Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Punainen viiva
Author: Kianto, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Punainen viiva" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PUNAINEN VIIVA

Kirj.

Ilmari Kianto



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.



1


Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin
pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi
peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin.
Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut
yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja
sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äsken
vielä vetelinä hyllyneet suot sekä rimmet, ja tuonoin tuulessa
karehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuni
käärmeensilmät. Satavuotisten petäjävanhusten paljaat käsivarret
olivat nekin kangistuneet, ja ainoastaan korkeimpien kuusten
naavaiset parrat häilähtelivät ilmavirtojen virissä.

Kaikki oli kohvettunutta; sammal ja jäkälä lepäsivät äänettömässä
kaihon syleilyssä myöhäsyksyn viimeisenä päivänä.

Näytti kuin korven kaikki eläimetkin tänä päivänä olisivat aristuneet
liikkumaan, luonnollisia tehtäviään toimittamaan. Raskaat maalinnut
olivat paenneet likemmäksi ihmisten asuma-aloja, vesilinnut ja
laululintuset olivat matkustaneet kauas etelään, laihalauluiset,
talveen tuomitut pikkulinnut lymyilivät suruisina puiden pimennoissa;
harakka ei uskaltanut ääneen nauraa, tikka ei takoa, kuuskelainen
ei kujeilla. Ketut loikoivat luolissaan ikäänkuin rokulia pitäen,
jänikset kyyköttivät peloissaan sakeimmissa näreiköissä kauhistuneina
ajatellen mahdollisuutta että joku järkevä olento voisi nähdä
heidän valkoisina paistavat takapuolensa... Kärpät kurkistelivat
kiviröykkiöistään, mutta eivät hirvinneet ryöstöretkilleen. Tänä
ankaran aavistuksen päivänä ei vikkelä metsähiirikään rohjennut
lähteä liikkeelle puunjuuren alta; se kuunteli vain, kuinka
kaikki sen ympärillä pysyttelivät hiljaa, ja se muisteli, kuinka
sisiliskot ja sammakot jo aikaa sitten olivat sille toivottaneet
hyvää yötä painautuessaan nukkumaan louhikoiden ja lahokantojen
syvimpiin sokkeloihin. Ja se ymmärsi, ettei hilpeä oravakaan tänä
päivänä askaroinut ulkotöissään, vaan, kuten aavistaa sopi, torkkui
huolellisesti tilkityssä yliskamarissaan, kävyn kerkkä suussa...

Tosiaankin -- pyhänkammottava oli erämainen hiljaisuus.

Mutta äkkiä, silloin kun vähin aavisti, vihlaisi ilmaa outo ääni,
niin läpitunkeva, että kaikki ne pienet luomakunnan jäsenet, jotka
makasivat tainnoksissa maan povessa, vaistomaisesti vavahtivat, ja
kuusen rosossa uinuva pöllö oli vähällä pudota maahan, ja puron
kaltaalla vahtiva saukko tyrmistyneenä sukelsi jään alle. Koko
luomakunta oli kaksinkertaisesti kauhistuksissaan. Se ääni kantautui
neljänneksien päähän kaikille ilmansuunnille, mutta heti senjälkeen
seurasi ryskettä, ikäänkuin kokonaisia kantoja olisi kiskaistu
ylös maan rehkosta, tai joku puu romahtanut alas kankaalle. Kuului
kummallista murinaa, ähkäilevää huohotusta ja routaisen maankamaran
kuminaa, kun raskas olento astahteli salolla.

Karhu, metsänkuningas se oli.

Jo viikkokauden se oli samonnut läpi korpien hiljakseen palaillen
kesäisiltä laitumiltaan ja suunnaten kulkunsa itäpohjoista kohti.

Luonnon kaameahko hiljaisuus oli kiukustuttanut petoa. Se oli kai
tahtonut osoittaa mieltään kuulemalla oman äänensä kajahduksen
kaukaisista vaaroista ja tuntemalla oman jättiläisvoiman jäsenissään.
Vielä pari korvapuustia puunpökkelöille -- ja se rauhoittui, kiipesi
peuranjäkäläiselle harjanteelle ja pysähtyi tarkastamaan ympäristöään.

Salovaltakunnan kunnioitettava majesteetti -- siinä hän seisoi
kaikessa komeudessaan. Leveärinta, pörhökarva, kimaltelevainen kuin
aamuinen huude. Olisi luullut, ettei peto pienillä hiirensilmillään
mitään huomaa, mutta jo parilla katsauksella, parilla pärskähtävällä,
irvistävällä ilman haistolla oli se oivaltanut, mihin paikkaan
se nyt oli saapunut. "Vai niin", näytti se itsekseen tuumivan.
"Tämä on Kolkan kangas. Ja lampi, joka tuolta alangosta hohtaa,
on Seitsenahvenisen lampi. Eikä tästä enää ole kaukana valtioiden
rajalinja, jonka poikki matkani kulkee."

Karhu hieraisi silmäkulmiaan ja haukotteli niin että imelä vesi
kihahti kitaan. Sitten se rupesi tuijottamaan tulenkeltaista haavan
lehteä, joka oli jäänyt yksikseen matalaan puuhun heikosti heijumaan
kangistuneessa kannassa.

"Kesä on mennyt!..."

Aivankuin olisi se saanut itsensä kiinni sopimattomissa haaveiluissa,
joita niin vanhan uroskarhun jo tuli osata hävetä, se mörähti. Mutta
tuo vähäpätöinen haavanlehti oli sen mieleen juohtanut jotakin.

"Nyt muistan selvästi", se ikäänkuin mietiskeli. "Tämä paikka on
nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni
viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa
Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut
kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen
saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin
pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli
-- oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla
oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun
tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin,
sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En
tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut
takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä
valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa -- totta
oli emoni haastellut.

"Kyllikseni herkuteltuani tuli minulle jollakin tavoin paha olla.
Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan
kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja
pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha
olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan
sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä
pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni
vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin
haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua
himottivat udarten hienot kalvot -- marssin eteenpäin -- nuoruus
ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli
haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin
takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin... Samalla kuului räikkyvä
pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä
ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien
taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä
alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni."

Peto ähkähti, paiskasi vielä pari kantoa kumoon ja läksi tallustamaan
edelleen. Korpi koleasti ryskähteli, manner kumahteli, risut ja
murrot ritisten taipuilivat. Oravalta putosi käpy suusta, kivikon
raosta kurkistelevan kärpän päätä pakkasi pyörryttämään -- koko
luonto vapisi.

Mutta raskaana riippui taivas sinä päivänä väkevän pedonkin päällä,
ja koko ilmapiiri pimeili uhkaavaisesti. Herpaiseva painostus oli
vallannut vaeltavan otson, ja taistellen unetusta vastaan se raahasi
raajojaan. Vaistomaisesti se osasi oijustaa yli kovettuneiden
rämeiden, kiivetä kuin unissakulkija ylös vaarallisia kallioseinämiä
ja lasketella alas jyrkkiä töyräitä. Joskus se nauraa murmatteli
omille kuperkeikoilleen, mutta toisinaan ikäänkuin synkästi kirosi,
kun satutti itsensä liian kipeästi pahki paasia tai petäjän kylkiä.

Huohottaen ja uuvuksissa se saapui rajalinjalle.

Rajalinja aukesi leveänä hakkauksena pohjoiseen ja etelään päin.
Jykeviä kantoja törrötti niin pitkälti kuin silmä kantoi rajankäynnin
päivinä alasromautettujen puiden lomassa. Vain siellä-täällä näkyi
nuoren, nousevan metsän alkua.

Kontio oli seisahtunut keskelle rajalinjaa, tunnusteli ilmaa
sieraimillaan ja näytti syvästi hautovan jotakin asiaa aivokopassaan.

"Esi-isäin pyhä tahto on -- talvehtiminen syntymäseuduilla. Mutta
tästä karttuu vielä seitsemisen peninkulmaa sinne. Valkoinen katto
voi tuossa paikassa pudota niskaani. Tekisinköhän rikoksen, jos
jäisinkin tähän --?"

Karhu käänsihen pohjoista kohti ja alkoi hitaasti käämerehtiä pitkin
rajalinjaa. Se hautoi yhä ovelampia ajatuksia:

"Alkaa olla vaarallista näin myöhään -- sinne asti... Siellä Simanat,
siellä Ontreit ja Hovatat heti hiihtelemään jälkiäni, jotka jo
huomenna voivat näkyä. Ei ole hauskaa joutua kierrokseen. Kesken unta
makeaa äkkiä seiväs kylkeesi pistää, hurtat kinttuihin karkaavat,
kärhentelevät, siinä tuliluikut, siinä keihäät, siinä pertuskat
ja ukkoloita viisin-kuusin, pitkäpartaisia pakanoita. Niillä on
iänikuista kaunaa. Ei ole hyvä mennä. -- Mutta jos tähän asetun, kuka
kuolevainen arvaa mesikämmentä rajalinjalta etsiä? Sivu suihkivat
niin että nakrattaa!"

Karhua jo edeltäpäin hykäytti. Tuhannen kepposta se jo oli ihmisille
tehnyt. Viekkaus viekkautta vastaan. Mikäs auttoi! Sen, jolle vuosien
vieriessä oli karttunut omalletunnolleen viitisenkymmentä lehmää,
seitsemisenkymmentä lammasta ja tusinan verran nuorta hevosta, sen
täytyi jo jotakin uhmaten uskaltaa.

Peto haistoi vielä kerran ilmaa, tirkisti taivasta ja höhähti.
Irvisteli ja haukotteli yhtaikaa.

"Näin sen siis päätän -- ja jumala esi-isieni sieluja siunatkoon!"

Peto nousi kuusta vasten ja söi viimeiseksi ravinnokseen aimo
annoksen pihkaa. Näin oli säädetty karhujen pyhissä säännöissä.

Senjälkeen alkoi peto silmillään etsiä mukavinta makuupaikkaa. Sattui
siinä linjalla löytymään vanhan muurahaiskeon pohja, jonka ympärille
oli kasvettunut tiheähkö näreikkö. Ei tarvinnut muuta kuin kaivaa
pohjaa pidemmäksi, kasata hieno risukko peitoksi selkäpuolelle...

"Vältti!"

Siihen karhu paneutui, pää päin pohjoista. Tästä saattoi vahtia
kummallekin puolelle sekä itään että länteen. Etelän imelät tuulet
saivat vapaasti pyyhkiä ylitse... Hyvä olisi tässä urohon olla,
kaunis köllöttää...

Hämäryys oli muuttunut täydelliseksi pimeydeksi. Korpi kohahteli
molemmin puolin linjaa -- Suomen ja Vienan yhteissoittelo.

Karhu imaisi käpälätään, huoahti syvään, ummisti silmänsä ja nukahti
pian.

Lumihiutaleet tanssivat ilmassa. Kuni valkoiset perhoset ne
piirittivät uinuvaa kuningasta. Jotkut istahtivat rohkeasti kuninkaan
selkäänkin...

Aamun valjetessa koko erämaa kauttaaltaan oli lumen peitossa.
Pakkanen rasahteli puissa.

Makaava peto havaitsi talvisen valonhohteen puolella silmällään,
tuhahti tyytyväisesti, korjasi vuodettaan ja vaipui pitkään,
kuolemanraskaaseen uneen. Ainoastaan pää jäi näkymään pesän suulta...



2


Mökin nimi oli Korpiloukko. Se kyykötti kuin musta kivi valtavalla
vaaralla, josta näköalat avaralti aukeilivat luoteeseen, koilliseen
ja varsinkin vesietelään, mutta lounaan puoleista silmänsiintoa
rajoitti vielä korkeampi ylänne, jota vanhalta hokemalta sanottiin
Hiisivaaraksi. Syvällä norossa, pari kivenheittoa mökiltä, lekotti
nimetön lampare, mutta Seitsenahvenisen isommalle lammelle oli
neljänneksen taival. Rajalinjalle arvioitiin neljä venäjänvirstaa ja
rapia päälle, kuten rahvaan mitta sen määritteli. Raakoja rämeitä
ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta
paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla solskeita,
korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoltakin yksityisten
havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro,
kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja
rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan
sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli.

Mökki oli hyvin yksinäinen; lähin ihmisasunto, toinen torpan röttelö,
murjotti puolen peninkulman päässä suuren suon takalistossa, mutta
ensimmäiselle Vienan puoleiselle pirtille venähti taivalta kokonaista
kaksi peninkulmaa. Suomen kirkonkylään taas karttui niin pitkälti
polkuja, ettei vielä ilmoisna ikänä oltu kuultu kirkonkellon kuminaa
pyhäaamuina, ei tyynimpinä kesälämpöisinäkään, silloin kun ihmiskorva
jo kaukaa erottaa pienten hyönteistenkin surinan metsässä. Vanhat
hokivat tätä kirkkomatkaa viideksitoista neljännekseksi, mutta
nuoret arvailivat neljää täyttä peninkulmaa, käskivätpä vielä
siihenkin lisätä "rapian päälle". Kukapa koskaan noita taipaleita oli
laillisesti tarkistanut? --

Korpiloukon mökinisännän nimi oli Topi Topinpoika Romppanen --
hänen vaimonsa nimi Riika. Samoinkuin Topilla oli säädyllisempikin
nimenmuoto, nimittäin Tobias ässän ja pehmeän peen kanssa,
samoin kuului vaimonkin nimi täyteläisimpänään: Retriika
Euphrosyyne Saarantytär Juntunen. Näitä hienompia nimiä ei
koskaan turhaanlausuttu arkielämän hyörinässä, vaan ne vedettiin
esiin ainoastaan juhlatilaisuuksissa, kuten henkipanossa,
rokonistutuksessa ja rippikirjoituksessa. Kyllähän oikeastaan Riika
alkujaan oli toivonut juhlanimen käyttöä keskinäisessäkin elämässä
ja morsiamena ollessaan nykäissyt Topia hihasta muistuttamalla
että "sano sinä viinimmästi", mutta kun Topi oli yrittänyt, niin
kielenkanta aina oli kangertanut: Retriikasta oli väkistenkin
tullut Returiikka ja Euphrosyyne katkennut kahtia ja muutenkin
niin rumasti karskahtanut, jotta toisen oli ollut pakko luopua
mielihalustaan. Eihän ne nuo miehen-kämpyrät, sydänmaan tollot,
mitään ymmärtäneet maailman hienouksista -- hän, Riika, oli ollut
kerran heinäkasakkana lukkarissakin ja silloin sattunut kuulemaan
kuinka koreasti herrasväet siellä puhelivat. "Takku miukast, nella
venni, jaska vunteera, tak tak!" Niin olivat livertäneet kuin
rastaat helluntaiyönä. Mutta kaikki se koreus ja hauskuus oli
iäksi kadotettu, kun joutui Topille vaimoksi. Luontainen kaiho
herrahtavampiin kielenkäänteisiin oli sentään jäänyt kytemään Riikan
sydämeen vielä mökkiläisen vaimonakin. Kun ensimmäinen lapsi oli
saatu, oli sen nimestä näet noussut pientä sanaharkkaa, sillä äiti
oli tahtonut tehdä Rans-Petterin, mutta isä oli penännyt panevansa
raamatullisen nimen Sakeus, mikä toki oli joutunutkin pojalle, jota
nyt Sakeksi sanottiin. Isä Topiaksessa, itsepäisesti vaatiessaan
ristimäksi Sakeusta, oli arvattavasti hautunut sangen syvällinen
aivoitus esikoisensa tulevaisuudesta. "Sakeus, astu nopeasti alas
puusta" oli ainoa pyhä parsi, mikä hänen muistiinsa oli rippikoulusta
jäänyt. -- Toiselle lapselle, joka myös oli poikalapsi, oli Riika
ehdottanut nimeksi Helanteria, mutta Topi oli ollut siksi tolkun
miestä, että oli tietänyt eukolleen suomentaa, ettei Helanteri oikein
soveltunut ristimänimeksi, hän kun kerran nuorra miessä Kajaanin
markkinoilla muisti myöneensä pari siipioravan nahkaa samannimiselle
herralle, jolla siis Helanteri näytti olleen heimonimenä aivankuin
hänellä Romppanen tai rovastilla Nuurperi.

"Toisinaan vielä sakottavat", oli hän Riikaa peloitellut. Riika oli
silloin haikeasti huokaissut ja tyytynyt nimeen Sylvesteri, jota Topi
oli väittänyt yhtä koreaksi nimeksi kuin Helanteria. Tätä poikaa
sanottiin siis Vesteriksi. Kolmas lapsista oli onneksi sattunut
syntymään tyttönä, ja silloin isä Topilta oli nimenvalintavalta
loppunut. Kannesta kanteen oli äiti Riika allakan lehdet sormiellut,
tavaillut ristiin-rastiin ja vihdoin ristittää ropsahuttanut
tyttösensä kolmelle vieraalle nimelle: Peata Parpara Raakeli.
"Saakeli!" oli Topi kirahtanut, mutta silloin oli ollut jo myöhäistä.
Petiksi tyttöä vain sentään kotioloissa nimitettiin. Neljännelle
lapsukaiselle, joka myös syntyi tyttönä, valtasi Riika niinikään
omakeksimänsä valikoiman: Iita Linta Maria, joka nimi isänkin
mielestä oli näppärä, tyttö kun muutenkin äännähteli kuin mikä
tilttakerttu metsässä. Viidennen lapsen nimenä keimaili Pirjeri, ja
Piriksi pojanpulikkaa hoettiin. Tämä nimeämä ei ollut isän paremmin
kuin äidinkään keksimä, vaan oli siepattu pitäjän ruustinnalta,
joka kuului naapurin Tiinalle kertoneen Birger poikansa olevan
kaukana maailmalla siinä hosmestarein koulussa. Mitenkä lieneekään
sekä Topille että Riikalle pöllähtänyt päähän, että jospa heidänkin
pojastaan vielä tulisi hosmestari!

Siinäpä olivatkin Korpiloukon kaikki lapset toistaiseksi, ei ollut
Topin mielestä kiroluku, vaikka vielä tulisi kuudeskin; "harvoin
riihi tyhjänä paloi".

Mutta perheeseen liittyivät likeisesti kotieläimetkin.

Mökin koiran nimi oli Jysky ja oli se ihmeesti isäntänsä
näköön. Silmäin ilme ja käytöksen tyyli olivat hämmästyttävästi
yhteenvivahtavaiset. Jokainen, joka sattui näkemään koiran ja
entuudesta tunsi Korpiloukon Topin, saattoi varmasti päättää, ettei
sennäköinen pörhöpää pystykorva, pihkanokka, voinut olla kenenkään
muun kuin Korpiloukon Topin koira. Mökin kissa puolestaan ei ollut
erikoisesti emäntänsä näköinen. Mutta nimenannossa oli emännän sana
taas paljon painanut puntarissa. Mirrin nimi, valehtelematta sanoen,
oli näet Ranstakka, minkä merkillisen helkäyksen Retriika Euphrosyyne
muisti kerran kuulleensa vanhan valtesmannivainaan piialta.
Ranstakka oli karvaltaan parranpunerva, silmät tulikivenkeltaiset.
Mökin ainokaisen lehmän nimi oli talonpoikaistyyliin Ämmikki,
mutta pienelle mullivasikalle oli isä Topi paiskannut korkonimeksi
Kurapatki, mikä varsinkin lasten mielestä oli maailman lystikkäin
sutkaus. "Kurapotkuksi" he jukuripäätä karsinan raosta härnäilivät ja
hyväilivät. Mullikan nimeä ei Topi sentään ihan omasta päästään ollut
keksinyt, vaan oli sen sattunut kuulemaan takavuosina kirkkovenheessä
soutaessaan vanhalta kiertokoulumestarilta, joka värisevällä äänellä
oli haastellut hirmuisista veritöistä Japanin sodassa. -- Pientä
karjaa oli mökillä nelisen nuppapäätä, mutta oinasta mainittiin aina
vain pässiksi ja lampaita "testepiioiksi" silloin kun niitä rualle
maaniteltiin.

Siinä pikku mökin koko asujamisto ja piteet. Oli toki ennen ollut
hevoskopukkakin, kolmellakymmenelläviidellä markalla ostettu,
mutta oli ruunarukka sortunut surkealla kuolemalla. Se näet oli
kesäkuumalla kaahliessaan tarttunut lammen liejuun ja siitä löydetty
vasta monen päivän perästä, kun jalat jo olivat mätäturrina ja
viimeinen henkitore ruumiissa -- heti oli lopettaa täytynyt eikä oltu
saatu nahkaakaan nyletyksi kunnolla. Ensimmäisen lehmän oli vuotta
yhdeksisen takaisinpäin mörkö tappanut, ja lammaskatraastakin oli
sama peto aivan viime suvina raiskannut kolme yhteen rysyyn ja niin
ahnaasti syönyt, että vain vähän villan tumpuja oli jäänyt mättäille,
mutta ei luunsuremaakaan velliksi.

Kovaa oli elämä erämailla!



3


Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman
ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä
ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Osakkaampien
pilanteko saattaa joskus olla paikallaan, mutta raaka todellisuus ei
vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.

Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käyristyvine
leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä
harvahkoine kulkkupartoineen, jota ei milloinkaan ajeltu. Akkaa
oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki
lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen
kärjestä. Ukkoa uhoeli käsikalvosten vavahtelu Topilla, kun hän
petäjän runkoa taivas-alla kuoriskeli, ukolta jo oireili omituinen
yksinpuhelunsa yön pitkinä pimeinä.

Eivät sentään ikäloppuja olleet -- ihmiset sitkaimmassa iässään.
Erämaa heihin oli leimansa painanut.

-- Miten tässä taas tämäkin talvi toimeen tultaneen? puheli Topi
ääneensä ajatellen, ei suinkaan kysyäkseen neuvoa eukoltaan, vielä
vähemmin lapsiltaan, vaan ainoastaan pikkuruikkusen purkaakseen omaa
mielikarvauttaan.

Hän on juuri tullut ulkoa rankapuun raahannasta ja, istuen
seinuspenkillä hämärtyvässä pirtissä, päästelee hitaasti jaloistaan
kovankopisevia pieksulöttöjään.

Riika ahertelee pienemmän lapsen kätkyen ääressä, pöyhien
ryvettyneitä ryysyjä ja tuuppien kitisevälle pojalle suuhun
leivänpuruja omasta suustaan. Kotvan kuluttua hän ikäänkuin vasta
kuulee Topin sanat korvissaan ja vastaa kuivakseen, mieli onttona:

-- Tultava on...

Senjälkeen taas pitkähkö äänettömyys vallitsee mökkiläispuolisoiden
kesken. Isommat lapset vain peuhaavat ja riitelehtivät likaisella
lattialla ja nostavat toisinaan sellaisen metakan että vanhempain on
pakko sekaantua selkkauksiin ja komentaa paljaskinttuiset pirpanat
järjestykseen.

-- Ja mikä ne nuo sikiötkin elättää jaksaa? taas tokaisee Topi.

Mutta siihen Riika heti kimahtaa kirpeästi:

-- Itseppä heijät maailmaan laittanutkin out -- tottapa ruokitkin!

-- Äläs, äläs, ärähtää silloin Topi. -- Kaksi niitä on kiveä
köyhänkin myllyssä. Ja Jumalan voima pyörittää...

-- Vai myllyssä! murahtaa Riika katkerasti naurahtaen. -- Ono, ono.
Vaan tästä meijän mökin myllystä ei lähe muuta kuin paljasta... Kato
häjy, taas minkä teki!

Vaimo kiskaisee pikku Pirin kätkyestään ja melkein viskaamalla
lennähyttää lapsen lattialle. Yksitoistakuukautinen "hosmestari"
poraa kuin riivattu niin että korvia särkee. Räkä purskuu
nenänykeröstä, takapuoli on ulostusten tahrima. Eihän tässä mitään
hätää olisi, mutta perheen äiti on aatamissaan ja se pilaa asiat.

-- Sake hoi! tule, ota kätkyestä, vie ulos! kuuluu komennus porun
seasta. -- Elä sinä paljain käsin, kelvoton. Kurkota Topi pärettä
sieltä ranmuurin raosta. Kiireenvilikkaa!... Vesteri! Työnnä se
ovenrenkkana auki. Mikä tässä kaikkia haisuja... Etkö sinä iippana
sitä vesiämpäriä likemmäksi saa?... Voi häikäle, siinä jo toinenni
lorottaa. Ulos ei mennä? Iita Linta Mar... Jo kasteli, runtti. Ei
tuosta Petistäkään apua ouk. Hehhee. Nyt lammen rannalla ongella
ollaan. Siivotkoon Topi, en kai minä joka nurkkaan kerkiä, ene!...
Tyhyi. Ei noista kakaroista... muuta kuin ikuista vastusta... Vai
myllyssä -- minä sanon jotta tässä pirtissä ei pyöri muu kuin pyll...

Sellaista se on Retriika Euphrosyynen arkipuhelun tyyli, sellaiseksi
se vuosien vieriessä on muodostunut. On siinä köyhän mökin äidillä
tosiaan kestämistä lastensa hoidossa, kun harvoin muut auttelevat.

Mutta on Topillakin kestettävänsä eukkonsa terävähkön kielen kärjen
edessä. Usein mies tätä elämänsä ristiongelmaa on salaa huokaissut,
joskus julkisestikin, ja puhkipäin aprikoinut, miksi sen juuri näin
olla pitää, mutta ei ole hän koskaan löytänyt muuta selvitystä kuin
minkä muistaa isävainajaltaan kuulleensa, että:

    "Vaimo haaksi, vaimo hauta,
    vaimo himmerkin ilo, vaimo helvetin tuli."

Ja lisäksi hän tietää, minkä kaikki miehet tietävät, että nimittäin:

"Akaton mies -- kuin hännätön susi."

Eihän tästä mihin pääse. Eikähän tässä hätää tulisi eikä pahoja
sanoja paukahteleisi, jos vain elämisen keinot kohentuisivat. Mutta
mikäpä ne kohentaa? Nälän varjo väikkyy yli maisemain...

-- Etkö sinä sitä velliä tänä päivänä keitäkään? rohkenee Topi
kysäistä matalalla äänellä.

-- Keitä sinä! tomahtaa Riika merkitsevästi.

-- Ka kyllähän minä... missä sulla niitä jauhon pölyjä.

-- Ota hae... tuhnasta... siitä isosta... tuohisesta...

Miksikähän se Riika noin nieleksii sanojaan ja ikäänkuin ilkkuu
silmäkuopillaan?

Topi virittää ensin tulen honkaisiin halkoihin ja nostaa vesipadan
koukkuun. Lähtee sitten paljasjaloin läpi etehisen kylmään
huoneeseen, jossa toinen puoli lattiaa on auki ja toinen puoli täynnä
rojua. Hän kuulee vaimonsa omituisesti hykähtävän selkänsä takana...
Topi kopeloipi pimeässä, mutta kun ei heti löydä, huutaa oven raosta
pirttiin:

-- Tuokaa poijat tulen välkettä!

Sake saapi päresoihdun ja, puristaen sitä molemmin käsin, tulla
kaarottaa isänsä avuksi jääkylmään huoneeseen, paljain jaloin hänkin
ja toinen housunlahe melkein olemattomissa. Palava päre luopi
iloisen punertavan hohteen kolkkoon kammioon, jonka laipiossa varjot
salaperäisesti vipajavat. Isä ja poika hakevat yhdessä jauhotuohista.
Jo sattuu päreen tuike mustasisuksiseen tuohiastiaan.

Mökin isännän silmä sävähtää suureksi, sydäntä kouristaa...

-- Tyhjänä tämä... Herra jum...

Hän ottaa koko tuohisen mukaansa ja lähtee kuin ontuva kyykkimään
takaisin pirttiin.

-- Isä hoi, katsohan..., huomauttaa poika, kun päreen loimo
sivumentäessä osuu mustana ammottavaan ulko-aukkoon.

-- Jopahan tuiskuttaa, myöntää isä ja palaa pirttiin, varoo
silmähtämästä Riikaan päin, kaputtelee kolkonäänettömänä
jauhonrippeet irralleen tuohisen pohjasta, korjailee tulta ja alkaa
keittää -- velliä.

Riika pälyy puolella silmällä ukkonsa askarteluun, suu pilkallisesti
supussa, ja liekuttaa lapsen kätkyttä niin rajusti, että poikanen
joka hetki on tipahtamaisillaan yli laidan. Lattiapalkit jymisevät.
Petti ja Iita Linta Maria rassailevat rukkia, Sake ja Vesteri
hyväilevät Jyskyä, joka loikoo rahin alla ja silloin tällöin urahtaa.
Mirri naukaisee tuontuostakin uunin päältä, nähtävästi nälissään.
Laihat russakat juoksentelevat pitkin honkaista pöytää janoisina
piirittäen kaksikorvaista sinukkatuoppia, jonka ylitse sillaksi on
heitetty vanha, mustantahrautunut virsikirja. Jo kiipeää rohkein
pitkin tuopin kuvetta, tunnustelee sarvillaan virsikirjan kantta,
miettii kotvan, näyttää muistavan, ja sukeltaa äkkiä alas juomaan.
Kymmenittäin ruskeatakkisia tovereita seuraa perässä...

Mutta Topi hämmentelee vesivellipataansa, silmäilee häkkärässä
riippuvia reikäleipiä ja päättelee itsekseen: "Pakko tästä on
lähteminen kirkonkylään -- viikon päästä näkyvät leivätkin loppuvan."

Hän niistää pärettä, joka palaa pihdissä muurin kulmauksessa, nostaa
hiukan vapisevin käsin höyryävän padan pölkylle pankon viereen ja
ilmoittaa joukolleen vellin olevan valmiin.

Lapset kirmaisevat padan ympärille, koirakin nousee haukotellen,
silmät kiiluvina. Kissa hyppää alas. Isä Topi ottaa pahkakupin,
lykkää siitä sormellaan entistä ruanjätettä pois, kaataa velliä
kuppiin ja hakee lusikat, puiset käkkyrät.

-- Panitko sinä suolaa, kun en minä nähnyt? kysäisee Riika suu yhä
suippurassa, mutta hieman lauhtuneempana, kun lapsikin juuri on
nukahtanut.

-- Paninhan minä..., sanoo Topi häpeissään, sillä hän on huomannut,
että tuohinen suolakopsakin jo on pohjaan menossa.

Perhe rupeaa rualle. Kaikki saavat leivänkimpaleen kouraansa.
Pyhäinen hartaus valtaa mielet; kielet kangistuvat mykiksi. Pojat
ja vanhempi tyttö syödä lopsivat samasta kupista isänsä kanssa.
Topi tuontuostakin kohottaa pahkakupin partaisille huulilleen,
pitkään ja juhlallisesti ryystäen. Oikuttelevaa Iita Linta Mariaa
syöttää rikkolaitaisesta savimaljasta äitinsä. Vesissä-silmin jyrsii
puolenkolmatta-vuotias tyttönen kivikovaa leivänpalaa, johon ei pieni
hammas mitenkään ota pystyäkseen.

Kun on aterioitu ja siunattu, saa Jysky vellikupin nuoltavakseen,
josta koiran nälkä yhä kiihtyy. Ranstakalle luvataan tuoretta maitoa
yhdessä Iita Linta Marian kanssa, jahka äiti tästä pääsee lypsylle...

Ulkona tupruttaa lunta niin sakeasti, että päresoihtu uhkaa tupsahtaa
sammuksiin, kun Riika emäntä, hameet vyötäryksille kuorittuina, kiulu
kädessä, pihan poikki laahustaa iltalypsylle. Matala navetan katto
paistaa jo valkoisenaan lumesta. Märänkiiltävä ovi narahtaa heikosti
saranoissaan, mutta Ämmikki on heti kuullut, arvannut tutut askelet
tanhualta ja kääntää ynähtäen kippurasarvista päätään päin tulijaa.
Lampaat alkavat määkyä ja töykkiä karsinan seinustaa, mullikkakin
kapsahtaa hoikille säärilleen, mylähtää ja jää tyhmännäköisenä
katsomaan ovea kohti.

