häntä.

Ne mietiskelyt, joita meillä tänä aamuna oli järven lähistöllä
huomaamamme henkilön ja puistossa kuulemaimme askelien suhteen,
syrjäytyivät kaikki vähäpätöisen tapahtuman johdosta, joka kumminkin
on tuottanut Lauralle paljon ikävyyttä. Hän on kadottanut sen pienen
rintaneulan, jonka minä annoin muistoksi hänelle hänen avioliittonsa
edellisenä päivänä. Kun se oli hänellä kävelyllämme eilisiltana,
voimme me vain päättää hänen pudottaneen sen joko venehuoneeseen
tai kotimatkalla. Hän on lähettänyt palvelusväkeä etsimään sitä,
mutta he eivät ole löytäneet sitä, ja nyt on Laura itse mennyt
etsimään. Löytäköönpä hän nyt sen tai ei, niin on sen kadottaminen
puolustuksena hänen poissa-ololleen, jos sir Percival palaisi,
ennenkun minä olen saanut vastauksen herra Kyrlelle lähettämääni
kirjeeseen.

Kello on nyt juuri lyönyt 1. Haluaisin tietää kumpi on parempi:
odottaako Lontoon lähetin saapumista, vai huomaamatta mennä ulos ja
odottaa portilla.

Se epäluulo, jota minä tunnen kaikkia ja kaikkea kohtaan tässä
talossa, saattoi minut katsomaan viimemainitun suunnitelman
paremmaksi. Kreivi on aivan varmaan vielä ruokailuhuoneessa. Minä
kuulin hänen suljetun oven läpi mennessäni kymmenen minuuttia
sitten portaita ylös, harjottavan kanarialintuja: "Tulkaa ulos
pikkusormelleni, pikkuruiseni, pikkuruiseni! Tulkaaa ulos -- hypätkää
ylös! Yks', kaks', kolme ylös! Yks', kaks', kolme alas! Yks', kaks',
kolme tri-tri-tri-trilili!" Linnut alkoivat tapansa mukaan kiihkeästi
laulua, ja kreivi vihelteli ja houkutteli heitä takaisin, ikäänkuin
hän itse olisi ollut lintu.

Huoneeseeni johtava ovi on auki, ja minä voin yhä kuulla kaikuvaa
linnunlaulua ja vihellystä. Jos minä koskaan voin hiipiä ulos
huomaamatta, niin on nyt sopiva hetki. -- --

_Kello 4_. Ne kolme tuntia, jotka ovat kuluneet siitä, kuin minä
viimeksi kirjoitin, ovat kerrassaan muuttaneet tapausten juoksun
Blackwater-Parkissa. Onko se hyväksi tai pahaksi, en minä uskalla
ratkaista.

Ensin täytyy minun palata takaisin siihen hetkeen, jolloin lakkasin
kirjoittamasta -- muutoin sotkeudun minä itse ajatusteni sekamelskaan.

Aikomukseni mukaan menin tapaamaan Lontoosta saapuvaa lähettiä.
Portailla en nähnyt ketään ihmistä. Tultuani alas eteiseen
kuulin kreivin yhä harjottelevan lintujaan. Mutta kun menin yli
neliskulmaisen pihan kuljin minä rouva Foscon ohi, joka käveli
aivan yksinään vanhan mielipaikkansa, kalalammikon, ympäri. Minä
hiljensin askeleitani, niin ett'ei minulla näyttäisi olevan kiirettä,
ja meninpä varovaisuudessani niinkin pitkälle, että kysyin, eikö
hän aikonut mennä hieman ulos aamupäivällä. Hän hymyili mitä
ystävällisinkin -- sanoi mieluummin olevansa kodin läheisyydessä --
nyökkäsi jäähyväisiksi ja meni eteiseen. Kun minä katsoin taakseni,
huomasin minä hänen sulkeneen oven, ennenkun minä olin ehtinyt avata
pienen käyntiportin ajoportin vierestä.

Neljännestunti oli tuskin kulunut, kun minä olin ehtinyt
puistoveräjälle.

Sen ulkopuolella kaareutui tie jyrkässä mutkassa vasemmalle, eteni
siten pari sataa kyynärää, jonka jälkeen se teki uuden jyrkän
mutkan oikealle, missä se yhdistyi maantiehen. Näiden kahden mutkan
välillä, kätkössä puistoveräjältä toisella puolen ja rautatien
asemalle johtavalta maantieltä toisella puolen, odotin minä kävellen
edestakaisin. Tien molemmilla puolin oli korkeita pensasaitoja,
ja minun kelloni mukaan viipyi parikymmentä minuuttia, ennenkuin
minä näin tai kuulin ketään ihmistä. Tämän ajan kuluttua kuulin
minä vaunujen kolinan, ja kun käännyin sille taholle, näin minä
postivaunut. Viittasin ajajaa pysäyttämään. Kun hän pysäytti, pisti
kunnioitettavan näköinen vanhempi mies päänsä vaununikkunasta
nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

"Anteeksi", sanoin minä, "mutta varmaankaan en erehtyne otaksuessani,
että olette matkalla Blackwater-Parkiin?"

"Niin, rouva."

"Tuoden kirjeen eräälle siellä olevalle henkilölle?"

"Niin, neiti Halcombelle."

"Olkaa hyvä ja antakaa minulle se kirje. Minä olen neiti Halcombe."

Mies kohotti hattuansa, hyppäsi nopeasti vaunuista ja antoi minulle
kirjeen.

Minä avasin sen heti ja luin seuraavat rivit. 'Jäljennän kirjeen
tähän, kun on parasta ja varovaisinta hävittää alkuperäinen.

    'Neiti Halcombe! -- Teidän kirjeenne, jonka sain tänä aamuna,
    on tuottanut minulle varsin suurta huolta. Vastaan heti niin
    lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin mahdollista.

    Ottaen huomioon Teidän selityksenne ja sen tiedon, joka minulla
    jo on lady Glyden taloudellisesta asemasta avioliittosopimuksen
    laatimisen johdosta, täytyy minun valitettavasti lausua
    vakuutuksenani, että on tehty suunnitelma jonkun osan
    anastamiseksi lainan muodossa niistä kahdestakymmenestä
    tuhannesta punnasta, jotka ovat lady Glyden, sekä että hän
    olisi saatava mukaan tähän juttuun siten, että hän näyttäisi
    hyväksyneen epärehellisen omaisuuden hävittämisen ja että
    hänen oma nimikirjoituksensa todistaisi häntä vastaan, jos
    hän vastaisuudessa valittaisi. On mahdotonta toisella tavoin
    selittää asiaa, sillä siinä asemassa, jossa hän on, ei missään
    muussa tapauksessa tarvita hänen allekirjoitustaan mihinkään
    asiapaperiin.

    Jos lady Glyde allekirjoittaa sellaisen asiapaperin, jonka
    minä otaksun nyt olevan kysymyksessä, niin saavat hänen
    holhoojansa oikeuden antaa sir Percivalille rahoja tuosta
    kahdestakymmenestä tuhannesta punnasta. Jos näitä rahoja
    ei makseta ja jos lady Glyde saa lapsia, tulee heidän
    perintöosuutensa kysymyksessä-olevia summia pienemmiksi. Tai
    vieläkin yksinkertaisemmin puhuen: tämä lainauskysymys on petos
    hänen syntymättömiä lapsiaan kohtaan.

    Näissä levottomuutta herättävissä olosuhteissa tahdon minä
    neuvoa, että Glyde selittää allekirjoituksensa kieltämisen
    syyksi toivonsa alistaa kysymyksessä-oleva asiapaperi minun
    tutkittavakseni hänen perheensä lainopillisena apulaisena --
    liikekumppanini, herra Gilmoren poissaollessa. Ei mitään järkevää
    väitöstä voida tehdä tällaista vaatimusta vastaan; sillä jos
    kerran hanke on rehellinen, ei luonnollisesti voi olla ollenkaan
    vaikeaa saada minun hyväksymistäni.

    Vakuuttaen sydämmellisesti tahtovansa avustaa Teitä tarpeen
    vaatimilla neuvoilla ja toimenpiteillä, piirrän

                                          Nöyrin palvelijanne
                                            William Kyrle.'

Tunsin olevani suuresti kiitollinen tämän ystävällisen ja
järkevän kirjeen johdosta. Se neuvoi Lauralle syyn kieltäytyä
allekirjoittamasta, syyn jota ei voida kieltää ja jonka me molemmat
ymmärsimme. Lähetti odotti läheisyydessä minun lukiessani kirjettä
saadaksensa määräyksensä.

"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että minä olen ymmärtänyt kirjeen
ja että minä kiitän siitä?" sanoin minä. "Mitään muuta vastausta ei
tarvita tällä kertaa."

Samassa silmänräpäyksessä kuin minä sanoin tämän ja kun minä vielä
seisoin avonainen kirje kädessäni, astui kreivi Fosco esille siitä
tienmutkasta, joka johti maantielle, ja seisoi suoraan edessäni,
ikäänkuin hän olisi noussut maasta.

Hänen odottamaton näkemisensä sillä paikalla, jossa minä kaikkein
vähimmin odotin saavani nähdä häntä tällä hetkellä, hämmästytti minut
täydellisesti. Lähetti nosti hattuansa jäähyväisiksi ja nousi jälleen
vaunuihinsa. Minä en voinut sanoa hänelle sanaakaan enää -- minä en
voinut vastata edes hänen jäähyväisiinsä. Vakuutus, että minut oli
huomattu -- että tämä mies oli huomannut minut -- poisti hetkiseksi
kaiken kykyni liikkua.

"Aiotteko kävellä jälleen, neiti Halcombe?" kysyi hän ollenkaan
hämmästymättä, niin -- silmäämättä edes poismenevää postivaunua.

Toinnuin kyllin tehdäkseni myöntävän liikkeen.

"Minä olen myöskin kotimatkalla" sanoi hän. "Minä pyydän suomaan
minulle kunnian seurata Teitä. Tahdotteko tarttua käsivarteeni? Te
näytätte niin hämmästyneeltä katsoessanne minua!"

Otin hänen tarjotun käsivartensa. Ensimmäinen selvä ajatus, minkä
minä voin ajatella, oli suostua mieluummin kaikkeen kuin tehdä hänet
vihamiehekseni.

"Te näytätte oikein kummalliselta tavatessanne minut!" toisti hän
tyynellä, sitkeällä tavallaan.

"Minä luulin, kreivi, kuulleeni Teidät ja Teidän pienet
kanarialintunne ruokailuhuoneessa", vastasin minä niin rauhallisesti
ja vapaasti kuin mahdollista.

"Niin olinkin. Mutta katsokaas, rakas neiti, minun pienillä,
siivekkäillä lapsillani on itsepäiset päivänsä kuten muillakin
lapsilla. -- Tänä aamuna oli sellainen hetki. Vaimoni tuli sisään
juuri, kun minä laskin ne häkkiinsä, ja sanoi antaneensa Teidän mennä
yksinänne kävelemään. Tehän sanoitte hänelle sen -- vai kuinka?"
"Niin, niin sanoinkin."

"No niin, neiti Halcombe; kunnia tehdä Teille seuraa oli minusta
liian houkutteleva voidakseni vastustaa sitä. Minun iälläni ei ole
tietysti pahaa tunnustaa niin paljon. Minä otin hattuni ja läksin
ulos tarjotakseni Teille turvaani. Niinkin vanha, lihava mies kuin
Fosco on parempi turva kuin ei mitään -- eikö niin? Mutta minä
erehdyin tiestä -- käännyin aivan lohduttomana -- ja täällä olen minä
äkkiä löytänyt, mitä toivoinkin."

Näin jatkoi hän puhettaan kohteliaalla tavallaan ja sellaisella
sanatulvalla, joka vapautti minut kaikesta muusta vaivasta paitsi
käsitykseni säilyttämisestä. Hän ei viitannut sanallakaan siihen,
mitä hän itse oli huomannut tiellä, tai kirjeeseen, jota minä
vieläkin pidin kädessäni. Tämä merkitsevä varovaisuus sai minut
siihen vakuutukseen, että hän todellakin epärehellisellä tavalla oli
hankkinut tiedon toimestani kirjoittaa Lauran hyväksi asianajajalle,
ja että hän, saatuaan nyt varmasti tietää siitä varovasta tavasta,
jolla minä olin saanut vastauksen, oli siten huomannut kylliksi
voittaakseen tarkoituksensa ja koetti nyt vain kaikin tavoin
hälventää niitä epäluuloja, joita hän tiesi herättäneensä minussa.
Näissä olosuhteissa olin minä kyllin viisas ollakseni yrittämättä
pettää häntä tekaistuilla selityksillä -- ja sen ohella kyllin nainen
tunteakseni, huolimatta pelostani häntä kohtaan, käteni ikäänkuin
saastutetuksi sen levätessä hänen käsivarttaan vasten.

Kun me tulimme pihaan, huomasimme me ajoneuvot, jotka ajettiin tallin
eteen. Sir Percival oli juuri tullut kotiin. Hän tuli portaille
ottamaan vastaan meidät. Millainen hänen matkansa tulos lienee
ollutkin, ei ainakaan hänen paha luontonsa ollut parannut.

"No, vihdoinkin tulee yksi pari teistä takaisin", sanoi hän synkästi
silmäten. "Mitä se merkitsee, että koko talo on näin autiona? Missä
on Laura?"

Minä kerroin hänelle Lauran kadottaneen rintaneulansa ja nyt menneen
puistoon hakemaan sitä.

"Minusta on yhdentekevä, onko hän löytänyt rintaneulan vai ei",
sähisi hän, "mutta minä tahdon varottaa häntä laiminlyömästä kokousta
kirjastossa nyt iltapäivällä. Minä odotan häntä siellä puolen tunnin
kuluttua."

Minä jätin kreivin käsivarren ja menin hitaasti ylös portaita. Hän
kunnioitti minua kohteliaimmalla kumarruksellaan ja puhutteli sen
jälkeen talon herraa.

"No, niin, Percival", sanoi hän, "onko sinulla ollut hauska matka? ja
onko sinun kaunis, loistava Rusko-Mallysi tullut väsyneenä takaisin?"

"Hiisi vieköön Rusko-Mallyn ja koko matkan! Minä tahdon aamiaista."

"Ja minä tahdon ensin saada viiden minuutin keskustelun kanssasi,
Percival", lausui kreivi, "viiden minuutin keskustelun, ystäväni,
täällä pihanurmikolla."

"Mistä?"

"Asiasta, joka varsin läheltä koskee sinua." Minä menin kyllin
hitaasti eteisen ovesta kuullakseni sekä kysymyksen että vastauksen
ja nähdäkseni sir Percivalin epäilevällä ja nurpealla ilmeellä
pistävän kätensä nutun taskuihin.

"Jos sinun tarkoituksesi on kiusata minua jollakin kirotulla
arvelullasi", sanoi hän, "niin tahdon sanoa sinulle kerta kaikkiaan,
ett'en minä tahdo kuulla sitä. Minä tahdon mennä syömään aamiaiseni!"

"Tule ulos nyt, niin saan puhella kanssasi", toisti kreivi yhtä
rauhallisesti huolimatta ystävänsä epäkohteliaasta puhuttelemisesta.

Sir Percival astui alas portailta. Kreivi otti hänet kainalosta ja
vei varovasti mukanaan. Että asia koski allekirjoitusta, siitä olin
minä vakuutettu. Epäilemättä puhuttiin Laurasta ja minusta. Tunsin
itseni levottomaksi ja melkein sairaaksi tuskasta. Kenties olisi
ollut mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille tietää, mitä
he puhuivat keskenään tällä hetkellä -- eikä kumminkaan minun ollut
mahdollista kuulla ainoaakaan sanaa heidän keskustelustaan.

Minä kuljeskelin ympäri asuinrakennusta, huoneesta huoneeseen
asianajajamme kirje kätkettynä rintaani vasten; minä pelkäsin
tällä hetkellä säilyttää sitä lukon takana, kunnes minun tuskainen
epävarmuuteni saattoi minut puolihulluksi. Lauraa ei näkynyt, ja
minä ajattelin mennä kohtaamaan häntä. Voimani olivat kumminkin niin
lopussa aamupäivän mielenliikutuksesta ja levottomuudesta, että
päivän tukahduttava kuumuus aivan voivutti minut, ja yhden yrityksen
jälkeen mennä ovelle täytyi minun palata salonkiin lepäämään
ensimmäiselle sohvalle.

Olin juuri kallistanut pääni sohvan nurkkausta vasten, kun ovi hiljaa
avattiin ja kreivi katsoi sisään.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "en
olisi uskaltanut häiritä Teitä, ellei minulla olisi hyviä
uutisia kerrottavana. Percival -- joka, kuten hyvin tiedätte,
antaa päähänpistojen kaikessa ohjata itseänsä, -- on viime
silmänräpäyksessä katsonut hyväksi muuttaa mieltänsä, ja tuo
allekirjoitusjuttu on lykätty toistaiseksi. Se on suuri mielihyvä
meille kaikille, neiti Halcombe, kuten minä ilolla huomaan Teidän
katseestanne. Olkaa hyvä ja sanokaa lady Glydelle, että minä
onnittelen häntä, kun Te ilmoitatte tämän onnellisen muutoksen
hänelle."

Hän poistui luotani, ennenkun minä olin ehtinyt toipua
hämmästyksestäni. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä kummastuttava
muutos allekirjoituskysymyksessä oli saatu aikaan hänen
vaikutuksestaan, sekä että minun Lontooseen lähettämän kirjeeni
huomaaminen eilen ja se vastaus, jonka minä sain tänään, oli antanut
hänelle keinot helposti voittaa tämä tarkoituksensa.

Minä tunsin nämä vaikutukset, mutta sieluni tuntui jakavan sen
voimattomuuden, joka oli vallannut ruumiini ja minä tunsin itseni
aivan kyvyttömäksi ajattelemaan selvästi niin hyvin epäilyttävää
nykyisyyttä kuin uhkaavaa tulevaisuuttakin. Minä koetin toisen kerran
kiiruhtaa ulos ottaakseni selvän Laurasta, mutta ankara pyörtymys oli
voittanut minut, ja minä voin tuskin pysyä jaloillani. Minulla ei
ollut muuta valittavana kuin hoiperrella takaisin sohvaan.

Se täydellinen hiljaisuus, joka vallitsi huoneessa, ja mehiläisten
ja muiden hyönteisten surina avonaisen ikkunan edessä huumasivat
minua. Silmäni sulkeutuivat väkisten ja ennen pitkää vaivuin minä
kummalliseen tilaan -- mikä ei ollut valveilla-oloa, sillä minä en
tiennyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui, eikä nukkumistakaan, sillä
minä tiesin koko ajan lepääväni siinä. Tänä hetkenä oli ikäänkuin
sieluni olisi eronnut lepäävästä ruumiista ja innoittuneessa
valveilla-olevassa uneksumisen tilassa -- tai kuinka minä voisin
nimittää sitä -- näin minä Walter Hartrightin. Minä en ollut
ajatellut häntä kuin noustuani ylös aamulla; Laura ei ollut lausunut
sanaakaan, joka viittasi häneen, -- ja kumminkin näin minä hänen niin
selvään, kuin olisi entinen aika palannut ja me molemmat olisimme
taaskin olleet Limmeridge-Housessa.

Hän näyttäytyi minulle yhdessä monen muun miehen kanssa, joiden
kasvojen piirteitä minä en kumminkaan voinut erottaa. He makasivat
kaikki tavattoman suuren temppelin raunioiden portailla.
Jättiläissuuruiset, tropilliset puut, vahvat kiertokasvit, jotka
tuhansissa kiemuroissa kääriytyivät puiden runkojen ja kammottavain
kivisten epäjumalankuvain ympäri, mitkä loistivat ja irvistivät
lehtien ja oksien välissä, ympäröivät temppeliä, peittivät taivaan
ja levittivät synkkiä varjoja tuon yksinäisen, temppelin portailla
olevan ihmisjoukon yli. Valkoiset höyryt kohosivat maasta,
lähestyivät miehiä, sulkivat heidät utuiseen vaippaansa ja ojensivat
heidät kuoliaaksi samalla paikalla toinen toisensa viereen, johon
he olivat laskeutuneet levolle. Sanomaton tuska ja sääli Walteria
kohtaan kirvotti minun kieleni siteen ja minä kehotin häntä
pakenemaan. "Tule takaisin, tule takaisin!" sanoin minä. "Muista
hänelle ja minulle tekemää lupaustasi. Tule takaisin luoksemme,
ennenkun rutto saavuttaa sinut ja ryöstää elämäsi, kuten kaikilta
muiltakin!"

Hän katsoi minuun kasvoissaan yli-inhimillinen tyyneys. "Odota",
sanoi hän. "Minä tulen. Sinä yönä, jolloin minä kohtasin pakenevan
naisen maantiellä, tuli elämäni pyhitetyksi välikappaleeksi
Sallimuksen käteen täyttämään tehtävän, joka vielä on tuntematon.
Olenpa minä täällä aarniometsässä tai siellä, isänmaahani palanneena,
niin vaellan minä yhäti synkällä tiellä, mikä johtaa minua ja sinua
ja _häntä_, jota sinä ja minä rakastamme, tuntemattomaan kostoon,
välttämättömään loppuun. Odota ja katso! Se rutto, joka kaataa muut,
ei koske minuun." Taaskin näin minä hänet. Hän oli vielä metsässä,
ja hänen seuraajainsa lukumäärä oli sulanut muutamiksi harvoiksi.
Temppeli ja epäjumalat olivat poissa -- niiden sijasta näin minä
tummia kääpiöitä murhanhimoisesti hiipivän puiden välissä jousi ja
nuoli käsissään valmiina laukasemaan. Taaskin pelkäsin minä Walterin
takia ja huusin varottaakseni häntä. Nytkin kääntyi hän minuun
tuo yli-inhimillinen rauha kasvoissaan. "Vielä askel", sanoi hän,
"synkällä tiellä. Odota ja katso! Nuolet, jotka tapaavat muita,
säästävät minut."

Minä näin hänet kolmannen kerran, haaksirikkoisena villillä ja
autiolla rannalla. Täpö-täydet veneet olivat matkalla maihin, ja
hän yksin oli vajoavalla laivalla. Minä huusin hänelle pysäyttämään
viimeisen veneen ja ponnistamaan äärimmäiseen asti pelastaakseen
elämänsä. Hän katsoi minuun samalla levollisuudellaan ja vastasi
minulle yhäti samalla tavalla. "Vielä yksi askel matkalla. Odota ja
katso! Meri, joka nielee muut, säästää minut."

Minä näin hänet viime kerran. Hän polvistui haudan ääressä, jolla oli
valkomarmorinen risti, ja hunnutettu naishaamu kohosi sen alta ja
pysähtyi hänen viereensä. Yli-inhimillinen rauha hänen kasvoissaan
oli muuttunut yli-inhimilliseksi suruksi. Mutta lohduttavat sanat
olivat vieläkin samat. "Yhä synkempää ja synkempää", sanoi hän, "yhä
kauemmaksi ja kauemmaksi. Kuolema tempaa hyvän, kauniin, nuoren --
ja säästää _minut_. Rutto, joka kaataa, nuoli, joka tappaa, meri,
joka nielee, hauta, joka kätkee sekä rakkauden että toivon -- ne
ovat kaikki varmoja askeleita minun tielläni, jotka johtavat yhä
lähemmäksi päämäärää."

Sydämmeni vapisi tuskasta, jota ei voi sanoin kuvata, surusta, jolle
silmissä ei ole kyyneleitä. Pimeä sulki syliinsä pyhiinvaeltajan
haudalla, haamun, joka oli noussut siitä, uneksijan, joka katseli
heitä. En nähnyt enkä kuullut enää mitään.

Heräsin tietoisuuteen siten, että käsi laskettiin olalleni. Se oli
Laura.

Hän oli laskeutunut polvillensa sohvan eteen. Hän näytti kuumuuden
rasittamalta ja peljästyneeltä ja kun hän silmäsi minua, näin hänen
katseensa olevan hämmentyneen ja levottoman. Minä nousin nopeasti
ylös.

"Mitä on tapahtunut?" kysyin minä. "Mikä on peljästyttänyt sinua?"

Hän katsoi taakseen puoliavonaiseen oveen -- asetti huulensa aivan
minun korvalleni -- ja kuiskasi:

"Marian! -- olento tuolla järvellä -- askeleet, jotka me kuulimme
eilen illalla -- minä olen nähnyt nyt juuri hänet! Olen juuri
puhellut hänen kanssaan!"

"Kenen kanssa taivaan nimessä?"

"Anna Catherickin."

Olin niin kauhistunut Lauran hämmästyneestä ulkomuodosta ja
sen lisäksi niin järkkynyt unestani, ett'en tyynesti käsittäen
voinut kestää niitä mielikuvia, joita tämä nimi tunki minuun.
Liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoin minä hänen edessään lattialla
ja tuijotin häneen aivan ääneti.

Hän oli itse liian paljon tapahtuman johdosta hämmennyksissä
voidakseen huomata, minkä vaikutuksen hänen vastauksensa teki minuun.
"Olen nähnyt Anna Catherickin! Olen puhunut Anna Catherickin kanssa!"
toisti hän, ikäänkuin minä en olisi kuullut häntä ensi kerralla. "Oi,
Marian, minulla on niin kummallisia asioita kerrottavana sinulle!
Tule mukaan -- täällä voidaan meidät yllättää -- tule heti minun
huoneeseeni."

Sanoessaan tätä innokkaalla äänellä tarttui hän käteeni ja saattoi
minut kirjaston kautta alakerroksen viime huoneeseen saakka, joka
oli järjestetty hänen yksityiskamarikseen. Ei kukaan kolmas henkilö,
lukuunottamatta kenties hänen kamarineitoaan, voinut hämmästyttää
meitä siellä. Hän työnsi minut edellään ovesta, sulki sen ja veti
yhteen oviverhot, jotka riippuivat sen sisäpuolella.

Ihmeellinen, huumaava tunne, joka oli vallannut minut, kesti vielä.
Mutta enenevä vakuutus, että se vastusten ketju, joka kauan oli
uhannut kietoa sekä minut että hänet, nyt auttamattomasti oli lyönyt
renkaansa ympärillemme, alkoi yhä enemmän saada valtaa minussa. En
voinut sitä sanoin lausua -- tuskin selittää sitä ajatuksissani.
"Anna Catherick!" kuiskasin itsekseni ja toistin vielä kerran
sekaannuksissani -- "Anna Catherick!"

