Title: Avioliitto - Tarina tuhansien joukosta
Author: Kianto, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Avioliitto - Tarina tuhansien joukosta" ***


AVIOLIITTO

Tarina tuhansien joukosta

Kirj.

ILMARI KIANTO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1917.

Isak Julinin Kirjapaino, Tampere.



1.


Tyttö oli 20-vuotias, mutta ei toistaiseksi mitään miehestä tietänyt.
Vietti ei hänessä vielä ollut herännyt eikä hän kertaakaan ollut
antanut itseään poskelle suudella. Viisitoistavuotiaaseen saakka
lepateltuaan siinä hartaassa uskossa että kapalolapset löydettiin
saunan lattian alta, hän sentään jo viisi vuotta oli älynnyt että
äidit niitä yksikseen synnyttävät, mutta millä tavalla mies oli
osallinen salaisuuteen, sitä hän ei ymmärtänyt. Epämääräisesti
hän tosin käsitti, että hyväilyillä tai suuteluilla saattoi olla
runollinen merkityksensä, mutta ihmeitätekevän Herran Jumalan hän
arveli suurimmaksi tekijäksi tässä asiassa. Joka oikein perinpohjin
olisi nämä nuoren tytön päätelmät penkonut, olisi hämmästyen
naurahtanut pohjoismaiselle naiskasvatuksellemme.

Että todella niin hullunkurisen _vähän_ saattoi tietää elämän
tärkeimmistä asioista!?

Uskonnollisten vanhempainsa kuoltua neito äkkiä joutui maailman
kylmiin jalkoihin, ja silloin -- yksin ja orpona -- hänessä
virisi vaistomainen uteliaisuus vastakkaiseen sukupuoleen, ja hän
alkoi kuvitella mahdolliseksi, että joskus -- kun aika tulee --
hänkin joutuu naimisiin niinkuin oli huomannut käyvän muutamille
koulutovereistaan. Mutta mitään sukuvietin eloa ei hän itsessään
vieläkään tuntenut, ja miesten mielenkiintoa naisiin hän luulotteli
vain arvoaseman, varallisuuden, hauskan puvun tai korkeintaan
kauniitten kasvojen aiheuttamaksi likentymishaluksi, jolla ei voinut
eikä saanutkaan olla mitään muuta aiheuttajaa.

Tytön oli helppo säilyä siveänä, koska hänellä ei ollut mitään
taistelua kiusausta vastaan ja koska oli sattunut niin onnellisesti,
ettei kukaan tähän asti ollut yrittänytkään häntä vietellä.

Hän oli siis puhdas ja viaton, koskematon ja neitseellinen, tuore,
terve ja kaunis -- hänestä täytyi käyttää kaikkia hyviä nimityksiä
mitä nuoresta tytöstä yleensä käyttää voi, ja jos se yhä kohottaa
naisen siveellistä arvoa, niin on vielä lisättävä, että tyttö myös
oli kokolailla älykäs, ylevästi ylpeä, hauskan hilpeä, melkoisesti
elämänhaluinen ja -- kokonaan kokematon.

       *       *       *       *       *

Mies, jonka kohtalo tämän tytön sulhaseksi satutti -- emme nyt kerro
romaania, vaan elämää -- oli sukupuoliolemukseltaan kokolailla
erilainen. Jo viisitoistavuotiaana koulupoikana hän oli _kuvitellut_
ihanteellista sekä sielullista että ruumiillista yhdessäoloa impien
kanssa uskaltamatta näitä koskaan silmiin katsoa, ja 17-vuotiaana
hänessä oli herännyt _sukuvietti_ sellaisella voimalla että hän
oli alkanut kuvitella olevansa saastaisin nuorukainen maan päällä,
koska ei tietänyt miten tyydyttää himoansa; sillä sen salaisuuden
uskominen _naissukupuolelle_ oli hänen mielestään _suurinta syntiä_,
ja naisiin hän katsoi kuin pyhiin runollisiin olentoihin, joita
ainoastaan avioliitossa oli oikeus lähestyä. 20-vuotiaana hän alkoi
rukoilla Jumalalta turhaan apua viettiänsä vastaan, 25-vuotiaana hän
luuli tulevansa hulluksi onnettomasta rakkaudesta naiseen, jota hän
ei uskaltanut suostumuksetta lähestyä, ja 29-vuotiaana hän oli siinä
määrin masentunut taistelusta puhtauden ihanteensa puolesta että
uskoi jäävänsä naisettomaksi kaikeksi elämäkseen, sillä hänen oli
täytynyt kulkea kylmänä kaikkien tarjolla olevien kiihottajattarien
ohi -- tietysti omaksi onnekseen ja yhtaikaa kauhukseen, sillä
oli ollut hetkiä hänen nuorenmiehen elämässään, jolloin hän oli
toivonut naisen voivan hänet vietellä, jotta olisi päässyt kokemaan
luonnollisen sukupuolielämän salaisuuksia. Lyhyesti sanoen: tämä
_nuori mies_ oli paljon kärsinyt ja taistellut naisikävänsä tähden
pysyäkseen maailman ja itsensä edessä niissä siveyden kirjoissa,
jotka ovat ominaiset pohjoismaisen miehen monogamialuonteelle.

Kun nämä kaksi nuorta ihmistä ensi kerran näkivät toisensa, ei
kumpikaan aavistanut joutuvansa toisensa kanssa naimisiin, mutta
kun he sitten -- sielujensa orpoudessa -- olivat toistensa huulia
koskettaneet ja tunnustaneet halunsa avioliittoon, eivät he kumpikaan
aavistaneet koskaan tarvitsevansa toisistaan luopua.

Kaiken hyvän toivo täytti heidän sydämensä; mitä he huomasivat
vastahakoisuuksia toisissaan, sen he uskoivat korjaantuvan
pitempiaikaisessa yhdessäolossa, ja onnetonta avioliittoa pitivät
he mahdottomana, sillä kumpikin vannoi pyhästi sielussaan että jos
_heidän_ avioelämänsä vähänkin luiskahtaisi väärälle uralle, he jo
heti alussa pelastaisivat toisensa vapaaehtoisesti ja kunniallisesti
sallimalla toisilleen täyden vapauden. Ne olivat juhlasanoja,
jumalaties mistä opittuja.

Morsian nautti siitä että hän oli morsian ja rakastettu, josta mies
oli pitävä huolen tässä maailmassa; sulhanen puolestaan kiitti
Jumalaa, joka vihdoinkin oli lähettänyt hänelle neidon, joka milloin
tahansa oli suostuvainen antautumaan _kokonaan_ hänen omakseen.

Morsianta kiehtoi tyttömäinen uteliaisuus: mitenkähän itse asiassa
naimisiin mennään... ja mitä toiset tytöt sanonevat kun näkevät
hänet rouvana -- rouvana! hänet! -- kuinka hassua, kuinka hirveän
juhlallista, kuinka sanomattoman hauskaa ja ihan uskomatonta satua ja
kuitenkin totta -- kylläpä hän tässä taitaa ollakkin oikea Jumalan
suosikki, kun näin, ilman muuta, odottamatta, pääsee naimisiin... ja
tuleeko hänellekkin pikkuisia, herranterttunen sentään?

Sulhanen puolestaan unelmoi menemällä naimisiin terveen ja
kauniin tytön kanssa lausuvansa ikuiset jäähyväiset nuoren miehen
ikävyyksille: _vaimo_ merkitsi hänelle ikuista lievittäjää,
lohduttajaa, ymmärtäjää ja auttajaa niin ruumiin kuin sielun
asioissa, vaimo oli oleva hänen henkinen toverinsa ja
elämäntaisteluun kannustajansa ja samalla hänen onnenjakajansa. Hän
tunsi kulkevansa kuin suloisesti polttavilla tulisilla hiilillä
ja ajatellessaan morsiantansa paloi taivaallisesta huumasta ja
liekkumasta, jota hän tähän asti oli vain mielikuvituksessaan
maistanut.

Nainen oli kärsimysvuosina muuttunut hänen ihanteekseen, hänen
kaikki-kaikekseen, hänen uskontunnustuksekseen ja jumalattarekseen.
Sillä jumalattarella oli vallassaan autuuden ihana aarnio, josta
rakastaja saisi ikuisesti ammentaa nektaria.

Liian kauvan hän oli saanut kärsiä yksinäisyyden kirottua kuivuutta
-- sitä syvemmälle hän tahtoi sukeltaa avioliiton keitaaseen kerran
sen saavutettuaan!

    Oi tyttö, tyttö -- omani!
    Mun ruusuni, mun kaikkeni!
    Sinuhun luotan, sinuun vain...

Hänen päätään ihanasti pyörrytti ja morsiamensa kunnian puolesta hän
oli valmis lyömään koko mailman rikki.



2.


-- _Mirjam!_

-- _Orjo!_

-- Nyt sinä olet omani!

-- Ja sinä minun.

-- Tämä on kuin satua!

-- Niin, kultaseni...

-- Me olemme paratiisissa. En ikinä olisi uskonut että Jumala
tällaista onnea sallii -- minulle.

-- En minäkään. Minä en aavistanut että elämässä on tällaistakin.

Aurinko paistoi lämpimästi rantahietikkoon, jota toiselta puolelta
siimesti juuri täyteen lehteensä puhjennut tuoksuva koivikko.
Kesäinen laine unelmoiden liplatti sileätä rantaa vasten. Hyvin
kaukana ulapalla siinsi punerva purje, joka häipymistään häipyi
näköpiirin taa. -- Mirjam! sinä olet niin kaunis. Juuri tuollaisena
minä sinusta nautin! Jos sinä aina saisit olla näin, niin minä sinua
ikuisesti rakastaisin. Viisaat väittävät ettei tämä ole rakkautta,
vaan aistihurmausta, mutta minä en tällä hetkellä osaa filosofoida.
Minun henkeni kaipaa totuutta ja jumalaa, mutta minä tunnen etten
ikinä niitä saavuta ennenkuin olen tämän onnen kokenut...

Mies puhui intohimoisesti, hänen voimakas rintansa kohoili terveiden
keuhkojen pullistamana ja hänen silmissään paloi kirkas ja
lapsimainen tuli.

-- Mirjam! Sinua saatan minä suudella rajattomasti, sinä olet minulle
kaiken kauniin huippu, kaiken puhtauden, kaiken siveyden, kaiken
ihanteen esimaku... Sinun kauneuttasi minä väristen lähestyn kuin
onnesta juopunut jumala... se on minulle -- minä tunnen sen koko
sielussani -- riemuportti kuoleman erämaasta elämän omenatarhaan.
Ajattele! Minkä kidutuksen on maailma keksinyt kauneudenjanoiselle
nuorukaiselle: kaikki taidekokoelmat vilisevät täynnänsä hivelevästi
maalattuja alastomuuksia, kylmään marmoriin silitettyjä naissuloja
-- sano, mitä ne auttavat meitä, jotka kaipaamme elävää kauneutta?
Kulttuuri on niin äärettömän tekopyhää, ei kukaan toiselleen tunnusta
himoitsevansa taiteen elävää objektia. Ja juuri me siveät kaipaamme
sitä enin.

Hän vaikeni hyväillen morsiantaan hellävaroen kuin lasta, suudellen
häntä hulmuavista hiuksista alkaen jalkoihin saakka -- pieniin
valkoisiin, siromuotoisiin jalkateriin, joiden varpaat tekivät
vallattomia liikkeitä lämpöisessä hiekassa. Ja mies nautti siitä
että nainen nautti hänen ihailustaan, hän näki Mirjamin silmäin
välähdyksissä niin suloisia säteitä ja syvää kiitollisuutta, jonka
sielullista sävyä hän ei ikinä voisi unhoittaa.

-- Neitsyeeni!

-- Sulhoni! Mieheni.

He katsoivat toisiaan syvästi silmiin.

-- Minä tahtoisin sinut lävistää katseellani, nähdäkseni
tulevaisuuteni!

Se oli mies, joka näin sanoi. Mutta morsian ei vastannut, vaan
virkkoi ainoastaan:

-- Nukutaan nyt yhdessä. On niin suloista kuunnella laineen
loiskintaa.

Ja hän kietoi kauniit käsivartensa lujasti miehen kaulaan.

He nukahtivat tunniksi, pariksi, ehkä kolmeksikin -- eikä mikään
heidän rauhaansa häirinnyt. Aurinko paistoi kuumasti. Pienet linnut
vain kävivät piiskuttaen heitä katsomassa lentää pyristäen taas
pakoon läpi lehvikon ja ikäänkuin kuiskutellen toisilleen että:
katsokaa miten ihmislapsetkin lempivät, kuka olisi mokomaa uskonut!

       *       *       *       *       *

Mies heräsi ensimäisenä ja säpsähtäen todellisuuteen, hypähti
istualleen ja katsoi aristuneena ympärilleen. Oliko kukaan heitä
nähnyt? Oliko ketään soutanut sivu tai joku hiipinyt pensasten
takana? Mutta jos oli, niin olkoon -- heidän salaisuutensahan oli
julkinen.

Hän loi lämpimän silmäyksen morsiameensa, joka oli unissaan
irroittanut käsivartensa ystävänsä kaulasta. Miehen sydän sykähti
tuoreitten kohtausten riemumuistoista, hän tunsi hermostonsa
niin kylläiseksi, hän melkein tahtoi kiljahtaa siitä tietämyksen
hekumasta, että hänellä todella vihdoinkin oli oma naisensa, ja
muistaen kuinka monta vuotta hän turhaan oli janonnut puhdasta
rakkautta, hänet uudelleen valtasi lemmensyleilyn hurmio.



3.


He nauroivat omille viattomuuksilleen asioissa, joita eivät vielä
kokemuksesta tunteneet, ja pitivät itseänsä leikkivinä lapsina
todellisen avioelämän kynnyksellä.

Täytyi ehkä luopua turhasta ujoudesta ja kysyä neuvoa lääkäriltä.

Mutta heitä nauratti vielä sittenkin samalla kun itkun kyyneleet
joskus varjostivat heidän nuorta onneansa.

Kuherruskuukausia kesti kokonaisen vuoden ennenkuin he perinpohjin
oppivat tuntemaan avioliiton fyysilliset edellytykset.

Vähitellen he alkoivat tuntea syvää huolestusta sielussaan ikäänkuin
vaistomaisesti vapisten tulevaisuutensa edessä.

-- Mirjam rakas, minun käy sääli... sopersi mies.

-- Sääli itseäsi -- minä tahdon... vastasi nuorikko.

-- Mutta, kultaseni, sinä et vielä tiedä kaikkea...

-- Kun kerran olet sydämeni omistanut, valloita kaikki muukin.

-- Kuinka luonnollinen sinä olet!

-- Sitähän sinä juuri rakastat... Aviomies puolestaan oli lausunut
jäähyväiset poikuutensa heikkouksille. Hän oli nyt täysi mies, joka
kykeni tyydyttämään naisen lemmen kaipuuta, ja ennenkokematon varmuus
täytti hänen olemuksensa.

Sitä mukaa kuin oli mieheksi kypsynyt, oli hänen hermostonsa
parantunut ja vuosikauden naimisissa elettyään hän tunsi itsensä
harvinaisen terveeksi ja henkisesti valmiiksi taistellakseen
olemassaolon kovaa taistelua "pahaa" maailmaa vastaan.

"Olen mies!" hän ikäänkuin tunsi sielunsa syvimmässä, ajatellen
ylpeydellä vaimoansa, neitoa, joka hänet oli pelastanut.

"Olen nainen!" ikäänkuin tunsi myös toinen ihannellen miestään, joka
edusti häntä maailman edessä.

Mies tiesi naimisiin mennessään erinomaisen hyvin sukupuoliyhteyden
merkityksen avioliitossa. Hän oli sekä nähnyt että lukenut tai
kokeneilta ihmisiltä kuullut, kuinka suurin osa naimisissa olevia
kaikkialla maailmassa käytti väärin avioliiton vapauksia, jotka
yhteiskunta oli pyhittänyt. Hän tiesi että useimmat eivät kestäneet
omien nautintojensa seurauksia, vaan sortuivat aavistamattomiin
onnettomuuksiin, ja tiesi myös, että muutamissa tapauksissa liian
niukka yhdyselämä samoin vaikutti vahingollisesti. Hän tiesi että
ainoastaan täysin terveet aviopuolisot, jotka rakastavat toisiaan
henkisesti, kestävät avioliittonsa kaikki valo- ja varjopuolet.

Mies ei ollut tietämätön siitä miten hänen oma sukupuolensa
useimmissa tapauksissa hävitti naisen alkuperäisen kauneuden ja
siten teki naisen itselleen vastenmieliseksi. Hän tiesi myös että
löytyi naisiakin, jotka säilyttämällä oman viehätyksensä, turmelivat
miehiä puristamalla näistä heidän elinvoimansa. Tärkeänä onnellisen
avioliiton ehtona hän piti sitä, että nainen, jonka mies oli valinnut
elämänsä auttajaksi, säilyi ulkonaisestikin kauniina samalla
kun hän tiesi, että se harvoin saattoi tapahtua. Monet kauniit
tytöt rumentuivat jo ensimäisinä lemmen kuukausina, sangen useat
rumentuivat toivotun esikoisensa maailmaan tulon tapahduttua, ja
toisen ja kolmannen synnytyksensä jälkeen olivat useimmat aviovaimot
siinä määrin muuttuneita, ettei mies enää parhaalla tahdollakaan
voinut pitää heitä kauniina. Poikkeuksia olivat ne ikivihannat
ruusut, jotka jokaisen uuden synnytyksen tapahduttua yhä ikäänkuin
nuorentuivat ja kaunistuivat ja elämänhalussaan voimistuivat. Myös
tiesi hän liian tiheiden raskaustilojen surkeat vaikutukset naiseen
-- yleensä hän teoriassa tiesi onnellisen ja onnettoman avioliiton
tärkeimmät ehdot.

Itse hän puolestaan hartaasti toivoi voivansa kulkea kultaista
keskitietä.

Orjon ja Mirjamin avioliitossa piti ilmetä elämän onnea, elämän
järkeä, elämän iloa ja syvää vakavuutta!

_Heidän_ piti osata kiertää kaikki ne salakarit, joita useimmat muut
eivät olleet osanneet välttää.

Mies se niin oli nämä asiat edeltäpäin päättänyt ja nainen hyväksyi
ne keskustelematta kiihkeällä, lyhyellä vastahyväilyllä.

Vuoden naimisissa oltuaan Mirjam alkoi tuntea itsessään oireita,
jotka ennustivat hänen määrätyn ajan kuluttua tulevan äidiksi.
Molemmat aviopuolisot säpsähtivät ilosta -- viime aikoina
olikin heidän nuori avioliittonsa tunnahtanut jollakin tavoin
vaillinaiselta, autiolta.

He olivat panneet lapseensa sielunsa kaiken voiman. Kaikki mitä
kummassakin oli parasta, oli ikäänkuin annettu tälle lapselle. Se
lapsi oli oleva heidän hellintä sydänvertansa, se oli nouseva heidän
kummankin yläpuolelle, se oli oleva heidän jumalallinen sankarinsa,
jolla oli edellytyksiä taistella kavalaa maailmaa vastaan ja
saavuttaa harvinaista onnea.

Neitosen muuttumisessa äidiksi oli jotakin pyhää, ja pyhää oli
entisen nuoren miehen kehittymisessä isäksi; mutta kaikista pyhintä
oli se, mikä hiljaisen rukouksen hurmiossa, henkisen ikävän kaihossa,
koko maailman arvoitus edessä, ruumiillisen kauneusnautinnon
haltiotilassa oli jumalallisen salaperäisyyden syvyydestä esiin
manattu!

Se oli avioliiton ensimäinen ikuisesti korkea totuus, jonka edessä
täytyi nöyrästi polvistua ja jonka tähden täytyi luopua kaikesta
kevytmielisestä tulella leikkimisestä.

Lapsi! _Heidän_ lapsensa! Mirjamin ja Orjon sydän...

Oi! he kiittivät jumalaa että olivat näin onnellisessa avioliitossa.

       *       *       *       *       *

Onnellisessa? Niin. Eivät he avioliittoaan kaikista onnellisimpana
pitäneet, mutta kaikissa tapauksissa sellaisena, joka oli läpäisevä
elämän myrskyt! Ylpeästi he uskoivat ettei heidän avioliittonsa ikinä
ollut muodostuva niin kolkoksi ja suorastaan kauhistavaksi kuin
jonkun heidän naapurinsa avioelämä, ja toiselta puolen he nöyrästi
tunnustivat olevansa alempana niiden avioliittojen suhteen, joissa
mies ja nainen todella näyttivät sulaneen yhdeksi ymmärtäväksi
tahdoksi, yhdeksi elämän leikkiväksi hymyksi -- sellaisia suloisia
poikkeusilmiöitä yllätti varsinkin hopeahapsisten vanhan ajan
avioparien joukossa. Mutta kenties olivat hekin vielä, Mirjam ja
Orjo, kaikki läpikäytyään, kehittyvät tuollaiseksi sulosointuiseksi
lasten lailla leikillisesti kinastelevaksi poikkeuspariksi?

Heidän nuoressa avioliitossaan vivahteli nyt kummallisia varjoja
-- he eivät itsekään tienneet, mistä ne tulivat. Miksi sysimusta
pilvenlonka äkkiä peitti auringon, joka vielä äsken tulikuumasti
säteili, miksi yhtenä aamuna satoi lämmintä kevätvettä, toisena
päivänä syyti jääkylmiä rakeita, jotka kipeästi ruoskivat kasvoja,
miksi taivas ja maa joskus sekoittui veripunaiseksi myllerrykseksi,
kuului uhkaavaa ukkosenjyrinää ja sydämen täytti hirveä pelko ja
järkeä ikäänkuin pimitti...? Ja sitten taas oli kaikki ennallaan
ja nuori avioelämä kukoisti lupaavana, kaikkien kadehtimana ja
onnittelemana.

Jo kihloissa ollessa -- ennenkuin he olivat mies ja vaimo -- nämä
kummalliset varjot olivat leikkineet heidän päittensä päällitse
samalla kepeästi häipyen uteliaan lemmen kevätkiihkoihin, jotka
pursuivat vastustamattomalla voimalla kuni ruskeat kevätpurot
maantieviemäreissä.

Mitä oli esimerkiksi se että morsian, joka vielä äsken oli vannonut
ikuista uskollisuutta leväten sulhonsa sylissä, yhtäkkiä sai häntä
kohtaan omituisen kauhun ja pelon tunteen -- he olivat häämatkallaan
erämaan halki -- ja koetti kyytipojan avulla jätättää kärryistä
noussutta sulhastaan, juoksuttaen häntä monta kilometriä jälessään?
Hän, Mirjam, ei itsekään oikein osannut tehdä selkoa siitä, mikä
virma hänet silloin yllätti -- aivankuin joku kaukainen aavistus
tuleviin aikoihin olisi häneen iskenyt vaatien neitoa pakenemaan
tulevaa miestään. Vai oliko se itsetajuton mielijohde: aiheutuva
magnetismin ikuisista laeista miehen ja naisen välillä, poistyönnistä
ja luovetämisestä, salavihasta ja salarakkaudesta kahden ainaisesti
taistelevan vastakkaisen sukupuolen kesken?

Tai mikä oli se ilmiö, että sulhanen puolestaan jonakin ihanana
kultaruskojen valostamana kesäyönä -- heidän ulkomaamatkallaan --
kun ruusut tuoksuivat ja satakielet lauloivat avatun akkunan alla,
yhtäkkiä kavahti polvilleen, tempasi veitsen seinältä ja välkyttäen
terää nuoren rouvansa ihanien rintakumpujen ylitse, silmissä
pirullinen kiilto, puhui synkkiä sanoja uhaten itseään ja koko
maailmaa aivankuin vastanaineiden välillä olisi tapahtunut mikäkin
traagillinen paljastus? -- ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä
kaikki uhma sammui suloiseen raukenemukseen ja molemmin puolin
pyydettiin toisiltaan hellästi anteeksi.

Mistä se johtuikaan, että kumpikin toisinaan tunsi vastustamatonta
tarvetta heittäytyä näyttelijäksi, joka deklamoi juhlallisia sanoja
ja riehahteli kuin raivostunut jumala lukien toinen-toisensa
edessä kaiken inhimillisyyden, kaiken säädyllisyyden, kaiken onnen
elinehtojen ja kaiken yksilöllisyyden lakipykäliä?

Jo muutamien kuukausien yhdessäolon jälkeen he olivat myöntäneet
toisilleen että olivat menneet naimisiin perusteellisemmin tuntematta
toisiaan ja varsinkaan tuntematta toistensa rotuominaisuuksia.
Nuoruuden kiihkossaan he olivat päättäneet että vasta avioliitossahan
toisiinsa saattoikin tutustua ja he ylenkatsoivat niitä, jotka kauvan
kiduttivat toisiaan tutkimalla toistensa heikkouksia ja lopulta ehkä
erkanivat toisistaan. Tosin morsian ensi huumauksessa oli kuvitellut
juhlallisia häävalmistuksia ja siitä syystä ainoastaan ehdottanut
yhden vuoden kihlausaikaa, mutta kun sulhanen oli pitänyt määrättyä
pidättymisaikaa kaiken pahan ja vaarallisen enteenä, niin oli morsian
tyytynyt yhteen ainoaan kuukauteen, jonka lyhyyttä hän jälkeenkin
päin vielä siunasi. Mutta tämä ei ollut estänyt heitä molemmin puolin
tuntemasta jotain pettymyksen tapaista, kun tuli kysymys siitä,
mitä kumpikin pohjaltaan tahtoi ja tarkoitti. Ja silloin pilkisti
keskustelujen takaa kaksi päinvastaista luonnetta.

-- Mirjam, mitä sinä oikein teet?

-- Minä tahdon näin!

-- Mutta tekisit nyt minun tähteni toisin?

-- Älä viitsi komentaa!

-- Enhän minä komenna, mutta asian itsensä vuoksi -- ymmärräthän,
mikä on oikeata ja kaunista ja hyvää...

-- Voi, älä viitsi olla niin juhlallinen ja vakava!

-- Mutta, kultaseni...

-- Ei, minä en tahdo kuulla mitään!

Toisella kertaa oli vastanaineiden kesken seuraavanlainen sananvaihto.

-- Orjo rakas, saanhan ostaa sinun laskuusi tuon hatun?

-- Mutta vastahan sinä ostit uuden.

-- Minä en tästä pidä. Tuo on muotihattu.

-- Minusta se on kauhean ruma.

-- Sinä et ymmärrä.

-- Ihan tosiaankin häpeän, jos ostat. Enhän minäkään pane päälleni,
mitä et sinä hyväksy.

-- Voi kuinka sinä olet lapsellinen!

Ja se ruma hattu tietysti ostettiin, josta tosin johtui enemmän
kiusaa kuin iloa.

Kolmannella kertaa kävi keskustelu näin:

-- Rakas Mirjam, älä ole niin ylpeä talonpojille.

-- Moukille!

-- Minä näin, että he loukkaantuivat käytöksestäsi.

-- Minä en ole tottunut heitä passaamaan!

-- Voisit sentään olla hieman ystävällisempi ja osaaottavampi.

-- En!

-- Mirjam!

-- En ikinä!

-- Mirjam! Älä vastusta sitä mikä on hyvää.

Ja nuoren aviomiehen silmät tulistuivat. Mutta Mirjam seisoi siinä ja
polkaisten jalkaansa sanoi vielä kerran: En sittenkään!

Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin kiersi kätensä miehensä
kaulaan ja sanoi muuttuneella äänellä:

-- Orjo, anna anteeksi!

Silloin oli kaikki taas hyvin.



4.


Kummallinen on Suomen kesä! Se vie yhteen kihlautuneet, mutta ajaa
erilleen vastanaineet.

Orjo ja Mirjam olivat kumpikin saaneet päähänsä, että heidän piti
kuukauden päiviksi luopua toinen toisestaan matkustamalla vanhoihin
lapsuuden koteihinsa.

He olivat ikäänkuin uteliaat kokemaan, miltä taas tuntuisi se
yksinäisen nuoren ihmisen elämä, jota he ennen olivat eläneet. Miltä
tuntuisi naineena miehenä sanoa tovereilleen että "vaimoni on siellä
ja siellä" tai nuorena rouvana päätään keikauttaen huomauttaa:
"mieheni kirjoitti minulle että..." j.n.e.

Juhlallinen arvokkaisuus täytti heidän mielensä sinä päivänä,
jona he heittivät toisilleen jäähyväissuudelmat vieraan kaupungin
asemasillalla, josta junat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. Kuinka
elävästi he silloin tunsivatkaan elämän pyhän ystävyyden ja
yhdyselämän jumalallisen salaisuuden!

Orjon juna läksi ensin. Ja tuskin oli tämä kolmenkymmenen vuotias
jäykän näköinen mies istunut kymmentä minuuttia jyrisevän junavaunun
sopessa, kun hänet jo valtasi sellainen ikävänpuuska että hän
itsekkin hämmästyi riippuvaisuuttaan naisesta. Ja jo ensimäiseltä
pysähdysasemalta hän viskasi ensimäiset tunnelmat jälkeensä: "Mirjam!"

Ja kuta kauvemmas hän kulki, sitä oudommalta sadulta hänen oma
elämänsä alkoi tuntua. Hän katsoa tuijotti vaunun akkunasta sivu
viliseviä maisemia, mutta syvän vihertävässä metsässä ja keväisten
järvien terässinisillä laineilla ei hän keksinyt mitään muuta kuin
sen nuoren naisen kuvan, jonka hän oli jättänyt.

Silloin hän surullisesti hymyili. Mutta juna vei -- ikäänkuin
kiskomalla kiskoen -- miestä rautatien äärimäiseen päähän ja vielä
kyytikärryihin noustessaan hän ikäänkuin kummasteli sitä, miksi ei
Mirjam ilmestynyt hänen rinnalleen.

Kevätkylmän viileys kouristi sydämeen saakka. Heti kun hän oli
eronnut Mirjamista, oli kesäinen lämpö kadonnut ja takatalvi uhkasi
Pohjolaa. Eräällä taipaleella satoi niin paksulti lunta että hän
hädintuskin pääsi eteenpäin rattailla. Häntä paleli kauheasti, hänen
päässään oli vain olkihattu, ja ainoastaan lainailemalla majataloista
isäntien turkkeja tai juoksentelemalla kyytikärryn sivulla hän
pelasti henkensä. Mutta tuuli puhalsi vimmatusti pohjoisesta vasten
matkustajan kasvoja ja talven merkit ilakoivat luonnossa; eräällä
taipaleella juoksi kyytikärryjen perässä puolikymmentä poroa.

"Minun lapsuuteni rakkaat maisemat", ajatteli nuori aviomies sinisenä
kasvoiltaan väristen, "miksi te nyt tunnutte niin tylyiltä?"

Hän muisti lukemattomat kerrat ennen maailmalta palatessaan riemusta
sykkivin sydämin lähestyneensä vanhan maalaiskotinsa pajaporttia,
mutta nyt hän ikäänkuin koneellisesti kohtasi vanhan isänsä, joka
aherteli jossain ulkotyössä pihalla, ja ikäänkuin vierastavasti
vastasi hellän vanhan äitinsä vastaanottosuudelmaan. Eikä hän myös
siinä määrin kuin ennen ollut huvitettu talon koirista, jotka
irvistellen, ulvoen ja häntiänsä huiskuttaen hyppelivät häntä
vastaan, ikäänkuin kysellen: "mitä sinulle nyt oikein kuuluu?"

-- No, ja mihin Mirjam jäi? kysyi isäukko lauhkeasti savuja
puhallellen hopeahelaisesta piipustaan, jonka on heti täyttänyt
vaakunalla ja tullut saliin pojaltaan uutisia kuulemaan.

-- Mirjam? Se... mehän tuota... sopertaa iso poika säpsähtäen
todellisuuteen, mutta häveten paljastaa tunteitansa. Ja lisää
reippaasti: -- Hätäkös Mirjamilla, hänellähän oli vain junamatka.

-- Mutta eikö sinusta tuntunut hirveän ikävälle hänestä "erota"?
kysyy sisar kirkkaasti veljensä silmiin katsahtaen.

-- Ikäväkö? letkauttaa velimies teeskennellen. -- Kaikkea sitä
kysytäänkin. Kun on kohta neljäsataa päivää yksissä oltu, niin
tokihan raatsii neljäksikymmeneksi päiväksi toisistaan luopua.

Vanha äiti katsoo poikaansa tutkivasti ja sanoo ruotsiksi:

-- Minulla on ikävä, jos pappa viipyy venerannassa yhden illankaan.

Orjo kuuntelee ja vastailee kysymyksiin -- tämä on hänen lapsuutensa
rakkain paikka, jossa häntä aina on hellästi kohdeltu -- mutta hän
tuntee sielussaan että hänen saapumisessaan tähän pyhäkköön on tällä
kertaa jotakin vajanaista, epäluonnollista ja puolinaista.

Eikä hän tunne itseään omaksi itsekseen ennenkuin on kiivennyt
ylihuoneeseen ja purkanut Mirjamille ensimäiset vanhankodin
tulotunnelmat pitkässä kirjeessä, joka huolellisesti lakattuna
lähetetään postissa seuraavana aamuna.



5.


Ja niin alkoi nuoren avioparin ensimäinen kirjevaihto, jossa
tapahtui se sama ilmiö mikä on lintumaailmassa tavallista
pesimisaikana, että nimittäin uros laulaa korkeimman kuusen latvasta,
ruikuttaa rintansa täydeltä riemuiten, loppumatonta kaihoansa
kertoen, väliin intohimoisen katkeraakin säveltä kaijuttaen, kun
sitävastoin pesässään hautova naaras enimmäkseen vaikenee, sydän
kylläisenä kuunnellen ja ainoastaan silloin tällöin vastaukseksi
lemmentoverilleen piiskuttaen.

Herra Orjo oli jo ehtinyt viidesti visertää, laulaa kokonaisia
koloratuuri-aarioita, ennenkuin sai ensimäisen vastaussirahduksen
kauvas lentäneeltä armaaltaan. Näin vastasi Mirjam:


Rakas Poika kultani!

Kirjeesi olen saanut ja juuri toi postiljooni esperanto-korttisi,
josta en ymmärrä muuta kuin _Mia kara Infano_. "Malvarmigis"
sanaa, jonka olit alleviivannut, etsin sanakirjasta, mutta en
löydä, tarkoittaako se ruskeanväristä? Kylläpähän selvän saan, kun
huomisen päivää tavailen. Kortteja saat kirjoittaa esperantoksi,
vaan et kirjeitä, muista se! Sinun valokuvasi olen asettanut
kirjoituspöydällemme. -- Voi Orjo kultani, kuinka se oli vaikea se
eroamisen hetki. Panin koko tahdonvoimani liikkeelle hillitäkseni
itseäni itkuun purskahtamasta, vaan kun juna läksi enkä enää
sinua nähnyt, tulvahtivat kyyneleet silmiini ja ne tyhmät ryssät
töllistelivät kuin ihmettä, niin että lensin suoraapäätä ensiluokan
odotussaliin ja tappelin siellä turhaan itkua vastaan. On hauska
minun ajatella että sinä nyt olet kotonasi ja saat levätä sielun ja
ruumiin puolesta. Olen koettanut tiedustaa meille maalta asuntoa,
vaan en ole vielä saanut. Kuule Orjo, en minäkään oikein pidä siitä
herratar-tittelistä, se herättää niin huomiota.

Voi hyvin kultani, oma rakas Orjoni! Minulla jo alkaa tulla sinua
ikävä. Ollappa telefooni sinne. Terveisiä kotiväelle.

Sinun suutelosi -- ero-suutelosi -- oli ihana! Lämmön väreet
sydämessäni käyvät, kun sitä muistelen. Painan ajatuksissani poskeni
sinun poskeasi vastaan.

Poika sinua? Miksi teet noin, vaikka tiedät että olen utelias.
Parasta että sanot sen pahan asian, luulen jaksavani sen kantaa.
Kyllä ne sinua kiusaavat.

Toivoisin joka ilta saavani sinulta kirjeen. Jumala Orjoani
siunatkoon!

                                             _Mirjamisi_.

P. S. "Malvarmigis" kai tarkoittaakin kylmettymistä. Ah armaani,
ettet vilustuksestasi vain saisi seurauksia. Tämä punainen kuori ei
ole sinun lähettämiäsi. Kello on 1/2 1 yöllä. Linnut jo visertelevät
ja aurinko pian nousee. Kirjoita kultani sielusi tilasta.

Heidän kirjeensä sattuivat vastakkain.


Rakas Tyttö! alkoi aviomiehen pitkä kirje.

Nyt kerron Sinulle, Mirjam, kappaleen nykyistä elämääni.

Kirkkaan kesäyön jälkeen -- akkunat auki läpi yön -- herään kello
8 leveässä "aviovuoteessani" siihen että oma iso mammani kiipeää
sisään ja sanoo "Go'mor'on, min gosse" sekä laskee tuolille
lautasen, joka on kukkuroillaan mitä makeinta lakkahilloa. Syödä
lipostelen herkkua, haukottelen ja tunnen tuota ihanaa janoa, joka
nykyään kohdistuu omaan pikku vaimo-kultaani. Hyppään ylös, riistän
yöpaidan yltäni ja alan voimistelun Müllerin mukaan. Sitten ohuet
kesähousut sääriin ja mies avojaloin alas vinnin portaita. Siellä
mitä herkullisin päiväpaiste pihanurmella vastaan hymyilemässä.
Aamiaisen syötyä kysyn itseltäni: hyvä herra, mikä on tämän päivän
työ? Sisätyöt _pitäisi_ alottaa, mutta päivä on sellaisiin liian
kaunis. Isäukko ja veliherra ehdottavat vanhan sluupin pohjan
tervaamista. Orjo muka mainiosti joutaa! Suostun tarjoukseen --
kaappaan raskaan tervasankon, kintaat ja nahturin ja nilkutan kohti
venerantaa, jonne, kuten tiedät, karttuu parituhatta askelta. Noin
kolmekymmentä askelta kerralla jaksan kantaa tervakiulua, joka pyrkii
sotkemaan sirot housuni. Koetan juosta hölkyttää taakkoineni, mutta
joka kolmenkymmenen askeleen päässä täytyy pysähtyäni huohottamaan.
On varmaankin 25 astetta lämpöä. Vihdoin pääsen rantaan märkänä
kuin kuninkaaksi voideltu. Ensi työkseni riisun vaatteet yltäni,
peseydyn pehmoisessa järvivedessä -- mikä ihana asia -- järvi
uinailee siinä kirkkaana peilinä -- ei ristinsielua risahda rannassa;
saan olla rauhassa. Teen kuperkeikan pehmeässä hiekassa kuin jänis
enkä raatsi vetää paitaa ylleni. Totisesti nämä ovat niitä hetkiä
luonnossa, jolloin Jumala tahtoisi että ihmiset olisivat alasti
eivätkä häpeisi! Otan nahturin ja tervakiulun (proosallinen kuva,
mutta sluuppi on tervattava!) ja alan toimeni. Aurinko iskee ihooni,
mutta vaikka kallo halkeaisi, en suostu itseäni peittämään. Ja
minä tervaan, tervaan kuin taivaan enkeli Noakin arkkia ja väkevä
tervantuoksu lemuaa sieraimissani. Sääsket juupelit karkaavat
intohimoisesti niskaani, sääriini (sinä muistat että miehelläsi on
sääret!), käsivarsiini... Minä tuuppailen niitä nahturini varrella
ja joka kerta kun itikan litistän, ilmestyy ruusu ruumiiseeni. Olen
täynnä ruskeita tervatäpliä, Saharan pantterin näköinen tai kuten
Esau... Huomaan ilokseni että kuta useampia pläsejä annan, sitä
välinpitämättömämmiksi muuttuvat sääsket, niin että ne lopulta eivät
makeasta lihastani lainkaan piittaa. Ja minä saan rauhassa tervata
sen suuren sluupin pohjan! Sitten otan pienen kylvyn ja pesen tervat
hiekalla, vedellä ja saippualla -- aivan kuin pestään lattioita, ja
taas moniahta karhunpenikan kuperpyllyä heleällä hietikolla, joka on
minun Eedenini...

Oh! se oli ihana ilmiö -- tuo purren pohjan tervaus alastomuudessa.
Kuinkahan monta tuhatta taudin bakteria aurinko armias ehtikään
ruumihistani irti nykäistä siinä teutaroidessani -- lääketieteen
professorit laskekoot. Ja se kotirannan pehmoinen vesi! Voi Tyttöni!
Mutta sinua, sinua kanssani kaipasin; mielikuvitukseni lensi kuin
untuva heijaten kesäpäivän ilmassa livertävän pääskysen ajamana...
_Sinua_ haaveilin toverikseni polttavaan aurinkoon, joka nuoren
vereni loitsi suloisimmilla lämmöllä -- sillä lämmöllä, joka on
elämän punainen lanka maailman harmaassa kankaassa! Oo Tyttö, Tyttö,
pelkään tulevani hulluksi hurmauksesta, kun kuljeskellessani vetten
vaiheilla muistelen viime kesämme paratiisillisia päiviä... siellä
pyökkimetsissä ja merikalliolaaksoissa. -- --

Jatkan kirjettäni. Sitten -- samana herranenkelin poutapäivänä --
läksin siukkuni siveän kera Ulpukkasaareen -- ensi kertaa kahden
vuoden jälkeen. Ilma oli hirveän kuuma, aivankuin Etelän rannoilla.
Järvi kuin lumottu lepäsi... Ulpukkasaareen tultua alkoivat tytöt
puhdistuspuuhansa, joka olikin retken moraalinen tarkoitus. Mutta
keittiön savureikä oli tukossa ja minun täytyi ruveta nuohoojaksi,
kiivetä katolle ja laskea kiviriippa alas savutorveen. Kopsis
koli-kol! Kivi kelvoton kirposi irti nuorasta ja uuni parka tukkeutui
yhä hullummin. Silloin läksin käpälämäkeen toiseen päähän saarta,
sillä ukko-Papan ja herra-veljen oli määrä saapua toisella veneellä
kalastamaan. Menin rantakivelle istumaan ja aloin lukea esperantoa
-- voidakseni heilani kanssa keskustella kymmenellä pennillä niin
etteivät syrjäiset ymmärrä. Mutta yhtäkkiä huomasin olevani päätä
myöten järvessä ja se siunattu esperanto jäi rantakivelle... Kun
taas hiivin tuvalle, äkkäsin herra veljeni vuorostaan katolla
tuiman näköisenä huutamassa, ja haromassa pitkällä lohivavalla. Sen
tuhannen tomppeli!! Mutta uuni paran kurkusta vain ei karvas pala
lähtenyt, ja kahvikullat täytyi keittää taivas-alla kivien päällä,
jolloin minä nuoremmakseni tietysti sain torttuja lisäksi. Tytöt
heippanat panivat koko tuvan kaluston mullin-mallin. Minä istuin
keinulaudalla ja rupesin puhaltamaan huiluani, jolla jo olen oppinut
eräitä sävelmiä, jotka kauniissa kesäillassa somasti kiiriskelevät
yli vetten rantamain. Kuikat pitkäkaulat jokisuulla huikailivat
kuin kissat naukuen, rantasipi lentää viilsi vikisten edestakaisin,
lasten polskarointaa kuului kaukaa mökin rannasta... Meillä oli
mukana sekä Killit että Kiisket ja tietysti minä olin joutilain
sessuja uittamaan, josta ne niin virkistyivät että olivat piehtaroida
orjanruusut saaresta sukupuuttoon. Muuan kuopi mykrää mullikossa ja
ulvoi raivosta kun ei saanut kynsiinsä; Sitten otti herra velimies
meistä kaikista naamataulut, jonka jälkeen minä rupesin raivaamaan
polkuja leveämmiksi. Tätä työtä tein ainoastaan sinua haaveillen
-- sinua varten, jotteivät kovat kanervat raappisi oman kultani
kauniita nilkkoja... sitten konsa me yhdessä siellä saaressa ollaan
ja elellään. Tunnustanpa hurmeen nousseen päähäni kuvitellessani
kultani jalan nousua sillä polulla, jota raivasin. Niin olin työhöni
innostunut että käteni haavoille repelin, mutta kyllä kulta ne
eheiksi suutelee...

Elämä on niin lyhyt, -- heilahdus vain -- nauttikaamme silloin kun
nautinto hengellemme kelpaa -- ei se aina kelpaa. Jumala! Olen ihan
huumauksissa tätä kirjettä kirjoittaessa, mutta _sinä_ minut ymmärrät.

Aurinko oli juuri vaipumassa siimekseen, kun myöhään kotimatkalle
läksimme ja me ihailimme kesäyön soreutta ja minä soitin huilullani
"sydämestäni rakastan..." Meillä oli punaiset lakit päässä. Ja
kun kotivaaralle noustiin kesäyön valossa: kas siinä loisti
kymmenhaarainen ryytimaatuomi täyteen kukkaansa puhjenneena -- niin
paljon matkaansaa yksi lämmin päivä -- ja me riensimme taittamaan
terttuja yöpöydillemme. Sounnit, uinnit ja saaren toimet olivat
vaikuttaneet meissä oikean maalaisjanon, ja lapsuuden päivien
tapaan hiivimme suoraan mamman maitokamariin juomaan sitä suloista
kirnuhuitua valkoisesta pahkakauhasta. Olisinpa suonut että heilini
olisi nähnyt minut viikset piimässä ja naama autuaassa poika-ajan
irvistyksessä...

Niin kotia kopsahdimme saariretkeltä ja yliskamariin kiivettyä minä
miekkoinen paitasillani aloin kullalleni sommitella runoa, jota en
sentään vielä huoli lähettää. Sen pääsisältö taitaa olla: "minä
hullu, joka eron otin kesäkullan kukkeimmaksi ajaksi!"

       *       *       *       *       *

Saaos nyt kerran lemmen veri punainen kirje -- sinä, joka et koskaan
ennen sellaista saanut ole.

Sinua minulle pääskysten pesänlaitto muistuttaa, sinua etelän
tuuloset minulle suhisevat otsaani nivelien, sinut minä hengessäni
näen häikäisevän valkoisena kotirantani lämpöisellä hiekalla, ja kun
laineet varpailleni lipajavat, niin sinun pienten varvastesi hipaisut
veressäni tunnen. Ja kun vuoteeseeni yösydännä nousen, sinä taas
siellä mielikuvituksessani odotat, minä tunnen kuinka käsivartesi
kietoutuvat kaulaani, huulesi huuliani etsivät -- ja minä sukellan,
sukellan, sukellan onnellisena sinun sielusi pohjiin, unhoittaen
koko maailman... sinua juon ja sinä minua, sinä imet minun nuorta
voimakasta vertani saadaksesi itse elämän voiman ja rakkauden...

Mitä siitä, jos kärsimys kerran tulee -- nyt on kesä ja me olemme
nuoret ja meillä on vain toinentoisemme, ja omalle Jumalallemme
teemme tilit lempemme nautinnoista, joita puhtaalla omallatunnolla
nautimme. Nyt on kesä ja kaikki lintuset pesivät ja uroot laulavat
naaraille -- miksi en minäkin saisi laulaa kuin yörastas nuoren
intohimoni helkkylaulua? Minä, joka olen täynnä henkeä, kun vaan
aistit ovat saaneet ravintonsa! -- en minä, en kuuna kullan
valkeana aineellisuuden kahleihin sotkeudu ja, koska sen tiedän,
siksi rohkenen näin päästää lemmeniloni irti, tehden sen _aivan
tahallani_ sinulle näyttääkseni, _kuinka_ mies voi ikävöidä sitä
jota hän rakastaa. Ja nyt minä sanon sinulle, Mirjam: jos et ole
päässyt pois maaseudulle, niin väärin olisi minun puoleltani, jos
pyytäisin sinua yhä jäämään pölyiseen kaupunkiin -- miksi en kutsuisi
sinua rientämään sinne, jossa lempeni sinua vartoo? tänne, jossa on
vapaus suurin, sillä usko se: täällä olemme omat itsemme, jota ensin
olin epäillyt. Niin, jos sinun siis on ikävä, niin tehdään muutos
kesäohjelmassa ja sinä tulet luokseni suoraan -- oi en ymmärrä,
kuinka tätä polttoa kestänen heinäkuun kymmenenteen päivään saakka?!
Mutta varo itseäsi Mirjam, varo tapaturmilta: minua niin pelottaa
etten sinua saa koskaan nähdä -- mistä kummasta tuo pelko tulee?
Kätke tämä kirje uteliailta...

Minun päivätyöhöni kuuluu myös: 1 tunti raskasta ojankaivausta
intohimojeni taltuttamiseksi ja hengen karaisemiseksi. Kyllä
minä pian voimistun, kunhan sinä vain saisit innon ruumistasi
kehittämään, sillä siinä on elämän arvo, muista aina se, lapseni,
ja sinä kestät paremmin levotonta lempijääsi, jos saat itsestäsi
vähitellen -- naisheikkoudet hävitetyksi. Voimakasta, suloista,
lempeätä naista Poika kaipaa ja: _silloin on Poika hyvä, jos Tyttö
ei turhamaisuuksiin elämän-päiviänsä tuhlaa, vaan pyrkii olemaan
luonnollisesti kaunis ja harrastaa terveydenhoitoa hyljäten
muotihulluudet_.

Hajahiuksista, avojalkaista Tyttöä sinun Orjosi enin rakastaa, vain
sellaiselle hänen sydämensä kannel kirkkaimmin helisee!!! Muista
tämä, lapseni, muista ja ajattele syvästi. _Sillä tämä on meidän
elämämme sopusoinnun ehto_. Aamen.

                                                   _Orjo_.



6.


Kaksi päivää myöhemmin, ehtimättä saada vastinetta edelliseen, nuori
aviomies yliskammaristaan lennätti uuden kirjelmän, joka alkoi
reunamuistustuksella:


    Tämän kirjeen saat lukea vasta nukuttuasi
    yön rauhassa edellisen kirjeen tunnelmissa.

Jonka jälkeen seurasi vakava teksti:

    _Mitalin toinen puoli_ eli
         _Elämämme arkiharmaa_.

Rakas Mirjam!

Terveellistä on nyt luoda katsahdus 1. vuoden avioelämämme
varjopuoliinkin. Sinun kanssasi, Tyttö kulta, olen minä saanut kulkea
paratiisin ruusutarhoissa, joiden sulot ovat sieluni runollisimpia
aarteita. Kiitos tästä! Mutta -- mistä tuli katkeruuden musta
kyykäärme meitä kiusaamaan? Kuinka on mahdollista että kaksi ihmistä,
jotka muutamia tunteja takaisinpäin mitä suloisimmassa sovussa
tahtoivat sulautua toisiinsa -- yhtäkkiä perästäpäin huomaavat
olevansa kovin tyytymättömät, vieläpä vihaiset toinentoisellensa?

Onko se vain hermojen luonnollista ärtymistä?

Lienee syy usein hermostossa, mutta kyllä syy piilee syvemmälläkin --
henki-ruumiillisessa olemuksessamme.

Oi Jumala, jos osaisin oikein selittää, niin tästä voisi olla hyötyä
sekä sinulle että minulle. Sillä tahtoisithan sinäkin, rakkaani,
että me sopusointuisesti oppisimme yhteiselämäämme viettämään,
ettei se jonakin päivänä rikkoutuisi ja särkisi kummankin sydäntä?
Tahtoisithan?

Jos tahdot, niin sinä muistat, kuinka ikäviäkin kohtauksia meidän
kesken on sattunut, meidän kesken, jotka lemmessä toisillemme
antaudumme. Ja minä sanon nyt kuten ennen: kohtausten kovuuden olen
minä yksin aikaansaanut. Minä se olen ollut se, joka olen raivostunut
ja käyttäytynyt ryhdittömästi pikku vaimoani kohtaan. Mutta -- olen
myös kärsinyt enempi, olen kärsinyt omasta hillitsemättömyydestäni,
omasta onnettomuudestani. Vaan mistä onkaan onnettomuuden tunne
johtunut? Miten minä hetkellisesti olen niin voinut raivostua
ja synketä ja päästää kauheita sanoja tai säikytellä sinua
äkkipikaisilla uhkauksilla? Häijyydestäkö, hulluudestako, huonosta
sydämestäkö?

Ei! Tyttö-kulta -- en liene sydämeltäni pahempi kuin kukaan muu; on
ollut jaloja naisia, jotka ovat väittäneet sen pohjalla piilevän
kultaakin...

Hermoni ovat huonot, mutta ei sydämeni. Muista aina se!

Synkistymiseni, pahapäisyyteni on -- mikäli itseäni osaan tutkia
-- aiheutunut jostakin ilmiöstä, ota _aatteellisesti_ olen
pitänyt huonona, pikkumaisena, turhamaisena, epäkristillisenä,
epäinhimillisenä, muotiorjallisena tai muulla tavoin siveellisesti
vääränä. Silloin kun sinun käytöksessäsi, arvosteluissasi tahi
teoissasi on mielestäni ilmennyt vivahdustakaan jostakin, jota pidän
huonona tai epäjalona, niin minussa on heti noussut hylkäämisen
hyökylaine, joka pyrkii huuhtomaan tieltään kaiken, mikä on tuon
hyvän prinsiipin esteenä. Toisin sanoen: pikkuasioiden takaa minä
aina näen suuren sarjan aatteita, ottaen siis pienenkin asian
vakavalta kannalta, ja koskekoon ilmiö vaikka omaa vaimoani, sitä
enemmän kärsin, koska ihanteeni saavat pahoja kolauksia. Kun kerran
olen entinen fantasian lapsi, niin juuri se ettei todellisuus
mene niinkuin olen laskenut, tekee minut pettyneeksi, ja pettymys
herättää minussa tuskaa; tuska taas -- puhkeaa raivoon, joka pukeutuu
määrättyihin muotoihin. Esimerkiksi jos sinä suutuksissasi lausut
jyrkän ja varomattoman arvostelun jostakin henkilöstä, joka on
sinua kohtaan aivan yhtä ystävällinen kuin sinä häntä kohtaan, niin
se loukkaa minun elämänkatsomustani, ja jos lisäksi hermot ovat
heikot, niin siitä se sitten leimahtaa se, mikä polttaa kuin tuli.
Mutta periaate on: olkaamme oikeutta harrastavia, olkaamme ihmisiä,
olkaamme kristityitä! Niin kauvan kun vaimoni ei loukkaa tätä
periaatetta, niin kauvan ei minunkaan pahastumiseni ole vaarallista
laatua.

Toisella kertaa syy synkistymiseeni saattaa olla yksinomaan
aviollinen. Esimerkiksi jos sinä -- valmistamatta minua siihen --
heität minut yksikseni kotiin yöhön asti, itse viipyen jossakin
huvissa, niin se sinänsä niin pieni asia on ikävöivälle mielelle
katkera koetus, joka itsekkään luonnon takia -- sitä en kiellä
-- puhkeaa ankaraan arvosteluun. Mutta asianlaita on toinen, jos
minut siihen valmistat sopivalla, lempeällä tavalla ja selvästi --
silloin tyydyn eikä jälkinäytöksiä tule. Että itse ehkä myös joskus
valmistamatta olen jättänyt sinut yksiksesi, on huonosti tehtyä,
mutta väliin on syy ollut edeltäpäin tietämättömyys viipymisestä
jossakin kokouksessa j.m.s.

Sellaisia avioliitto-asioita on tuhansia, niiden onnellinen
suoriutuminen riippuu sopivasta vaaran torjumisesta. Nainen, kodin
luoja, kodin henki, on kutsumukseltaan se, jonka täytyy oppia tuo
vaaran torjumisen taito. Kuka koleat tasoittaa, ellei hän, nainen?
Tutki naisen elämäntehtävää, niin huomaat, että tämä taito kuuluu
hänen sydämensä vaatimuksiin. Sillä kokemus osoittaa että milloin
nainen asettuu odottamaan mieheltään valmista kotoisen rauhan
luojaksi, hän on itseltään liian vähän vaativainen. Kyllä mies
itseltään vaatii yhtä ja toista käytöksessään naistansa kohtaan,
vaan ei ennen kuin näkee että hänen naisensa todella on nainen. Jos
ihanteeni naisesta lienee ollut tavallista vaateliaampi, niin siihen
on syynä kohtalo, joka minut on tehnyt runoilijaksi. Mutta ken kerran
runoilijan kanssa on suostunut rakkauden liittoon, hänen täytyy myös
suostua huomioonottamaan sellaisen lentävän luonteen erikoispyyteitä.

Vaimo-kultani, joka olet poveani vasten itkenyt surunsuloisia
kyyneleitä elämämme arvoituksia miettien. Olethan itse aavistanut,
kuinka miehesi maailmankatsomus suuresti eriää siitä elämän
haaveesta, minkä sinussa kasvatus on muodostanut. Mutta oletko
silloin vakavasti itseltäsi kysynyt: voitko olla _sen_ Orjon
elämäntoveri, joka pitää mitättömänä niin monta asiaa, mikä
tavallisista ihmisistä on jonkun arvoista? Voitko tyydyttää hänen
henkensä toverikaipausta kymmenennellä osalla siitä, mitä tyydytät
häntä lemmelläsi ja nuorella verelläsi? Tai onko sinulla todellista
pyrkimystä siihen että koettaisitkaan olla hänelle jossakin määrin
tuo henkiystävä -- etkä ainoastaan hyväilyjen kahtia jakaja?

Varmaan olet sinä, Mirjam jotain tällaista tuntenut, vaikka et osaa
tunteitasi sanoiksi pukea. Olenhan iloitellut että sinä -- huolimatta
ihmisten irvistelystä -- olet suostunut avioliittoomme ilman
vanhanaikuista pappia. Mutta sen sinä itsekkin tunnustanet, että olet
noihin vapaa-aatteellisuuksiin toistaiseksi kypsymätön. Sillä siihen
sisältyy paljon muutakin kuin kansallisavioliiton sietäminen. Siihen
sisältyy kokonainen erityisen elämänkatsantokannan omistaminen. Ja se
luonnollisesti ei tapahdu kädenkäänteessä.

Jos luonto kokonaan panee vastaan, turha on silloin toista opettaa.
En ole se, joka "dresseeraamalla" tahtoisi vaimostaan tottelevaista.
Jos ei yhteensulaminen ota mennäkseen luonnollisesti, saa olla
menemättä. Mikä siitä seura sitä älkäämme turhaan kuvitelko. Pääasia
on, että olemme rehelliset toisiamme kohtaan ja _jos_ näemme, ettemme
opi elämään keskenämme paremmassa sovussa kuin tusinasielut, niin on
pyhä velvollisuutemme valita se tie, jolla ainakaan emme toisiamme
turmele.

Näin on aina ollut minun vakuutukseni aviokysymyksessä. _Minä_ totta
tosiaan en tahdo olla tusina-avioliitossa, jossa mies ja vaimo
vähitellen kuluttavat toisensa rikki _uskaltamatta_ erota! Sellaisia
surkeita liittoja näemme tuhansittain ympärillämme -- minua inhoittaa
ajatella meitä yhtä kurjiksi olennoiksi. Siinä ei ole kyllin että
ollaan jotakuinkin sietävällä kannalla ja ainoastaan yhteiskunnan
muoto-orjuuden ja ihmisten ilkeitten kielten tähden pysytään
osassaan. Meidän täytyy päästä sovinnolliselle kannalle, niin että
kummallakin on toinen-toisestaan enemmän apua kuin yksin eläessä.
Täydellisen sopusoinnun ihanteeni tosin suostuu laskemaan kadotetun
paratiisin haaveitten joukkoon...

(Kirjoittaja tunsi väsähtymistä ja hän jatkoi):

Kunpa avioliittomme, oi Mirjam, kehittyisi edes oikein
_mahdolliseksikaan_, niin siinä olisi kylliksi onnea onnettomalle
runoilijasielulle!

Nyt olen puhunut kuin se, joka uskoo olevansa ylempänä toista ja siis
sillä oikeudella arvostelee. Jos pidät sitä vääränä ja itsekkäänä,
niin on turha koskaan enempää yrittääkkään tähän äänilajiin. Sillä
minä en rakasta naista enää sokeasti kuten takavuosinani ja tiedäthän
vanhan totuuden että: jollei _minun vaimoni_ pidä minusta lujasti
kiinni, niin solmu voi aueta -- minullahan on oma elämänhistoriani,
jota ei ole sinulla. Sukupuolitarve ei näy takaavan avioliiton
mahdollisuutta. Muista aina se, rakas lapseni!

Lisään vielä, mitä edellisessä kirjeessäni huomautin, että jos
sinulle on epäterveellistä jäädä sinne, niin lähde heti tänne, sillä
täällä saat aurinkokylpyä ja rantavettä...

Kuumat suudelmat Tyttöni huulille:

                                      _Orjolta_.



7.


Viesti n:o 7 Erämaan Pyhäköstä 19 p. kesäkuuta.

    Motto: Sydämeni pohjasta halveksin, jokaisen naisen
           ravintolaneitimäistä seurahaluisuutta. Joka ei
           osaa itseään siitä kasvattaa pois, ei ole
           kokonaan puhdas.

Mirjam ystäväni!

Kahteen yöhön en ole taas nukkunut. Mieli hautoo ja sydän on niin
alakuloinen. Sattumalta näet mainitsi tänne saapunut sisaresi siitä
sinun junamatkastasi...

En olisi uskonut, Mirjam, että sinä _vielä_ saatoit niin tehdä. Että
menit siihen vaunuun, kun sattui tuttuja herroja. Ei mikään voi enää
pelastaa minua siitä luulosta että minulla on -- kevytmielinen vaimo.

Enkö ollut sinua siitä tarpeeksi pilkannut? Enkö kylliksi silmiäsi
valaissut? Etkö vielä ollut sydämesi sisimmässä tuntenut, mikä
minua sinussa aina on loukannut? Kuinka olet voinut unhoittaa ne
kirvelevät asiat, joita sielussani olen saanut kokea juuri sinun
kevytkenkäisyytesi tähden (jos kohta se ennen on ollut ja ehkä
nytkin on mustasukkaisuutta)? Minun tähteni, jos minua rakastat,
olisit voinut olla menemättä. Ainoastaan minun tähteni, olkoon se
sitten sairautta minussa. Vaikka et siellä mitään pahaa tehnytkään,
oli menosi kuitenkin rikos sitä henkeä vastaan, jota olen sinut
koettanut saada ymmärtämään. Yksistään siis se että menit, olipa syy
mikä tahansa. Kaikista enin on minua sentään myrkyttänyt se, ettet
tästä siinä vaunussa olostasi sanaakaan minulle kirjeessäsi kertonut,
vaikka kaikesta muusta juttelit. Minä en ole urkkinut sinun,
matkojasi ja tuttaviasi -- en ole uskaltanut -- tämä vain sattumalta
tuli ilmi, mutta pisti sydämeen. Siksi on sairaan ja ehkä pikkumaisen
sieluni rauha poissa.

Minä olin sinulle ennen kertonut erityisen vastenmielisyyteni
sitä miestä vastaan, jonka kanssa antausit puheisiin muka entisen
tuttavuuden perusteella. Minä olin hänet tavannut ilotyttöjen hyvänä
ystävänä Pietarin pasaasheissa ja itse olit minulle kertonut hänen
kevytluontoisuudestaan. Tyttö! Jos vähänvähääkään tajuat minua, niin
tiedä se: Sinä valitset huonosti toverisi! Se, joka valitsee seuransa
välittämättä siveellisestä näkökannasta, on kevytmielinen. Sinussa ei
kuitenkaan liene toisen jalostajaa. Vai oletko niin naivi että, kun
minä pilalla sanon sinulle: matkusta vapaasti, uskot minulle todella
olevan samantekevää, kenen seurassa liikut? Sinä annoit ulkonaisen
asian (mukavuuden tunteen) taas voittaa sisäisen prinsiipin. En
olisi luullut että -- sellaisen talven jälkeen -- saatoit olla niin
kypsymätön, kun kuulit minun suovan sinulle täyden vapauden, niin
oli se merkki siitä, että uskoin sinun _itsestäsi_ älyävän, mitä
velvollisuuksiisi ja oikeuksiisi aviotoverina sisältyi ja mitä ei.
Mutta tämä taas osoittaa ettei sinulla... Mirjam, jos et sinä edes
myönnä tehneesi vastoin parempaa tuntoasi, niin en totisesti ymmärrä,
mihin sinun kanssasi joudun. Elämä on kokoonpantu asioista, jotka sen
arvon määräävät.

Kesäni rauha on rikkoutunut! (kirjoitti aviomies, itsekin aavistaen,
että hänen traagillinen luonteensa vei hänet nyt liian pitkälle).
Eikä se enää parane, jollet sinä sydämelläsi näytä että sinulla on
hyviä harrastuksia, sisäisiä harrastuksia eikä ulkonaisia, joilla
muutenkin olet minua haavoittanut.

Pidät minua liikoja vaativaisena, mutta katso omaan olemukseesi,
missä määrin sinä osaat usein olla ajattelematon ja sitä tietä --
tarkoittamatta! -- loukata toisen syvimpiä ihanteita. Ja sillä
tavalla sinä sytytät miehessäsi hänen raa'immat intohimonsa,
hänen vihansa ja halveksumisensa, mikä sinulle itsellesi on niin
vaarallista. Kaksi päivää olen minä sisässäni taistellut synkkää
myrskyä vastaan ja koettanut saada sen hillityksi. En ole itseäni
tuntenut onnelliseksi aviomieheksi ja paljon olen pahoja laskuja
tehnyt.

Kestä, nuori ihminen, opi silloin kun vielä on aika, sinulla ei ole
oikeutta ylpistyä -- ja aseta tarkoin meidän yhteiselämämme vaaka.
Minä en sinusta erilleen pyri, päinvastoin se on yritys yhdistää.

Näin kirjoitti nyt

                                                _Orjo_.

Tämän jälkeen seurasi eri paperille seuraavanlainen pitkä P.S.
reunamuistutuksineen:

20 p. kesäk. Nautittava tuntia jälkeen n:o 7:n:

"Jota minä rakastan, sitä minä kuritan." Luuletko sinä, Mirjam,
että meidän sielullinen suhteemme vähääkään paraneisi, jollen
minä yhtärintaa kuin sinulle kirjoitan "hyviä" kirjeitä, myös
kosketteleisi todellisia tunteitani, huoliani, harmejani ja surujani?
Olisikohan muka parempi kaikki salata ja niellä -- niinkuin muut
tekevät? Mutta minusta on näyttänyt että sellaiset aviomiehet, jotka
hillitsevät, itsensä mitään kovaa sanomasta puolisoilleen, ovat
ikäänkuin etempänä puolisoittensa sydämistä ja vielä onnettomammat
kuin ne, jotka vapaasti punnitsevat, arvostelevat tai koettavat
saada toista tajuamaan itseään ja elämänkatsomustaan. Ja minusta on
näyttänyt että sellaisten "siivojen" aviomiesten opetus rajoittuu
korkeintaan kuivakiskoiseen, hieman ärtyiseen kohteluun vaimoihinsa
nähden. Sentähden juuri olen kirjoittanut kaikesta että suhteemme --
sitten kun persoonallisesti tavataan -- olisi edeltäpäin varustettu
ja valmis. Hetken ruusunpunaiset tunnelmat eivät takaa pysyväistä
yhteisymmärrystä. Täytyy olla varuillaan elämän ampumia myrkkynuolia
vastaan. Ne suhisevat ympärillämme kuin satujen noita-vasamat.
Juuri kun luulee olevansa oikeutettu päästämään helakan naurun ja
nauttimaan elämästä, silloin väijyy katkeruuden jumalatar likinnä,
jousi jännityksissä. Olethan sinäkin sen huomannut? Lapseni!

Loppulause.

Viime yön, tuon ikävöivän runon kirjoitettuani nukuin paremmin --
siihen vaikutti ilman muutos, kun nyt on viileä ja sataa vettä.

Lupaathan, Mirjam, sitten kun tulet, olla minua jättämättä kauvaksi
yksikseni? Eihän siellä joukossa alhaalla paljon viisastu.

Tuomiokapitulin salainen juttu meitä vastaan... ole aivan huoleti.
Kyllä selitän kaikki. Ole luja. Varo kaikin mokomin teidän pappia.
Ole valmis äkillisiin urkkimisiin. Pelko pois ja sydän kirkas!

                                                _Orjo_.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää turhaan odotettuaan, Orjo Korelius taas tarttui kynään.
Hän lennätti avonaisen kortin esperantoksi, jota hän harjoitteli
ja jota varten hän oli toimittanut toisen sanakirjan Mirjamille.
Esperanto hänen mielestään soveltui rakastavaisten keskinäiseksi
kieleksi, joka virheineenkin oli huvittava.

_Dolcha Infano!_ hän kirjoitti. _Ho ve!_ alkoi kortti. _Chiuj vi
virinoj estas similaj: vi postulas la leterojn de viaj amikoj kiel
eble plej ofte, sed mem vi malmulte al viaj amikoj volas skribi. Vi
kredeble ricevis chiujn miajn longajn leterojn? Kalkulutiu-chi jam
estas la deka_.

Senjälkeen yhteen palaan seurasi kuvaus:

_Chiutage mi laboras sur la kampo aû banas en la bordo de la lago;
mi ofte gimnastikas -- nuda -- sur la sablo, kiam la suno varmege
brilas. Tio-chi estas gzuajzo tre saniga! La kukolo kantas en
arbaro... Morgau estas la vespero de Johano, sed nun pluvegas, kaj
ni, kredeble, festos tre mal-gzoje_...

_Vi, mia edzino, ne forgesu min! Mi restas: via granda Knabo kaj Edzo_

                                                     _Orjo_.



8.


27 p. kesäkuuta.

Mirjam kultani!

Monen yön rauhan on mieheltäsi vienyt sinun äänettömyytesi!

Jolleivät syyt sellaiseen äänettömyyteen, joka tuo toiselle
epäilyksen helvetin, ole sisäiset, niin kyllä ulkonaiset syyt
kirjoittamattomuuteen ovat miehelle surullisimmat kuulla. Jo se että
vaimo toisen ihmisen kautta voi lähettää miehelleen "sydämelliset
tervehdykset" lisäyksellä ettei itse jouda kirjoittamaan, on
sieluopillisesti sellainen menettelytapa, jota en olisi luullut
tarvitsevani kokea _minun_ vaimoltani. Paljon helpompi on olla
saamatta hiiskaustakaan vaimoltaan kuin toisen kirjeessä saada
viesti ettei muka jouda vastaamaan. Aivankuin ei oltaisikaan
naimisissa ja aivankuin suhde miehen ja naisen välillä olisi toisten
välitettävissä! Mirjam rakas, uskon että itsekkin näin tuntisit,
jos minä jonkun toisen kirjeessä lähettäisin _sinulle_ sydämelliset
terveiset. Miltähän se sinusta maistuisi pitkän kirjeodotuksen
perästä!

Lapseni, Lapseni, sinä olet -- Lapsi. Minä olen sinulle kirjoittanut
kolme kertaa viikossa ja tämä on 13:s eli 14:s viestini siitä
kun erottiin, mutta sinä olet vastannut tuskin kolmea kertaa. En
tarkoita, että kilpaileisit kirjeitten runsaudessa, mutta että edes
antaisit toisen tuntea vastaanottaneesi kaikki sisäisten tuskien ja
riemujen purkaukset mieheltäsi. Jos joku syrjäinen sattuisi tämän
kirjeen lukemaan, tulisi hän siihen käsitykseen että se on vaimo,
joka tässä on luopumassa lemmestään, ja mies muka "kerjäämässä"
kadotettua onneaan. Vai onkinko niin, vastaa! -- Oi Jumala, kuinka
pitkä on odotus! En olisi uskonut, kuinka minä jo olen ehtinyt sinuun
kiinnikasvaa sielun ja ruumiin puolesta...

       *       *       *       *       *

Samana päivänä, samassa paikassa, samalta Pojalta.

_Samalle Sulosuulleni!_

Juuri palasimme tervahaudalta ja vieläkin tuoksahtaa keuhkoissa
tervansavulta. Nyt sataa vettä ja käki kukkuu.

Kerronpa Tytölleni nyt sitä nykyajan sivistyshistoriaa. Kun minä,
sinusta erottua, olin saapunut siihen meidän kaupunkiin, oli
kirjeiden joukossa myös kirje isältäni. Se kirje oli tuskassa
kirjoitettu, siinä ukko naivisti "pappien mielten rauhoittamiseksi"
kehoitti meitä kaikessa hiljaisuudessa nyt kesän tullen vihityttämään
itsemme papin edessä, jotta se tuomiokapitulin rettelö raukeaisi
kesken. Ajattelinpa silloin pyörtää takaisin ja olla menemättä
vanhaan kotiin. Mutta otin järjen avuksi ja osasin oikein laskea.
Isäni kirje oli vain hätäisen tunnelman aiheuttama. Ja minkälainen
kirjevaihto ukolla oli piispan viraston kanssa, sen saat sittemmin
kuulla. Enempää ei vanhalta papilta saata vaatia. Ei sinun,
kultaseni, tarvitse huolehtia julkisuuteen tulemista. Sinunkin
täytyy oppia ymmärtämään että tällainen juttu kypsyttää vapauden
aatetta koko suomessa ja ihan varmasti kapituli enemmän menettää kuin
voittaa, jos se käy asiaan kiinni. Sillä tuhannet valistuneimmista
ovat meidän puolellamme. Tässä vain kysytään että minun vaimoni
kestää henkilökohtaiset ikävyydet yhtä kauniisti kuin tähänkin asti.
Jos ei Mirjam kestä, ei Orjokaan kestä.

Tietysti olisi -- jutun puhkeamisen varalta -- mainio meille, jos
ei minun tarvitseisi ottaa virkoja vastaan pikkukaupungeissa, vaan
saisimme elää maalla tulevan talven ja sieltä pitäen taistella. Mutta
kuka keksii keinon -- me olemme siihen köyhät eikä toisten apuun
saa luottaa. Muista että jos vielä 1 vuoden kestämme eteenpäin, on
meillä hyvä kokemus ja sitten kestämme iän kaiken -- vuosi vuodelta
yhä sulautuen toisiimme. Niinhän? Kyllä meidän nyt täytyy asettua
jälkipuoleksi kesää tänne, jossa minä jo olen. Täällä olisi hyvä
olla, oikein hyvä, jos -- -- -- Suokoon Jumala anteeksi, minä en
antipatialleni mitään mahda. Mutta koettakaamme _me_ olla paljon
yksissä; eihän ole pakko jäädä alakertaan enemmäksi aikaa kuin
mitä syönti ja kahvitukset kaipaavat. Ne muutamat aristokraattiset
kesävieraat -- ei kannata. Ja me muutamme heilini kanssa ihan
varmasti joksikin viikoksi Ulpukkasaareen, jossa saamme olla
rauhassa. Otamme kotoa vain leipää ja voita, itse kalastamme ja
soudamme maitomme mökiltä. Siellä, saaressa, on idyllinen elämä!
Sänkyä ei siellä ole kunnollista, mutta -- maataan lattialla. Ja
aallot loiskivat ja vienosti suhisee länsituuli männikössä. Ja joka
aamu saa juosta suoraan järven rantaan. Ja me olemme kahden Luonnon
paratiisissa kuten Eva ja Adam.

Jotakin on sen Ulpukkasaaren elämän varalta ostettava kaupungista
vieraiden vuoksi (esim. viinipullo). Muuten täytyy rahojen suhteen
olla säästeliäitä. Ei ole minulla sinulle lähettää enää kuin kymmenen
markkaa matkakassasi vahvistukseksi, mutta sen sisään on lemmen
sinikukkia siroitettu. Lämmin suukkonen

                                            _Orjoltasi_...



9.


Yöauringon kaupungista 27 p. kesäkuuta klo 1/2 10 i.

Orjo kultani!

Kävelin äsken metsässä yksikseni, kaikki sinun kirjeesi povellani ja
luin niitä -- ja kävelin... (istua täällä ulkona ei voi, kun on niin
kauheasti sääskiä).

Kävelin ja mietin. Siinä kirjeessä n:o 7 on paljon pahoja sanoja,
joita tahallasi käytät, vaikka tiedät että ne äärettömästi minua
loukkaavat. Siitä vaunussa olostani minun ei tarvitse itseäni
puolustaa. Sanon vain että yhtä puhtaalla tunnolla kuin sinne menin,
yhtä puhtaalla poiskin tulin, ja ajattelen että jos olisit nähnyt
kuinka huonosti voipa olin, niin olisit pyytänytkin sinne menemään.
Olin niin väsynyt etten jaksanut montakaan sanaa puhua, tuntui
vain hyvältä olla puhtaammassa ilmassa, jossa ei ollut likaisia ja
haisevia jätkiä tungokseen asti. Saat sinä kysyä minun nykyisiä
suhteitani ja tiedän että sanovat: "eihän tuo näy enää kenestäkään
välittävän, kun ukon sai" ja niin se onkin. Ilmaa ne ovat minulle
kaikin! "Se yksi" matkusti täältä heti kun tulin enkä ole häntä
kertaakaan nähnyt; myötyriksi kuului menneen.

Voisikohan Täti antaa sinulle pari tyynyä? Talvella hän niitä
tarjosi, lähettäisit ne tervavenheellä. Meillä ei ole kuin kaksi
pitkää ja 3 lyhyttä tyynyä. -- -- -- Kirje jäi kesken kun tuli
vieraita. Aurinko heti nousee. Esperanto-korttisi olen kääntänyt
suomeksi. Oma Poikani! En tiedä mitä sinulle _sen runon_ johdosta
sanon. Onko siinä kylliksi, kun sanon että vaikka kuinka moneen
kertaan sen luen, niin aina se niin sydämeen osaa että vedet silmiin
tulvahtaa. Pidän sitä alati muassani, yöllä pääni alla. Sisarille
luin siitä vain kolme värssyä. Se on niin minulle kuuluvaa etten
voisi sitä muille näyttää. Voi kuinka nauroin sille piirustuksellesi,
nauroin niin -- oikein sydämen pohjasta kun sinä astut alas vinniltä
selkä koukussa ja jalat kuin viikatteet linkussa. Etkä unohtanut...
Kaukaa näytin sitä sisarille, en läheltä.

Oma Orjoni! Tavataan kai me vielä. Sydäntä viiltää, kun ajattelen
tapaturma-mahdollisuuksia. Jumala rakas varjelkoon.

    Lämmin suutelo ja tulinen syleily
        Sinun uskolliselta vaimoltasi

                                     Mirjamilta.

(Kirjeen reunat olivat poikkipäin täyteen kirjoitetut).

Älä valvota minua öisin -- jos nukut, niin minäkin saan unta. Kätesi
haavat kulta parantaa suuteloilla. Jospa sydämesi haavatkin parantaa
voisin! Siihen voimaa rukoilen. Ei minulla ole muita koko maailmassa
kuin sinä, Orjo! -- Jää hyvästi, rakas mieheni, jota minä rakastan,
rakastan, vaikka sata mustaa kirjettä tulisi.

       *       *       *       *       *

"Vaikka sata mustaa kirjettä tulisi!" kirjoitti nuori rouva, sulki
kirjeen, liimasi postimerkin ja läksi viemään kirjettä postiin.
Mutta kun hän palasi kotiinsa, oli siinä taas uusi kirje Orjolta.
Musta kirje! Musta! Ja Mirjamin sydän värähti. Mitä, mitä olikaan
nuoren tytön miehelään meno? Kuinka vaikeata oli arvata oman miehensä
mielialoja! Mutta -- Orjo oli niin herkkä. Hänen Orjonsa oli kuin
haavan lehti, joka liplatti tyynessäkin. Hänelle täytyi varmaan
kirjoittaa hyvin kauniisti ennenkuin toinen uskoi... Mirjamin
silmänurkissa kimalsi neuvottomuuden kyynel.

Ja hän käveli rauhattomana kaksi päivää. Silloin taas lennähti kortti
Orjolta. Postikortti -- esperantoksi.

Nuori rouva oli sekä ylpeä että harmissaan. Mitä varten Orjo, jota
hän rakasti, häntä näin jännitti? Hänellä meni vähintään tunti
sanakirjan avulla kääntää korttia.

_La versoj -- nokte -- en la subtegmento_. Niin, sieltä
vinttikamaristaan se iso poika hänelle runoja lennätti -- yöllä.

    Mi sidas en chambro de mia hejm'-domo,
    Antau mi ripozas la verda arbaro,
    Jen brilas la lago kiel hela spegulo,
    Mi sentas l'odoron de fresha herbaro,
    He! bela en Nordo estas naturo!
    Kaj kara tie-chi por mi la somero!
    Ho! dolcha infano! mia propra edzino!
    Ho! sola por mi, fidela virino!
    El tuta mia koro al vi mi sopiras,
    Kiom mi sopiras? oni ne el-diras!
    -- -- Jam estas la tempo por dormo perdita --
    Sed mi, malfelicha, ne dormas sur lito,
    Adiaû, mia dolcha, mia sterno, adiaû!
    Renkontu kun mi kiel- ebl'- plej, baldaû!

Jos ei hän kaikkea ymmärtänytkään, niin ymmärsi hän ainakin yhden
asian: tämä kirje ei ollut musta.

Tämä oli Pohjolan kirkkaan kesäyön tuoksussa huokaistu kaipaus
hänelle, Mirjamille, jota Orjo koko sydämestään kaipasi. _Dolcha
infano_ -- suloinen lapsi, _propra edzino_ -- oma puoliso; _fidela
virino_ -- uskollinen nainen! ne sanat ainakin nuori rouva ymmärsi.

Ja seuraavana päivänä hän käveltyään kukkaiskedolla kirjoitti Orjolle
kirjeen.

Silmät vesikiehteessä Mirjam sommitteli kirjettänsä. Hän tunsi
sydänalassaan niin väkevää vetovoimaa ja alistuvaisuutta miehensä
edessä, että häntä itseäänkin ihmetytti niiden muutamain kirjeiden
anteeksiantamus, jotka häntä hiljaisuudessa kiusasivat. Hänen
rintansa huokui syvää, ikuista, pyhää antautumista sille miehelle,
joka hänet oli omakseen valinnut. Hän rakasti, rakasti ja yhä vain
rakasti. Ja nyt vasta kai hän oikein rakastikin!

       *       *       *       *       *

_Orjon vastaus_.

29 p. kesäkuuta.

Vihdoinkin, Mirjam rakas, sain kirjeen Sinulta! Minä juoksin
noustuani avopäin ja avojaloin koiran kanssa alas mäkeä, niin silloin
tuli siskoni polkupyörällä ja antoi kirjeesi! Minä jäin tien viereen
-- koivun alle -- mättäälle -- sitä kirjettä lukemaan.

Oi Tyttöni, kuinka synkkä sydämeni lämpeni! Sinä, sinä minua
lämmitit. Minä näin minun Tyttöni, minä tunsin minun Tyttöni ja
ihastuin. Ja tiedätkö, mitä minä Tytöstäni nyt löysin -- kenties
ensikerran? Minä löysin Tytöstäni sitä, jota olin aina kaivannut --
runouden tuoksua, jota en ennen hänen kirjeissään ollut tuntenut.
Nyt se tuntui, ja minä ymmärsin että mietiskely ja erikoinen sielun
ikävä oli pusertanut Tytöstäni hienoimman mehun -- Orjon imettäväksi.
Kuinka kauniisti ja välittömästi kirjoititkaan sinisestä kukasta,
jonka sinulle lähetin; se oli samalla taiteellinen kuva Pojasta,
joka oli astumaisillaan Lemmenkukan päälle, paljaalla jalallaan,
mutta samalla säpsähti ja kumartui taittamaan sen omalle ikävöivälle
Mirjamilleen. Ja se fantasia, kuinka sinä haluaisit lentää luokseni,
istahtaa avoikkunaan, suudella suurta Poikaasi "pitkään" otsalle,
langeta polvillesi päänpuoleen vuodetta ja rukoilla onnemme
mahdollisuutta sekä sitten rientää umpisilmin ulos -- lintusena
-- ah, se oli niin somaa ja se minua liikuttaa tänä kesäaamuna ja
minua kaivelee ja peloittaa ettenhän vain muutamilla kirjeilläni
ole repäissyt Tyttöni sydäntä rikki --? Ei, ei, pidä sinä vain
kiinni omasta alkuperäisestä lemmestäsi -- välittämättä minun
riuhtomisistani -- ja kyllä Jumala meille hyvää suo. En minä sinulle
enää sellaisia kirjeitä kirjoita -- mutta luulen sentään niilläkin
olevan merkitystä, täytyy sitä ihmisen joskus niellä karvaitakin
lääkkeitä tullaksensa tuntoihinsa ja sinä olet itse sanonut että
tarvitset luonnostasi lujaakin pitelemistä taipuaksesi hyvään.
On tämä ero-aika sinuakin kasvattanut, ole varma. Minusta se on
sisimmässäni ja veressäni aivan hirveätä -- tämä että vapaaehtoisesti
suostuimme kidutukseen. Mutta minulle se ikäänkuin kuuluu luontoon
koettaa kieltää itseltäni sitä, mikä tuntuisi suloisimmalta. Ota
tämä huomioon, niin käsität, miksi saatan työntää luotani, vaikka
joku ääni kuiskaa päinvastoin. Koeta aina minua oikein ymmärtää,
sitäkin mustaa kirjettäni! Muista, Mirjam rakas, että kohtalo
teki sinusta sellaisen miehen vaimon, jonka täytyy kokea enemmän
kuin tusinamiesten elämäntovereiden. Sinä et ole minkään järkevän
ja rauhallisen "konttoristin" etkä "ruununvoudin" rouva, vaan
ihmeellinen sallimus teki sinusta sen naisen, jonka täytyy alati olla
varuillaan, mitä milloinkin tarkoittaa se suuri Poika, jolla on sydän
täynnä herkkiä tunteita ja pääparka kuohuksissa aatteista. Ja muista
Mirjam että sinun osasi minun elämäntarinassani ei ole vähäinen ja
mitä hyvää minä Mirjam Winteriltä saan, sen hyvän annan kaksinkerroin
ihmiskunnalle.