Armonenkelin ilmestys se karjalle on tämä Riikan navettaan tulo.
Ämmikki halajaa haudettaan, lampaat kärttävät lehtikerppuaan,
mullikankin on muonansa saaminen. Mutta ei aina ole mistä antaa,
monta kertaa on emännälle kyynel kihahtanut silmiin, kun Ämmikki on
nuoleksinut hänen tyhjiä kämmeniään tai lampaat hennoilla turvillaan
häntä koskettaneet tai mullikka päästänyt intohimoisen pitkän mylinän.

-- Elähän nyt siinä, tp tp, ke ke, seisotko siivosti...

Mökin emäntä lyyhistyy lehmän vatsan alle, tarttuu nännipuikkoihin
ja alkaa lypsää, päresoihtu hammasten välissä. On tämä vähän hankala
tehtävä yksikseen, mutta käy sentään tottuneelta. Ovathan joskus
pojat ja Pettikin auttamassa. Ämmikki ölähtelee, kiulun pohja kihajaa
valkoisenaan vaahdoten ja kupluillen.

Maitoa lähtee toisinaan kiulun täysi, ei ole huonolypsyinen tämä
Ämmikki. Kun vain syöttövehkeet talven yli riittäisi...

-- Eläkä kiulua siinä kaaja, ke-ke...

Voi herrajessus sentään. Vieläkö pitänee valkea virittää kotapadan
alle?... Minkälaisia halonrempaleita _se_ taas on... Joutaapa
itekkin... En minä kehtaa... Saapi tässä kärsiä eläin jos
ihminenkin...

Navetan märänkiiltävä ovi pimahtaa taas kiinni, ja synkkään pimeyteen
jäävät elukkaparat. Päresoihtu hulmahtaa tanhualla ja sammuu äkkiä.
Korpi huhuilee ja kohisee peloittavasti alhaalla saunan takana.
Lunta syytää sihuuttaa vasten silmiä. Lapsen kitinä -- mikäpäs muu
-- taas on vastassa kun Riika emäntä pirttiin työntyy, hame märkänä.
"Pitää antaa pikku miehelle mammia"... Iita Linta Maria on nukahtanut
maitoa vuottaessaan Petin ja kissan viereen. Kalpea pieni raukka...
sydänkukkanen sentään... Tulleeko äidin auttajata milloin?... Ristus
armahtakoon...

Isä Topikin jo nukkuu ja kuorsaa keskellä lattiaa. Kuorsaa, köntti,
ja maatessaan tuhnailee kuin mikä... Pojat siinä kupeella ryysyjen
alla -- Vesterillä suu selällään, posket pöhössä. Tulleeko pereen
tukia, jahka jäsenet karkenee?... Luoja varjelkoon...

Russakat juoksentelevat kuin hullut pitkin vanhan virsikirjan kantta.



4


Kaikki ovat jo syvästi nukahtaneet mökissä, mutta isäntä Topi näkee
unta aivankuin asiat tapahtuisivat valveilla:

Hän on hiihtävinään läpi salojen kaukaiseen kirkonkylään tyhjä
säkki selässään ja menee suoraan pappilaan. "Mitäs sitä Topiakselle
kuuluu?" kysyy rovasti Nuurperi. "Eihän sitä mulle mitä uusia",
vastaa Topi jurosti: "sitä vanhaa vähnitystä vain". "Vai niin, vai
niin", sanoo rovasti: "mitäs Topiaksella nyt sitten on asiaa?" "Ka
on asiata", rykii Topi lakinreuhkaa käsissään pyöritellen. "Lähteä
piti tievustamaan herra rovastilta, jotta onko niitä tullut niitä
hätäapuja Helsingistä, niitä hätäapuja köyhille?" Silloin rovasti
rypistää kulmakarvojaan, katsoo tuikeasti Topia silmiin ja virkahtaa:
"Enkös minä ole Topiakselle ennen sanonut, että kun ihmisellä on
hätä, niin tulla pitää kirkkoon rukoilemaan, niin kyllä Jumala antaa
mitä itsekukin pyytää?" Topi tuijottaa häpeissään alas rikkinäisiin
pieksuihinsa, joista isovarvas kiiluu, ja äännähtää: "Auttaako se
sitten varmasti?" "Auttaa se varmasti", vakuuttaa rovasti, "kun
vain ihminen vilpittömästi uskoo". "No joo", sanoo Topi ja on
vilpittömästi uskovinaan, koska rovasti sen niin vakuuttaa. Ja kas
siinä samassa hän jo onkin menossa kirkkoon, tyhjä säkki selässä.
Kun tulee kirkko törmälle, niin voi ihmettä kummaa: kirkontornissa
pyörii tuulimyllyn siivet, pyörii, pyörii huimaa vauhtia, ja
tapulissa vaskikello pompattaa, pompattaa, mutta korkealla huipussa
kultaristin päällä istuu itse isä Jumala ja kuin ukkosen jylinä
huutaa: "Tulkaat tänne kaikki te, joilla säkki on tyhjä, ja minä
tahdon teille jauhattaa ilman rahaa ja hintaa!" Topi seisoo iloisesti
ällistyksissään eikä ensin ota uskoakseen silmiään, vaan sitten äkkiä
lähtee juosta hölkkäisemään kirkkomyllylle niin että hiukset ilmassa
leijaa ja tyhjä pussi niskassa roihuaa, ja hän saapuu kirkon juurelle
ja läähättää: "minä, minä, minä!" Niin herra Jumala tarttuu myllyn
siipeen ja keikahtaa sen mukana alas maahan ja tuiskahtaa ihan Topin
nenän eteen ja sanoo: "Autuaat ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät
tiedä, mitä heille annetaan. Topias Topianpoika Romppanen, sido
nopeasti säkkis rattiin!" Niin Topi kiiruhtaa kirkkomyllyn sisään
ja hakee torvea, josta jauhon on valuminen alas, ja äkkää, että se
on kuin nurinkäännetty saarnaspönttö, ja hän sitoo tyhjän säkkinsä
siihen hihkaisten ylös: "Antaa nyt solua vain!" Koko kirkontorni
alkaa ryskyä ja huojua aivankuin kaatuakseen, ja hirmuinen viuhke
kuuluu ilmassa kuin pyhän hengen humina, ja kirkonkello pompattaa
pompattamistaan, ja säkkiin alkaa solua jotakin raskasta, ja Topi
seisoo riemuisesti hämmästyksissään hajalla reisin ja pitelee säkkiä
vapisevin käsin, molemmin koprin hän pitelee tanakasti. Ja kohta hän
huutaa ylös torniin että "kyllä piisaa herra Jumala, kyllä piisaa",
irroittaa säkkinsä suun ja tahtoo maistaa sitä jumalanviljaa.
Mutta säkistä hyppääkin häntä vastaan Retriika Euphrosyyne.
"Herrankiekkura!" kiljahtaa Topi kauhistuksissaan, "mitä sinä Riika
säkissä?" "Sano sinä viinimmästi!" vastaa Riika pilkallisesti
naurahtaen; "Jumalan voima se akkojakin pyörittää". Topi seisoo
torottaa, kynsii korvantauksiaan ja meinaa niinkuin suuttua herralle
Jumalalle, mutta samalla rovasti Nuurperi alttarilta lempiästi
huutaa: "Rakkaat ystävät Ristuksessa, avioliitto on itse Jumalalta
säätty, pidelkää nyt yhdessä säkkiänne!" Niin Riika ja Topi yhdessä
pitävät pussia pystyssä ja Jumalan tuuli ulkona pyörittää. Mutta kun
säkki taas avataan, niin sieltä hyppää Sakeus ihka alastomana kirkon
lattialle ja sitten tulee Sylvesteri ja sitten Peata Parpara Raakeli
ja sitten Iita Linta Maria ja vihdoin pikku Pirjeri, ja kaikki lapset
kirkuvat kärttäen maidon tilkkaa ja leivänpalaa. Mutta isä Topilla
ovat hiukset nousseet pystyyn kuin karva vihaisella koiralla, ja hän
juoksee ulos kirkon ovesta koko pere kintereillään ja hän huutaa:
"Herra Jumala, herra Jumala, enhän minä vellijauhoja saanutkaan!"
Eikä hän malta olla kirosanaa sanomatta. Mutta kun hän vääntää
kaulaansa katsoakseen kirkontornin huippuun, niin ei siellä isä
Jumalaa olekaan, vaan siellä huipussa keikkuu musta mies, joka huitoo
kämmentään ja neuvoo:

"Ota sinä Topi siitä isosta tuohisesta!" "Missä se on?" huutaa Topi
vastaan. "Tuolla puolenhan se on!" huutaa se musta mies ja viittoo
koivikkoon ja nauraa hohottaa. Ja Topi juoksee koivikkoon ja koko
perekunta hänen kintereillään ja lapsi-rukat apposen alastomina,
ja kaikki juoksevat, juoksevat samaa polkua, mutta yhtäkkiä isä
Topi pudota moksahtaa avonaiseen hautaan ja koko pere yhteen läjään
hänen päälleen, ja syntyy hirmuinen parku ja ähkintä ja kaikki ovat
tukehtumaisillaan, ja Topi huutaa: "Tuokaa tulen välkettä -- tyhjähän
tämä on, ihan tyhjä!" mutta Riika ilkkuu korvan juuressa: "Enkö minä
sitä sinulle sanonut, jotta semmoinen se on se köyhän mylly?" Ja koko
pere huppuroi kuopassa, mutta rovasti Nuurperi marssii ryhdikkäästi
haudan ääreen, heittää someroa rautalapion kärjellä, ja kaunis ääni
kaikaa yli Riikankin toran, kun pappi kultaristisestä kirjasta
juhlallisesti lukee: "Nimeen isän ja pojan ja pyhän -- amen"...

-- Topi hoi, Topi, mikä piessa sinua riivoaa? Elä karju siinä,
täytinenkö miehen kinttuja viskelee? Eläkä potki siinä, kuuletko
sinä, nukutko sinä vai...?

Mökin emäntä puistelee miestänsä käsivarresta, raapaisee tulenkin
tikkuun ja katsoo: Topi on suinpäin vasten lattiata, nyrkit
puristuksissa ja höyryää märkänä hiestä, havahtuu tulen välkkeeseen,
kepsahtaa istualleen, tuijottaa tukka torrollaan oveen mitään
älyämättä, painaa sitten kämmenellä rintaansa, huokaisee syvään ja
köntsähtää kyljelleen untansa jatkamaan.

Mutta Riikan on paha olla eikä hän enää saa unen rihmasta kiinni, hän
kopeloipi kitiseväistä kätkyessä ja kohentelee ryysyjä toisten lasten
päälle, jotka siinä nukkuvat ympäri lattiaa.

"Lieneekö Topi oikein tervekään, koska se noin yö-sydännä meiskaa
ja mutisee?" miettii Riika ja onea säälintunne vihlaisee hänen
sydäntään. "Jos se vielä kuolemaan sattuisi, silloin tässä
vasta pyykissä oltaisiin. Taivaan pyhät enkelit varjelkoot!
Mutta vellijauhon hakuun sen tästä on pakosta lähteminen, kun
ei ole pottujakaan kuin viitisen kappaa kuopassa. Ja vaateapuja
lapsirievuille pyytää pitää..."

Mökin emäntä viruu selällään, pää hupussa hameen liepeen alla, jalat
paljaina. Ajatus on pistänyt johonkin hellänarkaan paikkaan, ja
silmistä puristautuu kuuma kyynelkarpalo, jota ei kukaan näe ja jota
ei kenellekään kehtaisikaan näyttää...

"Tämmöisissä risoissa sitä minäkin... ei yhdeksään vuoteen hameen
hatuvaa, ei paijan palttinaa. Lupasi Topi toki vihtoriinejakin
silloin kun talosille ruvettiin; ei ole raiska pystynyt hankkimaan
yhtä röijyn räpälettä! Enkä häntä kehtaa kerjätäkään. Rääsynä se nyt
on morsiuspuku -- navettaan vain kelpaa. Saanenko enää elämässäni
uutta kirkkohametta?..."

Riika säpsähtää omia himojaan. Mokomat tunteet täytyy tietysti
kuolettaa. Syntiä ne ovat! Mitenkä siinä äitivainaan antamassa
kirjassa veisasikaan? Kah kun ei ota muisti, vaikka säkeet kielellä
hyppelevät...

    Mene pois kiusaaja!

Riika sytyttää päreen, haparoi käsiinsä virsikirjan pöydältä,
karistelee russakat lattiaan ja alkaa istuallaan pärevalossa
puoliääneen hymistä ja lukea:

    Pois makia mailma jää -- -- --
    Pois paha prameus,
    Kanss' tyhmä koreus!
    Kaikk' samett' silkkipuku,
    Kuin tuuli turhaan hukkuu -- -- --

Sillä tavoin hän löytää mielenlohdutuksen yön hiljaisessa
kiusauksessa ja pääsee jälleen nukahtamaan selin mieheensä,
joka aamuyöstä tuntuu makaavan tyynemmin enää huutelematta ja
piehtaroimatta unissaan.



5


Hämärästi Topi muisti untansa, kun aamulla työntyi lumiselle pihalle
ja pistäytyi navetan taa. Siinä aamutuimassa, tuijottaessaan
alasvalkeaksi muuttuneeseen metsän laitaan, vilahti hänessä
kummallinen kuvitelma, että Jumala -- niinkuin muutkin herrat --
asuu siellä kaukana kirkonkylässä, mutta että ei hänkään rupea
korpiloukkolaisia avustamaan noin vain ilmanaikojaan. Pitää sille
toki olla lintua, oravannahkaa tai muuta metsän riistaa jauhokilon
vastimeksi tai täytyy hänen kanssaan tehdä urakka pajunkuoren
kiskonnasta tai tervasjuurikkain kokuusta ennenkuin se köyhää
asianalkain auttaa. Herrojen herra -- konrahti, konrahti sille olla
pitää!...

Topi ähkäisi tälle epäkristilliselle mielikuvitelmalleen, puri
vihoissaan hammastaan, että kaikkea hapatusta sitä ihmisen kallossa
olla pitikin, sekä häpesi kuvitellessaan, että jos joku voisi
kurkistaa hänen aivoihinsa ja nähdä, miten sekapäisesti mies ajatteli.

"Mutta mikäpä ne minunkaan mielijuohteeni urkkii", lohduttelihen
hän suu omituisesti irvissä, vyöttäen tuppivyöllä housujaan, jotka
ikuisesti pyrkivät solumaan.

-- Isä hoi, isä! kuului nurkan takaa pihan puolelta.

-- Ka tulenhan minä täältä, mitä sinä... eh... menetkö pirttiin
paleltumasta! komensi Topi tullen pihaan, jonka keskellä
kahdeksanvuotias vanhin poika seisoi paljain jaloin lumessa. Mutta
pieni Sakeus ei hätääntynyt ensi käskystä, vaan seisoi tanakkana
paikallaan jalat nilkkoja myöten ummessa, ja ruskeat silmät kiiluivat
kuin pienet tulihiilet isää kohti.

-- Mitä sinä, keh? Määtkö siitä vai...

Mutta poika ei sittenkään hievahtanut ennenkuin sai asiansa sanotuksi:

-- Saanko minä isän suksilla mennä saunatörmästä alas? Niin Vesteri
ottaa äitin sukset...

-- Eihän sulla ole kenkiäkään, poikariepu! muistutti Topi.

-- Kyllä minä kengättäkin kolmisen mäkeä, väitti poika, itku kurkussa.

-- Sinä vielä katkaiset -- ja minulla on tässä lähtö kirkolle, esteli
isä.

-- En minä katkaise, isä, rukoili poika kasvot sinervinä; -- minä
hiihan hyvin varoin ja toisesta suksesta on nokka jo ennestä poikki,
lisäsi hän vakuuttaen.

-- Ka tule nyt pirttiin lämmittelemään, niin saat sitten käväistä
Vesterin kanssa, suostui isä vihdoin.

Mutta eivät pojan kekkulit, kerran luvan saaneina, malttaneet
montakaan silmänräpäystä sisällä viipyä, vaan pian he häärivät
pirtin edessä huutaen ja huipaten suksillaan mennä räpistelivät kuin
vesilinnut järvenpintaa pitkin nuorta lunta ja katosivat saunan
taa. Mökin koira seurasi heitä ilosta ulvahdellen. Ja aamuruskon
verestävästä hohteesta lumen häikäisevää valkeutta vastaan näyttivät
Sakeuksen punaiset varpaat vielä punaisemmilta, mutta Vesterillä
sentään repottivat jaloissa äitinsä vanhat syylingit, vaikka nilkat
vilkkuivat paljaina paikkaisten housunlahkeiden alta. Mieleistä oli
pojista mäenlasku saunatörmässä, ja ihmeissään jänöjussit Hiisivaaran
rinteillä nostelivat korviaan kuulostellen mikä remakka nyt mökiltä
oli lähtenyt raikumaan päivän valjetessa. Koiran ulvahduksista ne
sentään päättelivät, ettei vaara väijynyt jänisten valtakuntaa.

"Ei näy paljon tarvittavan köyhän lapsen iloihin", ajattelee Topi
poikain remakan kuullessaan pirtille. "Hyvä onkin, etteivät vielä
ymmärrä."

Mutta Riika ajattelee näin: "Mikä ne suenpenikat taas syöttää, kun
sieltä takaisin tulevat? Ei pitäisi lainkaan ulos laskea, niin
säästyisi leipää."

-- Tuleeko sulla lähtöä tänäpäivänä? kysyi hän ääneen Topilta.

-- Pitää kai tästä lähteä, vastasi Topi leikkoen puukollaan pyöreää
nahkapalaa pieksunpohjansa paikaksi.

-- Et kai sinä perille tän'iltana kerkiä?

-- Selkoskylälle minä yöksi, sanoi Topi, pikilanka suupielessään.

-- Velaksiko sinä ihan... niitä jauhoja? kyseli yhä Riika.

Topi viivytti vastausta.

-- Hyväpä jos velaksikaan..., murahti hän sitten jurosti
katsahtamatta ylös pieksunpohjastaan, jota koputteli polveansa
vasten. -- Lähteneekö noista linnun raadoista montakaan kiloa...

Riikan silmät välähtivät.

-- Onko sinulla säästössä?

-- Liehän heitä nyt sen verta, jotta joku vellipata velattakin,
vastasi Topi tyynesti.

"Onpa se sentään mies tuo Topi", ajatteli Riika häpeissään. "Kun
on minulta niin silmän vältyttänyt ja yhtäläiseen metsästä tultua
valitellut, ettei lintuja tänä syksynä näy tai jos näkyykin, niin
ovat muka niin arkoja, jotta vain kaukaa saa ampua ja aina sivu
siuhuu luoti. Satimilla lie saanut?"

-- Missä sinä niitä oot säilytellyt kun en minä...? kysyi Riika
hämillään.

-- Siinä vanhassa kuopassa..., tunnusti Topi.

-- Ilmankos se Jysky siellä on juossut nuuskimassa... Vaan miten sinä
ne kuletat?

-- Enhän minä kerralla. Tusinan otan selkääni. Toisen puolen vien
vastakertana.

Pojat tulla rymistivät saunamäestä. Sake vähän nosteli jalkojaan,
mutta kehui laskeneensa lankeamatta, Vesterin nenä turskui ja naama
oli sinipunainen. Mutta ei äiti nyt ottanut kovinkaan vihaisesti
vastaan, vaan alkoi puuhata perunapataa liedelle -- täytyihän toki
Topille pottuja keittää, vaikka olivatkin vähissä. Pojat saivat
jo etukäteen kovimmat leivänkannikat. Niille näytti tänäpäivänä
kelpaavan vaikka anturanpohja.

-- Käyt kai sinä pappilassa? kysyi taas Riika pottuja syötäessä.

-- Lieneekö häneen asioimista, vastasi Topi.

-- Olisi minulla... kehruuksia kysyä pitäisi ruustinnalta... Ja
vielä...

Lupasi Topi käydä.

Hän järjesteli kotiasioita ja valmistautui lähteäkseen.

-- Elähän vielä..., äänsi Riika vähän kuin hätääntyneesti ja rupesi
kaivelemaan riepuja kirstun pohjalta.

Sitten hän ikäänkuin salavihkaa työnsi kourallisen kuparilantteja
Topin käteen ja sanoi:

-- Ota Iita Linta Marialle kauppias Visuliinista sitä
punakukka-retonkia... muistathan sinä... samanlaista kuin näit
juhannuksena vosmestarin Alamalla.

Lupasi Topi tämänkin asian ajaa miten parhaiten taitaisi. Sitä
hän vain ihmetteli, että mistä sillä Riikalla rahoja -- markka ja
viisitoista penniä. Ei malttanut olla utelematta:

-- Mistä sinä näin paljon?

Riika naurahti ja tavoitteli karjalaiskieltä:

-- Ryssän musikat Ruotshin akoille veroa maksetah. Hospo miilui!

-- Yhyy, sanoi Topi ymmärtäväisesti. -- Hyväpä se Ämmikki onkin
lehmä...

Topi jo oli etehisessä ja kiinnitti lintutaakkaa selkäänsä rinnan yli
ristiin kulkevilla nuorilla. Lapset seisoivat ympärillä suut auki.

-- Menkäähän penaskat siitä pirttiin, toimitteli Topi siivosti, ylen
vakavana kasvoiltaan; -- kahtokaa lasista kun pappanne mänöö!

Papaksi hän itseään harvoin nimitteli, nyt miten lie tullut
sanoneeksi... ikäänkuin pilalla itseään kohtaan.

Topi tuikkasi kättä Riikalle -- ei se aina tapahtunutkaan -- ja
työntyi pihalle ottaen aluksi sukset olalleen.

Riika myös astahti yli ulkokynnyksen ja näytti huolestuneelta.
Mielihaikeasti hän virkkoi:

-- Juotaneenko tuota tämän talven jouluna kahviakaan meijän pöksässä?

Topi hätkähti. Tämä kahvin kohta oli aina ollut arin paikka asioissa.
Topi ymmärsi, että kuppi kuumaa oli Riikalle yhtä polttava himo kuin
hänellä itsellään venäjänlehtimälli.

-- Elähän nyt Riika... voihan nyt hyvin... ja kato perään, jottei
lapset tulen kanssa tuherra...

Topi jo mennä lenkkasi alamäkeen lintutaakka selässä. Tyhjän säkin
oli hän kietaissut lintujen ympärille. Jysky juoksi häntä kiekkurassa
edellä.

Riika silmäili tovin aikaa miehensä jälkeen, huokasi raskaasti ja
kiiruhti navettaan.

Mutta mökin pienestä akkunasta katselivat lapset turhaan koettaen
kaikki yhtaikaa litistäytyä naamoineen ainoata läpinäkyvää ruutua
vasten. Pian hävisi Topi näkyvistä, ja lapset lipuivat toinen
toisensa jälkeen alas lattialle. Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan
lumista korpea kohti.

Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa
erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdessä paistaa olkitukko,
toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko
ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi, jota kahdelta
puolelta kiinnipitelee mustunut, rihmavälinen tinanappi-pari?

Se on kuni erämaisen jumalankuvan särkynyt silmä, joka kärsien
katselee avaruuteen...



6


Oli lauvantaipäivän aamu.

Suutari Raappanan mökissä, jossa korpiloukkolaisten oli tapana
majailla kirkonkylässä käydessään, satuttiin parastaikaa lukemaan
sanomalehteä, kun Topi -- heitettyään kantamuksensa etehisen vaarnaan
-- työntyi sisään ovisuuhun. Suutarin akka siinä, sankalasit
nenännipukassa, oli lukemassa, ja muut näkyivät kuuntelevan.
Suutari itse istui lestipölkyn ääressä vasara kädessä, mutta ei
hänkään tuntunut liioin kaputtelevan. Pitkällä rahilla näkyi
istuksivan kolme kirkkomiestä karvalakit päissä, nysät hampaissa,
tuontuostakin sylkäistä ruiskahuttaen keskilattialle. Ei yksikään
pirtissä-olijoista hievahtanut Topi Romppasen sisäänastuessa, suutari
ainoastaan nyykäytti juhlallisesti päätään ja teki äänettömänä tilaa
tulijalle siirtämällä vasemmalla kädellään työkaluja syrjemmäs
seinustalle. Topi istuutui osoitetulle paikalle, ja häneenkin
tarttui kuunteli jäin hartaus aivankuin olisi sattunut kirkkoon
kesken saarnaa. Tuntui tosiaan ensimmältä, että tästä piti panna
kädet ristiin ja katsoa synnintuntoisesti alas lattiaan, mutta kun
ei havainnut muidenkaan siten istuvan, niin ei hänkään, vaan jäi
jäykkänä eteensä tuijottamaan. Yhden syljen sylkäistyään höristi
Topikin korviaan ja koetti ajatella, kun suutarin akka korkealla
äänellä lukea rompotti sanomalehdestä:

"... Ja tässä maassa on aina vallinnut vääryys ja kierous
porvariluokan puolelta. Köyhän kansan on napisematta täytynyt
kärsiä puutetta ja nälkää ja kuolla kurjuuteen, josta ei kukaan
ole tahtonutkaan pelastaa. Herrat sortajat eivät ole mitään
tietää tahtoneet kansan suurista kärsimyksistä, vaan ovat aina
niille nauraneet ja sanoneet niiden johtuvan vain typeryydestä ja
laiskuudesta. Eikä rehellinen työmies tähän asti ole koskaan saanut
työstään sitä palkkaa, jota on oikeus ja kohtuus vaatia. Pappi on
petollisesti opettanut kirkossa ja rippikoulussa, että näin olla
pitää ja että Jumalalta muka tulee sekä rikkaus että köyhyys. Nyt
tästä perkeleellisestä järjestelmästä, tästä valheen ruhtinaan
vallasta vihdoinkin täytyy tulla loppu. Jokaisen köyhän on pakko
jyrkästi nousta etujansa puolustamaan, omia ihmisoikeuksiansa
vaatimaan. Tämä käy laatuun sillä tavalla, että kaikki köyhät kautta
maan valmistuvat joukossa ensi tuleville valtiopäiville äänestämään
sellaisia edustajia, jotka ajavat ainoastaan köyhälistön asiaa ja
pitävät puolensa varakkaitten luokkien hävyttömyyksiä vastaan.
Koska herrain viime tingassa on ollut pakko antaa valtiollinen
äänioikeus köyhille, niin nyt on näytettävä, että niistä entisistä
herrainpäivistä tehdään oikeat kansan päivät. Nyt on jokaisen köyhän
-- olkoon mies tai nainen -- riennettävä ottamaan selko uudesta
vaalilaista ja jo hyvissä ajoin opittava tuntemaan, mitä merkitsee
köyhälistön vetämä punainen viiva. Sillä tietäkää, rakkaat ystävät ja
toverit, se punainen viiva lähtee Suomen kansan omasta sydänverestä.
Ja niin totta kuin köyhälläkin on Jumala ja herroilla on herra:
tämän punaisen viivan pitää viiltämän kansamme sortajia ytimiin ja
munaskuihin..."

Suutarin akka hykähti hyväksyvästi ja jatkoi lukemistaan kirjoituksen
loppuun asti.

Topin päätä huimasi. Sydän oli ikäänkuin herjennyt tykkimästä.
Tämmöistä puhettapa hän ei vielä elämässään ollut kuullut! Ei ollut
aavistanut, että semmoista sananvapautta koskaan voisi maailmassa
olla olemassakaan, varsinkaan kirjoihin räntättynä. Hän oli ikänsä
päivät luullut, että paperille painettu sana saattoi olla ainoastaan
saarnaa tai jollei varsin saarnaakaan, niin korkeintaan kuvernöörin
kuulutusta, jolla peräänkuulutettiin jotakin suurvarasta tai
maantieryöväriä. Mutta tässä räntissä aivankuin olisi puhellut joku,
joka piti rahvaan puolta ja rohveteerasi ennenkuulumattomia asioita...

Topi katsahti alta kulmainsa, että mitä muut --?

-- Joo! virkkoi isäntä suutari, -- niin on asia. Tänä talvena se
tässäkin kylässä verenkarvainen vetäistään, jotta sutkahtaa!

-- Oikein on asia räntätty, arveli muuan kirkkomiehistäkin. -- Näistä
puolin sitä reistataan.

-- Herrojen selkämuniin asti! toisti suutarin akka käärien
sanomalehden kokoon ja nousten pöydän takaa Topia kättelemään.

Suutari alkoi kaputella vasarallaan samalla puhutellen suopeasti
Topia, joka istui hänen edessään ikkunan pielessä.

-- Kuuluuko sitä mitä?

-- Eihän sitä kummempaa. Talvi tästä taisi tulla. Terveisiä
laitettiin..., äänteli Topi harvakseen ja hillitysti.

Mutta suutarin akka hytkäytti pulleaa mahaansa niin omituisesti uunin
kupeelta, jossa musta kahvipannu näkyi olleen kiehumassa sanomalehden
lukuaikana.

-- Kiitoksia! hän sieltä kimahti. -- Kyllä ne köyhän akan terveiset
paljon painaa, mikäli sen Korpiloukonkin muijan. Vellijauhon
hakuunkos sinä hiihoit?

-- Ka piti..., myönsi Topi hieman arastellen outoa kirkkoväkeä.

-- Arvaahan sen kysymättäkin, mitä varvasta kenkäraja hieroo, ramasi
suutarin akka ja alkoi kaataa kahvia pariin kuppiin, joista kaikki
vuoronperään joivat. Sai Topikin kupposen, varsinkin koska oli sukua
suutarin väelle; tästä sukulaisuudesta tosin ei milloinkaan puhuttu,
vaikka se molemmin puolin tiedettiin.

Kahvia särpiessä ympäri laitain Topi lämminneenä ja ikäänkuin
kesyttyneenä jo kysäisi että:

-- Mitä kirjaa se Kunilla tässä kuului äsken lueksivan?

Johon suutarin akka ehätti vastaamaan että:

-- Eihän se mikään kirja ollut, vaan sanomalehti "Kansan voima", sekä
lupasi antaa Topille pinkan vanhoja numeroita kotiin vietäväksi.

-- Mitäpä minä heillä, esteli Topi kohteliaasti: -- välttää ne
semmoisen mökin seinät paperoimattakin.

Mutta silloin suutari Raappana pärähti lyhkäiseen nauruun ja sanoi
että:

-- No jo sitä sinäkin Topi elät kuin mykrä metässä! Ei se meijän
Kunilla sinulle aviisujaan russakan syötiksi toki tyrkytäkään, vaan
rakuteeratakseen.

Topi oli hämillään. Ei hän tietänyt mitä rakuteeraamisella
tarkoitettiin eikä iljennyt tiedustaa. Oppinutta väkeä näkyi tulleen
tästä suutarin joukosta sitten viime juhannuksen.

-- Vaan hyvinpä hänessä, siinä räntissä, tuntuivat rohveteeraavan
siitä viimeisestä tuomiosta! uskalsi hän sentään huomauttaa. --
Minulla ihan veriä seisottamaan tuppasi, kun tuo Kunilla paasasi.

-- Jopahan on oravakoirakin ketun jälillä! nauroi suutarin akka
leveästi. -- Muistakin tulla kokoukseen!

-- Mikä kokous se on? kysyi Topi neuvottomana.

-- Vai et sinä sitäkään... Ei ole tainnut kapula kiertää
Korpiloukolle asti? No ka: Sepä se sosial-mokraatti!

-- Höö! sanoi Topi tyhmistyneenä.

-- Juu! selitti suutarin akka. -- Se on kauppias Visuliinin pirtissä
tän'iltana kello seitsemän.

-- Höö! pani Topi siivokseen. -- Papitko sitä pitää vai valtesmanni?

-- Eiköss helkkunassa! pärähti suutari. -- Ei sinne toki tohi
lukkarikaan.

-- Vai ei lukkarikaan! toisti Topi yhä enemmän ihmeissään. -- Kekä
sitä sitten pitänee?