Laura veti minut sohvalle. "Katso!" sanoi hän, "katso tänne!" ja
osoitti rintaansa.

Nyt vasta huomasin, että kadonnut rintaneula oli taas paikallansa.
Sen näkeminen tuntui vähentävän ajatusteni epäselvyyttä ja auttavan
rauhoittumistani.

"Mistä löysit rintaneulasi?" Ensi sanat mitkä voin lausua hänelle,
oli tämä typerä kysymys.

"Hän löysi sen, Marian."

"Mistä?"

"Venehuoneen lattialta. Ah, kuinka pitäisi minun alkaa -- kuinka
voisin minä kertoa sinulle kaikki? Hän puhutteli minua niin
ihmeellisesti -- hän näytti niin tavattoman sairaalta -- hän poistui
luotani niin nopeasti --!"

Hän puhui kovemmin, sikäli kuin hänen muistelunsa esiintyivät
räikeämpinä. Se ehdoton epäluulo, jota minä tunsin sekä öin että
päivin kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut heti varottamaan
häntä.

"Puhu hiljempaa", sanoin minä. "Ikkuna on auki. Kerro nyt alusta,
Laura. Kerro minulle sana sanaltaan, mitä tapahtui sinun ja tämän
naisen kesken."

"Suljenko ensin ikkunan?"

"Ei, puhu vain hiljaa; muista vain, että Anna Catherick on
vaarallinen puheen aine miehesi talossa. Missä näit sinä hänet ensin?"

"Venehuoneessa, Marian. Kuten tiedät, menin minä etsimään
rintaneulaani ja minä kävin siis läpi koko puiston silmäten
tielle joka askeleella. Sillä tavoin tulin vihdoin venehuoneelle
ja astuttuani sisään laskeuduin minä polvilleni etsiäkseni koko
lattialta. Siten olin etsimässä yhä, kun kuulin lempeän, vieraan
äänen kuiskaavan takanani: 'neiti Fairlie!'

"Niin, minun muinoinen nimeni -- rakas tuttu nimeni, josta minä luulin
olevani ainaisesti erotettu. Minä hypähdin ylös -- en peloissani,
sillä ääni oli liian lempeä ja ystävällinen voidakseen pelottaa
ketään, mutta varsin kummastuneena. Siinä, katsellen minua, seisoi
keskellä ovea nainen, jota minä en koskaan muista nähneeni --"

"Miten oli hän puettu?"

"Hänellä oli sievä kaunis valkoinen hame ja sen yllä vanha, kulunut
ja ohut, tummanvärinen olkahuivi. Päässä oli hänellä ruskea
olkihattu, yhtä huono ja vanha kuin olkahuivikin. Minä hämmästyin
hänen pukunsa vastakohtia ja hän näki minun huomaavan sen. --
'Älkää katsoko minun hattuani ja olkahuiviani', sanoi hän, puhuen
nopeasti, hengästyneesti ja äkkipikaisesti. 'Jos minä en saa käyttää
yksinomaan valkoista, niin on minusta sama mitä minulla on. Mutta
katsokaa hamettani kuinka paljon tahansa, sitä ei minun tarvitse
hävetä'. -- Eikö tuo ollut varsin merkillisesti puhuttu? Ennenkun
minä voin sanoa mitään rauhoittaakseni häntä, ojensi hän toisen
kätensä, ja minä näin kadonneen rintaneulani siinä. Tulin niin
iloiseksi ja tunsin sellaista kiitollisuutta, että minä menin hänen
luokseen ja tunnustin hänelle sen. -- 'Oletteko kyllin kiitollinen
tahtoaksenne osoittaa minulle pienen hyväntahtoisuuden?' kysyi hän.
-- 'Kyllä, kyllä', vastasin minä' 'kaiken sen hyväntahtoisuuden,
jonka minä voin'. -- 'No hyvä', sanoi hän, 'antakaa minun itse
kiinnittää Teidän rintaneulanne, koskapa minä löysinkin sen'. --
Hänen pyyntönsä oli niin odottamaton, Marian, ja hän esitti sen
sellaisella innolla, että minä vetäydyin pari askelta taapäin,
tietämättä oikein, mitä minun pitäisi tehdä. -- 'Ah', sanoi hän,
'Teidän äitinne olisi antanut minun kiinnittää rintaneulan'. -- Oli
jotain hänen äänessään ja silmäyksessään, joka, sen ohella että hän
tällä tavoin esitti äitini epäsuoraksi moitteeksi minua vastaan, sai
minut häpeämään epäluuloani. Minä otin sen hänen kätensä, jossa oli
rintaneula, ja nostin sen rinnalleni. -- 'Te tunsitte äitini?' kysyin
minä. 'Onko siitä kauan? Olenko minä nähnyt ennen Teitä?' -- Hänen
kätensä työskentelivät innokkaasti kiinnittäessään rintaneulaani,
kiinnitettyään sen painoi hän sitä rintaani vasten -- 'Ettekö Te
muista kaunista kevätpäivää Limmeridgessä', sanoi hän, 'jolloin
Teidän äitinne kulki koululle johtavaa polkua ja saattoi kummallakin
kädellänsä pikku tyttöä? Minulla ei ole sittemmin ollut mitään muuta
muistettavaa ja sen muistan minä! Te olitte toinen pikku tytöistä
ja minä olin toinen. Kaunis, viisas neiti Fairlie ja heikko Anna
Catherick-raukka olivat silloin lähempänä toisiansa kuin he nyt ovat!'"

"Muistitko häntä, Laura, kun hän sanoi sinulle nimensä?"

"Kyllä -- minä muistin, että sinä olit kysynyt Limmeridgessä minulta
Anna Catherickistä ja silloin sanonut häntä pidetyn niin minun
näköisenäni."

"Kuinka muistui tämä mieleesi, Laura?"

"Hänet nähtyäni. Mutta katsellessani häntä, hänen ollessaan aivan
lähelläni, pälkähti päähäni yht'äkkiä, että me olimme toistemme
näköisiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rypistyneet -- mutta
niiden näkeminen kauhistutti minua, sillä oli aivankuin minä olisin
nähnyt oman kuvani peilissä pitkän sairauden jälkeen. Tämä huomio
voivutti minut niin -- en tiedä oikein miksi -- että minä olin aivan
kyvytön puhelemaan hänen kanssaan."

"Näyttikö sinun äänettömyytesi loukkaavan häntä?"

"Pelkäänpä loukanneen. -- 'Te ette ole saanut äitinne ulkomuotoa',
sanoi hän, 'ettekä äitinne sydäntäkään. Hän oli tumma, neiti Fairlie,
ja hänellä oli enkelin sydän'. -- 'Tunnen olevani ystävällinen
Teitä kohtaan', sanoin minä, 'vaikk'en kenties voi ilmaista sitä,
niinkuin minun pitäisi. Miksi kutsutte minua neiti Fairlieksi?' --
'Koska minä rakastan Fairlie-nimeä ja vihaan Glyde-nimeä', huudahti
hän raivoisalla kiihkolla. Tähän asti en minä voinut erottaa mitään
mielipuolisuutta hänessä, mutta nyt luulin minä huomaavani sitä
hänen silmistään. -- 'Minä luulin vain siksi, ett'ette tietäisi
minun olevan naimisissa', sanoin minä, ajatellen hänen Limmeridgessä
minulle kirjoittamaansa rajua kirjettä, ja koetin rauhoittaa häntä.
Hän huokasi syvästi ja kääntyi pois. -- 'Enkö minä tietäisi, että Te
olette naimisissa!' toisti hän. 'Olenhan tullut tänne juuri siksi,
että olette naimisissa. Minä olen täällä sovittamassa syyllisyyttäni
Teitä kohtaan, ennenkun minä kohtaan äitinne toisella puolen haudan'.
-- Hän vetäytyi yhä enemmän taaksepäin, kunnes hän seisoi venehuoneen
edessä, jolloin hän kuunteli ja tarkkaavasti katsoi ympärilleen
muutaman hetkisen. Kun hän taas kääntyi minuun puhuakseen, ei hän
tullut sisään, vaan pysähtyi siihen, missä oli, käsi kummassakin
ovenpielessä, ja katsoi vain minuun. -- 'Näittekö Te minut eilen
illalla järven luona?' kysyi hän. 'Kuulitteko Te, että minä seurasin
Teitä läpi puiston? Minä olen koettanut useampana päivänä saada
puhua kanssanne kahden -- minä olen jättänyt ainoan ystävän, joka
minulla on maailmassa, levottomuuteen ja huoleen tähteni. Minä olen
antautunut vaaraan joutua uudelleen suljetuksi mielisairaalaan, ja
tämän kaiken olen minä tehnyt Teidän tähtenne, neiti Fairlie, kaiken
Teidän tähtenne!' -- Hänen sanansa pelottivat minua, Marian, mutta
kumminkin oli jotakin hänessä, joka herätti koko minun osanottoni.
Minä tiedän, että tämä minun osanottoni oli sydämmellinen, sillä se
saattoi minut kyllin pelkäämättömäksi kutsumaan tuon ihmisraukan
sisään ja istuutumaan viereeni venehuoneeseen."

"Tekikö hän niin?"

"Ei. Hän pudisti päätänsä ja sanoi minulle, että hänen täytyi pysyä
siinä, missä oli, katsoakseen, ett'ei joku kolmas henkilö yllättäisi
meitä. Ja siinä seisoi hän koko ajan käsi kummassakin ovipielessä,
milloin nopeasti kumartuen puhuakseen minulle, milloin yhtä nopeasti
vetäytyen taaksepäin katsoakseen ympärilleen. -- 'Minä olin täällä
eilen', sanoi hän, 'ennenkun tuli pimeä, ja kuulin silloin Teidän
ja sen toisen naisen puhuvan keskenänne. Minä kuulin teidän puhuvan
hänen kanssaan miehestänne. Minä kuulin Teidän sanovan, ett'ei
Teillä ole kyllin vaikutusvoimaa häneen, että hän luottaisi Teihin,
eikä kyllin, että hän vaikenisi. Ah, minä ymmärsin, mitä nämä sanat
merkitsevät; minun oma tajuntani sanoi sen minulle kuunnellessani.
Miksi annoinkaan minä mennä Teidän naimisiin hänen kanssaan! Oi,
minun pelkuruuteni -- minun hullu, kurja, kehno pelkuruuteni! --' Hän
kätki kasvonsa vanhaan, kuluneeseen olkahuiviinsa ja huokasi ja puhui
itsekseen sen takana. Minä aloin peljätä hänen ratkeavan johonkin
kauheaan epätoivoon, jota ei enemmän hän kuin minäkään voisi hallita.
-- 'Koettakaa rauhoittua', sanoin minä, 'koettakaa sanoa minulle,
kuinka Te olisitte voinut estää minun avioliittoni'. -- Hän otti pois
olkahuivin kasvoiltaan ja katsoi uinaillen minuun. -- 'Minulla olisi
pitänyt olla kyllin rohkeutta jäädä Limmeridgeen', vastasi hän. Minun
ei olisi pitänyt antaa tiedon hänen saapumisestaan pelottaa itseäni
lähtemään pois. Minun olisi pitänyt varottaa ja pelastaa Teidät
ennenkun oli myöhäistä. Miksi oli minulla vain rohkeutta kirjoittaa
tämä kirje Teille? Miksi tein minä heti vahinkoa, kun minä toivoin
tekeväni hyvää? Oi, minun pelkuruuteni -- minun hullu, viheliäinen,
kehno pelkuruuteni!' -- Hän toisteli taas näitä sanoja ja kätki vielä
kerran kasvonsa olkahuivin suppuun. Oli vaivaavaa katsoa häntä ja
kuulla häntä."

"Mutta varmaankin kysyit sinä häneltä Laura, syyn hänen pelkoonsa,
josta hän niin tuskaisesti puhui?"

"Kyllä, kyllä minä kysyin sitä."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Hän kysyi vuorostaan minulta, enkö minä puolestani pelkäisi sitä
miestä, joka olisi sulkenut minut mielisairaalaan ja joka tekisi sen
vielä kerran, jos voisi? Minä kysyin: 'Pelkäättekö vieläkin? Jos
pelkäisitte, ette varmaankaan olisi täällä'. -- 'Ei', sanoi hän, 'nyt
en pelkää'. -- Minä kysyin häneltä, miks'ei. Hän kumartui nopeasti
venehuoneeseen ja vastasi: 'Ettekö voi arvata, miks'en?' Minä
pudistin päätäni. -- 'Katsokaa minua', jatkoi hän. -- Minä sanoin
pahoittavan mieltäni, että hän näytti niin sairaalta ja kärsivältä.
-- 'Sairaalta?' toisti hän; 'minä olen kuolemaisillani. Nyt tiedätte,
miks'en enempää pelkää häntä. Uskotteko minun saavan tavata äitiänne
taivaan valtakunnassa? Ja uskotteko hänen antavan minulle anteeksi,
jos minä tapaan?' -- Mieleni tuli niin liikutetuksi, ett'en minä
voinut vastata. -- 'Minä olen ajatellut sitä', jatkoi hän, 'koko
ajan piillessäni Teidän miestänne, koko ajan, jonka minä olen
maannut sairaana. Levottomuuteni on ajanut minut tänne -- minä
tahdon sovittaa -- minä tahdon hävittää kaiken sen vahingon, jonka
minä olen tehnyt'. -- Minä pyysin häntä vakavasti sanomaan, mitä
hän tarkoitti. Hän katsoi minuun samalla tuijottavan uinailevalla
ilmeellä. -- _'Täytyykö_ minun hävittää kaikki vääryys?' kysyi hän
epäillen itseltään. 'Teillä on ystäviä, jotka pitävät huolta Teidän
puolustuksestanne. Jos _Te_ tunnette hänen salaisuutensa, niin tulee
hän pelkäämään Teitä; hän ei uskalla kohdella Teitä kuten minua. --
Hänen täytyy kohdella Teitä säälivästi itsensä vuoksi, jos hän pelkää
Teitä ja Teidän ystäviänne. Ja jos hän kohtelee Teitä säälivästi --
jos minä voin sanoa sen olevan minun ansioni --'. Hän vaikeni äkkiä
ja minä kuuntelin turhaan saadakseni kuulla enemmän."

"Mutta etkö sinä kehottanut häntä jatkamaan?"

"Kyllä, kyllä minä kehotin, mutta hän vetäytyi vaan taaksepäin ja
nojasi kasvonsa ja kätensä venehuonetta vasten. -- 'Oi', kuulin minä
hänen sanovan surullisella puoleksi mielipuolen hellällä äänellä,
'oi, jospa minut vain saisi haudata Teidän äitinne viereen! Jospa
minä saisin herätä hänen vierellään tuomiopasuunan kaikuessa ja
hautojen laskiessa kuolleensa tuomittaviksi! --' Marian! minä vapisin
kiireestä kantapäähän -- oli kauheata kuulla häntä. -- 'Mutta sitä
ei käy toivominenkaan', jatkoi hän kääntyen hieman minuun, niin
että hän taas voi nähdä minut. -- 'Ei käy toivominen sellaisen
vieras-raukan. Saisinko minä levätä marmoriristin alla, -- jonka
minä pesin omin käsin ja tein niin lumivalkoiseksi ja puhtaaksi
hänen tähtensä. Ah ei! ah ei! Ainoastaan Jumalan laupeudesta -- ei
ihmisten -- voin minä toivoa saavani tulla hänen luokseen sinne,
jossa pahuuden valta on lopussa ja väsynyt saa levätä'. -- Hän sanoi
nämä sanat hiljaa ja suruisesti, huokasi syvään ja vaikeni taas.
Hänen kasvonsa kuvastivat sekautumista ja epätietoisuutta -- hän
näytti ajattelevan tai ainakin ponnistelevan ajatellakseen. -- 'Mitä
minä juuri sanoin?' kysyi hän hetkisen kuluttua. 'Kun minä vain alan
ajatella Teidän äitiänne, unhotan minä kaiken muun. Mitä minun piti
sanoman? Mitä se oli?' -- Minä muistutan tuota ihmisraukkaa niin
ystävällisesti ja hienotunteisesti kuin voin siitä, mitä hän oli
sanonut. 'Ah!' huudahti hän hämmästyneellä tavallansa, 'Te olette
niin turvaton pahan puolisonne vallassa. Niin, ja minun täytyy tehdä
se, mitä varten minä olen tänne saapunut, -- minun täytyy sovittaa
erehdykseni, kun minulla, avun ollessa vielä mahdollisen, ei ollut
rohkeutta puhua'. -- 'Mitä Te tahdotte kertoa minulle', kysyin minä.
'Sen salaisuuden, jota Teidän julma miehenne niin pelkää', vastasi
hän. 'Erään kerran uhkasin ja pelotin minä häntä sillä. Nyt tulee
Teidän myöskin uhata ja pelottaa'. Hänen muotonsa tuli synkäksi
ja vihaiseksi, silmäyksensä kovaksi ja tuijottavaksi. Hän alkoi
viittaella minulle kädellä sekavasti ja tarkoituksettomasti. 'Äitini
tuntee tämän salaisuuden', sanoi hän, 'äitini on huoannut sen taakan
alla puolen elämäänsä. Erään kerran, ollessani nuori tyttö, sanoi hän
jotain _minulle_. Ja seuraavana päivänä, kun Teidän miehenne' --"

"Niin, niin! Jatka vain. Mitä sanoi hän sinulle miehestäsi?"

"Hän vaikeni taas, Marian, juuri tässä kohdassa."

"Eikö sanonut sen enempää?"

"Ja kuunteli tarkkaavasti. 'Hiljaa!' kuiskasi hän viitatessaan taas
minulle kädellään. 'Hiljaa!' Hän hiipi hitaasti ovesta, poistui
varovasti sivulle, askel askeleelta, kunnes minä en nähnyt häntä."

"Mutta varmaankin seurasit sinä häntä?"

"Kyllä, haluni tietää enemmän antoi minulle rohkeutta seurata häntä.
Juuri kun minä pääsin ovesta ulos, näyttäytyi hän äkkiä yhden nurkan
takaa. 'Salaisuus', kuiskasin minä hänelle -- 'viipykää hieman ja
ilmoittakaa minulle salaisuus!' Hän tarttui minua käsivarteen ja
tuijotti minuun rajuin, peljästynein silmäyksin. 'Ei nyt', sanoi
hän, 'me emme ole enää yksin, meitä vartioidaan. Tulkaa tänne
huomenna tähän aikaan -- mutta tulkaa itse -- älkää unohtako sitä
-- Teidän itsenne vain tulee saapua!' Hän lykkäsi minut kiivaasti
venehuoneeseen, enkä minä sen perästä nähnyt häntä enää."

"Oi, Laura, Laura! Taaskin on tilaisuus mennyt hukkaan. Jos minä
olisin ollut kanssasi, niin ei hän olisi päässyt käsistämme. Millä
suunnalla sinä näit hänet viimeksi?"

"Vasemmalla, missä maa laskeutuu ja metsä kasvaa niin tiheänä."

"Etkö kiiruhtanut ulos uudelleen? Etkö huutanut häntä?"

"Kuinka olisin voinut tehdä sen? Minä olin todellakin liian
peljästynyt voidakseni liikkua ja puhua."

"Mutta kun sinä taas voit liikkua -- milloin läksit ulos?"

"Niin, silloin kiiruhdin minä tänne sanoakseni sinulle, mitä oli
tapahtunut."

"Näitkö tai kuulitko ketään puistossa?"

"Ei -- kaikki näytti minusta hiljaiselta ja rauhalliselta kulkiessani
sen kautta."

Minä vaikenin hetken ja mietin asiaa. Oliko tämä kolmas henkilö,
jonka arveltiin salaisuudessa vartioineen heitä keskustelun aikana,
todellinen henkilö vai ainoastaan Anna Catherickin häiriytyneiden
aivojen synnyttämä mielikuva? Sitä oli minun mahdoton ratkaista.
Varmaa vain oli, että meiltä taaskin oli mennyt hukkaan tärkeä tieto
juuri ratkaisevana hetkenä -- kenties auttamattomasti -- jollei Anna
Catherick pitäisi lupaustaan palata takaisin huomispäivänä.

"Oletko varmasti sanonut minulle kaiken, mikä tapahtui, kaiken, mitä
puhuttiin?" kysyin minä.

"Luulen sanoneeni", vastasi hän. "Muistini, ei ole niin hyvä
kuin sinun, Marian, mutta tämä kohtaus teki minuun niin valtavan
vaikutuksen, minä halusin niin innokkaasti kuulla, ett'ei mitään
tärkeämpää ole jäänyt minulta mainitsematta."

"Hyvä Laurani, vähimmätkin pikkuasiat ovat tärkeitä, kun ne koskevat
Anna Catherickiä. Ajattele tarkoin. Unohtuiko häneltä mahdollisesti
jokin tieto, missä hän nykyisin oleskelee?"

"Sitä hän ei muistaakseni maininnut."

"Eikö hän puhunut mitään seuraajastaan, ystävästään, rouva
Clementsistä!"

"Oh, kyllä! Sen unhotin minä. Hän sanoi rouva Clementsin
välttämättömästi tahtoneen seurata häntä järvelle ja pitää huolta
hänestä ja pyytäneen pyytämistään, ett'ei hän yksin menisi seudulle."

"Tämänkö kaikkiaan hän lausui rouva Clementsistä?" "Niin, sen kaiken
kaikkiaan."

"Hän ei puhunut siis mitään siitä, missä hän oli oleskellut
Todds-Cornerista pakonsa jälkeen?"

"Ei, -- siitä olen aivan varma."

"Eikä mitään siitäkään, mikä hänen sairautensa oli?"

"Ei, Marian, ei sanaakaan. Sano minulle, mitä sinä ajattelet tästä
asiasta. Minä en todellakaan tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tai
ryhtyä tekemään."

"Sinun täytyy tehdä, mitä minä nyt sanon, hyvä Laura: ole
täsmällisesti venehuoneessa huomenna. On mahdotonta sanoa, kuinka
paljon riippuu siitä, että sinä taas saat puhua tämän naisen kanssa.
Sinua ei voi kumminkaan jättää, aivan yksin toista kertaa. Minä
seuraan sinua pitemmän matkan päässä. Kukaan ei tule näkemään minua,
mutta minä olen sinua niin lähellä, että minä voin kuulla äänesi,
jos jotakin tapahtuisi. Anna Catherick on päässyt Walter Hartrightin
käsistä; hän on päässyt sinun käsistäsi. Olkoon seuraus millainen
tahansa, ei hän pääse minun käsistäni."

Laura katsoi tutkivasti minua.

"Sinä uskot siis", kysyi hän, "että on todellakin salaisuus, jota
mieheni pelkää? Ajatteleppas kumminkin, Marian, jos se vain olisi
Anna Catherickin sairaassa mielikuvituksessa? Onhan mahdollista, että
hän vain tahtoi nähdä minua vanhan tuttavuutensa vuoksi äitini ja
minun kanssani. Hänen esiintymisensä oli niin kummallinen, että se
melkein herätti minussa epäluuloa. Luottaisitko sinä häneen toisissa
olosuhteissa?"

"Minä en tee johtopäätöksiäni, Laura, minkään muun kuin huomioitteni
mukaan sinun miehesi käytöksestä. Minä punnitsen Anna Catherickin
sanat sir Percivalin menettelyn mukaan -- ja uskon, että salaisuus on
todellakin olemassa."

Minä en sanonut sen enempää, vaan nousin poistuakseni huoneesta.
Mieleni saivat levottomaksi ajatukset jotka minä kenties olisin
ilmaissut hänelle, jos me olisimme kauemmin jatkaneet keskusteluamme,
mutta jotka kenties olisivat saattaneet olla vaarallisia hänen
tuntea. Muisto tuosta kauheasta unesta, josta hän oli herättänyt
minut, laskeutui kuin raskas pilvi kaikkien niiden vaikutelmain
yli, jotka hänen kertomuksensa minussa herätti. Minä tunsin,
kuinka monivaiheinen tulevaisuus läheni meitä; tämä tunne levisi
kuin jäätävä kylmyys sielussani; se vakuutus tunkeutui minuun,
että tuntematon, kamala kohtalo oli salattuna siihen tapahtumain
pitkään ketjuun, joka oli kietoutunut ympärillemme. Minä ajattelin
Hartrightiä -- sellaisena, kuin minä näin hänet persoonallisesti
sanoessaan meille jäähyväiset, ja sellaisena, kuin minä näin hänet
unessani, ja minäkin aloin arvella nyt, emmeköhän me; huomaamatta
itse sitä selvään, lähene varmaa, välttämätöntä loppua.

Minä annoin Lauran mennä yksin huoneeseeni ja läksin itse ulos
kävelylle kartanon ympärille tarkastelukseni hieman. Se tapa, jolla
Anna Gatherick oli eronnut Laurasta, saattoi minut uteliaaksi
tietämään, kuinka kreivi Fosco oli viettänyt puolipäivätuntinsa, joka
oli salaisuudessa herättänyt minussa epäilyn sen salaperäisen matkan
tuloksen suhteen, jolta sir Percival oli juuri palannut kotiin.

Katseltuani heitä kaikilta tahoilta huomaamatta heitä menin minä
uudelleen sisään ja vaelsin läpi kaikkien kerrosten huoneiden
toisen toisensa perästä. Ne olivat kaikki tyhjiä. Minä tulin
taaskin eteiseen ja menin ylös Lauran luo. Rouva Fosco avasi ovensa
mennäkseen sen ohi; ja minä pysähdyin saadakseni mahdollisesti
häneltä joitakin tietoja sir Percivalista ja hänen miehestään.
Niin, hän oli nähnyt heidät jotain toista tuntia sitten ikkunansa
edustalla. Kreivi oli tavallisella ystävällisellä tavallaan silmännyt
ylös ja sanonut hänelle, että hän, kreivi, ystävänsä kanssa aikoi
lähteä pitemmälle kävelylle.