Tämä on nyt kai viimeinen kirjeeni -- suokoon Jumala että tapaamme
toisemme "yhtymäkaupungissa." Jospa nyt vain olisit varovainen
junassa, laivassa ja hevosessa. Ole kultani, muista mitä Poikasi on
sanonut, joka sekunti. Toki minäkin itseni varon, joka tulen alas
vaarallisia koskia tervalastin päällä. Jos hukkuisin, niin sinä minun
muistoni siunaisit ja vaikka tuntuisi mahdottomalta elää eteenpäin
yksin, niin ehkä Jumala antaisi sinulle siihen voimaa. Jos hukkuisin,
niin nukkuessani sinun suloasi muistaisin -- sinun syliisi olisin
vaipuvinani kuoloon uinahtaessa! Tämä olkoon kullalleni lohdutukseksi
annettu "aina varovaiselta mieheltään."

Pois siis turha pelko, luottakaamme järkeen ja sydämeen, joiden
johdolla -- jos niitä tottelemme -- käy aina hyvin, meni miten meni.
Kyllä Orjo vielä saa Tyttöänsä suudella ja kyllä Mirjam pian saa
Poikansa povea omaa sydäntään vasten painaa, painaa... Me olemme mies
ja vaimo, vaikka maailma nurin menköön. Ja tyytyköön kukin päivä
suruunsa.

Olemme juuri lähdössä Ulpukkasaareen koukkuja kokemaan. En näet
malta olla kotona, niin tulee sinua ikävä ja liike tuo hiukan unta
öiksi. Toiset menivät koskille -- me purjeissa laskemme, on kova
tuuli. Jumalan haltuun nyt Tyttöni, lämmin Lapseni, kiharakaulaiseni,
valkopulmuseni puhdas -- suudelma sielusi soittelijalta

                                            _Orjolta_.

       *       *       *       *       *

Mirjam läksi matkalle yhtymäkaupunkia kohti muutamia päiviä ennen
kuin mitä Orjo oli laskenut vaimonsa tarvitsevan lähteä. Mies, joka
käytännöllisissä asioissa vaati elämäntoverinsa tottelemaan järkeä
eikä mielitekoja, ei voinut käsittää Mirjamin menettelyä muuksi
kuin itsepäisyydeksi ja antoi taas vähäpätöisen seikan vaikuttaa
mielialoihinsa. Mutta Mirjam ehti lähteä ennenkuin sai Orjon
viimeiset rivit. Vaistomaisesti hän ne tunsi ja lennätti kirjelipun
eräästä maalaiskievarista.

Rakas mieheni! hän kirjoitti. -- Koska posti menee ensi yönä tästä
sivu sinne, lyhennän iltaani kirjoittamalla kullalleni. Sydän
sykähtelee kiivaammin ajatellessa että pian toisemme kohtaamme.
Kuta lyhemmäksi aika kuluu siksi kun tavataan, sitä pitemmiksi
venyvät päivät. Ja monenlaiset huolet myös ahdistavat. Vaikka eihän
tulevaisuutta surra, kun ei tiedä, elääkökään enää huomenna; mutta
tuon tahtoo aina unohtaa.

Mukava paikka tämä kievari, kukkia joka pöydällä ja ruusupensas
akkunan alla. Paha sumu vain soilta tunkeutuu... Olen niin väsynyt --
viimekin yönä tuli vain kaksi tuntia nukutuksi. Koeta sinä nyt koota
voimia ja nuku rauhallisesti yösi -- minä otsaasi silittelen, oman
kultani ihanaa otsaa.

Ole varovainen matkallasi sinäkin -- koskissa ja maanteillä.

Sinua syleilen, sinua suutelen, sinua unissani uinailen -- -- Älä
ole minulle katkera, vaan anna anteeksi tietyt ja tietämättömät
rikokseni. Jumala siunaa Orjoani!

                          Sinua kaipaava vaimosi _Mirjam_.



10.


Orjo ja Mirjam, kuukauden erillään olon jälkeen, elivät onnellisesti.
Loppukesän nautittuaan luonnon vapaudesta miehen kotiseudulla he
syksyllä siirtyivät pikkukaupunkiin ja joutuivat ennen pitkää
suurten valtiollisten tapahtumain pyörteeseen. Ne heitä yhä lujemmin
kiinnittivät toisiinsa, sillä niinkauvan kun ei ollut lasta,
saattoi rouvakin olla mukana taisteluissa, kokouksissa ja juhlissa.
Mutta saattoi sattua että Mirjam kieltäytyi lähtemästä johonkin
juhlatilaisuuteen huolimatta siitä että Orjo häntä hartaasti pyysi.

-- Millä perusteella saatat kieltäytyä? kysyy mies.

-- Minulla ei ole sopivaa pukua! vastaa vaimo.

Mies suuttuu, synkistyy. Hän menee yksin juhlatilaisuuteen, mutta
miettii koko ajan Mirjamin sanoja. Hän tuntee muka saaneensa vaimon,
joka panee pääpainon elämän ulkonaisiin puitteisiin -- hän, hengen
mies, on muka osunut saamaan sellaisen vaimon! "Mirjam rakastaa
enemmän leninkejä kuin miestään", päättelee nuori aviomies -- ja
leppyy vasta yön tullen, kun puoliso häntä hellästi syleilee.

Mutta -- miehen sieluun on iskenyt johonkin arkaan paikkaan, hän
huokaa salaa, näkee kuvissa tulevaisuutensa ja aavistelee...

Viikot vierivät.

Orjo, joka ei nuorra miessä ollessaan ollut kyhäytynyt ottamaan
osaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, antautui nyt koko sielultaan
kansalliseen ja valtiolliseen taisteluun. Hän tiesi itsekkin että se
oli hänen naimisiin menonsa ansio, mutta ikäänkuin unohti kiittää
kohtaloansa. Ollen intohimoinen luonteeltaan hän lyhyessä ajassa
rasitti itseään enemmällä työllä kuin mitä vasta tervehtyneen miehen
hermosto edellytti, ja huomatessaan elämän proosan sijasta sortuvansa
sellaiseen ihanteelliseen toimintaan, mikä ei taannut hänen
perheelleen leipätulevaisuutta, alkoi epäillä omaa asemaansa.

Ja häntä kauhistutti että oli houkutellut toisen olennon oman
kohtalonsa kelkkaan!

Miten olikaan käyvä? Mirjamhan oli raskaana -- viimeiset viikot
olivat menossa.

Aviomies oli siinä määrin levoton että hänen täytyi repäistä
itsensä irti ympäristöstään ja -- ilman mitään tositarvista, ehkä
pelkurimaisuudesta ja syytellen hermojaan -- lähteä matkoille
heittäen vaimonsa niiden naisystävien haltuun, joita hyvä jumala aina
lähettää nuorten rouvien tueksi ja turvaksi hädän uhatessa ja jotka
näissä erityisissä elämän vaiheissa pitävät miehiä jotenkin joutavina
olentoina.

Äidiksi tuleva oli miehensä lähtiessä ollut hyvin hellä ja
sydämellinen, mutta matkustava mies ei löytänyt rauhaa. Hän
valvoskeli yöt läpeensä pää täynnä sotaa ja taistelua, sydän täynnä
surua ja pahoja aavistuksia. Olemassaolon kysymys ahdisti häntä
enemmän kuin mitä hänen mielestään kohtalon olisi ollut lupa lähettää
koetukseksi miehelle, jota ei oma elämäntoveri siinä asiassa kyennyt
auttamaan. Kummallakin oli nyt painajaisensa.

"Mitä on tulossa?" kyselee aviomies hengessään turhaan koettaen
nostaa tulevaisuutensa esirippua. "Miten minun käy?" kyselee
aviovaimo peläten ensimäistä synnytystään.

Hyvä Jumala, suojele häntä, vaimo-kultaani, ettei ainakaan hänen
tarvitse minun tähteni kärsiä. Mirjam oli pyytänyt miestään
nauttimaan vapaudestaan, mutta tämä vain hautoi heidän keskinäisiä
asioitaan. Hän muisteli tämän ensimäisen avioliittovuotensa erilaisia
kokemuksia ja, ikäänkuin punniten niitä kultavaa'alla, teki laskelmia.

Tietysti heidän välinsä olivat hyvät, mutta mies olisi tahtonut ettei
kahden aviopuolison elämän taivaalla häälyisi ainoatakaan tummaa
varjoa...

Yksi toivo hänellä oli nuoren avioliittonsa huolestuksessa: tuleva
lapsi oli sitova heidät -- Orjon ja Mirjamin -- yhä lujemmin yhteen
ja viimeisetkin harmaat hattarat olivat poistuvat täydellisen
perheonnen tieltä.

       *       *       *       *       *

Hiljaista täällä on, kirjoitti Orjo matkaltaan, voi kuinka luminen
metsä vastakohtana kaupunkirähjälle on kaunis ja ilma puhdas;
jumalankiitos että saan muutamiakaan päiviä hengittää hermostustani
pois... Mutta omantunnon vaivoja minulla on että sinut jätin,
joskohta lääkärien huostaan.

Miltä nyt tuntuu, Lapseni? Miltä elämä tuntuu? Miltä minä, Poika
polo, tuntunen?

Kertoisin minä Mirjamilleni kaunista satua, jos osaisin. Pääskysen
pojasta? Leivonlaulusta? Tunturisopulista?... On pikkuinen mökki
järven rannalla. Kultainen mökki -- kaukana, kaukana maailman
riidoista. Kultaisessa mökissä asuu kultainen lintu ja linnulla
on kultainen pesä. Siinä on kultamuna ja sitä kultalintu yötä
päivää hautoo. Ja kultalintu ajattelee: tästä pitää tulla mökin
auringonpaiste. Ja kaikki kultaemon surut se suistaa. Ja sitten
kerran ne molemmat kultalinnut lentävät kauvas, kauvas tänne -- jossa
Mirjamin suuri Poika peuralla ajelee. Sen pituinen se, en osaa
enempää.

Sinä mun -- minä sun! Sinua minä syleilin, kevätkaihossa kerran
sinuun sulauduin, ja sinä sulosi minulle annoit. Olihan se rakkautta
se? Me joimme jumalien juomaa.

Oi nouskoon henkemme kaiho siitä yöstä kirkastettuna lapsemme
sieluun, tulkoon hänestä elämänhalusta räiskyvä keiju, joka nauraa,
nauraa helisevää naurua niin että se itkun kyyneleet ympäriltä
helmisimpukoiksi loitsii. Voipiko Mirjamin ja Orjon lapsesta koskaan
tulla naurusuu-keiju? Miksikäs ei. Niinhän kultalintu, niinhän?

Potkiiko _se_ veitikka?

Saahan se potkia, mutta käske sen sievästi, pehmoisella töppösellä
potkaista pikkumammaansa! Sano sille terveisiä että täällä nyt
taattonsa petralla kultasarvisella kankaita hopeaisia kuljeskelee
niin että tukkansa tuulessa häilyy. Tuleehan meidän prinssillemme
kiharoita? Anna sille meidän parhaimman yhteiskatsomuksemme silmät,
kirkkaat ja puhtaat, ja -- kisko siitä pois häijyt hermot. Niin!

Kirjoita, kuinka kauvan vielä joudan olemaan poissa, kirjoittakaa
tarkoin, jotta varmasti joudun. Ja nyt minä morsiantani suutelen ja
painan hurjasti poveani vasten.

Sinä tunnet sen!

Ole hilpeä, niin minäkin olen hilpeä.

                            Pikainen tervehdys

                                             _Orjoltasi_.


Rakas Orjo! lennätti Mirjam vastaan aavistamatta mitä hänelle oli
tapahtuva kolmen päivän perästä. -- Viivy sinä vaan, luulen ettet
myöhästy, jos kotiinnut ensi viikolla. Ja sitten hän kirjoitti:
Sängyt olemme muuttaneet ruokasaliin ja siistineet kaikki loukot.
Kullankukkani! Kyllä se pikkuinen potkiskelee, tulee kai isäänsä.

Tulevaisuutta en ajattele, elän vain päivän kerrallaan, politiikan ja
polemiikin olen unhoittanut, ne eivät kumpikaan kuulu luontooni.

Etkö, oma kultani, voisi näiksi loppupäiviksi unohtaa politiikkaa?
Koeta siitä irtautua, älä puhu siitä, se olisi tarpeellinen lepo
sinulle ja tekisi kiusautuneille hermoillesi kovin hyvää. Koeta
siellä -- täällä eivät kumminkaan anna sinulle rauhaa. Sydäntäni
kirvelee ja vihloo aina kun muistan mitä koettelemuksia sinulla
nykyisin on ollut ja kuinka vähän olen sinua voinut auttaa.

Kyllä meistä kaikista olisi hupaisempi, jos sinäkin olisit täällä,
vaan koetamme olla epäitsekkäitä, kun tiedämme, kuinka koko
sielusi ja ruumiisi kaipaavat virvoitusta. Muistan aina iltaisin
kaipauksella, kuinka suloista minun oli maata kainalossasi, kuinka
siinä unohdin kaikki harmit ja ikävyydet, tunsin aina vain olevani
sinua lähellä, tunsin olevani mieheni, elämäni, kaikkeni lähellä,
sinun lähelläsi, jota rakastan ja jota sieluni rakastaa -- ilman
sinua olisi eloni tyhjä, arvoton.

Tunnen sen niin selvästi, koko olennollani. Jospa sinä, kultaseni,
minua niin rakastaisit!

Viivy, kultani, siellä niin kauvan kun toimiltasi voit.

Jumala sinua vaaroista varjelkoon. Annan sinulle sellaisen suudelman,
jossa sielu ja ruumis yhtyvät.

                                                   _Mirjam_.



11.


Lapsi tuli.

Sydänkulta! Orjon ja Mirjamin kauneudenjanon ihmekukka! Pyhä
piltti, pieni mailmanparantaja, uuden suvun uurtaja, esi-isiensä ja
esi-äitiensä syntein anteeksiantamus... Ja miehestä, uneksijasta,
tuli vakava isä, ja vaimosta, tytöstä, tuli äiti, jota sekä pyhästi
kammotti että makeasti nauratti tämä oma muutoksensa.

Äsken vielä lapsia molemmat -- nyt lapsen kasvattajia. Äsken vielä
mielestään vapaita kuin perhoset lentääkseen kukasta kukkaan -- nyt
ikuisesti yhteensidottuja suloisella rakkauden solmulla, lapsella.
Niin. Nyt he olivat yhteensolmittuja ja tunsivat sen molemmat.

Ja he tunsivat kumpikin sielussaan että nyt, mitä ikinä heidän
välillään sattukoonkin, heidän on kuuluminen yhteen, heidän kahden --
kolmannen vuoksi, joka on osa heistä kummastakin.

Vasta nyt he ymmärsivät elävässä kokemuksessa että lapsi on
jumalallinen tasapainon osoittaja kahden toinen-toiselleen
antautuneen ihmisen elämän vaakalautojen keskellä.

Elämän myrskyisellä merellä vaimo on ankkuri ja mies laiva, mutta
ankkuriköyttä ovat vain lapset. Katkaiskaa köysi: ankkuri jää iäksi
syvyyteen ja laiva harhaa karille.

Mutta silti eivät he vielä ymmärtäneet kaikkea.

-- Ajattele, kuinka onnelliset me sentään olemme, Mirjam.

-- Niin. Suutele minua.

-- Ja kuinka kiitolliset saamme olla että meillä nyt on lapsi.

-- Mutta minä tahtoisin Helsinkiin, Orjo.

-- Kumpaa sinä enemmän rakastat: pikku Leijoako vai minua? kysyi mies.

-- Minä kysyn sitä samaa sinulta, jos pitäisi valita Leijon ja
Mirjamin välillä...

-- En kummastakaan luopuisi. Mutta sinä, minä pelkään, rakastut niin
Leijoon että unhoitat minut.

-- Kyllä sinä uskot itsekin että minä sinua kaipaan. Kuule Orjo, sinä
et saa koskaan nukkua eri huoneessa.

-- Ohoh.

-- Et koskaan! Minua niin peloittaa. Ja on niin hirveän ikävä.

-- Mutta onhan sinulla lapsi.

-- Ei se ole sama.

-- Mutta työn vuoksi.

-- Kyllä minä järjestän.

-- Niinhän minäkin haluaisin. Juuri minähän olen enin yksin...

-- Annas kun suutelen sinua.

-- Senkö tähden sinä minua suutelet että pääsisit Helsinkiin minun
ainoita rahojani tuhlaamaan?

-- Hyi kuinka sinä olet ilkeä, Orjo!

-- Ja sinä pikku veitikka!

-- Nyt minä laitan sinulle oikein makeat kahvit. Mutta lupaa ettet
käännä selkääsi...

-- Mutta juuri minun selkäni takanahan sinä sanot olevan niin
turvallista.

-- Niin se onkin. Vaan kun sinä -- sillä lailla...

-- Kylläpä tämä torttu tosiaan on hyvää.

He nauroivat molemmat ja nauttivat "herraa" ja "rouvaa", josta
lumouksesta heidät pian kuitenkin irroitti omat velvollisuutensa:
äitiä kutsui lapsen huuto ja isää leipätyö.

Näytti tosiaan että ne pienet hattarat tai ne äkilliset ukkospilvet,
jotka heidän lapsettomana aviovuotenaan olivat heidän onnensa
aurinkoa uhanneet, nyt olivat tyysten poistuneet.

Ei kukaan syrjäinen voinut muuta sanoa kuin että "herrasväki
Korelius", sekä herra että rouva, "näyttivät onnellisilta." Ja
vanhat, kuihtuneet rouvat loivat nuoreen, kukoistavaan Mirjamiin
niin merkitseviä, ikäänkuin ihailevia ja samalla salakateellisia
silmäyksiä. Minne ikinä nuori pari tuli vieraskäynnille, heidät
otettiin erikoisen ystävällisesti vastaan. Ja kaupungin piikatytöt
huokailivat: "Ei luulisi siitä rouvasta että on jo lapsen tehnyt --
niin on vielä vihantaverinen kuin nuori tyttö."

"Ja kuinka kaunis lapsikin heillä on!" sanoivat ihmiset.
"Imetettäneenkö äidin maidolla?" -- "Ei kuulu äiti voivan." -- "Sääli
niin kaunista poikalasta, tulleeko eläjää?" -- "Silloinhan siitä
vasta tuleekin." Mutta vanhat pudistivat miettiväisinä päätään.

Niin kauvan kuin Mirjamilla oli joku omaisista auttamassa häntä
pienen lapsen hoidossa, tunsi hän että. äitinä olo oli komeaa ja
suloista ja kantoi päänsä ylpeästi pystyssä. Mutta heti kun hän
kadotti apulaisensa ja lapsi jäi yksinomaan palvelijattaren ja hänen
itsensä varaan, huomasi hän ensi kerran, kuinka kiinnisitovaa oli
äidin kotielämä. Piikatytöistä ei ollut mitään apua öiseen aikaan,
ne nukkuivat aina kuin pölkyt jalat paljaina, pää hupussa, eivätkä
kuulleet, vaikka olisi tykillä korvan juuressa ammuttu. Ja nuoren
rouvan oli pakko hoitaa lapsensa yötä päivää, alituisesti sitä
kapaloida ja kuivittaa, alituisesti sitä syöttää tuttipullosta tai
viihdyttää tyhjällä imukkeella, kylvettää joka ilta, alituisesti
sitä nukuttaa ja sille laulaa kauniita lauluja. Mutta siinä sivussa
piti myös keretä satoja muita asioita: valmistaa ruokaa miehelleen,
käydä ostoksilla, siistiä palvelijattaren huonoja jälkiä, parsia
miehensä rikkinäisiä sukkia tai ommella kiinni hänen nappejaan,
järjestää huonekaluja toisin, tehdä parannuksia keittiössä,
naulata akkunaverhoja, pitää huolta omasta pukeutumisestaan, lukea
sanomalehtiä ja seurata kirjallisuuttakin.

Vielä pääsi sentään joksikin tunniksi vieraisiin miehensä kanssa,
vielä saattoi päästä juhliin ja huveihinkin, mutta huoli lapsen
hoidosta ja pelko kodin vartijasta seurasi nyt mukana minne ikinä
menikään.

Ja tämä kaikki oli Mirjamille, äskeiselle vapaalle neidolle, uutta ja
ikäänkuin ennen laskematonta. Pikku Leijo, pikku Leijo -- oh, kuinka
hän sitä kultasilmää rakastikaan, mutta --?

Jotakin oli olemassa, jota hän ei sulattanut. Kyllähän Orjo auttoi
minkä omilta töiltään ehti päivillä talousjärjestyksessä ja joskus
hiukan yölläkin, kun lapsi huusi, mutta --? Miksi kaikki sentään oli
näin? Tai näinkö olikin avioelämän tarkoitus? Tätäkö varten hän,
Mirjam, oli antautunut miehelle?

Oh kuinka tyhmästi hän taisikaan ajatella. Eihän heidän kannattanut
kustantaa erityistä lapsenhoitajaa niin pienillä tuloilla kuin mitä
Orjolla oli ja mistä sellaisia uskollisia vanhoja hoitajattaria
saikaan? Ja sitäpaitsi: ne hemmottelivat lapsen, pilasivat sen,
vaativat itse passausta ja orjuuttivat kotielämän. Ei, oli niin
ihanaa, varsinkin yön aikoina, olla kahdenkesken Orjon, oman miehensä
kanssa, maata hänen kainalossaan ja kuiskutella hänelle huoliaan
-- Orjo ei saanut syöstä perhettään aineelliseen köyhyyteen, Orjon
täytyi keksiä hyvä toimeentulo, niin että he kaikki voisivat elää
huolettomasti ja onnellisesti...

-- Rakas Mirjam, älä satuta arkaan paikkaan, minä en voi sinulle
hankkia kaikkea, huokaa mies.

-- Mutta myönnäthän sinä Orjo itsekin, että meillä on vielä kaikki
niin puutteellista... Olisi edes pesukaappi ihmistenlainen...

-- _Ihmistenlainen!_ huudahtaa aviomies kiihtyen. -- Taas sinä
käytät tuota ärsyttävää sanaa. Minä sanon sinulle että pesukaappi,
puinenkin, kelpaa meille. Kiitä että sinulla on puinenkaan!
Saattaisihan olla, että täytyisi pestä silmänsä pakkilaatikon päältä.

Ja aviomiehen sielun silmissä vilahtaa kuva heidän kotinsa
ensimäisestä syysillasta, jolloin he käsikädessä olivat istuneet
pakkilaatikon päällä leimuavan tulipesän ääressä ja haukanneet samaa
voileipää -- ja olleet onnelliset.

-- Mirjam, muistatko...?

Kun lapsi iltaisin myöhään tai aamuisin varhain nukkuu kiltisti,
unhoittavat nuori isä ja nuori äiti ikäänkuin tuon kolmannen
olemassaolon ja leikkivät sulhasta ja morsianta, nauttivat
yhdyselämästään täysin siemauksin. Ja pienten odottamattomien
ukonpilvien terävien salamain ja kohisevain kuurosateitten lomassa
he, kaksi nuorta aviopuolisoa, tuntevat elämänsä virran solisevan
suloisesti kuin keväisen lämpimän sateen, joka mehullaan höystää
maan, sulattaa talven roudan ja kasvattaa tuoreen ruohon ynnä
kukkaset kedolle.

-- Mirjam, sinä olet vielä kaunis, sinä olet kauniimpi kuin tyttönä
-- minä en tahtoisi sinua koskaan tehdä rumaksi! puhelee onnellinen
aviomies.

Lapsi herää ja alkaa korvia särkevästi huutaa.

Nuoren rouvan silmissä välähtää, hänen jokainen hermonsa värähtää.

-- Odota, kuiskaa hän ja juoksee keittiöön.

Kun huoneessa taas on hiljaisuus, hiipii Mirjani miehensä viereen,
naurahtaa ja hymyillen kietoutuen miehensä syleilyyn sanoo:

-- Jos ei Leijoa olisi...

-- Niin meidän elämämme ei olisi minkään arvoinen, sanoo mies.

-- Lastahan minäkin tahdoin, puhuu Mirjam uinaillen, mutta sitä minä
olen ruvennut miettimään, miksi miehet pääsevät helpommalla.

-- Tahtoisit tietysti olla mies?

-- Tahtoisin! Voi, kyllä se olisi ihanaa!

-- Vaikka et tiedä miehen kärsimyksiä?

-- Pyh!

-- Mirjam, niinä sanon sinulle, että mies kärsii enemmän hengessään
kuin nainen ruumiissaan.

       *       *       *       *       *

Kuukaudet kuluivat. Miehen aineellinen asema kävi yhä horjuvammaksi.
Hän teki työtä, aatteellista, taistelevaa työtä, mutta hänen työllään
ikäänkuin ei ollut siunausta. Vaimo huomasi kaiken, joskus hänen
vaatimuksensa huolettomammasta toimeentulosta, joskin oikeutetut,
kuitenkin ilmitulomuodoissaan kuohahtivat yli rajojen ja saivat
miehen loukkaantumaan, suremaan että hänelle ei muka ollut sattunut
henkisempää elämäntoveria, joka häntä ymmärtäisi, mutta kuitenkin
kulkivat he vielä kauniisti käsikädessä -- ja tahtoivatkin kulkea --
elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä.

Mirjamin täytyi luopua niin paljosta ja elää epämääräisissä
toiveissa. Ja Orjon täytyi hammasta purren nöyrtyä kohtalonsa alle
ja kiittää Jumalaa että oli hänellä sentään suloinen elämänjakaja
ja iltojen toteenkäynyt ihanne; ennenkaikkea että oli hänellä suvun
jatkaja, sydämen paras kulta, lapsukainen. Sen, kolmannen edessä, hän
tunsi olevansa vastuunalaisempi kuin vaimonsa edessä.

-- Orjo, kuule yksi asia, sinä et saa minua viedä isäsi ja äitisi
kotiin asumaan.

-- En minäkään, Mirjam, sitä tahtoisi, mutta aluksi olemme pakotetut
siirtymään sinne.

-- Niin, suloista minustakin on päästä sinne kesäksi, mutta
lupaathan, Orjo kulta, muuttaa talveksi Helsinkiin?

-- Se nähdään sitten, Mirjam. Elämä ei ole leikkiä... missään.

Viikot kuluivat, kevätvirrat pauhasivat ja lumi suli humisten
kaupungissa ja maalla.

Aviopari Korelius käveli illoin kaupungin puistikoissa. Mutta mies
näytti hiukan hermostuneelta ja nuori rouva entistä kalpeammalta ja
antoi kärsimättömiä vastauksia miehelleen. Kotiin tultua he kuitenkin
aina lapsensa kehdon ääressä toisiaan suutelivat, pyytäen anteeksi
hermostuksensa.

Se on totta, Orjo, minä sinua tahallani ärsytin, -- sanoo vaimo. --
Mutta älä koskaan minua käsivarresta nipistä, se tekee minut vielä
myrkyllisemmäksi.

-- Rakas Mirjam, vastaa aviomies kyyneleet silmissä, -- minä
en ymmärrä itsekään mikä minuun menee... sen vain tiedän että
silmänräpäyksessä, jos sinä, jonka pitäisi olla minua lähinnä,
työnnät minut pois ja poljet sitä, mitä _minä_ pidän hyvänä, minä
tahdon pakottaa sinua huomaamaan oman asemasi ja silloin... En osaa
selittää.

Mutta minä inhoan kaikkea ruumiillista kosketusta kurituksen
tarkoituksessa... Kuule, meidän lastakaan ei saa koskaan lyödä.

-- Kunpa sinä itse sen muistaisit --!

Näin he vannottivat toinen toistansa, nuori aviopari, joka oli
lähtenyt avioelämän teräväsärmäiselle salakariselle merelle voimatta
kumpikaan kohottaa tulevaisuutensa esirippua.

Ja arkityönsä lomassa he hakivat lohdutusta toistensa rinnoilta
pitäen tätä elämänsä kummallisena ja ehkä ainoana välikappaleena.

Mutta eräänä kevätkesän iltana oli heidän kaupunkilaiskotinsa
typötyhjä, ja nuori rouva istui matkapukimissa pakkilaatikon päällä,
lapsi sylissä.

Mies tuli ulkoa ja ilmoitti: Hevonen on pihassa, nyt lähdetään. Ja
kohta vieri pieni matkue ulos kaupungin portista kadoten sinihaaleaan
kevätmetsään.



12.


Kun ei miehellä vaimon mielestä ole oikeata virkaa, kun hänen
toimeentulonsa on satunnaisten tulojen varassa, kun on pakko hävittää
oma talous, repiä akkunoista kauniit verhot ja riistää seiniltä
kultakehyksiset taulut sekä lyödä kaikki ensimäisen kodin rakkaat
huonekalut vuosikausiksi yhteen läjään johonkin kylmään makasiiniin
ja, luopuen kaikesta omasta, asettua epämääräiseksi ajaksi asumaan
toisten ihmisten kotiin, osaksi tai kokonaan toisten armoille,
kuinka hauskaan ja ystävälliseen seuraan hyvänsä -- silloin alkaa
vaimo arvostella riippuvaista asemaansa ja tuntea itsenäisyyteen
pyrkivässä sielussansa outoa kärsimystä, jota hän tuskin osaa
kenellekään selittää. Hänen rouvaunelmansa ovat saaneet kovan
kolauksen, hän kuvittelee mielessään toisten rouvain sormia, jotka
osoittavat häneen, hän kuulee kuiskauksia, jotka nostavat veret hänen
poskiinsa. Niitä sormenosoituksia ja niitä merkitseviä kuiskauksia
ei kenties ole olemassakaan, -- ja hän tietää ehkä itsekkin sen
-- mutta hän aavistaa niitä voivan olla tai voivan tulla ja hän
on kuin tulisilla hiilillä. Lisäksi vielä sukulaispiirissä, joka
ei ole _hänen_ sukuansa, hän ei tunne itseänsä yhtä vapaaksi kuin
toinen. Hän saa osakseen huomaavaisuutta, kenties rakkauttakin,
kenties sydämellistä osanottoakin, mutta hänestä itsestään tuntuu
että häntä sittenkin pidetään vieraana ja suvaitaan ainoastaan
kohtalon satuttaman sukulaissuhteensa takia ja että jokaista hänen
tekoaan salaa seurataan ja arvostellaan. Miniän osa! Mirjam rakasti
miestänsä, ainakin uskoi rakastavansa -- mutta ei tahtonut taipua
miehensä asettamiin elämänpuitteisiin ja ottaen syyksi että miehelle
saattoi olla terveellistäkin jäädä yksikseen työskentelemään
omiin ajatustöihinsä sekä että häneltäkin, vaimona, erillään
ollessa välttyi mahdollisuus liian pian tulla äidiksi toiselle
lapselle, hän käytti ensimäistä tilaisuutta päästäksensä pois Orjon
sukulaiskodista, ja huolimatta miehensä huolestuksesta ja koko vanhan
perhekunnan sydämellisestä kiintymyksestä heidän lapseensa, hän
varustautui matkaan juuri sellaiseen vuoden aikaan, jolloin ihminen
enin tuntee hellää tarvetta olla lämpöisessä, valoisassa suojassa
ulkonaisen luonnon ankaralta uhkaukselta.

-- Voi Mirjam, täytyykö sinun nyt todella lähteä? kysyy aviomies
tammikuun pakkas-aamuna, kun matkahevonen jo odottaa valjaissa.

-- Niin kultani, kyllä minun täytyy, vastaa nuori vaimo puuhaten
lapsen pukemisessa.

-- Jättäisit edes Leijon tänne!

-- Ja sinäkö hoitaisit?

-- Niin, yhdessä muiden kanssa.

-- Ja ne kaikki sitten kritiseeraisivat sinä myös -- että onpa äitiä,
kun heittää lapsensa! Ei Leijoa heitetä!

Nuori isä katsoi kaihomielin pieneen punaposkiseen poikaansa, joka
hänen mielestään oli hauskimmassa kehitysijässä oppien joka päivä
uusia konttaustemppuja. Hän oli sille laittanut omat vasarat joilla
poikanen kovasti kalkutteli lattiaan. Poikanen osasi jo soperrella
muutamia sanoja ja harvinainen äly loisti sen silmistä. Isä oli
tuntenut omituisesti ymmärtävänsä pienen piltin sielunelämää Ja nyt
hänen täytyi erota!

Kulkuset helisivät, reen jalakset kitisivät -- Mirjam läksi. Orjo
saatteli perhettänsä puolentoista peninkulmaa ennenkuin hennoi heistä
irtautua. Tähtien valossa palasi hän, porollansa ajaen, takaisin läpi
synkkien metsien, elämäänsä vakavasti miettien. Hän tuskin huomasi,
miten hurjasti poro laukkasi, hänen huulillaan tuntui Mirjamin
erosuudelma ja hänen silmissään välähteli pikku Leijon viimeinen
kirkas katse rekivällyjen sisästä, ja muistaessaan, kuinka pitkälle
matkalle pikku Leijo oli raahattu halki maan, valtasi hänet kauhu ja
pelko. Irti isästä, irti isoisästä -- sehän oli suuri synti...

Hän vaipui ikäänkuin hiljaiseen rukoukseen, josta hänet havahdutti
poron äkkinäinen seisahtuminen. Ja kun hän astui väljään
asuinhuoneeseen, huomasi hän ensimäisenä pikku Leijon puuvasaran,
joka oli unohtunut auki heitetyn kirjan päälle. Mitä, Jumalan
nimessä, oli tästäkin ikävästä tuleva?...

       *       *       *       *       *

Mirjam ajoi tähtien valossa läpi lumisten korpien. Hänenkin mielensä
pyrki olemaan ristiriitainen. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään
miehensä yksin? Tämä synkkä erämaa yksinäisyyden hiljaisuudessa
kouristi kaameasti sydäntä.

Hänen silmänsä kimalsivat kosteina. Leijo kultasilmä nukkui -- nukkui
ymmärtämättä, mistä oli kysymys. Onnellinen -- onneton lapsi!

Jotakin ratisi nuoren rouvan muhvin sisässä. Mirjam muisti että Orjo
oli majatalon pihalla hyvästiä heittäessä pistänyt hänen käteensä
paperilipun ja luvannut lukea vasta illan tullen. Orjo se oli niin
hänen tapaistaan. Mirjam kaivoi lipun esiin ja koetti lukea tähtien
valossa. Mutta valo oli liian lievä. Vasta yötalossa, kun Leijo
riisuttuna nukkui, hän tuolille laskemansa kynttilän hohteessa luki
mitä Orjo oli kirjoittanut:


_Matkakirje Mirjamilleni_.

Minne kulkenetkin -- sydäntäsi säästä elämän ikäviltä muistoilta.
Mikä on ollutta ja mennyttä sitä ei enää voi toiseksi tehdä.
Koettakaamme vapautua sellaisesta katumuksesta, jolla vain
raskautamme elämäämme raskaammaksi kuin mitä se jo on.

Mutta itsemme kaikinpuolinen puhdistus -- kas se on meidän
tehtävämme. Kaivelkoon suru rintaamme, mutta hyvät päätökset ja
toistemme hyvien puolien muistaminen tuottakoon meille lohdutusta ja
toivoa, jolla kannattaa elää. Kun olemme kaukana toisistamme, silloin
vasta osaamme arvostella oman käytöksemme. Ja silloin vasta varmasti
tiedämme, miten on oltava että se toista tyydyttäisi.

Ei meidän tarvitse toistemme heikkouksia enää huutaa omissatunnoissa
me myrkyt liiaksikin tunnemme.

Hiljaisuus meitä opettakoon ja yksinäisyyden valtava tuska. Jumalan
äänen me kuulemme, jos silloin tahdomme -- oi tehkäämme siitä
itsellemme jotakin pyhää.

Kun kaitselmus meidät yhteen saattaa, muistakaamme silloin erilläolon
vakava opetus.

Oi ystävä, minulla on suuri salainen tuska ja hirveä on eriämisen
ajatus -- mutta sinun hyvä hengettäresi palauttakoon minulle vielä
armon ja tehköön minut paremmaksi. Meidän on pääseminen sille
avioliiton kehitysasteelle että halki ilmojen, sanaa hiiskumattakin,
tunnemme toistemme avuntarpeet ja kykenemme toisiamme lohduttamaan
elämän kamalassa yksinäisyydessä.

_Sinä_, Mirjami, et ole yksin niin kauvan kun lapsikultamme on sinun
kanssasi. Tulkoon lapsesta sen hyvän jatkaja, jota ei isänsä ehkä
jaksa perille kehittää näinä koettelemuksen aikoina.

Jos kuinka köyhäksi jäänet (Mirjamin silmät sumenivat kyyneliin)
-- siinä on sinun rikas elämäntehtäväsi. Jos kärsit niinkuin minä
omasta itsestäsi, silloin me puhdistuneempina ja kokeneempina jälleen
ilolla voimme yhteen pyrkiä. Vapaaehtoinen eroaminen vieköön sielumme
vapauteen ja vapaaehtoiseen rakkauden uudistumiseen.

Nämä ovat hätäisiä rivejä pimeänä iltana ennen lähtöäsi. Varjele
lastamme kaikelta pahalta. Se on pääasia. Ja mitä itseesi tulee,
rupea tositeolla ruumiin voimiasi vahvistamaan. Ainoastaan sitä
sinulta vaadin -- itsesi ja perheesi onneksi. Tässä asiassa tahdon
olla "tyrannisi."

                                                  _Orjo_.

       *       *       *       *       *

Nuori rouva matkusti edelleen ja saapui vihdoin monen vaiheen jälkeen
matkansa perille.

Mirjamille oli kirjeiden kirjoittaminen jollakin tavoin
vastenmielistä, mutta nyt hänen täytyi oppia se asia ikävöivän
miehensä takia. Orjo oli lennättänyt hänelle kirjeen jo
läpikulkukaupunkiinkin ja Mirjam oli siihen vastannut ainoastaan
muutamia rivejä, kertoen miten lapsi oli suoriutunut maataipaleilla
ja kuinka suloisesti hän oli sen kanssa nukkunut majataloissa. Mutta
hän oli huomauttanut, ettei saanut kirjoitetuksi mitä ajatteli.

Orjo rakkahani! alotti hän Etelä-Suomeen päästyään. -- Olemme
saapuneet perille. "Ei kai sitä huvikseen sellaista matkaa tee",
sanoivat ihmiset junassakin. Otimme II luokan makuuvaunun, vaan ahdas
ja kuuma oli sielläkin. Leijo heräsi joka kerta kun juna pysähtyi.
Kun maanantaina söin illallista, niin seuraava ateria oli vasta
päivällinen keskiviikkona täällä. Ne junavaihdot olivat hankalat.
Tapasin sentään aina auttavaisia ihmisiä, hyviä tuttaviakin. Muuan
konduktöörikin piteli lasta, lämmitteli housuja ja kanteli isoa
maitopulloa edestakaisin. Asemahuoneella oli renki vastassa. Leijo
raukkanen koetti olla niin kärsivällinen, vaikka monta kertaa täytyi
kesken unia herättää. Rouva Starck on asettanut meille täällä niin
mukavasti ja kodikkaasti. Talon tyttö on meillä kummallakin apuna.
Olemme koettaneet poikaa opettaa ihmistavoille. Leijo sanoi kaikille
oudoille herroille "itä, itä" ja nauroi niin iloisesti.

Kysyit tavaroistamme siellä -- läpikulkukaupungissa. Kävin niitä
katsomassa, aukoilin laatikoita ja niin kuristavan tuntui rintaa.
Palttoosi riippui yksin jätettynä seinällä. Vedet silmiini vierähti,
kun tutuille ja ystäviksi käyneille huonekaluillemme viimeisen
silmäyksen annoin. Laatikot olivat täynnä kauniita käsitöitä, peilejä
ja tauluja, nyt ne ovat sinne kätketyt, kellekään iloa tuottamatta.
Kultaseni, kuinka kauvan?

Sivakat jäivät, mutta luvattiin lähettää jälkeeni. Jumalan haltuun
Orjoni. En voi nyt enempää kirjoitta. Lämmin syleily

                                  _vaimoltasi ja pojaltasi_.

Sedälle, tädille ja kotiväellesi terveisiä. Rouva Starck lähettää
sinulle terveisiä ja kiittää sinua, että päästit meidät tänne.



13.


Nyt alkoi oikea kirjevaihto ja oikea kirjetulva nuoren avioparin
välillä. Sydämen kirjat levähytettiin auki ja monet salatut tunteet
kaivettiin näkyviin molemmin puolin. Tosin ilmeni samaa kuin
ennenkin: uroslinnun hurjaan lauluun naaras vastasi hillitymmin ja
harvakseen, mutta kummankin ääni sointui ihmeellisesti yhteen elämän
synkässä korvessa.


    Lumen ja pakkasen maasta

24 p. tammikuuta.

Rakas Mirjam!

Vihdoinkin lensi kirjeesi lumimyrskyn halki tänne korven hirveään
yksinäisyyteen.

Kaksi viikkoa ja kaksi vuorokautta olin alati tuskitellut, kuinka
perille pääsitte. Kirjeestäsi ei käy selville, onko lapsi terve ja
oletko itse?

Sen että tunsit sielun kouristuksia niitä hyljättyjä huonekalujamme
katsellessa, sen minä, kultaseni, liiankin hyvin ymmärrän. Mutta älä
koskaan enää niistä puhu -- puhu kaikesta muusta, mutta älä niistä
hyljätyistä huonekaluista ja särkyneestä taloudesta. Se on roskaa
nyt puhua niistä -- meidän kesken. Ymmärrätkös? Epätoivon vimmaan
virittää vaimo sen miehen, jolle ei omantunnon eikä Jumalan tuomio
ole kylliksi rangaistusta... Parhainta tarkoitit, mutta älä luule
että minä sekuntiakaan elän unhoittamatta meidän yhteistä kotia.

Otetaan asia puhtaan järjen kannalta. Jos laiva on karille
tarttunut, niin se tietysti on karilla, mutta mitä me, purjehtijat,
siitä toisillemme valittelemme. Lempo vieköön: _elämmehän_ vielä
eikä myrsky meitä kumpaistakaan ole mereen huuhtaissut. Olojen
mukaan asettukaamme ja tarkastakaamme tyynesti, miten tästä on
selviydyttävä. Ruikutukset pois.

Emme liene ainoat, jotka kärsimme. Kunpa oppisimme kunnialla
kärsimään, mitä kärsittävä on.

Verta vuotaa sydämeni elämänpettymyksestä, mutta kun tyynesti
ajattelen, niin on asiain tila aivan luonnollinen. Tiedät, ystäväni,
että minä askaroitsen aamusta iltaan -- enkä kuitenkaan saa rahaa.
Laiskaa ei minusta ikinä tule ja onhan sekin jotain...

Älä nyt kultani hätäile -- nöyrrytä mielesi äläkä minua kaikista
huonoimpana miehenä pidä, sillä se on sielullisesti vaarallista.

Jos ei avioliittomme tätä kolausta ja sumua syysyössä kestä, niin
sen täytyy raueta, vaikka sydämet verta tihkukoot ja elämä kuinka
kamalalta tahansa tuntukoon. Pessimistin muuten sopisi toivoa
elämäntoverikseen -- optimistia. Sinulla on Leijo -- minulla
ei mitään. Jos tietäisit, miten kirvelee sinun ja kultalapseni
kaukaisuus! Koeta ymmärtää minua ja jää tällä kertaa hyvästi,
rauhoitu, rakkaani, ja järkeenny...

                                               _Orjo_.


Orjo kultaseni! vastasi Mirjam. -- Onpa tässä kestämistä itselle
kullekin. Syödä vieraan ruokaa, asua vieraan huoneessa, josta ei
tiedä minä päivänä ulos ajetaan. Niellä kaikki, salata kaikki, olla
tyyni, vaikka kuinka sisässä kiehuisi.

Kaikissa tapauksissa on rouva Starck ihmeteltävä ihminen, uhraa oman
mukavuutensa muiden tähden, aina muista huolehtii, ottaa sydämestään
osaa toisten iloihin ja suruihin. Ei hän ole sinullekkaan katkera.

Leijo on terve ja virkku. Istuu jo aivan itsekseen lattialla ja
kiipeää pallia vasten seisaalleen. Muka itsekseenkin nousee ylös niin
että panee kädet ja jalat lattiata vasten ja muun ruumiin nostaa
kohoksi ylös ja on niin hullunkurisen näköinen siinä asennossa.
On minusta monessa suhteessa hyväkin että hennoin heittää sinun
kotikyläsi ja saavuin rouva Starckin luo neuvoja saamaan pojankin
suhteen. Dietti on tietysti uudestaan järjestetty, poika saa omena- ja
taatelimuhennosta ja riisi- ja kaurapuuroa marjamehun kanssa ynnä
maitoa melkein saman verran kuin ennenkin. Nukkuma-ajat ovat myös
eri tavalla järjestetyt, päivällä klo 10 ja illalla klo 6 sänkyyn ja
aamulla klo 6 -- työhön.

Rakas Orjo! Sain juuri kirjeesi, jota olinkin levottomana odotellut.
Eihän meillä ole hätää, kun terveinä pysymme. Täällä saamme olla, jos
tahdomme, ainakin kevääseen asti. Sitten voin matkustaa kuukauden
ajaksi entiselle kotiseudulleni ja jos sinun saaresi uusi tupa
valmistuu, niin muutamme _sinne_ kesäksi ja elämme "kilin maidolla."
auringonpaisteella ynnä kalalla, jota minä paraikaa opettelen
valmistamaan -- seitsemällätoista eri tavalla.

Leijo pyörii lattialla ja nauraa aina kun sivu menee. Poikanen
ilmaisee hyvää tuultaan omituisella kurkkuäänellä -- samalla kuin
sinä "kukko kiekua." Junamatkalla hän sai liiasta kuumuudesta
yskän, joka nyt sentään on lääkitty vatsakääreillä. Huusi se
lapsi niin katkerasti että vedet silmistä tippui ja minulla kävi
niin sääliksi. Olen pitänyt vielä tähän asti niitä kääreitä rouva
Starckin määräyksestä, mutta aijon heittää, koska poika niitä niin
pelkää ja huutaa kun pesuvadinkaan näkee ja jos jonkun kerran pääsee
ilman niitä, niin kiljuu ilosta ja hokee "itä -- itä" -- ylin
tyytyväisyyden ilmaus Leijo-pojallasi. Leijo osaa jo ottaa kahdella
kädellä kaulasta, kun pyydän, ja jos sanon: "suutele äitiä", niin
nuolasee poskea ja suuta hyvin sievästi. Kiipeää aamuisin viereeni,
kiertää kädet kaulaani ja on niin äärettömän suloinen. Sydäntäni
viiltää kun sinä niinä hetkinä mieleeni tulet.

Olen iloinen että se L--, joka sinulle kirjoitti niin terästävän
kirjeen, on samaa mieltä kanssani mitä pikkupolitikoimiseen ja
kotipitäjäsi sivistämiseen tulee. Rakas Orjo! Minä sanon nyt vielä
viimeisen kerran -- enkä koskaan sitten sano, jos niin tahdot --
heitä politiikka huonommille, henkisesti köyhemmille, tyynemmille
sieluille. Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, teet tahallasi syntiä
luontoa vastaan ja se se sinua nyt rankaisee. Heitä pois ajoissa
-- minä rukoilen sinua sinun itsesi vuoksi. Etkö näe että se tuo
turman sinulle ja -- meille. Lyö kädellä pöytään ja toisella otsaan
ja sano: Jumalan nimessä minä sen hiiteen heitän. Olen saanut siitä
jo kylliksi. En saastuta enää sieluani, aika heidätkin opettaa.
Huutakoot ja haukkukoot, olkoon se heidän virkansa. Etkö näe että tuo
kirottu politiikka astuu sinun ja sinussa asuvan Jumalan ihanimman
lahjan väliin. Luonto kostaa.

Rouva Starck on käymässä H:ssä ja minä olen muka emäntänä. Tänne
jätetylle sairaalle täytyy laittaa ruokaa 5 à 6 kertaa päivässä...

Leijo nukkuu, täällä on niin rauhallista. Olen lukenut Ahlgrenin
Fru Marianne, Paulsenin En Digters Hustru, Jonas Lien Et Samliv,
Ibseniltä jonkun näytelmän rouva S:n kanssa, ja luen paraikaa
Strindbergiä. Täällä on myös Hilligenlei.

Sano äidillesi sydämellinen tervehdys. Olen päässäni kulettanut
koko ajan hänelle kirjettä -- kyllä hän tietää, kuinka kelvoton
olen kirjoittamaan. Ole ystävällinen äidillesi, se tekee niin hyvää
äiti-paran sydämelle, kaikessa hän sinua ajattelee, Jumala häntä
siunatkoon.

Älä nyt loukkaannu Poikani. Lämmin syleily _vaimoltasi_ ja pieneltä
pojaltasi.


Kiitos Mirjam _oikeasta kirjeestäsi!_ vastasi Orjo tähän kirjeeseen,
lisäten heti perään: rahaa lähettää, sillä taskussani on ainoastaan
yksi markka ja velat yhä kasvavat. Mirjam rakas: Sinun täytyy nyt
kestää, tuntukoon miltä tahansa. Sinä et aavista, miten _minun_
sieluni tila on. Mutta jos me molemmat valitamme, silloin ollaan
hukassa. Olen sinulle aikonut joskus kirjoittaa vakavammankin
kirjeen, joka koskee meitä henkisen avioliiton kannalta. Sinun
mentyäsi näet yökaudet mietin menneitä tekojani, joita ei voi enää
tekemättömiksi saattaa. Tässä elämässä on tärkeämpääkin kuin raha ja
koti. Ja ne, nuo menneet tekoni, tai niiden merkitys -- se on ensin
ratkaistava. Lyhyesti: minun hermoraivokohtaukseni kuinka ne voivat
taata sinulle elämän? vaikka rahaakin vielä saisi? Ja -- jos en
_minä_ parane? Tokko minua ymmärrät?

Sinulle ja Leijolle suruisin, suloisin suudelma

_Orjolta_.

Muutamia päiviä myöhemmin perheenisä jo ilmoitti vaimolleen pian
saavansa hiukan enemmälti rahaa. Johon Mirjam vastasi, yhtä lyhyellä
viestillä kertomalla miten Leijolle tuli hampaita ja miten poikanen
jo oli tutustunut "Rebekkaan."

Sitten seurasi tällainen kirje.


    Lumen ja pakkasen pitäjästä
    14 p. helmikuuta.

R. M.

Usein kun olen rasittanut aivojani päivän töissä, joilla ei loppua
ole, tulevat yöt läpivalvotuiksi. Ja silloin, yön hiljaisina hetkinä,
painavat sielua hirveät ahdistukset. Ja muistaa niin elävästi
kaikki, mitä on tapahtunut. Ja tuntuu silloin niin luonnottomalta
että on yksin ja sinä lapsen kanssa siellä. "Kuinka ovat he sinne
joutuneetkin -- mikä siihen on syynä?" Ja tuntuu ettei Jumala, se
hirveä, salainen hallitsija, salli enää minun, miehen ja isän, teitä
tavatakkaan?...

Hyvä Jumala, mitä siis onkaan tapahtunut, millainen olen ollut
minä, koska tällainen rangaistus minua ehkä kohtaa? Niin, niin...
silloin ja silloin olin sellainen ja sellainen... ja siinä totuus,
jota ei voi peittää... Onko mahdollista että minä, joka naisesta
_niin_ haaveilin ennen, olen _sellaiseksi_ tullut? Eikö se ole unta
vain? Ei! jokainen paikka, missä päivillä kuljen, tuo mieleeni
muistoja ja kuvia likeisestä menneisyydestä. Minä olen ollut paha
omalle vaimolleni. Paha? kunpa kaikki siinä olisikin. Mutta minä
olen ollut... Ja silloin tulee niin kauhea sieluntila että sitä on
vaikea kestää... Ja tulee ajatus semmoinenkin että koska asiat ovat
tässä määrin pilalla, niin menköön kaikki murskaksi. Kaikki rikki
on parempi kuin repale, jota ei voi korjata!... "Kuinka minä häntä
syleilisin, jos hän _tällä_ hetkellä olisi tässä ja koettaisin
korjata..." Oh! kuiskaa järkeni, useasti ennenkin olet suudellut ja
luullut kaiken sillä paranevan, mutta jo seuraavana päivänä -- sama
kurja näytelmä... ja hermokohtaukset...

Kuinka siis luottaa pyhiin päätöksiin! Mikä se aina särkee nuo pyhät
päätökset ja tekee minut kahta kovemmaksi vaimoni edessä? Mikä? Missä
ovat ne hienot vieterit, ne herkät vivut, joilla kaikki keikkuu?
Yksinomaanko minun sydämessäni? Niin kyllä... siispä olen mennyttä
miestä... mutta... Mitä mutta? Kuinka uskallan yhä vielä ajatella,
etten muka yksin ole syypää? Enkö voi loppuun asti nöyrtyä ja
tunnustaa?

Mutta minullahan on erikoisen salainen kyky nähdä syitä ja
vastasyitä. Ihan sairaloisesti hautoa ja epäillä... Jospa tässäkin,
siis... Tietysti näen! Näen... Kas tuosta ja tuosta pienenpienestä
painimesta se riippui se ja sekin... räjähdys. Minä olin kyllä
siivosti varottanut, hellinä hetkinä muistuttanut varomaan sitä ja
sitä nappulaa, ettei rakas vaimoni _siihen_ koskisi... mutta, hän, se
suun lapsi, meni koskemaan... Ei uskonut, ei aavistanut, että _niin_
hirveä räjähdys syntyisi niin pienestä kosketuksesta! Ja sitten:
eikö hän minua usein ärsyttänyt, _tahallaankin_ ärsyttänyt? Ja minä
olen aina sanonut, ettei petoa saa ärsyttää ja että minussakin,
ihmiseläimessä, on peto, kun se etsimällä etsitään pesästään. Mutta
-- mitä tämäkään auttaa, jos tietää, mistä kaikki on johtunut? Jos
ei sitä enää voi pysäyttää tuota inhoittavaa tapaa, jolla muka
tahtoo masentaa pahuuden?... Jos syy kokonaan olisikin minussa --
olisi lohdullisempaa. Ainoastaan toisen tarvitseisi muuttua. Mutta
kaksi? _Hänellä_, rakkaalla vaimollani, ovat jo omat tapansa eikä
_hän_ niistä luovu. Oi Jumala! Oi Jumala! Armahda, herätä näkemään.
Pienistä asioista sallitaan paisua suuria. Tulitikusta tehdään
tulivuori. Kuka tekee?

Miksi juuri minä? Siksikö että kärsin ja olen nähnyt ihanteiden
särkyvän... ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi
kuin hän, vaimo kultani, vaimo parkani, joka minua ei ymmärrä, siksi
että olen... jota hän itsetiedottomasti pilkkaa; Oi! "Jos hän minua
olisi ymmärtänyt, jos hän olisi sieluni liikkeet ja värähdykset
ajoissa tajunnut, niistä ne milloinkin aiheutuivat -- niin ei sitä
eikä sitäkään olisi tapahtunut!"

Kuinka vähän olisikaan tarvittu! Kuinka vähän -- naista vaan. Mutta
minähän kuulunkin haaveilevan yhä sellaista naista, jollaista ei ole?
Ei, se on valhe _Sellaisia on_. Sellaisia on, jotka osaavat varjella
perhesointua äkkiarvaamattomista särähdyksistä.

"Aina minä vaan syytän toista ja lykkään psykologiset vaikuttimet
toisen niskoille?"

Siinäpä se, tässä on kompastuskivi, josta ei kunnialla yli pääse.
Me olemme kahden koko avarassa maailmassa eikä kolmas osaa meitä
sovittaa. Suutelot eivät sovita! Aistit eivät yhdistä! Mikä lihasta
syntynyt on, se on liha, mutta mikä hengestä -- se ainoastaan on
henki. Henkinen sopusointu? Mistä se saadaan?

"Rouva Starck iskee hänen päähänsä uusia aseita minua vastaan.
Rouva Starck vihaa minua salaa, vaikka teeskentelee ystävyyttä
tyrkyttääksensä vähitellen vaimooni kaikki ne mielipiteet, jotka
sitten törmäävät minun 'itsekkäisyyttäni' vastaan, kuten termi
kuuluu. Kauniissa koulussa hän on! Rouva Starck tähtääkin salaa
eroomme tulevaisuudessa, koska hyvin tietää että minulla on häntä
kohtaan antipatiaa. Semmoisissa köydenpunomisissa on hän ennenkin
rekordeja saavuttanut."

Kuinka voin näin hirveästi epäillä hyväntekijääni?

Koska olen niin paatunut. Saadaanpa vain nähdä. Rouva Starck on
tietysti oikeassa, mutta rouva Starck -- on myös väärässä. Ihanteihin
nähden on hän oikeassa, mutta indiviidiin ja välttämättömyyteen
nähden väärässä. Kumpi on kalliimpi? Mirjamin emansipatsioniko vai
Orjon onnellinen läpipääsy avioliitossaan? "Mirjamin on opettaminen
sitä itsekästä ihmistä!" "Et saa taipua, vaikka katkeaisit, et
siihen etkä siihen." "Se on sellaiselle (minulle) hemmotellulle --
terveellistä."

Kuulen ääniä kulissien takaa. Mutta tietääkö kukaan että Orjo
Korelius on valmis ostamaan viimeiset elämän vuotensa vaikka kuinka
kauheilla tunnonvaivoilla ja kärsimyksillä, kunhan vain saapi olla --
oma itsensä!

Ei siinä vaimo eikä lapsi-kultakaan suuria merkitse.

Siispä hän sortukoon omaan mahdottomuuteensa; vaimo ja lapsi
säästykööt. "Vaimosta ei saa, tehdä orjaa." Oi Jumala, olenko siis
hänestä sen tehnyt? Minä? Kun joku kansankiihottaja kärsiville
nälkäisille huutaa että he ovat orjia, niin nämä vähitellen sen
uskovat ja alkavat raivota. Ja jos joku rouva Starck hienosti osaa
painella oman kultani sydänvietereitä, niin kuka tietää -- eikö
tämäkin tunne olleensa jalopeuran luolassa?

"Kuinka sinä, Orjo rakas, saatat ajatella noin kauheasti?"...

"Kuinka sinä, Mirjam rakas..." Niin, enempää en osaakkaan sanoa. Tämä
oli vain yhden ainoan hetken ristiriitaisuuksien kuvaus "tuhannesta
ja yhdestä yöstä."

Se on tietysti muka "ohimenevää" kaikki. Suokoon Jumala.

Usein painaa rintaani paha aavistus että sinulle ja Leijolle jotakin
tapahtuu ja pelkään postissa hirmusanomia. Jospa voisi alottaa
uudelleen! Tutki kultani hienoimpia neuloja sydämessäsi. Mutta sitä
minä usein itsekin säpsähdän: kuinka voipi Mirjam minua rakastaa
kaiken sen jälkeen, jolla olen koettanut hänen lempeään järkyttää ja
tekeytynyt kovemmaksi kuin olenkaan?

"Ei olisi kummallista, jos hän kokonaankin... sillä puoleksi luopunut
on hän jo nyt!"

"Ei olisi kummallista, jos hän turvautuisi johonkin toiseen mieheen?"

"Ja minä -- johonkin toiseen naiseen?"

"Vaikka ei sitä ole."

Hirveätä puhetta tämä -- hermojako taas.

Mitä auttaa anteeksipyytämiseni, jos kuitenkin tahdon tehdä sinut
orjattarekseni? En usko enää hyvän voittoon itsessäni, kun ei minua
kukaan auttane. Ja kuitenkin, hellimpinä hetkinä, rukoilen hyi, se on
alentavaa, sanoo samalla järki.

Näin minä sisässäni taistelen. Suudelma sulle ja Leijolle!

                                                  _Orjo_.

Tähän kirjeeseen ei kuulunut mitään vastausta. Aviomies oli neuvoton.
Hän tuskin muisti mitä oli kirjoittanutkaan, mutta piti luonnollisena
että vaimo aina vastaa. Mutta Mirjam oli vaiti.


_Rakas Mirjam ja Leijo pieni!_

huudahti aviomies alottaen uuden kirjeen.

Turhaan olen vahtinut jokaista postia. Hyvä Mirjam, et aavista,
mitä voit aikaansaada kirjoittamattomuudellasi. Tulee kuvitelleeksi
niin paljon liikaa, kun on yksin kinosten keskellä. Vai oletko
sairastunut vai onko Leijo kipeä, vai mitä oikein on tapahtunut?
Onko rouva Starck toimeenpannut jonkun mielenliikutuskohtauksen,
jollaista voin otaksua? Älä Jumalan nimessä anna rouva Starckin
sekaantua väliimme, parasta hän tarkoittaa, ymmärtää paljon
sielunliikkeitä, tekee laskuja -- mutta tekee myös vääriä laskuja,
on aina altis tekemään elämän traagillisemmaksi kuin se todella on.
Hän on ihmeolento, valtava persoona, mutta hänen sielunsa voima
levittää ympärilleen sekä siunausta että myös sellaista, joka
on jotain päinvastaista. En sitä osaa sanoa, ehkä käytän vääriä
lausumia, mutta minä todella ajattelen niin että hänen syvällinen
jumaluudenharrastuksensa toisinaan, käsittämättömien lakien pakosta,
lankeaa kiroukseksi, kuten muutkin ihmiset innostuksellansa tuottavat
pahojakin seurauksia. Eikö se ole kummallista että minä tällä tavalla
saatan puhua entisestä hyväntekijästäni, jolle saan olla kiitollinen
niin paljosta... ehkä koko kurjasta elämäänjäämisestänikin? Niin
voi ihminen arvosteluissaan muuttua! Tosin minä näen hänessä jaloa
enemmän kuin tuhannet muut ja kuolemaani asti häntä muistan, mutta
minä en saata hänen kanssaan läheltäpitäen seurustella -- tämä lienee
minussa jonkun inhimillisen täydellisyyden luonnollista, ikuista
janoa.

Viime kirjeeni, jossa kuvailin unettomien öitteni sielunharhailuita
ja omantunnon tuskia, lienet osannut järjellisesti vastaanottaa?
Lienet osannut? Vai senkö tähden juuri olet vaijennut? Etkö kerro?

Kuule Mirjam, nyt jos koskaan on meillä tilaisuus vapaasti
keskustella kaikesta, mikä elämäämme sisältyy, nyt on meillä
tilaisuus oppia oikealta kannalta toinen-toisemme tuntemaan -- miksi,
rakas ystävä, et tahtoisi uhrata aikaa ja vaivaa kirjevaihtoon!
Minä soisin että näkisimme toisemme sekä myrskyssä että
auringonpaisteella... Nyt on yö ja lumimyrsky pauhaa, olen väsynyt,
täällä on koko päivän ollut satunnaisia vieraita ja minä olen ollut
jäkäläretkellä ja saanut kaahlia tyhjintoimin... siksi olen väsynyt,
ihmeellisesti väsynyt politiikasta ja muusta, mitä muut puhuvat.
Se Hovikosken rouvakin tuli tässä ja istutti minut viereensä oman
sänkyni reunalle ja lausuili terveisiä muka salaisilta ystäviltäni
siellä meidän hyljätyssä kaupungissa... minä muka olin ollut sankari
ja nyt se muka muistetaan... mutta kun saaren tuvasta mainitsin,
alkoi hän puida nyrkkiään ja sanoi: "et saa, muista se, et saa --
sinusta ei ole tänne -- se olisi liian romantillista." Hölynpölyä hän
puhui, mutta sinulle pyysi terveiset toimittamaan. Tietysti ihmiset
ovat tehneet numeron sinun poistumisestasi, näen selvästi että takana
käy ilkeitä arveluita, sepä tietty. Talonpojatkin alkavat kysellä
että milloin se rouva sieltä tulee... Nyt en jaksa. Oh näitä öitä,
sinä poiskarannut lintu...

26 p. helmikuuta. Lumimyrsky on yöllä peittänyt meidät taas niin että
lapion avulla täytyy raivata tie ulos. Äiti on väsynyt jo aamusta
alkaen, vanhukset ovat viimeaikoina väsähtäneet maailman menoon ja
jos sattuu vieras taloon, ovat aivan onnettomat. Likeisille ollaan
liiankin vieraanvaraisia. Et usko, kuinka sunnuntaipäivät ovat ikävät
kaikilla on ikävä, sekä vanhuksilla että palvelijoilla, ja silloin
vasta selvään tuntee, kuinka luonnotonta on ettei samassa talossa ole
ainoatakaan nuorta naista -- eikä lasta, joka ilahduttaisi.

Poikaseni! niin. Minä vertaan itseäni suhteessa omiin vanhempiini
ja näen siinä asiassa paljon korjaamattomia kohtia. Minä vannon
itselleni: _Leijon_ sielun perässä tahdon ainakin minä, isänä,
pysyä, tahdon antaa hänestä kehittyä toisellaisen kuin miksi itse
olen tullut, en tahdo vainota mielipiteitä, tahdon vain ohjata ja
ymmärtää, kenties on hänestä siten tuleva parhaimpien ajatusteni
tienraivaaja... Kyynelet pyrkivät silmiini Leijoa ikävöidessä ja minä
sen tunnen, kuinka siinä pojassa on osa omasta sielustani...

Tunnustan että kodin olemassa-olosta riippuu osaksi sisällisenkin
suhteen eheänä pysyminen. Mutta kuitenkaan ei raha, tuo kirottu raha,
jonka Kristus kieltää, ole elämän onnen perustus... Yötä päivää
haudon, kuinka saada lisää rahaa... tietysti minä rakennutan tänä
keväänä sen pikku tuvan saareen, jos suinkin varamme riittävät. Ja
silloin -- oi ystäväni!

Lumi kiipeää jo yli akkunan, jonka takana kirjoitan. Politiikasta en
uskalla kullalleni puhua sanon vain että olen koettanut parastani.
Villitys on yleinen joka puolueessa, elämme vaikeassa ajassa ja
muista se, mitkä suurtapahtumat sattuivat avioliittomme toisena
vuotena. Jää nyt hyvästi, oma kulta, koeta ymmärtää, ja jollet
taaskaan kirjoita, niin en tiedä mikä tästä tulee.

Mitä miettii oma kulta elämämme mahdollisuudesta?

Naputa Leijoa minun puolestani päähän ja kirjoita joskus meidän mamma
rukallekkin, joka vesissä silmin Leijoa kaipaa ja samoin isä-ukko,
joka päivä-päivältä kuulee huonommin. Muista Leijon suomenkieltä ja
ilmoita heti, kun ensi sanan sanoo. Olivatko pikku pieksut sopivat?

Suudelma surevalta

                                      _Orjo mieheltäsi_.

Ei tähänkään kirjeeseen vielä saapunut vastausta. Aviomies oli
nyreissään. Millainen vaimo hänellä olikaan? Eräänä maaliskuun
aamuna hän heräsi auringonpaisteeseen ja mainioon hankikeliin ja
muisti kaihoten että oli Mirjamin syntymäpäivä. Ja hän tahtoi
taas kirjoittaa, mutta kirje tulvahti täyteen kyläpolitiikkaa --
kansankiihoittajia ajeli joka päivä sydänmaillakin. Sanomalehdet
vilisivät mieskohtaisia pilkkakirjoituksia. Orjolla onneksi oli oma
työnsä, joka häntä siinä määrin kiinnitti että persoonapolitiikka jäi
varjoon. Ja sen, oman työnsä nojalla, hän ainoastaan kesti Mirjamin
vähäpuheisuuden. Hän lopetti kirjeensä terveisillä rouva Starckille
sekä "kevyellä vasaranlyönnillä Leijon poskelle."

Vihdoin hän sai kirjeen Mirjamilta.


"Sinä ihmettelet", kirjoitti vaimo "-- mikä on syynä etten ennen
ole kirjoittanut. Epäilet että sinua kiusatakseni en muka kirjoita.
Olen ollut kirjoittamatta siksi etten osaa teeskennellä. Viimeisen
edellisessä kirjeessäsi oli minulle niin paljon nielemistä ja
punnitsemista, etten todellakaan ollut valmis sinulle kirjoittamaan.
Se jätti minuun niin raskaan ja painostavan vaikutuksen."

"Siksi että kärsin... siksi että olen nähnyt ihanteiden särkyvän...
ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin _hän_
(minä)" -- niin sanot ja minä uskon sen täydellisesti. Kahteen
ensimäiseen kohtaan en ollenkaan kajoa, käyn kiinni vain siihen
herkkätuntoisuuteesi, josta näyt nauttivan ja teet siitä itsellesi
avun, jonka nojalla nostat itsesi yläpuolelle muita. Minä,
ei-herkkätuntoinen, tiedän että se johtuu sinun hermosairaudestasi
ja toivon että sinä sen myös niin ymmärrät ja koetat siitä vapautua.
"Vaimoparkasi, joka sinua ei ymmärrä!" "Siksi että olen... käsite,
jota toinen salaa pilkkaa." -- Luuletko että "vaimoparkasi" -- nuori
elämänhaluinen nainen -- olisi voinut rinnallasi elää ja sinun
taisteluihisi osaa ottaa -- ainakin kärsimällä -- jollei hän sinua
olisi ollenkaan ymmärtänyt, jollei hän sinussa näkisi parempaa kuin
monet muut? Kaikkia sielusi värähdyksiä en ymmärrä ja se kai johtuu
siitä että niissä on seassa suuri prosentti sairaloisuutta. Uskotkos
Orjo että jollen olisi sinua vähääkään ymmärtänyt, olisi se rakkauden
kipinä, jonka rintaani sytytit, aikaa sitten tuhaksi sammunut. Sinun
hermopuuskiasi en ole koskaan -- oman elämäni uhalla -- _tahtonut_
ymmärtää enkä sitä kipeää sielusi lankaa syvälle seurata. Olen
sitä katsellut vain terveen silmällä, olen elänyt siinä toivossa
että tuo sairaus vähitellen paranee, olen koettanut pettää itseäni
katselemalla sitä sormien välitse, olen ärsyttänyt sinut tahallani
äärimäisyyteen asti salaisessa toivossa ettet vihastuisi -- ja
kuinka iloinen minä aina olinkaan, kun sinä olit pitkämielinen etkä
vihastunut, vaikka kuinka koetin kuljin ja elin, elin kuin se, joka
on pitkän aikaa raskasta taakkaa kantanut ja sitten yhtäkkiä tuntee
itsensä vapaaksi. Kuinka lyhyitä ne nuo minun iloni hetket ovat
olleet, mutta on niitä sentään ollut!

Olen sanonut mitä jo aikoja ennen olisin voinut sanoa, mutta minun
tunne-elämäni on niin mitätöntä, ettei siitä kannata puhua, vielä
vähemmin kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei
ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut
vaatia.

En minä ole rouva Starckia uskotukseni katsonut. Osaan minä omat
asiani tietonani pitää. Puhummehan me tietysti useastikin sinusta,
Leijon isästä ja minun miehestäni, kuinkas muuten. Poika rukan täytyy
saada kelkka, tilasin sen jo siskoni ostettavaksi. -- Orjo! Minulla
olisi sinulle yksi pyyntö. Etkö sepitä meille Leijon kanssa yhteistä,
tuutilaulua, tietenkin minun laulettavakseni? Leijo nukkuu paljon
paremmin, jos laulaa. Osaa poika sanoa: itä, äti, tätä j.m.s. Poika
on niin vikkelä, nousee seisaalleen, kun vaan yhdestä sormesta kiinni
saa. Sydäntäni kirveltää ettet saa seurata ainokaisesi kehitystä etkä
nauttia hänen suloista, viatonta seuraansa etkä nähdä niitä ilosta
loistavia silmiä, punaisia poskia ja aina nauravaa sievää suuta!

Rahakirjeesi olen saanut.

Suutelo omalle Orjolleni, jota useasti muistan ja kaipaan,

                                                _Mirjamiltasi_.



14.


Orjo Korelius tuijotti Mirjamin kirjeeseen, sillä hänen sydämeensä
olivat sattuneet vaimon sanat: "-- -- -- mutta minun tunne-elämäni on
niin mitätöntä ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmän kirjoittaa.
Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa
eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia."


Rakas Oma Tyttö! lennätti hän vastaan. -- Vihdoinkin alat hiukkasen,
hiukkasen avata sisäistä olentoasi, sitä, jota juuri olen sinussa
tahtonut nähdä! Ja juuri siitä sinun _kannattaa_ puhua ja kirjoittaa!
Se on ainoa silta, jota myöten me henkisesti tulemme yhteen.
"Pisara hiljaista taistelua?" Oi Mirjam kulta, anna anteeksi, minä
ymmärrän, ymmärrän kaikki mitä sinussa liikkui nuo sanat sielustasi
päästäessäsi. Ne sanat minua leikkasivat, panivat sydämeni itkemään
ja siinä itkussa oli katumusta ja vienoa sääliä ja sovituksen halua
ja kykyä osata asettua sinun mielesi kannalle. Ja tahdoin heittäytyä
sinun kaulaasi, langeta polvilleni, mutta sinä olit kaukana poissa,
erotettuna, erinneenä...

Ja olisin sinulle heti lennättänyt tunnelmani, mutta sitten
tarttuivat sieluuni sanasi toisesta paikasta kirjettäsi: että jollet
olisi minua ollenkaan ymmärtänyt, niin olisi se rakkauden kipinä,
jonka rintaasi sytytin, aikoja sitten tuhaksi sammunut. Ja minä
kauhistuin järjessäni ja sielunvihollinen pani minut arvostelemaan:
"Joka noin kirjoittaa, hän ei enää rakasta, hän elää vain kauniiden
haaveiden jäännöksillä ja pettää itsensä ja miehensä."

Sentähden synkistyin ja näin olevani sen kadotuksen partaalla, jossa
olen kauvan jo sanonut olevani, mutta jota en sisimmässäni ole
uskonut. Ja sentähden en heti kirjoittanut, vaan kidutin itseäni. Ja
minussa syntyi ääretön katkeruus ja onnettomuuden tunto että _sinä_
et kirjoita, vaikenenpa tai en... Minä olisin tahtonut että juuri
sinä, joka lapseni kanssa minun luotani poistuit, tuntisit tarvetta
minulle paljon kirjoitella. Kohtalo ei minulle tätäkään pientä iloa
suonut. Pakottaa sinua kirjoittamaan ei mikään mahti mailmassa voi.
Joka postin tullen on minun koettaminen unhoittaa että minulla onkaan
perhettä... Se on kauheaa, vaan sinä et siitä välitä.

Miksi te, monet naiset, halveksitte itsessänne sitä, mikä miehelle
on arvokasta: sielun analyseerausta, rehellistä paljastusta, olipa
pohjalla mitä tahansa? Kaikkien värivivahdusten tutkimista sen
edessä, jota ne koskevat? Niin olen _minä_ alati tehnyt ja jos siitä
lienee ollut vahinkoakin, niin enemmän siitä on ollut hyötyä, sitä
väitän.

Omituisesti sinä, Mirjam, selitit sen, miksi toisinaan olet
_tarkoituksella_ minua kiusannut ja ärsyttänyt -- vastoin parhainta
tuntoasi? -- mutta sangen luonteenomaista se taitaa naisissa olla!
Sanon omasta puolestani: olet antautunut vaaralliseen leikkiin
ollessasi kuuro hirmumyrskyn lähestyvälle äänelle! Itsekseni lienen
toki minäkin itkenyt... Jos olisin tietänyt että tähtäät johonkin
vakavaan, niin varmaan olisin tuossa uhkapelissä useamminkin
onneksemme onnistunut. Kaikesta tästä koeta kirjoittaa vielä
tarkemmin itseäsi kaivelemalla, se on molemmille hyödyksi.

Sinä kirjoitit ettet minun hermosairauttani ole koskaan _tahtonut_
ymmärtää etkä sitä surullista lankaa sen syvemmälle seurata.

Voi! ehkä se juuri tässä piileekin se, jota olen onnettomuudekseni
tuntenut. Mahdollisesti alkuperäisessä luonnossani, mahdollisesti
siinäkin että niin kauvan sain olla rouva Starckin ja muiden
naishenkilöitten seurassa, jolloin naisen hellyys minulle esiintyi
kaiken minussa kihisevän kipeän ymmärtäjänä, lohduttajana ja
poistamista haluavana -- on syy ja juuri siihen että olen avioliittoa
naisen puolelta odottanut täydellisenä miehen sielun seuraajana ja
vaalijana, toisin sanoen: kuvitellut saavani olla yhtaikaa lapsi ja
mies sellaisen naisen turvissa, joka yhtaikaa on sielun lääkäri ja
hellä puoliso -- suuret, runollisen suuret vaatimukset -- mutta ne
näyttävät syvälle minuun juurtuneen.

Palaan taas siihen omakoti-kysymykseen, jota tiedän sinun yhä
hautovan. Tunnustan että itse kärsin siitä yhtä paljon kuin sinäkin,
mutta koska se asia toistaiseksi on mahdotonta, täytyy minun
lohduttaa itseäni jonkunlaisella uskonnollisella katsantokannalla.
Elämä, jos siinä on henkeä, ei riipu varoista, vaan tykkänään
sisäisestä kohtaloonsa tyytymyksestä!

Sitten on minulla seuraava tärkeä muistiinpano sinua varten: Sano
Mirjamille että ne epäsovun oireet, mitkä nuoressa avioliitossamme
ovat ilmenneet, ovat -- pienimpiä alkusyitä tarkoin tutkien --
aiheutuneet siitä, ettei nuori vaimo ole pannut tarpeeksi huomiota
oman terveenäpysymisensä säilyttämiseen; hän ei ole välittänyt
miehensä aamukävelyvaatimuksista y.m.s:sta, vaan ainoastaan pakosta
niihin suostunut, mikä pakosta suostuminen on miehelle ollut yhtä
katkera ilmiö kuin alituinen vastaan paneminen.

Niin, sinun parastasi olen tarkoittanut, tarkoittanut sitä että
jos sinä ruumiillisesti saisit itsesi kukoistukseen, niin sinussa
viriäisi sellainen varma elämänhalu, mikä minuakin, miestä,
elähyttäisi! Olenhan aina uskonut luonnon lääkitysvoimaan ja tiedän
kokemuksesta että kun mikään muu ei auta, luonto ainakin auttaa. Olet
syyttänyt ajan puutetta, mutta kyllä sinun täytyy tunnustaa että
aikaa on aina haluavalla. Monta kertaa olen harmissani yksikseni
kuljeksinut metsissä tuntien pettymystä ettei elämäni nuori kumppani
useinkaan ole kanssani -- en aina pyytänytkään tietäessäni kuinka
kiusallinen pykälä se sinulle oli. Rakas Mirjam: koeta panna vieläkin
sydämellesi tämä arkipäiväinen asia, et usko, kuinka paljon se
merkitsee. Nytkin, kun olet poissa, kuvittelen mielessäni: "Mirjam
hoitaa itsensä hyvin, silloin ja silloin hän menee hiihtämään
harjulle, ihailee metsiä ja lumikiteitä, ihailee taivaan tähtiä ja
aurinkoa ja tuntee kunnioitusta Jumalan puhdasta luontoa kohtaan;
_hän_ oppii ihailemaan rumiakin ilmoja, joita hän ennen 'inhosi'; hän
oppii urheilemaan luonnon elementtien uhallakin ja vastustamaan oman
luonnon hemmotteluhimoa; päivä-päivältä hän palaa punaposkisempana
kotiinsa Leijon luokse, silmät virkeinä, niska suorana, ryhdikkäänä
kuin metsän sinipiika... hän -- minun vaimoni -- minuakin varten,
samalla kuin itseään, hänen poskensa punoittavat ja povensa huokuu ja
vartalonsa notkahtelee joustavasti; hän tahtoo että miehensä hänestä
pitäisi, senkin tähden hänen täytyy olla kaunis -- se ei ole synti,
se ei ole ruma ajatus."

"Ja sitten kun toisemme kohtaamme, hämmästyttää hän minut
uhkeudellaan ja on kuin morsian..."

Pitääkö minun katkerasti pettyä? Täytyykö minun nähdä sinut
kenties riutuneempana kuin mitä olit lähtiessäsi! Et ollut tosin
huononnäköinen, mutta et myös ollut terveennäköinen, joka varmasti
johtui siitä ettet käyttänyt tilaisuuksia ulkourheiluun. Eiköhän
vaimo, jolla on kaksikin lasta, voisi hoitaa terveyttään?

Usein minä sinua olen katsellut tällä mielellä: "Sinä vanhenet
minulta pian, jollet tarmokkaasti ryhdy ennenaikaista kuihtumista
vastustamaan."

Itsesi iloksi, lapsesi iloksi, miehesi iloksi, ympäristösi iloksi --
herää ja ala uusi elämä.

-- -- --

Taas tuli posti, mutta sinulta ei hiiskaustakaan. Saanenko juoda
katkeruuden maljan pohjaan asti.

Ja kuitenkin sinua muistan ja huomaan uneksivani yhteiselämään,
vieläpä yhdyselämäänkin, josta nyt niin kauvan olemme erillämme
olleet. Pelkäätkö minua? Ja se ilonsäde Leijo, jota kaikki ikävöimme!
Nyt kerron sinulle töistäni ja raha-asioista -- -- --

Jospa kuitenkin kirjoittaisit kirjeitä! Millaisia tahansa, kunhan ne
vain ovat rehellisiä.

_Koetan olla kirjoittamatta_ siihen asti että saan sinulta
vähintäänkin 4 arkkia pitkän kirjeen. Sinä kirjoitat erinomaisesti,
paljon paremmin kuin minä, jos vain tahdot.

Voi jos tulisit nyt kevätkelillä tänne! Etkö todella sitä ole
ajatellut? Nyt täällä on niin kaunista. Kuinka kestänen kevään ilman
sinua!

Tuutulauluni seuraa, laula sitä Leijolle. Rakas oma kulta, suudelma
sinulle hyljätyltä

                                          _Orjoltasi_
                                    (jos niin uskallan sanoa.)


Vastauskirjeessään edelliseen Mirjam ensimäiseksi kiitti
miestään valtakirjasta, jonka tämä oli lähettänyt. Hän kertoi
eduskuntavaalikiihkon olevan hänenkin olinpaikallaan ylimmällään.

Sosialistit pitävät joka ilta kokouksia -- "saisi olla teidänkin
kansakoulunopettaja kuulemassa, onko herra vai talonpoika." Mirjam
kertoi itse olleensa erästä naispuhujaa kuuntelemassa. "Olin
alkanut tässä itsekseni tuumia, kun kaikki ovat niin villissä, että
enköhän minä tee väärin, kun en mitään toimita puolueen hyväksi
-- vaan _sen_ puheen jälkeen sain omalletunnolleni taas rauhan."
Sitten kertoi nuori äiti saaneensa kauniin kelkan Leijolle. Orjon
lähettämistä rahoista hän taas kiitteli, mutta lausui huolestuksensa
tulevaisuudesta. Tunnusti haluavansa johonkin naisille sopivaan
virkatoimeen, josta itsekkin ansaitsisi rahoja. Mutta rouva Starck
oli hänelle sanonut: "Jos aijot olla naimisissa ja saada lapsia,
niin se on synti ja vääryys tulevia lapsiasi kohtaan." Sitten hän
kertoi juuri olleensa lykkäilemässä Leijoa ulkona kokonaista toista
tuntia. "Poika on niin kovin ihastunut kelkkaansa. Sanoin hänelle
sinun terveisesi ja poikasi vastasi 'bäää!' Hän osaa määkiä, ammua
ja haukkua. Käytetään joka päivä tallissa ja navetassa. Kun minä
häntä nukutan, niin matkii lauluani, haukkuu ja määkii. Syöpi
poika joka päivä appelsiinin ja omenan, kaura-, maissi-, riisi- ja
mannaryynipuuroa. -- Uneksin sinusta koko viime yön", jatkoi Mirjam
kirjettään. "Olimme aavalla merellä, myrskysi ja laiva heilui ja minä
sinua etsin."

"Mitä suunnitteluja olet tehnyt ensi kesää varten? -- Minulla olisi
niin äärettömästi halu käväistä Helsingissä!"

Sitten Mirjam taas palasi juttelemaan hauskoja kaskuja lapsesta.
Leijo on hyvin reipas, vaikka on tulossa neljä tai viisi hammasta
yhtäaikaa, niistä kolme syömähammasta. Poika takoi sinun tekemälläsi
korealla vasaralla "rebekasta" pohjan irti. Hän istui hyvin
tyytyväisenä selkäni takana ja takoi hiljakseen pitkän aikaa ja kun
käännyin, näin kädessä pyöreän porsliinilautasen ja ihmettelin mistä
sen oli saanut. --

Leijo kultaseni istuu aina sylissä, kun häntä syötän, ja kun vatsa
tulee täyteen, niin nostaa hän jalat pöydälle merkiksi, ja jos
onnistuu, kastaa ne puurovadissa ja kaataa kaikki.

-- Mitä sinä nyt niin kirjoitat että "hyljätty Orjosi?" Anna rakas
Orjo anteeksi etten useammin ole kirjoittanut! Olen todellakin kauhea
ihminen, hyvin itsekäs. Tulen aina niin iloiseksi, kun saan sinulta
kirjeen ja tunnen tutun käsialasi.

Sua syleilen ja suutelen hengessä, oma mieheni ja ystäväni. Muista

                                                   _Mirjamiasi_.

Nuori rouva kummasteli että hänen miehensä pysyi lujana
vaatimuksessaan ettei hän kirjoita ennenkuin saapi vaimoltaan
"vähintään 4 arkin pituisen kirjeen." Vastinetta ei todellakaan
tullut, kuten tavallisesti, ja sentähden Mirjam uudestaan tarttui
kynään.


"Etelästä" toisena vaalipäivänä...

Rakas Mieheni!

Koko päivän on minulla ollut tunto että sinulle pitäisi kirjoittaa.
Olen koettanut vakuuttaa itselleni että se on aivan tarpeetonta,
koska nimittäin olen lähettänyt kaksikin kirjettä peräkkäin muutamien
päivien kuluessa -- ja tämä on kolmas. Kävin minäkin äänestämässä
ja juhlalliselta se tuntui. Eivätköhän miehetkin nyt ala meitä --
enemmän kuin ennen -- respekteerata? -- -- --

Rakas Orjo! On sunnuntai-ilta myöhäinen. Kirjoitan tätä vuoteessa --
ei tunnu unta tulevaksi. Leijo lapsemme nukkuu vieressäni, kuulen
hänen tasaisen hengityksensä. Posket punoittavat valkoista tyynyä
vasten ja pieni suu on puoliavoinna -- tekee mieli painaa huulensa
suuta vasten, vaan ei henno herättää.

