Title: Satuja
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja" ***


SATUJA

Kirj.

August Strindberg


Suomentanut Larin Kyösti



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa,
1912.



SISÄLLYS:

 Juhannuksen aikoina.
 Harppu meren pohjalla.
 Unikeko.
 Luotsin vastukset.
 Valokuvausta ja viisaustieteitä.
 Puoli arkkia paperia.
 Voittokulkija ja narri.
 Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.
 Tupakkaladon salaisuudet.
 Sankt Gotthardin satu.
 Jubal Minätön.
 Sinisiipi löytää Linnunsilmän.



Juhannuksen aikoina.


Juhannuksen aikoina, jolloin maa morsiamena loistaa Pohjoismaissa,
jolloin keto iloitsee, jolloin lähde vielä kumpuaa, niityn kukkaset
seisovat suorina ja linnut laulavat, silloin tuli kyyhkynen metsästä
ja asettui tuvan ulkopuolelle, missä yhdeksänkymmenvuotias äiti
makasi vuoteen omana.

Vanhus oli maannut kaksikymmentä vuotta ja hän saattoi ikkunasta
nähdä kaiken, mitä tapahtui talossa, jota hänen kaksi poikaansa
hoiti. Mutta hän näki maailman ja ihmiset omalla omituisella
tavallaan, sillä ikkunaruudut olivat himmenneet kaikkiin sateenkaaren
väreihin; hänen tarvitsi vain hiukan kääntää päätänsä, niin näytti
kaikki milloin punaiselta milloin keltaiselta, vihreältä, siniseltä,
sinipunertavalta. Jos siis oli talvipäivä, jolloin puut hohtivat
huurteisina ikäänkuin ne olisivat puhjenneet valkoisiin hopealehtiin,
käänsi hän päätänsä päänaluisella, ja puut muuttuivat vihreiksi;
oli suvi, pelto kellertyi, taivas siintyi vaikka se todella olikin
ollut harmaa. Sillä tavoin luuli hän voivansa loihtia, eikä hänellä
koskaan ollut ikävä. Mutta taika-ruuduilla oli toinenkin lahja; sillä
ne olivat epätasaisia, niin että ne heijastivat ulkopuoliset esineet
milloin suurennettuina, milloin pienennettyinä.

Kun sitten hänen iso poikansa tuli kotiin, oli häijy ja huusi
pihalla, toivoi äiti hänet heti pieneksi ja kiltiksi jälleen ja heti
näkikin hän hänet pienenä. Tai kun lapsenlapset siellä ulkona käydä
lyllertivät ja hän ajatteli niiden tulevaisuutta, silloin -- yks,
kaks, kolme -- silloin siirtyivät ne suurennuslasiin, ja hän näki ne
täysikasvuisina, isoina ihmisinä, oikeina jättiläisinä.

Mutta kun tuli kesä, antoi hän avata ikkunan; sillä niin kauniina,
kuin maailma ulkona oli, ei sitä ruutujen läpi voinut nähdä. Ja nyt
juhannusaattona, kun luonto oli mitä kaunein, lepäsi hän katsellen
niitylle ja haalle, kun kyyhkynen viritti virtensä. Se lauloi niin
ihanasti Jesuksesta Kristuksesta ja taivaan valtakunnan ilosta
ja ihanuudesta ja se kutsui tervetulleiksi kaikki, jotka olivat
rasittuneita ja olivat saaneet tarpeekseen tämän elämän vaivoista.

Vanhus kuunteli, mutta hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta,
sillä maa oli tänään niin kaunis, kuin itse taivaskin eikä hän
toivonut itselleen parempaa.

Silloin lensi kyyhkynen yli niityn vuorilehtoon, missä talonpoika
oli kaivamassa kaivoa. Hän seisoi syvällä maassa pää kolme kyynärää
maanpintaa alempana aivan kuin hän olisi seisonut haudassa.

Kyyhkynen laskeutui kuuseen ja lauloi taivaanvaltakunnan ilosta
varmana siitä, että mies maan sisässä, joka ei nähnyt taivasta, merta
eikä niittyä, toivoisi sinne ylös.

-- Ei, sanoi talonpoika, minun täytyy ensin kaivaa kaivo; sillä
muuten ei kesävieraani saa vettä ja silloin muuttaa pieni onneton
rouva pienen lapsensa kanssa.

Kyyhkynen lensi alas rantaan, missä talonpojan veli parastaikaa nosti
verkkojaan vedestä, ja se lensi kaislikkoon laulamaan.

-- Ei, sanoi talonpojan veli, minun täytyy hankkia ruokaa kotiin,
muuten lapset kirkuvat nälästä! Myöhemmin, myöhemmin! Taivas
aikanansa! Ensin elämä sitten kuolema!

Kyyhkynen lensi isontuvan luo, missä pieni onneton rouva asui
kesää. Rouva istui nyt verannalla ja ompeli käsikoneella; hänen
kasvonsa hohtivat valkeina kuin lilja punaisen huopahatun alta, joka
unikukan tavoin lepäsi mustilla hiuksilla, jotka olivat mustat kuin
suruharso. Hänen piti pienokaiselle neuloa kaunis esiliina valmiiksi
juhannusaatoksi; ja lapsi istui hänen jalkojensa juuressa ja leikkeli
palaisiksi saamiansa kankaantilkkuja.

-- Miksei isä tule kotiin? kysyi pienokainen.

Sepä juuri oli se vaikea kysymys, johon ei nuori äiti itsekään voinut
vastata, todenmukaisesti ei isäkään kulkiessaan vierailla mailla
suruineen, joka oli kaksinkerroin niin suuri kuin äidin suru.

Ompelukone kävi huonosti, mutta se pisti ja pisti, niin monta
neulanpistosta kuin minkä ihmissydän saattaa sietää ennenkuin sen
veret vallan kuiviin vuotavat; ja joka pistos sitoi langan vain
lujemmin -- kuinka ihmeellistä!

Äiti, minä tahdon tänään mennä kylään! sanoi pienokainen, ja minä
tahdon nähdä auringon, sillä täällä on niin pimeätä.

-- Sinä saat mennä auringon luo iltapäivällä, lapsukaiseni!

Saaren tänpuolisella rannalla korkeiden kallioiden välissä oli
nimittäin pimeätä; ja tupa seisoi mustien kuusien keskellä, jotka
estivät näköalan, myös meren näkymästä.

-- Ja sitte tahdon minä, että sinä äiti ostat minulle paljon
leikkikaluja.

-- Lapsukaiseni, meillä on niin vähän varoja ostoksiin! vastasi äiti
ja painoi päänsä syvemmälle vasten rintaa.

Ja se oli totta, sillä varallisuus oli muuttunut puutteeksi; heillä
ei ollut palvelijaa kesällä ja äidin täytyi itse tehdä kaikki työt.

Mutta kun hän nyt näki lapsen surulliset kasvonilmeet, nosti hän sen
polvelleen.

-- Ota äitiä kaulasta, sanoi hän.

Pienokainen teki niin.

-- Anna äidille suukkonen!

Äiti sai sen pieneltä, puoleksi avoimelta suulta, joka oli kuin
linnunpoikasen; ja kun äiti sai katseen näistä pellavansinisistä
silmistä, sinisistä kuin pellavankukat, silloin heijastivat hänen
kauniit kasvonsa lapsen harmittoman viattomuuden, ja hän näytti itse
onnelliselta lapselta päivänpaisteessa.

-- Täällä en laula taivaan valtakunnasta, arveli kyyhkynen, mutta jos
minä voin heitä auttaa, niin minä teen sen.

Ja sitte lensi se Päivänkylään, jossa sillä oli toimia. Nyt tuli
iltapäivä; pieni rouva otti vasun käsivarrelleen ja tarttui lapsen
käteen mennäkseen kylään.

Hän ei koskaan ollut ennen käynyt kylässä, mutta hän tiesi sen olevan
auringonlaskun puolella, saaren takana; ja talonpoika oli sanonut,
että tiellä oli kuusi aitaa ennenkuin päästiin perille.

Ja niin he menivät.

Ensin tuli eteen kivinen puunjuurien läpiluikertelema polku, niin
että pienokaista täytyi kantaa, ja se oli kylläkin raskasta. Lääkäri
oli kieltänyt lasta rasittamasta vasenta jalkaansa, sillä se oli niin
pehmeä, että se helposti saattoi kasvaa vääräksi.

Nuori äiti oli uupua raskaan taakkansa painosta; ja hikipisarat
helmeilivät alas pitkin hänen kasvojansa, sillä metsässä oli lämmintä.

-- Äiti, minua niin janottaa! valitti pieni tyttö.

-- Rakas lapsi, ole kärsivällinen, niin saat vettä, kun pääsemme
perille.

Ja hän suuteli pienokaisen kuivia huulia, silloin hymyili lapsi
unohtaen janonsa.

Mutta aurinko poltti ja ilma pysyi tyynenä metsässä.

-- Nyt sinä saat koettaa hiukan kävellä, sanoi äiti ja laski lapsen
maahan.

-- Äiti, minä olen niin väsynyt! valitti lapsi ja istuutui maahan
itkemään.

Mutta maassa kasvoi mitä kauneimpia, rusohohteisia kellokukkasia,
jotka tuoksuivat manteleilta, eikä lapsi koskaan ollut nähnyt
sellaisia pikku kukkasia; ja sitte se hymyili taas niin, että äidin
mieli virkistyi ja hän saattoi jatkaa matkaansa kantaen lasta
käsivarrellaan.

Nyt olivat he ensimmäisellä veräjällä, he kulkivat siitä ja asettivat
raksen tarkasti paikoilleen.

Silloin kuului huuto kuin äänekäs hirnunta; irtonainen hevonen
syöksyi esiin asettuen keskelle tietä ja hirnahti; sen huutoon
vastattiin metsästä oikealta ja vasemmalta ylt'ympäri, ja maa
kumahti, oksat ratisivat ja kivet paukkuivat. Ja siinä seisoivat he
yksinään vapaana telmivän hevoslauman keskellä.

Lapsi kätki kasvonsa äidin rinnalle, ja hänen pikku sydämensä tikutti
tuskasta kuin kello.

-- Minä pelkään niin! kuiskasi lapsi.

-- Oi, Jumala taivaassa, auta meitä! rukoili äiti. Silloin kuului
pilkkasiiven laulu kuusien sisästä; ja kas, samassa juoksivat hevoset
tiehensä eri tahoille; ja taas oli hiljaista.

Niin pääsivät he toiselle veräjälle ja he asettivat raksen
paikoilleen.

Siinä oli kesantopelto; ja aurinko paahtoi kuumemmin siellä kuin
metsässä. Maakokkareet törröttivät harmaina pitkissä riveissä, mutta
eräällä vierteellä huomasivat he kokkareiden äkkiä liikkuvan, ne
olivat lammaslauman selkiä, jotka liikkuivat.

Lampaathan ovat kilttiä eläimiä, eritoten karitsat, mutta pässin
kanssa ei ole leikkimistä, sillä se on pahankurinen vekara ja se
hyökkää niidenkin kimppuun, jotka eivät ole sille mitään pahaa
tehneet. Ja nyt tuli se keskelle tietä hyppien yli ojan. Se taivutti
päänsä taaksepäin ja kulki takaperin.

-- Äiti, minä pelkään niin, sanoi pienokainen ja hänen sydämensä löi.

-- Oi, armias taivaan jumala, auta meitä, huokasi äiti ja katseli
rukoilevasti ylös sinistä holvia kohden.

Ja siinä lepäili perhosen tapaan liihoitteleva pieni leivonen; ja kun
se alkoi laulaa, katosi pässi harmaiden kokkareiden sekaan.

Niin tulivat he kolmannelle veräjälle. Nyt maa alkoi alentua; jalat
kastuivat ja eteen tuli suo. Mättäät näyttivät pieniltä haudoilta,
joilla oli valkoisia kukkasia, villakukkasia tai pumpulikukkasia;
ja nyt täytyi pysyä tiellä etteivät vajoisi liejuun. Siellä kasvoi
mustia marjoja, jotka olivat myrkyllisiä, ja niitä tahtoi lapsi
poimia, mutta ei saanut lupaa siihen, ja sentähden se suuttui, sillä
se ei ymmärtänyt, mikä oli myrkyllistä.

Siinä kulkiessa näkyi jotain valkoista leviävän puiden väliin,
aurinko peittyi ja heidät saarsi kaamean valkea pimeys, ja se oli
hirvittävää.

Valkoisen seasta pistäytyi esiin pää, jossa oli valkoinen tähti ja
kaksi kiemuraista sarvea, ja sitte määki se pää. Ja sieltä näkyi
useampia päitä, monta, monta, ja ne tulivat yhä lähemmäksi.

-- Äiti, minä pelkään niin, kuiskasi lapsi. Minä pelkään niin.

Äiti astui askeleen sivulle ja vaipui kahden mättään väliin suohon.

-- Oi, jumala, sinä suuri ja armollinen, armahda minua! huusi äiti
sielunsa syvyydestä.

Ja nyt kohisi tuuli, väkevä merituuli läpi metsän; puut kumartuivat
suuren hengen edessä ja nuori mänty taipui alaspäin, sen latva
kuiskasi jotakin hätääntyneen korvaan, ja kun äiti toisella kädellä
oli tarttunut erääseen oksaan, ojentautui se ja nosti epätoivoisen
naisen suosta.

Sumu oli samassa hälventynyt; ja he seisoivat neljännen veräjän
luona. Mutta äiti, joka oli hukannut hattunsa, pyyhki lapsen kyyneliä
mustilla hiuksillaan; ja kun pienokainen sille hymyili, silloin
loisti äidin sydänraukka; hän unohti kaikki kärsityt vastoinkäymiset,
niin että hän sai uusia voimia ehtiäkseen viidennelle veräjälle.
Silloin hänen mielensä kirkastui, sillä hän näki punaisia
tiilikattoja ja lippuja, ja tienvarrella kasvoi lumipallopensaita
ja metsäruusuja kaksittain ikäänkuin ne olisivat pitäneet toinen
toisistansa, valkoinen lumipallopensas ja hohtava metsäruusu.

Pienokainen saattoi nyt kävellä; ja hän poimi vasun täyteen kukkasia,
joihin Liisa-nuken piti nukkua juhannusyönä nähdäkseen kauniita unia.

Niin kulkivat he leikkien tiensä, taasen huolettomina, sillä heillä
oli jälellä vain yksi koivuhaka päästäkseen perille. Nyt nousi tie
pienelle mäelle, ja kun he olivat päässeet sen laelle ja kääntyneet
oikealle, seisoi sonni tiellä.

Oli mahdotonta paeta, ja murtuneena lankesi äiti polvilleen, asetti
lapsen maahan eteensä, taivutti päänsä suojellen lapsen ylitse, niin
että pitkä tukka riippui mustana huntuna; ja ojennetuin käsin rukoili
hän hiljaisen rukouksen. Hänen otsaltansa tippui tuskanhiki kuten
punaiset veripisarat alas maahan.

-- Oi, jumala, rukoili hän; ota henkeni, mutta säästä pienokaisen
henki!

Silloin kuuli hän ilmassa siipien suhinaa; ja kun hän katseli ylös,
lensi valkoinen kyyhkynen kylää kohden, mutta sonni oli kadonnut.
Kun hän katsoi lastaan, istui tämä tien reunalla poimien mansikoita,
jotka olivat punaisia kuin veripisarat; ja silloin käsitti hän, mistä
ne olivat tulleet.

He kulkivat viimeisestä veräjästä ja vaelsivat kylälle.

Se loisti päivänpaisteessa, vihreän lahden poukamassa, isojen
lehmusten ja vaahterien suojassa; ja kummulla näkyi valkoinen kirkko
punaisine kellotapulineen; pappila syreenien, postitalo jasmiinien
peitossa, puutarhurin talo ison tammen katveessa. Kaikki oli siellä
niin valoisata; liput liehuivat leväällään, pienet veneet reunustivat
rantoja ja laitureita, kaikesta huomasi, että oli juhannusaatto.

Mutta he eivät kohdanneet yhtä ainoatakaan ihmistä. Nyt piti heidän
ensin käydä kauppapuodissa ostoksilla, ja siellä saisi pienokainenkin
juodakseen.

Kun he tulivat sinne, oli puoti suljettu.

-- Äiti, minun on niin jano, valitti lapsi.

He menivät postitalolle, se oli suljettu.

-- Äiti, minun on niin nälkä.

Äiti oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt, miksi puoti arkipäivänä oli
suljettu, miksei näkynyt ketään ihmistä.

Hän meni puutarhurille. Siellä oli ovi suljettu, ja iso koira makasi
portin edessä.

-- Äiti, minä olen niin väsynyt.

-- Niin minäkin olen, lapsukaiseni, mutta meidän täytyy etsiä vettä
juodaksemme.

Ja he kulkivat talosta taloon; mutta kaikkialla olivat ovet
suljetut; eikä lapsi voinut kävellä enään, sillä sen pieni jalka oli
väsynyt niin että se ontui. Kun äiti näki pienen kauniin vartalon
kallistuvan, väsyi hänkin ja asettui istumaan tienvarrelle ottaen
lapsen syliinsä. Ja pienokainen nukahti.

Silloin alkoi kyyhkynen laulaa syreenipensaissa; ja se lauloi
taivaan valtakunnan ilosta ja maan ikuisesta surusta ja tuskasta.

Mutta äiti katseli nukkuvaa lastaan ja sen pieniä kasvoja; niitä
ympäröi valkopitsinen huntu, joka muistutti valkoteräistä liljaa.

Hänellä oli mielestään taivaan valtakunta sylissään.

Mutta lapsi heräsi ja pyysi juomaa.

Äiti oli yhä vaiti.

-- Minä tahdon mennä kotiin, äiti, valitti pienokainen.

-- Samaa, hirveätä tietäkö takaisin? Ei koskaan! Mieluummin menen
minä järveen, vastasi äiti.

-- Minä tahdon mennä kotiin!

Äiti nousi. Hän näki etäällä nuorien koivujen pilkoittavan kunnaan
takaa; kun hän niitä katseli, alkoivat puut liikkua ja kävellä.
Silloin ymmärsi hän, että siellä oli ihmisiä, jotka olivat taittaneet
koivunlimoja juhannuslehtimajoja varten; ja hän suuntasi tiensä sinne
saadakseen vettä.

Kulkiessaan sinne huomasi hän tiellä pienen tuvan viheriäisen
aitauksen sisällä valkoisine veräjineen; ovi oli auki ja näkyi niin
ystävällisesti kutsuvan sisään. Hän kulki veräjän kautta ja tuli
puutarhaan, missä kasvoi pioonia ja akaleijoja. Nyt huomasi hän, että
uutimet oli laskettu ikkunoiden eteen; ja ne olivat kaikki valkoisia.
Mutta eräs yliskamarin ikkuna oli auki, ja kahden palsamikukan
välistä ojentautui valkoinen käsi viuhtoen valkoisella huivilla
ikäänkuin se olisi viuhtonut jollekin pois matkustavalle.

Hän kulki kuistille; korkeassa ruohikossa oli vihannista
myrtinoksista ja valkoisista ruusuista solmittu seppele. Mutta se oli
liian iso morsiusseppeleeksi.

Hän astui eteiseen ja kysyi, oliko ketään tuvassa.

Kun ei vastausta kuulunut, astui hän tupaan. Lattialla seisoi
kokonaisen kukkaismetsän keskellä musta hopeajalkainen ruumiskirstu.
Ja kirstussa makasi nuori tyttö morsiuskruunu päässä.

Huoneen seinät olivat mäntylaudoista ja vain öljyvernissalla sivellyt
niin, että kaikki oksat näkyivät. Ja soikeissa oksanreijissä näkyivät
tummat poikkisahatut oksat kuin silmäterät.

Lapsi huomasi ensin ihmeelliset seinät ja sanoi:

-- Äiti, katsos kuinka monta silmää!

Niin, siellä oli kaikenlaisia silmiä; isoja, kaunopuheisia, vakavia;
pieniä, tuikkivia lapsensilmiä, joiden silmäreijät hymyilivät; oli
pahoja silmiä, jotka paljastivat liiaksi silmänvalkuaista; avonaisia,
valvovia silmiä, jotka katsoivat sydämen syvimpään, ja siellä oli
iso, lempeä äidinsilmä, joka katseli rakkaasti kuollutta tyttöä;
ja silmästä riippui kirkas, männynpihkainen kyynel, joka laskevan
auringon säteissä kimmelsi punaisena ja vihreänä kuin jalokivi.

-- Nukkuuko tyttö? kysyi lapsi, joka nyt huomasi vainajan.

-- Kyllä hän nukkuu.

-- Äiti, onko hän morsian.

-- Kyllä hän on morsian.

Äiti tunsi hänet. Tyttö oli sama, joka piti vihittämän juhannuksena,
kun merimies tulisi kotiin, mutta kun merimies kirjoitti voivansa
tulla vasta syksyllä, murtui tytön sydän, sillä hän ei tahtonut
odottaa syksyyn, jolloin puut pudottivat lehtensä ja myrskyt alkoivat
soida. Hän oli kuunnellut kyyhkysen laulua, ja oli ymmärtänyt sitä.
Kun nuori äiti nyt lähti, tiesi hän, mihin hän menisi.

Hän asetti luotaan raskaan vasun veräjän ulkopuolelle ja otti lapsen
syliinsä; suuntasi askeleensa lähimmälle niitylle, joka eroitti hänet
rannasta. Kokonainen kukkaismeri suhisi ja kuiskasi hänen valkean
hameensa liepeissä, joka värjäytyi kaikenlaisista siitepölyistä;
kimalaiset, mettiset ja perhoset kohottivat siipiään ja lentelivät
edellä laulaen yhtenä ainoana kirjavana kultapilvenä. Hän kulki alas
rantaan kevein askelin.

Silloin huomasi hän lahdella valkoisen purjeveneen tulevan
pingotetuin purjein suoraan laituria kohden, mutta ketään ei
näkynyt peräsimessä. Ja hän kahlasi yhä kauemmaksi kylpien kukissa
ja kukkaistuoksussa, niin että hänen valkoinen hameensa näytti
kukkaissaralta mutta paljon hienovärisemmältä.

Alhaalle rannan piilipuiden väliin seisahtui hän; siellä oli
linnunpesä rungon ja oksan välissä; ja kun puu keinui iltatuulessa,
kiikutti se kolmea pientä untuvapoikasta, joita pienokainen heti
tahtoi taputella.

-- Lapsukaiseni, sanoi äiti; älä koskaan koske linnunpesiin.

Ja juuri kun he seisoivat rantakivillä, laski valkea vene maihin,
aivan heidän jalkojensa juureen, mutta veneessä ei ollut ainoatakaan
ihmistä.

Silloin otti hän lapsen ja nousi purjeveneeseen. Ja heti kääntyi vene
ja lähti lahdesta.

Kun he purjehtivat kirkonniemen ohi, alkoivat kaikki kellot soida,
mutta niin reippaasti ja riemukkaasti.

Ja vene liukui lahdesta ja tuli ulapalle, mistä avomeri näkyi.

Pieni tyttö loisti riemusta, siellä vesi oli niin sinistä ja tyyntä;
eivätkä he enään kiitäneet veden vaan pellavankukkien ylitse,
joita lapsi poimi ojennettuun käteensä. Ja kukat kumartuivat ja
nousivat kuin pienet aaltoset kuiskaillen veneen laitaa vastaan.
Äärettömänä näkyi pellavapelto leviävän heidän edessään; mutta sitten
kietoutuivat he valkeaan sumuun ja kuulivat oikeata aallonloisketta.
Mutta sumun päältä kajahti leivosten laulu.

-- Kuinka voivat leivoset laulaa merellä? kysyi pienokainen.

-- Meri on niin vihreä, että leivot luulevat sen niityksi, vastasi
äiti. Nyt haihtui taas sumu; taivas oli sininen kuin pellavapelto, ja
leivot nousivat ilmoihin.

Silloin saivat he nähdä ulkona meressä vihertävän saaren valkoisine
santarantoineen, missä valkeisiin vaatteisiin puetut ihmiset kulkivat
käsi kädessä. Ja mailleen menevä aurinko valaisi pilarikäytävän
kultaista kattoa, jossa valkeat tulet paloivat pyhien uhrimaljojen
alla; ja yli viheriöivän saaren kaareutui ruusunpunainen ja
kaislanvihreä sateenkaari.

-- Äiti, mitä se on?

Äiti ei voinut vastata.

-- Onko se taivaan valtakunta, josta kyyhkynen lauloi? Mikä on
taivaan valtakunta, äiti?

-- Lapseni, se on paikka, missä kaikki ihmiset ovat ystäviä, vastasi
äiti; missä ei ole mitään surua eikä mitään vihaa.

-- Sitten tahdon minä päästä sinne, sanoi lapsi.

-- Niin minäkin tahdon, sanoi väsynyt, hyljätty, kovia kokenut äiti.