Pitemmälle kävelylle! Tämä oli jotakin, jota he eivät koskaan
tavallisesti tehneet toistensa seurassa. Sir Percival ei ollut
huvitettu mistään muusta liikunnosta kuin hevosella, eikä kreivikään
-- lukuunottamatta niitä tapauksia, jolloin hän oli kyllin kohtelias
esiintyäkseen minun suojelijanani -- ollut ollenkaan huvitettu
mistään kävelyistä.

Tultuani Lauran luo huomasin minä hänen poissaollessani
muistaneen allekirjoitusjutun, jonka me aivan olimme unhottaneet
keskustelussamme Anna Catherickistä. Ensi sanoikseen lausui hän
nimittäin kummastelevansa sitä, ett'ei ollut sir Percivalilta saanut
kutsumusta saapua kirjastoon.

"Sinä voit olla huoleti siinä suhteessa", sanoin minä. "Nykyisin
ei ainakaan sinun enempi kuin minunkaan kestävyyttäni panna enää
kokeelle. Sir Percival on muuttanut mieltään: koko asia on lykätty".

"Lykätty?" toisti Laura kummastuneena. "Kuka sen on sinulle sanonut?"

"Kertojani on kreivi Fosco. Luulen hänen välitystään olevan
kiitettävän siitä, että sinun miehesi on nopeasti muuttanut
aikomustaan."

"Sehän näyttää kumminkin mahdottomalta, Marian. Jos
allekirjoituksellani tarkoitettiin saada rahoja sir Percivalille,
joita hän ehdottomasti tarvitsisi, niin kuinka voidaan asia lykätä?"

"En luule olevan vaikeaa meistä, Laura, saada selitys siihen. Oletko
unhottanut sen keskustelun, sir Percivalin ja hänen asianajajansa
välillä, jonka minä kuulin heidän käydessään eteisen yli?"

"En, mutta minä en voi muistaa --"

"Minä muistan sen varsin hyvin. Ehdotettiin kaksi vaihtopuolta:
joko saada sinun allekirjoituksesi asiapaperiin tai voittaa aikaa
antamalla kolmen kuukauden velkakirja. Nähtävästi on valittu
viimemainittu vaihtopuoli, joten me voimme varmasti toivoa olevamme
vapautettuja kaikesta osuudesta sir Percivalin yritykseen korjata
huonoja raha-asioitaan -- ainakin joksikin ajaksi."

"Ah, Marian, tämä kuuluu aivan liian hyvältä voidakseen olla totta!"

"Vai niin rakkahani! juuri ikään lausuit sinä minulle kohteliaisuuden
hyvästä muististani, ja nyt sinä epäilet sitä. Minä otan esille
päiväkirjani nähdäksemme, olenko minä väärässä."

Minä nousin ylös mennäkseni hakemaan kirjan.

Kun minä löysin sen kohdan, johon olin merkinnyt asianajajan
käynnin, huomasimme me, että olin muistanut aivan oikein nuo
kaksi vaihtopuolta. Muistoni oli minulle tällä kertaa ollut yhtä
uskollinen, kuin se tavallisesti oli. Nykyisen asemamme vaarallisessa
epävarmuudessa on vaikea vartioida, kuinka suuressa määrässä
tulevaisuutemme voi riippua muistoonpanojeni luotettavaisuudesta ja
siitä tarkkuudesta, jolla minä merkitsen ne päiväkirjaani.

Lauran ilme osoitti, että hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin minäkin. Ja
miten vähäpätöinen asia onkin -- niin jopa siihen määrään, että minä
melkein häpeän merkitä sitä -- saa se merkityksensä osoittamalla,
kuinka surullisen turvaton meidän asemamme nykyisin on. Meillä täytyy
todellakin olla varsin vähän luottamusta itseemme, kun huomio, että
minun muistini on kyllin terävä luotettavaksi, voi valmistaa meille
yhtä suuren ilon, kuin jos olisimme löytäneet uuden ystävän.

Soitettaessa ensi kerran päivälliselle erosimme me toisistamme. Juuri
silloin tulivat sir Percival ja kreivi takaisin kävelyltänsä, ja me
kuulimme talon herran silmittömästi nuhtelevan palvelijoita, että
päivällinen myöhästyi viisi minuuttia, ja vieraan tapansa mukaan
välittävän ja kehoittavan kärsivällisyyteen, arvokkuuteen ja rauhaan.

       *       *       *       *       *

Ilta on kulunut. Ei mitään erikoista ole tapahtunut. Mutta minä
olen huomannut eräitä omituisuuksia sir Percivalin ja kreivin
esiintymisessä, jotka saattavat minut sangen levottomaksi Anna
Catherickin ja aamupäivän kohtauksen tuloksien suhteen.

Olen oppinut kyllin tietääkseni, että kun sir Percival näyttää
hyvin kohteliaalta, on hän petollisin ja niin ollen vaarallisin.
Pitkä keskustelu hänen ystävänsä kanssa oli parantanut hänen
esiintymistapansa ainakin vaimoansa kohtaan. Lauran kummastukseksi
ja minun levottomuudekseni kutsui hän häntä useampia kertoja "pikku
Laurani", kysyi, oliko hän äskettäin kuullut jotain sedästään,
tiedusteli, milloin rouva Vesey kutsuttaisiin Blackwater-Parkiin,
ja osoitti hänelle niin monta muuta pikku huomaavaisuutta, että
hän melkein muistutti mieleemme tuon vihatun sulhasaikansa
Limmeridge-Housessa. Tämä oli jo aluksi huono merkki, ja minä
huomasin vieläkin enemmän levottomuutta herättäväksi sen seikan,
että hän päivällisen jälkeen voi olla nukkuvinaan salongissa, mutta
väijyvin silmäyksin kumminkin vartioi Lauraa ja minua, kun ei luullut
meidän huomaavan sitä. Minä en ole hetkeäkään epäillyt, että hän
teki pikaisen matkansa Welminghamiin tutkiakseen rouva Catherickiä
-- mutta tämän illan huomiot ovat saaneet minun pelkäämään, ett'ei
hän ole tehnyt matkaansa turhaan ja että hän epäilemättä on saanut ne
tiedot, joiden takia hän poistui luotamme. Jos minä tietäisin, kuinka
Anna Catherick olisi tavattavissa, niin olisin minä varmaan auringon
noustessa huomenna ylhäällä varottamassa häntä.

Kun se osa, jota sir Percival näytteli tänä iltana, onnettomuudeksi
oli minusta vain liian tuttu, näytti kreivi sen sijaan aivan uutta
puolta minulle. Hän näyttäytyi tänään ensi kerran tunteen miehenä --
tunteen, jota minä en luule tilaisuutta varten teeskennellyksi.

Hän oli varsin hiljainen. Hänen silmänsä ja äänensä kuvastivat
hillittyä tunnetta. Hänellä oli -- ikäänkuin olisi ollut jokin
salattu yhteys hänen lempipukunsa ja hänen sydämmensä sisimmän
äänen välillä -- komein liivinsä, jonka minä olen hänellä koskaan
nähnyt olevan, vaaleanviheriäisestä silkistä hopeareunusteella.
Hänen äänensä aleni lempeimpään viehkeyteen, hänen silmänsä
kuvasivat miettivää, isällistä ihailua hänen puhuessaan Lauran tai
minun kanssani. Hän puristi rouvansa kättä pöydässä, kiittäessään
häntä jostain pienestä huomaavaisuudesta päivällisillä. Hän joi
hänen maljansa. "Terveydeksesi ja onneksesi, enkelini!" sanoi hän
silmät hellyyttä loistaen. Hän söi vähän tai ei mitään ja huokasi
sanoen: "hyvä Percivalini!" kun hänen ystävänsä nauroi hänelle.
Päivällisen jälkeen otti hän Lauraa kädestä ja kysyi, tahtoisiko
hän olla "niin herttainen ja soittaa hänelle jotakin." Laura teki
niin pelkästä kummastuksesta. Kreivi istuutui pianon viereen, ja
hänen raskaat kellonvitjansa aaltoilivat kuten kultainen käärme yli
mahdottoman suuren, merivihreän silkkiliivin. Hänen jättiläispäänsä
oli raukeasti taipunut toiselle puolelle, ja hän löi hiljaa tahtia
kellanvalkoisilla sormillaan. Hän kiitti mitä ylistävimmin soittoa ja
ilmaisi hellällä äänellä ihailunsa Lauran soittamistavasta -- ei niin
kuin Hartright-raukan oli tapana kiittää viattomalla, sulosävelien
herättämällä riemulla, vaan selvänäköisellä, täydellisellä,
käytännöllisellä asiantuntemuksella sävellyksen ansioista ensi ja
soittajan kiitettävästä esityksestä toisessa sijassa. Kun alkoi
hämärtää, pyysi hän, ett'ei suloista, hälvenevää päivänvaloa vielä
halvennettaisi lampunvalolla. Hän tuli vastenmielisen hiljaisilla
askeleilla syrjäiselle ikkunalle, jonne minä olin hakenut paikkani
ollakseni poissa hänen tieltään ja välttääkseni näkemästä häntä
-- hän tuli pyytämään minua kannattamaan hänen pyyntöänsä, ett'ei
lamppuja vielä sytytettäisi. Jos jokin lamppu tällä hetkellä olisi
voinut polttaa hänet itsensä, niin olisin minä mielelläni mennyt
hakemaan sen keittiöstä.

"Varmaankin pidätte Te tästä vaatimattomasta, värähtelevästä
iltahetkestä?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Ah, minä rakastan
sitä! Silloin tunnen minä kaiken synnynnäisen jalon, suuren ja hyvän
ihailuni ikäänkuin taivaan hengen puhdistamaksi. Luonto vaikuttaa
minuun katoamattoman viehättävästi, niin sanomattoman suloisesti!
Minä olen vanha lihava ukko; sanat, jotka sopivat Teidän huulillenne,
neiti Halcombe, kaikuvat ivalta ja naurettavalta minun huuliltani.
On raskasta tulla nauretuksi ulos minun tunteeni hetkinä, ikäänkuin
minun sieluni ehdottomasti täytyisi olla kuin minäkin: vanha ja
liiaksi kasvanut. Katsokaa, kallein neiti Halcombe, tätä vaipuvaa
päivänvaloa, joka väräjää tuolla puiden latvojen välissä! Eikö se
tunge Teidän sydämmeenne, kuten se tunkee minun sydämmeeni?"

Hän vaikeni -- katsoi minuun -- ja toisti Danten mainion säkeen
iltahetkestä sellaisella äänen sulosoinnulla ja ihastuksella, jotka
yhä enemmän lisäsivät runon verratonta kauneutta.

"Oh!" huudahti hän äkkiä ihanan italialaisen runosäkeen viime sanan
vaiettua hänen huulillaan. "Minä teen itseni vanhaksi narriksi ja
väsytän tyyten teidät kaikki! Vetäkäämme verho sielullemme ja
palatkaamme todelliseen elämään. Percival, minä suostun lamppujen
sytyttämiseen. Lady Glyde -- neiti Halcombe -- Eleonor, hyvä
puolisoni -- kuka teistä arvoisat naiseni tahtoo kunnioittaa minua
pelaamalla dominoa?"

Hän puhutteli meitä kaikkia, mutta katsoi varsinaisesti Lauraan.

Laura muisti uskollisesti minun pelkoni olla loukkaamatta häntä
ja suostui siis hänen ehdotukseensa. Se oli enemmän, kuin minä
tänä hetkenä olisin voinut. Minä en olisi millään ehdolla voinut
asettautua samaan pöytään hänen kanssaan. Hänen silmäyksensä
tuntuivat tunkevan sisimpään sieluuni saakka huolimatta hämärän
yhä syvemmistä varjoista. Jokainen ruumiini hermo värisi hänen
äänestään, ja minä tunsin itseni milloin kuumaksi, milloin kylmäksi.
Kummallinen uneni, joka illan kuluessa tuon tuostakin oli ahdistanut
minua, valtasi nyt mieleni hirvittävänä aavistuksena, sanomattomana
kauheutena. Minä näin mielikuvituksessani taas lumivalkosen haudan --
minä näin hunnutetun henkilön kohoavan siitä ja asettuvan Hartrightin
viereen. Ajatus Laurasta kumpusi kuin lähteensilmä sydämmeeni ja
täytti sen kyyneleillä, jotka olivat katkerampia kuin koskaan ennen
tuntemani. Minä tartuin hänen käteensä hänen mennessään ohitseni
pelipöytään ja suutelin häntä, ikäänkuin tämä ilta erottaisi meidät
ainaiseksi. Kaikkien tuijottaessa hämmästyneenä minuun kiiruhdin minä
lasiovien kautta, jotka olivat avoinna -- kiiruhdin kätkeytyäkseni
heiltä pimeään -- niin, kätkeytyäkseni itseltänikin.

Tänä iltana erosimme tavallista myöhemmin. Puoliyön lähestyessä
keskeytti kesäillan hiljaisen tyyneyden puiden välissä valittavan
tuulen suhina. Me tunsimme kaikki ilmapiirissä äkkiä kohonnutta
kylmää, mutta kreivi huomautti ensimmäisenä, kuinka tuuli salavihkaa
alkoi lisäytyä. Hän pysähtyi hetkiseksi sytyttäessään kynttiläänsä ja
kohotti varottavasti kätensä.

"Kuule!" sanoi hän. "Huomenna tulee muutos."


IX.

Heinäkuun 5 päivänä. -- Eilispäivän tapahtumat valmistivat minua
ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan onnettomuutta. Tämä päivä ei ole
vielä lopussa, ja onnettomuus on jo tullut.

Lauran ja minun laskettua aika niin tarkoin kuin mahdollista, tulimme
me siihen vakuutukseen, että Anna Catherickin piti olla eilispäivänä
kello 1/2 3 iltapäivällä venehuoneessa. Tähän nähden järjestin minä
asian niin, että Laura olisi suuruksella tavallisuuden mukaan, mutta
heti vetäytyisi hiljaisuudessa pois minun jäädessäni hetkiseksi
jälkeenpäin salatakseni hänen poistumistaan ja sitten seuratakseni
häntä niin pian kuin mahdollista, tulematta huomatuksi. Tällainen
menettelytapa saattaisi hänet, jollei mitään häiritsevää tapahtuisi,
tilaisuuteen olemaan venehuoneessa ennen kello 1/2 3 ja minut
hakemaan, poistuttuani järjestyksessäni pöydästä, jonkun sopivan
paikan puistossa ennen kello 3.

Ilmanmuutos, jota lisääntyvä tuuli eilisiltana antoi aihetta odottaa,
sattuikin aamulla. Satoi runsaasti minun noustessani ylös ja jatkui
satamista aina kello 12, jolloin pilvet hajautuivat, taivas kirkastui
siniseksi ja aurinko alkoi loistaa luvaten kaunista iltapäivää.

Levoton uteliaisuuteni saada tietää, kuinka sir Percival ja kreivi
alkoivat käyttää edellisen puolen päivää, ei sir Percivaliin nähden
tullut ainakaan tyydytetyksi, sillä hän poistui luotamme heti
aamiaisen jälkeen ja meni ulos sateesta huolimatta. Hän ei sanonut
meille, mihin hän menisi eikä milloin hän tulisi. Me näimme hänen
nopeasti poistuvan ruokailuhuoneen ikkunain ohi korkeat saappaat
jalassa ja sadetakki päällä, siinä kaikki.

Kreivi vietti aamupäivän hiljaisuudessa osaksi kirjastossa, osaksi
salongissa, soittaen pianolla erilaatuisia kappaleita ja laulaen
hiljakseen mukaan. Ulkonäöstä päättäen jatkui hänen luonteensa
tunteellinen puoli itsepäisesti. Hän oli hiljainen ja herkkätunteinen
sekä valmis huokailemaan ja vaipumaan syviin mietteisiin
vähimmästäkin aiheesta.

Päiväsuuruksemme aika oli saapunut, eikä sir Percival vielä ollut
tullut takaisin. Kreivi otti ystävänsä paikan pöydässä -- nieleksi
surullisella ilmeellä suurimman osan hedelmätorttua, joka oli
haudattu kermatulvaan. "Rakastaa makeisia ja torttuja", sanoi hän
lempeällä äänellä, "on naisten ja lasten viaton ominaisuus. Minusta
on rakasta jakaa tämä ominaisuus heidän kanssaan -- taaskin yksi
side, kalliit naiset, teidän ja minun välilläni."

Kymmenen minuutin kuluttua poistui Laura pöydästä. Minä olisin
sanomattoman mielelläni tahtonut seurata häntä mutta en halunnut
herättää epäluuloja, ja mikä oli vielä pahempaa, jos Anna Catherick
saisi nähdä Lauraa seuraavan hänelle aivan tuntemattoman henkilön,
menettäisimme me todenmukaisesti hänen luottamuksensa koskaan sitä
enää voittamatta takaisin.

Minä odotin siis niin kärsivällisesti kuin voin, kunnes palvelija
tuli korjaamaan ruoat pois pöydältä. Poistuessani huoneesta ei sir
Percival vielä näkynyt palanneen kotiin. Viimeksi näin minä kreivin
seisovan sokeripala suussa ilkeän papukaijan kiivetessä liiviä
ylös ottaakseen sitä, samalla kun kreivitär Fosco, istuen miestään
vastapäätä, seurasi kohtausta sellaisella tarkkuudella, ikäänkuin
hän ei koskaan elämässään olisi nähnyt mitään sellaista. Matkalla
puistoon pysyttäydyin minä varovasti poissa tieltä, ett'ei minua
nähtäisi huoneen ikkunoista. Ei kukaan huomannut minua, ei kukaan
seurannut minua. Kelloni oli silloin neljänneksen yli 3.

Jouduttuani puiden joukkoon kiiruhdin minä kulkuani, kunnes olin
ehtinyt puolimatkaan puistoa. Saavuttuani niin pitkälle hiljensin
minä käyntiäni ja etenin varovammin -- en nähnyt enemmän kuin
kuullutkaan ketään ihmistä. Hetkisen kuluttua näin minä venehuoneen
takasivun -- pysähdyin ja kuuntelin -- menin sitten edemmäksi, kunnes
minä olin aivan sen vieressä ja olisin epäilemättä kuullut, jos joku
tai joitakin ihmisiä olisi ollut sisässä puhumassa. Kumminkin oli
hiljaisuus aina yhtä syvä; ei lähellä eikä etäällä näkynyt ketään
elävää olentoa.

Katsottuani huoneen sivuseinien edustaa -- ensin yhdeltä, sitten
toiselta puolelta -- onnistumatta kumminkaan mitään huomaamaan,
uskalsin minä mennä sen etupuolelle ja katsoa sisään --; se oli tyhjä.

Minä huusin: "Laura!" ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin. Ei kukaan
vastannut eikä ketään näkynyt. Mikäli minä voin huomata, olin minä
ainoa ihmisolento järven läheisyydessä ja tässä osassa puistoa.

Sydämmeni läpätti kovasti, mutta minä pysyin lujasti päätöksessäni
ja tarkastin ensin venehuoneen ja tutkin sitten sen edessäolevan
maan saadakseni selville, oliko Laura ollut täällä vai ei. Sisällä
huoneessa ei mikään todistanut hänen käyntiään, mutta ulkona löysin
minä hänen askeleensa jäljet hiekassa.

Minä huomasin kahden henkilön askeleet -- toiset suuret kuin
miehen ja toiset pienet, joiden minä uskoin olevan Lauran. Maa oli
kummallisesti sotkettu venehuoneen edustalla. Aivan seinän vieressä
ja esiinpistävän katon suojassa huomasin minä pienen kuopan hiekassa,
joka oli epäilemättä tehty. Minä huomasin vain sivumennen tämän ja
käännyin sen jälkeen nopeasti pois seuratakseni jälkiä niin pitkälle
kuin voin.

Ne johtivat minut vasemmalle venehuoneesta, pitkin puiston reunaa
noin neljän- tai viidensadan kyynärän matkan eteenpäin ja lakkasivat
sen jälkeen näkymästä. Minä huomasin niiden henkilöiden, joiden
jälkiä seurasin, tästä menneen puistoon, ja luonnollisesti tein
minä samoin. Aluksi en minä voinut huomata mitään tietä, mutta
etempänä löysin puiden seasta polun, jota minä seurasin. Hetkisen
johti se minua sille taholle, jossa kylä on, mutta heti tulin minä
paikkaan, jossa toinen polku meni sen yli. Sen molemmilla puolin
kasvoi tiheää orjanruusu- ja vadelmapensaikkoa. Minä pysähdyin
epävarmana, kumpaako tietä minun tulisi kulkea, kunnes minä okaisella
oksalla huomasin pienen palan olkahuivin tupsua. Lähemmin katsoessa
huomasin minä sen olevan Lauran olkahuivista ja seurasin siis enempää
epäröimättä tätä polkua. Suureksi lohdutuksekseni johti se minut
lopulta kartanoon asuinhuoneen takapuolelle. Minä sanon: suureksi
lohdutuksekseni, koska minä käsitin, että Lauran oli täytynyt jostain
tuntemattomasta syystä palata kotiin tätä syrjätietä. Minä astuin
pihalle takaportin kautta. Ensimäinen, jonka minä tapasin eteisessä,
oli taloudenhoitajaa rouva Michelson.

"Voitteko sanoa minulle", kysyin minä, "onko lady Glyde tullut kotiin
kävelyltään vai ei?"

"Mylady tuli sisään hetkinen sitten yhdessä sir Percivalin kanssa",
vastasi taloudenhoitajatar. "Minä pelkään, neiti Halcombe, että
jotakin varsin ikävää on tapahtunut."

Sydämeni lakkasi melkein tykyttämästä, "Tarkoitatteko jotakin
onnettomuuden tapausta?" kysyin minä heikolla äänellä.

"Ei, ei -- Jumalan olkoon kiitos, ei mitään onnettomuuden tapausta.
Mutta mylady juoksi huoneeseensa itkien, ja sir Percival on sanonut
minulle että käskisin Fannyn laittautumaan valmiiksi poistuakseen
talosta tunnin kuluttua."

Fanny oli Lauran kamarineito, siivo uskollinen tyttö, joka oli
palvellut häntä monta vuotta -- ainoa henkilö koko talossa, jonka
uskollisuuteen ja palvelevaisuuteen me täysin voimme luottaa.

"Missä on Fanny?" kysyin minä.

"Minun huoneessani, neiti Halcombe. Tyttöraukka on aivan lohduton, ja
minä pyysin häntä asettumaan sinne hieman rauhoittuakseen."

Minä menin rouva Michelsonin huoneeseen ja löysin Fannyn yhdestä
nurkasta katkerasti itkemässä ja järjestämässä matka-arkkuaan.

Hän ei voinut antaa minulle vähintäkään tietoa syystä, miksi hänen
pitäisi muuttaa. Sir Percival oli käskenyt, että hän saisi kuukauden
palkan kuukauden irtisanomisen sijaan ja heti matkustaa. Ei mitään
syytä oltu ilmoitettu eikä mitään huomautusta tehty hänen käytöstään
vastaan. Häntä oli kielletty vetoamasta emäntäänsä -- kielletty edes
näkemästä häntä ottaakseen jäähyväiset. Hänen pitäisi matkustaa
selityksittä, jäähyväisittä -- ja sen piti tapahtua heti.

Rauhoitettuani tyttö-raukkaa muutamilla ystävällisillä sanoilla
kysyin minä, missä hän aikoi viettää ensi yön. Hän vastasi
ajattelevansa mennä kylässä olevaan pieneen majataloon, jonka emäntä
oli kunnioitettava nainen ja tuttu Blackwater-Parkin palvelusväen
kanssa. Aamulla hyvissä ajoin aikoi hän matkustaa sitten edemmäksi
ystäviensä luokse Cumberlandiin pysähtymättä Lontoossa, jossa hän ei
tuntenut ainoatakaan ihmistä.

Minä huomasin silmänräpäyksessä, että Fannyn matka hankkisi meille
varman keinon lähettää kirje sekä Lontooseen että Limmeridge-Houseen,
mikä meille voisi tulla varsin tarpeelliseksi. Sanoin siis hänelle,
että hän voisi odottaa illan kuluessa kuullakseen jotain emännältään
tai minulta ja että hänen pitäisi luottaa siihen, että me molemmat
tahtoisimme tehdä kaiken voitavamme auttaaksemme häntä näissä
olosuhteissa. Sanottuani nämä sanat ojensin minä käteni hänelle
jäähyväisiksi ja menin ylös.

Minä menin Lauran huoneen edessä olevan eteisen ovelle. Koettaessani
avata sitä huomasin minä sen olevan sisäpuolelta lukitun.

Koputettuani ovelle avasi sen sama kömpelö, epämiellyttävä olento,
jonka raaka, välinpitämätön esiintyminen oli pannut kärsivällisyyteni
niin kovalle koetukselle sinä päivänä, jolloin minä löysin sairaan
koiraraukan. Sittemmin olin saanut tietää, että hänen nimensä oli
Margaret Porcher ja että hän on kelvottomin, huolimattomin ja
itsepäisin kaikista kartanon palvelijoista.

Avattuansa oven astui hän käytävään ja asettuen minun tielleni
tuijotti ääneti minuun tyhmästi irvistäen.

"Miksi asetut sinä tielleni?" kysyin minä. "Etkö näe minun haluavan
tulla sisään?"

"Kyllä, mutta siitä ei tulekaan mitään", vastasi hän vielä tyhmemmin
nauraen.

"Kuinka uskallat sinä puhua minulle tuolla tavoin? Poistu heti
tieltä!"

Hän ojensi suuret punaiset kätensä molemmin puolin sulkeakseen
kerrassaan minulta sisäänkäytävän ja nyökkäsi hitaasti paksulla
päällään.

"Niin on talon isäntä käskenyt", sanoi hän ja nyökkäsi vielä kerran.

Minä tarvitsin kaiken itsehillintäni ollakseni enempää väittelemättä
hänen kanssaan ja muistaakseni, että minun täytyi ensi sanani
lausua hänen isännälleen. Käänsin hänelle selkäni ja menin etsimään
sir Percivalia. Päätökseni pysyä levollisena, vaikka sir Percival
käytöksellään voisi panna sen kovalle koetukselle, oli tällä hetkellä
täysin unhotettu -- minun täytyy sanoa se häpeäkseni, ikäänkuin minä
en koskaan olisi päättänyt sitä. Teki minulle hyvää -- kaiken sen
jälkeen, mitä minä olin kärsinyt ja sietänyt tässä talossa -- teki
oikein hyvää tuntea, kuinka suuttunut minä olin.