Minä kaipaan sinua useasti -- itkin äsken yksikseni -- jos sinä
sairastuisit ja jos tapaturma sattuisi. Jumala rakas, pyhä
varjelkoon! Olen koettanut itseäni tutkia ja kaivella -- vaikka
on kauheaa katsoa elämää silmiin -- paljon helpompi on elää päivä
kerrassaan. Niin, surulla muistan, kuinka monta kertaa olet uhannut
minusta eron ottaa. Vaikea on sitä ajatella minun ja vaikea siitä
kirjoittaa. Olen koettanut ajatella ja tutkia asiaa -- ja luulen,
Orjo, ettei se olisi meille suuremmaksi onneksi. Entisyys ja kalvava
omatunto myrkyttäisi kaiken onnen, jos sitä enää voisi löytää. Minä
luulen että luonto, elämä ja sallimus on päättänyt meidät yhdistää
ja meidän tulee kumpaisenkin puhdistua ja parantaa itsemme. Täytyy
ajatella että tämä aika on meille koettelemus -- jos me sen läpi
pääsemme, niin, rakas Orjo, silloin tietäisi _sille_ arvon panna,
kun se on taistelulla saavutettu -- on taisteltu omaa pahuuttamme
vastaan. Paljon se meiltä vaatii -- kunpa oppisimme ymmärtämään,
miten meidän on elettävä, _nyt kun olemme nuoria ja elämänhaluisia_
emmekä vielä vanhoja, jolloin kaikki on loppuun kulutettu ja elämä
mennyttä. Pitää huomata itsessään viat -- ei niitä toisesta etsiä --
vain yötunnelmia nämä -- tuttuja sinulle.

Osaan Leijolle tekemäsi tuutilaulun ulkoa. Ensimäinen on oikein
hyvä, on niin hauska laulaa sinun tekemääsi laulua -- kiitoksia, isä
kulta. -- Pian se poika todellakin osaa juosta, kävelee jo, niinkuin
sanotaan, puuta myöten. Hampaita on kohta suu täynnä -- niinkuin ehkä
jo olen kertonutkin. Leijo on oppinut uuden sanan: paappu = lamppu.

Sinä purat ajatuksiasi _oman-kodin_ suhteen. Olenhan minäkin
puolestani tunnustanut etteivät huonekalut eikä oma-koti tee ihmisiä,
kahta ihmistä onnelliseksi, jos ei parempaa sidettä ole -- siinä emme
muistaakseni milloinkaan ole olleet erimielisiä. Mutta minä luulen
että miehen ja vaimon tarve saada oma koti on luonnon vaatimus.
Sinä, joka nautit enemmän luonnosta, ymmärrät sitä enemmän ja elät
luonnollisemmin kuin esimerkiksi minä ja muut proosalliset sielut
minun kanssani -- sinun olisi pitänyt huomata että villinä, s.o.
luonnollisesti elävät eläimet, uros ja naaras, aina rakentavat "oman
kodin." Ei mies-ikään päässyt karhunpoika vie nuorta miniäänsä mamman
ja papan luo, vai kuinka? Sinä sen paremmin tiennet?

Tuota ensimäistä kirjettäni en ajatellut lainkaan lähettää, mutta
menköön -- älä huoli kovin kritikoida. Minun ulkona olemisesta sinä
kirjoitit aika epistolan. Voisin siihen vastata ja tehdä pieniä
muistutuksia. Muuta ei minulla ole puolustuksekseni sanomista
kuin että: jos et sinä olisi niin paljon siitä puhunut että koko
asia rupesi kyllästyttämään, niin ehkäpä minä olisin halukkaammin
hoitanutkin terveyttäni, s.o. kävellyt ja hiihdellyt -- mutta kun
sinä aloit pakottaa, niin luonto teki tenän. Ehkä olet itsekin
kokenut että jos sinulle sattuu kiivas väittely jonkun kanssa ja se
toinen ihan hullunkurisesti suutahtaa ja käyttäytyy tyhmästi, niin
silloin sinä et vihastu, vaan ihmettelet ja arvostelet ja moitit
mielessäsi sitä toista, joka ei sen enempää osaa luontoaan hallita
-- vastakohdat synnyttävät vastakohtia. Jos sinä olisit huonosti
hoitanut terveyttäsi, niin ehkä minä olisin tullut innokkaaksikin
terveydenapostoliksi tahi päinvastoin.

-- -- Älä sinä, Orjo Poika, vaadi minulta pitkiä kirjeitä. Tiedäthän
ettei kirjeiden kirjoittaminen kuulu minun avuihini. Minua,
kultaseni, niin nukuttaa -- suo anteeksi -- ettei kynä tahdo kädessä
pysyä. Mitä tarkoitat kun kirjoitat "Orjolta_si_, jos niin uskallan
sanoa?"

(Olen niin vihainen noille siunatuille _kun_ ja _kuin_ sanoille.
Minun korvani ei sano, milloin on ero tehtävä niiden välillä.
Lohdutan itseäni sillä että te kirjanoppineet olette eroitukset
niille keksineet -- meille tyhmille loukkauskiviksi. Eivätkä minun
päähäni säännöt takomallakaan mene, jos en niitä ymmärrä).

Saat sinä minulta satakin suudelmaa, jos tulet noutamaan. Sinä
kuoppaposki ja punahuuli poika!

Syleily Orjolleni

                                             _Mirjamilta_.


Oma kulta! vastasi aviomies kirjeessään. -- Viime yönä kuutamossa
saavuin kotiin peurallani syrjäkylistä, joissa olen ajellut sieluni
ikävissä, miettien jumalaties mitä kaikkea. Minulla on näet viikko
takaisinpäin tapahtunut täydellinen työnseisaus ja se on hyvin
arveluttava asia. Huomaan liiaksi miettiväni omaa ikävääni, joka
johtuu sinun kaukanaolostasi...

Miksi riistää itseltään ainoakin elämän ilon värähdys -- tämä
erillään-olo on muuttunut kidutukseksi, jonka laatua Sinä ehkä et
ymmärrä...

Rakas Mirjam! Terveellinen on ollut meille tämä pieni erillään-olo,
mutta älköön sitä jatkuko enempää kuin tarvis vaatii. Ajat ovat
siksi levottomat että mitä tahansa voipi tapahtua -- miksi emme
siis kiiruhda yhteen? Ja miksi emme vielä toistaiseksi saata tavata
toisiamme täällä, jonne kohtalo kuitenkin on niin paljon kalliita
muistoja meille säilyttänyt? Täällähän lempemme syttyi kevätauringon
paisteessa, kevätpurojen solinassa, täällähän kultapoikamme ensi
kuukausiaan eleli. Minä onneton en tosin voi sinulle vielä tarjota
omaa kotia sanan aineellisimmassa katsannossa, mutta ehkä sinä minun
avullani osaat asiat niin järjestää että sellainenkin saadaan...

Etkö voi lähteä matkalle jo nyt heti tämän kirjeen saatuasi?
Ihanat kevättalven päivät -- hauska matkustaa. Minä siirtyisin
kulmahuoneeseen ja sinä saisit Leijon kanssa asua tässä aurinkoisessa
salissa... Appesi ja anoppisi ovat jo pari viikkoa olleet poissa
ja yhä viipyvät yli pääsiäisen. Mamma rukka lähtiessään ihan itki
valittaen että sinä muka olit täältä paennut siitä syystä että pidit
häntä, anoppiasi "kavalana ihmisenä." Niin ne vanhat ymmärtävät meitä
nuoria! Mirjam, Mirjam, mitä olet tehnyt? Pistäydy vain Helsingissä,
jos haluat, mutta älä tuhlaa, ottaa niin lujalle saada lisää rahaa.

Jos ei sinun sielusi jano vedä sinua miehesi luo tänä keväänä,
niin minulla ei ole mitään sanomista! Vaijetkoon silloin kieli ja
kirjevaihtokin, joka ei näy kannattavan, kuten luulin.

_Ei minusta ole avioeroon_, älä sinä ikinä sellaista usko, vaikka
ihannetaistelussani tulenkin sentapaista kuvitelleeksi. Tulkoon
ero luonnollisesti, jos tulee, ei näin väkinäisesti ja väkivaltaa
itsellemme tehden. Vai kuinka? Rientäkäämme yhteen uudella onnella ja
uskolla, tuli mikä tuli! Hyi kuinka tämä jo maistuukin iljettävältä:
neljä kuukautta -- yksi kolmasosa vuotta jo erillään.

Täällä me yhdessä päätämme sitten, mitä on tehtävä, täytyykö miehen
leipänsä tähden "tuppautua vaikkapa siihen virkaan, jota Juppiter
vihaa." Kun ensin saisi sielunsa siivotuksi, niin sitten pyrkisi
vaikka kuivaksi kuvernööriksi! kirjoitti Orjo.

Ole varovainen junamatkoilla! lisäsi hän kuvitellen jo vaimonsa
matkustusta.

Toimintaan Mirjam ja viisaaseen ratkaisuun. Jos tulosi jäisi kesään,
niin menisi kesäkin erossa -- tässä tulee mies hulluksi eikä saata
tehdä mitään. Älä kuuntele rouva Starckin kieltoa -- tai ehkei hän
kielläkkään?

"Jos aijot olla naimisissa" j.n.e. Jään nyt odottamaan pikaista
tietoa, rahaseikkojen älä anna häiritä tuloasi -- ne selviävät
kyllä. Oi kunpa en tarvitseisi saada murhaavaa tietoa! lopetti Orjo
juhlallisesti ja mieli liikutuksissa.

Kevät oli tosiaankin mennyt hänen päähänsä ja huilannut koko miehen
niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin oman hillittömän kaihonsa!


2 p. huhtikuuta.

Rakas Orjo!

Illalla sain kirjeesi, jossa ehdotat minun sinne palaamistani
vanhempiesi kotiin, isoon, aurinkoiseen huoneeseen. Hyvin
houkuttelevaltahan se kuuluu.

-- Et sinä näy osaavan asettua minun kannalleni. Et sinä tietenkään
huomannut, kuinka minä koko siellä viime olin-aikanani kärsin.
Koko elämä tuntui joutavalta. Ympäristön katkera kritiikki painoi
kuormana. Vaikka olenkin niin vähän kehittynyt ihminen, en kuitenkaan
voinut olla huomaamatta tuon ympäristön alituista vaanimista kaikesta
mitä tein tai olin tekemättä. Kirjoitin kerran rouva Starckille minkä
käsityksen sain siellä olostani -- "kaikki kulkevat ja kritiseeraavat
toisiaan", minä siihen luettuna. Erotus minun ja muiden välillä on
kumminkin siinä että toiset pitävät oikeutenaan arvostella minua,
mutta samaa oikeutta ei ole minulla, sillä he: sinun vanhempasi,
sinä, sisaresi ja veljesi -- he ovat _omassa kodissaan:_ minä
sitävastoin armosta heidän leivässään. Sinä et ymmärrä, kuinka minä
salaisesti kärsin joka ikinen päivä. Työ ei luistanut, se oli vain
väkinäistä, tunsi itsensä hyödyttömimmäksi ihmiseksi maan kamaralla.
Oletko koskaan ajatellut, millä silmällä omaisesi (vanhempasi olkoot
pelistä pois luetut) sinua katselevat. "Se on vain Orjo, joka niin
sanoo." Oletko ajatellut miten heidän arvostelunsa (heidän, jotka
ovat sinut lapsesta saakka tunteneet) vaikuttavat minuun? Luuletko
etten minä siitä kärsi ja etteivät ne minuun vaikuta! Luuletko
esiintyväsi itsellesi edullisessa valossa sisariesi ja veljiesi
keskellä. _Vaikuttaako_ se minuun?

Olet minua välisti, noin sivumennen, moittinut umpimieliseksi.
Olet samalla ajatellut että mitäpä sillä niin vähän kehittyneellä
naisella juuri olisikaan sanomista. Tällä en tahdo kieltää etten
ole vähän kehittynyt -- myönnän sen täydellisesti -- vaikka sillä
hetkellä kun sen _häneltä_ kuulin ja sinun kasvoissasi kieltämättömän
hyväksymisen luin -- niin, sillä hetkellä odotin, toivoin, että sinä,
minun mieheni, olisit sille toiselle, jonka kanssa olin eläessäni
pari sanaa vaihtanut, että olisit sille sanonut: "mutta minä en näe
hänessä mahdottomuutta kehittyäkseen!" Sinä et olisi voinut sanoa:
"miten voitte niin sanoa vaimostani, jota ette tunne?" Sinä et olisi
voinut sitä sanoa siksi että tietysti kasvoissani on tyhmyyden leima,
koska vieras ihminenkin kykenee niistä sen lukemaan!

Jospa sinulla sentään on ollut syytä sanoa minua umpimieliseksi!
Jospa lienetkin huomannut että pitkien aikojen takaa minulta on
purkautunut asioita, joista ennemmin olisi pitänyt huomauttaa!
Oletko ajatellut, miksi olen salannut? Olet tietenkin tekaissut
johtopäätöksen -- hän on luonnostaan sellainen -- -- --. Vaan
luonnostani minä _en_ ole umpimielinen, katkera pettymys on minut
siksi tehnyt. Mitä sinä ymmärrät "hyvällä ystävällä?" Minä ymmärrän
että hyvä ystävä on se, jolle voin vapaasti ja peittelemättä uskoa
suruni ja iloni, huoleni ja toiveeni. Hyvä ystäväni ymmärtää minua,
jakaa kanssani surut ja ilot, ohjaa minua. Kun uskon ajatukseni ja
elämäni hänelle, niin tiedän ettei hän niitä muille juttele, minun
ei tarvitse kieltää häntä puhumasta niistä, hän ei sitä tee, vaikka
kaskisinkin. Tieto siitä että voin vapaasti hänelle kaikki uskoa,
ettei hän pakottamallakaan petä luottamustani, tekee hänet elämäni
ystäväksi. Jos jompikumpi noista puuttuu, niin hän ei voi olla minun
paras ystäväni. Luulen että tuo asia on avioliitossa hyvin tärkeä ja
yksi sen elinehtoja.

Oletko _sinä_ minun luotettuni ja minä sinun? Sinä et voi salata
ajatuksiasi. Ennen sinä purit kaikki rouva Starckille, nyt minulle.
Mitä et sano minulle, sanot muille, ja minä kuulen heiltä. Muutoin
kävisi sinulle kuin höyrykattilalle, jota vertausta jossakin
kirjeessäsi itse käytit.

Minä en ole voinut sinun kanssasi vapaasti puhua. Jos olen sitä
tehnyt, niin olen katunut.

Minulla, Orjo, ei ole koskaan ollut hyvää ystävää. Luulin _sinusta_
saavani. Petyin, kärsin ja opin salaamaan sisimmän itseni. Kuinka
äärettömän suloiselta olisikaan usein tuntunut, jos olisin voinut
sinulle kaikki puhua -- vaan vaikenin. Tulin umpimieliseksi. --
Miksi? Siksi että sinä olet _liian avomielinen_. Olet paljastanut
minut vieraille ihmisille, kun vähiten olin sitä odottanut. Jos
sinulla oli minulle neuvottavaa eli varoittamista, et tehnyt kuin
ystävä, et puhunut kahdenkesken, kuka tahansa sai nähdä sinut minua
nöyryyttämässä. Muistat kai, että kun eräs rouva kirjoitti tuhman
ja loukkaavan kirjeen sinulle minusta, niin julistit hävyttömän
syytöksen ruokapöydässä kaikkien kuullen -- muut häpesivät, et sinä.
Kuulijat veivät asian kulusta tiedon tuolle rouvalle ja -- hän sanoi
katkerasti katuneensa varomattomuuttaan että sinulle kirjoitti.
Tahdoit kasvattaa minua. Et aavista, kuinka äärettömästi minua
loukkasit! Jos se olisi ollut joku muu, vaan oma mieheni --!

En minä nytkään tätä kirjettä kirjoittaessani voi olla varma, ettet
sinä tämän saatuasi julista vaikutelmaasi ruokapöydässä ja kuuluuta
kylillä.

Eikö sinulla, Orjo, ole muuta minulle sanomista tai mitään minulle
luvattavaa ennenkuin luoksesi pyydät? Täytyykö minun sitä sinulta
pyytää ja vaatia? Jospa _siitä_ olisit kirjoittanut!

Sinä tiedät mistä sinä ja minä meidän avioliitossamme olemme _enin_
kärsineet, mikä sinulta vie omantunnon rauhan ja minulta ihmisarvon
omissa silmissäni. Sinä olet aina luullut ja luulet että _sinä_
siitä enempi kärsit. Olet sanonut että minussa asuu oppositsiooni
kaikkea vastaan mitä sinä teet ja sanot. On siinä perääkin. Mutta
mistä se johtuu? Armelias luonto on antanut minulle sen suojellakseni
itsenäisyyttäni sinun yliherruuttasi vastaan. Ymmärrätkö että
muutoin olisin painunut maan tasalle. Sinä panet minulle täyden
kuorman, vaadit minusta vaimon, äidin itsellesi ja lapsellesi,
sairaanhoitajan ja tahdottoman orjan. Vaadit että minun pitäisi
tunkeutua ei ainoastaan sielusi terveisiin soppiin, vaan ymmärtää
myös sielusi hermosairaat värähdykset. Ja sitten kun minä tuohon asti
olisin päässyt, mitä minusta olisi vielä jälellä? Olisin väsynyt ja
hermostunut, hermostuneempi kuin sinä. Miksi ei rouva Starck voinut
hoitaa sinua ja erästä toista kauvemmin, miksi hän vain pikimmältään
käy sen toisen luona? Sinä tiedät ettei hän olisi voinut sinua hoitaa
ja että kaikki hänen voimansa olivat lopussa, jonka vuoksi hänen
täytyi karkoittaa teidät pelastaakseen itsensä teidän hänen päälleen
panemasta kuormasta, joka oli hänet musertaa. Ja kuitenkin rakasti
hän teitä niin paljon! Tuon kaiken sinä tiedät ja tästä huolimatta
voit ajatella, vieläpä vaatia että _minun_ velvollisuuteni on kaivaa
ja tuntea sairaat hermovärähdyksesi. Minun luonnollinen vaistoni
sanoi jo avioliittomme alussa: "niin kauvan kun voit siitä itsesi
varoa, niin sinulla on voimaa myös miestäsi parantaa ja -- sehän on
elämäni suuri salainen toivo!"

Jossakin edellisistä kirjeistäsi paheksuit sitä että minä en
ollut tahtonut seurata tuota sinun kipeätä punaista lankaasi sen
syvemmälle. Ja selitit että juuri sitä sinä naiselta vaaditkin ja
että samalla kun sinä siis saisit olla yhdellähaavaa _mies_ ja
_lapsi_, minun, vaimon, piti olla _sielun lääkäri_ ja _hellä puoliso_.

Lausumme molemmat mielipiteemme täydellä vakaumuksella ja ne ovat nyt
kokonaan vastakkaiset. Luuletko että vielä kerran asiaa mietittyäsi
voisimme päästä onnellisempaan suhteeseen?

Sinussa asuva (ehkä tietämättäsi ja tahdostasi riippumattomana)
esi-isiltä peritty pakanallinen yliherruuden henki, tuo
itsekkäisyyden henki, sokaisee silmäsi. Se pyrkii lannistamaan
vaimosi itsenäisyyden, pyrkii tekemään vaimostasi orjattaren. Sinä
olet toiselta puolen imenyt itseesi nykyaikuisen hengen siinä että
asetat hänelle täydet vaatimukset. "Meidän avioliittomme onni
riippuu sinusta, sinusta yksin se riippuu, ei minusta!" on sinulla
tapana sanoa minulle. Ajatteletko samalla kuinka suuren kuorman
ja vastuunalaisuuden sinä sälytät vaimosi hartioille? Oi jos minä
näillä riveilläni voisin saada sinun silmäsi avautumaan, jotta
älyäisit, uskoisit että avioelämän onni riippuu meistä kummastakin!
Mikä pinttynyt, tuhma, itsekäs henki onkaan tuon harhauskon sinun
sydämeesi juurruttanut? Sitä uskoa vastaan sinussa minä taistelen
henkeen ja vereen. Minä en salli sen tappaa minun sisällistä
itsenäisyyttäni, persoonallisuuttani, sinulle ja minulle surmaksi.

Tuo sinun pakanallinen henkesi se kiihoittaa sinua barbaarisiin
menoihin oman vaimosi suhteen. Tuskin tunnustat minun kuolematonta
sieluani, tuskin ymmärrät, mitä väkivalta vaikuttaa naisen sydämeen?
Kuinka se häpeästä toisen tähden ja kärsimyksestä itsensä tähden
kutistuu -- sitten oman itsensä säilyttämisvaisto sen nostaa ja
senjälkeen seuraa -- oppositsiooni.

Huomaatko, tahdotko suoraan ja rehellisesti, epäitsekkäästi nöyrtyä
itsesi edessä ja tunnustaa, missä syy ja juuret ovat siihen
onnettomuuden tuntoon, josta jo kumpikin olemme kärsineet ja jota
olemme koettaneet väärästä päästä parantaa!

Sinä luulet että minä vain hetkellisesti tuosta asiasta olen
kärsinyt. Sinä et usko että se on ollut minulla alituisena
painajaisena, sielun jyrsijänä ja mielen katkeroittajana.

Minä olen odottanut että sinä sinun vaimosi, poikasi ja tulevien
lapsiesi äidin sielulle vannoisit pyhän valan, ettet ikinä vaimosi
sieluun tai ruumiiseen kajoo tarkoituksessa lyödä häntä. Toivossani,
joka minua elähytti sinut jättämään yksiksesi, petyin. Oliko
mielestäsi toiveeni itsekäs ja epäoikeutettu?

Vasta sitten kun olemme vapautuneet tästä sielujemme nakertajasta,
voimme täysin rinnoin nauttia yhdyselämästämme.

Tämän luettuasi ehkä sanot minua sydämettömäksi. Orjo! Jos ei
vaaralliseen, syvään haavaan uskalla katsoa eikä ottaa selkoa, mistä
se on tullut ja miten se on hoidettava, niin voi se haava tuottaa
kuoleman. Ajoissa on sitä hoidettava.

Odotan.

Onko välttämätöntä asettua kesäämme viettämään juuri sinne, missä
sinä olet? Etkö halua paikan muutosta? Etkö tahtoisi asettua asumaan,
jos saisin vuokratuksi, johonkin yksinäiseen mökkiin näillä mailla?

Ajattelet ehkä että minä sinua repimällä revin, huomaten vikoja vain
toisessa. Minä teen ankaraa tiliä myös omien vikojeni suhteen. En
katso tarpeelliseksi laulaa niitä sinulle, tiedäthän ne entuudesta.

Jos minua _oikein_ ymmärrät, niin näet ja uskot etten minä näitä
ikäviä asioita ole ottanut puheeksi tarkoituksella loukata sinua
tai vähimmässäkään koston halussa tai viskatakseni kaiken syyn
sinun päällesi ja pestäkseni itseni vioistani... Jos minua _oikein_
ymmärrät, niin tiedät että minussa asuu ihana, ääretön kaiho ja usko
että me molemmat voimme tulla onnellisiksi. Uskon hyvän voittoon
sinussa ja itsessäni -- toistemme avulla.

Rakas Orjo, oma kallis mieheni! Ymmärrä minua oikein. Jos en toivoisi
ja uskoisi meistä parempaa, niin jättäisin sinun ja omat vikani
entiselleen rehoittamaan. Toivotko sitä mieluummin? Voitko lukea
tämän kirjeen ilman katkeruutta ja voitko uskoa että mitä olen
kirjoittanut, on elämän katkeraa kokemusta, jota ei vastaväitteet voi
pois puhaltaa.

Näin kirjoittaa

                                      _odottava vaimosi_.

       *       *       *       *       *

Laineet kävivät korkeina kahden ihmiselämän molemmilla merillä.

Samana päivänä, jona oli saanut vaimonsa pitkän kirjeen, tarttui
aviomieskin kynäänsä.


Miehesi kotipaikalta 8 p. huhtikuuta.

Verisesti kostit, Mirjam! Murhaava oli kirjeesi! Ensimäinen
vaikutelma -- mykkä kauhu. Sanoilla en voi selittää, mitä tunsin. Jos
olisin tehnyt entisen katkeran luonteeni mukaan, olisin lennättänyt
sinulle seuraavanlaisen vastauksen:

"Koska sinulla on niin kauhea kuva miehestäsi että se on särkenyt
minun kauniimman kuvani sinusta, niin tyytykäämme siis kumpikin
kohtaloomme. Emme enää ikinä näe toisiamme."

Mutta rakkauden ja hyvän toivon ja vilpittömän parannushalun
maailmassa ei koskaan saa tehdä näin, vaan sydämensä Jumalalle
ainoastaan puhutaan hiljaisuudessa: "anna minulle voimaa voittaakseni
heikkouteni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi!" Siinä kaikki --
siinä on laki ja profeetat.

Minä en ole sinulta tähän saakka muuta "vaatinut" kuin että
koettaisit olla minulle hellä toveri -- ja varoisit ärsyttämästä
minussa piilevää petoa, jollainen näkyy asuvan parhaimmissakin
ihmisissä, aivan yhtähyvin naisissa kuin meissä miehissä.

Se ei ole ollut liika vaatimus, sen vakuuttaa minulle puhdas omatunto
ja terve järki.

Sinä et ole tätä vaatimusta kyennyt joka hetki täyttämään --
paremmin kuin minäkään sinun erikoisvaatimuksiasi tahi oikeammin
sanoen mielitekojasi -- ja sentähden on "peto" sinulle jo näyttänyt
kyntensä. Nyt sinä vaadit hirveällä innostuksella että tuo peto on
kytkettävä rautahäkkiin, mutta itse et puolestasi anna minkäänlaista
takausta ettet petoa rautaristikonkin läpi härnää. Vertauksilla
puhuen.

Minä en sinulta vaadi mitään lupauksia, mutta että itseltäni
vaadin vaikeimpiakin, se sinun olisi pitänyt osata laskea, kun
kerran uskalsin sinua kehoittaa luokseni tulemaan. Sehän olin
juuri minä, joka avioliittomme päävaaran ensin otin puheeksi;
jossakin kirjeistäni olisi pitänyt näkyä kylliksi hienotuntoista
itsensä itkua, mutta se ei sinulle näy riittäneen, lienet kaikkea
pitänyt vain krokodiilin kyyneleinä? Ja persoonallisessa puhelussa,
milloin asia minua synkistytti, sinä joskus saatoit kieltää siihen
kajoamastakaan ja selitit antaneesi anteeksi. Nyt näkyy ettet
vieläkään ole anteeksi antanut, vaan että olet pannut "korvan
taa" ja kun hyvä tilaisuus sattui, kuten nyt, käytät tätä aseena
rauhanhierojaa vastaan.

Et ole _voinut_ antaa anteeksi!

Ja nyt kohdistat kaikki elämänehdot tuohon yhteen ainoaan haavaan.
Ymmärrä minua! sanot. Voi Mirjam, enkö ymmärtäisi liiankin hyvin.
Useammin kuin uskotkaan olen katsonut lyömääni haavaan ja rukoillut
Jumalalta apua ja voidetta mutta jos se yhä on auki eikä ehkä parane
koskaan, niin sille ei kukaan mitään voi. Jos ei terve järki ja
syiden syvä tajuaminen paranna, niin eivät ainakaan ihmeet paranna.
Lisään vielä: jos ei rakkaus lääkitse, niin silloin se ei olekkaan
oikeaa rakkautta.

Elämän iskemät haavat eivät näy sinuun vaikuttavan silloin kun ne
ovat isketyt, vaan vasta pitkän aikaa jälestäpäin -- minuun ne
vaikuttavat heti, mutta aika ne parantaa. Olen jo kylliksi katunut
tapahtuneita mielenosoituksia -- terve järki ei myönnä enempää,
itsesäilyttämisvietti on minullakin ja pidän sitä jumalien lahjana.
Ja viisasten elämänsääntö on aina ollut tämä: entisyyttä et
katumuksen ruikutuksilla voi tekemättömäksi tehdä, mutta tulevaisuus
nykyhetken hyvinpäin tekemisen kautta on aina mahdollinen. Se on
aina ollut rouva Starckinkin ohje, mutta en sitä tässä mainitse
hänen vaikutuksestaan. Sillä liika kärsimys kuluttaa ihmisen. Sinun
tähänastisen elämäsi aiheuttama kohtalo tai karma ei ole niin julma
että tarvitseisi puhua kuoleman haavasta -- se on kuvittelua. Me
olemme kaikki kuorman vetäjiä ja silloin tällöin vain saamme huoahtaa
ja nauttia lepoa.

Ei elämältäkään saane liikoja vaatia. Minä siltä olen liikoja
vaatinut, sitä katkerammalta siis tuntuu kuorman vetäminen.
Sinua, nuorta kuormanvetäjää, on isketty niinsanoakseni vain
yhdeltä puolelta, minua on ruoskittu aina ja joka suunnalta,
vastaantulijatkin ovat minua sivallelleet, onko kummallista että olen
syvimpääni myöten katkeroitunut.

Mutta kuitenkin: kuormaani vedän huolimatta pilkkanaurusta, ja
Jumalan tahdosta jaksan vetää kuormani ehkä yhtä korkealle vuorelle
kuin toisetkin...

Avomielisyydestäni osuit jotenkin oikeaan, mutta aivan väärä on
otaksuma että voisin _sellaisista_ kirjeistä kuin viimeisesi
ruokapöydässä keveästi puhella tai sitä kellekään näytellä.

Mutta ei minun avomielisyyteni pitäisi olla kovin suuri vika, vaan
pikemmin päinvastoin, se kuuluu vapaamielisyyteeni ja taisteluuni
ennakkoluuloja vastaan ja varsinkin rehellisyyden pyrkimykseeni;
todentotta ei haittaisi, jos ihmiset yleensä olisivat vähemmin
umpimielisiä. Myönnän että avomielisyyteni joskus on livahtanut
pahan palvelukseen aivan kuten umpimielisyys sinua on pilannut.
Luulen että osaksi erehdyt itsetutkimuksessasi että umpimielisyytesi
muka aiheutuisi siitä että pelkäät minun kaikkea muille juttelevan.
Heitä nyt pois moinen epäluulo ja heittäydy koko sielusi kaiholla
sen syliin, jota parempaa ei kohtalo _sinulle_ suonut; vaikka
luulen maailmassa olevan huonompiakin miehiä kuin mikä minä satun
olemaan. Mistä ihmeestä sinä olet päähäsi saanut että minä muka
pidän sinua niin kehittymättömänä? -- monta kertaa olen salaa
iloinnut havainnoistani, sinun eteenpäin pääsystäsi, ja monessa
käytännöllisessä ja myös tervehenkisessä asiassa pidän sinua itseäni
taitavampana. Ja kehitysmahdollisuuksiasi en ikinä ole epäillyt.

Palaan vielä syntiini, jota uskallan silmiin katsoa. Avioliitossa
voi olla pahempaakin kuin sellainen mielenosotustapa. Psyykillinen
"nipistäminen" on totuudenmukaisesti vähintään yhtä raakaa kuin
fyysillinen. Minä en hyväksy kumpaakaan. Mutta vaikea on tuomita,
mikä ilmiö milloinkin on kamalin. Sinä olet liiaksi kohdistuvainen
ulkonaisiin ilmiöihin -- minä taas olen nähnyt ulkonaiset ilmiöt aina
sisäisten elämännäkemysten vertauskuvina ja vaikuttimina. Jos sinä
heti alussa olisit oppinut asioita samoin ajattelemaan, ei olisi
tullut, mikä nyt on tullut.

Enkös ole sinulle monesti kuolemantuskassa kuiskannut, _millä
tavalla_ vältät vaaran --? Huono lienen ollut, mutta en koskaan
niin huono että olisin ihmisrajojen ulkopuolella. On tässä
myös huomioonotettava etten tahdo olla minkään etiketin enkä
perhe-sovinnaisuuksien orja.

Valhetta se on että sinusta muka orjatarta olen tahtonut. Sen
epäluulon olet nyt imenyt jostakin Ellen Keyn kirjoista tai jonkun
emansipeeratun neidin tai miehestään eronneen naisen evankeliumista.
Sinusta ei ikinä orjatarta tule! Se, mikä sinusta näyttää minussa
olevan tyranniksi pyrkijää, on vain se että todella olen tahtonut
olla johtavana sieluna semmoisessa, missä olen luullut olevani selvä- ja
kaukonäköisempi kuin oma nuorikkoni -- eikä se suinkaan ole mitään
onnettomuuteen viepää. Mutta sinä kai pidät pakanallisena herruutena
jo sitä että pyydän ("vaadin") sinua nappeja ompelemaan tai kanssani
kävelemään ulos omaksi hyödyksesi. Jos olisin pakanallinen barbaari,
niin aikaa sitten olisin hälyyttänyt sinut tänne asti minua
auttamaan, sillä vaatteeni ovat kaikki hajalla ja minua hävettää että
vanhan äitini täytyy niitä korjata. Mutta vaikka repaleet ylläni
roikkuisivat, niin en sinua maallisten asiain takia huolisi vaimon
virkaan pyytää -- talonpojilla se kyllä on tavallista.

Oman työni tuloksista tahdon sinulle kertoa seuraavaa (seurasi
selonteko Orjo Koreliuksen voitoista ja tappioista maailman
markkinoilla).

Niin usein tekisi mieli neuvotella, mutta _sinä_ olet kuin
poispyyhkäisty. Ja kiire olisi, aika ei odota ja monet tilaisuudet
liukuvat hukkaan. Suurin osa aikaani päivin ja öin menee nyt
miettiessä, hautoessa, miten järjestää asiat, jotta pääsisimme yhteen
mutta tässä on kalvamassa koko avioliittokysymys, jonka edessä
kuolema irvistelee, tapaturma väijyy ja ikuinen ero uhkaa...

Tällainen erilläänolo, kun kerran _työnteko häiriytyy_, ei enää
lainkaan ole järjellistä. Ja minusta tuntuu kuin sinultakin, tuon
painajaisesi jyrsiessä, aika rientäisi hukkaan. Meiltä nuorilta
ihmisiltä! Eikö meidän velvollisuutemme ole olla kovassa touhussa?
Meillä ei ole lupa laiskotella, ei viikkoakaan, täytyy olla alati
aisoissa, katso ympärillesi: kuka levähtää? Pari viikkoa olen ollut
työkyvytön, odotellut kuin hullu, kuvitellut jo kulkusen helinää ja
monesti jo kantanut hengessäni Leijon sisään... Työssä ja eteenpäin
pyrkimisessä juuri oikea elämä onkin. Silloin vasta lepohetket
kääntyvät nautinnoksi.

Kirjeesi iski kuin pommi kesätuumiini. Olin näet tehnyt seuraavan
suunnitelman: Koska on hiukan varomatonta ruveta vielä oikeata
taloa laittamaan, niin koetan rakennuttaa ainoastaan pienen,
siistin majan Ulpukkasaareen, erikseen kalapirtistä, tuollaisen
valkoisen pyhäkön, jossa on valoisa akkuna ja jossa... Se ei tulisi
maksamaan kuin enintään... Täten voisi ajatella saaressa asumista
_kesällä_. Mutta -- kirjeesi tuli -- ja nyt en tiedä... Taisi mennä
kaikki rakennushalukin, kun ei sinulla ole mitään vetoa tänne. Ja
yksin ei minusta ole... Jos eron tahdot, silloin lakkautan kaikki
"isänmaalliset suunnitelmat." En lakkauta, vaan ne itsestään
lakkaavat, enkä minä kestä jäämistä tänne, jossa kaitselmus minun
antoi sinuun tutustua. Ja kuitenkin: sinun _on_ eroaminen, jos
herännyt sydämesi pelkää elämän taistelua. Sen vain tiedän että kun
sinulle tammikuun pakkaspäivänä hyvästit heitin -- sinä muistat --
en silloin halunnut eroa _etkä sinäkään_. Parantumista vain molemmat
kaihosimme!

Olen iloinen että nyt näytät kehittyneen sille asteelle että myönnät
mitä aina olen tyrkyttänyt: ettei avioliiton onni riipu rahoista,
vaan asiain sisällisestä tilasta. Mutta rouva Starckin ilmapiirissä
piilee aina kummallisia "henkiä", jotka voivat pilata kahden
ihmisen kaikki laskelmat. Näiden henkien piiri ympäröipi nyt sinua.
(Sairaan sielunelämän ymmärtämisestä en huoli enää puhua, se näkyi
johtaneen "minun kultani" kerrassaan harhaan). Taas palaan kirjeesi
polttopisteisiin. Minä _olen_ ymmärtänyt että sinä kärsit anoppilassa
ollessasi. Ja tottahan onkin että "meillä kaikki kulkevat ja
arvostelevat toisiaan", mutta ei se niin _vaarallista_ ole kuin miksi
sitä uskottelet. Minäkin siitä kärsin vuosikausia, mutta asetuin itse
vielä arvostelevammalle kannalle ja ainoastaan siten pahasta pääsin.
En usko että minun vanhempani olisivat koskaan tarkoittaneet sinun,
miniänä, tuntevan että muka armosta olet täällä. Sitä paitsihan
minä olen koettanut maksaakkin osamme. Kyllä sinua on kaivattu ei
ainoastaan pikku Leijon vuoksi, vaan itsesikin vuoksi, usko minua.
Luulen että kuvitteluissasi olet mennyt liian pitkälle tehden suuria
numeroita pienistä asioista.

Muuten olen kanssasi tietysti samaa mieltä että meidän _ei pitäisi_
asua kummankaan sukumme piirissä -- minä myös siitä kärsin. Vaan
elämän kohtalo on nyt toistaiseksi siten satuttanut. Eikö ihmisen
pitäisi nöyrästi ottaa kohtalonsa vastaan, vaikka kirveleekin? Jos
kesällä käy laatuun muualla asuminen, niin menisihän tuo vielä
paremman puutteessa näilläkin maisemilla.

Jotakin pyhää on minulle täällä järven rantamilla... Ja kun tuntee
että se täytyy ennemmin tai myöhemmin kadottaa, niin koettaa
viimeisiin asti... Muista Mirjam sinäkin, kuinka terveellinen paikka
tämä on ja kesällä vapaa: millainen hiekka! Millaisia mökkejä
alkuperäisine ihmisineen. Luonnon raikasta melankoliaa minä rakastan.
Sitä ei muualla ole tarjolla. Ja talvella peurat ja syksyisin karhut
ja lintumetsät...

Olisiko sinusta synti, jos pikku Leijo saisi pahojen ilmojen tullen
soutaa kanssani isoisänsä ja isoäitinsä luo?...

Olen kirjoittanut yhteen perään uuvuksiin asti. Ehkä eivät aivoni
ole täydessä toimessa, mutta minusta tuntuu kuin minulla ei olisi
sinulle muuta sanottavaa kuin rehellisesti ja ilman intriigejä tämä:
En tiedä! _En tiedä mitä nyt on tehtävä_.

Kirjeesi oli minulle yllätys. Uusi kärsimysjakso alkaa -- ja yöt
-- niin, mitäpä ne kuuluvat avioliittoon. Miksi et kirjoittanut
varemmin niinkuin nyt vasta kirjoitit? Vahinko että minussa heräsi
yhteenpalaamisen kaiho ennenkuin sinussa. Minä olen sydänmaalainen,
sinä taas olet joutunut maailman sulatusuuniin. Oh kuinka hyvin minä
kaiken ymmärrän. Se on olevinaan hyvin hienoa rouva Starckin puolelta
tuo vapauden vaaliminen... Jumala suokoon menestystä, sanon vain.

Loppusanaa en vielä sanokkaan. Ehkä ei ole tarvis vielä sanoakkaan.
Anteeksi etten malta olla ivaa käyttämättä näin vakavalaatuisessa
kirjeessä. Katkeruus ja iva ovat rintatoverit. Katkeruus voi johtua
oikeutetusta surusta.

Hyi kuinka olen kyllästynyt noihin surkeisiin sanoihin: suru, tuska,
kärsimys. Olen näet ikäni ollut pakotettu niitä käyttämään. Kotiseutu
minut kuitenkin on paljosta painajaisesta vapauttanut. Jos sinulla
on joku muu hyvä nainen sijaasi lähettää, niin anna tulla pian!
Koetan olla katselematta kuvaasi, joka on pöydälläni ja vuoteeni
yläpuolella. Leijon kuvaan en viikkokausiin ole uskaltanut katsoa
ettei se saastuisi -- huonon isänsä silmäyksestä. No niin, sittenhän
nähdään, kun poika kasvaa ja elää saanee -- --


Yöpuoleen sam. p:nä.

Kun kerran nuotti on mennyt tällaiseksi, saa olla loppuun asti.
Mutta tiedäthän että minun onnettomuuteni aina on ollut sanoissa,
joita ihmiset pitävät milloin suloisina, milloin myrkyllisinä. Olen
kadottanut sinut näkyvistäni enkä ikäänkuin tiedä, millaiselle
kulkijalle oikein perään huudan. Tuntuu kuin maa horjuisi jalkaini
alla. Heittäydyn välinpitämättömäksi. Mutta kun tahdon olla
rehellinen, sanon: jään odottavalle kannalle. (Huomaa nyt että olen
väsynyt päivän mielenliikutuksista). Ah, sinäkinhän mainitsit jotain
odottavasi -- että mitä minulla muka on tarjottavaa, jos niinkuin
suvaitset tulla. Mitäkö minulla on tarjottavaa? Jollet sitä osaa
edeltäpäin laskea, niin kai olet utelias. (Kuinka huonosti nämä
sukkeluudet sopivat!) Olemme pelottaneet toisemme pahanpäiväisesti.
Sinusta ei liene mitään se että minun kevääni, kesäni, syksyni ja
koko elämäni menee yhteen ainoaan jännitykseen. Lienet oppimaisillasi
tuon suuren taidon, mikä on monella naisella: kokeilla miehen elämän
kustannuksella. Sentähden sanon yhä: mitäs teet, se tee pikemmin.
Odotan sähkösanomaa.


9 p. huhtikuuta.

Yön jälkeen, jonka laatua ei kannata kuvata, jatkan ajatuksiani.
Minua kirvelee että juuri silloin kun luonnon ääntä kuunnellen pyysin
sinua palaamaan luokseni, sinä viskasit sydämeeni räjähtävän pommin
aivankuin anarkisti: "koska et muuta taktiikkaa, tässä sulle!"

Mutta toinen ääni sanoo: Mirjam teki oikein että vihdoinkin purki
sisunsa! Miehellä ei ole oikeutta pahastua, koska on itse pyytänyt
toista paljastamaan sydämensä salaisuuden.

Niin. Mutta tiesinhän tuon kaiken. Jos kohta! väittää epäitsekäs
arvostelu.

Omatuntoni sanoo: minä olen monta kertaa kirjoittanut pahoja kirjeitä
vaimolleni ja _hän_ on ne pitänyt hyvänään -- miksi ei hän siis saisi
kerrankin hämmästyttää minua avomielisyydellä, jota pidän hyveenä?
Tässä kai koko totuus piileekin. Mirjam hyvin tunsi, kuinka vaikeata
sydämensä purkaminen on, mutta hän teki sen kerrankin luottaen
ystävän vakuutukseen. Eikö niin? Ja se häntä helpottaa ja parantaa
myrkystä, jota hän tuntee nielleensä syyttömästi. Mutta lupauksen
vaatiminen palaamisen ehtona? Se on sittenkin kipeä kohta. Kuinka
paljon minullakin olisi toiveita vaimolleni, mutta on täytynyt
niistä luopua. Sillä kuinka hän voisi sellaista luvata, jota hän ei
itse pidä pahana? Esimerkiksi hiustensa kähertämisen välttämistä
tai leveäsuisten, pitsireunaisten hihojen poisjättämistä. Eihän
ihminen semmoisesta voi luopua ennenkuin hänellä on määrätty vakaumus
että tuollainen on luonnollista tunnetta vastaan. Silloin se menee
itsestään. Kaikista semmoisista henkilöllisistä tavoista ei miehen
ole lupa loukkaantua, vaan on opittava sellaista kärsivällisesti
sietämään. Sillä nehän ovat pikkuasioita. Niitä on arkielämä täynnä.
Toivoa toisenkin mielipidettänsä kunnioittavan on lupa, mutta vaatia
ei sovi. Pääasiaa on silmällä pidettävä. Pääasia on oikea sisällinen
suhde. Halu kulkea toistensa rinnalla läpi elämän.

Sinä puhut oman persoonallisuutesi säilyttämisestä ja
itsesuojeluksesta. Se on kaikki minulle hyvin tuttua rouva Starckin
kodista ja romaaneista. Minä olen aina ollut individuaalisen vapauden
puolustaja. Mutta miksikä minusta tuntunee että sinä olet imenyt
sisääsi jotakin, joka sinulle ei ole eduksi.

Jos hyvin valtavasti ruvetaan puhumaan oman persoonallisuutensa
säilyttämisestä, niin johtopäätös on pian tämä: pois avioliitto, ei
mitään siteitä! Onhan aivan järkeen pystyvä selviö että _jos tahdomme
olla täydellisesti itsenäiset, emme saa olla naimisissa_. Sekä mies
että vaimo usein niin tuntee. Ja kuitenkin nuo hullut pyrkivät
avioliittoon! Miksi? Sukupuolihimonko tähden? Ei suinkaan yksinomaan
sentähden, vaan luonnon kuiskausta kuunnellen: että elämässä muka
_täytyy_ elää kaksittain, tulkoon mikä tulkoon! Ja monet ajattelevat:
siinä elämä onkin ja täytyy olla että opitaan edes yhden ihmisen
kanssa yhdessä elämään, vaikka pyyteet käyvät vastakkain.

Ennen ajattelin: jos vähänkin riitaa tulee, eroan enkä tahdo kiduttaa
toista enkä itseäni.

Nyt ajattelen: Riitaa on opittava välttämään avioliitossa -- siinä
koko kristillinen totuus.

Mutta jos naimisissa oleva nainen ajattelee: tahdon olla
täydellisesti vapaa ja "oma herrani", niin tietysti sellaisen
naisen täytyy pysyä erillään avioliitosta. Jos sinulla, Mirjam,
esimerkiksi olisi joku tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, jos
olisit intohimoinen taiteilija, kiertävä puhuja t.m.s., niin en
ihmetteleisi, jos pitäisit eroamista järkevämpänä. Tosin jäisit
varoittavaksi esimerkiksi, joka ehkä turhaan nosteleisi niskojaan
"itsekkäitä avioherroja vastaan." Osaksi olet tuon kuvan jo itsestäsi
antanut ja minä ihmettelen (ihailenkin) itsekieltäytymistäsi. Sinun
näkyy olevan helpompi olla erilläsi kuin minun. Ja jos se todella
on sinulle luonnollista, niin tiedäthän että meidän avioliittomme
rakennettiin vapaaehtoiselle yhdessä elämiselle. Harmittaa vain että
yhteiskunnalle siinäkin tuli annetuksi joku sitoumus. Omantunnon
avioliitto näkyisi olevan parempi.

Meidän avioliittomaineemme alkaa kai jo muutenkin olla mennyttä.
Kaikki alkavat minua katsella mykkinä: "mitähän heidän välillään
lienee että talvikausi ilman pakkoa noin eletään erillään?" Mutta
ihmisten puheista ei pitäisi välittää. Ei siis omaistenkaan. Sinä
näyt aivan liiaksi kääntäneen huomiosi siihen mitä jotkut minua
huonosti tuntevat minusta tai sinusta sanovat.

Mirjam, sanon sinulle teeskentelemättä: julmasti olen kärsinyt sinun
poissaolostasi ja ainoan lapseni kadottamisesta näköpiiristäni,
mutta -- olen valmis kärsimään loppuun asti ja koetan nöyrtyä
_Jumalani_ edessä ajatellen: minun on kulkeminen ristin tietä (luen
näinä päivinä Buddhaa ja Tolstoita). Etsin lohdutusta joka paikasta,
mutta turhaan. Kauheinta on nöyrtyä ajatukseen: avioliittokin on
itsekkäisyyttä?!

Kuule Mirjam, _jos_ emme enää tapaa toisiamme tässä maailmassa,
niin siltä varalta sanon muutamia asioita -- -- -- (seurasi joku
"viimeinen tahto"). No niin, se olikin pääasia, muusta Jumala huolen
pitää. Naurettavaahan se on että mies näin puhuu, mies, joka on
täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja elelee komeassa huoneessa
kevätauringon paisteessa ja syö hyviä ruokia valmiista pöydästä.
Mutta periaatteeni on aina: täytyy olla varuillaan.

Tosi aikomukseni, jos sinä et vapaaehtoisesti suostu olemaan
vaimonani enää, on: heti tiedon tultua lähteä Etelä-Suomeen ja
hankkia piletti valtameren taa, sillä minneppä muuanne tällaiset
"rentut" osaavat paeta kuin tuonne kaikkien rappiolle joutuneiden
luvattuun maahan! Mahdollista kyllä että meren -- aalto pyyhkäisee
minut syvyyteen, mutta sehän ei kuulu asiaan. Minun on jo kauvan
tehnyt mieleni toisiin maihin, sillä Suomea pidän hyvin surkeana
maankolkkana, jonka "isänmaanrakkaus" on vienyt minut, yksilön,
harhaan. Se on ollut epäjumalanpalvelusta, jolla olen suitsuttanut
matkien esi-isien henkeä.

Kirje ei vieläkään loppunut, vaan jatkui näin:

Siinä tapauksessa että tunnet kauhutta voivasi jatkaa yhdyselämää,
mutta et suostu palaamaan tänne, koeta hankkia lainaksi varoja.
Jos saat jostakin rahaa, niin mielelläni suostun luopumaan
tuumastani jäädä tänne. Jos kuitenkin joku sydänvärähdys panisi
sinut suuntaamaan siipesi näille kurjille perukoille, niin lennätä
siitä viesti heti postitse ja sähkölankoja myöten. Täällä on vielä
melkolailla lunta. Pääsisin jonkun verran sinua vastaan...

Sinulla on nyt valintavapaus. Huomautan että kirjeet ovat aina
kirjeitä, elämä ja todellisuus eivät aina pilkulleen vastaa kirjeiden
äkkipikaista sisältöä. Otan senkin seikan huomioon sekä itseni että
sinun suhteen.

Viime postissa lähetin sinulle rahaa. Riittääkö summa?

Hyvästi nyt Mirjam. Mitäpä minä muuta uskaltaisin sanoa? Sinä olet
niin kaukana. Ja lapsi rukka -- myös. Koetan repiä teidät kummatkin
synkästä sydämestäni ja purra hammasta. Tämähän on alennukseni
aikakausi kaikissa suhteissa.

                                            _Orjo Korelius_.


Tämä pitkän pitkä kirje ei päättynyt tavanmukaiseen lentosuudelmaan.



15.


Mirjam luki miehensä kirjeen vapisevin sydämin loppuun saakka.

Tahallaanko Orjo hänen kirjeensä oli noin väärin käsittänyt? Eihän
hän puolestaan koskaan ollut tarkoittanut avioeroa. Hänhän tunsi
itsensä Orjon omaksi, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä minä hetkenä
hyvänsä, välillä oli vain tuo pieni ehto, jonka hän oli ollut
pakotettu asettamaan itsensä, miehensä ja lapsensa vuoksi. Mirjam
itki ja ikävöitsi ja odotti hänkin puolestaan että erillä-olon
pakko poistuisi. Mutta hän oli toivonut saavansa viettää kesänsä
Etelä-Suomessa, jonne Orjokin tulisi. Nyt oli hänen pakko palata
Orjon kotiseudulle niin, hänen oli pakko, pakko.

Ja hän alkoi haaveilla uutta tupaa kaukaisen erämaan saarella,
uutta tupaa, jonka Orjo häntä varten rakennuttaisi. Siinä olisi
kolmiosainen akkuna... Muutamia uusia tuoleja, pinnasohva ja
keinutuoli... Niin, kävihän sekin laatuun paremman puutteessa.

Hän huokasi syvään ja lähetti vastauksen menemään:


Rakas mieheni!

_En minä rupea väittelemään kumpi meistä on oikeassa_. Mutta vasta
sulan tullen sinun luoksesi palaan. Elämä näyttäköön, olenko ollut
oikeassa vai väärässä!

Sitten seurasi selostus mitä uusia sanoja pikku Leijo oli oppinut:

"Sanoo kellon niin hassusti että aina täytyy nauraa ja matkii kukkoa
vinkuvan saranan äänellä." Mirjam lopetti lyhyen vastauskirjeensä
sanoilla:

Lämmin ja uskollinen suudelma

                                      omalta Mirjamiltasi.


Orjo oli odottanut vaimonsa vastinetta yksitoista vuorokautta ja
vihdoin sen saatuansa rauhoittui.

Mutta Mirjam ei tietysti ollut voinut aavistaa, mitä tuo odottaminen
miehelle oli ollut. Mitkä tuliset helvetinhiilet häntä olivat
polttaneet, kun ei tietänyt, mitä oli tulossa ja mielikuvitus
työnteli hirmukuviansa, joita pyrki uskomaan tosiksi. Kun kuvittelu
ja pelko syöpyi veriin, ei ihminen enää hallinnut kohtaloansa. Mutta
eikö Mirjamkin ollut samallainen mielenhautoja? Hänhän oli päästänyt
yhden ainoan mielihauteen sydämelleen ja antoi sen pilata elämänsä
onnen. Olihan tärkeämpiäkin elämänehtoja kuin se, minkä Mirjam oli
maininnut...

Orjo ei ollut uskonut oman asemansa surkeutta, vaan oli jännittänyt
hermojansa yötä päivää kuulostaen, eikö muka Mirjamin ja Leijon
matkahevosen kulkusia kuulu korpitiellä. Ei ollut kuulunut! Haave oli
hullu!

Kevätöiden hiljaisina hetkinä hän oli kuvitellut vaimonsa
takaisintuloa puhuakseen hänelle kaikki puhtaaksi, sopiakseen,
sointuakseen Jumalan ja kaiken hyvän tahdon nimessä, puristaakseen
heidän yhteisen lapsensa ihanaveriset kasvot rintaansa vasten,
lapsen, jota hän väkistenkin oli tuntenut rakastavansa -- mutta
Mirjam ei ollut suvainnut kiirehtiä.

Se se katkeroitti aviomiestä. Eikö hänen tahtonsa ollutkaan vaimolle
pyhä? Miksi Mirjam kuunteli enemmän rouva Starckin neuvoja kuin
miehensä esityksiä? Eikö hän olisi saattanut nöyrtyä sen vertaa että
olisi taipunut asumaan yhdenkään kuukauden ennen järven sulamista
saman katon alla kuin Orjon vanha äiti. Eikö se ollut hirveätä
ylpeyttä?

Mies oli tuntenut olevansa suuressa henkisessä hädässä. Hän oli
päästänyt hätähuudon, mutta vaimo ei ollut tuota hätähuutoa
säikähtänyt. Mitä täytyikään ajatella sellaisesta vaimosta?

Mirjam oli sanonut miestänsä julmaksi orjuuttajaksi, mutta itseänsä
hän ei pitänyt sellaisena. Eikö hän nyt jarruttamisellaan tulonsa
suhteen ilmeisesti vaatinut miestänsä tanssimaan oman pillinsä mukaan?

Orjo muisteli kaikkea, missä Mirjamin taipumaton tahto ennenkin oli
ilmennyt ja hän uskoi saaneensa vertaisensa vastustajan. Kuinka
monesti hän muka jo oli saanut kärsiä nuoren vaimonsa takia,
varsinkin siinä, mikä koski vaimon suhdetta ja käytöstapaa ulospäin.
Aviomiehen odotuksesta hermostunut mieli rupesi epämiehekkäästi
moittimaan poissa olevaa vaimoa kaikellaisesta.

Oliko hänen Mirjaminsa muka kertaakaan palavalla tuskalla ja
elämän rauhan himolla koettanutkaan etsiä neuvoa ja lohdutusta
ja aatteenratkaisua uskonnolliselta alalta? Mirjamhan oli tähän
asti ollut kovin vähän huvitettu ihanteesta koettaa sovittaa
lähimmäisrakkauden oppia arkipäiväiseen elämään. Häntä, Orjoa,
kohtaan oli Mirjam tosin ollut parempi kuin Orjo vaimoansa kohtaan,
mutta ulospäin paljon enemmän pahaa verta oli Miriamissa ollut
ympäristöään vastaan... J.n.e.

Mirjam yhä ikäänkuin _vaati_ lupauksia! Mutta eihän Orjokaan tahtonut
panna vaimolleen mitään ehtoja. Eikä avioelämä vähääkään näyttänyt
kirkastuvan tämän erillään olemisen kautta, sillä kirjevaihto vei --
vastoin kaikkia laskuja -- yhä kauemmas toisistaan ja sai kummankin
pelotetuksi.

Erillään olo oli terveellinen ja oikeutettu ainoastaan niin kauvan,
kuin molemmat aviopuolisot sitä tahtoivat. Orjossa vilahti katkera
kuva: Mirjam olisi kai jo kokonaan irti hänestä, ellei lasta olisi!
Heillä, Orjolla ja Mirjamilla oli -- tiukalle ottaen siksi paljon
vaatimuksia toinentoiselleen, että jos niistä ankarasti tahtoi kiinni
pitää, niin sovinto oli mahdoton.

Vaatimusten ja ehtojen tietä eivät he voineet päästä yhteen, sillä
ne päinvastoin veivät erilleen ja repivät uusia haavoja. Oliko siis
mitään siltaa, jota myöten kaksi toisiinsa tyytymätöntä saattoi
päästä yhteen? kysyi aviomies itseltään.

Hän muisteli _suloisia hetkiä_ Mirjamin ja itsensä välillä ja
kuiskasi itsekseen; niistä puista on silta tehtävä! Jos ne ovat liian
hentoja, katketkoot silloin suistuvat he yhdessä elämän virtaan,
mutta se oli kaikissa tapauksissa luonnollisempaa kuin uhalla korpeen
lähteminen kumpikin eri puolelle virtaa.

He olivat kylliksi toisiaan ampuneet myrkkynuolilla, joilla vain
villit ampuvat! He olivat ehkä käyttäneet väärin vapaata tahtoaan!

Kuinka suuria raukkoja he olivatkaan, etteivät kärsineet elää
yksikseen; siispä heidän oli pakko tyytyä naimisissa oloonsa!

Kuvitella avioliiton yhdellä iskulla tulevan täydelliseksi, oli
lapsellinen ajatus! Aste asteelta täytyi kehityksen käydä. Ja pakko
oli tyytyä toinentoiseensa semmoisinaan.

Näistä mietelmistään Orjo kyhäsi kirjeen ja lähetti Mirjamille.

Mutta hän tuskin tiesi kirjoittavansa mielialojaan. Erillä-olon
luonnottomuus kalvoi häntä yhä kiihtyvällä voimalla ja teki hänet
työkyvyttömäksi. Ihminen, joka ei kyennyt työtä tekemään, kerkesi
aivoissansa ajatella liian paljon surullisia asioita.

Eräänä kevätyönä hän ei nukkunut silmänräpäystäkään, hänessä oli kova
kuume ja sydän löi niin rajusti että koko hänen vuodelaitoksensa ja
yöpöytä hänen vieressään tärisi kuin sähkön vaikutuksesta.

Hän kuvitteli joka hetki sydänhalvausta. Mutta aamulla varhain
oli hän jo renkien kanssa kevätjään ulapalla -- hän näet vedätti
vanhaa rakennusta Ulpukkasaarelle rakennuttaakseen sen tuvan, josta
hän Mirjamille oli kirjoittanut. Tuntikausia sai Orjo kaahloa
kevätvedessä jalat likomärkinä, vaikka hänen päätään unettoman yön
perästä muutenkin kivisti. Onneksi pääsi hän illalla saunaan, mutta
tauti yhä paheni muuttuen arveluttavaksi vaivaksi. Päiväkausia tunsi
hän pääkallonsa ympäri jäytävää kolotusta kuvitellen aivojensa
menevän sekaisin. Eikä hän voinut käsittää, niiksi hän mitä lyötä
tahansa yrittäen tunsi itsensä niin heikoksi ja väsyi perinpohjin.
Hän etsi turhaan virvoitusta kyläläisten ontelosta seuraelämästä
ottamalla kuin unessa osaa heidän pieniin huvituksiinsa.

Mielensä oli ärtyinen. Mutta toisin vuoroin hänet yllätti kohtaloonsa
hiljaisesti alistuvainen tunnelma.

Ja silloin hän istui kirjoittamaan kirjettä Mirjamille. Mirjamille,
joka niin harvoin hänen kirjeisiinsä vastasi, koska hän, Orjo,
lähetti kirjeitä niin satamalla, ettei niihin kaikkiin vastaaminen
olisi ollut mahdollista muille kuin korkeintaan hänelle itselleen.


    "Soi vienosti murheeni soitto,
    Soi kauniisti kantelo soi,
    Mut hellemmin heläjä hälle,
    Joka murheen mun rintaani toi!"

Niin -- kirjoitti hän -- Sinä, Mirjani, olet murheen mun rintaani
tuonut, sinulle kanteleellani tahdon vielä hellästikin soittaa. Aina
kun tuota laulua ajattelen, kuulen sinun sitä laulavan ja näen sinut
ilmielävänä edessäni. Eikä minuun mikään niin koske kuin tuo laulu
sinun laulamanasi. Ja minä värähdän kun sitä muistan ja tahtoisin
itkien heittäytyä sinun kaulaasi ja kuiskata sinulle pyhiä sanoja ja
sinut kokonaan ymmärtää... että sinäkin minut kokonaan ymmärtäisit.
Muistatko, Mirjam, kevätöitä täsmälleen kolme vuotta takaisinpäin
ajassa? Muistatko kahden lempeä janoavan kevätsuuteloita hiljaisessa
kammiossa, kun erämaa ympärillä nukkui ja ainoastaan metsälinnut
saloilla soivat ja purot syvyyksissä kohisivat? Me olimme silloin
kahdenkesken Jumalan edessä ja ihmeellinen pyhyys oli rinnoissamme,
jotka janosivat hyvää ja kaikkea kaunista. Ihmeellinen oli se kevät,
ihmeelliset olimme me, avioliittoa uneksivaiset ihmiset. Ihmeellinen
oli nuoren miehen kärsimys silloin, se värähteli hengen maailmoissa,
joiden sisältöä ei yksikään ihmiskieli vielä ole voinut kertoa...
sillä se jää iäksi kertomattomaksi salaisuudeksi. Ihmeellinen oli _se
tyttö_, se nuori morsian, se kaunis, kokematon Lapsi sen kuumasti
kaihoavan sulhasen sylissä.

Sellaisenako sinut tahtoisin takaisin? Tahtoisin enkä tahtoisi.
Itseni ehkä takaisin tahtoisin sellaisena kuin olin sinua ensi
kerran suudellessani, ujo mies, joka vasta ensi kerran suuteli
naista 30-vuotiaana, johon asti oli pidättynyt kaikesta nautinnosta
ja luonnollisuudesta. Itseni ehkä sellaisena takaisin tahtoisin
voidakseni lähteä uudestaan sille taipaleelle, jolle kipeästi
himoitsin päästä!

Sinua, Lasta, sellaisena kuin silloin olit, en takaisin tahtoisi...
en muussa kuin yhdessä suhteessa... että et minulle koskaan ollut
ollut kova... ja ettei sinussa vielä ollut sitä, minkä elämän
toverisi karkeus sinussa on kasvattanut -- uhkaa ja ylpeyttä ja
kostonhalua ja erilleen pyrkimystä -- kuten minusta _nyt_ näyttää.
Tahtoisimme kumpikin takaisin osan itseämme tuon kevään ajalta, joka
ei ikinä palaa.

En sinua saa takaisin edes sellaisena kuin olit kaupunkikotimme
ensi syksynä, jolloin eräänä alakuloisena syyspäivänä hiivit
valokuvaajalle ja hämmästytit minut suloisimmalla kuvalla, mikä
minulla sinusta on -- nuoren, kodin hiljaiseen onneen tyytyvän,
mieheensä luottavan (ah, minä itken) ja häntä vielä puhtaasti
rakastavan nuoren vaimon kuvalla. Kuinka sinä oletkaan kaunis siinä
kuvassa -- sitä et itse koskaan ole arvannut -- ei muut sitä ehkä
näe, vaan minä... Sinun sielussasi oli silloin kohtaloonsa tyytymys
ja samalla ilmeni siinä äidiksi kaihoavan naisen surunsuloinen sävy
ja harras, salainen rukous että sinun miehestäsi, johon _tahdoit_
luottaa koko sydämelläsi, kariseisi pois kaikki karkeudet ja että se
terve ja hyvä ainoastaan pääsisi hänessä kehittymään.

Ah Mirjam, minä itken sitä mikä on menetetty... minä itken ruusuja,
kielonkukkasia, jotka joku paha voima on tallannut lokaan... itseäni
itken ja olen joka hetki pakahtumaisillani surmin, jota ei kukaan voi
lohduttaa ja jota ei oma järki pysty painamaan unhoksiin.

Ymmärtänetkö, huonosti kohdeltu ystävä, mitä itken erämaan
hirmuisessa yksinäisyydessä, autiossa keväässä, jota nyt saan
viettää, jota nyt täytyy viettää?...

Ei, minä en voi enempää kirjoittaa tätä lajia, se käy liiaksi
arimpiin sydänkerroksiin.

Siitä on vain kolme vuotta. Nyt olen minä isä, mutta -- sellainen
isä, jolta ainoa päivänsäde on otettu pois -- sydän verensä oma...

                                                   Hyvästi!

P. S. jatkoi onneton aviomies: Venheen olen tilannut ja keinutuolia
sinua varten olen tiedustellut. On minulla sinulle yksi pyyntö: osta
jostakin punaista vaatetta saarivenheemme purjeeksi -- kuuletko,
välttämättä meillä täytyy olla punapurje, se on nyt minun intohimoni,
anna nyt olla, tee mielikseni, hanki ja neulo valmiiksi. Huomautan
vielä kerran etten huoli muusta kuin punaisesta purjeesta, se
on poika-ajoista asti ollut "salainen unelmani"... sen pilkotus
siintävällä, välkkyvällä kesävedellä. Se olkoon tulevan suvemme ainoa
ylellisyysesine. Ja sitten hän kertoi myötä- ja vastoinkäymisistään
tuon pienen tuulentupa-rakennuksensa suhteen lopettaen sanoilla:
Rakas Mirjam, en tiedä enää mitään muuta kuin että näin on kauheata
olla ja elää!


Mutta Mirjamin vastaus tähänkin kirjeeseen viipyi ja Orjon
hermojännitys kohosi korkeimmilleen.

Hän kaahlaili yli kevätpurojen päästäksensä postitoimistoon, mutta
silloin kun hän enin kaipasi ei hän postista saanut hiiskaustakaan
vaimoltaan. Hän käveli synkkänä takaisin ajatellen että koko maailma
oli hänet hyljännyt. Turhaan hän koetti tehdä henkistä työtä, sillä
hänen yöleponsa oli huono. Ja saadaksensa rauhaa sielullensa ryhtyi
hän toisinaan raskaisiin ruumiillisiin töihin, jotka taas liiaksi
häntä rasittivat. Eräänä yönä hän vapisten koko ruumiiltaan tunsi
ettei voi päivääkään enää elää näin suuressa kidutuksessa, vaan että
hänen täytyy lähteä matkalle. Pois täältä, minne tahansa, mutta
pois...!

Kun Orjo aamulla heräsi, työntyi talon renkipoika hänen huoneeseensa
ja laski lattialle laatikon. Silloin hän muisti että oli hänen
syntymäpäivänsä, jonka hän luuli Mirjamin unohtaneen. Nyt näki
hän hämmästyksekseen että laatikko oli Mirjamilta ja arvasi että
se oli tahallaan pidätetty tähän aamuun asti. Orjo avasi laatikon
sängyssään ja raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään ja häveten
malttamattomuuttaan hän ajatteli: "Kun hätä on suurin on Jumala
lähinnä."

Hän avasi varovaisesti lahjalaatikon ja hänen tunteensa oli
suloinen sen aistikasta sisältöä tutkiessa. Kaikki oli sinne
rakkaalla kädellä järjestettyä... sinivuokko-rukat sammaleeseen ja
sanajalat, jotka ikäänkuin kuiskasivat: "lempi on satasärmäinen!"
Sieltä löytyi anarkistinen matkatyyny (pommit), vallankumous-kynä
ja juhlapaita, porvarilliset mansettinapit ja siunatuksi lopuksi
sokuriappelsimi-kakku. Sentähden vain että olivat Mirjamilta, ne
Orjosta tuntuivat suloisilta vastaanottaa -- vaikka hän tunsi
ettei ollut lahjoja ansainnut. Mutta kaikista enin tunsi hän
mielenliikutusta lukiessaan sen kevätkirjeen, minkä Mirjam oli
pistänyt lahjojen sekaan.


Rakas Ystäväni! kirjoitti sima Mirjam. -- Orjo! nyt on
syntymäpäiväsi. Sinä olet siellä ja minä täällä. Täytyy koettaa
katsoa elämää ja oloja niiden valoisalta puolelta. Olemme nuoria,
ja terveitä. Meillä on herttainen ja kaunis Leijo-poikamme ja
tulevaisuus on edessämme! Heti kun keli tulee, niin sinä ilmoitat
ja minä ja poikanen pidämme itsemme lähtövalmiina heti ilmoituksen
saatuamme tulemme luoksesi.

Isälle iloksi syntymäpäivänään ilmoitan että poikasi kävelee.
Suloisena ja naurusuin hän tepastelee pienillä jaloillaan huoneesta
huoneeseen. Jos ovi sattuu olemaan kiinni, niin taputtaa käsin ovea
ja sanoo tä-tä ja jos ei vastausta kuulu, niin tä-tä-tä-tä! ja
silloin ei enää voi olla avaamatta, vaikka tietää, missä vaarassa
vesisangot ja ruokakaapit ovat. Poika vetää väliin sylin täyden
astioita kaapista ja rouva Starckinkin valtaa heikkous että sanoo:
antaa tuon nyt vain, kun sillä on niin hauska! Poika on niin
lystikkään näköinen nytkin, kiertelee ympäri lattiaa, toisessa
kädessä vasara ja toinen tasapainoa varten hiukkasen koholla. Leijon
pukuna on nyt punainen mekko, punaiset sukat, mustat matalat kengät
ja kellertävä esiliina.

Tämä laatikko sisältää sinulle tarpeelliset kapineet.

Lämmittäköön paita kultani povea, sivelköön tyyny kultani poskea
pehmeästi, vaikka oletkin karkea, lentäköön kynä kultani käteen,
kun hän sinua kiireessä kaipaa, lumotkaa napit kultani silmät,
sula Mirjamin mesileipä Orjon suussa ja kuiskatkaa te sinivuokot
kullalleni että pian on kesä ja me yhdymme -- sinä ja minä -- me
taistelemme kaikin voimin pahaa vastaan itsessämme saavuttaaksemme
elämässämme rauhan.

Kultalapsemme tepastelee tuores männynoksa kädessä.

Keväinen suudelma

                                           _Tytöltäsi_.


"Tytöltäsi!" huudahti Orjo lumouksen vallassa, tuntien sydämensä
syvimmässä, kuinka _oma_ Mirjam hänelle sentään oli, tuo herttainen
olento, joka kirjoitti niin teeskentelemättömästi, vaikka suru
ikäänkuin kurkisteli riviensä takaa.

Ja hän tunsi ääretöntä kiitollisuutta Mirjamia kohtaan.

Kaikki oli ollut vain sairaaloista kuvittelua!

Mirjamista tuoksahti nuoruutta, onnellista äitiä, Leijo-kaunokaisen
synnyttäjää.

Hän ei enää tahtonut kostaa pahaa pahalla!

Kaikista suloisinta oli Orjon kuulla että Mirjam nyt ilman verukkeita
lupasi todella palata miehensä luokse elämään. Hän, Orjo, oli ollut
tulemaisillaan jonkunlaiseksi raivohulluksi liiaksi haudotusta
yksinäisyystunnelmastaan. Tuo kolkkojen ajatusten, yötäpäivää
jäytäminen oli varmaankin painanut hurjan leiman koko hänen
ulkonaiseen olentoonsa ja häntä hävetti nyt antaa itsensä sellaisena
takaisin Mirjamille.

Ja vaikka hän tunsi itsensä onnelliseksi, niin häntä samalla pelotti
itsensä ja Mirjamin puolesta. Jaksaisiko Mirjam panna kaikki sielunsa
voimat liikkeelle parantaakseen miehensä siitä viasta, jonka nimeä
hän ei soisi kenenkään kuolevaisen mainitsevan?

Jos ei Mirjam häntä auta silloin kun kohtaus ensi kerran tulee,
silloin on hän iäksi onneton ja he joutuvat molemmat turmioon!

Niin vakavaksi on se asia nyt kehittynyt sen jälkeen kun Mirjam itse
siihen on kajonnut. Auttaako vaimo miestään silloin kun tämä sitä
kipeimmin tarvitsee, ymmärtääkö hän surmata pahan itiöt alkuunsa?
Tajuaako hän, millä lääkkeillä tuollainen tauti torjutaan?


Orjo Korelius kiiruhti kiittämään vaimoaan tämän odottamattomista
lahjoista ja kauniista kirjeestä, vastaten itse puolestaan pitkällä
kirjeellä, jossa hän kosketteli kaikkia mahdollisia avioasioita
ja varsinkin Mirjamin paluumatkan käytännöllisiä puolia. Liittäen
kirjeeseen rahaa, hän lopetti nöyrästi sanoilla: Jumalan hyvä henki
tuokoon sinut takaisin!

Mirjam vastasi: Heitä nyt mustat silmälasit nurkkaan tai palavaan
pesään ja pane kirkkaat, ruusunhohteiset lasit silmillesi, kun
vaimosi ja poikasi luoksesi saapuvat!

Johon Orjo vielä viimeisimmäksi lennätti: Hullusti ovat asiat
menneet, monet laskelmat ovat pettäneet, mutta sellaista on elämä.
Jumala sinua ja poika-kultaa tapaturmilta varjelkoon!


Kirjevaihto oli siihen loppunut tällä kertaa ja sydänten jäät sulivat
kilpaa talven viimeisten lumien kanssa.

Mutta matka Mirjamin olopaikalta Orjon kotiseudulle oli pitkä ja
vaivaloinen.

Ja yhtäkkiä tapahtui kevään tulossa aavistamaton seisaus. Viikon
päivät näytti lämpömittari pakkasasteita ja iloiset kevätpurot
lakkasivat tyrskimästä. Aristuneina ja säikähtyneinä katselivat
pohjolaan palanneet linnut luonnon kolkkoutta, metsässä oli laulu
lakannut ja ihmeellinen alakuloisuus täytti ilman. Lumet maanteillä
olivat monin paikoin jääneet sulamatta ja kulku oli mitä kurjin, ei
päässyt kärryillä eikä reellä.

Ja huolestuneet ihmiset valittivat puutetta ennustaen kesän
myöhästymistä ja surkeata hallavuotta. Huoli valtasi Orjonkin: miten
ihmeen lailla oli Mirjam pienokaisilleen pääsevä läpi lumien pitkin
kohvettuneita, kuoppaisia erämaan teitä?

       *       *       *       *       *

Pohjolan kevät?

Kuinka alakuloinen se joskus osaa olla. Kun rantaporeet suurissa
järvissä ovat katkaisseet säännöllisen talvikukin, kun kulkuset ovat
lakanneet kilajamasta siintävillä ulapoilla ja useimmat näreviitat
kaatuneet kuin kokonainen rykmentti sotilaita kahteen riviin
keväisellä sotatanterella, kun hauskat metsätiet ovat muuttuneet
törröttäviksi kanervikoiksi ja ikävän repaleisiksi mättäiköiksi,
joiden lätäköissä talviset kulun jälet kuultavat -- silloin yhtäkkiä
kehitys keskeytyy, jälellä olevat lumet kangistuvat koviksi hangiksi,
viima viiltää pohjoisesta, iloiset rantaporeet vetäytyvät riittaan,
kaatuneet viitat tarttuvat vatsastaan kiinni ja jäiset kentät
kieltäytyvät tykkänään sulamasta. Ja haikeasti laulaen lentävät
joutsenet korkealla avaruudessa kaartaen yli jäiden ja palaavat
jonkun matkaa takaisinpäin etelää kohti etsien sulia salmia ja
aukinaisia virran suvannoita. Kuka olisi sitä uskonut? ikäänkuin
kuiskaisee viluisessa ilmassa. Päivän sävy on harmaja kuin uhkaisi
lunta sataa ja jonakin yönä tosiaankin viskaa maisemille silmiä
huikaisevan takatalven. Joskus yöhämärän saapuessa loimahtaa räikeän
punainen iltarusko mustien kuusten lomasta, mutta kaikki ilo sammuu
taas toivottomaan tylsyyteen. Ei näytä tapahtuvan kerrassaan mitään,
asiat eivät edisty sinne eikä tänne. Tosin suurella suolla sydänyön
hetkinä, semminkin ennen auringon nousua, käy kummallinen kuhina,
salaperäinen liike ja sorina. Hijoo ja soittaa, huutaa huikahuttaa,
rämähtää nauruun kuin kummitus, sirrittää ja kurluttaa, kuiskaa ja
kiroaa -- ihminen ei tiedä, kuka se oikein näin hulluttelee ja mitä
nuo äänet tarkoittavat. Luulisi siellä rämesuolla pikku pirujen
olevan hippasilla, huiskivan toisiaan hännillään ja painiskelevan
toistensa kanssa lämpimikseen. Lentää tupsahtaa yökulkijan eteen
aavemainen pörröinen olento, kiepsahtaa matalan puun latvaan ja
sieltä katsoa pöllistää suurin kultarenkaisin silmin: mikä se sinäkin
muka olet?...

Mutta jänikset ovat riemuissaan. Ne loikkivat pitkässä ketjussa
kaikilta suunnilta kohti erämaan suurinta taloa, pujahtavat läpi
seiväsaidan ja kyykkivät onnellisina laihopeltojen pälvissä jyrsien
hileissä heläjäviä viheriöitä tai rahkankeltaisia ruohoja. Jänikset
ikäänkuin ajattelevat: kunpa tätä aina kestäisi -- näitä hiljaisia
kylmiä kevätöitä, jolloin ei maamiehen toukotyöstä tule mitään! Ja
ne heittävät iloista kuperkeikkaa, tanssivat vastakkain pehmoisine
kapaloineen tuontuostakin höristäen pitkiä korviaan kartanoon päin,
jossa renkipojat hiiviskelevät piikojen makuuaitan lähettyvillä.


Orjo Korelius, nuorta vaimoansa luokseen odottava aviomies, ei
saanut rauhaa huoneessaan, vaan vietti kevätyönsä vahtien jäniksiä
laihopellolla. Hän oli vyöryttänyt suuren ammeen laihopellon laitaan
ja istui kyljellään törröttävän ammeen sisässä hievahtamatta ja pyssy
ojolla.

Siinä oli hyvää aikaa tehdä luonnosta havainnoita ja samalla antaa
ajatustensa kulkea omassa elämässään.

Jänikset?... Hän tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa... Hänestä tuntuu
että nyt, aivan kohta, tulla hipsuttaa jänöjussi pitkin peltoa.
Hän pidättää hengitystään, terästää silmäteriään... Valkoinen
kivikö vai jänis? Hän tuijottaa kiveen, tuijottaa tuijottamistaan
ja mielikuvitus häntä pettää. Valkoinen kivi liikahtaa, se on siis
jänis, ei... on sittenkin... nyt se taas liikahti... nyt se nousee
pystyyn, huojuttaa hiljaa ruumistaan, se on siis jänis, mutta liian
kaukana, ei kannata sinne asti ampua, täytyy odottaa... eiköhän tule
likemmäksi... Kun ei se vaan lähtisi karkuun, kun ei vaan saisi
vihiä...

Hän pitää pyssynpiippua tiukasti sitä kohden ojennettuna...
Kummaltakaan puolelta ei tapahdu mitään... Nyt se taas liikahti --
ei. Jos uskaltaisi nousta seisaalleen että näkisi paremmin?

Hän nousee hiljaa, kurkistaa, terästää silmiään -- peijakas: se on
sittenkin kivi, valkoinen, jäniksen kokoinen. Mutta juuri samassa
kun hän nousee seisomaan, pinkasee todellinen jänis sivultapäin,
aivan hänen läheltään. Hän säpsähtää, hämmästyy, ei tiedä mitä
tehdä, mutta ojentaa vaistomaisesti pyssynsä pakenevaa kohti ja
laukaisee. Kajahtaa hirvittävä pamaus autiossa yössä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä huomaa ampuja juoksevansa jäniksen perässä, joka
on haavoittunut... se raukka potkii vimmatusti maassa, pyörii kuin
väkkärä heittäen katkennutta säärtään... ampuja kolhaisee sitä
pyssynsä perällä, mutta kolvi sattuu suureen peltokiveen ja halkeaa,
hän tarttuu jänistä kädellä takajalkaan ja paiskaa elukan pään kiveen
-- kaikki on käynyt muutamassa silmänräpäyksessä. Hengästyneenä hän
selvenee ajattelemaan: miksi tapoin? Tämähän oli julma kuolema. Hän
tietää olleensa petomainen, mutta nauttii onnistumisestaan: tarkoitus
on saavutettu, vaaniminen ei ole mennyt turhaan. Eikä kenenkään
tarvitse seikkaperäisesti tietää, _miten_ jänis sai surmansa, kunhan
vain hänestä, saajasta, sanotaan: kas, saitko jäniksen? Sehän nyt
mukavaa.

Mutta toisena yönä, istuessaan pyssyineen pellon pientarella,
hän ajattelee enempi omaa elämäänsä kuin jänisten kuolemaa. Ja
jonkunlaisella välinpitämättömyydellä hän tuijottaa liikahteleviin
valkoisiin esineisiin yöhämärissä, suurten metsäin siimeksessä, eikä
ammu ainoatakaan laukausta.

Ja hänen mielensä on selittämättömän raskas, ja hänen sydämensä
kirvelevän kipeä. Koko erämaa hänen ympärillään ikäänkuin
pilkkaa häntä, syyttää häntä jostakin kamalasta, tuomitsee hänet
salarikolliseksi.

Mirjamin kuva väikkyy hänen sielussaan, hän kuvittelee tulista
suudelmaa, mutta kaiken sulon verhoaa paksu sumu, joka kivistää päätä
ja samentaa silmiä.

Mikä hänen on -- hän ei enää ymmärrä mitään ja hän häpeää
äärettömästi tylyyttään omaa vanhaa äitiään kohtaan, mutta ei kykene
kohoamaan suosta. Hänen hermonsa ovat herkistyneet, kipeytyneet
kireimmilleen...

-- -- -- --

Mutta avioliiton Jumala korvasi kaikki hänen kärsimyksensä.

Silloin kun hänen sielunsa oli surullisimmillaan, ruumiinsa
sairaimmillaan, silloin kun hän kädet kohmetuksissa vilustuksissaan
hiipi nukkuvaan taloon ja oli juuri sukeltamaisillaan vuoteeseensa
väristen joka jäseneltään, juuri silloin ilmestyi Mirjam hänen
eteensä punoittavin poskin, liehuvin kiharin, kirkkaasti sädehtivin
silmin.

-- Hyvä Jumala, nytkö sinä tulit?

-- Niin Orjo, miksi et tullut vastaan?

Huomenna olisin lähtenyt...

-- -- -- --

-- Herranterttu, tuossahan on Leijo -- hyvä Jumala: tämäkö nyt on
Leijo, minun poikani?

Perhekohtaus oli hurmaava, sydäntä huimaavasti hivelevä, onnen
paisuma niin väkevä ettei sanoja löytynyt.

Ja kumpikin ikäänkuin ihmetteli, miten ihmiselämässä tuhansien
tuskanhetkien yhteenlasketut summat yhdessä silmänräpäyksessä
häviävät olemattomiin ja miten ihminen itse siunaa omia kärsimyksiään
silloin kun hän sitä ihanammin tuntee onnensa nautintoa.

Nyt se jo nukahti, Leijo kulta, katso kuinka hait on kaunis!

He seisoivat molemmat lapsen vuoteen ääressä ja tunsivat onnensa.



16.


Kesän riemut!

Häikäisevät auringonpaisteet heleällä rantahiekalla -- idyllimäiset
aurinkokylvyt perheen kesken -- onnen raikkaat ilonhetket
täydellisessä vapaudessa ympärillä ikuisesti autio, pyhästi huokaava
erämaa kuni Jumalan yrttitarha!

Suloista on elämä silloin! Miehen sielussa leikkivät yhtaikaa
poikuus, nuoruus ja miehuus; vaimon rinnassa kisailevat kilvan
hajahapsi tyttö, tulinen morsian ja onnekas äiti. Elämän nautinto on
se pyhä kirja, jota mies ja nainen yhdessä lukevat kuni uskovaiset
raamattuansa. Koko maailman sulon salaisuus hymyilee miestä ja
naista varten, Jumala on kuin hyvä vieras, joka saa tulla ja mennä
mielensä mukaan -- _he_ ovat kahden, sillä se kolmas on heidän
omaa vertaan, joka ei häiritse. Jos on huolia, niin ne lykätään
huomiseen, tänään paistaa aurinko, huomenna voipi pilvi pimentää
taivaan. Siis uinailkaa! Antakaa koivujen keveäin varjojen välkkyä
silmäkalvoissanne, ojentakaa jäsenenne jumalaisen auringon suutelojen
hiveltäväksi! Synti olisi Pohjolan kesäauringon alla tehdä syviä
sielun leikkauksia tai kohdistua järjen kuiviin laskelmiin. Niinkuin
itse elämä on vain kerran, niin Pohjolan suvikin riemuineen on
välttämätön huuman tarjous ihmisen iloa janoitsevassa sydämessä...