Harppu meren pohjalla.


Kerran lojui kivinilkka poikasensa kera syvällä meren pohjalla
laivalaiturin vieressä katsellen kuinka eräs poika laittoi kuntoon
onkivapaansa onkiakseen.

-- Katsohan tuota! sanoi kivinilkka, niin opit tuntemaan maailman
pahuuden ja kavaluuden... Katsohan nyt sen vehkeitä, sillä on piiska
kädessä; ja sitte viskaa se veteen siimanpään; tuossa se on!

Sitte tulee lerkku, joka vetää sen alaspäin; tuossa se on; mutta
sitte tulee haka, johon on pistetty käärme! Älä ota sitä suuhusi
koskaan, sillä silloin sinä joudut kiikkiin! No niin, tyhmät ahvenet
ja särjet, ne vain antavat vetää itseänsä nenästä. Nyt sinä tiedät
sen!

Mutta nyt alkoi liekometsä simpukoineen ja näkinkenkineen keinua;
kuului polsketta ja jyskettä, ja esiin työntyi heidän päittensä yli
iso punainen valaskala; sillä oli korkkiruuvin muotoinen pyrstöevä,
jolla se työskenteli.

-- Se on höyrylaiva! sanoi vanha kivinilkka. Väistyppäs!

Niin, ja sitte kuului hirveätä melua ylhäältä. Siellä rytisi ja
jyskyi, kun kahdessa sekunnissa rakennettiin siltaa laivasta maahan.
Mutta vaikeata oli sitä nähdä, sillä siellä ylhäällä puhallettiin
nokea ja öljyä.

Sillalla oli jotain raskasta, niin että se parkui, ja muutamat miehet
alkoivat laulaa:

-- Hei, käykää kiinni! -- Hei, juu! junttanpoo! -- Hei, yht'aikaa!
Hei, juu, junttanpoo! Hei, harvakseen! -- Junttanpoo!

Nyt tapahtui jotakin vallan kuvailematonta. Ensin kuului ikäänkuin
kuusikymmentä taalaalaista olisi puhkonut puuta: sitten aukeni veteen
kuoppa, joka ulettui pohjaan saakka; ja kolmen kiven välissä seisoi
musta kaappi, joka lauloi ja soitti niin, että helisi ja kilisi aivan
kivinilkan ja hänen poikansa lähellä, ja he uivat syvyyteen.

Nyt kuului ylhäältä kirkuva ääni:

-- Kolme syltä vettä! Ei se käy päinsä! Antaa sen olla, ei maksa
vaivaa kiskoa ylös tätä vanhaa rämppää, sen korjaus maksaisi enemmän
kuin minkä väärtti se on.

Vuorimestari puhui, sillä hänen pianiinonsa oli pudonnut veteen.

Sitten oli hiljaista; iso punakala porhalsi tiehensä ruuvievineen,
ja sitte oli vielä hiljaisempaa. Mutta kun aurinko oli mennyt
mailleen, alkoi tuulla; musta kaappi alhaalla liekometsässä keinui ja
jyskyi kiviä vasten; ja joka jysähdyksestä se soinnahti, niin että
lähitienoon kalat tulivat uiden katselemaan ja kuuntelemaan.

Ensimmäisenä tuli kivinilkka katselemaan; ja kun se saattoi
kuvastella itseään kaapista, sanoi se: "Se on kuvastinkaappi!"

Se oli järkiperäistä puhetta, ja sentähden sanoivat kaikki: "Se on
kuvastinkaappi!"

"Sitten tuli tokanpoika ja haisteli perin pohjin kiinnijääneitä
kynttilänjalkoja, joiden putkissa oli vielä palamatta jääneitä
kynttilänpätkiä. Tämä kelpaisi syötäväksi, sanoi se, jollei vain
olisi noita siimanpäitä." Sitte tuli isoturska ja asettui polkimelle;
mutta silloin jymisi kaapin sisusta, niin että kaikki kalat pakenivat.

Pitemmälle ei päästy sinä päivänä. Yöksi tuli puolittain myrsky,
pelikirstu jyskyi kuin kadunlaskijan juntta aina auringon nousuun
saakka. Kun silloin kivinilkka palasi koko seurue mukanaan, oli
kaappi siirtynyt sioiltaan.

Haikalan kidan tavoin oli kansi lauvennut, sieltä näkyi niin iso
hammasrivi, etteivät he koskaan olleet mokomaa nähneet; mutta joka
toinen hammas oli musta. Ja koko kone oli sivultaan paisunut kuin
mätikala; laudat koukistuivat, poljin törrötti ylöspäin kuin potkiva
jalka; kynttilänjalkojen haarukat puristautuivat kokoon kuin nyrkit.
-- Olipas se aika veikele!

-- Se hajoaa! huusi turska ja työnsi ulos toista eväänsä valmiina
kääntymään.

-- Se hajoaa! huusivat kaikki.

Ja nyt irtaantuivat laudat, kirstu aukeni, ja nyt saatiin nähdä,
miltä se näytti sisältäpäin; sepäs oli kaikkein hauskinta.

-- Se on katiska! Älkää menkö sinne! sanoi kivinilkka.

-- Ne on kangaspuita! sanoi mutakala, joka kutoo pesänsä ja on
kutomataitoinen.

-- Se on soraharppu, sanoi ahven, joka tavallisesti pysyttelihe
kalkkisoran alla.

Niinpä niin, se oli soraharppu! Mutta sen sisässä oli niin paljon
komseita, joita ei ollut sorannostokoneessa. Siellä oli pieniä
esineitä, jotka näyttivät valkoisiin villasukkiin käärityiltä
varpailta; ja kun ne liikkuivat, niin liikkui koko jalka satoine
luurankosormineen; se kulki ja kulki, mutta ei päässyt koskaan
paikaltaan.

Olipas se kummallinen koje! Mutta soitto oli tauvonnut, sillä
luuranko ei ylettynyt enään kieliin, vaan ne kaartelivat vedessä
ikäänkuin ne olisivat nakuttaneet rystöillään päästäkseen sisälle.

Soitto oli loppunut. Mutta silloin tuli rautakalaparvi ja ui aivan
kaapin lävitse. Ja kun kalat laahasivat piikkejään yli rautakielien,
silloin soittivat ne taas, mutta aivan uudella tavalla, sillä nyt
olivat kielet uudestaan viritetyt.

       *       *       *       *       *

Ruusuisena kesä-iltana heti sen jälkeen istui kaksi lasta, poika ja
tyttö laivalaiturilla. He eivät ajatelleet juuri mitään, ehkä hiukan
vallattomia kujeita; samassa kuului veden pohjasta hiljaista soittoa,
ja he kävivät vakaviksi.

-- Kuuletko?

-- Kuulen. Mitä se on? Siellä soitetaan sävelikköjä.

-- Eipäs, hyttysethän ne surisevat.

-- Eipäs. Merenneito siellä soittaa.

-- Ei ole mitään merenneitoa, on maisteri sanonut.

-- Sitä ei maisteri tiedä.

-- Mutta kuulehan kuitenkin.

He kuuntelivat pitkän ajan ja sitten he menivät.

Pari vastatullutta kylpyvierasta istuutui laiturille; mies katseli
naisen silmiin, jotka kuvastivat koko ruusuisen auringonlaskun ja
vihreät rannat. Silloin kuulivat he ikäänkuin lasiharmonikka olisi
soinut, mutta aivan uusissa äänilajeissa, sellaisissa, joita vain he
olivat uneksineet tahtoessaan luoda uutta maailmaan. Mutta heidän
mieleensä ei juolahtanut etsiä ääniä ulkopuolelta omaa itseään, sillä
he luulivat soiton soivan heidän omista sydämistään.

Sitten tuli pari vanhaa kylpyvierasta, jotka tunsivat juonen;
piloillaan sanoivat he ääneen:

-- Vuorimestarin uponnut fortepianohan se soi. Mutta niin pian kuin
tuli uusia kylpyvieraita, jotka eivät tunteneet petosta, istuivat he
ihmetellen ja iloitsivat tuntemattomasta soitosta kunnes vanhemmat
kylpyvieraat ilmoittivat heille petoksen. Sen jälkeen eivät he enään
iloinneet.

Mutta pelikirstu lojui paikallaan koko kesän; ja rautakalat opettivat
taitonsa ahvenille, jotka taisivat sen paremmin. Pianosta tuli
kylpyvieraille ahvenhauta; luotsit asettivat verkkonsa sen ympärille,
ja muuan vahtimestari yritti eräänä päivänä pyydystää siitä turskaa.
Kun hän vanhalla kellonluodilla oli saanut turskanköyden veteen ja
kun hänen piti vetää se ylös, kuuli hän X-moll juoksutuksen, ja niin
takertui koukku kiinni. Hän nyki ja vetkutti, ja vihdoin kiskoi hän
veden pintaan viisi sorminikamaa, joiden päissä oli villatukot, ja
luut naksahtivat kuin luurangolla ikään. Silloin hän pelästyi ja
heitti koko saaliin mereen vaikka hän tiesi mitä se oli!

Sitten tuli mätäkuu, jolloin vesi lämpeni ja kaikki kalat lähtivät
syvänteistä etsimään viileyttä. Silloin vaikeni soitto taas. Mutta
tuli elokuun kuutamo ja kylpyvieraat panivat toimeen huvisoutuja.
Valkeassa veneessä istuivat myös vuorimestari ja hänen rouvansa; ja
heitä soudattivat edestakaisin heidän poikansa. He kuulivat veneen
alta soittoa soutaessaan mustalla vedellä, joka päältäpäin oli
hopeoitu ja lisäksi hohti hiukan himmeine kultailuineen.

-- Hahhaa! sanoi vuorimestari, sehän on meidän vanha pianorämämme.
Hahhaa!

Mutta silloin hän vaikeni huomatessaan vaimonsa painavan päänsä
syvälle alas rintaa vasten kuten näkee kuvissa pelikaanien tekevän
ikäänkuin vaimo olisi tahtonut purra poveaan ja kätkeä kasvonsa.

Vanha piano ja sen pitkä tarina oli hänessä henkiin herättänyt
muistoja syvyydestä, ensimmäisestä ruokasalista, jonka he olivat
itselleen valmistaneet, ensimmäisestä lapsesta, joka opetteli
soittamaan, pitkien iltojen ikävästä, mikä oli saatu karkoitetuksi
myrskyävillä sävelmäärillä niin, että koko kerros pudisti päältään
tylsyyden ja loi uutta loistoa huonekaluihinkin... Mutta se tarina ei
kuulu tähän.

       *       *       *       *       *

Kun tuli syksy ja ensimmäinen myrsky raivosi, tulivat silakat
tuhansin parvin uiskennellen läpi pelikirstun. Se oli olevinaan
jäähyväissoittoa; tiirat ja lokit kokoontuivat sitä kuuntelemaan. Ja
sinä yönä lähti pelikirstu merille; ja se oli koko loiston loppu.



Unikeko


Kapellimestari Krautzberg makasi usein mielellään aamusilla
sentähden, että hän soitteli iltasilla orkesterissa, myöskin
sentähden, että hän joi useamman kuin yhden lasin olutta ennen
maatapanoa. Hän oli kyllä ajatellut nousta varemmin, mutta hänen
mielestänsä sellaiseen ei ollut mitään aihetta. Jos hän aamusilla
kävi tapaamassa jotain tuttavaa, ei tämä ollut kotosalla; jos hänen
tarvitsi sijoittaa rahansa pankkiin, niin se oli suljettu; jos hänen
piti lainata nuotteja musiikkikaupasta, niin sitä ei vielä oltu
avattu, ja jos hänen piti ajaa raitiotievaunussa, niin se ei vielä
ollut liikkeellä, ajuria ei hän voinut saada käsiinsä niin aikaiseen,
Rapé nuuskaansakaan hän ei voinut saada, hän ei voinut toimittaa
mitään niin varhain. Sentähden oli hän päätynyt makaamaan kauan
aamusilla, ja sehän riippui aivan hänen omasta tahdostaan.

Ja nyt oli asia sellainen, että hän rakasti aurinkoa, kukkia ja
lapsia, mutta hienojen soittokoneittensa takia ei hän voinut asua
auringonpuoleisella kadulla, sillä soittokoneet eivät kestäneet
viritystä auringonvaloisissa huoneissa. Sentähden vuokrasi hän
itselleen huoneen huhtikuun ensi päivänä, huoneen, joka antoi
pohjoiseen suuntaan. Siitä otti hän tarkan selon, sillä hänellä oli
kompassi kellon vitjoissa ja hän tiesi, missä Otavan tähdet iltaisin
tuikkivat.

Niin olisi asia ja tuli kevät ja ilma lämpeni niin, että oli oikea
nautinto miehen asua pohjoiseen antavalla kadulla. Makuuhuone
sijaitsi salin vieressä, hän piti huoneensa aina pimeänä laskemalla
alas säleuutimet, mutta salissa ei ollut säleuutimia, sillä siellä ei
niitä tarvittu.

Sitten tuli alkukesä ja maa muuttui vihreäksi. Kapellimestari oli
syönyt ja juonut Hasselbackenilla, sentähden nukkui hän mainiosti
erittäinkin sentakia, että teatteri oli suljettu juuri sinä päivänä.

Joka tapauksessa nukkui hän mainiosti, mutta ilma huoneessa kävi niin
kuumaksi, että hän heräsi ja luuli pari kertaa olevansa valveilla.
Kerran kuvitteli hän seinäpaperien palavan, mutta saattoikin syy
johtua Burgunder-viinin nauttimisesta; kerran tunsi hän kasvoillansa
kuuman lehahduksen, mutta varmasti oli syy Burgunderissa, sentähden
kääntyi hän vuoteellaan ja nukahti.

Sitten nousi hän puoli kymmenen aikaan ja meni saliin vilvottuakseen
juomalla lasin maitoa, mikä aina seisoi hänen pöydällänsä aamusilla.

Mutta salissa ei ilma ollut tänään viileä, se oli miltei lämmin,
liian lämmin. Eikä kylmä maito ollut kylmää, se oli haaleata,
epämiellyttävän haaleata.

Kapellimestari ei ollut mikään ärtyisä mies, mutta hän piti
järjestyksestä kaikessa. Sentähden kutsui hän soittokellolla
vanhan Loviisan luoksensa, ja koska hän teki huomautuksensa ensi
viidennelläkymmenellä kerralla, puhutteli hän Loviisaa ystävällisesti
mutta vakavalla äänenpainolla tämän pistäessä päänsä esiin ovesta.

Loviisa, sanoi hän, sinä olet antanut minulle haaleata maitoa.

Patruuna, en ole sitä tehnyt, maito oli kylmää, mutta se on seistessä
haalistunut.

Ja sitte sinä olet lämmittänyt huoneen liian lämpöiseksi.

Sen Loviisa jyrkästi kielsi ja hän vetäytyi loukkautuneena loukkoonsa.

Menihän se maito mukiinsa, mutta kun kapellimestari katseli
ympärilleen salissa, suuttui hän. Hän oli näet rakentanut itsellensä
erääseen nurkkaan pianonviereen kotialttarin, pienen pöydän, jolla
seisoi kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, iso nuoren naisen valokuva ja
sen edessä kultareunainen samppanjalasi.

Tähän lasiin, hänen häälasiinsa -- hän oli nyt leskimies -- pisti
hän tavallisesti joka päivä punaisen ruusun muistoksi ja uhriksi
hänelle, joka kerran oli ollut hänen elämänsä aurinko. Talvet,
kesät seisoi ruusu siinä, ja talvisin pysyi se virkeänä kahdeksan
päivää, jos nimittäin varren päätä leikattiin ja veteen ripoteltiin
hiukan suolaa. Nyt oli asianlaita se, että hän eilen illalla oli
asettanut aivan tuoreen ruusun veteen ja tänään oli se kuihtunut,
kutistunut ja kuollut ja nojasi päänsä rintaa vasten. Se oli paha
ennemerkki. Hän tiesi kyllä minkälaista arkaluontoista sukukuntaa
nämä kukkaset olivat ja hän oli huomannut minlaisten ihmisten
parissa ne viihtyivät ja millaisten parissa ne eivät viihtyneet.
Hän muisti vielä toisinaan, vaimovainajansa ruusun, jonka aina
piti olla ompelupöydällä, se ruusu ei viihtynyt vaan kuihtui aivan
odottamatta. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että se tapahtui juuri
silloin, kuin hänen aurinkonsa suvaitsi peittyä pilvien taakse, jotka
kumeasti jyristen purkautuivat sadekuuroksi. Ruusut kaipasivat rauhaa
ja helliä sanoja eivätkä ne sietäneet kovaa äänenpainoa. Soittoa
ne rakastivat ja hän soitteli toisinaan niin, että ne aukenivat ja
hymyilivät.

Nyt oli asianlaita se, että Loviisalla oli kova luonne, ja hänen
tapansa oli torua itseksensä siivotessaan huoneita. Ja hänellä oli
paha päivänsä keittiössä niin, että kastike pilaantui ja kaikki ruoka
muuten sai huonon tuulen sivumaun, minkä kapellimestari heti tunsi,
sillä hän itse oli hieno soittokone, joka tunsi sielussaan sitä, mitä
muut ihmiset eivät tunne.

Hän arvasi heti, että Loviisa oli tappanut ruusun; ehkä Loviisa oli
torunut sitä raukkaa tai tölhäissyt lasia, tai hengittänyt jotain
pahaa ruusuun, joka ei sietänyt sellaista. Sentähden soitti hän
jälleen Loviisan huoneeseen, ja kun Loviisa pisti päänsä ovesta,
sanoi hän, välttäen tosin epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin
hiukan varmemmin kuin ensi kerralla:

-- Loviisa, mitä sinä olet tehnyt minun ruusulleni?

-- En mitään! hyvä patruuna.

-- Etkö mitään? Luuletko sinä, että kukka itsestänsä kuolee? Näethän,
että vettä ei ole lasissa! Veden sinä olet siitä kaatanut.

Koska Loviisa oli viaton, meni hän kyökkiin itkemään, sillä väärä
syytös tuntui hänestä katkeralta.

Kapellimestari Kreuzberg ei sietänyt kuulla toisten itkua, se oli
hänestä liikaa ja hän osti illaksi uuden ruusun, ihan tuoreen ilman
teräslankoja tietysti, sillä niitä ei hänen vaimonsa koskaan sietänyt.

Ja sitte pani hän maata ja nukkui toisella korvallaan; tosin
seinäpaperit hänen mielestänsä paloivat ja päänalus tuntui kuumalta,
mutta hän nukahti uudestaan.

Seuraavana päivänä astui hän saliin toimittamaan hartaushetkiään
kotialttarin edessä, mutta, oi kauhistus! ruusun lehdet olivat
irtautuneet vartta myöden.

Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta hillitsi itsensä nähdessään
koko sieluineen rakastamansa vaimon kuvan kokoonkääriytyneenä
pudonneen kukkalasin juurelle.

Tämä ei ollut Loviisan tekoa! -- Lapsellisessa mielessään ajatteli
hän: Hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, minun omatuntoni ja
minun runottareni, hän ei hyväksy minun menettelyäni, hän on minulle
vihoissaan; mitä olen minä tehnyt?

Niinpä niin, tutkiessaan omaatuntoansa löysi hän sieltä, kuten
tavallista aina on, pieniä vikoja ja hän päätti kaivaa ne ulos,
vähitellen tietysti.

Sitten varusti hän valokuvan lasilla ja kehyksillä, ja ruusun asetti
hän lasikuvun alle.

Sitten lähti hän kahdeksan päivää kestävälle matkalle, palasi yöllä
kotiin ja pani maata. Heräsi kerran, kuten tavallisesti, aukaisi
toisen silmänsä ja luuli, että kattolampussa oli valkeata.

Tullessaan saliin oli siellä ilma tuhattulimmaisen kuuma ja kaikki
näytti niin hunninkoiselta. Ikkunauutimet olivat haalistuneet, pianon
peitekin oli kadottanut värinsä, nuottikirjojen nidokset olivat
viistot, kattolampun öljy oli haihtunut ja riippui uhkaavana pisarana
lamppukoristeen päässä, minkä ympärillä kärpäsillä oli tapa tanssia;
vesipullon vesi oli lämmin.

Mutta kaikkein ikävintä oli se, että hänen vaimonsa kuva oli
kelmennyt, kellertynyt kuin syysruoho! Silloin hän suuttui. Ja kun
hän oikein suuttui, alkoi hän soittaa pianoa tai viulua aina sen
mukaan kuin...

Hän istuutui tällä kertaa pianon ääreen epävarmassa aikomuksessa
soittaa E-moll sonaatin, Griegin tietysti sekä hänen vaimonsa
sonaatin, paraimman ja suurimman, minkä tiesi maailmaan syntyneen
jälkeen Beethovenin. D-mollin, ei sen vuoksi, että E seuraa D:tä,
vaan sentähden, että niin oli asia.

Mutta piano ei tahtonut totella tänään. Se oli epäsoinnukas, se
juonitteli niin, että hän luuli sormiensa tai korviensa olevan
epäkunnossa. Mutta syy ei ollut niissä. Piano oli kai aivan
yksinkertaisesti epävireissä, aivan hirveästi epävireissä, vaikka
virittäjän taitavat kädet olivat vastikään sen virittäneet. Se oli
kuin riivattu, noiduttu!

Silloin tarttui hän viuluun, ja se täytyi tietysti virittää. Mutta
kun kvinttiä piti vääntää korkealle, niin ruuvi teki tenän; se oli
kuivettunut kiinni. Ja kun kapellimestari kovin kourin kävi siihen
käsiksi, katkesi kieli piukahtaen ja pyörähti kokoon kuin kuivettunut
ankeriaisen nahka.

Se oli noiduttu!

Mutta kuvan himmentyminen harmitti häntä kaikista enimmin ja
sentähden peitti hän harsolla alttarin.

Siten peittyivät harsoon kaikki hänen elämänsä kauniimmat muistot, ja
kapellimestari joutui itse epävireisiin, alkoi sureskella ja lakkasi
käymästä iltasilla ravintoloissa.

Ja niin liukui aika sydänkesää kohden. Yöt kävivät päiviä pitemmiksi;
mutta koska sälekaihtimet pimittivät huoneen, ei kapellimestari
voinut huomata mitään eroitusta.

Lopulta hän eräänä yönä, itse juhannusyönä, heräsi siihen, että
salin kello löi kolmetoista. Se oli kauheata, koska kolmetoista
on onneton luku, mutta myös senvuoksi, ettei mikään viisas kello
voi lyödä kolmeatoista. Nyt hän ei nukahtanutkaan uudestaan, vaan
kuunteli vuoteessaan. Salista kuului naputtava ääni ja sitte paukahti
ikäänkuin huonekalu olisi haljennut. Sen jälkeen kuului ikäänkuin
tassuttelevia ääniä lattialta ja sitte alkoi kello lyödä; ja se löi,
löi, viisikymmentä kertaa, vieläpä sata kertaa. Se oli hirveätä!

Mutta silloin tulvehti valokimppu makuuhuoneeseen ja se viskasi kuvan
seinäpaperille, kummallisen, ristintapaisen ha'an muotoisen kuvan
ja se tuli salin ovesta. Siis kynttilöitä oli sytytetty salissa.
Mutta kuka oli ne sytyttänyt? Ja lasit kilahtelivat ikäänkuin siellä
olisi ollut vieraita; samppanjalasit kilahtelivat, mutta puhetta
ei kuulunut. Nyt kuului taas uusia ääniä aivan kuin olisi korjattu
purjeita kokoon, ikäänkuin olisi kaulattu vaatteita tai muuta
sentapaista.

Kapellimestarin täytyi mennä katsomaan, uskoen sielunsa
kaikkivaltiaan haltuun meni hän saliin.

Hän näki ensin Loviisan kampuu-aamupuvun katoavan kyökin ovesta; näki
joka tapauksessa kohotetut rullakartiinit; näki ruokapöydän täynnä
laseihin pistettyjä kukkia, ah, pöytä oli täynnä yhtä paljon kukkia
kuin silloin hääillalla saapuessaan kotiin morsiamensa kanssa.

Ja katsos nyt: aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä yli kaukaisten
siintävien järvenselänteiden ja metsien; aurinko oli aikaansaanut
salin valaistuksen sekä tehnyt kaikki pienet kujeet. Ja nyt oli hänen
syntymäpäivänsä ja hän siunasi aurinkoa, joka oli ollut niin aikaisin
jalkeilla aamusilla ja tehnyt nämä kepposet unikeolle. Ja nyt hän
siunasi hänen muistoansa, jota hän oli sanonut elämänsä auringoksi!
Ei se ollut mikään uusi nimi, mutta hän ei voinut keksiä parempaakaan
ja se oli hyvä sellaisenaan.