Salongissa ja ruokailuhuoneessa ei ollut yhtään ihmistä. Minä menin
kirjastoon ja tapasin siellä sir Percivalin, kreivin ja rouva Foscon.
He seisoivat kaikki kolme yhdessä ja sir Percival piti pikku paperia
kädessään. Samassa kun minä avasin oven, kuulin minä kreivin sanovan
hänelle: "Ei -- tuhannesti ei!"

Minä menin oitis sir Percivalin luo ja katsoin häntä suoraan silmiin.

"Jos minä ymmärrän Teitä oikein, sir Percival, on Teidän vaimonne
huone vankila ja Teidän sisäkkönne hänen vartijansa", sanoin minä.

"Niin, juuri niin Teidän on ymmärrettävä minua", vastasi hän. "Ja
kavahtakaa, ettei vanginvartijani saa kaksinkertaista edesvastuuta --
kavahtakaa, ett'ei Teidänkin huoneenne tule vankilaksi."

"Ottakaa Te huomioon, kuinka Te kohtelette vaimoanne ja kuinka
Te uskallatte uhata minua", huudahdin minä vihani viehättämänä.
"Meillä on laki Englannissa, joka suojelee naisia julmuudelta ja
väkivallalta. Jos Te uskallatte hiuksenkaan taivuttaa Lauran päästä,
jos Te uskallatte uhata minun vapauttani, niin vetoan minä tähän
lakiin, maksakoon mitä tahansa."

Sen sijaan että olisi vastannut minulle, kääntyi hän kreiviin.

"Mitä minä sanoin sinulle?" kysyi hän. "Mitä sanot nyt?"

"Samaa, kuin äskenkin sanoin", vastasi kreivi. -- "Ei!"

Kiivaassa suuttumuksessanikin tunsin minä, kuinka hänen rauhalliset,
kylmät, harmaat silmänsä olivat suunnatut kasvoihini. Ne kääntyivät
pois minusta niin pian kun hän oli puhunut, ja suunnattiin
merkitsevällä ilmeellä hänen vaimoonsa. Kreivitär astui samassa
tuokiossa minun vierelleni ja puhui sir Percivalille, ennenkun kukaan
meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan.

"Minä pyydän Teidän huomiotanne silmänräpäykseksi", lausui hän
kirkkaalla, jääkylmällä, hillityllä äänellään. "Minun on kiitettävä
Teitä, sir Percival, vierasvaraisuudestanne, mutta minun täytyy
samalla sanoa, ett'en minä enempää voi käyttää sitä hyväkseni. Minä
en jää taloon, jossa naisia kohdellaan siten, kuin Teidän rouvaanne
ja neiti Halcombea on tänään kohdeltu!"

Sir Percival astui askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen
kuolonhiljaisena. Selitys, jonka hän oli saanut, -- selitys, josta
hän yhtä hyvin kuin minäkin varsin varmasti tiesi, ett'ei rouva Fosco
olisi antanut sitä ilman miehensä lupaa -- näytti aivan kivetyttävän
hänet. Kreivi seisoi vieressä ja katseli rouvaansa lämpimimmän
ihailun ilmeellä.

"Hän on ylevä!" lausui hän itsekseen. Hän lähestyi kreivitärtä
puhuessaan ja otti hänen kätensä omaansa. "Luota minuun, Eleonor",
jatkoi hän tyynellä arvokkaisuudella, jota minä en koskaan ennen
ollut huomannut hänessä. "Pyydän myöskin netti Halcomben luottamaan
minuun, jos hän tahtoisi kunnioittaa minua vastaanottamalla kaiken
avun, jonka minä voin antaa."

"Kirottua! Mitä tämä merkitsee -- mitä tarkoitat?" huusi sir
Percival, kreivin hiljaa mennessä ovea kohden käsikynkässä rouvansa
kanssa.

"Toisissa tilaisuuksissa tarkoitan minä, mitä itse sanon; mutta
tälläkertaa tarkoitan minä, mitä vaimoni sanoo", vastasi tuo viekas
italialainen. "Me olemme kerran vaihtaneet osia, Percival, ja
kreivitär Foscon ajatus on minunkin."

Sir Percival rutisti kokoon paperin, jota hän vieläkin piti
kädessään, töytäsi kreivin ohi vieläkin kiroten ja asettausi hänen ja
oven väliin.

"Tee niinkuin sinua huvittaa", sanoi hän tukahdetulla raivolla
hiljaisessa, puoleksi kuiskaavassa äänessään. "Tee niin, kuin sinua
huvittaa, -- ja sinä saat itse nähdä, mitä seuraa." Näin sanottuaan
poistui hän huoneesta.

Kreivitär katsoi kysyvästi mieheensä. "Mitä tämä merkitsee?"

"Se merkitsee, että sinä ja minä olemme saattaneet järkiinsä miehen,
jolla on pahin luonne koko Englannissa", vastasi kreivi. "Se
merkitsee, neiti Halcombe, että lady Glyde on päässyt vapaaksi mitä
arvottomimmasta kohtelusta ja että Te olette vapautunut kärsimästä
toistamiseen anteeksiantamatonta loukkausta. Sallikaa minun lausua
ihailuni Teidän esiintymisestänne ja rohkeudestanne varsin vaikeassa
asemassa."

"Ihailen Teitä vilpittömästi", lausui rouva Fosco.

"Niin vilpittömästi", kuului kreivin ääni kuin kaikuna.

Minulla ei ollut kumminkaan enää ensimäistä, vihastunutta
vastustusvoimaani loukkausta ja vääryyttä vastaan, joka piti
rohkeutta yllä. Tuskainen ikäväni nähdä Laura -- tunne täydellisestä
tietämättömyydestäni siitä, mitä oli venehuoneessa -- nämä yhdessä
tuottivat minulle sietämättömiä tuskia. Minä koetin pitää hyvää
naamaa ja puhua kreivin ja hänen rouvansa kanssa samalla äänellä,
jota he olivat käyttäneet minua kohtaan. Mutta sanat kuolivat
huulilleni -- minä hengitin kiivaasti ja vaikeasti ja katsoin
ikävöiden ovelle. Kreivi, joka ymmärsi levottomuuteni, poistui
äkkiä huoneesta ja sulki oven perästään. Samassa kuulin minä sir
Percivalin askeleet portaissa. Minä kuulin molempain herrojen
kuiskaavan toistensa kanssa oven edessä, samalla kun rouva Fosco
kaikkein rauhallisemmalla ja nöyrimmällä tavallaan vakuutti minulle
olevansa kaikkein meidän takia iloinen, ett'ei sir Percival ollut
käytöksellään pakoittanut häntä ja hänen puolisoaan poistumaan
Blackwater-Parkista. Ennenkuin hän oli lopettanut selityksensä, oli
kuiskaava keskustelu päättynyt, ovi avattiin uudelleen ja kreivi
katsoi sisään.

"Tunnen itseni onnelliseksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "voidessani
sanoa Teille lady Glyden taaskin olevan talonsa hallitsijattaren.
Minä uskoin olevan Teistä mieluisampaa saada tämä hyvä tieto minulta
kuin sir Percivalilta. -- Minä tulin siis sisään ilmoittaakseni vain
tämän Teille."

"Mikä ihailtava hienotunteisuus!" sanoi rouva Fosco, maksaen siten
miehelleen ihailuveronsa kreivin omalla tavallaan. Kreivi kumarsi
hymyillen, aivankuin hän olisi saanut kohteliaisuuden vieraalta, ja
vetäytyi sivulle laskeakseen minut menemään ohitsensa.

Sir Percival seisoi eteisessä. Kiiruhtaessani portaille kuulin minä
hänen kärsimättömästi huutavan kreiviä tulemaan ulos.

"Miksi viivyt sisällä?" kysyi hän. "Minun täytyy puhua kanssasi."

"Mutta minun täytyy miettiä hieman yksinäisyydessä", vastasi toinen.
"Odota myöhempään, Percival -- odota myöhempään."

Ei kumpainenkaan lausunut enempää. Minä olin jo päässyt
portaista ylös ja kiirehdin käytävää pitkin. Kiireessäni ja
mielenliikutuksissani jätin minä etehisen oven sulkematta, mutta
sisähuoneen oven suljin minä heti sisään tultuani.

Laura oli yksin. Hän istui aivan huoneen perällä käsivarret
hervottomina pöydällä ja kasvot peitettyinä käsiin. Hän hypähti ylös
huudahtaen ilosta nähdessään minut.

"Kuinka olet päässyt huoneeseen?" kysyi hän. "Kuka on päästänyt sinut
tulemaan! Eihän Percival?"

Valtaavassa levottomuudessani kuulla, mitä hänellä oli minulle
sanottavana, en minä voinut hänelle vastata -- minä voin vain
puolestani tehdä hänelle kysymyksiä. Lauran into saada tietää,
mitä alakerroksessa oli tapahtunut, oli kumminkin liian suuri
vastustettavaksi. Hän toisti sitkeästi kysymyksiään.

"Kreivi, luonnollisesti", vastasin minä kärsimättömästi. "Kenenkäs
vaikutus tässä talossa --?"

Hän keskeytti minut vastenmielisyyden liikkeellä.

"Älä puhu hänestä", huudahti hän. "Kreivi on alhaisin ihminen maan
päällä! Kreivi on halveksittava vakooja --!"

Ennenkun kumpikaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan enemmän,
kuulimme me jonkun aivan hiljaa koputtavan ovelle.

Menin katsomaan, kuka se oli. Kun minä avasin oven, seisoi kreivitär
sen edessä minun nenäliinani kädessään.

"Te pudotitte tämän aliseen eteiseen, neiti Halcombe", sanoi hän, "ja
minä otin sen tuodakseni Teille, kun minä kaikessa tapauksessa menen
huoneeseeni". Hänen kasvonsa, jotka aina olivat värittömät, olivat
nyt niin aavemaisen kalpeat, että minä säpsähdin ne nähdessäni.
Hänen muutoin varmat ja vakavat kätensä vapisivat kovasti, ja hänen
silmäyksensä kiisivät ohitseni avonaisesta ovesta kiintyäkseen
petomaisen julmasti Lauraan.

Hän oli kuunnellut ennen koputtamistaan! Minä näin sen hänen
kalpeudestaan, minä näin sen hänen vapisevasta kädestään, minä näin
sen hänen Lauraan kiinnittämästä katseestaan.

Viivyttyään pari silmänräpäystä kääntyi hän hiljaa pois minusta ja
meni tiehensä.

Minä suljin taas oven. "Ah, Laura, Laura! Me saamme molemmat
katkerasti katua sitä päivää, jolloin sinä sanoit kreiviä
_vakoojaksi_!"

"Sinä olisit itse kutsunut häntä siksi, Marian, jos sinä tietäisit
mitä minä tiedän. Anna Catherick oli oikeassa. Meitä vartioimassa
_oli_ kolmas henkilö eilen puistossa; ja tämä kolmas henkilö --".

"Oletko varma, että se oli kreivi?"

"Täysin varma. Hän oli sir Percivalin vakooja -- hän ilmaisi asian
hänelle -- hän kehoitti häntä koko tämän aamupäivän odottamaan ja
väijymään Anna Catherickiä ja minua."

"Onko Anna huomattu? Tapasitko sinä hänet järven luona?"

"Ei, hän pelastautui pysymällä poissa kohtauspaikalta. Mentyäni
venehuoneelle ei siellä ollut ketään."

"Enemmän, enemmän!"

"Minä menin sisään ja odotin muutamia minuutteja. Levottomuuteni
saattoi kumminkin minut nousemaan ylös ja katsomaan ulkona
ympärilleni. Tultuani ulos näin minä muutamia merkkejä hiekassa
aivan venehuoneen vieressä. Minä kumarsin alas katsoakseni, mitä ne
olivat, ja huomasin silloin hiekkaan kirjoitetun sanan. Sana oli --
_etsikää_!"

"Ja sinä pyyhit pois sen hiekasta?"

"Miten sinä sen tiedät, Marian?"

"Minä näin itse paikan hakiessani sinua venehuoneesta. Jatka, jatka!"

"Niin, minä kaaputin pois hiekan ja löysin kohta paperin, johon oli
kirjoitettu ja jossa oli allekirjoitus A. C."

"Missä se on?"

"Sir Percival on ottanut sen."

"Voitko muistaa sen sisällön? Luuletko voivasi kertoa sen minulle?"

"Pääasiallisen sisällön voin minä varmaan sanoa sinulle, Marian. Se
oli varsin lyhyt. Sinä olisit varmaan muistanut sen sana sanaltaan."

"Koeta sanoa minulle, miten se kuului, ennenkun kerrot enemmän."

Hän täytti pyyntöni. Minä merkitsen kirjeen sisällön tähän aivan
niin, kun hän lausui sen minulle:

"Minut näki yhdessä Teidän kanssanne eilen suuri ja lihava, vanha
mies. Olin pakotettu juoksemaan välttääkseni joutumasta hänen
käsiinsä. Hän ei ollut kyllin nopea seuratakseen minua, joten minä
hävisin hänen näkyvistään puiden sekaan. En uskalla tulla takaisin
tänään samalla tunnilla. Kirjoitan tämän ja kätken sen hiekkaan kello
6 aamulla ilmoittaakseni tästä Teille. Kun me ensi kerran tahdomme
puhua rikollisen puolisonne salaisuudesta, niin täytyy meidän olla
turvassa vainoomiselta tai olla kokonaan puhumatta. Koettakaa olla
kärsivällinen. Lupaan tavata Teitä taaskin ja oikein pian. -- A. C."

Kuvaus "suuri ja lihava, vanha mies", jonka Laura vakuuttaa
sananmukaisesti toistaneensa minulle, ei jättänyt minulle epäilyksen
varjoakaan siitä, kuka vakooja oli. Minä muistin edellisenä päivänä
sanoneeni sir Percivalille kreivin läsnäollessa Lauran menneen
venehuoneeseen etsimään rintaneulaansa. Luultavasti oli hän seurannut
häntä päättävällä tavallansa rauhoittaakseen häntä allekirjoitusjutun
johdosta heti sen jälkeen, kun hän oli kertonut minulle sir
Percivalin suunnitelmain muutoksesta. Siinä tapauksessa olisi hän
voinut olla venehuoneen läheisyydessä vain sen hetkisen, jolloin Anna
Catherick huomasi, että hän ja Laura olivat vartioidut. Epäiltävä,
kiireinen tapa, jolla hän erosi Laurasta, oli varmaankin aiheuttanut
hänen turhan yrityksensä ahdistaa häntä. Heidän edellisestä
keskustelustaan ei hän ollut voinut kuulla mitään. Verratessani
matkaa asuinkartanon ja järven välillä sekä sitä aikaa, jolloin hän
jätti minun salonkiin, siihen aikaan päivällä, jolloin Laura ja Anna
Catherick olivat keskustelleet toistensa kanssa, täytyi minun tulla
täydellisesti siihen vakuutukseen, että asianlaita oli niin.

Päästyäni siten jonkunlaiseen varmuuteen oli minun ensimäinen,
innokas harrastukseni tutkia, mitä huomioita sir Percivalin oli
onnistunut tehdä kreivi Foscon ilmiannon johdosta.

"Millä tavoin sinä menetit kirjeen?" kysyin minä. "Mitä teit sinä
sillä löydettyäsi sen hiekasta?"

"Luettuani sen läpi kerran", vastasi Laura, "otin minä sen mukaani
venehuoneeseen lukeakseni sen vielä kerran. Lukiessani lankesi varjo
paperille. Katsoessani ylös seisoi sir Percival ovella ja katseli
minua."

"Koetitko kätkeä kirjeen?"

"Kyllä, kyllä koetin -- mutta hän esti sen. 'Sinun ei tarvitse
vaivata itseäsi salaamalla sitä', sanoi hän! 'Minä olen sattumalta
lukenut kaikki tyyni.' Minä voin vain katsoa häntä lohduttomalla
silmäyksellä -- mitä voisin minä vastata? 'Ymmärrätkö minua?' alkoi
hän, taas 'minä olen lukenut sen. Kaivoin sen hiekasta kaksi tuntia
sitten, panin sen takaisin, kirjoitin sanan paikalle ja sovitin
parhaalla tavalla, että se joutuisi käsiisi. Sinä et voi kiemurrella
asiasta valehtelemalla. Sinä näet Anna Catherickin salaa eilen ja nyt
istut sinä siinä hänen kirjeensä käsissäsi. Minä en ole vanginnut
_häntä_ vielä, mutta _sinä_ olet vallassani. Anna minulle kirje. Hän
tuli luokseni -- minä olin yksin hänen kanssaan Marian -- mitä voin
tehdä? -- Minä annoin hänelle kirjeen".

"Mitä hän sanoi annettuasi kirjeen?"

"Ensin ei hän sanonut mitään. Hän tarttui käsivarteeni ja saattoi
minut venehuoneesta sekä katsoi ympärilleen kaikille tahoille,
ikäänkuin hän olisi peljännyt jonkun ihmisen näkevän tai kuulevan
minua. Sitten puristi hän kätensä lujemmin käsivarteni ympäri ja
kuiskasi minulle? 'Mitä sanoi Anna Gatherick eilen sinulle? Minä
tahdon kuulla joka ainoan sanan ensimmäisestä viimeiseen'."

"Kerroitko hänelle sen?"

"Minä olin yksin hänen kanssaan, Marian -- hänen kova kätensä
kouristi niin pahoin käsivarttani -- mitä piti minun tehdä?"

"Näkyykö vielä mitään merkkiä käsivarressasi? Annas katson."

"Miksi tahdot katsoa, Marian?"

"Minä tahdon nähdä sen, Laura, koska tästä päivästä meidän
kärsivällisyytemme täytyy loppua ja meidän vastarintamme alkaa. Tämä
hänen julmuutensa jälki on ase häntä vastaan. Anna minun nyt nähdä se
-- kenties täytyy minun vastaisuudessa valalla vahvistaa se."

"Oi, Marian, älä katso minuun noin! Älä puhu tuolla tavoin! Ei se
koske enää!"

"Anna minun nähdä se!"

Hän kääri hihansa, ja minä näin sir Percivalin raa'an väkivallan
jäljet. Minä olin jo kokenut niin paljon, etten minä enää voinut
murehtia, en vuodattaa kyyneltä -- enpä edes kauhistua siitä.
Sanotaan meidän naisten olevan joko parempia tai huonompia kuin
miehet. Jos se houkutus rikokseen, joka esiintyy muutamille
sukupuoleni onnettomille olennoille ja tekee heidät huonommiksi,
tällä hetkellä olisi ilmaantunut minulle --! Jumalan olkoon kiitos!
kasvoni eivät kumminkaan paljastaneet mitään sir Percivalin
puolisolle. Tuo lempeä, viaton, rakastava olento luuli vain minun
peljästyneen ja tulleen suruiseksi hänen tähtensä -- eikä ajatellut
sen enempää.

"Älä ole niin kovin levoton, Marian", sanoi hän yksinkertaisesti
vetäessään alas hihaansa. "Ei se koske enää."

"Minä tahdon koettaa ajatella sitä levollisesti sinun tähtesi,
rakkahani. -- No hyvä, puhu enemmän. -- Sinä sanoit hänelle kaikki,
mitä Anna Catherick oli kertonut sinulle -- kaikki, mitä sinä kerroit
minulle?"

"Niin, kaikki. Hän vaati sen -- minä olin yksin hänen kanssaan --
minä en voinut mitään salata."

"Sanoiko hän mitään sinun lopetettuasi?"

"Hän katsoi minuun ja nauroi itsekseen ivallisen katkerasti. -- 'Minä
saan kyllä sinun tunnustamaan kaiken muunkin', sanoi hän, 'kuuletko
-- kaiken muunkin'. Minä vakuutin hänelle sanoneeni jo kaiken, minkä
tiesin. 'Älä luule voivasi minulle kuvitella sitä', vastasi hän,
'sinä kyllä tiedät enemmän, kuin sinä tahdot tunnustaa minulle. Etkö
tahdo tunnustaa kaikkea? Sinun _täytyy_ tunnustaa! Minä pakotan sinut
tunnustamaan tultuamme kotiin, vaikkakaan minä en voi tehdä sitä
täällä!' -- Hän vei minut mukanaan toista tietä puiston kautta --
tietä, jolla minä en ollenkaan voinut toivoa tapaavani sinua -- eikä
sanonut sanaakaan, ennenkun me olimme asuinkartanon läheisyydessä.
Hän pysähtyi silloin taas ja sanoi: 'Tahdotko miettiä asiaa paremmin
nyt, ennenkun on myöhäistä, ja sanoa minulle kaikki?' -- Minä voin
vain toistaa, mitä olin jo sanonut. Hän kirosi minun itsepäisyyttäni,
meni nopeasti eteenpäin ja veti minut mukanaan portista. 'Sinun ei
onnistu pettää minua', sanoi hän, 'sinä tiedät enemmän, kuin sinua
miellyttää ilmoittaa minulle. Minä saan kyllä sinun tunnustamaan --
minä pakotan sinun arvoisan sisaresi tekemään samoin. Nyt tulee loppu
kaikista kuiskailemisista ja kaikista punomistanne juonista. Te ette
saa nähdä toisianne, ennenkuin olette tunnustaneet kaikki tyyni.
Minä annan vartioida teitä joka vuorokauden tunti, kunnes olette
sanoneet totuuden'. Hän oli kerrassaan kuuro ottaakseen huomioon,
mitä minä sanoin, ja vei minut mukanaan huoneeseeni. Fanny istui
siellä ompelemassa minulle, mutta hän käski hänen mennä heti ulos!
'Minä ryhdyn toimenpiteihin, ett'et sinä voi käydä yhteen liittoon',
sanoi hän. 'Sinun täytyy muuttaa täältä tänä päivänä. Jos emäntäsi
tarvitsee kamarineitoa, niin valitsen minä itse hänelle sellaisen'.
-- Hän lykkäsi minut tänne huoneeseen, sulki oven ja asetti tuon
raa'an naisen minua vartioimaan eteiseen. -- Oi Marian. Hän näytti
mielettömältä ja puhui kuin mieletön. Sinä et sitä ehkä usko, --
mutta minä vakuutan sinulle, että hän teki niin."

"Minä uskon sen, Laura. Hän on mieletön -- mieletön rikollisen
omantunnon tuskan takia! Joka sana, minkä sinä olet lausunut
minulle, saattaa minut yhä varmemmaksi, että Anna Catherickin
poistuessa luotasi eilen olit sinä huomaamaisillasi salaisuuden,
joka olisi voinut saattaa ilkeän miehesi turmioon -- ja hän uskoo
sinun huomanneen sen. Sinä et voisi sanoa tai tehdä mitään, joka
voisi tyynnyttää tätä kamalaa epäluuloa tai vakuuttaa hänen
petollista mieltään sinun rehellisyydestäsi. Minä en sano,
rakkahani, tätä pelottaakseni sinua. Minä sanon sen avatakseni
sinun silmäsi näkemään, millainen sinun asemasi todellisuudessa on,
ja vakuuttaakseni sinua, kuinka äärettömän välttämätöntä on, että
sinä sallit minun ryhtyä niihin toimenpiteisiin sinun turvaksesi,
joihin minä mahdollisesti voin ryhtyä niin kauan, kun meillä on
vielä vapautta siihen. Kreivi Foscon välitys on hankkinut minulle
tilaisuuden tulla luoksesi tänään, mutta kukapa tietää, eikö hän
kiellä tätä suosiotaan huomenna. Sir Percival on jo poistanut Fannyn,
koska hän on viisas tyttö ja sinuun hyvin kiintynyt -- ja ottanut
sijaan toisen henkilön sinua palvelemaan, joka ei vähääkään harrasta
sinun hyvääsi ja jonka alhainen käsityskanta kohottaa häntä tuskin
pihakoiraa korkeammalle. On mahdotonta sanoa, mihin väkivaltaisiin
toimenpiteisiin tästä lähtein ryhdytään, jollemme me estä häntä ja
hanki itsellemme jotain suojaa."

"Mitä voimme me tehdä, Marian? Oi, jospa me voisimme poistua tästä
paikasta ainaiseksi!"

"Kuule minua, Laura -- ja koeta uskoa, ett'et sinä kumminkaan ole
aivan turvaton niin kauan, kun minä olen luonasi."

"Minä tahdon uskoa sen -- minä uskon sen todellakin. Mutta älä unhota
aivan Fanny-raukkaakaan koettaessasi auttaa minua. Hänkin tarvitsee
turvaa ja lohdutusta."

"Minä en unhota häntä. Puhuin hänen kanssaan ennen tänne tuloani ja
minä olen jo sopinut hänen kanssaan tavata vielä kerran tänä iltana.
Ei ole turvallista panna kirjeitä Blackwater-Parkin postilaukkuun --
ja minun on kirjoitettava tänään kaksi kirjettä sinun tähtesi, joita
ei voi jättää kenenkään muun käsiin kuin Fannyn."

"Mitä kirjeitä?"

"Ajattelen kirjoittaa herra Gilmoren liikekumppanille, joka on
tarjonnut apuansa, jos joitain enempiä vaikeuksia meille ilmaantuisi.
Niin vähän, kuin minä tunnenkin lakia, olen minä kumminkin vakuutettu
sen suojaavan naisia sellaiselta kohtelulta, jota tämä konna
osoitti tänään sinua kohtaan. Minä en aio mennä selittämään mitään
yksityiskohtia Anna Catherickiin nähden, koska minä en voi antaa
mitään varmoja tietoja tästä asiasta. Mutta asianajajalle ilmoitetaan
sinun käsivarressasi olevat väkivallan merkit ja se hävytön tapa,
jota miehesi on osoittanut sinulle tässä huoneessa -- hän on saapa
minun kirjeeni, ennenkun minä tänä iltana suljen silmäni!"

"Mutta ajattelehan julkista häväistysjuttua, Marian!"

"Olen tarkoin sitä ajatellutkin -- sir Percivalilla on enemmän
pelkäämistä kuin sinulla. Pelko tämän asian julkisesta käsittelystä
voisi kenties saada hänet järkiinsä, kun ei mikään muu voisi auttaa."