Mutta sitten saapuu syksy. Yrttitarhan lempeät lehvät karisevat
maahan ja alastoman koivun takaa näkyy pukimissaan värisevä ihminen,
aallot ärjyvät mustina murheellisia rantoja vastaan, hirvittävä
pimeys väijyy metsässä, ja aurinko, Jumalan silmä, on vihainen ja
sapenkarvainen.

Ja kuta kolkommaksi luonnon sävy muuttuu, sitä vastuunalaisemmiksi
tuntevat itsensä ne, jotka kesän riemuja siunasivat, ja jokaisen pois
lentävän lehden mukana irtaantuu heidänkin sieluistaan ruusuinen
haituva elämän haaveesta.

Todellisuus on kova ja sen todellisuuden pohjasävelenä soipi raha,
joka kilajaa kivistä maata vasten ja jota säveltä ihmisen vasten
tahtoaankin täytyy kuunnella. Elämän todellisuus -- sieluton,
armoton, kova kuin raha ja rahan valta, johon ei Jumalan sormi ulotu!

Mirjam ja Orjo, jotka vielä äsken kesäisen päivän rinnassa
värähtelivät onnensa nautinnosta, tunsivat taas syksyn tullen
vahvoihin vaatteisiinkin pukeutuneina sisällisen paljautensa, ja tuo
tuntemus heitä kauhistutti, vavahdutti, pani jotakin yrittämään.

Mutta kun aviomies tahtoi rakentaa elämänsä kotoisen korven pohjalle,
niin vaimo päinvastoin piti sitä elämän onnettomuutena ja vaati
muuttoa kauvas pois liikemaailman keskuuteen.

Mies huokasi, hän aavisti jotakin siellä maailman rannalla, hänen
henkinen silmänsä tähtäsi pitemmälle tulevaisuuteen. Mutta vaimo
huokasi myös, hänkin näki näkyjä -- jos hänen täytyisi jäädä tähän
erämaahan, jota hänen miehensä rakasti.

Ja erämaa heidän ympärillään myös huokasi.

"Siellä, maailman rannalla, on kultapilviä", kuvitteli Mirjam
mielessään: "Siellä on virat, tuhannet ansiotoivot, sivistys
välineet, talousvälineet, mukavuudet, teatterit, telefoonit -- siellä
on miehenikin oikea paikka ja minun, hänen vaimonsa elämän keidas."

"Voi lapsiamme!" huokasi Orjo aavistuksissaan. "Voi meitä itseämme!
Mitä jää meistä jälelle ja mihin kaikkeen siellä tarttunemmekaan?"

Mutta ymmärräthän sinä, rakas Orjo, puhui Mirjani vesissä silmin,
että meidän elämämme täällä erämaassa menee hukkaan; ei täällä ole
mitään, ei mitään ei sinun uusi tupasikaan tullut valmiiksi niinä
inhoan tätä vanhaa tupaa -- ja minun on ikävä.

-- Eikö minun sitten ole ikävä! huudahti aviomies kohoten kirjainsa
ja paperiensa äärestä. Hän tunsi henkisen pistoksen joka kerta
kun vaimonsa häntä muistutti asunnosta. -- Mutta sitä vartenhan
juuri olemme avioliittoon menneet että yhdessä kantaisimme
elämän ikävät...ja tuo suloinen lapsemme: eikö se ole meidän
päivänpaisteemme?

Hän syleili Leijoa, joka juoksenteli pitkin puolipimeän vanhan
kalatuvan maalaamatonta lattiaa, johon poikanen, aavistamatta äitinsä
mielitekoja, oli sangen tyytyväinen.

Orjo otti työkirveensä ja meni ulos. Vettä satoi taivaan täydeltä,
koko maailma oli harmaja ja ikävä ja alakuloisesti roiskuivat
lokakuun kylmät laineet saaren rantoja vastaan. Ei ollut ihme, että
naisen hento luonto värisi vilusta tässä ympäristössä.

Mies seisahtui katselemaan syksyistä luontoa; tässä erämaan
kolkkoudessa oli hänelle itselle kuitenkin jotakin rakasta. Ja
muistot kultaisista päivistä vilahtelivat hänelle vesimärkänä
kohisevan metsän lomitse...

Oh! kuinka yksinäisiä he tosiaankin olivat kuni kaksi avutonta
erillään mailmasta, mutta eikö rakkaus ollut se voima, jonka piti
elähdyttää kurjinkin perukka?

Orjo ryhtyi totuttuun työhönsä: särkemään halkoja kaatuneista puista.
Usein hän näin oli innostunut ruumiilliseen työhön ja palasi vasta
hämärissä tupaan rasittuneena, läpimärkänä ja nälkäisenä kuin susi.

Mutta kun yöpimeä tuli ja myrsky pauhasi tuvan akkunain alla, silloin
he molemmat, Mirjam ja Orjo, puristautuivat ikäänkuin hukkuvat
pelastusta etsien toinen toiseensa, vannoen yhteenkuuluvaisuuden
pyhiä valoja. Ja silloin Mirjam suudellen miestään kuiskutteli:

Lupaathan Orjo, lupaathan --? Ja aviomies, hurmautuen häntä
rakastavan vaimonsa suloudesta ja imeytyen häneen kuin pieni lapsi,
kuiskasi vastaan:

-- Se, joka suutelee vaimoansa suoraan sydämeen, ei voi vastustaa
oman kultansa tahtoa.

Mirjam sai tahtonsa perille. Orjo perheineen muutti pääkaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Se oli elämiin taistelun, olemassa olon taistelun ja kunnian
taistelun aikaa! Kaikki aviomiehen voimat tulivat käytäntöön,
hänen täytyi yhtaikaa olla käytännön mies ja hengen ritari. Hän
ei saanut säikähtää mitään vastoinkäymisiä, hänen täytyi katsoa
uhkaavaa puutetta vasten kasvoja ja uskoa omiin voimiinsa, vaikka
maailma musteni hänen silmissään ja vaikkei hän tuntenut suurtakaan
luottamusta tähän maailmaan.

Hänen täytyi olla ylpeä tuntiessaan itsensä liian halvaksi ison
maailman vilinässä, hänen täytyi olla rohkea tuntiessaan itsensä
pelkuriksi maailman markkinoilla.

Korvesta ihmisten ilmoille ajettu karhu -- hänen täytyi muristen
näyttää hampaansa kaikille, jotka hänen henkeään vaanivat, hänen
täytyi yhtaikaa hyökätä vihollisen kimppuun ja yhtaikaa suojella
perhettään, laatia sille lämmin pesä, hankkia sille ruokaa ja
huvitusta.

Nuorena miehenä ei Orjo Korelius olisi kyennyt niin paljon työtä
tekemään ja toisista ihmisistä huolehtimaan kuin mihin hän nyt
kykeni. Yksinomaan se että oli naimisissa, antoi hänelle voimaa,
tarmoa ja toimintakykyä. Alituisesti uhkaava hätä ja ympärillään
vaaniva hengen vaara kehitti hänet muiden ihmisten tasalle, ja
velvollisuuksia, joista hän ennen ei ollut tietänyt, piti hän nyt
pyhinä vaatien itseltänsä kaikkea, mitä vaimokin vaati.

He eivät saaneet elää niin tai näin, vaan määrätyllä tavalla, heidän
ei sopinut alistua alemmiksi kuin mitä heidän oma elämänkuvansa
sisälsi.

Mirjam, saadessaan toivomuksensa toteen, elostui myös miehensä
taistelun rinnalla. Hän loi miehellensä kodin, jossa tämä saattoi
sekä tehdä työtä että nauttia perheen isän onnea. Ja kuinka
äärettömästi hän sielussaan olikaan kiitollinen miehelleen, joka
hänet oli pelastanut erämaan kolkosta kohtalosta, kuten hän sitä
oli pitänyt! Nyt _hänkin_ saattoi nauttia elämästä ottamalla osaa
kaikkeen siihen, mitä hän uskoi sukupuolensa elinehdoksi. _Ei_
tarvinnut iänkaiken pestä pyykkiä virsut jalassa tai paistaa nokisia
kaloja hellaresun hiiloksella jossakin kurjassa erämaan kalasaaressa,
jossa ei nähnyt ainoatakaan ihmistä -- nyt sai milloin mieli teki
pukeutua kauniisti ja vetää korkeakantaiset, sirot jalkineet
jalkaansa, heittää kauniin kepsin hartioilleen ja juosta kaupungille
pitämään iloista pakinaa muiden nuorten rouvain kanssa, tavata
tyttöaikuisia tovereitaan teatterissa tai kahvilassa, istua taiteesta
nauttien konsertissa tai pistäytyä ostoksien lomassa elävissä kuvissa
noin vaan huvikseen, noin vaan sivumennen niinkuin kaikki muutkin
tekivät -- ja sitten virkistyneenä palata täyttämään velvollisuuksia
lastansa ja miestänsä kohtaan, niitä, jotka kuuluvat tunnolliselle
puolisolle.

Lapsi! niin: tosin se kiinnitti vähän liiaksi, Leijo kullankukkanen,
mutta nuori rouva tunsi rakastavansa pientä poikasta enemmän kuin
mitä tyttönä oli uskonut naisen tarvitsevan rakastaa noita pieniä,
avuttomia olentoja.

Mirjam oli toistamiseen raskaana. Mutta hän oli itse sitä
tahtonutkin, hän ei tiennyt lasten olemassaolosta vielä muuta kuin
hyvää ja hän halusi kiihkeästi leikkitoveria Leijolle, pientä,
kultakutrista tyttöä...

Senjälkeen hän aikoi olla jonkun aikaa vapaana -- se asia täytyi
jotenkin Orjon kanssa järjestää, hän ei tiennyt _miten_, mutta
jotenkin niin että olisi mukava molemmin puolin. Ihanaa oli olla
avioliitossa.

       *       *       *       *       *

Orjo teki työtä epätoivon vimmalla, mutta hänen työnsä oli viimeinkin
lähtenyt luistamaan ja hän nautti siitä että kykeni sitä tekemään.

Sanomattomilla vaikeuksilla oli tämä työn rauha hankittu. Kokonaisen
perheen ja entisen taloustavaraston muuttaminen kaukaisesta
pohjolasta outoon, kylmään pääkaupungin seutuun oli vaatinut paljon
puuhaa ja paljon kärsivällisyyttä, ja vielä sitten kun kaikki
huonekalusto ja talous oli saatu kuntoon ja mies luuli saavansa
istahtaa erämaassa alottamaansa työtä jatkamaan, oli sattunut
odottamattomia ikävyyksiä. Perheen täytyi keskellä talvea muuttaa
huvilasta, toiseen huvilaan ja ennenkuin kaikki jälleen oli
paikoillaan, kului paljon aikaa.

Vihdoinkin näytti rauha koittaneen ja elämä lipui häiritsemättä.
Kauniissa huvilassa, jossa Orjo ja Mirjam ynnä pikku Leijo asuivat,
vallitsi suuri hiljaisuus. Metsä humisi akkunain alla ja kolmen sadan
metrin päässä jyrisivät junat säännöllisesti ohi huvilan -- ihminen
tottuu pian äärimmäisyyksiin: erämaan huokauksiin ja sivilisatsionin
suhinaan.

Orjo kiiruhti työtään Mirjaminkin tähden. Hän kuvitteli Mirjamin
synnytyksen aikaansaavan jotakin häiriötä sitä asiaahan ei koskaan
tiennyt varmasti.

Eräänä iltana oli Mirjam iloisena palannut pääkaupungista käytyään
huveissa ynnä lääkärissä, joka oli hänet tarkoin tutkinut ja
vakuuttanut synnytyksen tapahtuvan parin viikon kuluttua. Mutta
kotiin tultuaan oli nuori rouva äkkiä mitä iloisimmasta mielialasta
kiihtynyt viattomaan kuvastumiseen siitä että sekä Orjon että
palvelustytön lamppu oli savustanut. Nämä olivat kumpikin koettaneet
asiaa salata, mutta Mirjamin herkkä nenä haisti heti salaisuuden.
Enempää ei tarvittu.

Keskellä yötä heräsi Orjo Mirjamin vaikerruksiin -- poltot olivat
alkaneet, mutta pääkaupunkiin oli mahdoton päästä junalla ennen
aamua, koska junat eivät yöllä kulkeneet. Ainoatakaan lääkäriä ja
ainoatakaan kätilöä ei asunut huvilan ympäristössä. Huvila oli
lisäksi kovin yksinäinen ja eristetty muista, sydäntalven yö oli
pimeä ja tuuli suhisi synkästi metsässä.

Aviomies käsitti vaaran suuruuden, silmänräpäyksessä hänen aivoissaan
kulkivat kamalat kuvat, mutta hän ihmetteli omaa tyyneyttään,
jolla koetti vaimentaa vaimonsa vaivoja ja ennenkaikkea saada
hänet luopumaan pelosta. Mirjamin sisar Oihonna, nuori kokematon
tyttö, joka vasta oli päässyt lyhyistä hameista ja joka paraikaa
oli käymässä perheessä, säikähti, herätettynä raskaasta unesta,
puolikuoliaaksi sisarensa puolesta, mutta merkillisesti pani hätä
hänetkin järkevästi toimimaan. Kuin valkoinen jänis hyppäsi neito
yöpaidassaan ravistelemaan piikatyttöä hereille, jonka pimitettyyn
pöllönpäähän jumalainen järjen kipinä ihmeellisesti iski. Suin päin,
hiukset tappuroina, toinen jalka sukatta ja nuttu nurin työntyi
lihava hämäläistallukka ulos ovesta ja läksi juoksemaan -- juoksemaan
kuin hullu. Tuskin hän itsekään tiesi minne juoksi, mutta Jumala
ohjasi hänen lösähtelevät töppösensä suureen herraskartanoon, suoraan
vanhan tallirengin akkunan alle, ja siinä hän piti sellaista meteliä
kuin varpunen, joka valtaa pääskyseltä pesän, hän kiljui, huitoi
käsillään, selitti ja vannotti renkiä kaikkien pyhien ja pahojen
nimessä. Senjälkeen hän tuulena pyörsi takaisin ja ilmoitti sydän
kurkussa odottaville että hevonen pian saapuu. Piika oli kuin mikäkin
Sven Tuuvan sisar -- päätteli Orjo mielessään kiittäen Jumalaa
tästä ensimäisestä pelastuksen mahdollisuudesta. Tosin sinä hetkenä
ei leikillä ollut sijaa hänen sydämessään. Mirjam? -- aviomies ei
voinut olla hengessään tyrmistymättä, hänen Mirjaminsa näytti kovin
kummalliselta ja miehen sydäntä kouristi -- hänhän, aviomies, oli
syypää siihen että Mirjam noin vääntelehtine oudossa vaivassa...

Oihonna auttoi siskoaan, hän oli hirveässä hädässä ja hänen
tyttösydämessään riehui jännittävä neuvottomuus, mutta tulevan naisen
vaistolla hän tajusi että äidiksi tulon edellä kävi kamala leikki
elämästä ja kuolemasta -- missä määrin Orjo oli syypää Mirjam-siskon
tilaan, sitä tyttö ei selvästi käsittänyt; jonakin silmänräpäyksenä
hän tunsi katkerasti vihaavansa Mirjamin miestä, mutta sitten
yhtäkkiä oli älyävinään että mies oli viaton ja että tässä yksistään
oli kysymys Jumalan laeista.

Mirjam olisi saanut häntä vaikka potkaista -- tänä hetkenä tyttö
olisi suudellut siskonsa kengän kärkiä.

Hevosmies saapui ja Mirjam talutettiin rekeen. Oihonna istui
hänen viereensä, Orjo asettui kyytimiehen rinnalle ajuripukille,
ruoskan siima vingahti ja tuulen humistessa korkeassa petäjikössä
läksi yöllinen matkue kiireesti liikkeelle. Kuinka hullunkurista
ajaa hevosella Helsinkiä kohti aivan rautatien laitaa -- kuinka
kummallisia näkemyksiä vilahtikaan sielussa, sellaisia, joita ei
ihminen tunne silloin kun juna kulkee!

Orjo Korelius, joka oli vetäissyt anturasaappaat jalkaansa ja
heilutteli niitä ajuripukilla istuen, kuvitteli olevansa ritari, jota
kauhea louhikäärme ajoi takaa ja joka pakeni rakastettunsa kanssa.
Tuolla kaukana kajastaa merenrantalinna... jos vain kerkeää sen
muurien sisään, niin on onni pelastettu...?

Piiskan siima vinkui ja kolisten lensi reki eteenpäin. Oihonnan
kalpeat tyttökasvot häämöttivät yhtenä ainoana kysymysmerkkinä: miten
siskon käy? miten siskon käy?

Metsän pimeydestä sukelsi matkue pääkaupungin sähköllä valaistuihin
esikartanoihin. Sairaaloita, kasarmeja, tehtaita, huviloita ja
yleisiä rakennuksia vilisi sivutse. Pian kaikuivat kaupungin
kivitaloseinät hevosen kavioiden kaijuttamina. Kadut olivat
tyhjimmillään, jossakin keskikaupungilla vilahti silmään juopunut
herra ja katutyttö. Kuinka Pyhältä tuntuikaan Orjosta tätä taustaa
vasten katsottuna avioliitto, kuinka vakavasti hän syvimmässä
huolestuksessaankin tunsi kiitollisuutta elämänsä Kaitselmusta
kohtaan, ettei _hän_ koskaan ollut kuulunut siihen miesjoukkoon,
jolla oli omallatunnollaan katusyntinsä... Kuinka iljettäviltä ne nyt
tuntuivatkaan, kun yksiavioisuuden rakkaudessa siitetty lapsi oli
tulossa maailmaan!

Yökello korkeassa kivirakennuksessa helisi hurjasti ja kohta oli
Mirjam riisuttuna vuoteessa. Hän hymyili tuskallisesti -- kuinka
hullua ettei ollut saanut jäädä kotiin. Oihonna, anna minun
yöpaitani! Orjo, älä mene pois! Oihonna, muistitko lähtiessä katsoa,
oliko Leijo peitossa? Neiti, milloin tohtori tulee? Mikä on tuo
lasiarkku? Miksi ei sitä viedä pois?

Aviomies katseli ihmeissään pientä lasiarkkua, jonka kannen alla
makasi parin kilon painoinen ihmisolento, jonka hengitys oli äänetön
kuin kukkaisen.

-- Miksi se on pantu koteloon?

-- Ei pysy muuten lämpimänä.

-- Kenen se on?

-- Se on muutaman luutnantin rouvan esikoinen.

-- Ja siitäkinkö tulee ihminen? -- Kätilöneiti naurahti ja koppasi
lasiarkun toiseen huoneeseen.

Jumalankiitos että Mirjam oli saatu laitokseen ennenkuin asia oli
tapahtunut. Oihonnan kasvoille oli puna palannut ja Orjo tunsi
hurjaa epämääräistä iloa. Aamu oli vielä varhainen ja koska miehellä
oikeastaan ei ollut mitään tekemistä laitoksella, päätti hän
matkustaa ensimäisellä junalla takaisin Leijon luo ja palata taas
kaupunkiin.

Väikkyen toivon ja epätoivon välillä, oli hänen mielensä hyvin
herkkä. Tuntui yhtaikaa mukavalta ja kammottavalta. Rautatieasemalle
kiiruhtaessaan läpi aamuhämäräisen kaupungin hän katseli
vastaantulevia koululapsia aivan kuin ne olisivat tulleet eri
maailmasta. Ja konduktöörin kanssa hän puheli kuin korkea virkamies
keveästi ja suvaitsevasti itse kuunnellen omaa ääntään. Elämä vilskui
hänen silmissään suurina heilahduksina.

Ja kun hän saapui pikku Leijon luo, niin hän ymmärsi että hänen
elämänsä satu tähän asti oli verrattain onnellinen, onnellisempi kuin
tuhansien muiden... Ja silloin iski häneen kammottavana epäluulona
että Mirjam kuolee hänen selkänsä takana.

Nyt, nyt juuri -- huono mies että jättikin vaimonsa! -- hänen täytyy
rientää takaisin, mutta -- juna lähtee vasta tunnin kuluttua. Hän
tarttui vaistomaisesti kynään ja kirjoitti itselleen -- Jumalalleen
-- kirjeen tietämättä itsekään, miksi täytyi kirjoittaa.


18 päivä helmikuuta klo 10 a. p.

Kun tunnin päästä palaan Hikiin, johon läpi yön ajettiin hevosella,
en tiedä, täytyykö minun tavata vaimoni kuolleena. Kaikki
mahdollisuudet kuvastelevat mielessäni ja sieluni on levoton.

Ystävä! Nuori vaimoni! Jos sinä poistut minulta -- en tiedä, miten
sen iskun kestän. Tahtoisin niin paljon toiseksi, mitä ei voi enää
muuttaa. Sinä olet minulle ollut hyvä vaimo... Jumala sen tietää mitä
tunnen.

En minä kuitenkaan jaksa uskoa että sinun _vielä_ täytyisi kuolla,
vaikka tuskissa huutelet. En usko että kohtalo _niin_ julma voisi
olla että sellaisen kärsimyksen lisäksi lähettäisi. Minä koetan
rukoilla sinun pelastustasi elämään. Itseäsi varten, lastasi varten
ja minua varten. Nyt minä lähden...


Kun hän saapui laitokselle, tuli lääkäri korridoorissa häntä vastaan
ja ilmoitti iloisesti irvistäen:

-- Gratulor, herra Korelius, teille on syntynyt kaunis tyttö.

Kaunis tyttö! kaikui Orjon sielussa ja hän astui ylpeänä vaimonsa
vuoteen viereen. Ja häntä ikäänkuin hävetti äskeinen pelkonsa.

-- Suutele minua, Orjo! sanoi Mirjam kimaltelevin silmin.

Orjo kumartui suutelemaan vaimoansa. Sitten hän piteli vaimonsa kättä
ja sanoi:

-- No kävihän se, kultani!

-- Kävihän se, vastasi Mirjam melkein kuiskaamalla. Hänen kasvonsa
olivat ihanan kalpeat ja kaikki kärsimättömyys oli niiltä hävinnyt.
Orjo ajatteli itsekseen: "Heissä on jotakin pyhää juuri silloin kun
he ovat synnyttäneet."

-- Katso nyt isä tyttöäsi! Sinun silmäsi ja nenäsi, mutta minun suuni
ja korvani!

-- Tokko sen näkee?

-- Ihan selvästi!

-- Eikö sille anneta ruokaa? kysyi isä.

-- Ei vielä... naurahti äiti heikosti.

Sitten hän pyysi Orjoa poistumaan.

-- Minua muokataan ja pestään -- ja sitten minun täytyy nukkua.
Hyvästi, kultani, suutele Leijoa. Tulethan huomenna? --

Orjo palasi huvilaan yhdessä Oihonnan kanssa, joka oli enemmän kuin
onnellinen asiain hyvästä menosta.

Kotiin tultuaan aviomies kirjoitti muistiinpanopaperinsa toiselle
puolelle seuraavaa:

Jumalan kiitos! Se on tapahtunut onnellisesti. Ihmettelen
tuntemattoman, hänen, jota sanomme Jumalaksi, armoa minua kohtaan.
Tahdon koettaa -- ja kukapa sitä ei tahtoisi -- painaa syvälle
muistiini että meidän pitää kaikessa kaikkina hetkinä kohdella
toinen toistamme hyvin ja lempeästi, niin ettei silloin, kun kuolema
meidät erottaa -- ja senhän täytyy kerran tapahtua -- jäisi mitään
sieluamme kaivelemaan, jos emme näyttäneet vainajalle sitä hyvää
kokonaisuudessaan, mitä meissä on, oli ja aina oleva on.



17.


Heillä oli nyt kaksi lasta, Leijo ja Maila, he saivat asua
pääkaupungin piirissä, käydä teattereissa ja konserteissa ja ottaa
osaa suuriin isänmaallisiin juhlallisuuksiin. Sitäpaitsi olivat he
tilaisuudessa tutustumaan merkkihenkilöihin eikä mikään estänyt
heitä kutsumasta luokseen vieraita. Orjon työ oli siinä määrin
edistynyt ja onnistunut etteivät he toistaiseksi tunteneet mitään
rahanpuutetta, Mirjam sai vapaasti valita leninkikankaansa, hattunsa
ja kevätkepsinsä. Pimeän syksyn ja ankaran talven jälkeen koitti mitä
ihanin kevät ja he nauttivat täysin siemauksin auringonpaisteesta
eteläsuomalaisilla metsäkallioilla. Näyttipä todella itse elämä
hymyilevän onnellisesti näille kahdelle erämaasta tulleelle
ihmiselle, joita yhdisti uskollinen aviorakkaus ja terveet, kauniit
pienokaiset.

Mutta mitä oli se että vaimon silmäin ilmeet ja vastaukset joskus
panivat miehen syvästi miettimään tai että miehen ankarat sanat
toisinaan kipeästi loukkasivat vaimon sydäntä? Olivatko ne vain
sulkulauseita rakkauden kauniissa tarinassa? Aviopuolisot eivät
itsekään sitä ymmärtäneet, heistä melkein tuntui kuin joku heidän
ulkopuolellaan oleva voima, "paha", heitä silloin tällöin olisi
ärsyttänyt toisiaan vastaan. Hyvän hetken tullen he käsikaulassa
nauroivat tätä pahan ilmestymistä ja päättivät pyhästi olla
varuillaan sen kavalia hyökkäyksiä vastaan.

-- Katso armaani, meidän riitammehan on kerrassaan naurettava, aiheet
ovat niin vähäpätöiset ettei niitä kehtaisi ihmisille edes selittää.

-- Niin ovatkin, me olemme ihan hullut, jos mokomasta suutumme
toisiimme, kun kerran pääasiat ovat reilassa.

Ja he katsovat toisiaan ystävinä silmiin, suutelevat toisiansa
ja silittelevät toistensa käsiä ja hiuksia ja uskovat pysyvänsä
onnellisina kautta koko elämän. Ja lapsiaan he rakastavat
intohimoisesti; varsinkin isä on kultasitein ja koko hengeltään
kiintynyt esikoiseensa, jonka olemukseen hän tietää kylväneensä
sydämensä ja järkensä parhaimmat kultamurut ja jonka hän uskoo
nostavan hänen sukunsa henkiseen aateluuteen.

Mutta miksi tämä sama mies, tämä onnellinen isä ja vaimoaan hellivä
rakastaja, joskus ihmisten nähden vieroo vaimoansa ikäänkuin vaimo ei
olisi hänen vertaisensa ja ikäänkuin hän vaatisi että vaimon ihmisten
nähden pitää muuttua täydelliseksi ja viehättävimmäksi olennoksi
mitä milloinkaan on nähty; miksi hän tästä tunteesta tekee itselleen
salaisen kärsimyksen ja ikäänkuin harmittelee että on _sitoutunut
yhteen ainoaan naiseen?_

Tai miksi noiden herttaisten lasten nuori äiti joskus lakkaa olemasta
äiti ja ikäänkuin katkeroituu omasta kohtalostaan ja _vaikeroi
velvollisuuksiaan_ aivankuin kadehtien kaikkia niitä rouvia, joilla
ei ole lasta ja niitä naisia, jotka vielä ovat vapaat miesten edessä?

He häpeävät kumpikin huonoja tunteitaan ja koettavat niitä
karkoittaa, ovat onnelliset toistensa kanssa kodin ja yön
hiljaisuudessa ja sietävät toisiaan päivän töissä teroittaen alati
itselleen: me kaksi kuulumme nyt kertakaikkiaan yhteen eikä se enää
ole muuten mahdollistakaan. Ja aivan samoinhan näkyvät elävän muutkin!

Se juuri että kaikki muutkin ihmiset elävät parittain ja taistelevat
samoja taisteluja kuin hekin ja ottavat avioliitosta saman onnen
kuin hekin, se se juuri heitä lohduttaa ja panee heidän järkensä
päättelemään: näin on välttämätöntä olla, näin on jumalallinen
järjestys, näin on lorun lopuksikin _hyvä olla_.

He näkevät kumpikin oman elämänsä suuntaviivojen hiukan erkanevan
toisistaan, mutta kuvittelevat niiden kulkevan yhdessä uomassa ja
silloin kun ei kuvittelu heitä vakuuta, turvautuvat he salaiseen
rukoukseen, uskonnolliseen tunnelmaan että suuntaviivat kaikissa
tapauksissa ovat samat, koskapa heidän onnensa sitä vaatii.

Ovathan he menneet rakkaudesta naimisiin, mies hurmauksissaan naisen
sulosalaisuuksiin, tyttö sydänjuuriaan myöten luottamuksellisessa
ihastuksessa miehensä kunniaan.

Onnettomuutta ei saa olla, onnettomuutta ei saa tulla, he tietävät
kiertää avioliiton salakarin -- _he_ eivät tahdo olla tusinaihmisiä,
joiden avioelämästä juoruttaisiin pahoja.

"He näyttävät niin onnellisilta!" niinhän maine heistä saneleekin ja
he ovat tyytyväiset etteivät ihmiset heistä ainakaan _tiedä_ mitään
pahaa.

-- Kuinka sääli että meidän täytyy muuttaa pois tästä huvilasta,
jossa kenties olemme viettäneet onnellisimman talvemme!

-- Niin, muistatko Orjo, kuinka tuntui yksinäiseltä ennen siellä
pikkukaupungissa, kun ei ollut yhtään lasta? Ja nyt on kaksi
tuollaista kullannuppusta...

-- Mutta minne ihmeeseen me tästä pakenemme kesäksi, kun sinä et
suostu palaamaan erämaahan?

-- Onhan Suomessa sinisiä järviä ja viheriöitä rantoja joka paikassa!
vastasi Mirjam.

-- On, mutta sittenkin... Ulpukkasaari...?

-- Hyi! En palaisi sinne, vaikka maksettaisiin! huudahti nuori rouva.

-- Älä sano niin, Mirjam...! Et ehkä tiedä, mitä osaa erämaan saari
meidän elämässämme näyttelee.

-- Niin, mutta -- -- --

       *       *       *       *       *

He viettivät kesänsä Keski-Suomessa kirkkaasti päilyvien vetten
vaiheilla, hämäläisten kukkaniittyjen keskessä eräässä vanhassa
aateliskartanossa, jossa satavuotiset lehmukset suloisesti
siimestivät kesän herttaista hellettä. He nauttivat kesästänsä niin
syvästi ja perinpohjaisesti kuin ikinä ihminen luonnosta nauttia voi
unohtaen kaiken muun ympärillään, maailman ja heimon. Isä pyhitti
päivänsä rakkaudelleen omaan perheeseensä, nuori äiti ikäänkuin
haaveili uudelleen tyttöaikuiset ihanteensa ja kokosi voimia
tuntematonta tulevaisuutta varten.

Tämä on meidän onnellisin kesämme -- puheli Orjo hengessään uinaillen
päivästä päivään niinipuun katveessa Leijonsa kanssa leikkien tai
ottaen perheensä seurassa aurinkokylpyjä uimarannan hietikolla.
Tunnen ettemme tulevaisuudessa näin lämmintä sydänten kesää saa
viettää -- miksi emme? sitä en ymmärrä, mutta minä aavistan sen,
aavistan...

Hän tunsi selittämätöntä tuskaa sydämessään, selittämätöntä
painostusta, joka häntä väijyi ikäänkuin aave ruusupensasten
takana... Joskus häntä hämäläiskesän ihanimmillaan ollen vihiäsi
huimaava ikävän tunne -- pohjaton kaiho syntymäseuduilleen
pohjoiseen, jossa ei omena kypsynyt, vaan jossa ihminen ikäänkuin oli
vapaampi...

Hämeen maa kesäisessä kukoistuksessaan oli hänestä, pohjolaisesta,
ikäänkuin ääretön, kaunis, hyvinhoidettu hautausmaa, jonka
kukkakummuilla mehiläiset pitivät iloista pörinäänsä, ja jossa
ihminen kuvitteli olevansa paratiisin yrttitarhoissa, mutta jossa yön
tullen tuntui kaamealta...

-- Mirjam, meidän pitäisi palata erämaahan...!

-- Orjo! sinä olet hullu!

-- Mirjam, joku kauhea vaara uhkaa meitä...

-- Aina sinä kuvittelet turhia!

-- Mirjam, minun henkeni kärsii...

Ole nyt vaiti, huomenna minä matkustan vuokraamaan taas hauskan
asunnon Helsingin läheltä.

-- Tapahtukoon sinun tahtosi, kunpa se olisi Jumalan tahto.

Mirjamissa oli uskoa elämään, tarmoa ja toimintakykyä, jota ilman ei
Orjo mitenkään olisi osannut elämäänsä järjestää.



18.


Yhden talven he vielä viettivät pääkaupungin piirissä, mutta se oli
heidän elämänsä kauhein talvi. Sillä ei päivän eikä yön rauhaa enää
ollut heidän kodissaan siitä saakka kuin pikku Leijo sai hirveän
tarttumataudin ja lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan.

Turhaan he huusivat Jumalan apua, turhaan he itkien syleilivät
toisiaan ja vannoivat pyhiä valoja, turhaan he nöyrtyivät ja
parantuivat kaikesta itsekkäisyydestä -- ikäänkuin koston Jumalan
viha lepäsi heidän päällään ja kidutti heidän viatonta lastaan.

He olivat molemmat tulemaisillaan hulluiksi epätoivosta, ääretön
nääntymys ja rasituksesta syntynyt väsymys aiheutti heissä
hermostumiskohtauksia, joiden todellista sisältöä ei mikään
kieli kykeneisi kertomaan. Sillä Leijo, esikoinen, oli heidän
aviorakkautensa pyhin hedelmä, heidän elämänsä ainoa yhteinen
suuntaviiva...

       *       *       *       *       *

"Viimeisen kerran...

"Opeta meitä Jumala että me loppuun asti kestäisimme!

"Anna meille anteeksi, sinä pieni ja puhdas, jonka pyhyyden olemme
ajattelemattomuudessa kadottaneet!

"Nyt vasta ymmärrämme, mitä on rakkauden kärsimys -- se on se
sieluntila, kun vastoin sisintä tahtoaan joutuu rakkaimpansa
salamurhaajaksi.

"Jollemme sinua tänne olisi tuoneet, oi Leijo, niin kenties sinä
vielä olisit terve ja lupaava!

"Sinä olet uhriksi joutunut, sinä viaton, jonka edessä pyhästi
värisemme.

"Jumala, Jumala! missä sinä olet, etkö sinä kuule meidän
rukouksiamme, katumuksiamme ja lupauksiamme?"

Näin syyttelivät epätoivoiset vanhemmat itseänsä.

       *       *       *       *       *

Leijon kuoleva ruumis ja iäksi poistuva henki se oli, joka ajoi
avioparin takaisin erämaahan. Sekä Mirjamin että Orjon elämä oli nyt
muserrettu.



19.


Silloin kun kuoleman kauhea käsi ensi kerran kohosi nuorta
avioliittoa vastaan, silloin kun onneton äiti kärsivän lapsensa
vuoteen äärestä hetkeksi oli paennut oman miehensä turviin etsien
häneltä turhaan pelastusta ja silloin kun molemmat kauhun silmin
tuijottaen yön pimeyteen hervottomina, sydämissänsä rääkättyinä
olivat heittäytyneet toistensa syliin tahtoen toisiinsa puristumalla
huutaa yhdessä jumalallista apua -- _silloin_ oli heidän kolmannen
lapsensa luomiskäsky lausuttu.

Heidän esikoisensa poistui -- Jumalan surmaamana, kuten he sitä
arvostelivat -- mutta Mirjamin ikäänkuin korvaukseksi kiihkeästi
kaipaama, pian syntyvä raskaudentila ennusti uutta elämää. He eivät
kumpikaan tienneet, olivatko tehneet oikein vai väärin sytyttäessään
elämää kuoleman kurjan kuilun ääressä ja sentähden kummankin
tunne-elämä kulki nyt ensi kertaa väkinäisesti eteenpäin perheen
lisäystä tai oikeastaan perheen täydentämistä odotellessa. Sitä ei
tahdottu ajatella, mutta sitä oli pakko ajatella, tässä oli ikäänkuin
kaitselmus kaiken johtajana ja heidän oli alistuminen kohtaloon.
Intohimoisina, iskun saaneina ihmisinä he tiesivät että tyhjyys on
korvaamaton, mutta kaikkiluova, iäti pulppuava luonto pyrki heitä,
kahta masentunutta ihmistä, ikäänkuin uhmaten lohduttamaan...

Heidän oma kotinsa oli taas särkynyt, huonekalut oli lyöty läjään ja
kiireessä jätetty vierasten ihmisten huostaan, erämaa huokui taas
heidän ympärillään -- tämä sama erämaa, jonka Mirjam peläten oli
hyljännyt, vaan jonne hän kovan koettelemuksen ruoskimana jälleen oli
paennut.

Nöyrtyneenä! kuten miehensäkin niinkauvan kuin lapsen kuoleman kauhu
hänet täydellisesti masensi. Kiitollisena! niinkauvan kuin hän näki,
kuinka ventovieras on ihminen suuressa hädässä vieraalla seudulla ja
niinkauvan kuin hän tunsi helpotusta toisten ottaessa sydämellisesti
osaa hänen suruunsa. Anteeksipyytävänä! Ja anteeksi antavana!
niinkauvan kuin hän uskoi ettei miehensäkään elämä mitenkään olisi
pelastunut, ellei tämä olisi päässyt suruansa kantamaan rakkaaseen
erämaahansa.

Erämaahan, jossa ei ollut edes lääkäriä!

Erämaahan, josta varovaisen aviovaimon täytyi paeta kaupungin turviin
joka kerta kun uusi lapsi oli tulossa maailmaan.

-- -- -- --

Heidän välinsä olivat nyt niin hellät, niin surunsuloiset; yhteinen
kärsimys oli tehnyt heidät lempeämmiksi -- kohtalo nöyrryttää, mutta
aika lääkitsee haavat. Aika panee myös unhoittamaan vakavimmatkin
opetukset.

Kylmänä lokakuun päivänä Mirjam matkusti uutta lastansa saamaan.

Ja vasta silloin kun he taas olivat erillään, pääsivät heidän
viimeaikaisten aviotunteidensa kerät purkautumaan.

       *       *       *       *       *

Rakas Orjo!

Perille olen päässyt, kunpa vain kaikki muukin olisi ohitse. Koko
matkan, varsinkin yöt, olen ollut sellaisessa sielun jännityksessä
että hiki on virrannut pitkin kasvoja ja ruumista. Avonaisen akkunan
ääressä olen kolme viimeistä yötä istunut paitasillani ja kuitenkin
olen ollut kuin höyrykaapissa. Siinä pitkässä koskivenheessä oli niin
mainio matkustaa; en olisi koskaan uskonut, kuinka mukava venekyyti
sieltä alas on, sillä eihän voi löytyä helpompaa matkustuskeinoa.
Saa istua ja maata mielensä mukaan, eikä ole jyrinää ja saa syödä
milloin tahtoo ja hengittää puhdasta ilmaa, niin että aivanhan siinä
sairaskin terveeksi tulee. Ensimäiseksi yöksi jouduin tosin surkeaan
paikkaan, lesken luo, jolla oli kahdeksan lasta hinkuyskässä ja
russakoita vilisten. Minut olisivat kyllä ottaneet toiseen taloon,
mutta en tahtonut luopua laupeuden sisarista, joita katsottiin hyvin
epäluuloisesti. Kaiken varalta tahdoin pysyä neitien seurassa ja
hyvin he olivatkin ystävällisiä ja auttavaisia eivätkä pyrkineet
"käännyttämään"; sairaanhoitajatar teki sivistyneen vaikutuksen.
Syötin heille evääni niinkuin mammasi ennusti. Toisena päivänä
erosimme venhekyydistä, mutta kärrykulku oli niin vaikea etten toista
mokomaa taivalta olisi voinut istua. Renkutti niin pahasti että
sain poltteita ja kivistyksiä ja oli kylmempi kuin venheessä. Olit
kai puhunut niille matkatovereille, koska sanoivat että olit niin
huolissasi. Sairaanhoitajatar sanoi olevansa äitivainajan vanha tuttu
ja syöneensä monet kerrat kotonani. Olen toistaiseksi yksityisten
ystäväin hoidossa ja hyvä minulla on sen puolesta olla. Kirjoitan
illemmalla lisää. -- Kävin juuri laitoksella, mutta kyllä se on
ikävää että pääsy sinne on niin epävarma. Kävin lääkärissäkin ja hän
sanoi että asiat ovat niinkuin pitää, ja sanoi saavan odottaa milloin
tahansa, niin ettei kai ole pitkä matka ankariin tuskiin. Kunpa vain
kaikki olisi ohitse! En ole ennen ollut näin äärettömän levoton,
ja kunpa ei vain pahaa lapselle sattuisi tai se olisi jotenkin
epämuodostunut -- minähän se kyllä joutaisin pois tästä maailmasta...
Tunnustan ettei tällä hetkellä taas ole halua kuollakseni -- mutta
kovin pimeältä vain tuntuu, kun ei ole _kotia_. Et sinä sitä ymmärrä
mitä se on. Olenhan kiitollinen -- tahi koetan olla -- että on
minulla ainakin yksi lapsi ja mies, joita rakastan... Huolimatta
kaikesta pahasta tahtoisin sinua suudella, jos kuolinhetkeni nyt
tulee -- ja koeta sinä tehdä samoin. Itkevä hyvästini ja terveiset ja
kiitokset teille kaikille.

Mirjam.


Orjolla oli paljon työtä ja hän pidätti itsensä kirjoittamasta pitkiä
kirjeitä tyydyttäen vaimoaan aluksi vain postikorteilla. "Toisyönä
olin Ulpukkasaaressa", ilmoitti hän, "ja näin sinutkin unissani --?
Myrskyä, vettä ja lumiräntää -- lienee sielläkin kauheata. Etpäs
lähettänytkään sitä nukenpäätä Mailalle! Tyttönen livertelee kuin
lintu. Odotan sinulta pian lisätietoja, ymmärräthän --?"


-- Rakas Orjo! En kirjoita montakaan sanaa, sillä olen kovin
kiusautunut tästä pitkästä odotuksesta. Olen aina vaan odottanut,
odottanut että seuraavassa postissa muka ehkä jo saatan ilmoittaa.
En asukkaan laitoksella, vaan herrasväki B:n luona, jotka ovat hyvin
ystävällisiä ihmisiä. Maila parkaa muistan usein. Kirjoita hänestä
jotain, olen niin kaivannut ainokaisestani tietoja. Tämä toinen
tyttölapsi (tiedämmehän että se on tyttö) potkii ja pyörii ja antaa
itseään odottaa kuin mikäkin prinsessa ollakseen isälleen sitä
tervetulleempi -- pikku raukka. Jos et saa mitään tietoja, niin se
on merkki että asiat ovat entisellään. Saunassa kuljen kuudestikin
viikossa. Terveiset kaikilta täkäläisiltä ystäviltäsi. Viime yönä
uneksuin sinusta.

                                  Suutelo Mirjamiltasi.


Toista kuukautta oli kulunut Mirjamin lähdöstä eikä vieläkään
odotettu viesti ollut erämaahan saapunut. Orjo lankesi vanhaan
helmasyntiinsä, hänestä alkoi tuntua että Mirjam kestää pitkänkin
kirjeen, kirjeen, jossa sanotaan kaikki. Ja eräänä marraskuun iltana,
aavistamatta että juuri seuraavana päivänä Mirjamin odotus oli
loppuva, hän istahti pöytänsä ääreen ja -- antoi tulla.

    Loppuun asti luettava,
    syrjäisiltä varottava.

Yksin ollen itseni kanssa, pitkien pimeiden öiden suuressa
hiljaisuudessa, sieluni sisimmässä soipi epätoivon, surun ja pelon
synkkä kieli.

Koko elämäni näyttää sortuvaiselta ja järki epäilee
uudesta-rakentajan voimaa.

Muistot kalvavat. Ikävät, kauheat, uskomattomat ja kuitenkin todet.

Mikä olin ennen? Miksi olen tullut?

Avioliittomme??

Minä tiedän että ainoastaan yksi kymmenestä tuhannesta on
onnellisempi, mutta miksi juuri minun piti kehittyä sellaiseksi?

Minä, avioliittoon mennessäni, tartuin ihanteeni täyttymiseen kuin
hukkuva oljenkorteen. Ehkä on se sopimaton vertaus. Minä tarkoitan:
uskoin naisen lemmen ikipelastavaan voimaan. Tiesin ettei kukaan
ole enkeli. Mutta en aavistanut että nainen, jolle minä kerran ja
vihdoin antauduin, koskaan voisi herättää sielussani julmuutta. Jos
mielikuvituksessani oli kuvia, niin itseeni nähden en niitä uskonut.
En uskonut että minä voisin muuttua todella pahaksi, raa'aksi ja
hetkellisesti niin hirveäksi pedoksi, ettei ihminen sen syvemmälle
surkeuteen voi langeta. En uskonut että avioliitto, järjellisesti
ja siveellisesti perustettu, voi aiheuttaa aviopuolisoissa, jotka
rakkaudessa ovat toisiaan jumalaisesti lähestyneet toistensa turvaa
etsien, henkisiä itsemyrkytyksiä...

Sinä olit viaton tyttö, tahdoit rakastaa puhtaasti... Mikä siis
aiheutti ensimäisen kolhauksen? Sinä et tuntenut minun nuorenmiehen
aikuisen elämänkärsimykseni vuosikymmenen pitkään ärsytettyä,
pilattua hermostoa. Minä uskoin hermostoni paranevan sinun terveytesi
kautta ja alussa minä sainkin ihmeellisesti henkisiä voimia. Sinä
et aavistanut runoilijasielun _kuluttavaa voimaa_. Sinä et ollut
haaveillutkaan joutuvasi minunlaiseni aatteellisen toimimiehen
elämäntoveriksi. Sinä aavistit vaistomaisesti -- alussa -- että
asemasi naisena oli tuleva erikoiseksi -- sinun neuvonpyyntösi olivat
liikuttavan puhtaat ja ylevät. Mutta kukaan nainen ei aavista että
sukupuolielämä voi sekä parantaa että turmella, jollei heti alussa
osata olla tahtolujia, hilliintyväisiä. Minä tiesin sen hyvin, olin
nähnyt seurauksia, olin kuullut tuhansien hyvien tyttöjen muuttuneen.

Milloin minä sinut pilasin? Jumalani, milloin?

Minä tiedän kaikki, muistan kaikki pienimpiäkin yksityiskohtia
myöten... Mutta muistan myös henkisiä ristiriitoja heti alussa, jo
ennen kuin olimme toistemme omat. Minä uskoin ruumiillisen yhtymisen
sielulliseen voimaan. Sinä myös uskoit...

Kuinka kävikään?

Nöyryytyksen hetkenä tunnustan itselleni: minä se hänet pilasin.
Minä, joka naisesta uskoin ihanampaa kuin muut, minä sen tein, vedin
hänet _alas_ luokseni. Minä vaadin enempää kuin mitä vaatia saapi.
Oi jumala, vaatinenko vieläkin enempää kuin mitä siveellisesti ja
aviollisesti vaatia sopii?

Mitä luonnotonta vaadin? -- En mitään?

Mutta minä pelkään, _etten muistanutkaan vaatia mitään itseltäni_, ja
se olisi ollut onnemme ensimäinen ehto.

       *       *       *       *       *

Meidän jokapäiväisen elämämme ilmiöt eivät ole pahaa unta. Ne ovat
tosia.

Kokemus todistaa ettei ihminen helposti voi muuttua. Että ei ole
todellista tahtoakaan muuttumiseen, vaikka sen kuinka hartaasti
päättäisi. Kuilu, jonka reunaa alati on pakko astua, vetää
tuontuostakin alas, jalka livettää.

Hiljaisuudessa kuvittelen sinua sellaiseksi kuin hyvinä hetkinäsi
olet ja tunnen silloin että voin sinun kanssasi ja _tahdon_ sinun
kanssasi elää elämän loppuun.

Mutta sitten lentää musta varjo ja minä sanon itselleni: onko minulla
oikeus jatkaa avioelämääni, jos ilmiöt jatkuvat yhä samoina kuin
ne nyt ovat ja ovat vuosia olleet? Eikö se ole rikoksellista, eikö
se ole syntiä pyhää vastaan, eikö se ole imelää valhetta ja halpaa
itsekkäisyyttä? Onko meillä muuta edessä kuin kärsimys ja ero...?

Mutta lapsi? Lapset?

Minä rakastan perhe-elämää. Rakastan sisimmässäni polttavasti,
lapsellisesti ja yksinkertaisesti. Minä tiedän että kaksi ihmistä,
joilla on onni omistaa lapsia, saavat nauttia jumalien ruokaa
nähdessään rakkautensa hedelmät ympärillään. Se on ikuista mannaa
korvessa. Elämän älykkäimmät opettajat ovat sen aina kokeneet.
Minä uskon sokeasti näitä, sillä minä olen jo kylliksi kokenut
ettei auringon alla, maailman turhuuden huminassa, sen alituisissa
riidoissa, ole suurempaa todellista tukea kuin omat lapset. Sillä
osaammehan iloita lasten iloista ja kärsiä lastemme tähden -- ja se
on oikeata elämää. Ja meillä on ääretön velvollisuus lapsia kohtaan.
Me emme saa myrkyttää lapsia sillä myrkyllä, jolla olemme toisiamme
heikontaneet. Lasten täytyy saada tuntea avioliittomme varmuus ja
eheys. Ja lasten olemassa-olon täytyy meidät yhdistää, vaikka ikävät
kokemukset miten tahansa meitä koettavat erilleen kiskoa.

Tässä ehkä piileekin avioliiton ainoa pyhyys, jota emme ennen
aavistaneet?

Olen tuntenut henkistä pahoinvointia. Kaikki on yhtenä kaaoksena
ja minä itse olen mitätön repale tuon sekasorron keskessä. Suhteet
sukuuni, ennenkaikkea se tukahduttava tila, jota saa kokea vain
sentähden että olen pyhittänyt elämäni voimat epäviralliseen isänmaan
palvelukseen. Olen saanut kokea syvää loukkausta siltä taholta,
jolta sitä vähin odottaisi... He eivät aavista miten minä loka
päivä imen pyhän vihan siemeniä tällaisen ymmärtämättömyyden ja
osanottamattomuuden vaikutuksesta. Ja kuinka siitä itse kärsin...
Minun on juominen tämä kalkki pohjaan saakka, ja luulen kyllä että
sen kestän.

Mutta arveluttavampaa on, jos et sinäkään, rakas ystävä, minua tässä
suhteessa ymmärrä? Ilolla ja ylpeydellä muistelen niitä hetkiä,
jolloin sinä olet minua auttanut...

En sinulle saata kertoa kaikkea sitä mielen raskautta, mikä johtuu
siitä ettei meillä ole omaa kotia ja että varsinkin pikku Mailan
täytyy toistaiseksi olla muiden turvissa. Se on kyllä totta että
osaksi lapsen asema täten on parempi kuin se olisi yksinomaan
ja yksipuolisesti äiti-armaansa luona, sillä, kuten tietty,
aniharva äiti osaa lastaan kohdella johdonmukaisesti -- ja sinun
hermostumisesi on monesti varmasti ollut vaarassa pilata lasta.
Mutta ei kaikki silti täälläkään mene kuten pitäisi. Tällä en sano
etteivät asiat voisi olla paljon huonomminkin kuin mitä ovat.
Olkaamme kiitolliset siitäkin mitä olemme saaneet ettei elämä
ylpeyden tähden meitä yhä pahemmin rankaiseisi! Mirjam! Kun Leijon
kuoleman alkuaiheena täytyy pitää juuri sitä että hänet väkisten
raastettiin pois täältä erämaasta, jossa häntä olisi turvannut
isovanhempainsa rakkaus, niin minä keväällä, kun Maila tuotiin,
tein sen salaisen pyhän lupauksen että vaikka itse joutuisimme
mihin tahansa, pikku tyttö saisi, jos tahdotaan, olla ja leikkiä
isovanhempainsa luona niin kauvan kuin _he_ elävät. Sen verran
ainakin pitää meidän onnettomuudesta viisastua. Rakas Mirjam, koeta
olla samaa mieltä kanssani tässä äläkä päästä äideille tavallista
itsekkyyttä valloille. Lapset kuuluvat elämälle ja ihmiskunnalle
eivätkä vanhempainsa (meidän) itsekkäille mieliteoille. Sinä olet
niin epäluuloinen! Jumalan tähden, sinun täytyy karistaa päältäsi
sellaiset heikkoudet. Monesti sinä olet epäillyt minunkin rehellisiä
tarkoitusperiäni ja minä kärsin siitä. Ainoa mitä pelkään, on
hullun papinkisällin fanaattinen huoli siitä, että lasta ei ole
kirkollisesti kastettu. Pappi-raiska voipi raivonsa hetkinä tehdä
mitä tahansa. Kuinka kärsinkään siitä kun lapseni viattomuudessaan
pyrkii "setän sylliin", ja tuo, joka uskoo lapseni joutuvan
helvettiin, kajoo häneen... Suokoon Jumala että lapsi vielä kerran
voisi taistella typeriä ennakkoluuloja vastaan kuten isänsä nyt,
hänen pienenä ollessaan. On jo yö. Minun yöni eivät ole normaalit,
milloin sydänvika, milloin muu kiusa, jota en käsitä -- tietysti
minäkin kannan ruumiissani ne "vieraat ainekset", jotka vievät
hautaan. Kuinka kummallista ajatella sitäkin kaikessa toivossa ja
elämänvaiheessa. Oletko huomannut yksinäisyyden jumalläheisyyttä? Nyt
sammukoon lamppuni.

       *       *       *       *       *

Muistan iltoja, öitä, aamuja ja päiviä nuoressa avioelämässämme,
joita olisi parempi olla muistamatta, mutta kun sellaisia yhä voi
tulla, täytyy ajatella mitä ne oikeastaan ovat olleet. Ei esimerkiksi
ole aina lausuttu toinen toiselleen hyvää-yötä ja hyvän-huomenen
raikas toivotus on aikoja sitten hyljätty! Voi, ne ovat olleet
kolkkoja ja raatelevia öitä. Ei sentähden että tuo pikku temppu on
jäänyt suulla tekemättä, vaan sentähden että on täytynyt koventaa
sydämensä ja kuolettaa jalot tunteet ja tehdä mielenosoituksia
toisilleen. Mielenosoituksia, _rangaistuksia_ aviopuolisoiden kesken!
Onko mitään epäilyttävämpää, arveluttavampaa?

Onko koskaan ollut mitään hyötyä sellaisesta? Yhä syvemmälle syntiin
on sydän parka paatunut.

Eikö ilkeä _ajatus_, huono ajatus ystävästään ole yhtä vaarallinen
ja kurja kuin ruumiillinen väkivalta, vaikka arki-ihmiset katsovat
ainoastaan muotoihin ja näkyviin tekoihin?

_On_, henki-ihmisten kesken se niin on, he sen tietävät, jos tahtovat.

Aivan pienistä alkutekijöistä alkaa raskas kärsimys, tuo onneton
mielihaude, synkkä painajainen. Jos ei elämän ystävä ole se lääkäri,
joka tuon taudin perussyitä tuntisi, niin tämä tietämättömyys yhä
enemmän kiihdyttää taudin kulkua. Kuta enemmän sisäelämää vietän,
kuta vähemmän ulkona liikun ja ainoastaan _aijon_ suorittaa henkisiä
töitä -- sitä herkempi olen lankeamaan tuon mieliäreyden uhriksi ja
näen kaiken ympärilläni surkeassa valossa. Mielikuvitukseni kenties
hiipoo entisiä nuoruuden ajan naisihanteita silloin kun järkeni
pettyneenä kuljeksii nykyisen todellisuuden raunioilla. Jokainen
äänen väre, jokainen silmäin sävy, jokainen liike, jokainen toiminta
sisään- ja ulospäin lankeaa arvosteluni alaiseksi -- --

"Miksi sinä aina moitit?" kysyy vaimo aavistamatta mitä polkuja
poloinen taas kulkee.

En tiedä, lieneekö nuoruuden aikainen hermosairauteni jättänyt
miehuuteni olentoon sellaiset jälkimainingit että elämä minulle
-- verrattain siedettävissäkin olosuhteissa -- tuntuu usein
tukahduttavalta. Saatan hävetä herkkyyttäni ja raukkamaisuuttani,
kuten sitä kai järeätekoiset ihmiset sanovat, mutta ei ole helppo
irtaantua omasta luonnostaan. Sinä, Mirjam, olet kai myös tehnyt
miehestäsi vaatimuskuvan -- kuinka sanoisin -- ja kun ei todellisuus
vastaa haavekuvaa, olet katkera. Kuitenkaan ei mikään onnellinen
avioliitto perustu kuvien saavutukseen, vaan kaiketikin kykyyn luopua
kaikista kuvista ja uhrautua. Mutta minä en voi uhrautua. Siis
-- mikä onkaan lopputulos? Voin hartaasti haaveksia uhrautuvani;
todellisuudessa en sitä tee, en ainakaan siinä määrin kuin pitäisi.

Sen hirveimmän (sinun mielestäsi) aviomiesvian syytä olen ennenkin
koettanut analyseerata toivossa siten päästä irti siitä paheesta.
Väitän vieläkin että sen vian olemassaolo aiheutuu erikoisesta
sielullisesta _ärsytyksestä_. Jumala sen tietää, miten aviopuoliso
voipi toiseen vaikuttaa salaman nopeudella niin että toinen
silmänräpäyksessä hairahtuu polkemaan elämän perustuslakeja ja
unhoittaa ihmisarvonsa (tarkoittaen sitä nostaa). Jumala sen tietää,
sanon. Minulla on hyvin kehittynyt kyky silmänräpäyksessä muistamaan
kaikki yhteenkuuluvat ilmiöt, ne putoavat yhtaikaa vaakalaudalle,
synnyttävät hirveän painon -- minun vihastukseni, jonka täytyy
johonkin purkaantua. Kun siis joku vivahdus minua loukkaa, käy
sydämeni läpi samalla kertaa kaikkein entisten loukkausten ja
kärsittyjen tuskien raateleva puuska, ja minä lankean -- kun minun
annetaan langeta! kun ei minua kukaan siitä siveellisesti estä, kun
en pysty itseäni hillitsemään...

Oi Jumala etten tähän heikkouteeni kerran tarvitseisi kokonaan sortua!

       *       *       *       *       *

Ehkä olen muutenkin sairaaloisen herkkä suhteessa ihmisiin, mutta
se johtuu kai osaksi antautumisestani sille alalle, jossa täytyy
tutkia ihmisten heikkouksia ja jossa tulee vastaanottaneeksi
hienoja aistimuksia, joiden ohi tavallinen ihminen menee tyynesti
ja kärsimättä. Taistelijaluonto, puhdistusta vaativa, totuutta
ja rehellisyyttä vaativa, kristillisyyttä arvosteleva -- itse
kaihossa sen ytimiin, nähden alati ettei itsekään malliksi kelpaa
tämä avuttomuus tekee välinpitämättömäksi hyvänkin luonteen,
epäsuotuisissa olosuhteissa, henkisen ymmärtämättömyyden keskellä.

       *       *       *       *       *

Mikä on yhtenä syynä, jotenkin tavallisena, avioliittojen
kylmenemiseen, aviopuolisoiden jäykistymiseen toinen-toisensa
suhteen? Usea mies menee naimisiin huumaantuneena _neitseen_
kauneudesta, ruumiillisesta, vaikka sitä kyllä runollisesti
sielulliseksi uskotellaan. Mutta jo jonkun vuoden kuluttua useimman
kulttuurinaisen, joka ei itseään erityisesti varjele ja hoida (puku
ei paljon merkitse) ruumiillinen viehätysvoima alkaa miehen aistien
edessä haihtua ja vähenee vähenemistään aivan luonnon ja terveen
järjen pakosta. Jos nyt henkinen viehätysvoima yhtärintaa vähenee,
jos ei se pysy entisellään tai kasva yli ruumiillisen, kuten joskus
nähdään, niin jääpi miehelle liian vähän vetovoimaa naiseen, jollei
oteta lukuun lapsia, elämän pieniä pelastusrenkaita.

Tämä nyt on miehen puolelta sanottua, "tuon itsekkään, huonon
miehen", mutta sehän voisi yhtä hyvin olla naisen puolelta huomattua.
Minä luulen ettei tätä ilmiötä vastaan kukaan voi järkevästi
väittää. Luulenpa ymmärtäväni niiden miesten "onnen", joilla
esimerkiksi saattaa olla hyvinkin kuihtuneen näköinen vaimo, mutta
jotka sydänjuuriaan myöten ja erottamattomasti ovat kiintyneet
elämänsä toveriin. Sellaisilla vaimoilla on varmasti joku henkinen
viehätyskyky, sillä ei kukaan mies voi pelkästä velvollisuudesta olla
naimisissa, ei ainakaan tyytyväisesti. Joko henki tai ruumis tai
molemmat yhteensä ylläpitävät avioliiton pyhyyttä.

Taas on yö, kun tätä kirjoitan. Tulee nykyään valvotuksi suuressa
hiljaisuudessa ja alituisessa aivorasituksessa. Öisin tunnen
vuoteessani selittämätöntä pahoinvointia, osaksi sielullista, osaksi
ruumiillista (aamuisin selkäytimen alaosassa).

En tahtoisi nukkua ollenkaan, tahtoisin painaa elämäni mustan hevosen
juoksemaan syöttämättä taipaleen loppuun saakka. Harmittaa että
täytyy syöttää: mennä levolle ja nukkua -- pakosta ettei tulisi
voimattomaksi.

       *       *       *       *       *

Viime yönä olin omituisesti kipeä, nukuin tuskin kolmea tuntia.
Sydämessä ja aivoissa tuntui kipua, ilmaa en saanut keuhkoihin
(vaikka tuulotan), sydän ikäänkuin taukosi toimimasta, käsivarret;
menivät heikoiksi, todentotta -- luulin kuolevani. Kuvittelin
tuberkuloosia, olin muka saanut tarttuman. Tämä on kummallinen tila,
ei voi nousta ylös, makaa vain tuntikausia kauhistuneena... Koko
päivän olen tuntenut samaa voimattomuutta, olen koettanut virkistyä
hiihtämisellä... Jotakin pahaa on ruumiissani, joka minua uhkaa,
tällaista en ennen ole tuntenut, vaikka mitä lienenkin kokenut.
Pelkään mennä sänkyyn taas täksi yöksi, kaikista parasta olisi, jos
minua väkisin kuljetettaisiin läpi hiljaisten metsien, kun tähdet
loistavat taivaalla jaa tuuli suhisee...

Tulee ajatelleeksi omaa loppuaan, kun niin moni ystävä ja tuttava
kesken työtään temmataan pois. (Ei minulla ole muuta huolta kuin
sinä lapsinesi ja suuri velkani pikkuvainajalle!). Joskus ajattelen
huolestuneena sitä että ymmärtävätköhän asiaankuuluvasti haudata
minua, niin ettei mikään papillinen kaava minua loukkaa. Ja sitten
minua huolettaa etten ole hankkinut itselleni hautauspaikkaa
jonnekkin metsään, esimerkiksi vastapäätä Ulpukkasaarta... kuinka
mielelläni lepäisinkään Leijon vieressä, mutta koska tämä paha ja
pakanallinen seurakunta ei antaisi minulle rauhaa, niin sentähden
vain en tahtoisi jäädä yleiselle hautausmaalle. Pikku Leijo joutui
sinne pakosta, hädän tähden, Jumala kyllä antaa hänelle rauhan, siitä
olen varma.

Ei ole yhdentekevää, miten minut haudattaisiin tai että minut
haudattaisiin jollakin tavoin vastoin omia aatteitani. Mutta soisin
kyllä henkisten ystäväini haudallani laulavan ja puhuvankin niin että
läsnäolevaiset ymmärtäisivät ja saisivat tuntea että ihmisen henki,
kirkkoa kammoava -- ja juuri se -- on kunnioitettava ja pyhä. En
itserakkaudesta tätä luule sanovani, vaan johdonmukaisuuden puolesta.
Rakas Mirjam, ei olisi kauheata nuorena kuolla, jos vain ei olisi
velvollisuuksia ja keskenjääneitä tehtäviä eikä elossaolevia, joille
ei saa tahallaan murhetta tuottaa. Mutta nyt tulin poikenneeksi
aineestani.

       *       *       *       *       *

Elämässä minä olen kiinni enkä kuolemassa. Yhteiselämämme edes
vähäksikään parantamiseksi koetan muististani kaivella kokemuksiani.
Olen maininnut ärsytyksen synnin avioliitossa. Se esiintyy myös
niissä tapauksissa, kun vaimo miehensä kuullen ja nähden kohtelee
lasta (yhteistä) jollakin sellaisella tavalla, minkä varmasti tietää
olevan vastenmielistä miehelleen. Vaimo, tuskastuneena perhe-elämän
rasituksiin, näyttää kuinka hänellä on muka oikeus menetellä lapsensa
suhteen niinkuin hänen hermostonsa kulloinkin vaatii, sentähden että
lapsi on _oma_ ja sentähden ettei isä jouda lasta hoitamaan.

(Nyt en taas uskalla tänä yönä jatkaa -- tuntuu niin epäilyttävältä
ja kädet pyrkivät vavahtelemaan. Hyvää yötä. Kaikki tämä -- oikein
ajatellen -- on seurausta sielullisista koettelemuksista, sydämen
iskuista ja kitumuksista, milloin mistäkin syystä, joita ei kaikkia
jaksa luetella.)



20.


Aviomiehen pitkä kirje keskeytyi, sillä Mirjamilta oli saapunut
seuraava kertomus:


Rakas Orjo! Viikko taaksepäin oli vihdoin se vaikea ja peljätty
päivä. Yöllä rupesi nipistelemään, mutta kovemmat poltot alkoivat
vasta kello 7 aamulla ja silloin tuli kätilökin ja sitten kesti
niitä julmia polttoja kello 11 aamulla ja sitten tuli tyttö kuin
pamaus -- ainoastaan yksi työntöpoltto ja lapsi oli maailmassa.
Kyllähän minäkin olin toivonut ja sydämessäni rukoillut että se
olisi poika, varsinkin sinun tähtesi, vaan olemmeko me mitkään
määrääjät ja ehkä tuo sielu olisi tullut onnettomaksi miehenä. Kun
minä ajattelen niitä pitkiä tuskan öitä ja päiviä, joita tämä lapsi
on koko kohdussaoloaikansa saanut minun kauttani osakseen, niin minä
kauhistun, sillä yksin Jumala tietää, mitä minä olen sillä aikaa ja
koko sen ajan kärsinyt. Ei ole minulla ollut yhtä tuskatonta yötä
eikä surutonta päivää sitä lasta kantaessani. Olen niin tuskani ja
polttoni sielussani salannut, ettei sinulla voi olla tietoakaan,
kuinka kauheasti olen kärsinyt ja hammasta purrut ja itseni
jäykistänyt sinua ja muita pettääkseni, sillä itku on alituiseen
asunut kurkussani. Mutta olen aina lapsesta saakka hävennyt
näyttämästä tunteitani; sisässäni on ollut kuin toinen ihminen ja
aivan toinen on siellä pappilan pihalla tallustellut ja äitisi kanssa
puhellut. Olen siellä kuunnellut omaa puhettani ikäänkuin toisen
henkilön ja samanlaista se on täälläkin.

En mennytkään laitokselle; se on aivan mahdoton paikka ja se rouva
on hyvin häijy. Minullekin se on ollut niin äkäinen että sinne
oli aivan mahdoton mennä. Kerron toiste tarkemmin. Hyvin hyviä ja
ystävällisiä ovat talonväkeni, ja rouva on niin ihastunut pikku
tyttöön että ottaisi sen vaikka omakseen. Tämä tyttö on hyvin
sievä, pyöreäposkinen, isosilmäinen ja sillä on _enempi_ hiuksia
kuin isällään. Sillä on koko päälaki paksun, pitkän, mustan tukan
peittämä. Se tukka tosiaan on niin vahva ja suloinen että ihan
naurattaa. Terve tyttö se on ja tähän asti kiltti. Kirjoita, miten
Mailan puhe on kehittynyt ja onko hän minkään tarpeessa? Viikon
päästä täällä on markkinat ja sieltä ostan Mailalle nuken pään.

Yötä päivää mietin, minne menen lapseni kanssa. Ei käy mitenkään
ajan pitkään täysihoidossa oleminen. Vuokraisin täällä huoneen ja
keittiön, jos ei tämä paikka olisi niin tautinen, hinkuyskä raivoaa
paraikaa. Parin viikon kuluttua kai minun olisi lähdettävä, vaikka
se on sielussa vielä selviämätön seikka. Mitä sanot, jos laittaisin
itseni virka-alalle?

_Mirjam_.


Vaimon kirje pani miehen miettimään, mutta hän koetti aluksi
kohdistua vain yhteen asiaan.


Mirjam! kirjoitti hän heti vastaan. -- Lapset ovat Jumalan lahja.
Minä sen tiedän ja olen kokenut, sentähden minä iloisesti vastaanotan
uutiseni että sinulle on lapsi syntynyt. Lapsiahan minä juuri tahdon
eikä niitä koskaan voi syntyä meille liian paljon, siitä olen
vakuutettu. Vaikka ne tuottaisivat kuinka paljon tahansa huolta ja
kärsimystä, niin se sulo, jonka ne tuottavat -- ja kaikki yhteensä
-- on kuitenkin parempi kuin ei mitään, sillä tämä on elämä. Kunpa
sinäkin sen aina näin käsittäisit, vaikka miten kävisi. Tervetuloa!
lausun siis sille pienelle tytölle --, vaikka se onkin tytti vain.
Me otamme sen kiitollisuudella vastaan. Vaikka se onkin kauhean
kärsimysajan alussa siinnyt ja kohdussa elämän kolkkoja kysymyksiä
osakseen saanut niin, kuka tietää, ehkä Jumala anteeksi antaa, ehkä
Kaitselmus on lempeämpi kuin epäluulon siipi huiskaa, ehkä, niin ehkä
--? Ja vaikka ei, niin me otamme sen vastaan sittenkin, opetukseksi,
itsekasvatukseksi, rukoukseksi... En tahtoisi olla taikauskoinen,
mutta sanonpa, leikillä kohtalon kanssa kisaten: harvinaistako jotain
se merkitsee että neitsyt syntyi mailmaan 13 päivänä tähtikuuta?

Olin valmistunut kuulemaan sen tuntemattoman kuolemankin samalla kuin
syntymän ja huokaamaan salaperäisen huokauksen, mutta nyt todella
kiitän Jumalaa että näin kävi.

Kerron sinulle asioistani -- -- -- Mutta milloin kestät muita kuin
onnittelukirjeitä? Et saa nousta vuoteestasi, et saa paljon lukea. En
nyt osaa muuta mitä sinä tahtoisitkaan, pikku äiti?

                                       _Pikkutyttöjen isä_.


Postikortti.

Rakas Orjo! Kaikki hyvin, jos ei vaan olisi niin kova hermopäänsärky.
Anna tulla se pitkä kirje. Tyttö on sinun kuvasi täydellisesti.
Sydämellinen tervehdys!

                                                   _Mirjam_.

       *       *       *       *       *

Orjo jatkoi kesken jäänyttä pitkää kirjettään.

Mirjam! Minä iloitsen että nyt jälestäpäin itse osaat analysoida
sielusi tilaa raskaana-olosi aikana. Se osoittaa että pidät
siveellisenä velvollisuutena tutkia, mitä ihminen kunakin
elämänsä vaiheen hetkenä on itselleen ja ympäristölleen. Siitä
analysoimis-kyvystä ei ole pitkä askel taitoon osata tutkia ja
tunnustaa itselleen ja muille, mitä ihminen on myös kunakin
nykyhetkenään, mitä hänessä liikkuu ja mistä kaikki aiheutuu.

Sinun kärsintäsi viime kantamisesi aikana on ollut luonnollista. Minä
sen joskus unhoitin, ehkä useinkin, mutta monta kertaa -- ollessani
sielullisesti suoraan sanoen pakomatkoilla -- sen otin huomioon ja
se oli lievänä lohdutuksena kauheassa epätoivossani. Minä, ollen
itse kipeä ja pakotettu näyttämään vieraita kasvoja, kohdistuin
sinun kärsimyksesi tuottamiin ulkonaisiin mielenosoituksiin enkä
-- valitettavasti -- itse kärsimykseen. Se oli vaikea kestettävä,
hyvinkin raateleva, josta sinulla -- vuorostasi -- ei ole enemmän
aavistusta kuin minulla sinun kärsimyksestäsi.

Mutta olkaamme ennen kaikkea rehelliset. Ne ulkonaiset ilmiöt, jotka
johtuivat sinun sisäisestä tuskastasi, olivat ilmaantuneet myös
_ennen_ raskaudentilaasi, jo vuosikausia, elimmepä missä tahansa.
Minä muistan. -- Ei missään ollut kylliksi hyvä: jos yhdessä
paikassa oli vapaus yhdestä ikävästä, niin totisesti toisessa oli
orjuus toisen ikävän kanssa. Tämä on rehellisesti tunnustettava,
jos tahdomme tutkia, milloin ja miksi sisäisen kärsimyksen ja
pahoinvoinnin _ulkonaiset_ ilmiöt -- ovat näyttäytyneet avioelämämme
eri aikoina.

Nyt olisi tärkeintä nykyisyys ja siitä johtuva tulevaisuus.
Menneisyyttähän ei koskaan saa takaisin eikä sitä siis kannata
kaivella. Onnen myyrät ne ihmiset, jotka ikäänkuin poispyyhkäisemällä
masentavat entisyytensä varjot!

Sinun kärsimyksesi oli, sanoin, luonnollista, se oli inhimillisesti
käsitettävää, mutta ei suinkaan joka kohdassa oikeutettua tai
välttämätöntä. Sillä jos sellaista pidetään välttämättömänä, niin
sehän olisi samaa kuin myöntää naiselle täydellisen mielivallan
oikeus raskautensa aikana, joka ei ole lyhyt. En tahdo enempää
sanoa, kiitän Jumalaa ettei pahempaa päässyt tapahtumaan ei sinulle
eikä minulle. Meidät piti yhdistää _erään kaikista pyhimmän
yhteisen kärsimyksen_ -- se ei yhdistänytkään, vaan vähempiarvoiset
tuskat meidät taas erottivat tai: annoimme niiden itsemme erottaa,
osoittauduimme _huonoiksi ihmisiksi_ -- siinä koko totuus.

       *       *       *       *       *

Minua tuskastutti eräässä kirjeessäsi se että olit takertunut
miettimään tuota sen muutaman virkamiehen aikaansaamaa pikkuhäiriötä
meidän omakotisuunnitelmassamme. Sen asian sinä annoit laajasti
vaikuttaa sydämeesi ja ripität minua etukäteen, asioita tuntematta,
mutta täydellisesti vaikenet asioista, joiden olisi pitänyt sinulle
olla tärkeämpiä minun vaimonani. Tarkoitan jaksamattomuuttasi
ottamaan osaa niihin voittoihin, joista olin kirjoittanut ja jotka
olivat yleistä, ihmiskunnallista laatua, jollaisiin naisenkin
pitäisi innostua. Minua hämmästyttää että sinä minua moitit
rettelöhaluisuudesta, vaikka itse sait aikaan sen että tuo anomus
silloin lähetettiin -- se juuri on pahentanut asian ja ainakin tällä
kertaa olit sinä vaikuttajana.

Kunpa sinä, rakkaani, voisit nähdä sen ominaisuutesi että sinä
useissakin asioissa saatat olla kiihoittajana, ärsyttäjänä, mutta
sitten kun asiat ovat saaneet arveluttavan käänteen, sinä -- peset
kätesi. Tämä ehkä on sellaista, jota nainen aniharvoin ottaa
tunnolleen, sillä naiselta, sikäli kuin olen kokenut, näkyy saattavan
silmänräpäyksessä haihtua tietoisuus omasta entisestä menettelystään
ja omat häijyt ajatuksensa yleensä ihmisistä. Hän ei ikäänkuin huomaa
koskaan _ajatelleensa ääneen_, tai ilmaisseensa mielenosoituksia.
Sangen ikävää! että minä näin kovasti olen ollut pakotettu vastaamaan
hermostumisesi johdosta. Koeta painaa tämä julkinen juttu unhoon tai
ota sitten itse osaa, mutta älä arvostele toista väärin, auttamatta
asiaa.

       *       *       *       *       *

Minnekkö joudut lapsesi kanssa? Mirjam! Tämä kysymys on yhteydessä
koko elämämme kanssa, tiedä se. Siinä ei saa tehdä miten tahansa, se
on vaarallista ja voi tuottaa ikuisen katumuksen ja kadotuksen.

Minä pidän luonnollisena että niinkauvan kun sinulla on mies, joka
elää ja uskoo voivansa vaimonsakin kanssa mitenkuten elää, sinä pyrit
sinne, jossa tiedät miehesi olevan, olkoot olosuhteet mitkä tahansa.

Kysymyksen vaikeus ja sinun tänne tulosi arveluttavat kohdat
riippuvat kokonaan sinun suhteestasi minuun ja ainoastaan osaksi
suhteestasi minun vanhempaini kotiin. Jos vaimo antaa arvoa
perhe-elämälle, tapahtukoon se vaikka väliaikaisessakin kodissa, niin
hän suostuu vaikeuksiinkin, joita muuten ei missään puutu, vaikka
sinä mitä kuvittelisit, sinä paratiisiuskoja!

Äitini on maininnut ettei hänellä ole mitään vastaan, jos me
perustamme oman talouden sivurakennukseen. Pitäisikö hankkia kaksi
palvelustyttöä? -- muutenhan sinä olet ankkurissa. Mistä ottaa
palvelustyttöjä? Ehkä voipi sovitella, ei tämä nyt mahdoton asia
liene. Talvi täällä ei ole ikävä. Mainio ilmanala. Talviurheilut...
Se on elämänkultaa se, jota ihminen ei saisi hyljätä ylpeästi. Lapsia
täytyy ajatella, lapsia, elämän toiveita ja aarteita, kultakipunoita.

Sinäkö virka-alalle? Ajattele nyt vähän. Ihmiset osoittavat
sormellaan: mies ei muka jaksa elättää rouvaansa! Ihmisten puheista
viisi, mutta muuten. Eiköhän tämä ole osaksi mieliharhaa tai uhmaa?
Pitäisihän nykyisillä rahavaroillamme päästä yli talven, jos
pysyttelee poissa kaupungeista eikä tuhlaa.

Minä ajattelen näin: Sinä uskallat tulla tänne, vaikka ei sinulla
täällä ole parempia ystäviä kuin minullakaan. Millä mitalla me
mittaamme, pitää meille mitattaman. Emme me ilmaiseksi saa rakkautta,
vaikka ylpeydessämme olemme sille ahnaat.

Sinun tulosi tänne on mielestäni välttämätöntä ainakin silloin kun
minä olen poissa pikku Mailankin vuoksi, sillä Jumala näkyy tehneen
lapsesta hyvän ja meillä on syytä olla kiitollisia ja huomaavaisia.
Jos et sinä saavu tänne jo jouluksi, niin on minulla hyvin ikävä,
mutta se hyvä siitä on että hiljaisuudessa voin suorittaa erään työn,
jonka tuntien olevani velkaa tälle maailmalle -- ja vasta sitten olen
kai vapaa mies sekä hautaan että haaveisiin. Niin, minulla hullulla
on eräs haave, huolimatta kaikesta. Ja se koskee myös sinua...

Toinen asia on se että olen aikonut ulkomaille.

Minä, Jumalan kiitos, olen eräässä suhteessa nyt päässyt terveeksi --
vaikka kuolisinkin jonakin yönä sydäntautiin -- ja se terveeksi pääsy
on tapahtunut melkoisella sielun ponnistuksella ja resignatsionilla.
Mutta kuitenkaan en tunne _vielä_ olevani sillä korkeimmalla hengen
asteella, jolla mies _voisi_ olla -- minä vielä joskus, työhuolten
lomassa, muistan naisen olemassaolon. Minun haaveeni perustuu
tulevaisuuteen, sellaiseen, olkoon se lähempänä tai kauvempana,
jolloin me kumpikin taas ansaitsemme toinen-toisemme ja olemme
kasvaneet joksikin, min että kykenemme antamaan elämän meiltä
ryöstetyn aarteemme aate-vastineelle -- -- -- sinä ymmärrät, oi
Mirjam!

Nyt on sydänyön hetki ja koko kartano nukkuu; kuutamo kirkkaasti
valaisee kauniita maisemia. Mirjam? Koeta ymmärtää elämän roskaa
ja elämän romantiikkaa -- miksi me kokoilemme roskaa emmekä ole
näkevinämme runoutta, jota on yhtä paljon ympärillämme? Jos olemme
rikollisia ja huonoja -- miksi emme voi olla kelvollisia ja kauneutta
etsiviä? Elämä eletään vain kerran, vain kerran -- ja me vanhenemme.

Kosketan vielä suhdetta vanhempaini kotiin. Monta kertaa kauhistelen
itsekseni että minä, aikamies, näin asetun elelemään vanhusten
kotiin, josta jo olin päättänyt luopua silloin kun pääkaupungin
puoleen muutimme. Julkisesti osoittamani vastakohtaisuus uskonnon
alalla oli minut erottanut henkisesti isästä, äidistä ja kaikista
sisaruksista, kuten tiedät; kova kohtalo ajoi meidät vielä kerran
etsimään lohdutusta täältä. Leijon sairauden aikana oli äitimuorin
sielussa tapahtunut joku liikuttava muutos, hänhän rukoili tulemaan
tänne ja me tulimme. Huomaa: _sinäkin_ tulit, Mirjam, on nähtävästi
asioita, joita ei kokenut ihminenkään aavista. Minua kammotti se
huonosti salattu poistyöntämisen aije, joka pian ilmaantui kaikissa
meikäläisissä. Minusta se oli siveellisesti väärää ja siihen nähden
asetuin kapinalliseksi. Minun täytyi jotakin päättää, maksoi mitä
maksoi.

Olen tänne jäänyt järkevistä syistä -- minun täytyy ottaa huomioon
monet tärkeät edut, sekä henkiset että tietysti myös aineelliset,
ja niellä sielussani vahinkojen karvaat palat. Kuka tietää,
olisinko kestänyt elämäni sisäisiä koetuksia, jos olisi viime
aikoina oleskellut tylyssä ympäristössä ventovieraiden keskellä?
Luonto myös lääkitsee ihmistä ja minä rakastan korpea, se on tullut
osaksi henkistä olemustani. Muualla olisin vaipunut niin raskaaseen
synkkämielisyyteen ettei mikään enää olisi minua pelastanut.

Minua kauhistuttaa suhteitten parantumattomuus. Mutta
sivistyshistoriasta luulen löytäneeni sellaisenkin lehden, jolla
kerrotaan, kuinka eräänlaiset taistelijat tässä maailmassa
ovat saaneet syvimmät haavansa omien omaistensa henkisen
käsittämättömyyden vuoksi. Minkä sille teenkään, jos luonto,
perinnöllisyys ja itse elämä minut teki siksi joksi teki? Sehän on
vanha tarina että vasta kuoltua... en sano loppuun.

Mainitsemani suhteet käyvät katkerammiksi sen tosiasian tähden
että sinä, Mirjam, niiden painoa lisäät, sillä sinussa vallitsee
vastenmielisyys moniakin minun sukulaisiani kohtaan. Niinkauvan
kun et sellaista pientä ja kuluttavaa tunnetta onnistu elämän
kärsimyksissäkään itsestäsi kiskomaan pois ja säästämään _minua_
kyllästymisesi tunnelmilta, niin kauvan vaikeutat olojemme nykyistä
ja ehkä ainaista oikein järjestämistä. Satoja kertoja minä turhaan
olen sinua rukoillut: sinä et ole parantunut ja luulottelet että
täten voipi menetellä iänkaiken muka vahingoittamatta avioelämän
pyhintä.

       *       *       *       *       *

Näin pitkälle on tultu. Se on surullinen totuus ja ihan itsellenikin
uskomaton että olen ruvennut tuntemaan pelkoa koko henkisessä
hermostossani, pelkoa -- suhteeni vuoksi omaan vaimooni. Sitä
se ainoastaan on merkinnyt tuo silloin tällöin sattunut katkera
huomautukseni että esimerkiksi tahdon olla eri huoneessa tai eri
puolella -- jotta ei _syntiä_ lisättäisi. Kun ihannekuva särkyy
-- tai sanokaamme siedettäväkään perheonnen kuva, niin alkaa
vaistomaisesti -- halusta pelastaa sekä itsensä että toinen -- pyrkiä
ruumiillisesti eroon. Se ei ole samaa kuin aviollinen ero, joka on
kai henkistä laatua ja jossa ruumis on jotenkin yhdentekevä elementti
-- silloin kun sukuvietin loistoaika on loppunut ja lasten maailmaan
tulo puhdistanut veret ja mielikuvituksen.


Kun minä kaikesta koetan puhua, niin se kaiketikin johtuu luonteeni
avomielisyydestä, jota aina on pidetty yhtähaavaa minun vahvimpana
ja heikoimpana puolenani. Jos yleensä muissakin avioliitoissa
oltaisiin näin avomieliset, niin olen varma siitä etteivät elämän
tunteet suhteissa aviopuolisoiden kesken olisi vähääkään kauniimmat
kuin mitä minä tässä olen esiintuonut. Tällä väitän että avioliitot
meidän piireissämme ovat huonot ja täynnä kurjuutta. (Tolstoin
kristillisessä opissa tuodaan esiin räikeä kuva avioliiton
todellisuudesta.) Lyhyesti sanoen: minun ja sinun yhteiselämä on
"yhtä hyvä" kuin muidenkin.

Tahtoisin että _meidän_ pitäisi olla korkeammalla asteella eikä lipua
alemmaksi. Lieneekö muuta jalostumisen tietä kuin uskonto? Oman
kärsimyksen synnyttämä veljeyden kaihon uskonto...