-- Raatari Kalle ja minä! ilmoitti suutarin akka juhlallisesti.

-- Höö! pääsi Topilta vielä kolmannen kerran ja sitten hän vasta
alkoi päästä oikein urille oivaltaessaan, että tuo kokous on
tapahtuva samantyylisessä hengessä kuin äskeinen sanomalehden
lukeminen.

Seurasi kotvan vaitiolo. Jurot kirkkomiehet tupruttelivat
venäjänlehtiään niin että puolet pienestä pirtistä oli sakean
savupilven peitossa; suutari ja suutarin akka ryyppivät kahviaan
vieraiden jo juotua; vähän herrahtavammin ne näkyivät osaavan juoda
kuin muut -- eivät särpineet vadilta ympäri laitain. Sanoi suutari
ryyppimisen lomasta:

-- Se on sillä tavalla, kuule Topi, että tulevan maaliskuun 15
päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle
kantilleen.

-- Niinpä taitaa, myönsi Topi.

-- Sinäkin saat vetäistä punaisen viivan. Ja Riika myös! säesti
suutarin akka.

-- Vai semmoinen nyt on laki, arveli Topi.

-- Ei pirhana! huomautti suutari. -- Taitaa sentään Topilta ja
Riikalta veren karvainen jäädä riipaisematta. Vai lieneekö maksettu
ruununverot viime vuosilta?

-- Eipä ole tullut maksetuksi, tunnusti Topi.

-- Jääpi sitten vetämättä punainen viiva! tiesi suutari. -- Tunnen
minä sen verran uudet parakraahvit.

-- Vielähän nuo kerkiää selvittää rästit, kuka tahtonee, jyrähti yksi
kirkkomiehistä, katkeran näköinen jätkä.

-- Milläpä köyhä selvittää? penäsi toinen kirkkomies, entinen isäntä,
jolta olivat kaupungin porvareille hävinneet maat ja mannut, talot ja
metsät.

Kolmas kirkkomies tirskautti syljen pitkälle hammastensa lomitse ja
lausui ylenkatseellisesti:

-- Herrain tekemältäpä haisee se uusikin lakilaitelma, koskapa raha
ensin maksaa pitää ennenkuin köyhän ääni kelpaa.

Mutta suutarin akka otti nyt puheenvuoron ja selitti mahtipontisesti:

-- Kyllä nyt vielä tänä talvena täytyy verot suorittaa ja kiskoa raha
vaikka kiven raosta, jotta köyhimmätkin pääsee äänestämään. Vaan
sitten tulevana talvena itse tehdään laki ja nilistetään köyhiltä
verot koppina pois!

-- Noo joo, silläviisin se on justeerattava, myönsi toinen
kirkkomiehistä.

Mutta Topi oli kuunnellut eri mielipiteitä ja ajatellut omaa
kohtaansa ja sitä punaista viivaa. Hän kynsi korvantauksiaan, ja
kylmä hiki kihoili hänen ohimoillaan. Lausahti matalalla äänellä:

-- Olisi minulla linnunraatoja siksi verran jotta parin vuon verojen
tukkeeksi. Vaan mistäpäs sitten vellijauhot --?

-- Tänä talvena täytyy köyhän nakertaa vaikka männynkäpyjä, muuten
jää selvä leipä iäksi saamatta! opetti suutarin akka huiviansa
solmuun sitoen leveän leukansa alle ja tehden lähtöä kylälle.

Kirkkomiehet myös läksivät asioilleen, mikä pappilaan, mikä
vallesmanniin, mikä kunnan esimiehen luo. Topi jäi vielä
tuntikaudeksi suutarin kanssa juttuamaan maan uusista asioista
ja niitä tarkemmin tiedustelemaan. Sitten hänkin työntyi kylän
keskustaan toimituksilleen saatuaan suutarilta viimeisen varoituksen,
että oli välttämättä muistaminen saapua sosiali-mokraattien
perustavaan kokoukseen kello seitsemän illalla.

Topi lupasi pyhästi.



7


Erämaan koko luomakunta sen tuntui tietävän, että Korpiloukon Topi
oli lähtenyt vellijauhon hakuun kaukaiseen kirkonkylään. Metsän
puut siitä keskenään puhelivat suhisten toinen toisensa korvaan:
"Mies on kylässä, mies on kylässä!" Mustapartainen korpikuusi antoi
merkin suon saarekkeessa seisovalle paljaspäiselle petäjävanhukselle,
liikuttaen korviaan: "Tästä hän hiihti, tästä hän hiihti!" "Ja koira
oli matkassa -- se Jysky!" kuiskivat katajapensaat jäniksille, jotka
uutisesta suuresti ilostuivat ja alkoivat heitellä kuperkeikkaa
lumessa, suut ristissä rupatellen: "tänä yönä mennään mökille --
yleinen huviretki mökille!" Kettumikko, metsän pika-airut, loikkasi
yli ladun häntä suorana ja päätti sivumennen kuiskata rajalinjalla
nukkuvan kuninkaan korvaan, että hänen majesteettinsa suvaitkoon
nähdä kauneimmat unensa nyt, sillä seudun ainoa urkkija oli
kirkkomatkalla.

Myös navetassa mökin isännän poissaolo tiedettiin. Ämmikki
oli tyytymätön, että lantakasa takajalkojen takana kasvoi, ja
mullivasikka Kuropatki mylähteli närkästyksissään, kun muka
mielestään sai liian niukasti ravintoa. Emäntä näet aina oli kahta
kitsaampi, kun isäntä milloin oli poissa. Tosin oli suloista
kuvitella päivää, jolloin isäntä koteutuu ja jolloin tavallisesti
navetassakin hiukka herkutellaan -- nuolemalla emännän taikina
jauhoisia käsiä.

Paitsi kissamirriä, joka naukuen ikävöi riitatoveriansa Jyskyä,
näyttivät myös mökin pienemmät huonemiehet, russakat, olevan
tietoisia isännän harvinaisesta poissaolosta. Samana yönä, jona
Topi Topinpoika istui työväenyhdistyksen perustavassa kokouksessa
kirkonkylässä, nämä ruskeatakkiset toverit myös pitivät omaa
kokoustaan Korpiloukon honkaisen pöydän ääressä ja mökinväen
sikinukkuessa ikäänkuin kiihkeästi keskustelivat asioista.

"Toverit", sanoi yksi: "Romppanen on poissa!" "Mutta", huomautti
toinen sarvet pystyssä: "akkansa nukkuu tuossa lattialla".

"Veljet", virkkoi kolmas: "onko täällä mitään syötävää?"

"Ei murun suremaa", ilmoitti neljäs: "silkkaa vettä vain tuossa
tuopissa".

"Mitä mahtaa merkitä että Romppanen on poissa?" kysyi viides.

"Kuolemaa se ennustaa", selitti kuudes: "mökissä ei ole ruokaa".

"Kurjaa väkeä!" huokasi seitsemäs: "eivät kykene edes meitä
elättämään!"

"Sellaisia ovat ihmiset!" arvosteli kahdeksas katkerasti: "He
vihaavat meitä ja tahtovat meidät tappaa."

"Mutta miksi he meitä oikeastaan halveksivat ja vainoovat?" tiedusti
yhdeksäs synkeästi.

"Siksi että meitä pidetään rumina ja iljettävinä ulkomuodoltamme",
tiesi kymmenes.

"Ei suinkaan siksi", väitti yhdestoista vilkkaasti: "vaan siksi
ainoastaan, että nimemme on se mikä on".

"Jos niin on, eikö siis voi muuttaa nimeä?" arveli kahdestoista.

"Sitä ei voi muuttaa niin kauan kun emme voi muuttaa ulkomuotoamme",
vakuutti kolmastoista.

"Mutta miksi jumalan nimessä meidän täytyy kärsiä tätä kaikkea
kurjuutta?" huudahti neljästoista.

"Siksi että olemme siinneet ja syntyneet liasta!" vastasi
viidestoista jylhästi.

Seurasi haikea vaikeneminen. Pitkät, notkeat tuntosarvet vain
heiluivat hurjasti ilmassa ja ohuet siivenalukset värähtelivät
mielenliikutuksesta. Vihdoin -- ikäänkuin -- virkkoi taas yksi
ankarasti:

"Se lika on tullut ihmisistä itsistään."

"Niin", myönsi myös toinen: "heillä siis on meitä kohtaan elättämisen
velvollisuus".

"Nyt minulle selkenee!" huudahti kolmas: "he inhoavat meitä
sentähden, että he meidän olemassa-olossamme näkevät oman kurjuutensa
kuvastuksen".

"Meidän on vain yöllä salaa liikkuminen, jottei heidän silmänsä
koskaan tarvitsisi meitä nähdä!" ehdotti neljäs.

"Se on aina ollut lakejamme, mutta siitä on tehty poikkeuksia",
huomautti viides ja lisäsi vielä: "luulenpa ymmärtäväni sen
inhon, jos ihminen meidät näkisi suuressa laumassa. Hän kiroilisi
kauheasti ja alkaisi meitä survoa kirvespohjalla. Mutta jos se olisi
herrasihminen, niin hän pyörtyisi inhosta ja tulisi pahoinvoivaksi."

"Mitä ovat herrasihmiset?" kysyi kuudes uteliaasti ja juoksi likelle
puhujaa.

"Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka meidät heti myrkyttävät, jos me
heidän taloihinsa tunkeudumme."

"Niin", kertoi seitsemäs: "Kerran minä tein Romppasen eväskontissa
huvimatkan pappilaan, mutta kiitänpä jumalaani, että pääsin ehein
nahoin takaisin. Heti kun hyppäsin ulos kontista, alettiin minua
hurjasti ajaa takaa pitkin sileän kiiltävää lattiaa, jossa jalka
livetti. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ja kaarsin takaisin
konttiin, josta eivät enää löytäneet."

"Kutti parahiksi huvimatkailijalle!" pilkkasi kahdeksas: "täällä
eivät yksinäistä koskaan ahdista paitsi silloin kun korvaan sukeltaa.
Täällä saapi juosta vaikka Romppasen housuissa ja vain lapset
vahingossa päälle polkaisevat. Täällä on ikuinen vapaus."

"Ja ikuinen nälkä!" ilkkui yhdeksäs.

"Hiljaa toverit!" keskeytti kymmenes varoittavasti: "akka nousee
juomaan..."

Kaikkien sydämet lakkasivat tykkimästä ja väräyttämättä
tuntosarveakaan jäivät kaikki kuin kiinninaulatut paikoilleen.
Ainoastaan ne, jotka tuopin laidalla istuivat, juoksivat kiireesti
alas pöydälle. Yksi ainoa putosi? hätäyksissään tuopin sisään ja
alkoi vimmatusti uida ympäri puisia rantoja.

Riika emäntä tosiaankin kopeloi pimeässä tuoppia, ryyppäsi pitkään ja
sylkäisi jotakin suustaan.

-- Thyi! kuului ympäri pirttiä niin että kissakin uunilla heräsi
ja sähkötti silmillään. Pikku poikanen kätkyessä alkoi huutaa,
mutta asettui vähitellen kun sai äidiltään rintaa. Riika toimitti
tehtävänsä sytyttämättä pärettä.

Sitten taas vallitsi haudan hiljaisuus pirtissä, ja pienet
ruskeatakkiset uskalsivat jälleen vaihtaa ajatuksiaan.

"Niin kauan kun on vettä ja lämpöä maailmassa, niin kauan ei meidän
uskonlahkomme kuole sukupuuttoon!" lausui eräs toivehikkaasti ja
kiipesi juomaan tuopista.

Muut seurasivat hänen esimerkkiään.

"Veljet ja sisaret", sanoi sitten taas yksi pitäen puhetta
tuopin korvan huipulta: "koska nyt on puolen yön hetki ja olemme
keskustelleet tärkeistä asioista, niin emmeköhän tekisi joukossa
pyhiinvaellusta sille vuorelle, jolla niin monta kertaa ennenkin
olemme elämän salaisuuksia tutkistelleet pimeyden hiljaisina hetkinä".

"Missä se on?" tiedustivat toiset.

"Minä näin tyttölapsen päivällä sitä vetelevän tuohisessa pitkin
lattiaa", ilmoitti joku.

"Aivan oikein", sanoi toinen: "se viruu penkin alla nurkassa".

Ruskeatakkiset rupesivat pitkässä jonossa marssimaan nurkkaan, jossa
iänikuinen, paksu virsikirja virui lattialla, retkottaen keskeltä
auki. Kun heitä oli kerääntynyt sen päälle noin viisikymmentä sielua,
kuiskasi eräs joukosta:

"Ssst! on harvinainen ilmiö, että kirja on auki näin yöllä. Minä olen
ollut huomaavinani, että akka pitää kirjaa arvossa. Tietääkö kuka,
mitä hyvää akka siis tästä löytää?"

"Minä tiedän", ilmoitti joku: "akka lukee tästä lumoavia loitsuja,
silloin kun hänellä on vatsanpuruja. Ja kun hän on lukenut, niin hän
unohtaa nälkänsä."

"Mutta sepä konsti pitäisi meidänkin oppia", esitti toinen: "Eikö
joukossamme löydy yhtään kirjanoppinutta?"

Seinän raosta riensi esiin valkeatakkinen toveri ilmoittaen olevansa
lukutaitoinen. Mutta tuskin oli hän katsahtanut mustaan lehteen, niin
hän pudisti päätänsä ja sanoi:

"Ei käy. Se on latinaa. En ymmärrä latinaista tekstiä!"

"Herrajumala, onko se latinaa?" huokasivat ruskeatakkiset haikeasti.
"Sepä oli suuri vahinko!"

Valkeatakkinen toveri oli puhunut totta. Vanhan virsikirjan lehdellä
paistoi tosiaankin oikea latinankielinen virsi.

Aufer immensam, Deus, aufer iram! j.n.e.

       *       *       *       *       *

Mutta näkipä Riikakin sinä yönä lyhykäisen, kummallisen unen.

Topi on olevinaan pappilan keittohuoneessa ja pyytää ruustinnalta
kehruuksia Riikalle.

"En minä semmoisille ihmisille anna mitään tienestiä", sanoo
ruustinna vakavasti.

"Ka minkätähen ei?" kysyy Topi.

"Sentähden, että se Topin akka kuuluu kulkevan punakukkaisissa
vaatteissa!" sanoo ruustinna ja lisää: "Mutta lapset alastomina!"

"Se nyt on hävytön hännätön vale, jotta minun akkani punaisissa
kukissa!" kivahtaa Topi.

"Mutta niin vain ihmiset puhuvat", vakuuttaa ruustinna. "Ja puhuvat
ne paljon muutakin teidän väestä."

"Mitä muuta?" tokaisee Topi ja polkaisee vihaisesti jalkaa.

"Sitä että Topi itse kuuluu kieltävän Jeesuksen Kristuksen",
ilmoittaa ruustinna.

Topi rupeaa kauheasti kiroilemaan, noituu ja sylkee niin
jumalattomasti, että ruustinnan täytyy käskeä hänet ulos.

Sitten samassa näkee Riika koko maailman loimottavan punaisenaan,
mutta Topin ääni on kuuluvinaan kuin haudasta:

"Pappilan riihi palaa! Ja palakoon vain!"

Siihen huutoon Riika heräsi eikä enää nähnyt jatkoa uneensa.

-- Minkähän eillä nyt kuvastelee? ajattelee Riika.



8


Tiistai-iltapäivän hämärtäessä, kun Vesteri ja Iita Linta Maria
pitivät vahtia mökin akkunassa, vilahti vihdoinkin jääkukkaisen
lasiruudun lävitse koiran kiekkuroiva häntä ja kohta sen jälkeen
näkyi lounaanpuoleisessa metsänreunassa mies, jonka lapset heti
tunsivat isäkseen.

Topi sieltä hiihteli ylös mäkeä, pienenläntä jauhopussi selässään.

-- Jo tuli Jysky! Äiti hoi! Jo hiihtää isä! huudahtivat lapset
melkein yhteenääneen.

Riika emäntä syöksähti akkunaan kivun kouristus sydänalassa, tähdäten
silmillään tulijaan: "Onko saanut vai ei?" Mutta kun näki pussin
köyristyneessä selässä, niin huoahti ääneen:

-- Armahti luoja vielä tämän erän!

Mutta Sake oli karannut kesken lapsensoudatusta ulos pihalle, Petti
siukku perässään, ja kaahloi paljain jaloin lumessa, jota nyt
kolmisen yön aikoina oli karttunut polviin asti. Pitihän toki olla
isää vastassa. Petti sentään pakeni takaisin pirttiin Jyskyä hellästi
kaulasta halaillen:

-- Aipi siti ressua! aipi siti koeranpoekaa! tyttönen puheli
loppumattomasti hyväillen kotiintunutta koiraa, jonka silmäinvälke
myös ilmaisi hyvää mieltä.

-- Juoksetko pirttiin paleltumasta! huusi isä Topi heti kun havaitsi
Saken pihalla kuuristelemassa, mutta ei poika nyt pahemmin kuin
ennenkään hätäillyt, vaan odotti miehuullisesti, kunnes isä oli hänen
kohdallaan. Sitten hän vasta juosta kipaisi lämpimään punavilkkuvin
varpain, sinertävin poskin.

Topi laski pussin selästään etehisen kynnyspölkylle, irroitti
jalkansa mäystäistä, joihin taipalella oli tekaissut vitsaiset
kannantakaiset, nosti sukset pystyyn seinää vasten, niisti nenänsä
kaikuvasti kintaspeukalopihdillä, tarttui jauhopussiin ja huusi:

-- Aukaskaahan ovi!

Ja niin hän työntyi sisään, ja mökinlapset vaikenivat jännityksestä,
uteliaasti tihdaten pussiin.

Riika huomasi heti että Topin käytöksessä oli jotakin erilaisempaa
kuin ennen... ikäänkuin uusi ryhti...

Aviopuolisot eivät kätelleet toisiaan, välttihän tuo hyvänpäivän
sanonta silmäniskullakin. Kotvaan ei kukaan pirtissä ääntä
päästänyt, ainoastaan pikku Piri porahteli kätkyessä... Vihdoin Topi
juhlallisesti komensi:

-- Ota-hae pannu ja pistä tulelle!

Välähtivät Riikan silmät kuopissaan ja kieli suussa loksahti
kuuluvasti:

-- Onko sulla kahvit?

-- Lie heitä pariksi kertaa: täksi ja jouluksi. Ja lisäsi: --
Suutarin Kunilla valmista työnsi ruuttiin. Terveisiä laittoi...

-- Kiitoksia! sanoi Riika ajatellen kuitenkin enemmän kahvia kuin
terveisiä. -- Antoiko se sokeria?

-- Ite otin puojista, hilkun eistä, vastasi Topi aukoen eväspussin
suuta.

Riika alkoi touhuta kuin tulisella kekäleellä ajettu, hän lennähytti
tervaksiset pilkkeet pesään, koppasi pikimustan pannun piilostaan,
kaataa huiskahutti vettä pahkakauhalla -- kaikki muutamassa
kädenkäänteessä. Polttava himo oli äkkiä ruvennut kirvelemään hänen
vatsanpohjaansa, makea vesi kihoili jo edeltäpäin kurkussa, kun
varmasti _tiesi_ saavansa kahvia.

-- Vieläkö sulle mitä muuta kuuluu?...

Mutta ei ollut Topi kuulevinaankaan. Kovinpa se nyt olikin ylevä...

Riikan olisi mieli tehnyt itsensä kopeloida eväspussin suuta,
jotta oliko siellä se punakukka-retonki ja muut asiat... "Vaan
kyllä se kaiken kertoo ja selvittää, jahka tässä kahvi kiehahtaa",
päätteli hän ja kun sai Topilta paperitötterön käsiinsä, niin iski
poltettuihin papuihin kiinni kuin havukka pikkulintuihin, ja musersi
toisen puolen annoksesta muutamassa silmänräpäyksessä hallin potelia
pyörittämällä pöytää vasten, sillä tätä jauhamiskeinoa oli ennenkin
käytetty myllyn asemesta. Sitten yhteenkyytiin surautti surveet
pannuun, jossa pintavesi jo iloisesti kupluili.

Ja ihana kahvin haju täytti pian tuon pienen erämaisen töllin, pannen
kidutetut makuhermot kummasti kutajamaan...

Mutta olivatpa lapsukaisetkin saaneet isältään pompoolia, joita
Topi heille oli tuonut kauppiaasta viidellä pennillä tuliaisiksi,
huolimatta siitä, että suutari oli tietänyt sanoa moista tavaraa
epäterveelliseksi.

Epäterveellisyyden punnitseminen ei kuulunut köyhimmille -- pääasia
oli, että pienet räkänenätkin joskus saivat räiskähdellä tämän
maailman hyvästä. Ja niin tekivät Topin lapset tänäpäivänä, namuja
saatuansa...

Mutta Topi itse ja hänen vaimonsa Riika nautitsivat mustanväkevää
kahvia hehkuvan lieden äärellä, ja kierähtivätpä kyyneleet mökin
emännän kuoppaisiin silmiin, kun hän ensimmäisen kupposen oli
kurkkuunsa valanut. Jessus sentään, kuinka teki hyvää sydämyksille!
Sai olla vaikka viisi reväisintä irti -- tällä voiteella meni
varmasti paikoilleen.

Mutta Topin ryppyisessä otsassa karkeli joku syvällinen ajatus, josta
hän ei tietänyt, että mitenkä sen vaimolleen ilmaista. Vihdoin hän
painokkaasti sanahti:

-- Olin minä kokouksessa.

Ja katsahti Riikaan altakulmain, että minkä vaikutuksen tämä
tiedonanto eukkoon teki? Mutta Riika hörppäili kahvia ja hymähti:

-- Yhyy.

Ajatteli akka näet punakukka-retonkiansa. Topi oli tovin tuppisuuna,
mutta toista kupillista särpiessään tokaisi lisäksi:

-- Kyllä nyt taitaa herroilta housut revetä... tässä maassa.

-- Hääh? kysyi Riika ja pysähtyi ryyppimästä.

-- Se näes... tuota... oli se..., selitti Topi.

-- Mikä niin? ihmetteli Riika

-- Ka se... mitenkä hyö häntä..., sopersi mies.

-- Etkö sinä osaa sanoa? ahdisti vaimo.

-- Soli-sali-ratti! tömähti Topi ja katsoi Riikaa vasten naamaa,
jotta eiköhän se akka nyt ala kunnioituksesta vavista semmoisen
mahtavan asian edessä.

Ja tosiaankin: Riikalta jäi suu auki kuin leivinuuni ja kahvivati
näytti tärisevän kämmenissä. Topi oli kuin seitsemännen taivaan
korkeudessa!

-- Missä kokouksessa sinä siellä olit?

-- Visuliinin pirtissä.

-- Öhöö, sanoi Riika luullen pääsevänsä jäljille. -- Kuka sitä piti?

-- Raatari Kalle ja suutarin Kunilla, selitti mies.

-- Raatari-suutari! puhutko sinä oikein täyvessä tolkussasi?

-- Kyllä minä järilläni olen, kunhan vain sinä pysynet! vakuutti
Topi korkeamielisesti ja ryysti pitkän ryypyn kahvia, joka näytti
imeytyvän hänen kurkkupartansa sisään ikäänkuin vesi pesusieneen.

-- Keitä siellä muita oli? tiedusti Riika.

-- Jätkämiehiä vain oli, vastasi Topi.

-- Eikö ollut lukkariakaan?

-- Ei ollut lukkareita!

-- Eikäkö veisattu? tarkisteli Riika.

-- Veisasi raatari Kalle ja suutarin akka... punaisesta virsikirjasta
veisata lurittelivat, selitti Topi.

-- Tottako sinä puhut?

-- Mitäpä minä häntä valehtelemaan!

Riikan ihan hiki tuppasi kainalokuoppiin. Ei ymmärtänyt, että missä
hulluin hoijakassa Topi siellä kirkonkylässä oli kolunnut.

-- Näitäkö ne meijän virsiä tuntuivat veisaavan? hän taas kysyi.

-- Ei ne näitä lut-heruksia, muita ne oli, ilmoitti Topi.

-- Herra jessus! huudahti Riika kauhuissaan muistaen kammottavaa
unennäköänsä Topista ja ruustinnan keskustelusta.

Mutta Topi selitteli ylen vakavasti:

-- Intteri naaliksi se raatari Kalle niitä lauluja nimitteli.

Riikaa ihmetytti, että Topi kolmessa vuorokaudessa oli oppinut näin
paljon hienoja nimityksiä -- mies, joka ennen ei ollut osannut
Retriika Euphrosyyneäkään kunnollisesti lausua!

-- Mitä mieletöntä tarkoitusta varten semmoista rahvaankokousta
pidettiin ja mitä lempparia sinunkin sinne piti tukkeutua? hän jo
melkeinpä vihan vimmoissaan sanoi.

Mutta Topi se hätiköimättä, tietävämmän maltillisuudella, vastasi
eukolleen että:

-- Ka se kun nyt on tulossa se uusi lakimeininki, jotta alhaiset
saavat vetää punaisen viivan. Hekkää...

-- Vai uuet meiningit! epäsi toinen, -- mistä ne semmoiset tulisi?

-- Keisaristapa kai...

-- Kuka sulle sanoi? -- äh!

-- Suutari Raappana ja raatari Kal...

-- Suutari-raatari! -- entäpäs punainen viiva?

-- Kuuluvat sen saavan vetää toki akatkin!

-- Valehtelet?

-- Ka käy ite perustelemassa, jos et usko...

-- Enkä käy. Vääräuskoisten kokouksiin minä en mene.

-- Vaan maaliskuussa kuulutaan sinuakin tarvittavan.

-- Kuka?

-- Sepä se soli-sali-ratti!...

Hölmistyi Riika parka taas täydellisesti. Hulluksiko lienee tullut
vai varsin viisaaksi Topi? Ei tahtonut mitenkäänpäin saada selvää.
Aivankuin olisi karahuttanut umpikujaan joka kerta kun mainitsi tuon
oudon sanan.

"Jos sentään vielä jotenkuten koettaisi sen kanssa järkipuheella
selvittäytyä?"

Ja Riika kysyi:

-- Sano nyt hyvä mies, mitä varten vaimoväenkin sinne tulla pitää?
Mitä se hyövää?

Ja vastasi Topi:

-- Näin puhui raatari Kalle kokouksessa: "Viekää terveisiä joka
mökkiin ja kuta matalampi on, sinne viekääkin visusti, että jokainen,
joka on kärsinyt aineellista puutosta, muistakoon tulla äänellänsä
avustamaan köyhäin johtajia ja puolesta-puhujia, niin kaikensorttinen
nuusa tässä maassa loppuu."

-- Nuusa? toisti Riika havahtaen. -- Vai niin sanoi raatari Kalle.
Somastipa se kuulestaa sanoneenkin, jos sinä vain hänet oikein
muistat?

-- Oikein minä muistan..., vakuutti Topi.

-- Menneekö häneeseen muittenkin mökkiläisten akat? kyseli Riika.

-- Aikoilevan kuuluvat. Se kun on semmonen parakraahvi, jotta itekuhi
saa äänensä käyttää, jos uuteen vuoteen mennessä on kerinnyt täyttää
neljäkolmatta vuotta.

-- Vaan minähän täytän kolmeneljättä joulukuussa, huomautti Riika
suutaan longottaen.

-- Kuulut silti saavan punaisen viivan vetää sinäkin, vakuutti Topi.
-- Niin sanoi raatari, kun vartavasten kävin nykäisemässä hihasta ja
tievustin. On se oppinut mies suutari, vaan raatari on oppineempi
näissä lakiasioissa, jatkoi hän: -- Pelottelihan tuo suutari että
saanevatko muka korpiloukkolaiset ensinkään tulla vaaliin, kun eivät
ole ruununveroja makselleet, vaan kun minä rassasin raatarilta
sitäkin asiaa, niin hän neuvoi minua juoksemaan ruununmiesten
puheille ja pyytämään varattomuuden passia. Ja sainhan tuon senkin,
ja kuuluu nimet tulevan rulliin.

Topi ryypiskeli jo kolmatta kupillista. Kuta enemmän hän joi kahvia,
sitä sulemmaksi liukeni hänen kielensä kanta ja kävi helpommaksi
selittää Riikalle asiain todellinen tila.

Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin
ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin
mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltä tunnahti oudolta
ja peloittavalta ja mahdottomaltakin uskoa, että köyhällekin kansalle
kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta,
mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas
mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla
moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään
mökistä mökkiin.

-- Ja jo onkin aika oikeuven jakoon tässäkin pitäjäässä, lopetti Topi
selityksiään: -- on herrat ja porhot tälläkin perukalla ihtevaltiutta
harjoittaneet ja köyhäin kylkiluita kalunneet -- ja lieneekö nuo
ruunun omaisuutta kaikki nämä metätkään, vaikka hostmestarit
niin hokevat; joutaisi minusta halmeeksi ja tervoiksi polttaa ja
tukit puulaakeille kaupata, jotta pienikin tästä pääsisi kiinni
selvään leipään eikä iänikuisesti tarvihteisi tuon petäjänkuoren
kanssa kissanhäntää vetää. Ja lieneekö hyö oikein toestaan Jumalan
valtuuttamia kaikki papitkaan...

-- Älähän nyt. Kävitkö sinä pappilassa? keskeytti Riika yhtäkkiä.

-- En minä kehannut, tunnusti Topi.

-- Hyvä olikin ettet käynyt, sanoi Riika iloisesti. -- Minä unen
semmoisen näin... Ruustinna oli sanovinaan...

Ja Riika alkoi selittää.

-- Heh, heh, naurahti Topi. -- Mitäpä ne akkain unet tienovaa, jospa
omansakin? Vaan kummastipa sinä sentään arvasit nähä. Kuulehan:
otin minä lintukaupan päähän velaksi vähän muutakin kuin sitä
kukkaretonkia -- annahan kun riisun takkini, se oli mulla selässä
pussin pehmikkeenä -- tässä tämä nyt on.

Ihmeellinen, ovela mies oli tosiaankin Topi Romppanen! Hänen
selkäpuoleltaan löytyi paperiin käärittynä mytty ristiraitaista
puserovaatetta sekä toinen mytty ohutta punakukkaista kretonkia,
huikaisevan koreata, niin että se valaisi koko mökin pirtin, kun sitä
pärevalkean valossa leviteltiin ja katseltiin.

Riikan suu oli mennyt leveäksi ja paistoi kuin messinki. Vaikka
arvasikin, niin kysyä piti varalta:

-- Kenelle sinä näitä näin rapiasti? Eihän tästä ristiraitaisesta
pojille housuiksikaan...

-- E-ei, minä meinasin, tunnusti Topi, -- jotta jos saisit hänestä
sinäkin jonkunlaista päällepantavaa sitten kun maaliskuulla
lähettänee sitä punaista viivaa reistaamaan. Ja muutenkin, koska
minäkin nyt sen kokouksen jälkeen nuo so--.

-- Elä sano kun et vielä oikein osaa! koki Riika estää, mutta
itsepäisesti työnsi Topi suustaan uuden voimasanansa:

-- Soli-sali-ratti.

Sitten hän rauhallisesti kaivoi povestaan venäjänlehtimällin ja
vääntäytyi pitkälleen peräpenkille. Selkäydintä näet kolotti... Mutta
Riika puhalsi uuden tulen lieteen ja alkoi keittää tuliaisvelliä.



9


Jospa tämän maailman napa nyt hyvinkin pyyhkäistänee uuteen tervaan,
niin että se alkaa uudella vauhdilla pyöriä hyrrätä ja herkiää
kitkuttamasta, niinkuin on tähän asti kitkuttanut kaiken kansan
kuulten?

Jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut
puustavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä
ainoasti varakkaan itramahaa?

Jospa näistäpuoleen sydänmaan tolloillekin nuo onnen tähtöset
alkanevat vilkuttaa pitkän taipalen takaa ja viittoilla mehtäsaunaan
yöpymään, kylmää kiuasta kylkensä suojaksi lämmittämään?

-- Sitä kai se tarkoitti, raatari Kalle...