Puhuessani tätä nousin minä ylös, mutta Laura pyysi minua jäämään
luokseen.

"Sinä saatat täten hänet raivoon", sanoi hän, "ja teet asemamme
kymmentä kertaa vaarallisemmaksi."

Minä tunnustin totuuden -- näiden sanojen masentavan totuuden mutta
en kumminkaan voinut sitä myöntää hänelle. Siinä levottomuutta
herättävässä asemassa, johon me olimme joutuneet, ei ollut
mitään apua eikä mitään toivoa, jollemme me uskaltaneet ryhtyä
äärimmäisyyteenkin. Minä sanoin sen hänelle vaikka niin lievästi kuin
voin. Hän huokasi syvään, mutta ei väittänyt vastaan. Hän kysyi vain,
kenelle minä kirjoittaisin toisen kirjeen.

"Herra Fairlielle", sanoin minä. "Setäsi on sinun lähin
miessukulaisesi ja perheen päämies. Hänen täytyy, hän _tulee_
suojelemaan sinua."

Laura pudisti päätänsä suruisen näköisenä.

"Niin, niin", jatkoin minä, "sinun setäsi on heikko, itsekäs
maailmanmies, sen tiedän kyllä; mutta hän ei ole kuitenkaan
sir Percival Glyde, eikä hänellä ole sellaista ystävää luonaan
kuin kreivi Fosco. Minä en odota mitään hyvää koituvan hänen
hyväntahtoisuudestaan tai harrastuksestaan sinua tai minua
kohtaan. Mutta hän tekee mitä tahansa saadakseen laiskotella ja
elää häiritsemättömässä levossa. Jos minä vain saan hänet siihen
vakuutukseen, että hänen välityksensä tällä hetkellä pelastaa hänet
muutoin välttämättömästä levottomuudesta, huolesta ja edesvastuusta
tulevaisuudessa, niin saadaan hänet pakotetuksi toimimaan itsensä
vuoksi. Minä tiedän, kuinka on meneteltävä hänen kanssaan. Laura --
minä olen saanut kokemusta."

"Jos sinä vain saisit hänen suostumaan siihen, että minä joksikin
ajaksi saisin palata Limmeridgeen olemaan hiljaisuudessa sinun
kanssasi, Marian, niin luulisin minä itseni melkein yhtä onnelliseksi
kuin ennen avioliittoani."

Nämä sanat johdattivat ajatukseni toiselle taholle. Eiköhän olisi
mahdollista pakottaa sir Percival valitsemaan toinen kahdesta
vaihtoehdosta: joko joutumaan häväistysjutun alaiseksi julkisen
syytöksen takia väkivallasta vaimoansa kohtaan tahi jonkun aikaa
kestävään eroon ilmoittamalla syyksi vaimon poissa-oloon käynti sedän
luona? Eiköhän sir Percival suostuisi jälkimäiseen vaihtopuoleen? Se
oli epäiltävää -- enemmän kuin epäiltävää. Niin vähän toivoa kuin
olikin kokeen onnistumisesta, oli kumminkin syytä koettaa sitä --
ja minä päätinkin tehdä niin -- suorassa epätoivossa siitä, ett'en
tietänyt parempaa neuvoa.

"Setäsi saa tietää toivomuksesi", sanoin minä, "ja kaikissa
tapauksissa tahdon minä pyytää myöskin herra Kyrlen neuvoa tässäkin
pulmassa. Voihan mahdollisesti olla jotakin hyvää siitä -- niin, minä
tahdon toivoa, että niin tapahtuu!"

Sanoessani tätä nousin minä jälleen ylös, mutta uudelleen koetti
Laura saada minut pysähtymään.

"Älä mene luotani", sanoi hän levottomasti. "Minun salkkuni on
pöydällä. Voithan sinä kirjoittaa täällä."

Minua vaivasi sanomattomasti ollessani pakotettu kieltäytymään,
vaikka minä teinkin sen pitäessäni hänestä huolta. Mutta me olimme
jo olleet liian kauan erillämme kaikista muista talon henkilöistä.
Toivomme saada taaskin tavata riippui kenties aivan yksinomaan
siitä, ett'emme herättäisi uusia epäluuloja. Oli siis oikea aika
näyttäytyä taaskin levollisena ja huolettomana alakerrassa noiden
halveksittavain ihmisten joukossa, jotka kenties parhaillaan puhuivat
meistä. Minä selitin tämän onnettoman välttämättömyyden Lauralle ja
sain hänen katsomaan asiaa samalta kannalta.

"Minä tulen takaisin, rakkahani, tunnin kuluttua", sanoin minä.
"Tällä kerralla on pahin kyllä ohi. Ole levollinen äläkä pelkää
mitään."

"Onko avain ovessa, Marian? Voinko minä sulkea sen sisäpuolelta?"

"Niin tässä on avain. Sulje ovi äläkä avaa kenellekään muulle kuin
minulle."

Minä suutelin häntä ja poistuin. Poistuessani oli lohduttavaa kuulla,
kuinka hän kiersi avainta lukossa, ja tietää, ett'ei kukaan voinut
päästä sisään ilman hänen suostumustaan.


X.

Heinäkuun 5 päivänä. -- Juuri kun minä tulin portaille, pölähti
päähäni, että kenties olisi minunkin varovaisinta sulkea oma oveni
ja minä otin avaimen mukaani. Päiväkirjani ja muut paperit olivat
jo varmassa tallessa kirjoituspöydän laatikossa, mutta kaikki muut
kirjoitukset olivat esillä huoneessa. Niiden joukossa oli myöskin
sinetti, jossa oli tavallinen kuva, kaksi kyyhkystä juomassa
samasta maljasta, sekä muutamia imupaperilehtiä, joissa kenties
voisi olla jotakin jäljennöstä eilisiltaisista kirjoituksistani.
Mielikuvitukseni oli niin niiden epäilyjen valtaama, jotka nyt olivat
tulleet osaksi itseäni, että yksin tuollaisetkin pikkuasiat näyttivät
minusta vaarallisilta -- eipä suljettu pöydän laatikkokaan ollut
täysin varma, jollen minä lukitsemalla oven estänyt kaikkea pääsyä
huoneeseen.

Minä en voinut huomata kenenkään olleen huoneessani puhuessani Lauran
kanssa. Kirjoituskaluni, joita minä olin palvelijattareni kieltänyt
koskaan koskemasta, olivat tavallisuuden mukaan pöydällä hajallaan.
Ainoa, mikä kummastutti minua, oli että sinetti oli pantu koteloonsa
samoinkuin kynät ja lakka. Minä en ollut, ikävä kyllä, tavoiltani
niin säännöllinen tehdäkseni niin; mutta kun minä en voinut
muistaa panneeni sitä muuallekaan ja siis olin epävarma, enkö minä
kerran lähemmin ajattelematta olisi saattanut panna sitä oikealle
paikallensa, niin en minä ajatellut enempää tätä pikku-asiaa. Minä
suljin oven, pistin avaimen taskuuni ja menin alas.

Rouva Fosco seisoi yksin eteisessä ilmapuntaria katsomassa.

"Se laskee edelleenkin", sanoi hän; "pelkäänpä saavamme lisää
sadetta."

Hänen muodossaan oli taas tavallinen ilme ja tavallinen väri. Mutta
käsi, jolla hän osoitti ilmapuntaria, vapisi vielä.

Olikohan hän jo kertonut miehelleen kuulleensa Lauran kutsuneen
kreivi Foscoa "vakoojaksi"? Minun epäilyni, että hän oli tehnyt niin,
minun voittamaton, mutta epämääräinen pelkoni sen seurauksista, minun
vakuutukseni niiden pikkupiirteiden johdosta, joita naiset helposti
löytävät toisistaan, että kreivitär, huolimatta hyvin teeskennellystä
ulkonaisesta kohteliaisuudesta, ei ollut unhottanut, että hänen
veljentyttärensä syyttömästi seisoi hänen ja kymmenen tuhannen punnan
perinnön välillä -- kaikki tuli silmänräpäyksessä ajatuksiini, kaikki
pakotti minua puhumaan siinä mielettömässä toivossa, että minä
vaikutusvoimallani voisin aikaansaada jotakin hyvää sovittaakseni
Lauran tekemää loukkausta.

"Saanko toivoa Teidän ystävällistä huomiotanne, kreivitär, jos minä
uskallan puhua kanssanne varsin kiusallisesta asiasta?"

Hän pani kätensä ristiin ja nyökäytti päätänsä sanomatta sanaakaan ja
herkeämättä silmänräpäykseksikään katsomasta minuun.

"Kun Te olitte kyllin hyvä jättääksenne minulle nenäliinani",
jatkoin minä, "pelkään minä kovin Teidän sattumalta kuulleen Lauran
lausuvan jotakin, jota minä varsin vastenmielisesti tahtoisin toistaa
ja jota minä en tarjoudu puolustamaankaan. Minä uskallan toivoa
vain, ett'ette ole katsonut sen olevan sen arvoisen, että olisitte
ilmoittanut kreiville."

"Minkään arvoiseksi en minä voi sitä katsoa", vastasi kreivitär
nopeasti ja terävästi. "Mutta", jatkoi hän, ottaen hetkiseksi
jääkylmän tapansa, "minulla ei ole salaisuuksia miehelleni edes
pikku asioissakaan. Hänen juuri huomauttaessaan, että minä näytin
alakuloiselta, oli minun vastenmielinen velvollisuuteni ilmoittaa
alakuloisuuteni syy hänelle; minä tahdon siis suoraan sanoa, neiti
Halcombe, että minä olen puhunut kuulemastani miehelleni."

Minä olin valmistunut kuulemaan, että asianlaita oli niin, ja
kumminkin jäykistyin minä kauhusta kuullessani nämä sanat.

"Sallikaa minun sydämellisesti pyytää Teitä, kreivitär --
ja onnistukoon minun saada kreivikin käsittämään joksikin
anteeksiannoksi se onneton asema, johon minun sisareni on joutunut.
Hän puhui ollessaan mielenliikutuksissaan sen loukkauksen ja
vääryyden johdosta, jota hän sai kokea mieheltään -- eikä hän voinut
hillitä itseään lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat. Voinko toivoa,
että ne jalomielisesti annetaan hänelle anteeksi?"

"Aivan varmasti", lausui kreivin levollinen ääni takanani. Hän oli
kirjastosta äänettömin askelin hiipinyt luoksemme.

"Lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat", jatkoi hän, "teki lady Glyde
minulle vääryyden, jota minä valitan -- ja jonka annan anteeksi.
Älkäämme palatko enää tähän asiaan, neiti Halcombe, vaan koettakaamme
unhottaa se tästä hetkestä."

"Te olette kovin hyvä", sanoin minä, "Te vapautatte minut
sanomattomasta --"

Minä koetin puhua enemmän, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet
minuun; hänen kamala hymynsä, joka vain peitti muut vaikutelmat,
loisti jääkylmänä ja kovana hänen leveiltä, sileiltä kasvoiltaan.
Minun epäilykseni tätä rajatonta petollisuutta ja teeskentelyä
kohtaan, alennuksen tunteeni, kun minä olin antautunut yrittämään
lepyttää hänen rouvaansa ja häntä itseään, herättivät minussa
sellaisen tuskan ja sekaannuksen, että sanat kuolivat huulilleni, ja
minä seisoin aivan mykkänä.

"Minä rukoilen polvillani, ett'ette lausu sanaakaan enemmän,
neiti Halcombe -- minua vaivaa todellakin, että olette katsonut
tarpeelliseksi puhua niinkin paljon". Lausuttuaan nämä kohteliaat
sanat tarttui hän minun käteeni -- kuinka minä halveksin itseäni ja
kuinka vähän minua lohduttaa, että minä sallin sen Lauran takia!
-- ja vei sen myrkyllisille huulillensa. Ennen sitä hetkeä en minä
ole oikein käsittänyt kammoani häntä kohtaan. Tämä tuttavallisuus
vaikutti minuun, aivankuin se olisi ollut suurin loukkaus. Ja
kumminkin kätkin minä kauhuni häntä kohtaan -- minä koetin
hymyilläkin -- minä, joka säälimättömäsi halveksien toisten naisten
teeskentelemistä, olin nyt viekkain -- viekas kuin se Judas, jonka
huulet nyt koskettivat kättäni.

Minä en olisi voinut säilyttää minua alentavaa itsehillitsemistäni
-- tämän kaikkiaan voin minä vielä tunnustaa omaksi arvontunnokseni
-- jos hän olisi jatkanut minuun katsomistaan. Hänen rouvansa
oli mustasukkainen kuin naarastiikeri, ja tämä seikka tuli minun
avukseni; hän pakotti näet miehensä kääntämään huomionsa minusta
samana hetkenä, kun tämä oli ottanut käteni. Hänen kylmät, siniset
silmänsä elostuivat, hänen harmaankalpeat kasvonsa leimahtivat ja
muutamina silmänräpäyksinä näytti hän monta vuotta nuoremmalta kuin
hän todellisuudessa oli.

"Kreivi!" sanoi hän. "Englantilainen nainen ei voi täysin arvostella
Teidän ulkomaalaisia kohteliaisuuden osoituksianne."

"Suo anteeksi, enkelini! Paras ja minulle rakkain englannitar koko
maailmassa ymmärtää kumminkin niiden täyden merkityksen." Näin sanoen
päästi hän hiljaa minun käteni ja tarttui sen sijaan vaimonsa käteen,
jonka hän vei huulillensa.

Minä kiiruhdin taaskin portaita ylös ja pakenin omaan huoneeseeni.
Jos minulla olisi ollut aikaa ajatella, olisivat varmaan minun
kuvitteluni, jäätyäni yksin, tuottaneet minulle katkeraa tuskaa.
Mutta nyt minulla ei ollut aikaa siihen. Mieleni rauhan ja rohkeuden
onneksi ei tässä ollut aikaa muuhun kuin toimintaan.

Kirjeet asianajajalle ja herra Fairlielle olivat vielä
kirjoittamatta, ja hetkistäkään viivyttelemättä istuuduin minä
suorittamaan tämän velvollisuuteni.

Ei ollut monta keinoa eikä apuneuvoa, joiden valinta olisi saattanut
minut ymmälle -- minulla ei ollut päinvastoin kehenkään muuhun
kuin itseeni turvaamista. Sir Percivalilla ei ollut ystäviä eikä
sukulaisia naapuristossa, joiden apuun minä olisin voinut luottaa.
Hän eli mitä välinpitämättömimmässä -- vieläpä muutamissa tapauksissa
vihamielisessä suhteessa niiden samanarvoisien ja yhteiskunnalliseen
asemaan kuuluvien perheiden kanssa, jotka olivat paikkakunnalla.
Eikä meillä ollut isää eikä veljeä, joka olisi voinut suojella
meitä. Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin kirjoittaa
näille molemmille kirjeet -- tai sitten saattaa Laura ja itseni
huonoon valoon ja tehdä kaikki rauhallinen ratkaisu tulevaisuudessa
mahdottomaksi salaisesti pakenemalla Blackwater-Parkista. Ei
mikään muu kuin suurin vaara voinut oikeuttaa meitä ottamaan tätä
viimemainittua askelta. Täytyi yrittää ensin kirjeillä -- minä
istuuduin siis ja kirjoitin ne.

En puhunut asianajajalle mitään Anna Catherickistä, koska -- kuten
jo olin Lauralle lausunut -- tämä seikka vielä oli siksi hämärä,
ett'emme voineet sitä selvittää, minkä vuoksi olisi ollut hyödytöntä
ilmoittaa siitä lakimiehelle. Minä kuvasin sir Percivalin moitittavan
käytöksen ja uudet raha-asioita koskevat riitaisuudet ja kysyin
häneltä vain, voisiko Laura vedota lain turvaan, jos hänen miehensä
kieltäisi hänen poistumasta joksikin ajaksi Blackwater-Parkista
ja menemästä minun kanssani Limmeridgeen. Minä kehotin häntä
kääntymään herra Fairlien puoleen saadakseen lähempiä tietoja
tähän viimemainittuun kysymykseen nähden -- minä vakuutin hänelle
kirjoittaneeni Lauran suostumuksella ja lopetin pyytämällä, että
hänen tulisi toimia Lauran nimessä, mikäli hän vain voisi ja niin
pian kuin mahdollista.

Sitten kirjoitin minä kirjeeni herra Fairlielle. Minä vetosin
häneen niillä sanoin, kuin minä mainitsin jo Lauralle soveliaimpana
saadakseni hänet heräämään välinpitämättömyydestään, ja suljin mukaan
jäljennöksen asianajajalle kirjoittamastani kirjeestä näyttääkseni
hänelle, kuinka vakava asia todellakin oli, sekä esitin matkamme
Limmeridgeen ainoana keinona estääksemme sitä vaaraa ja ikävyyttä,
joka nyt uhkasi Lauraa, vastaisuudessa sotkemasta sekä häntä että
hänen setäänsä onnettomuuksiin.

Lopetettuani kirjeeni, sinetittyäni ne ja kirjoitettuani osoitteet
niihin, otin minä ne mukaani Lauran huoneeseen näyttääkseni, että ne
nyt olivat valmiit.

"Onko joku häirinnyt sinua?" kysyin minä hänen avatessaan ovea
minulle.

"Ei kukaan ole koputtanut", vastasi hän. "Mutta minä olen kuullut
jonkun käyvän eteishuoneessa."

"Miehenkö vai naisen?"

"Naisen, minä kuulin selvään silkkihameen kahinan."

Kreivitär oli varmaankin hiipinyt eteishuoneessa. Se paha, minkä
hän voi tehdä omin neuvoin, oli vähäinen. Mutta sitä pahaa, jonka
hän voi aikaansaada miehensä nöyränä kätyrinä, ei suinkaan ollut
syrjäytettävä.

"Kuulitko sinä, mihin tämä henkilö meni poistuttuaan sinun
eteishuoneestasi?" kysyin minä. "Kulkiko hän käytävää eteenpäin?"

"Kyllä. Minä olin aivan hiljaa ja kuulin aivan selvään hänen
askeleensa."

"Mihinkä hän meni?"

"Sinun huoneesi eteen."

Minä mietin taasen. Itse en ollut kuullut kerrassa mitään. Mutta
minä kirjoitin innokkaasti kirjeitä ja minä kirjoitan aina raskaalla
kädellä ja kovalla kynällä, joka jotenkin äänekkäästi raapii
paperia. Oli enemmän uskottavaa, että rouva Fosco olisi kuullut
minun kirjoittavan, kuin että minä olisin voinut kuulla hänen
silkkihameensa kahinan. Tämä oli kumminkin uusi syy, jos minä olisin
tarvinnut jotakin enempää, mikä ehkäisi minua panemasta kirjeitä
eteisessä olevaan postilaukkuun.

Laura näki minun olevan miettiväisen. "Onko vieläkin vaikeuksia",
sanoi hän väsyneesti, "vielä vastuksia ja vaaroja?"

"Ei mitään uusia vaaroja", vastasin minä. "Mahdollisesti muutamia
pikku vastuksia vain. Minä ajattelen vain, miten parhaiten voin
jättää molemmat kirjeeni Fannyn käteen?"

"Sinä olet siis todellakin kirjoittanut ne? Oi, Marian, minä pyydän,
ett'et heittäytyisi mihinkään vaaraan."

"Ei, ei -- älä pelkää. Annapas katsotaan, mitä kello nyt on."

Kello oli neljänneksen yli 5. Minun pitäisi ehtiä mennä kylässä
olevaan majataloon ja palata takaisin ennen päivällistä. Jos minä
viipyisin iltaan, en minä kenties keksisi taas sopivaa tilaisuutta
poistua huomaamatta talosta.

"Lukitse ovi, Laura", sanoin minä, "äläkä ole levoton minun tähteni.
Jos kuulet jonkun kysyvän minua, niin sano vain avaamatta ovea, että
minä olen mennyt kävelemään."

"Milloin tulet takaisin?"

"Varmaan ennen päivällistä. Rohkeutta, rakkahani! Huomenna tähän
aikaan on sinulla terävä-älyinen ja rehellinen asianajaja. Herra
Gilmoren liikekumppanin täytyy lähinnä herra Gilmorea itseään olla
meidän parhain ystävämme."

Jäätyäni taasen yksin minä hetkisen mietittyäni tulin
siihen käsitykseen, että olisi viisainta olla näyttäytymättä
kävelypuvussani, ennenkun olisin ottanut selvän, mitä tapahtui
alakerrassa. Minä en ollut varma, oliko sir Percival sisällä vai
ulkona.

Kanarialintujen laulu kirjastossa ja tupakansavun haju, joka
tunkeutui puoliavonaisesta ovesta, ilmoitti minulle heti, missä
kreivi oli. Mennessäni ohi ja katsoessani taakseni näin minä
suurimmaksi ihmeekseni, että hän kaikkein kohteliaimmalla tavallaan
näytteli taloudenhoitajattarelle kuuliaisten pikku lintujensa taitoa.
Epäilemättä oli taloudenhoitajatar suoranaisesti kutsuttu tätä
näytelmää katselemaan, sillä hänellä ei olisi pälkähtänytkään päähän
mennä omasta alotteestaan kirjastoon. Tämän miehen vähäpätöisimmillä
teoillakin oli aina pohjalla jokin sivutarkoitus. Mitähän hän mahtoi
tälläkin tarkoittaa?

Nyt ei ollut kumminkaan aikaa tutkia hänen vaikuttimiaan. Minä
silmäsin ympärilleni nähdäkseni rouva Foscon -- hän oli tavallisuuden
mukaan lempikävelyllään kiertämässä kalalammikkoa kerta toisensa
perään.

Minä olin hieman epävarma, kuinka hän kohtelisi minua sen
mustasukkaisuuden purkauksen jälkeen, jonka minä äsken olin
aiheuttanut. Hänen miehensä oli kumminkin kesyttänyt hänet sen ajan
kuluessa, joka kohtauksesta oli mennyt, ja hän puhutteli minua
tavallisella kohteliaisuudellaan. Ainoa aihe puhutella häntä oli
haluni saada tietää, missä sir Percival oli, ja minun onnistuikin
hetkisen keskusteltuani saada kuulla hänen menneen kartanosta ulos.

"Mikä hevonen hänellä on?" kysyin minä huolimattomasti.

"Ei mikään", vastasi hän. "Hän meni pois pari tuntia sitten. Jos
minä ymmärsin häntä oikein, oli hänen aikomuksensa tehdä uusia
tutkimuksia tuon naisen suhteen, jonka nimi lienee Anna Catherick.
Hän näyttää olevan kummallisen levoton ja innostunut päästäkseen
hänen jäljillensä. Tiedättekö sattumalta, neiti Halcombe, onko Anna
Catherickin hulluus jotakin vaarallisempaa laatua?" "En, kreivitär,
sitä en tiedä." "Aijotteko mennä sisään?"

"Kyllä luullakseni. Uskoakseni on aika pian pukeutua päivälliselle."

Me menimme sisään yhdessä. Kreivitär meni kirjastoon ja sulki oven
jälkeensä. Minä menin heti hakemaan hattuani ja olkahuiviani. Joka
silmänräpäys oli arvokas, jos mielin tavata Fannyä ja ehtiä takaisin
ennen päivällistä.

Palattuani takaisin alas eteiseen ei kukaan ollut siellä, ja
linnunlaulukin kirjastossa oli lakannut. Minä en voinut pysähtyä
tehdäkseni joitakin uusia huomioita -- minä voin vain saada varmuuden
siitä, että tie oli vapaa, ja poistuin sitten pihasta molemmat
kirjeet taskussani.

Matkalla kylään valmistauduin minä mahdollisesti kohtaamaan sir
Percivalin. Niin kauan kuin minun oli taisteltava vain yksin häntä
vastaan, olin minä varma, ett'en kadottaisi mielenmalttiani. Naisen,
joka voi hallita mielensä, täytyy olla varma voittavansa miehen, joka
ei jaksa hillitä omaa kiivauttaan. Minä en tuntenut mitään sellaista
pelkoa sir Percivalia kuin kreivi Foscoa kohtaan. Sen sijaan, että
olisin tullut levottomaksi, tunsin rauhoittavan itseäni sen asian,
jonka takia sir Percival oli mennyt ulos. Niin kauan kuin häntä
ahdisti levoton intonsa päästä Anna Catherickin jäljille, voimme
Laura ja minä toivoa, ett'ei mikään väkivaltaisempi vainoaminen
meitä kohtaan tulisi kysymykseen. Meidän takia siis, samoinkuin
Annan takia, toivoin minä, ja rukoilin Jumalaa, että Anna Catherick
pelastuisi sir Percivalin käsistä.

Minä kuljin siis niin nopeasti kuin kuumuus salli kunnes tulin
tienristeykseen, josta poiketaan kylään, vähä väliä silmäten taakseni
ollakseni varma, ett'ei kukaan vakoillut minua.

Mutta ei mitään muuta näkynyt koko sillä tiellä, jonka olin kulkenut,
kuin tyhjät tavaravaunut. Se kolina, jonka ne aikaan saivat, vaivasi
minua, ja kun minä huomasin näiden vaunujen kääntyvän myöskin kylään
päin, pysähdyin minä antaakseni niiden mennä ohi ja päästäkseni
kuulemasta jyrinää. Katsoessani sinne päin entistä tarkkaavammin
luulin minä joskus huomaavani niiden takana kulkevan miehen jalat --
ajomies kulki edellä, aivan hevosten vieressä. Se osa tienristeystä,
jonka yli minä juuri olin mennyt, oli niin kapea, että vaunut, jotka
tulivat perässäni, töyttivät puita ja pensaita molemmin puolin, ja
minun täytyi odottaa, kunnes ne olivat ehtineet ohitseni, ennenkuin
minä voin saada varmuutta, olinko nähnyt oikein. Nähtävästi olin
kuitenkin huomannut väärin, sillä vaunujen sivuttua ei yhtään ihmistä
ollut tiellä.