Meidän kaltaisten ihmisten _täytyy_ kärsiä. Jospa huomaisimme
toistenkin kärsivän, niin ymmärtäisimme ettei elämässä tarvitse
olla niinsanottuja iloja, vaan on se alituista kaihoa onneen. Jos
me itse särkemällä särjemme portaat tuohon saavuttamattomaan onnen
ihanteeseen, niin jäämme helvetilliseen pimeyteen. Miksi siis emme
varoisi särkemästä noita portaita? En osaa tässä tällä kertaa
ajatuksiani paremmin kertoa. Saattaa miehelläkin olla itku alati
sydänalassa kuten naisella ja täytyy silti katsoa elämää silmiin ja
hymyillä.


Pikku Mailan puheen kehitys? Hyvin selvästi ääntelee ja matkiskelee.
Hyvin reipas ja pateettinen äänen sävy. Isä antaa! Mamma antaa!
Sylliin. Rattastaa. Kiikutaan. Koira haukkuu. Syömään. Ulosii.
Kelkalla! Tuulee. Pimiä. Posti tuli. Tuhma tyttö. Nukkumaan. Sika
panne öh öh pannee!

Lopuksi ilmoitan että tulevalla viikolla aijon matkustaa Helsinkiin.
Asiat ja henki niin vaatii. Mailaa käy sääli -- kuka "tyttiä" sillä
aikaa ulkona käyttää?

Jumalan haltuun, Mirjam.

                                                  _Orjo_.



21.


Olipa siinä, Orjon pitkässä kirjeessä kun se vihdoin lähetettiin --
sulattamista Mirjamille! Mirjam rukalle, joka ei vielä ollut toipunut
lapsivuoteestaan ja sai taistella odottamattomien jälkiseurausten
kanssa, jotka sanomattomasti häntä sielullisestikin kiusasivat. Hän
oli itkenyt vähää ennen kirjeen saapumista tietämättä itsekään, miksi
piti itkeä, mutta kirjeen luettuaan hän hysteerisesti nauroi. Eikä
hän tiennyt sitäkään, miksi nyt nauroi. Yksi ajatus oli selvä: Orjo
matkustaa pääkaupunkiin ja käypi hänenkin luonaan.

Ja siihen mielikuvaan hän tarttui. Parasta olla miettimättä kaikkea
sitä, mihin Orjo tyhjentävässä purkauksessaan oli koskettanut! Hänen
päätänsä huimasi oudosti, kun hän tarttui kynään vastatakseen jotakin
miehensä kirjeeseen:


Rakas Orjo! Pitkää kirjettäsi en todellakaan ole vielä sulattanut.
Mutta -- olen iloinen tietäessäni saavani sinut edes vähäksi aikaa
luokseni... Aja suoraan minun luokseni!... Viime kirjeeni kirjoitin
makuultani ja montakin asiaa jäi pois. Tiedäthän sanomattanikin
kuinka rakasta on minulle kaikki se työ, missä sinä olet onnistunut
ja mistä olet mainetta niittänyt. Lämpöisellä sydämellä sinua odotan
ja on kuin se vanha hapatus pyyhkäistäisiin kauttaaltaan pois, kun
saan sinut syliini sulkea.

                                             _Mirjamisi_.


Kun hän oli vastineensa lähettänyt, niin häntä taas omituisesti
nauratti. Ja päätä huimasi ankarasti. Sitten tuli pitkä itkun puuska,
jota kesti koko yön. Puoleksi tajuten mitä tekikään hän kyynelsilmin
hoiteli koneellisesti kaksiviikkoista lasta, jolla ei vielä ollut
nimeäkään.

"Pieni raukka, mikähän sinustakin tullee?"...

"Eivät miehet ymmärrä naistensa elämän tuskia!"

Hän eli kuin huumeessa, yöt ja päivät häämöttivät kuin paksun savun
sisästä. Ja eräänä joulukuun iltana, kun kolmiviikkoinen tavallista
enemmän kirkui ja nuori äiti oli pyörryksissä kivusta, joka oli tehdä
hänet hulluksi, kolisteltiin kovasti etehisessä ja ovikello soi
kuuluvasti.

"Se on hän!" selvisi nuorelle rouvalle ja seuraavassa
silmänräpäyksessä työntyi turkkipäällinen mies hänen eteensä uhoten
huurretta ja pakkasta.

He seisoivat hetken ikäänkuin hämmästyneinä katsoen toisiaan silmiin
ennenkuin tervehtivät.

-- Täälläkö asut?

-- Täällä.

"Jos hän tietäisi, kuinka tuskin pysyn seisaallani."

"Hän näyttää niin kauniilta!" ajatteli aviomies salaten riemunsa.

Ja sitten vasta kun oli turkkinsa riisunut, hän huomasi ja muisti
lapsen, joka lepäsi pienessä korissa.

-- Katso isä lastasi! Mirjam hymyili jollakin tavoin surullisesta.

Orjo kumartui katsomaan pienokaista sanattomana.

-- On se kummallista, puhui hän sitten, kun sitä aluksi ei koskaan
tahdo uskoa omakseen.

Kyllä se vain on omasi: sinun silmäsi minun suuni! sanoi Mirjam
hellästi katsoen mieheensä. Orjo? Yksi suudelma!

-- Minä kai maistun lumelle ja jäälle koko mies.

-- Orjo rakkaani...

-- Sinä näytät niin heikolta, Mirjam?

-- Niin, Orjo...

-- Älä huoli itkeä... Meidän asiamme eivät ole nykyään kovinkaan
huonosti.

Aviomies otti vaimonsa polvilleen ja silitteli hänen hiuksiaan.

-- Oletko tilannut minulle yösijan?

-- Etkö nukukkaan minun kanssani?...

Kysymykset töksähtivät vastakkain.

Kuinka suloista olisi sinun kanssasi olla, kun sinä minua aina näin
piteleisit, saneli Mirjam ikäänkuin itsekseen pää painuneena miehensä
syliin.

-- Väsyisit --? äänsi mies.

-- En koskaan, Orjo, en koskaan. Eikä koskaan pääsisi niitä katkeria
ajatuksia sydämeen...

He söivät yhdessä illallista iloisten kaupunkilaisten seurassa, jotka
osoittivat huomaavaisuutta tätä maalaisparia kohtaan. Ja erämaan
hiljaisuudesta vasta saapuneeseen aviomieheen tarttui ikäänkuin
kaupunkilainen vilkkaus, josta hän itse tunsi nauttivansa. Mirjam
katseli ihaillen ja kadehtien miestään, joka näytti niin terveeltä ja
elämänhaluiselta.

Mutta he nukkuivat erikseen, ja aamulla kun Mirjam saattoi miehensä
rautatieasemalle, oli hänellä itku kurkussa. Elämä tuntui olevan
täynnä pistäviä okaita ja jokainen Orjon sana, mikä lausuttiin
terveesti ja terävästi, tunkeutui hänen sydämeensä omituisesti kipeää
tehden. Ennen junan lähtöä otti mies vaimoltaan lupauksen että tämä
heti kävisi lääkärinsä luona.

"Hänessä on jotain liian särmikästä", vilahti Mirjamin sielussa
tunnelma.

"Hänessä on jotain niin surullista", vilahti ajatus Orjon aivoissa.

Pitkällä junamatkalla mies koetti olla muistamatta vaimoansa, mutta
Mirjamin hento kuva häälyi alituisesti hänen sydämellään. Ja eräällä
yöasemalla junan seisoessa hän ymmärsi että Mirjam odotti mieheltään
yhä vahvistuksen sanaa. Hän kirjoitti lyijykynällä:


Rakas Lapsi! Ole kiitollinen siitä mitä vielä on jäljellä ettei
tarvitseisi tulla katkeraksi kaiken häviämisestä. Muistan sinua
sydämen lämmöllä. Tulet terveeksi -- odotat minua siellä, niin
palaamme yhdessä kotiin ("kotiin"). Ja se pikku sirkka oli ja on
oleva kaunis...


Kymmenen päivän kuluttua Orjo saapui takaisin vaimonsa luo ajurireki
kukkuroillaan taloustavaraa ja joululahjoja. Hänen asiansa olivat
onnistuneet loistavasti, hän oli saanut rahaa ja mainetta enempi kuin
itse oli osannut laskea.

-- Ajattele, minulle pistettiin käteen ihan suuri summa! kertoi hän
loistavin silmin. -- Ja sitten minä ajattelin että tämä on minun
onnistunein jouluni ja sentähden minä pidin oikeana, kerrankin
ilahduttaa sinua ja lapsia. Nyt Mirjam, pistä Sirkka turkkiin ja
lähde raittiisti mukaan!

-- Mitä sinä ostit minulle?

-- Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! Siellähän sitten näet. Yhden
salaisuuden voin ilmaista: ostin sinulle koko tusinan -- tutteja.

-- Veitikka! Nehän ovat pikku Sirkan joululahjoja.

-- Mutta joudu nyt, hyvä ystävä. Minä jo tilasin sinulle ja Sirkalle
pulskan kuomuajurin. Ajetaankin herroiksi kahdella hevosella
erämaahan!

Orjon reippaus tarttui Mirjamiinkin. Punertavassa pakkasessa, kun
savut nousivat pystysuorasti taivaalle, he jättivät pikkukaupungin
selkänsä taakse ja helisevin valjain riensivät kohti korpea. Orjo
ajoi eri hevosella, Mirjam lapsineen ja uusi palvelustyttö ajoivat
kuomussa. Oli vain muutamia päiviä joulupyhiin ja ilma täynnä sitä
juhlallista tunnelmaa, mikä aina ikäänkuin leijaa huurteisilla
maanteillä ennen Suomen joulua. Mirjamilla oli hauska kyytimies, ukko
Puumanni, joka oli tunnettu hyvästä ajotaidostaan. Lakkaamalta ukko
Puumanni puheli hevoselleen, maiskutti suullaan, sihisteli nenällään
ja massahutti huulillaan. Väliin hän oriilleen laulaa luikahuttikin
ja siinä laulussa oli kolmea kieltä: ruotsia, venättä ja latinaa.
Mies oli niin kiintynyt ajokonserttiinsa ettei aina huomannut, miten
kuomussa istujille kävi.

Ajetaan huristetaan metsätietä, tähdet kiiluvat pitkien puiden
välitse, kulkuset kilajavat, aisakello pompattaa ja Puumanni laulaa
ja massahuttelee. Yhtäkkiä kuomu kaatuu ja kuomun sisäiset lentää
tupsahtavat suinpäin ojaan. Puumanni vain ajaa ja laulaa.

-- Puumanni! Seis! Voi hirveätä!

-- Hä, ka perk... tammefaan, tpruu eqvus asinus, hingst loshatjonkka!

Siellä makaavat naisrukat -- kinoksessa. No, ei mitään hätää, suussa
vain vähän lunta. Reki nostetaan pystyyn ja aijotaan ajaa eteenpäin.
Silloin vasta Mirjam, joka on säikähtänyt kovasti, kaipaa yhtä kääryä.

-- Puumanni, Puumanni herrannimessä, missä on _lapsi?_ Mirjam
valaisee sähkölampulla, sydän kurkussa.

-- Täällähän tämä fröökkynä makaa! nauraa tirskuttaa Puumanni naama
kaksinkerroin ja kaivaa ojan pohjalta pehmeän mytyn ja ojentaa äidin
syliin vällyjen alle. -- Vähällä oli jäädä völistä mamman pieni
jouluporsas!

-- Voi teitä Puumanni, kiittäkää jumalaa että näin helpolla pääsitte!

Ja taas ajetaan eteenpäin yli mäkien ja vaarojen ja rannattomien
rämeiden; ja kulkuset kilajavat, tähdet kiiluvat ja Puumanni laulaa
lurittaa oriilleen.

Orjo saapuu onnellisena ja ylpeänä kotiin -- vanhustensa kotiin,
jossa pikku Maila pellavapää sinisilmä riemuissaan juoksee sylistä
syliin hieman vierastaen äitiään.

Ja joulukuusen kynttilät syttyvät ja ylellinen, pehmeä tunnelma
viriää erämaan heimon keskessä, jonka sydämissä sentään on niin
paljon keskinäistä rakkautta ja iloa. Vanha polvi ja nuori polvi.
Lapset ja lastenlapset!



22.


Aviomiehen sielussa tapahtui jotakin. Hän ei itsekään ymmärtänyt
mitä se oli. Aivankuin elämä olisi hänen edessään auennut laveana,
_alakuloisena_, loppumattomana suona, josta oli toivotonta koettaa
kävelemällä päästä ylitse. Hän tunsi että hän sen jaksaisi kävellä
loppuun asti, jos hänen rinnallaan aina, joka hetki, olisi suloinen
olento, joka hänelle hellästi puhelisi ja silloin tällöin tarttuisi
häntä käteen ja rohkaiseisi häntä. Mutta -- hän kuuli usein
ympärillään ääniä, jotka häntä kiusasivat ja hän kysyi kauhistuneena,
miksi juuri hänen täytyi tehdä näin ikävää taivalta.

Tiesihän hän maailmassa olevan suloisempiakin säveliä -- miksi hän
ei rientänyt niitä kuulemaan, miksi hän kidutti itseään tarkoin
seuraamalla jokaista soraääntä?

Orjon hermosto oli jollakin tavoin pilalla ja Mirjamin myös -- eikä
kumpikaan ymmärtänyt, miksi näin piti olla.

Elämän käytännölliset asiatko ne heidät molemmat pilasivat, vai
olivatko molemmat toisilleen henkisesti sopimattomat!

Miksi kumpikin toistaan niin usein kiihkeästi puhutteli aivankuin
he olisivat olleet -- pakkoystävyksiä? Ja miksi kumpikin kärsi
sydämessään verisesti siitä että tiesi tuottavansa toiselle
kärsimyksiä?

Olihan heillä onnelliset hetkensä joka kolmas päivä -- katsoivathan
he silloin toisiaan silmästä silmään ja suutelivat toisiaan niin
kauniisti, niin lämpimästi, niin uskollisesti ja tekivät hyviä
lupauksia, vilpittömiä päätöksiä... Ja kuitenkin, kaksi kolmatta
osaa heidän elämästään oli jollakin tavoin sietämätöntä, avutonta ja
ikävää, pientä riitaa ja suurta surua -- murhe toinen toisensa tähden.

Mitä Jumalan nimessä sellainen avioelämä olikaan?

Kenties kaikki oli vain satunnaista, vain väliaikaista...?

Miestä tuo häiriö enin kiusasi, vaimo siihen tuskin käänsi
huomiotakaan -- Mirjam, joka aina vakuutti rakastavansa miestänsä
ja oli usein aivan hämmästyksissään, jos Orjo sellaista epäilikään.
Mirjam, arvosteli mies hengessään, ei ole itsetietoinen elämästään --
hänelle tarvitaan niin paljon ennenkuin _hän_ huomaa, missä asti jo
ollaan menossa myötämäkeen.

Ja Orjo oli äärettömän levoton tämän oman huolestuksensa suhteen.
Miksi paiseeksi se olikaan kasvava?

Tuntui että piti ryhtyä johonkin ratkaisevaan...

Tuntui että ainakin piti saada rauhassa miettiä asemaansa ja sitten
päättää, mitä oli tehtävä.

Ulpukkasaaren pyhään yksinäisyyteen hän oli usein paennut elämänsä
kohtaloa arvioimaan nyt ei sekään riittänyt.

Kesken kesäisiä kiireitään hän yhtäkkiä repäsi itsensä irti kaikesta,
sanoi kiireelliset, hellät hyvästit Mirjamille, joka ikäänkuin ei
mitään aavistanut, suuteli pikku Mailaa ja pikku Sirkkaa kehdossa ja
astui koskivenheeseen.

Oi koski, sinä ikuisesti pauhaava elämän runo, joka tuuditat
suloiseen unhoitukseen! Oi koski, sinä ikuisesti kumpuava
kultasuoni, joka johdat alas laveaan vapaaseen maailmaan! Oi koski,
sinä ikuisesti viekoitteleva, vaarallinen elementti, joka panet
unhoittamaan salakarit ja väijyvät kallionkielet!

Mirjam, Mirjam, minun suomalainen Loreleyni, miksi sinä et istu
kalliolla tänä valoisana kesäyönä; ja laula matkamiehelle hurmaavaa
jäähyväislaulua! Siksikö vain että sinä olet perheen äiti, vuodesta
vuoteen, kesästä kesään lapsenkehtoon kytketty?

Katso, orjanruusut kukkivat erämaan kosteikossa ja valkoiset kielot
hymyilevät kainoa hymyänsä jokirannoilla! Kuule: käki kultarinta
helkyttää lakkaamatta kaksikielistä kanneltansa erämaan lammen
rannalla ja yörastas häntä säestää lehtolaaksosta. Ja peilityynellä
jokisuvannolla uiskentelee musta mykkä ja loiskahtelee hopeanhohtava
lohi yöperhoa tavotellen...

Mutta mitä varten kaikki tämä luonnon kauneus ja pohjolan kesän lyhyt
hurma, jos ei _Mirjam_ siitä nauti, jos ei Mirjam, minun elämäni
valittu, siitä nauti eikä nauttia saa?...

Orjo oli kummallisessa sieluntilassa. Hän tajusi ikäänkuin puolittain
vain että oli lähtenyt yksin pitkälle matkalle ilman todellista
päämäärää. Ja kuta kauvemmas hän ehti, kuta etäämpänä mies älysi
olevansa sieltä, missä hänen sydämensä oli hautonut elämän onnea,
sitä surullisemmaksi hän muuttui, sitä aremmaksi ja orvommaksi
itsensä tunsi. Ajoiko hän uhmaten takaa saavuttamatonta ihannetta?
Jo ennen merilaivaan astumista hänet yllätti kotiseudun kaiho ja
hän piti itseänsä puolihulluna että aikoi muka Sveitsiä ja Rheiniä
ihailemaan hän, Ulpukkasaaren erakko.

Mitä varten, _mitä varten?_ Kannattiko hänen elämässään enää
mikään -- sen jälkeen kun hän oli tehnyt ikävän havainnon omasta
kohtalostaan, sen jälkeen kun Mirjam ei enää hänelle merkinnyt sitä,
mitä vaimon _piti_ merkitä rakkautta janoavalle miehelle? Mirjam
häntä rakasti -- tavallaan -- mutta se ei häntä _tyydyttänyt:_ oliko
hän puolestaan koskaan asettanut sydämelleen kysymystä, tyydyttikö
Mirjamia Orjon lainen mies? Ajattelipa mitä tahansa, tulos oli aina
sama: heidän, Mirjamin ja Orjon välit eivät olleet kirkkaat, eivät
olleet varmat eivätkä lujaa tulevaisuutta ennustavat. Ja kuitenkin
oli Orjonkin puolelta olemassa niin sanomattoman paljon kiintymystä
vaimoonsa, luottamusta, jota ei voinut itseltään kieltää.

Hän tunsi sen joka kerta, kun matkaltaan lennätti viestejä erämaiseen
kotiinsa.


Lübeck 11 p. heinäkuuta

Mirjam!

Hirveän meritaudin kuvaamattomissa tuskissa, rikkona ja paikaltani
pääsemättömänä värisi herpautuneiden aivojeni läpi kaikki se
ihmisonnettomuus, mikä aiheutuu terveyden puutteesta. Silloin
älysin, kuinka sanomattoman paljon pyhää ja hyvää pelastaa itselleen
se ihminen, joka harrastaa terveytensä hoitoa. Ja muistin surulla
kaikkea, mikä on laiminlyöty meidänkin kesken -- Sinunkin puolesta.
Oi, minä olisin tahtonut silloin huutaa sinua henkesi herkimpään
korvaan: ole oman onnesi seppä, älä tee mitään, minkä tiedät
hiuskarvaakaan vievän sinua pois terveydestä. Terveys on kultaa,
se on elämän voimaa, se -- naisessa -- on elämän kauneutta. Sille
kauneudelle ainoastaan mies ihanaa arvon antaa, ruumiin terveydelle,
josta sielun ilmiöt ehdottomasti riippuvat; se se lopuksikin voittaa,
kaikki muu haihtuu...

Muistin, kuinka meistä kuka tahansa saapi kuolla kurjiin vaivoihin
ilman että toinen on lohduttamassakaan. Mutta joka jo alussa on
terveydenhoidon oivaltanut, hän välttää kamalimmat karit. Me emme
saisi elämässä nauttia -- terveytemme kustannuksella, sillä sitä
suurempi on kärsimys. Jos onnistumme terveiksi tulemaan -- ja niin
käy, jos tahdomme -- niin me totisesti löydämme parhaimmat nautinnot.

Mitä minä täällä teen, valeterve mies, joka väliin ei kykene kahteen
vuorokauteen syömään yhtä lusikallista maitoa ja jota pyörryttää
mieto sikaari? Mitä _minä_ täällä teen, Ärjän seljän soutaja? Vieras
maa, vieras kieli! Mainiot kauppamakasiinit, mitä ne minuun kuuluvat?
Ja ulkonaisesti iloiset ihmiset: Ei ole ystävää -- minulla.

Enpä uskonut että saksalainen rantakaupunki jo saattaa olla niin
pulska paikka ja hienoasuinen. Saksassa näyttää pennikin olevan
arvossa pidetty ropo, ei kuten meillä siellä korvessa. Näkyisi täällä
olevan naistavaraa... No, tämähän onkin koematka minulle. Mutta
miksi sinulle kirjoitan? Minä --? Me, jotka... Voi Jumala ettei voi
pyyhkäistä pois todellisesti elettyä. Ja eikö se voi muuttua? Vai
onko samantekevää jos mies joutuu hornan tuuttiin? _Kuka_ kiinnipitää?

Rakkaat ovat minulle lapset. Niiden puolesta pelkään. Ja rukoilen
sinua: kärsi, ole kiitollinen! Ettei kävisi kuten ensin. Sitä en
kestäisi -- minä.

Lienen väsynyt mies. Lienee liika huima hyppäys äärimmäisestä
erämaasta Saksan rannoille viidessä vuorokaudessa. Levähdän yön
hotellissani ja huomenna koetan matkustaa Hamburgiin.

Sinua ja lapsia kaitselmus pyhä suojelkoon.


Rhein-virralta, laivan kannelta.

Rakas Mirjam!

Kuutamoilta ja kypsyvät viinitarhat, tuhansia vilkkuvia tulia
mustassa virrassa, satoja ritarilinnoja huimaavassa korkeudessa.
Saksalaisten ylioppilasten laulua: Ich weiss nicht was soll es
bedeuten dass ich so traurig bin... Loreley-kallio sivuutettu...
Tässä istun, pohjolan koskien huurteinen mies, enkä tiedä mistä
lienee näin mieleni murheinen. Es ist eine alte Geschichte, että minä
olen parantumaton romantikko, joka tietysti kaipaan sitä prinsessaa,
jonka tänä yönä ryöstäisin tuolta jostakin korkealta, mutta pelkään
että jos moiselle retkelle lähden, noista ritarilinnojen reijistä
lentää vastaani vain naakkoja ja haikaroita.

Mirjam! Tämä on helvetin ikävää, kun mies näin matkustaa _yksikseen_,
tämä on jo idiotismin rajoilla ja, tuota ajatusta tukahduttaakseni,
juon tietysti kolme juomalasillista hapanta viiniä mukautuakseni
turistien tuhmiin tunnelmiin. Minulla on kirvelevä kaiho, sillä mitä
hittoa aviomies yksikseen tekee Rheinillä? Ja kysyä sopii: olisiko
siinäkään enempi järkeä, jos kahden matkustaisi?


Zürich, 17 heinäkuuta, sunnuntai-aamu.

Rakas Mirjam! Kirjoittelen kirjeitä ehkä liian paljon, en tiedä
itsekään, miksi pitää kirjoittaa. Niitä mahtaa tulla tukuttain sinne
yhdessä postissa, mutta minulle jokainen tunti on kuin kokonainen
uusi päivä. Mitäpä muutakaan osannen tällä panoraama-matkallani.
Tietysti voisin kirjoittaa sanomalehtiin ja ansaita rahaa, mutta en
tee sitäkään.

Niin. Minusta on koko Saksanmaa satua, sen kaupungit hämmästyttävät,
sen Rhein-joki suurenmoinen ja sen kulttuuritaso ihmeteltävä.
Ihmeellisintä on se, etteivät ihmiset täällä, kuten Suomessa näytä
käyttävän väärin nautintoaineitaan. Ei kukaan kiroile, ei kukaan
riitele. Kaikki menee hienossa järjestyksessä. Rautatieasemat
kaikkine mukavuuksineen ovat ensin merkittävät. Sieltä löytyy kaikki
mitä ihminen tarvitsee -- paitsi _rakkaus_.

Ja kaikki ilmestyy automaattisesti, tarvitsee vain pudotella kymmen- ja
25-pennisiä rakoihin, niin lähtee sekä voileivät että desäärit.
Koko Mosel-virran -- viinin muodossa -- voi saada juoksemaan kranasta
suuhunsa, ken vain syöttää rakoa ja samoin kai koko Rhein-virran
voi juoksuttaa vatsaansa. Sanoin että automaattinen kehitys täällä
saavuttaa satumaisen huippunsa. Kuka tietää vaikkapa vielä sattuisi
eteeni sellainenkin paikka, jossa pudottamalla peililasien väliseen
rakoon kultarahan, miehen eteen liukuisi se ihana prinsessa, jota
pohjolan herra ritari hakee. Tai saisi nähdä Muhammedin paratiisin
ja kylpeä mantelimaitovirrassa. Jo Frankfurt am Mainin Keisarikatua
kulkiessa muistan eräässä akkunassa nähneeni paratiisin päänaluksen
luultavasti saman, jota Eva neitsyt käytti nukkuessaan sillä aikaa
kun Jumala valmisti Aadamia aviosyleilyyn. Paradieskopfkissen! Kyllä
sieltä olisi saanut vaikka kultaiset töppöset.

Kummallista saapua Sveitsiin. Pikajuna kiiti läpi loppumattomien
viinimäkien, ja kuule Mirjam: siellä riippui melkein luonnollisessa
koossa Kristus ristinpuulla viinitarhojen keskessä. Hehkuvan kuuma,
sininen auer leijaili ilmassa. Maisemat olivat meheviä. Vuoria,
kukkuloita, syviä laaksoja. Niin saavuin Baseliin, jonka Sant
Gotthard hotellissa huomiotani herättivät ihanat ikkunalasimaalaukset.

Tiedätkös mitä on saksalainen vuode? Se on lumivalkoinen vuori
paljaita untuvia. Sinulle sopiva! Minulle ei! Sillä minusta se on
suoraan sanoen -- aistillisuuteen ja hekumallisuuteen viettelevä.
Baselista ajoin tänne Zürichiin. Päivä oli hirveän kuuma, päätä
pyörrytti, paita ihossa kiinni, tuon tuostakin sukelsi pikajuna
kallioiden sisään ja kaikki pimeni ympärillä. Luulen että me menimme
monta kilometriä maan alitse, kallioiden läpi. Siitä arvaat,
kuinka huimaavan korkeat ovat vuorimaisemat. (Muistatko kuinka
häämatkallamme iloisessa maassa otimme suukkoja tunnelissa?) Zürichin
asemalle saavuttua olin peräti väsynyt ja tuska sydämessä. Siinä
hirveässä vilinässä kaiken maailman kansallisuuksien keskessä piti
minun toimia täydellä järjellä saadakseni ensinnäkin ranskalaista
rahaa kukkaroni täyteen, sitten ruokaa, sitten tavarat säilyyn,
sitten hotellin tietooni j.n.e. Olin niin väsynyt että tuskin pysyin
seisaallani, mutta viiniä saatuani tulin tietysti huumaukseen. Siitä
oli se hyvä että uskalsin ruveta puhumaan kielillä ja kielillä
puhuminen vei minut vihdoin taivaan portille: kirjoitan tätä kirjettä
600 metrin korkeudesta, Zürichin hienoimmasta matkailijapalatsista.
En osaa sanoin kuvailla hotellin loistoa ja luonnon ihanuutta.
Puistot, soitot, kukat, sähkövalot, terrassit -- kaikkialla tyyliä.

Kirkonkellot kaikuvat sinisessä avaruudessa, et voi uskoa, kuinka
sointuvasti. Sinun, Mirjam kulta, pitäisi saada täällä asua yksi
päiväkään. Minä tahtoisin nyt levähtää, hengittää, miettiä ja
rauhoittua. Sehän on matkani tarkoitus. Jää hyvästi Mirjam.


München 21 p. heinäkuuta.

Mirjam!

Suurella vaivalla löysin eilen tässä isossa maailman kaupungissa
Haupt-Postin ja sain kirjeesi. Palatessani asuntooni yllätti
kova sade ja minä pakenin likimpään Restaurantiin ja koska en
ollut syönyt eilisillasta saakka ja nyt oli jo kello 5, tilasin
härkäpaistia nälkääni. Sattui olemaan hieno paikka. Join puoliskon
jotakin Pitsporteria ja tietysti viini nousi uupuneen uroon
nivuksille. Niin luin kirjeesi ja se tuntui hyvältä... Maailma
tanssi silmissäni jossakin määrätyssä tahdissa, sähkövalot vilisivät
ja ulkona rankkasateessa automobiilit ja raitiot kilisivät.
Takanani kaukana puhuttiin kai ruotsia, rupesin kuuntelemaan,
mutta silloin herra ja rouva, vieraita kuten minäkin, alkoivat
puhua ranskaa. Eivät ehkä olleetkaan Suomesta, olin huumeessani
vähällä blaskata itseni. Hekin joivat viiniä kuten kaikki täällä
aterioidessaan tekevät. Sateen lakattua läksin kaupungille ja jouduin
Bayer-strasselle! Mikä ääretön liike kaduilla! Ja sitä korean
kapistuksen ylenpalttisuutta loistavissa makasiineissa, niin että
jos katsomaan rupeaa, ehdottomasti hullautuu. Eksyin, harhailin,
kyselin poliiseilta, neuvoivat kohteliaasti, mutta yhä eksyin.
Vihdoin sentään, aterioituani automaatissa, osuin yksityisasuntooni
jotenkin mitättömään pensiooniin. Siinä odotti minua taas tuo
kirottu saksalainen vuode -- untuvia, valkoisia vuoria. Pidä akkuna
auki, jos korvasi kestää räminää ja jyryä läpi kesäisen yön! Satoja
automobiileja, sähkövaunuja ja kuormajättiläisvankkureita huristaa
ohi. Tänään sain aamiaisekseni kahvikupin, pari hyvin pientä
pullakikaraa ja niihin kuuluvat pari viiden pennin kokoista voilevyä.
Niin ja lisäksi 3 -- sanoo kolme -- sokeripalaa. Sepäs oli ravitseva
aamiainen pohjoissuomalaiselle! Pyysin lisää sokeria, tuotiin toiset
3 pientä sirua -- voi pirua -- jätin yhden emännälle.

Syöneenä miehenä kelpasi lähteä kaupungin merkillisyyksiä tutkimaan.
Neue Pinakothek -- Alte Pinakothek -- älä luule niitä apteekeiksi --
National Museum -- Baijerin Luonnontieteellinen museum j.n.e. Niissä
näkee tämän maailman kehityksen Aatamin askeleista Zeppeliiniin asti.

Kummallista että pääni kesti niin paljon yhdessä päivässä.
Kuljin varmaankin kolme kilometriä läpi salien, joissa on satoja
vahtimestareita. Huomenna jatkan näitä tutkimuksiani, joista
tunnen "kovasti viisastuvani." Kaupunkihan on täynnä kuninkaiden
patsaita, leijonia, suihkukaivoja, taivaan enkeleitä j.m.s.
Münchenin olutmaneesit ovat kuin myrskyävä Atlanti -- niihin mahtuu
myriaadi seidelinjuojia. Mainiot viinipaikat naisille ovat nuo
automaattiravintolat -- ajatteleppa Mirjam, jos siellä erämaassa
olisi petäjissä kranoja, joista helmeilevä viini loriseisi
huomaamatta kahvikuppiisi!

En puhu sinulle mitään samettipöksyistä enkä silkkipaidoista. Mikä
intohimo sekin ihmisessä lienee: tiedustella kaikissa Euroopan
kaupungeissa pohjolaiselle eukolleen -- silkkistä paitaa! Muuten
soisin sydämeni pohjasta että kerran pääsisit viikoksi Müncheniin
itse -- muutamia tuhansia taskussa. Osaan minäkin tuhlata niin kauvan
kuin kultakolikot helisevät. Pelkäänpä Sveitsin nurkalla menettäneeni
sata frangia päivässä. Hullu olen, tietysti tulee katumus, jahka raha
loppuu.

En minä epäsiveyttä täällä ole nähnyt, mutta enhän ole öisin
liikkeellä ollutkaan. Baijerin katoliikit lienevät paljon
ihmisellisempää väkeä kuin muiden saksalaisten kaupunkien asukkaat.
Mutta enpä ole vielä tavannut niin kaunista naista että olisin
hullaantunut.

Tietysti vapautensa kukoistusiässä oleva, ikävöivä, kauneutta turhaan
janoova yksinäinen mies tulee maailman vilinässä ajatelleeksi
naistenkin seuraa, mutta minähän olen luonteeltani, näissä asioissa
naurettava raukka, nahjus ja hölmö. Mieleni on niin surullinen. Enhän
minä osaa _nauttia_ suuren maailman elämästä enkä _vapaudesta_. Ja
lisäksi: sielulliset ristiriidat, alituinen hautominen: seuraukset --?

Se on hyvä, sanoo joku. Itse sanon: olen onneton. Sillä mitä minulla
on odotettavissa lähimmässä tulevaisuudessa? Eikö karkea kokemus
todista jotain? Voiko suhde muuttua? Voinko parata? Ja voitko sinä
estää itsestäsi ne syyt, jotka mielestäni ainakin osaksi heikkouteni
aiheuttavat? Kärsin julmasti! Tuntuu kuin kuolisin, vaikkapa
sinne elävänäkin pääsisin. Kohtalo, kohtalo, kohtalo! Tulee taas
tukahduttava, ikävä yö -- saksalaisessa vuoteessa: hirveä yöajo
akkunani alla; mitä pirua ne ajavat yöllä nuo Baijerin kuninkaat ja
portot? Laskeudun alas kadulle kävelemään viedäkseni tämän kirjeen
laatikkoon. Lapsilleni suudelma rakastavalta isältä. Ja sinulle,
Mirjam, suudelma

                                              _Orjolta_.


Kun Orjo oli pudottanut kirjeensä postilaatikkoon, istahti hän
hetkeksi hämärään puiston penkille. Vieras maa kuhisi hänen
ympärillään ja hän vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän havahtui
siitä että joku naisolento istuutui hänen viereensä ja alkoi häntä
puhutella. Orjo vilkasi naiseen, mutta käänsi heti katseensa suoraan
eteenpäin jääden kiinteästi tuijottamaan pimeyteen. Ja vaikka nainen
häntä yhä lähenteli ja kuiskasi hänelle jotakin, ei mies hievahtanut.
Silloin nainen ilkeästi nauraen nousi ylös ja läksi tiehensä.

Kiihkeästi tykyttävin sydämin, jollakin tavoin katkerana itselleen
ja koko maailmalle, palasi Orjo yömajaansa ja sukelsi vuoteeseensa.
Koko hänen ruumiinsa värisi ikäänkuin kylmässä. Siinä se taas oli
näyttäytynyt -- tuo hänen elämänsä sfinksi, ilotyttö, jota hän
inhosi. Baijerin ilma huljui niin pehmoisena ja kepeänä hänen
ympärillään, Isarkoski välkähteli sähkövaloissaan, kiiltävillä,
sulosointuisesti soivilla umpinaisilla automobiileilla ajettiin
ajamistaan hänen akkunansa alla -- mutta hän, lumisen maan mies, ei
osannut nauttia niinkuin olisi tahtonut. Tuo ikuinen ristituli --
todellisuus ja mielikuvitus!

       *       *       *       *       *

Hän sivuutti Dresdenin -- sillä hänen kukkaronsa alkoi laihtua
-- ja ajoi suoraan Berliniin. Satunnaisen matkatoverinsa,
juutalaisen ylioppilaan, seurassa hän kulki milloin kävellen,
milloin voimaomnibuksella ajaen, milloin maan alitse tai kattojen
ylitse junalla kiitäen ympäri yöllistä Saksan pääkaupunkia nähden
kaikkialla loistoa, suuruutta ja koneellista elämänmukavuutta.
Mutta Friedrichstrassen katuelämä häntä mietitytti -- hänelle
sanottiin että tällä kadulla melkein jokainen naishenkilö oli rahalla
ostettavissa.

Saattoiko maailma todella olla niin kevyt tai oikeammin: miksi se oli
niin raskas??

Hän tahtoi tutustua Berlinin mysterioihin, mutta -- hän oli
luonteeltaan siihen mahdoton. Hän kirosi ihmisten siveettömyyttä ja
kirosi itseään -- _mitä_ hänellä, siveellisellä aviomiehellä, oli
tekemistä maailman turmeltuneissa markkinakaupungeissa. Joskus hän
tunsi naisten heittävän uteliaita silmäyksiä häneen, mutta hän ei
niihin kääntänyt huomiota. Väliin hän ihmetteli parittain kävelevien
tyttöjen nuoruutta, mutta sanoi itsellensä: mitäpä se minuun kuuluu?

Uupuneena sielultaan hän katujen vilinästä kiipesi hotelliinsa. Ei,
ei ollut hänestä kalaksi sameaan virtaan. Ja kuitenkin hän ikäänkuin
kirosi nuoren miehen aikaansa että oli ollut -- liian siveä.

Kummallista! sanoi hän itselleen. -- Minä kuljin kymmenen vuotta
pyhimyksenä, silloin kun se minulle oli vaikeinta, ja nyt ikäänkuin
tahtoisin saada takaisin tuon ajan, jolloin minusta itsestäni
riippui, olinko pyhimys vai syntinen. Kuinka perinpohjin mies voipi
_muuttua_ siveelliseltä pohjaltaan! Piruko minua vaivaa? Lienen
halvin aviomiesten joukossa, kun saatan edes _kuvitella_ muita naisia
kuin omaani!

Mutta kaikista erikoisinta tässä on se että pysyn loppuun asti
_uskollisena_ hänelle!

Orjo Korelius muisti samalla pienet lapsensa ja lämmin virta täytti
hänen sydämensä. Ja hän kiitti Jumalaa että hänellä oli vaimo ja
lapset erämaan kätkössä.

Kukaties se sittenkin on elämän kalleinta kultaa -- perhe-elämä
eristettynä maailmasta?

Hän nukahti hymyillen ja nukkui rauhallisesti.


Rakas Mirjam!

Luin kirjeesi Unter den Lindenillä. Kiitos! Se oli kaunis,
kauniimpi kuin mitä minun lienevät olleet. Joskus olen matkallani
tahtonut kirjoittaa hyvinkin synkän kirjeen. Entisyyden kokemus --
tulevaisuuden pelko.

Jääpi nyt kirjoittamatta. Mutta saanko minä milloinkaan oikein
_levähtää?_ Ja saanko vielä koettaa, lähteekö minusta enää mitään,
vai onko kaikki lopussa? Siihen tarvitaan erityistä sielun rauhaa.
Mutta -- minä pelkään. Heti tultuani alkaa elämä ahdistaa minua
taloudellisilla vaatimuksilla. Hyvä Jumala -- minähän olen vain se
mikä olen. Jumala tietää etten minäkään ristissä käsin ole tahtonut
istua. Ihminen sentään on oikeutettu joskus lepoa nauttimaan.
Varsinkin surussa -- suuressa, ikuisessa -- ja ikuisessa taistelussa.

Mirjam! Miksikä sinun kirjeesi ovat aivan päinvastaiset kuin
todellisuuden vaikutus?? Siinä on minulle miettimistä.

Olen ristiriitaisissa tunnelmissa, minkä vaikuttaa osaksi se harmi
että olen -- rahatta. Turhaan postista, tiedustin ja tiedustan yhä
rahalähetystä, joka oli tilattu tänne. Muuten ei minulla ole hätää,
vaan -- eräät tuliaiset voivat jäädä ostamatta. Pois, pois! Berlin
jääpi jotenkin vähälle tutkimiselle. Ei minusta oikein tänne. Hurina
hirveä, ihmiset juoksevat. Alku oli lupaava, loppu huono. Ei ainoata
tuttavaa. Ja Berlinin saksalaisiin mahdoton tutustua. Nyrpeyden leima
-- naistenkin nenien päissä.

Lapsilleni sydämen syleily. Isä palaa kotiin!

       *       *       *       *       *

Elokuun ihanat, pehmeät ilmat Perä-Pohjolassa ovat alkaneet.
Päivillä paistaa aurinko etelämaisen kuumasti ja vaahtoharjat
laineet välkkyvät marmorivalkoisina hypellen pitkin sinimustia
järven ulapoita. Rannat ovat vehmaimmallaan: koivut, raidat, lepät
ja pajupensaat koettavat kilvan peittää tumman rantarakon ja
kanervaisen manteren rajaviivaa. Yöt ovat hämärän hempeät, täynnä
tuoretta tuoksua, ja aamun kimmeltävä laine heleällä hiekkarannalla
on hekumallinen kylpeä. Linnunpoikaset ovat hilpeimmillään, marjat
makeimmillaan, kukat puutarhoissa loistavimmillaan -- koko luomakunta
kukoistavimmillaan.

Mirjam lapsineen ja palvelustyttöineen viettää vapaata elämää
Ulpukkasaarella. Hän käy puettuna niin keveästi että elokuun pehmeä
ilma esteettömästi pääsee hyväilemään hänen ruumistaan, ohi soutava
taikauskoinen kalamies saattaisi häntä luulla saaren haltiattareksi:
valloillaan aaltoavat valkealla kaulalla pitkät suortuvat, lyhyt on
punainen hame ja helmojen alta vilkkuvat nilkat ja pienet jalat.

Ja saaren haltiattarella on toverinaan pieni keijukainen,
hohtavasilmäinen, pellavapäinen tyttönen Maila. Yhdessä he käyvät
kylpemässä auringonpaisteisella rannalla, yhdessä he tutkivat
pikkulinnun pesiä, yhdessä poimivat marjoja ja kukkasia ja yhdessä
istuvat mäntyjen välisessä keinussa. Mutta joskus on Mirjamin sylissä
myös toinen, pienempi keiju, Sirkka, joka ei vielä osaa kävellä.
Ja keinu kesäinen heiluu ja nuori äiti laulaa sydänkäpysilleen
kauneimmat laulunsa:

    Lapseni mun, lapseni mun,
    Tuulan tuulan tei!
    Nouse kiikku, sävel soi,
    Laulan kunnes lakastun,
    Lapseni mun, lapseni mun --
    Muuta mulla ei!

Mirjam on onnellinen. Mutta silloin tällöin kesäpäivän
kirkkaimmillaan ollen hän yhtäkkiä säpsähtää ja katsahtaa
peljästyneenä ympärilleen: näkeekö kukaan häntä?

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä katkera varjo väistyy hänen
kasvoiltaan, hän väljentää hiukan hameensa miehustaa ja kuljeskelee
ympäri saarta avojaloin hyräillen kuin nuori tyttö. Elämä on
yhtäkaikki suloista.

Ja hän naurahtaa ääneen, kun huomaa aina vaan ja joka askeleella
muistavansa Orjoa.

"Hänelle minä kuulun ja nyt taas -- sitä enemmän."

"Häntä rakastan."

"Oh! että naisen pitää... niin ikävöidä miestä!"

-- Huhuu! Kuka huutaa?

Mirjam säpsähti yhtäkkiä omia ajatuksiaan ja kuulosti henkeään
pidättäen.

-- Hoi! Hoooi! Tuokaa ve--nettä. Hoi! kuului ääni selvästi
vastapäiseltä rannalta.

Rouvan veret pysähtyivät hämmästyksestä. Ja vasta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän ymmärsi ettei veneenhuutaja ollut kukaan muu
kuin Orjo, joka palasi ulkomaaretkeltään. Iloinen sykähdys kävi
läpi hänen ruumiinsa ja hän läksi juoksemaan pitkin saarta huutaen
palvelustyttöä.

-- Katri, kierrätä vene. Minä tulen mukaan. Se on hän -- Orjo.

Vene keikkui aalloilla. Mirjam ohjasi.

-- Älä souda! pysäytti rouva palvelustyttöään. Hänestä oli yhtäkkiä
ruvennut näyttämään ettei, rantakivellä seisoja ollutkaan hänen
miehensä, vaan joku ventovieras herra. Tuollainen hieno panamahattu
päässä, korkeat kaulukset ja tumma mantteli --?

Ja Mirjamia kauheasti ujostutti punainen hameensa ja paljaat jalkansa.

Mutta rantakivellä seisova herrasmies heilautti käsilaukkuaan ja
huusi:

-- No, tule nyt vaan!

Se oli sittenkin hän, se oikea.

Orjo varjeli venettä töksähtämästä kiveen ja hyppäsi kapsäkkeineen
veneeseen.

-- Päivää -- päivää.

Orjoa harmitti, miksi ei Mirjam ollut saattanut soutaa yksikseen ja
samoin Mirjam huomasi vasta nyt tehneensä tuhmasti, että oli ottanut
palvelustytön mukaan.

Hän näet ujosteli suutelemasta miestään palvelustytön läsnäollessa.

Kummallista, sanoi Orjo puolittain kuin itsekseen saapua Berlinistä
suoraapäätä Ulpukkasaareen? Et voi aavistaa Mirjam, _miltä_ se
tuntuu!...



23.


Vähitellen, aste asteelta, pala palalta heidän elämänsä tuli
myrkytetyksi. Turhaan kumpikin teki hyviä päätöksiä, turhaan he
lukivat hyviä kirjoja, turhaan katselivat hyviä ihmisiä ja turhaan
rukoilivat Jumalaa. Turhaan he omaan epäsopuunsa tuskastuneina
vannoivat uutta rakkautta ja syleilivät toisiansa hetkien huumassa.

Turhaan oli Orjo tehnyt ulkomaanretkensä saadakseen voimia ja rauhan
näkökantoja -- sietääksensä omia ja Mirjamin hermoja.

Ja turhaan odotti Mirjam taas lasta, jonka saamiseen kumpikin
suloisen sopusoinnun hetkenä oli sydämensä pohjasta suostunut
toivossa vielä kerran vastaanottaa poikalapsen iäksi kadotetun
esikoisen sijaan.

Kaikki turhaan! Avioliiton hengetär kuljetti heitä ikäänkuin kädestä
vetäen väkisin pitkin pimeitä polkuja, jotka kaartelivat pohjattomien
kuilujen reunoilla.

Yksi askel vain syrjään -- ja ihminen olisi pelastumattomissa. Ja
kuitenkin heistä kummastakin tuntui että kaikki paha oli heidän
välillään vain pahaa unta ja että todellisuuden _täytyi_ olla toinen.

Sillä tietysti he toisiaan rakastivat -- sehän oli koettua,
tunnettua, nähtyä -- tietysti he toinen toisensa parasta tahtoivat!


On marraskuun ilta. Orjolle on marraskuu jostakin syystä kaikista
kauhein kuukausi. Hänen synkkämielisyytensä on silloin niin raskas
ettei sillä ole enää rajoja. Hänestä tuntuu että kaikki loppuu, ettei
hän kestä omaa elämäänsä, jonka ikävän syyt hän löytää ympäristöstään
eikä koskaan itsestään, josta kuitenkin monet, ehkä raskaimmat
olisivat olleet etsittävissä!

Kaikki loppuu varmaan pian, sanoo Orjo itseksensä ja kauhistuu
oman tunteensa todellisuutta. Joko minä -- taikka hän -- taikka
molemmat... Hän ei tiedä selvästi, mutta jotakin hirveätä tapahtuu?

Ja silloin hänellä tulee sääli itseään. Jos nyt kuolen, sanoo hän
itselleen, niin ei kukaan osaa selittää, _mikä_ sitä miestä vaivasi.
Jospa jätän selityksen, tunnustuksen, paljastuksen pöytälaatikkooni,
niin ainakin saavat vihiä.

Tuo ajatus tyynnyttää häntä hetkeksi, hän tarttuu siihen kuin hukkuva
oljenkorteen. Ei hän niin paljon omaa vaimoaan tarkoittanut --
raivosi yleensä avionsa onnettomuuden vuoksi omalta yksipuolisella
kannaltaan.

"Itselleni -- jälkeenjääneille -- kohtalon varalta." kirjoittaa hän
kuoren päälle ja sitten alkaa selitys, paljastus, aviomiehen purkaus.


Elämän hirmumyrskyissä... 8 p. marraskuuta.

Se ei ole totta, kuten yleisesti sanotaan, että aviomiehet ovat
häijyjä vaimoilleen. Se on verinen vääryys siinä suhteessa että
syyt, miksi aviomies voipi tulla julmaksi (ei häijyksi), lankeavat
ulkopuolelle miehen syyntakeisuutta.

Jos aviomies, vaimo, joka antautui avioliittoon rakastaaksensa
miestänsä ja tulevia lapsiansa, rikkoo avioelämän pyhintä sääntöä
vastaan, joka on yhteinen, alati _näkyvä_, alati jatkuva rakastava
käytös lapsia kohtaan; jos hän vuodesta vuoteen, päivästä päivään
_ärsyttää_ omaa aviomiestään näyttämällä äidinoikeuden varjoa
miehen edessä, s.o.: tekemällä pahaa _sanoilla_ tai käytöksellä
lapsille, joita mies ei minään silmänräpäyksenä salli loukattavan;
jos hän täten myrkyttää kodin päätunteen, jonka pitäisi olla
kärsivällinen sopusointu; jos hän täten, tuhansia muita pahoja
lisäämällä saapi aikaan niinsanotun kotihelvettitunteen aviomiehen
rinnassa, aviomiehen, joka on pettynyt ihanteissaan, niin silloin
-- jos aviomies puolestaan unohtaa sopivaisuuden rajat ja sielunsa
tuskissa esiintyy järjettömänä petona järjestystä aikaan saadaksensa,
silloin -- _hän_ on oikeassa ja vaimo väärässä; miehen puolella on
se totuuden Jumala, joka näkee läpi ihmisten juonien. Hän sortuu
ehkä helvettiinsä, jossa hän omin käsin onnettomuutensa surmakiveä
liikuttelee, mutta -- ikuinen syytös, syiden kiro, lepää hänen elämän
toverinsa petoksen tehneessä sydämessä.

Hän, nainen, raiskasi pyhän -- siksi mies hävitti kodin viimeisenkin
mahdollisuuden. Naisella ei pyhinkään ollut pyhää -- mies tahtoi
kaiken tai ei mitään. Mies tahtoi varjella avioliiton kukkia
polkeutumasta -- lastensa hermoja äidin väärältä oikeudelta -- siksi
traagillinen, ainoastaan syvien sielujen ymmärtämä kohtalon laki
pakotti hänet itsensä kiskomaan rakkaat kukkaset (lapset) juurineen
irti maasta. _Mies itkee jo vuosia edeltäpäin_ nähden psykologiset
seuraukset siitä tai toisesta metoodista, nainen ei näe kuin lentävän
hetken: -- siksi mies lentävässä hetkessä, kantaen hirmuisia
aavistusten, kuormia, raukeaa itsensä hillitsemisessä...

Syvimmin onnettomat, hienotunteisimmat sielut muuttuvat sellaisissa
avioissa, kuluttavan tulen uhreina, raakatuntoisimmiksi.

Miehellä, raivotessaan vihdoinkin petona, ei ole silmäinsä edessä
mitään muuta kuin särjetty ihanteensa: ihminen, joka häntä on
kiduttanut, on sekin vain _paha aate_, jonka hän uhmaa hetkessä
hävittää.

Hän kärsii hyvyytensä tähden -- siksi hän muuttuu pahaksi maailman
silmissä.

Ulkonaiset tapaukset ovat kuitenkin toisarvoisia totuuksia.
Päätotuudet ovat sisäiset, ja mies, joka hyvän aatteen, ihanteensa
tähden, on sortunut pahaksi, on marttyyri, ei muuta, kuin elämän
marttyyri, viaton...

       *       *       *       *       *

Kolme päivää kului -- eikä kumpikaan, ei aviomies eikä aviovaimo,
toivottanut toiselleen hyvää yötä eikä hyvää huomenta, vaan kumpikin
paadutti sydäntään. Eikä kumpikaan näiden päivien kuluessa, ei
ruokapöydässäkään, virkkanut toiselleen ystävällistä sanaa,
ainoastaan jonkun syrjäisen kuullen sanottiin muodon vuoksi joku
arkipäiväinen asia.

Vihdoin kävi tämä jännitys yli voimain ja vaimo hiipi itkien miehensä
vuoteeseen ja syleili häntä rajusti. Ja mies myös itki oman elämänsä
katkeruutta, mutta siunasi hellän hetken puuskaa antaen ja saaden
kaikki anteeksi. Sitten taas nousi pilviä. Vaimo osoitti hermostusta
lapsia kohtaan, ei jaksanut ottaa vastaan miehensä tovereita eikä
pitänyt miehensä esityksistä että vieraille täytyi antaa erikoisissa
tapauksissa ruokaa ja tarjota yösija.

-- Koeta nyt rakas Mirjam tulla järkiisi! Minähän saan ihan hävetä
sinun tähtesi!

-- Eivätkö voi mennä muualle! Minä en jaksa. Ja rouvan silmät
leimahtivat vihasta.

-- Mutta muista nyt, rakas Mirjam, että ihmiselle on arvokkaampaa
olla ystävällinen niillekkin, jotka meitä kohtaan ovat
epäystävällisiä.

Ei, minä en tahdo!

Silloin veret karkasivat aviomiehen kasvoihin ja hän raivostui. Ja
perhekohtaus tapahtui...

Orjo sulkeutui huoneeseensa ja läähätti kiihkeästi. Hänen ensimäinen
ajatuksensa oli ampua itsensä. Sitten häntä äkkiä väsytti ja hän
nukahti pöytäänsä vasten.

Ei kummaltakaan puolelta tapahtunut lähestymistä moneen päivään.
Päinvastoin: poistyöntämisen tunne yhä paisui. Lastenhuoneessa
tapahtui joka päivä surkeita näytelmiä -- raskaudentilassa oleva
naisparka siellä purki elämänsä katkeruutta pikkutyttöihin, jotka
eivät osanneet olla äitinsä mieliksi.

Orjo oli mielellään lastensa kanssa. Hän piteli niitä sylissään,
hyväili hellästi, kiikutteli jalallaan ja konttailikin leikkien.
Mutta äiti ikäänkuin ei ollut sitä huomaavinaan. Hän jatkoi
menettelyään ja oli aviomiehen mielestä järjetön menettelyissään.

Kun ukkosenilmaa oli jatkunut viikon päivät, silloin Orjo taas
tarttui kynäänsä ryhtyen tekemään selkoa asemasta. Vaikka hänen
vaimonsa oli raskaudentilassa, joka selvitti paljon, ei hän voinut
olla tekemättä ankaria syytöksiä.


Suru on tuhat kertaa arvokkaampi asia kuin kotihelvetti! -- kirjoitti
hän. Joko sinun tai minun on edes lyhyeksikään aikaa lähdettävä
talosta!

Sinä olet ärsyttänyt minun kärsimykseni siihen huippuun ettei minulla
kohta ole muuta jälellä kuin rientää lopettamaan onneton sisäinen
elämäni rakkaimpani pyhimmällä haudalla...

Minä en ole nukkunut taaskaan moneen yöhön hirveän hermojännityksen
ja kurjan vihan takia. Tietäköön koko maailma, että kun minä vihaan
huonoja ominaisuuksia, vääriä tekoja tai halpaa menettelyä, minulle
ei merkitse mitään, _kuka_ joutuu vihani alaiseksi.

Tuhansia kertoja olen sinua varoittanut sinun nykyisestä
helmasynnistäsi, joskus harvoin olet sinä vikasi tunnustanut, mutta
heti taas siihen sortunut.

Sinun helmasyntisi, juuri se vika, mikä tekee minut onnettomaksi,
avuttomaksi ja kurjaksi aviomieheksi, on sanoilla sanottuna (vaikka
ei kuvattuna) tämä: Sinä et kestä elämän _arkea!_ Sinä vaatisit
että ympärilläsi aina olisi sunnuntain vapaus, sinä tahtoisit
päästä _helpolla_. Lasten muka pitäisi olla semmoiset ja semmoiset,
vaan ei sellaiset kuin todella ovat. Sinä olet pienimmissäkin
vastoinkäymisissä tuskainen, sinä kadotat kymmenesti päivässä
kärsivällisyytesi, malttisi, järkesi ja itsehillitsemiskykysi.

Kysymys ei ole nyt siitä, mistä ja milloin ihminen on siveellisesti
oikeutettu rankaisemaan lapsia, vaan siitä, miten, missä
henki-ilmakehässä, missä hermotilassa ja ennenkaikkea millä sanoilla
ja miten vaikuttavalla käytöksellä tuo kuritus tapahtuu. Sinä rikot
kauheasti elämän siveellisiä sääntöjä vastaan tekemällä jokaisesta,
huomaa _jokaisesta_ alle 1-vuotiaan lapsen "virheestä" suuren
numeron. Sinä _kostat_ -- vaan et _kasvata_, kuten väität. Sinä
seuraat omia hermojasi etkä säästä lastasi, vielä vähemmän miehesi
hermoja. Omat hermot sinulla aina ovat etunenässä, niiden mukaan
komento tapahtuu. Kaikkialla vain sinä, sinä itse -- hermostunut
riehuva egoismi.

Sinä olet väärin sanonut että minun läsnäoloni sinua kiihoittaa
olemaan liian kova lapsille. Minua poissa ollessani olet sinä
samallainen, joskus pahempikin juuri sentähden että saat muka
rauhassa tehdä niin kuin haluttaa.

Tämä sinun riehumisesi, alituinen, päivästä toiseen jatkuva, useasti
päivässä uudistuva hermostumisesi ja monilla tylyillä sanoilla
riehuminen lastesi kanssa -- _se_ on tehnyt minut kipeäksi, pilannut
minunkin hermoni, jotka eivät enää kestä pieniäkään koetuksia.
Samalla on se kasvattanut minussa kauhean pelon -- minun täytyy
alituisesti aamusta iltaan _olla varuillani_ ja peljätä vaimoani
-- omaa vaimoani. Ymmärrätkö sinä, missä asti ollaan? Sinun
velvollisuutesi on hoitaa lapsia niin kauvan kuin he ruumiillisesti
ja taloudellisesti ovat likinnä äitiään, mutta sinä -- aina kun
pieninkään henkinen arvostelu tapahtuu -- pidät oikeutenasi vihastua
ja tyrkyttää lapsia isän hoidettavaksi. Sinä et tahdo ymmärtää
rehellistä työnjakoa, sinä tahdot aina vain kostaa ja päästä helpolla.

Minä rakastan lapsiani, minä rakastan niitä sielullisesti, melkein
intohimoisesti ja tiedän että _ne_ ovat meidän hyvät hengettäremme
pahan maailman keskessä -- sinä rakastat vain _aika-ajoittain_, et
joka hetki, sillä moninkertaisten hermostumisiesi hetkinä sinä et
rakasta, vaan työnnät pois.

Kalleimpamme, pyhimpämme, ainoimpamme!

Kunpa sinä kerrankin tahtoisit ymmärtää, miten vähitellen, aste
asteelta, vuosien pitkään, alituisesti antamalla aihetta ja
aiheuttamalla noita häpeällisiä kohtauksia -- miehen, aviomiehenkin
sydän myrkyttyy, myrkyttyy, repeilee ja lopuksi paatuu jääkylmäksi.
Läpi koko minun hermostoni on jo mennyt tämä asia, ja sinun äänesi
kuuleminen heikkoina hetkinä -- kun lapsia varoittelet -- vaikuttaa
pahasti. Enkä minä jaksa ajatella mitään muuta. Tunnen voimakkaasti
minkä tunnen. Ja sinun pitäisi tietää miten minunkaltaiseni mies
tuntee: hän näkee kaiken perspektiivissä taakse ja eteen. Hänelle
syntyy tuhat kuvaa ja viriää tuhat muistoa tai johtopäätöstä yhdestä
kipinästä, yhdestä asiasta, sattumasta tai tapahtumain yhteydestä.
Minulla on muistossa raatelevia totuuksia rakkaan vainajan ajalta,
jotka sinulta ovat unohtuneet ja saavatkin unohtua... Voi vaimoni,
miksi sinä et viisastunut hänen kuolemastaan? Ettei vaan taas...!
Olihan hetkiä, jolloin sinussa näkyi syvä, uskonnollinen itsetunto.
Mutta sinä annoit entisen ohjelman vaikuttaa ja maailman voittaa.
Sinä lankesit vielä Pahemmin, tahdoit taaskin jollekkin -- Jumalalle
-- ostaa. Aina vain jollekkin kostaa. Se on _sinun_ temperamenttisi.
Kostamisperiaatteella sinä koetat tämän elämän läpi kulkea ja vaadit
elämältä palkintoa -- koston jälkeen!

Oi! minä pelkään sinua. Sinä itse olet saanut miehesi sinua
pelkäämään. Tuhannet taistelut, tuhannet sopimukset, tunnustukset,
katumiset, neuvot, alistumiset ja tuhannet ikävät päivät, yöt
ja helvetintunteet -- eivät ole mitään opettaneet. Sinä et ole
tahtonutkaan olla varovainen. Ja tämä johtuu sinun ikuisesta
itsekkäisyydestäsi, vastustushalustasi, kiusanteon halustasi,
parantumattomasta kostonhimostasi.

Sinä olet niitä, joka et tiedä kuilujen vaarallisuutta. Yksi askel
vielä ja luonnon lain välttämättömyydellä ihminen syöksyy syvyyteen
ja on kadotettu itseltään ja muilta. Sinä tanssit mieletöntä tanssia
kuilun reunalla!

Jos sinä enemmän rakastaisit lapsiasi -- vaikka et miestäsi teoilla
rakasta -- niin sinä tekisit kaikissa asioissa toisella tavalla. Sinä
_säästäisit_ heille elämän. Mutta sinä et huoli laskea eteenpäin,
sinä elät vain hetkien oikuissa.

Ja näin on minulta mennyt luottamus. Mistä, asiasta me poloiset enää
voimme todenteolla ja pyhästi sopia? Mistä voimme enää haaveilla,
iloita, uneksia?

Kaikki asiat talonrakennukset, raha-asiat, lasten kohtalo -- kaikki
kärsivät tästä meidän välisestä hirveästä sydänten erosta. Me olemme
jo kauvan olleet erotetut. Joskus on _luultu_ oltavan lähellä
toisiaan -- muutaman minuutin kuluttua onkin selvennyt että kaunis
näky on ollutkin vain valheellinen kangastus.

Näin on ollut alusta asti. Lapset, suloisemmat, joiden piti yhdistää
kaksi vastakkaista luonnetta, ovatkin joutuneet -- ne viattomat
rakkaat -- välikappaleiksi eroon.


Ei mikään enää ole pyhää. Ei pyhin kärsimyskään, ei pyhin surun
aarrekkaan...

Vaimoani ei kiinnitä mikään pyhä asia, mikä miestänsä kiinnittää.
Ja mies paatuu, tulee kylmäksi. Hän on jo päässyt yli sen asteen,
jolloin mies vaatii vaimoltaan ainoastaan ruumiillista kauneutta ja
miellyttäväisyyttä, mutta kun sisäinen kuva tummenee, kun _sekin_
rumenee, missä ovat silloin yhdyssiteet?

-- _Lapsissa_.

Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapset.


Minä en kestä! huudahtaa aviomies jatkaen tutkimustaan.

Minä suren siinä määrin oman kotini, oman avioelämäni rauhattomuutta,
oman ihanteeni särkymistä naisen suhteen, naisen, joka _olisi voinut_
olla elämän sulostuttaja, mutta joka ei tahtonut, ei älynnyt niitä
hienoja vaikuttimia -- että tahdon päästä häpeästä.

Tuliset hiilet, nämä hirveät ristiriidat, luonnollisesti johtavat
miehen raivoamaan...

Sinä et kuule kellojen, hätäkellojen soittoa...

Sinä olet kuuro...

Minä tunsin itsessäni suurta, salattua voimaa. Tahdoin sen antaa
isänmaalle, kansalle, ihmiskunnalle, vieläpä sinulle ja koko
perheelleni. Sinä tulit väliin -- sinä häiritsit, sinä sekoitit
ajatukseni, kulutit -- kulutat miestäsi -- tosin pienillä asioilla,
mutta kylliksi runsailla, jotta ne vähitellen murtavat voimani.

Ja se, sekin tekee katkeraksi. Lisäksi sinun vuosia jatkuvat
suhteesi, antipatiasi talossa oleskelevia kohtaan.

Minun ystäväni pitäisi olla sinun ystäväsi, minun vihamieheni pitäisi
olla sinun -- en tarkoita kirjaimellisesti -- mutta sinä revit
tässäkin.

Kun kaiken, kaiken panee yhtenä päivänä vaakalaudalle, kaiken
kauhean, jo kestetyn kokemuksen, niin hämmästyy...

Ei paremmatkaan vetäjät kestä, jos kuormaa tunnottomasti lisätään.
Minä en koskaan pese käsiäni synneistäni, mutta en myös koskaan
tunnusta itseäni pahemmaksi kuin olen.

_Nainen_, onko sinulla vielä mitään tekemistä perheessä?
Yhdennellätoista hetkelläsi ja minun yhdennellätoista hetkellä?

Säilytä tämä surkea kirje -- todistuksena, joka tarvitaan.

En enää voi vaijeta, sentähden kirjoitan. Minä rakastan lapsia ja
totuutta.

Enkä enää mitään pyydä, vaan suorastaan -- varoitan.

Hän sulki tämän kirjeen kuoreen ja kirjoitti päälle:


_Vaimolleni_ -- _Itselleni_ -- _Jumalani edessä!_

Ja kuoren alareunaan hän lisäsi: _Ystävilleni kovan kohtalon varalta
psykologian ymmärtämiseksi_.


Jätti kirjeen pöydälleen, pukeutui hiljaa, otti suksensa ja painui
metsän hämärään.

Hän ei tiennyt minne mennä, mutta jonnekkin oli mentävä -- -- --

       *       *       *       *       *

Lumipuhdas luonto? Vienosti syttyväiset iltatähdet! Hauskasti
liukuvat sukset ja raikas talvinen sää, ympärillä juhlallinen avaruus!

Eivätkö ne kaikki olleet Jumalan suuruuden, Jumalan laupeuden ja
Jumalan käsittämättömyyden todistuksia?

Kuinka mitätön, pieni, halpa oli ihminen kiiluvan tähtitaivaan alla!

Miksi hän teki itsensä onnettomammaksi kuin ehkä olikaan?

       *       *       *       *       *

Aviomies ajatteli:

Yritin rikoksen tielle. Saatanhan kääntyä takaisin. Vielä ei ole
myöhäistä! Vielä ei ole mitään sellaista tehty, mikä ei paraneisi.
Ja tästä kaikesta ei tarvitse kenenkään tietää. Se on -- meidän
kahdenkeskisiä salaisuuksia.

Kaikki minun puoleltani on enemmän tai vähemmän -- näyttelemistä.
Tehtyä ankaruutta! Ja kenties on koko Mirjamin käytöskin
näyttelemistä vain. Tai ainakin ohimenevää. Hyvä Jumala -- hänhän on
viimeisillään.

Heittäkäämme naamarit pois, niin olemme taas luonnollisia ihmisiä!

       *       *       *       *       *

Ja kovan myrskyn jälkeen tuli jälleen tyven. Ihana, jumalainen,
hiljainen, pohjolan lämmin tyven, jossa orjanruusut punoittavat
rannoilla...



24.


Tammikuun pakkasyönä kiitää kiireellinen matkue pitkin lumista
valtatietä. Edellä ajaa mies porolla, jäljessä juoksee hevonen
rekineen, jossa paitsi kyytimiestä istuu kaksi naista. Tiuvut,
kulkuset ja aisakello helisevät, poron kaviot naksuvat ja hevosreen
jalakset narisevat -- yksikään ihmisistä ei puhu mitään.

Ensimäisessä kievarissa vaihdetaan kiireesti hevosia ja matkue vierii
äänettömänä eteenpäin yli korkeiden vaarojen ja läpi ulapoiden
rämeiden.

"Miten käy? miten käy? Kerkeämmekö vai tapahtuuko onnettomuus?"

Matkaa on viisi penikulmaa.

Toisessa kievarissa valtaa matkustajat raukea väsymys ja he
nukahtavat vaatepäällä yhdeksi tunniksi. Sitten taas jatketaan matkaa
pimeässä talviyössä yli mäkien, poikki loppumattomien rämekorpien.

Poromies edellä ajattelee: miten käynee jälessätulevan? Hyvä Jumala,
mikä tulisikaan, jos se tapahtuisi keskellä taivalta, reessä...?

Hän muistaa että on kerran ennenkin saattanut synnytystuskassa olevaa
vaimoaan. Silloinkin oli jännitys suuri, mutta kaikki kävi hyvin.
Vaan se olikin pääkaupungissa -- nyt ollaan synkässä korvessa, jossa
ei ole kätilöitä joka kylässä eikä lääkäriä joka pitäjässä.

Tie suikertelee metsässä, painautuu notkoihin, nousee kunnaille,
laskeutuu taas metsäjärvien jäille, joilla käy hyytävä viima.
Poromiehen parta on valkeana kuurasta. Kaakon taivaalla siintää
heikko aamurusko luoden kalpean kajastuksen yli alakuloisten
rämemaisemain. Ei risahdusta missään, kitukasvuiset kelohongat soilla
ojentelevat kuin vilussa väristen paljaita käsivarsiaan. Masea mieli
valtaa ajajan, mutta hän koettaa sen karkoittaa pois, arvostellen sen
yön valvomisesta johtuvaksi sielun autiudeksi.

Vähät minusta -- mutta _hän?_ Hän pysäyttää poronsa, pidättää
hengitystään ja kuuntelee. Minne jäikään hevoskyyti? Ei kuulu
aisakelloa. Ettei vaan...?

Pakkanen kovenee, keli sitkastuu, taivaan ranta kelmenee
kelmenemistään ja yön haamotus häipyy.

"Voi tätä viheliäistä erämaata! Voi näitä loppumattomia taipaleita!
Että ovatkin ihmiset tänne raivanneet itselleen tyyssijansa -- tänne
kylmään avaruuteen, jossa on vain ikuinen taistelu hallaa vastaan."

Jo kuuluu aisakellon kalkatus kaukaa takaapäin -- "sieltä hän tulee,
hän, minun elämäni toveri erämaassa. Hän, jonka minä..."

Ja porolla-ajaja heittäytyy pulkkaansa ja läiskäyttää lämsäänsä.

Tullaan kolmanteen kievariin, päivä juuri valkenee, yli lumisten
peltojen, jonka keskessä harmaa talo nukkuu...

-- Mirjam, miltä nyt tuntuu?

-- Nyt on hyvä, ei tunnu miltään. Matkustajat tulevat iloiselle
mielelle, kun pääsevät pakkasesta lämpimään huoneeseen. Isäntä ja
emäntä ovat niin harvinaisen ystävällisiä ihmisiä, eivät mitenkään
lupaa lähteä ilman aamiaista ja kahvia.

-- Mihinkä sitä nyt reissutaan? Ja läpi öiseen?

-- Tämä minun eukkoni vain vähän tuulottelee, sille tuli niin ikävä
Syrjäkorvessa!

Aviomies ihmettelee itseänsä että uskaltaa jo leikkiä laskea, kun
vaara näyttää olevan ohitse.

Ja vaimo myös iskee iloisesti silmää ja nauraa. Eilisiltaiset kauheat
väänteet ovat unohtuneet ja ruokahalu on mainio.

-- Mirjam, minä saatan sinua kaikissa tapauksissa perille asti.

Ja he lähtevät taas taipaleelle. -- Perille saavuttua on Mirjam
kummissaan ettei hänen asiallaan näytä olevan mitään kiirettä. Ihan
hävettää! Ja sellaista hiidenhamppua kun pidettiin ja koluttiin läpi
öiseen...

Hän eroaa illan tullen Orjosta, miehestään, reippain mielin:

-- Ei minulla ole mitään hätää. Täällä on hyvä olla. Ja asia tietysti
käy hyvin.

-- Ole nyt kaikissa tapauksissa varovainen, ja hoida itseäsi, sanoo
aviomies.

-- Kirjoitathan Orjo taas kirjeitä?

-- Sitä tuskin tarvitsee sanoa. Rakas ystävä, voi nyt oikein hyvin.

Hihna huiskahtaa ja poromies katoaa pimeään yöhön. Elämä on
reippautta.



25.


28 p. tammikuuta.

Rakas Mirjam!

Taas paistaa aurinko ja taas kirjoitan sinulle. Tänä aamuna kello
6 nousin ylös pikku Mailan vierestä, valjastin poroni ja kyyditsin
postineidin pakkasessa postiin. Ja ajatteles mitä tapahtui: Mykrämäen
alla, kun nykäsin, jäi hihna käteeni -- poro oli yön aikana purrut
sen niin ohueksi että se katkesi. Emme uskaltaneet porolle ilmaista
sen irtioloa, vaan annoimme sen itsestään mennä ja se menikin
totuttuun paikkaansa.

Minä olin nyt vihdoinkin varma siitä että saan, viestin sinusta
tai sinulta. Mutta kun postilaukut aukaistiin -- ei hiiskausta? Ja
minä kun luulin että kohtalo sallii sinun synnyttää lapsemme 26
päivä tammikuuta -- sinä ymmärrät minut! Miten siis lienee -- missä
ihmeessä se viipyy? Tämähän on hullunkurista: koko Syrjäkorpi ja
Suopunki, vieläpä koko Kieringin kihlakunta vartoo päivästä toiseen
että "milloin Orjo Koreliuksen uusin teos ilmestyy maailmaan?" Ne
eivät ymmärrä että äidin kohdussakin saattaa vallita "lakko." Mutta
Jumala ehkä suopi sen pienen pakkastiaisen tulla tähän maailmaan sitä
valmiimpana.

No, niinhän näyttivätkin viimeiset tilimme että pahimmassa
tapauksessa lapsi syntyy vasta tammikuun ja helmikuun vaiheilla. Ne
ovat oikullista herrasväkeä ne meidän lapset: ne suvaitsevat tulla
joskus kahta viikkoa aikaisemmin (jos lamppu savustaa!) tai kahta
viikkoa myöhemmin (kun eivät toiset lapset kiiruhda).

Maanantai-aamuna tietysti taas vahdin viestiä, kukasties ajan
pyhäiltana ensimäiseen kievariin: eikö postimies mitäkuta olisi
urkkinut. Käskeppä nyt siis heti jonkun pistää pienikään raportti
yksityisesti Syrjäkorven postimiehelle, niin en tyhjään aja yöllä
kievariin tähtien valossa. Vaikka ei asia olisi valmiskaan, ilmoituta
sekin.

Ihmeen suloiset ovat pikku tyttimme, molemmat. Jospa ne itse voisivat
muistaa kaikki seikat sitten kun isoiksi tulevat, jos nimittäin
kaitselmus suo niiden jäädä eloon. Meidän täytyy olla valmiit ne myös
kadottamaan. Kun kerran kalleimpamme olemme kadottaneet, emme saa
ajatella niin ylpeästi.

Ja kuitenkin toivon koko sielustani että ne saisivat jäädä
eloon. Varmasti niissä _nyt_ ovat elonmerkit. Maila oli sinun
lähdettyäsi jollakin tavoin kipeä, mutta nyt on tytti entistä
terveempi, ei huuda eikä juonittele, syöpi hyvin, nauttii kaikesta,
räiskyttää ympärilleen elämänilon kultaa ja kehittyy puheissaan
hämmästyttävästi. Tyttöä on käytetty saunassa ja nykyään on se häneen
tepsinyt hyvin. Sekä Mailaa että Sirkkaa käytetään joka päivä ulkona
tuulottelemassa ja luulenpa että tämä murun komennukseni tekee hyvää
Agnes siskosi huonoille keuhkoille. Terveellinen pikku pakko ei
ole "alentavainen sisarellesi", kuten "rouva Korelius" joskus on
suvainnut ajatella.

Se tässä nykyisessä elämässä on parasta että kun ei mitään
hermokohtausten rähäkkää koskaan ilmene, lapsetkin ovat aivan kuin
muuttuneet. Se on ihan ihmeellistä! Minuun he nyt tietysti enemmän
turvautuvat ja panenhan useinkin aikaa heidän kantelemiseensa
olkapäilläni. Tätiään he kunnioittavat.

Esimerkkinä Mailan kehityksestä saatan mainita, kuinka hän tänään
juoksi kamariini nukke sylissään ja käski minun "sanoa paljon
kiitoksia Maijalle!" Kysäsin: "mistä hyvästä minun piti häntä
kiittää? Tai mitä hän siis on tehnyt?" Ja Maila vastasi totisena:
"Se on tehnyt isot asiat housuun!" Tietysti minä silloin otin
nukkea kädestä ja sanoin: "paljon kiitoksia!" ja Maila juoksi
riemastuksissaan saliin -- hän oli voittanut tarkoituksensa. Sitten
hän tuli sanomaan: "Loviisa on _hämmästynyt_!"

-- Mistä niin? utelin minä.

-- Kelkasta! vastasi tyttö. Kun selitin että ihminen hämmästyy
tavallisesti silloin, kun jotakin yhtäkkiä tapahtuu, niin katsoi hän
veitikkamaisesti silmiin ja sanoi: niinkö? Ihminenkö? Hämmästyykö?
mutta väitti yhä että olipa Loviisakin aikalailla tänä aamuna
_hämmästynyt_. Sitten hän kävi huokaisemassa: "Minulla pitäisi olla
paljon työtä!"

-- Kyllä sinulle, lapsi kulta, tulee paljon työtä, kunhan kasvat
isoksi! arvelin minä isänä.

"Voi!" sanoi hän kirkkain silmin. Ja meni huutamaan tädilleen että
hänellekkin tulee kerran _paljon työtä!_

-- Loviisallekkin tulee paljon työtä!

-- Ei! sanoin minä. -- Loviisa jääpi nukeksi, vaan sinä kasvat
ihmiseksi.

Hän mietti, mutta hyväksyi mielipiteeni.

-- Eikö äiti kirjoittanutkaan? hän kysyi tänä aamuna, mutta vastasi
itse heti perään: Ei äiti jaksa kirjoittaa!

Kerran minä ilmoitin että äidille tulee pikku lapsi.

-- Mistä se tulee? kysyi Maila uteliaasti. Luuletko että minä
vastasin vanhan tavan mukaan että äiti muka löytää lapsen saunan
lattian alta t.m.s. Ei, vaan minä ainoastaan painostin että _äidille
tulee_ ja vain sentähden ettei Maila ymmärrä, jätin sanomatta että
äiti itse tekee lapsen isälle (kuten kansa sanoo). Mirjam! Sinun
ei tarvitse luulla etten minä kiitollisuudella vastaanottaisi
-- kolmattakin tyttöä. Tietysti poika olisi henkisiä haaveitani
likempänä, mutta eihän noita tyttöjäkään joka mies saa ja sentähden
ne, varsinkin pieninä, ovat sokeria suolan päälle. Kyllä lastensaanti
on jotakin erinomaista, sano sinä mitä tahansa.

Lapsissahan me uudestaan elämme oman itsemme. Jospa sen muistaisimme
silloin kun väsymme oman heikkoutemme takia.

Oi, elämän murhetta emme saa päästää myrkyttämään lyhyttä
vaellustamme maan päällä!

Ilo, ei kevytmielisyys, vaan siveellisiin saavutuksiin perustuva ilo,
on parempi kuin tuo ikuinen mököttäminen ja kaikkeen kyllästyminen.

Mutta se riippuu eräästä salaisuudesta -- terveydenhoidosta.

Jos sinäkin...? niin et... Te sisarukset olette mököttäjäsukua,
jonkunlaisia märehtijöitä, pieninisäisiä nisäkkäitä, jotka vaativat
että ihmisen terveyden pitää kestää alituisessa huone-ilmassa. Minäpä
sanon: jollei teistä jokainen ala uhrata, omaa järkensä käskystä,
aikaa luonnollisiin virkistyksiin, niin te, jokainen varpunen,
kuolette harmajan kuoleman harmaan räystään alle. Syrjäinen sen
parhaiten tietää.

_Sinun_ täytyy vahvistua. Sinun täytyy päästää ärtyisistä
hermosäikeistäsi ja kohottaa Koreliuksenkin uusi sukupolvi! Se on
sinun kunnia-asiasi. Nyt et sitä jaksane ajatella, lue tämä siis
sitten kun jaksat.

Oh, kuinka paljon minullakin olisi sisätyötä, vaan kuinka rakkaalta
tuntuu ajella peuralla kimmeltäviä lumia. Virkisty!

                                                     _Orjo_.


Suopunki, 29 p. tammikuuta.

Rakas Mieheni!

_Poika!!!_

Syntyi meille 27 päivä, perjantai-iltana klo 11.45. Olemme molemmat
terveet. Painoi yli 3 kg. Kovempia polttoja kesti tunnin -- -- --

Saanko mennä täältä viikoksi kaupunkiin? lapselleni on luvattu
hoitaja siksi aikaa. En tiedä sopivampaakaan tilaisuutta, vai
tiedätkö sinä?

Sydämellisin syleily pikku tytöille ja isälle

                                           _Mirjamilta_.


Syrjäkorvesta 31 p. tammikuuta.

Nyt sinä olet itsesi kunnostanut, Mirjam!

Kun minä sunnuntai-iltana klo 1/2 10 istuin Metsälän majatalossa
ja postiaisakello juuri oli soinut pihalla ja isäntä emäntineen
ryntäsi sisään kysyen: "arvatkaapa, _kumpaa_ sukupuolta?" niin olinpa
viimeisessä salaisessa jännityksessä, mutta hengessäni -- varalta
-- alistuen nurjien kohtaloiden alle -- vastasin jotenkin synkästi:
"mikäpä se muu olisi kuin kolmas tyttö!" niin iloisestippa hämmästyin
-- vaikka se niin juuri oli muka laskettu -- kun isäntä ja emäntä
yhteen kurkkuun nauroivat: "ettepä arvanneetkaan!"

Ja lipussa, joka oli postimiehen rintalaukussa, seisoi _omakätinen_
kirjoituksesi: "Sanokaa miehelleni että hänelle syntyi poika
perjantaina. Mieheni tulee teitä vastaan tahi tapaatte hänet Metsälän
majatalossa." Ja alla oli nimesi ja erittäin oli onnittelu-kortti
sikäläisiltä tuttavilta ja erittäin kirje sinulta virkalaukussa.

Niin mukavalta, satumaiselta tämä kaikki tuntui etten oikein tiennyt
_miten päin_ piti pulkassa kotiin ajaa!

Tähdet tuikkivat kirkkaasti sinä yönä ja pohjoistaivaalla roihusivat
oikeat revontulten patsaat, ja minä ajaa hyristin koskien kohina
korvissani yli talvisten siltojen, läpi nukkuvien metsien pakkasessa
ja -- lauloin ja katselin tähden lentoa ja toivoin ja pelkäsin
yhtaikaa, mutta kaikki esiintyi nyt niin juhlallisessa tunnelmassa
ja peura oli ihmeissään ja luuli kai minun olevan humalassa, sillä
se tuskin älyää pikkulasten maailmaantuloa. Ja minä muistelin Ismael
Amiria erämaassa ja hänen saarnansa poika- ja tyttölapsista, kuinka
taivaan tähdet tanssivat riemusta, vaikka tyttölapsikin syntyy.

Ja tytöt ovat pieninä suloiset ja neitseinä huumaavat, mutta -- siinä
kaikki. Nietzsche sanoo että nainen kelpaa ainoastaan rakkauteen,
vaan ei -- minun mielestäni -- maailman ja suvun eteenpäin vientiin.

Mikä nimeksi? ajattelin siinä tähtiyönä porolla palatessa ja
kuvittelin että jotakin sen olla pitää "tähtivaloa tai peuran
laukkausta tai pohjanpaloa."

Niin ajaa helskytin kotiin ja huusin unenpöpperössä olevalle
Agnekselle, jonka näin oven raosta että "poika tuli!" ja sitten
juoksin naulaamaan suuren plakaatin, sinikynällä kirjoitetun,
keskikuistin ulko-ovelle siskoani varten että hän aamulla varhain
postiin mennessään _älyäisi_ antaa Rekke Rissasella kapulan
kuriirille, hyvät toppakahvit minun laskuuni.

_Tietysti poika!_ minä kirjoitin ylpeästi tuohon plakaatiin, jonka
sydänyöllä naulasin keskikuistin oveen.

Ja niin koko vanha pappila täytettiin uuden prinssin
ilmestysmanifestilla ja piikatyttäret hyppivät kuin vasikat
karsinassa. Ja aamustapäivin jo ajaa karahutti poromiehiä ja hiihteli
muita "ystäviä" onnittelemaan ja herra isäni ja rouva äitini ja --
Kielevä Kreeta pitivät varpajaisia meidän puolella.

Mutta Maila tyllykkä huusi suun täydeltä, säkenöivin silmin:
"Mailalla veikko! Missä se on se äidin poika? Syntynytkö? Onko se
syntynyt? Voi ihmettä! Minkälainen _pää_ sillä on? Onko sitä --
harjattu?"

Minä, onnellinen isä, nauroin katketakseni, vaan Sirkka hymyili ja
kopsutti jalkojaan, se sinihilkka, suloinen syyskukkanen.

Ja aurinko paistoi yli pakkaskiteisten peltojen ja poro sai päivän
kunniaksi täyden pesuvadillisen ohrataikinaa, jota se on oppinut
syömään leipäkoulussaan.

Ja onpa kuin itse taivaan Jumala tällä erää suosisi poikani
maailmaantuloa, sillä juuri samassa postissa, jossa sinun kirjeesi
tuli, saapui minulle kokonainen iso seteli rahaa -- omaa rahaa. Tosin
se tuli kovan taistelun perästä, mutta tulihan kumminkin.

Ilmoita se piltille!