-- Kuuluu siellä maaliman pääpaikoissa löytyvän ihmisasunnolta
niin komeita ja kirkkaankorskeita, ettei sellaisia unissaankaan
nälkäiset näe; kuuluvat siellä syöskentelevän silavaa ja siirappia
kullankilluvista kupeista hopeisilla lusikoilla, ja juoskentelevan
niin viinisorttisia viinoja, jotta yhden ryypyn hinnalla mökkiläinen
perheensä viikon päivät elättäisi; kuuluu siellä moniaille herroille
heruvan niin äijälti rahan seilejä, jotta ei hyväkään hevonen
liukkaalla kelillä kuormaa perässään junnata jaksaisi; kuuluvat
siellä polteksivan semmoisia turkintupakoita, jotta rupiaman
savun hinnalla nisujauhosäkin jo kauppiaasta hilaisi; kuuluu
siellä rouvasväellä sormet ja peukalot tököttävän niin paksuissa
kullankierukoissa ja rinnukset niin kalliissa kivenkimmellyksissä
ripajavan, jotta niillä kuuluisi elättävän tämän kihlakunnan koko
kansan; ja ryökkynät siellä kuuluvat kylpyjänsä ottavan silkassa
kermassa ja kuorimattomassa maijossa kuin hyttyset viilipytyssä...

-- Niin että jokohan mahtanee siitä semmoisesta elämänkuhinasta loppu
tulla ja rikkahiston rippeet köyhänkin pöksään piristä? -- Sitä kai
se tihtaili raatari Kalle...

Kuuluvat siellä herrat narikoista ostelevan naisen lihaa niinkuin
tukkijätkät amerikanläskiä ja kuulostaapa saavan rikkauksillaan
harjoittaa vaikka minkämoista irstautta, eivätkä kuulu papit eivätkä
pispat semmoisille mitänä voivan, vaan rapialla rahalla kuulutaan
syntisen ruumiskin päällepäätteeksi siunattavan ja sielun raato
taivaaseen kyijittävän, vaikka helevettiinhän ne semmoiset hyvinni
kuskata joutaisi... -- Niin että minä meinaan, jotta mahettaneenko
nyt näistäpuoleen semmoiset räähkärahat kiristää paatuneilta
poikkeen ja lähettää vaivaishoitokassaan? Sitä kai se kaipasi
raatarikin-Kalle...

Ei ole näihen asti köyhän kansan henkeä isossa kunniassa pidetty,
ei se ole ollut paljonkaan korkeampi koiran sielua. Joka polun
käänteessä sitä on sysitty ja syrjätty. Menet manttaalimannun isännän
puheille jauhokiloa lainaksi pyytämään: jo nyrpistää nokkaansa ja
ärhähtää että hään ei muka rupea muutaman mökkiläiskutjuksen tautta
petäjän kuorta vuolemaan. Menet kunnan hallintomiesten pakeille:
sieltä neuvotaan, jotta parasta kun tuommoiset pantaisiin Amerikan
laivaan, jotta pitäjä heistä pääsisi, tai että menkööt ryssille
viinakokiksi. Riennät peninkulmien päähän vallesmannia tapaamaan,
niin vallesmanni laittaa piikansa pirtin puolelle toimittamaan, että
jos on asiamiehiä, niin vuottakoot huomiseen, ei hän nyt jouva, kun
on kaupunnin ruununvouti ja herroja muitai vieraina ja totinjuonti
parhaallaan; vaan aamusella sitten nukkuu puolille päivin ja lähtee
herroja saatolle kirkonkylään ja vielä huutaa jälkiin, että ei
hän nyt mitenkään kerkiä, vaan vasta tuossa iltapuoleen, tai on
hän lähtemässä kalaretkilleen rouvineen ja poikineen ja selittää,
että pitää sitä virkamiehienkin joskus kukkokalaa pyytää, muuten
muka kuolee nälkään. Ja niin jää köyhän ääni kuulematta, köyhän
asiat alulle panematta. Vaan kymmenen lehmän isännille se on hyvin
heltyisä ja vielä kuhtuu totinkin tekoon kamariinsa kun ronttipäälle
sattuu. Ja samanlaisia ovat vosmestarit ja muut ruununherrat,
ei ne ole tietääkseenkään, kun köyhä saatana kartanoon astuu,
lippulakeissa vain kekkasevat ja koneitaan rassailevat, niitä
vesimasinoita mitä hyö lienevät kommelvärkkejä, joilla ne lystäilevät
ja yökauvet kylillä porhuavat ja ruohtiansa järven selillä
rallattavat -- tyhyi!... Herrain verkkoihinpa jo näkyy sotkeutuneen
koulunopettajakin, vaikka herroja muka haukuksii se lörppähuuli,
jotta saisi rahvaan luottamukset lakkariinsa. Höyli tuo on olevinaan
pikkueläjille niinkuin minullekin, vaan ei sitä kauniilla sanoilla
tyhjiä säkkejä täytetä. -- Eikä ne papitkaan sielunasioissa köyhimiä
niin paimentele kuin varakkaita, olen minä toki sen asian iänpitkään
merkille pannut. Kun minutinkaan rippikirjoituksesta myöhästynet,
niin eivätpä taho kehata kirkonkirjojaan enää aukoilla ja Jumalan
näkyviin ristejä tilittää, ja herranehtoollisessa sitten antavat
köyhimmän kurjan vain kieltänsä kalkkiin lipaista, mutta vieressä
nyköttävälle isopartaiselle isännälle kulauttavat kulkkuun tavallisen
markkinaryypyn niin että jo kauas henki haiskahtaa. Kyllähän ne
vähäväkisille saarnaspöntöstä sitä koreinta paikkaa taivaassa
lupailevat, vaan eivätpä sairaan luo hevillä lähe, jos on kaukana,
eikä ole kahvikuppia tievossa eikä hevoskyytiä porrasten eissä
vuottamassa.

-- Niin että kyllä se nyt onkin tuiki tärkeä asia, jotta tästä
säätyerotuksesta loppu tulee meijänkin pitäjäässä. Sitä se
tietystikin se raatarikin tahtoi ja tarkoitti...

Vaan jotta tuota niinkuin Jumala, se Sepaotti, sen uuen vaalilain
perustalla ei enää passaiskaan tän puolen rahvaan vormuntariksi,
niin sitä asian haarukkaa minun järkivähäni hitusen arastelee, jotta
mitenkä tuo oikein mahtanee laatuun luontua ja asioissa sopeutua,
jos semmoinen iso herra pois pukataan valtaistuimelta niijen muihen
herrain völjyssä? Kyllähän se tukkipäällikkö Turkkinen hyvinni joutaa
rökkiinsä saaha, kun mehtäkaupoissa kuuluu kansaa nylkeneen, vaan
erittäin on minun mielestäni tukkihuijari ja erittäin Sepaotti,
taivaan herastuomari. Niinpä häntä tässä vikoilen, jotta jääpi
kirkonkylän suutarin akalta semmoinen herra alas pukkimatta! Lienee
hänellä toki ihmisen luojalla siksi pulmahtia vanhaan virkatoimeensa?
Sitäpä se kai kautta rantain huopaili raatarikin, jotta jääköön
vain isän Jumalan parta koskematta. Vaan ainoasti että hänelle
siivosti huohmautettaisiin, jotta eikö nyt näistäpuoleen passoaisi
hänenkin ruveta köyhän kansan ahväärejä vunteeraamaan ja oorninkiin
tälläämään. Mutta jos tuota niinkuin papit ja opettajat ovat köyhälle
kansalle taivaan valtakunnan salaisuuet väärinpäin selitelleet ja
uskotelleet, jotta runsaammin saisivat maallista elatusta itselleen,
niin pankoonpa herra Sepaotti semmoiset kelvottomat palkkapaimenet
viralta poikkeen taikka, jos ei pane, niin elköön vastaankaan äkiskö,
jos kansa itse viralta panee. Suuremmatkin herrat tässä viralta
pois pantaviksi tulee, niinpä ne sitä kokouspaikassa jo etukäteen
koprailivat. Poliisi Pirhosesta lähtien Helsingin herroihin saakka,
jotka kuuluvat olevan ne rikkaimmat ja laiskimmat -- rotuvaaria
vain kävellä koppasevan kuuluvat, nisupullaa haukkoillen, ne
helesinkiläiset...

Ja ihka uuesta nyt maalimaan maat ja mannut jaettavat ovat ja ruunun
metät annettavat sille, joka heitä enin tarvihteekin ja likinnä
asuu. Mutta verot ja ulosteot köyhältä kansalta koppina poikkeen!
Lapsiluvun mukaan on kunnan avustettava mökkiläisiä, niin että kellä
enin Jumalan luomia, sille enin elämisen neuvoja. Ja atteiki, atteiki
pykätä pitää joka kyläkunnan keskuuteen ja siitä roppeja ilmaiseksi
jakaa on pakko kaikille sairastaville! Joutaa hänessä olla hokmannit
jos koljatitkin saatavissa, kun Jumala milloin tauvin lähettää.
Vaan tiet ja sillastukset ovat laitettavat ruunun kustannuksella,
eipähän tässä ilmankaan elämisestä tolkkua tule rajamailla. Ei ne
siitä maininneet kokouksessa, että minkälaiset tiet, vaan niin minä
meinaan äänestää -- ja kaipa se Riikakin sitä miettii -- jotta oikeat
rautatiet ne olla pitää! Ja tästä Korpiloukon sivuitse on muuan
menemään pantava Venähen Kemiä kohti -- tuosta justiin saunan alite!
Hehhee...

-- Perkunas!

Näin Topi Romppanen näinä päivinä mielessään mietiskeli ja
suunnitteli, laskeskeli ja päässänsä punniskeli milloin metsän
rinnassa tarvispuuta lepisko-kirveellä kilkutellessaan, milloin
rihmapyydyksillään hiihdellessään, syvässä, lumisessa korvessa.



10


Jouluaattona tuprusi vaaran rinteeltä mustan sinervä paksu savu
kohoten pystysuorasti pakkasseijastuvaa taivasta kohti, mutta metsän
korkeuden tasalle kiivettyään läksi pyöriskellen painautumaan
viistoon Venäjälle päin, hitaasti hälveten avaruuteen. Korpiloukon
pieni sauna se siinä oli lämpiämässä, sauhutellen oven täydeltä
karvasta kitkua.

Hameet ruopaistuina ylös paljaisiin polvilumpioihin saakka,
rikkinäiset varsipieksut jaloissaan, kaahlaili emäntä Riika
edestakaisin lumessa saunan ja navetan väliä töitänsä toimitellen.
Ei hän ollut hyvällä tuulella, ei paki pahallakaan, olipahan
vain suomalaisen mökinakan arkipäällä -- tuollaisessa harmaassa
mielen tilassa, mikä on seurauksena päivästä-päivään jatkuvasta
kinnaroimisesta puolinälkäisen, puolialastoman lapsijoukon kanssa.

-- Kyllä tästä taas tulla rätkähtää kaunis joulu, kun ei ole paijan
palttinata päälle panna, purpatti hän yksikseen puhellen, tuntien
välttämätöntä tarvetta purkaa sisuaan, sattuipa toinen kuulijaksi
tahi ei. -- Enkä minä tässä tuota taanuakaan perille asti siivotuksi
saanut noitten kakarain tautta, kun piti kyly lämmitä pannak. Missä
lienee saippuakaan?... Ja senkötähden se ei sieltä kerkiä Topikaan
vesikelkan vetoon! Hyi horna tätä mökkiläisjoukon mehtäelämää! Kuin
märkä rääsy ikään on tässä olenta ja eläntä, syömiset loppumaisillaan
ihmisiltä ja luontokappaleilta, eikö pitäne loppiaiseksi vasikka ja
lampaat järkiään tappaa, mikä niitä luuanvarvuilla hengissä pitää,
ihan tahtovat jyrsiä sormet silpuiksi aina kun navetassa käväisee...

-- Etkö sinä sieltä jo pääse, hönttähousu? Hoi! huutaa huikahutti hän
ylös pihaan, jossa Topi oli kykkysillään navetan kupeella vesikeikan
kaplasta paikoilleen kaputellen.

-- Määhän eiltä, jystä avanto auki! hoilasi Topi eukolleen vastaan.
-- Siellähän se on tuura...

Yksissä he raskasta vesisaavia vetää jutuuttivat saunalle.
Jääsirpaleinen kylmä vesi roiskahti pari kertaa Riikan hameille,
kun hän takaapäin hajareisin varoskeli saavia, Topin kiskoessa
jäätyneestä puuköysijutkosta, selkä köykyssä.

-- Vetele ihmisiksi eläkä siinä...

-- Vetelenhän minä...

He nostivat saavin kynnyksen yli saunaan, josta sakea savupilvi
hulmahti heitä vastaan. Silmänsä viiluiksi kipristäen kumartui
Riika kohentamaan palavaa pesää kiukaassa, jonka moniaat kivet jo
tulipunaisina kuumottivat saunan hämärässä.

-- Vieläkö sinä minnuo tarvihet vai --? kysyi Topi ulkoutuen
savupilven mukana, tikua kurkussansa kakistaen.

-- Mää! tuhahti Riika lyhyeen, ikäänkuin vihoissaan, kiukaan ääreltä.

Topi ei sentään mennyt, vaan jäi kynnyksen eteen.

-- Kuulehan tuota noin...?

-- Hä --?

-- Tulehan ensin poikkeen savusta...

-- Noh --?

-- Että tuota eikö juotaisi niitä kahvinloppuja jo tän'iltana?

Riikan silmät verestivät kuopissaan. Hän yskähti syvälle rintaan asti
ja vastasi:

-- Luntako sitten huomenna höystöksi pannaan?

-- Vaan nythän on aatto... arveli Topi. -- Minua niin himottaa. Ja
kuuluvat muuallai maalimassa herkuttelevan näin jou...

Riikan leuka tutisi ja karkea käsi tapaili kyynelkarpaloa poskelta.
Toisen silmän kyynel oli ehtinyt tipahtaa alas lumeen, jossa se heti
kiteytyi pieneksi jäähelmeksi.

-- Mitä sinä... Riika... ke? kummasteli Topi hämillään.

-- Että kun pitääkin... tämä köyhyys ja nuusa... tuntua ja näkyä...
ihan joka asiassa! vaikeroi vaimo heltyneenä. -- Että kun ei
ole noille lapsirievuille puhasta paitaa joulusaunaan... eikä
sinullekaan...

-- Välttää minulle likainenkin! sanoi aviomies lujasti. -- Elähän
nyt turhia, Riika... Viimeinen kerta kai tämä nyt onkin näissä
puitteissa..., sopersi Topi.

-- Viimeinenkö? takertui vaimo sanaan.

-- Silimääni! vakuutti toinen vannoen.

-- Uskotko sinä sitten siihen maaliman mullerrukseen... meijän
elannon kohalta?

-- Uskon minä... tunnusti Topi.

-- Senkö punaisen viivan turvin?

-- Senpä sen. Ja sen soli-salin-ra...

-- Elä...

Mutta Topin silmäterät kiiluivat niin terävästi ja valkuaiset
välähtelivät melkein peloittavasti aivankuin mies tosiaan olisi
luullut kykenevänsä kumoamaan puolet tämän maailman vääryyksistä.

Riikaankin taas vastoin tahtoa tuulahti jotakin saman uskon ja toivon
tarttumaa.

-- Keitetään vaan, hän virkkoi hetkeksi unohtaen huolensa kipeimmän
kärjen ja viehtyen kuvittelemaan nautintoa kahvin lemussa. Se
viimeinen juonti marraskuulla oli ollut niin hengellisestikin
järkyttävää -- aivankuin mitä satua...

Topi läksi pirtille, mutta Riika jäi lakaisemaan saunan permantoa ja
siivoamaan lauteita. Sauna näytti vähitellen selviytyvän savusta sitä
myöten kuin pitkät tervashalot kiukaassa lohkeilivat siniliekeissä
hehkuviksi hiiliksi.

Päivä jo hämärtyi. Ei sitä kauan ollut kestänytkään tänä vuoden
pimeimpänä aikana, jolloin pohjolan aamu ja ilta ojensivat toisilleen
kylmänkalpeat kätensä ikäänkuin paarilla kantaen päivätärtä hautaan.
Melkein yhtäjaksoista yötä oli koko tämä joulukuu, ja luonnotar
nukkui raskaassa unessa, ainoastaan joka 24 tunnin kuluttua hiukan
raottaen silmiään, joiden ripset näyttivät kiinni jäätyneen...

Topi oli merkillisen kepeällä päällä ja pouhusi sisällä pirtissä,
vuoroin tulipesän ääressä askartaen, vuoroin lasten sotkuja
järjestellen. Kyllä hän näki ja tunsi tämän oman pirttinsä kaiken
surkeuden, lastensa repaleisuuden ja puolinälkäisyyden, ja liiankin
hyvin ymmärsi, miksi Riikan kuoppaisista silmistä äsken tuolla saunan
kynnyksellä oli puristunut kyynelkarpalot ja miksi eukko pyrki
olemaan niin kipperä kieleltään, josta kaikki saivat kärsiä, kyllä
hän kaiken tämän mielessään käsitti, mutta hän katseli ilmiöitä
vähän eri valossa kuin ennen, hänen järkeensä oli iskenyt nujertava
totuus että ihmisen ulkonainen hädänalaisuus ei ollutkaan mikään
elinkautistuomio, vaan että köyhyydestään kärsineen oli pakko päästä
parempaan asemaan ja varmempaan leipään. Tämä muutos oli tapahtuva
semmoisella ihmerymäyksellä, semmoisella tulimmaisen tempauksella,
ettei maailma mokomata ennen ollut aavistanutkaan, ja sen tempauksen
oli toimittava hän, Topi Romppanen, ja lisäksi tuhannen muuta miestä,
samanlaista metsämykrää, ja akkaväki apurina, koskapa uusi laki
kuului sallivan oikeuden kaikille esiin rynnistämään ja ihan keisarin
korvain kuultaviin selittämään, miten mökkilöissä oikein eleltiin.
Ja niitä kuulesti olevan kamalasti paljon matalia majoja tässä
matoisessa maassa ja puutteentuttuja kaupuntipaikatkin kukkuroillaan,
jätkämiestä ja työnorjaa jos jonkinlaista. Tottahan semmoisen
joukon yhteinen mölähdys oli paneva päämiehet, ne raharuhtinaat
korvallisiaan kynsimään. Tottahan semmoisilta herroilta, jotka
eivät tehneet oikeata työtä, täytyi kiristää suolivyöt tiukemmalle
nääntyvän kansan hyväksi?

-- Isä hoi, Vesteri vetää tukasta! kantelee Peata Parpara Raakeli,
mutta Topia eivät semmoiset pikkuseikat tällä haavaa ensinkään kiusaa.

-- Katohan isä, Iita Linta ryösti lapselta leivän! syyttää Sake, joka
tavallisuuden mukaan on kätkyen vartiana äidin ulkona ollessa.

Topi kuulee lasten hälyn ikäänkuin vain puolella korvallaan ja
tuuppaa kirkuvalle uuden leipäpalan imeskeltäväksi.

"Jokainen ihmislapsi tulee äitinsä kohdusta yhtä alastomana tähän
maailmaan, ja ansaitsee yhtä hyvän vaatetuksen, toimeentulon ja
kasvatuksen", kaikuu hänen korvissaan raatari Kallen puhe, josta
hänelle viikko-viikolta on ruvennut mieleenpalautumaan yhä useampia
lauselmia. Ja lisäksi hän muistaa suutarin Kunillan luikauksen
punaisesta laulukirjasta:

    "Rahat kansan keräämät
    on menneet kaikki konnain kukkaroon!"

Topi nauraa kikahtaa, kun ajattelee, kuinka nasevasti siinä kirjassa
olikin arvattu ilmilausua köyhän kansan mielikarvaus olevia oloja
vastaan. "Jospahan nyt ei kaikkikaan", lauhduttelee hän, "vaan on se
kuitenkin niinkuin naulan päähän lyöty".

Lapset häärivät isänsä ympärillä, kun Topi survoo kahvipapuja
lasipullolla pöytää vasten. Uteliaina he silmillään seuraavat
jokaisen pavun murenemista.

-- Mistä isä on saanut? Mistä suutari on saanut? Mistä kauppamies on
saanut? ahdistavat he kysymyksillään.

-- Onko se makeaa? utelee Petti.

-- Eikös-ss! epää isä. -- Pahalle maistuu!

Tyttö ei näytä uskovan:

-- Anna isä maistaa!

Topi työntää pavun puolikkaan kärttäjän suuhun. Petti ottaa
sukkelasti pavun huuliltaan, tarkastelee sitä hyppysissään kaikilta
puolilta, pistää sitten kielelleen, henkeään pidättäen, imaisee ja --
samassa sylkäisee ulos suustaan.

Toiset lapset ovat seuranneet jännityksissä tätä siukkunsa kokeilua.

-- Ei semmoista syö muut kuin herskapit! tietää Sake kätkyen äärestä.
-- Vaan sokuri on makeaa.

Topi isä on auliilla mielellä. Hän jakaa kullekin lapselle
sokurinokareen, puukollaan jystäen, ja säästää kahvinjuontia varten
vain neljä viisi peukalonpään kokoista palaa. Lapset ovat mielissään
ja maiskuttelevat suitaan.

-- Tulee joulu, puhelee Topi.

-- Mistä se tulee? kummastelevat lapset. -- Hiihtämälläkö se tulee?
Onko se ennen käynyt pirtissä? Sittenkö se vasta tulee kun isä ja
äiti ensin on juonut kahvia?...

Jo työntyi Riikakin sisään pirttiin, kopistellen jäätyneitä
saappaitaan. Ei näyttänyt hän pahakseen panevan, vaikka Topi olikin
lohkonut toisen puolen sokurista lapsille.

-- Pottupuuroakin kai tässä keittää pitää, puheli hän: -- ei kai ne
nuo raukat muuten maarajaan täyteen saa. -- Vaan ei ole paljon mistä
taas pataan paiskata, lisäsi hän, vettä kauhaillen.

Topi ei mitään virkkanut. Nälän hengetär ikäänkuin vilahutti mustaa
siipeään yli koko himmenevän pirtin, mutta mökin isännän silmissä
leimahti uhma, eikä hän ollut sitä mustaa siipeä näkevinäänkään.

Iloisesti porisi kahvipannu liedellä ja levitti ympärilleen
toivehikkaan tunnelman. Pian alkoi patakin pulpahdella...

Pihalla oli pilkkonaan pimennyt.

Pärevalkean ja liesihehkun loisteessa perhe aterioitsi yksinkertaista
aattoateriaansa.

-- Nyt se pappilassa kuusenkynttilä tuikuttaa! virkkoi Topi
reippaasti, samalla ikäänkuin iskien silmää jollekin. -- Ja
vosmestarissa ja valtesmannissa, lisäsi Riika, lusikan selkää nuollen.

-- Äiti hoi! miksei meilläkin kuusenkynttilä tuikuta? kysyi Petti.

-- Ka kun ei ole kynttilää, selitti äiti.

-- Vaan jos oisi sitoa päreen suikura kuusen oksaan roikkumaan?
kuvitteli tyttö aukisuin.

-- Hyvä isä noita lapsia..., siunaili äiti syöttäen Iita Linta Mariaa.

Mutta isä Topi jyrähti, ikäänkuin karvasta palaa niellen:

-- Vielä ne meilläkin palaa sekä kuuset että kynttilät...!

Lapset jäivät ihmetellen katsomaan vuoroin isää, vuoroin äitiä, vaan
eivät enää uskaltaneet mitään kysyä.

Vastoin omia laskelmiaan ryypiskelivät Topi ja Riika kahvinsa tällä
kertaa melkeinpä sanaa vaihtamatta. Mutta ajatukset arkipäiväisyyttä
autuaallisemmat karkeloivat kummankin aivoissa. "Jospa tosiaankin
kuusin ja kynttilöin tulevan joulun aattoa vietettäneen...?"

Heti syötyä ja juotua mökin koko perhe laittautui saunaan. Isä Topi
kantoi värisevää Iita Linta Mariaa, pojat ja Petti juosta vilistivät
ympärillä puolialastomina läpi lumen. Riika jäi vielä pirttiin, mutta
tuli hänkin kotvan kuluttua sylissään sylkytellen ryysyihin käärittyä
pikkumiestä Piriä, joka jo syntymästään saakka oli opetettu saunan
lämpimään:

-- Töp-töp, nyt äiti viepi varpusen kylpyyn.

Karstakiiluisen kiuassaunan ikuiseen hämärään oli yhtäkkiä
tullut liikettä ja hälinää. Pojat läiskyttelivät vettä toistensa
silmille hihkuen ja pyllyillen isänsä latuskaisen selän takana
laipion rajassa lavosopessa; Peata Parpara Raakeli kyykötti polvet
yhteenpuserrettuina, kantapäät pystyssä vesikiulun vieressä, ja
koetti turhaan pestä etupuolta nuoremmalta siskoltaan, joka oli
viskautunut vatsalleen ja kirkui kuin tapettava potkiskellen
pienillä tylppäjaloillaan; isä Topi heitti tuontuostakin
juhlallisesti sähähtävän löylyn kiukaan kuumille kiville ja kiipesi
joka heittämältä pieksämään vitsalla karvaista ruumistaan, jossa
kylkiluut terävästi näkyivät; äiti Riika istui hiukset harillaan,
riippuvin rinnoin laudeportaiden alapäässä saippuoiden kämmenellään
sylissään kitisevää poikalasta, jonka hentoinen ruumis paistoi
tiilikivenpunaisena pärevalkean vipajavassa hohteessa.

Mutta alkoipa kesken saunavastan roiskinaa ja lasten ilakoimista
ulkoa kuulua koiran haukuntaa, mikä tavallisesti ei turhan takia
tapahtunut.

-- Jysky siellä haukkuu! huusivat pojat.

-- Olkaapa vähemmällä, jotta mihin päin se luskuttaa? sanoi isä Topi
kuulostaen.

-- Kirkolle päin se jyskyttää, vau, vau, tiesi Sake, joka tuskin oli
kirkolla käynytkään.

-- Joulu siellä hiihtää! arveli Vesteri tosissaan.

-- Pitää joutua pirttiin, huolehti emäntä Riika. -- Tulehan Topi,
pitele pikkuista, jotta saan tässä minäkin reiteni hautoa.

Topi koppoi pikkupojan poikkiteloin polvilleen, jotka höyrysivät
kuumuudesta, mutta Riika, kihautettuaan kolme kipollista vettä
kiljuvaan kiukaaseen, kiipesi vuorostaan ylös lauteelle alkaen
voimakkaasti hangata ruumistaan vastalla. Siinä saunan pehmittävässä
löylyssä mökin emännän kasvojen rypyt silenivät ja silmäin
syvänsinertävät alustat muuttuivat terveen vereviksi. Sielukin
ikäänkuin hautui haaleaksi...

"Kun saisi ikänsä kaiken näin kylpeä kellutella ja tuntea lenseän
lämpimän lantioissaan?" hän ikäänkuin mietti herpautuneena. "Ja
unohtaa leivät... ja lehmät... ja lapset... Kun olisi vielä piian
pullukkana, kesäkasakkana kirkonkylässä --?"

"Vaan ei ole sallittu. Täytyy vain raataa köyhän miehen akkana ja
tehdä lapsia niin kauan kun luonto sietää ja viimeinen verenpisara
viekoittelee. Ei kerkiä koskaan mitään nauttimaan, ei sen vertaa,
että tähän kotisaunan lauteelle selkäänsä suoraksi oikaisemaan."

Koira yhä haukuskeli ja ulvahteli sekaan.

-- Saattaa se yhtäkaikki olla kaukanakin, kuka hään sitten lieneekin
selkosen taivaltaja, tuumaili Topi rauhallisesti pikkupoikaa
hyssytellen.

-- Kunhan ei vain olisi ruunun miehiä? hätäili Riika laipion rajalta.

-- Kukapa se näin juhlain aattona, epäsi Topi. -- Pysyy nyt herrat
vörmaakeissaan. Ja poliisi Pirhonenkin on kotonaan.

-- Poijat pulikat pirttiin! komensi hän sitten. -- Juoskaa alasti! Ei
löylyn henki pakaroita palella...

Poikia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Heistä oli aina ollut
hirveän hauskaa tämä saunan löylystä pirttiin pako. Toisinaan oli
isäkin innostunut heidän kanssaan yhdessä juoksemaan. Silloinkos
heitä oli naurattanut! Kilvan he nytkin sinne kimposivat, rääsyt
kainaloissa. Pari häränpyllyäkin nakkasivat mennessään lumella.
Taivaan korkeat tähtöset heille totisesti vilkuttivat silmää...

Isä Topi asteli poikain jäljissä Iita Linta Mariaa kantaen takkiinsa
käärittynä. Riika laahusti viimeiseksi, läähättäen kovasti, pienin
sylissään ja Petti kintereillä.

Mökin väki oli tuskin ehtinyt alastomuutensa peittää, kun Jyskyn
haukunta pihalla muuttui niin äkäiseksi ärinäksi, että isännän täytyi
kiiruhtaa asettelemaan, jottei koira purisi tulijaa.

-- Kuka on se matkamies? huusi Topi.

-- Omoa ristikansoa olen, Ruotshista tulen! kuului pehmyt ääni
pimeässä suksiaan sihistelevän suusta, ja kotvan kuluttua työntyi
pirttiin isopartainen vienankarjalainen, reppu nahkainen selässä.

Simana Arhippaini se oli, uros tuttu vanhastaan.

-- Terveh taloh! Tervehen' elättä? hän toimitti, silmänsä ripeään
ristitsi ja kantamuksensa ovenpieleen pudotti. Kättelemään käppäsi ja
yösijaa anoi.

-- Saat toki saunankin kun paikalla paitasi riisunet, lupasi Topi.

-- Passipo veikkon', ylen hyvin milma kostitat, kyly on kulta
kulkijalle! kiitteli matkamies ja alkoi oitis riisua liikoja
vaatteita pirtin penkille. -- A teilleh suutari ta suutarin naini
tervehyisie ylen äijä työnnettih. Mie sielä kosinolla makain. "Mistä
kautti hiihat?" miulta kysyttih suutarin väki. "Korpiloukon kautti
miula ijänikuni hotu kulkou", vastain mie. Vet kostintsoa kerallani
työnnettih, anna sumptshastani etshin.

Partaniekka kaivoi repusta käärön ja laski käteen mökin emännälle,
joka paraikaa suki märänkiiltäviä suortuviaan. Vanhan sanomalehden
sisästä pyörähti esiin tötterö valmista kahvinjauhetta,
möykky sokuria sekä puolen tusinaa kuivaneita korppuja, jotka
viimeksimainitut kuuluivat olevan lapsille.

Äänettömällä ihastuksella ja mielenliikutuksella otti Riika vastaan
odottamattoman, uuden lahjan.

-- Ynnäh pakalieggahat ollah suutari ta suutarin prouva, pakisi
Simana partansa sisästä ja kaivoi lisäksi repustaan pienen kirjan,
jonka pisti Topille käteen sanoen: -- A kirja vet siula työnnettih
lukie praasnikoiksi ta itshies voassilan päivältä käsettih kokoukseh
tulomah.

Karjalan mies oli jo alusvaatteisillaan ja työntyi yksikseen ulos
saunaan.

Mieli jännityksissä, vapisevin kalvosin, jäi Topi pitelemään ohutta
kirjaa kämmenissään.

"Jos lienee hyvinkin itse soli-sali ratti!" hän mietti, mutta ei
rohjennut ajatustaan heti ääneen lausua Riikan kuullen.

Hän pujotti kaksi pärettä pihtiin ja tuimasti rypistäen kulmiaan
alkoi paitahihasillaan tavailla puoliääneen:

-- Koo aa ännä -- ka-kan, pitkä ässä aa... Kanaakohan tuo takaa
ajanee? sanoi hän ääneen. -- Tulehan Riika, ei minun silmäni tässä
päreen tuikkeessa oikein ota.