Ja ruusu seisoi vaimon alttarilla ja se oli ihan tuores, niin
tuores kuin hänkin oli ollut ennenkuin väsyi vaivoistansa. Väsyi!
Niin, hänen vaimonsa ei ollut niitä voimakkaimpia ihmisiä; ja elämä
kaikkine sysäyksineen ja töytäyksineen oli tuntunut hänen vaimostaan
liian raa'alta. Hän muisti vielä, kuinka vaimo vaatteita silitettyään
tai pestyään ne oli vaipunut sohvaan valitellen: minä olen niin
väsynyt! -- Pikku raukka, hän ei kuulunut tähän maailmaan, olipahan
vain antanut vierailunäytännön ja sitte matkustanut.

Ja vaimo oli kaivannut aurinkoa, niin oli tohtori sanonut, mutta
siihen aikaan ei heillä ollut varoja hankkia itselleen aurinkoa,
sillä auringonvaloiset huoneet maksavat enemmän.

Mutta nyt oli hänellä aurinkoa yllin kyllin sitä tietämättään; ja
hän seisoi aivan keskellä päivänpaistetta, mutta se oli myöhäistä.
Juhannus oli ohitse ja aurinko meni taas menojaan; viipyisi poissa
kokonaisen vuoden ja palaisi taas. Kaikki on niin kummallista.



Luotsin vastukset.


Luotsikutteri oli täsmälleen viimeisen majakan ulkopuolella;
talvinen aurinko oli mennyt mailleen jo aikoja sitten ja aallot
kävivät korkeina, oikeina hyrskyinä. Silloin antoi tähystäjä keulasta
ilmoitusmerkin: näkyy purjehtija tuulen puolella!

Ulkona ulapalla näkyi priki, joka oli hiivattu tuuleen ja oli
nostanut luotsilipun; se pyrki varmaankin satamaan.

-- Ylemmäs! komensi luotsivanhin ruorimiehelle. Sen luo on vaikeata
päästä tällaisessa aallokossa, mutta kuules sinä, Vihtori, me
tapaamme sen veneellä tuulen alapuolella, voit sitte hypätä rikiin,
mistä vain pääset... Nyt käännämme! -- Selvä! --

Kutteri kääntyi juuri ja suuntasi kohden rikiä, joka hakkasi
aallokossa.

-- Kumma kapine kun ei se jo käännä kokonaan! -- Näettekö kannella
tulta? -- Ei! -- Eikä mitään lyhtyä etumastossa -- Täyttä seiliä!
ylemmäs Vihtori! Kutteri tuli liika kovaa vauhtia; Vihtori seisoi
kaidepuilla tuulen puolella; ja kun iso hyökylaine seuraavalla
kerralla nosti venettä, seisoi Vihtori ylhäällä prikin vantissa,
sillä välin eteni kutteri, kääntyi ja suuntasi sisäväylän majakkaa
kohden. Vihtori istui puolitiessä saalinkia, puhalsi ilman
keuhkoistaan ennenkuin hän tuli alas kannelle. Kannelle tultuaan
meni hän heti peräsimen tykö, jossa hänen paikkansa tietysti oli,
mutta kylläpä hän hämmästyi aika lailla, kun hän ei huomannut ketään
ruorirataksen ääressä. Hän huusi halloota, mutta kukaan ei vastannut.

-- Varmaankin ne istuvat kajuutassa juomassa, ajatteli hän ja meni
kajuutan ikkunasta katsomaan. Ei sielläkään ollut ketään! Hän kulki
keulaan keittiön ja skanssin puolelle, mutta ei sielläkään ollut
ristin sielua! Silloin hän ymmärsi, että laiva oli tuuliajolla, hän
otaksui, että se vuoti ja oli vaipumaisillaan mereen.

Hän tähysti nyt ensin luotsikutteria, mutta se oli kadonnut pimeyteen.

Oli mahdotonta ohjata maata kohden, sillä hän ei voinut yht'aikaa
rassata ja vähentää purjeita, kun hänen samalla piti hoitaa
peräsintä, sitä hän ei voinut edes ajatellakaan.

Tässä ei ollut muuta keinoa kuin antaa laivan ajelehtia vaikka aallot
kuljettivat sitä merelle.

Eikä hän ilostunut, mutta luotsi on valmis kestämään kaikkea; ja
kylläpähän joku purjehtija purjehtisi ohi, kunhan hän vain saisi
tulen viritetyksi voidakseen antaa ilmoitusmerkkiä. Sen vuoksi
lähti hän laivan keittiöön hakemaan tulitikkuja ja lyhtyä. Vaikka
aallot kävivät hyvin korkeina, ei laiva liikahdellut ollenkaan, ja
tämä ihmetytti häntä, mutta vielä enemmän hämmästyi hän päästyään
isonmaston ohi, kun hän huomasi kävelevänsä parkettilattialle
levitetyllä pitkällä jalkamatolla, mikä oli valkoinen, sininen ja
kuosiltaan pikkuruudullinen. Hän kulki kulkemistaan, mutta matosta ei
koskaan tahtonut tulla loppua, eikä hän enään nähnyt mitään laivan
keittiötä. Tämä tosin oli kauheata, mutta samalla hauskaa, sillä se
oli uutta.

Matto ei ollut lopussa, kun hän seisoi kivirakennusten läpikujan
sisäänkäytävän edessä, missä oli puoteja valaistuine ikkunoineen.
Oikealla oli ihmisvaaka ja itsetoimiva kone. Ajattelematta sen
enempää asettui hän seisomaan vaa'alle ja pisti koneen reikään
rahan. Hän tiesi hyvin painavansa kahdeksankymmentä kilogrammaa,
sentähden hymyili hän pakostakin, kun viisari näytti vain kahdeksan
kiloa. Joko sitten vaaka osoittaa aivan hullunkurisesti taikka olen
minä joutunut toiselle taivaankappaleelle, joka on kymmenen kertaa
isompi tai pienempi kuin maa. Niin hän ajatteli, sillä hän oli käynyt
merimieskoulua ja oli lukenut tähtitiedettä.

Nyt piti hänen tutkia, mitä auttomaattikoneessa oli! Kun raha oli
pudonnut, ponnahti luukku auki ja siitä pistettiin hänen käteensä
kirje. Kirje oli suljettu valkoiseen kuoreen ja suurella punaisella
lakalla varustettu; mutta leimaa hän ei voinut lukea, mutta se
olikin yhdentekevää, koska hän ei tietänyt, keltä se oli. Hän avasi
kuitenkin kirjeen ja luki... ensin allekirjoituksen kuten tavallista
on. Siinä oli kirjoitettu... niin, sen saamme jälkeenpäin tietää.
No niin, hän luki kirjeen kolmeen kertaan, ja pisti sen sitten
povitaskuunsa ja sitä tehdessään oli hän hyvin miettivän näköinen;
hyvin miettivän näköinen!

Sitten kulki hän eteenpäin läpikujaan, mutta pysyttelihe nyt
tunnollisesti keskellä mattoa. Siellä oli kaikenlaisia puoteja,
mutta ei ketään ihmistä näkynyt, ei puotipöytien sisäpuolella eikä
ulkopuolellakaan. Jonkun ajan kuljettuaan seisahtui hän erään ison
ikkunan eteen, jonka sisäpuolella näkyi kokonainen simpukkanäyttely.
Koska ovi oli auki, astui hän sisään. Lattiasta kattoon oli
pystytetty hyllyjä, jotka olivat täynnä maailman monilta meriltä
koottuja simpukoita. Puodissa ei ollut ketään, mutta siellä kierteli
renkaina tupakansauhua ja näytti siltä ikäänkuin joku aivan äsken
huvikseen olisi puhallellut näitä renkaita. Koska Vihtori oli aika
veitikka, pisti hän sormensa renkaan läpi ja sanoi: "Hei! nyt minä
olen kihloissa neiti Tupakan kanssa!" Nyt kuuli hän kummallisen
kellontapaisen äänen, mutta siellä ei ollut mitään kelloa, sen
sijaan huomasi hän, että ääni tuli avainkimpusta. Eräs avain oli
hiljattain pistetty kassalaatikon avaimenreikään, ja toiset avaimet
heilahtelivat edestakaisin liikkuen säännöllisesti niinkuin kellon
heiluri, ja sitä peliä kesti hetkinen. Sitten oli hiljaista, ja kun
oli aivan hiljaista, kuului hiljainen suhina niinkuin tuulen lipuessa
taklauksen läpi tai höyryn virratessa läpi ohuen putken. Simpukat
siten suhisivat; mutta koska ne olivat erisuuruisia, muuttuivat
suhuäänetkin erikorkeiksi, ja tämä kuulosti ikäänkuin kokonainen
suhuorkesteri olisi soinut. Vihtori oli syntynyt tuorstaipäivänä ja
taisi sentähden selittää linnun ääniä, hän höristi korvasimpukkaansa
voidakseen käsittää simpukoiden suhinan salaisuuden, ja jonkun hetken
kuluttua ymmärsi hän, mitä ne sanoivat:

-- Minulla on kaikkein kaunein nimi, sanoi eräs, sillä minun nimeni
on Strombus pespelicanus.

-- Minä olen kaikkein kaunein! sanoi purppurasimpukka, jonka nimi on
murex ja jotain kummallista sen lisäksi.

-- Minä soitan kaikkein kauneimmin! sanoi tiikerisimpukka, jota
sanotaan niin siksi, että se on pantterin näköinen.

-- Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi puutarhasimpukka, minua ostetaan
enimmin, sillä minua käytetään kesähuviloiden kukkapenkereillä.
Minusta se on ikävää, mutta he tarvitsevat minua kuitenkin. Mutta
talvella minä makaan halkovajassa hiilivadissa.

Kauheita kapineita, ne ylistävät vain omaa itseään, arveli Vihtori,
mutta saadakseen aikansa kulumaan otti hän käteensä erään kirjan joka
oli avattuna puotipöydällä. Koska hänellä oli tarkat silmät, näki
hän heti, että sivu 240 oli avattu, ja että luku 51 alkoi vasemmalta
sivulta. Luvun yläpuolella oli mottona Coleridgelta lainattu säe; ja
sen sisällys valtasi hänen mielensä kuin salama. Puna poskilla ja
pidättäen hengitystään luki hän... siitäpä puhumme myöhemmin, mutta
ei kirjassa puhuttu simpukoista, sen verran voimme kuitenkin sanoa.

Paikka miellytti häntä kuitenkin ja hän istuutui, ei kuitenkaan liian
lähelle rahalaatikkoa, sillä se on vaarallinen naapuri. Ja sitten
alkoi hän ajatella näitä kaikkia kummallisia eläimiä, jotka kävivät
merta kuin hänkin, niillä ei ollut lämmintä merenpohjalla, mutta ne
hikoilivat kylläkin ja kun ne hikoilivat kalkkia, tuli siitä heti
uusi nuttu. Ja ne kiemurtelivat niinkuin madot; toiset kiemurtelivat
oikealle ja toiset vasemmalle, mutta olihan se selvää, sillä jollekin
tahollehan niiden piti kiemurrella, eivätkä kaikki voineet olla
samanlaisia.

Silloin kuului ääni puotihuoneen perältä läpi vihreiden uutimien:

-- Niin, kyllä me sen tiedämme, mutta me emme tiedä: miksi korvien
simpukka on Helix ja miksi hiuksien rumpukalvon pikkuluut ovat
Limnaeus stagnaliksessa olevan eläimen näköiset, sillä niin sanotaan
kirjassa.

Vihtori ymmärsi heti, että hän oli tekemisissä ajatuksienlukijan
kanssa, sentähden vastasi hänkin uutimen läpi ystävällisesti mutta
riuskasti ilmaisematta mitään hämmästystä:

-- Sen kyllä tiedämme, mutta miksi meillä korvassa on Helix, sitä ei
voi sanoa kirja sen enempää kuin simpukan kauppiaskaan.

-- En minä ole mikään simpukan kauppias! karjasi näkymätön olento
huoneesta.

-- Mikä te sitte olette! karjasi nyt vuorostaan Vihtori.

-- Minä olen... peikko!

Samassa raotti joku uutimia, ja niiden takaa näyttäytyi niin hirveän
näköinen pää, että joku muu kuin Vihtori olisi pötkinyt tiehensä.
Mutta Vihtori, joka tiesi, kuinka piti kohdella peikkoja, katseli
ensin punahehkuvaa piipunpäätä, sillä sen näköinen peikko oli, kun se
puhalteli savurenkaita uutimien rakoon. Kun savurengas läheni, otti
Vihtori sen sormeensa ja heitti sen takaisin.

-- Sinäpäs osaat heittää renkaita, sanoi peikko halveksivasti.

-- Osaanhan toki hiukan, vastasi Vihtori.

-- Etkä sinä pelkääkään.

-- Ei merimies saa pelätä, sillä silloin ei mikään tyttö hänestä
välitä.

-- Kuulehan, sinä mies pelkäämätön, menehän vielä kauemmaksi
läpikujaan, niin saammepa nähdä, etköhän pelästy.

Vihtori oli saanut kyllikseen simpukoista, sentähden käytti hän
tilaisuutta hyväkseen poistuakseen ilman että se olisi näyttänyt
paolta. Hän astui nyt puodista, mutta takaperin, sillä hän tiesi,
ettei koskaan pidä kääntää selkäänsä; sillä se on arempi kuin
milloinkaan rinta.

Ja sitten alkoi hän taas kävellä seuraten sinivalkoista mattoa.
Läpikuja ei ollut suora vaan mutkitteli niin, ettei sen loppua
koskaan voinut nähdä, ja aina näkyi uusia puotia, mutta ei ihmisiä;
eikä puodinomistajiakaan näkynyt. Mutta Vihtori tiesi kokemuksesta,
että ne pysyttelivät puotihuoneissa.

Saapuessaan erääseen hajuvesimyymälään, joka tuoksui metsän ja
niityn kukille, ajatteli hän... menenköhän puotiin ostamaan
morsiamelleni pullon eau de Colognea. Tuumasta toimeen. Puoti oli
hyvin simpukkapuodin näköinen, mutta haju oli niin väkevä, että päätä
alkoi särkeä ja hänen täytyi istuutua tuolille. Erittäinkin pani
eräs karvasmanteli korvat suhisemaan, mutta se jätti suuhun hienon
kirsikkamarjaviinin maun. Vihtori, joka ei koskaan ollut joutunut
pulaan, otti taskustaan kuvastimella varastetun messinkisen rasian ja
otti hyppysellisen karkeata nuuskaa, mikä kirkasti aivoja ja poisti
päänsäryn. Sitten naputti hän puotipöytään ja tiukkasi:

-- Hoi, eikö täällä ole ketään?

Ei kuulunut vastausta. Silloin hän ajatteli: menenpähän huoneeseen
ja teen kauppani. Hän asetti oikean käden puotipöydälle, ponnisti
ja oli yhdellä hyppäyksellä toisella puolella. Sitten siirsi hän
uutimet tieltään ja kurkisti huoneeseen. Siellä näki hän näyn, mikä
täydellisesti häikäisi hänet. Pitkällä persialaisella pöytäliinalla
verhotulla pöydällä näki hän ensin kukkia kasvavan ja hedelmiä
kantavan oranssipuun, ja sen kiiltävät lehdet olivat Camelian
lehtien näköisiä. Riti riviin oli asetettu hiottuja kristallilasia
ja niihin oli pistetty kaikki maan hyvälle tuoksuvat kukat,
sasminasta, liljasta, orvokista, kielosta, ruususta aina laventeliin
saakka. Pöydän toisessa päässä puoleksi oranssin peitossa näki hän
käärittyjen hameenhihojen alla kahden pienen valkoisen käden hoitavan
pientä, hopeaista tislauskonetta, mutta naisen kasvoja ei hän nähnyt,
eikä nainenkaan nähnyt häntä. Mutta kun hän huomasi, että naisen
hame oli keltainen ja vihreä arvasi hän, että nainen oli noita-akka,
sillä keltainen ja vihreä on Sphinx perhosen toukka, joka myöskin
voi kääntää silmät. Mikä sillä on takana näyttää olevan edessä, ja
sillä kohdalla sillä on sarvi niinkuin yksisarviaisella, niin että
se peloittaa vihollisiaan vale kasvoilla ja syö sillä välin sillä
päällä, mikä näyttää peräpuolelta.

Vihtori ajatteli: tästäpä tulee käsikähmä, mutta alappahan sinä
ensin! Aivan oikein, jos tahtoo saada ihmiset puhumaan, niin pitää
vain vaieta.

-- Hakeeko herra sitä kesähuvilaa? kysyi nainen astuen esille.

-- Kyllä, vastasi Vihtori sanoakseen jotakin, sillä hän ei koskaan
ollut ajatellut mitään kesähuvilaa talveksi.

Nainen hämmentyi, mutta oli ihana kuin synti ja loi luotsiin lumoavan
katseen.

-- Älä koetakaan minua lumota, sillä minä olen kihloissa kunnon tytön
kanssa! sanoi luotsi ja katseli häntä kihlasormen keskisormen välistä
niinkuin noita-akat koettaessaan huumata tuomaria.

Nainen oli nuori ja kaunis yläpuolelta, mutta vyötäisiltä alaspäin
oli hänessä jotain hyvin vanhaa, ikäänkuin hän olisi ollut parsittu
kahdesta kappaleesta.

-- No, annahan katselen paikkaa, sanoi luotsi.

-- Olkaa niin hyvä, vastasi nainen ja aukaisi peräoven.

He menivät ulos, ja olivat tammimetsässä.

-- Kulkekaamme vain suoraan läpi metsän, niin pääsemme perälle, sanoi
nainen ja pyysi luotsin kulkemaan edellä, sillä nainen ei tietysti
tahtonut kääntää selkäänsä.

-- Täällä tietääkseni kai se sonni kuljeksii, sanoi luotsi, sillä hän
piti ajatuksensa koossa.

-- Ethän pelänne sonnia? vastasi nainen.

-- Tarkastakaamme sitä, arveli luotsi.

He kulkivat yli kallion nyppylöiden ja puun juurien, yli rämeiden ja
kaskimaiden, yli rytöjen ja miilun pohjien, mutta Vihtorin täytyi
toisinaan kääntyä katsomaan, pysyikö nainen jälessä, sillä hän ei
kuullut tämän askeleita. Ja vaikka hän kääntyikin ja näki hänet
edessään, täytyi hänen silmillään etsiä häntä, sillä hänen keltaisen
ja vihriän vipevä hameensa teki hänet melkein näkymättömäksi.

Lopulta tulivat he metsässä avonaiselle paikalle eli raiviolle ja
koska Vihtori seisoi keskellä vihreätä metsänaukkoa, astui sonni
häntä vastaan ikäänkuin se olisi häntä odottanut. Se oli musta, sillä
oli valkoinen tähti otsassa ja verta silmäpielissä.

Koska pako oli mahdoton, oli jälellä vain hyökkäys ja puolustus.
Vihtori katsahti maahan ja katso, siinä oli äsken veistetty
juhkurapäinen aidanseiväs. Hän otti aidanseipään maasta ja asettui
puolustusasemaan.

-- Sinä tai minä! huusi hän käskevällä äänellä! Yks, kas, kolme!

Ja nyt alkoi tanssi. Sonni peräytyi ensin niinkuin höyrylaiva ja
sieramistaan puhalsi se höyryä, heiskutti häntää, niinkuin laivan
potkuri; ja sitten syöksyi se täyttä vauhtia eteenpäin.

Kävi suhina ilmassa, sitte kuului paukaus kuin laukaus seipään
pudotessa keskelle sonnin silmiä. Vihtori hyppäsi yhdellä
loikkauksella syrjään, mutta sonni teki täyttä tenää. Sitten muuttui
näky; Vihtorin suureksi kauhistukseksi näki hän pedon hyökkäävän alas
metsänrantaan, josta hänen valkeaan hameeseen puettu morsiamensa
riensi kohtaamaan sulhastaan. Silloin huusi hän sydämensä syvyydestä:
Anna, nouse puuhun! sonni tulee!

Sitten juoksi hän pedon kintereillä, ja iski sitä takajalkoihin
ohuempaan paikkaan mikäli mahdollista ruhjoakseen luuputken. Ja
yli-inhimillisillä voimilla sai hän koko koljon kaadetuksi maahan.
Anna oli pelastettu, ja luotsi piti häntä sylissään.

-- Minne nyt menemme? sanoi Vihtori. Menemme kai kotiin?

Hänen mieleensä ei johtanut kysyä morsiameltaan mistä hän tuli, syyn
tähän saamme jälkeenpäin tietää.

He kulkivat käsi kädessä eteenpäin pitkin polkua, ja he olivat
onnellisia näin odottamattomasta tapaamisesta. Mutta kun he olivat
kulkeneet jonkun hetken, seisahtui Vihtori äkkiä ja sanoi:

-- Odota hetkinen, minä menen katsomaan sonnia, minun tulee sitä
kuitenkin sääli.

Silloin muuttuivat Annan kasvot ja hänen silmäpielensä veristyi.
Kasvoilla hurja, ilkeä ilme sanoi hän vain: mene, minä odotan.

Luotsi katseli häntä surullisilla katseilla, sillä hän kuuli, että
tyttö valehteli. Mutta Vihtori seurasi häntä. Tytön käynti oli
kuitenkin niin kummallinen, että Vihtorin koko vasenta kylkeä alkoi
paleltaa.

Kuljettuaan hetken seisahtui Vihtori taas.

-- Anna minulle kätesi, sanoi hän; ei, anna vasen kätesi.

Siiloin huomasi hän, että kädessä ei ollut sormusta.

-- Missä on sormus? kysyi hän.

-- Olen sen hukannut, vastasi tyttö.

-- Sinä olet etkä ole minun oma Annani. Joku vieras on sinuun mennyt.

Samassa loi tyttö häneen syrjäkatseen ja hän huomasi, ettei se ollut
ihmisen vaan sonnin verinen katse, ja hän ymmärsi.

-- Väisty noita-akka! sanoi hän ja sylkäisi häntä kasvoihin.

Olisittepa silloin nähneet! Väärä Anna muutti muotoa, hänen kasvonsa
kävivät kellanvihreiksi, sapenvärisiksi, hän halkesi ilkeydestä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä puipersi musta kaniini tiehensä yli
mustikanvarsien ja katosi.

Nyt seisoi Vihtori autiossa metsässä, mutta hän ei sen vuoksi
hämmentynyt vaan ajatteli: kuljempahan eteenpäin; ja tulkoon vastaani
vaikka itse ilmetty, niin luen minä isämeitäni oikeinpäin, sillä se
kestää pitkät matkat.

Sitten riensi hän eteenpäin ja näki tuvan. Hän koputti oveen ja
vanha eukko tuli avaamaan. Hän pyysi yösijaa. Eukko sanoi sen kyllä
voivansa antaa vaikkei se kovin häävi ollutkaan, sillä ullakolla oli
vain yksi huone sekin hataranlainen.

-- Olkoon millainen hyvänsä, nyt minun täytyy nukkua.

Kuinka siinä sovittelivatkaan, sai hän seurata ullakkohuoneeseen.
Siellä riippui vuoteen yläpuolella ampiaispesä, ja eukko pyysi
anteeksi, että heillä oli sellaisia vieraita.

-- Ei haittaa! ampiaiset ovat niinkuin ihmiset, ne ovat kilttiä
kunnes niitä ärsytetään. Ehkä teillä on käärmeitäkin.

-- Onhan meillä tietysti muutamia kappaleita.

-- Ei haittaa; ne pitävät vuoteen lämpimänä, kyllä hyvä sopu meille
tilaa antaa! Ovatko ne kyykäärmeitä vai tarhakäärmeitä? Enhän minä
tosin siihen paljon perusta, mutta minä pidän enemmän tarhakäärmeistä!

Eukko ei tietänyt, mitä vastata, kun luotsi alkoi valmistaa vuodetta
ja aikoi ihan tosissaan nukkua huoneessa.

Samassa kuului suljetun ikkunan ulkopuolelta tuskallista surinaa, ja
iso sini-ampiainen koetti päästä huoneeseen.

-- Päästäkää se raukka sisään! sanoi luotsi ja avasi ikkunan.

-- Katso mokomaa! Tappakaa se! huusi eukko.

-- Miksi minä niin tekisin? Ehkä sillä on täällä poikasia, jotka ovat
nälissään ja sentähden täytyisi minun kuunnella lasten porua, ei
kiitoksia!...

Tule sinä vain tänne pikku ampiainen!

-- Se puree! väitti eukko.

-- Ei suinkaan, se puree vain ilkeitä ihmisiä... Ja nyt avasi Vihtori
ikkunan. Huoneeseen lensi kyyhkysenmunan kokoinen sini-ampiainen: ja
se lensi heti ylös pesäänsä suristen niinkuin paasiviulun kieli. Ja
niin oli taas hiljaista.

Eukko meni, ja luotsi kömpi sänkyyn.