Voi kuinka minua kaivelee ettei rinnoistasi heru luonnollista
ravintoa sille pienelle. Sentähden kai kaikki lapsemme ovat niin
herkät... Hoidatko itsesi nyt hyvin? Määrätty aika, muista se, vaikka
niiltä tuntuisi. Koko sinun hermostosi vaatii korjausta. Kummallista
että _heti_ kysyt, sopiiko sinun matkustaa kaupunkiin. Tietysti saat,
_jos_ se mielestäsi on sopivaa. Ja tietysti minä varustaudun siihen
että kun sanot meneväsi viikoksi, viivytkin neljä viikkoa.

Mutta siitä hyvästä täytyy sinun minulle tuoda sitä raittiusmiesten
kiroamaa vaarallista juomaa, sillä minä tahdon joskus murheessa ja
sairaudessa "lohdutusta ystäväin seurassa" -- hymm.

Ja se tietenkin kannattaa aivan yhtä hyvin ja huonosti kuin joku
muukin ylellisyys. Siinä sait!

Suostunpa suostun siis lopultakin, ja sinulle voi olla hyväksi,
jos vain lapsen suhteen raahdit lähteä -- nythän tosin on helpoin
siitä erota ennenkuin sydän tarttuu -- mutta muista se että
rakennuspuuhista ei tule mitään, jos me nyt rupeamme omilla varoilla
paljon matkustelemaan.

Se sinun unelmoitu _oma kotisi?_ Yhden asian vain tiedän varmasti
tällä kertaa: Sinä sait minulle pojan ja minä ylistän sinua ja
suutelen sinua hengessäni. --

                                              _Orjo_.

P. S. Hänen nimensä! Keijo Varjomo? Sortimo Sotavalo? Sano sinä!


Suopunki 3 p. helmikuuta.

Rakas Orjo!

Ei sitä nimeä! Tähtiä eli jotain tähtitaivaasta minäkin sen tahtoisin
muistuttavan.

Sinun kirjeesi oli niin hyvä ja niinkuin suloista voidetta kipeille
haavoille, niin että katkeruus kaikki mielestä katoaa ja hyvä saa
vallan. Tahdon säilyttää, viime kirjeesi, kaikki hyvä tulee sinusta
siinä niin näkyviin ja kuinka sinä katsot asioita kauniisti. Ei
minusta ole vielä kirjoittajaksi. Siitä hammaslääkärille menosta ei
tule mitään, tohtori pitää liian heikkona, vaan vielä talvikelin
aikana minun täytyy päästä ja rahat pyydän muualta. Lupaathan Orjo
että ennen vappua saan käydä hammaslääkärissä?

Ensi viikolla, jos ei erikoista tapahdu, tulemme kotiin pikku
siskojen luo. Ei suinkaan sieltä mahtaisi joutaa kukaan nainen
noutamaan ja sinä voisit samalla tulla, jos tahtoisit? Se sinun
"ryyppyturkkisi" pitäisi saada tänne. Saan minä täältä kumppanin
lasta tuomaan, jos ei muuten sovi. Pitäisi antaa sana sille uudelle
palvelustytölle että tulisi palkasta sopimaan. Jos ei Lyydi tule,
niin otan Outin.

Enpä sano, _minkänäköinen_ poika on. Kiltti tuo vain on ja suloinen.

Lämmin tervehdys isälle ja pikku tytöille.

                                               _Mirjamilta_.

Mailan Loviisalle seuraa tossut.

P. S. 5 p. sunnuntaina. Tämä kirje on ollut postissa jo mutkan, vaan
jäi pois. Hyvin voimme ja luulen kykeneväni matkustamaan, odotan vain
sieltä tietoja. Rouvat täällä ovat kantaneet minulle hyvyyksiään:
alaglassit, hyytelöt ja sokerikakut. En voi sinne tultuani saunaan
mennä. Agnes hommaisi sinisen hameeni kuntoon.

Pienet kullannuppuseni, kuinka minulla on teitä ikävä! Ajattelen että
istut siellä, lapsukaiset polvillasi ja juttelet eli loruat pikku
pojasta.

                                 Olkaa tervehdityt _Mirjamilta_.


Syrjäkorven Kontiosta Suopungin Sulolaan 6-7 p. helmikuuta.

Koko kartano nukkuu eikä tiedä tuon taivaallista, kuinka pakkanen,
puhurin poika, kiljuu nurkissa. Uteliaana kurkistan lämpömittariin,
joka tällä haavaa osoittaa -26 astetta Cels. Ja kuu kumottaa kuin
hullu aave ja tähdet pitävät pientä sirinää kuni miljoonat hopeiset
porokulkuset. Oh kuinka minä nautin tällaisella kuivalla pakkasella,
olinpa sisällä tai ulkona; ilma on niin kevyt hengittää ja järki on
selvä ja sydän vielä enemmän paikoillaan kuin Runebergin Dufvalla,
Runebergin, jonka syntymäpäivää muka eilen vietimme raahaamalla
Orpokodin neitejä pulkissamme siinä määrin että porot uhkasivat tehdä
lakon. Minä "suomalaistutan" neiti Brandia metsäherra Bukefalon mitä
suurimmaksi kauhuksi ja olen varma siitä että tämän kylän juoruakat
-- niihin luettuina monta maskuliiniakin -- sanovat: "Orjo, nainut
mies, hakkailee neiti Brandia!" Se oli näet minun vuoroni eilen
käydä "leimaamassa Koskenlinnan puita", vaan tulevana sabbattina
taas on sen kenraalin pojan virkavuoro. Ja hänet minä naitan Gisela
neidin kanssa niin että helähtää ja pulkka kolahtaa portinpieleen.
Kuvitteleppas lisäksi: hyvin vakavalla naamalla eilen tuumiskelin
pororetkestä kahdenkesken neitsyt Abbedissan kera Suopunkiin.
Olisitpas vain nähnyt hänen silmiensä loistoa! Mutta Jeppe
Niilonpoika hänet hylkäsi -- sen rumilaan -- kun "Kirppu" väsähti
Rakkauden törmässä ja herra Knaapen täytyi ruveta rahtimieheksi
saamatta viittä penniä kilolta. Mutta enpä juttele siitä eilisestä
sen enempää, sillä sen enempää siitä eivät paremmatkaan osaa kertoa.

Ja nyt sinun kirjeesi vastaus: Pysy siellä vielä toistaiseksi äläkä
turhaan hätiköi muka lähteäksesi pakomatkalle Egyptiin Betlehemissä
syntyneen piltin kera, vaikka Herodes pelotteleisikin. Sehän on
vasta kaksiviikkoinen ensi perjantai-iltana; ei sitä nyt panna 30
asteen pakkaseen, ja mikä pääasia: Sinä, koska olet heikko, _et
saa vielä tulla tänne_. Näin sanoo oma miehesi. Minä en ota sinua
vielä vastaan, mutta lupaan ja uhkaan itse ensin käydä rauhallisesti
nuuskimassa asiain todellista tilaa ensi pyhän tienoissa ja viivyn
pari päivää, mutta Sinä et sittenkään saa lähteä vielä minun
matkaani, vaan jäät koreasti sinne vielä ainakin yhdeksi, mutta
mieluimmin kahdeksi viikoksi ja tulet vasta sitten kun poikanen on
1 kuukauden ikäinen. Saat luvan totella käskyäni, sillä minulla
on aivan järkisyyt kieltooni, vieläpä sydämenkin syyt, jos oikein
ymmärtänet etkä ole epäluuloinen.

Mitä siihen tulee että nyt, sikäläisen lääkärin lausunnon mukaan,
olet muuttanut ohjelmasi kaupungissa käynnin suhteen, niin sanon vaan
että kun kerran tulet Syrjäkorpeen ja kiinnyt kolmen lapsen äidiksi
ja ne puolestaan sinuun kaikilla juonillansa ja sielunvarpaillansa,
niin älä usko että sinulla silloin on helppo repäistä itseäsi irti ja
lähteä ennen vappua matkoille. Jääpi lähtemättä, siitä olen varma, et
näy osaavan laskea, mitä on sattuva...

Mutta nyt, juuri siitä situatsiosta, missä olet, olisi sinun
helpoin päästä tuolle reissulle, jos vain ehtisit vahvistua ennen
maaliskuuta. Ja meille, lapsille ja minulle, olisi helpoin kestettävä
_yhteenperään jatkuva erilläolo_ -- näes tottumus, tottumus, tuo
ihmeellinen, jonka takana häämöttää _toivo_ sen aina kestää,
mutta voisihan sattua että toisen erilläolon takana ei olisikaan
samaa toivoa ja silloin ei kumpikaan, et edes sinä, kestäisi
erkanemista. Punnitse siis. Matkarahoista älä puhu tuhmuuksia:
sinulla yksinkertaisesti ei ole kassoja eikä anteliaita ystäviä
luonnollisesti minä annan rahat. Ajattelen näinkin: menköön tosiaan
yhteenperään kaupunkiloihin tuulottelemaan rauhan ja ponnistusten
jälkeen, kukasties se nyt juuri on tuiki välttämätöntä, sillä
keväästä alkaen tai hetikin ovat taas edessä syrjäkorpelaiset
rahtikuormat, joita eivät heikot kestä Siis _vahvistusta!_ -- sehän
myös on paras kaunistumiskeino, jos sitä ajattelet.

Ikäväkö? Sinullako ikävä pikkutyttöjä -- nyt, kun sinulla on
_poikanen?_ Mitä sinä hulluttelet? Vai minun kirjeenikö, jossa
kuvailin lapsiani, sinussa sellaisen kaihon viritti? Ei ole oikeutta
aina ikävöidäkkään, tiedäppäs se, sinä kolmen lapsen hermostunut
äiti, joka näyt unhoittavan elämän vastoinkäymiset, kun olet kolme
viikkoa Suopungin Sulolassa eikä tarvitse vaihtaa kuivia pöksyjä
Sirkalle tai valvoa ja hermotella Mailan vieressä, Maila luulikin,
joka kynsii niin riivatusti unissaan yöllä, kihnuttaa, kitisee
ja muuta semmoista proosallista. Mutta _me_, kotiväki, kaikki
järjestään, nyt _kestämme kunnialla_ nuo ilmiöt, eikä koskaan vielä
ole ollut rähäkkää lasten takia _siitä asti kun menit_, hyvä ja
arvoisa rouva, eikä koskaan kukaan ole juossut portaille ulvomaan
että missä se piika Kaija taas lurjustelee muka --! Niin, rakas
Mirjam, ja oletko unhoittanut että rakas miehesi, joka muka on
hengen mies ja aikoo sillä elättää kolme lasta ja _rakentaa talon
paperista_, oletko unhoittanut että hänkin yhä asuu kotonaan eikä
hänellä ole muuta työhuonetta kuin pieni nurkkakammio, jonne --?
Vaan sinä tulla tupsahtaisit noin heikkona ja minä saisin heti kokea
kaikki huolet. Sillä sinua piirittävät tyttösemme kuin kesäkärpäset
etkä kestäisi hermoillasi kolmea yötä enempää. Mitä hyötyä, mitä
iloa, mitä siunausta siis kenellekään?

Ennemmin minä maksan 50 markkaa Suopungin Sulolassa olostasi kuin
Syrjäkorvessa 100 markan tappion joka kuukaudelta, mikä sairauden ja
hermoheikkouden takia menee hukkaan. Sehän lienee selvää logiikkaa.

... Ja nyt se "kukko" taas laulaa viereisessä huoneessa, älä siis
minua kolmasti kiellä. Pyykinpesijättäretkin arvelevat ettei rouvan
pitäisi hätäillä sen poikasensa tulon kanssa. Me emme kukaan halaja
sinua nähdä _heikkona_, otappas se huomioosi, rakas ystävä, ja
muistaos että olet perheen äiti, oikean perheen, joka sinulta paljon
odottaa. Ja niin kiduttavaa kuin olkoonkin -- _sinulle_ on parempi
olla minusta erilläsi koko talvi ja osaksi senkin tähden pakotan
itseni, pitääkseni itseni kurissa ja miehuuden voimassa, urheiluun
ja kaikenlaisille matkoille. Täytyy kestää kaikki aviolliset asiat,
kun kerran on ja tahtoo olla avioliitossa ja koettaa tehdä parastansa
lasten vuoksi ja äidin sydämen lepyttämiseksi.

Ja minä, aviomies, olen nyt kahleeton vanki. Minulla on täysi vapaus
enkä minä sitä käytä väärin. Mutta hittoko tässä nyt saarnaamaan
sukupuolimoraalista, se ei ollut tarkoitus. Taitaa olla ihan sydänyö
-- poro helistelee sarvitiukujaan, vaan onpa sillä jäkälävuori
edessään.

       *       *       *       *       *

Voi jos sinä Mirjam kuuden vuoden avioelämän jälkeen oppisit
kerrankin sen hyvän tavan että _luottaisit_ minuun etkä minusta
ajatteleisi mitä tahansa ensimäisen vaikutelman mukaan, miltä
milloinkin näytän, millaista kieltä käytän tai miten sinun
läsnäollessasi käyttäydyn. Jos tietäisit erään psykoloogisen ujouden
ja jos tietäisit minun luonteeni perinnäiset vastakohtaisuudet,
niin useinkin välttyisi elämässämme monta monituista pahaa, mikä on
kumpaakin myrkyttänyt. Sinä panet niin typerästi paljon merkitystä
siihen mitä esimerkiksi sanon sinusta vierasten kuullen -- sinä
esiinnyt sovinnaisena ihmisenä, tuomitset juuri niinkuin toiset
porvarissielutieteen lakien mukaan etkä jaksa asettua yläpuolelle
kaiken niinkuin sinun, juuri sinun, minunlaiseni "kummallisuuden"
elämäntoverina, pitäisi. Tuhatverroin voittaisit elämän paraita
voittoja, omantunnon ja rakkauden tyydytyksiä, jos minuun luottaisit
ja kuunteleisit sydämeni pohjasäveleitä -- tietäen myös minkä ikuisen
surun sävelen siellä täytyy soida ja mistä tuskastus tulee.

Onko elämässä suurempaa kuin hyvä ymmärrys, luottamus toisiinsa,
suloinen sopu ja yhteys, jota oikeastaan ei kuolemakaan eroita,
kun käsitämme itsemme henkiolentoina, jotka kaihoamme rauhaa ja
totuutta... pois kaikesta vääryydestä ja pettymyksistä.

Nyt on tosiaan yö. Jää hyvästi!

                                                  _Orjo_.


7 p. tammik. Seur. aamuna.

Rakas Mirjam! Olipa tavallaan onni ettet äitinä ollut kotona juuri
kuluneena yönä. Mailalle sattui näet sellaista... vaan nyt on kaikki
hyvin. Sinullahan oli tapana aina, vaikka uskoit lapset muille,
syrjästä kärsiä toisten puolesta ja siten vain saada toisetkin
kärsimään. Toivotaan että asiat tästä lähtien paranevat. Mutta
piika Kaijan kanssa et tulisi päivääkään toimeen, koska Kaija nyt
on morsian ja ison talon tuleva emäntä. Ja kuitenkin Kaija on paras
palvelijatar mitä meillä milloinkaan on ollut. Kaikki riippuu vain
siitä ettei kajoa hänen arkoihin hermoihinsa, vaan puhuttelee
ihmistä ihmisenä. Kaija viipyisi itse puolestaan mieluusti vappuun
asti, mutta sulhasen suku näyttää rettelöivän "keruun" takia ja
vaatisi löysäämään. Tietysti minun isäntänä on annettava täysi
vapaus Kaijalle, sillä onhan hän kansan käsitystavan mukaan nyt
jo avioliitossa ja saapi makailla sulhasensa kanssa niin paljon
kuin haluttaa. Kummastelen vaan sitä kylmyyttä ja tyyneyttä, mikä
morsiamessa on ilmennyt kihlautumisen jälkeen; ei näy pitävän mitään
kiirettä. Minä niin pelkään että kun sinä saavut, heti menevät
välit rikki Kaijaan ja hän lähtee ennen omaa päätöstään. Ei siskosi
Agneskaan aina osaa koskettaa Kaijaa oikealla tavalla. Minuun tuo
palvelijatar luottaa aivan ihmeesti ja keskusteleisi mieluusti
syvemminkin avioliitto-asioista. Ja Anteri, sulhasensa, on siivoin
poika-nahjus mitä tällä renttukylällä on valittavissa ja epäilemättä
kunniallisin tulos, mitä niin tuhmasta kodista kuin Anterin voi
odottaa. Heistä tulee mukava pari... Mutta se nyt ihmettä etten
saa kirjoitetuksi sitä mitä tavottelen -- tuppaa aina väliin muita
juttuja ja paperi loppuu ennenkuin on päässyt alkuunkaan. Jotakin
sisällisesti vakuuttavaa se oli, jota sanoani piti sinulle, juuri
sinulle. Ajatteleppa nyt rakas vaimoni: olisitko sinä koskaan uskonut
että pikku Leijo vainaja, jolle tahdoimme uhrata kaikki, nyt,
kuoltuaan _elättää_ äitiään, isäänsä ja pikkusiskojaan. Mutta vaikka
saisin miljoonan, tahtoisin sittenkin esikoiseni elävänä takaisin.

Jota en koskaan, en koskaan saa! -- -- --

Oi Jumala, minä en _saa_ panna arvoa tavaralle -- kaikki tämä katoaa
pian, mutta henki vain jääpi sekä sinusta että minusta ja lapsista.

Voi jos sinä vahvistuisit ja saisit oikean ryhdin. Eihän elämä
valittamalla parane ja murhe syvä raatelee jokaista, usko minua.
Kunpa sinä luottaisit, luottaisit minuun ja lähentyisit minua
silloin, kun olen muka kaikista kauvimpana. Mirjam. Koeta ymmärtää
että synkkämielisyys saa minussa vallan kokemusten perusteella ja
minä -- pelkään sinua aivan luonnollisista syistä samalla kuin
itseäni ja omaa mahdottomuuttani. Suren! Mutta jos _sinussa_ olisi
ryhtiä, niin minä olisin onnellisin ihminen.

Makaa nyt rauhallisesti äläkä mieti mitään meistä ja Syrjäkorvesta.
Ja sitten kun vahvistut jaloillesi, ala liikuskella siellä
Suopungissa -- siellä, sillä täällä harakatkin nauravat sinun pihalla
käynneillesi.

Suudelma

                                                   avio-ukolta.



26.


Pojan nimeksi pantiin Jormo Tähtikajo. Olipa se juhlailta, jolloin
piltti tuotiin Suopungista Syrjäkorpeen. Pienet tytöt kävivät kilvan
kurkistamassa koriin ja Maila esiintyi kuin mikäkin pikku äiti
veljensä suhteen huolehtien sen kapalosta ja tuttipullosta. Orjo oli
juuri saapunut kotiin monen penikulman poromatkalta pitkin viimaisia
järvenselkiä, joilla kova pakkanen pani jäät ulahtelemaan.

Mirjam näytti hänen mielestään kalpealta, mutta kuten ennenkin
synnytysten jälkeen, miellytti vaimo ulkonaisesti miestä.

-- Niinhän sinä taas olet kuin nuori tyttö! kuiskaa aviomies, kun
lapset jo nukkuvat ja Mirjam on hiipinyt miehensä luo.

Mirjam nauttii uinailevin silmin miehensä hellyydestä.

Äkkiä vaimo säpsähtää.

-- Orjo! kuiskaa hän peljästyneenä. Ymmärräthän sinä? Minä en tahdo
tulla enää...

-- Et, et, kultaseni.

Talvi kuluu onnellisesti. Lapset tosin kirkuvat, sotkevat ja
juonittelevat, mutta yhtärintaa ne sulostuttavat elämää, kehittyvät
nopeasti ja virittävät herttaisuudellaan lämpimiä sydämen tunteita.
Aviopuolisoilla ei ole ainoastaan suloiset hetkensä yöllä, vaan usein
päivilläkin he poski poskea vasten neuvottelevat yhteisistä asioista.
Vihdoinkin näet on saatu tilaisuus rakentaa oma koti metsään ja nyt
pohditaan paraikaa piirustuksia.

Sekä herra että rouva piirustavat, Mirjam tahtoo näin, Orjo noin.
Varsinkin sunnuntaisin piirustetaan innokkaasti.

-- Täytyy katsoa tulevaisuuteen, -- sanoo aviomies. -- Lapset
kasvavat ja tarvitsevat ainakin viiden huoneen osalleen.

-- Mutta keittiö täytyy olla erikseen, -- sanoo rouva. -- Ja kuule
Orjo, eikö sinusta sittenkin tunnu että pieni sali olisi hauska?
Kun meillä kerran on samettisohvatkin. Minä laittaisin gobeliinit
seinille.

-- Hyvä ihminen! huudahtaa aviomies. -- Sinä alotat aivan väärästä
päästä. Kuka nyt puhuu dekoratsiooneista ennenkuin on kahta hirttä
salvoksessa!

Palvelustytön komeron ainakin pyyhkäiseisin pois, huomauttaa rouva
kiihkeästi.

-- Sinähän olet hirveä aristokraatti! vastaa herra. -- Etkö
suvaitseisi piikatyttöjenkin peilailevan rauhassa?

-- Kyllä ne seisovat peilien edessä muutenkin, väittää rouva. --
Komeroa vastustan siitä syystä että ne ovat vain lian pesäpaikkoja...

-- Mutta täytyyhän nykyaikana... huomauttaa mies ja sitä hauskaa
kinastelua jatkuu vielä vierastenkin kuullen, joille ei saateta olla
puhumatta mistään muusta kuin tästä rakennuspiirustuksesta.

Sitä mietitään ja suunnitellaan yön hiljaisuudessakin; sekä herra
että rouva saattavat yövuoteilla herättää toinen toisensa ja kuiskata
että "nytpä olen keksinyt miten _se_ tehdään!"

Ja iloinen kiihko loistaa kummankin silmistä.

Vihdoinkin saadaan piirustus siihen kuntoon että se alkaa kumpaakin
tyydyttää.

Pikkutytöt kuuntelevat uteliaina isän ja äidin monia keskusteluja
tulevasta uudesta kodista, ja pikku Mailan ja pikku Sirkan
mielikuvitus on kovassa liikkeessä. -- Järvenkö rannalle? kyselee
Maila hehkuvin mielin vaaleita hiuksiaan puistellen. -- Tekeekö isä
veneenkin? Mahtuuko sinne uuteen kotiin lapsetkin? Mahtuuko Jormokin?
Ja vaikka äitille tulisi monta tuhatta lasta, niin mahtuivatko
kaikki, isä?

-- Näytä isä, mihin nurkkaan _minun_ sänkyni pannaan? Laitetaanko
nukeillekkin oma pirtti? Äitipä on sanonut että kanakamarikin tulee!
livertelee Maila kiikkuen isänsä polvella.

Mutta pikku Sirkka katsoo hyvin totisena isäänsä ja sopottaa
korostaen viime tavuuta: "akna-komero! akna-komero!" "Herrajumala!"
ajattelee perheenisä itsekseen. "Olenpa ryhtynyt elämäni ehkä
tärkeimpään ja arimpaan asiaan."

Häneltä vaaditaan melkoista toimintakykyä. Syrjäkorven olosuhteet
ovat niin oikulliset ja hän ryhtyykin tarmolla kaikkiin asioihin.
Pitää tehdä urakoita, pitää matkustella, määritellä, mittailla ja
tarkastella.

"En antaisi itseäni iltikseen, mutta kyllä tämä näyttää nielevän
miehen kokonaan!" sanoo hän huokaisten päivien puuhista.

Mirjam! Et usko kuinka paljon siinä omassa kodissa on esitöitä.

Niin, Orjo kulta, kunpa sinä jaksaisit!

       *       *       *       *       *

Kevät saapuu korpeen. Toinen päivä on lämminpaisteinen, toivorikas --
toinen kylmä, toivoton, uhkaava.

Niin on ihmiselämässäkin. Orjolla ja Mirjamilla ei ole sydänten
kaunista kevättä. Joku paha voima pilaa sen heiltä -- joku
vuosisatojen takainen kylmän ilman lintu ääntelee heidän sydämissään
ja itse he kolkoin mielin, kauhu sielussa, kuuntelevat haaskalinnun
laulua...

Oi herra Jumala, _mitä_ se on? Miksi ei mies ole tyytyväinen
vaimoonsa, miksi ei vaimo kykene tyydyttämään miehensä ihannetta? Vai
onko vaimo todella niin vaikeasti siedettävä kuin mies väittää, tai
onko mies todella niin mahdoton kuin mitä syrjästä näyttää?

Jumala, totuuden tuomari, joka kaiken tuntee, tietää
avio-onnettomuuksien alkusyyt ja perusaiheet, mutta kuinka harvoin
_hän_, tuo tutkimaton, ihmisiä valaisee! Kuinka harvoin _hän_ ojentaa
pelastavan kätensä heille, jotka hukkuvat omien sydäntensä veriin!

Orjo on rakennusasiamatkoillaan.

Mirjam seisoo Orjon kirje kädessään surullinen hymy huulillaan;
jotka ovat tiukasti yhteen puserretut. Nyt vasta, käydessään Orjon
huoneessa, hän yllätti miehensä kirjeen, kirjeen, jossa ei ole mitään
osoitetta eikä omistusta, mutta jonka tarkoituksen hän liian hyvin
tietää.


11 päivä toukokuuta.

Taas erillään! Taas tuo matkamiehen ikuinen taakka: kiusallisten
perhekohtausten muisto. Ja lievityksenä katkerassa suolassa tuo
laimea, tekopyhästi, muodinmukaisesti hellä jäähyväis-suutelu!

Ja tämän pienen kultasirun on tarkoitus tasoittaa tuhansien päivien
ja tuhansien öiden aikana kertynyt raskaan kokemuksen paino?

Minkälaisia punnitsijoita olemme! Näemme selvään että pienen
kultasirun on mahdoton voittaa painossa rauta- ja lyijyromua.

Ja tämä on se avioliiton pyhä vaaka, Jumalan edessä tarkistettu,
lasten ja isänmaan kunniaksi aijottu --.

Oi, tuhatkertainen oi!

       *       *       *       *       *

En jaksa jatkaa, en jaksa alituisesti painostaa samaa asiaa.

Tämä on minulle itselleni uskomaton totuus että _minun_ on käynyt
näin.

Sydänvika -- mielenliikutuksista aiheutuva hermoärtyisyys
-- alituisista kohtauksista johtuva synkkämielisyys työhön
kykenemättömyydestä kotirauhattomuuden vuoksi riippuva... kun tämä
kaikki on näin, niin _mitä_ onnen mahdollisuutta onkaan enää olemassa?

Kaikki hyvät voimat ovat kulutetut loppuun -- lapset ainoa yhdysside
ynnä taloudellinen välttämättömyys, ihmisten tuomio -- siinä tekijät.

Mutta miehen on annettava ja saatava _anteeksi_ siltä, jonka hän itse
on kanssansa avioliittoon houkutellut? Hän näkee onnettomuutensa
puhkeavan kuin hirmumyrskyn -- se on luonnon laki -- kaikki merkit
viittaavat turmioon -- ei ole enää ainoatakaan asiaa, ei ainoatakaan
muistoa, joka olisi kokonaan puhdas ja pyhä. Kaikki mitä mies tahtoo,
sitä ei tahdo vaimo! Kaikki, mitä vaimo tekee, tuottaa miehelle
sielun tuskaa --!

Minulle ei jää mitään pyhimmän rakkauteni murtumisen jälkeen --
ei mitään. Minä olen aina yksin ja jos mies itkee, niin itkee hän
yksin...

-- -- --

Sentähden minä, sieluni suuressa hädässä tuntien omien voimaini
epäilyttävästi vähenevän -- ehdottaisin viimeisenä pelastuskeinona:

Siirry, Mirjam, maksoi mitä maksoi, _pois_ koko paikkakunnalta siksi
ajaksi, jona minä koetan ponnistella oman kodin rakentamiseksi. Ota
nuorin lapsi mukaasi ja -- Jumala kanssasi! Minä koetan rahalla ja
sanomalehtikuulutuksilla hankkia hoitajan Sirkalle, sillä itse en
jouda, muuten hukkuu viimeinenkin työ.

Tiedän että suuri tuska on näin kestettävä, vaara tyttärillemme
ja itsellemme, mutta miksikä tahallaan järkevät ihmiset kiduttaa
kuoliaiksi Toisiaan?

Sinä et rakasta minua nyt -- ja minun surulliset tunteeni sinua
kohtaan ovat niin rikkosiipiset kootkaamme voimaa siveellisesti,
vaikka elämän toivo meidän luonteen vikoihimme nähden onkin niin
vähäinen.


Minulla oli kerran suuri ihanne avioelämästäni minun piti tulla
malliksi -- nyt minä häveten käännyn pois maailmasta ja sanon:
en kelpaa naisen toveriksi, mutta lapset minua rakastavat, minua
ihailevat ja minua ymmärtävät, ja minä lapsia... Jumala sen
tietää!... Olen kipeä selittämättömällä tavalla enkä pyydä sinulta
sääliä, sillä siihenkään ei ole oikeutta.

Minä en sinua tyydytä, sinä et minua mitä me siis _kidutamme
toisiamme?_ Mieti Mirjam, toimi, ajattele että elämä kärjistyy kerran
tulenpolttavaksi piikiksi...

Mitä ihminen kylvää, sitä niittää.


Tässä kirjoituksessa ei ollut allekirjoitusta. Eikä Mirjam sitä
kaivannutkaan. Katkera hymy hänen huuliltaan oli hävinnyt, hän
rutisti kirjeen kouraansa ja vaipui miehensä pöytää vasten. Hän ei
itkenyt, vaan ajatteli. Tunsi, muisti ja taisteli.

_Mirjam rukoili_...



27.


Oli päätetty molemmin puolin ettei neljättä lasta vielä saanut
tulla. Se sattuisi kovin sopimattomaan aikaan. Mirjam kyllä
itsekseen oli miettinyt että pieni varaveikko Jormolle olisi hyvä
olemassa, mutta senhän saattoi "hommata" sitten vähän tuonnempana,
kun rakennushuolista olisi päästy ja toiset lapset olisivat vähän
vaurastuneet. Ja samoin oli Orjokin mielessään päättänyt.

Mutta Cupido, lemmen himon jumala, oli puolestaan päättänyt rangaista
aviopuolisoita hämmästyttämällä heitä heidän salaisen toivomuksensa
ennenaikaisella toteuttamisella.

Mitenkä se oikein pääsi tapahtumaan, sitä he itsekään eivät tarkoin
huomanneet. Jonakin juhla-aattona, jonakin valoisana kevätkesän yönä,
jolloin tuomi kukkii ja käki helskyttää sinihaalean korven kainalossa
ja hieno koivun lehvän tuoksu täyttää maan... Jonakin sellaisena
hetkenä, jolloin koko luomakunta seisoo pyhän värähtämättömänä
nauttien makeiden nesteidensä runsaudesta ja kuvastellen omaa
voimaansa kuni peilistä... jolloin korkeiden rantojensa välillä
vellonut vesiulappa on tyyneksi lauhtunut ja kirkkailla pinnoillaan
uhmailee taivaan kauneutta... Jolloin yörastas intohimoisesti
kertoo sydämensä tulipunaista tarinaa sille, joka sitä ei ennen ole
sattunut kuulemaan, ja jolloin korven rotkossa piilevä koski ikuisen
pauhinansa huumalla lumoaa rauhattoman ihmisen ja pakottaa hänet
unhoittamaan taivaan ja maan...

       *       *       *       *       *

Kuukauden kuluttua Mirjam kalvenneena, yhteenpuristetuin huulin,
syösten säihkyvän vihan silmäyksen ulkotöistään väsyneenä ja märkänä
palaavaan mieheensä tiuskasi: Minä en kestä!


Kahden kuukauden kuluttua Orjo kirjoitti


Rakas Riepuseni!

Niin se nyt vaan on harmaja totuus monen vuoden kokemuksen jälkeen,
tuhansien toivomusten, pettymysten ja särkymysten perästä, että minä
myös puolestani _en kestä_.

Itse tiedämme syyn kaikkeen surkeuteen: olemme _sopimattomat
toisillemme_. Ja moraalinen syy: kun rakkaus puuttuu, puuttuu kaikki.
Sen syyn tunnustanet sinäkin silloin kun järki puhuu?

On liian monta arkaa seikkaa, jotka ilmenevät joka päivä, mutta jo
yksistään sisäinen köyhyys, sisäinen kauheus, _sisäinen onnettomuus_,
sympatian puute, on jotakin, jota ei saa jatkua ulkonaisen
kustannuksella.

Kun mies on _paha vaimolleen_ -- kuten termi arkikielessä kuuluu ja
vaimo _häijy miehelleen_ koko seurakunnan nähden, niin tietysti on
avioero välttämätön jonkunlaisenkaan rauhan ehtona. Jumala ei rakasta
riitaa!

Tätä minä nyt puuhaan salaisuudessa -- se on ehkä osaksi
sairaloisuutta, hermolamausta, mutta järjellistä se on. Lasten
kohtalo siinä on kärsittävin kohta, mutta Jumala ehkä antaa sen
kautta _heille_, mitä ei meille suotu.

-- --

Aviomies luonnollisesti aikoi enemmän kuin mitä kykeni
toimeenpanemaan! Hän tiesi itse vallan hyvin että esimerkiksi
sellainen ratkaisu kuin avioero oli hänenlaiselleen hentosieluiselle
miehelle ylivoimainen voitettava.

Mutta _kirjoittaa hän osasi_, uhata hän osasi ja suusanoilla
ääriviivoja maalaamaan hän oli vuosien kuluessa vaimonsa kanssa
väitellessä oppinut -- jyrkät sanat, jyrisevät ajatukset, räikeät
päätökset, hetken puuskassa ulospurskahtavat tunteet: _ne_ olivat
hänen kirouksensa, _ne_ olivat hänen siunauksensa -- hänen vahvat ja
samalla heikoimmat puolensa.

Mutta miksi, miksi -- kuitenkin kaikitenkin hänen kohtalokseen oli
tullut salaisesti hautoa niin kauheata asiaa kuin on avioero? Sitä
hän miehenä mietiskeli _alkaen pitää elämäänsä kadotettuna_, huonona
ja hukkaan menneenä.



28.


Mutta tänä kesänä heidän omaa kotiaan vihdoinkin oli alettu rakentaa.

Siellä -- humisevassa metsässä, pihkan ja koivulehden ja honkaisten
lastujen tuoksussa, nyt kuluivat perheen isän päivät ja yönsäkin
hän siellä läheisyydessä vietti soutaen salmen yli Ulpukkasaareen.
Viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen hän näin eleli yksin
pienessä saaressaan keittäen itse ruokansa ja kahvinsa, jota hän
sai tarjota tilillä käyville työmiehilleen. Usein hän aamusta
iltaan saakka viipyi rakennuksellaan valvoen sen kaikkia töitä,
joissa hänellä entuudesta ei ollut mitään kokemusta, vaan jotka
työt väkistenkin panivat aatteen miehen harkitsemaan käytännöllisiä
asioita. Ja usein hän läpiväsyneenä, viimeisten työmiesten, mentyä
levolle, itse palasi lepäämään.

Aniharvoin oli Mirjam lasten kanssa hänen luonaan saaressa, joskus
harvoin oli hänellä miehinen toveri, tavallisesti oli hän aivan
yksin, mutta usein oli sentään seuralaisenaan valkoinen, töpöhäntä;
pappilan koira.

Ihminen ei ole aivan yksin, ei sielullisestikaan, jos hänellä on
yksinäisyytensä jakajana valpas koira, joka milloin tahansa on
valmis isäntänsä kanssa kapulaa vetämään, häntä kädelle nuolasemaan.
Orjo ajatteli useinkin: paljon parempi olla hyvän koiran kanssa ja
ikävöidä ihmistä kuin huonon ihmisen kanssa ja kaivata koiraa...
Kenties tämä vertaus koirasta ja ihmisestä minussa on jäännöstä
muinaisesta raakalaismetsämiehestä, joka naisetta eleli erämaissa,
mutta minä en tunnettani häpeä. Sillä tämä tunne perustuu minussa
ylevimpään ihanteeseen mitä ihmisellä on: rakkauden, sovinnollisen
arkielämän kaipaukseen. Ymmärrän hyvin erakkojen sielunelämän: he
ovat paenneet yksinäisyyteen päästäksensä pakoon kahden ihmisen
välisiä tulenlieskoja, jotka polttavat sydämet pilalle. Hiljaisuus
on pyhää minullekkin, hiljaisuudessa täydellisesti oivallan omat
heikkouteni ja tiedän välttäväni tuhansia kiusauksia toisten
heikkouksien suhteen. Kadotan paljon elämän lämpöä ja nautintoa ja
kentiesi niinsanottua karaistustakin, mutta kokoan samalla voimia
uusiin välttämättömiin taisteluihin, joita avioliitossa on.

Yksinäisyydessä hymyilen pienelle kukkaselle ja varon sitä
taittamasta; kahden ollen polkaisen sen päälle karkeasti nauraen.
Yksinäisyydessä on murheeni tasaisesti jäytävä syvä kipu; kahden
ollen pistää se minua kuin tylsällä, likaisella, myrkyttävällä
keihäällä. Yksinäisyys ikävöivä, paheeton -- on siis pyhempi kuin
kahden elo. Mies miettii Jumalaa ja tuntee ihmiset omassa muistissaan.

--

Orjo, aviomies, pienten lasten isä, joka rakennutti kotia korpeen,
nautti ja kärsi yhtaikaa tästä rakennuksensa valvomistyöstä.

Luomistyö oli ihanaa, omien keksintöjen, omien käsialojen
käytäntöönpano oli jotakin alkuperäisen viehättävää, tulevaisuuteen
voimakkaalla tavalla vaikuttavaa.

Siinä oli jotakin ylvästeltävää, suurenmoista ja sulostuttavaa, _että
mies rakensi kotia vaimolleen ja lapsilleen_, jotka tähän asti olivat
saaneet heittelehtiä maailman jaloissa! Mikä lintu hän olikaan ollut
käki -- joka oli asunut toisen pesässä!

Ja hän työskenteli kaksin käsin rakennuksensa ääressä, milloin
raivaten metsää, milloin mitaten lauistettuja rakennushirsiä, milloin
merkiten akkunain ja ovien sijoja, milloin vastaanottaen sammalia,
milloin neuvotellen rakentajansa kanssa tai tehden sopimuksia uusien
työmiesten kanssa. Joka lauvantai oli hänellä ankara tilipäivä ja
paljon markkoja luisti viikossa hänen kättensä läpi. Kysyttiin rahaa,
aina vaan rahaa ja ilman rahaa ei yksikään hirsi liikahtanut, ei
yksikään lastu lentänyt, ei yksikään saha vinkunut. Työn humina oli
hänestä kuin ihana soitto metsässä.

Joskus hän kesäyön hämärässä seisoi honkaisen rakennuksensa ylimmällä
telineellä katsoen alas katottomiin huoneisiinsa. Ja hänen sydämensä
sykki voimakkaasti.

"Jumala tietää mitä elämää olen elävä näissä huoneissa sitten kun
niissä on lattiat, akkunat, laipiot ja tulipesät?"

Hän näki haamuja: tuosta ovesta tulee Mirjam ja sanoo hänelle...
Tuolla lattialla pyörivät hänen lapsensa huutaen ja iloisesti
mellastaen. Tuossa istuu hän itse päivän työstä uupuneena...
Tuossa on heidän mukava makuuhuoneensa, jonne he hiipivät sitten
kun kaikki äänet ovat hiljenneet... Ja pirtin, valoisan, siistin,
avaran arkihuoneen suuressa leivinuunissa räiskää talven pakkasessa
loimottava honka valkea, jonka ääressä isäntä paahtaa suksiaan ja
emäntä leipoo makeita leipiä... Ja kaikki on niin kodikasta... Onni
ja rauha vallitsee, jokainen päivä on ilon ja työn raitis päivä...

Se oli hänelle uutta kummallista satua koko tämä rakennuspuuha.
Väliin hän ikäänkuin ei uskonut itseään isännäksi, omistajaksi tuolle
talolle, joka viikosta viikkoon kohosi ylös taivasta kohden ja näytti
niin lupaavalta.

Syksy saapui, mutta talo ei vielä tänä suvena joutunut
valmiiksi. -- -- --

Myrskyt pauhasivat Ulpukkasaaren rannoilla, vaahtopäissä
jättiläisaalloissa keikkui Orjon vene. Yöt olivat pimeät ja hornan
kolkko kohina kävi ympäri saaren louhikkorantoja. Mutta Orjo vain
_eli omaa elämäänsä_ ja valvoi rakentamistyötä. Öisin hän usein luki
paksuja kummallisia kirjoja kummallisista asioista, jotka omituisesti
sekaantuivat hänen uniinsa. Hänellä oli sielun horroshetkiä, jolloin
hän todella luuli lentävänsä ilmojen korkeudessa tai kuljeksivansa
syvällä maan alla.

Väliin hän unhoitti missä oli, mitä varten oli, siellä missä oli.

Äärettömän yksinäiseksi hän itsensä tunsi ja pakotti itsensä
surullisesti hymyilemään, kun muisti että hänellä -- tuolla, ulapan
toisella puolella -- oli vaimo ja lapset. Mirjamin haamu nousi
hänen sielunsa silmien eteen suloisena, lempeänä, tyttömäisenä,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sekoittui tuohon armaaseen
kuvaan jotakin katkerata ja aviomies tunnusti itselleen: Hän on
nyt kertakaikkiaan sellainen! Ja minä olen tällainen. Ja meidän
välillämme on ollut sitä ja sitä ja tulee varmasti olemaan... sitä ja
sitä...

Hänhän oli koko nuorenmiehen elämänsä läpi suitsuttanut _kultaiselle
tytölle, joka häntä aina rakastaisi eikä koskaan hänelle olisi tyly_.
Ja hänhän oli aina uskotellut itselleen että jos kukaan, niin hän,
sellaisen kultasieluisen tytön ansaitsi. Oli hirveintä kohtalon kiroa
ettei hän, Orjo Korelius, _sellaista_ tyttöä ollut saanut...

Mirjamin haahmo väikkyi hänen edessään, kun myrsky mylvi ja saaren
puut sohisivat peloittavasti, ja hän näki Mirjamin kauniit puolet,
ainoastaan kauniit, sillä heikot puolet hupenivat suuren sydämellisen
kaipauksen hetkinä olemattomiin, tuntuivat niin vähäpätöisiltä ja
vaarattomilta ettei niitä kannattanut muistellakkaan.

Silloin mies kiitti Jumalaa että oli hänellä elämän toveri, joka ei
häntä tahtonut hyljätä ei surussa eikä ilossa. Tätä kuvaa hän tahtoi
säilyttää sielussansa, se antoi hänelle voimaa ja toimintatarmoa.

Mirjamin kaunis -- se kauniimpi -- kuva sydämessään Orjo viikon
vankeuden jälkeen kovassa vastamyrskyssä jaksoi soutaa yli suuren
ulapan ja kantaa raskaita taakkoja... Iloisesti huohottaen hän
juoksujalkaa tuli vanhaan kotiin kuvitellen Mirjamin käsivarsien
kiertymistä kaulaansa ja Mirjamin huulien lämmintä suudelmaa.

Mutta silloin -- Yhtäkkiä... Tuo kaunis kuva mureni sirpaleiksi ja
_arkisen proosan_ hyökylaine löi aviomiehen rintaa vasten ja koko
maailma sumentui hänen silmissään.

Avioliitto? -- -- --

Mies muuttui murheelliseksi, sitten hän kirosi kohtalonsa ja lopuksi
näki hän vain haavoja, haavoja, jotka olivat revenneet auki ja
kirvelivät julmasti...



29.


-- Etkö sinä tiedä että minä olen raskaana?

-- Tiedän, Mirjam, tiedän...

-- Taas!

-- Niin, niin.

-- Se on _sinun_ syysi!

-- Mirjam, älä tee syntiä!

-- Minä en olisi tahtonut vielä.

-- En minäkään.

-- Se sattuu niin äärettömän sopimattomasti. Minä olen niin vihainen,
niin vihainen että tahtoisin lyödä koko maailman murskaksi!

-- Me otamme sen _sittenkin_ kiitollisuudella vastaan, Mirjam kulta.

-- Helppo _sinun_ on sanoa! Helppo _teidän miesten_ on sanoa. Hyi
kuinka minä inhoan miehiä!

-- Mutta sinähän olet aina sanonut että kadehdit miehiä?

-- Niin kadehdinkin. Siksi inhoankin. Sinä pääset nytkin huviretkelle
-- minun täytyy matkustaa kuin kuritushuoneeseen.

-- Sellainen on _naisen kohtalo_!

-- Naisenko kohtalo? Sen ei _tarvitse_ olla sellainen. Kuuletko, sen
_ei_ tarvitse!

-- Mutta se _on_. Ja jääpi. Ja on _aina_ ollut.

-- Mutta minä en jaksa. Minä hyppään koskeen. Kun ajattelen mitä
kaikkea taas on läpikäytävä... Oih!

-- Muista silloin Mirjam, kuinka paljon mies kärsii naisensa vuoksi
_henkisesti_.

-- Se ei ole mitään _siihen_ verraten!

-- Se _on_. Ja _se_ se juuri onkin.

-- Mutta miksi, miksi hyvä Jumala minun pitää...? Pelasta minut
tästä, vapauta minut tästä.

-- Rakas ystävä, tyynny nyt. Eletään päivä kerrallaan. Ja usko minua
että et yksin kärsi me kärsimme siitä molemmat. Mutta muistathan sinä
sen ihanan kesäyön...

-- Älä puhu _siitä_. Älä puhu...

-- Tässä ei ole mitään muuta pahaa kuin että sinä yhtä vuotta liian
varhain nyt tulit tuohon tilaan.

-- Mutta sen me päätämme Orjo että _tämän_ jälkeen ei saa tulla
yhtään lasta. Ei yhtään! Ei milloinkaan!

-- Niin, Mirjam. Mutta...

-- Vanno se!

-- En vanno, vaan lupaan.

-- Vahvista lupauksesi suutelolla!

-- Mirjam kulta! Pikku raukka!

-- En ole raukka! Et saa sanoa!

-- No?

-- Ota paremmin kiinni. -- --

-- Sinä taidat sittenkin minua rakastaa, Mirjam?

-- Älä vaadi sanoja. Näethän -- tiedäthän. Voi kuinka minun tulee
ikävä taas jättää sinut.

--...

-- Ja anna nyt, rakas kulta, anteeksi että olen sinua loukannut. Että
olen ollut paha...

-- Mirjam, tällaisina hetkinä kokenut aviomies ei sano mitään.
Ei kerrassa mitään! Tietysti hän sydämessänsä pyyhkäisee kaikki
katkeruudet pois ja pyytää itsekin anteeksi, mutta kun tietää,
millainen pyörä on elämä...

-- Niin se on!

-- Ne tuhannet kauniit päätökset...?

-- Mutta kenties _minä_ paranen. Oi Orjo, kuinka minä unelmoin
tulevaisuutta... sellaisia kesiä, jolloin en ole raskaana... ja me
sinun kanssasi asumme siellä uudessa kodissa...

-- Rakas ystävä, sinä haaveilet!

-- Anna minunkin kerran haaveilla. Siitähän sinä pidät. Itsehän
haaveilet enemmän. Kukaties minä kuolen synnytykseen.

-- Et, Mirjam, et kuole. Kaikki käy hyvin. Siinä asiassa kestät.
Mutta hermoseurauksia et näy kestävän.

-- Moni rouva minun asemassani olisi jo kuollut.

-- Nykyajan naiset ovat niin heikot. Älä pahastu, jos sanon sentään,
että moni rouva sinun asemassasi kestää _vielä paremmin kuin sinä_.
Ei yksikään!

-- Mutta minä voin näyttää esimerkkejä. Eläviä todistuksia...
Elämäniloisia, sitkeitä, lujia, luonnollisia, lempeitä ihmisiä,
joilla on ollut tai joilla on esimerkiksi kahdeksan lasta.

-- Lampaita!

-- _Naisia!_ Mainioita naisia!

-- Miesten mielestä!

-- Tietysti. Mutta kenties sellaisilla äideillä on joku tytärkin,
joka sanoo samaa. Ja eivätkö tyttäret ole naisia?

-- Miksi et nainut _sellaista_ naista?

-- Siksi että _sinä_ satuit sen naisen sijalle. Miksi et sinä
valinnut _sellaista_ miestä, joka ei olisi halunnut lapsia! --

-- Halusinhan minä... alussa... Orjo, sinä et saa olla paha. Sinä
vääristelet tahallasi Älä, rakas ystävä, puhu enää -- minua niin...
nukuttaa...

-- Mutta...

285

-- Puhutaan sitten aamulla lisää. Nukutaan nyt. Älä vedä kättäsi
pois. Orjo... rakas...

       *       *       *       *       *

Mikä siinä taas auttoi. Mirjam matkusti halki Suomen synnyttääkseen
viidennen lapsensa. Ei yksikään lapsista saanut syntyä kotona. Se oli
niin päätetty -- varovaisuuden vuoksi. Ja muutenkin -- rauhan vuoksi.

Mies jäi taas yksin toisten lasten vahdiksi Ja teki työtä kuin hullu.



30.


Jättiläisköngäs 20 p. maaliskuuta.

Rakas Orjo!

Poikahan se taas tuli ensimäisen lapsemme näköinen: hyvin sievä suu
ja leuka, tummat silmät, suora nenä. Se saa äitinsä maitoa.

Asiat tapahtuivat näin (sinähän aina vaadit minua kertomaan). Läksin
lauvantai-iltana klo 10:n junassa -- menee vain 10 min. tällä
matkalla -- olin näet alkanut tuntea vähän nipistystä, vaan kun tulin
"könkäälle", niin kaikki katosi ja ylihoitajattaren ja Mirdjan kanssa
naurettiin vielä klo 3 yöllä meidän huviretkeä ja aijoimme palata
ensi junassa takaisin. Niin sitten alkoikin taas vähän poltella ja
hoitaja rupesi tarkastamaan että joko poltot todellakin alkavat,
ja ajattele: poika tulla tupsahti siihen paikkaan. -- Sen pituinen
se. Tohtori on kovasti kieltänyt saven, liidun ja kalkin syönnin
sanoen että voin helposti saada suolikalkkeutuman eikä saa enää antaa
lapsillekaan siellä. Vieläkö poropolvesi juonittelee? Muista antaa
hieroa käsivarsiasi. Pikku Mailalle ja Sirkalle äidiltä suutelo
"kirjeistään" -- oli niin kovin hauska kuulla Mailan pakinoita --
kirjoita toistekin äidille. Ei ole paperia enempää! Pitääkö Jormolle
lähettää uusi kolttu?

Mirdjan luota 18/5.


Rakas Orjo!

Kaikki kirjeesi olen saanut ja kiitän sinua niistä, sillä tuntuu
keventävältä aina kuulla että lapset ovat terveinä -- alakuloisuus
kuitenkin aina valtaa mieleni kirjeesi luettuani ja sydämelläni on
suuri painostus jota en ole tähän saakka voinut pois heittää. Mistäpä
minä voisin takuuseen mennä minä, joka jo vaistomaisesti vien käden
silmien turvaksi suojellakseni edes ne iskuilta. Ja minä en tahdo
katsoa toisia asioita selviksi, koska tunnen itseni sen verran että
minkä kerran saan sydämessäni -- enkä vain järjellä päätetyksi,
niin se pakottaa minut toimintaan. Annan kohtalon heitellä -- teen
minkä kykenen, mitä en jaksa, siitä ei omatunto minua syytä. Se
tiehaara, josta niin varmana puhuit ja joka osoitti kuinka vähän
sinä todellakin vaimoasi tunnet -- jospa olisit nähnyt minun suuni
ilmeen sitä lukiessa! -- niin: se tiehaara kyllä jossakin varmasti
häämöttää, mutta vielä se ei ole vaativana eteeni auennut ja _sen
vuoksi tulen takaisin sinne_, vaikka en lähtiessäni todellakaan
ollut varma, _palaanko sinne enää_. Turhaa on taistella tutkainta
vastaan, turhaa on koettaa kohtaloaan muuttaa, odotan vain mitä se
tuo, en sure, en iloitse, sillä enhän tiedä, _mikä_ se on. En ole
koskaan katunut naimisiin menoani sinun kanssasi, sillä tunsin niin
voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin tuntea voi: että _sinä_ olit
siinä _minun_ kohtaloni, että kaikki mitä on seurannut, on minun
kohtaloani, jota en ole voinut muuttaa, ja vaikka minulle koko
maailma olisi huutanut että tulen onnettomaksi, olisin sittenkin
mennyt kanssasi naimisiin siinä määrin vaativana ja kauheana
_pakkona_ se päälleni lankesi ja minä tunsin ja ymmärsin sen selvästi.

Minulla oli silloin kihlasormusmatkalla -- sinä muistat -- tarkoitus
jättää sinut (jolloin juoksutin sinua kärryjen perässä) ja paeta
kauvas pois ja tein jo päätöksen, mutta sitten minua nauratti oma
päätökseni, sillä niin selittämättömän voimakkaasti tunsin, kuinka
turhaa on koettaa _kohtaloaan välttää_.

Kesäkuun alussa menemme Rekijärvelle, jossa Mirdja vihitään.
Yöauringon kaupunkiin en mene -- se siitä. Noin viikkoa ennen
juhannusta joutunen Syrjäkorpeen. Onko sinulla paljon sitä vastaan
että Agnes tulisi meille kesäksi? Hän tulisi yhtä matkaa minun
kanssani eikä sinun tarvitseisi hänen matkojaan maksaa. Tämä nuorin
poikamme on levoton lapsi enkä minä jaksa sitä öillä yksin hoitaa,
en parhaalla tahdollakaan; ja tiedät, kuinka vaikeaa on rahallakaan
saada lapsenhoidossa apua päiviksi, mitä sitten öiksi. Koeta siis
antaa myöntävä vastaus. Sataiset markkasi olen saanut ja kiitän sinua
niistä ja ymmärrän kuinka vaikeaa sinulle on rahaa lähettää, kun on
itselläsikin tiukka. Jos _se_ tiehaara olisi eteeni avautunut, niin
menisin entiselle alalleni ja ottaisin kaikki lapset luokseni ja
sinut myös -- _nyt_ tulen sinun luoksesi. Suuri helpoitus olisi vain
minulle, kun voisin _itse ansaita_. Sitä minä aina haaveilen ja jos
nyt asuisimme kaupungissa, niin eihän se mikään mahdottomuus olisi --
nyt kun emme enää lapsia tahdo.

Kunpa saisit siellä muurarin uutistalollemme; mutta älä saata meitä
hirmuvelkoihin kaupunkilaisten mestarien vuoksi! Koeta nyt ottaa asia
reippaasti, eihän tätä ikuisesti kestä ja mikä jää, se jääköön --
emme me ikuisesti rakenna emmekä kiduta itseämme yhden talon takia.
Sano sille Verkkaiselle että laittaa osansa valmiiksi kunnes emäntäsi
tulee. Ruokakonttorin hyllyt saa minun tultuani laittaa ja odotelkoon
Verkkainen vuosikauden loppusatoja, koska meitäkin odotuttaa Äläkä
pidä niin paljon puhetta rahapulastasi: eihän _siellä_ huutosi auta,
kiusaa vain omaisiasi.

Mailalle ja Sirkalle tuopi äiti omatekoiset nuket, Jormolle torven.
Mitäs isälle?

Suutelo lapsikultaisilleni.

                                                   _Mirjam_.

P. S. Tarvitsetko pitkiä saranoita? Kysyn sitä siksi että menen pian
kaupungissa käymään. Otetaanko pirttiin kattolamppu ja akkunaverhot!
Sano Jormo pojulle että äiti tuopi suuriäänisen torven ja takin.


Mirdjalasta 27/5.

Rakas Orjo!

Tulenhan minä, koska omatuntoni ja sydämeni niin vaatii. Täältä
lähden 10 päivä kesäkuuta Rekijärvelle Mirdjan kanssa, jossa hänet
vihitään 12 p:nä. Viivyn siellä ainoastaan muutaman päivän ja alotan
sitten matkustukseni maan halki Syrjäkorpeen asti -- tietysti ilman
Agnesta, koska sinä niin tahdot, vaikka tietänet, kuinka vaikeaa on
pienen lapsen kanssa matkustaminen; -- siis tulen yksistään pojan
kanssa "ilman seuranaisia."

Pääasia on että sinä ja siellä olevat lapset olette terveet, vaikka
kovin on lamauttavaa sinun rahapulasi -- tuntuu kuin en voisi ihmisiä
silmiin katsoa, sillä _niin minua hävettää_ ja kiusaa huonot,
raha-asiamme. Etkö voisi koettaa olla niistä _puhumatta_ minun
vuokseni, vaikka se sinusta ehkä on joutavaa -- vaan minun vuokseni
koeta salata muilta, sillä niin pahalta se minusta tuntuu etten soisi
siitä tarpeettomasti puhuttavan. Se viepi minulta kaiken elämisen
mahdollisuuden ja viimeisenkin elämän ilon -- tieto ettei ole leipää
lapsille... että täytyy kituuttaa, kituuttaa...

Etkö voisi ajatella mahdollisuutta mennä ensi talveksi opettajaksi
kaupunkiin? -- saisit palkan kesältäkin ja minä jäisin lasten kanssa
Syrjäkorpeen...

Menisin vaikka Rajapostiin, jotta pahimmasta pulasta pääsisimme.
Toimita minulle paikka -- puhun täydellä aikomuksella ja olisin
iloinen, jos voisin saada paikan -- ottaisin kaikki lapset mukaan --
koeta!

Suutelo rakkaille lapsukaisille ja isälle myös, jos ottaa vastaan.

Kaikille terveiset

                                                _Mirjamilta_.

J. K. Ehkä se "valtion mestari" laittaisi ne kaapit ja sinun huoneesi
sohvan!?

       *       *       *       *       *

Orjo puuhasi hikipäin.

Koko talven hän oli tulipalopakkasessa ajellut porollaan vanhan ja
uuden asunnon väliä, ottanut vastaan rahtikuormia, tehnyt urakoita
ja itsekkin työskennellyt rakennuspaikalla. Keväällä jäiden lähdön
aikana oli hän makaillut öitäkin rakennuspaikalla vuoteenaan keko
höylänlastuja jossakin ulkohuoneen nurkassa. Ja kevätyön kuulaassa
kirkkaudessa oli hän väräjävin sydämin katsellut yli korkean metsän
ja sinimustan jääulapan, kuunnellen kuni ensi kerran koskien kohinaa
ja kevätkäen kukuntaa. Silloin oli hänen omakotipuuhansa tuntunut
ihmeelliseltä sadulta ja Mirjamin poissaolo oli sen sadun tehnyt
vielä jännittävämmäksi. Vanhassa kodissa oli hän joka yö nukkunut
suloisen pikku tyttönsä Sirkan kanssa, joka äidin puutteessa oli
täydellisesti turvautunut isäänsä -- millä hellyydellä tuo pieni
tytti olikaan joka aamu kiivennyt omasta pienestä sängystään isän
tilavaan vuoteeseen ja kietonut hennot lapsenkäsivartensa isänsä
partaiseen kaulaan. Silloin oli isä aina kaihoten muistanut Mirjamia
ja tuntenut niin selvästi sydämessään että lapset tarvitsivat
äitiä... ja että kumpikin oli kultainen kappale lapsen sydämelle --
sekä isä että äiti.

Nyt oli kesä saapunut, vedet olivat auenneet ja rakennuspaikalla
hurisi entistä vilkkaampi työ. Jokainen yksityiskohta oli Orjon
itsensä muodosteltava -- hänen rakennusmiehensä Matti Verkkainen
oli yksinkertainen mies, joka ei itsestään paljon älynnyt ja joka
pyrki tekemään kaiken päin mäntyyn, ellei miestä joka hetki sormella
neuvottu.

-- Miten tämä oikein tehhään?

Joka nurkassa kävi kalske, akkunoita ja ovia pisteltiin paikoilleen,
laipioita ja lattioita syntyi, portaita, parvekkeita, patsaita
ja kaidekapuloita veistettiin ja höylättiin, työ oli vihdoinkin
alkanut edistyä. Muurarit saapuivat kaukaisesta kaupungista --
maalaismuurarit eivät uskaltaneet tehdä kahta uunia päällekkäin --
ja iloinen työnkuhina ja pauke kävi rakennuksella. Tuhansia kiloja
multaa ja hiekkaa kohosi köysissä kiikkuen rakennuksen ullakoille,
kelat pyörivät ja vinkuivat, muuraripojat kantoivat tiiliä ja
saviliejua ja esiliinarintainen muurarimestari huuteli korkealla
äänellä telineillään seisten: "Ruukki -- ruuk-ki!" Muurarimestari,
tulipunanaamainen mies, oli kuin mikä laivan kapteeni, joka komensi
koko laitosta -- oli kuin uutisrakennus olisi ollut laiva, joka ei
liikahtanut ilman mestarin huutoa.

Kaikista vaikeinta oli sammalen kuivaus; siinä sai isäntä itse
tehdä monta päivätyötä, kun vesisade tuon tuostakin turmeli kaikki
varustukset.

Orjosta tuntui kuin ei työ loppuisi koskaan ja että joka paikassa
piili vahingon vaara.

Urakkamiehet väliin pettivät, päivätyöläiset osasivat nylkeä ja
kiskoa, kaikki käyttivät hyväkseen työnantajan pakkoa saada kotinsa
pian valmiiksi.

Kurja kolikko! huudahteli Orjo tuontuostaan ollen alituisessa
kiristävässä kirjevaihdossa rahanhankkijainsa kanssa. Väliin hän
selvästi huomasi, kuinka vahingoniloisesti joku työmies hymyili
pyytämänsä rahasummat saatuaan -- aniharvoin Orjo vastusteli
työmiestensä vaatimuksia tahtoen olla kaikkien kanssa sovinnollisissa
väleissä. Jos joku joskus saikin liikaa paikkakunnan tavallisen
käsityksen mukaan, niin hän koetti ajatella että sellainen oli
hän itsekin ja sellaisia ovat kaikki ihmiset -- kaikille kelpaa
raha eikä sitä koskaan tule liikaa. Ja työmies, joka jotakin tekee
ja saa siitä rahaa, on monta vertaa ansiokkaampi ihmisenä kuin
herrasmies-virkamies, jolla on korkea palkka huonostikin hoidetusta
työstään.

Kohta, kohta oli hänen rakennuksensa joutuva valmiiksi ja silloin hän
pääsee työmiehistä, urakoista ja ikuisista lauvantaitileistä!...

Ja kohta, kohta palajaa Mirjam takaisin viimeisen lapsen kanssa ja
silloin he muuttavat uuteen kotiin ja alottavat uuden elämän!

Uuden elämän? Niin, sillä se täytyy alottaa nyt -- kahdennellatoista
hetkellä -- muuten käy huonosti.

       *       *       *       *       *

Orjo purjehti kevätkesän myrskyissä edestakaisin suurta ulappaa --
aina yksin, aina yksin, mutta ikuisessa toivossa.

_Toivo_ se on, joka hänelle antaa voimia alituisiin rasituksiin,
ruumiin ja sielun ponnistuksiin. Ihana toivo että elämä Mirjamin
kanssa on -- kaikesta kokemuksesta huolimatta -- sulava rehelliseen
sopusointuun. Nythän näet vihdoin Mirjamin oma haave on toteutumassa
-- oma koti.

Hänhän, rakas vaimo, on aina vakuuttanut että silloin vasta, kun
heillä on oma koti, hän, Mirjam lakkaa nurisemasta. Silloin alkaa
hänen luonnollinen toiminta-alansa -- hänen haaveensa päästä
ansaitsemaan syrjään, juuri nyt kun hänelle aukenee oma koti, _se_ on
tietysti lapsellista harhaa, jota hän ei missään tapauksessa kykene
täyttämään.

Oi kuinka hänellä, Orjolla, on ikävä Mirjamiansa! Millä kaiholla hän
häntä odottaa kehtaamatta sanoa tovereilleen, kuinka yksipuolisen
autiolta hänen elämänsä tuntuu.

Sillä nyt on kesä ja valoisat kesäyöt, tuomi kukkii ja koivikot
verhoutuvat hienonvihreään, tuores tuoksu lemahtelee yli päilyvien
vesirantojen, kuikat huutelevat joenniskassa ja pääskyset hautovat
pieniä muniaan.

Juhannus lähestyy! Syrjäkorven syvänsalaperäinen, pohjan kaihoisa
juhannus, valkeuden hääpäivä ja hääyö.

Missä viipyy Mirjam?

Jo on juhannusaatto, Orjon rakennuksella ovat kaikki työt
keskeytetyt, Syrjäkorven kansa soutelee sadoin venhein
kirkkorantaan, nuotiot palavat, suuret kahvipannut höyryävät,
jätkäin silkkihuivit leiskahtelevat, karttuunihameet kahisevat kylän
raitilla -- ristirahvas pyhitteleiksen, puhdisteleiksen nauttien
itsetiedottomastikin valkeuden juhla-aatosta...

Missä viipyy Mirjam?

Orjo on pukeutunut nuorenmiehen aikuiseen vaaleaan kesäpukuunsa,
on ajellut partaisen leukansa sileäksi ja pistänyt päähänsä
ylioppilaslakin ja tuntee itsekkin nuorentuneensa...

_Missä viipyy Mirjam?_

Hän ei saa rauhaa kotona, hän hyppää polkupyöränsä selkään ja ajaa
penikulman vastaan. On jo myöhäinen juhannusaaton ilta, metsä
uinailee, ääretön hiljaisuus vallitsee maantiellä, joka maailmalta
vetää -- tuo loputon tie, joka ihmisen nielee ja tuo.

Mies istuu tuntikauden äänetönnä paadella maantien ojan reunalla
ja odottaa joka sekunti näkevänsä Mirjamin tulevan kyytikärryissä.
Hän on näkevinään hänen haahmonsa ojelmuksen äärimmäisessä päässä,
korkean mäen huipulla, vaalea hieno kesähattu kuvastuneena taivaan
rantaa vasten... millainen hattu Mirjamilla taas lieneekään?

Orjo vähän naurahtaa itsekseen, purasee viiksiään kuin nuorukainen ja
samalla ikäänkuin häpeää itseään että pitää hänellä, aikamiehellä,
neljän lapsen isällä, olla näin riivatun _ikävä_...

Hän tuijottaa ja koettaa olla mitään ajattelematta -- on jollakin
tavalla niin hyvä olla, tuntuu jollakin tavalla niin täyteläiseltä
sydämessä ja verisoluissa -- merkitseisiköhän se sitä että Mirjam on
lähestymässä?

Hän katsoo kelloaan, katsoo kellertävää tyhjää maantietä ja päättää
hieman katkeroituneena ettei Mirjam enää mitenkään voi tulla tänä
iltana -- pienen lapsen kanssa.

Oh! millainen autio juhannusyö hänelle tulikaan. Koko Suomen kansa
viettää sydänjuhlaansa, mutta hän, aviomies, saa tässä istua
metsäkivellä ilman naista, ilman omaansa, ilman ketään, joka hänestä
välittää...

Ja Orjo ajaa hurjasti takaisin ja hiipii nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Mies on tuntikauden levännyt horroksissa, kun kärryt jyrisevät aivan
hänen akkunansa alla ja alaslaskettujen verhojen lomitse hän näkee
vilahduksen nuoresta naisesta, joka korkea, kaunis, muodikas hattu
päässä hypähtää keveästi alas kärryistä. Hänen edellään kantaa joku
rippikoulupoika pientä koria hyvin varovaisesti käsivarsillaan.
Kolkutetaan ulko-oveen, palvelijatar rientää avaamaan, tulijat
pääsevät saliin, jossa pari lapsista nukkuu hoitajattaren kanssa.
_Sitten on kaikki hiljaista_. Orjolla on sydän kourassa, hänen
aistimuksessaan väikkyy tyttömäisen nuori nainen, joka naurahtelee
iloisesti, jonka huulet ovat punaiset ja tuoreet ja posket
hienonpunehtivat... Hän kuulee jonkun ikäänkuin kiireesti riisuutuvan
viereisessä huoneessa; seuraavassa silmänräpäyksessä rasahtaa ovi ja
sulkeutuu samalla, mutta sisään on pujahtanut joku -- ja yhtäkkiä se
ruusuhuulinen olento _sukeltaa hänen luokseen_, painautuu lämpimästi
häntä vastaan...

-- Oi Jumala! kuiskaa aviomies, tämähän on sittenkin onni, sulo,
hurma, kaikki kaikessa, ainoa auringon alla... _Oma vaimoni!!_

-- _Oma mieheni!_ kuiskaa Mirjam. -- Nyt minä tulin!...



31.


Aviomiehen pöytäalmanakasta löydämme seuraavat muistiinpanot:

_Heinäkuu_.

1 päivä: Yksin yli järven -- Korpilinnalleni.

2 päivä: Myrsky raivosi. Sain työskennellä tiilimiehenä aamusta
iltaan ja väsyin kovasti. Ei toveria saaren yössä.

3 päivä: Saaren vanki, orjain vanki, ei pilkota ystävän purjetta.

4 päivä: Yksin hyvä. Yksin ikävä. Työn ruoska.

5 päivä: Kolme tulipesälaitosta valmiina Korpilinnassa.

6 päivä: Neljäs tulimuuri tekeillä. Välilattiaan hinattu viiden
tuhannen kilon paino raaka-ainetta.

7 päivä: Vanhan kodin pyhä rauha. Mirjamin sulot.

8 päivä: Ratkaiseva viikko rakennuksella. Lattiat -- tulisijat. Törky
pois.

12 päivä: Elämä tai kuolema!

13 päivä: Yhdestoistatuhannes markka menossa.

14 päivä: Sunnuntai-idylli kukkivan puun alla.

15 päivä: Harvinaisia ja kaukaisia vieraita Ulpukkasaarella. He
nimittävät saartani "Lycksalighetens ö." Etelämaisen kuuma ilma.
Kylvemme aalloissa.

16 päivä: Mirjam tahallaan tulematta ja se onkin kai -- parempi. Hän
nimittäin ei kärsi "hienoja vieraita" epähienossa paikassa -- en saa
ikinä hänen päähänsä, että Ulpukkasaaren maja on vieraille mieluisa.
Hän on kauhean hermostuksissaan että otin vieraani vastaan _ennenkuin
Korpilinna on valmis_. Mutta vieraani nauttivat äärettömästi ja
_me_ tulemme hyvin toimeen palvelustytön kanssa, jonka Mirjam on
lähettänyt "passaamaan." -- Päivälliseksi sentään uskalsimme vanhaan
kotiin, mutta kylläpä Mirjamilla oli ponnistamista ottaessaan
hyvillä kasvoilla vastaan vieraita. Minulle, aviomiehelle, oli hän
neljännestuntia ennen uhannut antaa kyytiä, kun en ollut joutanut
onkimaan hänelle suurta lohta päivälliseksi. Sitä _aviovaimon
silmäystä!_ sitä äänen sävyä! oi herra Jumala! Minä ajattelen
että jos vaimo kerran rakastaa miestään, hänen täytyy osata olla
ystävällinen hänelle ilman kymmenen markan juhlalohtakin. Vai onko
lupa olla vihainen ja vierasten edessä näytellä sovinnaista roolia?
Tietysti annan anteeksi tämän -- yhden tuhansista pienistä synneistä.

18 päivä: Muurarin tili 540 markkaa.

25 päivä: _Korpilinna valmis_. Matti Verkkaista en sentään olisi
päästänyt pois. Paljon on hutiloitua...

26 päivä: Muutto alkanut yli päilyväin vetten. Kuinka paljon
jokainen huonekalu kertookaan elämän vaiheista! Minähän kuljetan
tässä kuormittain ihmisten sieluja ja kohtaloita. Tuo yöpöytä... tuo
sohva... tuo pesukaappi... tuo taulu...? Sirpaleita ja sirpaleiden
keräilemistä on koko ihmisen elämä! Kuinka onnellisia ovatkaan kaikki
ne, joilla ei ole edes omaa kapsäkkiä -- ei muistoja repelemässä.
Olin minäkin onnen poika -- silloin kun ei ollut muuta omaa kuin
_kapsäkki_...

29 päivä: Mirjamin ja kaikkien lapsukaisten kera muutimme soutaen ja
purjehtien suurella veneellä ihanimpana kesäiltana uuteen kotiimme,
jonne palvelustyttö edeltäpäin oli kierrättänyt oman lehmän.
Lehmänkin? Meille? -- Nyt se siis alkaa...


Tässä kohden voimme keskeyttää pöytäallakkamerkinnöt ja tehdä asiaa
valaisevia lisäyksiä.

Kun perhe tuona kauniina kesäiltana oli saapunut uutistalon rantaan
ja kaikki lapset ja tavarat olivat kannetut ylös törmää ja iloinen
hälinä kävi kaikissa valkeanhohtavissa huoneissa, yllätti Orjon,
isännän, yhtäkkiä sydäntä kiristävä kaihon tunnelma ja hän sanoi
itselleen: "Tämä on nyt meidän ensimäinen yömme Korpilinnassa?"

Joku Mirjamin venheessä lausuma sana, joku erityinen äänen sävy, oli
häneen sattunut -- oliko hän tarpeettoman herkästi loukkaantunut
tai oliko se ehkä pahimmassa tapauksessa oikkua tai itsekkäisyyttä,
tuskin hän itsekään tiesi.

Mutta mitään sanomatta kenellekään hän hiljaa laskeusi takaisin
rantaan, lykkäsi venheen vesille ja souti yön hämärässä vastapäiseen
saareen, Ulpukkasaareen, joka nukkui hopeankirkkaitten rantojen
keskessä niin runollisena ja samalla niin hyljättynä. Ja paneutui
maata samalle vuoteelle, jolla hän niin monta monituista yötä
oli _yksin_ maannut. Hän ikäänkuin ei vielä hennonnut repäistä
itseänsä irti siitä elämän asemasta, jossa hän viime ajat oli
elänyt: ikuisesti toivovan, _rauhan linnaa_ kaipaavan, mutta
yksinäisyydessään julmasti kärsivän aviomiehen asemasta. Tuossa
kesäyön pehmeässä hämyssä, peilikirkkaan salmen toisella puolella,
kohosi hänen uusi kotinsa -- sinne oli Mirjam juuri saapunut kaikkine
lapsineen, siellä ja _vain siellä_ oli hänen elämänsä punainen lanka
-- hän tiesi sen, tunsi sen kaikilla aisteillaan -- ja kuitenkin hän
oli ikäänkuin pelännyt omaa onneansa, omaa kohtaloansa ja paennut
tänne -- entiseen hiljaisuuteen.

_Mitä mahtoikaan Mirjam ajatella!_ Millä tunteilla vaimo saattoi
mennä nukkumaan oman kotinsa ensimäisenä yönä, kun oma mies tahallaan
häntä _vältti!_ Katsahtiko hän kummissaan salmen toiselle puolelle ja
näki Orjon pienen venheen?...

Erämaan saaressa piilee hento punainen orjanruusu. Se on jo kukkinut
aikansa, ei kukaan sitä ole ihaillut, sen terälehdet ovat levällään,
sen kauneus hempeimmällään, sen lemmenjano huumaavimmallaan, se on
niin herkkä vaikutuksille. Älä puhalla, oi pohjoistuuli, liian kovaa,
älä kulje ihminen liian varomattomasti sen lähitse, muuten ruusu
varistaa lehtensä ja jää paljaaksi...

Orjo katseli _uutta kotiansa_ saaren tuvan akkunasta ja oli
näkevinään siellä koko perheen, itsensäkin... Toinen Orjo oli täällä
yksinänsä _elämän suuren peilin edessä_, toinen lepäsi tuolla
Mirjamin vieressä aviomiehen suurten sulojen ja katkerain surujen
sylissä.

       *       *       *       *       *

Etelämaiset, kuumat, kuivat ilmat jatkuivat. Lämpömittari osoitti
joka päivä varjossa 30 astetta, auringon paiste oli niin tulinen että
puinen pinta poltteli paljaita jalkoja, järvivesi oli lämmintä kuin
keitetty. Uutistalolla olivat yöt tukahduttavat, sillä ympärillä
seisova metsä oli lähettänyt noihin uusiin valoisiin huoneisiin
miljoonittain silmälle tuskin näkyviä polttiaisia, jotka vastoin
tavallisuutta purivat sisälläkin tunkeutuen vaatteiden alle ja saaden
ihmisen ruumiin kirvelevään, kutisevaan poltteeseen.

Ainoastaan saaressa oli viileämpää ja sinne Orjo yhä vieläkin
tuon tuostakin pakeni, väliin keskellä yötäkin. Mutta vähitellen
hän kotiintui uuteen taloonsa ja alkoi nauttia sen kaikista
viehättäväisyyksistä.

Oma koti!

Hän näki Mirjamin nauttivan oman kodin vapaudesta; tuollaisena
tulikuumana sunnuntaipäivänä vaelsi koko perhe alastomana
hiekkarannalle. Pieni poika, toisella vuodella oleva Jormo,
juoksenteli kuin enkeli nauttien sanomattomasti alastomuudestaan,
pienet tytöt leijailivat kuin perhoset veden äärellä tuontuostakin
heittäytyen piehtaroimaan. He eivät kuulleet mitä isä ja äiti
keskustelivat. Ja Mirjam ja Orjo makasivat onnellisina heidän
keskellään...

-- Muistatko Mirjam sitä kesää, jolloin meillä ei ollut vielä yhtään
lasta? sanoo aviomies haukotellen.

-- -- --

-- Muistatko miten käsikädessä aina menimme veteen, ja kun tuli
kylmä, niin taas kuivasimme toisemme auringonpaisteessa ja lämmitimme
toisemme. Muistatko sen tunteen kun varistaa hienoa lämmintä hiekkaa
toinen-toisensa iholle...

Mirjam kääntyi sirosti kuumalla hiekalla ja nauroi niin että
valkoiset hampaat näkyivät.

-- Me osasimme nauttia silloin vapaudesta ja luonnosta. Me osasimme
ainakin juoda nautinnon maljan pohjaan saakka...

-- Niin, Orjo, _se_ oli onnellista aikaa...

-- Niin, Mirjam, ja joka kerta kun minä muistan sitä kesää --
oikeastaan niitä oli kaksikin -- niin minä kiitän Jumalaa että niin
teimme! Siunaan onneamme!

-- Niin minäkin!

-- Nyt minä kannan sinut veteen ja viimeinkin opetan uimaan. --

-- Älä, älä, hyvä ihme, Orjo, Orjo! -- voi hirveätä -- älä hukuta --
kuuletko -- pelastakaa -- Orjo -- huh -- päästä -- no kyllä sinä!...

Mirjam huusi ja potki niin että lapset säikähtivät ja Orjon oli pakko
päästää hänet irti.

-- En lähde koskaan sinun kanssasi uimaan! uhkasi Mirjam maalle
päästyään.

-- Rakas ystävä, niinhän sinä olet kerskunut jo kahdeksan vuotta ja
kuitenkin aina pyydät niin kauniisti: "Orjo kulta, lähdetään yhdessä
uimaan!"

Mirjam nauroi ja lapset telmivät.

Orjo heittäytyi veteen ja ui syvälle.

       *       *       *       *       *

Kuumat ilmat muuttuivat yhtäkkiä kylmiksi. Kuin puukolla katkaisten
loppuivat kesän keveät riemut. Hirveät sateet alkoivat, jotka
koettelivat uutistalon kattoja ja antoivat paljon lisätyötä
isännälle. Pian puhkesi ilma lumimyrskyksi, joka kaatoi metsää kuin
viikate ruista. Korpilinnankin ympärillä sortui kaunista puistoa
ryskyen maahan.

Eivätkä korpilinnalaiset päiväkausiin päässeet liikahtamaan
minnekään, ei vesitse eikä maitse.

Monenlaisia vaikeuksia ilmestyi taloudellisessa suhteessa.

Odottamattomia vastoinkäymisiä sattui.

He, tämä nuori perhe, olivat aivan eristetyt muusta maailmasta.
Ei ollut heillä edes naapuria -- talonpoikaistalot piilivät
kaukana myrskyävien vetten takana. Ei mitään hevostietä, ei kunnon
metsäpolkua, ei laivaliikettä, ei telefooniyhteyttä. Aalto pauhasi ja
petäjät tohisivat, korpit lensivät koikkuen yli salmen, kömpelösti
luovien tuulessa. Ja syyssäiden valjuina kuutamoöinä huuteli huuhkaja
kaamean karussa takalistossa...


Silloin, eräänä lokakuun sysisynkkänä yönä, kolkon korpiluonnon
painostaessa mieltä, pitkien petäjien tohistessa ja jäisten laineiden
hyrskytessä akkunain alla pilkkopimeässä avaruudessa, jossa: silmä
ei mistään päin erottanut valon pilkettä -- tapahtui Korpilinnassa
jotakin.

Tapahtui että kaksi ihmistä pitkällisen vilkkaasta maailmasta
erilläolon ja luonnon kaamean kaihon vaikutuksesta tahtoi etsiä
toistensa seuraa sydämen palavasta pakosta.

Ja puristautua toinen toiseensa kiinni _ikäänkuin hukkuvaiset_,
kontettuvaiset myrsky-yössä.

       *       *       *       *       *

-- Mirjam, rakas... rauhoitu!

Mutta vaimo vapisi koko ruumiiltaan:

-- Kuuletko Orjo, minä en tahdo! Se ei saa olla totta! Se ei saa! Se
ei saa...

Hänelle tuli hysteerinen kohtaus. Mies koetti epätoivoissaan nauraa.

-- Älä ole lapsellinen, Mirjam. Eihän vielä tiedä... Rauhoitu Jumalan
nimessä. Rauhoitu!

Mutta Mirjam ei rauhoittunut enää. Hän peitti itsensä huppuun --
tahtoi peittää itsensä koko maailmalta -- kauhun kyynel silmässä...

Silloin aviomieskin huokasi syvään, aavistaen, tuntien kaikilla
hermoillaan, että jokaista onnen hetkeä seurasi elämässä pitkällinen
kärsimys.

Myrsky ympärillä pauhasi, luonto otti sokeana, väkevänä osaa ihmisten
kohtaloihin.

Ja yökynttilä Korpilinnassa puhallettiin sammuksiin. Sitten oli
kaikki hiljaa. -- --



32.


Mirjamin raskaaksi tulemisesta nyt oli seurauksena sanoin
selittämätön sielullinen suhde miehen ja vaimon välillä. Mies itse
suri tätä asiaa enempi kuin uskalsi vaimolleen myöntää, jotta ei
häntä yhä kiihottaisi.

-- Orjo, minä en tahdo!

-- Mutta täytyyhän sinun alistua Jumalan tahtoon.

Aviomies ei itsekään hyväksynyt käsitettä Jumalan tahto.

-- Minä kuolen synnytykseen. Ja jos en synnytykseen, niin
jälkiseuraukseen. Lääkäri sanoi jo viime kerralla...

-- Rauhoitu, rakas Mirjam. Sinä tiedät, jos tahdot, että minä otan
osaa sinun onnettomuuteesi, mutta me emme saa sitä suurentaa. Ei
tapahdu ensi kertaa että vaimo tulee raskaaksi vasten avioliiton
järkeä. Kun ei todellisuutta voi tyhjäksi tehdä, niin siihen on pakko
tyytyä. Ja sinä kyllä kestät vielä tämänkin, jos itse tahdot.

-- En!

-- Tietysti sinä väität kaikkea järkevää vastaan, vaikka mitä
sisässäsi tuntisit. Minä sanon sinulle ainoastaan että ole varovainen.

-- Kaikki katsovat minuun että taasko se... Minä saan hävetä.

-- Sano heille että se on _minun_ häpeäni. Että miehesi... Taikka --
sanon sen itse. Minä kuljen pää pystyssä.

-- Tietysti!

-- Älä ole niin katkera, Mirjam. Sinä teet väärin että minua
yksistään syytät.

Mirjam tyrskähti itkemään ja heittäytyi kasvoilleen, nyyhkien,
miehensä työhuoneen sänkyyn. Oli keskipäivän aika sydäntalvella.

-- -- --

-- Rakas, onneton ystäväni! kuiskasi mies suudellen itkevää vaimoaan,
joka makasi siinä niin avuttomana, niin neuvottomana miehensä
työhuoneessa, jonne hän hetkiseksi oli paennut lasten melua,
väsyneenä yön valvomisesta pienemmän pojan Erhon takia. -- Koeta
nyt kaikin mokomin tyyntyä. Ja ajattele järkevästi. Eihän vielä ole
kaikki elämän mahdollisuus hukassa. Tiedätkö _mitä_ olen ajatellut?

-- Mitä?

-- Että sinä matkustat jo nyt ajoissa pois kotoa.

-- Niinhän sinä aina...

-- Ei Mirjam, ihan vakavasti. Sinun itsesi hyväksi. Näethän sinä
ettet kestä, _ettet jaksa olla yhtaikaa emäntä ja lastenhoitajatar ja
samalla raskaana_.

-- Ja palvelijatar!

-- Juuri niin. Siksipä sinun täytyy saada levähtää. Perinpohjin
levähtää!

-- Ja minä taas jättäisin kotini? Mitä sinä luulet että kylän rouvat
sanoisivat?

-- Sinä olet liian arka tyhmien ihmisten juoruille.

-- Ja kuka hoitaisi lapset?

-- Minä hankkisin lastenhoitajan. Vaikkapa siskosi Agnes tulisi taas.
Siihenkin suostuisin, kun _sinä_ vain pääsisit rauhaan.

-- Agnes ei pääse ennenkuin kesällä.

-- Ottaisin siis vieraan.

-- Jonkun kaupunkineidin?

-- Kenet tahansa, älä siitä huolehdi. Minuun tulee heti tarmo, kun
sinä olet poissa.

-- Kyllähän se kannattaisi!

-- Minä hankkisin sinulle matkarahat vaikka kiven kolosta. Vaikka
minä sinua ikävöinkin hirveästi -- tiedäthän sen -- niin se toiselta
puolelta minua säästäisi. Saattaisin rauhassa tehdä henkistä työtä.
Sinun hermosi, Mirjam... Joka päivä...