Riika, joka oli hyvä räntin lukija, sai pian selville että
kirjankannessa seisoi nimi:

_Kansalaisen vaaliopas._

-- Arvasinhan minä, että sitä se on justiin sitä soli-sali-rattia!
virkkoi Topi tolkussaan ja käänsi lehteä.

Ja kun Riikan samassa täytyi hypätä kätkyelle, niin Topi taas itse
alkoi tavailla:

-- Ässä uu ja oo; Ämmä ee ja ännä... ei tästä sanaa minulle synny.
Löyly taisi silmiini mennä, koska niin vilajaa.

-- Vai vilajaa! naurahti Riika.

Topi sanoi nuhtelevasti vaimolleen:

-- Etkö sinä nyt senvertaa saata tätä yhteistä aviosäätyä avittaa,
jotta saatais selville esipuheet.

Riika palasi ja luki:

"Suomen suu-suuri ruhtinaan naamamaan valtio päiville ko-koon tuva
etuskunta etustaa Suomen kansaa."

-- Sitäpähän kuulostaa olovan, vakuutteli Topi mielissään. -- Luehan
vielä muuan roikka.

Riika luki.

"Etus kunta on yksikamari nen. Siihen kuuluu ka kaksi
sataa-sannoo-etus tajaa."

-- Joo! pani Topi ylen viisaan näköisenä.

-- Yksi siinä kamari tulee olemaan aivankuin pappilan kanahuoneessa.

Riika luki eteenpäin:

"Oi oi keutettu valitse maan etus tajaa on jokainen Suomen kansa
lainen sekä mies että nainen..."

-- Siinä sen nyt ite kuulet, jotta akatkin kelpaa, selvitti Topi
täydellisesti tyytyväisenä ikäänkuin itse olisi lukenut ja otti
kirjan Riikalta pois sekä vei pöydälle. -- Huomenna päivän valossa
luetaan lisää. Joko sinä alat uskoa?

-- Täytyy kai hänet uskoa, kun on räntätty, äänsi Riika, vaikka
ajatteli vieläkin enemmän huomista joulukahvin keitäntää.

"Jumalan enkeli kahvit taas lähetti. Rukoukset kuuli."

Simana partaniekka kylystä takaisin tultuaan pisti vielä oman
saijupannunsa tulelle ja keittää höyräytti itselleen teetä, jonka
ruohoja hänellä oli kaikkisisältävässä laukussaan. Vieläpä hän
tarjosi kupposen mökin väellekin.

Ihan juhlatunnelmissa mökissä olijat vihdoin laskeutuivat makuulle ja
kohta kuului kahden miehen vuoronperäinen, eriäänilajinen kuorsaus
pimeässä, kuumanlämpöisessä pirtissä.

Erämaa seisoi ympärillä tähtien välkkeessä, ja ainoastaan pakkanen
rasahteli huurteisissa puissa.

Eikä kukaan näistä erämaan eläjistä ollut muistanut lukea Betlehemin
piltistä, jonka juhlaa paraikaa vietettiin humisevassa maailmassa
ympäri maapallon...

Mutta kuusijalkaiset ne sinä yönä kiersivät kammoksuen uutta, outoa
kirjaa mökin pöydällä, pitäen ilmiön johdosta kiihkeätä neuvottelua
pöydän toisessa päässä.



11


Heti joulunpyhien jälkeen hankkiusi Topi lähteäkseen kirkonkylään
lintujansa jauhoihin vaihtamaan saadakseen samalla matkalla
tilaisuuden käväistä kansalaiskokouksessa uudenvuoden pyhänä, mutta
eukkonsa Riika tekaisi tällä kertaa tenän ja sanan virkkoi:

-- Koska tässä nyt akkaväelläkin kuulostaa olevan äänivallan oikeus,
niin se on sillä tavalla, jotta minä sinne mään, mutta sinä saat
jäähä kotimieheksi!

Kyllähän Topias Topianpojalla silmät suuriksi revähtivät, mutta kun
asiaa aprikoi, niin tyytyi esivaltansa päähänpistoon, itsekseen
näin arvellen: "Hyvä onkin jotta akkai siellä pistäypi konstit
kopeloimassa, niin sittenpä tuo minullekin pohjaa myöten selkenee."

Ja vielä hän lisäksi ajatteli: "Sen on tuon Riikan järjenjuoksu yhtä
kirkas kuin minunkin, vaan kun harvoin kylille pääsee, niin näivettyy
se viisaankin aivo."

Asiat järjestettiin nyt siten, että Topi ensin hiihti
lintutaakkoineen parin neljänneksen päässä sijaitsevaan naapurin
mökkiin, Kettuvaaraan, ja hommasi sieltä, jossa oli kaksi aikaihmistä
vaimonpuolta, vanhan Kuppari-Kaisan tulemaan Korpiloukkoon avuksi
lastenhoitoon siksi aikaa kun Riika viipyy kylillä. Lintutaakan hän
jätti naapuriin Riikan itsensä edelleen kuljetettavaksi ja hiihti
taas takaisin kotiinsa.

Siten Riika seuraavana aamuna Topin suksilla pääsi irtautumaan
Korpiloukosta, samaan aikaan kun Kuppari-Kaisa läksi hiihtämään
pyydettyyn toimeen.

Sattuivat suurella suon lakealla vastatuksin molemmat vaimonpuolet.
Niistivät nenänsä, pyyhkäisivät peukalonsa hameisiin, jotka
kouhottivat käärittyinä kaksinkerroin vyötäryksille, ja vasta sitten
tuippasivat kättä toisilleen. Kaisa kupparin käykkä leuka näytti
entistä terävämmältä, kun hän sanoa tokaisi:

-- Vai sinne raivopäijen kurnaalimeijeriin sitä sinäkin nyt
viuhotat? Eh -- heh! Sanohan terveisiä raatari Kallelle, että tässä
kuppasarviuskossa minä ainakin kuolen! Ja kuppuuttaa tuntuisi
sietävän koko nykyinen kirkonkylän väki, jotta liiat veret päästä
pakenisi painelemasta. Niin sanoi se Porsröömi-vainaan ruustinnakin,
jotta kun hengellinen röyhkeys ristikunnassa milloin tulville
paisumaan sattuu, niin semmoisessa virmassa ei muu parannuskeino
luota suuren sonnin sarvi ja jumalansanan ruukki niskasuonia
hieroskeltaessa. No, no. Alahan lykkiä. Vaan muistakin ottaa
kauppiaasta vartti-kiloramma piipussa-palavaista siitä hyvästä kun
nyt lähin sikiöitäsi passaamaan. Eh -- hee!...

Riika tuskin osasi mitään vastata Kaisalle, joka oli häntä liki
kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Huusi vain jälkiin:

-- Sano Topille, että mullivasikka lahata pitää...

-- Hääh? Mikä vasikka?

-- Mullikka!

-- Nö nö..., mumahti Kaisa ja potkaisi vanhan kansan tyyliin oikean
jalan suksella, joka oli lyhyempi, vasemman jalan lylysuksen pitkään
luikuun.

Kumpikin mennä lynkki päinvastaiseen suuntaan pitkin Topin edellisenä
päivänä aukaisemaa tolaa.

Kuta enemmän hiihti, sitä enemmän kiihtyi kiirehtimään hiihtoaan.
Riikan sisäkalpeat poskipäät alkoivat punoittaa...

Tuntui hyvälle kerrankin tuulotella itseään erillään lapsilaumasta...

Mutta mikä ihmeen otus juosta ripsutti jäljessä pitkin latua
niukuin-naukuin?

Kissa, Ranstakka se oli, joka seurasi emäntäänsä ja nosteli
käpäliänsä, hetkeäkään pysähtymättä neljälle jalalle, joita jokaista
paleli, ja moukuen kurkun täydeltä kuin paholainen.

-- Sss! määtkö kotiisi, sss! manasi Riika, mutta mirri ei totellut,
vaan seurasi häntäänsä kieputtaen naapurin mökille asti, jossa pikku
Tiltu sen kiinni nappasi ja lupasi lujasti pidellä sylissään siihen
asti kunnes Korpiloukon emäntä oli näkymättömissä.

Kettuvaarasta sai Riika matkatoverikseen Aapelin, nuoren miehen, joka
oli ollut kotonaan käymässä joulunpyhinä ja taas läksi savottatöihin
pitäjän toiselle kulmalle. Oli siivoluontoinen jätkänalku tämä
Aapeli, ei näkynyt vielä tukkilaiselämässäkään raaistuneen. Tarjoutui
Riikan lintutaakkaakin selässään kantamaan väittäen sitä köykäiseksi
kuin savotan kahvipannua, joka kuului olevan "alvariinsa tyhjä".

Aapeli hiihtää hiputteli edellä, toisinaan tupakaksikin pisti,
kasakkaa lankivarsipiipullaan sauhutteli korpeen ja pitkiä
saapasvarsiaan oikoeli; leikintekoa näytti hänelle olevan moinen
hissukseen hiihtäminen hameväen kumppalina. Riika lykkihen perässä,
nenäänsä niistellen, mutta ei näyttänyt hänkään uupuvan.

Kolmisen peninkulman päässä, kun jo kokonaan oli pimennyt, jättäytyi
Riika sentään yöksi Muikkulan pikkutalon pirttiin, mutta Aapeli
hiihtää roimahutti yötä vasten yksikseen kirkonkylään asti.

Aamusella varhain läksi myös Muikkulan isäntä ruunallaan kirkonkylään
ja Riikan onnistui päästä lintutaakkoineen hänen rekeensä. Lupasipa
pikkutalon isäntä palatessakin avustaa mökin vaimoa jauhopussin
kuljetuksessa ja ehkä vielä sovittaa heinässäkäynti-matkansakin
rajalle päin.

-- Ei taija teilläkään liikoja olla mitä rekeen kuormaksi panna?
arveli Riika puheenaineeksi.

-- Lieneekö tuota rapiammasti kuin mökkiläisilläkään, vastasi
Muikkulan isäntä harvakseen. -- Velkana on kaikki porvaleille. Metät
seiväspuita myöten tukkihuijarin koprissa, mannut vasaran alle
vierimässä. Syötyä mikä saatua ja uuvet saatavat saamattomissa. Hyvä
jos vielä lehmän pitää saa yli talven, ja hyvä jos pakkasen suoja
säilyy. Ruunun rästit, kunnan verot, papin roskat -- pirhanako ne
kaikki maksaa jaksaa?

Isäntämies sylkäsi kantoon ja roiskasi hevosta ruoskallaan.
Takkukarvainen raudikko juosta lönkytti hoippuen, ja pitkähkö resla
kitisi ja kallistelihe romeikoilla mailla.

-- Niin..., äänsi Riika, mutta ei muuta sanonut, koska oli
vaimonpuolena vieraan miehen matkassa. Mutta pikkutalon isäntä,
kankaan kamaralle päästyään, jatkoi omia ajatuksiaan:

-- Niinpä tosiaan on tämä maailman meininki tärväytynyt ja
kaikinpuolin kiikkeräksi kupertunut ja ahtaalle kihnautunut, jotta
saapi kai minun puolestani sosialistimokkuraati tulla Suomenmaahan ja
jakaa metät ja mannutkin pääluvun mukaan.

-- Mitenkä työ sanoja? kysäisi Riika hätkähtäen, vaikka jo arvasikin.

Muikkulan isäntä vääntäytyi kyytilaudallaan taakseen katsomaan:

-- Vai ei vielä teijän perukalle asti kuulunna ouk?

-- Kyllähän se Topi sitä on tolittanut, vastasi Riika. -- Minä vain
sitä nimen sorttia vikoilen, jotta miten hän oikein ollee, niinkuin
alkukielillä...?

-- Sosialisti-mokkuraati se on. Jopa jotta mokkuraati. Niin sitä
karahteeraavat. Niin valtesmannissakin sanoivat, kun menneellä
viikolla pistäysin. Kuuluu olevan muukalaista kielimurretta...

-- Vai muukalaista. Joo! sanoi Riika kiitollisesti. -- Eihän se toki
meijän Topi sitä niin kyennyt perinpohjin laaraamaan.

-- Käypikö se Retriika siellä kansan kokouspaikassa? kysäisi kotvan
kuluttua Muikkulainen.

-- Lie häneen menijätä ilman minunlaistanikin..., sanoi Riika
kainoksuvasti. -- Vaikka hokevathan nuo vaimoihmistenkin siellä
pasteiraavan, lisäsi hän.

Huurteinen talviaamu vasta hämärtäen valkeni, kun seurakunnan vanha
kirkontorni puikahti esiin järven selän takaa. Linjasuorana ampui
näreillä viitoitettu tie yli jään.

Sekä Muikkulan mies että varsinkin Korpiloukon vaimo tunsivat
mielissään jähmetyttävää pyhänkammoista juhlallisuutta, kun reki
hiljakseen vieri jykevän kirkkotapulin ohi. Kumpikin heittihen
äänettömäksi aivankuin olisi rintaa salvannut selittämätön
painajainen. Eivät sanallakaan enää kajonneet uudenajan kuulumisiin.
Heidän nenänpäänsä punoittivat aamutuimassa. Kullankellertävässä
aamuruskon sarasteessa aukeni ja levisi heidän edessään koko
kirkonkylä...

"Kolmiyhteisen Jumalan huone - keisarillis-jumalallinen esivalta --
pyhämustat papit ja lumivalkeiksi maalatut pappilat kimaltelevien
koivikkojen keskessä -- ruunun virkamiesasunnot ja tiheäikkunainen
kansakoulu -- kauppiaat ja koreat kyltit -- postitalo ja keltaiset
kirjelaatikot -- lainamakasiini ja kunnan esimiehen amerikkalaismylly
-- ja lopuksi susiturkkinen outo herrasmies kievarikyydillä ajamassa
pitkin maantietä, kalkattavassa aisakellossa niin että pois tieltä
vain..."

Mikäpä sen maailmanjärjestyksen muuttumaan saisi? Ja pakkoko olikaan
muuttaa? Ei kai tässä kenenkään mieli tehnyt vastaantulevain turkkeja
ryöstämään!...

Kaukoperukkalaisen kirkkoväen harras tunnelma oli ennen pitkää
vallannut sekä Riikan että Muikkulaisen. Sitä tunnelmaa vahvisti
lisäksi vilkas liike kylän kujilla. Joka suunnalta näkyi ajelevan
ja hiihtelevän rahvasta. Nuorta ja vanhaa. Pomoa ja kerjäläistä.
Aivankuin mitkä markkinat olisivat tulossa olleet...

       *       *       *       *       *

Uudenvuoden kirkonmenot olivat päättyneet, ja ristirahvas hajaantunut
lähipirtteihin eväitänsä syömään. Isot palttoopäälliset isännät
ja päätalojen pönäkät, monihameiset emännät kiirehtivät kukin
kotitaipaleelleen. Aivankuin jokin salainen hätä heitä olisi ajanut
pois kirkolta heti kun olivat jumalalliset ja maalliset asiansa
toimitetuiksi saaneet. Tai aivankuin olisivat tahtoneet säilyttää
papinsaarnan tuoreeltaan aivoissaan ja pelänneet sen jotenkin
väljähtyvän, jos sitä jäisi kirkon lähettyville märehtimään.
Sentähden piti ajaa karahuttaa kuin viimeistä päivää, pakosalle
kotikankaita kohti, eväskukon kalapurstot vielä suupielissä...

Mutta eivät sentään kaikki tänä kirkkopyhäpäivänä näkyneet kiirettä
pitävän takaisin kotitanhuilleen. Jäi joka kylästä jokunen
pikkueläjä, mökkiläinen, mäkitupalainen, ruununtorppari, loinen,
huonemies, jätkä tai häviön partaalla häilyvä talonpoika. Näkyi
jääskentelevän vaimoihmisiäkin, jotka supattelivat keskenään.
Ilmassa oli kuin ukkosen sähköä, joka vaikutti uteliaisuutta ja
mielenjännitystä.

Korpiloukon Riikakin oli käynyt istumassa kylmässä kirkossa ja
huokaissut penkinalaisen rukouksen kaikkivaltiaan Jumalan puoleen
-- sen ihmeellisen Zebaothin, jota sielunpaimen rukoili varjelemaan
valtakuntain sotajoukkoja mailla ja merillä -- mutta ei ollut hän
saanut lohdutusta huolilleen ja sydänalassa oli tuntunut karvaalta.
Vilukin hänelle oli pyrkinyt tulemaan ristivetoisessa kirkossa, jossa
poikaviikarit alinomaa renkkasivat ovissa ja unilukkari vähänväliä
kyyditsi urisevia koiria alas alttarilta tai raahasi niskasta ulos
käytäviltä. Vilustuminen ja jumalanpalveleminen -- ne ne aina olivat
kuuluneet yhteen tässä kristillisessä seurakunnassa, jossa silloin,
kun joku tavattiin jähmettyneenä ruumiina kirkkoreestään, pappi
seuraavana sunnuntaina kiitoksen tehtyään rauhallisesti rukoili:
"Opeta meitä ajattelemaan, että meidänkin kuoleman pitää!"

Niin, kirkossa oli Riikakin käynyt ja papin vakavan varoituksen
kuullut, että piti vältellä sitä uuden ajan rumaa henkeä, joka
tähänkin pitäjään jo kuului nokkaansa pistelehtivän, mutta ei ollut
sana sattunut sorronalaisen sydämeen, vaan ristiriitaisin tuntein hän
oli kirkon portaita alas astunut ja itsekseen ajatellut: "jahka käyn
siinä köyhäinkin rippikirjoituksessa, niin sittenpä heijät tiiän".

Niinpä hän kellon lähetessä iltakuutta muiden kulkijain jäljissä
hiipi Visuliinin pirtille, jonka lyhtykylkisessä ovessa paistoi
paperilappu tiedonantoineen:

_Täsä paikasa pitetän Köyhälistön kokoUs, puhuu sosialitemokrati
Puoluven lähetä Mä akitaa Tori to-Veri Puntarpää. Mjehenpuolisia
Naissed tervehtulet!_

Arkaillen astui Riika sisään ja seisahtui ovensuuhun. Pirtti oli
jo puolillaan väkeä ja uutta yhä tungeksi takaapäin. Näytti olevan
muutamia herrojakin seinuspenkillä istumassa paperossit hampaissa.
Pirttiä valaisi yksinkertainen kattolamppu, mutta pitkän pöydän
nurkalla seisoi pari sytyttämätöntä kynttilää. Hiljaisuus aivankuin
kirkossa... moni ei yskähtänytkään. Kaikki näyttivät odottavan,
mielet kuloisina, kasvot surkeasti väännyksissä.

... Riikan polvet vapisivat. Hän näki pienenlännän nuoren
miehen syöksähtävän sisään toisesta ovesta: piikkitukkaisen,
punaheltta-kaulaisen, patiinijalkaisen. Vieraan kintereillä
seurasivat raatari Kalle ja suutarin Kunilla, jotka molemmat
kantoivat kirjoja ja latoivat ne pinoiksi pöydän päähän.

"Rakutaattori on!" kävi suhaus läpi seisovan ihmisjoukon, ja Riika
tuli työnnetyksi etualalle tungoksessa.

Hän tuijotti punaiseen helttaan eikä ensin nähnyt mitään muuta. Se
punainen heltta alkoi vähitellen heilahdella puoleen ja toiseen...

-- Jos ensin laulettais internatsionale! kuului agitaattori
äännähtävän.

Joukko seisoi hievahtamatta...

-- Eivät taija vielä kaikki sen naalin päälle ymmärtää! arveli muuan
loismies.

-- Tehän osaatte, toverit? kuului agitaattori sanovan tuttavallisesti
käännähtäen raatarin ja suutarin eukon puoleen.

Punainen heltta alkoi kiivaasti heilua, käsi löi tahtia ja
kummallinen veisuu rupesi raikumaan pirtissä:

    Työn orjat sorron yöstä nouskaa!
    -- -- -- --
    Alas lyökää koko vanha maailma!
    -- -- -- --

Riika tuijotti rusettiin ja höristeli korviaan. Totta tosiaan oli
tämä ihmeellistä veisuuta, erilaista kuin kirkossa ja kinkereillä.
Oikein oli Topi puhunut...

    Ei muuta johtajaa, ei luojaa
    Kuin kansa kaikkivaltias!

Riikaa puistatti. Se oli pyörryttävää ja pyhää mitä hän kuuli. "Aivan
toistyylistä kuin Nuurperin rippikouluopetus!" hän ajatteli.

Agitaattori jatkoi huutaen kurkun täydeltä ja poljeksien jalkaa
ryhdiksi:

    Lait pettää, hallitukset sortaa,
    Verot köyhälistön verta juo!
    Ja köyhän ihmisoikeuskin
    Ompi tyhjä lause tuo:
    -- -- -- --

"Niin on", jupisi Riika itsekseen, ja hänen arkuutensa hävisi säe
säkeeltä, sitä mukaa kuin laulantaa jatkui.

Läpi ytimien ja luiden tuntuivat tunkevan seuraavat laulun sanat:

    On kurjan kurjat kunniassaan
    Raharuhtinaat nuo röyhkeät,
    Ei koskaan tee ne itse työtä,
    Vaan ne työtä ryöstävät.
    Varat kansan hankkimat on menneet
    Kaikki konnain kukkaroon.
    Pois kansa velkansa jo vaatii,
    Nyt ryöstösaalis tuotakoon!

"Kohalleen sattuu!" ajatteli Riika. "Joutaisi kauppamies maksaa monet
markat takaisin Topillekin, kun on polkuhinnasta vuosikauet lintuja
ostanut."

Hän seisoi varpaisillaan, vesisumu silmissä, yhä kuunnellen tätä
totuuden pursuavaa kapinalaulua:

    Työmiehet, kyntäjät ja kaikki
    Työkansan joukko nälkäinen!
    Maa meidän on ja olla täytyy,
    Vaan ei laiskain lurjusten.
    Nälkä meill' on...

"Herrajessus!" suhahti Riika, jonka päätä nälkä tosiaan tälläkin
hetkellä huimasi.

          ... aina vieraanamme,
    Vaan kuin korpit haaskoiltaan
    Me kerran kaikki karkoitamme,
    Niin päivä pääsee paistamaan.
    Tää on viimeinen taisto;
    Rintamaamme yhtykää:
    Niin huomispäivänä kansat
    On veljet keskenään!

Siihen loppui kansainvälinen työväen marssi, joka kolmen hengen
laulamana ensi kertoja kajahti tässä Suomen syrjäpitäjässä.

Agitaattori pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan punakirjavalla
nenäliinalla, astahti pöydän eteen, iski vihreänvivahtavat
silmänsä väkijoukkoon, huojutti ruumistaan ja aloitti puheensa: --
Aateveljet! Aatesisaret! Saapunut on keskellenne se kirkkovallan, se
pappisvallan, se virkavallan, se rahavallan, se asevallan, se kaiken
pirullisen vallan leppymätön verivihollinen! Minä se olen, katsokaa
minuun, kuulkaa mitä minä puhun, sillä minut on tänne lähettänyt
asioita selittämään Suomen kansan järjestynyt porletaaripuolue, ei
mikään herrojen salasakki.

Hän viskasi vihaisen silmäyksen sivulla istuviin herrasmiehiin,
joiden virkoja hän ei arvannut. Jotakin äärimmäistä sieluntuskaa
värähteli hänen kasvoissaan, kun hän jatkoi:

-- Irvistelkää vain vapaasti partanne alta, te herraskaiset, olkaat
keitä tahansa, tämä mies ei teitä tunne eikä tuntemaan tuppau.
Kuulkaa päältä, kuinka todellinen sosialidemokraatti haukkuu
ja häpäisee ja teidänkin pahat sisunne paljastaa. Kyllä teidän
puolueenne on tähän asti koettanut meidän puolueen syntejä päivän
valoon vetää, vaikka eipä ole onnistunut. Minä ilmoitan tälle
köyhälle kansalle, joka teitä tässä tähän asti on kumarrellut ja
passaillut, että nyt on meidän vuoro astua sotatantereelle. Meillä
on voimaa, tietäkää se, me emme pelkää lahtarikaarteja, me lyömme
sortajaluokan alas kuin niittymies koiranputket. Vapiskoot valheen
ritarit ja hirmukonnat, kun Pohjolan nuijajoukko käypi tuomitsemaan
rosvotöitä ja kansan murhaajia. Kostonhetki koittaa ja oikeus
lopultakin voittaa! Ihmisyyttä me vaadimme ja jos ei sitä meille
hyvällä anneta, niin me otamme sen väkisten.

Hän, agitaattori, alkoi hengessään kauhtua. Silmiään välähytellen,
pieniä nyrkkejään suonenvetoisesti puristellen hän huusi:

-- Kuka tässäkin pitäjässä pellot kyntää ja ojat kuokkii? Kuka
mutakuopissa tonkii ja savessa piehtaroi? Kuka taivasalla
vesisateessa nukkuu? Kuka jään railolla palelevin käsin kalanuottaa
vetää? Kuka tuiskussa ja pimeässä hiihtää? Kuka tervasjuurikkaat
kiskoo ja tervatynnyrit raahaa ja soutaa henkensä kaupalla,
nälkäpalkalla, satojen virstojen päähän -- suurille herroille? Kuka
virkamiehet, kuka poroporvarit, kuka tyhjäntoimittajat elättää, kuka
ihramahat ja punanokkaiset juomarit leivässä ja viinassa pitää ja
itse puutetta kärsii? Eikö se ole köyhälistö, raskaan työn raatajat?!

Kuka tämänkin pitäjän nurkalta maailman raharatasta pyörittää ja
kautta rantain kapitalisteille työtä tekee, jotta toiset voisivat
nauttia ja koreissa vaatteissa keikkua ja hekumassa elää? Kuka
tässäkin pitäjässä ylpeäin rouvain pitsipaidat pesee? -- kuka
tunkiot luopi? -- kuka herroille hevoset huviajoon valjastaa? Kuka
perustuslaillisten ryökkynäin pyykit jääkylmässä avannossa huuhtelee,
kuka suometarlaisten herrain hännät helvettikuumassa saunassa
siivoaa? Eikö se ole köyhälistö, porletaarijoukko?!

Agitaattori huoahti sydämeenkäyvästi huoneen täydeltä ja pälyi
ympärilleen verestävin silmin. Herrat sivupenkillä näyttivät
kalvenneilta, talonpoikaiset seisoa töllöttivät tyrmistyneinä
lakit kourissa näöltään vielä arkoina ja umpimielisinä, mutta
akkojen silmäterät olivat alkaneet loistaa ja suut suippuilivat
autuaallisessa supussa.

Riika tuskin hengitti ahmiessaan sanan sanalta:

-- Vai luullaanko täällä, että Jumala se näin on nämä asiat
määrännyt? Sitä varten olen minä tähän pitäjään saapunut,
jotta mielenvalaistusta teille tuon. Pappi kirkossa puhuu
väärin, kun opettaa, että orjan pitää olla nöyrä, vaikka herrat
saavat mielinmäärin mässätä. Pappi kirkossa valehtelee! Me
sosialidemokraatit tiedämme että ihminen on luotu vapaaksi,
että jokaisella on oikeus leipään ja maahan ja mukavuuteen ja
-- nautintoonkin. Ei ole ketään ruoskan suutelijaksi luotu; ei
ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen
tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla
rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja
samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella.
Semmoinen jumala, josta pappi saarnaa ja jonka eteen hän köyhänkin
polvet notkistaa tahtoo, se on kapitalistein keksimä kultainen
vasikka, samanlainen kuin josta vanhantestamentin tarinoissa
kerrotaan. Ei se kelpaa köyhälistön jumalaksi, ei veljet rakkaat
ja sisaret. Uskonto on pyhä asia, mutta köyhälistön täytyy luopua
herrain uskostakin ja etsiä Jumalan valtakuntaa omilla aseillaan.
Kuin lampaita karsinoissa meitä on kasvatettu -- pitää jo oppia
tuntemaan vääryys ja valhe. Ei saa nälkäruoska ja orjanpamppu enää
vinkua tässä maassa, vaan roletaarin täytyy siihen tarrata kiinni
-- justiin niinkuin ärsytetty koira kalikkaan. Ja sen minä sanon,
että jos nuo isopalkkaiset herrat tälläkin paikkakunnalla pilkkaavat
köyhää työmiestä ja työnaista ja nylkevät nälkäisten selkänahkoja,
niin tietäkööt että Elävän Jumalan kosto...

Agitaattorin lause katkesi siihen, sillä yksi penkillä istuneista
kuuntelijoista oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja vaati puhevuoroa.
Se oli nuori pappismies, kirkkoherran uusi apulainen, jota ei vielä
moni seurakuntalaisistakaan tuntenut ja jota olikin vaikea päältäpäin
papiksi arvata, sillä hän kulki puettuna yhtä yksinkertaisesti
kuin pappilan renkipojat eikä vähääkään näyttänyt komeilevan
pappeudellaan. Vanha kansa ei siitä syystä uutta apulaista oikeaksi
papiksi tunnustanutkaan. Hänen kasvonsa olivat kivulloisen kalpeat,
kun hän hiljaisuuden ja hävyn syntyessä väkijoukossa alkoi sävyisästi
puhua.

-- Pyydän anteeksi, hän virkkoi, -- mutta minä en voinut olla
keskeyttämättä arvoisaa puheenjohtajaa tässä kokouksessa, koska minä
selvästi tunsin, että jokainen lause, minkä hän kiihkomielessään
suustansa syytää, yhä enemmän vain pilaa hyvää asiaa ja kaataa
kumoon sen, mitä ei minun mielestäni koskaan saisi kumoon kaataa,
nimittäin tervettä ihmisjärkeä. Minä tosin satun olemaan valtiokirkon
opettaja tässä joukossa ja ymmärrän varsin hyvin, miksi meidän
ammattikuntaamme nykyjään ankarasti ahdistetaan -- ja minä myönnän,
että paljon paljon on syytä, mutta minä puhunkin tässä ihmisenä
enkä palkkapappina. Enkä minä kuulu mihinkään puolueeseen, enkä
kuulua tahdo. Hyvät toverit, ajatelkaa nyt toki itse, mihin se
johtaa, jos meitä yllyttämällä yllytetään _vihaan_ -- niinkuin herra
agitaattori näyttää tekevän ja luulee siten parhaiten tarkoituksensa
saavuttavansa. Minä sanon: eiköhän nyt voisi aivan rauhallisesti
selittää sitä samaa, mitä täytyy sanoa uuden vaalilain perusteella
sosialidemokr...

-- Ulos perrr...! kuului äkkiä raaka kirous ovensuusta, mutta uhkaus
raukeni samalla ja joku puolihumalainen tukkijätkä rymähti toisen
jätkän työntämänä ulos ovesta.

Kaikki kuitenkin kuulivat häväistyksen ja katsoivat
kauhistuneina nuoreen pappiin, että eikö tämä vihdoinkin suutu.
Sosialistiagitaattori hypisteli hermostuneesti rusettiaan ja änkytti
sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustaan. Nuori pappismies seisoi
kotvan aikaa ääneti ja katsoi vakavasti väkijoukkoon ikäänkuin
koettaen arvata, mitä kaikkea sen sisimmässä kätkeytyi. Hän rykäisi
ja lausui pontevasti:

-- Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen uskaltanut häiritä
kokoustanne. Mutta samalla minä myös vielä kerran panen sydämillenne
mietittäväksi: kumpi on siunausta tuottavampi asia maailmassa:
vihako vai rakkausko? Kostoko vai anteeksianto? Riitako vai
sopusointu ihmisten kesken? Ihmiskunnan suurin opettaja on sanonut:
jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat. Minä tahtoisin,
että sosialidemokratia Suomessa lähtisi kokonaan eri suuntaan kuin
mihin herra Puntarpää sitä tässä koettaa lykätä. Minä suon sydämeni
pohjasta onnea ja menestystä köyhälistön hengenjalolle asialle,
mutta minä en tosiaankaan hyväksy vihan lietsomista, sillä se on
pakanallista -- eikä sitä hyväksy yksikään todellinen sosialistikaan.
Se tuottaa vain lisää kärsimystä tähän kärsivään maahan, uskokaa jos
tahdotte.