Kun hän seuraavana päivänä astui alas tupaan, ei eukkoa ollut siellä.
Mutta ainoalla tuolilla istui musta kissa kehräillen; kissathan ovat
tuomitut kehräämään siksi, että ne ovat niin laiskoja, ja jotainhan
niiden pitää tehdä.

-- Nouse, kissa, sanoi luotsi, sillä minun pitää istua.

Ja niin otti hän kissan ja asetti sen lieteen. Mutta se ei ollutkaan
mikään tavallinen kissa, sillä nyt alkoivat sen selkäkarvat
säkenöidä, niin että lastut syttyivät palamaan.

-- Jos sinä osaat virittää tulen, niin osaat sinä kahviakin keittää,
sanoi luotsi. Mutta kissa on sitä maata, että se ei tahdo sitä mitä
toinen tahtoo, ja nyt alkoi se sähistä ja sylkeä niin, että tuli
sammui.

Samassa kuuli luotsi lapiota pystytettävän tuvan seinää vasten; ja
kun hän kurkisti pihalle, näki hän eukon seisovan kuopan reunalla,
josta hän puutarhassa oli heittänyt multaa.

-- Vai niin, vanhus, sinä kaivat minun hautaani, sanoi hän.

Samassa tuli eukko tupaan. Kun hän huomasi Vihtorin terveenä ja
reippaana, hämmästyi hän paljaasta ihmettelystä. Ja nyt tunnusti hän,
ettei kukaan ollut päässyt elävänä siitä huoneesta, sentähden oli hän
edeltäkäsin kaivanut hänelle haudan. Mutta koska eukko näki huonosti,
oli luotsi hänen mielestään saanut omituisen kaulaliinan.

-- Niinpä, niin, oletkos koskaan nähnyt moista kaulaliinaa, sanoi
Vihtori ja pyyhki kädellä leukansa alta.

Kaulassa riippui käärme, se oli punonut hienon solmun, jossa oli
kaksi keltaista täplää; ne olivat sen silmiä; ja silmät loistivat
kuin jalokivet.

-- Näytä tädille rintaneulojasi, sanoi luotsi. Ja kun hän kutitti
käärmeen päätä, hohtivat molemmat rintaneulat sen kidassa.

Silloin putosi muija eteiseen ja huudahti:

-- Huomaan, että olet saanut kirjeeni ja olet ymmärtänyt sen. Sinä
olet kunnon mies!

-- Vai niin, sekös se oli sinun auttomaattikirjeesi, sanoi luotsi
ottaen kirjeen povitaskustaan. Sen minä asetan lasiin ja kehyksiin
kotiin palattuani.

-- Tiedättekö mitä kirje sisälsi? -- Se sisälsi vain tämän: "Mann
muss sich nie verblüffen lassen", minkä voi kääntää näin: "rohkea
rokan syö".

       *       *       *       *       *

Anna-Maija, joka kuuli äitinsä lopettavan tarinan näin, kysyi nyt:

-- Mutta kuinka se luotsi saattoi mennä laivasta läpikujaan; eikö hän
taas palannut laivaan, vai oliko kaikki vain unta?

-- Sen saat kuulla toiste, sinä pieni kyselijä hupakko, vastasi äiti.

-- Mutta olihan kirjassa värssyjäkin...

-- Mitä värssyjä? Niitäkö värssyjä... joita luotsi luki
simpukkapuodissa... niin, ne minä jo olen unohtanut... sanoi äiti.
Mutta ei sellaista saa kysyä, rakas lapseni, tämähän on vain satu!



Valokuvausta ja viisaustiedettä.


Oli kerran valokuvaaja. Hän valokuvasi valtavasti ihmiskasvoja sekä
edestä että sivulta, vartalokuvia ja kokonaiskuvaa, ja hän osasi
kehittää, kiinnittää, värittää, kullalla liuentaa ja jäljentää.
Olipas se aika pukari! Mutta hän ei koskaan ollut tyytyväinen,
sillä hän oli ajattelija, suuri ajattelija ja keksijä. Hän oli näet
mietiskellyt, että maailma oli takaperoinen. Saattoihan sen nähdä
levystäkin, kun se oli liukenemassa kehittäjä-astiassa. Mikä oli
ihmisen oikealla puolella, se muuttui siinä vasemmanpuoliseksi;
pimeä muuttui valoiseksi ja varjot muuttuivat päivänvaloksi, sininen
valkeaksi, ja hopeanapit tummuivat raudanruskeiksi. Takaperoistahan
se oli.

Hänellä oli yhtiökumppani, joka oli tavallinen ihminen täynnä pieniä
omituisuuksia. Niinpä hän ei koskaan tupakoinut koko päivää; hän ei
koskaan oppinut sulkemaan ovea; hän pisti veitsen suuhunsa ottimen
asemesta, hän kulki hattu päässä huoneessa; hän puhdisti kynsiään
keskellä kuvaamon lattiaa; ja illaksi piti hänen saada kolme lasia
olutta. Hänellä oli vain vikoja.

Ajattelija sitävastoin oli virheetön, tunsi vastenmielisyyttä
epätäydellistä kumppaniaan kohtaan, ja hän olisi tehnyt eron hänestä,
mutta ei voinut, sillä heidän liikeasiansa pakoittivat heidät
vetämään yhtä köyttä ja koska heidän täytyi pysytellä yhdessä,
alkoivat ajattelijan vastenmieliset tunteet muuttua kohtuuttomaksi
vihaksi. Se oli kauheata!

Kun sitten tuli kevät, piti vuokrata kesähuvila; liiketoveri
lähetettiin hankkimaan sellaista. Ja hän hankki. Sitten matkustivat
he laivalla saaristoon eräänä lauvantai-iltana. Ajattelija istui koko
ajan yläkannella punssia juoden. Hän oli hyvin lihava, monet kivut
vaivasivat häntä, hän poti jotain maksataudin tapaista, jaloissakin
oli jotain nurinkurista, ehkä luuvaloa, mene tiedä. No niin,
saavuttuaan perille, astuivat he maihin laiturille.

-- Täälläkö se on? kysyi ajattelija.

-- Pienen matkan päässä, vastasi yhtiötoveri.

He kulkivat pitkin puunjuurista polkua; ja niin loppui tie aivan
aidan eteen. Se täytyi kaataa kumoon. Sitten tuli kivinen polku.
Ajattelija valitteli jalkojaan, mutta unohti tuskan uuden aidan
takia, joka kaadettiin kumoon. Sitten katosi tie aivan kuin
itsestään; täytyi kulkea pitkin kallion nyppylöitä raivaten tietä
läpi pensaiden ja mustikanvarsien.

Kolmannen aidan sisäpuolella seisoi sonni, se ajoi ajattelijan
neljännelle aidalle. Siitä hän sai hikikylvyn, mikä aukasi
hikireijät. Kuudennen aidan takana näkyi tupa. Ajattelija meni
tupaan, ja astui verannalle.

-- Miksi täällä on niin paljon puita? sanoi hän. Ne peittävät
näköalan.

-- Niinpä niin, ne suojaavat merituulilta, vastasi yhtiötoveri.

Ja tämähän näyttää ihan ajotarhalta, me asumme keskellä kuusikkoa.

-- Se on terveellistä, sanoi yhtiötoveri.

Sitten piti heidän ruveta uimaan. Mutta mitään uimarantaa
viisaustieteellisessä merkityksessä ei ollut. Siellä oli vain savista
kivipohjaa. Kylvyn jälkeen piti ajattelijan juoda lasillinen vettä
lähteestä. Vesi oli ruosteen ruskeata ja sillä oli kirpeä maku. Se ei
kelvannut. Ei mikään kelvannut. Lihaa ei saanut ostaa, kala oli ainoa
ruokalaji.

Ajattelija synkistyi ja istuutui kurpitsin alle valittamaan. Mutta
jäädä hänen täytyi; ja yhtiötoveri palasi kaupunkiin hoitamaan
liikettä toverin loma-ajalla.

Kuusi viikkoa oli kulunut, kun yhtiötoveri palasi ajattelijansa luo.

Laiturilla seisoi hoikka, punaposkinen ja ruskeakaulainen
nuorukainen. Tämä oli nuortunut ja elämänhaluinen ajattelija.

Hän hyppäsi kuuden aidan yli ja ajoi itse sonnia edellään.

Verannalle tullessa sanoi yhtiötoveri:

-- Sinä näytät terveeltä, kuinka olet voinut?

-- Erinomaisesti, sanoi ajattelija. Aidat ovat karkoittaneet rasvan
ruumiistani, kivet ovat hieroneet jalkani terveiksi, savi on
tarjonnut minulle mutakylpyjä poistaen luuvaloni; niukka ruoka on
parantanut maksani, kuusikko keuhkoni, ja ajatteles, ruskea lähdevesi
sisälsi rautaa, jota minä juuri tarvitsin.

-- Niin, niin, kuules sinä ajattelija, sanoi yhtiötoveri;
negatiivisesta levystä saa positiivisen levyn, jossa varjot muuttuvat
taas valokohdiksi. Jos sinä tahtoisit ottaa minusta sellaisen
levyn ja tarkastelisit mitä vikoja minulta puuttuu, niin sinä et
vihaisi minua. -- Ajatteles vain: minä en juo ja siksi hoidan minä
liikettä, minä en varasta, minä en koskaan puhu sinusta pahaa; minä
en valita koskaan; en tee koskaan valkoista mustaksi; en ole koskaan
epäkohtelias liiketuttavia kohtaan; nousen aikaisin aamusilla;
puhdistan kynteni pitääkseni kehittäjän puhtaana; pidän hatun
päässäni, etten pudottaisi karvoja levyille; tupakoin puhdistaakseni
ilman myrkyllisistä höyryistä; jätän oven raolleen voidakseni
työskennellä meluamatta kuvaamossa; juon iltasilla olutta, etten
hairahtuisi juomaan viskyä, ja minä työnnän veitsen suuhuni, etten
pistäisi itseäni ottimella.

-- Sinä olet todella suuri ajattelija, sanoi valokuvaaja; ollaan nyt
ystäviä, siten pääsemme pitkälle.



Puoli arkkia paperia.


Viimeinen muuttokuorma oli mennyt. Vuokralainen, muuan nuori mies,
jolla oli suruharso hatussa, kulki vielä kerran läpi huoneiston
tutkien, oliko hän unohtanut mitään. -- Ei, hän ei ollut unohtanut
mitään, ei kerrassaan mitään; ja niin meni hän eteiseen lujasti
päättäen olla ajattelematta mitään siitä, mitä hän oli kokenut tässä
huoneistossa. Mutta katsos, eteisessä puhelimen viereen oli seinään
nupilla naulattu puolen arkin paperi; ja se oli täyteen kirjoitettu
erilaisine käsialoineen, toisin paikoin selvästi musteella, toisin
paikoin lyijykynällä tai punakynällä töherretty. Siihen oli
kirjoitettu tämä kaunis tarina, mikä oli loppuuneletty niin lyhyen
ajan kuin kahden vuoden kuluessa; kaikki, minkä hän tahtoi unohtaa,
oli siihen kirjotettu; palanen ihmiselämää puolen arkin paperilla.

Hän otti alas arkin; se oli tuollainen auringon kelaama
konseptipaperi, josta loistaa valoa. Hän asetti sen salin
kaakeli-uunin komerolle, nojautuen sen yli luki hän. Ensin oli
siinä hänen nimensä: Alice, kaunein nimi hänen mielestänsä siihen
aikaan, sentähden, että Alice oli hänen morsiamensa. Sitten numero
-- 15.11. Se näytti kirkonseinälle ripustetulta virrennumerolta. Sen
yläpuolelle oli kirjotettu: Pankki. Se oli hänen työnsä, pyhä työ,
joka antoi leivän, kodin, puolison, olemassaolon perustan. Mutta
sen yli oli vedetty viiva. Sillä pankki oli sortunut, mutta hän
oli pelastunut toiseen pankkiin kuitenkin vasta monen, lyhyen ajan
kestävän levottomuuden jälkeen.

Sitten se tapahtui. Kukkaiskauppa ja vuokra-ajuri. Tämä tapahtui
kihlauksen aikaan, jolloin taskut kilisivät täynnä rahoja.

Sitten: kalustokauppias, verhoilija: hän perustaa kodin.
Pikalähetystoimisto: he muuttavat uuteen kotiin.

Oopperan pääsylippumyymälä: 50.50. He ovat vastanaineita ja käyvät
Oopperassa sunnuntaisin. Heidän onnellisimpia hetkiänsä, jolloin
he itse istuvat vaijeten ja kohtaavat toisensa ihanuudessa ja
sopusoinnussa satumaassa tuolla puolen esiripun.

Tässä seuraa mieshenkilön nimi, joka on poispyhitty. Se oli ystävän
nimi, joka oli saavuttanut erikoisen korkean aseman yhteiskunnassa,
mutta ei voinut kestää onnensa taakkaa vaan lankesi, auttamattomasti,
ja matkusti hyvin kauas. Niin hauras on onni.

Tässä näkyy tapahtuneen jotain uutta puolisoiden elämässä. Siihen
on kirjoitettu naisen kädellä ja lyijykynällä: "Rouva". Mikä rouva?
-- Aivan niin, se sama, jolla on iso kappa ja ystävälliset ja
myötätuntoiset kasvot, joka tulee niin hiljaa eikä koskaan kulje läpi
salin vaan suuntaa askeleensa käytävän kautta makuuhuoneeseen.

Naisen nimen alla on Tohtori L.

Ensi kerran sukeltautuu tässä esiin sukulaisen nimi. Siinä on
"Mamma". Tämä on anoppi, joka hienotunteisesti on pysyttäytynyt
erillään, jottei häiritsisi vastanaineita, mutta nyt on häntä
pyydetty tulemaan hädän hetkellä, ja hän tulee ilomielin, koska häntä
tarvitaan.

Tässä alkaa sinisellä ja punaisella värillä kirjoitetut töherrykset.
Toimituskonttori: palvelustyttö on muuttanut tai tarvitaan uutta.
Apteekki! Hm! Ilma pimenee. Meijeriosakeyhtiö. Tässä tilataan maitoa,
tuberkeleista vapaata.

Maustepuoti, teurastaja y.m. Taloutta aletaan hoitaa, puhelimen
kautta; silloin ei perheen emäntä ole toimessaan. Ei ole. Sillä hän
makaa vuoteenomana.

Seuraavaa ei hän voinut lukea, sillä hänen silmiänsä alkoi hämärtää
niinkuin mahtaa tapahtua hukkuvalle merellä, kun hänen täytyy katsoa
läpi suolaisen veden. Mutta tuossa on: Hautaustoimisto. Se sana kyllä
puhuu puolestaan! Isompi ja pienempi, ymmärrettävästi kirstu. Ja
sulkumerkkien väliin oli kirjoitettu: maasta.

Sitten ei ollut mitään kirjoitettu. Maalla se loppui; ja niinhän se
on.

Mutta hän otti auringon keilaaman paperin, suuteli sitä ja pisti sen
povitaskuunsa.

Kahdessa minuutissa oli hän elänyt kaksi vuotta elämästään.

Hän ei kulkenut kumarana mennessään ulos; hän piti päinvastoin päänsä
pystyssä niinkuin onnellinen ja ylväs ihminen, sillä hän tunsi
kuitenkin omistaneensa ihanimman olennon. Kuinka monet kurjat eivät
koskaan ole sellaista omistaneet!



Voittokulkija ja narri.


Oli kevätilta vuonna 1880, jota me ruotsalaiset emme koskaan
unohda, koska me vietämme sitä joka vuosi, ja se tapahtui
Blockhusuddenilla samana ikimuistettavana iltana. Tiellä seisoi vanha
maalaispariskunta, he olivat yksinkertaisia ihmisiä, jotka yhdessä
olivat vaeltaneet suurimman osan elämän vastamäkiä. He tähystelivät
purjehdusreittiä, joka pilkoitti pimeydessä alla kyynelsilmäisten
tähtien, ja katselivat miestä, joka laiturilla hämärässä oli jossain
kummallisessa hommassa. Kauan he seisoivat, hyvin kauan; milloin
tarkastellen tummaa purjehdusreittiä, milloin katsellen kaupungista
heijastavaa, valtavaa tulen heijastusta.

Vihdoin huomasivat he ulapalla lyhdyn, kaksi lyhtyä, monta lyhtyä.
Silloin puristivat vanhukset toistensa käsiä, hiljaisuudessa, alla
tähtien, kiittäen jumalaa siitä, että hän oli antanut heille takaisin
heidän poikansa, joka oli saanut osan suuren urotyön kunniasta
purjehdittuaan ympäri Aasian, ja jota koko vuoden ajan oli surtu
kuolleena.

Tosin hän ei ollut ensimmäisiä, mutta hän oli ollut mukana; ja nyt
saisi hän syödä kuninkaan luona, saisi vastaanottaa ritarimerkkejä
sekä leipääkin tuottavan toimen sittenkuin valtiopäivät jo olivat
määränneet kansallispalkinnon puhtaassa rahassa.

Lyhdyt suurenivat ja lähenivät; pieni höyryalus hinasi isoa, tummaa
parkkilaivaa, joka läheltä näytti niin yksinkertaiselta, niinkuin
moni muukin suuri seikka voi näyttää.

Ja nyt näkyi laiturilla omituisissa hommissa oleva mies raapaisevan
tulta tulitikulla.

-- Mitähän tuo on? sanoi ukko. Ne näyttivät isoilta, isoilta
steariinikynttilöiltä.

Ja he menivät lähemmäksi katsomaan.

-- Se näyttää rytötalaalta kalanpyydyksiä varten, sanoi eukko, joka
oli rannikkoseudulta kotoisin.

Ratsh! Its-sh! Si-si-si-si! sanoi se. Ja vanhukset seisoivat tulien
ja liekkien piirittäminä. Taivaan tähtiä päin syöksyi nyt kokonaisia
tulivihkoja sytyttäen korkealla uusia tähtiä niin, että jos joku
tähtientähystäjä olisi nähnyt ne tähtitornista, niin olisi hän
luullut taivaan laelle syntyneen uusia tähtiä.

Vuoden 1880 mukana tuli todellakin jotain uutta sekä taivaalle että
maan päälle, sillä syntyi uusia ajatuksia uusiin mieliin, uutta valoa
ja uusia keksintöjä. Tulihan rikkaruohoakin uuden nisun mukana, mutta
rikkaruohon pitää siinä olla, sen pitää antaa kosteutta ja varjoa
eroittuakseen elonleikkuun aikana nisusta. Mutta mukana sen pitää
olla, sillä se kuuluu viljaan niinkuin akanat kuuluvat jyviin.

Olipa siinä ilotulitusta kerraksi ja kun sauhu oli hajaantunut --
sillä sauhu kuuluu tuleen -- niin oli koko prameus poissa.

-- Olisipa ollut koko hauskaa olla tänä iltana mukana kaupungissa!
sanoi eukko.

-- Jonnin joutavia! Me olisimme olleet siellä vain romuna, katsos,
alhaiset ihmiset, jotka tunkeilevat esille, saavat niin helposti
ylpeän maineen. Pojan me kyllä tapaamme huomenna, jahka hän pääsee
erille morsiamestaan, joka on häntä lähempänä kuin me.

Sehän oli vanhukselta järkevää puhetta, ja vanhoilla pitää olla
järkeä, sillä kelläs muulla sitä sitten olisi?

Ja niin menivät he kaupunkiin!

       *       *       *       *       *

Katsokaamme nyt kuinka pojan kävi!... Hän oli laivassa
merenmittaajana, ja hän oli mitannut meren syvyyttä, maan korkeutta
ja taivaan näennäistä liikuntoa, hän saattoi jo auringosta nähdä,
mitä kello oli, ja hän tiesi kuinka kauas he olivat matkustaneet,
kun hän tarkasteli tähtiä. Hän oli voimakas mies, ja vallitsikin
mielestään sekä taivasta että maata, mittasi aikaa ja asetti
ikuisuuden kellon. Koska hän nyt oli ollut vieraana kuninkaan
talossa ja saanut tähden rintaansa, tunsi hän olevansa toisia
hiukkasta parempi, ei hän käynyt juuri ylpeäksi köyhiä vanhempiaan
ja morsiantaan kohtaan, mutta he luulivat tietenkin niin vaikk'eivät
sitä sanoneet. Ja ehkä hän oli hiukan jäykkä, sillä siihen hänellä
oli taipumusta.

No niin! Nyt olivat isot juhlallisuudet kaupungissa päättyneet,
ja ylioppilaskaupunki tahtoi myöskin kunnioittaa kotiinpalanneita
sankareita. Ja niin matkustivat he sinne.

Ovathan ylioppilaat oma luokkansa, jotka vain lukevat kirjoja tohtori
kaikkitietävän luona, ja sentähden luulevat he tietävänsä enemmän
kuin muut. Ja he ovat nuoria ihmisiä ja sentähden ajattelemattomia ja
julmia.

Kun nyt vanhat tohtorit olivat pitäneet viisaita ja arvokkaita
puheita merenkulkijoiden kunniaksi, piti ylioppilaiden iltapäivällä
panna toimeen juhlakulkue.

Merenmittaaja istui parvekkeella morsiamensa vieressä muiden
mahtimiesten rinnalla; kirkonkellot soivat, tykit paukkuivat, torvet
torisivat, rummut pärisivät, liput ja liinat liehuivat. Ja niin tuli
kulkue.

Ensin tuli tietysti laiva merimiehineen kaikkineen, sitten tuli
mursuja ja jääkarhuja lisäjoukkoineen; sitten tuli valepukuisia
ylioppilaita, jotka esittivät sankareita. Joukossa oli Suuri itse
turkkeineen ja lasisilmineen. Eihän se tietenkään ollut oikein
arvokasta ja arveluttavaa oli kuvailla kunniaa sillä tavalla; mutta
menettelihän tuo! Hyvää siinä joka tapauksessa tarkoitettiin. Sitten
tuli se, ja sitte tuli se, kaikki valepukuisten ylioppilaiden
esittäminä.

Viimeisenä tuli merenmittaaja. Hän ei tosin ollut mikään kaunis
mies, mutta sitä ei miehen tarvitse olla, kunhan hän vain on
kunnollinen merenmittaaja tai jotain muuta kunnollista. Mutta kuinka
ne olivatkaan tehneet hänet irvikuvaksi! Oikean ruman iljetyksen ja
irvinaaman olivat he valinneet hänen sijaisekseen. Tämä kävi vielä
päinsä; mutta luonto oli jättänyt hänen toisen kätensä lyhemmäksi,
ja sitä he myöskin olivat matkineet. Ja se oli rumasti tehty, sillä
ruumiinvialleen ei kukaan mitään mahda.

Mutta kun merenmittaajaa esittävä narri tuli parvekkeen eteen, sanoi
hän jotakin skoonelaisella murteella saadakseen naurunalaiseksi
merenmittaajan, joka oli skoonelainen. Ja se oli tyhmästi tehty,
sillä jokainen puhuu murrettaan sellaisena kuin hän on oppinut sen
äidiltään, ja sitä pitää kunnioittaa.

Olihan vain sulaa kohteliaisuutta siinä, että kaikki ihmiset
nauroivat, koska heitä huvitettiin ilmaiseksi, mutta sekin oli
luonnollista, että morsian syvästi loukkaantui sydämessään, sillä hän
ei tahtonut nähdä tulevaa puolisoaan pilkan esineenä. Merenmittaaja
synkistyi ja hänen mielensä mykistyi. Kaikki juhlailo oli häneltä
mennyt. Mutta hän ei saanut sitä näyttää, sillä silloin kävisi hän
tuhmasta, joka ei ymmärrä pilaa. Mutta sitten tuli kaikkein pahin
seikka. Narri tanssi esille ja teki apinan eleitä, jotka olivat
esittävinään merenmittaajan nimestä muodostettua kuva-arvoitusta,
liikanimestä, minkä hän oli perinyt isältään, ja ristimänimestä,
minkä hän oli kasteessa saanut äidiltään, ja se oli hänelle ikäänkuin
pyhää eikä hän koskaan tahtonut sitä muuttaa vaikka se olikin hiukan
prameileva.

Silloin aikoi hän nousta ja mennä tiehensä, mutta morsian pidätti
häntä ja hän jäi istumaan paikalleen.

Kun ilve oli lopussa ja kaikki parvekkeella nousivat seisomaan, astui
Suuri merenmittaajan morsiamen luo, asetti ystävällisen käden hänen
olalleen ja sanoi hymyillen hyvää hymyilyään:

-- Tässä maassa ihmisillä on kummallinen tapa kunnioittaa
Suuruuksiaan. Mutta sen saa kärsiä!