-- Minä en matkusta, en voi...

-- Rakas ystävä! Tottele minun neuvoani. Vältät suuren vaaran.
Pelastat itsesi, pelastat minut ja lapsesi. Koko lähin
tulevaisuutemme riippuu tästä. Minä sen tunnen, näen, aavistan...
Tämä on välttämätön leikkaus ettei pahempaa seuraisi... Mirjam, minä
pelkään...

       *       *       *       *       *

Tuhansien taloushuolien myllerryksessä kiemurtelee kaksi ihmistä
turhaan ojentaen käsiänsä taivasta kohden. Yksi sunnuntai ei pysty
pyhittämään kuutta arkipäivää, sydämen syvät rukoukset särkyvät
ulkonaisen elämän särmäisiin kompastuskiviin. Ja niitä ilmestyy
tavallista enemmän juuri siiloin kun poloinen mielestään kantaa liian
raskasta taakkaa. Aineelliset vahingot ovat kuin pirun salaisia
ansoja, joilla hän pyytää surmata ihmisen sisällisyyttä ja usein
hän hävitystyössään onnistuu. Mutta huono palvelija on huolekkaan
emännän ikuinen kidutus. Se on paha aika ja nurjat yhteiskuntaolot,
jotka kasvattavat huonoja palvelijoita tuhansien kotien kiusaksi.
Ainoastaan ne puoluekiihkoilijat joilla ei itsellä tarvitse olla
palvelijoita, voivat ilkkua kotien kohtaloa ja syytää syyt yläluokan
niskoille.

Korpilinnassa riehui arkielämä, neljän lapsen suloiset suut
vaikuttivat väliin hermostuttavilta, ja Mirjamilla, joka kantoi
viidettä (oikeastaan kuudetta, sillä esikoinen oli kuollut)
lasta sydämensä alla, oli täysi työ järjestää tätä elämää. Ainoa
palvelustyttö, mikä hänellä oli apuna, oli suulas ja typerä, mutta
rouvan oli pakko tyytyä tähänkin ja kiittää ettei tyttö juossut
pois. Sillä syrjäiseen Korpilinnaan, jossa ei ollut renkejä eikä
tansseja, ei kukaan oikea palvelijatar halunnut. Lasten pyykit ovat
nykyaikaisten hattu- ja hansikashimoisten piikatyttöjemme kauhu;
ennemmin he kumartuvat suutelemaan suutarin sälliä pikiselle poskelle
kuin kajoavat herrasväen lasten vaateriepuihin. Sillä rakkautta hekin
janoovat ymmärtämättä että vierasten lapsilla olisi minkäänlaista
tekemistä rakkauden kanssa. Syrjäkorven piiat ainakaan eivät
rakastaneet pieniä, viattomia lapsia, menetellen siinä aivankuin
pystykorvakoirat, jotka nuoremmalla iällään purevat lapsia, mutta
aikuisille heiluttavat häntäänsä. Pankaa tuollainen hännänheiluttaja,
lihava, terve, paksupalmikkoinen piikatyllerö hoitamaan pientä lasta
yhtenäkään yönä, jolloin talon rouva on väsynyt tai kipeä -- neitsyt
moukka nukkuu kuin tukki, ja vaikka tykillä ammuttaisiin hänen
korvansa juuressa, niin hän vain nukkuu, kunnes talon rouva hänet
aamulla herättää valmista kahvia juomaan. Jumala on moukille, noille
meidän palvelijoillemme, antanut hyvät hermot, joita herrasväen
syystä sopii kadehtia.

Mirjam ei päässyt viikkokausiin missään käymään, hän oli aina kiinni
lapsissa ja taloudessa.

-- Sinun täytyy käydä edes kävelemässä, muistutti mies.

-- Missä minä käyn, eihän täällä ole tietäkään.

-- Joka luontoa rakastaa, löytää aina virkistyskeinot. Olenhan
sinulle, Mirjam kulta, ostanut hyvät sukset.

-- Minä tahdon poron!

Mirjam sai poronkin -- urheilu erämaassa oli raikasta, mutta ei
mikään voinut parantaa hänen hermojansa. Saattoi sattua että Mirjam
tuskaantui lastensa hoitoon ja kantoi väkisten Jormon miehensä
huoneeseen.

-- Hoitakoon isä!

-- Hoitaisin mielelläni, mutta ymmärräthän että se enemmässä määrin
on mahdotonta minulle. _Työnjako_ olla täytyy...

Viikon pari hän suostui pitämään poikaa yöllä luonaan ja toimitti
kaikki yötehtävät täsmällisesti. Mutta silloin hän, yön hiljaisina
hetkinä, sielussaan hyvin ymmärsi, miltä Mirjamista mahtoi tuntua.
Hän häpesi itseään että hänen täytyi Mirjamille olla _niin kova_
ja vaatia häntä yksin hoitamaan kaikki lapset. Hän, miehinen mies,
tunsi ettei viikkokausia kestäisi. Mutta, ajatteli hän -- tai koetti
ajatella -- lasten hoidonhan täytyy naisilla olla verissä, he ovat
siihen tottuneet, vaikka sitä valittavatkin.

-- Sinulla ei ole _henkisen työn huolia_ niinkuin minulla,
puolustelihen aviomies Mirjamia vastaan, -- Elämän helpointa työtä on
sittenkin kaikki ruumiillinen, aineellinen askaroiminen, varsinkin
kun ei tarvitse pitää huolta rahatuloista. Minulla on _ikuiset
rahahuoleni_, minun vastuullani on koko perheen elatus ja jos minä
rupean yhtaikaa emännäksi ja elättäjäksi, niin jompikumpi toimi
kärsii tappiota.

-- Eihän sinun tarvitsekkaan kuin _auttaa_!

-- Niin sinä sanot etkä huomaa, miten paljon _aikaa_ minun täytyy
joka päivä uhrata perheelleni ja talolleni. Minä rakastan lapsia --
näethän -- ja intohimoisesti tahtoisin tehdä aineellisia töitä, mutta
minun täytyy, täytyy _pidättyä kaikesta, muuten kuolemme nälkään_...

       *       *       *       *       *

Heillä oli väliin kauheita yhteentörmäyksiä.

-- Minä tiedän nyt että sinä, sinä Mirjam, olet häirinnyt koko minun
työni. Se on iäksi pilassa! Minä en enää haudo päässäni mitään muuta
kuin sinua ja sinun käytöstäsi. Viheliäistä että _minun_ elämäni
yhden ainoan naisen tautta piti mennä turmioon. Kirottu kohtalo!

-- Orjo! Rauhoitu!

Mutta aviomies yhä raivostui; hänellä nousi veri päähän, silmät
terästyivät, nyrkit kohosivat vaimon kasvojen edessä, hän karjui kuin
karhu...

Ja silloin, jos ei Mirjam ymmärtänyt oikeassa silmänräpäyksessä
koskettaa miestänsä sydämeen tai heittäytyä rohkeasti hänen
kaulaansa, silloin tapahtui jotakin julmaa, jotakin häpeällistä,
jotakin kaikista surkeinta, mitä avioliitossa olla voi.

Monesti Orjo vavisten ja likomärkänä ruumiiltaan, kysyi itseltään,
Mirjamin poistuttua, oliko kaikki totta, mitä hän oli tehnyt, mitä
hän oli sanonut.

"Minä olen hullu!" --

Tyynenä hetkenä hän sitten älysi että raivokohtaukset johtuivat
pitkällisestä hermojen pingoituksesta ja sydämen hauteluista, surusta
ja vähitellen kerääntyneiden katkeruuksien sarjasta. Täytyi johonkin
_purkaa_ itseänsä! Miksi ei Mirjam sitä ymmärtänyt? Miksi ei Mirjam
häntä _varonut?_ Miksi ei hän käyttänyt naisellisia kykyjään? Mieshän
on peto -- jos hänessä peto herätetään, mutta nainen on leijonan
kesyttäjä... eikö Mirjam ole niitä naisia, joka _sen ymmärtää_?...

Samoin on Mirjaminkin laita. Hänenkin sydämeensä kerääntyi
katkeruuden muruja sellainen kasa että niiden jonakin päivänä täytyi
purkaantua. Ja vaimo piti luonnollisena _purkaa kaiken miehelleen_
-- kaiken, mitä hän tunsi kaunaa maailmaa vastaan. Mies piti
sydämettömänä että hänet sotkettiin asioihin, joihin hän ei kuulunut.
Ja siitä hän aina lopuksi, turhaan varotettuaan, suuttui vaimolleen.

       *       *       *       *       *

Kuinka äärettömästi he kumpikin siitä kärsivät että olivat sortuneet
toisiaan ankarasti arvostelemaan!

Aviomiehelle tuli hetkiä, jolloin hän sydämensä syvyydestä etsi
pelastusta sanomalla ainoastaan:

-- Mirjam, eroa minusta. Minun käy sinua _sääli_.

Taikka hän sanoi näin:

-- Minä eroan sinusta. Näin on _synti_ elää. Parempi pelastaa
sirpaleita kuin antaa koko laivan mennä haaksirikkoon.

Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. He repivät turhaan itseään irti
toisistaan.

-- Mikset sinä matkusta, oi Jumala! Taikka pakotatko minut
matkustamaan!

Väliin otti Mirjam ääneti vastaan kaikki Orjon raivosyytökset. Ja se
liikutti aviomiestä vielä enemmän.

Usein hän ärtyneenä Mirjamin äänestä ja suuttuneena jostakin pienestä
epäjärjestyksestä talossa taikka piston saaneena Mirjamin vihaisista
silmäyksistä, paiskoen ovia ja hyvästiä sanomatta, kovia sanoja
huudellen, _pakeni pois kotoaan_ ja viipyi yön kylällä. Mutta heti
kun hän oli päässyt matkan päähän, valtasi hänet ääretön _katumus_
ja tuska ja hän tahtoi kääntyä takaisin. Eikä kuitenkaan koskaan
kääntynyt.

Hän ikäänkuin uhmasi koettaa, kuinka paljon mies kestää omia
syntejään.

Ja kulki _kuin pahantekijä_ kylällä. Kummallista ettei häntä
vangittu...

Vierasten ihmisten parissa hän ikäänkuin selveni siitä kauheasta
humalasta, jossa hän eli kotona. Hermohumalluksesta...

314 314

Ja silloin astui Mirjamin haamu hänen eteensä aivan toisena kuin
kotona.

Silloin hän vasta aina muistikin että Mirjamhan oli raskaana ja että
raskaaksi tulo oli tapahtunut vasten hänen hartainta haluaan.

Ja hän päätti sietää tyynellä pontevuudella Mirjamin epänormaalisia
mielenosoituksia.

"Huomispäivästä alkaen! Huomisaamusta!"...



33.


Maaliskuun illan kuutamossa oli Orjo kylältä yllättänyt nuoren tytön,
joka iloisesti huudahtaen tarttui hänen käteensä ja puhutteli häntä
kuin omaa veljeä. Aviomies hieman säpsähti tätä tuttavallisuutta ja
ystävällistä ääntä -- siitä oli niin pitkät ajat kun kukaan syrjäinen
nuori neito häneen oli huomiotaan kääntänyt ja erämaan elämän
yksipuoliset olosuhteet olivat painaneet hänen olentoonsa ikäänkuin
jotakin virallista kovaa. Hän vastasi tytön tervehdykseen jäykästi ja
katsahtaen häneen vierastavasti sanoi:

-- Oihonna! Oletpa tainnut kasvaa sitten viime näkemästä?

Tyttö nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät. Hän oli juuri
täyttänyt kaksikymmentänsä ja oli kukoistavimmallaan. Hän oli
nuorempana hiukan pelonsekaisella kunnioituksella kohdellut sisarensa
miestä, joka oli häntä lähes toiset kaksikymmentä vanhempi, mutta nyt
hän jonkunlaisella iloisella varmuudella katsoi lankoansa, joka siinä
seisoi hänen edessään hilpeän helakassa lappalaispukimessa.

-- Olen porolla postissa, selitti lankomies, -- ja ottaisin sinut
heti pulkkaani, mutta sinulla on tietysti kapsäkit ja koffertit
ja sen seitsemät hattuaskit, ja sentähden sinun täytyy ajaa
hevoskyydillä.

-- Hattuaskit! nauroi tyttö puuhkaansa heilutellen. Jätetään tavarat
kievariin ja minä lähden sinun kanssasi porolla.

-- Sinäkö porolla? kummasteli mies ivallisen terävästi. -- Tuskin
olet elämässäsi poroa nähnytkään?

-- En olekkaan, mutta saattaahan tuota kerran koettaa.

-- Hyvä on, neiti tekee siis hyvin ja lähtee pulkkaan.

He laskeutuivat pihalle, jossa sarvipää poro täysissä valjaissa
seisoi kytkettynä koivuun.

-- Miten tässä istutaan? ihmetteli tyttö.

-- Minun sylissäni, arvoisa fröökkynä kaupunkilainen.

-- Voi hirveätä... älä vain kaada minua. Orjo-hyvä! Ai...

Poro oli jo liikkeessä ja otteli komeata laukkaa alas rinnettä, josta
tie laskeutui järven jäälle.

-- Siunaa nyt itsesi ja pane buuat ja muffit nenäsi eteen ja pidä
suusi tukossa, muuten tierat lentävät kurkkuusi.

Tyttö oli niin hämmästyksissään kovasta vauhdista että vasta jäälle
tultua selvisi tajuntaan.

-- En olisi lähtenyt, jos olisin tiennyt!...

-- Jänisten kanssa on hauska ajaa, sanoi lankomies rauhallisesti,
hoputtaen vahvaa poroa, joka oli tottunut kahta henkeä vetämään.
Sitten hän ystävällisemmin lisäsi:

-- Ole nyt aivan rauhallinen, Oihonna, kaikki käy hyvin.

Kun olivat ajaneet metsätietä ja pitkien puiden varjot vilisivät
heidän ympärillään ja koko korpi hiljaisena seisoi kahta puolta tietä
edessään, virkkoi tyttö:

-- Voi kuinka piti sattua mainiosti. Näin kaunis kuutamoilta!... Sinä
kiidätät minua kuin mikä ritari linnaasi.

Mutta Orjo ajatteli itseksensä pitäen tyttöä väkinäisesti sylissään:
"Mitähän tuokin letukka erämaan kuutamosta ymmärtää."

Kuitenkin hänestä tuntui jollakin tavoin mieluisalta että sai opastaa
Oihonnaa Korpilinnaan ja että tyttö uhmaten oli suostunut porokyytiin.

Samalla häntä vihlasi joku onea tunne. Aivankuin hän nyt vasta,
yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen, olisi herännyt oivaltamaan että
todella oli aviomies ja yhteen ainoaan naiseen sidottu. Ettei saanut
kääntää mitään huomiota nuorten neitojen ulkomuotoon, solakkaan
vartaloon, neitseellisesti ulospäin ponnahteleviin jalkoihin, huulten
hymyyn, äänen sointuun ja silmien säteisiin.

Surunsuloiset muistot hivelivät ikäänkuin kiireesti hipaisemalla
käväisten hänen sydämessään, hän muisti oman nuoruutensa tuhannet
haaveilut, nuoruuden kärsimykset, vihdoin kihloihin menonsa nuoren
suomalaisen neidon kanssa, muisti hurmaavat nautintonsa ja sitten...
yhtäkkiä... koko entisen elämän vastapainoksi töksähti _nykyisyys_. --

-- Onko Mirjam terve? Ovatko lapset terveet? Nyt vasta Oihonna
kyseli. Orjo vastasi hänen kysymyksiinsä aivankuin kaikki hänen
kodissaan olisi paraatikunnossa. Hän iloitsi Mirjamin puolesta, joka
aina kaipasi sisariaan.

Poro juoksi hurjaa vauhtia, tie muuttui mutkaiseksi, kuoppaiseksi
ja pulkka nakkelehti kovasti. Yhtäkkiä he molemmat paiskautuivat
suin päin kinokseen ja poro pyörähti ympäri jääden kiinni ajajan
kintaaseen.

Orjo koppasi tytön kinoksesta ja naurahti:

-- Pulkassa istuessa ei saa ajatella mitään. Me kai ajattelimme
molemmat. Sentähden kuperruttiin. Sattuikos sinuun?

-- Ei mitään. Huh!...

-- Kohta päästään perille.

Poro harppaili vilkkaasti, sen kaareilevien sarvien varjo liiteli
kuin monipäinen kummitus pitkin tien kallasta, tiuvut helisivät
kileän kirkkaasti ja kevättä tuoksuva hanki kimmelsi miljoonina
salaperäisinä jalokivinä.

Korpilinna kohosi heidän eteensä kuin satulinna kuutamon sylistä...

-- Näinkö suurenmoinen koti Mirjamilla ja sinulla on? huudahti tyttö.
-- En ollut tällaista kuvitellutkaan. Totta tosiaan!

-- Ole hyvä ja astu sisään!

Mirjam juoksi avopäin portaille ja huusi iloisesti tuleville:

-- Onko Oihonna siellä?

-- On, on, terve! kuului vastaan hyökkäävän siskon ääni. -- Kuule
Mirjam: minäkin tulin porolla!

       *       *       *       *       *

Mirjam otti huostaansa Oihonnan, ja usein yksin maatessaan
huoneessaan kuuli Orjo sisarusten puhelevan myöhäiseen yöhön saakka.

"Se nyt on sitä heikäläisten rupatusta", arvosteli mies itsekseen.

Hän ei ollut kääntänyt tyttöön sen suurempaa huomiota. Ainoastaan se
maaliskuun kuutamoilta, jolloin oli tuonut Oihonnan poron pulkassaan
ja jolloin olivat kaatuneet kinokseen, oli jollakin tavoin pamahtanut
miehen mieleen.

"Reipas tyttö", arvosteli lankomies, "mutta aika äkäpussi."

Jokapäiväisen elämän hyörinässä hän näet silloin tällöin oli saanut
nuoren kälynsä suusta kuulla kiivaita vastaväitöksiä, jotka väliin
saivat hullunkurisen huiman muodon.

-- Riippuu siitä, kuinka _minä_ tahdon! oli tyttö painostanut. --
Minä saan menetellä aivan niinkuin _minä_ haluan. Yleisöllä ei ole
minkäänlaista tekemistä sen asian kanssa! Auki tai kiinni! Kylässä
tai kotona!

Oihonna oli näet juuri farmaseuttitutkintonsa suorittanut ja se
oli hänen elämänsä ylpeys. Hän oli ollut ainoa tyttö, joka läpäisi
tutkinnoissa -- muut tytöt olivat saaneet repposet. Siitä oli hän
kerskahtaen kertonut sisarilleen.

Joskus kuuli Orjo Oihonnan tiuskaisten vastaavan Mirjamille. --
Huolimatta siitä että sisarukset intohimoisesti rakastivat toisiaan.

Joskus Orjoa Oihonnan käytös suorastaan suututti.

-- Jos neiti on rasittunut, niin laitetaan neidille oma huone
että saapi levähtää! sanoi hän kerran Mirjamin puolesta, joka oli
äärettömän kiitollinen, milloin vain Oihonna häntä auttoi lasten
hoidossa.

-- Minä en ole sinun piikasi! huudahti Oihonna puolestaan kerran
Orjolle. -- Minä en ole tullut teille halkoja kantamaan! Minä teen
mikä _minua_ huvittaa!

Ja niin Oihonna tekikin. Mikä häntä huvitti, joskus halonkin
kantaminen -- sitä hän vain teki. Jos häntä yhtäkkiä huvitti heittää
työnsä kesken, niin hän hyvällä omallatunnolla pukeutui prameaan
kyläpukuun ja läksi vierailemaan. Mirjamin kohtaloa hän sentään
säälitteli. Ja ainoastaan se hänet ajoi takaisin, varsinkin jos hän
sattui saamaan jonkun kylän herroista itseään saattamaan. Silloin
hän saapui iloisena ja komeana Korpilinnaan, loistavin silmin ja
tyytyväisenä osaansa. Oihonna aivan intohimoisesti kaipasi herrojen
seuraa. Ne olivat häntä kohtaan aina niin huomaavaisia ja kertoivat
"fiksuja" juttuja. Ja "sakissa" oli niin hauska humpsailla visiitiltä
visiitille.

Sitten oli Oihonna viikkokausia käymättä Korpilinnassa.

Kevätjäiden aikana Orjo hänet houkutteli taas tulemaan Korpilinnaan,
koska Oihonna toistaiseksi oli vapaa virastaan ja sai matkustaa
maailmalle milloin halusi. Oihonna suostui entistä nöyrempänä
auttelemaan Mirjamia, jolla ei ollut kyllin pelastusta palvelijoista.
Mutta herroistansa ei tyttö hevillä luopunut. Hän laittoi aina niin
että niitä oli hänen ympärillään. Muuten oli inhoitta van ikävää.
Paitsi jos sai lukea romaania. Mutta pienet seikkailut erämaan
karussa luonnossa tuntuivat hauskoilta. Tässä luonnossa oli jotain...
sähkönsekaista...

Orjolle jäi mieleen miten hän taas opasti Oihonnaa läpi synkän korven
pitkin metsäpolkua, kun ei vielä veneellä päässyt. Tytöllä oli
selässään kantamus vaatteitaan, mutta Orjolla oli raskas taakka.

-- Anna omasi minulle, kyllä tämä mies on tottunut kuormia kantamaan,
-- kehoitti hän tyttöä, kun olivat levähtäneet kaatuneen hongan
päällä.

Mutta Oihonna ei antanut. Suurin osa hänen tavaroistaan oli jo alussa
tuupattu Orjon laukkuun. Ja Orjon kukkaroon oli tyttö työntänyt
rahansa.

-- Minulla ei ole taskua!

-- Niin, milloinka naisilla on taskut? oli lankomies murissut. --
Tahtoisinpa nähdä senkin päivän valkenevan että naisella olisi yhtä
monta taskua kuin miehellä!

Oihonna oli vain nauranut. Hänen jalkansa nousi niin keveästi
kivisellä metsäpolulla. Ja hän saattoi väsymättä seurata nopeasti
Orjoa. Posket hehkuivat.

-- Olet sinä melkoinen kävelijä, kehui lankomies. -- Mirjamia minun
aina täytyy odottaa.

-- Eikö Mirjam pysy sinun perässäsi? ihmetteli Oihonna.

He olivat pitkän aikaa ääneti. Orjolla teki mieli mainita jotakin,
mutta hän ei kertonut mitään.

Hän sanoi ainoastaan:

-- Taas sitä tullaan kotiin. Mikähän ne kaikki työt siellä... Minulla
olisi niin hirveästi tehtäviä, kattojen maalaukset, ovien ja akkunain
maalaukset, pihan raivaukset. Ja kohta pannaan koko talo nurin, kun
aletaan lattioita ja laipioita korjata. Pitäisi tässä kalastaakkin.
Mikähän tästäkin kesästä tullee. Se kai menee vilahtamalla vaan.

Vielä hän lisäsi:

-- Taitaa tulla levoton kesä. Mirjam ja lapset saavat siirtyä
muutamiksi viikoiksi saareen.

-- Sinäkö jäät yksin Korpilinnaan? kysyi Oihonna hajamielisesti.

-- Niin kai, vastasi Orjo.

Hänestä tuntui jollakin tavoin turvalliselta että Mirjamin sisko
tuli heidän perheensä jäseneksi. Oli hänellekkin, Orjolle, mielen
vaihteeksi. Itse hän sitä ihmetteli.

-- Mitä sinä Oihonna tyhjää kiirehdit maailmalle?

-- Ei, kyllä minä lähden juhannuksen jälkeen, sanoi tyttö.

He saapuivat taloon.

-- -- --

Orjo riehui kovissa jätkän töissä kiipeillen talonsa katolla. Illoin
hän pitkin sinistä kevätjäätä lykkäsi pienintä venettä saaren sulaan
kokien rysiään, joista sai suuria haukia. Eräänä lauvantai-iltana,
kun sauna parhaillaan tupruutti sakeata sauhua, viskasi Orjo
jättiläissiveltimensä maahan ja huusi naisille:

-- Tulkaa katsomaan nyt! Jäät lähtevät ja katot ovat punaiset.

Järvellä kävi kohina kuin koskessa. Soristen ja omituisesti mylvien
pakenivat jäät tuulen ahtaminapa salmi aukeni sulanleveänä uutistalon
eteen.

-- Oihonna, lähdetkö rysille?

-- Voi lähden! Vai lähteekö Mirjam? kysyi tyttö.

-- Mene vaan Oihonnan kanssa! Hän pitää soutelemisesta, sanoi Mirjam,
seisoen rannalla avopäin ja väljässä puvussa. Toiset lähtivät.

-- Minä soudan!

Soutaessaan tyttö pyrskähti nauruun.

-- Mikä nyt?

-- Nenäsi on maalissa!

-- Se ei ole ensi eikä viime kerta. Kohtahan sauna joutuu, arveli
lankomies.

Hän hieroi kuitenkin kasvonsa puhtaiksi kylmällä vedellä ja sanoi
sitten:

-- Housujani minä tässä en rupea pesemään. Työmies on työnsä
karvainen.

He saivat saaren rannasta seitsemän haukea. Oihonna käänsi päänsä
pois joka kerta kun Orjo tarttui puukkoonsa pistääksensä hauvin
kuoliaaksi. Ilta-aurinko välkkyi niin somasti laineilla, jotka
aivan kuin opettelivat liikkumaan talven kangistuksesta päästyään.
Pajupensaat rannalla näyttivät jollakin tavoin houkuttelevilta.

-- Voi, eikö käväistä saarella? ehdotti Oihonna.

-- Käväistään vaan.

Äänettöminä kävelivät he ylös leveätä polkua pienten majojen luo.

-- Tiedätkö Oihonna että tämä polku on Mirjamin ja minun raivaama.

-- Niinkö?

-- Silloin kun ei ollut yhtään lasta...

-- Kyllä te mahdoitte täällä nauttia? sanoi Oihonna.

-- Nautimmepa hyvinkin. Mirjamilla väliin ei ollut hamettakaan
päällään.

-- Nyt sinä narraat! nauroi tyttö.

"Jos hänelle kertoisi kaikki", ajatteli aviomies itsekseen. "Olisi
soma nähdä hänen hämmästyksiään, nuoret tytöt ovat niin riivatun
uteliaita ja kuitenkin niin tavattoman tekopyhiä. Oihonna tuskin
uskoisi, jos kuulisi Mirjamin aviosalaisuuksista."

Hän ei sanonut mitään. Näytteli vain Oihonnalle kalamajaa, keinua ja
omaa tupaansa, jonka oveen oli orjanruusukiehkuran sisään maalattu
sanat:

    "_Erakon pyhäkkö_."

-- Mutta sinähän olit jo naimisissa silloin kun tämän tuvan rakensit?
kummasteli tyttö.

-- Ihminen voi naimisissakin olla erakko, sanoi Orjo hiljaa.

Sitten he eivät taas kotvaan puhuneet. Pois lähtiessä Orjo virkkoi:

-- Tämä saari kätkee paljon suloisia ja surullisiakin muistoja. Yksin
käyden minä täällä... kuljen aivan kuin hautausmaalla.

-- Sinä, Orjo, otat kaikki niin raskaasti, huomautti tyttö
sydämellisesti.

-- Hm, pani lankomies.

He astuivat veneeseen. Mutta kaukaa tuulen ajamat jäälautat olivat
uudestaan tukkineet salmen ja rysiltä palaajain täytyy kiertää niemen
kautta.

Hauska heistä vain oli kummastakin tämä ensimäinen vesiretki tänä
suvena. Ja Mirjam oli ihmeissään, kun sai niin paljon suuria haukia.
-- Sauna on valmis! ilmoitti hän. -- Sinäkö Orjo menet ensiksi?

       *       *       *       *       *

Sitten he, Oihonna ja Orjo, tyttö ja mies, useinkin olivat yhdessä
milloin kalalla, milloin kylällä. Oihonna alkoi yhä enemmän luottaa
sisarensa mieheen ja Orjo puolestaan piti kälyänsä hauskana
seuratoverina, jolle saattoi rupatella mitä milloinkin ja joka
mielenkiinnolla kuunteli varsinkin miehen kertomia rakkausjuttuja.
Kertoipa Orjo väliin omistakin, nuorenmiehen aikuisista
rakastumisistaan ja "suhteistaan" niin avomielisesti että Oihonna
silmät suurina häntä ihmetteli:

-- No se on tuo Orjo!

-- Ihan totta! toimitti toinen. -- Mitä syytä minulla olisi salata
mitään. Nämähän ovat minun ihanimpia muistojani -- nyt jälestäpäin.
Minä rakastin _sitä tyttöä_ niin sydämeni pohjasta, minä en nähnyt
mitään muuta aurinkoa maailmassa, hän oli minun tulipunainen kukkani
päivän touhussa ja yön hourussa, minä kirjoitin hänelle tulisia
kirjeitä, hän vastasi minulle yhtä suloisesti, minä tahdoin mennä
naimisiin hänen kanssaan ja kuitenkin --

-- No mikset mennyt, hupsu?

-- Älä sano hupsuksi, Oihonna -- se oli vakava sielullinen prosessi.
Minä en kertaakaan häntä suudellut, vaikka niin kauheasti halutti.

Voi sinua Orjo, kun semmoista kerrot!

-- Johan sanoin että voin kertoa kaiken. Kun ihminen on täydellisesti
voittanut jonkun kärsimyksen, niin voihan siihen vapaasti koskettaa.
Mutta silloin --

-- Oliko hän kaunis!

-- Komea kuin ruhtinatar! Ja kenties hän olikin -- ruhtinatar.

-- Ajatteles Orjo! huudahti tyttö.

-- Niin, ajatteles, Oihonna!

-- Mutta miksi ihmeessä sinä hänet hylkäsit?

-- Niin! Kysy sitä ja sano se! Se kirottu patriotismi. Meidän
hyvinkouluutettu kansalliskiihkomme. Kielieroavaisuus ja niin
edespäin. No, ei puhuta, sanoi Orjo hiukan synkeänä.

-- Ahaa, kadutpas! letkautti tyttö.

-- Kadun, Oihonna, ainoastaan sitä etten kertaakaan suudellut enkä
syleillyt sitä ihanaa naista. _Sitä ihanaa ruhtinatarta!_

-- Hyi, sinua, Orjo! huudahti taas tyttö.

-- Hyi, sinua Oihonna, _sinä_ et ymmärrä mitään!

-- Miksi siis kerrot minulle, koska minä en muka ymmärrä?

-- Siksi että se sinua huvittaa.

-- Olet kenties rakastanut muitakin kuin sitä?

-- Herranterttu, Oihonna, olenhan toki. Voin laskea rakastamani tytöt
sentään yhden käden sormilla, ja se ei suinkaan ole paljon näin
sydämelliselle miehelle. En ole koskaan ollut Don Juan...

-- Miksi et niiden toisten kanssa sitten joutunut naimisiin?

-- Samasta kirotusta syystä: en päässyt koskaan niin sanoakseni
_lihaan ja vereen asti_ -- en koskaan _uskaltanut suudella_.

-- Hyi sinua, Orjo!

-- Ja minä sanon: hyi sinua, Oihonna, ettet älyä elämän pyhimpiä
sala-aarteita. Minä en sinulle kerro, _mitä_ se on merkinnyt nuoren
miehen elämässä ettei ole kulkenut ja suudellut tyttöjä niinkuin
sinun liehtarisi.

-- Minun!?

-- Niin. Sinä tietysti tahdot nekin salatuiksi.

-- Se on jokaisen oma asia! sanoi tyttö säihkyvin silmin, joista
leimahti ikäänkuin uhmaa: "älä vain kajoa minun salaisuuksiini!"

-- Tietysti! lopetti Orjo.

Näin he juttelivat ja leikkiä laskivat. Orjo tunsi itsensä niin
vapaaksi Oihonnan seurassa.

"Kummallista!" hän ajatteli. "Tuommoinen iso tytön möhkäle vaan ja
kelpaa minulle sielun ruuaksi täällä erämaassa."

Joskus oli heillä pieniä salaisuuksia Mirjamin suhteen silloin kun
Mirjam oli hermostunut. Piti esimerkiksi salata vieraiden tulo
Korpilinnaan ettei Mirjam nostaisi hälinää.

-- Se on parempi ettei Mirjam tiedä mitään.

-- Niin onkin! myönsi Oihonna.

Ja kerrankin he verkonlaskusta sateella soutivat sovittuun paikkaan
vahtimaan kirjelippua, jossa vierasten tulo seuraavana päivänä oli
ilmoitettava. Mirjam torui heitä pitkästä viipymisestä aavistamatta
syytä.

Mutta kun vieraat sitten saapuivat odottamatta, niin Mirjam
pani toimeen ikävän mielenosoituksen ja suututti kylän rouvat
pahanpäiväisesti. Josta Oihonna puolestaan vannoi Orjolle,
että hän ei ikinä enää rupea salaamaan Mirjamilta ihmisten
vieraissakäynti-aikomuksia. Mutta Orjo sanoi:

-- Tekipä niin tai näin, kummassakin tapauksessa Mirjam pitää
hälinää. Voi, kuinka se on ikävää.

-- Eihän se niin kummallista ole, puolsi Oihonna sisartaan. -- Teillä
on talo nurin, joka huonetta korjataan ja Mirjam odottaa lasta.

-- Mutta Mirjamin tylyys vieraille aiheutuu ainoastaan turhamaisesta
ylpeydestä, väitti Orjo Miksi pitää olla niin korska ettei saata
ottaa vieraita vastaan olosuhteiden mukaan? Varsinkin kauniina
kesäpäivänä. Kun kerran isäntä ottaa, niin ottakoon emäntäkin. Se
on tyhmä vieras, joka kaipaa hienoa salonkia luonnon helmassa. Minä
tahtoisin että Mirjam asettuisi luonnolliselle kannalle...

Aviomies todellakin kärsi siitä että hänen vaimonsa aina vieraan
tullen ajatteli vain salonkia hyviä leipomuksia ja kaikkea ulkonaista
prameutta unhoittamalla ihmissydämet. "Voiko hän olla minun vaimoni?"
kysyi aviomies itseltään, "joka takertuu mokomiin vähäpätöisyyksiin."

Mirjamin katkeruus kävi päivä-päivältä hänelle raskaammaksi kestää.
Ja hän huomasi että Oihonnaakin se rasitti. Kesän tullen oli Oihonna
useana iltana lykännyt venheen vesille ja paennut pikku Mailan ja
Sirkan kanssa saareen yöksi. Joskus tapahtui että Orjo saattoi
neitosta saareen ja istui hänen kanssaan saaren tuvassa myöhään
yöhön asti. Molemmat olivat silloin tavallista vähäpuheisemmat ja
katselivat salakaihoavin silmäyksin tyynen ulapan taa laskevaa
aurinkoa. Sitten nousi Orjo äänettömänä, hyväili telmiviä pieniä
tyttöjään ja ojensi kätensä Oihonnalle. Oihonna tarttui vähän
kummastellen lankonsa käteen.

-- Hyvää yötä.

Orjo souti mietteissään taloonsa Mirjamin luo. Harvoin he enää
nukkuivat yhdessä. Saattoi tapahtua että kumpikin yösydännä hiipi
toisensa vuoteeseen hellänä ja pelastusta etsivänä, uinaili muutamia
tunteja käsivarsi kierrettynä puolison ympäri, mutta aamulla taas oli
kaikki kuin sumua, satua, unta...

Talouden hoito, meluavat lapset ja raskaana olo -- ne rasittivat
Mirjamia ja tekivät hänestä katkeran perheen äidin, jonka rakastavaa
sydäntä Orjo ei enää löytänyt jokapäiväisen elämän hyörinästä.

Aviomies vaati että naisen sydämen piti näkyä arkielämän kaikissa
ilmiöissä eikä hän ottanut syykseen vähimmässä määrinkään Mirjamin
surkeutta.

-- Jos et jaksa elää, sanoi hän aina uudestaan, niin heitä kaikki
ja lähde pois kotoa. Minä kyllä tulen toimeen jonkun aikaa ilman
sinuakin. Lähde kultani, lähde Jumalan nimessä, pelasta itsesi ja
minut -- sillä _näin on synti elää_ ja näin vain epäsopumme yhä
kasvaa. Vai pitääkö minun sinut väkisin toimittaa pois niinkuin
mielisairaan?

Mutta Mirjam ei lähtenyt. Hänen oli vastenmielistä ajatella
poismatkustusta. Hän rakasti ja vihasi omaa kohtaloansa, rakasti ja
vihasi yhtaikaa eikä selvästi tajunnut asemaansa.

Kuinka sanomattomasti hän olisikaan toivonut _että_ mies nurisematta
olisi sietänyt hänen kaikkia purkauksiaan ja pahoja tuuliaan! Silloin
hän vasta häneen olisi kiintynyt! Mutta Orjo osasi olla niin ankara.



34.


Juhannusaatto!

Aurinko paistaa tulikuumasti Korpilinnan etelärinteeseen. Järven
laineet kimaltelevat kirkkaasti. Koivun lehvät lemuavat. Käki
kukkuu. Tuomi tuoksuu Ulpukkasaaren rannassa. Hietikot heloittavat.
Iloiset purjeet pilkoittavat ulapalla. Syrjäkorven kansa soutelee
ja purjehtii kovalla äänellä puhellen pitkissä venheissänsä
kirkkorantaan. Joka suunnalta näkyy venheitä ja purjeita. Juhla-aaton
tunnelma tarttuu kaikkiin. Köyhänkin mökin ukko ottaa aitasta
eheimmän takkinsa ja työntyy juhlille. Satoja ihmisiä soutaa
Korpilinnan sivu.

Orjo istuu alastomana uimahuoneensa sillalla ja paistattelee itseään
päivän paahteessa. Sitten hän hyppää veteen ja sukeltaa. Hän on juuri
saanut ensimäisen lattian maalatuksi -- nyt täytyy joutua juhlille.

Pikkutytöt ja Jormo puetaan myös juhlapukuihin. Mirjam ja Oihonna
ovat pari päivää ommelleet. Lapset juoksevat iloisina ylös portaita
näyttämään itseään isälleen.

Orjo katselee pienokaisiaan, heidän kesäisiä pukujaan, nauharuusuja
ja polvihousuja ja sanoo:

-- No kylläpä te nyt olette koreat.

Pikku Maila keikahuttaa päätään ja kysyy:

-- Olemmeko me isän mielestä liika hienot?

"Liika hienot!" Mistä ihmeestä arvaa viisivuotias tyttö noin kysyä?

Orjo pukeutuu itsekkin ulkomaalaiseen polvihousupukimeensa, pistää
jalkaansa lumivalkoiset urheilujalkineet, miettii hetken ottaakko
ylioppilaslakki vai korea töyhtöhattu, ja rientää rantaan nostamaan
purjetta. Punavalkoinen purje liehahtelee iloisesti, kutsuvasti
rannassa, venheen punainen laita loistaa siniaaltoja vasten. Kaikki
näyttää tänä päivänä niin lupaavalta.

Orjo tuntee itsensä nuorekkaaksi. Hän on reippaalla tuulella, hän on
tehnyt työtä koko viikon -- kannattaa levähtää juhlapäivinä. Hän on
miehuutensa parhaassa iässä.

Mirjam ei halua lähteä juhlille. Hän jääpi -- hänenhän täytyykin
jäädä -- kotimieheksi Erhoa hoitamaan. Piika Kaijakin kun lähtee...

-- _Kukapas muu jäisi!_ Et ainakaan sinä! sanoo Mirjam Orjolle. Siinä
on hiukan surullista katkeruutta hänen äänessään.

Oihonna astuu venheeseen lumivalkoisessa pukimessa, lumivalkoiset
kengät jaloissa.

Venhe irtaantuu rannasta, purje pullistuu, lapset heiluttavat
käsiään äidille, joka seisoo surullisena rantakivellä. Nopeasti
etääntyy pursi rannasta myötätuulen painamana kohti iloista ulappaa.
Orjo pitelee melaa ja purjetta, hänen sielussaan on Mirjamin kuva,
_Mirjamin, joka jäi seisomaan rantakivelle_, silmissään hellä loiste
lapsille...

Mutta Orjon edessä teljolla istuu Oihonna, nuori, elämään vielä
väsymätön neito, nuoruutensa kukoistuksessa.

Ja Orjo, joka pitelee melaa, ei voi olla katsomatta Oihonnaa suoraan
silmiin. Tyttö katsoo vastaan.

Orjosta tuntuu että on suloista katsoa Oihonnan silmiin. Kuka oikein
on Oihonna?

... Aivan kuin mies sitä ensi kerran miettisi. Miksi hänen on
jollakin tavoin _hyvä olla_ Oihonnan kanssa? Ei mitään hermostusta.
Oihonna hoitelee niin hellästi Orjon lapsia -- aivankuin ne olisivat
hänen omiaan.

Orjo puristaa melaa ja kiinnittää purjetta, venhe lentää, kokka
hyrskii. "Miksi ei Mirjam ole samanlainen kuin Oihonna?"

Aviomies ei voi olla vertailematta sisaruksia. Ja vaikka hän tietää
että lasten synnyttäminen muuttaa useimmat tytöt toisen näköisiksi,
niin hän sittenkin tunteessaan kapinoi että Mirjamkin on muuttunut.

"Vaimo on kautta vuosituhansien vaimo", ajattelee hän viihdyttäen
itseään. "Me miehet rakastamme vaimojamme niinkauvan kun he meistä
ovat viehättävät, mutta emme suinkaan läpi elämän. Napoleon oli
kenties oikeassa tunnustaessaan että mies vaimonsa raskauden aikana
kaipaa toistakin naista. Tuo ikuinen riitakysymys. _Minä_ en ikinä
uskonut tulevani sille asteelle! Ja _nyt_ kuitenkin... aivankuin...
tunnustan ainakin haaveilevani..."

Venhe kiitää, aallot hyrskivät.

-- Eikös olekin mainiota? kysyy Orjo.

-- No on totisesti! vastaa Oihonna. -- Sinä istut siellä perässä kuin
mikä prinssi töyhtö päässä.

-- Entäs sinä siellä keulassa? Aivankuin olisit konserttiin menossa.
Primadonna!

-- Ohoo!

Oihonna ei osannut vähääkään laulaa. Orjo muisti sen ja hänessä
välähti taas vertaus: "Mirjam sentään laulaa niin kauniisti. Mirjam
on siinä suhteessa lahjakkaampi, naisellisempi. Eivätköhän ne
naiset, joilta puuttuu laulun lahja, ole jollakin tavoin sydämeltään
vajanaiset?"

"Mutta Oihonna _pitää_ laulusta. Hänen sydämensä kaipaa suloisia
säveliä. Kerran soitteli Orjo hänelle yli salmen lämpimänä kesäaamuna
ja Oihonna kuunteli saaren akkunassa. Vai voisiko se olla hänessä
vain muotia?"

-- Lapset, lapset, ei saa nousta laidalle!

Iloisesti halkoi venhe viivasuoraan yli ulapan ja laski vanhaan Orjon
lapsuudentuttuun valkamaan.

Vanhan pappilan metsä tuoksahti niin suloiselle, kun Orjo ja Oihonna
kolmen lapsen kanssa nousi ylös kartanoon, joka upeili kukkivien
suurten tuomien takana vihantien peltojensa ja nurmipiennartensa
keskessä. Akkunan alla oli valkoinen ruusupensas, ja Orjo ja Oihonna
taittoivat sivumennen itselleen juhannuskukat rintaan.

-- Ohhoh! vastaanottivat vanhukset, sieltäpä koreina tullaan. Eikö
Mirjam olekkaan mukana? Ja lapsikullat...

       *       *       *       *       *

Orjo ja Oihonna olivat palanneet kylältä, jossa ei mitään juhannuksen
viettoa ollut näkynyt. Heti kun aurinko painahti metsän reunan taa,
tuli yö viileäksi. Heitä hiukan vilusti ohuissa pukimissaan.

Vanha pappila nukkui. He kiipesivät yläkertaan, jonka pohjoispäässä
oli kummallinen kaksiosainen huone, joista toinen oli pimeä ja
alempana, toinen avara ja valoisa. Huoneita erotti toisistaan
ainoastaan suuri, läpinäkyvä, verhoton _lasiovi_. Orjon ja Oihonnan
saapuessa Korpilinnasta oli vanha ruustinna sanonut: Tehän olette
yhtä perhettä, saatatte nukkua pohjoispäässä molemmat.

Orjolle oli vuode tehty pimeään huoneeseen, Oihonnalle valoisaan;
lapset makasivat perempänä.

Orjo ja Oihonna, kiivettyään yläkertaan, menivät molemmat ensiksi
valoisan huoneen akkunaan. Se oli sellainen akkuna, jonka ääreen
jokaisen täytyi mennä ennenkuin aikoi nukkumaan.

-- Katso Oihonna, katso tätä erämaan juhannusyön näköalaa! puheli
Orjo puolittain kuiskaamalla. -- Katso tuota kaukaista järven selkää,
katso tuota totista rämekorpea, katso pientaren pihlajia ja noita
ikuisia pappilan riihiä. Tätä olen lapsuudestani saakka ihmetellyt,
_mitä_ tämä kaikki sisältää. Ja tiedätkö, mitä siinä on!

-- Mitä siinä sitten on? kysyi Oihonna tuijottaen kesäyön valkeuteen.

-- _Alakuloisuutta!_ Ei mitään muuta kuin alakuloisuutta! saneli Orjo
itsekkin alakuloisena. -- Pohjatonta, muuttumatonta erämaan kankeata
henkeä. Tekee mieli hypätä akkunasta alas heilimöivään ruispeltoon ja
huudahtaa: herää kirottu velho!

-- Sinähän nyt kummasti puhut, Orjo!

-- Puhunko, Oihonna?

Orjo etsi tytön katsetta. Tyttö katsahtikin häneen ja Orjo koetti
tunkeutua syvemmälle sinne, jonne päästään ainoastaan silmien valon
kautta.

Mutta tyttö ikäänkuin säpsähti: "älä huoli kulkea niin syvälle." Hän
sulki äkkiä silmiensä portin, jonka jokainen neitsyt paiskaa kiinni
milloin pelkää varkaita.

Oihonna haukotteli toverillisesti ja ojensi kätensä:

-- Hyvää yötä Orjo! Mene nyt nukkumaan!

Orjo tarttui tytön käteen ja sanoi leikillisesti:

-- Lasiovenko taa?...

Oihonna ei mitään sanonut.

Orjo silmähti ympärilleen. Siinä makasivat hänen lapsensa niin
suloisesti punoittavin poskin vuoteissaan. Lasioven edessä seisoi
tavattoman leveä, kahdenmaattava vanhanaikuinen sänky, joka
nähtävästi tällä kertaa oli aijottu Oihonnaa varten. Nurkassa, hiukan
lasioven suojassa, oli tosin yksi varavuode pakkilaatikkojen päällä,
mutta sen makauksia ei oltu järjestetty. "Tuossa leveässä vuoteessa
me makasimme Mirjamin kanssa, silloin kun meillä ei vielä ollut
lapsia", muisti Orjo. "Ja meistä se oli maailman suloisin sänky",
lisäsi hän ajatuksissaan ja huokasi huoneen täydeltä.

-- Mitäs huokailet? tokaisi tyttö tahallaan proosallisesti.

-- No en kerrassa mitään! pani toinenkin tarttuen taktiikkaan.

Ja hän astui huolimattomaksi tekeytyen pimeään huoneeseen ja
riisuutui nopeasti.

Mutta hänellä oli äärettömän ikävä. Tällainen juhannusyön vietto
oli hänestä järjetöntä. Sydän kaipasi jotakin iloisempaa, jotakin
vapauttavampaa.

Hän makasi vuoteessaan ja häneen tuli omituinen hermokuume eikä
hän voinut nukkua. Hiki vuoti virtanaan hänen ruumiistaan. Hän
tahtoi pestä ruumiinsa, mutta huomasi ettei pesukojeita ollut hänen
huoneessaan, ne olivat kaikki lasioven takana. Hän oli siitä jollakin
tavoin hyvillään.

Lasioven läpi näkyi se leveä sänky ja hän kuvitteli Oihonnan siinä
nukkuvan. Hän tuskin uskalsi katsoa suoraan lasioven läpi, ettei
Oihonna tuntisi hänen katsettaan. Mutta yön kuluessa hän huomasi
ettei leveässä sängyssä ketään ollutkaan. Hän nousi lattialle ja
näki lasioven läpi Oihonnan nukkuvan nurkkavuoteessa. Miksei Oihonna
siis ollut mennytkään nukkumaan hänelle aijottuun sänkyyn, vaan oli
vetäytynyt syrjään? Orjoa tämä neidon ujous viehätti.

Ennenkaikkea hän tunsi että Oihonna oli neito. Miksi hän _nyt_ sen
niin tunsikin?

Hän pidätti hengitystään ja kuuli oman sydämensä rajun sykinnän. Nyt
-- komensi hän järkeään, mutta järjen tiellä oli joku ihmeellinen
jarru, hän ei liikahtanut, makasi vaan ja -- värisi hikimärkänä...

Ääretön ikävä häntä kalvoi, pohjaton toisen ihmisen kaipaus. Yön
tunnit kuluivat -- Orjo vaipui horrokseen, kummalliseen horrokseen,
josta ei itse ymmärtänyt, oliko se unta vai totta. Hän ikävöi, ikävöi
-- yhtäkkiä avautuu lasiovi ja Oihonna laskeutuu kirkkain silmin ja
hymyhuulin _hänen luokseen_, tulee vuoteen viereen, silittelee Orjon
päätä, kumartuu suutelemaan otsalle -- Orjo itkee liikutuksesta:
tule! hän kuiskaa, tyttö kulta! Tule ja lohduta!

Mutta silloin -- mitä tämä on? -- tyhjyys, pimeä huone...

Orjo säpsähtää: hieroo silmiään, -- _milloin_ Oihonna meni?
Hän _uskoo Oihonnan käyneen_, hän ei siinä löydä muuta kuin
luonnollisuutta ja hän siunaa, kuinka suloinen oli Oihonna ja
luonnollinen.

Hän uskoo Oihonnan _todella käyneen_ -- Jumala hänet muka lähetti,
kuuli miehen rukouksen, lähetti -- mutta tuskin tiesi tyttö
itsekään, mii _korkeampi voima_ hänet pani unessa tekemään. Näin hän
intohimonsa vallassa kuvittelee.

Hänen täytyy saada selko, _kävikö_ tyttö vai oliko hänen
tuntemuksensa horroslumousta. Ja Orjo nousee ja hiljaa naputtaa
lasioveen.

-- Oihonna!

Neidon vuoteesta kuuluu risahdus.

-- Älä säikähdä, Oihonna, -- sanoo Orjo miehekkään rauhallisesti --
minä käyn ottamassa _pesuvettä_.

-- _Käy vaan!_ sanoo Oihonna.

Orjo astuu sisään, menee pesukaapille, näkee Oihonnan vetäneen peiton
hiuksiinsa asti... Orjo palaa huoneeseensa, ja huuhtelee ruumiinsa
raittiilla pyyheliinalla... Ja hän palaa yhtäkkiä takaisin ja astuu
suoraan Oihonnan vuoteelle istuutuen reunalle.

-- _Oihonna! älä pelkää!_ kuiskaa hän. -- Ethän pelkää minua?

-- _En!_ sanoo tyttö lujasti, mutta vetää häveliäästi peiton
silmiinsä saakka ja _pyörähtää selin_.

-- Kuule Oihonna, kummallinen asia, jatkaa Orjo, -- sano minulle
rehellisesti: _olitko sinä äsken minun luonani?_

-- Mitä sinä hulluttelet? mutisee tyttö.

-- Sinä _olit_ minun luonani! sanoo Orjo.

-- Älä viitsi, Orjo!

-- Sinä _olit_ minun luonani! vakuuttaa aviomies. -- Ilmielävänä!
äsken!

-- _Mene pois, Orjo!_

-- Pelkäätkö?

-- En!

-- No älä siis käske pois. Anna minun edes istua hiukan. Minä en ole
nukkunut koko yönä. Minulla on niin äärettömän _ikävä_...

Tyttö ei sano mitään.

-- Oihonna, älä ujostele, anna minun pidellä sinua kädestä.

Hän tavottelee tytön kättä, mutta tyttö kätkee sen.

Orjo istuu hievahtamatta, puhumatta. Tyttö makaa selin häneen,
peitto hiuksiin asti vedettynä. On niin äärettömän hiljaista että
luulisi lastenkin kuolleen. Vaalea kesäyö kajastelee huoneessa. _Eikä
mitään tapahdu_. Mutta syvän hiljaisuuden takana, miehen rinnassa,
hermostossa, aivoissa, järjessä ja sydämessä riehuu kova taistelu.
Mitä minä teen? Miksi en tee jotakin? Juuri nyt? Juuri tällä hetkellä?

-- Mene nyt, Orjo hyvä! lausuu tyttö rukoilevasti peiton alta.

Yksi ainoa äänen siveä sulosävy tekee Orjosta hyvän ihmisen.

Hän menee. Palaa huoneeseensa, panee lasioven kiinni ja nukahtaa
aamu-uneen.

Palvelijatar kolkuttaa ulko-oveen, tuopi raskasta teetarjotinta.

Orjo säpsähtää: _mitähän_ palvelijatar mahtaakaan ajatella, kun ovi
on _sisäänpäin säpissä_ ja he, Oihonna ja Orjo, lukkojen takana --
kahden.

Oihonna vielä makaa, odottaa että Orjo ensin pukeutuisi.

-- Oihonna! sanoo Orjo lähtiessään alakerrokseen täydessä
juhlapuvussaan. -- Älä huoli kertoa sitten kotona että minä istuin
sinun vuotees reunalla. Tiedäthän että Mirjam on siinä tilassa...

-- Enpä tietystikään! vastaa Oihonna.

Orjo ei huomaa neidon äänessä mitään muutosta. Ja hän iloitsee ettei
Oihonna ole hänen suhteensa sen ujompi. Vielä likemmäs hän häntä
tahtoisi päästä, vielä likemmäs -- hän tahtoisi tehdä Oihonnasta
suloisen _välittäjän_ itsensä ja Mirjamin välille. Tyttö on varmasti
kaitselmuksen lähettämä pelastaja, sovittaja ristiriidassa...

       *       *       *       *       *

Seuraava yö.

Oihonna ja Orjo ovat olleet kylän herrain ja naisten seurassa.
On leikitty ulkoilmassa avaralla nurmipihalla ja oltu hurjalla
tuulella. Oihonna on ollut leikin kuningatar ja Orjo leikin
kuningas. Sillä molemmat ovat mainioita kilpajuoksijoita eivätkä
helposti antaudu kiinni. Molemmilla taipuu ruumis äkkikäänteissä,
molemmilla on vahvat keuhkot. "Te olette pulska pari", ovat muut
kilpajuoksijat tunnustaneet. Oihonna on johtanut uutta leikkiä
"Kolmas pyörä pois" ja nauranut sydämensä pohjasta. Orjo on tuntenut
itsensä tänä juhannusiltana kymmentä vuotta nuoremmaksi, jollei
vieläkin nuoremmaksi kuin silloin kun hän meni kihloihin Oihonnan
sisaren kanssa. Jospa hän _silloin_ olisi ollut näin vahva! Näin
elämänhaluinen ja seuravilkas? Ja jospa hänen eteensä silloin olisi
sattunut noin komea tyttö --!

Hän ei voi olla ajattelematta Oihonnaa. Oihonna on -- sen hän huomasi
vasta ulkoleikissä -- hurmaava. Kummallista ettei hän sitä ennen ole
huomannut! Kyllä hän on tiennyt että kälytyttö on nuori, mutta ei
hän ole ennen tiennyt että hän myös todella voi viehättää miestä.
Hän on pitänyt häntä kiukkupäisenä, rumanpuoleisena tyttönä -- ja
nyt yhtäkkiä? Valkoinen leninkikö, valkoiset jalkineetko -- nuo
neitseellisesti ulospäin ponnahtelevat jalatko sen tekevät? Ei -- he
kuuluvat _sielullisesti_, salaperäisesti yhteen -- hän ja Oihonna --
siitä tämä kasvava kiintymys.

Orjo on salaisesti huumeissaan ja äärettömän onnekas ettei Oihonna
ole mitään huomannut toisen yön nukkumisesta. Ettei hän siitä ole
puhunut alakerroksessa eikä pyytänyt uutta yösijaa.

He astuvat taas yhdessä Oihonnan huoneeseen ja menevät pohjan
valoisan akkunan eteen.

Ja Orjo alkaa puhua.

Hän puhelee nyt Mirjamista. Uskoo Oihonnalle nykyiset huolestuneet
tunteensa Mirjamin suhteen. Mainitsee muutamia piirteitä Mirjamissa.
Selittää, millä tavalla Mirjam on häneen vaikuttanut. Koko hänen
elämäänsä! Ja mitä siitä _olisi_ voinut tulla, jos Mirjam olisi ollut
vähän toisenlainen. Edes vähänkään...

-- Miksikä menitte naimisiin? sanoo Oihonna.

-- Niin, miksi! sanoo Orjo alakuloisesti. -- Tiedätkö, Oihonna, minun
piti joutua onnellisimpaan avioliittoon -- juuri minun -- minulla oli
siihen edellytykset...

-- Ja minä luulen, Orjo, sanoi Oihonna jollakin tavoin pidättäen
itseään, että sinunlaisesi miehen kanssa ei kestäisi kukaan muu kuin
-- Mirjam.

-- Mitä sinä puhut, Oihonna? huudahtaa aviomies. -- Senkö tähden vain
että hän on sisaresi, sinä teet hänestä parhaan?

-- Niin, vastaa Oihonna kiivaasti, minulle tekee niin pahaa, kun sinä
arvostelet Mirjamia!

-- Minähän koetan vain selittää asemaani. He ovat pitkän aikaa vaiti.

-- Mene nyt nukkumaan, Orjo! sanoo Oihonna.

-- En mene, sanoo Orjo jäykästi, alakuloisesti. -- Sinulle juuri minä
tahdon puhua. Tiedät että Mirjam on raskaana...

-- Mutta herrannimessä, miksi saatat hänet siihen tilaan iskee
Oihonna säälimättömästi.

Orjo iskee häneen silmänsä sanojen asemesta. Sitten hän sanoo:

-- Sinä et ole naimisissa, Oihonna, etkä vielä tiedä avioliiton
salaisuuksia.

-- Enkä tahdokaan tietää. Mene nyt!

-- Oihonna! sanoo Orjo hetken mietittyään tytön kiihkoa. Suo anteeksi
että sinua valvotan, mutta tämä on ehkä niitä harvoja tilaisuuksia,
jolloin saan sinulle vapaasti puhua. Oletko ajatellut että Mirjamin
ja minun välit ovat jo sellaiset...

-- Ottakaa avioero! sanoo Oihonna. Ja sitten hän kuin itsekseen
huokaisee:

-- Voi jos Mirjam saisi edes kuolla. Sellaisten kärsimysten jälkeen...

-- Ja sinä Oihonna uskot tietysti että Mirjam on viaton ja ettei
minulla ole kärsimyksiä. _Minulla!_ sanoo hän painostavasti samalla
tuntien kuinka mahdotonta ihmisen on todistaa kokemuksiaan toiselle.

-- Uskon kyllä, mutta...

He keskustelevat ja väittelevät yli puolen yön. Väliin tyttö
luottavasti kirkkain silmin katsoo Orjoon, sisarensa mieheen, ja
muuttaa äänensä lempeäksi.

Vihdoinkin ojentaa Orjo kätensä ja Oihonna tarttuu siihen. Orjo
pitelee tytön kättä tavallista kauvemmin omassaan ja sanoo:

-- Minä tahdoin vain nähdä, oliko sinussa _sydäntä_ vai ei. En mitään
muuta tarkoittanut. Eikä sinun tarvitse peljätä että minä tänä yönä
tulen sinua häiritsemään.

Hän vetäytyi lasioven taa ja meni pian vuoteeseensa. Unta odotellessa
kaikui hänen sydämessään vain yksi lause Oihonnan suusta: "Mirjam
sinusta aina on puhunut niin lämpimästi -- se ei voi olla muuta kuin
rakkautta."

Oh tätä helvetinpolttavaa _ristiriitaa!_ Miksi eivät ihmiset edes
avioliitossa ole sitä mitä he todellisissa tunteissaan ovat?
Kaikkialla naamarit!

Orjo nukahti väsyneenä. Mutta tänä toisena yönä oli _Oihonnan vuoro
valvoa_ ja hikoilla vuoteessaan.



35.


Kesä oli kauneimmallaan. Nurmi tuoksui, lehtipuut lemusivat
pöyhistelehtien rannoilla, linnut liversivät kiitosta poikueista,
jotka olivat kohta valmiit lentämään pesästään -- vesilinnuilla uivat
poikueet pitkänä jonona perässä.

Laine oli haalea ja kimmelsi raukeana, aurinko paistoi huumaavan
kuumasti. Ja erämaan saaren vehmaita rantoja kiersi jättiläisseppele
ummuilleen puhjenneita helakanpunaisia orjan ruusuja, joiden juurilla
hohteli lumivalkoinen kaino kielonterttu, levittäen suloista, väkevää
tuoksua läpi vakavan havumetsän.

Sellaisena päivänä Orjo ja Oihonna läksivät Ulpukkasaaresta
noutaaksensa postin kylältä. Kun he jo olivat menossa puolivälissä
salmea, huusi Mirjam heidän peräänsä:

-- Mitä varten Oihonnan piti mukaan? Eihän tuo soudakkaan! Yhtä
hyvinhän _minä_ voisin istua perässä joutilaana.

Orjo oli henkeään pidättäen ja airoja koholla lepuuttaen kuunnellut,
kun Mirjam alkoi huutaa. Nyt hän mitään vastaamatta laski aironsa
veteen ja nykäisi venheen voimakkaaseen liikkeeseen.

Oihonna näytti neuvottomalta eikä osannut mitään vastata sisarelleen.

-- Siinä se taas oli, äänsi Orjo kuin itsekseen.

Mutta kuta edemmäs he pääsivät saaresta, jossa Mirjam eleli lasten
kanssa, sitä iloisempi mieliala valtasi väkistenkin kummankin. Luonto
oli _liian kaunis_ pitääksensä heitä siinä synkässä mielentilassa,
jonka nykyään joka päivä Mirjamin ja Orjon välinen hermotila
vaikutti. Tuntui vapauttavalta päästä pariksikaan tunniksi irti
kotihengestä! Oihonna tunsi sen yhtä hyvin -- Oihonna, jonka täytyi
auttaa Mirjamia lastenhoidossa ja jonka hermot eivät kestäneet
yövalvontaa senkään vertaa kuin lasten äidin.

Orjo, soutaessaan etuteljolla, alkoi kertoa iloisia juttuja
Oihonnalle. Ja Oihonna innostui kyselemään, vieläpä poikkesi
tavallisesta umpimielisyydestään ja kertoi hänkin puolestaan
tuttavuuksistaan. Kertoi uljaasta laulajanuorukaisesta, joka oli
hänen kanssaan leikkinyt kuin lapsi.

-- Ei olisi kummallista, jos häneen kaikki tytöt rakastuisivat!
Hänellä on niin kauniit silmät.

-- Pyh! pani Orjo ylimielisesti. -- Kaikenlaisia mamsselleja sinäkin
Oihonna ihastelet.

-- Annas nyt minäkin soudan! pyysi Oihonna äkkiä ikäänkuin muistaen
Mirjamin sanat.

-- Tule vaan, sanoi Orjo ja asettui itse venheen pohjalle olkihattu
silmäin päälle, mutta niin että voi tirkistää soutavaan neitoon. Ja
siitä hän sitten alkoi lasketella yhä hauskempia juttuja.

-- Sinä olet mainio! kehui Oihonna nauraen.

-- Ja tämähän on kerrassaan ihanteellista syntisten vaellusta,
riemuitsi Orjo, -- antaa nuoren tytön kauniina kesäpäivänä tuuditella
itseään yli ulapan. -- Kuules Oihonna, me taidamme nyt soutaa suoraan
paratiisiin...

Hän iski katseensa iloisesti niin syvälle Oihonnan silmiin ettei
tyttö ehtinyt eikä nähtävästi tahtonutkaan niitä sulkea tuolla
ennenmainitulla sulkulaitoksella.

"Oihonna on suloinen", ajatteli aviomies. "Jumala on hänet lähettänyt
minulle Mirjamin katkeruuden balsamiksi. Minun on niin helppo ja hyvä
olla Oihonnan kanssa, kuljinpa missä hyvänsä. Minun ei tarvitse kuin
katsahtaa häntä silmiin ja saada yksi vastakatse, niin kaikki hätä ja
onnettomuus sielussani tyrehtyy ja minä kiitän Jumalaa että elämässä
sentään on auringonsäteitä."

-- Oihonna, joko väsyt? Sinä soudat hurjasti. Kyllä minä tulen...

-- Lepää sinä vaan, maalarimestari. Ja tyttö souti raittiisti. Kun he
olivat saapuneet kylän rantaan, niin he kaahlimalla molemmat astuivat
alas venheestä nauttien lämpöisestä rantavedestä.

-- Ihan tekisi mieli uimaan! sanoi tyttö. Jos uitaisiin yhdessä?
laski mies pilaa.

-- Jää sinä uimaan -- minä menen edeltä postiin.

Mutta he menivät yhdessä, istuivat kumpikin tienreunaan toinen
toiselle puolelle rantatietä ja panivat jalkineet jalkaansa ennenkuin
astuivat sisään kylän piiriin. Rinnakkain he sitten -- valkoisissa
jalkineissa -- astuivat kylän raitille.

Ja minne mies meni, sinne seurasi neitokin, ja Orjosta tuntui
että Oihonna häntä piti hyvänä ystävänä, joka tiesi mitä tahtoi.
Tuttavat katsoivat heitä hymyhuulin, uteliaat kurkistivat akkunoista,
kauppiaat olivat heille kohteliaat...

Miksi heistä yhtäkkiä niin väkevästi tuntuikaan että he kuuluivat
yhteen, _he_ -- juuri he, kuvitteli Orjo tytönkin puolesta, -- vaikka
kohtalo heidät oli eroittanut ennenkuin yhteenkuuluvaisuus tuli
selville? Tyttö muka tunsi sen itsetiedottomasti -- hän ei olisi
sitä ikinä kenellekään tunnustanut! -- mutta Orjo sekä tunnusti sen
itselleen että oli valmis tunnustamaan sen koko maailmalle... Hän,
Orjo ja tuo Oihonna, olivat muka jumalallisen järjestyksen mukaan
_luodut_ toisilleen...

Se oli suloinen pyörrytys kesähelteessä suurten kyläkoivujen
siimeksessä. Orjo ei tehnyt itselleen selkoa, mitä hänessä paraikaa
tapahtui, hän antautui huumeelleen ja nautti myötävirrasta, ja
hänestä näytti että tyttö laski huimaa vauhtia sitä samaa myötävirtaa
hänen rinnallaan. Mutta yhtäkkiä mies tuli surulliseksi, hän muisti
että Oihonna pian lähtee pois paikkakunnalta -- kenties iäksi --
kenties menee kihloihinkin jonkun kanssa ja _hänen_, Orjon, kaunis
kesäidylli särkyy. Hän jää yksin Mirjaminsa kanssa -- oh, saattaa
tapahtua että Mirjam kuolee -- _hänen_ elämänsä käy yhä orvommaksi,
mutta Oihonna on silloin poissa ja luultavasti siteissä jonkun
kanssa. Luonteensa mukaan hän aina näin ajatteli vain itseään ja
omien intohimojensa tyydytystä.

Oliko synti ajatella että Oihonna jollakin tavoin voisi joutua
Mirjamin tilalle, jos Orjo jäisi leskeksi?

-- -- --

"Oihonna lentää minulta kuin lintu käsistä. Enkö voi ja enkö saa
hänelle antaa mitään merkkiä mitä hänestä sisimmässäni ajattelen?"

Aviomies ei suinkaan selvästi ajatellut, kaikki oli hänessä vain
väkevää vaistoa, herkkää, hellää tunnelmaa.

Hän säpsähti itseänsä: "Minäkö, rehellisin aviomies, joka en edes
nuorena miehenä ole vietellyt ainoatakaan tyttöä, minäkö nyt, lasten
isänä, suunnittelen niinsanottua luvatonta rakkautta -- vaimoni
seljän takana?"

Orjo ja Oihonna palasivat venheelleen. Päivä paistoi yhä hempeämmin.
He riisuivat taas jalkineensa ja lykkäsivät kaahlien venettä
ennenkuin siihen nousivat.

-- Minä soudan ensiksi, sanoi Orjo ja riisui takkinsa niin että
ohut keltainen kesäliivi tuli näkyviin ja väljät silkkipaidan hihat
lepattivat tuulessa.

Oihonna ohjasi venhettä. Hän katsoi Orjoon hymyilevin huulin ja Orjo
antoi katseensa tuontuostakin viivähtää neidon silmissä. Heidän
keskustelunsa oli niin toverillista, niin sydämellistä.

-- Miksi et sinä Oihonna jää Korpilinnaan, kun Mirjam matkustaa! Minä
olin sinuun niin tyytyväinen, kun kerran viikon olit emäntänä ja
Mirjam viipyi pappilassa, puhelee Orjo.

Mutta tyttö sanoo:

-- Ei, kyllä minä matkustan yhdessä Mirjamin kanssa. Mutta minähän
tulen syksyllä takaisin.

-- Jumala ties, tuletkokaan, epäilee Orjo.

-- Miksi en tulisi? kysyy tyttö huolettomasti.

-- Siksi että muuttolinnut, jotka kerran kesällä ovat lentäneet
etelään, eivät palaa vielä syksyllä takaisin.

-- Näyt pitävän minua lintuna.

-- Lintuhan sinä olet...

Airot loiskuttavat, laine kimmeltää, lenseä etelätuuli puhaltaa
unisesti pitkin ulappaa.

-- Minne asti sinä soudat? kysyy tyttö.

-- Tuonne Tuuliniemen kohdalle, vastaa mies miettivästi.

Todentotta: Orjo miettii jotakin, punnitsee sielussaan ja näyttää
hajamieliseltä.

-- Mikä sinulle tuli, Orjo? kysyy tyttö osanottavasti. -- Sinä
muutuit yhtäkkiä aivan kalpeaksi?

-- Nukuin taas huonosti viime yönä...

-- _Minä_ tulen nyt soutamaan, pyytää tyttö.

-- _Ei vielä_, vastaa aviomies. Hän katsahtaa ympärilleen. Ei
ainoatakaan muuta venhettä ole näköpiirissä, kaukaisten mökkien
rannoilla ei näy ainoatakaan ihmistä, kesähelteen hiljaisuus
leijailee aalloilla. Soutaja katsoo tyttöön rukoilevasti, sielullinen
tuska värähtää hänen silmissään -- hän tuntee itsensä heikoksi kuin
kaatuvainen ja tahtoisi tarttua kiinni johonkin ettei kaatuisi...

-- _Päästä minut nyt soutamaan_, Orjo hyvä! pyytää tyttö kauniisti.

-- _Tule siis!_ vastaa soutaja ja nousee seisoalleen. "Nyt jos
koskaan tai ei koskaan", leimahtaa hänessä sekava päätös. Oihonna
astahtaa häntä vastaan solakkana ja viehkeänä valkoisessa puvussaan
-- heidän täytyy sivuuttaa toisensa niin likeltä että kummankin on
pakko väistää toisiansa.

Ja silloin yhtäkkiä Orjo kiertää käsivartensa lujasti Oihonnan
vartalon ympäri, kallistaa päänsä ja painaa pikaisen _suudelman_
neidon huulille...

Oihonna riuhtaisee itsensä hurjasti irti, viskautuu teljolle,
tarttuu airoihin ja iskee airon lavat niin raivokkaasti veteen että
vesi roiskahtaa korkealle molemmin puolin venettä. Hän on niin
hämmästynyt, ettei muutamiin sekunteihin saa sanaa suustaan, hänen
kasvoillaan käy kummallinen värileikki, suupielet värähtelevät,
silmät iskevät vihan kipunoita, hän puristaa yhtaikaa huuliaan yhteen
ja airoja voimakkailla kourillaan. Sitten hän purskahtaa puhumaan:

-- Tätäpä en koskaan olisi uskonut Orjo Koreliuksesta! Jos keneenkään
olen _luottanut_, niin sinuun! Hyi!

Orjo, rikollinen aviomies, nähdessään suhteensa nyt muuttuneen,
on silmänräpäyksessä tajunnut vaaran suuruuden ja asettuu
puolustusasemaan. Hän ryömii niin lähelle Oihonnan jalkoihin että
tyttö aivan hyvin voisi potkaista häntä kasvoihin siinä soutaessaan
paljain pohkein.

-- Älä suutu, Oihonna. Sinä olet -- lähinnä Mirjamia -- ainoa tyttö
koko maailmassa, jota _minä_ olen suudellut.

Tästä, siitä ettei ollut _uskaltanut_ suudella, vaikka olisi alati
kauheasti halunnut, koetti hän aina saada itselleen erikoista ansiota!

-- Hyi! pani tyttö sähisten kuin kissa ja kiskoi intohimoisesti
airoillaan.

-- Mutta minulla halutti sinua suudella, halutti niin kauheasti --
tämä kaunis kesäpäivä -- oliko siinä mitään pahaa?

-- Ja vasten toisen tahtoa! sähisi neito.

-- Mutta milloin te tytöt ilmoitatte tahtonne? Ette milloinkaan!
muistutti Orjo. -- Tehän aina teeskentelette.

-- Se riippuu siitä, kenelle teeskentelee! sanoi tyttö ankarasti,
purren huuliaan tiukasti yhteen ja soutaen vimmatusti. Orjo oli varma
siitä ettei tyttö tiennyt tällä kertaa soutavansa mainiosti. Hänen
mielenkuohunsa valui airojen kärkiin.

-- Oihonna, Oihonna, Oihonna!?

Orjo katsoi voimakkaasti tyttöä kasvoihin etsien hänen silmäystään.

Mutta tyttö koetti kääntää päätään oikealle ja vasemmalle
silminnähtävästi harmitellen että täytyi näinkin paljon itseään
näyttää. Ettei päässyt pakoon!

-- Oihonna, jatkoi Orjo rauhallisesti, rauhoittavasti, sisässään
väristen oudosta pelosta, -- katso minua silmiin -- niinkuin
ennenkin. Katsothan?

Tyttö naurahti kummallisesti, mutta Orjon sydän riemuitsi salaa
-- hänestä näytti että Oihonnan vihastus oli jo lauhtumassa, että
se oli vain hämmästystä ja että hänen silmiensä raoista pilkisti
ystävällinen säde Orjoa vastaan.

Sitten kumpikin oli pitkän aikaa ääneti ja vene liukui kohisten
pitkin selkää.

Ulpukkasaari oli näkyvissä ja lasten iloiset huudot alkoivat raikua
rantahiekalta korviin.

-- Aijotko kertoa Mirjamille? kysyi Orjo matalalla äänellä.

-- Enpä tietysti! tiuskasi tyttö.

Orjosta näytti että tyttö tahallaan tekeytyi kovemmaksi kuin olikaan.

-- Lupaan etten sinua toista kertaa suutele. Kunhan vaan et minua
pelkää. Se minulle on tärkeintä ettet minua pelkää! saneli aviomies
surunvoittoisesti. Hän näki Mirjamin laskeutuvan rantaan...

-- Ethän minua pelkää? kysyi hän vielä kerran kuiskaamalla. Ja
Oihonna vastasi lyhyesti:

-- En.

Tämän jälkeen he kumpikin ottivat päällensä sen naamarin, jota heidän
viime aikoina aina oli täytynyt käyttää Mirjamin läsnäollessa. Venhe
töksähti hiekkaan ja lapset kiipesivät kilvan venheeseen. Mirjam
seisoi taampana.



36.


Sitten vasta tapahtui _räjähdys_. Suudelma oli vain sytytyslanka,
dynamiitti oli tytössä ja sytyttäjänä toimi mies, joka tulitikkujensa
kanssa varomattomasti liikkui ruutikellarin lähellä.

Asia kehittyi seuraavasti. Sitten kun Oihonna oli toipunut suudelman
vaikuttamasta mielenliikutuksesta -- hänelle sattui aina suuttumuksen
jälkeen kouristus-kohtaus, jonka hän tarkoin salasi -- souti Orjo
saareen ja pyysi Mirjamin kautta, että Oihonna saisi tulla hänelle
toveriksi maalaamaan pirtin laveata lattiaa Korpilinnassa.

Minä olen niin sielullisesti tympääntynyt ainaiseen maalaamiseen
etten mitenkään jaksa yksin sitä maalata tänä iltana, selitti hän
Mirjamille.

-- Mutta saatanhan minä tulla, -- ehdotti Mirjam.

-- Sinä?

Orjo katsoi kummastuneena vaimoonsa.

-- Niin, olemmehan ennenkin maalanneet yhdessä, huomautti Mirjam.

-- Ei, sanoi aviomies, Oihonnalle on se helpompaa ja ymmärräthän,
Mirjam rukka, miksi minä en sinua tahdo seurakseni nykyään.

-- No miksi? kysyi vaimo.

-- Siksi että teemme syntiä sanoillamme.

-- Ja Oihonnan kanssa ette tee? sanoi vaimo.

-- Emme ainakaan sanoilla.

-- Hyvä on, sanoi Mirjam ja huusi sisartaan: Oihonna, lähde nyt Orjon
kanssa.

-- Mutta enhän ole milloinkaan maalannut, sanoi tyttö.

-- Minä opetan, sanoi aviomies. --

Kummallista tosiaan oli että Mirjam antoi perään ja että Oihonna
taipui! Orjo oli salaisesti hämmästyksissään. Jos kohta oli totta
että hän oli tympääntynyt työhönsä, jota hänen aina täytyi tehdä
yksikseen, niin oli hän tällä kertaa ainoastaan kokeeksi pyytänyt
tyttöä toverikseen, nähdäkseen oliko Oihonna todella antanut hänelle
anteeksi suudelman.

Pian oli Oihonna puettuna Mirjamin vanhaan hameeseen ja
maalipuseroksi lupasi Orjo hänelle omansa Korpilinnan puolelta.

Mies pani merkille että tyttö nyt venheeseen astuttuaan erikoisesti
varoi paljaita jalkojaan näkymästä. "Miksi hän noin?" ajatteli mies.
-- "Tahtooko hän olla minua kiihoittamatta? Eikö hän usko etten häntä
toistamiseen suutele?"

-- Sinä olet niin maalaisemännän näköinen, virkkoi Orjo.

"Merkillistä", hän ajatteli samalla: _"hän_ saa panna päällensä
kuinka ruman puvun tahansa, minä pidän hänestä sitä enemmän."

Reippaasti kävivät he työhön käsiksi. Suuri maalimalja pantiin
keskelle avaraa lattiaa ja kumpikin kävi siihen kastamassa
jättiläissuurta sivellintä. Hyvin likellä toinen toistaan he
maalasivat palkin palkilta -- Orjo kummasteli ettei tyttö pyrkinyt
hänestä kauvemmaksi, vaikka oli siihen tilaisuudessa. Mutta paitsi
suurta maalimaljaa seisoi lattialla myös kaksi pienenpientä
lasimaljaa, joita kumpikin maalari siirteli takanaan ja kun olivat
maalanneet määrätyn alueen, ottivat he pienet lasimaljat käteensä ja
maistoivat tilkan kullankeltaista nestettä. Ja silloin tyttö aina
nauroi niin että hampaat hohtivat.

-- Kippistä!

-- Kippis!

-- Sinä olet kekseliäs, Orjo.

-- Sima mehiläiselle ei tee koskaan pahaa. Vahinko ettei punssia ole
enempi.

-- Minulle on tässäkin kylliksi.

-- Sinä lipostelet kuin kärpänen maitoa.

-- Sinä olet minua sanonut linnuksi, mehiläiseksi ja kärpäseksi.
Mikähän lopulta lienen? nauroi tyttö iloisesti.

-- Kun vaan varot ettet pistä kuin ampiainen, niin minä puolestani
olen tyytyväinen. Sinä olet mainio maalari!

-- Älä nyt imartele!

-- Ihan tosiaan. Sinun kanssasi joutuu työ ja aika rientää hauskasti.
Tämä on minun suloisin maalauspäiväni. Kerran me Mirjamin kanssa...

-- No, mikset sano? kysyi tyttö.

-- Niin, muistan vaan, kun viime syystalvena eräänä yönä Mirjamin
kanssa maalasimme tätä samaa lattiaa.

-- Mitä siinä sitten oli ihmeellistä? uteli tyttö huolettomasti.

-- Se vain että olimme hyvin vähillä vaatteilla, kun pirtti oli
lämmitetty niin kuumaksi.

-- Nyt sinä taas liioittelet, Orjo.

-- Kysy Mirjamilta.

He vaikenivat. Orjo muisti, kuinka suloiselta tuo talviyö hänestä
oli tuntunut, kun isäntä ja emäntä lasten nukkuessa kynttiläin ja
lamppujen kirkkaassa valossa puuhailivat. Mirjam ei silloin vielä
ollut tietänyt tulleensa raskaaksi...

-- Oihonna, nyt minä maalaan sinun nimesi lattiaan. Ikuiseksi
muistoksi!

Tyttö katsoi veikeänä, kun Orjo siveltimellään kiireesti kaarteli
valtavan isoja kirjaimia.

-- Sinä olet taiteellinen.

-- Vähintäänkin! Paha vaan että tämä, koreus täytyy hävittää.
Hävitäppäs likka oma nimesi.

-- Hävitetään yhdessä.

Kilvan he tuhrivat palkit sileäksi niin että pensselit tupsahtivat
yhteen.

-- Joko sinua väsyttää?

-- Ei vähääkään!

-- Maalataan sitten yhdessä etehisenkin lattia.

Ja he jatkoivat työtään.

Aurinko ei vielä ollut laskenut päilyväin salmien taa, kun he
lykkäsivät veneen vesille palataksensa saareen illalliselle.

-- Nytpä ruoka maistaa!

Orjo tunsi itsensä niin tyytyväiseksi tämän päivän työhön. Näin juuri
-- hän ajatteli sen käydä pitää. Kun nuori tyttö olisi rinnalla
muissakin puuhissa, niin elämä olisi silkkiä eikä mieli milloinkaan
pääsisi masentumaan. Hän tahtoi pyhästi varoa ettei enää koskaan
loukkaisi Oihonnaa odottamattomilla lemmenpuuskilla. Siinä oli
hänelle, aviomiehelle, kylliksi että sai seurustella neidon kanssa
toverillisesti ja vapaasti. Ja hän oli äärettömän kiitollinen
Oihonnalle että Oihonna oli käyttäytynyt aivankuin heidän välillään
ei mitään olisi tapahtunut.

Voi kuinka minä olen tyytyväinen että sinä minua autoit tänä iltana,
sanoi Orjo meloen hiljaa venettä. Millä minä sinut palkitsen? Uskotko
että minä maksan sinulle tästä illasta ainakin markan neliömetriltä
maalauspalkkaa. Sanokaamme summamutikassa viisikymmentä markkaa.

-- Miksi ei sata? laski tyttö leikkiä.

-- Olkoon menneeksi, Oihonna. Minä maksan sinulle sata markkaa.

-- Sinä?

-- Minä!

-- Et ikinä raahtisi, jos olisin niin hullu että tahtoisin!

-- Sepä nähdään! väitti Orjo salaperäisesti. Sinä näyt luulevan minua
visuksi. Minä olen valmis sinulle lahjoittamaan -- koko Korpilinnan.

-- Älä viitsi! pani tyttö.

-- Niin, sanoi aviomies synkästi. -- Mitä minä tällä talolla teen.
Ihminen ei näy olevan sen onnellisempi, vaikka on uhkea talo...

-- Vaimosi ja lastesi koti? äänsi Oihonna.

-- Niin vaimoni ja lasteni koti! sanoi Orjo venyttäen sanoja, tuskin
katsoen tyttöön.

He astuivat saarelle.

-- Mirjam, sinä et usko, _kuinka hyvä Oihonna on maalaamaan!_

Enempää ei Orjo sanonut, mutta hän ei aavistanut raapaisseensa tulen
sytytyslankaan. Oihonna huusi vimmastuneena:

-- Häpeä Orjo _kiittämästä_ minua vaimosi kustannuksella! Kun sinä
kiität minua, niin sinä tahdot häpäistä Mirjamia -- _se on aivan
samaa_.

-- En suinkaan, sanoi Orjo hillityllä äänellä, tykkänään
hämmästyneenä ja kuin puusta pudonneena.

-- Älä viitsi valehdella! moitti Oihonna täydellisesti muuttuneena
haahmoltaan, silmät hehkuen ja ääni väristen vihasta. -- Älä viitsi
valehdella sinä, joka aina moitit vaimoasi.

-- Oihonna, hyvä ystävä, tule järkiisi! sanoi Orjo, mutta jokainen
hänen hyväkin sanansa oli nyt uutta tulta tappuroihin.

-- Älä huoli sanoa minua hyväksi ystäväksesi. Sinä, sinä, joka olet
Mirjamille _paha_!

-- Mutta Oihonna --?

-- Pidä suusi kiinni. Sinä, sinä -- minä _inhoan sinua!_ Kuuletko:
minä inhoan. Orjo, Orjo, mitä sinä olet tehnyt Mirjamille...

Oihonna hyrskähti hysteeriseen itkuun. Nyrkit koholla Orjoa kohti
sanoi hän:

-- Minä olen nähnyt mustelmia Mirjamin käsivarressa. Mitäs sanot,
Orjo?

-- Minä en sano mitään muuta kuin että niitä asioita sinä, Oihonna,
et ymmärrä, lausui aviomies kalpeana sisällisestä kidutuksesta.

-- Inhottava mies!

-- Vaikene Jumalan nimessä, tyttö!

-- Inhottava mies! toisti Oihonna polkien jalkaa.

Orjon nyrkki paukahti pöytään niin että rystyset veristyivät.