Hän ei puhunut enempää, vaan nyökäytti päätään agitaattorille ja
läksi kiireesti ulko-ovea kohti. Väkijoukko antoi hänelle tietä. Pari
muuta herraa paperossit sammuksissa ja pappilan renkipojat hiipivät
ulosmenevän apulaisen perässä.

Tuskin oli ovi sulkeutunut poismenneiden jälkeen, kun koko pirtti
aivankuin sähähti ja räjähti ikäänkuin joku äkkiä olisi alkanut
vimmatusti kiskoa rätiseviä päreitä. Agitaattori Puntarpää oli
hypähtänyt ylös pirtin pöydälle ja ruvennut sieltä karjumaan:

-- Näittekös nyt? Kuulittekos nyt? Uskottekos nyt? Semmoisia ovat
herrat! Joka paikkaan ne tuppautuvat, joka nurkkaa ne nuuskivat, ei
niillä ole häpyä eikä kunniantuntoa. Ne tahtovat tukkia kansalta
suut ja sieraimet, mutta jos joku meistä uskaltaa heidän heimojaan
saarnatuolista nykäistä, niin linnaan joutuu että paukahtaa. Tuokin
papinkisälli istui kuin mikä santarmi täällä salaa urkkimassa --
rovokaattori, piooni, ilmiantaja! Mutta eipä uskaltanut pitkään puhua
eikä Jumalasta väittelyyn ruveta. Eipä uskaltanut kokouksen loppuun
asti jäädä, kun oli kuumat paikat ja pakaroita poltteli. Tahallani
minä sen annoin puhua, että saarnatkoon sappensa kuiville. Helppo
sille toki olisi ollutkin vastata, siksi tyhmästi se puhui, mutta
eipä kestänyt jäädä tilille. Irti kiskaisi tassunsa kuin kettumikko
käpylaudasta. Rakkaat toverit ja aatesisaret. Ei pidä mitään pelätä.
Jos te olisitte enemmän viljelleet sanomalehtiä, niin te tietäisitte,
että nyt on kansanvallan nousuaika. Ei nyt ruunun virkamiehet ja
pyrokraattien sapelipoliisit kokouksia hajoita niinkuin Venäjällä.
Nyt on sananvapaus porletaarillakin ja nyt saa köyhäkin purkaa suunsa
puhtaaksi. Ja minä puhun kansan luvalla... oikeasta asiasta... Ja
joka ei kestäne kuunnella totuuden julistusta, se kursikoon tiehensä
niinkuin tuo papinkisälli...

Näin hän pauhasi ja pilkkasi ja kiihoitti ja kehui tuo köyhälistön
vaaliagitaattori ja pehmitteli saloseudun jäykkäniskaista joukkoa,
joka niin harvoin oli kuullut minkäänlaisia yhteiskunnallisia
puheita. Hänen kissanvihertävät silmänsä välähtelivät oudosti
päässä, jonka jokainen hiuspiikki näytti kirkuvan taivasta kohti,
hiki tipahteli kirkkaina pisaroina rypistetyltä otsalta ja punainen
rusetti letkahteli leuan alla...

Hän oli uljas ja kunnioitettava kaikessa hullunkurisuudessaan. Hän
oli lumoava ja vastustamaton, sillä jokaisen oli pakko tuntea, että
hän kosketteli maailman kanteleen hellimpiä kieliä.

Halpa välikappale suuressa asiassa! Tienraivaaja tiheässä
murrokossa... Ja kuta enemmän hän puhui, sitä rajummaksi hänen
uskonvilleytensä paisui. Hänen sanansa syöksähtelivät kuin sulkunsa
särkeneen kosken vedet ryöppyen kovien kallioiden välissä, huuhtoen
tieltänsä esteet. Kuni haltioihinsa tullut maalari hän paiskoi
punaista ja mustaa väriä siveltimestänsä ympäri laveita seiniä
ja loi ihmisparkojen eteen kuvia, jollaisia moni ennen ei ollut
aavistanutkaan.

Viha ja rakkaus, kostonhimo ja onnenhaave -- nämä kaksi äärimmäistä
tunnetta tuiskusivat yhtaikaa hänen sielustaan.

Hänen kurkkunsa pyrki kiikastelemaan, ääni vuoroin vingahteli,
vuoroin rämähteli -- suupielistä pursusi vaahtoa.

Silloin hyppäsi hän alas pöydältä, pani kätensä kuin rukoilija
ristiin ja alkoi yhtäkkiä itkeä. Todelliset kyyneleet sirahtelivat
hänen paahtuneista silmistään ja itkunulvahdusten seasta hän
vaikeroiden puheli:

-- Surkea on sorretun elämä. Kurjuutta olen nähdä saanut joka
paikassa missä olen matkustanut. Mutta niin suurta surkeutta kuin
näillä teidän perukoilla en ennen ole nähnyt. Sadoissa mökeissä on
ruoka viheliäisempi kuin kuritushuoneissa ja linnankopeissa. Sadoissa
pirteissä on siivo huonompi kuin sikopahnoissa ja takapihoilla.
Viime tiistaita vasten oli minä yötä naapuripitäjässä, sellaisessa
torpassa, jossa ei ollut vieraalle myydä kuin pari pettuleivän palaa
ja purtilo haisevanhapanta piimää. Minä en valehtele. Lapset olivat
apposen alasti, vaari makasi sopessa löyhkäävissä paiseissa, joita
ei kukaan hoitanut, mies oli lyönyt kirveellä jalkateränsä poikki ja
emäntä oli siunatussa tilassa. Kylmä muuri oli rikki, akkunan aukko
olkiriehkoilla tukittu. Minä vapisin ja itkin koko sen yön enkä
voinut nukkua silmänräpäystäkään. Ja kuitenkin siinä seurakunnassa
kuului olevan rikas pappi, joka ei armahtanut ketään, vaan haki
ryöstöllä saatavansa viimeiseen ropoon asti ja, jos ei ropojansa
saanut, vei ainoan lehmän. "Herra Jumala taivaassa!" minä ajattelin.
"Milloinkahan tästäkin päästään?"

Kuolemanhiljaisuus vallitsi pirtissä. Matka-agitaattori jatkoi:

-- Eilisiltana minä satuin kävelemään tuota maantietä, niin tuli
vastaan tyttö, joka itki niin että hampaat yhteen kalisivat. Varpaat
irvistelivät kenkäin nokista ja kengät kopisivat pakkasessa. "Mitä
sinä itket?" minä häitä kysyin. "Niin kun tuo punaisen talon rouva
tarttui minua tukasta ja ajoi minut ulos kyökistä ja sanoi minun
varastaneen häitä kalossit..." Voi Herra Jumala, jos ei tämä oli
suurta vääryyttä, niin sitten ei mikään!

Agitaattorin itkunväräjävä välinäytös teki syvälle tärisyttävän
vaikutuksen kuulijakuntaan. Se hävitti viimeisenkin epäilyksen siitä,
että tässä tositeolla oli kyseessä sorretun ihmissydämen kipu-hellä
asia.

Ja kun puhuja taas oli pyyhkinyt likomärät kasvonsa kirjavaan
nenäliinaansa pitämällä vakavan lomahetken sekä muuttuneella,
virallisella äänellä alkanut puhua köyhälistön järjestymisen
tarpeellisuudesta tässäkin pitäjässä ynnä lähestyvän eduskuntavaalin
tärkeydestä, niin eipä Visuliinin pirtissä -- senjälkeen kun arimmat
olivat hiipineet hiljaa pois -- ollut ainoatakaan sielua, joka
olisi ollut ymmärtämättä, että kaikkien äänioikeutettujen, ja juuri
köyhimpien, oli pidettävä varansa sinä maaliskuun päivänä, jolloin
punainen viiva ensi kerran saatiin vetää, ja että se oli vedettävä
sosiaalidemokraattien ehdokaslistalle.

Lopuksi agitaattori vakavasti varoitti pysymään vahvana muiden
puolueiden viettelyksiä vastaan ja kehoitti yhteishengen vireillä
pitämiseksi uhraamaan roponsa puolueen sanomalehtien tilauksiin sekä
opiksi ja huviksi ostamaan laulukirjoja, jollaisia hänellä oli tässä
pöydällä tarjona.

Viimeiseksi kajahti Työväen suomalainen marssi raatari Kallen ja
suutarin Kunillan säestämänä ja pyrkivätpä jo moniaat muutkin siihen
lauluun osaa ottamaan:

    Käy eespäin väki voimakas!
    Äl' orjajoukko halpa
    Täst' alkain ole...
    -- -- -- --
    -- -- -- --

Tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaan laella, kun Riika, Muikkulan
isännän reslassa, yötä vasten taivalsi kohti hiljaisia saloja ja
nukkuvia lumisia vaaroja. Riikan vieressä perälautaa vasten kenotti
karkea jauhopussi ynnä tukku vanhoja sanomalehden numeroita. Mutta
palelevassa kädessään, rikkinäisen karvarukkasen sisässä hän piteli
pientä tulipunakantista "Työväen Laulukirjaa".

Kumpikin oli vaitelias.



12


Loppiaispyhä Korpiloukossa. Tuuli viheltelee akkunaruudun ritilässä,
jonka raoista lumihiutaleet pyrkivät sisään. Iita Linta Maria kävellä
keikkailee keskellä lattiasiltaa, sormi syvälle suuhun pistettynä.
Onpa syytäkin pitää sormea suussaan, sillä tyttösen yllä on nyt
punakukkainen kretonkileninki ja silmät on lähdevedellä sirkeiksi
pesty, pellavainen tukka nuolusileäksi suittu. Onpa syytä tosiaankin,
sillä paitsi kotiväkeä on pirtissä tällä erää pyhävieraita --
kettuvaaralaiset, jotka vakavina istuvat pitkin seinävieriä eivätkä
liikoja laverra. Miesten visakoppaiset piiput vain hiljaa sauhuavat
ja sauhun tuprut juhlallisesti kiertelevät kaartelevat ympäri
sunnuntaisiivoista pirttiä.

Kuppari-Kaisa häärii lieden ääressä selkä köykyssä...

Mutta missä onkaan Retriika Euphrosyyne, mökin emäntä? Navetassako
vai --? Eipä suinkaan: navettatyöt ovat jo aikuisin aamurupiamalla
suoritetut. Poissako kotoa, kirkonkylälläkö toistamiseen? Eipä
niinkään, koskapa kissamirrikin näkyy viihtyvän kotosalla ja kehrää
murrittaa rauhallisesti muurin kupeella. Kuollutko vilustumiseen?
Taivahinen varjelkoon, sehän olisi ani armoton kohtalo moisena aikana.

Kotona hän on ja leviästi --! Tuossa hän istuu honkaisen pöydän
takana ja tuijottaa rapiseviin paperilevyihin.

-- Mitä heissä näkyy? kysäisee Topi arvokkaasti ja kopauttaa
piippuaan.

-- Sitä samaa..., vastaa Riika ja suu mutruilee asianymmärtäväisesti.

-- Etkö sinä saattaisi isommalla äänellä lukea, jotta vieraatkin
kuulisivat?

-- Jos halunnevat...

-- Kunhan ei Jumala synniksi kirjoihinsa kuittoaisi että näin
merkkipyhinä...? murahtaa vanha Kuppari-Kaisa pankon äärestä.

-- Eikö tuo passanne Kaisalle mikä meillekin, äännähtää naapurinmökin
Jussi ja lisää sylkäisten lattialle: -- Yksi lammas vettä määkii --
koko karsina janoopi.

Riika naurahtaa ja alkaa ääneen lukea sanomalehtiä:

... "Va-varokaa pappien kiihoitusta!" sattuvat sanat silmiin. "Ne
vastustavat kaikkia yhteiskunnallisia uudistuksia, sillä heidän
valtansa supistuu niiden johdosta..."

-- Eikö heissä satu puhumaan siitä solisaliratista ihtestään?
keskeyttää Topi tolkussaan ikäänkuin tahtoen näyttää naapurinväelle,
kuinka hän jo on perehtynyt noihin, uusiin asioihin.

Riika selailee lehtiä, jotka mahtavasti rapisevat, ja alottaa
uudelleen.

"Sosia..."

-- Sattuipahan! ilahtuu Topi.

Riika lukee:

"Sosialismin ihanneoppi on jo avannut tuhansien, jopa miljoonien
ihmisten silmät näkemään sen tosiasian..."

-- Tosiasia on, joo! keskeyttää Topi... "asian", jatkaa Riika:
"että luonto kaikille jakaa samalla mitalla. Väärin on luulla sitä
sallimuksen kovaksi kohtaloksi, että niin moni ihminen saa kärsiä
vilua ja puutetta, nälkää ja ylenkatsetta..."

-- Ja vellijauhon ja kahvipöönän nuusaa! parantaa Topi tosissaan.
Mutta Riika kiiruhtaa lukemistaan ja hänen äänensä yhä korkenee kuin
papilla: "Luonto ei ole sorrettujen lastensa kovaan kohtaloon syypää,
vaan sydämettömät ihmispedot. Juuri nämät ryöstävät itsellensä
väärien lakien varjon alla lähimmäisellensä kuuluvat luonnonantimet,
vieläpä ihmisarvonkin..."

-- Joo! äänsi Topi ylpeänä eukkonsa hyvän lukutaidonkin puolesta
ja tahtoen lähemmin selittää tekstiä naapureilleen, mutta Riika ei
sallinut, vaan jatkoi sisältöä:

"Sosialismi ei salli yhdelle paremmin kuin toiselle maallista
paratiisia, vaan vaatii jokaiselle säätyyn ja sukuun katsomatta
hyvinvoinnin mahdollisuuden, ihmisarvon ja vapaan ihmisyyden..."

-- Vapauvenpa hyvinkin! sai Topi taas tokaistuksi väliin.

"Sosialidemokratia se asemamme parantaa", luki Riika yhä,
"Sosialistit ne meidän etujamme puolustavat eivätkä kutkaan muut.
Eivätkä herrat eläkettä tarvitse, vaan työmies tarvitsee. Työmiehen
pitääkin saada kunniallinen eläke..."

-- Eikö hänessä vaimosille mitään annettanekaan? kysäisi nyt yhtäkkiä
naapurin Jussin Tiina, hieman katkerasti.

-- Ou sinä järkeilemättä saarnan aikana! moitti kettuvaaralainen.

-- Kyllä täällä kipene kaikille... selitti Riika emäntä ja
alkoi hakea makupalaa, puoliääneensä sivuutellen otsakkeita ja
lentolauseita: nälkäruoska -- anastajaluokka -- kiristystoimet --
vallassaolijat -- vaalisyötti. -- Tuossapahan paistaa oikein vanhan
kansan räntillä:

    Akkaväki akiteeraamaan!

Hän alkoi taas lukea ja toiset kuuntelivat...

Mutta Kuppari-Kaisa, kun oli kahvit keittänyt ja kaikille juottanut
ja itsekin särpinyt, virkkoi jälleen varoittavan vakavasti:

-- Kyllä minä kaikesta kuulen, jotta ne ovat justiinsa niitä
Antti-Ristuksen puheenpärinöitä. Ja maaliman loppu siitä varmasti
tulee, jos Suomen akatkin sitä punaista viivaa vetämään puijataan.
Sen tietää jokainen ristitty että kuka perkeleelle pikkulillinsä
lykkejää, siltä se koko kämmenen koppoaa...

-- Aina se tuo meijän muori murisee! sanoi Kettuvaaran Jussi, vaan
Kuppari-Kaisa yhä nuhteli:

-- Murisen minkä murisen. Ei tämä nykyinen kansa enää näy sielunsa
autuutta huolehtivan. Ei tällä tavalla ennen loppiaisen sapattia
mehtämökkilöissä viirattu että vain aviisuja aukoiltiin ja Jumalan
järjestystä tuomittiin. Eh-ei. Helvetin veräjiä kohti nyt ollaan
menossa oikein ruunun kyijillä! Ja jos vain Porsröömi vainaa eläisi,
niin vanhalla testamentilla se teitä päähän iskisi...

-- Elähän nyt Kaisa, asetteli Topi. -- Paranee ne sullakin tupakit,
jahka verenkarvainen vetäisty on!

Muori muljautti silmiään ja käänsi selkänsä:

-- Venähen lehtiä ikäni kaiken polttanna oun ja petäjänsekulia
pureskellut. On taivahinen, pilven herra, hengen pitimiksi mannan
korvessa antanna, kun ainukaisen poikansa ristikuoleman uskonna oun
enkä tutkainta vastaan elämässäni potkinna. Enkä minä sikalistein
punaleipiä tarvihe enkä rakkiraatarein paperossinpätkiä...

Näin kupparimuori ripitti nuorempiansa ja kaivoi hameensa taskusta
mustan mukuraisen piippunsa ruveten ähkien sitä lataamaan
häränrakkoisesta kukkarostaan. Vasta kun oli väkisauhut syvälle
keuhkoihinsa siemaissut, hän huokasi helpotuksen huokauksen ja tunsi
taas mitenkuten sietävänsä noita ruman hengen verkkoihin käpertyneitä
tuttavia ja omaisia.

Mutta toiset ne vain yhä palailivat pohtimaan ja jauhamaan
synnillistä mielihaavettaan omaisuuksien tasajaosta, yrittelivätpä
lisäksi veisaista hyreksiä outoja rallatuksiaan siitä
tulipunakantisesta laulukirjasta, jonka Riika oli kokouksesta tuonut.
Kuppari-Kaisa parka oli ihan läkähtyä hengellisestä kauhusta...

Vasta iltapimeässä kettuvaaralaiset kotiinsa laittautuivat, kun
muori -- jonka viransijaisuus oli loppunut -- ensin oli lähetetty
etukäteen hiihtämään. Entistä kovemmin lykkikin Kaisa suksiaan --
vähän niinkuin vihan voimalla -- ja kun perille pääsi ja kuivan
päreen valossa satavuotisen virsikirjansa oli käsiinsä kopeloinut,
niin tärisyttävän kimakan veisuun kurkustansa huilahutti, niin
että kajahteli koko Kettuvaaran torppa ja russakoita karisi alas
korpuneesta laipiosta:

    Patriarcha Jacob jalo mies
    Hän leivän puuttes oli myös,
    Herra helpoitt' hänen hätäns;
    Joseph Egyptin maan herra
    Hän ruocki näljäs Isäns...
    -- -- -- --



13


Mutta huolimatta Kuppari-Kaisan virren veisuusta ja manauksesta
läksi se uusi villiusko ihmeellisellä voimalla leviämään
saloseutuihinkin. Päivä päivältä, viikko viikolta se eteni paisuen
kuin kevätpuro korvessa. Ruttotautina sitä monet pitivät, mustan
kuoleman riemukulkuna. Huhu rakutaattorista, joka oli saarnannut
papin ulos kokouspirtistä ilman että esivalta siinä asiassa näytti
kykenevän sormeaankaan pystyyn nostamaan, se huhu kierteli joka kylän
kynnyksillä ja herätti hämmästystä ja itsetuntoa. Toiset vavahtivat
ilosta, toiset pelosta. Kolmannet hokivat kuin horkassa:

-- Kyllä nämä ovat niitä maalimanlopun oireita!

Ja tekivät asiaa kirkonkylään saadakseen puhutella pappeja lukittujen
ovien takana...

Monet olivat näkevinään merkkejä auringossa ja kuussa, metsänelävissä
ja puissa; sadat akat vieläpä ukotkin näkivät unia toinen toistaan
kummempia, joita ei voitu mitenkään muuten selittää kuin että
oli tulossa koko kansakunnan turmio, selkkaus ja verenvuodatus
semmoinen kuin Japanin sota, jonka puhkeamisen edellä niinikään oli
nähty varmat merkkinsä -- tosin ei ihmisissä, vaan outojen hiirien
ilmestyksessä. Nämä olivat monta vertaa arveluttavampia tunnustähtiä,
sillä ne ilmenivät ihmisen sielussa, mielenlaadussa, suunpuheessa,
laulunnuotissa, päänkeikutuksessa vieläpä ihmisen järjessäkin, jonka
ne kauttaaltaan näyttivät vallanneen niin, etteivät sitä vastaan
vanhat tietäjät ja poppamiehetkään keksineet tepsivää vastamyrkkyä.
Tottatosiaan eivät Suomen kansan suurloitsijat kuunapäivänä olleet
saaneet salaisuuksiensa ukkojumalalta pussinsa pohjalle sitä
taikakalua, jolla olisi voitu tyhjäksi tehdä hengellinen kulkutauti
nimeltä _sosialidemokratia_.

Joka kyläkunnassa nyt aivankuin itsestään ilmestyi paikallisia
pukareita ja ympärillensä yllyttäjiä; joka mökissä nyt alettiin
niskaa ruopien mietiskellä, mikä on puolue ja äänioikeus ja mistä
jumalanvilja tässä maailmassa oikeastaan tihkuu, taivaastako vai maan
ytimistä. Tai mikä on yksinkertaisella järjellä päätellen niinsanottu
kansanoikeus tai kansan valta ja mikä herrain ja virkamiesten? Ja
miten kaikki pitäisi uudesta järjestää, jotta eläminen suuntautuisi
tasaisille tolille? Ja puhuuko pappikaan kaikki asiat kohdalleen
-- joskohta niinkuin Jumalan nimessä ja uskonnon turvissa? -- ja
puhuneeko vallesmannikaan, puhuneeko vosmestarikaan tai kaupungin
suuret herrat?...

Synnytyspoltteissaan nyt näytti kiemuroivan, kiljahtelevan Suomi
morsian, ja kätilöt ja lääkärit ikäänkuin vahtivat yötä-päivää,
että milloin se tapahtuu ja miten se tapahtuu, minkä tapahtua
täytyy. Kaukaisten kaupunkien puoluehallinnot lähettelivät yhä uusia
airueita, pillerinsekoittajia, nurkkasaarnaajia ja rakutaattoreita,
jotka kyllä näkyivät hosuvan ja kiekkuroivan toisiaan vastaan, mutta
yhteen aittaan ne silti kaikki siemenviljoja keräilivät sekä läksivät
ylen tyytyväisinä takaisin turkeissansa, jos ei vain kansa ketään
vastustellut -- noin ihan nenän edessä.

Sillä Suomen kansa ei koskaan vastusta kauniita puheita, vaan se
kuuntelee niitä niinkuin matkamies koreata markkinaposetiivin
soittoa: hartaana, kallella korvin ja suu auki seuraten monenmoisia
lurituksia ja taiteellisia sävelluikauksia, vieläpä itsekin
hihkaisten sekaan ja lunastaen onnenkirjeitä ennuslinnun nokasta;
mutta kun kotimökkiinsä taas palajaa, niin talonasioistaan vain
puhuu, hädintuskin markkinasoitteloa muistaenkaan tai jos muistaakin,
niin sanoa jarauttaa eukolleen vain noinikään että: "olipahan
semmoista masinapelin surinaa" sekä nakkaa rutistuneen onnenkirjeen
lastensa reposteltavaksi lattialle.

Kuta useampia viikkoja kului, sitä useampia kauniita puheita kaikui
pitäjässä eivätkä ne enää kaikuneet yksinomaan Visuliinin pirtissä,
vaan kiirivät, kiertelivät jo syrjäkylissäkin -- pirteissä, joissa
talon ruunat ja tammat syödä rouskuttelivat appeitaan nokisten orsien
alla tai joiden sopessa joku surkea sairas virui, voimatta käsittää,
mistä outo hälinä oli syntynyt ennen niin hiljaisessa talossa, kun ei
kinkereitäkään oltu kuulutettu.

Mutta eivät ainoastaan agitaattorit ja puoluehärkätaistelijat
torkkuvia sieluja näin härsytellä koettaneet, vaan sanomalehtiäkin jo
lenteli ikäänkuin pörräileviä sontiaisia kesälämpöisinä iltoina.

Ennen oli sanomalehtiä joskus onnistuttu saamaan virkamiesten
rouvilta makeita leipäjuustoja vastaan eikä niillä oltu älytty muuta
tarkoitusta olevankaan kuin että kamaripöksän seiniin tapeteiksi --
ja aivan samantekevää hengellisessä katsannossa oli ollut, miten päin
niitä kukin halusi kämmenissään pidellä ennenkuin ne liistaroitiin.
Mutta nyt niitä jo ymmärrettiin lukea oikeinkin päin.

Sanomalehtiä ei ainoastaan lueskeltu, vaan niitä osattiin jo
valitakin, mutta menkääpä rakas lukija väittämään, että joku
saloseutulainen siihen aikaan olisi ehdottomasti _uskonut_
sanomalehtien sisältöön ja vakuutuksiin, niin iskette kirveenne
kiveen. Niin kauan kun ei käsikopelolta itse tunnettu vihollislehteä,
jota oma lehti haukkui ja häpäisi, niin kauan asusti ainian hienoinen
epäluulo suomalaisessa sydänalassa: "lempo sen tiesi eikö toinen
lehti ollut vielä parempi, koskapa tämä sitä noin pommitteli ja
pilkkasi?"

Mutta mikä taloudellisissa asioissa tuntui sattuvan liki
sydäntä, niin sellaisessa uskallettiin alkaa olla jyrkästi omaa
mielipidettä sanomalehtien turvissa. Kun esimerkiksi köyhälistön
pää-äänenkannattaja kuuluisan torpparihäädön johdosta kymmeniin
tuhansiin leviävissä numeroissaan rummutti että: "Torpparit! Köyhät!
Varustautukaa vaalitaistelussa _kostamaan_ nuo julmurityöt --",
niin sellainen painettu sana upposi moneen sieluun kuin kuumennettu
terva kuivaan veneeseen. "Ihmisiä palellutettu pakkaseen? Akkunoita
ja tulimuureja särjetty? Suomalaista rahvasta ratsupiiskoilla
ruoskittu?" -- sellaiset asiat uskottiin vertaamatta muiden lehtien
lausuntoihin.

Kaiken sovinnollisuuden ja rauhan ihanteen pohjalla karkeli, kirveli
vuosituhantinen herraviha, kostonhimoinen kauna niitä kohtaan, joilla
tässä maassa näytti olevan liian helppo elää ja herraslakien suojissa
köyhiä komentaa.

Tottatosiaan olivat lakien hinkalot laitojaan myöten puhdistettavat,
viljat seulottavat ja tasattavat?

Sillä samanlaisia susia olivat tietysti herrat pohjan perillä kuin
etelän seutuvilla, -- samanlaisia susia, vaikka liikkuivatkin
lammasten vaatteissa? Kautta koko maailman ne olivat samanlaisia
sortajia, laukkolaisparooneja -- herrat? Se uskonkappale oli imetty
köyhän sieluun jo äidin nisistä, siitä niukasta maidosta, joka noista
nälkäraatajain rinnoista oli herunut. Sitä uskonkappaletta ei pappi
ollut koskaan rippikoulussa arvannut kysyä -- sitä uskonkappaletta,
joka kuitenkin oli se ainoa, minkä moukan muistikone säilyttää --
silloin kun kaikki muu autuuden asiain selostus huljuu kuin häkäsavu
sameana päässä, aikaansaaden tukkapöllyä, laiskankoulua tai laitonta
akanottoa.

Vastakaikunsa olivat siis sanomalehdet tavanneet salojenkin suuressa
hiljaisuudessa. _Isänmaallisella_ innostuksella osattiin lukea
hälytyksiä ja julistuksia: "Puoluetoverit: Teidän roponne vuotavat
alituisena virtana porvarillisten kukkaroon -- lakkauttakaa tuo
vietävä virta ja pitäkää omien ropokukkaroidenne vetorihmat tiukalla!"

Tapahtui jo, että joku uskalsi hengessään vastustaa pääsiäisrahojen
maksua rovastille ja joku toinen harmikseen muisteli, että oli
pudottanut hopeakolikoita kirkkokolehtiin.

"Silmät auki, köyhälistö! Meille on parasta, että teemme täydellisen
pesäeron noiden sydämettömäin anastajaporvarien kanssa!... Kuulkaa:
hädän ulina käy halki herraspuolueiden -- älkää uskoko kansan
pimittäjiä! Koko maan proletaarinaiset yhtykää! Työn orjattaret
tulkaa mukaan! -- Miksi porvarit kiukuitsevat ja herrat turhia
tuumailevat?"...

Kaikki vastaanotettiin kiitollisuudella:

"Pohjolan tukkityöläiset! Teistä itsestänne riippuu, tahdotteko jäädä
ryömimään kurjuudessa riistäjienne kahleiden alle vai tahdotteko
vapaina ihmisinä tulevaisuudessa itse nauttia työnne tulokset.
Tietäkää! Meidän mahtimme ja voimamme on _meissä itsessämme_!"

Ikäänkuin nuijasodan aikuinen talonpoikaisveri oli ruvennut
kuohumaan, vaikka ei marssivia joukkoja näkynytkään. Herrasvallan
olemassaolo oli muuttunut rasittavaksi, linnaleiriksi.

Ne olivat itsenäisyyden herätyshuutoja kauan nukkuneille
ihmislaumoille, mahtavia manausloitsuja maan uumenissa viruville
voimalähteille.

Täytyihän lyödä sotarumpua kovilla kalikoilla, jotta pauke johonkin
kuuluisi -- jotta hidas suomalainen hurme, sitkeä pohjoisnapamainen
sielu läikähtäisi, räiskähtäisi, toiminnan tuleen leimahtaisi!...

Kuinka heikoksi täytyikään näinä päivinä huveta kristillisen
kohtaloonsa tyytymisen hengen, tuon jeesuslaisen uskontunnusteen:
"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät!"?

Ei kärsivä Kristus nyt kelvannut valtiovallalle, ei kirkolle eikä
puoluekiihkolle, vaan kaikkien oli pakko hänen yksinkertaisesta
paimensauvastaan takoa se tikari, jolla kursailematta saattoi pistää
epämieluisia lähimmäisiänsä milloin keisarin, milloin Jumalan,
milloin lain, milloin kansallistunnon, milloin kansantahdon pyhänä
pidetyssä nimessä.

Uskonto?? -- ja ikuinen yhteiskunnallinen ristiriita??

Mutta ne, jotka sen huomasivat, ja jotka siis eivät voineet yhtyä
mihinkään puolueeseen, lohduttivat itseänsä sillä, että maailman
kaikkeudessa ehkä löytyi se avara henki, joka tämän hirvittävän
ristiriidan kerran oli sovittava.



14


Helmikuu oli menossa. Melkein joka mökissä puheltiin jo punaisesta
viivasta. Jätkät leikkiä laskettelivat hirren ajosta päästyä
iltasilla. Selällään loikoen pitkillä raheilla tai peräpöydillä,
tupakkata tuprutellen, he leveästi siitä haastelivat:

-- Mitenkä se oikein pitänee vetää -- se punainen viiva?

-- Ka kun peukalollaan noin vain pyöräyttää...

-- Mitenkä sitä peukalolla -- eihän siitä mitä lähe?

-- Pitää painaa kovasti ja puristaa lujasti niin jotta leppä kynnen
alta tirskahtaa!

-- Vai sillä tavalla että lepän värillä. Vaan taitaa jäähä
monelta silloin vetämätä, jos ei leppä niinkuin tirskahtaisikaan
tervapeukalon pääköstä?

-- Tirskahtaa pitää -- sinä päivänä. Muuten ei kuulu herroihin
tepsivän...

-- Joo! Pitääpä sitten puukon kärellä vähän reijän tapaista tuikata
vaaliin lähtiessä. Ei kai sitä laissa kielletty ole?

-- Eipä kai. Ei ole parakraahvia peukaloista...

-- Heh, heh. No se tuo Epra osoaa...

Toisessa pirtissä pakistiin näinikään:

-- Kyllähän se pännämiehillä passoaa punaviivoja vejellä joka raamin
nurkkaan, vaan erittäin se on semmoisilla, jotka alvariinsa ovat
vain mehtäkirvestä ja sontalapiota koprissaan heilutelleet. Ei taija
liitupännä monen ukon känsissä putoamatta pysyä ja arvannevatko nuo
akatkaan puumerkkiänsä piirustaa, kun ikänsä kaiken ovat lehmän
nännejä kopeloineet...