Illalla oli uusi juhla, missä merenmittaajakin oli mukana; mutta
hänen ilonsa oli poissa ja hän tunsi itsensä niin pieneksi
tultuaan niin suuressa määrässä naurunalaiseksi; ja sentähden oli
hän alakuloinen, huolissaan tulevaisuudestaan epäillessään omaa
itseään. Ja minne tahansa hän kulkikaan isossa puutarhassa, näki
hän irvikuvansa narrissa, joka oli kaikkialla. Ja hän näki vikansa
suurennettuina, etupäässä ylpeytensä ja hän huomasi, että hänen
prameileva puhetapansa oli tullut matkituksi; ja pahinta oli, että
hänen salaiset ajatuksensa ja taipumuksensa olivat tulleet ilmi.

Kolmen tuskallisen tunnin aikana oli hän ehtinyt läpikäydä
omantuntonsa tilikirjan; ja narri oli sanonut hänelle sen, mitä ei
kukaan ihminen ollut uskaltanut sanoa hänelle. Onhan hyvä tuntea
itsensä; Sokrates sanoo sitä korkeimmaksi hyveeksikin; ja sen illan
lopulla oli merenmittaaja voittanut oman itsensä, tunnustanut
itselleen omat heikkoutensa ja päättänyt parantua.

Niin kulki hän erään ryhmän ohi ja kuuli erään pensasaidan takaa
äänen.

-- Ihmeellistä, kuinka merenmittaaja on muuttunut edukseen.
Hänestähän on tullut oikein kelpo ihminen.

Tämä teki hyvää hänen sydänalalleen. Mutta eräs hänen morsiamensa
sana ilahutti häntä hänen sisimmässä sielussaan.

Sinä olet tänä iltana niin hyvä ja sentähden olet sinä niin kaunis!

Hänkö kaunis? Sehän oli ihmetyö, ja sellaisia ei nykyään enään
tapahdu, mutta hänen täytyi se uskoa, koska hän tiesi olevansa ruma.

Vihdoin kilahutti Suuri maljaa ja piti puheen, joka alkoi suunnilleen
tähän tapaan:

-- Kun Roomalainen Voittaja kulki voittokulkueessa, seisoi aina orja
hänen takanaan vaunussa huutaen sotapäällikölle Senaatin ja kansan
häntä juhliessa: "Muista, että sinä olet vain ihminen!" Ja voittajan
nelivaljakon vieressä kulki narri, joka halvensi riemuvoiton
arvoa herjauksillaan ja raastoi alas voittokulkijan luonteen
pilkkalauluillaan. Tämä oli vanha hyvä tapa, sillä mikään ei ole
ihmiselle niin vaarallista kuin luulla olevansa jumala eikä mikään
ole niin vastenmielistä jumalille kuin ihmisten ylimielisyys. --
Nuoret ystäväni; urotyö, minkä kotiin palaten olemme suorittaneet, on
ehkä arvattu liian suureksi; voiton humala on kyllä noussut päähämme,
ja sentähden teki tänään hyvää nähdä Teidän ilveilynne. En sano tätä
ikäänkuin kadehtisin narrin osaa enkä eksyäkseni epäilemään teidän
kauniita tarkoituksianne, kaukana siitä, mutta minä kiitän Teitä joka
tapauksessa meille osoittamastanne kunnianosoituksesta. Se opettaa
minulle, että minulla on jälellä vielä paljon valloitettavaa ja se
muistuttaa minulle aina, kun jumaloiminen johdattaa kiusaukseen, että
minä olen vain ihminen.

-- Bravo! huusi merenmittaaja.

Ja juhla jatkui häiritsemättä vilpittömässä ilossa ja riemussa,
narrinkin häiritsemättä, joka häpeissään oli vetäytynyt syrjään ja
kadonnut.

Niin tapahtui merenmittaajalle ja Suurelle! Katsokaamme, kuinka
narrin kävi!

Narri oli seisonut pöydän ääressä Suuren pitäessä puhetta, silloin
oli merenmittaaja tarkastellut häntä katseella, sellaisella
katseella, joka tulinuolen tavalla voi sytyttää ison linnoituksen. Ja
narri oli riivattu ikäänkuin hän olisi saanut tulta vaatteisiinsa,
kun hän häipyi yöhön. Hän ei ollut mikään hyvä mies. Tosin myös
narrit ja pyövelit ovat ihmisiä, mutta eivät meidän parasta
laatuamme. Hänellä oli myös paljon vikoja ja heikkouksia kuten
meillä kaikilla, mutta hän osasi niitä salata. Nyt tapahtui jotain
ihmeellistä. Matkimalla koko päivän merenmittaajaa sekä humalan
vaikutuksen alaisena oli hän siinä määrin luikerrellut osaansa,
ettei hän voinut siitä taas päästä; ja koska hän oli esittänyt
merenmittaajan vikoja ja heikkouksia, oli hän ikäänkuin omaksunut
ne. Merenmittaajan mainittu katse oli työntänyt ne hänen sielunsa
syvimpään pohjaan niinkuin laastikku työntyy alas ruutipanokseen.
Hän oli ladattu merenmittaajalla, ja sentähden alkoi hän rähistä
ja soittaa suutaan tullessaan kadulle. Mutta sillä kertaa ei
hänellä ollut onnea. Sillä poliisikonstaapeli tuli pyytäen häntä
olemaan hiljaa. Narri vastasi jollakin sutkauksella lausuen
sen merenmittaajan skoonelaisella murteella. Mutta aatelkaas!
konstaapeli, joka sattui olemaan kotoisin Skåne'sta, suuttui ja vei
narrin putkaan. Mutta narrienhan on yhtä vaikeata ymmärtää totta kuin
poliisien pilaa, ja sentähden teki narri väkivaltaista vastarintaa
tätä toimitusta vastaan, mutta sillä seurauksella, että poliisi
sivalsi häntä pähkinäpuisella kepillä useat kerrat selkään.

Sitten sai hän mennä! Nyt voisi kyllä luulla, että hän oli kärsinyt
tarpeeksi rangaistusta, mutta niin ei ollut asian laita.

Narri ei tuntenut kurituksen kautta itseään laisinkaan parannetuksi;
pikemmin katkeroituneena lähti hän niinkuin Sioux-indiaani
sotaretkelle etsimään kostonsa uhria.

Sattuma tai joku muu johdatti hänen askeleensa tullikadulle erääseen
talonpoikaiskortteliin. Pihalla ison pöydän ympärillä lyhdyn valossa
istui talonpoikia ja mylläreitä juomassa suurten miesten maljoja.

Nähdessään narrin luulivat he häntä merenmittaajaksi ja ihastuivat
suuresti, kun hän alentui juomaan lasin heidän kanssaan.

Nyt lensi merenmittaajan ylpeyden henki narrin ruutipesään ja syttyi
palamaan. Hän puhui suuria sanoja urotöistään: kuinka juuri hän oli
johtanut retkikuntaa; sillä jollei hän olisi mitannut meren syvyyttä,
olisivat he ajaneet karille; ja jollei hän olisi tähdistä lukenut,
niin eivät he koskaan olisi päässeet kotiin.

Mäiskis! kuului ääni. Keskelle narrin selkää lensi muna. Ja mylläri
puhui näin:

-- Merenmittaaja on lörppö; sen tiesimme jo ennen, ja juuri hän on
kirjoittanut lehteen, että Suuri oli humpoltti!

Nyt lensi merenmittaajan toinen heikkous narriin, ja hän puhui, mikä
ei totta ollut:

-- Suuri on humpuuki!

Tämä oli liikaa eikä se mennyt talonpoikiin. He tekivät tenän; sitten
kiinnitettiin narri häränohjilla täytettyyn jauhosäkkiin. Hänen
kasvonsa tuhrittiin mitä hienoimmiksi seulotuilla vehnäjauhoilla;
lyhdystä otetulla kynttilänkarrella maalattiin koko mies. Ja sillä
välin neuloi eräs myllärinrenki äimällä ja havaslangalla hänet kiinni
säkkiin.

Mutta ei tämä vielä riittänyt. Kantaen edellään lyhtyä kiskoi
talonpoikaisjoukko kärryjä, jauhosäkkiä ja narria katua pitkin isolle
torille.

Ja siellä näytettiin narria kansalle, joka nauroi. Se oli oikein
hänelle!

Irti päästyään vetäytyi hän syrjään ollakseen yksin ja istuutui
portaille itkemään. Iso mies itki. Tuli melkein sääli häntä.



Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.


Satamassa höyrylaivojen luona seisten ja merelle katsellen näkyy
vasemmalla taholla vuori, jota kokonaan peittää vihreä nuori metsä,
ja sen takana on iso hämähäkin muotoon rakennettu talo. Sillä
keskellä on kehänne, josta kahdeksan kylkirakennusta pingoittuu
niin kuin hämähäkin pyöreän ruumiin kahdeksan jalkaa. Ken siihen
rakennukseen joutuu, ei sieltä pääse omasta tahdostaan; ja jotkut
jäävät sinne eliniäkseen.

Oskar ensimmäisen hallitessa ei vuori ollut vihreä. Se oli
päinvastoin harmaa ja paljas, siellä ei kasvanut mitään, ei
edes sammalta tai orvokkia, jotka muuten viihtyvät alastomilla
kallioilla. Siellä oli vain harmaata kiveä ja harmaita ihmisiä,
jotka näyttivät kivettyneiltä, hakkasivat kiviä tai kantoivat kiviä.
Näiden kivikauden ihmisten joukossa oli eräs, joka näytti muita
kivettyneemmältä. Jo nuorukaisena Oskar ensimmäisen aikana suljettiin
hän tähän vankitaloon siksi, että hän oli murhannut ihmisen.

Hän oli elinkautinen vanki ja hänen harmaisiin vaatteisiinsa oli
mustalla langalla neulottu kirjaimet L.F.

Talvet kesät kulki hän vuorella nakutellen kiviä. Talvella näki
hän laivasataman autiona ja tyhjänä; puolipyöreä silta paaluillaan
ammotti kuin hammasrivi, ja nyt saattoi hän nähdä halkovajan,
ratsastushuoneen ja kaksi jättiläismäistä lehmusta lehdettöminä.
Toisinaan purjehti jääpursi ohi saaren, toisinaan tulivat muutamat
pojat luistellen. Muutoin oli siellä autiota ja hiljaista.

Kun suvi saapui, silloin oli näky iloisempi. Silloin reunustivat
satamaa koreat purjealukset vasta maalattuina ja liputettuina.
Silloin viheriöitsivät lehmukset, joiden juurella hän lapsena oli
istunut odotellessaan isäänsä, joka oli erään komeimman höyrylaivan
koneenkäyttäjänä.

Nyt ei hän ollut moneen vuoteen kuullut tuulen suhinaa puissa, sillä
eihän hänen kalliollaan mitään kasvanut, mutta hänen muistissaan eli
Riddarholman lehmuksissa sihisevä suhina hänen ainoana ikävöimisenään.

Jos silloin jonakin kesäisenä päivänä höyrylaiva porhalsi ohi saaren,
kuuli hän laineiden liplattavan, kuulipa ehkä torvisoittoakin;
hän näki iloisia kasvoja, jotka synkistyivät nähdessään harmaat
kivimiehet vuorella.

Mutta silloin hän kirosi, kirosi taivaan ja maan, kirosi kohtaloaan
ja ihmisten julmuutta. Niin oli hän kironnut vuodesta vuoteen, ja hän
sekä hänen toverinsa olivat kironneet ja kiusanneet toinen toisiansa
öin päivin; sillä rikos särkee, mutta onnettomuus kokoo yhteen
kärsivät.

Ensi alussa oli elämä tarpeettoman julmaa, ja vartijat rääkkäsivät
vangittuja, mielin määrin, säälimättömästi.

Mutta eräänä päivänä tapahtui muutos: ruoka parani, kohtelu muuttui
lempeämmäksi ja jokainen vanki sai nukkua omassa huoneessaan. Itse
kuningas oli hiukan hellittänyt vankien kahleita. Mutta koska
toivottomuus oli tehnyt heidän sydämensä kivikoviksi, eivät he
tunteneet mitään kiitollisuuden tapaista tunnetta vaan jatkoivat
kiroilemistaan; ja he huomasivat nyt, että oli hauskempaa nukkua
samassa huoneessa, sillä silloin saattoivat he öisin keskustella. Ja
he valittivat ruuan, vaatteiden ja vartioston kehnoutta.

Eräänä päivänä soittivat kaikki kaupungin kellot, äänekkäämmin
Riddarholman kellot. Kuningas Oskar oli kuollut, ja vangit saivat
vapaapäivän. Koska he nyt saattoivat keskustella keskenään, puhuivat
he pakoyrityksistä, aikeestaan tappaa vartija, ja he puhuivat myös
kuningasvainajasta; ja pahaa he hänestä puhuivat.

-- Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän päästänyt meidät
vapauteen, sanoi eräs vanki.

-- Tai olisi hän pistänyt tänne kaikki rikokselliset, jotka kulkevat
vapaina.

-- Siinä tapauksessa olisi hän itse saanut olla vankilanjohtajana,
sillä koko kansakunta olisi tänne tulvinut.

Vankien laita on nyt sellainen, että he pitävät kaikkia ihmisiä
rikoksellisina ja luulevat joutuneensa itse kiikkiin vain sen takia,
että heillä muka oli huono onni.

Kuitenkin, kaikitenkin; oli kuuma kesäpäivä, kun kivimies kulki
rantaa pitkin kuunnellen Oskar lempeän kuningassielukellojen soittoa.
Hän etsi rantakivien alta kivisimppuja ja rautakaloja; mutta siellä
ei sellaisia ollut; eikä ulompana vedessä näkynyt särkiä eikä
salakoita; senvuoksi myöskään ei näkynyt mitään kalalokkia tai
tiiraa. Silloin tunsi hän kirouksen painavan koko paikkaa, jota
eivät edes kalat eivätkä linnut tahtoneet lähestyä. Ja hän ajatteli
taas kohtaloaan. Hän oli kadottanut nimensä, ristimänimensä ja
liikanimensä, ja hänen nimensä oli numero 65. Tämä nimi kirjoitettiin
laskumerkeillä sen sijaan, että se olisi kirjoitettu kirjaimilla. Hän
ei ollut henkikirjoitettu, ei maksanut veroa, ei tietänyt iästään.
Hän ei ollut enään ihminen, ei ollut enään elävä olento; mutta ei
ollut kuollutkaan. Hän ei ollut mitään. Vain jotakin, joka harmaana
liikkui vuorella ja jota aurinko paahtoi aivan hirmuisesti, paahtoi
vaatteita, päätä lyhyeksi leikattuine hiuksineen, jotka kerran olivat
kiemurrelleet kiharoina. Niitä äiti lauantaisin hienolla kammalla
oli pehmein käsin kammannut. Lakkia ei hän saanut tänään käyttää,
sillä silloin voisi hän helpommin karata. Ja kun aurinko pisti hänen
päälakeansa, muistui hänen mieleensä profeetta Joona, joka Herralta
sai kurpitsin voidakseen lekotella sen varjossa.

Mitä hän sitten sai! ilkkui hän; sillä hän ei totisesti uskonut
mihinkään hyvään!

Samassa huomasi hän rannan loiskeessa kelluvan ison koivunlehvän. Se
oli aivan vihreä, sen runko oli valkoinen, se oli saattanut pudota
jostain huvimatkalla kulkevasta höyrylaivasta. Hän kiskoi sen maalle,
pudisti siitä veden ja vei sen mukanaan vuoren koloon, sinne pystytti
hän sen kolmen kiven väliin. Ja hän asettui istumaan koivun alle
ja kuunteli, kuinka tuuli hiljaa puhalsi lehtiin, jotka tuoksuivat
hienoimmalle hartsille.

Hetken istuttuaan kalveessa nukahti hän.

Ja hän näki unta.

Koko vuori vihannoi vihreänä lehtona suloisine puineen ja tuoksuvine
kukkineen. Linnut visertelivät, mettiset ja kimalaiset surisivat ja
perhoset liihättelivät. Mutta yksinään ja itsekseen seisoi puu, jota
hän ei tuntenut. Ja se puu oli kaikkia muita kauniimpi, sillä sillä
oli pensaan tavoin monta runkoa, ja oksat levittivät niin hienoja
silmuja ja koukeroita kuin virkkauksessa ikään. Ja sen kiiltävien
lehtien alla istui pieni musta ja valkoinen lintu, joka oli pääskysen
näköinen, mutta ei ollut pääskynen.

Saattoihan hän unessa selittää linnunääniä ja siksi hän kuuli ja
ymmärsi jotakuinkin, mitä lintu lauloi. Ja se lauloi: Lie, lie, lie,
tänne tie! Tuu, tuu, tänne tuu! Liejuun, liejuun, liejuun kuolit Sä!
Liejusta, liejusta, liejusta nousit Sä!

Hän ymmärsi, että äänet puhuivat liejusta, kuolemasta ja
ylösnousemuksesta.

Mutta uni jatkui. Hän seisoi kalliolla, yksin palavassa
päivänpaisteessa, palaen janosta ja nälästä.

Kaikki toverit olivat työntäneet hänet luotaan, ne olivat uhanneet
ottaa hänet hengiltä, koska hän ei tahtonut suostua polttamaan
vankilaa. He seisoivat piirissä hänen takanaan, ne ajoivat häntä
takaa kivillä vuorelle niin kauas kuin hän saattoi päästä. Ja nyt
pysäytti hänet muuri.

Silloin oli hänen mielestään mahdotonta nousta sen yli, silloin
päätti hän epätoivoissaan pää edellä syöksyä muuria vasten
heittäytyäkseen siten kuoleman valtaan.

Hän syöksyi alas pitkin vuorta; ja katso, samassa avautui portti,
vihreä puutarhan portti... ja... nyt hän heräsi.

Kun hän ajatteli asemaansa ja huomasi lehden huvenneen
koivunlehväksi, muuttui hänen mielensä tyytymättömäksi ja hän sanoi
itsekseen:

-- Olisipas se ollut edes lehmus.

Ja kun hän kuunteli, huomasi hän, että koivu lauloi niin
kovaäänisesti; se kuulosti siltä ikäänkuin olisi seulottu santaa ja
pieniä kiviä; sen sijaan saattoi lehmus soitella sametin hienoja
sydänsäveliä.

Seuraavana päivänä oli koivu kuihtunut ja se antoi vain vähän varjoa.

Sitä seuraavana päivänä olivat lehdet kuivia kuin paperilaput ja ne
kalisivat niinkuin hampaat. Ja viimein seisoi kallion kolossa iso
koivunvarpu, joka muistutti häntä hänen lapsuudestaan.

Silloin ajatteli hän taas profeetan kurpitsia ja hän kirosi, kun
aurinko pisti häntä päälakeen.

       *       *       *       *       *

Oli tullut uusi kuningas ja uuteen vauhtiin pääsivät maan hallitus
ja neuvosto. Kaupunkiin piti tehtämän uusi kulkuväylä. Sentähden
määrättiin vangit ruoppausproomuihin. Monen, monen vuoden jälkeen sai
hän nyt ensi kerran lähteä kallioltaan. Ja hän kiiti pitkin vettä,
näki niin paljon uutta syntymäkaupungissaan; näki rautatien sekä
ennen kaikkea höyryvaunun. Ja aseman alapuolelta piti heidän ruopata.

Ja he alkoivat haalia veden pinnalle kaikkea merenpohjalla
lojuvaa likaa. Sieltä tuli upotettuja kissoja ja vanhoja kenkiä,
mätää, steariinikynttilätehtaasta lipunutta ihraa, Sinikäsi
nimisestä väripainimosta virranneita värisäikeitä, nahkurinparkkia
nahkurintehtaasta ja kaikkea inhimillistä kurjuutta, jota
pesijättäret sadan vuoden aikana olivat pesulaiturilta veteen
huuhtoneet.

Ja sieltä nousi sellainen tulikiven ja ammoniakin sietämätön haju,
että vain vanki sen kesti.

Mutta kun proomu oli lastattu, ihmettelivät vangit, mihin kaikki tämä
törky piti kaadettaman. He saivat vastauksen, kun venemies suuntasi
proomun heidän omalle kalliolleen.

Sinne lastattiin koko lieju ja se heitettiin vuorelle, missä ilma
pian oli myrkytetty. Ja he kahlasivat liassa ja he tahrasivat
vaatteensa, kätensä, kasvonsa.

-- Tämä on helvetti! sanoivat vangit.

Parina vuotena he ruoppasivat ja lastasivat lian kalliolle, mikä pian
oli kadonnut.

Talven valkea lumi putosi maahan joka syystalvi levittäen peitteen
valkeine lakanoineen yli kaiken saastan.

Ja kun viimeinen kevät tuli ja lumi suli, oli paha haju kadonnut ja
lieju alkoi näyttää mullalta. Sinä kevännä loppui ruoppaus, ja meidän
kivimiehemme sai nyt työtä pajassa niin, ettei hän enään koskaan
joutanut kalliolle. Mutta kerran syksyllä hiipi hän sinne ja silloin
sai hän nähdä jotain ihmeellistä.

Ruoppausmullassa kasvoi yrttejä. Tosin rumia, lihavia yrttejä.
Enimmäkseen olivat ne kukkia, joita kutsutaan Rusokiksi, se on
nokkosen näköinen, mutta sillä on ruskeita kukkia. Se on rumaa,
sillä kukkien pitää olla valkoisia, keltaisia, sinisiä tai punaisia.
Ja siellä kasvoi myös oikeita nokkosia vihreine kukkineen, ja
takkiaisia, suolaheiniä, ohdakkeita, savikkoja. Kaikki nämä kukat
olivat mitä rumimpia, polttavimpia, pistävimpiä yrttejä, joita ei
ihminen rakasta ja jotka seuraavat rikkaläjiä, palaneita pihamaita ja
ruoppauksia.

-- Me teimme puhdasta meren pohjalla ja saimme sijaan lian, sanoi
vanki. Siinäkös se kiitos seisoo!

Sitte tuli aika, jolloin hän vietiin uudelle kalliolle, josta piti
tulla linnoitus, ja hän hakkasi taas kiveen; kiveen, kiveen, kiveen!

Siellä menetti hän toisen silmänsä ja häntä lyötiin silloin tällöin.
Ja hän oli siellä niin kauan, että uusi kuningas kuoli ja sai
seuraajan. Kruunauspäivänä piti yhden vangin saada armo ja päästä
vapauteen. Ja se armoitettiin, joka oli käyttäytynyt siivoimmin ja
samalla päässyt selvyyteen väärästä teostaan. Ja se sai vapauden!
Mutta silloin oli muiden vankien mielestä heille tehty vääryyttä,
sillä heidän keskuudessaan pidettiin sitä raukkana, joka oli katunut
"sitä, mille ei mitään mahda".

Ja niin kuluivat taas vuodet! Meidän kivimiehemme oli nyt hyvin
vanha. Ja koska hän oli heikko toimittamaan raskaampia töitä, vietiin
hän takaisin kalliolle ja pantiin neulomaan säkkiä.

Eräänä päivänä tuli pappi ja seisahtui puhuttelemaan kivimiestä tämän
istuessa neulomassa.

-- No, sanoi pappi, etkö sinä koskaan pääse täältä?

-- Kuinkas se käy päinsä? vastasi kivimies.

-- Kyllä, kunhan tunnustat tehneesi väärin.

-- Jos saan nähdä ihmisen, joka tekee enemmän kuin mitä oikein on,
niin voin uskoa, että olen väärässä. Mutta sitä minä en koskaan saa
nähdä.

-- Enemmän mitä oikein on, sehän on armeliaisuus! Toivon sinun pian
saavan sen nähdä!

Eräänä päivänä sai kivimies määräyksen tehdä teitä kalliolle, jota
hän ei ehkä ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Oli taas kesäpäivä, oli lämmin ilma, ja höyrylaivat viilettivät
hauskasti ohitse kauniina kuin perhoset.

Kun hän tuli niemelle -- ei hän enään nähnyt mitään kalliota vaan
suloisesti vihannoivan lehdon, missä lehdet kimmelsivät tuulessa
niinkuin aaltoset järven pinnalla. Siellä seisoi korkeita, valkeita
koivuja, vapisevia haapoja ja rannalla kasvoi leppiä.

Tämä oli samallaista kuin unessakin. Ja puiden alla kuiskailivat
ruohot ja nyökkäilivät kukkaset ja siellä lenteli kimalaisia ja
siellä liihätteli perhosia. Ja kaikenlaiset linnut visertelivät,
mutta hän ei voinut selittää niiden ääniä, ja siitä tiesi hän, ettei
tämä ollut unta.

Kirouksen vuori oli muuttunut siunaukseksi, eikä hän voinut olla
ajattelematta profeettaa ja kurpitsia.

-- Tämä on armo ja laupeus! sanoi joku hänen sisimmissään, ääni tai
kehoitus, miksi sen nyt voisi sanoa.

Ja kun höyrylaiva kiiti ohi, eivät kasvot synkistyneet vaan ne
kirkastuivat nähdessään tämän korean vihreyden, tuntuipa hänestä
ikäänkuin joku olisi viuhtonut niinkuin on tapana viuhtoa jonkun
suvihuvilan ohi kiidettäessä.