Minä saavuin majataloon tapaamatta sir Percivalia ja joutumatta
mihinkään seikkailuun. Ilokseni huomasin emännän ottaneen Fannyn
vastaan mahdollisimman hyväntahtoisesti. Nuori tyttö istui pienessä
vieraskamarissa, kaukana meluisasta anniskeluhuoneesta, ja oli
saanut siistin makuuhuoneen vintillä. Nähdessään minut alkoi hän
taaskin itkeä ja sanoi, lapsiraukka, olevan surullista joutua tällä
tavoin viskatuksi maailmaan, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkun
anteeksiantamattoman rikoksen, vaikk'ei kumminkaan mitään pahaa voitu
lukea hänen syykseen, -- niin, eipä edes hänen isäntänsäkään, joka
oli ajanut hänet palveluksesta, voinut syyttää häntä.

"Älä sitä nyt muistele, Fanny", sanoin minä. "Emäntäsi ja minä
olemme ystäviäsi ja otamme huomioon, ett'ei sinun maineesi tule
kärsimään. Minulla ei ole aikaa olla kauan luonasi ja minun täytyy
niin lyhyesti kuin mahdollista sanoa aikovani osoittaa sinulle suuren
luottamuksen. Minä toivon, että sinä otat pitääksesi näistä kahdesta
kirjeestä huolta. Toinen, joka on varustettu postimerkillä, -- tulee
sinun jättää postiin niin pian kuin tulet Lontooseen. Toinen, joka
on osoitettu herra Fairlielle, on sinun jätettävä hänelle itselleen
tultuasi kotiin. Pidä luonasi molemmat kirjeet äläkä anna niitä
kellekään ihmiselle. Ne ovat molemmat mitä tärkeimmät sinun emäntäsi
onnelle."

Fanny kätki kirjeet pukunsa sisäpuolelle rintaansa vasten. "Siellä
säilytän minä ne, neiti", sanoi hän, "kunnes minä voin täyttää Teidän
määräyksenne."

"Pane mieleesi, että sinun täytyy olla hyvissä ajoin huomenna
rautatieasemalla", jatkoin minä. "Ja kun sinä tapaat Limmeridgen
taloudenhoitajattaren, niin lausu hänelle terveisiä minulta ja sano
hänelle, että sinä olet minun palveluksessani, kunnes lady Glyde
voi ottaa sinut takaisin omaansa. Kenties tapaamme me toisemme taas
pikemmin, kuin luuletkaan. Ole siis hyvällä mielellä äläkä unhota
junaa, joka lähtee kello 7."

"Tuhansia kiitoksia, neiti -- kiitän sydämellisesti. Se palauttaa
rohkeuteni, kun vain saan kuulla Teidän puhuvan. Olkaa hyvää ja
viekää nöyrä tervehdykseni myladylle ja sanokaa, että minä järjestin
kaikki hänen kapineensa niin hyvin, kuin voin niin lyhyenä aikana.
Ah, ah, kukahan pukee hänet päivällisille tänään? Minun sydämmeni
tahtoo pakahtua ajatellessani sitä."

Palattuani kotiin oli minulla vain neljännestunti pukeutuakseni
päivällisille ja sanoakseni muutamia sanoja Lauralle, ennenkuin menin
alakertaan.

"Kirjeet ovat nyt Fannyn käsissä", kuiskasin minä ovella. "Aiotko
tulla päivällisille?"

"En, en -- en mistään hinnasta maailmassa!"

"Onko jotakin tapahtunut? Onko joku pelottanut sinua?"

"On -- juuri nyt -- mieheni --"

"Tuliko hän huoneeseen?"

"Ei, hän säikäytti minua lyömällä oveen. Minä sanoin: 'kuka siellä?'
-- 'Sen tiedät kyllä', vastasi hän. 'Tahdotko taipua ja sanoa kaikki?
Sinun täytyy tehdä se! Ennemmin taikka myöhemmin pakotan minä sinut
tekemään sen. Sinä tiedät, missä Anna Catherick oleskelee!' -- 'En,
en', sanoin minä, sitä en minä tiedä'. -- 'Sinä tiedät sen', huusi
hän taas. 'Mutta minä kukistan sinun itsepäisyytesi -- muista, mitä
sanon sinulle! -- Minä piinaan sinua niin kauan, kunnes sanot minulle
kaikki!' Näin sanottuaan meni hän -- meni pois tuskin 5 minuuttia
sitten, Marian."

Hän ei ollut löytänyt Annaa. Me olimme turvassa tänä iltana -- sir
Percival ei ollut saanut selvää hänestä.

"Menetkö alas, Marian? Tule tänne jälleen illalla."

"Kyllä, kyllä. Älä tule levottomaksi, ystäväni, jos minä tulen
jotenkin myöhään -- minun täytyy varoa herättämästä tyytymättömyyttä
poistumalla heidän luotaan liian nopeasti."

Päivälliskello soi, ja minä kiiruhdin alakertaan.

Sir Percival vei rouva Foscon ruokasaliin, ja kreivi tarjosi minulle
käsivartensa. Hän näytti hiestyneeltä eikä ollut pukeutunut yhtä
huolekkaasti ja komeasti kuin ennen. Oliko hänkin ollut ulkona ennen
päivällistä ja tullut kotiin viime hetkenä? Vai kärsikö hän hieman
enemmän kuin tavallisesti kuumuudesta.

Olkoon kuinka tahansa tämän asian laita, vaivasi häntä kuitenkin
jokin salainen levottomuus tai epävarmuus, jota hän kaikella
teeskentelemistaidollaan ei voinut salata. Koko päivällisen ajan
oli hän melkein yhtä ääneti kuin sir Percival itsekin ja vähä väliä
silmäsi hän levottomasti rouvaansa, seikka, jota minä en koskaan
ollut huomannut hänessä. Ainoa maailmanmiehen velvollisuuksista, jota
hän ei laiminlyönyt, vaan päinvastoin täytti yhtä huolellisesti kuin
ainakin, oli osoittaa minulle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja
kohteliaisuutta. Mitä ilkeitä aikomuksia hänellä onkaan, niin kätkee
hän ne hyvin; ja muuttumaton kohteliaisuus minua kohtaan ja väsymätön
sir Percivalin kiivauden loukkaavain purkausten hillitseminen ovat
olleet niitä keinoja, joita hän on sitkeästi käyttänyt hyväkseen
voittaakseen päämääränsä aina siitä hetkestä saakka, kun hän saapui
tähän taloon. Minä epäilin tätä hänen ensi kertaa astuessaan
meidän suojelijaksemme tuona päivänä, jolloin asiakirja piti
allekirjoitettaman kirjastossa, -- nyt olen minä varma siitä.

Rouva Foscon ja minun poistuessani pöydästä nousi kreivikin ylös
seuratakseen meitä salonkiin.

"Miksi menet tiehesi, Fosco?" kysyi sir Percival.

"Siksi että olen saanut kyllin ruokaa ja kyllin viiniä", vastasi
kreivi. "Ole hyvä ja suo anteeksi, Percival, jos minä säilytän
kotimaiset tapani nousta pöydästä yhdessä naisten kanssa yhtä hyvin
kuin menen pöytäänkin heidän kanssaan."

"Lorua! Lasi clareta lisää ei tee mitään haittaa. Istu nyt uudelleen
alas, niinkuin englantilaisen tulee. Minä tahdon keskustella puoli
tuntia rauhassa kanssasi lasin ääressä."

"Varsin mielelläni tahdon keskustella rauhassa, hyvä Percivalini,
mutta ei nyt eikä viinilasin ääressä. Myöhemmin illalla, jos sinua
miellyttää -- myöhemmin illalla."

"Varsin kohteliasta!" sanoi sir Percival suuttuneena. "Kautta sieluni
todellakin kohtelias esiintyminen talon isäntää kohtaan!"

Useamman kerran olin minä päivällisen ajalla nähnyt hänen
levottomasti katselevan kreiviä samoinkuin minä olin huomannut,
että tämä tarkoin käytti tilaisuutta hyväkseen katsoakseen häneen
takaisin. Tämä yhdessä isäntämme innon kanssa saada häiritsemättä
puhella viinilasin ääressä ja vieraan yksipäinen kieltäminen palautti
mieleeni sir Percivalin aikaisemmin päivällä turhaan tekemän
pyynnön saada keskustella hänen kanssaan. Kreivi oli lykännyt
tämän keskustelun sitä ensi kerran pyydettäessä -- ja lykkäsi sen
taaskin toista kertaa päivällispöydässä esitettäessä. Mikä tämän
tulevan keskustelun aine olikaan, niin oli se nähtävästi sir
Percivalin mielestä tärkeä, ja kenties -- päättäen kreivin selvästä
vastenmielisyydestä kosketella sitä -- hänen mielestään vaarallinen.

Nämä huomiot kiinnittivät mieltäni mennessämme pöydästä salonkiin.
Sir Percivalin suuttumus sen johdosta, ettei hänen ystävänsä tahtonut
jäädä pöytään, ei näyttänyt tekevän tähän vähintäkään vaikutusta.
Kreivi saattoi meidät aikomuksensa mukaan teepöytään -- pysähtyi
pariksi minuutiksi salonkiin, meni sen jälkeen eteiseen ja tuli
takaisin postilaukku kädessä. Kello oli 8 -- aika, jolloin kirjeet
aina lähetettiin Blackwater-Parkista.

"Onko Teillä mitään kirjettä, neiti Halcombe?" kysyi hän ja lähestyi
minua laukku kädessään.

Minä huomasin, kuinka rouva Fosco, joka laittoi teetä, kuunteli minun
vastaustani.

"Ei, kiitän kysymästänne, kreivi. Tänään ei minulla ole mitään
kirjeitä pantavana laukkuun."

Hän antoi laukun palvelijalle, istuutui pianon ääreen ja soitti
hauskan neapelilaisen kansanlaulun "La mia Caroliina" pari kertaa.
Hänen rouvansa, joka tavallisesti oli hitainen kaikissa liikkeissään,
laittoi teen nopeammin, kuin minä olisin laittanut, joi kuppinsa
parissa minuutissa ja hiipi hiljaa pois huoneesta.

Minä nousin ylös seuratakseni hänen esimerkkiänsä -- osaksi sen
takia, että minä epäilin hänellä olevan joitakin pahoja aikeita
Lauraa kohtaan, ja osaksi sen takia, että olin päättänyt olla
jäämättä kahden kesken hänen miehensä kanssa.

Ennenkun minä ennätin ovelle, ehkäsi kreivi poistumiseni pyytämällä
kupin teetä. Minä annoin hänelle sen ja koetin toisen kerran mennä
ulos. Hän esti minut taaskin -- tällä kertaa menemällä pianon luo ja
vetoamalla minuun eräässä musiikkikysymyksessä.

Turhaan syyttelin minä täydellistä taitamattomuuttani ja maun
puutetta musiikkiasioissa -- se ei auttanut! Hän pyysi yhtä
kaikki lausumaan ajatukseni sellaisella innolla, joka kumosi
kaikki väitteeni. "Englantilaiset ja saksalaiset", selitti hän
harmistuneena, "koettivat aina halventaa italialaisia väittämällä,
että viimemainitut olivat mahdottomia omaamaan musikaalisen
sivistyksen. Me englantilaiset puhuimme yhäti oratorioistamme ja
saksalaiset symfonioistaan. Unhotimmeko me siis kokonaan hänen
kuolemattoman ystävänsä ja maamiehensä, Rossinin? Mitä oli 'Moses
Egyptissä' kuin ylevä oratorio esitettynä näyttämöillä sen sijaan,
kun se laulettaisiin kylmästi konserttisalissa? Mitä oli uvertyyri
'Wilhelm Tellistä' muuta kuin symfonia, vaikkakin vierasniminen?
Olinko minä kuullut 'Mosesta Egyptissä?' Tahtoisinko minä kuulla sitä
-- ja sitä -- ja sitä --? Ja sanoa, oliko koskaan kukaan kuolevainen
säveltänyt jotakin ylevämpää, pyhempää ja suurenmoisempaa?" -- Ja
odottamatta myöntävää tai kieltävää vastausta ja koko ajan terävästi
silmäillen minuun, alkoi hän jyristen soittaa pianoa ja sen ohella
kova-äänisesti ja ihastuneesti laulaa, väliin katkaisten laulun ja
soiton sanoakseen voimakkaalla äänellä esitettävien kappaleiden
nimet: "Egyptiläisten kuoro ruton aikana, neiti Halcombe!" --
"Recitatiivi Moseksesta lakitauluineen." -- "Israelilaisten rukous
mennessään yli Punaisen meren." Eikö tämä ole musiikkia? Eikö ole
ylevää? Piano tärisi hänen voimakkaiden käsiensä lyönnistä, ja
pöydällä olevat teekupit rämisivät, kun hänen valtava basso-äänensä
jyrisi ja hänen raskas jalkansa paukutti tahtia lattiaa vasten.

Oli jotakin kauheata -- jotakin rajua ja pirullista tässä hänen oman
laulunsa ja soittonsa ihailun purkauksessa sekä siinä riemussa millä
hän huomasi sen tekemän vaikutuksen minuun. Yhä enemmän lähenin minä
ovea, arkana ja kauhun valtaamana. Lopulta pääsin minä vapaaksi,
en siksi että itse koetin pyrkiä, vaan siksi, että sir Percivalkin
sekautui asiaan. Hän avasi nimittäin oven ja kysyi: "mitä tämä
kirottu meteli merkitsi?" Kreivi nousi heti pianon äärestä. "Ah,
kun Percival tulee", sanoi hän, "on samalla lopussa soinnukkuus ja
sulosäveleet. Musiikin jumalatar pakenee meitä, neiti Halcombe; ja
minä, vanha lihava laulaja, hengähdän ihastukseni lopun ulos avaran
taivaan alla!" Hän meni verannalle, pisti kätensä taskuihinsa ja
alkoi taas hiljaisella äänellä hyräjää recitativia "Moseksesta
puutarhassa".

Minä kuulin sir Percivalin huutavan häntä salin ikkunasta, mutta
hän ei huolinut siitä; hän näytti päättäneen olla kuulematta. Tuo
kauan lykätty yksityinen keskustelu oli siis vieläkin jätetty
silleen ja jäisi lykkäytymään siksi, kunnes kreivin armollinen tahto
ja suosio päättäisi toisin. Hän oli pidättänyt minua lähes puoli
tuntia salongissa rouvansa poistuttua. Missä oli rouva ollut? --
Mitä oli hän tehnyt tällä aikaa? Minä menin yläkertaan saadakseni
mahdollisesti jotain tietoa siitä, mutta minä en huomannut mitään,
eikä Laurakaan ollut kuullut mitään. Ei kukaan ollut häirinnyt
häntä -- silkkihameen kevyttä kahinaa ei hän ollut kuullut enemmän
eteishuoneessa kuin käytävässäkään.

Kello oli nyt 20 minuuttia vaille 9. Haettuani päiväkirjani pysähdyin
minä Lauran luokse, kirjoittaen tai keskustellen hänen kanssaan.
Ei kukaan ihminen tullut luoksemme eikä mikään häirinnyt meitä. Me
olimme yhdessä kello 10:een, jolloin minä lausuin hänelle viimeiset
rohkaisevat sanani ja toivotin hyvää yötä. Hän sulki ovensa
sovittuamme siitä, että minä heti aamulla tulisin hänen luoksensa.

Minulla oli vielä muutamia sanoja lisättävänä päiväkirjaani ennen
levolle menoani ja minä päätin mennä salonkiin viime kerran tänä
pitkänä, ikävänä päivänä, viipyä siellä hetkisen, pyytää anteeksi ja
sen jälkeen mennä huoneeseeni tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.

Sir Percival, kreivi ja hänen rouvansa istuivat kaikki kolme siellä.
Sir Percival istui haukotellen painauneena nojatuoliin, kreivi
luki ja rouva Fosco löyhytti itseänsä viuhkalla nähtävästi kärsien
kuumuudesta, hän, joka muutoin ei koskaan kärsinyt liiasta lämmöstä.

"Minä pelkään, kreivitär, ett'ette voi niin hyvin kuin tavallisesti!"
sanoin minä.

"Juuri samoin, kuin minä ajattelin sanoa Teille itsellenne", vastasi
hän. "Te olette kalpea, paras neiti Halcombeni."

"Paras neiti!" Ensi kerran puhutteli hän minua näin sydämmellisellä
tavalla. Mutta samalla oli ivallinen hymy hänen kasvoillansa.

"Minua vaivaa kiusallinen päänkivistys", vastasin minä kylmästi.

"Ei, todellakin! Se tulee varmaankin liikunnon puutteesta. Kävely
ennen päivällistä olisi kyllä tehnyt Teille hyvää." Hän pani
erikoisen painon sanalle "kävely". Olisiko hän nähnyt menevän minun
ulos? Se oli minusta yhdentekevä. Kirjeet olivat kumminkin varmassa
tallessa Fannyllä.

"Tule polttamaan sikari, Fosco", sanoi sir Percival, nousten ylös ja
silmäten taasen levottomasti ystäväänsä.

"Mielihyvällä, Percival, kun naiset ovat menneet levolle", vastasi
kreivi.

"Sallittehan, kreivitär, minun ensin sanoa hyvää yötä?" kysyin minä.
"Ainoa parannuskeino päänkivistystä vastaan on koettaa nukkua."

Minä lausuin jäähyväiset. Puristaessani kreivittären kättä näin minä
taaskin saman ivan hänen kasvoillaan. Sir Percival ei pannut minuun
minkäänlaista huomiota; hän silmäili kärsimättömästi kreivittäreen,
joka kumminkaan ei näyttänyt haluavan poistua huoneesta samalla
kertaa kanssani. Kreivi hymyili itsekseen ja kätki kasvonsa lukemansa
kirjan taakse. Nyt oli taaskin este luottavalle keskustelulle sir
Percivalin kanssa -- tällä kertaa oli kreivitär tiellä.


XI.

Heinäkuun 5 päivänä. -- Tultuani huoneeseeni ja suljettuani oven
avasin minä päiväkirjani merkitäkseni, mitä vielä päivän tapahtumista
oli jäljellä.

Kymmenen minuuttia tai enemmän istuin minä toimettomana kynä kädessä
ja mietin kaikkea, mitä kahdentoista viimeisen tunnin kuluessa oli
tapahtunut. Kun minä vihdoinkin aloin kirjoittaa, huomasin minä
silloin vaikeuden, jota en ennen koskaan ollut tuntenut. Huolimatta
kaikesta pyrkimyksestäni pitää koossa ajatuksiani pysähtyivät ne aina
sir Percivalin ja kreivin kahdenkeskiseen keskusteluun, joka oli
lykkäytynyt koko päivän, mutta joka luultavasti nyt tapahtuisi yön
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.

Näin hajanaisessa mielialassa ollen en voinut oikein selvään muistaa
kaikkea, mitä oli tapahtunut aamupäivästä alkaen, eikä minulla ollut
muuta neuvoa kuin sulkea hetkiseksi päiväkirjani.

Minä menin työhuoneeseeni ja suljin oven hyvin kiinni, ett'ei veto
häilyttäisi kynttilää. Ikkuna minun eteishuoneessani oli nimittäin
auki, ja minä kumarruin miettivästi siitä ja katsoin ulos hiljaiseen
yöhön.

Oli tyyni ja aivan pimeä. Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt.
Hengittäessäni raskasta yöilmaa tuntui siltä, kuin olisi satanut, ja
minä ojensin ulos käteni päästäkseni selville siitä. Ei. Sade uhkasi
vasta, mutta se ei ollut vielä alkanut.

Minä seisoin paikallani, nojaten ikkunapieleen lähes neljännestunnin,
silmäsin haaveillen syvään pimeyteen, mutta en kuullut mitään
muuta paitsi silloin tällöin palvelusväen puhelua tai kaukaisen,
alakerrassa suljettavan oven äänen.

Juuri kun minä väsyneenä käännyin pois ikkunasta mennäkseni
takaisin sänkykamariin ja koettaakseni uudelleen täydentää päivän
muistelmia kirjaani, tunsin minä tupakansavua nousevan ikkunaan.
Hetkinen sen jälkeen näin minä pienen punaisen tulenvalon lähestyvän
asuinrakennuksen ulkoreunalta. En kuullut mitään askeleita enkä
nähnyt mitään muuta kuin tuon punaisen valon, joka lähestyi
lähestymistään, meni ohi seisomapaikkani ja pysähtyi vastapäätä
makuuhuoneeni ikkunaa, johon minä olin jättänyt kynttiläni palamaan
pöydälle.

Tulenvalo pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi sitten samalle taholle,
josta se oli tullutkin. Seuratessani sitä silmilläni näin minä toisen
punaisen valon, hieman edellistä suuremman, lähestyvän kauempaa. Ne
kohtasivat toisensa pimeässä. Muistaen, kuka poltti paperosseja ja
kuka sikaria, päätin minä, että kreivi oli ensin tullut katsellakseen
ja kuunnellakseen minun ikkunani alla, ja että sir Percival oli
sitten yhtynyt hänen kanssaan. Varmaankin kävelivät he molemmat
nurmikolla -- muutoin olisin minä kuullut sir Percivalin raskaat
askeleet, vaikkakin kreivin äänettömät askeleet olisivat jääneetkin
minulta huomaamatta.

Minä seisoin rauhallisesti ikkunan ääressä vakuutettuna siitä, ett'ei
kumpikaan heistä voisi nähdä minua pimeässä huoneessa.

"Mitä on tekeillä?" kuulin minä sir Percivalin kysyvän hiljaisella
äänellä. "Miksi et tule huoneeseen istumaan?"

"Haluan ensin nähdä otettavan kynttilän pois tästä ikkunasta",
vastasi kreivi yhtä hiljaa.

"Mitä pahaa tekee kynttilä meille?"

"Se todistaa, että hän ei ole nukkumassa vielä. Hän on kyllin
tarkkasilmäinen epäilläkseen, että jotakin on tekeillä ja kyllin
pelkäämätön tullakseen alas kuuntelemaan, jos hän kenties voi saada
tilaisuutta siihen. Kärsivällisyyttä, Percival -- kärsivällisyyttä!"

"Tyhmyyksiä! Sinä lörpöttelet alinomaa kärsivällisyydestä."

"Nyt puhun minä jostain muusta. Hyvä ystäväni, sinä seisot perikadon
partaalla, ja jos minä sallin sinun antaa naisille yhdenkään
tilaisuuden lisää, niin voit sinä vakavasti luottaa kalliiseen
kunniasanaani, että he syöksevät sinut siihen."

"Mitä pirua sinä tarkoitat?"

"Sen aion selittää sinulle, Percival, kunhan kynttilä on poistettu
ikkunasta ja kun me olemme silmänneet kirjaston molemminpuoleisiin
huoneisiin sekä portaille."

He menivät hitaasti edelleen, enkä minä voinut kuulla loppua heidän
keskustelustaan, jota edelleenkin jatkettiin hiljaisella äänellä.
Minusta se oli yhdentekevää. Minä olin kuullut kylliksi päättääkseni
antaa arvonsa kreivin uskolle minun tarkkanäköisyyteeni ja
rohkeuteeni. Ennenkun punaiset tulipilkut olivat kadonneet pimeään,
olin minä itsekseni päättänyt, että näillä molemmilla miehillä,
heidän istuutuessaan neuvottelemaan, oli oleva kuulija -- ja tämä
kuulija, huolimatta kaikista kreivin varovaisuustoimenpiteistä,
olisin minä itse eikä kukaan muu. Minä tarvitsen vain sellaisen
vaikuttimen, että omatuntoni hyväksyisi tämän toimenpiteen ja että
minä saisin rohkeutta sen suorittamiseen; ja minulla oli sellainen
vaikutin: Lauran kunnia, Lauran onni -- niin, hänen elämänsäkin --
riippui kenties minun tarkasta kuulostani ja varmasta muistostani
tänä iltana.

Minä olin kuullut kreivin lausuvan, että hän aikoi tutkia Kirjaston
viereiset huoneet ja sen edessä olevat portaat, ennenkun hän ryhtyisi
keskusteluun sir Percivalin kanssa. Siis tapahtuisi keskustelu
kirjastossa. Tämän tietäen mietin minä heti keinon pettää kaikki
hänen varovaisuustoimenpiteensä -- tai toisin sanoen kuunnella
kaikki, mitä hänellä ja sir Percivalilla oli toisilleen sanomista
tarvitsematta ollenkaan mennä alakertaan.

Kuvatessani alakerran huoneita mainitsin minä pari sanaa siitä
verannasta, joka on talon sivulla ja johon korkeat lasiovet
johtavat kaikista huoneista. Verannan katto on tasainen. Sadeveden
johtavat siitä putket alas säiliöihin. Kaitaisella lyijykatolla,
joka sivuaa kaikkia makuuhuoneita minun arvostellakseni noin kolme
jalkaa ikkunain alla on joukko kukka-astioita jonkun matkan päässä
toisistaan. Tuulelta suojaa niitä kaunis, katon ulkoreunalla oleva
rauta-aita.

Nyt päähäni pälkähtäneen suunnitelman mukaan tuli minun työhuoneeni
ikkunasta laskeutua tälle katolle, hiipiä varovasti eteenpäin, kunnes
olisin tullut kirjaston ikkunan yllä olevalle kohdalle, painautua
siellä kukka-astioiden joukkoon ja kuunnella ulkoreunalla. Jos sir
Percival ja kreivi istuisivat tupakoimassa tänä iltana, kuten minä
olin nähnyt heidän monta kertaa ennen tekevän, tuolit aivan avattujen
lasiovien vieressä ja jalat verannalle asetetuilla puutarhatuoleilla,
kuulisin minä jokaisen heidän lausumansa sanan, jolleivät he vaan
kuiskaileisi -- ei pitempää keskustelua voi koskaan suorittaa koko
ajan kuiskaamalla. Jos he sen sijaan juuri tänä iltana päättäisivät
istua kauvempana huoneessa, oli minulla vähän toiveita kuulla mitään,
ja tässä tapauksessa täytyisi minun antautua paljon suurempaan
vaaraan mennä alakertaan.

Niin suuressa määrässä kuin epätoivoinen asemamme olikin vahvistanut
päätöstäni, toivoin minä kumminkin sydämmeni pohjasta, ett'ei minun
tarvitsisi ryhtyä viimemainittuun keinoon. Rohkeuteni oli kuitenkin
vain naisen rohkeus, ja se oli kovin pettämäisillään ajatellessani
olevani pakotettu menemään alakertaan ja tulemaan mahdollisesti
huomatuksi.