-- Älä lyö nyrkkiäsi vaimosi edessä. Mirjam! huusi tyttö vihansa
vallassa: _Tuollaisen miehen_ kanssa _minä_ en eläisi päivääkään
yhdessä.

-- Mitä sinulla on muuta sanomista, Oihonna? äänsi Orjo voittaen
vihansa ja varustautuen kuulemaan lisää.

-- Mitäkö _minulla_ on sanomista! huusi tyttö katkeran ivallisella
äänellä, joka syvästi viilsi rakastajan sydämeen. Minulla on
sanomista paljonkin. Paitsi että sinä olet julma vaimollesi, sinä
lisäksi olet _siveetön raukka!_

-- Oihonna!? Tyttö!

-- Niin juuri. Sinä olet rivo, raaka, roistomainen -- raiskaaja!

-- Oihonna! Punnitse sanasi, taikka --

-- Lyö, lyö minuakin niinkuin Mirjamia! Minä sanon sinulle totuuden
kerrankin vasten naamaa.

-- Peruuta heti sanasi: _raiskaaja!_ Orjo oli vaistomaisesti
hypähtänyt tytön eteen.

-- En peruuta. Sinä olet niin inhoittava etten löydä sanoja.
Sinä inhottava mies käytät hyväksesi asemaasi ja mainettasi
viekotellaksesi nuorelta tytöltä kunnian -- nuorelta tytöltä, jolla
ei ole mitään muuta kuin kunniansa.

-- Sinä tarkoitat suudelmaa venheessä! Voi sinua, Oihonna, kuinka
sinä saatat Mirjamin kuullen pettää pyhän vaitiololupauksesi? Kuinka
sinä saatat haavoittaa Mirjamia? Sinä, sinä, sinä juuri olet _nyt_
tehnyt Mirjamille pahaa enempi kuin minä ikinä voin tehdä. En olisi
uskonut sinua niin -- kunniattomaksi.

Hän tunsi näin sanoessaan, että hänen puolustuksensa oli onttoa.
Hänen oli nyt syy.

-- _Minä_ olen kunniallinen ihminen! huusi Oihonna. -- _Minä_ olen
siveellinen, mutta sinä olet raukka -- sinä olet tahtonut minut
raiskata.

-- Älä valehtele Oihonna. Jumala sinua rankaisee!

Orjo Korelius puhui ja vetosi usein _Jumalaan_. Millä oikeudella?
kysyi hän aina samalla tunnossaan.

-- _Sinua_ Jumala rankaisee! huusikin tähän tyttö hillittömän vihan
vallassa. -- _Sinun_ ei tarvitse puhua Jumalasta. _Sinä_ et saa
koskaan mainita Jumalan nimeä. Äläkä koskaan enää esiinny puhumaan
Leo Tolstoista sinä, jota _minä_ inhoan. -- -- --

Mirjam oli tyrehtyneen näköinen. Oihonna huohotti ja käänsi kasvonsa
akkunaan päin. Vanhassa kalatuvassa vallitsi hämärä.

-- Mutta _hänen_ täytyy pyytää anteeksi Oihonnan _täytyy_ peruuttaa
sanansa, sanoi Orjo mielikarvaasti ja kokonaan murtuneena taistelusta.

       *       *       *       *       *

Syömätönnä, aivankuin ruoskittuna sielun ja ruumiin puolesta,
syöksyi onneton aviomies venheeseensä ja souti autioon taloonsa. Oma
koti? Hän tuskin tiesi, mihin nurkkaan, lattialle paiskautui maata.
Koko maailma oli hänen silmissään _muuttunut_, kaikki hyvän usko
rusentunut ja kaikki ihannekuvat särkyneet -- -- -- --

"Raiskaaja." Kun hän rupesi tarkoin tutkimaan intohimonsa viittauksia
ja kiusauksia, sitä perimmäistä päämäärää, joka hänen vaistossaan
oli juhannus-yönä ja tuona venheretkipäivänä häämöttänyt, valtasi
hänet kauhea epäilys: ehkä Oihonnolla ei ollutkaan todellista syytä
_peruuttaa?_ Omatunto! Totuus!



37.


"Mutta minä rakastan häntä sittenkin!" sanoi Orjo seuraavana aamuna
taas heräten todellisuuteen autiossa talossaan, jossa ainoastaan
työmiehet jyskivät varhaisesta aamusta. "Ja nyt vasta rakastankin
Oihonnaa, ankarinta moittijaani, minkä milloinkaan olen tavannut,
rakastan intohimoisesti! Ja tämä jos mikään -- on kurjuus. Tämä --
jos mikään on onnettoman rakkauden kärsimys."

Hän muisteli kaikki ja kauhistui eilisiltaista tapahtumaa.
Nöyryytyksen kyynel kimmelsi hänen silmässään. Yhtäkkiä avautui ovi
ja Mirjam tuli sisään kantaen tarjotinta. Mirjam oli noussut varhain,
soutanut yksikseen salmen poikki.

Vaimo kävi miehensä kaulaan. Mutta aviomiehessä, joka ei ollut
varustautunut vaimonsa tuloon, vaan ikäänkuin joka silmänräpäys
odotti Oihonnan ilmestymistä, herätti tämä vaimon tuleminen
vastenmielisen, surkean tunteen; hän muisti mitä Oihonna oli sanonut
Mirjamin käsivarsista ja hän osasi laskea että Mirjam varomattomasti
oli jotakin sisarelleen ilmaissut -- Mirjam, joka oli vakuuttanut
miehelleen ettei hän ikinä ilmaise aviosalaisuuksiaan.

Oliko hän itse säilyttänyt ne?

Ja Orjossa, "raiskaajaksi" tuomitussa aviomiehessä, leimahti
nöyrtymättömän, omaa vikaa huomaamattoman luonteen äkillinen viha,
joka ikäänkuin luonnon pakosta jatkui samassa äänilajissa kuin mitä
Oihonna illalla oli purkanut.

-- Sinä tulet minun luokseni! _Sinä!_

-- Niin. _Kukas_ sitten?

-- Tietysti se, jonka on tultava.

-- Oihonnako?

-- Niin.

-- Oihonna ei tule. Rakas Orjo, minä tulin sovinnollisessa
tarkoituksessa...

-- Mene...

Orjo nousi sellaiseen raivoon että Mirjamin täytyi poistua.
Kalpeana, lujasti purren huuliansa, hän laskeutui alas rantaan ja
souti takaisin saareen. Orjo tunsi joka hetki että olisi voinut
huutaa Mirjamin takaisin, mutta hän ei hievahtanut huoneestaan.
Hänen luonteeseensa kuului että jos mikä asia meni vastoin hänen
mieleistään järjestystä, niin hän polki muut järjestykset karkeasti
jalkoihinsa.

Kannattiko ottaa huomioon mitään muuta kuin Oihonnaa, jonka _täytyi_
pyytää anteeksi! Vasta sitten saattoi hengittää ja ajatella vaimoa ja
muita. Vasta sitten...

Oliko Oihonna sittenkin sanonut hänelle _totuuden?_

Orjo ei ymmärtänyt -- ja kuitenkin hän vaistomaisesti hapuili
Oihonnan sielun käännettä. Tyttö oli äärettömän ylpeä -- suudelman
tuottama alennus ja se, että hänen _sisarensa_ mies, joka _löi_
omaa vaimoansa, yritti _häntä vietellä_, pani hänen hermonsa
pingoitukseen. Hän uhmaa, kantaa hymyhuulin salaisen harminsa
-- silloin yhtäkkiä joku hipaisee varomattomalla kädellä hänen
sydämeensä - oh, hän ei ole mikään leikkipallo. Ja silloin jännitys
laukeaa, kaikki viha ja halveksiminen mitä hän ajan pitkään on
koonnut tyttösydämessään, purkaantuu sisaren miestä vastaan.

Tunnit kuluivat. Orjo ei mennyt saareen. Hän koetti tehdä töitään,
mutta työt kävivät nyt huonosti. Sydämen karvaudella hän muisti,
kuinka monta kertaa Oihonna yksikseen tai pikku Mailan kanssa oli
soutanut yli salmen ja tuonut hänelle ruokaa. Kuinka suloista hänestä
oli ollut että juuri Oihonna -- eikä kukaan muu -- oli hänelle tuonut
ruokaa ja kuinka kiitollinen hän salaisesti oli ollut Mirjamille,
joka sen salli mitään epäilemättä. Kuinka kevyt oli ollut hänen
askeleensa kun hän kesken vaikeata laipiomaalaustaan hyppäsi alas
telineiltä ja juoksi rantaan vetämään Oihonnan venettä, jota aallot
pieksivät kiviä vasten... oh, hän oli ollut valmis kantamaan Oihonnan
käsillään ylös törmää, jokainen sen tytön liike oli ollut hänelle
kultaa _nyt_ hän sen tunsi. Nyt hän sen vasta tunsi, kun kaikki oli
kadotettu!

Hän ei tahtonut tunnustaa mitään rikkoneensa ja rupesi, hetkeksikään
luopumatta intohimostaan, asiaansa itselleen selittämään ja
kaunistelemaan. Hänhän _oli_ kulkenut paratiisissa helvetti
ympärillään -- ja nyt oli hänet sieltä ulosajettu. Siksi vain että
hänkin -- maailman ikiviisaita sääntöjä uhmaten -- oli ojentanut
kätensä _kielletyn puun_ hedelmään! Siksi vain että hän kerran oli
istunut tytön sängyn reunalla juhannusyönä ja sitten kesäpäivän
huumassa järjettömän mielijohteen pakosta (vasten omaa luontoansa)
koettanut suudella tyttöä. Ainoastaan suudella! Mutta hänestä oli
tehty -- raiskaaja. Hänestä???

Jos hän tahtoi raiskata viattoman tytön, toki hän olisi menetellyt
toisella tapaa. Siihenhän oli ollut tilaisuutta juhannusöinä, jolloin
hän oli tytön kanssa lukittujen ovien takana -- siihenhän oli ollut
tilaisuutta kevätmetsissä ja saariretkillä, missä tahansa autiossa
erämaassa, jossa ei edes huuto voinut pelastaa ihmistä.

Mitä, jos hän _kirjoittaisi_ Oihonnalle, koettaisi saada tyttöä
entiselleen, koettaisi hänelle selittää väärinymmärrykset!

Orjo keskeytti työnsä ja kirjoitti Oihonnalle kirjeen. Hän vuodatti
siihen sydämensä avomielisiä tunteita salaamatta suhdettaan
vaimoonsa, selittämällä kuinka onneton hän oli ja mitä hän tyttöön
nähden oli tarkoittanut. Ja hänestä tuntui että tytön _täytyi_
leppyä, muuten ei Oihonna ollutkaan tyttö.

Palvelijattaren kanssa hän laittoi tämän kirjeen saareen ja selitti
ettei hän tule syömään koko päivänä ellei neiti hänelle lähetä
vastausta. Mutta Oihonna ei tullut.

Tuli vain Mirjam.

-- Sinä ajoit minut aamulla pois. Nyt tulen uudestaan. Sinun
katsettasi aamulla en ikinä unhoita niin paljon ilkeyttä siinä oli.
Ja nyt minä sanon sinulle, Orjo, että vaikka sinä tappaisit minut,
niin ei sinun tarvitse luulla etten minä kaikkea ymmärtäisi, etten
sinua täydellisesti _näkisi läpi_.

-- Anna tulla! sanoi Orjo kolkosti.

-- Oihonna on kertonut minulle sinun lähentelyistäsi tarkemmin.
Kaikkea muuta pahaa minä olisin sinusta uskonut, mutta en tätä!
Minä olen aina vannonut sisarilleni ja ystävilleni että Orjossa
saattaa olla heikot puolensa, mutta miesten tavallista heikkoutta --
uskottomuutta avioliitossa -- hänessä ei ole eikä voi olla. Minä olen
pitänyt sinua miesten miehenä... Ja _nyt_ -- --

-- Mirjam, sinä olet raskaana. Oihonna panee sinuun mitä tahansa ja
sinä uskot. Sinä uskot sisartasi enemmän kuin omaa miestäsi. Mitä on
silloin enää jäljellä avioliitosta! puolustelihe mies nääntyneesti.

-- Sinä kirjoitteletkin hänelle. Imeliä kirjeitä! Minun selkäni
takana!

-- Ei suinkaan! sanoi mies. -- Sinä saat lukea jokaisen kirjeen,
minkä kirjoitan. Jonka nimittäin Oihonna näyttää.

-- Ja oletko sinä niin itserakas että luulet Oihonnan lukevan sinun
ainoatakaan kirjettäsi? Minun selkäni takana! Tiedä että hän inhoaa
sinua. Sinä olet liannut hänet -- hän tuntee itsensä likaiseksi.

-- Mirjam, älä ärsytä. Jumalan nimessä, älä ärsytä minua nyt. Minä
olen vaarallinen. Minä voin tehdä -- mitä tahansa tässä sielun
tilassa.

-- Älä Orjo puolusta itseäsi. Se on aivan turhaa. Minä näen sinut
läpi.

Mirjam, sinä olet aina kerskunut ettet ole mustasukkainen. Mitä tämä
nyt tietää?

-- Mustasukkaisuutta se ei olekaan. Tässähän on edessä tosiasiat.

-- Sen helvetin tytön typerät luulottelut! huudahti aviomies
kiristäen hampaitaan, puristaen nyrkkejään. Se on naurettavaa!

Hänen sydämeensä kävi kipeää että hän pakotti itsensä sanomaan
Oihonnaa "helvetin tytöksi."

-- Orjo, sinä olet _alentunut_ minun silmissäni eilisillasta saakka!

-- Ja sinä olet _alentunut_ minun silmissäni! kiljahti mies. Hän
koetti sitten jatkaa tyynemmin:

-- Mirjam, sinä tiedät mitä kaunista meidän välillämme on ollut ja
sinä tiedät vieläkin minun rauhanehtoni. Sopusointua minä kaipaan,
ainoastaan sinun ystävällistä käytöstäsi... joka päivä... ei mitään
muuta...

-- Sinun rauhan ehtosi! sanoi vaimo, hymähtäen...

-- -- --

Keskustelu kehittyi kauheaksi kohtaukseksi.

Orjo souti myrskynä saareen.

-- Minun täytyy tavata Oihonnaa! kiljui hän kauheassa sisällisessä
raivossa.

Mutta heti kun neito hänet näki, huusi hän:

-- Minä inhoan sinua! Sinä olet imelä mies. Imelä! Ja luuletko sinä
että minä ikinä lukisin _sinun_ kirjeitäsi. Ja vaikka kirjoittaisit
kuin kuuluisan kirjan tahansa, niin _minä_ sinua inhoan ja inhoan
_sinun_ kirjojasi.

-- Oihonna! sanoi Orjo. -- Katso ettet pingoita jännettä liian
kireälle. Muista kenelle puhut. Ettet enää ole tyttökamarissa...

-- Mene pois, hävytön mies!

-- -- --

Sellainen oli heidän kohtauksensa. Miehen ja tytön. Ja Mirjam seisoi
heidän välillään.

Ja hyvää yötä sanomatta aviomies taaskin syöksyi alas venheelleen
ja souti autioon taloonsa, johon ei vaimo häntä seurannut yöksi...
Hän ei nähnyt kesäyötä ympärillään, kaikki luonnonihanuus hänen
sielussaan oli yhtä sakeata sumua...

       *       *       *       *       *

Kaikki kävi yhtenä kuohuna, koko elämä vilisi yhtenä sykkyräisenä,
sotkuisena vyyhtinä, jossa ei ollut alkua eikä loppua. Päivät
kadottivat valonsa, yöt hiljaisuutensa -- Orjo ei tiennyt miten
vuorokaudet menivät eikä eroittanut enää viikon päiviä. Ei
kukaan käynyt hänen luonaan -- ja ainoastaan kerran päivässä toi
palvelustyttö ruokaa välttäen isännän katsetta.

"Onko Jumalaa?" kysyi, aviomies yksinäisyyden kirouksessaan. "Tällä
tavalla voi tappaa vahvankin ihmisen." Mikä oli hänelle Ulpukkasaari,
pyhien muistojen saari? Se oli muuttunut yhtäkkiä vihollislinnaksi,
jota hän turhaan koetti valloittaa Hänen oli taisteltava kahta
vastaan: uskottomuudesta syyttävää vaimoansa ja törkeästä
lähentelystä syyttävää tyttöä vastaan.

Tätä sieluntilaa oli mahdoton sietää tulematta hulluksi erämaan
yksinäisyydessä.



38.


Väittelyä, yhteentörmäyksiä, syyttelyä jatkui. Ihanteellinen erämaan
saari, jossa kielot ja ruusut kukoistivat, oli muuttunut kolmen
ihmisen temmellystantereeksi. Kolmen ihmisen, joista ei yksikään
näyttänyt ymmärtävän toistaan! Joista ei yksikään tahtonut antaa
perään eikä myöntää erehtyneensä.

Uskomatonta, mutta totta -- taistelu riehui elämästä ja kuolemasta.
Eikä yksikään tahtonut enää muistaa sitä Jumalaa, joka tänä
päivänäkin antoi aurinkonsa paistaa ja ruusujensa punoittaa.

-- Pakene! sanoi Orjo, mutta tyttö ei lähtenyt.

-- Minä suojelen Mirjamia! sanoi hän.

Tuli tuulinen kesä-aamu, laineet hyrskivät rajusti saaren rantoja
vastaan.

Nämä kolme ihmistä olivat tänä aamuna päättäneet lähteä kyläläisten
kanssa _huviretkelle_. Miksi? -- sitä tuskin kukaan heistä tajusi
-- kenties etsivät he pelastusta vierailta ihmisiltä. "Nyt tai ei
koskaan!" päätti onneton aviomies. Synkästi leimahti hänen silmänsä,
kun Oihonna astui samaan venheeseen.

Kova vasta-aallokko hyökyi ulapalta, jokaisen kolmen oli pakko
tarttua airoihin. "Nyt tai ei koskaan!"

-- -- -- --

Orjo hyppäsi kuin tiikeri yhdellä harppauksella tytön eteen.

-- Peruuta, sanon minä!

-- En! vastasi tyttö.

-- Jumalan nimessä, peruuta herjauksesi! karjui mies kalpeana,
seisoen keikkuvassa venheessä, jota aallot alkoivat ajaa rantaanpäin.

-- Hullu mies! sanoi Oihonna.

Hullu! Hullu! Hullu olenkin sinun tähtesi! huusi Orjo.

-- Lyö! uhmasi tyttö.

-- En lyö! huusi mies itkunsekaisella äänellä kärsien äärettömästi
siitä että Oihonna ei häntä sen paremmin ymmärtänyt.

Samalla paiskautui venhe kivikkorantaa vasten ja kaikki hyppäsivät
maalle. Orjo seurasi kuin tiikeri Oihonnaa, joka takertui
pensaikkoon. _Lyö!_ huusi tyttö uudelleen. _En lyö!_ vastasi mies
verestävin silmin. -- En lyö _sinua!_ Teen pahempaa. _Suutelen sinua
pirun suudelmalla_. Raiskaan sinut todenteolla!...

Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Seurasi hiljaisuus, jossa vain
kuului aaltojen kova pauhina. Oliko Orjon silmissä joku säde, joka
tunki Oihonnan sieluun vai itsekkö taivaan Jumala tuli apuun _ei
kumpikaan ymmärtänyt_. Seuraavassa silmänräpäyksessä vaan tarttui
Oihonna Orjon käteen, siveli sitä hellästi ylhäältä alas saakka ja
silmissä suloinen loiste huudahti:

-- _Rakas Orjo, minä olen erehtynyt sinusta_ -- _minä peruutan, anna
anteeksi_ -- älä ole vihainen.

Molemmilla -- kiilsivät kyyneleet silmissä. Mirjam seisoi mykkänä
syrjässä ja näki ja kuuli kaiken.

-- Ja missä ikinä minut kohtaat, saneli Orjo, pidellen Oihonnaa
kädestä, tiedä että minä olen sinusta ajatellut _puhtainta ja
parhainta_ ja tahtonut sinua kohtaan ainoastaan _ystävyyttä_.

Niin, sanoi tyttö täydellisesti muuttuneena. He olivat niin hämillään
omasta äkillisestä mielenkäänteestään ettei kumpikaan sitten, kun
sovinto tapahtui, kyennyt mitään lisäämään.

-- Lähdetään siis, sanoi Orjo hiljaa. -- Mirjam, tule!

Aivan äänettöminä he asettuivat venheeseen ja läksivät kolmihangassa
soutamaan vastatuuleen. He soutivat jokainen kaikin voimin, sillä
aallokko ärjyi ankarana ja tuuli yhä kiihtyi. Elämä totisesti ei
ollut leikkiä! Anteeksiantamus ja kiintymys toiseen ihmiseen --
ne ne yksin antoivat voimia ruumiillisen olemassaolon taisteluun.
Soutamiseenkin!

-- -- --

Seuraavana aamuna varhain souti Orjo kovassa kesämyrskyssä yli salmen
ja laski venheensä saaren takaiseen manteren rantaan. Mirjamin katse
häntä seurasi -- Mirjamin, joka istui orjanruusupensaan vieressä
saaren rannassa ja huiskutti valkoista liinaa Vaimon silmissä kimalsi
kyynel. Koko yön hän oli syleillyt Orjoansa ja puhunut hänelle helliä
asioita. Oli miten olikaan -- _he kaksi_ kuuluivat yhteen.

Vielä sitten kun oli vetänyt venheensä yli kuohuvan rantarakan ja
tarttunut kapsäkkiinsä, näki mies vaimonsa istuvan saaren rannassa,
jota aamuaurinko valaisi.

Hän heilautti matkalaukkuansa ja poistui kiireesti metsään. Metsän
takaa löytyi polku, joka johti joen niskaan. Kosket pauhasivat
ikuista kohinaansa viihdyttäen ihmeelliseen surunsuloiseen lepoon.

Mutta Oihonna yhä nukkui saaren tuvassa perinpohjin väsyneenä
edellisen päivän mielenliikutuksista. Havumetsä humisi hänen
ympärillään ja lapset uinuivat nähden suloisia unia.

Neito ei ollut välittänyt sanoa hyvästiä Orjolle, vaikka tiesi hänen
matkustavan. Eikä mies ollut tahtonut häntä _enää häiritä_.

       *       *       *       *       *

Alas kuohuvia, häränsilmin mulkoilevia koskia käy miesten matka
avioelämän ikuisessa virrassa. On välillä suloisia suvannoita, on
runollisia kukkarantoja, on idyllisiä kesämajan paikkoja. Mutta
miehet vain niistä nauttia keskenään saavat, ei ole heillä sukupuolta
vastakkaista suvantojen suloja jakelemassa. He _yksin_ tietävät
niiden salaperäisyydet, niiden pyhät viehätysvoimat, hepä koskien
surmakarit välttää taitavat ja osaavat katsoa kuolemata suoraan
silmiin, silloin kun vaimot kotona askartelevat.

Ja hiljainen, pitkä, salakaihoinen kuni pyhäilta erämailla on
aviomiesten vaellus valtamerta kohden, turhaan he kaipaavat kauniita
nymfejä sulostuttajikseen. Laulu tai viina -- siinä miesten ikävän
ikuiset impyset avioelämän vipajavalla virralla.

Saattaa kuulostaa kauhealta proosalta, mutta siinä piilee
ihmissielun ikuinen romantiikka -- tuossa _aviomiehen yksinäisessä
matkustuksessa_. Kotona vaimo ja lapset, seljän takana kidutettu
rakkaus, suloisesti kirvelevät muistot, edessä ikuisesti nuori
maailma, joka ei enää ole heidän. Sydän parka on hihnoilla puristettu
heidän matkavaippaansa -- he eivät ole varmasti tienneet, pitääkö se
ottaa mukaan vai kotiinko jättää -- varalta ovat sen viime hetkessä
vaippaan kääräisseet.

Sydän parka!

       *       *       *       *       *

Kumpi on synti: tuores rakkausko vai rakkaus, joka ei ole kestänyt
tulikoetuksiansa?

       *       *       *       *       *

Voiko olla pyhää rakkautta siellä missä on riitaa?

       *       *       *       *       *

Minä rakastan teitä kumpaakin! kirjoitti aviomies matkaltaan, mutta
ainoastaan toiselle hän kirjoitti näin: "minä rakastan sinua!"

Sille, jota hän oli paljon rakastanut ja joka häntä yhä rakasti,
hän kirjoitti: "minä kiitän sinua." Ja vielä hän kirjoitti hänelle
hurmaavan kirjeen, joka suuresti lohdutti surevaa.

Sillä mies pelkäsi vaimonsa kuolevan pian tulevaan synnytykseen eikä
tahtonut raskauttaa hänen viimeisiä hetkiään.

Kuka voi enempi vaatia onnettomalta aviomieheltä? Hän täytti
velvollisuutensa, tyydytti vaimonsa. Ja jäi väristen odottamaan, mitä
kauheata kohtalo vielä lähettäisi. Kauheata tai kaunista? Ei hän
osannut laskea kumpaa oli tulossa...

Täyttikö hän todella velvollisuutensa? Oliko hänellä edes täydellistä
käsitystä siitä, mikä on miehen velvollisuus? Tuskansa hetkinä hän
sitä epäili!

       *       *       *       *       *

Ne olivat oikeastaan suuren sielullisen hädän merkkejä Orjossa --
nuo kauniit kirjeet, joita hän lennätteli oikealle ja vasemmalle,
vaimolleen ja kälylleen. Mahdollista on, että jos hänen olisi
onnistunut saada niihin vastaukset heti, häiden sydämensä olisi
asettunut. Ihminen seisoo niin usein teiden risteyksessä ja vain
pieni sattuma määrää, mitä tietä hän lähtee kulkemaan. Joka on
purkanut sydämensä, mutta ei ole saanut pienintä tunnustusta
rehellisyydelleen, hän ei kestä tuota yksin-seisomista teiden
risteyksessä ja turhan odotuksen katkeruus uhkaa hänessä jälleen
herättää kapinoitsijan olevia oloja vastaan.

       *       *       *       *       *

Kun Orjo saapui matkaltaan takaisin kotiinsa, tuntui Korpilinna
tyhjältä -- _Mirjam ja Oihonna olivat sieltä poistuneet_ ja lisäksi
kerrottiin Oihonnan siepanneen pikku Sirkan mukaansa kesämatkoilleen.
Mailan, Jormon ja pikku Erhon hoitajaksi oli ilmestynyt Agnes,
kolmas Mirjam-sisaruksista, sama, joka joskus ennenkin oli ollut
Orjon taloudenhoitajana ja jonka seuraan aviomies aina oli tyytynyt
ainoastaan pakosta sielullista sympatiaa näet ei koskaan näyttänyt
voivan syntyä Orjon ja Agneksen välille, mutta toisiaan sietämään
nämä kaksi sentään kokolailla olivat oppineet.

Agnes oli sisarusten mielestä enkeli ja Orjonkin täytyi tunnustaa
että hänessä oli paljon hyväntahtoisuutta ja uhrautuvaisuutta,
mutta Orjoon teki Agneksen ulkomuoto jollakin tavoin epäedullisen
vaikutuksen, joka pikemmin herätti sääliä kuin myötätuntoa, niinkuin
aina ihminen, jonka Jumala on antanut syntyä viallisena. Orjo oli
usein itseänsä nuhdellut armahtamattomasta arvostelustaan, mutta hän
ei sille mitään mahtanut että Agneksen _silmät_ hänestä kiiluivat
juuri kuin käärmeen silmät, joiden kummallinen pisto sai unhoittamaan
että niitäkin silmiä sentään kantoi nuo neito, joka haaveili miehen
rakkautta.

Luonto oli merkillisesti päättänyt kiusata Mirjamin miestä kahden
sisaren erilaisilla silmillä: Oihonnan ja Agneksen. Oihonnan silmät
virittivät hänessä ikuisen valon ja sulon toiveita, viehkeätä
viileyttä, jossa ihmisen riehuva rinta tyyntyy; Agneksen silmät
veivät hänet väkisten maanalaiseen pimeyteen ja auttamattomaan
epätoivoon. Ja siinä välillä leimahtelivat Mirjamin silmät -- milloin
kauniina, luottavaisina, rakkautta janoovina, milloin ylpeinä ja
vihan säteitä singoten!

Orjo, saavuttuaan kotiinsa, johon lapsetkin juuri olivat saaresta
tuodut takaisin, koetti olla huomaamatta häneen nyt tähdättyjä
silmiä, vieläpä itse ihmetteli että saattoi antautua Agneksen kanssa
niin ystävällisiin väleihin. Mutta sisässään hän tunsi kauhistavan
kaipauksen, ja alkukesän järisyttävät tapaukset alkoivat uudestaan
kangastella hänen sielussaan. Mitä, _mitä_ oli hänen tehtävä? Eikö
ollut kohtalon ivaa että hänen sellaisen kesäidyllin jälkeen täytyi
tyytyä -- -- --

       *       *       *       *       *

Tuosta myrskyisestä kesäpäivästä saakka, jolloin venhe oli
paiskautunut saaren rantaan ja venheessä olevat hypänneet maalle
taistelemaan elämästä ja kuolemasta ja jolloin miehen ja tytön
välillä oli tapahtunut jumalallinen sovinto -- _niinkuin mies sitä
luuli_ -- siitä päivästä saakka ei Orjo ollut nähnyt Oihonnan silmiä
eikä kuullut hänestä hiiskausta. Turhaan oli hän kirjeiden kautta
pyytänyt Oihonnalta kolmeakaan sanaa vastaukseksi, turhaan hän oli
vedonnut sukulaisuuteen ja halunnut tietää edes pikku Sirkasta,
jonka kälyneito oli siepannut vähän ominpäinsä -- "varmaan jostain
hyvästä motiivista", kuten isä oli lapsestaan kirjoittanut. Oihonna
oli joko polttanut tai repinyt kaikki lankonsa lähettämät kauniit
kirjeet, mahdollisesti hän ne oli jättänyt tykkänään lukemattakin
peläten jotenkin takertuvansa intohimoisen miehen kultauistimiin.
Tämä neidon vaiteliaisuus katkeroitti Orjoa sanomattomasti ja käänsi
hänen ajatustensa suunnan. "Jos me olemme kerran ystävykset", hän
päätteli, "niin sitä ystävyyden suhdetta ei sovi hävetä, sen täytyy
jollakin tavoin ilmaantua. Ystävän täytyy ystävälle vastata, jos tämä
sitä pyytää. Ja on suorastaan rikos olla käyttämättä kynää ja paperia
silloin kun se kirjoitettu sana palvelee sielun tarpeita."

Mitä oli ollut tuo kaunis sovinto myrskyisenä kesä-aamuna?

Mies kauhistui, kun sitä _nyt_ -- ilman tukea -- harkitsi.

Valhesovinto? Kavala temppuko vain? nuoren tytön mestarinäyte,
mihin pirullisuuksiin hän naisena kykenee äärimmäisessä tapauksessa
lisätäksensä miehen kärsimystä? Jumalalliset säteet tytön silmissä
-- silloin -- teeskenneltyä loistettako vain? Käsivarren hively
ja sulosointuinen ääni -- pirullisinta kiemailuako vain? Ja
suloiset sanansa "älä ole enää vihainen, rakas Orjo" -- näyttelijän
fraaseja? Oi Jumala! Tuo anteeksipyyntö oli ollut ehkä vain
hätäkeino, aiheutunut äärimmäisestä _pelosta_. Pelosta sillä tyttöön
vaikutti lopultakin vain pelko, sen oli hän huomannut tytön omista
kertomuksista. Sisarellisesta luottamuksesta ei siis puhettakaan.
Koko näytelmän takana tytön puolelta oli ollut -- _inho_.

Orjo vääntelehtihen sisäisessä tuskassa. Nyt hän muisti, kuinka
Mirjam -- suudelman salaisuuden tietää saatuaan -- oli vakuuttanut
miehelleen että Oihonna oli aina salaisesti inhonnut lankomiestään jo
ennen kuin tiesi tämän häntä koskaan julkenevan lähestyä. Inhonnut
-- pelännyt -- vihannut ja ainoastaan Mirjamin tahdosta ulkonaisesti
osoittanut kunnioitustaan. Oliko se totta, vai oliko Mirjam --
saadakseen itserakkaan miehensä luopumaan lemmenhullutuksestaan --
valehdellut? Kadehtivan naisen vakuutuksia toisesta naisesta vaikkapa
omasta siskostaan -- ei tietänyt koskaan taata.

Mutta nyt mies itsekin alkoi epäillä että tyttö häntä todella
-- inhosi. Ja sitä avuttomammin hän tunsi vaipuvansa rakkauden
huumeeseensa. Kuta _julmempi_ toinen oli, sitä hempeämmin toinen
_kerjäsi_. Rakastaja on kuin koira, joka potkittuna tahtoo nuolla
sitä jalkaa, joka häntä potkaisi. Orjo kirosi omaa kohtaloansa, sillä
hän tiesi vaipuvansa siihen hyllyvään suohon, josta eivät väkevätkään
miehet omin voimin päässeet ylös.

       *       *       *       *       *

Pian saapui viesti: "Mirjam onnellisesti synnyttänyt. Tytti kaunis ja
terve, äiti tyytyväinen, vaikka hieman heikko. Kaikki hyvin."

Agnes pani kätensä ristiin ja sanoi: Jumalan kiitos! samalla
säpsähtäen omaa hartauttaan.

Orjo, viidennen elävän lapsensa isä, ei puhunut mitään. Sulkeutui
huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

"Olisin tahtonut pojan Oihonnasta -- ja sitten olisi kaikki saanut
räjähtää vihdoinkin rikki!"

Se oli vain illusiooni, kaikkea aihetta vailla, _hullunkurinen
ajatuslento_.

Jollei se ollut ikuisuuden tyhjään siniavaruuteen häipyvä Jumalan
tahto, mahdoton toteuttaa maan typerissä kehyksissä.

       *       *       *       *       *

Hän näkee elämän edessään henkensä silmillä. Mirjam palaa kotiin.
Viidennen lapsen huuto täyttää talon. Sama kurjuus kuin ennenkin --
vielä kauheampi. Ikuinen epäsopu! Hermot molemmin puolin pilassa.
Aineellinen puute paisumassa. Ei pelastusta minnekään päin. Ei edes
yhdyselämän nautintoa. Ja ympärillä -- hengetön erämaa.

       *       *       *       *       *

Aviomies viskaa kaksi kirjettä postilaatikkoon Toinen on osoitettu
neiti Oihonnalle ja sen sisältö on tämä: "Jos olet viisas, älä enää
koskaan palaa näille maille!"

Sen mitä enin tahtoo, hän kieltää.


Toinen kirje on Mirjamille synnytyslaitokseen.

Älä tule sinäkään! Minä en sinua ota vastaan. Ja lasta, jonka
raskautesi aikana niin monta kerta olet kironnut, älä myös _tänne_
lähetä. Se annettakoon jollekin lapsettomalle perheelle -- ainakin
vuodeksi Huomaa: _minä_ rakastan sitäkin lasta, mutta _sinun_ tähtesi
tapahtukoon verinen leikkaus. Ymmärrät hän, että se on välttämätöntä.
Ja ymmärräthän miksi en sinua odota kotiin pitkään aikaan. Mirjam --
pelasta nyt vihdoinkin itsesi. Sanon sinulle yhden asian: suurinkin
suru on tuhatvertaa arvokkaampi kuin helvetin kärsimys. Mirjam! sinä
olet heikko nyt -- minä arvaan -- mutta ilmoita minulle, heti kun
luulet kestäväsi sen ainoan kirjeen, jonka jumalallinen kohtalo on
pannut minun kirjoitettavakseni. Odotan _sitä_ tietoa.

_Orjo_


"Hirveä mies!" hän ajatteli vaistomaisesti, pudotettuaan kirjeen
laatikkoon. "Hirveä mies, joka lähettää tuollaisia kirjeitä loppuun
asti uupuneen vaimonsa synnytysvuoteelle."

Mutta järki vakuutti hänelle: "Nyt tai ei koskaan! Täten varustan
hänet ottamaan vastaan pahimman. Minun on kaikin voimin estettävä
hänet ainakaan palaamasta kotiin."

       *       *       *       *       *

Julmimman uhkauksen palkitsi vaimo hellimmällä vastauksellaan:


Rakas Orjo! Olet minulle rakas kaikissa elämän koettelemuksissakin.

Meille on syntynyt lapsi, olen siitä kiittänyt jumalaa ja rukoilen
että saisin anteeksi kiittämättömyyteni kaikkivoipaa luontoa vastaan.
Hän on todellakin kaunis ja terve tyttö, hänellä ovat sinun silmäsi
ja minä suutelen niitä ja kyynel himmentää näköni. Ei hän, viaton
lapsi, tuota kenellekään onnettomuutta, ei isälle eikä äidille, kyllä
Jumala meitä auttaa.

Olen rukoillut Jumalaa ja Jumala on kuullut minua, kun olen
sydämeni syvyydessä nöyrtynyt Hänen edessään, ja Hän, Hyvä Henki,
on antanut minun tuntea suloista sielun puhtautta. Ja minä rukoilen
sinun puolestasi, sillä minä ymmärrän että sinä olet suuressa
sielun tuskassa. Kunpa vielä saisin armon kerran rukoilla yhdessä,
käsikädessä, sinun kanssasi Häntä, omantuntoni Jumalaa, sillä monesti
on Hän kuullut rukoukseni, vaikka olen sen niin kiittämättömästi
unehuttanut. Jumala siunaa armossasi sinua, varjele Jumala sinua
kaikilta tuulien ja myrskyjen vaaroilta, siunaa lapsiamme, joita
en voi kyynelittä muistella, ja suojele kotiamme ja anna sen kodin
säilyä lapsilleni siellä mäntyjen keskessä!

Armahda Jumala meitä kaikkia, mitä me olemme rikkoneet -- ja pitkäkö
on elinaikamme.

Olen lähdössä -- huomenna -- tuttavaini luo maaseudulle, vaikka
epätietoista on, tulenko sinne elävänä, sillä _sydämeni_ on niin
heikko eikä ota ollenkaan vahvistuakseen ja kaikki rasitus olisi
kielletty... Anna minulle Orjo _anteeksi ylpeyteni ja pahuuteni_,
olen sinua rakastanut, vaikka niin huonosti olen sen voinut
_näyttää_. Jumala meitä auttakoon! Suutelen hengessä sinua ja kaikkia
lapsiamme:

                                                 _Mirjam_.

Unhoita loukkaukseni ja pane kehykseen oma kuvasi kihlauksemme
ajoilta. Tee se, minä pyydän sitä, ystäväni. Ehkä saan nimittää
lastamme Hilleviksi?

       *       *       *       *       *

Orjon silmiin nousivat kyyneleet. Hän painoi Mirjamin kirjettä
sydäntänsä vasten. Oh, mitä säveliä soittikaan _nyt_ aviovaimon sydän
ja kuinka likellä kuolemaa hän kukaties oli ollut saadessaan Orjon
uhkauksen, josta hän ei maininnut sanaakaan!

       *       *       *       *       *

Mutta kuoren sisässä oli vielä toinenkin kirje, samoin kuin
edellinenkin lyijykynällä kirjoitettu, yläreunassa muistiinpano:


Yöllä 28-29 heinäk. unen poissa pysyessä, sydämen rajusti sykkiessä.

Rakas Orjo, mieheni, minä rukoilen sinua sisareni Oihonnan puolesta,
että jättäisit hänet rauhaan, sillä minun täytyy nyt sanoa
sinulle, mitä en olisi koskaan muutoin sanonut, nimittäin että
hänellä on kauhea kouristustauti, jonka hän voi saada pienestäkin
mielenliikutuksesta ja montakin kertaa päivässä, sekä rasituksesta
että yön valvonnasta. Sen vuoksi käy hän yhä kiukkuisemmaksi eikä
hänen hermonsa kestä ketään meistä sisaruksista pitempää aikaa,
niinkuin ne eivät kestäneet sinuakaan. Jätä hänet nyt rauhaan joka
suhteessa, ettet suurempaa turmiota hänelle tuottaisi. Ne kohtaukset
hänellä ovat niin kauheita että minä olin seuraavan päivän -- tiedät
mitä päivää tarkoitan -- aivan kipeä. Ja rakas Orjo, minä rukoilen
sinua ettet tästä kellekään hiisku, kaikkein vähimmin Oihonnalle
itselleen. Jätä hänet joka suhteessa rauhaan ja anna hänen kulkea
omia teitään sekaantumatta hänen asioihinsa, lupaa ja vanno, rakas
Orjo, minulle se meidän kummankin sielun rauhoitukseksi. Rukoilen
sinulta sitä Jumalan nimessä, Oihonnan sisarena ja sinun vaimonasi ja
viattomain lastesi

                                                      _äitinä_.

       *       *       *       *       *

Orjo tunsi syvää mielenliikutusta siitä mitä sai tietää, mutta
samalla hän tunsi että olisi ollut parempi, jos ei Mirjam tätä toista
kirjettään olisi lähettänyt. Sillä niin pian kun asia koski Oihonnaa,
hän tahtoi olla täydellisesti itsenäinen, ja ollen luonnostaan
kapinallinen halusi kaikista vähiten noudattaa hänen neuvoaan, joka
oli ollut valtavana aiheuttajana Oihonnan kahtalaiseen käytökseen.



39.


Uhmaten Mirjamin ihanan kirjeen suloista vaikutelmaa vastaan, Orjo
ryhtyi avioliittonsa kauheimpaan sairasleikkaukseen tahtoen kylmästi
kuin tiedemies pysyä kiinni järjellisissä kokemuksissaan. "Nyt tai ei
koskaan!" kaikui infernaalinen huuto hänen itsekkäässä sydämessään,
joka ei löytänyt hoivaa kesän lämpimissä iloissa, jotka joka päivä
leikkivät hänen ympärillään.

"Jos lykkään viikonkaan eteenpäin, niin se jääpi tekemättä", tunsi
hän. "Avioerokirje jääpi kirjoittamatta joka _on_ kirjoitettava,
käyköön miten käyköönkin. Se on yhdeksän vuoden avioelämän kypsyttämä
kalman kukka, luonnon surullisesta pakosta sielun pohjamudista
versonut."

Hänen päätään pyörrytti, hän jätti usein kynän ja pakeni vesille tai
metsään, mutta palasi aina uudestaan huoneeseensa pakottaen itsensä
kuin rikoksentekijä kolkkoon tehtäväänsä.

Orjo Korelius lähetti "aviokirjeensä" kuolemanheikolle vaimolleen,
joka sen saatuaan oli menettää viimeisenkin henkensä. Voiko kuvitella
mitään julmempaa? Tapahtui Jumalan ihme että Mirjam _kesti_ tuon
odottamattoman iskun. Mutta äärettömästi hän siitä kärsi. Miehensä
menettely vaivasi häntä siinä määrin että hän junassa matkustaessaan
vieraassa seudussa ei uskaltanut ilmaista olevansa Orjo Koreliuksen
rouva -- olihan Orjo hänet kieltänyt ja hän _häpesi_ tunnustaa
olevansa sellaisen miehen vaimo. Mutta olisi väärin kieltää
aviomiehen kirjeensisällöltä kaikki arvo. Täytyi tuntea Orjo Korelius
sydänjuuria myöten, käsittääkseen että hänkin todella _tarkoitti_
parasta. Hänen taistelutapansa vain oli ajattelemattomasti
valittu; hän ei koskaan osannut laskea, mikä räjähdysvoima saattoi
olla hänen henkisillä pommeillaan ja ponnistuksillaan. Hän oli
liiaksi romantikko, liiaksi kirjailija osataksensa asettua
elävän todellisuuden kannalle. Hän oli näkevinään -- ja näkikin
-- kaikki kuin kirjassa kirjanlehdillä ja häntä _huvitti_ tämä
vastakohtaisuuksien ja julmien jännitysten leikki. Itse hän monesti
oli kironnut tätä luonteensa ominaisuutta samalla kuin hän jo
kuvitteli että ihmiset hänet _ymmärtävät oikein_.

Mirjamilla, joka ei ollut romantikko eikä kirjailija, oli äärettömän
vaikea seurata mukana tässä mielikuvituksen hillittömässä
piirileikissä. Ei kohtalo suotta sentään ollut häntä määrännyt
kirjailijan vaimoksi ei moni hänen asemassaan olisi siinäkään määrin
ymmärtänyt Orjo Koreliusta kuin juuri _Mirjam_.

Mirjam parka! Tuo uskollinen sielu!

Orjo Korelius ei avioerokirjeellään luonnollisestikaan ollut
tarkoittanut täyttä totta. Hän vain tahtoi nähdä, _mitä_ se Mirjamiin
vaikuttaisi ja eikö se vaikuttaisi hyvään päin? Hän tahtoi aina vain
kasvattaa, kasvattaa vaimoaan.

Totta myös olihan hänessä syttynyt salainen, mieletön haave että
Oihonna, Mirjamin sisko, jotenkin joutuisi hänen kärsimystensä
lievittäjäksi ja että Mirjam parka siis saisi hävitä
näyttämöltä. Tämä julma mieliteko sekin oli tietysti vain hänen
romantikko-aivojensa itsepintaisia päähänpistoja. Kuka mittaa ihmisen
sydämen salaisuudet?

Orjo Korelius yhtaikaa pelkäsi ja toivoi kamalan kirjeensä
seurauksia. Saattoipa hänelle tulla hetkinen hiljaisuudessa, jolloin
hän hartaasti rukoili että Jumala tekisi hänen hyökkäyksensä
voimattomaksi.

Jumala kuulikin hänen rukouksensa. Mirjam palasi kotiin! Mirjam
palasi -- niinkuin ennenkin. Ihanana kesäisenä yönä Mirjam palasi
ihanan lapsensa kanssa ja suoraapäätä hän syöksyi miehensä luo --
rauha oli palannut Korpilinnaan. "Anna anteeksi!"

Aviopuolisot kiittivät kumpikin Jumalaa ja kävivät ilolla uuteen
elämäntaisteluun.

Viidennen lapsensa he nimittivät Karma Hilleviksi -- Karman lapsihan
se näet oli tuo suloinen pieni, sinisilmä tyttö.

Mutta -- Orjo Koreliuksen Oihonna-haave ei vieläkään ollut
hellittänyt. Kerran syttyneenä elämän syvissä kärsimyksissä se yhä
etoi hänen sydänjuuriaan. Nyt se oli ottanut vain luonnottoman muodon
-- koska mies ei saanut vastarakkautta, niin hän antoi romanttisen
_vihan_ täyttää sydämensä. Jumalaties mitä hän oikein kuvitteli,
mutta hän koetti _estää_ Oihonnan jälleensaapumisen paikkakunnalle.
Hän ei muka "vastannut seurauksista." Tyttö kuitenkin saapui. Orjo
asettui sotakannalle Oihonna ei saanut edes käydä Korpilinnassa ja
jos Orjo hänet milloin tapasi kylällä, niin ei aviomies tervehtinyt
kälyään. Sillä tavalla hän häntä "rankaisi." Tätä surkeata suhdetta
kesti kuukausimääriä. Mirjamista se kuitenkin oli parempi kuin mikään
hellä suhde, jollaisen hän hämmästyksekseen oli raskautensa tilan
aikana Orjossa ensi kerran keksinyt Orjossa, joka ei koskaan ollut
pyrkinytkään olemaan uskoton.

Sisarukset olivat tosin neuvottomat, _mitä_ Orjon kolkko käytös
oikein tarkoitti. Myöhäsyksyn synkimpinä päivinä -- aviomiehen
tuntiessa itsensä erämaan vangiksi -- tuo Orjon ystävyydenkaiho otti
niin julman muodon että hän kauhukseen itsekin huomasi jo olevansa
hulluuden rajoilla. Hän lähetti uhkauskirjeen Oihonnalle -- Oihonnan
piti nöyrtyä -- muuten hän, Orjo, ampuu tytön...

Se oli rakkauden sairautta. Oihonna itki itkunsa, mutta koveni
kovenemistaan. Mitä oli tuolla julmalla miehellä tekemistä hänen
kanssaan?

Eräänä yönä Orjo luki läpi paksun venäläisen rikosromaanin. Siinä
kerrottiin tytöstä, jolle kohtalo oli kova. Tämä Dostojevskyn
kirja yhtäkkiä hellytti Orjo Koreliuksen sydämen ja hän
vertasi mielikuvituksessaan kirjan tyttöä Oihonnaan. Lempeä
anteeksiantamuksen henki valtasi hänet ja seuraavana iltana hän
muuttuneena miehenä pujahti Oihonnan luo ja katsoen syvästi silmiin
ja tarttuen lujasti neitoa käteen, teki hänen kanssaan sovinnon.
Oihonna myös tuli liikutetuksi ja pyysi moninkerroin anteeksi oman
käytöksensä. Orjo ei voinut olla nauttimatta Oihonnan kauniista
katseesta...

"Kaikki tulee hyväksi -- Jumalankiitos." "Epäitsekäs ystävyys on
elämän kultaa." Orjon askeleet läpi kolkon korven illan pimeässä
olivat kepeät ja raskas taakka hänen seljässään ei painanut. Mies eli
_hengellään_. Mirjamkin iloitsi, kun kuuli Orjon vihdoinkin sulaneen
ja heittäneen pois kaikki joutavat.

Tuli talvi. Orjo sai yhtäkkiä päähänsä lähteä pienelle
virkistysretkelle pääkaupunkiin. Tällaisia lyhyitä pääkaupunkiretkiä
hän oli tehnyt melkein joka vuosi, tavallisesti ennen joulua. Ne
olivat keitaita hänen henkisessä Saharassaan. Mirjam parka ei koskaan
päässyt mukaan noille retkille, sillä hänhän oli kiinni lapsissaan.

Sinä iltana kun Orjo teki matkapäätöksensä, lainasi Oihonna hänelle
poronsa. Orjo ihmetteli Oihonnan hyväntahtoisuutta ja ajaessaan
pulkalla tähtien valossa Korpilinnaansa hänestä yhtäkkiä alkoi
tuntua että Oihonnalla on joku salaisuus. Mirjam, kuullessaan Orjon
lähtevän pääkaupunkiin, teki pikaisen päätöksen ja läksi mukaan
-- ei kuitenkaan tarkoituksessa seurata pääkaupunkiin asti, vaan
vieraillaksensa välillä olevassa pikkukaupungissa. Oihonna näytti
iloiselta sisarensa puolesta ja saattoi porollaan matkustavaisia
kauvas jään ulapalle. Kuu paistoi. Ensimäisessä kievarissa Mirjam
ilmaisi Oihonnan salaisuuden: Oihonna oli kihloissa!

Musertavana yllätyksenä tämä tieto tuli Orjolle Ja minkä kirjeen hän
taas lieneekään lennättänyt Oihonnalle! Itsekkäisyys ja särkyneen
haaveen viimeinen leimahdus olivat miehessä jälleen saaneet vallan.

Mirjam teki parhaansa. Hän oli niin hellä -- kuinka hän nauttikaan
että joskuskaan sai lapsihuolista vapaana näin kahdenkesken matkustaa
_oman_ miehensä kanssa ja rauhallisesti nukkua yhdessä majatalossa ja
hotellissa.

Mutta sellaista _armoa_ kesti niin vähän aikaa. Oli aina kiire.
Ja tiukat raha-asiat estivät heitä nytkin yhdessä matkustamasta
pääkaupunkiin asti. Kirottu raha! Tuo kirottu raha!

Joka särki ihmisen onnen! -- Orjo matkusti siis yksin. Hänellähän
oli vapaa asunto pääkaupungissa. Ja sellainen toveri, joka piti
häntä luonaan kuin pidetään piispaa pappilassa. Orjo sai muutamassa
vuorokaudessa herkutella sekä aineellisesti että henkisesti enemmän
kuin Mirjam parka kahdessa vuodessa. Hän sai käydä teatterissa
ja istua samppanjapöydässä, kuulla musiikkia ja saada, lämmintä
osanottoa elämäänsä, niittää kiitosta ja kunniaa. Kuinka hän sitä
tarvitsikaan, _ansaitsikaan_ erämaansa vankeuden jälkeen se on totta
se -- mutta Mirjam, _miksi_ piti Mirjamin aina jäädä niin vähille?
Orjo Korelius, korpikirjailija, tulee ilon huumaamana teatterista
-- hotellin kautta ja miettii elämäänsä. Kello on 12 yöllä. Hän
muistaa Mirjamin, muistaa kaukaisen kotinsa, muistaa lapselliset
rakkaushaaveensa, kuutamoporot ja Oihonnan... Omatunto käskee hänen
kirjoittaa Mirjamille ennenkaikkea Mirjamille.

Hän tarttuu kynään ja kirjoittaa:


Rakas Mirjam!

Minä lienen hullu mies, mutta minä rakastan sinua vielä, kuuletko,
ymmärrätkö, uskotko enää mitään elämämme repaleisuuden jälkeen
erämaan hiljaisen kuoleman kynnyksellä?

Ettenkö sinulle, ainokaiselle, arvoa, osaisi antaa, suutelenhan
sinua hengessäni sillä _sinä_ olet, olet, olet minua rakastanut,
vaikka kohtalon kirot sinua ovat kiusanneet, mutta sinä olet minusta
kiinni pitänyt etkä uhkauksiani sydämeesi laskenut. Sinä olet
ollut kaunis silloin kun minä olen ollut ruma ja vaikka itsekkin
tietämättäsi olisit ollut ruma silloin kun _minun_ sieluni kauneutta,
himoitsi, niin en sinua nyt nuhtele. Oh pulmuseni lumella lakealla
Lapin auringon laaksossa, _ole minun vielä_, vaikka ei päivä enää
valkeneisi...

Totta se on että _kaipaan_ ihanan naisen ihaninta rakkautta,
mutta täällä istun nytkin yksikseni ylpeänä, "siveänä", ketään
löytämättömänä orpona, ja ymmärrän hyvin että _minun_ vaimoni on
se, joka minulle on viisi lasta synnyttänyt. Ja jos Oihonna minut
palkitsi odottamattomalla menettelyllä, niin mitäpä se meihin kahteen
kuuluu. Kun _kaukana_ sitä syvemmin miettii; niin tekee mieli
uudestaan saada ja antaa anteeksi koko maailman rakkauden tähden,
sillä rakkaus on syreenikukkainen yössä, sulon suruinen pensas, jota
ei saa repiä, sillä se on luotu ihmiskunnan lohduttajaksi -- voi
hyvä Jumala, kuinka minä kerran saisin teidät kaikki, jotka olette
minulle hyvyyttänne osoittaneet, ymmärtämään _mitä_ miehen kärsivässä
sielussa liikkuu ja kuinka hän hengessään siunaa, siunaa -- ainakin
sitten kun kaikki on katoamaisillaan käsistä.

Kestä siis ainokaiseni, ylpeyteni, uskollisuuteni -- sinä, jonka
vaistot usein ovat _oikeat_, ota minun vakuutukseni vastaan, vaikka
minusta mitä pahaa kuulisit; totuutta minä etsin kuin kiljuva
jalopeura saalista nälissänsä, mutta minä tiedän kyllä että elämäni
kohtalo on päätetty...

Minä sanon sinulle kaikki, jos vielä tapaamme ja kuinka minä
kärsinkään häpeästä etten sinua voinut tuoda mukaani tänne asti --
sinua, joka osaisit nauttia pääkaupungin mukavuuksista paljon enemmän
kuin minä, sinä suuri lapsisielu, ennenkaikkea _nainen_, joka kaipaa
pehmoista sivelyä, suloisia säveliä ja silmäin hivelyä... Silitän
sinun tukkaasi, kärsinyt nuori äiti, erämaan kahleeton vanki, kiitän
sinua kestämyksistäsi, anon sinulta anteeksi kaikki tuottamani
ikävyydet ja olisin onnellinen, jos saisin kuolla rauhassa sinun
syliisi silloin kun elämä minut väsyttää...

Kenties uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi, mutta minusta vain
tuntuu kuin vielä tarvittaisiin _vuosia_... Suutelen sinua, Mirjam,
rakastan sinua, mutta _en vanno mitään_, olen rehellinen, kaipaan
sinussa enempi kuin ehkä antaa voit ja vaatia voin, mutta tyydyn,
_koetan_ tyytyä sinuun, sinun kauneuteesi, uskollisuuteesi -- --

Jos sinä minut oikein ymmärrät, niin tiedä että en ainakaan Oihonna
nimisen tytön takia voi sinulle enää tulla uskottomaksi. Orjo
Korelius on _liian hyvä_ koettaakseen toista kertaa pettää itseään...
Oh teitä, jotka poljette sydämen jalkoihinne. Mutta sinulle, Mirjam,
kuuletko, ainoa suuteloni joulukuussa vuonna 19--.

                                                   _Mieheltäsi_.


Näin hän kirjoitti, aviomies. Eräänä iltana hän joutui vanhan herran
kanssa ravintolaan. Keskiyön aikana palatessaan asuntoonsa tunsi Orjo
Korelius olevansa huumauksissa täysinäisestä viinipullosta, jonka oli
kolmen tunnin kuluessa juonut pohjaan. Ajuri alkoi häntä puhutella.

-- Tahtooko herra tyttöin luo? Kyllä minä vien...

-- Hyvä on, sanoi Orjo Korelius. Mutta samassa hänet valtasi
hirvittävä siveellinen suuttumus.

-- Hävetkää! hän huusi. -- Hävetkää, ajuri, että kehtaatte houkutella
rehellisiä ihmisiä _semmoisille_ teille. Minä ilmiannan teidät!

Ja kovalla äänellä yhä ilmaisten suuttumustaan hän palasi asuntoonsa.
"Minä en siihen kypsy koskaan!" hän itsekseen sanoi jollakin tavoin
alakuloisena.

"Miksi ei, miksi ei hän nuorena miehenä ollut elänyt kuten toverit?"

Niin ei varmaan nyt, aviomiehenä, moista moskaa kuvitteleisi.

"Jokainen joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo
sydämessänsä tehnyt huorin."

Orjo Korelius nukahti.

Seuraavana iltana hän matkusti pohjoiseen. Turhaan oli hän hankkinut
rahaa ja sähköttänyt Mirjamille. Mirjam sähkötti vastaan ettei tule.
Mirjamin tavatessaan Orjo avomielisesti tunnusti että oli vihdoinkin
"vähällä ollut" joutua pääkaupunkilaiseen porttolaan.

-- Niin minä luulinkin että _nyt_ lankeat, sanoi Mirjam.

Mutta hän oli sanomattoman onnellinen ettei hänen aviomiehensä
koskaan ollut sortunut lokaan. Ja hän uskoi vahvasti ettei Orjo
Korelius koskaan lankeaisikaan.

Orjo, jonka koko elämänmenestys juuri perustuikin hänen
siveellisyysihanteeseensa! Orjo, joka oli päätänsä korkeampi satoja
tovereitansa! Orjo Korelius, jonka ainoa elämän voima juuri pulikin
tässä harvinaisessa säilyneisyydessä ja joka vaikutti ympäristöönsä
kohottavasti.

Mirjam oli aina ollut salaa ylpeä miehestänsä. Kuinka onnellisiksi,
puhtaiksi ja lapsellisiksi he taas tunsivatkaan itsensä maatessaan
majatalossa, talven pakkanen ympärillään.

Uskollinen avioelämä se oli sentään lopultakin elämän kirkkainta
kultaa.

Orjo ja Mirjam palasivat onnellisina Korpilinnaan, reki täynnä
joululahjoja lapsukaisille. Hi nyt enää Oihonnan kihloissa olo
suuresti aviomiestä häirinnyt. Kuukauden päästä tyttö matkusti
sulhasensa luo. Ja puolen vuoden kuluttua Orjo Korelius jo muisteli
Oihonna-haavettansa kuin hassua unennäköä. Mitä hittoa se _häneen_
oli kuulunut? Paljon melua -- tyhjästä.

       *       *       *       *       *

Mutta samana keväänä tuli Mirjam jälleen raskaaksi. Vastoin kummankin
aviopuolison todellista tarkoitusta...

Mirjamin hermostus taas jatkui. Orjon synkkämielisyys sai
aika-ajoittain arveluttavan muodon.

Hän tunsi rakastavansa vaimoansa niin kauvan kun tämä hänelle oli
_hyvä_, niin kauvan kun tämä häntä ei myrkyttänyt, niin kauvan kun
tämä ei kapinoinut kaikkea sitä vastaan, mitä mies piti oikeana
ja pyhänä. Mutta aniharva päivä oli sellainen. Aniharva päivä
oli, että kumpikaan aviopuolisoista tunsi voittavansa itsensä ja
itsekkäisyytensä. Mirjam saattoi väittää tosissaan että Orjo hänet
oli pilannut -- rakkauden kitsaudella.

Hyvä Jumala -- kuinka monta monituista syvän onnen yötä he, nämä
kaksi aviopuolisoa, olivatkaan erämaan hiljaisuudessa toinen
toiselleen tuottaneet. Mutta he vaativat nähtävästi kumpikin -- liian
paljon.

Aviomies oli hukkumaisillaan töidensä tulvaan, töiden, jotka eivät
kuitenkaan tuottaneet sitä taloudellista hyvinvointia, jota ne
tarkoittivat.

Nälkäkuolemako? Huutokauppako? Vai itsemurha?

Orjo Koreliuksen täytyi käydä läpi kaikkien alennusasteiden.
Alituisesti hän oli sortumaisillaan ahdinkoonsa. Mutta alituisesti
ihme se oli -- hän silti pelastui pahimmasta ja elämäntaistelu jatkui.

Lukemattomia perhekohtauksia sattui.

Jumala, tuomarien tuomari, tutkikoon missä määrin kumpikin
aviopuolisoista oli syyllinen!

Viisi pientä lasta, palvelijapula, taloudellinen ahdinko,
Korpilinnan syrjäinen asema, rouvan raskaanaolo, miehen työn orjuus,
kurjat rahatulot älkää kysykö enempää. Se oli kärsimyksistä,
koettelemuksista _rikasta_ elämää. Jokaisen viikon taistelu oli
kokonainen kirja elämänhistoriassa, mutta kukaan ei sitä historiaa
joutanut muistiin kirjoittamaan.

Korpilinnassa ennen kaikkea _elettiin_.

Aniharvoin kävi vieras. Mutta jos kävi, niin sellainen päivä ja
sellainen yö -- oli kuin suuri juhla talossa.

Vieras toi elämäntoivon taloon, mutta vieraan lähdettyä -- tuntui
elämä yhä raskaammalta Miksi, miksi he. Orjo ja Mirjam, olivat
asettuneet näin erikseen korpeen?

Ettei vaan tämä eristys kerran ollut tuottava jotakin turmiota?

Kumpikin tunsi sen painon ja sanoin selittämättömän epätoivon.

Oli onni onnettomuudessa että kohtalo heitä pakotti ankaraan työhön.
Mutta usein, sangen usein, he tunsivat _liian työn_ rasituksen ja se
pilasi heidän keskinäiset suhteensa.

Mieltä järkyttävä oli taas Mirjam paran pakkolähtö kaukaiseen
kaupunkiin synnyttämään kuudetta lastansa. Yli mustan, peilikirkkaan
jääulapan Orjo Korelius vaimoansa lykkäsi kelkalla. Kuun sirppi
helotti taivaalla -- musta jää tuntui kammottavalta.

Ääretön säälin tunne valtasi aviomiehen... Hän tunsi kyllä
rakastavansa Mirjamia, mutta jollakin _avuttomalla tavalla_. Ja sitä
alakuloisemmaksi kävi hänen oma mielensä. Mitä saattoikaan hän tehdä?
Nytkin täytyi hänen antaa Mirjam paran matkustaa ypöyksin yli 200
kilometriä. Sillä koti, talo, talous, työt, lapset sitoivat alati
isännän tai emännän.

-- -- --

Niin oli Mirjam siis taas poissa ja Orjo sai miettiä asemaansa. Yön
unettomina hetkinä hän rukoili Jumalalta että Mirjam hänet ymmärtäisi
_oikein_, ymmärtäisi että mies jollakin tavoin oli henkisesti
väsähtänyt vaimoonsa. Hän, Orjo, kaipasi henkistä seuraa, mutta mistä
hän sen erämaassa koskaan saisi, sitä hän ei tietänyt.

"Kenties minä Mirjamia rakastan sortuneena murtuneena, lyötynä,
hyljättynä syvimmin."

Orjo Korelius oli suuressa tuskassa. Elämä oli käynyt ylenmäärin
velvottavaksi -- hän teki työtä ja valvoi lastensa kanssa.

Miksi hänestä taas tuntuikaan välttämättömältä ettei Mirjam
saisi pian palata kotiinsa! Miksi häntä taas himoitti kirjoittaa
Mirjam rukalle ankara erokirje? Oliko se -- tuollainen kirjeen
kirjoittaminen lapsivuoteessa olevalle vaimolle -- hänen
helmasyntinsä?

Jumala yksin hänet ymmärsi, joka tiesi _miten_ Mirjam viime aikoina
oli häneen vaikuttanut. Ja Orjo Korelius tahtoo ennenkaikkea tehdä
työtänsä, sitä työtä, jota hän piti elämän ainoana tehtävänä. Mirjam
rukan läsnäolo oli niin usein sitä työtä häirinnyt. Isänmaansa
tähdenkö mies siis vaimonsa uhrasi? Kelpasiko se syyksi?


Rakas Orjo! kirjoitti vihdoin Mirjam kaupungista ja se kirje saapui
parahiksi Orjolle jouluaattona, kun äiditön perhe vanhaan tapaan oli
viettämässä talven suurinta juhlaa vanhassa pappilassa. En minäkään
voi olla lähettämättä sinulle joulutervehdystä, vaikka minä kuuntelen
sydämenääntä.

Ja onhan minullakin _joululahja_ sinulla -- jatkoi Mirjam kirjeessään
ainoa ja paras mitä voin antaa, terve ja vankka _poika_ (painaa
lähes 4 kg), jonka kuitenkin sain elävänä maailmaan _painamalla ja
nielemällä tuskalliset mielialat_. Ja tämä on niin kaunis lapsi, suu
ja leuka kuin Erholla, silmät, nenä ja otsa kuin sinulla. Se on niin
suloinen tämä poika muistuttaa olennoltaan aivan Jormoa ja sillä on
niin elämänhaluinen ääni.

Olin odottanut että kirjoittaisit jotain rauhallista ja lohduttavaa,
kun sinä yksin tiedät mitä minun sydämeni eniten kaipaa. Miksi
paadutat sydämesi? _On siellä rakkautta minulle, kun vain pyyhit
pölyt ja roskat pois_ niinkuin minä ja annat _epäitsekkäisyyden_
valon siihen langeta.

En olisi saanut tätä kirjettä kirjoittaa, sillä kuume piirittää
minun sänkyäni ja saa nähdä, pääsenkö sen kidasta elävänä. (Orjo
ei aavistanut, kuinka kuolemanheikko Mirjam parka todella oli!)
Yötä päivää saan sitä vastaan taistella -- (jatkui uskollisen
vaimon kirje), yöllä se ei anna lepoa, päivällä ei rauhaa ja aina
sillä on kita auki valmiina nielemään. Oi Orjo, kirjoita minulle
sitä mitä tiedät minun sieluni halajavan ja mitä voit antaa! Enhän
ole äitinä liikoja pyytänyt -- lapsukaisia minulla on kauhean
ikävä --! Kansanopistonjohtajan paikkaa koetetaan sinulle hommata.
Lähetän sinulle ensi kuussa vähäsen "lehmä-rahaa." Miten minä
sinulle kirjoittaisin että ymmärtäisit, kuinka suuresti tarvitsen
sielullisesti sinun apuasi. Minun sydänjuureni ovat kasvaneet
kiinni, rakas Orjo! Kannan syliisi pienen poikamme ja revityn ja
aina toivossa palavan sydämeni -- ne ovat minun joululahjani sinulle
otatko ne vastaan? --

(Kivienkin olisi pitänyt vuotaa verta tästä liikuttavasta vaimon
kirjeestä). Anna jokaiselle lapselle suutelo ja kuiskaa korvaan että
se oli äidiltä ja anna Keijon suudella sinua kummallekin poskelle ja
suulle -- se on myöskin

                                                 _Äidiltä_.

Jumala teitä kaikkia siunatkoon.


Saatuaan tämän kirjeen lyijykynällä kirjoitetuksi, vaipui Mirjam,
kuolemankaltaiseen horrokseen -- niin heikko hän oli.

Jumala ei kuitenkaan hänen sallinut vielä kuolla.

Sanoimme jo että sielujen maailmassa olisi luullut kivienkin
hikoilevan verta tai huutavan apua tällaisen kirjeen jälkeen. Mutta
Orjo Korelius oli itse sairas, sydämeltään sairas ja rikkirepeytynyt
mies, eikä hän jaksanut vastata hyvän vaimonsa hätähuutoon sillä
tavalla kuin Jumala käski. Hän oli vakuutettu siitä että Mirjam
pikaisella kotiintulollaan taas lankeaisi samaan hermostukseen, joka
vain kiihdyttäisi aviomiehen tuskia ja pahentaisi sitä helvettiä,
jona hän oli alkanut omaa avioliittoansa salaisesti pitää.

Mies parka tuskin tiesi mitä teki. Kyllä hän vastasi Mirjamin
sydänsanoihin omillakin sydänsanoillaan, mutta heti perään hän
lennätti ankaran määräyksen että Mirjamin nyt vihdoinkin piti tulla
järkiinsä ja sijoittua jonnekin muualle asumaan muutamiksikaan
kuukausiksi että hän, Mirjam, tulisi _terveeksi_ ja että Orjo kotona
ehtisi suorittaa ne tärkeät työt, jotka mies tunsi olevansa velkaa
itselleen ja isänmaalleen. Tässä ei vielä sinään olisi ollut mitään
pahaa, mutta Orjo lankesi taas entiseen helmasyntiinsä: _puhumaan
avioerosta_. Puhumaan avioerosta Mirjamille, vaimolleen, joka häntä
niin sydämellisesti rakasti ja kaipasi juuri synnytettyään kuudennen
lapsensa?!

Tuskin hän, mies polo, itsekään edes aavisti, _kuinka julmana_
hän esiintyi! Ja heikkoon Mirjam parkaan sattui tämä erämaasta
heitetty pommi keskelle verilämmintä sydäntä -- maailma pimeni hänen
silmissään.

Mutta hän kokosi _viimeiset voimansa_, viimeisen ryhtinsä rukoillen
kaikkien pyhien nimessä _viimeistä armoa_ mielestään kovalle
kohtalolleen. Ja silloin kun Orjo vähin häntä odotti, silloin -- heti
toinnuttuaan -- hän sieppasi lapsen, joka vielä ei ollut kolmenkaan
viikon ikäinen, ja istui rekeen. Ja 35 asteen pakkasessa, avonaisessa
reessä, hän lähti ajamaan yli 200 kilometriä kohti sitä paikkaa,
joka kuitenkin oli _hänen kotinsa_, hänen lastensa ja hänen miehensä
koti -- hänen ainoan elämän kohtalonsa tyyssija, jota eivät pahat
voimat saaneet häneltä kieltää. Hän tunsi kaikki oikeutensa ja
velvollisuutensa syvästi -- se olisi kauhea aviomies, joka ei ottaisi
häntä vastaan?

Ja kuitenkin: kuinka hän vapisi, värisi, Mirjam raukka, jo yksistään
tuon kamalan _ajatuksen_ edessä että Orjo ei häntä vastaan ottaisi?

Saattoiko _hänen_ Orjonsa olla niin sydämetön?

Ei, ei, tuhatkertaa ei.

Onni oli vieläkin palaava heidän kotiinsa, heidän kauniiseen,
kalliiseen Korpilinnaansa, jonka _arvon_ hän vasta maailmalla,
vierasten jaloissa, oikein tajusi.

       *       *       *       *       *

Orjo oli näinä tammikuun pakkaspäivinä, tuntiessaan henkistä
erakkuutta, valjastanut poronsa ja kiidättänyt naapuripitäjään.
Sieltä oli hän palannut parin reippaan toverin kanssa kotiinsa
ja rientänyt illan tullen vanhaan pappilaan 80-vuotisen isänsä
nimipäiville. Keskellä yötä porotoverukset nyt, ajellen jääulappaa,
palasivat Korpilinnaan. Kytkiessään poroaan patsaaseen kummasteli
Orjo, miksi talon vierashuoneen akkunasta pilkoitti tuli keskellä
yötä.

Hän hyökkäsi katsomaan... Kun mies tempasi oven auki, hämmästyi hän
mitä näki: Siinä istui Mirjam, hajalla hiuksin, kauniina, kalpeana,
nöyränä, pelokkaana vapisten ja odottaen vuoteen reunalla valkoisessa
yöpuvussaan, ja hänen ympärilleen oli ladottu kaikenlaisia tuliaisia
ja herkkuja, vartavasten Orjolle ja lapsille.

-- Mirjam? Sinäkö se olet? Herra Jumala...

Vaimo raukan silmät paloivat. Hän odotti -- ja vapisi -- nytkö,
nytkö Orjo oli antava hänelle viime iskun? Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli Mirjam Orjon sylissä ja aviomies puristi
vaimoansa kuumasti rintaansa vasten.

-- Jumala siunatkoon sinua että kuitenkin tulit! mies sanoi.

-- Rakas Orjo!

Mirjam sukelsi yhä tiiviimmin miehensä syliin ja suuteli häntä
rajusti.

Vieraat järjestettiin yläkertaan nukkumaan. Aviomies, jota vaimo
kutsui, laskeusi alakertaan.

Siinä oli taas kaksi maailman onnellisinta ihmistä, maailman
hetkellisesti onnellisin mies ja hetkellisesti onnellisin vaimo.
Kaikki kauhea oli unhoitettu, kaikki kamala pois pyyhkäisty.
Luottamus ja rakkaus oli palannut, kumpikin kiitti Jumalaa, että
asiat olivat niinkuin olivat: että oli heillä _koti_ talviyön
pimeässä korven keskessä, koti -- ja kuusi tervettä lasta.

-- Voi Orjo, kuinka minä olen kiitollinen että _otit minut vastaani_
kuiskaa Mirjam tunkien päänsä miehen povea vasten.

-- Pulmuseni, anna anteeksi kauheat aikomukseni! puhuu aviomies
suudellen vaimoansa.

Mirjam, hänen Mirjaminsa, on aarre ja ihme vaimojen sarjassa. Vaikka
hänellä on ollut niin _kova_ elämä kuin ainoastaan Mirjam _itse_ sen
tietää, niin on hän sentään säilyttänyt sulonsa ja viehätyksensä. Ja
Mirjam itsekkin kertoo hymyhuulin, miten tohtori siellä kaupungissa,
kun hän tuli ilmoittautumaan synnytykseen, oli erehtynyt hänen
suhteensa ja kysynyt: "Onko se rouvan _ensimäinen_ lapsi?" _Niin_
nuorelta, tyttömäiseltä hän oli näyttänyt seitsemän lapsen äiti,
Mirjam Korelius.

-- Ja nyt me nukumme _aina_ yhdessä -- kuiskaa Mirjam onnekkaana --
minä en anna sinun nukkua yksiksesi yläkerrassa. Kuuletko, joka yö,
joka yö -- me emme eroa koskaan eikä mitään pahaa saa enää tulla
meidän väliimme.

-- Sitä minäkin toivoisin, Mirjam, sanoo Orjo, ettei mitään pahaa
tulisi meidän väliimme. Että meidän avioliittomme vain kirkastuisi
ilta-aurinkoonsa mennessä. -- Mutta ei se käy laatuun, huomauttaa
hän, aina nukkua yhdessä. Kyllä minun täytyy siellä yläkerrassa...

-- Voi, voi! valittaa Mirjam.

-- Tule sinä _sinne_ niin usein kuin haluat, sanoo Orjo.

-- -- --

-- Ja tämä on meidän viimeinen lapsemme!

-- Niin olkoon.

-- Emme _saa_ enää...!

-- Emme saa.

Ja aviopuolisot nukahtavat toistensa syleilyyn. Kuuluu vain heidän
yhtäaikainen hengityksensä. Tähdet kiiluvat taivaan korkeudessa.
Pakkanen paukahtelee honkaisen talon nurkissa.

Mutta etehisen takana, avarassa tuvassa, kirahtaa se viimeinen,
pitkältä matkalta tuotu poikalapsi. Elämänoikeutta hänkin huutaa.



40.


Orjon ja Mirjamin avioelämässä oli nyt kuudennen lapsen jälkeen
tullut eräänlainen sielullinen "kesäpäivän seisaus." Sen korkeammalle
ei heidän aurinkonsa enää voinut nousta, _valoa_ oli yllinkyllin,
jos he sitä tahtoivat ja taisivat hyväkseen käyttää. Heidän oli
kiireesti sitä hyväkseen käytettävä saadakseen nauttia sen viljalajin
hedelmistä, jonka kohtalo oli heidän elämänpeltoonsa kylvänyt. Heillä
oli jo niin paljon kokemusta rakkauden kalliin vainionsa hoidosta,
että _jos_ he sen laiminlöisivät, niin he saisivat iänkaiken sitä
katua.

He tiesivät että maailma vilisi täynnä onnettomia avioliittoja --
monta monituista kertaa he olivat kiitos sydämessään nukahtaneet
toistensa rintoja vasten ja tunteneet että he ympäristöönsä nähden
olivat _onnellinen pari_. Mirjamin sydän, joka avioliiton alkuvuosina
usein oli aika-ajoittaisella kylmenemisellään tai kovuudellaan
tuottanut Orjolle sanomattomia kärsimyksiä ja kauheita aavistuksia,
oli nyt 12-vuotisen yhdyselämän vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen
alkanut kiintyä yhä syvemmin mieheen, jonka hän tunsi elämänsä
kohtalon jakajaksi ja jonka hän ennenkaikkea tunsi _omakseen_.

Orjo Korelius oli puhdas naisista -- tämä, Mirjamin mies, ei
ollut koskaan kuulunut kenellekään muulle naiselle eikä saisi
koskaan tulevaisuudessakaan tulla kuulumaan kenellekään muulle. Ei
edes hetkellisesti! Se oli Mirjamin harras usko, se oli _hänen_
avioelämänsä perustuslaki.

Kuinka outoja kärsimyksiä olikaan Mirjamille aiheutunut viime
aikoina, kun Orjo oli julkisuudessa päästänyt jonkun varomattoman
ihailusanan joistakin muistakin naisista kuin hänestä! Kuinka saattoi
aviomies edes _sanoilla_ ylistää toisia naisia? Se oli Mirjamille
käsittämätöntä, Orjo selitti avomielisesti, _mitä_ hänen sydämessään
liikkui.

Hänellä oli _ikävä_.

Ikävä -- Mirjamin kanssa kahdenkesken? Ei! hän kaivannut mitään muuta
kuin vierasta seuraa, erämaan henki, -- väitti hän, oli tukahduttava.

Näin tuli Mirjamiin mustasukkaisuus. Tämä mustasukkaisuus kehittyi
sairaloisuuteen saakka, ennenpitkää se nousi sellaiseen huippuun että
aviomieskin kauhistui. Mitä, mitä ihmettä Mirjam oikeastaan luuli
Orjosta?

Orjo Koreliusko voisi tulla uskottomaksi?

Itse hän ei sitä koskaan -- tämä mies -- uskonut _tahtomallakaan_
voivan tapahtua. Siinä määrin olivat hänen siveydelliset ihanteensa
jo lapsuudesta saakka kiteytyneet hänen puhtautta harrastavaan
sydämeensä.

Oihonna?

Eihän hän kieltänytkään _haaveilujansa_, mutta hän oli lukemattomat
kerrat huomannut että käytännössä haave oli mahdotonta. Niin oli
ollut tähän asti.

Sellaista naista ei tullut hänen eteensä, joka saisi hänet unohtamaan
rakkaudenliittonsa Mirjamin kanssa -- -- --

_Mutta jospa vielä oli tuleva?_

-- -- --

Ja niin oli koittanut heidän avioelämänsä kolmastoista vuosi, jolloin
kumpikin kaihosi _jotakin suurta vapauttavaa ratkaisua_.

_Mikä_ se oli oleva, sitä he eivät kumpikaan tienneet.

Kuolemako? Uusi elämäkö? Vai joku harvinainen tapaturma? -- -- --

Hiljaisessa Korpilinnassa riehui suuri sielullinen taistelu. Hätä oli
molemmilta puolilta niin hirvittävä että koko elämänjärjestys meni
nurin.

-- Ei, minä en kestä! vaikeroi Mirjam sukeltaen miehensä syliin.

-- Ei, en minäkään! vakuutti Orjo työntäen itkevän vaimonsa pois ja
ollen hänelle ankara omantunnon vaivoihin saakka.

Mikä, mikä ihme vaivasi Mirjamia? Ja mikä, mikä ihme vaivasi Orjoa?
Ei kumpikaan selvästi ymmärtänyt. Vielä yksi kuukausi -- ja kumpikin
sen ymmärsi.

_Toinen nainen_ oli ilmestynyt Mirjamin ja Orjon väliin. Toinen
nainen, jota ei kumpikaan _tuntenut_. Ja niinkuin hukkuva, hirveässä
hädässä pelastustaan hapuileva, haaksirikkoon tuomittu, tarttui Orjo
Korelius tämän naisen käteen.

Rakkaus? Uusi Rakkaus?

Hän, mies, tahtoi elää, elää, elää! Mihin jäisi Mirjam, Mirjam parka
kuusine lapsineen? Sitä ei hukkuva mies _jaksanut_ loppuun asti
ajatella...

       *       *       *       *       *

Se, mikä ennen oli ollut uskomatonta, se tuli nyt uskottavaksi.
Tutkimattoman kohtalon hyökyaalto oli temmannut mukaansa erämaan
yksinäisen miehen.

"Minäkin tahdon _elää_!" mies huusi kaikkien kuullen ja salaperäinen
virta vei häntä hurjaa vauhtia pois Korpilinnasta...

Mies kuuli Mirjamin sydäntä särkevän valitushuudon -- tyrmistyi,
tahtoi pelastaa, auttaa, temmata mukaansa, mutta -- Mirjam ei
hievahtanut, ei lähtenyt, ei uskaltanut... Mies näki Mirjamin
vain viuhtovan valkoista liinaa, jonka kyynelet olivat kastelleet
läpimäräksi -- kuuli _viimeisen valitushuudon_, viimeisen
_varoitushuudon_... Sitten hän ei enää mitään kuullut eikä nähnyt.
Henkensä silmillä vain aviomies kaiken _ymmärsi_. Ja rukoili
Jumalalta armoa. Mutta -- Jumala ei kuullut hänen rukoustaan. Jumala
ei kuullut...

Ja tämä oli nyt Mirjamin ja Orjon _avioliiton loppu_.



Orjon ääni kadotuksesta.

(Epiloogi.)


Älkää tuomitko tulevia ennenkuin olette lukeneet sen "Tunnustuksen",
jonka Erämaan Lapsi vielä on velkaa yhteiskunnalle. Niin totta kuin
Jumala on Rakkauden Isä, niin totta toivon vielä voivani kaiken
kertoa alusta loppuun saakka, mitä minulle tapahtunut on sen jälkeen
kun Mirjamistani erosin.


Oi Mirjam! Täällä maan alla maaten väsyneenä taisteluihini en löydä
sopivia sanoja pyytääkseni sinulta anteeksi mitä kauheita kärsimyksiä
sinulle lienenkin tuottanut. Sen tiedän vain, että olet uskollisin
nainen, mitä milloinkaan olen elämäni polulla kohdannut, perheen
äiti, josta olen ylpeä viimeisellä tuomiolla. Suokoon Elämämme Herra,
että sinun kaltaisia aviopuolisoita edes tulevaisuudessa kasvaisi
tämän maan tyttäristä! Kuolema ja kirous kaikille, jotka avioliiton
häpäisevät! Mirjam! Kasvata pienet tyttäremme yhtä lujiksi kuin olet
itse ollut ja opeta pikkupoikamme miehiksi, jotka ajoissa ymmärtävät
sukupuolielämän hirvittävät vaarat.

Ja usko minua Mirjam parka: minua ei ole saastuttanut _avioero_
sinusta, vaan minä olen syösty helvetilliseen kärsimykseen ja sanoin
kuvaamattomaan rangaistukseen _vain siitä syystä_, etten onnellisina
vuosinamme sinua oikein arvostanut. Tuota sinun lujuuttasi ja
kaunista uskollisuuttasi!

Rangaistukseni ja kärsimykseni tietää saaden sinä kenties olet
ojentava puhtaan kätesi vetääksesi viimeisellä hetkellä miehen ylös
maan uumenista?

En tiedä, rakas Mirjam, kannattaako se _enää_, mutta sanon tämän
vain, _jos_ se sinua lievittää.

Itse en näe lohdutusta missään. Itse en enää eheäksi saa sitä mikä
on rikki revitty. Totisesti minun elämäni kirkkaimmat tähdet ovat
sammuneet sakeaan sumuun. Rohkenenko tämän sumun sisästä ylistää
Elämäni Herraa korkeistakin hetkistä?

Niin. Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka
kaivannut kaiken elämäni iän -- siksi on minulle näin käynyt. Lienen
niitä sieluja kaikkeudessa, joille ei ole ollut eduksi syntyä tälle
planeetalle.

Vaan jos se on totta, että ihmisten sielut sikiävät uusiin
ruumiisiin, niin _täytyy_ vielä kerran minunkin saada uudestaan elää
maan päällä. Silloin on Orjo Korelius vihdoin _onnellinen!_

Tässä ensimäisessä vaelluksessaan ei hän näet ole _löytänyt_ sitä
naista, joka olisi _vastannut_ hänen palavaan, sammumattomaan
rakkauden kaihoonsa.

Anna anteeksi esitunnustukseni, Mirjam. Kiiruhdan lisäämään: Sinä
kuitenkin olit _vaimoni_ ja _sellaisena_ sinua kunnioitan, säälin ja
rajattomasti ihailen.

Mutta toista minä _rakastan_. Intohimoisesti, hulluuteen saakka
rakastan minä sitä toista, joka tuli Sinun ja minun väliin. Ja minä
kysyn Kaikkeuden Herralta: onko tällainen rakkaus syntiä?

(Hailuoto 27/6 1917.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Avioliitto - Tarina tuhansien joukosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.