Hän kulki polkua eteenpäin suhisevien puiden alla. Eihän siellä ollut
mitään lehmusta, mutta hän ei uskaltanut toivoa lehmusta, etteivät
koivut muuttuisi vitsoiksi; niin paljon oli hän oppinut.

Ja siinä lehtokujaa eteenpäin kulkiessaan näki hän kauimpana valkean
muurin ja siinä vihreän säleveräjän. Ja hän kuuli jotakin soittoa,
mikä ei ollut urkujen soittoa, sillä se oli iloisempaa ja sukkelampaa
liikunnaltaan. Muurin yläpuolella näkyi huvilan kaunis katto, ja
sinikeltainen lippu liehui tuulessa.

Ja hän näki koreavärisen pallon hyppivän ylös alas yli sen saman
muurin, pienet heikot äänet ilakoivat, lautasien ja lasien kilinästä
päätti hän, että pöytää katettiin.

Hän tuli veräjälle ja näki... Syreenit kukkivat ja niiden alle
katettiin pöytää; siellä leikkivät lapset, siellä soitettiin, siellä
laulettiin.

-- Tämä on paratiisi! sanoi ääni hänelle.

Hän seisoi kauan katsellen; niin kauan, että hän, vanhus vaipui
maahan väsymyksestä, nälästä, janosta ja kaikesta elämän kurjuudesta.

Silloin avautui veräjä, ja lehtoon astui pieni valkeisiin vaatteisiin
puettu tyttö. Hän kantoi kädessään hopeatarjotinta ja tarjottimella
oli lasi viiniä, sen punaisempaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Ja
lapsi astui vanhuksen luo suoraan hänen eteensä ja sanoi:

-- Tule ukkoseni, niin saat viiniä.

Ukko otti lahjan vastaan ja joi. Se oli rikkaan miehen viiniä, se oli
tullut kaukaa auringon seuduilta; ja se maistui niinkuin hyvän elämän
makeus maistuu, kun se on parhaimmillaan.

-- Tämä on laupeus! sanoi hänen oma vanha murtunut äänensä. Mutta
kuules lapsi, sinä et ajattelemattomuudessasi olisi minulle suonut
juomaasi, jos olisit tietänyt, kuka minä olen?

-- Tiedän; sinä olet tietysti vanki! vastasi tyttö.

-- Sen sinä tiesit! Ja kuitenkin... tämä on laupeus.

Kun vanha kivimies palasi, ei hän enään ollut kivestä vaan hänessäkin
oli alkanut jotain kasvaa.

Ja kun hän kääntyi ohi jyrkänteen, näki hän monirunkoisen pensaan
näköisen puun. Se oli kaikista kaunein, se oli orapaatsama, mutta
sitä ei ukko tietänyt. Pieni levoton lintu lensi puuhun, se oli musta
ja valkea kuin pääskynen ja kansa sanoo sitä paarmalinnuksi, vaikka
sillä on joku toinen nimi. Ja lintu piiloutui syvälle lehviin ja
lauloi niin surullisesti mutta lempeästi:

    Lie-juun, lie-juun kuolit Sä!
    Lie-justa, lie-justa nousit Sä!

Tämä oli ihan samanlaista kuin unessakin; ja silloin käsitti ukko,
mitä paarmalintu oli tarkoittanut.



Tupakkaladon salaisuudet.


Oli kerran nuori tyttö Oopperassa. Hän oli niin kaunis, että ihmiset
kadulla kääntyivät häntä katsomaan, ja hän lauloi niinkuin eivät
monetkaan voi laulaa.

Sitten tuli kapellimestari, säveltäjä tarjoten hänelle
kuningaskuntansa sekä sydämmensä. Kuningaskunnan hän otti omakseen,
mutta sydämmestä ei hän huolinut.

Nyt oli hän suuri, niin suuri, ettei maassa vertaista! Ja hän
ajoi Viktoriavaunussa katua pitkin ja nyökytti päätään omalle
valokuvalleen, joka oli asetettu kaikkiin kirjakauppojen
puodinikkunoihin.

Hän suureni suurenemistaan ja hänen kuvansa joutui kirjekortteihin,
saippuoihin ja sikaarilaatikkoihin. Lopulta riippui hänen valokuvansa
teatterin lämpiössä kuolleiden kuolemattomien keskellä; ja silloin
hän suoraan sanoen oikein pöyhistyi.

Eräänä päivänä seisoi hän laiturilla meren rannalla, missä hyökyaalto
kulki korkeana ja virta oli väkevä. Kapellimestari seisoi tietysti
vieressä ja monta muuta herraa myöskin. Kaunotar leikki ruusullaan;
ja sen tahtoivat kaikki herrat saada omakseen; mutta vain sen
anastaja sen saisi.

Ja niin heitti hän ruusun kauas laineille. Nuoret herrat katselivat
kauan kukkaa, mutta kapellimestari hyppäsi heti mereen, ui niinkuin
lokki laineilla ja piteli pian kukkaa huultensa välissä.

Siiloin kajahti laiturilta kättentaputus; ja hän, joka uiskenteli
meressä näki naisen silmistä, että tämä rakasti häntä. Mutta kun
hänen piti kääntyä rantaan, ei hän päässyt paikaltaan. Meressä kulki
virta salapyörteineen, mutta sitä ei laiturilla seisova nainen
ymmärtänyt vaan luuli hänen kujeilevan, ja siksi nainen nauroi. Mutta
meressä kuolemanvaaran tunteva mies käsitti väärin hänen naurunsa;
ja hän tunsi pistoksen sydämmessään, ja niin oli hänen rakkautensa
lopussa.

Kuitenkin pääsi hän maihin kädet verissä, jotka hän oli rikkirepinyt
laituria vastaan.

-- Sinä saat minun käteni, vastasi kaunotar.

-- En sitä tahdo, vastasi kapellimestari, käänsi selkänsä ja meni
tiehensä.

Tämä oli majesteettirikos kauneutta vastaan ja sentähden täytyi hänen
kuolla.

Kuinka kapellimestari menetti paikkansa, siitä tietävät paraiten
teatteri-ihmiset, jotka ymmärtävät sellaisia asioita. Mies piti
lujasti puoliaan, ja tarvittiin kaksi vuotta ennenkuin saatiin hänet
alaspudistetuksi.

Mutta alas hän putosi; ja kun kaunotar oli raivannut hyväntekijänsä
tieltään, riemuitsi hän, ja pöyhistyi yhä enemmän niin, että se
päälle päätteeksi alkoi näkyä. Ja yleisö huomasi, että sydän
ihomaalin alla oli ilkeä; siksi yleisöä ei enään liikuttanut hänen
laulunsa eikä se uskonut hänen kyyneliinsä ja hymyilyihinsä.

Hän huomasi sen ja katkeroittui. Hän hallitsi vielä teatteria;
tukahutti kaikki, jotka tahtoivat kohota ja antoi ne rusikoida
pahanpäiväisiksi sanomalehdissä.

Hän menetti suosion, mutta valta merkitsi hänelle enemmän. Koska hän
nyt oli rikas, mahtava ja tyytyväinen, viihtyi hän hyvin elämässä,
eivätkä hyvinviihtyvät ihmiset ainakaan laihdu, pikemmin he lihovat,
ja hän aikoi todellakin tulla lihavammaksi. Se alkoi niin hiljalleen
ja varovasti, ettei hän sitä huomannut ennenkuin se jo oli myöhäistä.
Pam! Luisuminen käy nopeasti, ja tämä matka meni huimaavaa vauhtia
alaspäin. Eikä auttanut kidutuskaan, johonka hän alistui. Hänen
täytyi nähdä nälkää vaikka hänellä oli herkullisin pöytä koko
kaupungissa ja kuta enemmän hän näki nälkää, sitä enemmän hän vain
lihostui.

Vuoden kuluttua oli hän lopettanut leikkinsä ja hänen palkkansa
alennettiin. Kahden vuoden kuluttua oli hän puoleksi unohdettu ja
nuoremmat olivat anastaneet hänen paikkansa. Kolmannella vuodella
sai hän eron palveluksestaan; ja silloin vuokrasi hän itselleen
ullakkohuoneen.

-- Syynä siihen oli luonnoton lihavuus, sanoi ohjaaja kuiskaajalle.

-- Eihän siihen ollut syynä lihavuus vaan pöyhkeys! sanoi kuiskaaja.

       *       *       *       *       *

Nyt istui hän ullakkohuoneessa ja katseli alas suurta istutusmaata.
Siellä oli myös iso tupakkalato ja hän piti siitä, sillä siinä ei
ollut ikkunoita, joista ihmiset olisivat voineet häntä kurkistella.
Ja kattotiilien alla asusti siellä varpusia, mutta sinne ei ahdettu
tupakkaa, sillä sitä ei siellä viljelty.

Niin istui hän koko suven ja katseli latoaan ihmetellen, mitä varten
se oli olemassa, sillä ovet olivat isolla etulukolla suljetut, eikä
kukaan näkynyt siellä käyvän. Hän aavisti sen kätkevän salaisuuksia,
pian sai hän nähdä, minkälaisia nämä salaisuudet olivat.

Entisestä kuuluisuudesta oli jälellä vain pari kortta, joista hän
piti kiinni ja joista hän eli: nämä olivat hänen loisto-osansa,
Carmen ja Aida, jotka osat seuraajattarien puutteesta vielä olivat
täyttämättä; ja yleisön muistissa eli vielä hänen esityksensä, joka
oli ollut erinomainen. No niin, tuli syksy; lyhdyt sytytettiin taas,
ja teatterit piti avattaman.

Laulajatar istui ikkunansa ääressä katsellen allaan olevaa latoa,
joka hiljattain oli maalattu punaiseksi ja varustettu tiilikatolla.

Silloin saapasti mies perunamaahan, ja hänellä oli iso ruosteinen
avain. Hän avasi ladon ja astui sisään.

Sitten tuli vielä kaksi miestä, jotka hän oli tuntevinaan; ja nekin
katosivat latoon.

Tämä alkoi nyt tulla mielenkiintoiseksi.

Jonkun hetken kuluttua astuivat nämä kolme miestä ladosta kantaen
jotain suurta kummallista, mikä näytti sängynpohjilta tai
väliseinämiltä.

Portin ulkopuolella käänsivät miehet seiniä ja asettivat ne
kallelleen vasten ladonseinää; ja nyt näkyi kaakeliuuni, mutta se oli
maalattu, huonosti maalattu. Sitten näkyi jonkun maalaistalon ovi,
ehkä metsästäjän majan ovi. Sitten tuli metsä, ikkuna ja kirjasto.

Nämä olivat näyttämökoristeita. Ja hetken kuluttua tunsi hän Faust
näytelmässä käytetyn ruusupensaan.

Lato oli Oopperan kulissivaja, ja tämän ruusupensaan luona oli hän
kerran itse laulanut "Pieni kukkanenhan oot".

Sydänraukkaa koski tämä kovasti, kun hän ymmärsi, että Faust
esitettäisiin, mutta oli kuitenkin yksi lohdutus: ettei hän ollut
laulanut pää-osaa, joka on Margarethan.

-- Menköön Faust! Mutta jos ne koskevat Carmeniin tai Aidaan, niin
minä kuolen.

Ullakkohuoneessaan hän nyt istui ja huomasi, miten ohjelmistoa
muutettiin: ja hän tiesi neljätoista päivää ennen sanomalehtiä, mitä
Oopperassa esitettäisiin. Olihan sekin tavallaan hauskaa! Hän näki
miten Salametsästäjä kiskottiin esille sudenluolineen ja kaikkine
muine kapistuksineen; hän näki Lentävän hollantilaisen, laivat ja
meren; Tannhäuserin ja Lohengrinin ja monet muut.

Mutta sitten tuli eräs päivä, sillä välttämättömyyden täytyi
tulla esille. Miehet raahasivat (hän muisti, että toisen miehen
nimi oli Lindqvist, joka hoiti väkipyöriä); ja sitten ilmestyi
tori Espanjassa. Kulissi seisoi kallellaan niin, ettei hän oikein
eroittanut, mitä se esitti. Mutta yksi miehistä viiputti hiukan
kehystä; ja siinä miehen rimpuillessa näki hän kulissin, ja
takaahan ne aina ovat rumia. Ja siihen oli kirjoitettu suuria
mustia kirjaimia, jotka näyttäytyivät vähitellen ikäänkuin häntä
kiusatakseen; siihen oli kirjoitettu vääjäämättömästi, selvästi: _C,
A, R, M, E, N._ Sehän oli Carmen!

-- Nyt minä kuolen! sanoi laulajatar. Mutta hän ei kuollut, raukka,
ei edes silloinkaan kun esille tuli Aida. Kuitenkin oli hänen
nimensä poispyyhitty ihmisten muistista, kirjakauppojen ikkunoista,
kirjekorteista; ja lopulta katosi tuntemattomalla tavalla hänen
kuvansa lämpiöstä.

Hän ei voinut käsittää, että ihmiset unohtavat niin pian; se oli ihan
selittämätöntä. Mutta hän suri itseään niin kuin kuollutta surraan;
ja olihan juhlittu laulajatar kuollut.

Niin käveli hän eräänä päivänä yksin autiolla kadulla. Siellä oli
rikkojen kaatopaikka. Hän seisahtui ajattelematta juuri mitään,
mutta hän näki tarpeeksi katoavaisuudesta, sillä rikkaläjällä oli
kirjekortti, ja siinä näkyi hänen kuvansa Carmenina.

Hän poistui sieltä nopeasti itkien sisimmässä sydämessään. Niin
tuli hän pienelle poikkikadulle, missä pienen kirjakaupan ikkuna
sai hänet pysähtymään; olihan hän tottunut pysähtymään sellaisten
ikkunoiden eteen nähdäkseen, oliko hänen kuvansa pantu näytteille.
Mutta täällä hänen kuvansa ei riippunut. Sitä vastoin riippui siinä
plakaatti, josta hän vastoin tahtoaan luki merkilliset sanat: "Herran
kasvot seisovat niitä vastaan, jotka pahaa tekevät niin, että hän
poispyyhkii heidän muistonsa maan päältä."

Jotka pahaa tekevät! Siksi oli hänen muistonsa poispyyhitty. Siinä
selitys, miksi ihmiset olivat hänet unohtaneet.

-- Mutta eikö pahaa voi tehdä jälleen hyväksi? Enkö minä tarpeeksi
ole kärsinyt rangaistusta? valitti hän.

Ja niin meni hän metsään, missä ei ollut yhtäkään ihmistä. Siinä
epätoivoisena, murtuneena, nöyrtyneenä kulkiessaan huomasi hän toisen
ihmisen, joka seisoi hänen edessään. Ja tämä kysyi silmillään,
uskaltaisiko hän tervehtiä.

Kapellimestari seisoi hänen edessään. Mutta hänen silmänsä eivät
moittineet, eikä niissä näkynyt nöyryyttävää sääliä vaan niistä
loisti, ihailua, ihmetystä ja hellyyttä.

-- Hanna, kuinka hoikaksi ja hienoksi sinä olet käynyt, sanoi hänen
suunsa.

Laulajatar katseli itseään ja hän huomasi sanat tosiksi.

Suru oli poroksi polttanut ylellisen, pöyhistyneen lihan, ja hän oli
entistään ihanampi.

-- Ja yhtä nuori sinä olet. Nuorempi!

Tämä oli ensimmäinen hyvä sana, minkä hän oli moneen aikaan kuullut;
ja kun se tuli hänen huuliltaan, jolle hän oli tehnyt niin paljon
pahaa, ymmärsi laulajatar minkä arvoinen hyvä ihminen on, ja sen hän
sanoi.

-- Hanna, onko sinulla vielä äänesi tallella? kysyi kapellimestari,
joka ei sietänyt kohteliaisuuksia.

-- En tiedä! nyyhkytti hän.

-- Tule huomenna lauluharjoitushuoneeseen... Niin, Ooperaan minun
luokseni, niin saamme kuulla. Minä toimin nimittäin siellä taas...

Laulajatar tuli; tuli jälleen ja hänellä oli jälleen menestystä.

Yleisö oli antanut anteeksi ja unohtanut, oli unohtanut pahan; ja nyt
on laulajatar taas yhtä suuri, vieläpä paljon suurempi kuin ennen.

Tästä kertomuksesta on oppiakin!



Sankt Gotthardin satu.


Oli lauvantai-ilta Göschenissä Urin kantonissa. Tämä kantoni on
yksi neljästä alkukantonista, Vilhelm Tellin ja Valter Fürstin
kantonista. Sankt Gotthardin pohjoispuolella, missä germanilaista
kieltä puhutaan, missä asuu hiljaisia, ystävällisiä ihmisiä hoitaen
itsemääräämisen oikeudella omia asioitaan, missä "pyhä metsä" seisoo
suojellen lumivyöryjä ja vuorenvieremiä vastaan, siellä on pieni
viheriöitsevä kylä puron rannalla, joka liikuttaa myllynpyöriä ja
sisältää taimenia.

Nyt lauvantai-iltana, kun iltakello soittaa angelusta, kokoontuu
kylänrahvas kaivolle ison saksanpähkinäpuun juurelle. Tuossa tulevat
postimestari, amtmanni ja itse eversti kaikki paitahiasillaan
viikatteet olalla. Päivän heinänteosta he palaavat pesemään
viikatteitaan, sillä täällä on työ arvossapidetty ja omatekoista
kunnioitetaan täällä enimmin. Sitten tulevat pojatkin viikattaneen ja
tytöt lypsinkiuluineen jälessä; sitten kokoontuu jättiläisrotuinen
maatiaissyntyinen lehmikarja, jossa jokainen lehmä on härän
suuruinen. Lihavaa on maa ja siunattua se on; mutta viini ei kasva
siellä Gotthardin pohjoispuolella, ei olivikaan, ei silkkipuu
eikä rehevä maissi. Vihreä ruoho, kultaiset tähkät, korkea
saksanpähkinäpuu, ne ne antavat vuoden sadon.

"Kultaisen Hevon" ravintola sijaitsee kaivon luona Sankt Gotthardin
äkkijyrkänteen alapuolella; ja siellä puutarhassa yhden ainoan pitkän
pöydän ääressä istuvat nyt väsyneet niittomiehet, kaikki saman pöydän
ääressä ilman arvojärjestystä; amtmanni, postimestari, eversti,
vieläpä rengitkin; tehtailija, joka valmistaa olkihattuja sekä hänen
työmiehensä, kylän pieni suutari, koulumestari ja kaikki muut.

He haastelevat sadosta ja lypsystä; ja he laulavat yhdessä lauluja,
jotka kajahtavat yksinkertaisissa kolmisoinnuissa niinkuin
paimentorvet ja karjankellot. He laulavat keväästä ja sen puhtaista
riemuista niin uskollisen vihreästi ja toivorikkaan sinisesti.

Ja he juovat vaaleata olutta.

Sitten nousee nuoriso leikkimään, painimaan ja hyppimään, sillä
huomenna on ampumajuhla kilpaleikkeineen ja niissä kysytään notkeutta.

Ja sentähden soitettiin paimentorvilla varhain iltasoittoa, jottei
kukaan saapuisi unentöhmeröisenä ja torroksissa juhlille, missä kylän
kunnia oli kysymyksessä.

Sunnuntai alkoi kellonsoittoineen ja päivänpaisteineen; juhlapukuiset
ihmiset kokoontuivat lähikylistä, ja kaikki näyttivät kyllikseen
nukkuneilta ja vasta valveutuneilta. Melkein kaikki miehet olivat
vaihtaneet viikatteen pyssyyn; tytöt ja naidut naiset silmäilivät
heitä tutkivin ja kehoittavin katsein, sillä kodin ja konnun
puolestahan he oppivat ampumaan; ja mestariampuja tiesi, että hän
saisi alkaa tanssin ihanimman neitosen kanssa.

Nyt tuli tavattoman iso heinähäkki neljän korskean, kukilla ja
nauhoilla koristetun hevosen vetämänä; ja koko häkki oli yhtenä
ainoana lehtosalina penkkeineen. Sen sisällä istuvia ihmisiä ei
eroittanut, mutta sieltä kuului laulua, kaunista, henkevää laulua
sveitsiläisestä maasta ja sveitsiläisestä kansasta, kauniimmasta ja
urhoollisimmasta kansasta.

Sitten tuli lasten kulkue, lapset kulkivat parittain käsi kädessä
ikäänkuin he olisivat olleet hyviä ystäviä tai pieniä morsiamia ja
sulhasia.

Ja kellojen kaikuessa kulkivat kaikki ylös kirkolle.

Mutta kun jumalanpalvelus oli loppunut, alkoi juhla; ja
ampumaradalla, joka nojautui vasten Sankt Gotthardin valtavaa
äkkijyrkännettä, pamahtivat pian laukaukset.

Postimestarin poika oli kylän mestariampuja, eikä siitä ollut
epäilystäkään, että hän veisi palkinnon. Hän ampui sarjan ja sai
neljä pistettä kuudella laukauksella.

Mutta silloin kuului ylhäältä vuorelta luiketta ja ryskettä; kiviä
ja soraa vyöryi alas pitkin jyrkännettä, ja pyhän suojelusmetsän
kuusien nähtiin keinuvan kuin myrskyn myllertäessä. Pian ilmestyi
kivimöhkäleelle pyssy olalla ja hattua liehuttaen hurja vuorivuohen
metsästäjä Andrea Airolosta, tunturin toisella puolella olevasta
Tessinin kantonin italialaisesta kylästä.

-- Älä kulje metsässä! huusivat kaikki ampujat.

Andrea ei ymmärtänyt.

-- Älä kulje pyhässä metsässä! Vuori vyöryy ylitsemme! huusi amtmanni.

-- No antaa sitte vyöryä! vastasi Andrea ja luisui hurjalla vauhdilla
alas jyrkännettä!

-- Sinä tulet liian myöhään! vastasi amtmanni.

-- En tullut koskaan liian myöhään, toisti Andrea ja kulki
ampumaradalle, viskasi pyssynsä kuusi kertaa poskelle ja ampui kuusi
pistettä.

Nyt olisi hän ollut voittaja; mutta seuralla oli omat lakinsa eikä
pidetty mustasta velskiläisestä, vuoren toisella puolella asuvasta
kansasta, missä viini kasvoi ja silkkiä kehrättiin. Siellä kyti vanha
vihamielisyys eikä Andrean laukauksia voitu hyväksyä.

Mutta Andrea astui ihanimman immen, amtmannin tyttären luo ja pyysi
kohteliaasti saada alkaa tanssit hänen kanssaan.

Ihana Gertrud punastui, sillä tyttö oli iskenyt silmänsä Andreaan;
mutta hänen täytyi hyljätä hänen tarjouksensa.

Silloin synkistyi Andrea ja kuiskasi eteenpäin kumartuen hänen
korvaansa, mikä siitä sävähti veripunaiseksi:

-- Omani sinä kerran olet vaikka saisin odottaa kymmenen vuotta.
Kahdeksan tuntia olen minä harhaillut yli vuoren kohdatakseni sinut,
sentähden tulin minä liian myöhään; mutta ensi kerralla tulen minä
ajoissa vaikka minun sitte pitäisi käydä läpi vuoren!

Juhla oli loppunut, niin myöskin tanssi. Kaikki ampujat istuivat
Kultaisen Hevon ulkopuolella, ja Andrea oli mukana; mutta
postimestarin Rudi istui pääpenkillä, koska hän oli mestariampuja,
sääntöjen mukaan tietysti, mutta Andrea oli sitä todellisuudessa.

Rudi tahtoi kinastella.

-- Noo, sinä Andrea, sanoi hän, sinä olet mainio metsästäjä; mutta
tiedäthän, vuorivuohen saanti on aivan jotain toista kuin sen
ampuminen.

-- Jos minä olen ampunut vuohta, niin minä myöskin olen saanut sen,
vastasi Andrea.

-- Loruja! Barbarossan rengasta ovat kaikki ampuneet, mutta kenkään
ei ole sitä saanut! toisti Rudi.

-- Mikä on Barbarossan rengas! kysyi eräs muukalainen, joka ei ennen
ollut käynyt Göschenissä.

-- Katsos, vastasi Rudi. Tuolla sen näet!

Ja hän osoitti sormellaan ylös vuorenseinämää, missä iso vaskirengas
riippui koukussaan. Ja hän jatkoi:

-- Keisari Fredrik Barbarossan tapana nimittäin oli kulkea tätä tietä
Italiaan; hän kulki kuusi kertaa ja kruunautti itsensä sekä Milanossa
että Roomassa. Ja koska hänestä siten tuli saksalaisroomalainen
keisari, antoi hän kiinnittää tämän renkaan vuoreen saksalaiselle
puolelle merkiksi, että hän oli vihkinyt yhteen Saksan ja Italian.