-- Tahallaan ne herrat sen toki niin ovat tällänneetkin jotta ei
tyhmempi-sorttinen ihminen piirustuksissa pärjeäisi. Eihän se
mitä oikeata eänestämistä ouk että vain punapännällä hissukseen
raaputellaan? Vaan kun oisi laki semmoinen että itekuhi saisi eänensä
puolesta isosti karjaista jotta "sitä ja sitä minä Matti tai Tuomas
tahon ja tarvihen", niin siinä ei pahasti sattuisi erreyksiäkään. --
Se on se uusi vaalilaki niin mutkikas ja metkuinen kuin esivallan
peräsuoli!

-- Hehhehheh! Niinpä taitaa olla...

Kolmannessa mökissä ukko tuumaili eukolleen:

-- Se on sen punaisen viivan veto -- kuulostaa -- justiin niinkuin
Ristuksen veriviinan ryypäntä herranehtoollisessa. Siinä saattaa
sielunsa päälle vetäistä kavotuksen ja iankaikkiset kuolemat.
Vaan kekä kohalleen osunee ja täyvellä järellä ja oikeassa
mielentämmingissä viivan jutkauttaa, niin sille se autuuveksi ja
elinonneksi kopeutuu.

-- Tohtineeko häntä sitten reistatakaan? epäili akka.

-- Reistata pitää! vakaili ukko: -- Jos sattuisi hyvinni
lykästämään...

-- Mistä heitä punaisia pänniä niin rapiasti piisannee? tuumailtiin
neljännessä paikassa. -- Että joka miehen käteen ja joka ämmän
sormien koloon?

Mutta toinen siihen tiesi ilmoittaa että:

-- Keisarista asti kuuluu kojeet kuvernöörin kautta tuotettavan, sekä
ne punaiset pännät että ne paperinroskat.

Johon taas edellinen aukisuin arveli että:

-- Vai keisarista asti. Palajonkoon hyö maksavat rahinvetäjille --?

Mutta ei toinen sattunut tietämään, minkä verran vaalivehkeiden
kuljettajille maksaa aiottiin kuormakilolta.

Viidennessä pirtissä keskusteltiin myös näin:

-- Kumma paikka se kuulostaa se valtion vaali olovan eikä sitä
äkkinäinen ymmärrä ennenkun ite näköö. Hokevat sinne aituutettavan
karsinoita, joihin itekuhi saapi lyyhistyä niinkuin kuuronpiiloon ja
sieltä sitten eäni möläytetään...

-- Ei se varsin niin oo, väitti toinen nuoremmakseen. --
Pännärustinki siellä roikkuu koijun pielessä ja sillä viivataan.

-- Vai sillä?

-- Sillä-sillä!

-- Karsinan seinäänkö se viiva veännetään --?

-- Eipä kun vaalilippuun.

-- Y-hyy...

Piisasi sitä asiaa miettiä.

Monessa paikassa sentään jo aivan järkevästi käsitettiin, miten tuo
punaisen viivan vetäminen oli tapahtuva, sillä kuka sanomalehdet
oli tarkoin tutkinut ja agitaattorien ohjeet tyystin kuunnellut tai
opaslentokirjat lukenut, hän tiesi esimerkiksi, että mainittu viiva
oli vedettävä sen nimiaituuksen yläreunaan, joka itsekutakin enin
miellytti ja että viivaa ei saanut päästää niin pitkäksi, että se
leikkaisi toisen roikan aituusta sekä että se oli vedettävä vinosti
ylhäältä alaskäsin.

Mutta kaikille, sekä tietävämmille että vähätietoisille oli asia
samalla tavalla mieltäjännittävä, syystä siitä että se kaikille oli
yhtä uutukainen ja ennenkokematon. Tunnustipa se herroillekin antavan
päänvaivaa, koskapa kirkonkylän vaalilautakunnan puheenjohtajakin
kuului yökaudet valvoksivan ja ähkäilevän mallipapereiden ääressä, ja
virkamiesten pirttilöissä kuuluttiin pitkät puhteet harjoiteltavan
renkejä ja saunapiikoja sen saman viivan viljelemiseen. Huhuttiin
nuoren papin oikein tositingassa siitä konstaappeli Pirhosen
kanssa väitelleen että miten päin se oikein oli vedettävä, jotta
lakikirjojen mukainen tulisi...

Punaisen viivan vilske siis joka paikassa kummitteli, ja monet miehet
metsiä hiihdellessään sitä jo sompasauvoillaan hankeen viileskelivät
-- samoinkuin monet vaimonpuoletkin navetoissa hyöriessään sen
piirtämistä aprikoivat, kirjavan lehmän kylkiä olkitukolla
hangatessaan.

Monen, vanhaan yhteiskuntajärjestelmään tympäytyneen, mielessä se
kuvasteli taikatemppuna, jolla aivankuin satupilliä puhaltamalla
saapi surkeat asiat ja olosuhteet silmänräpäyksessä muuttumaan:

"Kulkee korvessa näkö-nälkäinen paimenpoika, ryysyniekka, viheliäinen
orpo raiska. Itkee, värjöttelee, nukahtaa mättäälle. Unessa ihana
peikko hälle luikun käteen työntää, sanoo sitä ihmeluikuksi. Taas kun
itkettää, poika rukka luikkuun puhaltaa. Ilmestyypä koreat vaatteet,
poika niihin pukeiksen. Puhaltaa vielä luikkuunsa -- ilmestyypi
kultaiset vaunut ja valkoiset hevoset, jotka kiidättävät paimenpojan
kuninkaan linnaan, jossa kukkurainen ruokapöytä eteen lentää ja
passarit paimenpoikaa palvelevat. Poika syöpi minkä jaksaa, puhaltaa
vieläkin ihmeluikkuunsa: -- kuninkaan kaunis tytär hänelle kaulaan
kapsahtaa ja kuningas puolet valtakuntaansa lahjoittaa."

Ne olivat vanhan suomalaisen kuningassadun uudet ihailijat,
jotka ihmemuutoksiin uskoivat. Ihanata oli karvaan petäjänkuoren
pureskelijan haaveilla makean mesileivän pian tulevia päiviä.

Jos ei kukaan muu, niin kai sen Jumala ymmärsi, jos kerran
kaikki-ymmärtäväistä jumalata olemassa olikaan?...

Korvessa, jossa satavuotiset partakuuset ja tikan reikäiset
kelohongat tähän asti ovat humisseet samoja iänikuisia hohinoitaan,
veisaamatta koskaan toivonvirttä viluiselle vaeltajalle, --
siinä samassa korvessa nyt nuori metsä laulaa kulkijan korvaan
vallankumouksen ylpeitä marsseja ja pyhän kapinan loitsuja.

"Oo te vanhat hongat, oo te pilviä piirtävät kokkokuuset! Totisesti
on teidän aikanne maahan romahtaa -- te olette lahot ja hourupäiset,
te horisette vanhoja virsiä veisatessanne! Antakaa sijaa meille,
meille! Me nousemme pian norosta, me viritämme uudet laulut ilmassa
soimaan!"

Näin suhisee nuori metsä suomalaisilla salomailla, ja metsänhiihtäjät
sen sävelet kuulevat ja ymmärtävät.

Vanhan maailmanjärjestyksen _täytyy_ murtua! Täytyy, ah täytyy?
Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja
kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää hyvinvoinnin välineitä.
Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita.
Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkäisyydestään ja vääristä
perustuslaeista -- ja kaikki tämä meille annetaan.

Annetaanko? Ei annetakaan hevillä. Eivät herrat välitä...

Pyhä Jumala -- paha perkele -- tästä ei selviydytä muuten kuin
taistelemalla. Ja koska eivät koulunkäyneet ihmiset ja kansan
järjestyksen viralliset valvojat välitä köyhän elämästä ja
hätähuudoista enempää kuin sääsken puremasta; koska ne köyhälistöä
aina vain nuhtelevat eivätkä heidän heikkouksiaan käsitä syviä
perussyitään myöten; koska ne tuohon takapihan karjaan pian
tuskastuvat ikäänkuin tahtoen päästä sitä kokonaan näkemästä; koska
ne alaspolkevat kristinuskonkin kauneimmat opit hyväntekeväisyydestä
ja lähimmäisen auttamisesta ilman että oikea käsi tietäisi mitä
vasen käsi tekee; koska ne iäti lykkäävät huomisesta huomiseen
parhaat parannushankkeensa, niin -- kavahtakoot, kun kansa huomenna
napisten nousee ja itse ryhtyy maailmata järjestämään. Kavahtakoot,
vavahtakoot, sillä he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet?...

Köyhälistön sotarumpu pauhaa! Katsokaa: sanomalehtiä sinkoilee kuin
tulisia käärmeitä äveriään peltomiehen jalkoihin. Sanomalehtiä
luetaan vapaasti, eivätkä ilkeimmätkään herrat voi niitä lukemasta
estää. Siis lukekaamme, kuunnelkaamme tekstiä:

"Nyt on kansalaisilla tilaisuus panna mielipiteensä vaakalaudalle,
mitä ja miten he tahtovat tämän maan ja tämän kansan kohtaloita
vastaisuudessa ohjattavan. Kaikkien pitää nyt tietää mitä he tahtovat
-- --."

Niin juuri! -- ja kyllä se jo alettiinkin tietää, mitä kukin tahtoo.
Niin juuri! -- ja kyllä kaikki varmasti tietävät ainakin sen mitä
_eivät_ tahdo...

"Sosialidemokratia on ainoa, joka on tarttunut pahan perusjuuriin ja
tahtoo tehdä niin suuren mullistuksen yhteiskuntajärjestelmässä että
_paha kokonaan poistuu_!"

Niin juuri! -- ja se olkoon köyhälistön uusi uskontunnustus, kun
verenkarvainen veitsi vanhan autuudenkatkismuksen kahtia leikkaa...

"Ja kaikkien kansalaisten kesken koittaa tasa-arvoisuus, vapaus ja
veljeys!"

Oi tervetuloas siis pian sinä aamuruskon punertava päivä, joka
raatajallekin työn raskaan lomahetkiksi virvoituksen, huvituksenkin
takaat!



15


Korpiloukon koira haukkui harjakarvat pystyssä kotivaaransa
rinteellä...

Kohtapa alkoi Kettuvaaraltakin koiranhaukunta kuulua...

Kotvan kuluttua peninkulman päässä sinisiintävän Selkoskylänkin
hurtat toinen toisensa jälkeen rähähtivät haukkumaan, kukin
kotipihansa lähettyviltä. Räiske kantautui kauas yli sulamustien
metsien, tartutti sysimajallaan oleksivan miilunpolttajan koirankin
siihen osaa ottamaan, ja ennenpitkää vielä etäämpänä sijaitsevan
Muikkulankin Musti yhtyi kuoroon...

Eipä kulunut montakaan minuuttia ennenkuin sähkösanoma oli vierinyt
halki ilmojen aina kirkonkylään saakka, ja kymmenien koirien haukunta
nyt raikui avaruudessa...

Äärimmäiset eivät tarkimmalla kuulostelullakaan voineet erottaa
toistensa haukuntaa, mutta ketjun keskimmäiset ylläpitivät äänen
johtoa.

Ei yksikään selvästi tietänyt, miksi oikeastaan piti näin kauheasti
haukkua ilmaan, mutta kaikki haukkuivat vain sentähden, että
toisetkin haukkuivat.

Yksi ainoa koira oli haukunnan sytyttänyt ja yksi ainoa oli tuntenut
olevan pätevää syytä haukkumiseen!

Sää oli leuto, Tapion talvilauha, ja tuuli liihotteli idän korvalta,
rajalinjalta päin...

Jysky haukkui -- ja kaiku vastaili autiosta Hiisivaarasta. Jysky
haukkui -- ja Halli vastaili Kettuvaaran laelta. Mutta Jysky ei
välittänyt kaiusta eikä Hallista, ei kääntänyt kuonoaan sinne
päinkään, vaan räikytti omaan suuntaansa vasten tuulta, toisinaan
vinkaisten sekaan ja vavahtaen, vieläpä joskus laskien kiekkuran
häntänsä takakoipien väliin, näyttäen pelästyneeltä...

-- Mitä kummaa koira kutjake haukkuu? ihmetteli Topi, joka paraikaa
havukirveellään paloitteli hakoja pölkyn päällä tanhualla. Hän läksi
vartavasten tähystämään metsään päin. Mutta ei hän sieltä mitään
keksinyt -- puun latvat vain nuojahtelivat hiljakseen ja naavaparrat
heiluivat tuulessa.

-- Lempoako nyt nallit kahtapuolta luskuttaa? kummasteli
Kettuvaarankin Jussi mökillään.

-- Eikö nuo haukkune tätä uuen ajan synnin sumua ja sisilistejä...,
jupisi Kuppari-Kaisa.

-- Hääh? Mitä se muori siellä mutisee?

-- Minä vain tässä ihtekseni hunteeraan jotta kyllä kai se jo
koirainkin nokkaan haiskahtaa.

-- Mikä niin? kysyi Jussi julmistuen.

-- Ka se punaisen räähkän löyhkä!

Mökin isäntä paukautti nyrkkiä pöytään niin että sinukkatuoppi
hypähti korkealle ja russakat pahanpäiväisesti säikähtivät:

-- Et sinä, muori töllerö, alaluokan ahväärejä ymmärrä!

-- Ymmärrän minkä ymmärrän, Jumala minullekin järenjuoksun on
antanut. Ja jos Porsröömi vainaa vielä eläisi, niin --.

-- Elähän viihti saarnata, on sitä sorttia silavaa Suomen rahvas
jo kyllikseen syönyt, vaan eipä ole kylkiä lihottanut..., arveli
Jussi miehekkäästi, kopeloi kintaansa, nakkapohjakirveensä, ja läksi
ulkotöihin.

Mutta koirat ne yhä pitivät kovaa ulinaa.

-- Mikä niitä nyt haukuttaa? virkettiin Selkoskylälläkin, jossa
oli kymmenkunta kuonolaista kivenheittovälien päässä toisistaan
sijaitsevilla pihoilla.

-- Eikö nuo jätkyttäne sitä puoluetoran taistelua, johon sanomalehdet
mökkiläiskansaakin härsyttelevät, naurahti joku varovampi isäntämies
tunkion huipulla taikkoansa ilmassa väläyttäen.

Kasakkamiehet tunkion juurella eivät mitään sanoneet isännän
leikinlaskuun, vaan sylkäisivät kämmeniinsä ja kävivät kahta kovemmin
kiinni taikkoihinsa, työntäen piikit syvälle höyryävään lantaan.

-- Mitähän nyt Musti murisee? puhui myös Muikkulan retutalon isäntä
hevostaan kaivolla juottaen.

-- Jos lie mustalaisia liikkeellä? arveli nääntyneen näköinen emäntä,
joka sattui puistelemaan lapsen makauksia porraskatoksen alla.

Mutta kirkonkyläläiset olivat koirainsa haukkumisiin siksi tottuneet,
etteivät siellä juuri muut kuin kansakoululapset, jotka maantiellä
teutaroivat, sitä huomanneet.

Ensimmäiseksi ärähti äärimmäisestä kylän laidasta raatarin virkeä
rakkikoira, sitten urahti suutarin lintukoira narttu, sitten
murahti nahkurimestarin puhdasrotuinen pystykorva, sitten kirahti
kauppiaan valkoinen, särkisilmäinen ressu, jolla oli tiuku kaulassa,
sitten pompahti, ulos porhahtaen, papin mustanokka karvapörhö
teurastajakoira, sitten kimahti kirkkoväärtin sekasikiö matalajalka,
sitten helähti metsäherran töpöhäntä foxterrier, sitten kalkahti
kanttorin järeä jäniskoira, sitten havahti haudankaivajan surullinen
susisilmä, sitten kuikutti kunnanesimiehen kettuhäntä, ja lonkutusten
lopuksi eivät lapset saaneet selkoa, että mistä kaikista taloloista
koiranlaulu vielä kuuluikaan, sillä kaiku kierteli hurjasti ympäri
järven rantoja ja räiske oli tiheä kuin kivääriyhteisammunta
sotilasmanöövereillä.

Puoluepukarit, jotka hermostuneina istuivat huoneissa vaalipaperiensa
ääressä, kuullessaan ulkoa tämän koirain joukkohaukunnan, tunsivat
sieluissaan kiihkeätä puoluevimmaa.

"Kaikkia niitä etusmiesehtokkaiksi pannaankin -- saakuri soi!"

Koko päivän koirat haukkuivat ja olisivat kai haukkuneet koko
yönkin, jollei Kettuvaaran Jussi olisi väkisten raahannut niskasta
omaansa pirttiin, joten sähköjohtolanka katkesi, ja haukkujat pitkin
ketjua vähitellen tulivat järkiinsä, ja ainoastaan hulluimmat ja
epäluuloisimmat jäivät vahtimaan ja ulahtelemaan iltamyöhäksi.
Mutta Korpiloukon Jysky, joka ei tiennyt mitään kirkonkyläläisten
ammattitoveriensa harrastuksista ja joka tuskin voi kuulla muuta
kuin oman äänensä, haukkui yksikseen läpi yön eikä tätä sydänmaan
äänenkannattajaa mikään mahti maailmassa olisi kyennyt komentamaan
sisälle mökkiin. Vasta kun aamuhämärissä tuuli sattui kääntymään
ja ilma viileni, se väsyksissä ja häpeissään hiipi vikisten pirtin
lämpöiseen, jossa kissa sitä huolestuneena oli ikävöinyt --
nälkäriitatoveri ihmisten armoasunnossa.

Mutta pitkin Venäjän rajan toistakin puolta paikoin olivat koirain
kovimmat haukahdukset tuulen torkahtaessa edellisen päivän
iltana ristikansan korviin kaijonneet, ja olivat siellä Karjalan
lakkipää-naiset keskenään tuumailleet:

-- A mintäh hyö koirat Suomessa noin ärhiestäh haukkuo loukutetah,
vain meänkö urohot sielä kylien kesellä sumptshan kannannasta kotih
tulomassa oltaneh?

Et armahaisen asjoa arvoa, oli toinen siihen vastannut: -- vet meän
kakkara rosmiessa hurtilla ylen makielta njokkah haisuu, a Ruotshin
sakonat rajan yli loikkimah ei suvata!

Ei kukaan korven asujamista tietänyt, että sinä päivänä, jona koirat
haukkuivat, Karjalan rajarastilla oli tapahtunut muuan varsin
merkittävä luonnon tapaus. Pesässään makaava suuri karhu näet oli
juuri sinä päivänä kääntynyt toiselle kyljelleen, ja tuuli oli
kantanut pedon ominaishajun Korpiloukon koiran sieraimiin.



18


Punaisen viivan päivä lähestyi lähestymistään. Painokoneet tekivät
jyskyen työtä. Punaisia sanoja sinkoili kuin tulisia käärmeitä
kiemurrellen ympäri maan, purren veriin asti, sytyttäen hehkuvaa
henkeä köyhälistöön. Ei ollut moista villitystä ennen nähty!

Kyynäräin korkuisina paistoivat sanomalehtien vaalikehoitukset.
Kymmenet tuhannet kansalaiset, jotka ennen olivat lukeneet vain
pitkää, ikävää, vaikeatajuista katekismusta, lukivat nyt loppumatonta
valtiollista julistusta, jonka jokaisen sanan jokainen ymmärsi ja
joka huumasi päät ja jäsenet kuin jalo ulkomainen viini...

"Kaikki valta kansalle!" puhalsi tuo tuomion pasuuna. "Lait on
tehty kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä
rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai eikö
tämä ole totta?"

Totta on! vastasi tuhatkertainen kaiku korvesta.

"Työväen liike on totuuden paljastanut!" jatkoi Vaalilehti. "Nyt
pitää torpparien asema turvattaman, nyt täytyy tilattoman väestön
päästä maita viljelemään. Tukkiyhtiöiden ja rahapösöjen maahuijaus
pitää lopetettaman ja kuoletettaman. Koko työtätekevä kansa on
saatava Arvatuksi sairauden, tapaturman ja vanhuuden varalta.
Viinavirrat ovat tukittavat suurilla suluilla. Kaikki kuristuslait
ovat kumottavat, kaikki herrat...!"

(Paria viimeistä sanaa ei kone painanut, mutta jokainen lukija näki
ne sentään ikäänkuin jatkona.)

-- Tottatosiaan! vastasi kaiku korvesta.

"Herrat ovat aina sortaneet tätä kansaa ja tahtovat edelleenkin
sortaa. Pois harvain valta, alas työn riistäjät! Oikeutta
sorretuille! Ja vaalipäivät vapaiksi kautta maan. Huomenna lähdetään!
-- silmälasit matkaan!"

Maaliskuun viidestoista päivä oli koittanut. Kirkkaasti paistoi
talvinen aurinko yli korkeiden lumihankien. Erämaan hiljaisuudessa
olivat kankaat ja korvet äkkiä alkaneet raikua rekien ritinästä,
kulkusten helinästä ja ajajien hoilauksista. Sadoilla suksiladuilla
sihisivät sivakat ja vilahtelivat sompasauvat näreitten ja
rämekuolleiden vaivaishonkien keskitse. Neljään ilmansuuntaan vaelsi
kansajoukko ajaen tai hiihtäen, sillä neljään äänestysalueeseen oli
pitäjä jaettu.

Nyt se oli se punaisen viivan tulenpolttava päivä!

Nyt se oli se maan uudestaluomisen ensimäinen päivä!

Nyt, nyt se oli tuo henkisen sotataistelun hikihelmeilevä päivä.

Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika hiihtää hivittelivät
jäljetyksin. Mies hiihteli edellä, eukko takana, kuten kansan
tapa sen vaati. Tosin tuppautui Riika tasaisilla maisemilla ihan
rinnalle liukumaan, mutta ei Topi sitä vaimoihmisen ponnistusta
oikein suvainnut. Käski vain perässään pysymään. Jo edellisenä
päivänä olivat he matkalle lähteneet, kun Kettuvaaran Kaisa taas oli
kotimieheksi saatu. Nyt lähestyivät he vaalipaikkaa.

Ei kumpikaan mitään puhunut. Kovin oli outoa tämä yksissä-kulku
pitkästä-aikaa ja ihmeelliseltä tuntui koko retki -- unennäöltä se
tuntui. Oli kuin kirkkopyhäinen päivä, vaikka ei kelloilla soitettu.
Riikan alushameiden seasta vilahti jotakin punavihreätä vaatetta,
mutta Topiaksella oli ainoasti nenän nipukka entistä helakampi.

Ilmanpielissä seisoi ikäänkuin kirjoitus: "Ääneen puhuminen
kielletty!" Mutta sitä enemmän hauteli juhlanjännittävä mieli. Näin
Topias itsekseen arveli:

"Topakkana siinä olla täytyy -- aivankuin karhun ammunnassa. Ensin
tähdätä ja vasta sitten laukaista. Kun ei vain virma yllättäne ja
veriä seisattane. Kunhan pää polo kestäisi -- vielä tämän kerran.
Vaan miksi ei kestäisi, jos akkaväelläkin kestää?"

-- Hiiha sinä kiukempaa! kuului takaa eukon kiirehtivä ääni.

Topi havahtui mielihauteistaan ja alkoi lykkiä niin että sukset
lätsähtelivät latupohjaa vasten.

Riikakin itsekseen mietiskeli.

"Jutkautan minä punaisen viirun, oikein paksun ja sakian. Saapi
Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä
laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin
peruslaki!"

Hän muisti, että semmoisista oli ankarasti varoitettu.

"Mutta ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että
Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi."

Ei aavistanut Topi näitä eukkonsa mieliuhkia. Tovin aikaa hiihtivät
aviopuolisot hiiskahtamatta. Niistäen punehtivan nenänsä virkahti
vihdoin mies:

-- Ja muista sinä, että et tukkeu minusta eille sielläkään
vaalipaikoissa. Minä ensin ropsautan, niin sitten vasta sinä saatat
reistata. Minä sinulle suomennan, että miten siinä oli oltava...

-- Eipä siellä saa puhua! tiesi Riika.

-- Ka minä silmää isken --! arveli Topi.

Riikaa nauratti, että miltähän sekin näyttänee, kun hänen Topinsa
silmää iskeksii, sen silmät kun hänen mielestään aina niin
värähtämättä pöllöttivät päässä? Mutta ei tohtinut hän vastaankaan
väittää. Oli tämä siksi pyhä yritys, jotta ei sopinut lirkutella
ja joutavia puhua. Aviosopu olla piti entistä ehompi. Niin tuntui
vaativan sydän yhteisessä mielen jännityksessä...

Jo saapuivat hiihtäjät kirkonkylään ja hiipivät tunkion taitse sivu
pappilan. Kosolta näkyi olevan rahvasta liikkeellä, mutta aivan
nuoria ei raitilla näkynyt.

Suutarin mökille he ensin kulkunsa suuntasivat. Tulivat jo veräjän
kohdalle, niin siinä kumpikin yhtaikaa pysähtyivät ja katsahtivat
toisiinsa säpsähtäneinä. Taivaallinen näkykö tämä oli vai mikä
ilmestys? Suutarin katon harjalla sinitaivasta vasten hulmusi huikean
heleävärinen hattara. Sosiaalidemokraattien lippu se oli, ensimäinen
mitä milloinkaan oli nähty tässä pitäjässä liehahtelemassa taivaan
tuulessa. Tulikivenkeltaisilla kirjaimilla siihen oli kirjaeltu sanat:

_Köyhälistö valtaasi nouse!_

Korpiloukkolaiset toipuivat hämmästyksestään ja alkoivat liketä
mökkiä juhlatunnelmissa. Selkänsä takaa maantieltä he tosin kuulivat
ilakoivaa naurua, kun joku selitti toisille että: "suutarin akan
hamepa siinä heiluu kuivamassa" kun oli muka "akiteerausmatkoilla
kastunut", mutta semmoisen pilkan sydänmaalaiset toki helposti
sietivät. Tiettiinhän tuo jo hyvin, että puolueet toisiaan
hämmästelivät ja härnäilivät.

Suutarin pirtti oli täynnään väkeä. Itse rakutaattori Puntarpää
siellä johti laulua, jolla puoluelaiset sielujaan vahvistivat tänä
koettelemuksen tärkeänä päivänä. Useimmat jo olivat ehtineet käydä
äänestystalolla, mutta uusia tulokkaita saapui vähäväliä kyselläkseen
viimeistä kertaa neuvoa johtajalta. Tämä hääräili hikipäin, rusetti
vinossa, ja keskeytti tuontuostakin laulamisen.

-- Joko, rakkaat toverit, kävitte äänestämässä? ehätti hän
tiedustamaan heti kun Riikan ja Topin kynnyksellä havaitsi. Mutta kun
kuuli, etteivät kaukalaiset vielä olleet äänestystalolla poikenneet,
niin tarjoutui itse heitä saattamaan.

Topi niisti nenänsä juhlasiivoon ja katsahteli altakulmain
kunnioituksella kaikkia niitä, jotka jo olivat punaisen viivan
vetäisystä onnellisesti suoriutuneet. Pyhimyksiä he hänen
mielialassaan olivat ja tiesivät jokainen enemmän salaisuuksia kuin
tavallinen sydänmaan moukka tietää. Olivat ikäänkuin läpikäyneet
kuoleman portista...

-- Ehken te tarvitsette hengen vahvistusta? virkkoi agitaattori
syvänkiiluvin silmin ja riehahti lauluun, johon moni joukosta yhtyi.
Sitten hän heti purskahti puhumaan siitä samasta kalliista kansan
asiasta, ja Topi kuuli korvissaan vielä kerran tutut törähdykset
kansan katalista sortajista, herroista, joiden valta nyt oli
kukistettava. Mutta Riika näkyi halailevan suutarin Kunillaa, joka
rakkaasti supatteli hänelle korvaan...

Pankolla höyrysi iso kahvipannu, joka yhteisillä rovoilla oli
kustannettu.

-- Ottakee kahvia kaverit ja aatesysterit ja mänkee sitten kansan
kaikkivaltiaaseen nimmeen!

Kahvinkeittäjä se näin lausui, kahvinkeittäjä, joka näytti jotenkin
herraskaiselta kirkuvan punaisine ihomyötäisine puseroineen,
käherrettyine hiuksineen, ja jota moniaat kuulestivat karahteeraavan
"rouvaksi", vaikka toiset häntä sanoa töksäyttivät vain Heta
Moilaseksi. Eivät kaukalaiset sitä naisihmistä sen paremmin
tunteneet, mutta oikea sosialisti se vain olevan kuului -- Iisalmen
puolesta tänne ilmestynyt.

Topi ja Riika alkoivat ryypiksiä tarjottua kahvia ja saivat korputkin
käteensä. Maantiellä kulkuset heläsivät. Akkunan läpi näkyi
vaalitalolta jo poispäin ajelevia. Sosialistit alkoivat arvostella:

-- Noin ne rikkaat rehkivät. Siinä papit ja patruunat. Kahtokeehan
kaverit noita vehkeitä. Vieläköhän karhuntalja tulevana vuonna
mollottaa Nuurperin reen perässä?

-- Ei mollota! Ja taitaa patruunankin maha näistäpuolin hoiketa, kun
olutpullot pois kielletään.

-- Kuka se tuo sinilasinen herra on, joka mustalla ruunalla raksuttaa?

-- Etkö sinä tunne? Uusi vosmestarihan se on...

-- Voi häjyn räikäle! Kuusituhatta markkaa kuuluu vosmestarillekin
annettavan siitä, että köyhiltä puun oton kieltää. Vaan vieläköhän
tulevana vuonna kiellät, kelmi?

-- Verenimijät...

Joku jätkämies pui nyrkkiä maantielle päin ja sylkäisi akkunalle.
Sitten pisti sikarin hampaisiinsa ja alkoi soittaa hanuria, hattu
takaraivolla.

Topi ja Riika pyyhkeilivät suitansa toiselta kupilta. Agitaattori
seisoi vieressä ikäänkuin vahtien:

-- Joko te nyt lähdette?

-- Jos vielä vähän laulaisia? äänsi Topi arasti pyytäen.

-- Mitä minä kaverille laulan? kysyi agitaattori pahastumatta.

-- Jos niitä internalleja luikauttaisia? arveli Topi, jonka henkeä
oli ruvennut kummallisesti salpaamaan.

Riikaa hieman hävetti Topin puolesta. Se kun hänen mielestään ei
koskaan osannut koreita sanoja oikeinpäin lausua.

Agitaattori veti suutansa hymyyn, iski silmää jollekin, joka nurkassa
istui ja alkoi jalkaa lattiaan polkien laulaa. Näitä sydänmaan
lapsia täytyi toki perille asti paimentaa! Ne pelkäsivät sielunsa
pohjalla virkavaltaa ja virkamiesten kostoa. Eivätkö liene salaisesti
pelänneet Jumalaakin, vuosisatojen rääkätyt orjaraukat?

Hartaasti kuunteli Topi. Syvästi hän vielä kerran sielussaan
punnitsi, mitä hänenkin rauhaansa sopi. Hänen muistissaan vilahti
koko tähänasti eletty elämä: pikkupojasta saakka, jolloin hän
paitasillaan oli seurannut isävainajaansa metsään ja tahtonut
välttämättä nähdä, kuinka isä kiskoi petäjänkuorta puusta ja
kuinka äitivainaja sitten oli survonut sitä petäjänkuorta suuressa
huhmaressa sekä kuinka siihen sitten oli ripotettu sekaan vain
kolmanneksi osaksi jauhoa ja siitä sekoituksesta tehty leipätaikina.
Ja petäjänsekaista karvasta rieskaa hän sitten oli syöskennellyt aina
kuusitoistavuotiaaseen asti, jolloin, isän ja äidin koviin tauteihin
kuoltua, oli lähtenyt tukkisavottaan ja ensi kerran elämässään
saanut maistaa selvää leipää. Ja muisti hän sitten kituroimisensa
Riikan kanssa ynnä alastoman, aina nälkäisen lapsijoukon -- ja
suolainen kyynel kihahti hänen silmänurkkaansa. Lisäksi hän muisti,
kuinka herrat umpimähkään aina olivat syyttäneet häntä laiskaksi ja
saamattomaksi...