Minä menen hiljaa makuuhuoneeseeni yrittääkseni ensin vähemmän
vaarallisempaa kokeilua kävellä verannan katolla.

Pukuni täydellinen muutos oli monesta syystä ehdottomasti tarpeen.
Aluksi riisuin silkkihameeni, koska sen vähäisinkin kahina
hiljaisessa yössä olisi ilmaissut minut. Valkosten ja avarain
alusvaatteitteni sijaan otin minä tumman flanellisen hameen ja sen
päälle mustan matkakaapuni, jonka huppukauluksen minä vedin pääni
yli. Melkoista kaidempana kuin tavallisesti nykyisessä puvussani voin
minä helposti tunkeutua eteenpäin, missä tilaa oli niukalti. Ahdas
tie, joka minun oli kuljettava kukka-astiain ja seinän välissä, teki
tämän välttämättömäksikin. Jos minä kaataisin alas jotakin, jos minä
saisin aikaan vähäisintäkään melua -- kuka voisi silloin aavistaa
seuraukset?

Minä panin nyt muutamia tulitikkuja kynttilän viereen ennen sen
sammuttamista, jonka jälkeen minä hapuilin työhuoneeseeni, minkä
ulko-oven minä suljin -- laskeusin sitten levollisesti ikkunasta ja
asetin jalkani varovasti verannan katolle.

Minun kaksi huonettani olivat sisimpänä siinä kylkirakennuksessa,
jossa me kaikki asumme, ja minun oli siis sivuttavana viisi ikkunaa,
ennenkun minä voin päästä laskemalleni paikalle kirjaston oven
yläpuolelle. Ensimmäinen ikkuna oli asumattoman huoneen. Jäljellä
olevat ikkunat, joiden ohi minun ei tarvinnut käydä, olivat kreivin
puku- ja kylpyhuoneen ja vielä erään asumattoman huoneen.

Ei mitään ääntä kuulunut -- yön synkkä pimeys ympäröi minut joka
taholta. Mutta siihen, juuri kirjaston yläpuolelle, johon minun piti
mennä -- näin minä kynttilän valon loistavan! Kreivitär ei vielä
ollut mennyt levolle.

Oli myöhäistä vetäytyä takaisin; ei ollut aikaa viipyäkään. Minä
päätin mennä edemmäksi minkä uhalla tahansa ja toivoin suojaavan
itseäni sekä yön pimeyden että oman varovaisuuteni. "Lauran tähden!"
ajattelin minä itsekseni ottaessani ensimmäiset askeleeni, käärien
toisella kädellä kaapuni tiivisti ympärilleni ja toisella pitäen
seinästä kiinni. Pidin sitä nimittäin varmempana kuin kenties
satuttaa jalkani kukka-astioihin, jotka olivat vain muutaman tuuman
päässä minusta toisella puolella.

Olin päässyt ohi asumattoman huoneen ikkunan ja koetin joka
askeleella jalallani lyijykattoa, ennenkun minä uskalsin nojata
siihen koko ruumiini painolla. Nyt kuljin minä Lauran huoneen
pimeiden ikkunain ohi ("Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä tänä
yönä!") -- pian myöskin sir Percivalin huoneen. Nyt pysähdyin minä
hetkiseksi, laskeusin polvilleni ja nojautuen molempiin käsiini
ryömin määräämälleni paikalle ikkunan ja verannankaton välisen muurin
suojassa.

Muutamien silmänräpäysten kuluttua uskalsin minä katsoa ylös ikkunaan
ja huomasin silloin, että eräs ylimpänä oleva luukku oli vain avattu
ja että kaihtimet olivat vedetyt sen alaosan eteen. Katsoessani
sinne huomasin minä, kuinka kreivittären varjo kulki ohi valkosen
kaihtimen ja kohta hitaasti takaisin. Niin ollen ei hän ollut kuullut
minun liikkumistani, sillä muutoin olisi hänen varjonsa pysähtynyt
kaihtimen eteen, vaikkakin häneltä olisi puuttunut rohkeutta avata
ikkuna ja silmätä ulos.

Minä laskeuduin alas kääntäen kylkeni rauta-aitaa vasten, otettuani
ensin selvän kukka-astiain asemasta molemmin puolin itseäni.
Vasemmalla sivullani olevan kukan hyvähajuiset lehdet hipasivat
poskeani nojatessani päätäni kaidetta vasten.

Ensi äänet, jotka kuuluivat korvaani alhaalta, oli kolmen oven
avaaminen tai sulkeminen -- luultavasti viimemainittu -- kolmen oven,
eteisen ja kirjaston viereisten huoneiden, jotka kreivi oli sanonut
tutkivansa. Ensi näkemäni oli punainen tulikipuna, joka taaskin hiipi
yössä verannalta minun ikkunani eteen, viipyi siellä hetkisen ja
palasi sitten siihen paikkaan, josta se oli tullutkin.

"Piru vieköön sinun levottomuutesi! Etkö voi tulla istumaan?" kuulin
minä sir Percivalin murisevan alhaalta.

"Oi, kuinka lämmin on!" kuulin minä kreivin puhisevan väsyneellä
äänellä.

Sitten kuulin minä puutarhatuolien räminää verannan kivilattiaa
vasten -- minusta varsin tervetullutta räminää, mikä ilmoitti
minulle, että he aikoivat asettua lasiovien ääreen. Vielä oli siis
onni puolellani. Torninkello löi neljännestä vaille 12, kun he olivat
istuutuneet paikoillensa. Avonaisen ikkunaluukun kautta kuulin minä
rouva Foscon haukottelevan ja näin vielä kerran hänen varjonsa
valkosta kaihdinta vasten.

Sillä välin alkoivat sir Percival ja kreivi puhella keskenään
alakerrassa, kerta toisensa perään hiljentäen ääntään, mutta ei
kumminkaan koskaan kuiskaten. Se vaarallinen ja tavaton seikkailu,
johon minä olin viskautunut, se pelko rouva Foscon valaistujen
ikkunain takia, jota minä en oikein voinut hillitä, teki vaikeaksi --
niin alussa melkeinpä mahdottomaksi minulle säilyttää mielenmalttini
ja yksinomaan kiinnittää huomioni kirjastossa pidettävään
keskusteluun. Muutamina minuutteina voin minä vain käsittää sen
pääasiallisen sisällön. Minä kuulin kreivin sanovan, että ainoa
ikkuna, josta valo loisti, oli hänen rouvansa huoneen, sekä että koko
alakerros oli aivan varma, niin että he vapaasti voivat keskustella
toistensa kanssa joutumatta yllätetyiksi. Vastauksessaan nuhteli
sir Percival, että hänen ystävänsä koko päivän oli puoltamattomasti
laiminlyönyt hänen toiveensa ja etunsa. Kreivi puolustihe sillä, että
hän oli ollut hajamielinen koko kuluneen päivän, että hänellä oli
ollut kaikenlaisia levottomuuden syitä, ja että ainoa hetki, jolloin
sopisi tehdä selitys, oli silloin kun he tuntisivat olevansa varmoja,
ett'ei kukaan kuulisi tahi keskeyttäisi heidän keskusteluansa.
"Olemme joutuneet vakavaan pulaan liikeasioissa, Percival", sanoi
hän, "ja jos me ollenkaan voimme tehdä jotain päätöstä tulevaisuuteen
nähden, niin täytyy sen tapahtua tänä yönä ja syvimmässä
salaisuudessa."

Tämä kreivin lausunto oli ensimmäinen, jonka minä täydellisesti
huomaten voin käsittää. Tästä silmänräpäyksestä oli, vähäpätöisiä
keskeytyksiä lukuunottamatta, koko sieluni kiintynyt keskusteluun, ja
minä kuuntelin sitä sana sanalta.

"Pulaanko?" toisti sir Percival. "Niin, pahempaan pulaan, kuin voit
aavistaakaan, sen voin sanoa sinulle."

"Voin uskoa sen päättäessäni sinun esiintymisestäsi kahtena viime
päivänä", lausui kreivi kylmästi. "Mutta odota hieman! Ennenkun
me lausumme sanankaan enemmän siitä, mitä minä _en_ tiedä, niin
tehkäämme oikein selväksi toisillemme, mitä minä _tiedän_.
Katsokaammepa nyt ensiksi, olenko minä oikeassa menneeseen aikaan
nähden, ennenkun minä teen sinulle ehdotuksen tulevaisuuteen nähden."

"Odotapas, kunnes olen sekottanut lasin konjakkia ja vettä. Ota
itsellesi."

"Kiitos, Percival. Otan mielihyvällä lasin raikasta vettä ja sokeria.
Eau sucree [sokerivettä], ystäväni -- ei mitään muuta."

"Sokerivettä sinun ikäisesi mies! -- Kas niin, sekota äitelä
voiteesi, te ulkomaalaiset olette kaikki samanlaisia."

"Kuule nyt Percival. Minä esitän selvästi sinulle taloudellisen
asemani sellaisenaan, kuin minä katson sen olevan, ja sinä sanot,
olenko minä oikeassa vai en. Sekä sinä että minä tulemme takaisin
tänne mannermaamatkaltamme varsin huonoissa raha-asioissa --"

"Kuvaa lyhyesti! Minä tarvitsen muutamia tuhansia, sinä muutamia
satoja puntia -- ja jollemme me onnistu hankkimaan näitä rahoja,
perii meidät piru. Tämä on, lyhyesti ja sattuvasti, meidän asemamme.
Päätä nyt siitä asiasta, miten tahdot. Eteenpäin!"

"No hyvä, Percival, lausuakseni ajatukseni sinun lakonilaisella
tavallasi, tarvitsen minä muutamia satoja ja sinä muutamia tuhansia
puntia. Ainoa keino, mikä sinulla on hankkia sinulle ja minulle
nämät rahat, on rouvasi avulla. Mitä sanoinkaan sinulle vaimostasi
kotimatkalla Englantiin? Ja mitä sanoin sinulle vielä kerran kotiin
palattuamme ja nähtyäsi itse, minkälainen nainen neiti Halcombe on?"

"Kuinka minä muistaisin sen? Luullakseni rupatit sinä koko joukon
tapasi mukaan."

"Minä lausuin näin: -- Ihmisen terävä-älyisyys, ystäväni, on tähän
asti huomannut vain kaksi tapaa, jolla mies voi hallita vaimoa.
Toinen on nöyryyttää hänen ruumiillisella kurituksella, jota
menettelyä huonompi kansa yleisesti käyttää, mutta sivistyneet
luokat kammovat. Toinen keino -- hitaampi, paljon vaikeampi, mutta
menestykseen nähden yhtä varma, on olla koskaan kiukustumatta ja
tulematta levottomaksi. Tämä on oikea tapa hallita eläimiä ja lapsia
ja siis myöskin naisia, jotka itse asiassa eivät ole mitään muuta
kuin suuria lapsi. Tyyni päättäväisyys on ainoa ominaisuus, jota
eläimet, lapset ja naiset eivät voi vastustaa. Jos he vain kerrankaan
voivat järkähdyttää tätä tärkeätä vastustusvoimaa, niin katkasevat he
heti riippuvaisuutensa -- jolleivät he sitä vastoin koskaan onnistu
siinä, niin jää mies heidän hallitsijaksensa. Minä pyysin kyllä
sinua muistamaan tätä yksinkertaista keinoa, kun sinä olit pakotettu
luottamaan vaimosi apuun saadaksesi rahaa. Minä pyysin sinua vielä
hartaammin muistamaan sitä, kun sinun täytyi olla yhdessä vaimosi
sisaren, neiti Halcomben kanssa. Oletko ottanut huomioon neuvoni? Et,
et ainoatakaan kertaa niissä selkkauksissa, jotka ovat keräytyneet
niskaamme tultuamme tänne. Jokaisen kiukustumisen aiheen jonka
sinun vaimosi ja hänen sisarensa ovat antaneet sinulle, olet sinä
heti antanut vaikuttaa luonteeseesi. Sinä saat kiittää mieletöntä
kiivauttasi, että sinulta meni allekirjoitus hukkaan ja samalla
myöskin rahat, ja että neiti Halcombe kirjoitti ensimmäisen kirjeensä
asianajajalle --"

"_Ensimäisen_? Onko hän uudelleen kirjoittanut?"

"Kyllä, hän kirjoitti tänään uudelleen." Tuoli lensi verannalla
kumoon niin rajusti, kuin se olisi potkastu seljälleen.

Oli minun onneni, että kreivin kertomus herätti sir Percivalin
vihan, kuten nyt tapahtui. Kuullessani, että minut tälläkin kertaa
oli huomattu, hypähdin minä niin kiivaasti ylös, että rauta-aita,
johon minä nojasin, rämähti. Oliko hän seurannut minua majataloon?
Vai arvasiko hän, että minun oli täytynyt jättää kirjeeni Fannylle,
sanoessani hänelle, ett'ei minulla ollut ollut mitään postilaukkuun
pantavaa? Mutta jos asianlaita oli näinkin, niin kuinka olisi hän
voinut tutkia kirjeiden sisällön, kun minä olin suoraan laskenut ne
nuoren tytön käteen?

"Sinä saat kiittää onnellista tähteäsi", kuulin minä kreivin sen
jälkeen sanovan, "että minä olen talossasi oikaisemassa erehdyksiäsi
sitä mukaan, kuin sinä teet niitä. Kiitä onnellista tähteäsi
siitä, että minä sanoin suoraan ei, kun sinä olit kyllin mieletön
sulkeaksesi neiti Halcomben huoneeseensa samalla tavoin, kuin sinä
hulluudessasi olit menetellyt vaimosi kanssa. Eikö sinulla ole
ollenkaan silmiä? Voitko sinä nähdä neiti Halcomben käsittämättä,
että hänellä on miehen aavistuskyky ja päättäväisyys? Tämä nainen
ystävänäni voisin minä nauraa koko maailmalle. Mutta jos hän on
vihollisenani, niin sanon minä sinulle suoraan, että minä, niin
viisas ja kokenut kuin minä olenkin -- minä, Fosco, viekas kuin piru
itse, kuten olet minulle satoja kertoja sanonut, -- tunnen mielestäni
käveleväni kuin tulisilla hiilillä! Ja tämän komean olennon -- minä
juon hänen maljansa sokerivedessä -- tämän komean naisen, joka
seisoo, voimakkaana rakkautensa ja rohkeutensa takia, lujana kuin
kallio meidän molempain ja tuon hennon, sievän ihmisraukan välillä,
jota sinä kutsut vaimoksesi -- tämän Marian Halcomben, jota minä
ihailen koko sielustani, vaikkakin minun täytyy taistella häntä
vastaan sinun ja minun etuni tähden, ajat sinä äärimmäisyyksiin,
ikäänkuin hän ei olisi viisaampi eikä rohkeampi kaikkia muita naisia.
Percival! Percival! sinä ansaitset olla onnistumatta ja sinulla on
ollut huono onni."

Tuli hetkisen hiljaisuus. Minä merkitsen kaikki sen konnan sanat
minusta, koska minä tahdon muistaa ne -- koska minä vielä toivon
saavani elää sen päivän, jolloin minä voin puhua kaikki suoraan
hänen läsnä-ollessaan ja vaatia hänet edesvastuuseen kaikesta siitä
pahasta, jonka hän tekee.

Sir Percival katkasi taasenkin äänettömyyden ensiksi.

"Niin, niin, höpise sinä ja toru niin paljon kuin sinua huvittaa",
sanoi hän vihaisesti; "meidän rahahuolemme ei ole ainoa. Itsekin
olisit taipuisa ankaroihin toimenpiteisiin naisia vastaan -- jos
tietäisit niin paljon kuin minä."

"Aikoinansa tulemme me tähän jälkimäiseen vaikeuteen", puuttui
kreivi puheeseen. "Sinä voit sotkea omaa ajatusjuoksua mielesi
mukaan, mutta minua et sinä onnistu johdattamaan pois asiasta.
Käsitelkäämme ensin raha-asiat. Olenko minä saanut sinun itsepäisen
pääsi vakuutetuksi? Olenko minä osoittanut sinulle, että sinun kiivas
luonteet tekee sinut aivan mahdottomaksi auttamaan itseäsi? -- Vai
täytyykö minun taas alkaa uudelleen ja, kuten sanot rakastamallasi,
teeskentelemättömällä englantilaisella tavallasi, höpistä ja torua
vielä hieman lisää?"

"Äh! On helppo moittia minua. Mutta sanoa, mitä pitää tehdä -- on
hieman vaikeampi."

"Onko? Oi katsopas, mitä pitää tehdä: sinä lakkaat tästä päivästä
määräämästä liikeasioista; sinä jätät ne vastaisuudeksi yksinomaan
minun käsiini. Minä puhun nyt käytännölliselle englantilaiselle --
vai kuinka? Hyvä, Percival, sopisiko se sinulle?"

"Mitä aiot ehdottaa, jos minä jätän kaikki sinun käsiisi?"

"Vastaa minulle ensin. Saanko määrätä siitä vai en?"

"Jos me nyt kuvittelemme, että sinä päätät siitä, niin mitä aiot
tehdä?"

"Ensi aluksi aion tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, Percival.
Minun pitää vielä toistaiseksi antaa asianhaarain passiivisesti
johtaa itseäni, ja minulla on siis välttämätöntä niin tarkoin
kuin mahdollista saada selvä kaikesta. Meillä ei ole yhtään aikaa
menetettävänä. Minä olen jo sanonut sinulle, että neiti Halcombe on
tänään toisen kerran kirjoittanut asianajajalleen."

"Kuinka sait sen tietää? Mitä hän kirjoitti?"

"Jos minä sanoisin sinulle sen, Percival, tulisimme me vain takaisin
samaan paikkaan kuin nytkin. On kyllin, että minä olen huomannut
sen -- ja se on juuri tämä huomio, joka on koko tämän päivän
pitänyt minua sellaisessa levottomuudessa, ett'en minä ole voinut
ajatellakaan antautua mihinkään keskusteluun kanssasi. Nyt tahdon
minä verestää muistiasi asioihisi nähden -- joku aika sitten puhuimme
niistä. Rahat on hankittu vaimosi allekirjoituksen puutteessa kolmen
kuukauden velkakirjalla ja maksamalla sellainen korko, että se
saa minun niukan ulkomaalaisen tukijani hämmästyksestä seisomaan!
Velkakirjan langettua maksettavaksi onko mitään muuta maallista
keinoa lunastaa se kuin rouvasi avulla?"

"Ei, ei muuta."

"Kuinka? Eikö sinulla ole ollenkaan rahoja pankkiirisi hallussa?"

"Muutamia satoja tarvitessani useita tuhansia."

"Eikö sinulla ole mitään muuta vakuutta lainataksesi rahaa?"

"Ei vähintäkään."

"Mitä tosi teossa olet saanut vaimosi mukana tähän päivään asti?"

"En mitään muuta kuin hänen kahdenkymmenentuhannen puntansa korot --
jotka tuskin riittävät meidän jokapäiväisiin menoihimme."

"Mitä odotat sinä saavasi vaimosi myötäjäisinä?"

"Kolmetuhatta vuoteen hänen setänsä kuoltua."

"Varsin kaunis omaisuus, Percival. Mikä on tuo setä miehiään?
Vanhako?"

"Ei -- ei vanha eikä nuori."

"Onko hän hyväluontoinen mies, joka rakastaa elää hyvin? Onko hän
naimisissa? Ei -- nyt muistankin minä vaimoni sanoneen, ett'ei hän
ole naimisissa."

"Luonnollisesti ei. Jos hän olisi naimisissa ja jos hänellä olisi
poika, niin ei lady Glyde voisi olla lähin perillinen. Minä sanon
sinulle lyhyesti ja sattuvasti, mikä herra Fairlie on -- puolihullu,
lörppö, itsekäs narri, joka kiusaa jokaista hänen läheisyyteensä
tulevaa henkilöä ruikuttamalla huonoa terveyttään."

"Sellaiset miehet elävät kauan, Percival, ja menevät naimisiin
paljaasta ilkeydestä juuri silloin, kun vähimmän odotat sitä. Minä en
tahtoisi antaa paljoa, ystäväni, toiveistasi saada nuo kolmetuhatta
vuoteen. Eikö ole mitään muuta toivottavissa vaimosi mukana?"

"Ei, ei mitään?"

"Eikö kerrassaan mitään?"

"Ei kerrassaan mitään, paitsi hänen kuoltuaan."

"Vai niin -- hänen kuoltuaan."

Syntyi uudelleen äänettömyys. Kreivi nousi ylös ja meni verannan
edessä olevalle hiekkakäytävälle. Minä kuulin hänen äänestään, että
hän oli muuttanut paikkaa. "Sade on vihdoinkin tullut", kuulin minä
hänen sanovan. Se oli tullut. Kaapuni osoitti ilmeisesti, että jo
hetkisen oli satanut rankasti.

Kreivi meni taaskin verannalle -- minä kuulin tuolin narisevan hänen
uudelleen istuutuessaan.

"No hyvä, Percival", sanoi hän, "mitä saat vaimosi kuoltua?"

"Jos häneltä ei jää lapsia --"

"Joka kumminkin on varsin luultavaa?"

"Joka ei ole vähintäkään luultavaa --"

"No hyvä -- mitä siinä tapauksessa?"

"Silloin saan minä hänen kaksikymmentätuhatta puntaansa."

"Puhdasta rahaa?"

"Puhdasta rahaa."

He vaikenivat taasen molemmat. Samassa kun heidän ääniänsä ei
kuulunut, näyttäytyi taas kreivittären hahmo valkosta kaihdinta
vasten. Sen sijaan, että olisi astunut sen ohi, pysähtyi hän
hetkiseksi. Minä näin hänen sormiensa tarttuvan kaihtimen yhteen
kulmaan ja vetävän sen syrjään. Kalpeat kasvot näkyivät yläpuolellani
aivan ikkunaruutua vasten. Olin aivan hiljaa, kiireestä kantapäähän
kääriytyneenä mustaan kaapuuni. Sade, joka tunki vaatteitteni läpi,
virtasi lasille, himmensi sen ja ehkäsi hänen näkemästä mitään.
"Enemmän sadetta!" kuulin minä hänen sanovan itsekseen. Hän laski
alas kaihtimen -- ja minä hengitin vapaammin.

Keskustelua verannalla jatkettiin; tälläkin kertaa alkoi kreivi
kysellä.

"Percival, pidätkö paljon vaimostasi?"

"Sepä oli suora kysymys."

"Minä olen suora mieskin; siksi toistan sen vielä kerran."

"Miksi, perhanan tähden, katsot minua tuolla tavoin?"

"Vai niin -- etkö tahdo vastata minulle? No hyvä, otaksukaamme siis,
että sinun vaimosi kuolee ennen kesän loppua --"

"Vaiti, Fosco!"

"Otaksukaamme, kuten sanottu, että sinun vaimosi kuolee --"

"Vaiti, sanon minä!"

"Siinä tapauksessa voittaisit sinä kaksikymmentätuhatta puntaa ja
menettäisit --"

"Menettäisin toivon saada kolmetuhatta puntaa vuotuista tuloa."

"Epävarma toivo, Percival -- varsin epävarma toivo, ja sinä tarvitset
rahaa heti. Sinun asemassasi on voitto varma -- tappio epäiltävä."

"Puhu suoraan omasta puolestasi yhtä hyvin kuin minunkin. Osa niistä
rahoista, joita tarvitsen, on lainattu sinulle. Ja jos sinä voitat,
saattaisi vaimoni kuolema sinun rouvasi kymmenentuhatta puntaa
rikkaammaksi. Niin hieno kun oletkin, näyt sinä kumminkin taitavasti
unhottavan koko rouva Foscon testamenttijutun. Älä katso minua tuolla
tavoin -- minä en siedä sitä! Kautta sieluni, etkö sinä tee minua
hulluksi noilla silmäyksilläsi ja kysymyksilläsi!"

"Tee sinua hulluksi? Merkitseekö hulluus samaa englannin
kielessä kuin arka omatunto? Minä puhun sinun vaimosi kuolemasta
mahdollisuutena. Ja miks'ei? Eivätkö asianomaiset lakimiehet, jotka
kirjoittaa tuhertavat teidän määräyksiänne ja testamenttejanne,
edellytä myöskin, että terveet, nuoret ihmiset voivat kuolla?
Tuletko sinä hulluksi kuunnellessasi heitä? Miksi siis enemmän minun
sanoistani? Nyt on minun asiani selvittää sinun asemasi, ett'ei
mitään erehdyksiä enää syntyisi -- ja minä olen tehnyt sen. Kas tässä
se on: -- Jos sinun vaimosi elää, lunastat sinä velkakirjasi hänen
allekirjoituksellaan. Jos hän kuolee, niin maksat sinä perinnölläsi."

Hänen puhuessaan oli kynttilä kreivittären huoneesta sammutettu; koko
toinen kerros oli nyt pimeä.

"Lorua, lorua!" vastasi sir Percival närkästyneenä. "Sinua
kuullessaan luulisi vaimoni allekirjoituksen saamisen olevan
helpoimman asian maailmassa."

"Sinä olet jättänyt asian minun ajettavakseni", lausui kreivi,
"ja minulla on tästä päivästä kaksi kuukautta käytettävänäni
järjestääkseni oikein sen. Älä puhu enempää siitä nykyisin, jos sinua
miellyttää. Kun velkakirja joutuu maksettavaksi, saat itse nähdä,
eikö minun 'loruni' ole jonkinarvoinen. Ja tultuamme nyt, Percival,
selville raha-asioistamme, voin minä esteettä kuunnella, mitä sinulla
on sanottavaa, jos sinä tahdot neuvotella kanssani tuosta toisesta
ikävyydestä, joka nyt on sattunut kysymyksessä olleen pikku pulamme
ohella ja joka niin onnettomasti on vaikuttanut sinuun, että minä
tuskin enää tunnen sinua. Puhu, ystäväni -- ja suo anteeksi minulle
jos minä loukkaan sinun voimakkaampaa kansallismakuasi sekoittamalla
vielä lasillisen sokerivettä itselleni."

"On kyllä helppo sanoa: 'Puhu'," vastasi sir Percival paljon
rauhallisemmalla ja kohteliaammalla äänellä, kuin hän tähän asti oli
käyttänyt, "mutta ei ole niin helppoa sanoa, kuinka minun pitäisi
alkaa."