Ja satu kertoo, että kun tämä rengas voidaan nostaa ha'altaan, on se
avioliitto purettu, joka ei ollut onnellinen.

-- Kyllä minä sen puran, sanoi Andrea, niinkuin minun esi-isäni
vapauttivat minun kurjan maani Ticinon Schwütz'in, Urin ja
Unterwaldenin tyrannien vallasta.

-- Etkö sinä ole sweitsiläinen? kysyi amtmanni ankarasti.

-- En ole, minä olen italialainen Sweitsiläisestä Valaliitosta.

Niin sanoen latasi hän pyssynsä ja pisti siihen rautakuulan. Tähtäsi
ja ampui!

Rengas kohosi altapäin; ja ha'asta irroittuneena putosi alas
Hohenstaufin, Barbarossan rengas.

-- Eläköön vapaa Italia! huusi Andrea ja heilutti hattuaan.

Mutta kukaan ei vastannut.

Andrea otti maasta renkaan, jätti sen amtmannille ja sanoi:

-- Kätke tämä rengas muistona minulta ja tästä päivästä, jolloin
teitte minulle vääryyttä.

Sitten astui hän Gertrudin luo ja suuteli hänen kättään. Ja sitten
nousi hän ylös vuorelle ja katosi; näkyi taas ja katosi pilveen.
Mutta hetken kuluttua näkyi hän taas, vielä korkeammalla. Tämä ei
ollut hän vaan hänen jättiläisvarjonsa pilven päällä; ja hän seisoi
kohotetuin nyrkin, uhaten yli saksalaisen kylän.

-- Mies oli itse saatana! sanoi eversti.

-- Ei, hän oli italialainen! väitti postimestari.

-- Koska ilta jo on myöhäinen, sanoi amtmanni, kerron minä
hallitussalaisuuden, joka julaistaan huomenna sanomalehdissä.

-- Kuulkaas, kuulkaas!

-- Niinpä niin, sähköitetään, että senjälkeen kuin ranskalaisten
keisari vangittiin Sedanin luona, ovat italialaiset karkoittaneet
ranskalaiset joukot Roomasta; ja Viktor Emanuel samoaa nyt tällä
hetkellä pääkaupunkia vastaan.

-- Todellakin suuria uutisia! Silloin ovat lopussa
saksalaisroomalaiset kävelyretket! -- Kyllä sen Andrea tiesi, koska
hän oli niin suurisuinen!

-- Taisipa tietää vielä enemmänkin! sanoi amtmanni.

-- Mitä niin. Mitä niin?

-- Saammepa nähdä! Saammepa nähdä! Ja he saivat nähdä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä näkivät he vieraiden herrojen tulevan koneineen ja
tarkastelevan kaukoputkella vuorta; ja näytti siltä ikäänkuin he
olisivat tarkastelleet Barbarossan rengasta, sillä juuri sinne
suuntasivat he kaukoputkensa. Ja he katselivat kompassia ikäänkuin he
eivät olisi tietäneet, missä pohjoinen ja etelä oli.

Ja sitten oli suuret päivälliset Kultaisessa Hevossa, amtmanni oli
mukana. Siellä puhuttiin jälkiruokaa syötäessä miljooneista ja vain
miljooneista.

Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen näkivät he, miten Kultainen
Hepo revittiin alas; kuinka kirkko kannettiin pois pala palalta
ja asetettiin pystyyn jonkun matkan päähän entisestä paikastaan.
He näkivät, kuinka puoli kylää hajoitettiin, kuinka kasarmeja
rakennettiin; kuinka puro muutti kulkuaan ja myllynpyörät
hävitettiin, tehtaat suljettiin, elukat myytiin.

Ja sitten tuli kolme tuhatta mustaa, italiankieltä puhuvaa työmiestä.
Silloin vaikenivat kauniit laulut vanhasta sweitsiläisestä maasta ja
kevään puhtaista riemuista.

Sen sijaan kuului öin päivin jyskettä, ja vuoriporaa työnnettiin
siihen paikkaan, missä Barbarossan rengas oli riippunut; ja sitten
alkoi ampuminen, sillä siltä kohdalta piti tunnelin kulkea läpi
vuoren.

Tiedettiinhän, ettei ollut niinkään vaikeata porata reikää kallioon;
mutta piti räjähyttää kaksi reikää yksi kummaltakin puolelta; ja
niiden kahden reijän täytyi kohdata toisensa, täsmälleen niinkuin
naulat, eikä sitä kukaan uskonut, sillä piti räjähyttää puolentoista
peninkulman ala!

-- Aatelkaas, jolleivät ne kohtaisikaan toisiaan! Silloin saavat he
alkaa taas alusta!

Mutta yli-insinööri oli sanonut: Ne kohtaavat toisensa!

Ja italialaiselta puolelta kotoisin oleva Andrea uskoi
yli-insinööriin; sillä hän itse oli paikalleen ampuva mies, kuten
tiedämme. Sentähden astui hän työkuntaan ja hänestä tuli ensimmäinen
mies.

Tämäpä työ sopi Andrealle. Auringonvalo, vihreitä kenttiä ja valkeita
alppeja ei hän enään saanut nähdä; mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän
murtaisi itsellensä oman tien Gertrudin luo, sen vuoren läpi kulkevan
tien, jonka kautta hän kerskailevalla hetkellä oli uhannut tulevansa.

Kahdeksan vuotta seisoi hän pimeässä ja koki kovaa kuin koira.
Alastomana hän enimmäkseen seisoi, sillä vuoressa oli kolmenkymmenen
asteen lämpö. Toisinaan iskivät he virran lähteeseen, ja silloin eli
hän vedessä; toisinaan iskivät he savikerrokseen ja silloin rypi
hän liassa. Ilma oli miltei aina pilaantunut, ja toverit suistuivat
maahan; mutta aina tuli uusia. Vihdoin suistui Andreakin, ja hän
vietiin sairashuoneeseen. Siellä kuvitteli hän mielessään, etteivät
molemmat tunnelit koskaan kohtaisi toinen toisiaan ja se vaivasi
häntä kaikkein enimmän. Eivätkö ne koskaan kohtaisi toisiaan!

Salissa makasi sairaina myös urilaisia, jotka hourailivat,
kuumeettomina hetkinä oli heidän alituinen kysymyksensä:

-- Luuletteko, että tavataan?

Koskaan eivät tessiniläiset ja urilaiset niin ikävöineet tapaamista
kuin täällä vuoren sisässä. He tiesivät, että jos he kohtaisivat
toisensa siellä, lakkaisi tuhatvuotinen vihamielisyys ja sopien
keskenään syöksyisivät he toistensa syliin.

Andrea parani ja pian oli hän taas työn touhussa.

Hän oli mukana vuoden 1875 lakossa; heitti jonkun kiven, joutui
tiilenpäitä lukemaan, mutta pääsi taas vankilasta.

Vuonna 1877 paloi Airolo, hänen syntymäkylänsä.

Nyt olen minä polttanut laivat takanani ja nyt täytyy minun päästä
perille, sanoi hän.

Vuonna 1879 tuli heinäkuun 19 päivästä surun päivä. Koko tunnelin
yli-insinööri oli mennyt vuoreen mittaamaan ja laskemaan, ja siellä
seistessään kohtasi häntä halvaus ja hän kuoli! Keskellä rataa!
Sinne olisi hänen pitänyt saada hautansa, niinkuin Pharaon, maailman
isoimpaan vuoripyramiidiin; ja sinne olisi pitänyt piirtää hänen
nimensä, Favre.

Kuitenkin kaikitenkin: vuodet kuluivat. Andrea kokosi rahaa,
kokemusta ja voimaa. Göschenissä ei hän koskaan käynyt: mutta kerran
vuodessa kävi hän Pyhässä Metsässä katselemassa hävitystä, siksi hän
sitä sanoi.

Hän ei nähnyt koskaan Gertrudia eikä koskaan kirjoittanut hänelle;
sitä ei hänen koskaan tarvinnut tehdä, sillä hän eli hänen kanssaan
ajatuksissaan ja hän tunsi saaneensa hänen tahtonsa.

Seitsemäntenä vuonna kuoli amtmanni köyhyyteen.

-- Mikä onni, että hän oli köyhä! ajatteli Andrea; niin eivät kaikki
vävyt ole ajatelleet.

Kahdeksantena vuonna tapahtui jotain ihmeellistä. Andrea seisoi
ensimmäisenä miehenä kaukana italialaisessa tunnelissa ja iski
poraansa. Ilma oli ahdas ja tukahduttava niin, että hänen korvansa
rupesivat suhisemaan. Silloin kuuli hän naksahtavaa ääntä, mikä
muistutti puumadon ääntä, jota sanotaan kuolemankelloksi.

-- Joko minun viimeinen hetkeni lyö? ajatteli hän ääneen.

-- Viimeinen hetkesi! vastasi joku hänen sisimmässään tai hänen
ulkopuolellaan. Ja hän kauhistui.

Seuraavana päivänä hän taas kuuli naksahdukset, mutta selvemmin niin,
että hän luuli äänen tulevan kellosta, joka oli hänen taskussaan.

Mutta seuraavana päivänä, joka oli pyhäpäivä, ei hän kuullut
mitään; ja nyt luuli hän, että ääni tuli korvasta; hän pelästyi
ja kävi messussa; ja hiljaisissa ajatuksissaan valitti hän elämän
epävarmuutta. Toivo oli hänet pettänyt, toivo kerran saada elää
se suuri päivä, toivo saada määrätty suuri palkinto ensimmäisestä
porasta, joka lävisti seinän, toivo saada Gertrud.

Maanantaina seisoi hän kuitenkin taas ensimmäisenä porineen, mutta
alakuloisena; sillä hän ei enään luullut heidän kohtaavan saksalaisia
vuoressa.

Hän iski iskemistään, mutta vauhditta niinkuin hänen heikentynyt
sydämmensä löi tunnelisairauden jälkeen. Silloin kuuli hän yht'äkkiä
paukauksen sekä rajun ryskeen, mutta se tuli vuoren sisästä, toiselta
puolelta.

Ja nyt hänelle selvisi, että he olivat tavanneet toisensa.

Ensin lankesi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa; sitten nousi hän
pystyyn ja alkoi iskeä. Hän iski ohi aamiaisajan, päivällisajan; ohi
lepoajan ja illallisajan. Hän iski vasemmalla kädellä, kun oikea
puutui. Iskiessään ajatteli hän yli-insinööriä, joka oli suistunut
maahan ihan seinän eteen; ja hän lauloi palavassa pätsissä kulkevan
kolmen miehen laulua, sillä ilma paloi hänen ympärillään veden
valuessa pitkin hänen päälakeaan ja jalkojen polkiessa savea.

Täsmälleen kello seitsemän, 28 päivä helmikuuta v. 1880, kaatui hän
suulleen poraa vasten, joka lensi läpi vuorenseinän.

Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta herätti hänet, ja hän ymmärsi,
että he olivat kohdanneet toisensa että hänen viimeinen vaivansa
hetki oli lyönyt ja että hän oli kymmenentuhannen liiran omistaja.

Kohotettuaan hiljaisen huokauksen kaikkivaltiaan puoleen, asetti hän
suunsa poranlävelle, kuiskasi kenenkään kuulematta: Gertrud; sitten
kajahutti hän yhdeksänkertaisen hurraahuudon saksalaisille.

Kello yksitoista yöllä kuului italialaiselta puolelta jymisevä ääni:
varokaa! ja kenttätykkien kaltaisella ryskeellä romahti seinä alas.
Saksalaiset ja italialaiset syöksyivät itkien toistensa syliin,
italialaiset suutelivat, ja kaikki lankesivat polvilleen laulaen Te
Deum laudamus.

Tämä oli suuri hetki; ja se tapahtui v. 1880, samana vuonna, jolloin
Stanley lopetti löytöretkensä Afrikassa ja Nordensköld Veeganretkellä.

Kun ylistyslaulu Ikuiselle oli vaijennut, astui esiin eräs työmies
saksalaiselta puolelta jättäen italialaisille korukirjaimiila
piirretyn pergamentin. Se oli kunnia- ja muistokirjoitus yli-insinööri
Louis Favrelle.

Hänen piti ensin käydä tunnelin läpi ja Andrean piti pienellä
työmiesjunalla viedä Airoloon vainajan kunniaksi piirretyt
muistosanat ja hänen nimensä.

Sen teki Andrea uskollisesti istuen työntövaunussa veturin edessä.

Tämä oli suuri päivä! Eikä yö ollut pienempi.

Airolossa juotiin viiniä, italialaista viiniä ja poltettiin
ilotulituksia. Pidettiin puheita Louis Favrelle, Stanleylle ja
Nordensköldille. Siellä pidettiin puheita Sankt Gotthardille,
salaperäiselle vuoriröykkiölle, joka vuosituhannet oli ollut
välimuurina Saksan ja Italian välillä, pohjan ja etelän välillä.
Tosin oli se ollut rikkoja mutta myöskin kokooja. Sillä Sankt
Gotthard on seisonut siinä jaellen yhtä rehellisesti vesiään
saksalaiselle Rheinille kuin ranskalaiselle Rhonelle, niin
Pohjanmerelle kuin Välimerellekin...

-- Ja Adrian merelle, keskeytti eräs tessiniläinen. Olkaa hyvä, älkää
unohtako Ticinoa, joka juottaa Italian suurinta jokea, valtavaa
Po'ota.

-- Bravo! Yhä paremmin! Eläköön Sankt Gotthard, suuri Saksanmaa,
vapaa Italia ja uusi Ranska!

Se oli suuri yö! Jälkeen suuren päivän.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna seisoi Andrea insinöörin konttorissa. Hän oli
pukeutunut italialaiseen metsästäjän pukuunsa, sulka oli hatussa,
pyssy olalla ja laukku selässä; hänen kasvonsa olivat kalpeat,
kalpeat hänen kätensä.

-- Vai niin, sinä olet nyt tyytyväinen tunneliin, sanoi
kassa-insinööri eli raha-insinööri, niinkuin häntä sanottiin. Noo,
sitä sinulta ei kukaan voi kieltää, jälellä on vain muuraustyö.
Tehkäämme siis lasku!

Rahamies avasi kirjan, kirjoitti lipun ja laski kymmenentuhatta
liiraa kullassa.

Andrea piirsi puumerkkinsä, pisti kullan laukkuun ja meni.

Hän heittäytyi työjunaan; ja kymmenen minuutin kuluttua oli hän
maahan kaatuneen väliseinän luona.

Tuli paloi vuoren sisässä kummallakin puolen ratakiskoja, työmiehet
hurrasivat Andrealle ja heiluttivat lakkiaan. Se oli ihanaa!

Kymmenessä minuutissa oli hän taas perillä saksalaisella puolella.
Mutta kun hän näki päivänvalon aukossa, pysähtyi juna ja hän astui
maahan.

Sitten kulki hän vihreätä valoa kohden ja näki taas kylän
päivänpaisteisena ja vihantana; siellä loisti kylä uudestaan
rakennettuna, valkoisena, säteilevänä, entistään kauniimpana. Ja kun
hän astui esiin, tervehtivät työmiehet ensimmäistä miestään.

Hän suuntasi askeleensa suoraan pientä taloa kohden; ja
saksanpähkinäpuun alla mehiläispesien ääressä seisoi Gertrud
hiljaisena, ihanana, lempeämpänä aivan kuin hän olisi seisonut siinä
kahdeksan vuotta odotellen häntä.

-- Nyt minä tulen, sanoi hän; niinkuin minun pitikin tulla suoraan
läpi vuoren! -- Seuraatko sinä minua minun maahani.

-- Minä seuraan sinua minne vain tahdot.

-- Sormus sinulla jo on; onko se tallella?

-- Se on tallella!

-- Sitte menemmekin heti! -- Ei, älä käänny; mitään et saa ottaa
mukaasi!

Ja he kulkivat käsi kädessä! Mutta he eivät menneet tunnelin suuntaan.

-- Vuorelle! sanoi Andrea ja ohjasi askeleensa ylös vanhalle
solatielle. Läpi pimeyden kulki tieni luoksesi; nyt minä tahdon elää
valossa sinun kanssasi, sinua varten!



Jubal Minätön.


Oli kerran kuningas, jonka nimi oli _Juhana Maaton_; ja syyn siihen
voi arvata. Mutta toisen kerran oli suuri laulaja, jota sanottiin
Jubal Minättömäksi, ja syyn siihen saatte kuulla.

Klang oli hänen nimensä, nimen oli hän saanut isältään, sotamieheltä,
ja siinä nimessä oli sointua. Mutta hän oli luonnoltakin saanut
lujan tahdon, mikä rautatankona tuki hänen selkäänsä. Tämä on suuri
lahja ja se on tarpeellinen elämän taisteluissa. Ei hän lapsenakaan
oppiessaan puhumaan sanonut muiden poikien tavoin "hän" puhuessaan
itsestään, vaan hän sanoi itseään heti "minäksi". -- Ei sinulla ole
mitään minää! sanoivat vanhemmat. Kun hän hiukan vanheni, lausui hän
toivomuksensa: "Minä tahdon". Mutta silloin sai hän kuulla:

"Ei sinulla ole mitään tahtoa", ja "sinun tahtosi kasvaa metsässä".

Puhuihan sotamies nyt ajattelemattomasti, mutta hän ei ymmärtänyt
paremmin, sillä hän oli sotilas ja häntä oli opetettu tahtomaan sitä,
mitä päällystö tahtoi.

Nuoresta Klangista tuntui hullunkuriselta, ettei hänellä "ollut
mitään tahtoa", vaikka hänellä sellainen oli ja luja olikin, mutta
sillään sai olla.

Kun hän oli hiukan varttunut, kysyi isä eräänä päivänä: "miksi sinä
tahdot tulla?"

Sitä ei poika tietänyt, hän oli lakannut tahtomasta, koska se oli
kielletty. Tosin hänellä oli halua musiikkiin, mutta sitä ei hän
uskaltanut ilmaista, koska pelkäsi sitä silloin estettävän. Sentähden
vastasi hän kuuliaisena poikana: minä en tahdo mitään.

Sinusta pitää tulla viininlaskija, sanoi isä.

Ei voi varmuudella sanoa, puhuiko isä näin siksi, että hän tunsi
jonkun viininlaskijan, vai siksikö, että viini erittäin viehätti
häntä. No niin, nuori Klang joutui viinikellariin eikä hänellä siellä
mikään hätä ollut.

Suloinen punainen lakka ja ranskalainen viini tuoksahti niin
hyvältä kellarissa; siellä oli holvit suuria kuin kirkkoja. Kun
hän istui tynnyrin ääressä ja punainen viini valui, ilahtui hän,
alkoipa hiljalleen laulaa hyräillä aluksi kaikellaisia kuulemiansa
laulunpätkiä.

Patruuna, jota viini elätti, piti laulusta ja ilosta ja antoi
nuorukaisen olla olojaan; laulu kajahti niin somasti holvien alla.
Ja kun nuorukainen jyrähytti laulun "Djupa källarhvalfvet", silloin
ilmaantui ostajia alas holviin, ja se oli patruunan mieleen.

Mutta eräänä päivänä saapui eräs kauppamatkustaja, joka ennen oli
ollut teatterilaulajana, ja kun hän kuuli Klangin laulavan, ihastui
hän niin, että kutsui Klangin pienelle iltarymylle.

Ja he heittivät keilaa, he söivät tillillä maustettuja äyriäisiä,
he joivat punssia ja vallankin he lauloivat. Yksityishuoneessa, kun
sinunmaljat oli juotu, sanoi kauppamatkustaja:

-- Miksi et mene teatteriin?

Minäkö? vastasi Klang, en minä nyt voi?

Sinun täytyy sanoa: minä tahdon! niin sinä voit.

Tämä oli uutta oppia, sillä kolmen vuoden vanhasta ei Klang ollut
käyttänyt sanaa "minä" ja "tahdon".

Nyt hän ei uskaltanut tahtoa eikä toivoakaan ja hän pyysi päästäkseen
enemmistä kiusauksista.

Mutta kauppamatkustaja tuli uudestaan monta kertaa ja hän toi
mukanaan oikeita lauluniekkoja. Kiusaus kävi liian suureksi, ja Klang
teki eräänä iltana päätöksensä, jolloin oikea professori oli hänelle
paukuttanut.

Nyt sanoi hän jäähyväiset patruunalle, ja maljan ääressä kiitti
hän ystäväänsä, kauppamatkustajaa, joka oli antanut hänelle
takaisin itseluottamuksen ja tahdon; "tahdon", tuon selkää tukevan
rautatangon, joka pitää pystyssä niin, ettei ihmisestä tule mikään
nelijalkainen. Eikä hän koskaan ollut unohtava ystäväänsä, joka oli
opettanut häntä luottamaan omaan itseensä. Sitten meni hän sanomaan
jäähyväiset isälle ja äidille.

Minä tahdon laulajaksi! sanoi hän niin, että ääni tuvassa kajahti.

Isä vilkasi jo patukkaa, ja äiti itki: mutta se ei auttanut

-- Poikani, älä vie itseäsi hunningolle, oli äidin viimeinen sana.

       *       *       *       *       *

Nuori Klang sai rahaa matkustaakseen vieraille maille. Siellä oppi
hän laulamaan oikein sääntöjen mukaan. Muutaman vuoden kuluttua tuli
hänestä oikein suuri suurniekka. Hän ansaitsi rahaa ja sai oman
johtajan, joka kuulutti häntä maailmalle.

Nyt kukoisti veli Klang, ja nyt voi hän sanoa sekä minä tahdon, että
minä käsken. Hänen minänsä kasvoi aivan luonnottomasti, eikä hän
sietänyt ketään muuta minää läheisyydessään. Hän ei kieltäytynyt
mistään ja omana itsenään hän aina esiintyi. Mutta kun hänen nyt taas
piti matkustaa kotimaahansa, opetti hänelle johtaja, ettei nimi Klang
hänelle sopinut, koska hän nyt oli suurniekka; hänen täytyi ottaa
hieno nimi, mieluimmin ulkomaalainen, koskapa niin oli tapa.

"Suurella" oli taistelu oman itsensä kanssa, sillä eihän nimenmuutto
tuntunut oikein hauskalta, se näytti siltä ikäänkuin hän ei
tunnustaisi isää eikä äitiä, ja se voisi näyttää rumalta.

Mutta koska niin oli tapa, niin: olkoon menneeksi!

Hän etsi Raamatusta löytääkseen oikean nimen, sillä siinä niitä
löytyi.

Ja kun hän löysi luvun Jubalista, "Lamechin pojasta, joka keksi
kaikellaisia peliä", niin otti hän sen nimen. Se oli hyvä nimi ja se
merkitsi pasuunaa hebrean kielellä.

Koska johtaja oli englantilainen, niin toivoi hän Klangin kutsuvan
itseään mister'iksi, ja sen hän tekikin. Siis mister Jubal!

Olihan tämä kaikki hyvin viatonta laatua, koska niin oli tapa, mutta
kummallista joka tapauksessa oli, että Klangista uuden nimen mukana
tuli aivan toinen mies. Kaikki menneisyys oli ikäänkuin poispyyhitty;
ja mister Jubal tunsi itsensä aivan aitoenglantilaiseksi, puhui
murteellisesti, käytti poskipartaa ja korkeita kauluksia; vieläpä
juovikkaat puvutkin kasvoivat kuin kaarna puuhun aivan itsestään; hän
tuli jäykäksi ja hän tervehti toisella silmällään; hän ei koskaan
kääntynyt, kun joku tuttu huusi häntä kadulla, ja hän _seisoi_ aina
keskellä raitiotievaunuissa.

Tuskinpa hän tunsi itseäänkään.

Kuitenkin oli hän taas kotiutunut omaan maahansa ja hän oli suurena
laulajana Oopperassa. Hän esitti kuninkaita ja profeettoja,
vapaudensankareita ja demoonia; ja kun hänellä oli osansa
harjoiteltavana, oli hän niin hyvä näyttelijä, että hän luuli
olevansa sinä mitä hän esitti.

Nyt käveli hän eräänä päivänä kadulla ja kuvitteli olevansa demooni
jossakin, mutta hän oli myös samalla mister Jubal.

Silloin kuuli hän jonkun huutavan takanansa: Klang! Hän ei tietysti
kääntynyt, sillä niin ei tee englantilainen, eikä hänen nimensä enään
ollutkaan Klang.

Mutta silloin huudettiin: Klang, vielä toistamiseen. Ja siinä seisoi
hänen edessään hänen ystävänsä kauppamatkustaja tutkivin katsein
kysellen ujosti ja ystävällisesti:

-- Eikös ole Klang?

Mister Jubal joutui raivoihin.

Irvistävin hampain ja avokidoin ikäänkuin hän kiskoisi rinta-äänensä
jostakin pääkallon ontelosta, kiljasi hän lyhyesti: ei!

Silloin ystävä tunsi hänet ja meni tiehensä.