Ja pohjaton murhe ja pyhä katkeruus yhdellä haavaa valtasi nyt hänen
sielunsa ja laulua kuunnellessaan hän todellakin tunsi vahvistuvansa
siihen tekoon, jota varten oli mökistään liikkeelle lähtenyt.

Usko punaisen viivan voimaan taas kasvoi ja kukoisti.

"Maat uudestaan jaetaan! Köyhäin verot poistetaan! Vanhuuden eläkkeet
varataan! Virkamiehet, tyhjäntoimittajat, vähennetään! Tuhansien
markkojen palkat supistetaan! Ylellisyys herroilta kielletään! Tieto
ja valistus levitetään ilmaiseksi! Lapset puetaan ja koulutetaan!
Lääkärit pannaan kiertämään ympäri perukoita, niin ihmislääkärit kuin
eläintohtoritkin! Jokainen köyhä elää tästä lähtien kättensä töillä
omassa kodissaan tarvitsematta milloinkaan työntyä peninkulmain
päähän rahapennin hankintaan. Koko elämän muoto paranee!"...

-- Joko nyt lähdetään?

-- Jo!

Topi Romppanen astua heippasi varmoin askelin ja niin ripeästi, ettei
itse nokkela agitaattorikaan tahtonut rinnalla pysyä, eikä Riika
hevillä jäljessä.

Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut
mitään markkinan tapaista räyhinää, niinkuin moni oli kuvitellut
rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui narahtaen
etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori
puristi kiihkeästi sekä Topin että Riikan kättä, katsahti hieman
arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, -- täytyi totella. Kansalliset
apajanvedot olivat säädetyt tapahtuviksi mitä suurimmassa
meluttomuudessa. Viidensadan askeleen päässä sopi kyllä vallan
mainiosti purkaa sielunsa ja yllyttää puoluetaisteluun.

"Rauha maassa -- ihmisille hyvä tahto!"

Topi astui yli kynnyksen, otti karvalakin päästään ja rykäisi.

Riika hänen takanaan niiata nuksautti.

Etuhuoneessa oli ainoastaan yksi toimimies. Karivaaran Anteri se
olevan näkyi, joka äänestyslistaa selaili. Ylpeä se näkyi ammatissaan
olevan, ei ollut tuntevinaankaan korpiloukkolaisia, vaan kysyä
koppasi nimiä ja katsoi tuimasti päästä jalkoihin!

-- Topias Topiaanpoika Romppanen?

-- Joo! sanoi Topi.

-- Vaimo Fretriika Eufrosyyne --?

-- Juntusia minä oun omalta suvultani! väitti Riika, mutta
Anteri suhahti lyhyeen, että ei tässä akkaväen omat nimet tule
kysymykseenkään ja käski siirtyä toiseen huoneeseen.

Topi pudotti lakkireuhkansa ovensuuhun (mällin hän oli
varovaisuudeksi heittänyt jo suutarin mökille) ja Riika löysäsi
huivinsolmua. Jäljekkäin he nyt astuivat sisään vaalihuoneeseen.
Pitkän pöydän takana istui neljä-viisi henkilöä, vaalilautakunnan
jäseniä. Johtajana näkyi toimivan nuori pitkäkaulainen
kansakoulunopettaja, jolla oli rillilasit nenän päässä.
Poliisikonstaapeli Pirhonen seisoi keskempänä lattiaa eriskummallisen
laitoksen vieressä. Hyvin näyttivät kaikki olevan virantärkeitä,
konstaapeli käytökseltään koppava kuin mikä kuvernööri.

-- Jahah! äänsi puheenjohtaja ja käski ojentaa Topille ison,
kiiltävänpuhtaan vaalilipun. Heti perään hän käski antaa samanlaisen
lipun Riikallekin.

Konstaapeli nyökkäsi oppineesti niinkuin oli nähnyt nimismiehenkin
nyökkäävän.

-- Tulkaahan tänne...

Vaalihuoneessa seisoi kaksi äänestyskojua.

"Vai tässä ne nyt karsinat --."

"Vähän siihen tyyliin kuin lapukkalaisten markkinareet...", ajatteli
Topi.

"Tulisi tuosta poijille paitoja", arvosteli Riika ja mieli teki
käsillä hypistelemään vaatteesta tehdyn mallikojun seinää.

-- No menkäähän! murahti konstaapeli.

Topi työntyi likimmäisen karsinan suojaan ja levitti paperinsa
pöydälle. Riika jäi seisomaan ulkopuolelle, vaalilippu värähtämättä
käsissään. Vaalilautakunnan jäsenet näyttivät vaivihkaa katahtelevan
vaimoon ja virnistelevän. Konstaapeli Pirhonen asettui Topin selän
taakse ja kysyi:

-- Osaatteko te itse vai autanko minä miestä mäessä?

-- Löytyy täältä numero ilman herrojakin! mutisi Topi.

-- Hä? pani Pirhonen, mutta syrjäytyi.

Topi oli alkanut kopeloida punaista kynää, joka riippui sidottuna
rihmaan.

Konstaapeli toimitti Riikan toisen kojun sisään ja tarjosi apuansa,
mutta ei Riikakaan huolinut, kun muisti agitaattorin varoituksen,
että Pirhonenkin kuului olevan sitä herrain puoluetta ja vähän
niinkuin omaan apajaansa porkkailevan tohmerointa rahvasta.

Yhtaikaa Topi ja Riika nyt siis joutuivat äänestämään, kumpikin
seistä nyyköttäen eri suojuksen takana. Tovin aikaa he suojusten
takana viipyivätkin, ja huoneessa vallitsi sellainen hiljaisuus, että
olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän.

Topi tuijotti siihen aitaukseen, jonka numero hänelle oli päähän
pantu ja jonka hän tiesi olevan köyhälistöä varten aidatun.
"Kolomekymmentä ja... soli sali rattia!"

Hän tarttui kynänvarteen, puristi sitä lujasti kankeissa sormissaan
ja alkoi tähdätä, ummistaen vasemman silmänsä ja kirpeästi siristäen
oikeanpuolimaista. Suu oli vääntynyt pahasti väärään.

"Nyt?..."

Mutta ei hän uskaltanutkaan vielä painaa. Numero oli ikäänkuin
ruvennut liukumaan ja vei silmän mennessään. Topi hätkähti, laski
kynän kädestään ja rupesi uudestaan pyydystämään numeroa.

"Nämä ovat niitä sielun vihollisen viimeisiä viekoituksia...",
vilahti hänen päässään, ja rypistäen kulmiaan, terästäen katsettaan
alkoi hän hakea molemmin käsin.

"Kolomekymmentä ja... soli sali rattia."

-- Et pirhana vie pääsekään kynsistä!

Hän tuippasi vasemman kätensä peukalon lujasti numeroa vasten ja otti
taas kynän oikeaan käteensä. Varovaisesti, henkeään pidättäen rupesi
hän piirtämään hienoa viivaa...

Mutta kuuluipa samalla yhtäkkiä huoneessa omituinen rapsahdus.
Riika oli painanut niin lujasti paperiin, että punaisen kynän kärki
oli poikki rapsahtanut! Koko vaalilautakunta naurahti, ja poliisi
Pirhonen ryntäsi suojuksen eteen sanomaan:

-- Ei saisi niin rajusti ruunun kapineita käsitellä.

Riika ei mitään vastannut, hän oli hiukan tyrmistyksissään, mutta
vaalilippunsa sisustaa ei hän sentään poliisille näyttänyt, vaan
käänsi paperin näppärästi kokoon.

-- Kyllä sen viivan pitäisi näkyä! kehahti hän omituisesti naurahtaen
ja astahti ulos suojuksen takaa. Samalla tuli Topikin toisen
suojuksen takaa ja rypisteli hitaasti vaalilippunsa kokoon. Hiki
oli kohonnut miehen kasvoille aivankuin olisi ollut kovimmassa
ponnistuksessa.

Liput leimattiin, ja asianomaiset saivat ne vielä kerran käsiinsä
määräyksellä pudottaa ne vaaliuurnaan, joka oli huoneen perällä.

Topi ikäänkuin arvioi lippunsa painoa ennenkuin sen päästi
solahtamaan arkun rakoon, mutta Riika työnsi lippunsa itsetietoisen
intohimoisesti sisään lovesta, vieläpä käänsi ylpeästi selkänsä
vaalilautakunnan jäsenille.

-- Joko tästä nyt passaa köyhän mennä tiehensä? hän suhahti poliisi
Pirhoselle, jonka käytös häntä oli ärsyttänyt.

-- Yksi on ovi sekä köyhille että rikkaille! vastasi Pirhonen
virnistäen.

Tuskin oli ulko-ovi lupsahtanut kiinni äänestäjäin jälkeen, kun
vaalilautakunta rähähti vilkkaaseen keskusteluun:

-- Taisivat olla niitä maailmanparantajan opetuslapsia?

-- Niitä ne oli! Näki sen siitä, että itse muka viivansa töhersivät...

-- On niillä moniailla akoilla käsivoimia!

-- Heh heh heh... Terotahan Pirhonen kynä!

-- Vaan näittekös miten äijä-rukalla hiki otsalta tippui?

-- Ja housunpaikat tutisi... heh...

-- St! sanoi nuori puheenjohtaja herroiksi. -- Sieltä koluaa lisää
karjaa...

Puheenjohtaja korjaili rillejään, jotka eivät mitenkään ottaneet
pysyäkseen viekkaanvärähtävien silmien peittona, ja tekeytyi niin
puolueettoman näköiseksi kuin suinkin oli mahdollista poikamaisen
parrattomilla kasvoilla. Olihan tämä Suomen kansan suuri
uudestasyntymisen päivä, ja vaalilautakunnan puheenjohtaja tunsi
olevansa yksi uudenajan historian tärkeimpiä henkilöitä.

Topi ja Riika palasivat perätyksin kävellen suutarin mökille, jonka
katon harjalla punainen lippu uljaasti liehui värehtien sinikirkasta
taivaankantta vasten.

_"Köyhälistö valtaasi nouse!"_

Kumpikin katsoi kiinteästi siihen punaiseen lippuun.



17


Tukkityöhön oli Topin täytynyt lähteä, sillä hätä oli suuri. Riika
yksin lasten kanssa elää kitkutti kotosalla. Viimeiset reikäleivät
riippuivat häkkärässä, jonka yläpäässä näkyi jäniksennahkainen
kaistale -- russakkain esteeksi.

Lapsiin oli ilmestynyt oudon taudin oireita.

Ei ollut korpimökkiin vielä ehtinyt kantautua mitään tietoja
eduskuntavaalien tuloksista. Ei hiiskausta oltu kuultu, voittiko
köyhän kansan ääni vai herratko yhä jäivät maailmaa vallitsemaan.

Siunaili, sähähteli ja huokaili Riika. Pelko ja vavistus hiipi
väkistenkin sieluun. Toivo ja pettymys kiisteli mielialoissa...

Suloisen, salaperäisen huumauksen vallassa hän monena aamuna oli
noussut makuusijaltaan ja katsahtanut ulos akkunasta kirkonkylää
kohden, mielessään kuvitellen: "tänäpäivänä, tänäpäivänä saapuu
maailmanparantaja, kurjuuden lievittäjä, onnentuoja".

Mutta onnentuojaa ei ollut saapunutkaan. Ei edes yksinäistä
hiihtäjää. Illat menivät ja tulivat yksitoikkoisesti, ja moniaana
aamuna oli tuisku peittänyt suksiladun umpeen. Alakuloinen hiljaisuus
levisi yli erämaan.

"Punainen viiva? -- eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli
kärsivän kansan sydänverellä vedetty?"

"Eivätkö rakutaattorien ennustukset toteutuneetkaan?"

Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja valkeat puurot, silavat
ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille?
Piti tulla nisukahvit ja lämpöiset turkit vilusta värjöttäville?
Ihmemullistukset tuleman piti punaviivan perässä -- miksi ei
tullutkaan?

Tulee jahka joutuu?

Tulee -- ei tulekaan?

Vai tulleeko sentään?

Täytyy kärsivällisesti vuottaa.

Täytyy lujasti uskoa...

Pitkä on porras Pietarista, monta rapiaa neljännestä on Helsingistä
Korpiloukkoon... --

Taivahinen taatto -- mikä lapsia vaivaa?

Miksi Sake poika päätänsä pitelee ja voivottelee?

Miksi Vesteri yhtäläistä itkeä tuhertaa ja kyyköttää surkeana
nurkassa?

Miksi kullannuppunen Iita Linta Maria oksentelee eikä huoli
liikkileipää pieneen kouraansa!

Jospa olisi äidillä antaa sokeria?... Sokeri makeaa on -- siitä lapsi
pitää. Mutta ei muruakaan löydy. Lupasi Topi muka toimittaa kulkijain
matkassa sokerit ja kahvit. Ei kuulu...

Turhaan tähystelee äiti ruuturepaleen lävitse. Musta kanto siellä
vain muurottaa kuin mörkö rämeen laidassa. Ja pitkän kuusen
tuppuralatva yli metsän reunan piipottaa...

-- Elkäähän itkekö lapset. Tulee kesä -- paranee pää, paranee kaula,
paranee massu. Makailkaahan penkillä, elkää hätäilkö! lohduttaa äiti.

Riika peittelee Iita Linta Mariaa ryysyihin. Tyttönen tuijottaa
äitinsä silmiin miettiväisesti ja ruikuttaa haikeasti. Äidin sydäntä
vihlaisee se lapsen katsanto.

Pikku Piri kätkyessä kitisee. Riika laskeutuu polvilleen lattialle ja
kumartuu antamaan rintaa.

-- Syöhän ruikku, tu-tu... Tulehan Petti souvattamaan, niin minä käyn
navetassa. Saapi Sake maata, kun on kipeä.

Riika lähtee navettaan ja miettii itsekseen kujalla:

"Jumalako lapsi-raukkoihin taudit ohjasi? Vai paha henkikö tauteja
hallinnee?"

Hän muisti, että agitaattori oli maininnut tauditkin herrain syyksi.
Ei tiennyt ihminen korvessa mitä oikein uskoa, mitä ei. Jos lienee
ollut kurjuus herrain syy eikä Jumalan vihan, niin tottapa olivat
tauditkin pantavat herrain laskuun, koskapa niitä kurjuudessa ei
kyetty parantamaan.

Yksi oli Riikalla paha epäilys, kiduttava aavistelma -- että jos sen
punaisen viivan vetäminen sittenkin oli synniksi luettu ja nyt tulee
rangaistus?

Päätä ihan pyörrytti, kun sitä semmoista kuvitteli...

Olivat he Topin kanssa olleet liian ylpeät sinä vaalipäivänä, hän
varsinkin, vaimoihminen. Eivät olleet valtesmannillekaan päivää
sanoneet, kun tämä oli palatessa vastaan ajanut. Nyt tuntui pahalta
se ylpeys...

Taas meni yksi yön seutu, mutta ei kuulunut apua.

Luojan aurinko tosin paistoi kirkkaasti yli hangen, mutta mieltä ei
sekään lohduttanut.

"Kun pääsisi Kettuvaarassa käymään?" Mutta ei päässyt läsiviltä
lapsilta tikahtamaankaan pihasta. Kuin vankina ikään tässä elää
täytyi...

Pitkä päivä kului loppuun ja taas tuli yö, hirveä yö, sillä kolme
lapsista oli yhä kovemmassa tuskassa. Mikä uikutti päätänsä
halkaisevan, mikä valitti kulkkuunsa pistävän, mikä itki vatsaansa
kopristavan. Henkeä salpasi, hengitys kulki siuhuen ja koristen
rinnasta, joskus pursahteli töhkää ja limaa suusta ja sieraimista.
Riika sai valvoa ja hyppiä koko yön vuoroin itsekutakin lasta
hoivaamassa, mutta ei hän tietänyt miten lieventää kipuja.

Jessusristus siunatkoon!

Häntä hävetti omain lastensa edessä, kun tunsi täydellisen
avuttomuutensa.

"Mitä varten on maailmaan laittanutkin, kun ei heitä osaa hoitaa?"

Mutta nyt, kun lapset olivat sairaat, tuntuivat ne rakkaammilta kuin
koskaan ennen. "Ei kestäisi sitä surua, jos..." Varhainen huhtikuun
aamu valkeni. Lasten tuskia tavallisesti helpotti tämä vuorokauden
aika. Mutta ei nukuttanut Riikaa, vaikka väsyttikin. Hän nousi ylös,
otti Topin kirkkotakin vaarnasta, katsahti nukahtaneisiin pikku
raukkoihin ja työntyi ulos ovesta. Kettuvaaraan hän kiireenvilkkaa
läksi hiihtämään, avaten umpeenmenneen suksiladun. Aikuiset paraikaa
vasta nouseskelivat yösijoiltaan, kun hän naapurin mökkiin ehti
huohottaen ja kovasti hikoillen:

-- Hyvät ihmiset... en minä yksin pärjää... kolme lasta on tauvissa...

Riika olisi tahtonut Jussin emäntää luokseen, mutta ei Jussin emäntä
sanonut voivansa tulla. Siunatussa tilassa kun oli ja itsekin
ylenanneskeli... Ja sitäpaitsi vuotteli lehmänpoikimista joka päivä...

-- Saapi vanha Kaisa mennä, jos vielä lähtenee.

Ei ollut pahasisuinen ihminen kupparimuori.

Lupasi hankkiutua päivempänä, kun tosi hädän olevan kuuli.

Riika läksi rikeneen takaisin, malttamatta viipyä. Kotivaaraa
noustessa maailma hänen silmissään yhtäkkiä musteni ja hän pyörtyi
pitkäkseen kinokseen. Korvissa räiskyi ja suhisi ja vaivalloisesti
selvisi tajunta:

"Pyörii... pyörii... vimmatusti... kuolemanratas... punaisia
renkaita... kuka minä olen? missä minä olen?"...

Saunan mustuneesta ovesta hän vähitellen tajusi, mitä oli tapahtunut,
ja nousi ylös puistellen lunta hihoistaan.

Hoippuen ja heikkona kiiruhti Riika pirttiin. Lapsiraukat jo olivat
hereillä ja itkivät kilpaa.

-- Voi hyväjumala tätä surkeutta...

Mutta ei Kuppari-Kaisakaan kyennyt lasten kiihtyviä kipuja
lievittämään, vaikka toikin mukanaan linjamenttia ja riikapalssamia.

-- Tietääkö Kaisa mitä ne on nämä tauvit?

-- Eivätkö lie niitä villiuskon tarttumia.

Ikäänkuin puukonterällä olisi pistetty Riikan sydänalaan. Niin muorin
sanat nyt sattuivat...

-- Jottako sen sosialitemokraatin? kysyi onneton äiti arasti,
alakuloisesti.

-- Sen... Jumala ei anna ihteään pilkata, selitti muori armottomasti.

Päivät ja yöt kuluivat. Surkeus kasvoi. Topia ei kuulunut eikä
Topin lähetyksiä. Kettuvaaran Jussi vain pistäysi metsämatkallaan
juttuamassa, että kyllä sosialisteille ääniä kuului karttuvan, mutta
parempia uutisia ei hänkään tietänyt.

Henkiset sumut suikersivat Riikan silmien edessä. Ei tainnut
sosialidemokratiakaan voida ihmistä pelastaa kohtalon kourista?
Alituisesta valvomisesta huimasi Riikan päätä, ja polvet vapisivat
heikkoudesta. Ei uskaltanut oikein saunakylpyäkään kuumeisille.
Turhaan vanha Kaisa iltaisin veisasi hätävirsiä vanhasta
virsikirjasta. Sellainen hengellinen lääke ei tuntunut tepsivän
lapsiin. Jo näkyi taudin oireita Petti tytössäkin, vaikka tämä
yhä oli pystyssä ja muka autteli äitiään. Pikku Pirjeri yksin oli
tervehkö ja tyytyi, kun vain sai maitoa, leipäpurua ja kuivaa ryysyä
allensa.

Viikkokausiin ei sairaille lapsille oltu vaihdettu puhdasta paitaa.
Rääsyt olivat paksussa liassa. Mistä köyhällä olisi ollut kaksittain
lapsenpaitoja? Kuka oikein jouti pesemään?...

Riika valvoi ja rukoili hengessään. Rukoili ikäänkuin anteeksianoen
kaikkia tekojaan ja uskotteli itseään suureksi syntiseksi, jonka
täytyi tehdä täydellinen katumus. Näin toivoi hän pelastavansa
lastensa hengen...

Mutta hurja kuumetauti teki säälimätöntä hävitystyötään, eikä mikään
Jumala näyttänyt rukouksia kuulevan.

Eräänä aurinkoisena iltana Iita Linta Maria lakkasi valittamasta ja
näkyi rauhoittuvan. Tuli niin ihmeen hiljaiseksi ja suloiseksi ja
huoli hiukan ruokaakin sisäänsä. Riika äidin sydän riemastui...

Mutta kun hän keskellä yötä nousi tyttöä katsomaan, huomasi hän
kauhukseen, että lapsi jo oli heittänyt henkensä. Riikalta pääsi
parahdus niin sydäntävihlova, että toiset sairaat lapset säikäyksestä
saivat ankaria kouristuskohtauksia. Muori, unen pöpperössä, saarnasi
synnin vallasta ja ikuisesta piinasta...

Kahden päivän päästä kuolivat lisäksi sekä Sake että Vesteri saman
vuorokauden kuluessa. Tuskin oli toisen ruumis ehtinyt kokonaan
jäähtyä, kun jo toinenkin täytyi kantaa laudalla ulos kylmään
kylkeiseen. Riika hoiperteli kuin liian raskaan kuorman kantaja ja
oli päästään sekaisin...

Itkuun tyrskähti järeä Topikin, kun kotiinsa moniaan päivän päästä
saapui savotasta ja surman niitot edessään näki -- --.

Möi sentään Kettuvaaran Jussi hänelle pari-kolme lautaa
ruumisarkuksi, johon kaikki kolme lapsenruumista rinnakkain
sovitettiin.

Itse läksi hän vetämään ruumisarkkua kelkalla peninkulman päähän
Selkoskylälle, josta, sai lainaksi hevoskaakin kirkolle asti.

Pastori, kuoleman ristejä piirtäessään kirkonkirjoihin, virkahti
arvokkaasti rykäisten:

-- Jumala käyttää toisinaan ankaria kurituskeinoja, jotta hänen
eksyneet lampaansa ymmärtäisivät tämän maailman oikean järjestyksen,
eivätkä potkisi esivallan pyhiä tutkaimia vastaan!

Ei Topi Romppanen ymmärtänyt papin pakinaa, pää oli hänellä paksuna
kiitosta teettäessään ja hädintuskin hän tajusi, mitä pappi
milloinkin kysyi.

-- Kolome lasta, joo, paljonkos se maksaa? höpisi hän kuin unessa.

-- Lain mukaan oikeastaan viisikymmentä penniä multarahaa hengeltä,
mutta jos nyt pantais markalla, koska ovat yhdessä arkussa.

-- Ka niin...

Ruumiita silmättäessä sunnuntai-aamuna Topin polvet tutisivat. Hänen
sydämensä oli aina ollut herkkä kaikille juhlallisille toimituksille:

"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman:

"Jeesus Kristus, vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä
herättävä..."

Hautausmaalta palattuaan Topi poikkesi suutarin mökille. Suutarin
Kunilla oli parahiksi lukenut postin ja tiesi kertoa:

-- Meidän puoluepahan voittaa niin että maailma romisee. Kyllä pian
herrainvalta Suomessa nutistuu!...

Topi katsoi suutarin emäntää suu auki.

Aivankuin Kunilla olisi aavistanut toisen kipeän sieluntilan hän
virkahti:

-- Herrain syyksi se toki on pantava sinunkin lastesi kuolema. Jos
olisi ollut varoja ja lääkäreitä, niin eivätpä tietystikään olisi
kuolleet kuin koiranpenikat!

Topi ei kyennyt vastaanväittämään, vaikka ajatteli hän jotakin
asiankohtaa kysyä. Raskain mielin hän saapui takaisin kotimökkiinsä.
Riika seisoi vastassa kynnyksellä, laihana kuin luuranko...

Olihan noita toki vielä pari lasta elossa. Ja näytti Riika vähän kuin
olevan... Mutta tyhjältä sittenkin tuntui.

Kirveli, kirveli se isän mieltä että työn nousevat tuet niin äkkiä
olivat poisryöstetyt. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta?" Ei ollut
vanhimman pojan kautta tullut elämän vapahdusta Topille.

Riikaa enin itketti oma kukkansa. Se Iita Linta Maria...



18


Kauan oli korvenkuningas Karjalan rajalinjalla maannut.

Pitkän talven aikana ei mikään hänen untansa ollut häirinnyt. Tuulten
suhina ja vihurituiskun vingunta olivat hänelle olleet kuin suloista
tuutulaulua lapselle. Pakkasen paukahdukset kuusipuissa eivät olleet
häntä säikäyttäneet. Kerran vain oli hän aavistanut suksen sihinän
päänsä ylitse, kun Simana, partasuu reppuri, pesän päällitse oli
hiihtämään sattunut, mutta sitten taas oli vallinnut täydellinen
hiljaisuus. Koirain kaukaiseen haukuntaan oli hän hyvin harjaantunut
ja pesintäsijaa etsivien joutsenten haikeat laikahdukset korkealla
ilmassa oli hän vain kevään ensi enteiksi oivaltanut.

Nyt hän vihdoinkin heräsi, sillä pesän pohja tuntui tuiki märältä.
Korkeat lumihanget olivat sulahtaneet aukeilta, mutta siimespaikoissa
paistoi vasta päiviä. Kömpelösti hän kömpi ylös pesästään ja haisteli
ilmaa.

Valonhohtava lämpö hulmahti vastaan ja hiveli pehmeästi
metsänkuninkaan tylppää kuonoa. Hän hieroi käpälillään tihruisia
silmiään... koetti tirkistää ylös taivaalle.

Pärskähtävä aivastus yllätti hänet samalla niin että koko metsä
ympärillä kajahti.

"Aivan oikein", tuntui hän itsekseen sanovan, "sehän on vanha tuttu,
aurinko!"

Ja pärskäytti vielä kerran aurinkoa vasten. Sitten hän käänsi
selkänsä paisteelle ja oikoili kangistuneita jäseniään. Päästi
pihkatapin peräsuolestaan sekä alkoi muistella jotakin. Vatsassa
kurisi...

"Liian varhaista!" hän ikäänkuin itsekseen tuumaili ja istahti
peräsilleen miettimään mitä oikeastaan oli tehtävä.

Hän kiikaroi pitkin rajalinjaa pohjoista kohti, silmähteli molemmille
sivuilleen...

"Niinpä niin!" näytti hän mielessään arvelevan: "Tuolla puolen on
kurja syntymäseutu, mutta tällä toisella puolen leviää se maa, joka
rajantakalaiset ruokkii..."

"Liian varhaista!" arvosteli hän jälleen ja haukotteli vesissäsilmin.
"Mihinkähän minä tästä oikeastaan kesäksi lähtenen?"

Korvenkuningas huoahti raskaasti, mutta samalla hän jo ikäänkuin teki
pikaisen päätöksensä ja läksi tallustamaan lounatta kohden. Pisti
käpälänsä ensimäiseen kusiaiskekoon ja söi muurahaisia, nuollen niitä
käpälästään. Se vain kiihoitti ruokahalua.

Maa oli alakuloisen harmaja ja paljas, ei mikään kasvi vielä
vihoittanut, ainoastaan suopursun väkevälemuiset varret loihtivat
mieleen menneen suven muiston. Rimmikäs räme oli vielä vahvasti
roudassa.

Karhu suuntasi kulkunsa yli suuren suon ja lipoi kielellään punaisia
karpaloita mättäiltä. Mutta marjojakin oli liian niukalti.

Yhtäkkiä karhu pörhisti korviaan ja kuulosti tarkoin, kallellapäin.

Korva oli ollut erottavinaan jonkun äänen.

Ei sellaista ääntä, joka säikyttää, vaan sellaisen, joka panee
metsänpedon veret ihanasti läikkymään!

Juoksujalkaa läksi karhu sitä ääntä kohden, yleni pienelle mäelle ja
kuulosti uudelleen, perätörässä istuen.

"Kil-kal..."

Oliko se mahdollista!

Näinkö varhain jo keväällä!

Sellainen suloinen ääni! Sellainen suloinen soitanto, joka hiveli
aina vatsanpohjaan saakka ja kihautti makean veden syvälle kurkkuun!

"Kil-kal!" kaikui yli keväisen metsän... Karhu tunsi nyt huimaavaa
nälkää. Se alkoi juosta lönkyttää yhä eteenpäin, alkoi kiivetä ylös
jyrkkää vaaran rinnettä kuppelehtien kuni suuri karvainen kerä puiden
lomitse...

Yksi ainoa mielihaave oli sen vallannut ja kaikki viisauden
varovaisuus oli unhoksissa...

Jo vilahti silmään mökin harmaa seiväsaita. Sen takaa, aivan likeltä,
tuo suloinen kellonkalkatus kuului...

Ihmisiä ei näkynyt.

Peto pysähtyi -- kiljahti. Tuokiossa tempasi se pari paksua seivästä
irti aidasta ja mennä rymisti ylitse niin että koko aita kallistui.
Mökin lehmä oli pedon kiljahduksesta kadottanut vaistonsa. Se pyöri
kuin hullu paikallaan kykenemättä pakenemaan. Yhdellä sivalluksella
löi karhu lehmän alas pientarelle ja alkoi raahata raatoa takaisin
metsään. Tavattomalla voimalla kouristi se sen syliinsä ja kahdella
jalalla kävellen kantoi särkynyttä aitaa kohden. Mutta siinä tuli
ihminen vastaan.

Topi isäntä itse se oli, joka lehmäänsä paimentaen oli hakkaillut
veräjäpuita metsän reunassa ja havahtunut vasta siihen, että aita
oudosti rymähti ja Jysky haukkuen pakeni pihaan. Silmänräpäyksessä
Topi silloin oli älynnyt tapahtuman ja nytpä hän kirves ojona ryntäsi
karhua vastaan.

"Voi perrr...!"

Hirmuinen vihanpuuska oli miehen vallannut, hätä teki hänestä
sankarin. Juuri kun peto saaliineen oli kapuamassa yli aidan,
silloin kirveen isku osui sen rintaan. Mutta puolensa piti peto.
Silmänräpäyksessä se irroitti kyntensä lehmästä ja hyökkäsi miehen
päälle.

Ei ehtinyt Topi toista kertaa kirvestään kohottaa. Verta purskuten
hän kaatua jymähti aidan taakse, ja kirves kirposi loitos kädestä.
Toisella puolen aitaa virui kuolonkoriseva Ämmikki sorkat pystyssä.

Hätähuuto ja hälinä oli kuulunut ylös mökkiin: -- siunaillen, pahaa
aavistaen, sydänalaansa painellen riensi sieltä Riika emäntä alas
pellon kuvetta...

Silloin oli jo vertatihkuva karhu pakenemassa metsään. Koira ei sitä
seurata uskaltanut, vaan ulvoi ja vapisi, häntä koipien välissä,
saunan takana.

-- Topi hoi, Topiii...!

Mutta ei Topi enää vastannut. Hän makasi hievahtamatta pälvellä, ja
hänen kaulansa poikki valui veri -- punaisena viivana.

Mökin pärepaikkaisen akkunaruudun takaa näkyivät tyttölapsen kalpeat,
kauhistuneet kasvot.

Kirjoitettu: Sockenbacka -- Suomussalmi v. 1909.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Punainen viiva" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home