"Autanko sinua?" kysyi kreivi. "Pitääkö minun antaa tälle ikävyydelle
nimi? Kutsuisimmeko sitä esimerkiksi -- Anna Catherickiksi?"

"Kuulepas, Fosco, me olemme tunteneet toisemme pitkän ajan, ja
jos sinä jo ennen olet pari kertaa pelastanut minut tällaisesta
päänvaivasta, niin olen minäkin puolestani parhaani mukaan koettanut
auttaa sinua raha-asioissa. Me olemme molemmin puolin uhranneet niin
paljon ystävyyden vuoksi, kuin mies on voinut; mutta tottahan meillä
silti on ollut omat salaisuutemme -- vai kuinka?"

"Sinä olet salannut minulta, Percival. Sinun vieraspidoissasi täällä
Blackwater-Parkissa oleskelee luuranko, joka on silmännyt muidenkin
henkilöiden hunnun alle kuin sinun."

"No, mitä sitten? Jos salaisuus ei koske sinua, niin en voi ymmärtää,
että sinun tarvitsisi olla utelias, vai kuinka?"

"Näytänkö minä uteliaalta?"

"Kyllä, kyllä näytät."

"Todellako? Niin, silloin puhuvat minun kasvonikin totta --
tarkoitathan sitä? Mikä tyhjentymätön rikkaus hyvää on ollutkaan
sen miehen luonteessa, joka on tullut minun ikääni ja jonka kasvot
eivät vielä ole lakanneet puhumasta totuuden kieltä! Kas niin, Glyde!
olkaamme nyt suoria toisiamme kohtaan. Salaisuutesi on etsinyt minua
-- enkä minä sitä. Jos me nyt otaksumme, että minä olen utelias --
vaaditko sinä silloin minulta, vanhalta ystävältäsi, että minun
täytyy kunnioittaa sinun salaisuuttasi ja koettaa olla koskaan
syventymättä siihen?"

"Niin -- sitä juuri minä vaadin."

"Silloin loppuu kaikki uteliaisuuden vivahduskin minussa tästä
hetkestä lähtien."

"Tarkoitatko nyt todellakin, mitä sanoit?"

"Mikä syy sinulla on epäillä minua?"

"Kyllä, kyllä, Fosco -- ystäväni; minulla on jonkunlainen kokemus
sinun pienistä koukuittelemisistasi, enkä minä ole aivan varma siitä,
ett'et sinä lopuksi petkuta minuakin."

Verannalla oleva tuoli paukkoi jälleen -- minä tunsin, kuinka
reikäinen verannan seinä tutisi katosta lattiaan. Kreivi oli hypännyt
ylös mielenliikutuksen puuskauksessa.

"Percival! Percival!" huusi hän, "etkö tunne minua tuota paremmin?
Eikö sinun kokemuksesi minun luonteestani ole ollut vakavampi?
Minä olen antiikin päivien mies! Minä voin tehdä jaloimpia
tekoja -- kun minulla on tilaisuus tehdä niitä. On ollut elämäni
onnettomuus, että niin harvoin olen ollut tilaisuudessa siihen.
Minun käsitykseni ystävyydestä on ylevä! Mahdanko minä sille mitään,
että sinun luurankosi on silmännyt hunnun alle? Miksi tunnustan minä
uteliaisuuteni? Sinä lyhytnäköinen mies-raukka! Etkö sinä näe siis,
että teen sen vahvistaakseni moninkerroin itsehillintääni? Minä
voin houkutella sinulta salaisuutesi, jos minua huvittaisi, yhtä
helposti kuin minä muutan tämän sormeni toisesta kädestä toiseen
-- sinä tiedät, että minä voin tehdä sen. Mutta sinä olet vedonnut
minun ystävyyteeni, ja ystävyyden velvollisuudet ovat minulle pyhiä.
Katso, minä poljen halpamaisen uteliaisuuteni jalkoihini. Minun
tunteeni kohoavat paljon yli sen. Tunnusta ne, Percival! Seuraa niitä
Percival! Ota minua kädestä -- minä annan sinulle anteeksi."

Viime sanoja lausuessaan tuli hänen äänensä epävarmaksi -- aivankuin
hän olisi vuodattanut kyyneleitä.

Sir Percival näytti hämmentyneen ja koetti pyytää anteeksi. Mutta
kreivi oli liian ylevämielinen tahtoakseen edes kuunnella häntä.

"Ei!" sanoi hän. "Kun ystävä on loukannut minua, suon minä anteeksi
hänelle ilman anteeksipyyntöjä. Sano minulle suoraan: tarvitsetko
minun apuani?"

"Kyllä, varsin hyvin."

"Ja voitko sanoa minulle, mitä haluat, paljastamatta itseäsi?"

"Minä koetan."

"No hyvä, anna kuulla."

"Katsopas, asia on näin: -- minä sanoin sinulle tänään, että minä
parhaan kykyni mukaan olen koettanut hakea Anna Catherickia, mutta
ettei minun onnistunut löytää."

"Niin."

"Fosco! Minä olen mennyt mies, ellen minä saa häntä käsiini."

"Onko asia niin vakava?"

Pieni valosäde levisi verannalta aina hiekalle saakka. Kreivi oli
muuttanut lampun keskempää huonetta nähdäkseen selvemmin arvon
isäntäänsä.

"Kyllä!" sanoi hän. "Kasvosi puhuvat totta tällä kertaa. Vakava, siis
-- yhtä vakava kuin rahakysymyskin."

"Vielä epäilyttävämpi. Niin totta kuin istun: vielä epäilyttävämpi."

Valo katosi taas ja keskustelua jatkettiin.

"Minä näytin sinulle vaimolleni osoitetun kirjeen, jonka Anna
Catherick oli kätkenyt hiekkaan", jatkoi sir Percival. "Se ei ole
tyhjää keskustelua tuo kirje, Fosco -- hän tietää salaisuuden."

"Puhu niin vähän kuin mahdollista salaisuudesta minulle, Percival.
Onko hän sinulta saanut tietää sen?"

"Ei, äidiltään."

"Kahden naisen tiedossa vaarallinen salaisuus -- huono juttu,
ystäväni, varsin huono juttu! Salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa,
ennenkuin menemme edemmäksi. Sinun vaikuttimesi sulkea tytär
hulluinhuoneeseen on nyt jotenkin selvä minulle -- mutta sitä vastoin
en minä ymmärrä oikein, kuinka hän pääsi pois sieltä. Epäiletkö sinä
jonkin sairaalan henkilön, vihamiehesi houkuttelemana, tahallaan
laiminlyöneen ja päästäneen hänet karkaamaan?"

"Ei -- hän käyttäytyi parhaiten kaikista sairaista -- he luottivat
häneen. Hän on kylliksi hullu pidettäväksi suljettuna ja kylliksi
viisas tehdäkseen minut onnettomaksi, jos hän saa olla vapaana --
ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän varsin hyvin. No hyvä, Percival, lopeta asia pian, niin
tiedän minä kyllä, mitä pitää tehdä. Mikä aiheuttaa vaaran nykyään?"

"Anna Catherick on paikkakunnalla ja on ryhtynyt tekemisiin lady
Glyden kanssa -- kas siinä muutamin sanoin, missä vaara on. Kuka voi
lukea kirjeen, jonka hän kätki hiekkaan, huomaamatta, että vaimoni
tietää kaikki, kieltäköönpä sen miten kovin tahansa?"

"Odota, Percival! Jos lady Glyde tuntee tämän salaisuuden, niin
täytyy hänen tietää, että se saattaa sinut vaaraan. Vaimonasi on
hänelle ilmeisesti edullista salata se."

"Uskotko sen? Minä puhun sinulle jotakin siitä asiasta. Hän salaisi
asian, jos hän pitäisi vähääkään minusta. Mutta nyt satun minä
olemaan toisen herrakullan tiellä. Hän on rakastunut häneen, ennenkun
meni naimisiin kanssani -- hän on vieläkin rakastunut erääseen
Hartright-nimiseen piirustuksenopettaja-konnaan."

"Paras ystäväni, mitä merkillistä sinä siinä huomaat? Kaikki naiset
ovat rakastuneita johonkin muuhun kuin omaan mieheensä. Kuka on
ensimmäinen, joka voittaa naisen sydämmen. En koskaan elämässäni ole
tavannut numero yhtä. Kenties usein numero kolmen, neljän ja viiden
-- mutta en koskaan numero yhtä. Luonnollisesti täytyy sen olla,
mutta minä sanon vain, ett'en ole koskaan sitä nähnyt."

"Odotapas! Minä en ole lopettanut vielä. Kenenkä luulet auttaneen
Anna Catherickin pakoon, kun mielisairaalan väki oli hänen
jäljillään? Sen teki Hartright. Kenen luulet sinä nähneen hänet
Cumberlandissa? Kukapa muu kuin Hartright. Molemmilla kerroilla puhui
hän aivan yksin hänen kanssaan. Odota, älä keskeytä minua. Se konna
on yhtä rakastunut minun vaimooni kuin vaimoni häneen. Hartright
tietää tuon onnettoman salaisuuden ja vaimoni myöskin. Anna heidän
vain tavata uudelleen toisensa, niin on molemmille etua liittoutua
minua vastaan."

"Hiljaa, Percival -- hiljaa! Unhotatko sinä aivan kokonaan lady
Glyden siveän luonteen?"

"Minä piittaan vähät lady Glyden hyveistä! Minä en usko muuhun kuin
hänen rahoihinsa. Etkö huomaa, kuinka asian laita on? Hän jäisi
kenties vaarattomaksi, jos hän olisi yksin; mutta jos hän ja tuo
Hartright-lurjus --"

"Kyllä, kyllä, nyt huomaan! Missä herra Hartright on?"

"Hän on matkustanut ulkomaille ja jos hän tahtoo pitää nahkansa
eheänä, varotan minä häntä takaisin tulemasta heti."

"Oletko varma, että hän on poissa?"

"Aivan varma. Minä annoin vartioida häntä siitä lähtien, kun hän
poistui Cumberlandista, siihen asti, kun hän matkusti. Oi, minä
olen kyllä ollut valpas, sen voin sanoa sinulle. Anna Catherick
oleskeli eräässä vuokratalossa lähellä Limmeridgeä. Menin itse
sinne hänen päästyänsä käsistäni ja otin tarkan selon siitä,
etteivät he tietäneet ollenkaan mitään. Minä annoin hänen äidilleen
kirjeluonnoksen, joka hänen täytyi kirjoittaa neiti Halcombelle
ja jossa hän vapautti minut kaikista huonoista vaikuttimista, kun
minä pidin Anna Catherickiä mielisairaalassa. Vaivaa melkein minua
sanoa, kuinka paljon olen hukannut aikaa etsiessäni häntä. Ja kesken
kaikkea tätä uskaltaa hän näyttäytyä täällä ja pelastuu käsistäni
omalla tilallani. Kuinka voin minä tietää, ketkä muut saavat puhella
hänen kanssaan? Tuo väijyvä Hartright-konna voi tulla takaisin
huomispäivänä tietämättäni ja hyötyä hänen lörpöttelystään --"

"Sitäpä hän ei tee, Percival! Kun minä olen täällä ja tämä nainen
oleskelee vielä läheisyydessä, vastaan minä saavamme hänet valtaamme
ennenkun herra Hartright -- vaikka hän tulisikin takaisin. Nyt
ymmärrän minä, niin, niin, nyt huomaan minä kaikki! Anna Catherickin
löytäminen on ensimmäinen tehtävä; ole sitten levollinen muusta.
Vaimosi on sinun vallassasi; neiti Halcombe ei eroa hänestä ja
voidaan sen takia sanoa myöskin olevan sinun vallassasi, eikä herra
Hartright ole Englannissa. Tuo näkymätön Anna on ainoa, jota meidän
nykyisin tarvitsee ajatella. Olethan tarkoin kuulustellut?"

"Kyllä. Minä olen ollut hänen äitinsä luona; minä olen tarkastanut
koko kylän -- kaikki turhaan!"

"Voidaanko hänen äitiinsä luottaa?"

"Kyllä."

"Hän on kumminkin kerran puhunut salaisuudesta."

"Hän ei tee sitä koskaan enää."

"Miks'ei? Onko hänellä jotakin omaa etua vaikenemisesta?"

"On -- varsin suuri."

"Hauska kuulla sinun tähtesi, Percival. Älä ole levoton, ystäväni.
Raha-asioittemme järjestämiseen on minulla runsaasti aikaa, ja
kenties huomenna onnistuu minun paremmin päästä Anna Catherickin
jäljille kuin sinun tähän asti. Mutta vielä on yksi seikka kysyttävä,
ennenkuin yöksi eroamme."

"Mikä seikka?"

"Niin, kun menin venehuoneelle sanomaan lady Glydelle, että tuo
vastenmielinen allekirjoitusjuttu oli poistettu, tulin minä
sattumalta parhaaseen aikaan nähdäkseni erään vieraan naisen
epäilyttävällä tavalla poistuvan vaimosi luota, mutta minä
en ollut kumminkaan tarpeeksi lähellä voidakseni nähdä hänen
kasvonpiirteitänsä. Tahdon tietää jotakin näkymättömän Annamme
ulkomuodosta voidakseni tuntea hänet. Onko hän jonkun näköinen?"

"Jonkun näköinen? Hoo! senpä sanon sinulle parilla sanalla. Hän on
niin vaimoni näköinen, että melkein voi pelästyä sitä."

Tuoli narisi taaskin. Kreivi oli uudelleen hypähtänyt ylös -- tällä
kertaa hämmästyksestä. "Mitä sanoit?" huudahti hän kiivaasti.

"Kuvittele vaimoani vaikean sairauden jälkeen ja hieman sekavapäisenä
-- niin on sinulla Anna Catherick ilmi elävänä silmiesi edessä",
vastasi sir Percival.

"Ovatko he sukua?"

"Ei, ei vähintäkään."

"Ja kumminkin niin toistensa näköisiä?"

"Niin, niin erinomaisesti. Mitä sinä naurat?"

Ei mitään vastausta kuulunut eikä mitään nauruakaan. Kreivi hymyili
hiljaisella, sisäisellä tavallaan.

"Mille sinä naurat?" toisti Percival.

"Kenties omille kuvitteluilleni, hyvä ystäväni. Salli minun
ilahduttaa mieltäni italialaisella tavallani -- enkö minä ole
peruisin siitä kansakunnasta, Joka on keksinyt Punch [Lontoossa
ilmestyvä kuvitettu pilalehti] -aatteen? Hyvä, hyvä; minä tunnen nyt
Anna Catherickin nähdessäni hänet -- ja nyt on kylliksi puhuttu tänä
iltana. Ole hyvällä mielellä, Percival. Nuku, poikani vanhurskaan
unta ja odota, kunnes saat nähdä, mitä teen hyväksesi päivän tultua.
Minulla on omat suunnitelmani tässä paksussa päässäni. Sinä lunastat
velkakirjasi ja sinä saat Anna Catherickin valtaasi -- siitä minä
annan sinulle kunniasanani. Olenko minä sinun ystäväsi, vai enkö ole?
Enkö minä ansaitse tuota pientä rahalainaa, josta sinä taannoin niin
hienotunteisesti muistutit minua? Mitä tahansa teetkin, niin pyydän
sinua: älä koskaan enää loukkaa tunteitani! Tunnusta niiden arvo,
Percival! Ota ne malliksi! Suon sinulle anteeksi vielä kerran --
puristan sinun kättäsi. Hyvää yötä!"

Kuulin kreivin sulkevan kirjaston oven, kuulin sir Percivalin
lukitsevan verannan lasiovet. Oli satanut, lakkaamatta satanut.
Tuntui kuin olisin lukittu paikalleni, ja tunsin itseni läpi
kylmettyneeksi. Koettaessani ensin liikkua oli se niin vaivaloista,
että minun täytyi luopua siitä. Hetkisen kuluttua onnistui minun
kumminkin nousta märältä katolta.

Ryömiessäni seinän luo noustakseni ylös katsoin minä taakseni
ja huomasin kynttilän loistavan kreivin pukuhuoneesta. Vaipuvat
elonvoimani lisäytyivät taas -- silmäsin yhtämittaa kynttilää askel
askeleelta hiipiessäni ikkunalleni.

Kello oli neljänneksen yli 1, laskiessani käteni ikkunanpieleen.
En ollut nähnyt enkä kuullut mitään, joka olisi saattanut minut
luulemaan, että paluumatkani oli huomattu.


XII.

Heinäkuun 6 päivä. -- Kello 8. Aurinko loistaa selkeältä taivaalta.
Minä en ole hetkeksikään sulkenut väsyneitä, unettomia silmiäni.
Saman ikkunan ääressä, jossa minä seisoin ja tuijotin pikimustaan
yöhön, seisoin minä nytkin ja katselin hiljaista, aurinkoista aamua.

Minä lasken tunnit, jotka ovat kuluneet huoneeseeni tultua kokemaini
vaihtelevain vaikutusten jälkeen -- ja nämä tunnit tuntuvat minusta
viikoilta.

Kuinka lyhyt onkaan aika, ja kumminkin kuinka pitkä minusta --
vaivuttuani lattialle pimeässä sateen läpi kastelemana, kankeana ja
jääkylmänä -- avuttomana, vapisevana raukkana!

En tiedä, miten minä taas toinnuin; tiedän tuskin, milloin minä
saavuin sänkykamariini, sytytin kynttiläni ja aloin etsiä kuivia,
lämpimiä vaatteita tavattoman tietämättömänä, missä ne olivat. Sen
tehneeni muistan kyllä, mutta milloin, siitä en ole selvillä.

Minä en voi muistaa, milloin suonenvedontapainen, jäätävä kylmyys
poistui ruumiistani jättääkseen sijan polttavalle kuumeelle.

Varmaankin tapahtui se ennen auringon nousua -- minä kuulin kellon
lyövän 3. Minä muistan sen silmänräpäyksen kestävän selvyyden ja
voiman, sen kuumeisen kaikkien sielunvoimain ponnistuksen, joka
yhdellä kertaa tuli; kuinka minä päätin näyttää levolliselta, odottaa
tunti tunniltaan, kunnes tulisi mahdolliseksi viedä Laura pois tästä
kauheasta paikasta. Minä muistan, kuinka minä tulin yhä enemmän
vakuutetummaksi, että keskustelu, joka näillä miehillä oli ollut
toistensa kanssa, ei ainoastaan täydellisesti oikeuttanut meitä
lähtemään talosta, vaan jätti myöskin meille aseet käteen heitä
vastaan: Minä muistan päähän pälkähdyksen merkitä tämä keskustelu
sana sanaltaan, kun aika oli vapaasti käytettävänäni ja kun minä
vielä tarkasti muistin sen. Kuinka selvään minä muistankaan, että
minä tulin tänne makuuhuoneestani, paperi, muste ja kynä kädessäni
ennen auringon nousua -- että istuuduin avonaisen ikkunan ääreen
hengittääkseni raikasta ilmaa -- että olen kirjoittanut lakkaamatta
ja yhä nopeammin, yhä enemmän polttavan kuumeisena, voimatta nukkua
näinä kauheina tunteina, ennenkun talossa tuli liikettä ja elämää,
siitä lähtien, kun minä aloin kirjoittaa kynttilän valossa, aina
uuden päivän häikäisevään valoon saakka!

Miksi istun minä tässä vielä? Miksi täytyy minun väsyttää kuumia
silmiäni, polttavaa päätäni, kirjoittamalla vielä enemmän? Miks'en
mene levolle ja koeta rauhoittaa kuumetta, joka jäytää minua?

En uskalla. Kaikkea muuta pahempi pelko on vallannut minut. Minä
pelkään tätä kuumetta -- minä vapisen pääni huminan ja verensyöksyn
takia. Jos minä laskeudun pitkälleni, kuinka tiedän minä olevani
kyllin selvä ja voimakas nousemaan jälleen ylös?

Huu, sitä sadetta! sitä kauheaa sadetta, joka läpeensä kylmetti minut
yöllä!

       *       *       *       *       *

Kello on 9. Löikö se 9 vai 8? Varmaan oli se 9. Nyt vilustaa minua
taasen -- vilustaa kiireestä kantapäähän tässä lämmössä. Olenko
istunut ja nukkunut? En tiedä itsekään, mitä minä olen tehnyt.

Oi, Jumalani. Ajattelepas, jos minä sairastun!

Sairaana sellaisena aikana kuin nyt!

Pääni! minä olen niin levoton pääni takia. Kirjoittaa voin, mutta
kaikki rivit menevät ristiin toistensa kanssa. Näen sanan Laura ja
näen, että olen kirjoittanut sen. 8 vai 9 -- kumpiko se oli?

Oli niin kylmää, niin kylmää! -- Ah, viime yön sade! -- ja
tornikellon lyönnit, joita en voi laskea, mutta jotka yhäti soivat
korvissani --

       *       *       *       *       *


Muistutus.

Tähän kohtaan päiväkirjaa päättyy luettava kirjoitus. Kaksi, kolme
seuraavaa riviä sisältää katkonaisia sanoja ja niiden joukossa
mustetäpliä ja viivoja. Viimeinen merkki, jonka voi erottaa, näyttää
muistuttavan kahta lady Glyden ristimänimen ensi kirjainta.

Päiväkirjan seuraavalle sivulle on joku toinen henkilö kirjoittanut.
Se on miehen käsialaa, selvää, rohkeaa, säännöllistä; päivämääräksi
on merkitty "heinäkuun 7 päivänä". Sisältö on seuraava:

Todellisen ystävän jälkikirjoitus.

Erinomaisen neiti Halcombemme sairastuminen on antanut minulle
tilaisuuden nauttia odottamattomasta henkisestä huvituksesta.

Tarkoitan tämän sisältörikkaan päiväkirjan lukemista, jonka juuri nyt
olen päättänyt.

Siinä on monta sataa sivua. Minä voin laskea käden sydämmelleni ja
pyhästi vakuuttaa, että jokainen sivu on huvittanut, virkistänyt,
ihastuttanut minua.

Minun tunteiselleni miehelle on sanomattoman ilahduttavaa voida
lausua jotakin sellaista.

Ihailtava nainen!

Tarkoitan neiti Halcombea.

Hämmästyttävä ponnistus!

Tarkoitan päiväkirjaa.

Niin, nämä lehdet ovat todellakin aarre. Hieno tahti, jonka
minä huomaan tässä, varovaisuus, harvinainen rohkeus, tavaton
muistinvoima, terävä huomaamiskyky, tyylin kevyt miellyttäväisyys,
nämä naisen tunteiden ihastuttavat purkaukset -- kaikki tämä on,
enemmän kuin minä voin kuvatakaan, lisännyt minun ihailuani tätä
ylevää olentoa, tätä kelpo Mariania kohtaan. Luonteeni kuvaus on
mestarillinen alusta loppuun. Minä vakuutan täydestä sydämmestäni
kuvan yhtäläisyyden. Minä tunnen, kuinka voimakas vaikutus minun on
täytynyt tehdä, jotta minut on voitu kuvata noin vahvoin, rikkain,
sattuvin värein. Valitan taaskin julmaa välttämättömyyttä, joka
antaa meille aivan erilaiset harrastukset ja pakottaa meidät olemaan
vihamielisellä kannalla toisiimme. Onnellisemmissa olosuhteissa
kuinka arvokas minä olisin ollutkaan neiti Halcombelle -- kuinka
arvokas hän olisi ollut minulle!

Sydämmeni täyttävät tunteet vakuuttavat minulle, että äsken
kirjoittamani ilmaisee syvän totuuden.

Nämä tunteet ihastuttavat kaikista persoonallisista suhteista
huolimatta. Minä todistan aivan epäitsekkäällä tavalla, kuinka
erinomaisesti tuo viekas suunnitelma, jonka kautta tämä verraton
nainen kuunteli Percivalin ja minun keskusteluni, oli ajateltu. Ja
kuinka hämmästyttävän uskollisesti hän on merkinnyt joka sanan siitä.

Nämä, tunteet ovat saattaneet minun tarjoamaan häntä hoitavalle
ahdasmieliselle lääkärille laajoja kemian tietojani ja valistunutta
kokemustani niillä terävä-älyisemmillä ja tuntemattomilla teillä,
jotka lääkäritaito yhdessä magnetismin kanssa tarjoo ihmissuvulle.
Tähän asti on hän kieltäytynyt käyttämästä neuvojani. Kurja mies!

Ja lopuksi panevat nämä tunteet kirjoittamaan ne tunnustavat,
osaaottavat, isälliset rivit, jotka ovat tässä luettavina. Minä
suljen taas tämän kirjan. Ankara oikeuskäsitteeni saattaa minut,
vaimoni käden kautta, panemaan sen takaisin kirjoittajansa
pöydälle. Tapaukset ajavat minut täältä pois. Erikoiset asianhaarat
pakottavat minut vakavaan toimintaan. Houkuttelevat menestyksen
toiveet kangastavat silmissäni. Minä menen kohtaloani vastaan
niin levollisesti, että minä itse kauhistun. Ei mitään, paitsi
ihailevaa kunnioitustani, kuulu minulle itselleni. Sen lasken minä
kunnioittavalla hellyydellä neiti Halcomben jalkoihin.

Minä toivon hurskaasti hänen paranemistaan.

Valitan, että häneltä on auttamattomasti hukkaan mennyt jokainen
suunnitelma, minkä hän on tehnyt sisarensa hyväksi. Mutta samalla
kertaa pyydän minä häntä uskomaan, ett'en minä lukemalla hänen
päiväkirjansa ole joutunut omistamaan mitään apuneuvoja tähän
päämäärään pääsemiseksi. Se on vain vahvistanut sen suunnitelman
älykkyyden, jonka minä jo ennen olen tehnyt. -- Minun on kiittäminen
näitä lehtiä niiden hienoimpien tunteiden herättämisestä, jotka
kuuluvat luonteeseeni -- ei muusta.

Henkilölle, jolla on samanlaiset tunteet, ilmaisee ja anteeksi antaa
tämä yksinkertainen selitys kaikki.

Neiti Halcombe on henkilö, jolla on samanlaatuiset tunteet.

Tällä vakuutuksella piirrän minä nimeni

_Fosco_.

(Ensimmäisen osan loppu).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkopukuinen nainen I - Perheromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.