Hän oli valistunut mies, osasi elämän, ihmiset ja oman itsensä ulkoa,
sentähden hän ei suuttunut eikä ihmetellytkään.

Mutta mister Jubal luuli niin; ja kun hän kuuli sisimmässään
nämä sanat: "Ennenkuin kukko kolmasti laulaa, olet sinä minut
pettävä" teki hän niinkuin Pietari, meni porttikäytävään ja itki
katkerasti. Tämän teki hän itse ajatuksissaan, mutta paholainen hänen
sydämmessään nauroi.

Siitä päivästä saakka nauroi hän enimmäkseen, nauroi pahaa ja hyvää,
surua ja häpeää, kaikkea ja kaikkia.

Hänen isänsä ja äitinsä tiesivät kyllä lehdistä, kuka mister Jubal
oli, mutta he eivät koskaan käyneet Oopperassa, sillä he luulivat
siellä olevan vain vanteitten heittäjiä ja hevosratsastajia, eivätkä
he sellaisessa paikassa tahtoneet poikaansa nähdä.

Mister Jubal oli nyt suurin suurniekka, tosin oli hän kuluttanut
suurimman osan minäänsä, mutta tahto oli hänellä vielä jälellä.

Ja sitten tuli hänen päivänsä! Tanssijaseureeessa oli tyttö, joka
osasi lumota miehiä, ja Jubal oli myös lumottu. Niin pahasti lumottu,
että hän kysyi, saisiko hän tulla tytön omaksi... (Hän tarkoitti
tietysti, että tyttö tulisi hänen omakseen, mutta niin ei saa sanoa).

-- Sinä saat tulla omakseni, sanoi lumoojatar, jos minä saan...

-- Sinä saat kaikki! vastasi Jubal.

Tyttö kävi hänen sanoihinsa kiinni ja he menivät naimisiin. Ensin
opetti Jubal häntä laulamaan ja soittamaan; ja sitten sai lumoojatar
kaikki, mitä vain tahtoi. Mutta koska hän oli lumoojatar, tahtoi
hän kaikkea, mitä Jubal ei tahtonut, ja niin vähitellen oli hänellä
Jubalin tahto vallassaan.

Eräänä päivänä oli mistress Jubal suurniekkana; ja niin suuri, että
kun yleisö huusi Jubalin näyttämölle, ei se tarkoittanut rouvaa vaan
herraa.

Jubal tahtoi taas raivata itsellensä tietä kunnian kukkuloille, mutta
hän ei tahtonut sitä tehdä rouvansa kustannuksella ja sentähden hän
ei voinut.

Hän alkoi kuluuntua ja unohtua.

Loistava ystävien piiri, jonka mister Jubal oli koonnut nuorenmiehen
kotiinsa, kokoontui nyt hänen kodissaan rouva Jubalin ympärille, jota
sanottiin vain Jubaliksi.

Kukaan ei huomannut misteriä, kukaan ei juonut hänen kanssaan; ja jos
hän yritti puhua, ei kukaan häntä kuunnellut; tuntui ikäänkuin ei
häntä olisi ollut olemassa, ja hänen vaimoansa kohdeltiin ikäänkuin
hän ei olisikaan ollut mikään vaimo.

Silloin jäi mister Jubal yksikseen ja yksinään kävi hän kahvilassa.

Eräänä iltana tuli hän sinne etsiäkseen seuraa. Hän olisi tyytynyt
kehenkä hyvänsä, kunhan se vain oli ihminen.

Silloin näki hän vanhan ystävänsä kauppamatkustajan istuvan yksinään
ja ikävissään; ja hän mietti: "tuossa vanhassa Lundbergissa tapaan
minä ihmisen", ja niin kulki hän pöydän luo ja tervehti. Mutta
silloin muuttuivat ystävän kasvot niin hirveästi, että Jubalin täytyi
kysyä: "eikös ole Lundberg?"

-- Kyllä!

-- Etkö sinä tunne minua, Jubalia?

-- En!

-- Etkö tunne Klangia, vanhaa ystävääsi?

-- En! Hän on kuollut aikoja sitten.

Silloin tajusi Jubal, että hän tavallaan oli kuollut, ja hän läksi
ulos.

Seuraavana päivänä otti hän eron Oopperasta ja hänestä tuli
laulunopettaja, jota kunnioitettiin professorin arvonimellä.

Niin läksi hän ulkomaille ja jäi sinne useiksi vuosiksi.

Suru ja mielipaha vanhentivat hänet varhain.

Mutta se miellytti häntä, sillä silloin oli loppu lähellä. Kuitenkaan
ei hän vanhentunut niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut ja sentähden
hankki hän itselleen valkoisen pitkäkiharaisen tekotukan. Siinä hän
viihtyi, sillä siinä häntä ei kukaan tuntenut, eipä hän itsekään.

Hitain askelin, kädet selän takana käveli hän mietiskellen pitkin
katukäytäviä; ihmiset luulivat hänen etsivän jotakin tai odottavan
jotakin. Jos joku kohtasi hänen silmänsä, niin ei hän huomannut
niissä mitään katsetta; jos joku koetti tehdä tuttavuutta hänen
kanssaan, niin hän puhui vain asioista ja esineistä. Eikä hän koskaan
sanonut "minä", ei koskaan "minun mielestäni", vaan "siltä näyttää".
Hän oli kadottanut minänsä ja sen huomasi hän vasta eräänä päivänä,
kun hänen piti ajaa partansa. Hän oli saippuoinut leukansa ja aikoi
juuri kuvastimen edessä käydä käsiksi veitseen. Hän näki vain huoneen
takanaan, mutta kasvojaan hän ei nähnyt. Silloin käsitti hän asian
laidan. Ja hänet valtasi kiihkeä halu löytää oma itsensä. Paraimman
osan oli hän antanut vaimolleen, joka oli saanut hänen tahtonsa, ja
hän päätti etsiä häntä.

Kun hän jälleen palasi kotimaahansa ja valkea tekotukka päässä
kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, ei kukaan häntä tuntenut. Mutta
eräs Italiassa oleskellut soittotaiteilija sanoi ääneen: Tuossa
kulkee maestro.

Ja heti tuntui Jubalista ikäänkuin hän olisi suuri säveltäjä. Hän
osti nuottipaperia ja alkoi kirjoittaa partituuria, se on, hän
kirjoitteli muistiin joukon pitkiä ja lyhyitä nuotteja riveille,
toisia tietysti viulua, toisia puupuhaltimia ja loput vaskisoittimia
varten. Sitten lähetti hän ne musiikkiopistolle. Mutta kukaan ei
voinut niitä soittaa, sillä ne eivät olleet mitään, pelkkiä nuotteja!

Eräänä päivänä kulki hän kadulla ja häntä vastaan tuli maalari, joka
oli ollut Parisissa. "Tuossa kulkee malli", sanoi maalari. Sen kuuli
Jubal ja hän luuli heti olevansa malli, sillä hän luulotteli olevansa
kaikkea, mitä hänestä sanottiin, koska hän ei tietänyt, kuka eli mitä
hän oli.

Muistellessaan silloin vaimoansa, joka oli saanut hänen minänsä,
päätti hän etsiä häntä. Niin hän tekikin, mutta vaimo oli joutunut
uusiin naimisiin erään vapaaherran kanssa ja matkustanut kauas.

Silloin hän väsyi etsimiseen; ja kuten kaikki väsyneet miehet alkoi
hän kaivata elinpäiviensä alkua, äitiänsä. Hän tiesi, että äiti asui
leskenä hökkelissä ylhäällä vuorella, ja sinne hän meni.

-- Etkö tunne minua enään? kysyi hän.

-- Mikä sinun nimesi on? kysyi äiti.

-- Etkö sinä tiedä, mikä sinun poikasi nimi on?

-- Minun poikani nimi oli Klang, mutta sinun nimesi on Jubal ja häntä
minä en tunne.

-- Hylkää minut.

-- Niinkuin sinäkin hylkäsit itsesi ja äitisi.

-- Miksi riistitte minulta lapsena ollessani tahdon?

-- Sinä annoit tahtosi naiselle.

-- Minun täytyi, muuten en olisi saanut häntä omakseni. Mutta miksi
te sanoitte, ettei minulla ollut mitään tahtoa.

-- Rakas lapsi, isäsihän niin tahtoi eikä hän ymmärtänyt parempaa.
Anna hänelle nyt anteeksi, sillä hän on kuollut. Sitäpaitsi lapsilla
muuten ei saa olla tahtoa, mutta täyskasvuisilla sellainen pitää olla.

-- Kas vaan, äiti, kuinka hyvin sinä osasit sen selvittää. Lapsilla
ei saa olla, mutta täysikasvuisilla pitää olla.

-- Kuules, Gustaf, sanoi äiti, Gustaf Klang...

Nämä sanat olivat hänen molemmat nimensä; ja kun hän kuuli ne, oli
hän taas oma itsensä. Kaikki osat, kuninkaat, demoonit ja mallit
karkasivat tiehensä, ja hän oli vain äitinsä poika.

Silloin laski hän päänsä äidin syliin ja sanoi:

-- Nyt tahdon kuolla! Tahdon kuolla!



Sinisiipi löytää Linnunsilmän.


Rikas mies oli kerran tullut köyhälle saarelle ja rakastunut
siihen. Rikas mies ei voinut sanoa miksi, mutta hän oli ihastunut;
mahdollisesti näytti tämä saari unohdetulta lapsuuden muistolta tai
kauniilta unelta.

Hän osti saaren, rakensi huvilan ja istutti kaikenlaisia suloisia
puita, pensaita ja kukkasia. Meri läikkyi sen ulkopuolella, hänellä
oli oma laituri lipputankoineen ja valkeine veneineen. Kirkon
suuruiset tammet varjostivat hänen asuntoaan, ja raittiit tuulet
puhalsivat yli vihreiden niittyjen. Hänellä oli puoliso, lapsia,
palvelijoita, vetojuhtia; hänellä oli kaikkea, mutta yhtä hänellä ei
ollut; se oli vähäpätöinen asia, mutta kaikkein tärkein ja sitä hän
ei ollut tullut ajatelleeksi: hänellä ei ollut lähdevettä. Kaivoja
kaivettiin ja vuoria louhittiin, mutta esiin pulppusi vain suolaa,
ruskeata vettä. Sitä suodattiin, se muuttui kristallin kirkkaaksi,
mutta pysyi suolana. Se oli surun syy.

Niihin aikoihin saapui silloin muuan Herran armahtama, jolla oli
ollut onnea kaikissa toimissaan, ja hän oli maailman kuuluisimpia
miehiä. Muistamme, kuinka hän löi jalokivisauvallaan vuoreen
ja Mooseksen tavoin sai veden juoksemaan kalliosta. Nyt piti
jalokiviporalla porattaman niinkuin oli porattu vuoria, joista
kaikista oli saatu vettä. Täälläkin porattiin; sadan riksin,
tuhannen, jopa monen tuhannen riksin edestä, mutta saatiin vain
suolavettä. Täällä varmaankaan ei ollut mitään siunausta; ja rikas
mies huomasi selvästi, ettei kaikkea voi rahalla saada eipä edes
raikasta vettä juodakseen, kun niin pahasti sattuu.

Mieli kävi raskaaksi, eikä elämä enään hymyillyt. Saaren koulumestari
alkoi kuitenkin lukea vanhoja kirjoja ja haetti viisaan ukon, jolla
oli taikasauva; mutta ei se auttanut.

Mutta pappi, joka oli viisaampi, kutsui eräänä päivänä koululapset
kokoon ja lupasi palkinnon sille, joka löytäisi Linnunsilmä nimisen
yrtin, mikä näytti lähteensuonen paikan.

-- Sillä on Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia
lehtiä, sitä sanotaan myös Kivirikoksi. Sen ylimmillä lehdillä on
ikäänkuin kultajauhetta. Muistakaa nyt!

-- Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia lehtiä,
toistivat lapset; sitten juoksivat he metsiin ja vainioille etsimään
Linnunsilmää.

Ei kukaan löytänyt sitä. Tosin pieni poika toi kotiin Tyräkin, jonka
latvassa on hiukan kultaa; mutta se on myrkyllinen eikä se kelvannut.
Ja niin väsyivät he etsimään.

Mutta oli pieni tyttö, joka ei vielä käynyt koulua. Hänen isänsä
oli rakuuna, tällä oli pieni torppa, ja hän oli enemmän köyhä kuin
rikas. Hänen ainoa aarteensa oli pieni tyttö; ja tätä sanottiin
kylässä Sinisiiveksi sentähden, että hänellä oli taivaansininen
röijy hihoineen, jotka aina liehuivat hänen liikkuessaan. Sinisiipi
muuten on pieni sininen perho, joka kesäsydännä liihottelee kortten
päissä, ja sen siivet ovat pellavankukan lehtien näköisiä, tuon
lentävän pellavankukan, jolla on imukärsä, missä palhot ovat.
Sinisiipi, rakuunan nimittäin, oli harvinainen lapsi, puhui niin
järkevästi mutta kummallisesti, ettei kukaan tietänyt, mistä hän sai
sanansa. Hänestä pitivät kaikki ihmiset, vieläpä eläimetkin; kanat
ja vasikat seurasivat häntä, ja hän uskalsi taputtaa sonniakin. Hän
meni usein yksin ulos, pysyi poissa ja palasi taas; mutta kun häneltä
kysyttiin, missä hän oli ollut, ei hän voinut mitään sanoa. Silloin
hänellä kuitenkin oli niin kovin paljon kerrottavaa. Hän oli nähnyt
ihmeellisiä asioita, oli tavannut ukkoja ja rouvia, jotka olivat
sanoneet niin ja niin. Rakuuna antoi hänen kulkea oman mielensä
mukaan, sillä hän luuli huomanneensa, että joku suojeli häntä.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna lähti Sinisiipi seikkailuretkilleen. Läpi niittyjen ja
hakamaiden ohjasi hän pienet askeleensa; ja hän lauloi enimmäkseen
itsekseen, lauloi lauluja, joita ei kukaan ennen ollut kuullut, ja
mitä mieleen johtui. Aamu-aurinko paistoi niin nuorteana ikäänkuin
se olisi vastasyntynyt, ilma tuntui voimalliselta ja kyllikseen
nukkuneelta, kaste haihtui ja sen raikas kosteus vilvoitti pieniä
kasvoja.

Metsään tullessaan tapasi hän vihreäpukuisen ukon.

-- Hyvää päivää, Sinisiipi, sanoi ukko. Minä olen Päivänpielen
puutarhuri. Tule kanssani, niin saat katsella minun kukkiani.

-- Liian suuri kunnia minulle, vastasi Sinisiipi.

-- Eikä, sillä sinä et koskaan ole kiduttanut kasveja.

Niin kulkivat, kulkivat he yhdessä ja tulivat rannalle. Rannalla oli
pieni silta, joka johti saarelle, sinne he menivät.

Siinäpä puutarha! Siellä oli kaikkea, oli suurta, oli pientä, ja
kaikki oli järjestyksessä kuin kirja.

Ukko itse asui majassa, joka oli rakennettu kasvavista, iki-vihreistä
puista, männyistä, kuusista, katajista, havut päällä. Lattiat oli
tehty kasvavista, ikivihreistä pensaista ja yrteistä. Sammalta
ja jäkälää kasvoi lattianraoissa, jotta ne pysyisivät tiiviinä;
lattiapalkkeina oli variksenmarjanvarsia, sianmarjoja ja vanamoja.
Kattona kannattivat köynnöskasvit, villiviini, tuoksukuusama,
elämänlangat, muratit; ja se oli niin tiivis, ettei sadepisarakaan
sitä läpäissyt. Oven edessä oli mehiläiskekoja, mutta mehiläisten
asemesta asui siellä perhosia. Ja kun ne alkoivat parveilla, oli sitä
hauska katsella.

-- Minä en tahdo kiduttaa mehiläisiä, sanoi ukko. Muuten ovat ne
niin rumia; nehän ovat aivan karvaisten kahvipapujen näköisiä ja ne
purevat niinkuin kyykäärmeet.

-- Sitten menivät he puutarhaan.

-- Nyt sinä saat lukea luonnon aapista, saat tietää kukkasten
salaisuudet ja yrttien tunteet. Mutta sinä et saa kysellä, saat vain
kuunnella ja vastata... Katsos, lapsukainen, tällä harmaakivellä
kasvaa jotain, mikä näyttää harmaalta paperilta. Se syntyy ensiksi
kun vuori kastuu. Vuori homehtuu, hometta sanotaan jäkäläksi. Tässä
meillä on kaksi kappaletta, toinen näyttää peuransarvelta; sitä
sanotaan myös peuranjäkäläksi, ja se on peuran tärkein ravinto.
Toisen nimi on islantilainen jäkälä ja se näyttää... Miltä se näyttää?

-- Se näyttää keuhkoilta, sillä niin sanotaan luonnon oppikirjassa.

-- Niin, se näyttää suurennuslasin alle asetettuna keuhkojen
ilmarakoilta, ja katsos, siitä oppivat ihmiset käyttämään sitä
rintatautia parantaessa. Kun nyt vuoren jäkälät ovat koonneet multaa,
ilmestyvät sammaleet. Niillä on jonkinlaisia yksinkertaisempia
kukkia, ja ne kasvattavat siemeniä; ne ovat jääkukkien näköisiä,
mutta sinä saat nähdä, että ne ovat myöskin kanervan, havupuiden ja
kaikenlaisten kasvien näköisiä, sillä kaikki kasvit ovat sukulaisia.
Tämä seinäsammal näyttää kuuselta, mutta sillä on siemenkota
niinkuin unikolla vaikka se on pienempi. Sammalille kasvaa pian
kanervaa. Jos sinä nyt suurennuslasilla tarkastat kanervaa, niin se
muuttuu horsmaksi, latinan kielellä sanotaan sitä epilobiumiksi,
tai muuttuu se rododendroniksi niinkuin jalava, joka on vain iso
nokkonen. Multakerros on valmis, ja ruokamullassa kasvaa kaikkea;
ihminen on omaksi hyödykseen koonnut joukon kasveja, mutta itse
luonto on hänelle opettanut, mitä hänen pitää ottaa ja kuinka sitä
pitää käyttää. Tämä ei ole merkillisempää kuin koristeet ja värit,
jotka kukat ovat saaneet ilmoittaakseen hyönteisille, missä hunaja
on etsittävissä. Sinä itse olet katsellut rukiintähkää, missä
leipurin työkalut riippuvat ulkopuolella leipurin kylttinä. Ja jos
sinä tarkastelet pellavaa, hyödyllisintä kaikista kasveista, niin
on se itse opettanut ihmistä kehräämään. Katselehan vain kukan
terään, niin keksit pellavakuontalon, missä palhot punoutuvat
vartalon ympäri niinkuin rohtimet karan ympäri. Lausuakseen selvemmin
ajatuksensa antoi luonto pienen Pellavavierasnimisen loiskasvin
kietoutua koko kasvin ympäri, ylitse, alatse, edittäin ja taitse
niinkuin kangaspuiden sukkula. Ihmeellistä on, ettei ihminen vaan
perhonen ensimmäisenä keksi sen, että pellava on kehrättävä. Sen
nimi on pellavakehrääjä; ja lehdistä kehrää se omalla silkillään
pieniä kehdonpeitteitä ja lakanoita lapsilleen. Mutta senjälkeen
kuin pellavaa alettiin viljellä, on se ovela ottamaan ajasta vaarin,
niin että sen pienokaiset ovat lentokykyisiä heti ennen pellavan
kiskomista. Ja entä rohdosyrtit. Katselehan suurta unikukkaa, sehän
on tulipunainen kuin kuume ja hulluus! Mutta kukan pohjalla on
musta risti; se on apteekkarin myrkkynimilippu. Ja ristin keskellä
on roomalainen uurrettu maljakko. Kun näitä uurteita riipii, valuu
lääke ulos ja se voi väärin käytettynä tuottaa kuoleman; mutta
se voi oikein käytettynä tuoda kuoleman kiltin ystävän, unen.
Katsos, niin viisas ja antelias on luonto. Mutta tarkastakaamme nyt
Linnunsilmää!...

Tämän sanoessaan oli ukko hetken vaiti nähdäkseen, oliko Sinisiipi
utelias. Mutta Sinisiipi ei ollut utelias.

-- Katsokaamme nyt Linnunsilmää, jolla on Poimulehden kukat ja
Kivirikon lehdet. Tämä on sen tunnusmerkki, ja se sanoo, missä lähde
on. Poimulehti kokoo sekä kastetta että vettä lehdilleen, se itse on
pieni kirkas lähde; mutta Kivirikko louhii vuoria. Ilman vuoria et
saa mitään lähdettä, olkoon vuori kuinka kaukana tahansa. Tämän sanoo
Linnunsilmä niille, jotka käsittävät. Se kasvaa täällä saarella,
ja sinä saat tietää paikan, koska sinä olet kiltti. Sinun pienestä
kädestäsi saa rikas mies raikkaan veden kuivaan sieluunsa, ja sinun
kauttasi siunataan tämä saari. Mene rauhassa, lapseni. Kun sinä
tulet pähkinäpuumetsään, näet sinä oikealla hopealehmuksen, sen alla
lepää vaskikäärme, joka ei ole vaarallinen. Se näyttää sinulle tien
Linnunsilmän luokse. Mutta ennenkuin sinä lähdet, pitää sinun antaa
suukko ukolle, kuitenkin vain omasta tahdostasi.

Sinisiipi kurotti pientä suutaan ukolle ja suuteli häntä. Silloin
muuttuivat ukon kasvot, ja hän seisoi siinä viisikymmentä vuotta
nuorempana.

-- Minä olen suudellut lasta, olen saanut nuoruuden; etkä sinä ole
minulle missään kiitollisuuden velassa. Hyvästi!

Sinisiipi meni pähkinäpuumetsään. Siellä soitti hopealehmus, ja
kimalaiset lauloivat säestyksen mukaan lehmuksen kukkasissa. Aivan
oikein, siellä lepäsi vaskikäärme, ja näytti hieman ruostahtaneelta.

-- Kas, tuossa on Sinisiipi, joka etsii Linnunsilmää, sanoi
vaskikäärme. -- Sinä saat sen, mutta kolmella ehdolla: et saa
kannella, et valehdella etkä udella. Mene nyt suoraan eteenpäin, niin
löydät Linnunsilmän.

Sinisiipi meni suoraan eteenpäin. Silloin kohtasi hän rouvan.

-- Hyvää päivää, sanoi rouva. Oletko sinä ollut puutarhuri
Päivänpielen luona?

-- Hyvää päivää, rouva, vastasi Sinisiipi ja kulki eteenpäin.

-- Sinä et ainakaan kantele, sanoi rouva. Sitten kohtasi hän
mustalaisen.

-- Minne menet? kysyi mustalainen.

-- Käyn suoraan eteenpäin! vastasi Sinisiipi.

-- Silloinpa et valehtele! sanoi mustalainen.

Sitten tapasi hän maidonkuljettajan. Mutta Sinisiipi ei voinut
ymmärtää, miksi hevonen istui kärryissä ja maitokuski oli aisoissa ja
kiskoi kärryjä.

-- Nyt minä pillastun, sanoi kuski ja lähti laukkaamaan sellaisella
kiireellä, että hevonen putosi ojaan... Nyt minä menen kastelemaan
ruista, sanoi kuski ottaen kannen maitohinkasta kastellakseen peltoa.

Sinisiiven mielestä tämä kyllä oli kovin hullunkurista, mutta hän ei
katsonut sinnepäinkään, kulkihan vain eteenpäin.

-- Sinä et ole uteliaskaan, sanoi maitokuski.

Ja nyt seisoi Sinisiipi vuoren juurella; aurinko paistoi läpi
pähkinäpuiden mehukkaan yrtin vihreälle palholle, ja yrtti loisti
niin kuin kirkkain kulta.

Siinä kasvoi Linnunsilmä; ja Sinisiipi huomasi, miten se seurasi
lähteensuonta alas vuorelta rikkaan miehen niitylle.

Silloin lankesi hän polvilleen, ja poimi kolme Linnunsilmää ja kätki
ne esiliinaansa; kukat sylissään kulki hän kotiin isänsä luokse.

Rakuuna pukeutui kypäräänsä, miekkaansa ja takkiinsa; siinä asussa
meni hän papin puheille. Sitten kulkivat he kolmisin rikkaan miehen
luo.

-- Sinisiipi on löytänyt Linnunsilmän! sanoi pappi tullessaan salin
ovelle! Ja nyt me kaikki olemme rikkaita, koko kylä, sillä nyt saamme
kylpylaitoksen.

Ja he saivat kylpylaitoksen, tuli höyrylaivoja ja kauppiaita; tuli
ravintoloita ja postikonttoria, lääkäreitä ja apteekkeja. Kultaa
virtasi kesäisin kylään, ja tämä oli satu Linnunsilmästä, joka osasi
tehdä kultaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.